*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50784 ***

NOVELLIVALIKOIMA SUOMALAISTEN KIRJAILIJAIN TEOKSISTA

Toimittanut

A. V. Koskimies





WSOY, Porvoo, 1909.




SISÄLLYS:

_Juhani Aho_

  Korven kosto.
  Ainoa poika.
  Kanna ristisi.
  Kevään kevät.
  "Sammuta sinä, minä sytytän."
  Wilhelmiina Wäisänen.

_Santeri Alkio_

  Suuri palkka.
  Herra Penttinen.

_Ilmari Calamnius-Kianto_

  "Sielunvihollinen" (Kuvaus Kiannalta).

_Minna Canth_

  Missä onni?
  Kuoleva lapsi.

_Juho Heikki Erkko_

  Linnunpoika.

_Kaarle Jaakko Gummerus_

  Kaksi valaa.

_Gustaf Aadolf Heman_

  Rentukka.

_Iivo Härkönen_

  Satu salon Romanasta.

_Santeri Ivalo_

  Erämaan asutus.
  Kristillinen järjestys penkkisijoista.
  Seitsenoikea.
  Lepopaikka.

_Arvid Järnefelt_

  Virkku.
  Aatun paasto.

_Kalle Kajander_

  Mies, jolla oli peukalo keskellä kämmentä.

_Aino Kallas_

  Lukkari ja kirkkoherra.

_Heikki Kauppinen_

  Amerikka Savossa (Asutustarina).
  Ihanin muistelmani.

_Larin Kyösti_

  Kotiutunut.

_Emil Lassinen_

  Nyyri.

_Johannes Linnankoski_

  Juhannusyön unelma.
  Muutto Hämeestä.

_Heikki Meriläinen_

  Metsässä isoisän kanssa.
  Isoisäni tautivuoteella.

_Teuvo Pakkala_

  Mari varkaissa.
  Mahtisana.

_Pietari Päivärinta_

  Halla-aamuna.
  Puutteen Matti.

_Juho Heikki Reijonen_

  Nälkävuonna.

_Marja Salmela_

  Kannel.

_Kaarlo Kustaa Samuli Suomalainen_

  "Tallellahan on!" (Lääkärin päiväkirjasta).
  Lisbet.

_Maila Talvio (Mikkola)_

  Lorentso ja Fidelio.
  Ei vierivä kivi ota sammalta.

_Kyösti Wilkuna_

  Kesken jäänyt.

_Theodolinda Yrjö-Koskinen_

  Pikku Erkki.

_Alpo Noponen_

  Suomalainen ei usko, jos ei koettele.

_Matilda Roslin-Kalliola_

  "Punainen lintu."





JUHANI AHO.


Synt. 11/9 1861 Lapinlahdella. Alkuperäinen nimi _Brofeldt_.
Ylioppilas 1880. Kunniatohtori 1907. Harjoitettuaan muutamia vuosia
yliopistollisia lukuja toiminut sanomalehtityössä; vihdoin vapaana
kirjailijana. Teoksia: _Muudan markkinamies, Rautatie, Papin tytär,
Lastuja I-IV, Papin rouva, Maailman murjoma, Heränneitä, Panu,
Katajainen Kansani I-II, Aatteiden mies, Kevät ja takatalvi_ y.m.,
y.m. -- Myös tuottelias suomentaja.




KORVEN KOSTO.


Hän on pysähtynyt suksineen puoliväliin vaaran rinnettä aukeaan
paikkaan, josta näkee alempana olevan metsämaiseman soineen,
järvineen, virtoineen ja salmineen. Vaaran alta, jossa kahden veden
välinen koski kimmeltelee päivänpaisteessa, näkee hän majansa katon.

Hän on metsämies, näiden yksinäisten salojen ainoa asukas niin
laajalti kuin silmä tämän vaaran laelta kantaa. Koko tämän vesistön
varren on hän omakseen ottanut, kun ei ole muitakaan ottavia. Ei ole
sitten sen suuren vainovuoden, jolloin toiset länteen pakenivat,
toiset vietiin väkisin vieraille maille, täällä ihmisen jälkeä
näkynyt.

Erämaa uinuu kuin auki silmin keväisen talviauringon paisteessa.
Lumi on jo sulanut puista, mutta metsissä, järvien jäillä ja soilla
on hankea vielä sauvalla mitaten. Päivä heloittelee lämpimästi
aukeilla, mutta varjossa on raittiin kylmää. Vaarain rinteellä on
havun neula sulanut sen verran, että tuoksahtelee pihkalle hiukan, ja
koivun varpu lemahtelee keskipäivällä, ikäänkuin aavistellen tulevia
kevät-aamuja.

Hän vetää henkeensä lämmintä ilmaa ja metsän tuoretta tuoksua, silmä
tuikkaa tyytyväisesti ja lempeästi otsatukan alta. Hyvä on hänen
mielensä, hyvä siitä, että on talven selkä katkeamaisillaan, sen
rautainen koura hellinnyt. Eikä ole tämäkään talvi pelättyä pahaa
tuonut. Kohta loppuu hiihtokeli, kohta alkavat hanget upottaa, eikä
tullut erämiehiä asutuilta mailta. Ei tullut vaaraa muutakaan, jota
aina aavisteli, vaikk'ei tietänyt, mistä se tulisi. Mahtoi kerran
tulla, että tuon torjua saisi... mutta hyvä oli aina mieli, kun oli
talvella tulematta jäänyt. Kesällä ei kukaan tänne asti osunut.

Hän on hartiakas ja tanakka, mutta samalla pitkä ja solakka mies,
puettuna puoleksi sarkaan, puoleksi nahkoihin. Olallaan oli hänellä
ampuma-aseet: jouset ja viinet, selässä kimppu ansoja ja loukkujen
lukkoja, jotka hän oli käynyt keräilemässä pois. Ei käy enää jänis
lankaan, ei astu kettu satimeen, ei juokse riekko rihmaan... kiiman
aika on kaikilla, pitää antaa rauha riistalle, pitäkööt häiritsemättä
häitään metsän väet.

Onkin jo paaluaitta kosken rannalla täynnä nahkoja tänä talvena
hankituita. Huomenna ne ahkioon ladotaan ja lähdetään niitä
markkinoille hiihtämään. Siellä saksat ihailevat, kyselevät, ei
kuninkaan metsästäjälläkään parempia, vaan ei tee tämä salon Sara
selkoa oloistaan, ei asumuksistaan. Aina on eksytellyt urkkijat
jäljiltään ja hiihdellyt tänne takaisin hankiaisia myöten jäljen
jättämättä.

Yhä iloisemmin kiiluu silmä erämaata vasten, tuota ystävää, joka
ei muusta tiedä kuin hänestä, ja hymy vaeltaa huulten yli. Mutta
varsinkin hykähdyttää yksi ajatus. Ponnahuttaisiko hän menemään,
laskisiko huvikseen huiman mäen tuonne jäälle ja panisi ilman
korvissaan vinkumaan?

Hän jo peräytyy vauhtia ottaakseen, kun kajahtaa äkäinen haukahdus
vaaran alta.

Hän säpsähtää oudoksuen, sillä ei ole haukku tavallinen, kimakka
ja kuitenkin rauhallinen, niinkuin oravapuun alla, eikä myöskään
vainoavan innokas, niinkuin pakenevaa otusta ajaessa. On niinkuin
olisi joku iso elävä, jota koira vihaa ja pelkää eikä uskalla
kimppuun käydä, sillä haukunta on varoittava, epäröivä ja samalla
äkäinen.

Sara viheltää ja silloin muuttuu haukunta ulvonnaksi.

-- Susi! -- päättää hän ja syöksyy alas vaaran rinnettä. -- Susi
se on! -- päättää hän vielä varmemmin, kun koira tulee puolimäessä
vastaan, häntä koipien välissä.

Ilme silmissä muuttuu, hyvä hymy katoo huulilta, hän kyyristäksen ja
ottaa, ruumis ja kasvot ajon kiihkon jännityksessä, uutta vauhtia
saaliin jälkeen joutuakseen. Rohkaistuna isäntänsä seurasta karkaa
koira edellä entisiä jälkiään alas vaaran rinnettä, tekee tasaiselle
tultuaan tiukan mutkan ja katoo koivujen väliin, joita kasvaa järven
rannalla. Saran sukset liukuvat vanhaa vauhtiaan yli sen paikan,
jossa koira kääntyi, mutta jo jäljen poikki mennessään ehtii hän
huomata, ett'ei se ollutkaan suden jälki, vaan -- suksen. Hän lyö
suksensa ristiin, hyppää alas hankeen ja seisoo siinä polviaan myöten
lumessa hetken aikaa niin huumautuneena kuin olisi salama silmäin
edessä välähtänyt. Sitten kiipee hän ylös suksilleen ja lähenee selkä
kyyryssä väijyen vierasta latua.

Se on todellakin suksen latu, on tullut jäältä, noussut tässä metsään
ja näyttää tuolla tuonnempana kääntyneen taas rannemmaksi hänen
majalleen päin.

Mistä se on tullut? Minne se menee? Kuka se on?

Ei se ole Suomen mies etelästä päin, sen näkee olaksen muodosta, ei
ole Vienankaan miehiä, niillä on suksi leveämpi. Tällä on suksen
alla poronnahka, joka on vastamäessä tehnyt karkean jäljen lumeen.
Hiihtäjä ei voi olla kukaan muu kuin lappalainen.

Mutta mitä se täällä kuljeksii? Mistä ja minne? Etelästä se ei voi
tulla, sillä sinne eivät Lapin miehet uskalla asutuille seuduille.
Pohjoisesta se on tullut ja on täällä kiertelemässä. On tullut
tähystelemään ja kun näkee, ett'ei ole kuin yksi eläjä täällä,
niin laskee koko heimo kesän tullen koskia alas tänne alavesiin
kalastelemaan.

Sara on hiihtänyt jäljen vieressä, joka tehtyään pienen kaaren
metsään on siitä yhtäkkiä kääntynyt suoraan hänen majalleen.

Maja on matala sauna, puoleksi maassa, kosken suvannon rannalla
pienen aukean reunassa. Aukean keskessä on riista-aitta, jossa
Saralla on nahkansa, kuivatut kalansa, palvatut lihansa ja muut
varastonsa. Se on rakennettu paalujen päälle metsän roistojen:
susien, kettujen, kärppien ja hiirien varalta. Siihen tulevat
nuuskimaan, mutta eivät pääse käsiksi. Monta repoa on hän sen
ympäriltä raudoilla tappanut, monen suden ja ilveksen jäljen päästä
saanut kiinni, kun ne nälkäisinä juoksennellessaan ovat lähennelleet
herkkuja nuuskimaan.

Jäljistä päättäen on lappalainen pysähtynyt aukean laitaan,
vetäytynyt takaisin, hiipinyt metsän peitossa majan taa, laskeutunut
siinä suksiltaan, kiertänyt majan ja mennyt siitä riista-aitalle,
jonka ympäri hän on useaan kertaan kulkenut.

Ei ole Saran mielestä enää epäilystäkään siitä, mitä varten vinosilmä
täällä kuljeksii ja mitä hän täältä hakee. Eikä siitäkään, mitä hänen
on tehtävä. Jos ei lappalainen näiltä mailta palaa heimonsa luo,
tietävät muutkin täällä tuhon uhkaavan ja pysyvät poissa.

Kaukana hän ei voi vielä olla. Luultavasti on hän vasta puolen päivän
aikaan tästä kulkenut, koska on hiihtänyt puista karisseen huurun
ylitse. Sara on tehnyt päätöksensä ja alkaa laittaa lähtöään.

Puettuaan päälleen puhtaimmat metsävaatteensa, laitettuaan evästä
konttiin ja otettuaan parhaat aseensa: jousen, nuolet, metsäpuukon,
pienen kirveen ja keveän keihään, joka samalla oli suksen sauva,
valitsi hän parhaat suksensa, joita käytti vain isoimmilla retkillä.
Niiden päälle päästyään ja lähdettyään liukumaan metsään majan taa,
oli hän näissä metsätamineissaan niinkuin suurten otusten ajoon
lähtiessään: sama kohottava ja avartava tunne rinnassa, sama jännitys
jäsenissä ja sama levoton kiehunta verissä taipalelle päästäkseen.
Silmät paloivat, huulet olivat puristuksissa, suun ympärillä oli
tuima piirre, ja uhkaavasti, melkein vihaisesti ponnisti hän ensi
innossaan kaikki voimansa, niinkuin olisi otus ollut ensi aukealla
saavutettavissa.

Lappalaisen latu, jota hän heti lähti noudattamaan ja jossa näkyi
jälkeen lähteneen koiran käpälien sijat, vei kosken vartta myöten
suuren järven rannalle. Kosken niskassa oli lappalainen pysähtynyt
kalaa pyytämään. Oli tehnyt avannon lähelle sulaa ja onkinut siinä
pohjaongella. Kaloja näkyi herja saaneen, oli niitä siivonnutkin ja
jättänyt suomut ja sisälmykset lumelle avannon viereen.

Saran kiukku kasvoi... Kalastanut minun vesilläni ja heittänyt siihen
sisukset kuin ilkuntansa osotteeksi... niinkuin riettalintu, joka
syö linnun pyytäjän loukusta! Liekö tehnyt sen vesiäni pilatakseen,
ottaakseen pois kalaonneni...

Se antoi uutta sisällystä suuttumukselle, ja Sara potkaisihen
takaisin ajettavansa ladulle, joka vei kosken niskasta järven
rannalle ja noudatteli sitä pysyen aina metsän turvissa. Pelko sillä
oli jotain, ei liikkunut oikeilla asioilla, koska ei ollut uskaltanut
aukeille paikoille antautua. Vasta keskellä järveä, jossa oli ryhmä
saaria, poikkesi latu suunnastaan ja vei saarien suojassa yli selän.
Toiselle rannalle tultuaan lähti se kuin viivalla vetäen suoraan
halki salon viemään vaaraa kohti, jonka paljasta, puutonta lakea
iltarusko kultasi vielä, kun alemmat maat jo olivat varjossa. Se on
outo näillä mailla, hakee korkeita paikkoja tähystelläkseen matkansa
suuntaa ja oikeaan osatakseen.

Oli jo ilta vaarallakin, kun Sara soisen salon hiihdettyään pääsi
kiivenneeksi sen laelle, koko ajan lappalaisen suksen latua
noudatettuaan. Paljon se oli jo ehtinyt edelle eikä sitä tänä iltana
enää ehtisi saavuttaa. Täytyi laittautua levolle iltayöksi ja heti
aamulla lähteä liikkeelle.

Nuotion paikkaa etsiessään oli hän kuulevinaan koiran ulvahduksen
jostain edestään. Koko matkan olivat Hallin jäljet seuranneet
lappalaisen latua eikä se ollut vielä tullut takaisin. Nyt se siellä
ulvahti jossain. Oli ehkä saavuttanut ajettavan. Mutta kun ei sen
enempää haukkua kuulunut, alkoi Saraa arveluttaa. Tappelua se ei
ole tehnyt, sillä silloin olisi syntynyt isompi rähinä. Se on ehkä
sen surmannut, ampunut, ennenkuin Halli päälle ehti, tai kolhaissut
keihäällään. Alkoi käydä mieli matalaksi, kun ei uskaltanut tehdä
nuotiota tarpeeksi tulekasta ja ruumis oli hiihdännästä hiostunut.
Jos vielä koiran tappoi, ainoan toverini ja ystäväni... Mitä varten
minä lähdinkään häntä ajamaan? Miks'en anna hänen olla ja mennä
menojaan? Mitä pahaa on hän minulle tehnyt, että häntä vainoon? Eihän
pitäisi ihmisen toistaan tappaa...

Vaan ei se ole ihminen lappalainen -- koira se on! Pahansuopa, joka
pilaa metsät ja vedet, ja on tuhottava, missä hänet tavottanet. Olisi
se sentään otus! Tiedä, mitä kaikkea hänellä lie: hyvät jouset,
nuolet ja keihäät, sukset mainiot, ehkä kultaa ja hopeaa, jolla saat,
mitä tarvitset.

Katosivat kaikki epäilykset, kun Halli aamupuoleen yötä tuli
nuotiolle ja vikisten ja kuin turvaa hakien painautui jalkojen
juureen. Sitä oli lyöty ja se nilkutti kolmella jalalla. Kohta kun
alkoi vähän nähdä, lähti Sara liikkeelle sillä päätöksellä, että hän
ajaa takaa, vaikka Lapin perille vieköön.

Ei ollut pitänyt kiirettä lappalainen. Päästyään suurille saloille,
toiselle puolen vaarojen on hän hiihdellyt siellä sinne tänne
pitkiäkin mutkia tehden, mutta aina kuitenkin pohjoista pääsuuntanaan
pitäen. Tuon tuostakin on lunta penkonut katsoakseen, onko jäkäliä.
Sehän sillä siis sittenkin asiana. Kerrankin oli kiertänyt jäniksen,
toisen kerran ampunut linnun puusta, metson, merkeistä päättäen.
Ihmeen taitavasti oli hän tehnyt sen, niinkuin kettu tai ilves, jotka
vainunsa avulla jo kaukaa tuntevat, missä riista piilee, ja hiipivät
suoraan luo, liikoja mutkia tekemättä. Mainio se on metsänkävijä
Lapin mies, ei sille kukaan vertoja vedä. Eteen ne sille lentää,
metsän eläjät, kun muita pakenevat ja jäljessään juoksuttavat --
ja kateus kaivoi Saran mieltä, metsämiehen hampaita kiristävä ja
mieltä kirvelevä kateus, hänen pujotellessaan lappalaisen latua, joka
milloin oikoili suo-aukeiden poikki, milloin pistihen sakeimpaan
näreikköön, josta isokasvuisen takaa-ajajan oli tukala päästä
tunkeutumaan.

Alavasta korvesta kohosi latu vähitellen vaaralle, ja sen laella
oli keskentekoinen nuotio. Siinä oli lappalainen yötään aikonut
viettää ja siinä näkyi selvään jäljet kohtauksesta koiran kanssa.
Jäljistä nähden oli se sitä lihapaloilla houkutellut, vaan kun ei
Halli antanut lumota itseään, oli puulla perään nakannut. Ei ole
Halli -- hyvä Halli, uskollinen ystävä -- ei ole lappalaistenkaan
lumottavissa, vaikk' on niillä hyvä silmä eläimiin.

Mutta kun koira oli kääntynyt takaisin isäntäänsä hakemaan -- kiire
tuli maankulkijalle. Siihen heitti nuotionsa ja yösijansa ja hätä
tuli käteen... oikein nauratti Saraa hajanainen jälki... oli
koettanut kuin lentäen mennä, niin oli räätsinyt kuin siipisato
telkkä vettä pitkin -- vaan ei ole, mihin sukeltaa.

Ja Sara ponnisti kaikin voimin perään ja rauhoittui vasta, kun
näki, että pelästynyt pakenijakin oli vähitellen rauhoittunut ja
hiljentänyt vauhtiaan. Liekö uupunut vai liekö arvellut turhaa
säikähtäneensä. Jälki on taas tasainen ja kevyt, niinkuin olisi
metsän elävä siinä vikitellyt. Kauniisti se oli hankia pitkin
kulkenut, milloin harjujen selänteitä, milloin korkeita kuusikoita,
milloin huvikseen mäet laskenut ja noussut keveästi jyrkimmistäkin
kohdista.

Unohti Sara vähitellen, minkätähden ajoi häntä takaa, että ajoi häntä
takaa tappaakseen, ja seurasi kuin leikkivää lasta, joka ilojaan
lyöden on metsään painunut ja suotta itseään etsittää, veitikka...
eikä tiedä, milloin puun takaa pilkistää tai uukahtaa kiven kupeelta.
Siinä on vaaran rinteessä ruokaillut korkean kiven päällä. Siitä
oli kuin iloiten lähtenyt mäkeä laskemaan, suoraan alas huimaavista
hyppyreistä eikä edes horjahtanut, ei sauvaa maahan pannut.
Kaarrellen sai Sara kulkea, puista pidellen ja sauvallaan vastaan
karustaen.

Vaaran alla oli jyrkkä kallio ja niin korkea, ett'eivät korpihongat
sen tasalle ulottuneet. Pitkän kierroksen sai Sara tehdä, mutta
lappalainen oli laskenut suoraan puitten latvojen yli ja siihen
kadonnut. Oliko ilmaan lentänyt, oliko puiden päälle pysähtynyt?

Turhaan tähysteli Sara kallion alla sakeasta kuusikosta, turhaan
kuusien latvoista, turhaan maasta niiden juurilta. Jo luuli hän
lumotuksi itsensä ja epäillä alkoi metsän pyhää poikaa ajaneensa,
joka hiihtää maassa, milloin mieleen johtuu, mutta yhtä usein
taipaliaan lyhentelee ilmassa puitten latvojen tasalla -- ja jo
mietti hän kääntyäkseen.

Vaan ei ollut hiihtäjä puitten latvoihin pysähtynyt, ei ilmaankaan
lentänyt, vaan maahan oli tullut metsälammelle, joka piilee vaaran
alla puitten peitossa ja jota ei aavistanut siinä olevankaan,
ennenkuin oli sen rannalla. Sinne oli suksimiehen kallion reunalta
puitten yli heittänyt eikä ollut kaatunutkaan, vähän vaan jalkain
notkahtaessa peski hankea hipaissut kuin pyöreällä vanteella painaen
-- ja hiihtänyt tyynesti edelleen.

Mietti ajaja jo kääntyäkseen sellaisen otuksen ajosta, mutta kun jo
iltakin hämärsi, lähti hän kuitenkin vielä jälkeen. Jyrkkärantainen
oli lampi ja kaitainen eikä näyttänyt olevan ulospääsöä missään. Latu
johdatti kuin umpisoppeen kahden kallion väliin, mutta siinä oli kuin
kallioinen portti, josta aukeni vuorijärvi jyrkkäin, kallioisten
vaarain välissä.

Ilta yhä pimeni, aurinko oli jo vaarain takana ja rantakalliot
näyttivät yhä ylenevän ja jylhenevän. Ei tuntenut Sara seutua, ei
ollut ennen täällä käynyt, ei tiennyt, missä oli, ja mietti jo toisen
kerran takaisin kääntyäkseen.

Hivuttelihen siinä kuitenkin vielä kahden vaiheilla hiljalleen
eteenpäin, kun keksi avannon, jossa oli lappalainen onkinut ja
saaliinsa siivonnut. Äsken oli siinä ollut, kosk'eivät olleet vielä
kalain sisälmykset jäätyneetkään.

Se loi lumouksen ja palautti metsämiehen otuksen ajoon. Kaukana se ei
voi enää olla, tämä paikka on sen näköinen, että tähän se on yöksi
asettunut johonkin. Järvi oli melkein pyöreä ja keskellä sitä oli
pienoinen saari kuin mätäs. Sitä kohti näytti jälki vievän.

Sara sitoi koiran, käski sen olla ääneti ja lähti rantakallioiden
suojassa kiertämään järveä. Palattuaan takaisin siihen, mistä oli
lähtenyt, oli hän varma siitä, että lappalainen oli saarroksessa. Ei
ollut mitään jälkeä ulos viepää. Jos ei liene lentäen mennyt, niin
siinä on otus yömakuullaan saareen kierrettynä.

Samassa tuikahti tuli saaresta puitten välistä. Ei ollut se siis
ajajaansa huomannut... ja pian leimusi risuvalkea saaren sakeita
kuusia valaisten ja kumpuili paksuna savuna suoraan ylös ilmaan,
ensin mustana ja sitten ylemmäksi kohottuaan sammuvan iltaruskon
punaamana.

Sara painautui rantakallion kylkeen odottamaan. Hän odotti siinä
hievahtamatta, silmänä ja korvana koko mies, niinkuin ainoastaan
vanha metsänkävijä voi olla saalistaan väijyessä. Tuli pimeä ja
sammui rusko, eikä eroittanut enää savua, ainoastaan tulen eroitti ja
kuuli silloin tällöin paukkujen pamahtelevan, kun se siellä kekäleitä
kohenteli. Kerran pari kuului se laulaa hyrähtelevänkin. Sitten
vaikeni hyräily ja tuli pieneni tasaiseksi ja tyyneksi nuotiotuleksi.
Eikä Sara kuullut enää muuta kuin hitaista veden tipuntaa jossain
takanaan kalliossa, ja tähtitaivas tuikki hänen päänsä päällä tänne
alas kallioisen järven pohjaan kuin mustaan kattilaan.

Taas oli Sara epätietoinen, mitä tekisi. Oli kuin olisi joku asia
häntä peloittanut, niinkuin olisi se ollut _häntä_ väijymässä ja
hän sentähden ollut niin hiljaa, että tuskin hengittääkään uskalsi.
Mutta kun yö yhä kylmeni ja pakkanen alkoi purra ja hän näki yhä
tulen tuolla edessään, ja oli näkevinään lappalaisen lämpimissä
vaatteissaan nuotiolla pehmeiden havujen päällä, valtasi hänet
äkkinäinen kiukku: se kiusasi häntä tuo, se oli tullut vakoilemaan,
ilkkumaan, jäljessään juoksuttamaan. Se oli häpeämätön maankulkija,
metsärosvo, toisen riistan ryöväri, kalavesien pilaaja, salojen
saastuttaja.

Sara otti keihäänsä, astui suksilleen ja lähti hiipimään saaresta
tuikkavaa tulta kohti.

Lappalainen oli nukkunut tulen ääreen eikä kuullut väijyjäänsä, joka
saaren rannassa oli laskeutunut suksiltaan ja selkä kumarassa hiipi
yhä lähemmä.

Hän oli nuori poika ja lepäsi punaisella reunustetussa
poronnahkapeskissään rauhallisesti ja huolettomasti kuusen
juurella selällään, kädet pään alla, nuotiotulen valaistessa hänen
puhdasilmeisiä, viattomia kasvojaan.

Ei ollut Sara metsänhaltiata nähnyt, mutta semmoiseksi oli hän
sen aina mielessään kuvitellut. Ehkä onkin se Nyyrikki, Tapion
poika, ehkä on täällä isänsä asioilla kiertelemässä, metsämaita
katselemassa, tulevana talvena tänne karjansa ajaaksensa. Sitä ei
saa tappaa, ei mitään pahaa sille tehdä, täytyy väistyä, jos tielle
tulee. Ja jo laskeutui keihään kärki, joka oli ollut kohona, valmiina
iskemään, ja Sara asetti jalkansa toisen taa peräytyäkseen.

Silloin rasahti taittuva oksa, nukkuva heräsi, kavahti istualleen,
hieraisi unta silmistään... Saran keihäs kohosi maasta ja syöksyi
semmoisella voimalla rintaan, että meni läpi ruumiin ja naulitsi
pienen miehen selälleen makuusijoilleen.

Ei ehtinyt huutaakaan tapettu, parkaisi vain surkeasti kuin ammuttu
jänis, veren tulvahtaessa suusta ja sieraimista. Mutta hengen
lähtiessä alkoi ruumis kiemurrella ja potkia kuin kala tuulastajan
atraimessa, ja keihään varsi vapisi Saran kädessä, niin että täytyi
siihen toisellakin tarttua. Mutta yhä potki se ja pudisti keihästä
ja keihästäjän kättä ja koko ruumista, kunnes vähitellen lakkasi ja
herposi ja kellahti kyljelleen, silmät murtuneina.

Mutta kun keihästäjä yrittää vetää pois asettaan, jonka kärki on
routaiseen maahan uponnut, alkaa häntä pudistuttaa kuin horkassa,
raivoisasti, säälimättömästi, niinkuin tahtoisi vaatteet päältä
karistaa... Eikä saa hän käsiään keihään ponnesta irti; kuta enemmän
koettaa, sitä tiukemmalle ne puristuvat, ja häntä täristää ja
pudistaa yhä hurjemmin, niinkuin lumottua. Lapin lemmot pudistavat,
veret on villinnyt salaisesti murhattu murhaajaltaan...

Silloin hyppää nuoransa katkaissut koira Saran silmille surkeasti
ulvahtaen ja irtauttaa kädet loihditusta keihäästä. Mutta ei ole
lumous luotu Saran veristä, ei kosto vielä kouraansa hellittänyt.

Hän hoipertelee suksilleen ja hiihtää järven päähän -- koira ulvoo
yhä surkeasti saaresta. Tultuaan siihen, mistä oli lähtenyt, aikoo
hän tarttua kirveeseensä hakatakseen närettä sauvaksi kallion
juurelta. Vaan ei pysy kirves kourassa, pois pudistaa aseen kädestä.
Hän käy käsin näreeseen sen juurineen raastaakseen, vaan yhä pudistaa
niinkuin äsken.

Sauvatta hiihtää Sara kotiin entisiä jälkiään ja toivoo näiltä
oudoilta, lumotuilta seuduilta päästyään kuoleman kiroista pääsevänsä.

Vaan ei pääse murhamies kuoleman kiroista kotonaankaan. Mihin
tarttuneekaan aseeseen: keihään varteen, suksen sauvaan, jouseen,
kirveen ponteen, airoon tai atraimeen -- aina karistaa ne kädestä
samalla lailla.

Lähteä täytyy Saran, korpia rämpien kevään tullen samota asutuille
seuduille, jättää saunansa, paaluaittansa, jättää riistaiset
metsänsä, vaaransa ja kalaiset järvensä -- luovuttaa koko
valtakuntansa jollekin, joka joskus sattuu sinne osumaan ja sen
haltuunsa ottamaan.

Ei tee hän ihmisten ilmoille tultuaan selkoa siitä, mistä tulee.
Pistävät siellä kuokan ja lapion hänen käteensä. Niitä ei pudista
irti, ne pysyvät kourassa ja niitä voi pitää, mutta ei koskaan
uskalla enää metsästysaseeseen tarttua.

Ei osaa Sara syvälti miettiä eikä ajatuksensa liioin ilmoihinkaan
ylene. Mutta sen hän on kuokan ponnessa nyökkäistessään miettinyt,
että jos annoin Tapion pojan rauhassa tietään kulkea, jos en Lapin
haltiata salaa surmannut, en tässä näin ihmisten orjana kivikoita
kuokkisi.

(Lastuja IV.)




AINOA POIKA.


Olin polkupyöräretkellä ja oli olevinaan äärettömän tärkeätä, että
juuri sillä ja sillä tunnilla ja minuutilla joutuisin perille.
Olin asettanut itselleni päämäärän ja olisin omissa silmissäni
kovin alentunut, ell'en olisi tehnyt kaikkea voitavaani sitä
saavuttaakseni. Mielestäni täytyi kaiken, joka asettui esteeksi
tielleni, väistyä. Vastaan tulevat, huonot tien kohdat, kylän
kohdilla leikkivät lapset, tyhmät lehmät ja muut semmoiset herättivät
minussa oikeutettua suuttumusta, joka kyllä näkyi tuikeista rypyistä
otsallani ja kuului siitä vihaisesta äänestä, jolla siknaalitorveni
törähti. Pois tieltä!... tärkeintä tässä kaikessa on, että minä
pääsen menemään!

Silloin tapahtui eräässä vastamäessä, että huomasin toisen polkimen
mutterin pudonneen. Eikä ollut ajattelemistakaan matkan jatkamisesta
pyörällä, ell'en saisi vikaa korjatuksi.

Tietysti kirosin minä kaikki polkupyöräkauppiaat ja tietysti oli
se minusta erinomaisesti meidän epäkehittyneitä olojamme kuvaavaa,
ett'ei meillä maaseudulla missään ole seppää, joka osaisi vähänkin
isomman vamman polkupyörässä parantaa, -- josta minulla kyllä oli
usein ollut kokemusta. Tällaisen vian voisi kyllä kuka seppä tahansa
korjata, mutta tietysti ne taaskaan eivät osaa asettua sinne, jossa
niitä tarvittaisiin. Miks'eivät aseta pajojaan niin, että ovat
kaikkiin tarpeihin saapuvilla!

Tällä kertaa auttoi minua kuitenkin onneni aivan odottamatta.
Käveltyäni vähän matkaa pyörääni taluttaen saavuin kylään, jossa oli
ei ainoastaan seppä, mutta seppä semmoinen, joka osasi tehdä uuden
mutterin polkimeeni.

Hän oli takomassa pajassaan maantien vieressä. Oli kiireisin
hein'aika ja hän teroitti parhaallaan viikatteita. Silloin en sitä
huomannut, vasta jälkeenpäin on muisto siitä mieleeni ilmestynyt.
Olin niin touhuissani, kuin ainoastaan matkassaan keskeytynyt
pyöräilijä voi olla, ja huusin jo kynnyksen takaa:

-- Hoi, seppä, hevostani kengittämään! -- ja pyöräytin koneeni oven
eteen.

Seppä laski viikatteen ja vasaran kädestään ja tuli ovelle. Hän
oli vanha, pieni, ryppyinen ja kumarahartiainen mies, päässä
messinkisankaiset silmälasit. Ensin katsoi hän minua tutkivasti,
minusta näytti arvostelevasti, ehkä moittivastikin. Mutta se katse
katosi kohta ja sijaan tuli alakuloinen ilme, joka samassa vaihtui
hyväntahtoiseksi uteliaisuudeksi, melkein hellyydeksi, jonka usein
tapaa vanhoissa käsityöläisissä, kun he katselevat jotain heille
uskottua korjattavaa kapinetta.

-- Vai on kenkä hevoselta pudonnut! virkkoi hän hymähtäen ja
alkoi tarkastella pyörääni. Näyttelin hänelle sitä, kääntelin ja
pyörittelin ja kehuskelin ja olin erinomaisen tyytyväinen itseeni,
kun näin, että hän osasi tai ainakin näytti osaavan panna arvoa
siihen, miten mainio ja mukava ja välttämätön kapine tämmöinen
polkupyörä on.

Hänen laittaessaan mutteria jatkoin minä esitystäni ja näyttelin
ruuviavaimia ja muita pyöräni kapineita ja kehoittelin häntäkin
itselleen semmoisia hankkimaan. Hän myöntelee hyväntahtoisesti
ja tunnustaa oikeaksi ehdoitukseni, että hänen pitäisi hankkia
pyöräkapineita: kuulia, puolapuita, venttiilivehkeitä, muttereita
ja sen semmoisia -- siitä voisi tulla hyvä affääri näin valtatien
varrella, varsinkin jos hän vielä panisi ilmoitustaulun maantien
viereen. Ukko teki työtään eikä vastustellut ja minä intouduin yhä
enemmän omista sanoistani ja esiinnyin niinkuin polkupyöräin korjuu
olisi ollut tärkeintä ja ainoata arvokasta, mitä seppä yleensä voi
tehdä. Mitä ne nuo viikatteet ja aurain kärjet ja lapiot ja kuokat --
no, niitä hän tietysti voisi tehdä sivutöinään...

Lienee minulla kuitenkin ollut jonkunlainen tunne siitä, että minä
tässä sentään pidän liika paljon ja liika suurta ääntä pyörästäni
ja itsestäni -- olin tietysti myöskin puhunut ennätyksistäni --
koska minä, sittenkuin seppä oli saanut mutterin valmiiksi ja se
oli ruuvattu paikoilleen, katsoin, että minun piti sanoa jotain
kohteliasta hänenkin kapineistaan.

-- Teillä on tilava paja tässä, sanoin minä.

-- Onhan tässä tilaa yhdelle miehelle, sanoi hän. Kääntyi sitten
ahjoon päin, siirsi siinä vähän hiiliä lapiollaan ja lisäsi: -- Olisi
ollut tilaa kahdellekin, ja on ollutkin.

Vasta nyt huomasin minä istuneeni toisen ahjon pankolla, joka oli
vastapäisellä seinällä hänen omaa ahjoaan, ja nojanneeni palkeen
varteen.

-- Kukas tässä on takonut? kysyin.

-- Poikani siinä takoi, vastasi hän yhä ahjossaan askaroiden.

-- Missäs poika nyt on?

-- Kuoli kaksi viikkoa sitten.

-- Vai kuoli, sanoin minä. Ja luultavasti olisi asia jäänyt siihen,
hänen sitä sen enempää kertomatta, ellen olisi kysynyt -- näön vuoksi
vain, ilman sen suurempaa osanottoa: -- Mihin tautiin kuoli?

Hän käänsi kasvonsa päin -- en nähnyt niissä mitään liikutuksen
merkkiä, ellei siksi voisi sanoa sitä, että kulmakarvat olivat
pystymmässä ja että hän ikäänkuin aiheettomasti räpäytti silmiään
muutamia kertoja, ja virkkoi:

-- Tapaturman kautta hän kuoli.

Minussa heräsi epämääräinen tunne, niinkuin olisi minua pitänyt
jonkin hävettää, ja kysyin jo paljoa suuremmalla osanotolla, kuinka
se oli... minkä tapaturman kautta hän oli kuollut?

-- Hakivat korjaamaan höyrykoneen huimaratasta tuonne hovin
höyrymyllylle. Sitä laittaessaan tarttui se hihnaan ja murskautui
kuoliaaksi.

Tahdoin tarkempaa selkoa, ja hän antoi minulle yksityiskohtaisen
kertomuksen siitä, miten onnettomuus oli tapahtunut. Myllyssä oli
kaksi ratasta lähekkäin, ja toinen niistä oli joutunut epäkuntoon,
mutta toinen oli käynnissä. Se seisoo niiden välissä ja asettelee
mutteria ja kun on saanut sen paikoilleen ja alkaa peräytyä, niin
miten lienee tarttunut liikkeessä oleva hihna vaatteihin, ja
lennättää kattoon ja paiskaa sieltä alas...

-- Ja siihen kuoli?

-- Ei hievahtanutkaan eikä huutoa suusta päästänyt. Ei ollut
verihaavaa eikä tiettyä luun vikaakaan päällepäin nähden.

-- Sehän oli kauhea tapaus! huudahdin minä. En tiedä, mitä hän
siitä ajatteli, mutta en minä ainakaan huomannut hänessä mitään,
jota olisi voinut sanoa liikutukseksi. Puhuessaan oli hän katsellut
minua vetisillä, punareunaisilla vanhan miehen silmillään, siirtänyt
pari kertaa lasit otsalle ja koskettanut peukalolla luomiaan. En
nähnyt mitään kyyneltä vierähtävän poskelle, en tiedä, saiko hän
sieltä jostain syvemmältä tulvimaan yrittelevän lähteen tuketuksi,
vai oliko aurinko vain hänen silmäänsä pistänyt. Yhtä rauhallisesti
jatkoi hän vain kuvaustaan, uudistaen toiseen kertaan samat asiat ja
tehden muutamia lisäyksiä, niinkuin tapaus semmoisenaan olisi häntä
ennen muuta huvittanut ja niinkuin se olisi ollut pääasia, miten tuo
kaikki oli noin tapahtunut, ja sivuasia se, että se oli hänen ainoa
poikansa, jolle se oli tapahtunut.

Hän oli ollut itse saapuvilla poikansa apuna, kertoi ukko vielä.
Rattaiden välistä peräytyessä oli hihna tarttunut häntäkin takkiin ja
halkaissut sen. Jos oli takki tukevampaa vaatetta, vei se hänetkin
mennessään. Kun hän siinä säikäyksestään toinnuttuaan katsahti
taakseen, niin ei nähnytkään Anttia. -- "Minnekä se poika joutui?"
kysyi hän itseltään. Silloin näki hän sen suullaan maassa toisessa
päässä huonetta, jonne hihna oli sen heittänyt.

-- Kun olisi ollut Antillakin pusero, mutta sillä oli sarkanuttu,
joka ei revennyt. Vaan se tuo toki oli hyvä, ettei ollut verihaavaa
eikä luun vikaa... makasi kirstussaan niin kauniisti kuin mikä
muukin kuollut, vielä ehkä vähän kauniimmastikin, kun ei ollut tauti
poskia kalventanut.

Hän näytti omistavan sen ikäänkuin lohdutukseksi itselleen, että
vainaja oli maannut kirstussaan niin -- kauniisti.

Oliko hänen surunsa ainoan pojan kuolemasta niin pieni, ettei se
kaivannutkaan suurempaa lohdutusta?

Usein olen kuullut sitä väitettävän, että luonnonlasten tyyneys
tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan onkin vain tunteettomuutta.
Minä olen vakuutettu siitä, että se ei ollut tunteettomuutta, vaan
huippuunsa kehittynyttä itsensä kieltämistä, itsensä hillitsemistä ja
hienotunteista häveliäisyyttä, joka esti häntä asettamasta surujaan
maailman nähtäviksi.

-- Mitäs olen velkaa? kysyin minä, saamatta muuta sanotuksi.

-- Olisiko paljo viisikymmentä penniä?

Kun lähdin, tarttui hän heti työhön, jonka olin tullessani
keskeyttänyt. Mutta liukuessani siitä maantietä pitkin parannetun
pyöräni päällä ajattelin itseäni äsken tulemassa täydessä touhussani
hänen pajalleen ja selittämässä hänelle pyöräni etuja ja sen
rakennetta, niinkuin olisi se ollut tärkein asia ja ainoa ajateltava
tässä maailmassa.

Jos minä olisin ollut tämä seppä, jos minulta olisi mennyt ainoa
poikani, jota olin pienestä pitäen opettanut ammattiini ja joka
vuosikymmenen jo oli takonut kanssani samalla alaisimella --
olisinkohan minä ensimäisen maankulkijan mieliksi voinut ruveta
ottamaan osaa hänen urheilu-innostukseensa -- kaksi viikkoa
onnettomuuden jälkeen?

(Lastuja IV.)




KANNA RISTISI!


Antti kulki kiivasta vauhtia metsäpolkua pitkin pappilan takalistolta
kirkonkylään päin. Vanhalla miehellä oli niin kiiru, että tuolloin
tällöin teetti hyppyaskelenkin kiveltä toiselle, ja kun tuli
suosalmeke eteen, jonka poikki oli pantu pitkospuut, niin juoksutti
yli ketterästi kuni tukkilaista. Vasta sittenkuin hän oli saapunut
pappilan riihelle, josta karjakuja alkoi peltojen takaa, hiljensi
hän vauhtiaan siinä pelossa, että sattuisi näkijöitä ja alkaisivat
kumminaan katsoa.

Ei sittenkuin sulhasmiehenä ollessa ollut jalka niin keveästi
noussut, näitä samoja taipalia kulkiessa kesäisinä öinä, kun morsian
odotti aitassaan, mökin ainoa tyttö odotti sulhastaan, pappilan
isäntärenkiä.

Mikä sen nyt johti mieleen juuri sen? Olisivatpa saaneet olla
muistumatta ne ajat.

Mutta siitähän se oli kaikki alkunsa saanut. Olisipa silloin osannut
paremmin eteensä katsoa ja ymmärtänyt ilkeän väikkeen pahasisuisen
naisen silmissä! -- Mutta nyt siitä piti loppu tulla! Nyt totta
tosiaan oli tullutkin -- kerrankin! -- jo viimeinkin! Oli toki Jumala
taivaassa...

Vaan jo oli julma teko se! Jos olisi nukkunut ja sille sijalleen
tukehtunut? Vaan herättipähän, olipahan Antillakin varjelijansa?

Ja lähestyessään pappilaa, jonka rakennus paistoi niin kauniisti
suurten koivujen välistä aamuauringon valossa, tuntui niin somalta
se tieto, että olipas Jumala kerran ihan kuin kädestä pitäen
häntäkin auttanut... panepas lintu laulamaan, herätäpäs sikeimmästä
iltaunesta ja pelastapas ihan kuin ihmeen kautta varman kuoleman
kidasta!

Pappilassa vielä nukkuivat muut paitsi itse rovasti, joka juuri
aukaisi kamarinsa ikkunan ja kävi sitten pistämässä avaimen ovelle.

Antti meni suoraapäätä sisään, sillä hänellä oli kiireistä asiaa,
jota varten oli rientänyt. Hengästynyt hän vielä oli ja hätäisen
hyvän huomenen sanottuaan ehätti hän sanomaan:

-- Nyt se sen teki! Nytpäs teki! -- ja kun ei rovasti näyttänyt
oikein vielä ymmärtävän:

-- Senpä sen, jota on aina uhannut... sen se nyt teki!

Rovasti täytti parhaallaan kakluunin reunalta piippuaan ja kysyi,
ensimäiset savut saatuaan:

-- Eukostaanko se Antti puhuu?

-- Siitähän minä taas... lienen tuosta jo paljonkin valittanut...
tuleehan sitä pahan käsissä parkumaan... onhan tuota rovastinkin
puheilla käyty, ja nuhdellut ja neuvonut olette, vaan ei ole apua
lähtenyt... ei ole kuin äitynyt vain entisestään... milloin on
aikonut halolla tappaa, milloin ketunmyrkkyä syöttää, ettet sen
siitäsi nouse... vaan nyt se oli vähällä polttaa!

Rovasti oli päässyt parhaaseen tupakoimisen vauhtiin ja varustautunut
tyynesti kuulemaan Antin vanhoja valituksia hänen vaimonsa
pahuudesta, mutta keskeytyi nyt kuitenkin tupakointi ja solahti
suusta piipun luu:

-- Polttaako?

Kun tuntui olevan epäilystä rovastin äänessä, niinkuin olisi luullut
Antin liioittelevan, innostui Antti yhdessä henkäyksessä kertomaan
kaikki, mitä oli tapahtunut.

-- No, kerrassa elävältä polttaa, niin totta kuin... elävältä olisi
polttanut mökkineen päivineen, ja lapset ja miehet siinä olisivat
menneet, jos ei ollut sitä, joka varjeli. Kotaporstuaan oli koonnut
vanhoja vastoja tuvan nurkan alle ja ne sytytti ne, itse pötki
metsään vai minne lienee mennyt. Oven oli, kelvoton, ulkoapäin
pönkittänyt, ja sinne olisi kärvennytty, jos ei varjelija pannut
leppälintua vuorilaudan alle pesimään. Se alkaa huutaa ja poikiaan
hätäillä ihan korvan juuressa, siitä herään minäkin ja tunnen savun
katkun ja kuulen tulen rätinää. Paiskaun ovea vasten, vaan se ei
aukeakaan. Ikkuna piti särkeä ja siitä puulautua sammuttamaan.

-- Sait sammumaan?

-- Sain toki sammumaan, vaikka karstalle oli jo palanut seinä, ja
jos pääsi kipuna kattotuoheen, niin siinä meni. Vedetkin oli kaikki
kaatanut kodasta, vaan pirtissä oli toki korvo puolillaan ja siitä
sain ensi hätään.

Rovasti oli totisena kuunnellut Antin kertomusta ja kysyi nyt:

-- Mitä olet aikonut tehdä?

-- Sitä tulin kysymään, että antaisinko ilmi vallesmannille?

-- Saatko toteen, että se oli vaimosi työtä?

-- No, jo toki minä sen toteen saan! huudahti Antti miltei iloisesti.
On ollut kuulijoita uhkauksiensa jos kuinka monta, että jos en
sinusta muuten pääse, niin käytän käppyrää nurkan alla... ja siellä
on vielä kekäleet, vaikka tulkoot kuinka monen lautamiehen kanssa
syyniin. Ja entäs tämä?

Antti kaivoi poveltaan likaisen nauhan palasen.

-- Tämä oli oven edessä, se on sen sukkanauha.

Ei ollut epäilemistäkään, että asia oli, niinkuin Antti oli sen
puhunut. Se oli selvä murhapolton ja murhan yritys tahallisessa
aikomuksessa polttaa ja murhata.

Ja vähän aikaa tätä keinutuolissa mietittyään ilmoitti rovasti tämän
mielipiteensä Antille: rikos on rangaistava ja syyllinen saatettava
lailliseen edesvastuuseen teostansa, olipa hän kuka tahansa;
lisäten, että se oli ei ainoastaan hänen oikeutensa, vaan myös
velvollisuutensa, ja että sekä jumalallinen että inhimillinen laki
sitä vaati.

Oikein hypähti ilosta Antin rinta ja silmä kiillähti hänen tätä
kuullessaan. Hän oli hiukan pelännyt sitä, että rovasti taas
kehoittaa antamaan anteeksi ja sopimaan, niinkuin niin usein
ennenkin. Oli jo vähällä kiittää rovastia, mutta hillitsi itsensä ja
kysyi:

-- Mikähän tuolle tuosta tulee?

-- Ikuteilleen luulen menevän, arveli rovasti.

-- Sitähän minäkin jo... -- ja hän ajatteli, että vaikka se saisikin
vuosia, ei se vanha ihminen sieltä sittenkään elävänä palaisi.

-- Vaan kukas sitten lapsiasi hoitaa!

-- Kyllä niitä aina saa niiden hoitajia! riensi Antti sanomaan. Aina
niitä hoitajia saa... parempiakin... kehno tuo on ollut niillekin...
pieksää ja pahoin pitelee... ja ruokottomuuksia puhuu.

Antti tarkasteli rovastia syrjästä: yhä se näytti olevan samaa mieltä
ja vaitiolollaan vahvistavan Antin sanaa, että aina niitä hoitajia
saa... parempiakin.

-- Jo pitää olla sydämikkö! päivitteli Antti.

-- Se kun vihollinen kenen oikein saapi valtaansa...

Se oli siis sovittu asia, rovastin kanssa niin yhdessä päätetty,
että Antti antaa ilmi vaimonsa vallesmannille murhapolton ja murhan
yrityksestä.

Ja vielä keveämmin kuin äsken nousi vanhan miehen jalka hänen
astuessaan pappilasta kirkon ohi valtatietä vallesmannin luo. Tie
oli kivetön ja kepeä käydä, ja aamu oli tyven ja kirkas, ja vedet
päilyivät. Se oli Antista kuin uuden elämän aamu; rauha nyt tulee
taloon, hän ottaa taloutta hoitamaan vanhan sisarensa, joka hänkin
on Jumalalta herätetty, niinkuin Antti itsekin. Sopuisa ja siivo
elämä tulee vallitsemaan aamusta iltaan ja lapsille saadaan neuvoa
jumalista elämää sekä sanan että esimerkin avulla. Saatetaan kutsua
ystäviäkin talossa käymään... kerran saa kotonaankin häiritsemättä
sanaa harjoittaa... ehkä pistäytyy ukko Paavokin ja pitää seurat...

Ka niin, Paavo! Siinähän oli sen mökki peltojen takana metsän
reunassa, vähä matkaa maantieltä. Jos poikkeaisi sielläkin puhumassa
iloaan, vanhalle uskon ystävälle, paljoa viisaammalle, kaikkien
harhaantuneiden sielujen hartaalle neuvojalle, jolta oli saanut monta
lohdutuksen sanaa tämänkin murheensa aikana... tokihan sille piti...
kun vain ei vallesmanni sillä välin ennättäisi mihinkään mennä
kotoaan.

Paavo istui hupansa seinämällä viikatteita hiomassa. Antti meni
suoraan luo, sanoi iloisen hyvän huomenen ja löi kättä reippaasti.
Paavo katsahti vähän kummissaan työstään ja kysäisi:

-- Mistäs se Antti kävelee?

-- Vallesmannille oli tässä vähä asiaa, niin poikkesin mennessäni...

-- Liekö mitä iloista asiaa, kun olet niin hyvän mielen näköinen?

-- Mitäpähän lie... eipä saata olla niin suruistakaan.

Ei kysynyt Paavo sen enempää eikä olisi ehkä kyennytkään, kun oli
nidepaju hampaiden välissä. Vaan ei malttanut Antti utelua odottaa,
kertoi koko asian.

Hänen lopetettuaan kysyi Paavo kuivasti:

-- Ja siitäkö sinun mielesi on niin iloinen, että saat vaimosi
linnaan?

-- Iloinenko? Enhän minä mitä iloinen... mutta mitäs minun sitten
pitäisi teidän mielestänne tekemän?

-- Mitä sitä minulta kysyt, kun sait jo rovastilta mieleisesi neuvon!

Antti hätäytyi vähän ja alkoi puolustautua:

-- Vaan rikoshan siinä on tapahtunut sekä inhimillistä että
jumalallista oikeutta vastaan, ja rikos on rangaistava, eikä saa
katsoa, olipa syyllinen kuinka likeinen tahansa, sillä laki ja oikeus
on semmoinen... semmoinen se on!

Paavo takoi veitsen hamaralla kiilaa niteen ja varren väliin,
koetteli sitten viikatteen kärjestä joustaen, oliko nidos tullut
kestävä; ja kun sen siksi huomasi, laski hän sen tikapuiden piin
päälle. Sitten kääntyi hän Anttiin, loi häneen läpitunkevan katseen
ja virkkoi:

-- Sitäkö rikoksen rankaisemista ja oikeuden täyttämistä varten sinä
nyt olet matkalla vallesmanniin?

Antti vähän hämmentyi, ei saanut silmiin katsoneeksi ja vaikeni.
Mutta Paavo jatkoi:

-- Et näy oikein tietävän, mutta minä tiedän, että se on tekosyy
ja että sen varjon alla vain pyrit päästäksesi eroon rististä,
joka on päällesi pantu. Hullu on akkasi ja tekee mielettömiä, kun
suuttuu. Ei yksi riitaa rakenna. Syytä on hänessä, mutta lienetkö
syytön sinäkään? Luulin toki tarkemmaksi tuntoasi, kun olet vanha
ristitty olevinasi, mutta paatunut näyt vielä olevan pakana, sokea
ja sydämetön: murhan olisit tehnyt nauravalla suulla ja keveällä
mielellä. Mene vain vallesmanniin, kun tuntosi sallinee, mutta elä
tule toista puhumaan ja toiset on tarkoitukset takanasi!

-- Vaan kun olisi elävältä polttanut minut ja lapsensa ja koko
kylänkin kuivalla poutaisella säällä...

-- Eipähän saanut poltetuksi... jos oli Jumalan tahto, että paloit,
niin paloit.

-- Vaan saattaa vielä polttaa?

-- Tai olla polttamatta. Jos et usko Jumalaa vartijaksesi, niin
vartioi itse!

Antti lyykähti äänetönnä kivelle istumaan, pää käsien varassa.

-- Voi, mikä pitää muutamilla olla vaiva ja risti tässä maailmassa!
vaikeroi hän.

-- Kanna ristisi, mikä on selkääsi sälytetty! virkkoi Paavo vähän
leppeämmällä äänellä.

Murheisena lähti Antti Paavon mökiltä -- lähti kotiinsa päin
kävelemään. Ei kulkenut valtatietä pappilan kautta, metsää kulki,
polutonta korpea umpimähkään. Ja niin oli, kuin olisi mielensäkin
tietöntä taivalta kulkenut. Raskas oli askel, pää kumara, yhtämittaa
kompastui jalka juuriin ja mättäihin.

Mutta ei ollut murhe siitä, ettei saanut ukolta lupaa vallesmanniin
mennä, ei siitäkään, että elämänsä päivä oli taas entistään
paksumpaan pilveen peittynyt, eikä vielä siitäkään, ettei saanut
ristiään luotaan luoduksi. Siitä oli synkkä mieli ja siitä epätoivo
ennen tuntematon, että niin oli tuntonsa ollut sokea, että oli ollut
oman vaimonsa menettämäisillään ja olisi menettänyt, jos ei olisi
tieltä kesken käännytetty. Semmoinenko hän oli, joka oli luullut
olevansa oikea uskovainen ja valmis kristitty, jonka omatunto muka
aina sanoi, mitä oli milloinkin tehtävä, ja joka teki, mitä se sanoi?
Oman ilonsa ja onnensa vuoksi lähti toista tuhoamaan ja väärän varjon
alla muka Jumalalle otollista työtä tekemään. Kaikki pitkäaikainen
parannuksen teko, vuosikymmenien uuttera sanan harjoitus ja
taivaallisen viisauden viljeleminen -- ensimäisten joukossa oli hän
istunut, etupenkin hurskaita luullut olevansa ja semmoisena häntä
muutkin pitäneet -- siihen toteenko oli mennyt?

Oli siinä puu poikkiteloin tiellä -- ei tuossa oikein tietäkään
ollut, kunhan häntä kulki. Siihen istahti Antti, sammaliseen
mättääseen tuijottaen. Siinä istui ja kuulosti kauan, mutta äänetöntä
oli kaikki hänen ympärillään ja äänetöntä sisässään. Ei opastanut
omatunto, ei tieto tietä neuvonut.

Silloin oli, kuin olisi henki alkanut haastaa:

-- Rikoksen teit ja rangaistuksen tarvitset. Risti vielä raskaampi
selkääsi sälytä! Käy kotiisi eläkä hiisku kenellekään siitä, mitä
näit! Elä anna vaimosikaan aavistaa tietäväsi! Ole luulevinasi, että
kotapadan alta paukku lensi! Ole entistä nöyrempi ja kärsivällisempi
ja iloitse jokaisesta uudesta vaivasta, joka päällesi pannaan!

Oli kuin olisi helpoittanut rintaa, niinkuin olisi alkanut mieltä
valaista. Antti nousi ylös puun rungolta, astui rydön yli, joka oli
hänen tiensä sulkenut, ja löysi tien, kaitaisen karjan uran. Ei ollut
jalka keveä sitä astuessa, mutta ei ollut entistä raskaampikaan. Vaan
rinnassa tuntui aamuilma raittiilta ja suloiselta kuni puhdas vesi
vereksessä haavassa, joka hoitaen paranee.

(Lastuja IV.)




KEVÄÄN KEVÄT.


Jouluun saakka nousee nousemistaan pimeyden tulva. Valon antaja
vaipuu yhä syvemmälle ja on lopulta kuin hukkuva, jolta vain käsi
silloin tällöin vilahtaa veden pinnan yli.

Kuinka kaikki on siihen aikaan kolkkoa ja toivotonta! Aamujen
ja iltain pitkät pimeät tavottelevat toisiaan keskipäivälläkin.
Kaitainen rako valoa repeää tunniksi tai pariksi, niinkuin kaukainen
railo etäisellä ulapalla. Mutta kohta sulkeutuu halkeama, puhteet
solmivat sormensa yhteen ja koko ihmiskunta vaeltaa kuin umpinaisen
patalakin alla.

Ilma on raakaa ja raskasta ja alituinen tunne tukehtumisesta ahdistaa
rintaa. Juhlain aikana tosin virvoittaa vähäksi aikaa hilpeys mieliä.
Mutta se on keinotekoista ja katoaa kohta, kun joulukuusen kynttilät
ovat loppuun palaneet. Ja kuinka monella on kynttilät? Matalissa
majoissa tuikkaa läpi talven päre pihdissään.

Puuttuu päivä. Ei ole aurinkoa, jonka valo aukaisisi ajatukset
levälleen ja kouhottelisi kutistuksiinsa menneet mielet. Katseet
kulkevat ikkunaa kohti ja etsivät avaruutta. Vaan vastassa on
pikimusta muuri, joka ei näytä muuta kuin oman unisen pöytäkynttiläsi
ja pienen huoneesi harmaan haaleat seinät.

Ei tee mieli mihinkään. Ulkona on alituinen tuisku ja pakkanen. Viima
viiltää kuin veitsellä poskeen. Kuiva pyry polttaa suojattomaan
sieraimeen kuin kiehuva poro. Reen jalas on niinkuin tervaan
takertunut, ja suksimies uskaltaessaan ulos hangelle hupsahtaa kuin
jauhohinkaloon. Tietä naapuriin on vain kaitainen polku kinosten
välissä ja senkin tupruaa joka toinen päivä umpeen.

Ihmisten toiminta on hidasta ja haukottelevaa. Välttämättömimmät
työt tehdään, muut saavat seista. Kelin kiteys vaikuttaa mieliinkin.
Aivot tekevät työtä vain puolella ponnellaan ja mielikuvitus liikkuu
vaivalloisesti niinkuin lapsi isän suurissa saappaissa.

Vai onko kukaan joutunut oikean innostuksen valtaan joulukuussa? Ja
onko tammikuussa toimittu muuta kuin tuhertamalla?

Mutta sitten hiipii hiljalleen huoneeseen helmikuu ja kuljettaa
kintereillään maaliskuun. Et tiedäkään sen tulosta, ennenkuin se
siinä on. Se ilmautuu kuin poutaperhonen ikkunaasi ja lepattelee
siipineen lasia vasten. Kun riennät sitä katsomaan, niin lehahtaa
se pois ja pakenee tervehdystäsi. Mutta se on jättänyt sijallensa
jotakin. Hämmästyen huomaat sinä, että päivä on pitennyt, että
etelän taivas hohtaa ja että aurinko on ylhäällä vielä, vaikka sen
entiseensä nähden olisi pitänyt jo aikoja sitten piiloonsa paeta.

Ja joka päivä tulee hän samalla tavalla takaisin tämä valon vieno
kyyhkynen, uusi öljypuun oksa nokassaan. Se tietää, että pimeys on
puhkaissut pohjansa, että laskeutumistaan laskeutuu sen tulva ja että
aurinko kohoo yhä korkeammalle kuin saari sumean meren keskestä.

Vaihde tapahtuu niin tasaisesti, ettet taida sen tulohetkeä
tarkoilleen määrätä. Mutta kun päivänä muutamana astut ulos asuntosi
eteen, niin tunnet hangen hienosti hajahtavan ja ilmassa on omituinen
tuores tuoksu. Lumi sulaa jo seinävierillä ja räystäs tipahuttaa
hienoimmalta huipultaan tuolloin tällöin vettä pienoisen välkähtävän
pisaran nuoskeaan lumeen. Hanki heloittaa niin valkealle, että silmiä
häikäisee hetkiseksi. Taivas on kohonnut korkeammalle ja pessyt
puhtaaksi sinensä. Hieno harso on kokoontunut idän puolelle aurinkoa
ja näyttää niin lämpimältä kuin kesäinen poutapilvi.

Kuusinen mäki tuolla, ja toisaalla suuren selän kaukainen ranta, ne
hämärtävät kuin auteren takaa.

Soimaan helähtää rinnassasi jokin. Se on kuin hopeakello kilahtaisi
ja kutsuisi uuteen elämään kaikki uupuneet aavistukset ja herättäisi
toiveet tuulahtelemaan jotain uutta, valoisampaa, avarampaa ja
isompaa.

Et malta. Suksien selkään heittäyt ja annat niitten liukua loitolle
ihmisten luota. Ei upota enää hanki ja yöllinen hieno lumi on vain
voiteena alla. Aitojen ylitse, nietosten poikki, puitten välitse ja
pitkin loivia rinteitä korkeimman kukkulan laelle!

Niinkuin jäälinna kohoo takanasi pimennon puolella luminen kuusikko.
Se uhkuu kylmyyttä ja jähmettää jäykkyydellään. Se on kätkenyt
kohtuunsa kaikki tammikuun pakkaset eikä laske niitä sieltä,
ennenkuin ne viruttaa pois huhtikuun huuhteleva sade... Mutta tähän,
jossa seison, paistaa päivä täydeltä terältä. Ilma on lauhkea ja
leuto. Se ei enää raatele eikä revi rintaa. Se on piehtaroinut
puhtaassa hangessa, lämmin aurinko on sitä lauhduttanut, ja nyt se
huljuu hyväillen rinnan kehyksissä, niinkuin makean lähteen pehmyt
vetonen.

Ei kuulu hiiskahdustakaan tänne ylös. Kerran kuusikon sisästä tikan
vihellys ja toisen kerran tiaisen terästiuku. Taikka pudota lupsahtaa
petäjän oksalta lumiharkko hankeen, uppoo sinne, ja painunut oksa
ponnahtaa suoraksi. Alla on laakea luminen rinne, johon päivä
vuodattaa valoaan täydeltä terältään. Siellä täällä risteilee sitä
sujuva suksen latu. Se murtaa hangen ja uurtaa sen sileään pintaan
juovan, jonka verekseen reunaan päivän valoisa säde taittuu vieläkin
valoisammaksi.

Alas laaksoon se johtaa. Sieltä näkyy notkelmassa pienoinen kaupunki.
Kirkko keskellä ja kirkon ympärillä katto katossaan kiinni. Katoilla
piiput, joista nousee savu rauhallisissa kiemuroissa niinkuin
kopasta, joka on unohtunut itsekseen palamaan. Alempana tehdas ja sen
rannassa sinertävä rivi jäälohkareita, äsken avannosta nostetuita.
Hiljaista liikuntaa kaduilla. Ajava maalainen laskemassa jäälle,
toinen sieltä nousemassa. Etäämpänä lumisella ulapalla pieniä mustia
pilkkuja, eri haaroilla toisistaan. Ne näyttävät sijoillaan seisovan.
-- Ei kantaudu tänne risahduskaan tuolta alhaalta. Ihmisten liikunta
siellä käy kuin silkkisukilla sipsutellen sametin nukkaa myöten.

On seisaus ilmoissa. Päivä ja yö ovat yhtä pitkiä. Valo ja pimeys
tasaavat toisiaan. Vaaka ei kallistu kummallekaan puolelle. Talvi on
kehittynyt korkeimmilleen. Se on perustuksensa lujittanut syvälle
maahan ja rakentanut valmiiksi pienimmänkin koristeen päädyssään.
Näetkö noita hienon hienoja lumileikkauksia katoilla ja puitten
oksilla? Huippukin on valmis, harjakin täysitekoinen.

Mikä täydellisyys pienimmässäkin piirteessä, mikä puhtaus
salaisimmassa sopessa! Ei rakoa, ei rikkaa. Niinkuin aamupäivällä
sunnuntaisin, jolloin luodut lepäävät, ja odottavat, tietämättä mitä.
Valo valautuu maahan, tarkoitustaan tuntematta. Kesäisin se paahtaa
puitten juuria, jouduttaa toukoja, tunkee mehua maahan, multaan,
juuriin ja lehtiin, ja virittää tulen suonissa palamaan. Nyt se
vain oleilee omiksi iloikseen, heijastelee hangella ja peilailee
joutilaana pitkissä nietoksissa. Kuinka rauhalliseksi käy mieli
täällä ylhäällä, sinun sauvaa vasten nojatessasi! Kuinka tuntuvat
poistuvan kauaksi kaikki ilkeys ja intohimot! Tulisinkin tunne
sulaisi täällä ujoksi otsasuudelmaksi.

Vaan lyhytaikainen on luonnon rauhallinen lepohetki tuiman talven
ja kevään välillä. Kevään kevät ei kaukaa kestä. Se livahtaa
sormiesi välitse kuin kesäinen kirkko-aika. Haihtuu äkkiä niinkuin
juhannuksen-aikaisen tuomen tuoksu. Talven täyteläinen lumilinna
alkaa luhistua. Leuto tuuli tiputtelee sen huippujen helat ja
auringon säde puhkoo säälimättä rakoja seiniin ja sileään siltaan.

Mutta nyt ei vielä ole se aika. Ei ole talvi enää, mutta ei
kevätkään. Nyt on kevään kevät, on juhannuksen juhannus. Ota vaari
siitä! Elä anna sen tuoksun jäädä tuntematta ja sen hilpeyden hukkaan
haihtua!

(Lastuja III.)




"SAMMUTA SINÄ, MINÄ SYTYTÄN!"


Pimeä talvinen yö peitti kaiken pohjoisen maan. Aurinko oli painunut
pois, mutta matalissa majoissa loisti lamppujen valkeita tulia ja
odottaessaan uutta aamua hakivat ihmiset iloaan niiden ympäriltä.

Vaan sitäpä ei suvainnut pimeyden peikko, joka oli anastanut
itselleen vallan päivättömässä pohjolassa. Niinpiankun hän ulkona
vaaniessaan näki tulien ikkunoista tuikkavan, tölmäsi hän oven
täydeltä huoneeseen.

-- Puh! sanoi hän ja puhalsi armottomasti lampun sammuksiin.

Eikä kukaan uskaltanut enää sytyttää lamppua, jonka peikko oli
sammuttanut.

-- Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan matalan majan asukkaat
pimeässä istuessaan.

Mutta tuskin oli pimeyden peikko mennyt, kun livahti valon haltia
ovesta sisään.

-- Sammuta sinä, minä sytytän! sanoi hän ja sytytti kynttilän
pöydälle palamaan.

Sen tehtyään riensi hän pahan peikon jälkeen. Paha peikko teki saman
työn toisissa taloissa, sammutti kaikki kynttilät ja heitti ihmiset
pimeässä istumaan. Mutta hyvä haltia hiipi hänen kintereillään ja
sitä mukaa kuin lamput sammuivat, syttyivät kynttilät.

Vaan kun peikko jälelleen katsahtaen näki, että tulet yhä paloivat,
töyttäsi hän takaisin ensimäiseen taloon.

-- Puh! Puh! sanoi hän ja puhalsi kynttilän sammuksiin.

Eikä kukaan uskaltanut sytyttää kynttilää, jonka peikko oli
sammuttanut.

-- Puhalsi kynttilänkin! Mikäs nyt neuvoksi! kysyivät toisiltaan
pimeässä istujat.

Vaan tuskin oli peikko pihalle ehtinyt, kun haltia samassa oven
avauksessa suikahti sisään ja kysyi kuiskaten, eikö ollut päreitä
talossa?

Olihan päreitä talossa, ennen vanhaan varatuita, ukko vaarin kiskomia.

-- Päre pihtiin! sanoi haltia, sieppasi päreen orrelta, puhalsi
siihen liedestä tulen ja virkkoi veitikka:

-- _Sammuta_ sinä, kyllä minä _sytytän_!

Ja sitä mukaa kuin kynttilät taloissa sammuivat, syttyivät päreet
palamaan ja taas näki peikko tulien tuikkavan kaikkialla, missä äsken
oli pimeätä tehnyt. Ja hän töyttäsi vielä kolmannenkin kerran tuvan
ovesta sisään.

Puh! pani hän, -- mutta ei tahtonut päre sammua. -- Puh! -- Puh! --
ja vasta kolmannella kerralla sammui päre.

Eikä kukaan taaskaan uskaltanut uudelleen sytyttää tulta, jonka
peikko oli niin vihaisesti sammuttanut.

-- Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät pimeässä istujat, kun kuulivat
haltian sisään hiipivän.

-- Tuli takkaan! huusi haltia ja kohta loimotti iloinen takkavalkea
lieden päällä ja riemusta loistivat haltian silmät sen valossa, kun
hän huusi:

-- Sammuta sinä, kyllä minä sytytän!

Ja missä vain pimeyden peikko päretulet ihmisten suruksi sammutti,
siinä viritti valon haltia kohta paikalla takkatulet heidän iloksensa
palamaan; ja ne paloivat niin, että hanget heloittivat ja puitten
latvat kauvaksi punertivat.

Mutta silloin suuttui peikko ja sydäntyi ja silmät seisoen ja posket
pullollaan tölmäsi hän sisään kuin tuulispää.

-- Puh, puh, puh! -- puhalsi hän. Puh, puh, puh! -- puuskutti hän.

Mutta kuta enemmän hän puhalsi ja puuskutti, sitä ylemmä tuli takassa
yltyi, sitä enemmän liekki liedessä loimotti. Eikä vain hankiin
heloittanut eikä vain puita punannut, -- ylös taivaalle loimo
lakeisesta yleni ja hehkui tuli kaukaisiin kyliin, valo vieraille
maille.

Kovin koetti hän, ylen yritti... En tiedä, olisiko kerran sammumaan
saanut. Mutta ennenkun ehti, oli yö jo lopussa ja aurinko nousi eikä
tulia enää tarvittu, ja turhaa oli tehnyt työtä pimeyden peikko.
Sille päivälle eivät peikotkaan mitään mahda -- ja yöllä suojelevat
Suomeani hyvät haltiat.

(Katajainen Kansani II.)




WILHELMIINA WÄISÄNEN.


Wilhelmiina Wäisänen oli matkalla Helsingistä sukulaistensa luo
maalle. Näin hänen nimensä hänen matkakapineistaan ja muu selveni
minulle vähitellen matkan varrella.

Hän oli laittautunut vaunuun oikein leveästi ja mukavasti niinkuin
reslarekeen, joka on tullut häntä noutamaan, vallannut kaksi
penkkiä, sen, jolla istui ja sen, joka oli vastapäätä. En sano sitä
siksi, että hän olisi sen kautta ketään häirinnyt. Vaunu oli pitkän
matkan taa menevä ja meitä oli siinä vain muutamia, joilla oli yhtä
runsaasti tilaa kuin hänelläkin. Jokaiselta matkustajalta, joka
kulki vaunun läpi, pyysi hän sitäpaitse silmin ja kasvonilmein kuin
anteeksi, että hän tässä näin rehentelee... ne on hänen nämä kamsut,
mutta kyllä hän ne... kyllä tässä sopu sijaa antaa, -- mutta kun
ei kulkija pysähtynytkään vaunuun, hymyili hän kuin kiitokseksi ja
virkkoi puoleksi meille, puoleksi itselleen:

-- Eipä se tullutkaan, hyväpä, ett'ei tullutkaan, niin sovitaan tässä
paremmin.

Olin tullut eräältä sivuasemalta junaan ja nähtävästi oli hänen
suurin puuhansa tavarain järjestämisessä jo suoritettu. Mutta minä
saatoin elävästi mielessäni kuvailla kaikki ne kohtaukset, jotka
oli esitetty ennen junaan tuloa ja sitten junassa. Minä näen ajurin
odottavan kadulla porttiholvin edessä. Naapurin palvelustyttö
vartioi katukäytävälle asetettua tavararöykkiötä, sill'aikaa kun
Wilhelmiina toisen tuttavan avulla kantaa toisia alas viidennestä
kerroksesta. Kaikki eivät mahdu rattaille. "Tuo sinä, Manta, tämä
hattuaski ja tämä parasolli... eli ei, ota sinä tämä pelarkoonia,
ei sillä väliä, jos jääkin." Ja tavarainsa suojassa itse istuen niin
täpärällä, että on joka kadun kulmassa huiskahtaa ulos, ajaa hän
asemalle, kiirehtien kuskia, joka suuri kirstu jalkain alla könöttää
epämukavassa asennossa polvet koukussa leuvan tasalla. -- "Kun ei
vaan myöhästyttäisi!"

Mutta siitä ei ole pelkoa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä istuu hän
jo vaunussa, iso kirstu ja pelarkoonia ovat pakaasissa ja kaikki muut
tässä edessä, vieressä, pään päällä, kummallakin puolella ja istuimen
alla. Siinä on myttyjä, rasioita, eväitä, kukkasia, jotka on saatu
saattamaan tulleilta ystävättäriltä, tyynyjä, saaleja, laukkuja,
mutta näkyvimpänä, ihanimpana kaikkia muita uusi kapsäkki, jonka
kyljestä kiiltävässä messinkilaatassa seisoo kaiverretuin kirjaimin:
"Wilhelmiina Wäisänen Helsingfors".

Hän istuu nyt vihdoinkin järjestetyn omaisuutensa keskessä,
varustettuna vuorokauden matkalle, puettuna lähinnä parhaimpaan
pukuunsa -- parhaat ja harvinaisimmat kalleudet ovat nähtävästi
noissa rasioissa ja tuossa matkalaukussa, joita hän tuon
tuostaan raottaa, avaa, järjestää ja kohentelee. Luulet hänet jo
rauhoittuneen, luulet, että ne istuvat siellä säiliössään yhtä
tyytyväisinä kuin hän itsekin, nojatessaan tuohon vaunun nurkkaan
ja ummistaen hetkeksi silmiään -- ollaan näet yöjunassa -- kun hän
yht'äkkiä säpsähtää -- junan vihellyksestä tai pysäyksestä tai
ilmankin, -- näyttää muistavan jotain -- tulikohan se mukaan? --
eihän vain rutistune! -- paninkohan sen laukkuun vai myttyyn vai
kapsäkkiin? -- eihän vain pudonne parasolli! -- ja kaivelu ja selailu
alkaa uudelleen, selailu rakkaiden tavarain, jotka ovat näkyvä tulos
vuosien vaivoista ja joita hän nyt vie kuin voittaja saaliitaan
riemukulussa kotikylään todistamaan siitä, ett'ei hän ole aikaansa
turhaan kuluttanut. Vihdoin hän rauhoittuu, laittaa itselleen mukavan
päänaluksen, luo vielä viimeisen silmäyksen kapineihin, haukottelee
tuimasti, kyhnähtää kylelleen ja nukkuu samassa.

Minä kun en saa nukkua, näen tuossa hänen tasapohjaiset jalkansa,
joissa on "tyykikengät", hervottomina nytkähtelevän junan liikkeen
mukaan; ne nytkähtelevät siinä koko yön ja sekaantuvat vielä
uneenikin, kun vihdoinkin olen suurella vaivalla saanut sen päästä
kiinni.

Kun herään aamulla, on Wilhelmiina jo noussut ja on taas täydessä
touhussa tavarainsa kanssa. Hänellä on yllään uusi hame ja uusi
röijy, jotka hän jossain salaisessa paikassa on vaihtanut vanhoihin.
Hän viimeistelee niitä parhaallaan, harjailee ensin hamettaan ja
silittelee huolestuneesti sen ryppyjä -- se on ruskean viheriää
paramattaa -- ja ottaa sitten esille yläpuolen ruumistaan, jonka
ympärillä, korsetin päällä, istuu tiukka röijy, sinisestä kankaasta
tehty, puhvihihain kanssa, joiden väliin pää uppoaa korvia myöten,
kultarenkailla koristettuja korvia myöten. Hän harjaa sitä edestä ja
takaa ja kummaltakin kupeelta, hiukan kellahtaneiden kainalojenkin
alta, niin kauvas kuin lyhyet korsetin varassa olevat kädet
kuontuvat, jolloin kellon vitjat korkean rinnan päällä kauniisti
helkkyvät. Erityisestä rasiasta lehahtaa esiin viheriä kaularöyhelö,
joka suurella rintasolella kiinnitetään leuvan alle kuin lehdeksi
marjana punottavien poskien alle. Kapsäkistä, jonka lukko ja soljet
somasti soivat, nousee suurella varovaisuudella uuden uutukainen
saketti harmaasta verasta, silkillä sisustettu ja leikattu uusimpaan
kuosiin ja kevelällä pyrstöllä kaunistettu. Lasiputkiin pistetyt
kukkaiskimput kiinnitetään saketin pieluksiin, kaksi kummallekin
puolelle. Hansikkaat, ruskeat trikoohansikkaat, saadaan vaivalla
suurella, mutta mieluisella, sujumaan käsiin. Parasolli otetaan
alas hyllyltä, vapautetaan tupestaan ja avataan varovasti, jolloin
kasvoissa on ilme kuin olisi pelko, että se räjähtää. Vaan ei se
räjähdä, napsahtaa vain ja helähtää hiukan kuin rumpu, ehyt on, ei
ole mistään revennyt, laskee taas siipensä suppuun ja asettuu viereen
odottamaan aikaansa. Käsiväskyssä ovat huivit, ne kaksi, joista voi
olla tällaisessa tilaisuudessa kysymys: se ruskea silkkinen, pitkäin
rimsujen kanssa, ja se valkoinen harsohuivi. Kummanko ottaisi? Moneen
kertaan antaa pieni pyöreä peili neuvojaan myötä ja vastaan, taistelu
on kauvan ratkaisematta. Silkkihuivi on upeampi, mutta harsohuivi
nuorentaa -- ja voittaa.

Tuskin tuntisin häntä, jos en tietäisi. Kaikki on uutta, paitse
kasvot, nuo punakat ja terveet, vaikka jo vähän rypistyneet, ja
silmät, nuo haalean siniset ja ymmärtäväiset, jotka eivät vaihda
väriään eivätkä muuta ilmettään, vaikka kaikki muu muuttuisikin.

Hän istuu siinä nyt valmiina astumaan ulos vaunusta, niinpiankun juna
pysähtyy kotiasemalle. Ollaan eteläpuolella Mikkeliä ja hän kysyy
konduktööriltä, milloinka tullaan Suonnejoelle.

-- Klo 12 ja 50, sanoo konduktööri.

-- Jos konduktööri on hyvä ja sanoo tykö sitten. Kello on vasta
seitsemän ja minulla on siis vielä runsaasti aikaa nauttiakseni
matkatoverini seurasta. Muut ovat tippuneet tielle ja me olemme
kahden junassa. Yhä suuremmalla tarkkuudella ja mielenkiinnolla olen
seurannut hänen pukeutumistaan ja sitä tehdessään on hän tietämättään
esittänyt minulle elämänsä, selittävillä kuvilla kaunistetun
kertomuksen vaiheistaan. Jokainen noista vaatekappaleista on
virstapatsas hänen elämänsä taipaleella ja jokaiseen niistä liittyy
muisto kuletusta matkasta. Semmoinen hän nyt on, mutta semmoinen ei
hän ollut silloin kun taipaleensa alotti.

Tuo röijy se oli -- oli hänelle, niinkuin niin monelle muullekin
-- ensimäinen ero mökin tytön entisyydestä, karkottaessaan jo
ensimäisessä palveluspaikassa pappilassa suoran nutun. Pappilasta
siirtyi Miina nuoren herrasväen kanssa Helsinkiin, ja pitkä, suora
toppanuttu, lämmin ja suojaisa, jota oli talkoolla kotikylän tyttöjen
kanssa tehty ja öitä sen kanssa valvottu, vaihtui ostosakettiin,
joka istui selästä kuin valettu ja teki hameen liikkeen edestäpäin
niin herrasmaiseksi, mutta joka oli kylmä ja hatara. Villavanttuut,
äitivanhan kutostamat, ja villahuivi, venäläiseltä ostettu...
säälivästi hymähti Miina, joka kerta kun ne muisti vetäessään
käsiinsä trikoohansikkaita ja kiinnittäessään kaulansa alle
harsoista huivia, ensimäisen vuosipalkkansa säästöillä hankituita.
Päivävarjo ja rintaröyhelö olivat hänen hauskimmat muistonsa,
sillä vuosia oli kulunut, ennenkun ne oli uskaltanut ostaa ja tosi
tarpeen vuoksi tarpeettomina pukuunsa lisätä. Vasta sitten kun siinä
uudessa hienossa herrasväessä palkka kohosi kahteentoista markkaan
kahdeksasta ja pääsi kyökkipuolelta lasten päälle ja niiden kanssa
oli Esplanaatissa käveltävä, täytyi ne ostaa, täytyi herrasväenkin
vuoksi, ett'ei tarvitsisi hänen tähtensä kenenkään hävetä. Ja niihin
liittyi muistoja soitoista Kappelin edustalla keväisinä iltoina ja
sunnuntaikävelyistä Seurasaarella -- sen nuoren herran kanssa, joka
tarjosi teetä ja kahvia ja makeisia ja olisi viiniäkin tarjonnut...
mutta silloin oli täytynyt tehdä ero, sillä se oli herra eikä
vertainen, eikä sillä tainnut olla aikomuksetkaan oikeat. Toisellahan
oli, sillä Sörnäisten pojalla, ja sormuksia vailla jo oltiin alulla,
mutta se joi ja siihen se jäi. Jääköön! Eipä hän heistä, kaupungin
pojista.

Eikä Miina siitä pitäen muusta huoli, kunhan palkat kohoilee ja saa
säästöä tehneeksi. Hän on niitä, jotka eivät pelkää vanhenevansa
ja jotka kyllä tietävät kelpaavansa. Aina niitä on ottavia, kun on
mitä antaa. Miina on tehnyt säästöä, on koonnut rahaa, on koonnut
vaatteita, varsinkin vaatteita, pitovaatteita, pyhävaatteita,
sänkyvaatteitakin. Olisi hyvänkin talon tyttären aitan täysi, kun
oikein orrelle levittelisi -- entisellä mökin tytöllä. Kahdella
tyhjällä kädellä läksi, nyt on kirstut ja kapsäkit niin monet,
ett'ei auttamatta junasta pääse, on hopeitakin vähän ja kultakello
ja saattaapa olla sormuksetkin, kaikki nämä siinä viimeisessä
palveluspaikassa, sen yksinäisen vanhan herran luona hankituita,
jolta on palkkaa juossut kaksikymmentä markkaa kuussa ja tämä
kultakello kunnialahjaksi kymmenen vuoden uskollisesta palveluksesta.

Miina on istunut jonkun aikaa hiljaa, silloin tällöin vilkaisten ylös
hyllylle, jossa silmät ovat sattuneet ruskeaan rasiaan ja joskus
katsahtaen minuunkin, joka tuijotan häneen ja tarkastan häntä. Hän
käy yhä levottomammaksi, päästää huivin irti, sitoo sen taas, koettaa
katsoa itsepintaisesti ulos ikkunasta, mutta kun vaunut retkahtavat
vekselissä ja rasia liikahtaa -- vai näyttikö se vaan siltä -- täytyy
se ottaa alas, täytyy avata...

Kun palaan junaan Mikkelin asemalta, näen minä, että rasiasta on
ilmestynyt hattu, isoilla ruusuilla koristeltu komea olkihattu,
kehittynyt siihen kuin perhonen kotelostaan, asettunut paksun tukevan
palmikkopyörylän päälle, jossa se nyt istuu kuin oudoksuen asemaansa,
pyrkien kuin pelästyneenä lentoon lähtemään. Mutta sen on turha
pyrkiä, se on lujasti kytketty leuvan alla silkkisillä kahleilla
ja vartijan kasvoista loistaa hämillinen tyytyväisyys onnellisesta
saaliista.

Ei ole epäilemistäkään siitä, että se on Miinan ensimäinen hattu,
otettu ensi kertaa päälle matkalla kotipuoleen sydänmaalle. Se on
viimeinen ylellisyys, sinetti, leima, lippu linnan harjalla, oman
rakentaman linnan, jossa nuo muut tavarat olivat kuin vallitukset,
vuosien kuluessa hiljalleen yhä korkeammalle kohotetut.

Saattavat kotikylässä ehkä oudoksua, sanovat kirkkomäellä katselijat
hänen ylpistyneen, entisen mökin tytön... vaan niistäpä hän vähät
välittää eikä ole tarviskaan... on hän yhtä hyvä kuin joku toinenkin
ja jos ei Pielaveden pojille passaa, niin palaa syksyllä takaisin,
kun tulee herra ulkomaalta terveyttään hoitamasta, ja on yhtä hyvä
olla sielläkin. Pidän häntä päässäni ja jätän poiskin, jos on
itsestäni niin päin parempi. Ja vaikka en kirkonmäellä pitäisikään,
niin pidän junassa ja pidän vielä laivallakin, senpähän sitten muun
näkee kirkonkylän rantaan tullessa...

Wilhelmiina vakaantui vakaantumistaan ja istui yhä varmempana näissä
täysissä tamineissaan kaikkien kalleuksiensa keskessä, odotti junan
tuloa Suonnejoen asemalle ja ajatteli kaikkea tätä mielessään -- olen
varma siitä, että hän sitä ajatteli.

Haapakoskelta tuli pari tehtaan työmiestä vaunuun. Heillä oli vasta
sytytetyt sikarit hampaissaan ja olivat hiukan maistaneet.

-- Täällä ei saa polttaa! sanoi toinen huomatessaan, että vaunussa
oli tupakanpoltto kielletty.

-- Strunt... äi se mittä... vi röka bara!

-- Etkös näe, että siellä on rouvasihminen...

-- Hva fan! Inte fins här någo fruntimmer.

-- On se... siellä istuu yks rouvasihminen... sillä on hattukin
päässä.

-- Ja, min sann, du har rätt.

Minä kuulen sen, minä näen sen hänen kasvoistaan, hänen silmissään
on kostea kiilto... Se on ihana hetki hänen elämässään, ehkä ihanin
kaikista... hän ei voi pidättäytyä... tuntee tarpeen palkita
osotettua luottamusta ja hän virkkaa:

-- Herrana vara para kuu o röökka -- inte te siniera... inte
als...[-- Herrat ovat vaan hyvät ja polttavat -- ei se tee mitään...
ei mitään.]

-- Tack så mycke'... det var förbannat fint af fruntimret...[ --
Kiitos paljon... se oli helvetin hienosti tehty rouvan puolelta...]

Hän pitää hatun päässään! Pitää sen laivassa ja kirkkorannassa ja
kirkonmäelläkin... on se hänen päässään yhtä hyvä kuin kenenkä
muunkin.

Ja hänen kasvoistaan loistaa niin suurta onnea ja tyytyväisyyttä ja
kiitollisuutta kaikista Luojan vähistä lahjoista, jotka ovat hänen
osakseen tulleet, että on minunkin oikein hyvä ollakseni...

(Lastuja IV.)





SANTERI ALKIO.


Syntynyt 17/6 1862 Laihialla. Alkuperäinen nimi _Filander_. Ollut
sanomalehtitöissä v:sta 1877, sen ohessa kauppaliikkeenomistajana
kotipitäjässään v:teen 1905. Nuorisoseurojen johtaja ja niiden
äänenkannattajan "Pyrkijän" toimittaja sen perustamisesta 1890.
Teoksia m.m. _Teerelän perhe, Eeva, Salliman oikkuja, Mennyt, Aikamme
kuvia I-III, Puukkojunkkarit, Murtavia voimia, Kylistä, Kodeista ja
Vainioilta, Tien haarassa, Palvelusväkeä_.




SUURI PALKKA.


Kovin oli ikävä asia rovastille laskea käsistään tuota uskollista
isäntärenkiä Tuomasta; hänhän oli saattanut pappilan maat niin
verrattomaan kuntoon. Ne tuottivat nyt melkein kaksin verroin
siitä, mitä kuusi vuotta takaperin, jolloin Tuomas taloon tuli
ja johdon käsiinsä sai. Ja nyt oli Tuomas aamulla pyytänyt eroa
palveluksestansa, Amerikkaan muka aikoisi mennä.

Pappi tunsi sen, tuossa soututuolissaan tupakoidessaan ja
miettiessään, että Tuomas oli talouden hoitamisessa mies paikallaan
ja että se kaksisataa markkaa, jonka hän tälle oli palkkaa maksanut
vuosittain, oli tuottanut hyvin runsaan koron. Mutta sepä se nyt
mietityttikin: oliko Tuomaan taito jäänyt taloon, vai mahtoiko
tämä viedä sen muassaan? Olisikin tuosta päässyt selville, niin...
jos kerran taito taloon jää, niin mitäpä tuolle palkkojakaan
koroittelemaan, mutta jos muassaan vie, niin... olisi ehkä syytä
lisätä vaikka satanen miehelle.

Kylläpä siinä oli pulaa. Ja rovastinkin rahoista jos satamarkkasen
tuhlaa, panee sellaiseen paikkaan, johon edullisesti saattaisi
olla panemattakin, niin -- sanalla sanoen: sata markkaa on poissa
kukkarosta.

Tupakan savu tuoksahteli rovastin huulilta, väliin harvempaan, väliin
tiheämpään, ja toisinaan kuului tyytymätön ähkinä.

Ilma, rovastin tytär tuli huoneeseen tuoden kahvia. Tämä huomasi
rypyt papan otsalla ja rupesi syytä tiedustelemaan.

"Tuota Tuomaan puuhaa vain mietin", kuului rovastin vastaus.

Tytär tunsi jo myöskin Tuomaan puuhat, ja innostuksen tuli leimahti
hänen silmistään, kun hän kiihkoisesti huudahti papalle:

"Niin, eikö totta, pappa, tuo alhainen sivistymätön väestö ei tunne
isänmaanrakkautta, ei rahtuakaan?"

"Enpähän tiedä", ärähti pappi ja rupesi kahvia juomaan.

Neiti jo oli taasen aikeessa avata suunsa jotain hyvää ja kaunista
sanoaksensa, mutta eteisestä kuuluva jalan kapse pidätti häntä.
Tuomas astui sisään.

Rovasti kutsui istumaan; ja isänmaallisesti innostuneena mitteli
tytär silmillään miestä kiireestä ihan kantapäähän asti.

"Yhäkö se Tuomas on aikomuksessaan pysynyt?" kysyi rovasti saatuaan
kahvinsa juoduksi.

"Niin minä olen sitä ajatellut, että meneminen se taitaa olla
parasta."

Rovasti oli vähän aikaa ääneti, sitten hän vakavasti katsellen
Tuomasta kysyi:

"Ovatko ne syyt sitten, jotka sinua muka matkaan pakottavat, niin
jyrkät, ettei niitä voi poistaa?" Pappi hymyili ja näytti olevan
siinä luulossa, ettei toinen kykenisi hänelle tyydyttävää vastausta
antamaan.

"Kyllä ne syyt ovat sellaiset, ettei siinä auta melkein mikään...
Minä en voi, näettekö, täällä enää perhettäni elättää, sillä..."

"Turhia", ehätti rovasti keskeyttämään, "olethan tähän asti voinut.
Mutta tuo lause on vain kaikkein Amerikkaan lähteväin keppihevosena,
jolla he ratsastavat. Syy on vain se, että kaikki tahtovat nyt
puuveitsellä hopeaa leikata, rikastua." Rovasti oli puhuessaan
noussut ylös ja käveli nyt kiivaasti edes takaisin kamarin lattialla.
Tuomas aikoi jotain sanoa, mutta neiti ehätti ennen:

"Tuomas", sanoi hän erinomaisella painolla, "tiedättekö te, mikä on
isänmaa ja isänmaanrakkaus?"

"Tiedänhän, tuota, minä, mutta..." yritti Tuomas alakuloisesti
vastaamaan. Vaan neiti keskeytti:

"Niin, mutta mitä? Ettekö tunne isänmaanrakkautta? Oi, luulenpa
ettette sitä tunne! Sanokaa, rakastatteko vähääkään noita tuomia,
jotka tuolla pihalla noin ihanasti kukoistavat ja kukkivat?
Tunnetteko vähääkään vetovoimaa siihen paikkaan, jossa tupanne
mäenrinteessä seisoo, jossa niin ihana kasvimaailma kesällä olentonne
ja perheenne syliinsä sulkee? Kuinka voitte jättää vaimonne ja
lapsenne, onko pienintäkään rakkauden sidettä enää tallella? Ja...
ja..." Neiti sekautui. Kielen päällä pyöri niin paljo jaloa ja
pontevaa, että... että siinä täytyikin niin käydä.

Tuomas pyyhkäisi kämmenen selällä silmäänsä. Sitten hän hiljaa sanoi:

"Neiti Ilma kyllä tietää, että minä rakastan perhettäni ja
isänmaatani ja ett'en ole mikään huikentelija. Mutta neiti on hyvä ja
sanoo minulle, mitä minä voin hyötyä kukkasien kauneudesta, kun ei
minulla ole perheelleni riittävästi leipää?"

"Tehän saatte papalta suuren palkan!" huudahti Ilma neiti vähääkään
ymmälle joutumatta.

"Niin, mutta se ei riitä ajan pitkään, sillä minun maani ei kasva
aina."

Nyt joutui neiti ymmälle.

"Maa ei kasva aina", matki hän. "Mitä tarkoitatte, eihän teillä
olekaan maata?"

"Senpä vuoksi onkin sen kasvullisuus hyvin epävarma."

"Minä en ymmärrä teitä."

"Minun maani on minun työnteossani..."

"Niin, niin."

"Niin, minun perheeni elää minun kätteni työstä. Mutta minäkin tulen
vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi. Sitäkin aikaa varten tarvitsisi
jotain olla."

"Mutta onhan palkkanne kaksisataa markkaa, pitäisihän siitä riittää
säästöönkin? Tulevathan muutamat toimeen sadallakin markalla?"

Tuomas pudisti päätänsä.

"Ei riitä", sanoi hän, "neiti muistakoon, että minulla on nykyään
kuusi lasta."

"Mutta monella miehellä ei ole niinkään suuri palkka kuin teillä."

"Eikä myöskään monella niin isolukuinen ja heikko perhe kuin
minulla." Tuomas alkoi kääntyä äreäksi. Mutta neiti oli kukistamaton.

"Niin, niin, vaan saahan Mariakin jotain ansaita."

"Nuorin lapsistamme on kahden kuukauden vanha ja sitä vanhempi
puolentoista vuoden, raajarikkoinen raukka, joka ei ylös kykene,
kuten neiti tietää. Ei siinä ole toivoa äidin ansioon."

"Mutta saattaisivathan isommat lapset hoitaa niitä pienempiä."

"Eivät ne siihen heti kykene, ja toisekseen ne, jotka iän puolesta
kykenisivätkin, ovat poikia, eikä niistä ole lasten hoitoon, niinkuin
jos olisivat tyttöjä."

"Muistan tässä, että onhan tapana sanoa: 'missä kiehuu ruokaa
kuudelle, siinä kiehuu samassa seitsemälle', eikähän nuo pienemmät
vielä paljoa ruokaa kuluta. Kaksi vuotta takaperin elitte vielä hyvin
tuolla palkallanne."

Tuomas nousi tuskistuneena seisomaan ja näytti olevan aikeessa
lähteä. Hän sanoi surullisesti hymyillen:

"Neiti osaa jutella kyllä kauniisti, mutta ette ole näitä asioita
kokenut."

Rovasti oli syrjäisenä koko ajan seurannut tarkkaan keskustelua. Nyt
hän seisahti Tuomaan eteen ja kysyi:

"Onko siis päätöksesi peruuttamaton?" Äänessä oli jotain osanottoa.

"Kyllähän minä niin olen ajatellut, että koetan onneani."

"Tuomas saa nyt mennä toimiinsa. Tule ehtoolla uudestaan tänne!"

Tuomas meni. Samassa juoksi sisään talon seitsenvuotias poika.

"Pappa, antakaa minulle kymmenen penniä!" pyysi poika kauniisti,
isäänsä kiinni tarttuen.

"Aina sinäkin", äännähti rovasti tyytymättömänä. Otti kuitenkin
kukkaronsa esiin.

"Mitä sillä teet?" kysyi hän. Poika selitti tarkoituksen. Leipuriin
sanoi menevänsä. Poika sai, mitä pyysi. Tuo olikin melkein
jokapäiväinen vero.

Ilma oli juuri aikeessa lähteä kahvitarjottimen kanssa huoneesta,
vaan rovasti pidätti.

"Koetapa laskea, kuinka paljon Tuomaan palkasta tulee kunkin hänen
perheensä jäsenen osalle vuoden kunakin päivänä!"

"Jaa, mutta sitäpä pitää koettaa!" Neiti pani tarjottimen pois, etsi
paperiliuskan ja alkoi innokkaasti laskea. Laskunsa loppuun saatuaan
ei hän puhunut mitään, vaan äänetönnä hämmästystä osottaen tuijotti
paperiin.

"Mitä tuli?" pappi kysyi hymysuin katsellen tytärtään. Tämä viipyi
vähän, ennenkuin vastasi:

"Kahdeksan penniä."

"Kahdeksan penniä!"

"Niin, eikä varsin täyteen sitäkään."

Rovasti nyökytteli ajattelevaisesti päätänsä ja neiti sanoi
innokkaasti:

"Herra Jumala, pappa, me emme saa estää, jos Tuomas tahtoo lähteä."

(Aikamme kuvia III.)




HERRA PENTTINEN.


Hyviä miehiä ei ole koskaan liian tiheässä; rikkaita miehiä on paljon
tiheämmässä.

Kukaan ei ole sanonut, ettei suurituloisten miesten joukossa olisi
hyviä miehiä, mutta rikkaita miehiä on heidänkin joukossaan paljon
useampia.

Hyvät miehet ovat rehellisiä.

Toisia ihmisiä kohtaan saattaa moni ihminen olla rehellinen.
Useimmat ovat epärehellisiä itseänsä kohtaan. Se on synti raskainta
laatua, suurin rikos luonnon järjestystä vastaan; itsepetosta seuraa
rangaistuksena kintereillä onnettomuudet, tuskat, epätoivo ja
kuoleman kauhu. --

Herra Niilo Penttinen oli rikas mies. Hänen ympäristössään oli paljo
ihmisiä, jotka olivat köyhiä rottia häneen verraten. Niilo Penttinen
oli osannut järjestää niin, että heistä jokainen osaltaan hyödytti
häntä, vaikka olivatkin köyhiä ja vähävaraisia Niin tavoin kertyi
hänelle suuret tulot, useimpain ympäristöläisten tulojen pysyessä
pieninä ja niukkoina.

Niilo Penttisen kotona oli mukavaa ja lämmintä. Siellä oli
osittain ja suhteellisesti myöskin komeata ja ylellistä. Niin
oli myöskin pappiloissa, nimismiehellä, tuomarilla, tohtorilla,
sahan patruunalla, kauppiailla ja osalta talollisillakin. Köyhillä
mökkiläisillä, päiväläisillä, torppareilla ei ollut niin lämmintä
ja mukavaa, sillä heidän tulonsa eivät koskaan riittäneet omiin
mukavuuksiin -- siinä oli kylliksi, kun elivät.

Niilo Penttinen oli hyvässä maineessa. Hän oli kristillismielinen,
kansallismielinen, teki usein lahjoituksia, toisinaan synnyttämättä
mitään meluakaan. Ja kun niillä tienoin joku sattui tekemään
julkisesti sellaista syntiä, jota ei vielä ollut totuttu katsomaan
läpi sormien ja jonka välttäminen oi niin helppoa, että vain harvat
kompastuivat ja lankesivat siihen -- silloin oli Niilo Penttinen
ensimäisenä miehenä moittimassa ja piti syntiselle nuhdesaarnan.

Mutta Niilo Penttiselläkin, niin mallikelpoinen, siivosyntinen ja
toimeentuleva kuin olikin, oli myöskin maallinen tuskansa: häntä
kalvoi alituinen köyhtymisen pelko. Poistaakseen tätä ikävää
rasitusta koetti hän kaikilla luvallisilla keinoilla lisätä
tulojaan. Siitä oli kyllä seurauksena, että useain köyhänpuoleisten
ympäristöläisten menot samassa suhteessa kasvoivat -- mutta se ei
kuulu asiaan.

Iän karttuessa kasvoi Niilo Penttisen levottomuus. Ei hänellä nyt
enää ollut niin paljoa huolta tulojen lisäämisestä kuin ennen kootun
tavaran sopivasta sijoittamisesta. --

Sattuipa kerran kuolemaan muuan suutari, jolle herra Penttinen oli
lainannut sata markkaa. Suutari kuoli niin tyhjänä, ettei jäänyt
jälelle muuta kuin viisi alastonta lasta ja keuhkotautinen vaimo.

Tämä kuolema koski herra Penttiseen, ja hän murehti sitä niin, että
otsa meni ryppyyn. Ei hän lasten vuoksi murehtinut -- pitäähän niistä
vaivaishoito huolen. Ei hän myöskään murehtinut tuon keuhkotautisen
vaimon tähden, se kun oli aina ollut vähän halveksittu rumuutensa ja
tyhmyytensä tähden -- ja nythän siitä kyllä pitää Jumala huolen, kun
on sallinut kerran keuhkotaudin tarttua. Mutta suutarivainajan velan
maksusta, siitä ei kukaan milloinkaan tulisi sanaakaan virkkamaan
eikä minkäänlaista huolta pitämään. Sitä herra Penttinen huolehti ja
murehti, kuultuaan suutarin kuolemasta.

Silloin ilmestyi itse Kuolema omassa personassaan herra Penttisen
eteen, hymyili niin ystävällisesti, kuin se hänen kaltaiselleen oli
mahdollista, ja sanoi:

"Lienen saattanut sinut murheelliseksi, kun vein suutarin _ennen
sinua_."

"Ei, ei", koetti herra Penttinen änkyttää kauhusta ihan kalpeana.

"Sinun vuorosi tulee kyllä pian", jatkoi Kuolema. Kauhusta nousivat
herra Penttisen hiukset pystyyn.

"Mihin sitten panet kaiken, mitä koonnut olet?" jatkoi Kuolema.

Herra Penttinen yritti kysymään:

"Milloin?"

Mutta vastausta ei tullut. Kamala näky hävisi, ja jäljelle jäi
alituinen, kalvava, tuskallinen kuolemankauhu.

Vaikka herra Penttinen olikin uskovainen ja tiesi varmasti kuolemansa
jälkeen pääsevänsä taivaaseen, tahtoi hän kuitenkin lykätä tuon
muuton niin pitkän ajan päähän kuin suinkin mahdollista. Kun
taivaassa saadaan olla iankaikkisesti, niin sinne kyllä aina ehtii...

Sitä paitsi, kun herra Penttinen tiesi olevansa hyvissä väleissä
Jumalan kanssa, päätteli hän aivan varmasti, että Kuolema häntä
uhkaillessaan oli tehnyt ilkeätä leikkiä aivan ominpäin, ilman
Jumalan neuvoa. Siitäpä syystä hän uskalsikin vastakynteen ryhtyä ja
päätti puolustautua Kuolemaa vastaan kaikilla tieteen ja kotitarpeen
keksimillä keinoilla, maksoi mitä maksoi.

Kaikki, mitä rahalla voi saada, kutsui hän apulaisikseen, sekä koetti
rukoillakin, että Jumala pitäisi hurjaa Kuolemaa hiukan aisoissa.

Tästä taistelusta Kuoleman ja herra Penttisen välillä syntyi loistava
näytelmä, jossa panoraaman tavoin vaihteli tieteen ja kokemuksen
synnyttämiä mestaritekoja. Mutta kaikesta huolimatta -- huolimatta
erikoissuhteestaan Jumalaankin -- tunsi herra Penttinen kauhulla
ja vapistuksella, että Kuolema seisoi alinomaa oven takana, kylmä,
nihkeä käsi ovenrivassa.

Toisinaan ajatteli herra Penttinen, että _se saattaa_ seista siellä
kyllä vuosikymmeniä -- mutta kohta meni mieleen: _se saattaa_ myöskin
astua sisään milloin tahansa.

Herra Penttinen eli näihin aikoihin rikasta sielunelämää, koetti
kiinnittää huomiotansa kaikkeen, mikä vain suinkin saattoi häntä
koskea.

Niinpä hän, omituisen sattuman kautta, joka ei kuulu tähän,
tuli ajatelleeksi omaa suhdettaan köyhiin ihmisiin, joita hänen
ympärillään oli niin lukuisasti. Hän oli ennen aina ollut vakuutettu
siitä, että ainakin köyhät häntä kiittävät armeliaisuudesta.
Mutta nyt hän sai yhtäkkiä tietää, että ne eivät pidäkään hänen
armeliaisuuspalojaan muuna kuin muruina, jotka rikkaan pöydältä
putoovat. "Sepä kauheata!" ajatteli hän ja suuttui. Olihan
hänen kotinsa, semminkin jouluaikoina, ollut ikäänkuin yleinen
armeliaisuuslaitos. Aina oli hän harrastanut kansan ja kirkon
parasta; hänetkö nyt luettaisiin koronkiskurien luokkaan!

Hän kokosi köyhiä ympärilleen ja puhui niille kiihtynein mielin,
vapisevin äänin loukatusta omanarvontunnosta.

Mutta ne eivät uskoneet häntä. Eräs joukosta virkkoi:

"Sinä olet tässä rikas, herra, voit hyvin, elät loistossa ja
mukavuudessa. Meidän yhteisillä uhrauksillamme ja myönnytyksillämme
olet päässyt tähän asemaan. Hävitä pois komeus, luovu
mukavuuksistasi! Tule ja ala elää meidän tavallamme! Rupea veljeksi!
Tähän asti olet sinä ollut ylimys. Sinulla on ollut meistä suurempi
hyöty kuin meillä sinusta. Varoistasi olet uhrannut armeliaisuuden
tekoihin pienen, pikkuruisen rovon ja yrittänyt sillä ostaa meidän
rakkauttamme. Mutta kuule nyt, mitä sanon: köyhä voi myydä kaiken
muun, mutta ei rakkauttaan. Rakkautemme voimme antaa vain rakkauden
vastalahjaksi."

Herra Penttinen nuhteli, nuhteli kovastikin ja oikein Jumalan sanan
kautta, sekä koetti kovistella ja uhkailla. Vaan ne eivät välittäneet
mitään. Pelosta ei puhettakaan! Röyhkeyden vain vastasivat
röyhkeydellä. Kovin harmistuneena huomasi herra Penttinen, että hän
todella riippuikin enemmän niistä kuin ne hänestä.

Vanhat suosittelukeinot eivät siis näyttäneet kelpaavan. Mutta yksi
etu tästä taistelusta oli herra Penttiselle ollut, se, että hän sen
kestäessä usein unohti olevansa kuolemansairas. Elämä tuossa uusien
ajatusten ristitulessa vei mukanaan niin, ettei oikein ehtinyt
sivuilleen katsoa.

Hänellä oli varoja, hän voi elää mukavasti. Mutta, tulla toimeen
elämässä ilman sellaisia käskettäviä, jotka olisivat hänelle
kiitollisia, sitä ei herra Penttinen voinut.

Taisteluun ryhtyen laittoi hän kylän keskelle lukusalin ja kirjaston.
Saisivat siellä, hauskassa seurustelussa viihdyttää itseään, oppia;
hän itse olisi joskus, kun aikaa sattuisi, mukana, neuvomassa ja
opastamassa.

Vaan ne kyllästyivät pian siihen -- herra Penttisen seuraan ne vielä
pikemmin kyllästyivät. Kukaan kyläläisistä ei ajatellutkaan kiittää
häntä hänen uhraavaisuudestaan -- ainoastaan sanomalehdet siitä
kehuen kertoivat.

Vielä hän koetti. Kutsui niitä kotiinsa, tarjosi kahvia ja erotessa
pisti kouraan rahalahjan. Ihmiset möllämystyivät, puristivat
käsissään lahjaropoja ja kotiin päästessään näyttivät omaisilleen
aprikoiden: "Tämän hän pisti kouraan. Mitä tuolla mahtanee
_tarkoittaa_?"

Pian ne ymmärsivät hänen tarkoituksensa olevan ostaa rakkautta, ja
nauroivat makeasti.

Niilo Penttinen vapisi monta kertaa tuskasta, kun huomasi, kuinka
turhaan kaikki hänen ponnistuksensa rakkauden hankkimiseksi menivät.
Epävarmuudentunne siitä, mikä oli oikein, mikä väärin, kasvoi iän
kanssa. Kuolema, joka vähän aikaa oli ollut poissa näkymöltä,
ilmestyi taasen oven taakse, tuntui pitävän kiinni ovenrivasta,
arvelevaisena aprikoiden: "Astunko ma, astunko ma?"

Ja herra Penttinen taisteli vastaan kaikilla tieteen ja kokemuksen
keksimillä keinoilla. Edelleen eli hän mukavasti ja loistossa, ei
antanut itseltään puuttua mitään. Olihan hän jo 60 vuoden vanha.
Sellainen ikä olisi jo oikeuttanut lepoon, mutta hän ei voinut
levätä. Elämänkysymys oli hänessä vasta vanhana herännyt. Hän
_tahtoi_ saada selvyyttä, ennenkuin se oven takana seisoja astuisi
sisään ja vaatisi lopullisesti mukaansa. --

Kerran hän puhutteli erästä köyhää vanhusta, joka oli ollut koko
elämänsä hyvin vaatimaton ja iloinen. Ukkoa pidettiin hiukan
yksinkertaisena, ja sen vuoksi otaksuttiin hänen voivan olla niin
vaatimaton ja iloinen köyhyydessään.

Herra Penttinen kuunteli tämän puheita hymyillen ikäänkuin lapselle,
joka ymmärtämättömyydessään ja haaveksivana lörpöttelee joutavia.

"Noo, pääsevätkö rikkaat ja paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa
olevat ihmiset sitten ollenkaan taivaaseen?" johtui Penttinen
kysymään.

"Luonnollisesti!" vastasi vanhus. "Taivas on kaikille avoinna. Siellä
on monta asuinsijaa. Mutta ainoastaan vaatimattomat ihmiset viihtyvät
taivaassa. Siellä on, luuloni mukaan, hyvin yksinkertaiset olot. Sen
vuoksi otaksun, että rikkaat ja toisten hallitsemiseen tottuneet
eivät viihdy siinä taivaassa, josta Jesus puhuu. Sitä vastoin
viihtyvät he hyvin täällä maan päällä -- joka on heille jo taivas.
Siinä taivaassa, johon Jesus on mennyt, ovat kaikki yhdenarvoisia.
Kaikki palvelevat toisiaan. Palveleminen tuottaa suurempaa iloa
kuin käskeminen. Minä luulen, etteivät rikkaat ja ylhäiset pidä
sellaisesta järjestelmästä."

"Mutta eivätkö rikkaat siis ensinkään voi tulla siihen, sanokaamme:
köyhäin taivaaseen?"

"Kyllä! Mutta ylhäisen ja rikkaan täytyy ensinnä tulla luonteeltaan
köyhäni ja alhaisen kaltaiseksi, heidän kanssaan yhdenvertaiseksi
ja veljeksi. Täytyy tulla niinkuin uudestaan lapseksi, arvoasemista
välittämättömäksi..."

"Ja jakaa tavaransa?"

"Se on kyllä Raamatun esimerkki. Taivaassa ei tavaroille eikä
arvoasemille panna mitään arvoa. Sinulla saa olla niitä niin paljo
kuin tahansa, kun et vain niitä rakasta etkä petä itseäsi sillä
luulottelulla, että sinulla on oikeus niiden avulla elää mukavasti
silloin, kuin muilla ihmisillä, semminkin huonoilla ja hylyillä
veljilläsi on henkinen ja ruumiillinen vilu ja nälkä."

"Köyhät pääsevät varmaankin hyvin helposti taivaaseen?"

"Eipä se taida olla niinkään helppoa, sillä heissäkin on
rikkaudenhimo ja tavaranrakkaus. Monet heistä kadehtivat rikkaita,
toiset nurkuvat kohtaloaan, vaikka eivät olekaan elintarpeiden
puutteessa."

"Sepä se!" huudahti herra Penttinen, "se on sama synti ja tuska kuin
rikkaillakin".

"Niinpä kyllä, mutta asianhaaroihin ja syihin katsoen paljoa
lievemmin tuomittava. Rikkaitten esimerkki kiihoittaa köyhiä." --

Tämä lapsellinen keskustelu vaikutti sittenkin syvästi herra
Penttisen herkistyneeseen mieleen. Kauan ja perinpohjin hän
sitä harkitsi ja punnitsi ja johtui vihdoin sydämensä pohjasta
huudahtamaan:

"Armahda minua, Jumala, ja johdata oikealle tielle!"

Niilo Penttisen puolesta oli se laatuaan ensimäinen anomusyritys
Jumalalle. Kyllä hän ennenkin oli esitellyt yhtä ja toista, oli
muiden mukana kirkossa ja joskus kotonakin huokaisten pyytänyt
Jumalan siunausta toimillensa. Niiden huokausten tarkoituksena oli
aina kuitenkin ollut taivuttaa Jumalan mieltä suosiolliseksi hänen
hommilleen, s.o. ohjailla Jumalaa herra Penttisen mielen mukaan. Ei
ollut kysymystäkään siitä, että Jumala saisi ohjata herra Penttistä.
Nyt oli sitä pyydetty. Se oli suuri luottamuksen osotus Jumalalle,
aivan harvinainen rikkaalta ja saiturinsekaiselta mieheltä.

Jumala kuuli herra Penttisen rukouksen ja tarttui ohjaamaan hänen
asioitaan.

Tähän ei kuulu se, mitä kaikkea nyt talossa tapahtui, mutta
lopputulos uudesta suunnasta oli se, että Niilo Penttinen joutui
tekemään vararikon.

Herra Penttinen oli muiden ihmisten kaltainen ja katseli asioita
heidän kannaltaan. Jumala, tietysti, katseli asiaa omalta kannaltaan.

Melkein epätoivoon joutui Penttinen, Jumalan huomiosta kun luuli
kokonaan syrjään joutuneensa, sitä vastoin kuin aina ennen, rikkaana
ollessaan, luulotteli itseään Luojansa lellipojaksi.

Vaan kun mies oli aikansa parkunut ja valittanut, väsyi hän siihen
-- semminkin kun ei Kuolemakaan nyt uhkaillut, vaan pysytteli
enimmäkseen piilossa. Epätoivokin rauhoittui vähitellen.

Hän joutui nyt elämään tavallista, vaatimatonta elämää. Entiset
rikkaat ystävät jäivät paikoilleen, herra Penttisen laskeutuessa
niiden tasalle, joitten täytyi pakosta elää kovin vaatimattomasti.
Ensinnä tuntui tämä uusi ympäristö vieraalta ja vastenmieliseltä --
melkeinpä ne olivat aivan kuin entisiä vastustajia.

Ajan kuluessa kaikki muuttui. Hän saavutti uusien tovereittensa
ystävyyden, ei lahjoilla eikä hyvillä teoilla, vaan vastalahjana
osottamastaan veljellisyydestä.

Kuolema, jolla on aina niin erinomainen taipumus sekaantua
ihmisten asioihin, oli pysynyt pitkän ajan syrjässä, vaan nyt hän
eräänä aamuna raoitti herra Penttisen yksinkertaisen kodin ovea
ja irvisteli. Penttinen säpsähti ensinnä, mutta asettui kohta.
Laski kädet ristiin rinnalle ja katsoen Kuolemata rohkeasti, mutta
uhittelematta, vasten kasvoja, virkkoi nöyrästi ja hiljaa: "Valmis."

Aika ei ollut vielä tullut, uhriin ei saanut vielä koskea. Kuolema
painoi oven hiljaa kiinni ja lähti pettyneenä tiehensä.

Ystävät riensivät onnittelemaan ja puristamaan Penttisen käsiä.

"Miltä sinusta nyt tuntuu, vanha, paljon kokenut setä?" kyselivät.

"Iloiselta. Ihmisen pitää olla aina valmis sata vuotta elämään,
huomenna kuolemaan."

"No sillä lailla!" riemuitsivat ystävät. "Mutta tule nyt meidän
mukanamme paljastamaan rikkaitten ja ylimysten itsekkäisyyttä!"

Vanhus naureskeli:

"Eihän siinä mitään paljastamista ole, se on alaston ennestäänkin."

"Niin, mutta pitäisi heille huomauttaa."

"Niinpä kyllä. Mutta eivät he huomauttajaa usko, enempää kuin
köyhätkään, ennenkuin oppivat lähimmäistään rakastamaan."

Vieraat tulivat ulos. Eräs sanoi:

"Uskoivathan he ennen setä Penttistä."

"Kun hän oli rikas..."

"Mutta me emme uskoneet."

"Vaan nyt uskomme."

"Kun hänkin on köyhä."

He menivät hiljaa pois. Kaiken epäselvän poistamiseksi katsoi muuan
tarpeelliseksi sanoa vielä:

"Hän on hyvä mies -- kuitenkin, tuo setä Penttinen."

Ikäänkuin joku heikäläisistä olisi sitä epäillyt, he hymyillään
toisilleen sitä vielä vakuuttivat.

Sillä välin istui herra Penttinen huoneessaan ja ajatteli köyhäin
ystäväinsä rakkautta, jota ei ollut voinut rahalla ostaa, vaan jonka
nyt oli saanut vastalahjaksi. Iloisena hän asiaa mietti, kalpenevilla
huulillaan tyytyväisen onnellisuuden rauhallinen hymyily.

(Tienhaarassa.)





ILMARI CALAMNIUS-KIANTO.


Syntynyt 7/5 1874 Pulkkilassa, fil.-kand. 1898. Toiminut
opettaja-alalla. Teoksia m.m. _Soutajan lauluja_ (run.), _Hiljaisina
hetkinä_ (run.), _Lauluja ja runoelmia, Nirvana, Pyhä viha, Pikku
syntejä_ y.m.




"SIELUNVIHOLLINEN."

Kuvaus Kiannalta.


-- Mikä kumma se lie tuo kulkija tuolla järven selällä? Niin on
ollakseen kuin vesilintu, vaan ei se oo oikein vesilintukaan... Iso
se on kuikaksikin, vaan jos hyvinkin lienee kuikka -- se toisinaan
kuikkai moniaalla ilmalla niin ouvon näön ottaa, jottei tuntea taho,
mikä hänet tiennee?...

Näin olivat muutamat heinämiehet ihmetelleet itsekseen eräänä
pilvisenä elokuun päivänä, kun omituisen näköinen liikkuja oli
havaittu etenevän pitkin sydänmaanjärven harmaita aaltoja ja sitten
katoavan kohti laajinta ulappaa, jonne ei silmä yli vuorisen ja
metsäisen niemen enää voinut seurata. Pelonsekainen tunne oli
vallannut miehet siinä talon rantanurmia niitellessään, sillä ei
se heidän luontoonsa oikein ollut mahtunut, että se sittenkään
tavallinen kuikka olisi ollut, ja kaikki, mikä on epätavallista ja
ennen näkemätöntä, hytkäyttää väkevimmänkin ylimaalaisen veriä.
Että se ei ihminen eikä vene ollut ollunna, siitä olivat kaikki
yksimieliset, sillä kukapa järvimaiden asukas ei tietäisi, miltä
veneensoutaja näyttää, olkoon tuuli ja ilman sää minkälainen tahansa
-- kyllähän ne ne tunnettiin... Mutta tämmöistä elävää, joka näytti
ikäänkuin rapistelevan vettä myöten kuitenkaan kohoamatta lentoon,
semmoista ei oltu ikinä nähty eikä kuultu. Mikä se semmoinen oli?
Vakaviksi ja miettiväisiksi venähtivät miesten naamat koko päiväksi,
moneksikin päiväksi, ja mieli hautoi salaa asioita semmoisia, joille
ei löydä edes selviä sanoja. --

Ja muuallakin -- juuri sielläpäin, minne sen kummallisen liikkujan
oli huomattu katoavan -- kerrottiin samana päivänä nähdyn näkyjä,
jotka todistivat, että paikkakunnalle oli ilmestynyt merkillinen
ilmiö, josta ei tiennyt, mikä se oli. Toisille se oli toisena
näyttäytynyt, toisille taas toisena, ja siitähän sen juuri oli
uskonutkin, ettei se mikään oikea kulkija ollut ollunna. Niinpä
Vanhavaarassa, joka oli puolentoista peninkulman päässä kirkolta,
oli iltapäivällä koko talonväki nähnyt ilmeisen _kummituksen_ järven
kareja kiertelemässä ja sitten oli se ruvennut lähenemään suoraan sen
talon rantaa kohti. Sitä oli kovasti säikähdetty, jopa niin kovasti
säikähdetty, että kaikki olivat heittäneet viikatteensa ja haravansa
mättäille ja paenneet taaksensa katsahtamatta metsän peitossa
olevaan naapuritaloon kertomaan ja keskustelemaan tämän oudon näyn
johdosta. Mutta ei kukaan ollut sielläkään osannut selitystä antaa,
ja kaikki olivat nyt varmat siitä, että jos eivät ennen olleet
kummituksia havainneet, niin nyt ainakin sellaisen olivat nähneet.
Muutamat olivat ennen kasvaneet siihen uskoon, että kummitukset
näyttäytyvät ainoastaan maissa -- kirkkojen ja ruumishautojen,
harvemmin talojen läheisyydessä, mutta nyt uskoivat kaikki, että
vesikummituksiakin on olemassa... Naapurien saattamina uskalsivat
niittymiehet vihdoin palata kotiansa katsomaan, näkyisikö vieläkin
tuota karinkiertelijäistä, vaan ei enää onneksi mitään järvellä
näkynyt. Hävinnyt oli! Mutta toisesta talosta Nurmelasta, joka
oli korkealla vaaralla toisella puolella järveä, näkivät tarhalla
olevat lapset sekä vanha muori _paholaisen kulkevan kahlaamalla_ yli
leveimmän järven selän vaahtoavassa vastatuulessa, ja sitä lapset
varsinkin ihmettelivät, kuinka pitkät sääret sillä miehellä mahtoivat
ollakkaan, sillä muori vakuutti heille, että vettä oli siinä paikassa
kymmeniä syliä syvältä... Muori itse aivan vapisi kauhistuksesta,
sylkäisi kolmasti järvelle päin, teki muutamia salaisia taikatemppuja
ja lähti kiireesti astua köppäisemään pirtille. Lapset nähdessään
muorin niin pelästyksissään livistivät perässä ja tarttuivat kovasti
kiinni hänen hameestansa. Pirttiin päästyään turvautui muori vanhaan
virsikirjaansa, josta kimakalla kurkkuäänellä veisasi virren:

    Armon liiton enkel' --
    Torju päältämm' perkel'...

Sitten vasta palasi tarhalle lehmiä lypsämään.

Piru se oli itse eikä mikään muu! Sen olivat nähneet Mörkölänkin
piika ja renkipoika palatessaan luhtaniityltä veneellä. Se oli
ollut tulemassa suoraan heitä vastaan, vaan silloin he äkkiä
olivat kääntäneet veneensä lähellä olevaan niemeen ja piiloutuneet
pajupensaiden taa. Sieltä olivat he kyykkysillään henkeä pidätellen
odottaneet, mitä tuleman piti, ja nähneet, kuinka piru kulki aivan
saman niemen nenitse onneksi havaitsematta maalla olijoita. Sillä
oli ollut tulipunainen pää ja leveät valkoiset kämmenet, joilla se
vihaisesti oli vuoron perään läiskäyttänyt veteen... muuta eivät
piilopaikastaan olleet eroittaneet. Ja sivu se oli mennyt, vaan
sitten he olivat nähneet, kuinka se etempänä poikkesi muutamaan
rantahiedikkoon, ja siihen paikkaan, jossa se nousi maalle, oli
jäänyt ikäänkuin tulikivi keltaisena paistamaan, eikö lie savuakin
näkynyt... mutta itse oli paholainen kiireenvilkkaa kapaissut
mustimman rantakuusen alle ja sinne kadonnut -- ja samassa
silmänräpäyksessä oli järvellä alkanut ankara rankkasade ja hirveä
tuuli, joka oli ollut kaataa piialta ja renkipojalta veneen. Vähissä
hengin, läpisäikähtyneinä ja läpimärkinä olivat päässeet Mörkölän
rantaan...

Koko Kinnulankylä oli näin vähitellen joutunut pelon valtaan.
Sillä melkein joka talosta, joka oli järven seuduilla, oli samana
päivänä nähty tuo outo kulkija vesillä. Mistä se oikein oli tullut
ja mihin mennyt, sitä ei kukaan selvään osannut sanoa, sinne
pohjoiseen, Junnulankylää kohti se vain oli painunut. Oli niitä,
jotka väittivät, ettei se paljaassa vedessä ollut kulkenutkaan, vaan
että sillä oli allaan jotain, jonka päällä se istui, ja joku tiesi,
että se oli sielunvihollinen itse, punapäinen saatana, joka kulki
siunaamattomalla ruumisarkulla lykkien järven pohjasta kaksipäisellä
hiilihangolla... Toinen oli kuullut oudon pamauksen järveltä ja kun
oli sinnepäin katsahtanut, niin oli nähnyt saman saatanan valkean
savupilven keskessä kirjavalla kivellä istumassa ja savupilven
päällä oli leijaillut sysimustia olentoja... Hyi! Kyllä tämän täytyi
olla juuri se vanha kehno, helvetin herra ja kristikunnan vihamies,
joka nyt oli lähtenyt taivaltamaan ennen niin rauhallisia vesiä.
Ja sen kanssa ne olivat ukkosen kuurotkin ja myrskytkin niin äkkiä
seudulle nousseet, niin että ihmisten oli vaikea vesillä liikkua
eikä auringonlaskun aikaankaan kyennyt nuotalle lähtemään, kun
ei yöksikään missään tyyntynyt. "Jos se siitä vielä kohoaa maita
kulkemaan ja tulee ihmisten pirtteihin, kun aikaväki on niityllä,
koppoo kouriinsa viattomat lapset ja viepi mennessään -- niinkuin on
kyllä sen kuultu ennenkin tehneen? Mikä sen tietää pirun juonet, kun
se kerran irrallaan liikuskelee!"...

Ja Kinnulankylän asukkaat olivat kovasti huolissaan eivätkä saaneet
oikeata rauhaa, ennenkuin Muijalan mökin mies, joka oli rehelliseksi
ukoksi tunnettu, vartavasten laitettiin kirkolle pappien kanssa tästä
asiasta neuvottelemaan. Pitäisi pyytää pappeja lukemaan kirkossa
erityisiä rukouksia Kinnulankylän puolesta ja manaamaan sitä rietasta
henkeä, jonka oli nähty pelehtivän ja kompeilevan monen talon
kohdalla ja joka peloitteli varsinkin vaimoväen pois niityiltä kesken
kiireintä heinäntekoa, mikä muutenkin oli myöhästynyt...

-- Ja sanohan rovastille, jos ei usko, että se kyllä ei ole oikea
kulkija, joka soutamatta ja purjehtimatta räpistelee näitä vesiä
niinkuin mikähän hornan kuvatus ja johon ei korkeimmat kupaatkaan näy
pystyvän, se kun yhtäläiseen huitoo ja huitoo kämmenillään ja aaltoja
loihtii pois eistään.

-- Kyllä minä sanon ja selitän kaikki, vastasi Muijalan mies konttia
kiskoessaan selkäänsä, ja niin hän lähti maisin polkuja pitkin
taivaltamaan kirkolle kolmisen peninkulmaa...

Ja tuli kirkolle Muijalan mökin mies ja vakavana asteli maantietä
suoraan isoon pappilaan. Ja konttinsa pirtin porstuaan heitettyään
ilmausi rovastin kamariin ja puheisiin rykäisihen:

-- Hyvvää iltaa...

-- Iltaa... mitäs olisi asiaa? kysyy rovasti totuttuun tapaansa,
nostaen silmäkulmiaan virkapöytänsä takaa.

-- Oisihan sitä vähä assieta, semmoista kahenkeskistä sanottavaa, jos
rovasti joutaisi kuulemaan, lausui Muijalan mies, asetellen vanhaa
hattuaan ovensuuhun tuolille ja odottaen, että rovasti käskisi häntä
ensin istumaan.

Rovasti arvasi tässä olevan arempia perheasioita tai ikävämpiä
siveysrikoksia tai jotain sentapaista, mitä joskus sydänmaillakin
sattuu, ja meni sentähden panemaan sisäoven reikeliin, ettei ketään
syrjäistä pääsisi kamariin.

-- Istukaa... sanoi hän mennessään. Sitten hän palasi taas pöytänsä
luo.

-- Mistä te olette?

-- Minähän oon sieltä Muijalan mökistä... tuntoo kai se rovasti
hyvinni! virkkoi Muijalan mies.

-- Muijalan mökistä -- mistä kylästä? kysyi rovasti.

-- Ka Kinnulankylästä... unohtuneenpa se näkyy rovastilta, vaikka
olinhan minä tässä muuanna syksynä teillä kinkerikonttia kantamassa,
kun työ tuolla syönmailla kulukija... tolkuttaa mies hieman
loukkaantuneena.

-- No, mitäs teillä sitten on asiaa nyt? kysyy taas rovasti.

-- Ka semmoinenhan minulla on assie, alotti Muijalan ukko
hiljentäen ääntään ja käyden kasvoiltaan huolestuneen näköiseksi
-- että kun sinne meijän kylälle nyt on ilmaantunut semmoinen
karinkiertelijäinen, joka huitoo ja räpistelee ja näyttää kulkevan
niinkuin tyhjän päällä ja joka ei oo mikään muu kuin ihte se ilmeinen
vanha kehno, niinkuin rovastikin hyvin ymmärtää, ja minä tuota sillä
lähin pyytämään, jotta eikö se passaisi niinkuin tuota kirkossa
meijän Kinnulankyläläisten puolesta rukoilla, sitä kun ei tiiä, jotta
milloin se taas tuloo vaikkapa maajalassa ihmisiä peloittelemaan...

-- Mutta minä en ymmärrä, mistä te nyt puhutte? sai rovasti
keskeytetyksi ukon sanatulvaa.

-- Ka siitä karinkiertäjästähän minä... tokaisee ukko, jonka
mielestä asia pitäisi heti olla rovastillekin yhtä selvä kuin hänelle
itselleen.

-- Mikä se karinkiertäjä on? kysyy rovasti kummastellen.

-- Ka se vanha kehno...

-- Mikä se on sitten se "vanha kehno"?

-- Ka piru perhanahan se ihte on omassa persoonassaan! kivahtaa ukko
ihmetellen mielessään, että "no, jo on pappia, kun ei taho perkelettä
tuntea"...

Rovastilta pääsi nauru.

-- _Siitäkö_ te sitten olette puhunut? sanoi hän.

-- Ka siitä siitä, todisti ukko -- johan minä häntä tässä tolkutin,
vaan ettepä te... Sehän se sinne meijän kylään nyt on asettunut...

-- Ettäkö olette nähneet pirun? uteli nyt rovasti, jota asia alkoi jo
huvittaa.

-- Ka nähtyhän se perhana on... alkoi taas ukko selittää -- koko
kylähän siitä puhuu... järvellä se on nähtynä, järvellä -- järvellä!
-- ei maajalassa vielä!... Vaan minä sitä sillä äsken puhuin, jotta
jos se niinkuin maajalkaankin näistä puolin lähtenöö, niin se tekköö
pilat... tietäähän se rovasti sielunvihollisen vallan!...

Muijalan ukko sylkäisi pitkän sylyn puhtaalle matolle ikäänkuin
jonkunlaisella esikuvalla näyttääkseen, miten sielunvihollinen
turmelee tämän maailman kauneuden.

-- Minkänäköinen se oli? tiedusteli rovasti kuin omiin ajatuksiinsa
uponneena.

-- Minkäkö näköinen? kivahti taas ukko nousten seisaalleen ja
läheten rovastia oikein korvaan kuiskuttaakseen hänelle -- Tiiäthän
sen, minkänäköinen paha on... se on semmoinen, miksi se milloinni
rupeaa, vaan tällä oli peä punainen ja valkoiset kämmenet ja niitä se
yhtäläiseen huitoi ja...

-- Mutta kuulkaahan, hyvä mies! keskeytti yhtäkkiä rovasti, jonka
päähän oli pälkähtänyt uusi asia -- oletteko te nähneet minun
poikaani siellä Kinnulankylällä, se lähti täältä viime tiistaina
sinnepäin liikkumaan?

-- Ei oo nähty eikä kuultu, vastasi ukko ikäänkuin paheksuen, että
rovasti oli poikennut toiseen asiaan, vaikka tässä oli juuri käsillä
niin tärkeä jo ennestään.

-- Mutta kyllä hänen olisi pitänyt siellä näkyä, selitti rovasti,
se lähti täältä yksikseen semmoisella palkoveneellä, jossa istutaan
keskellä ja veneen pohjalla ja jota melotaan kaksilapaisella airolla
ja se kulkee hyvin keveästi veden päällä.

Muijalan mies istui vaiti, kynsäisi korvallistaan ja näytti hautovan
aivoissaan jotakin hyvin sekavaa seikkaa.

-- Ei oo nähty! sanoi hän sitten toistamiseen masealla äänellä.

-- Pojallani taisi olla punainen hattu päässään... selitteli yhä
rovasti kadonneen poikansa tuntomerkkejä.

-- No, se perhana se sitten on ollutkin! rähähti nyt Muijalan ukko
isolla äänellä nauramaan, ja samalla hän tunsi kuin raskaan painon
vierähtävän sydänalastaan ja tuli oikein hyvälle mielelle.

Ja kun rovasti yhä selitti yksityiskohtia myöten, minkälainen
kulkukapine "kanotti" on ja minkä väriseksi tämä oli ollut maalattu,
niin selveni selvenemistään Muijalan miehelle, mitenkä erehdys oli
voinut syntyä siellä kotikylällä.

-- Vaan entäpä pamaus ja savupilvi ja mustat olennot, jotka muuan oli
nähnyt järvellä? tiuskaisi hän kuitenkin vielä varmuuden vuoksi.

Rovasti sai tovin aikaa miettiä, kunnes muisti, että pojalla oli
ollut pyssy mukanaan vesilinnun ampumista varten, ja ilmoitti sen
ukolle.

-- No, se se on ollunna, se on ollunna -- jo minä sen nyt kaikesta
havahen... nauroi tämä. -- Kyllä ne nyt siellä kylässä rauhoittuu
akat, kun kuulevat... Vaan sitä kun ei ole ikinä ennen täälläpäin
nähtynä, niin mistäpä sen äkkinäinen maantollo ymmärtää, joka on
syönmailla kasvanut... Vai palkovene. No, jo on kumma. Vai semmoinen
se on rustinki se palkovene... Hyvästi nyt, rovasti, kiitoksia paljo,
ei minulla muuta assieta ollukkaan... ja ei nyt tarvihe kirkossa
siitä rukoilla... ei tarvihe, hyvästi vain, kyllä minun nyt pittää
lähteäk -- se on heinänteko vielä kesken siellä kylällä ja kiire
talonpojilla... hyvästi jeäkää, Jumalan haltuun!...

Niin palasi Muijalan ukko kotiansa ja selitti ihmetteleville
kyläläisille, etteihän se piru ollut ollutkaan, jonka olivat nähneet,
vaan ihminen, pappilan nuori maisteri, joka oli kulkenut vaatteesta
tehdyllä veneellä kaukana omilla pitäjäretkillään.

(Kansanvalistusseuran Kalenteri 1902.)





MINNA CANTH.


Syntyi Tampereella 19/3 1844; omaa sukua _Johnsson_. Kävi Jyväskylän
seminaarin; meni 1865 naimisiin lehtori J. F. Canthin kanssa, jonka
kuoltua 1879 piti kangaskauppaa Kuopiossa. Kuoli 12/5 1897. Teoksia
näytelmät: _Murtovarkaus, Roinilan talossa, Työmiehen vaimo, Kovan
onnen lapsia, Papin perhe, Sylvi, Anna Liisa_; kertomukset: _Hanna,
Köyhää kansaa, Salakari, Lain mukaan, Kauppa-Lopo, Novelleja I, II_
y.m.




MISSÄ ONNI?


Siitä lienee jo noin parikymmentä vuotta, kun asiat minua eräänä
talvena vaativat matkustamaan Tampereelle. Sinne ei vielä siihen
aikaan ollut rautatietä, vaan täytyi ajaa hevoskyydillä, joka entinen
kulkutapa muuten olikin paljon hauskempaa ja runollisempaa.

Mutta hitaasti se kävi. Nuoskeaa lunta oli viimeisen sateen jälkeen
vielä kosolta maantiellä, se tarttui paakkuina reen jalaksiin ja
raskautti kulun. Hiljalleen löntysti hevonen eteenpäin vanhan
kievarikonin tottuneella tavalla, kyytimies istui rauhallisena ja
huolettomana kuskipenkillä, näkyi, ettei hän ensi kertaa ollut
herroja kyydissä. Minulla oli hyvää aikaa miettiä kaikenlaista siellä
reenperässä, nahkasten sisässä.

Muistelin, ketä tuttavia minulla mahdollisesti saattoi olla
Tampereella, ja johtuikin mieleeni eräs nuori tyttö, Hilma Reinius,
joka noin kymmenkunta vuotta sitten oli joutunut sinne naimisiin
eräälle rikkaalle tehtailijalle, nimeltä Grålund. Tunsin hänet vallan
hyvin niiltä ajoilta, kun hän oleskeli Tuusniemen pappilassa, rouvan
apulaisena taloudessa ja lastenhoitajattarena.

Kuinka minun silloin kävi sääli tuota tyttö raukkaa, sillä hänellä
ei suinkaan ollut helpot päivät pappilassa ollessaan, yöt kun sai
valvoa lasten vuoksi ja päivillä alituisesti olla varpaillaan
emäntänsä käskyjä täyttämässä. Hän sai ottaa kiinni kaikkeen; milloin
hänet pantiin keittämään, milloin paistamaan, milloin leipomaan,
huoneita siivoomaan tai vaatteita silittämään. Ja sillä välin riitti
käsitöitä loppumattomiin, pappilan kymmenen lasta kun kulutti paljon
vaatetta. Hilma raukka oli mielestäni kuin orja; hänellä suorastaan
ei vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista ollut yhtä ainoaa,
jota olisi voinut ehdottomasti omakseen sanoa.

Sen lisäksi hänellä oli niin pieni palkka, ettei se tahtonut
kunnolleen vaatteiksi riittää. Aina hänen täytyi kääntää penninsä
moneen kertaan, ennenkuin uskalsi sen kädestään laskea, miettiä ja
tuumia, mikä oli huokeinta, kannattiko ostaa vai täytyisikö koettaa
vielä ilman tulla toimeen.

Mutta kumma kyllä, jotenkin virkeänä hän pysyi yhtäkaikki ja hyvä
toivo hänellä oli tulevaisuudesta. Kun olo kävi liian tukalaksi tai
työtaakka ylen painavaksi ja kun hänen täytyi kävellä rikkonaisissa
kengissä, eivätkä varat myöntäneet ostamaan uusia vielä pitkiin
aikoihin, lohdutteli hän aina itseään tulevien, parempien päivien
odotuksella.

-- Mutt' antaahan olla, jahka minä tästä saan rikkaan sulhasen, niin
kyllä muuttuu elämä toisenlaiseksi, oli hänellä tapana sanoa.

-- Koska se teidän rikas sulhasenne tulee sitten? kysyin häneltä
kerran, kun hän taaskin suurella varmuudella oli siitä puhunut.

-- En tiedä, milloin tulee, hän vastasi, mutta tulla hänen täytyy.
Minä en rupea koko ikääni köyhyyttä kärsimään, siitä alan jo saada
ihan kylläkseni. Ja muulla tavalla taas en rikkaaksi pääse, varakas
sulhanen on ainoa neuvo.

-- Ottaisitteko kenen hyvänsä, kun hän vain on rikas?

-- Ottaisin. Vaikka hän olisi musta kuin murjaani ja tyhmä kuin
saapas, niin ottaisin sittenkin.

-- Mutta ajatelkaas, jos ette voisi häntä lainkaan rakastaa?

-- Rakkaudesta minä viisi veisaan. Ei köyhän auta semmoisia
turhuuksia ottaa lukuun. Kun hän vain auttaa minua paremmille
päiville, niin olen hänelle niin kiitollinen, että se jo kyllä käy
rakkaudesta.

Nuoren tytön suussa tuo puhe kuului kovin luonnottomalle; mutta se
vain todisti tavallaan sekin, kuinka kovaa koulua hän oli käynyt.
Nuhteet, joita ensi hetkessä ajattelin tuoda esiin, kuolivat
huulilleni, tunsin niin suurta sääliä häntä kohtaan.

-- Luuletteko sitten, että onni on ainoastaan rikkaudessa? kysyin
vain hyvin sävyisästi.

-- Missä se olisi, ellei siinä? hän vastasi. Hyväinen aika, kun
ihminen saa, mitä ikinä haluaa, saa nukkua yönsä rauhassa, tehdä
työtä sen verran kuin tahtoo, ja asettaa elämänsä kaikin puolin
mieleisekseen, mitä häneltä sitten enää puuttuisi? En suinkaan
ymmärrä. Minä hymyilin.

-- No, ja minkähänlaiseksi te asettaisitte elämänne, jos rikkaaksi
tulisitte?

-- Niin, minäkö?

Hänen silmänsä vilkastuivat.

-- Voi, voi! Ensiksikin minä joka aamu nukkuisin tuonne kahdeksaan.
Ja sitten minä aina tilaisin uudet kengät, ennenkuin entiset
ehtisivät rikkikään mennä, jatkoi hän nauraen.

-- No, senkö verran --

-- Odottakaapas nyt, eihän se ollut kuin alkua. Minä laittaisin
itselleni yltäkyllin kaikkia vaatteita, leninkiä kaikenmoisia,
parhaimmista kankaista, revonnahka-turkin silkkipäällyksineen, sitten
tohvelipalttoita ja saketteja syksyä ja kevättä varten, sadenuttuja
ja kepsiä kesää varten -- hattuja, jos jonkinlaisia --

-- Jopa, jopa --! Entä sitten vielä?

-- Huoneet laittaisin ihmeen komeiksi, plyyssipäälliset
huonekaluihin, brysselimatot lattialle --

-- Riittää, riittää, minä nauroin. Kyllä jo arvaan muut seikat.

Mutta Hilma ei malttanut vielä lopettaa.

-- Tallissa olisi aina hevonen minun varallani, -- että saisin
ajella, milloin vain päähäni pistäisi, ja joka vuosi minä
matkustelisin ulkomailla.

Tähän tapaan sitä jatkui, mielikuvitus lensi ja innostus kasvoi. Hän
lämpeni lämpenemistään, posket hehkuivat, silmät säihkyivät ja suu
oli onnellisessa hymyssä. Jos kaikki tämä hyvyys olisi jo ollut hänen
käsissään, ei hän siitä varmaankaan olisi voinut enemmän nauttia.

Pari vuotta lienee kulunut tästä meidän keskustelustamme, kun
pappilan vanhimpia lapsia lähetettiin Savonlinnaan kouluun ja Hilma
sai mennä mukaan taloudenhoitajaksi. Olin oikein mielissäni, sillä
otaksuin varmasti, että hän nyt yhtäkaikki tulisi helpommille
päiville. Mutta sitä en voinut arvata, että tämä sattuma veisi häntä
suurta elämän käännettä kohti.

Niin kumminkin tapahtui. Tuskin oli kuukautta kulunut, ennenkuin
Savonlinnasta tuli äkkiarvaamaton uutinen: Hilma Reinius on
kihloissa erään rikkaan kauppiaan kanssa Tampereelta.

Sillä kertaa eivät viestit kertoneet sen enempää.

-- Onkohan tuo kauppias "musta kuin murjaani ja tyhmä kuin saapas?"
mietin minä itsekseni. Ainakin hän mahtaa olla vanha ja ruma, sillä
harvoinpa ne nuoret ovat rikkaiksi ehtineet.

Mutta ei! Pian saatiin tietää, että hän päinvastoin oli
keski-ikäinen, pulska mies, nimeltä Grålund, toimelias ja virkeä,
Tampereen etevimpiä miehiä. Hän oli käynyt tervehtimässä sukulaisiaan
Savonlinnassa, tutustunut Hilmaan, joka asui niiden kanssa samassa
talossa, rakastunut ja kosinut. -- Häät oli vietettävä Savonlinnassa
kiireimmän takeen, eikä Hilma ollut tuleva enää Tuusniemellä
käymäänkään.

Sitten kerrottiin vielä, kuinka paljon sulhanen oli antanut hänelle
lahjoja, kultakellon ja rannerenkaat, monet leninkikankaat ja --
revonnahkaturkin.

Minua hytkähytti. Muistui heti mieleeni Hilman entiset tuulentuvat.
Nythän ne jo alkoivat toteutua kaikki.

Häitten jälkeen Hilma katosi näköpiiristämme. Tampere oli
siksi kaukana, ettemme hänestä enää mitään kuulleet, eikä hän
kirjoittanutkaan tuttavilleen Tuusniemelle.

No, tuota en juuri ihmetellyt. Hän tietysti tahtoi unhoittaa
orjuutensa ajat ja välttää sen vuoksi kaikkea, mikä niistä muistutti.

Muutamia vuosia kului. Hilma alkoi unohtua mielestäni pois. Kerran
olin vain sattumalta kuullut, että hänen miehensä oli perustanut
villankehruutehtaan Tampereelle, mutta Hilmasta itsestään ei
silloinkaan tiedetty mainita niin mitään. En ollut häntä sen vuoksi
moneen aikaan ajatellutkaan, ennenkuin nyt vasta, kun olin matkalla
hänen kotikaupunkiinsa.

Päätin kuin paatinkin käydä häntä tervehtimässä ja olin sangen
utelias näkemään, minkälaiseksi tuo pappilan entinen lastenhoitaja
oli muodostunut rikkaissa naimisissaan. Minkälaiseksi oli hän
laittanut kotinsa, mitenkä ylipäänsä asettanut elämänsä? Kuvailin,
että hän oli seuraelämän keskuksena Tampereella, kulki kenties
kestistä kestiin, huvista huviin, otti vastaan vieraita, laittoi
komeita päivällisiä ja illanviettoja luokseen, sanalla sanoen, nautti
kaikenmoisia iloja sitä runsaammin nyt, kun nuoruudessaan oli saanut
niistä tyyten kieltäytyä.

Tampereelle saavuttuani oli minulla niin paljo toimia, etten ensi
päivänä enkä vielä seuraavanakaan joutanut menemään Hilman luokse.
Mutta hänen asuntonsa jo tiesin, olin ajanut siitä pari kertaa
ohitsekin ja tarkastellut tuota pitkää riviä ikkunoita, joissa
kaikissa oli muodikkaat, kauniit uutimet, veistokuvia ja vihreitä,
korkeita kasveja. Hienolta näytti kaikki ulospäinkin, sisässä varmaan
oli yhä komeampaa.

-- Kuinkahan onnellinen hän nyt mahtaa ollakaan, ajattelin itsekseni
ja halusin mitä pikimmin päästä häntä katsomaan.

Kolmas päivä oli keskiviikko, muistan sen vieläkin vallan hyvin. Olin
jo edeltä puolen vapaa asioistani, panin parhaimman puvun päälleni
ja laittauduin aiotulle visiitilleni. Läksin jalan, kun kadulla ei
sattunut olemaan yhtään ajuria. Yöllä oli suojannut, liukkailla
kaduilla yritin monet kerrat menemään nurin. Onnellisesti kumminkin
saavuin viimein perille ja käännyin portista sisään.

Hyvän vaikutuksen heti jo pihakin minuun teki. Kaikki rakennukset
olivat mainiossa kunnossa, leveät, tasaiset tiet risteilivät pihassa
joka haaralle ja lumi oli niin puhdasta, että silmiä huikaisi.
Kookkaan verannan seinät olivat ikkunoita täynnä, niitä kaunisti
somille poimukkeille asetetut valkoiset verhot, pulskat ovet ja
portaat näyttivät minusta ikäänkuin kutsuvan luokseen ja lausuvan
tervetuloa.

Soitin etehisen kelloa. Näppärä, sievästi puettu palvelusneiti avasi
minulle oven.

-- Onko rouva kotona? kysyin.

Hän katsoi minuun kummastellen, silmät suurina ja pyöreinä.

-- Kyllä, hän vastasi verkalleen, loi minuun vieläkin epävarman
katseen ja pujahti johonkin sivuhuoneeseen.

-- Huomasipas, etten ollut Tampereen rouvia, ajattelin siinä
päällysvaatteita riisuissani. Nyt hän varmaankin siellä kertoo, että
vallan outo, matkustavainen nainen seisoo etehisessä. Hilma tietysti
ihmettelee, kuka minä mahdan olla. Saa nähdä, tunteeko. Olisikohan
pitänyt lähettää visiittikorttini samalla -- tai ilmoittaa tytölle
nimeni? Mitä vielä! Antaa Hilman olla utelias.

Heitin syrjäsilmäyksen etehisen seinällä olevaan peiliin, silitin
pikkuisen hiuksiani ja astuin avonaisesta ovesta saliin. Siellä ei
ollut ketään. Katsoin heti huonekalujen päällyksiä. Aivan oikein!
Silkkiplyyssiähän ne olivat.

Ovet olivat auki vasemmalle, ja sieltäpäin kuului toisesta tai
kolmannesta huoneesta keveitä askeleita. En voinut olla hymyilemättä,
kun ajattelin, miten Hilma hämmästyisi minut nähdessään.

Askeleet lähenivät ja kynnykselle ilmestyi -- ei, se ei ollutkaan
Hilma, joku muu, ikävän näköinen, keski-ikäinen, minulle vallan outo
nainen.

Minä en enää hymyillyt, vaan loin tulijaan kysyvän katseen.

-- Anteeksi, mutta rouva Grålund haluaisi tietää, kuka rouva on.

Minä ojensin hänelle visiittikorttini ja hän katosi samaa tietä kuin
oli tullutkin.

Katselin taaskin ympärilleni.

Kuinka täällä oli hiljaista ja kuollutta! Eikö heillä ollut yhtään
lasta? Mitä varten nämä suuret, autiot huoneet --?

Pitemmälle en päässyt ihmettelemisessäni, kun äskeinen turilas palasi
ja sanoi rouvan pyytävän minua tulemaan luokseen. Hän ei uskaltanut
kylmyyden tähden lähteä huoneestaan.

-- Onko rouva Grålund sairas? minä kysyin.

-- Eipä juuri niin sairaskaan, hän vastasi pitkäveteisesti, mutta hän
ei siedä kylmää.

Mitä kummaa! Olivathan nämä tavallisen lämpimät huoneet -- miksi ei
hän sitten näissä tarjennut olla?

Kuljimme monen huoneen läpi ja pysähdyimme viimein suljetun oven
eteen.

Turilas tarttui lukkoon, mutta ennenkuin hän avasi oven, käänsi hän
vielä päätään ja kiinnitti harmaat silmänsä minuun.

-- Ettehän vain liene kylmä?

-- En toki olekaan. Siellähän on suoja ulkona ja minulla oli turkki
päällä.

Hän avasi oven ja laski minut sisään.

Ikkunat olivat peitetyt ja huone niin pimeä, etten alussa eroittanut
niin mitään. Mutta perimmästä nurkasta kuului heikko ääni, ja kun
teroitin silmäni sinnepäin, oivalsin minä vähitellen chaiselongin
tapaisen esineen, jossa joku näytti olevan pitkällään saalien ja
vilttien alla. Laiha käsi ojentui minua kohti, ja nyt huomasin jo
kalpeat, kuihtuneet kasvotkin tyynyllä.

Menin lähemmäksi ja tartuin hänen käteensä.

-- Tervetuloa, hän kuiskasi ja puhkesi samassa itkemään.

-- Hilma raukka, kuinka teidän laitanne on? Mikä teitä vaivaa? Hän,
tuolla, sanoi, ettette olisi sairas.

Hän koetti rauhoittua, mutta hetken aikaa kesti, ennenkuin hän
nyyhkytyksiltään sai puhutuksi. Sitten hän alkoi.

-- Niin, eiväthän ne kukaan usko minun sairauttani. Sanovat minun
vain luulottelevan. Ja lääkäritkin väittävät, ettei se ole muuta kuin
hermostumista ja heikkoutta. Mutta lääkärit eivät ymmärrä, ne eivät
ole koko aikana ymmärtäneet.

-- Joko tätä on kestänyt kauankin?

-- Voi, johan sitä on kestänyt! Melkein koko naimisissaoloaikani. Se
alkoi heti -- muutamien kuukausien perästä.

-- Eikä ole tullut ensinkään paremmaksi?

-- Ei paremmaksi -- pahemmaksi vain. Hetken hiljaisuus vallitsi. Hän
makasi nyt tyynenä, silmät alas luotuina. Kasvot ilmaisivat väsymystä
ja välinpitämättömyyttä.

-- Jospa minä olen vain rasitukseksi?

-- Ei, istukaa nyt sentään vähä aikaa! Ellette ikävysty?

-- En suinkaan.

Mutta keskustelu ei tahtonut sujua. Hän ei nähtävästi jaksanut
välittää muusta kuin omasta sairaudestaan, koska ei edes kysynyt
mitään entisistä tuttavistaan Tuusniemeltä. En tosin ollut minäkään
heitä tavannut moneen aikaan, mutta olisin kuitenkin tiennyt kertoa
hänelle yhtä ja toista heidän elämänvaiheistaan.

Ajatukseni kiintyivät hänen sairauteensa. Eiköhän siinä tosiaan
ollut paljo luulotteluakin? Ja tämä pimeys, tämä kuumuus, huoneen
umpinainen ilma, tuo hautautuminen saalien ja vilttien alle -- eikö
se kaikki häntä juuri heikontanut? Uskalsin vähän viitata sinnepäin.
Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän kohta harmistui
niin, että lensi vallan punaiseksi.

-- Niin se on aina, terveet ihmiset eivät käsitä, mitä sairas sietää
tai ei siedä. Mutta luuletteko, että tässä makaisin, jos suinkin
voisin liikkua ja olla ylhäällä?

-- Saattaa niin olla, vastasin minä vallan hämilläni, itse tietysti
sen parhaiten voitte päättää.

-- Olen sen niin monta kertaa kokenut, jatkoi hän rauhallisemmin.
Kun vain pikkuisenkin yritän täältä nousta, niin heti minä kylmetyn
ja tulen kipeäksi. Silmäni taas ovat niin heikot, etteivät ne siedä
valoa ensinkään.

-- Niin, tällä tavoin sinä juuri teet itsesi noin araksi, ajattelin
minä itsekseni, mutta olin nyt siksi viisas, etten siitä hänelle
mitään virkkanut.

Keskustelu taukosi taaskin. Meillä ei ollut mitään sanottavaa
toisillemme. Hilma tuntui minusta niin vieraalle, ei hänessä ollut
enää jälkeäkään entisestä avomielisestä, reippaasta pappilan
rouvan apulaisesta. Hän makasi nyt vallan hiljaa, katseli eteensä,
vastapäätä olevaan seinään, eikä näyttänyt paljoa välittävän minun
läsnäolostani. Se mielenliike, joka tullessani hänet hetkeksi
valtasi, oli mennyt ohi, ja hän vaipui nyt syvään apatiaan. Tämäkö
lienee ollut hänen tavallinen mielentilansa?

Oloni alkoi tuntua tukalalta. Halusin päästä pois vapaaseen,
raittiiseen ilmaan. Mutta kävikö minun nyt jo lähteminen? Jospa hän
loukkaantuisi, kun tuskin olin vielä neljännestuntia ollut hänen
luonaan.

-- Ehkä on parasta, että lähden ja heitän teidät rauhaan? Olette ehkä
jo väsynyt?

-- Niin, enhän minä tosiaan jaksa pitempää aikaa yhtämittaa
seurustella, hän vastasi heikolla äänellä.

Mitäs muuta, minä nousin ja sanoin jäähyväiset.

-- Odottakaa vähän!

Hän soitti ja äskeinen oppaani tuli saapuville.

-- Menkää saattamaan rouvaa!

Ja niin me sitten taas vaelsimme yhdessä samojen huoneiden läpi tuon
ikävän näköisen naisen kanssa. Mutta minä en enää soimannut häntä
turilaaksi mielessäni, enkä ihmetellyt hänen kasvojensa happamuutta.

Vedin helpoittavan henkäyksen, kun taaskin olin ulkona.

-- En tosiaan jaksa seurustella! Nuo sanat vieläkin kaikuivat
korvissani, ja kun sitten ajattelin meidän "seurusteluamme", täytyi
minun hymähtää itsekseni.

Pysähdyin hetkeksi portaille, silmäilin vielä kerran tuota komeutta
ja yltäkylläisyyttä ympärilläni.

Hilma parka! Mitä iloa hänellä nyt oli tuosta kaikesta? Eiköhän
hän kaipauksella muistellut entisiä köyhyyden aikoja, jolloin hän
raatoi yötä päivää ja käveli rikkinäisissä kengissä, mutta siihen
sijaan uhkui terveyttä, voimaa, iloista uskallusta ja hyvää toivoa
tulevaisuudesta?

Niin tuskallisen vaikutuksen teki tämä käyntini Hilman luona minuun,
etten sitä hevillä unhoittanut. Vuosia sen jälkeen kiertyivät
ajatukseni tuon tuostakin takaisin häneen, ja minä näin hänet yhä
uudelleen edessäni, semmoisena kuin hän siellä komean kotinsa
viimeisessä komerossa makasi, surkeana, elottomana, kuihtuneena,
sammuvana.

       *       *       *       *       *

Muutamia vuosia oli kulunut, kun luin sanomalehdistä, että tehtailija
Grålund oli tehnyt loistavan konkurssin. Varoja viisisataa tuhatta,
velkoja lähes yhdeksänsataa.

Olin vallan ihmeissäni. Semmoistako se varallisuus olikin? Vai oliko
hän viime aikoina kärsinyt suuria vahingoita? Kuinka hyvänsä, mutta
siihen päätökseen tulin, ettei ainakaan Hilma vielä silloin, kuin
hänen luonaan kävin, tiennyt, että asiat olisivat olleet huonot,
sillä ei hänen ajatuksensa siinä tapauksessa olisi niin yksinomaan
päässeet pyörimään vain hänen oman sairautensa ympäri.

-- Voi raukkaa, huokasin itsekseni, kylläpä hänen mittansa mahtaa
olla täysi. Kuinka hän nyt murtuneella terveydellä ja hemmoittuneilla
elämäntavoillaan kykenisi taistelemaan köyhyyttä ja puutetta vastaan?
Miksi oli hänen elämänsä niin kovaa alusta loppuun!

En kuullut hänestä mitään sen enempää nytkään. Mutta parisen vuotta
tämän jälkeen täytyi minun taaskin matkustaa Tampereelle, ja silloin
päätin heti ensi työkseni hakea hänet käsiini.

Niin -- jos hän vielä eli! Kenties olikin, poloinen, jo päässyt
maailman vaivoista ja muuttanut ikuiseen rauhaan.

Ajoin samaan hotelliin kuin viimeksikin. Se oli aivan entisellään
kaikin puolin, palvelijat olivat vain muuttuneet. Satuin vielä
pääsemään entiseen huoneeseenikin, joka yhä lisäsi hauskaa,
tutunomaista vaikutusta.

Nuori naispalvelija hääri ympärilläni. Käännyin heti häneen,
saadakseni tietoja Hilmasta.

-- Rouva Grålund, elääkö? Kyllä maar' hän elää, selitti minulle tyttö
hämäläismurteellaan.

-- Mitenkä he tulevat toimeen?

-- Siinähän menettelee. Ei suinkaan se vallan hyvää ole,
ruokavieraita hän pitää.

-- Niinkö rouva? Hän on sitten tullut terveeksi?

-- Eipä se kuulu terve olevan.

-- Kuinkas hän sitten jaksaa pitää ruokavieraita?

-- Mitäs, kun täytyy.

-- Eikö miehellä ole mitään ansiota?

-- Eihän se enää eläkään. Toista vuotta siitä jo on, kun hän kuoli.

-- Ooho! Vai on hän kuollut!

"Ei ole tikka niin kirjava, kuin on ihmisen elämä." Tuo sananparsi
johtui mieleeni, siinä kun suin päälleni, lähteäkseni suoraapäätä
Hilman luokse.

Tyttö neuvoi minulle vielä hänen asuntonsa. Kyttälässä, toisella
puolen koskea se oli.

Liikutettuna seisoin minä pian hänen vaatimattoman asuntonsa edessä,
vaivalla itkuani pidättäen. Viivyttelin siinä hetkisen ja koetin
tyyntyä. Joku tuli poikki pihan puusylyys käsivarrella. Sehän näytti
tutulta -- katsoin tarkempaan.

-- Hyväinen aika! Hilma?

-- Tervetuloa! Sepä hauskaa. Astukaa sisään, tehkää hyvin! Täältä
meidän täytyy mennä kyökin kautta.

Hän vei minut pieneen kamariin, joka oli kyökin takana. Lisäsi
sivumennen pari puuta hellaan ja pisti kahvipannun tulelle. Tuli
sitten ja istui minua vastapäätä, pöydän toiselle puolelle.

-- No niin, nyt saamme rauhassa jutella, sillä välin kuin kahvi
kiehuu, hän hymyili.

-- Jumalan kiitos, te näytätte vallan tyytyväiseltä, melkein
iloiselta, huudahdin minä ehdottomasti häntä katsellessani.

Paljon hän oli vanhentunut, hiukset olivat harmaantuneet, kasvot
ryppyiset, liikkeet vaivalloiset. Mutta mieli näytti olevan raitis,
päättäen kasvojen hymyilevästä ilmeestä ja silmien iloisesta
loisteesta. Ja tottuneella tavalla hän siinä hyöri askareissaan,
huolimatta jalkojensa kankeudesta.

-- Minä olenkin iloinen ja tyytyväinen elämään, tyytyväisempi kuin
milloinkaan ennen, hän vastasi minulle. Kovaa koulua olen käynyt,
mutta se on kaikki ollut hyväksi.

-- Niin, mutta --?

Olin kuin elävä kysymysmerkki.

Hän naurahti.

-- Te kummastutte? Niin, en sitä olisi itsekään uskonut ennen, että
ihmisen onni niin vähän riippuu varallisuudesta ja hyvästä asemasta.
Nyt saan tehdä työtä aamusta iltaan toimeentuloni puolesta, eikä
minua moni enää tunne entisistä tutuistani. Mutta minä en sure
kumpaakaan -- elämäni on nyt sittenkin vallan toista.

-- Mutta kuinka te jaksatte, kuinka teillä, riittää voimia?

-- No, enhän minä nyt joka puunnokaretta itse kanna. Onhan minulla
täällä tyttönen apuna, vaikka hän tällä hetkellä sattuu olemaan
ulkona asialla. Kyllä minä jaksan. Joka aamu käyn torilla. Ja ruoan
laitan aina itse. Minullahan on kolmattakymmentä ruokavierasta.
Syövät tuolla ruokasalissa kyökin toisella puolen. Sinne on eri
sisäänkäytävä, mutta en voinut tuoda teitä sitä tietä, kun siellä
vielä istuu muutamia päivällisen jälkeen.

-- Eikö se kumminkin anna paljon huolta tällainen toimi?

-- Kyllähän se antaa huolta. Ei tahdo oikein hyvin kannattaa, kun
täytyy antaa melkein liian huokealla, ja muutamat sitten vielä
jättävät maksamatta. Niin, kyllähän se huolta antaa. Mutta ei se
mitään. Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. Viimeksi
kun tavattiin, ei minulla ollut mitään huolia. Ja näitte, kuinka
surkeassa tilassa silloin olin.

-- Niin, te kun sairastitte --

-- Sairastinko? Mitä pihkaa! Niin -- sairastinhan minä semmoista
itsekkäisyyden tautia, muuta se ei ollut. Nyt minä siihen sijaan olen
todenperään kipeä. Katsokaas näitä!

Hän näytti minulle käsiään ja sormiaan, joissa nivelten kohdat olivat
paksuina mukuloina.

-- Kihti ne semmoisiksi on tehnyt. Ja sen minä sain sen kautta juuri,
että niin ylenmääräisesti hoidin itseäni. Enhän minä siihen aikaan
muuta ajatellutkaan. Sittenkuin täytyi lähteä liikkeelle ja tarttua
työhön, olin niin arka, etten kestänyt mitään. Ja silloin tämä tauti
minuun tarttui.

Kahvipannu samassa kiehui ylitse kyökissä, hän riensi sitä hoitamaan.

-- Ei se ruumiin sairaus mitään ole, hän puhui minulle sieltä hellan
äärestä, kun vain sielu on terve.

-- Niin, niin, vastasin minä ja menin ovelle, voidakseni paremmin
jatkaa puhetta. -- Mutta sitähän minä ihmettelen, että voitte olla
niin raittiilla mielellä. Tietysti teidän jäseniänne on mahtanut
hirveästi kolottaa, koska ovat nousseet tuommoisille möhkäreille, vai
kuinka?

-- Onhan niitä kolottanut ja niitä kolottaa aina vieläkin öillä, niin
etten saa unta.

-- Eikö se ole kumminkin vaikeata?

-- Ei ole vaikeata ensinkään, hän hymyili, tuodessaan tarjottimella
kahvivehkeet kamarin pöydälle. Nähkääs, se on sillä tavalla -- että
minulla on onnellisimmat hetkeni juuri öisin, kun näitä kolottaa,
enkä saa unta.

Hän seisoi edessäni ja katseli minua vakavasti, lämmin loiste
silmissä.

-- Ei, oikein totta, hän jatkoi, kun huomasi epäilykseni. -- Niin
oudolta kuin tuo kuuluneekin, mutta näitä kipeitä jäseniäni saan
tavallaan kiittää sieluni terveydestä. Eihän minulla ole aikaa
päivillä ajatella iankaikkisuutta ja sulautua Jumalaan, ja nämä jos
soisivat minulle rauhaa, nukkuisin varmaan kuin tukki koko yön.

-- Ah, nyt minä ymmärrän, mistä teille on tullut tuo tyytyväisyys ja
mielenrauha.

Hän nyökäytti päätään.

-- Niin, öillä, kun olen Jumalan läheisyydessä, silloin minä elän
tosi elämää, tämä päiväelämä, joka kuluu maallisissa töissä ja
hommissa, se ei ole kuin unennäköä, siihen ottaa osaa vain tämä
matoinen kuori minusta itsestäni -- noo, ehkäpä jonkun verran
sielukin, ulkonaisesti, ohimenevästi, ei sen enempää.

Minä istuin siinä äänettömänä, tunsin itseni niin mitättömän
pieneksi hänen rinnallaan. Ja kuinka minua hävetti, kun vertailin
pukujamme! Hänellä suorajuovainen, tumma, pumpulinen hame, ja
suora, yksinkertainen nuttu samasta kankaasta, minulla kalliista
villakankaasta tehdyt vaatteet, jotka olin vielä lisäksi antanut
valmistaa Helsingissä, niinkuin muutkin turhamaiset rouvat siellä
kotikaupungissani, saadakseni ne oikein muodikkaiksi. Tässä
ulkonaisessa asussamme minusta jo niin selvään ilmeni, mikä eroitus
meidän molempain pyrinnöillä oli. Tai oikeammin, mitä elämää toinen
eli ja mitä toinen.

Minä halveksin itseäni. Olisin tahtonut repiä palasiksi tuon
turhamaisen pukuni, viskata kaikki sormukset, rannerenkaat ja muut
helyt nurkkaan, ja heittäytyä tuon ryppyisen, yksinkertaisen, ennen
aikojaan vanhentuneen naisen jalkojen juureen ja rukoilla häntä
opettamaan minuakin kulkemaan sitä tietä, jota hän itse kulki.

Mutta tunsin samalla vaistomaisesti, ettei sinne toisen avulla
päästä, itsekunkin täytyy astua oman kehityksensä polkua.

Nostin silmäni maasta ja katsoin häneen.

-- Kuinka te mahdatte olla onnellinen, lausuin minä hiljaa.

-- Niin, vastasi hän, ja ajatelkaas, kuinka paljo kovaa minun täytyi
kokea, ennenkuin tämän onnen löysin. Lieneekö Jumalalla yhtä vaikea
työ muidenkin ihmisten kanssa, vai olinko minä kaikkein itsepintaisin?

(Nuori Suomi V.)




KUOLEVA LAPSI.


Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Taivaan korkeassa kumussa loisti
kuu ja tiheässä kimaltelivat tähdet tummansinisellä pohjalla. Maassa
alhaalla hohti lumi heloittavassa valossa niin pitkälle kuin silmä
kantoi, yli laaksojen ja vuorten ja järvien jään. Mutta vakavana
seisoi metsä; ylös kohosivat honkain latvat ja kuuset viheriöitsivät,
vaikka taipuivatkin oksat maata kohden kylmän kinoksen painosta.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui, ja ihmiset, luonnon
nuorimmat lapset, nukkuivat myös. Ei elonmerkkiä missään. Lepoon oli
pysähtynyt tuulimyllykin tuolla ylhäällä mäellä, lahden toisella
puolen; sen siivet leikkasivat ilmaan loistavan ristin, joka maasta
katsoen ulottui ylös aina taivaaseen saakka.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Ei narahtanut lumi eikä risahdellut
metsä. Syvä äänettömyys vallitsi lähellä ja syvä äänettömyys vastasi
loittoa. Tuuli oli asettunut levolle Neulamäen rotkoihin, jossa se
vuorien suojassa vaipui sikeään uneen. Mutta aidat uskollisesti
peltoja syleilivät, ja tuo vanha, yksinäinen tupa Savilahden
läntisellä rannalla pysyi pystyssä vielä, vaikka lahonneet seinät sen
kallelleen väänsivät. Ei liikettä eikä hiiskausta täälläkään. Ulkona
oli kaikki hiljaa, ja niin oli sisällä myös.

Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt
enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan
tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat
ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievuilla tukitut.
Ylemmät ruudut olivat eheät ja niistä tähdet pilkoittivat hänelle
vastaan, niin ystävällisesti ja iloisesti kuin vanhat tutut ikään.
Vanhoja tuttuja ne tosin olivatkin. Sillä niin kauas kuin muisto
ulottui, hän tästä samasta ikkunasta kirkkaina öinä oli niitä
katsellut. Jonkunmoista sanatonta keskustelua heidän välillään aina
syntyi; vaivat silloin unohtuivat ja ikävä mieli muuttui keveäksi.
Eikä tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin
valvoi.

Toisia öitä oli, jolloin taivasta ei näkynyt lainkaan, eikä
ilmestynyt yhtä ainoata tähteä korkeuteen. Sysimusta pimeys peitti
joka kohdan sisässä ja ulkona. Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Tuvan
nurkat natisivat ja seinät uhkasivat romahtaa alas. Kivut silloin
yltyivät suuriksi, joka hetki oli täynnä tuskaa, ja kuitenkin hän
kauheasti pelkäsi, että huojuva tupa kaatuisi kumoon ja lopettaisi
elämän heiltä kaikilta. Vähä väliä ruskahtelivat seinät, joka ainoan
kerran veret sävähtivät hänen ruumiissaan, pelko kasvoi ja vaivat
kasvoivat. Hän odotti aamua ja kärsi; mutta aamu viipyi, yön kauhut
olivat valloillaan ja poltteen liekit riutunutta ruumista repivät.
Ympärillä kaikki nukkuivat sikeätä unta, hän yksin valvoi. Äiti
välistä heräsi, muutti kuivia riepuja hänen haavoihinsa ja kysyi,
kuinka hänen laitansa oli.

-- Kolottaa, hän kuiskasi.

-- Voi, raukkani, voi.

Äiti meni vuoteelle jälleen ja laski kädet ristiin rinnalle.
Sielläkin kolotti; hän huokasi kipeästi.

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuinka kauan viivytät apuasi?

Mutta siinä hänen silmänsä taas painuivat kiinni, hän nukkui
uudelleen ja unohti surunsa siksi aikaa kuin unta kesti.

Eevi yksin valvoi, tuijotti silmät selällään pimeätä, kuunteli tuulen
raivoa ja seinäin jyskettä, pelkäsi ja kärsi aina aamuun saakka.

Seitsemän vuotta oli pikku Eevi jo täyttänyt. Ja kuitenkin hän
oli niin pieni ja kutistunut, että kätkyessä makasi. Ruumis oli
kuivettunut, ruskea nahka oli kurtussa käyristyneiden ja ohkaisten
luiden päällä. Häntä tuskin olisi ihmislapseksi voinut luulla,
ennemmin koiranpenikaksi. Suuret haavat reisissä ja vatsanpohjassa
kasvoivat matoja. Ruoka tuli niiden kautta sulamattomana ulos.
Alituisesti ne vuotivat pahanhajuista visvaa, joka myrkytti ilman
huoneessa.

Toisella vuodella ollessaan Eevi sairastui tulirokkoon, ja siitä
oli tämä hivutustauti alkunsa saanut. Ei se enää rohtoja tarvitse,
oli lääkäri jo silloin sanonut. Ja sitten yhä: ei se enää rohtoja
tarvitse, kyllä kuolema pian lopun tekee.

Mutta vuosi vuodelta vieri, eikä kuolema sittenkään tullut. Kädet
kuivuivat, jalat, ruumis märkäni, mutta henki pysyi yhtäkaikki. Äiti
istui vieressä päiväkaudet -- muutti kuivia riepuja tavan takaa ja
huuhtoi madot haavoista pois. Ensi aikoina hän myötäänsä itki, sitten
vähitellen kyyneleet loppuivat. Nyt hän huokasi vain, raskaita ja
kipeitä huokauksia, jotka tulivat sydämen pohjasta, syvältä.

-- Hyvä Jumala, hyvä, armias Jumala! Kuinka kauan --?

He olivat köyhiä. Isä vaivalloinen ja kykenemätön, toisen päivän
kun oli työssä, niin toisen jo sairaana virui. Eikä hän muuhun
juuri pystynytkään kuin puunhakkuuseen metsässä. Kun vanhin poika,
Aatu, joka myöskin oli vaivainen, häntä siellä auttoi, ansaitsivat
he yhteensä parhaimpina päivinä kuusikymmentä penniä, mutta
tavallisina vain neljä- tai viisikymmentä. Tahvo, Aatun jälkeinen,
kymmenvuotias, oli kivulias, hänkin. Huonosilmäinen ja paiseita
täynnä. Ainoastaan kaksi tyttöä, Johanna, ja Serafia, molemmat Eeviä
nuoremmat, olivat terveitä ja kukoistavia. Olivat punaposkiset ja
kauniit kuin ruusunkukat. Vaikka vastuksen heistäkin pani, kun
yhtämittaa kiristivät leipää, jota usein ei ollut heille käteen
antaa. Eikä liioin tahtonut jaksaa vaaterepaletta heille hankkia,
vaan olivat, poloiset, paleltua kovalla säällä, etenkin kun heitä ei
millään ehdolla saanut pysymään sängyssä peitteiden alla. Kylmällä
lattialla riehuivat, pistäytyivätpä vielä uloskin vähä väliä pelkällä
paitarisallaan, taikka ilki alasti, miten sattui. Pakkanen heidät
tosin ajoi sisään jälleen, mutta vasta sittenkuin oli purrut ihon
sekä siniseksi että punaiseksi.

Eevilläkin oli hyvä ruokahalu. Eikä hän tahtonut tyytyä leipään
ja suoloihin niinkuin muut, vaan halusi aina jotain parempaa.
Lieneekö tuo ollut siitä syystä, että osa avonaisten reikien kautta
vatsanpohjasta vuoti sulamattomana pois, vai lieneekö mädätys
vaatinut höystettä? Lääkärit sen ehkä olisivat tienneet, mutta heistä
ei yksikään Eevin luona käynyt. Varmaa vain oli, että enemmän hän söi
kuin muut lapset.

Pahinta oli tuo alinomainen mieliteko, jonka tyydyttämiseen eivät
varat riittäneet. Vehnäsen ja muun herkun makuun hän oli päässyt
siten, että ihmiset aina väliin kävivät häntä katsomassa ja toivat
silloin mukanaan milloin maitopisaran, milloin voimurun, milloin
rieska- tai pullapalan. Säälistä he sen tekivät, ja hyvälle nuo
maistuivat, mutta seurauksena oli, että hän oppi niitä kaipaamaan.
Parempi hänelle, ettei olisi tiennyt semmoisia maailmassa olevankaan.

Äiti ihmetteli, miksi Eevin ruumis kuivui ja käpertyi, vaikka hän
niin vahvasti söi. Ja sitä ihmettelivät kyläläisetkin siinä kätkyen
ympärillä seisoessaan. Eivätkä he muuta ymmärtäneet, kuin että se
kaikki mahtoi hänellä muuttua visvaksi ja märäksi, mikä terveillä
lihaa ja verta lisäsi.

-- Kuinkahan kauan tuota vielä kestänee? sanoivat he sitten. Ei
luulisi hengen tuommoisessa ruumiissa enää pysyvän.

-- Viisi vuotta takaperin lääkärit jo väittivät hänen pian kuolevan,
lausui äiti, mutta siinäpähän vain elää yhtäkaikki.

-- Kun Herra hänet korjaisi, poloisen, että pääsisi vaivoistaan! --
Tahtoisitko sinä mielelläsi kuolla?

Eevi ei vastannut mitään; mutta hän katsoi heihin vakavasti suurilla,
kärsivillä silmillään. Tuo sama kysymys tehtiin hänelle joka päivä
ja monta kertaa päivässä, sen vuoksi hän ei siihen enää jaksanut
vastata. Äiti sen teki hänen puolestaan.

-- Kyllähän Eevi raukka jo itsekin haluaisi pois. Ennen se pelkäsi ja
nousi semmoiseen tuskaan, kun kuolemasta puhuttiin. Sanoi, ettei hän
uskalla olla hautausmaalla yksin, häntä muka hirvittää, kun siellä
on niin paljo ruumiita, ja haudassa sanoi paleltavan ja olevan aina
pimeätä. Mutta viime kesästä saakka se vain puhuu taivaasta ja kuinka
siellä on ihana olla. Toivoo ja odottaa, milloin häntä tullaan sinne
hakemaan.

-- Vai niin toivoo! Parastahan tuo olisi kaikin puolin. On tämä kai
teillekin kauhean suureksi rasitukseksi?

-- Voi, hyvä isä, ei sitä usko kukaan, joka ei itse ole koetellut!

-- Arvaa sen. Olette niin laihtunutkin näinä vuosina, ettei teissä
ole paljo muuta kuin luut ja nahka.

-- Tässä kun saa istua päivät päästään ja katsella noita tuskia...
Eikä voi auttaa, vaikka henkensä antaisi... Sitten kun vielä ovat
vaivalloisia nuo toisetkin... Ja nälkä lisäksi kaikilla... Pääsisin
edes hankkimaan... Mutta enhän voi jättää tätä...

Äiti itki ja Eevi kävi levottomaksi. Hän kävi aina levottomaksi, kun
näki äidin itkevän. Kyyneleissä hän käsitti vain surua, ei surun
lievennystä. Ja kun ne herkesivät vuotamasta, luuli hän surunkin
loppuneen.

Kunnioittaen kärsimystä vaikenivat vieraatkin hetken. Hiljemmällä
äänellä he sitten jatkoivat vielä.

-- Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin
paljo huolta ja ristiä kannettavaksi? Toinen taas pääsee helpommalla
maailmansa läpi.

-- En tiedä. Mutta on sitä vain minun osakseni tullut ihan tarpeeksi
asti.

-- Vaikeahan on Luojan töitä tutkia. -- Kuka sitäkään osaa selittää,
miksi hän tuota lapsi raukkaa niin kovasti kurittaa?

-- Minä aina pelkään, että jos lienee meidän vanhempain syntein
tähden. Olen rukoillut Jumalaa, että kääntäisi vitsan meihin, jotka
olemme sen ansainneet, ja päästäisi viattoman. Ennen toki kärsisi
itse vaikka minkälaista kipua, kuin katselisi lastaan tuossa tilassa.

-- Mutta voi siinä olla toinenkin tarkoitus. Ehkä hän on asetettu
meille kaikille varoitukseksi ja neuvoksi.

-- Ehkä niinkin.

-- Taikka jos hän saanee täällä noin kärsiä, että sitten pääsisi
taivaassa sitä suurempaan iloon.

Äiti ei puhunut siihen mitään. Hän oli monesti tuolla ajatuksella
juuri lohduttanut itseään. Mutta ei se kaikin ajoin tahtonut häntä
rauhoittaa.

Siinä hetken vielä katseltuaan pientä Eeviä, lähtivät vieraat pois.
Mennessään he yhä päivittelivät juuri näkemäänsä surkeutta.

-- Pahinta kaikesta, ettei voi heitä auttaa! sanoi Elviira, eräs
nuori vaimo, joka asui läheisimmässä mökissä. Leivän heille annan
joka ainoasta taikinasta, mutta mitä se tuntuu semmoiseen joukkoon!
Niin vajoo kuin kaivoon, ja puute on yhtä suuri, antoi taikka oli
antamatta.

Mutta kotiin tultuaan hän keitti mannaryynivelliä ja vei sitä
vadillisen pikku Eeville.

Se oli juuri päivää ennen tuota hiljaista ja kirkasta yötä. Eevi
oli innokkaasti syönyt velliään, eikä vielä milloinkaan ollut ruoka
niin hyvälle maistunut. Äiti sitä lusikalla pisteli hänen suuhunsa,
Elviira seisoi kätkyen jalkopäässä ja katseli tyytyväisenä, kuinka
paljon tyttö jaksoikin syödä. Itsekseen hän päätti tästä puolin
tuoda keittoa niin usein kuin suinkin ylettyi omalta joukolta. Eihän
senvertainen heille yhtäkaikki kovin suurta haittaa tehnyt, ja jos
hiukan varat vähenivätkin, niin varmaan Jumala taas siunaisi toista
sijaan.

Eevi oli nukkunut sen jäljestä sikeään uneen, jota kesti koko
iltapäivän. Äiti sitä ihmetteli, sillä tavallisesti hän hyvin
vähän nukkui, ja uneen jos meni, hän samaa päätä vavahti hereille.
Nyt makasi hiljaa ja rauhallisesti, vaikka Johanna ja Serafia,
varoituksista huolimatta, yhtämittaa telmivät. Äiti viimein pelkäsi,
ettei hänessä ehkä henkeä enää ollutkaan, koetteli sen vuoksi kättä
ja kallisti korvaansa sieraimien eteen. Mutta käsi oli lämmin ja
hengitys tasainen niinkuin nukkuvan ainakin. He menivät levolle sinä
iltana keveämmällä mielellä kuin ennen moneen aikaan.

Oli jo sydänyö, kun Eevi heräsi. Hän oli nähnyt unta, ja hyvää unta,
vaan nyt valveilla ollessaan hän ei saanut siitä kiinni, vaikka
koetteli muistella. Hän ummisti silmänsä nukkuakseen jälleen, ehkä
tuota sillä tavoin olisi vielä jatkunut. Mutta turhaan kaikki; uni
kun kerran oli karkottunut pois, ei sitä houkuttelemallakaan takaisin
saanut.

Samapa se! Mielellään nyt valvoikin, koska olivat nuo kauniit
tähdet taas näkyvissä. Kuinka kirkkaasti ne tänä yönä loistivat!
Tuo varsinkin, tuo, jonka hän oli omakseen nimittänyt. Kauemmin kun
katseli, se näytti juuri kuin suurenevan ja tulevan lähemmäksi. Ja
muut tähdet seurasivat; ensin hitaasti, vähitellen, yksi toisensa
jälkeen, mutta sitten alkoivat kilpaa kiitää alas, ja yhä uusia
ja uusia sieltä lenteli, viimein niin tiheästi, ettei jaksanut
katsellakaan. Eevi painoi silmänsä kiinni vähäksi aikaa. Ja siinäpä
hän jo muistikin unensa. Taivaassa hän oli ollut, enkelein seassa.
Itse hän oli yksi heistä, yhtä kaunis ja iloinen ja terve kuin kaikki
nuo lukemattomat hänen ympärillään. Ei ainoatakaan haavaa enää, eikä
kipua. Yhdessä heidän kanssaan hän oli laulanut jotain hyvin ihanata
laulua ja itsekin ihmetellyt, että hän osasi. Monet urut soivat. Aatu
oli kerran puhunut hänelle kirkon uruista, mutta eivät ne varmaankaan
mahtaneet niin kauniisti soida kuin nämä. Siellä ylinnä istui Jumala
itse ja katseli heidän iloaan. Eevin teki mieli lähemmäksi, sillä hän
oli niin rakkaan näköinen, ja samalla hän kohosikin korkeammalle.
Jumala avasi sylinsä, ja hän oli juuri pääsemässä sinne, kun heräsi.

Niin, se oli ihmeellinen uni. Tai jos se ei unta ollutkaan...? Jos
se olikin totta...? Eihän mitään vaivoja enää tuntunut? Ja mieli oli
niin keveä, niin kumman keveä, ehkä pääsi hän kohoamaan ylös...?
Ylös... ylös, tähtein tasalle. Ja vielä korkeammalle...?

Hän aukaisi silmänsä jälleen. Tähdet olivat paikoillaan taas; mutta
tähtein takana taivaan portit olivat selki selällään. Huikaisevaa
valoa sieltä virtasi alas, ja valon keskeltä pienet enkelit
ystävällisesti hänelle vilkuttivat, kutsuivat, kiirehtivät.

-- En pääse, en pääse! hän koetti huutaa.

Vaan samassa sieltä laskeutuikin useita alas, ehättivät hänen
luokseen ja ottivat häntä syliin. Jo kaikui jälleen tuo kaunis
soitto ja valtavat, kauas äärettömiin ulottuvat äänet riemuvirressä
lauloivat:

-- Halleluja, halleluja...!

       *       *       *       *       *

-- Nouskaa pian, nouskaa, nouskaa! Eevi tekee lähtöä.

Äiti meni toisesta toiseen ja nykäisi jokaista kylkeen, siksi kuin
sai kaikki hereille. Nuorimmatkin pian valpastuivat, kun nuo sanat
tajusivat. Kätkyen luokse he kokoontuivat.

Eevi makasi hiljaa. Katse sammui sammumistaan, mutta suu oli
hymyssä. Rinta hiukan kohosi välistä vielä ja korahdus kuului. Muuta
elonmerkkiä ei enää huomannut.

He seisoivat ympärillä kaikki. Hiljaa, äänettöminä. Äiti vapisi kuin
haavan lehti ja sydän löi. Taukosi aina väliin, mutta hetkeksi vain.
Sitten taas löi, että haljeta oli.

Kädet ristissä he seisoivat. Äiti olisi tahtonut rukoilla; vaan ei
löytänyt sanoja. Ei löytänyt sanoja, eikä johtunut mieleen entisiä.
Mutta sydän löi, taukosi ja löi sitten taas. Niin löi, että haljeta
oli.

Kirkas kuutamo loi Eevin kasvoille hopean värin. Entistä kalpeampi
hän oli; vaan kivun väreitä ei enää näkynyt, eivätkä tuskasta
kertoelleet himmentyneet silmät. Hymyssä oli suu ja rauhan hohde
otsalle laskeutui kuutamon kirkkaassa valossa.

Viimeisen kerran rinta aleni. Hän oli lopettanut...

Äiti meni ulos. Hän istui porstuan kynnykselle ja puhkesi itkuun.

Mutta ylhäällä mäellä näkyi loistava risti, joka kohosi korkealle
aina taivaaseen saakka, tähdet tiheässä kimaltelivat tummansinisellä
pohjalla ja etäisen metsän latvoilta revontulten leimut soilehtivat.
Hiljainen ja kirkas oli yö...

_Kuopiossa v. 1887_.

(Novelleja I.)





JUHO HEIKKI ERKKO.


Syntyi Orimattilassa 16/1 1849; käytyään Jyväskylän
kansakouluseminaarin toimi koulunopettajana; myöhemmin vapaana
kirjailijana. Kuoli 16/11 1906. Teoksia: _Runoelmia, Paimenet,
Valikoima runoelmia, Uusia runoelmia, Havaittuani, Kuplia, Ajan
varrella, Runoelmia ja ajatelmia, Pimeän tulien, Ilmojen lauluja_ --
kaikki lyyrillisiä runoteoksia; _Tietäjä, Aino, Kullervo, Pohjolan
häät_ -- näytelmiä; _Kotoisia tarinoita, Uskovainen_ -- kertoelmia.




LINNUNPOIKA.


Ystäväni perheineen oli odotettavana maalle Puruveden rannalle.
Parin päivän kuluttua oli heidän jo saavuttava. Heillä oli pieni,
kolmivuotias tyttönen, koko perheen keskus, jolle jokainen säteili ja
josta riitti iloa jokaiselle. Joskus suruakin. Sellaiset lapset ovat
kaikille niin mieluisia, että heitä huvittaakseen tekisi vaikka mitä
-- huolimatta niin paljon heidän oikeasta hyödystään. Huvittavampi on
heitä huvittaa kuin hyödyttää.

Muutamana iltapuolena heinäkuun alussa, kun yksin Tuunansaaren
valtamaantietä kävelin, mietin mielessäni, millä sitä lasta nyt
voisin ensi työksi ilahuttaa, kun se tänne maalle tulee; jotain
pitäisi keksiä. Niin etenin jo kilometrin päähän talosta, kun
yhtäkkiä pieni lintu tien ohessa siipiään räpytteli. Ihmeen naasti,
sileä, monivärinen, viehättävän soma.

Heti siinä tuokiossa minun poikamainen saaliinhimoni heräsi. Minun
piti se turvaton saavuttaa, sitä ihailla, silittää ja hyväillä.

Minä takaa ajamaan. Ja lintu pakeni koko voimastaan. Mutta hento oli
vielä lapsen siipi -- minä saavutin sen.

Sen käsissäni räpytellessä minä tunsin sääliä, tunsin tekeväni
pahasti, kun riistin pieneltä elämän alkajalta vapauden. Mutta
samassa puolsin tekoani sillä, että nyt pikku lintu voipi pientä
kaupunkilaistyttöä ilahuttaa. Tyttö kovin siihen mielistyisi, oppisi
rakastamaan pikkulintuja. Sitten päästettäisiin se taas vapaaksi,
eihän lintu siitä pahenisi; huvittaisi vain ihmisiä, varsinkin sitä
lasta.

Johtui kyllä mieleeni, ettei äitini, minun lasna ollessani, sallinut
metsälintujen poikia kotiin tuoda, vaan toimitti minut kerrankin
viemään kyyhkynpojat takaisin niiden metsäpesään. Mutta tämä lintu
nyt oli niin perin soma, ja olihan tarkoitus ainoastaan pariksi
päivää -- -- ja sitten lapsen vuoksi.

Olin melkein kuumana kiihkostani. Ja pitikö minun lintuseni, kerran
saavutettuani, heti irti päästää!

Kahden kourani välissä minä sitä koetin pidellä niin hellästi kuin
osasin. Mutta se vapisi ja läähätti pelosta; nokka ammollaan se
tarkasteli ympärilleen ikäänkuin miettien pelastuskeinoa ja sitten
taas teki ponnistuksen vapautuakseen. Silloin piti minun sen tilaa
pienentää. Hädissään se nyt purikin minun sormiani, mutta heikosti
puree pieni. Vähä väliä se yritti pois pyrähtää, mutta turhaan,
mahdotonta -- olinhan minä jättiläinen ja lintunen vain pieni kääpiö,
kokematon sen lisäksi.

Minusta tuntui, kuin se olisi suonut minun käteni väsyvän ja höltyvän
tai jalkani kompastuvan, että siinä vahingossa sitten pääsisi
vapaaksi. -- Oma syyni, jos hän niin toivotti.

Ilta alkoikin pimetä, että helposti olisin voinut kompastua,
varsinkin kun kaiken tietä pidin silmällä saalistani.

Kuinka puhtaana ja virkeänä se olikin säilynyt siellä vapaudessaan;
kuinka hieno sen ruskea rinta, tuhkanharmaa päälaki, vaniljankihtava
niska, sinervät sivut sekä mustan- ja valkeankirjavat siivet ja
pyrstö! Varmaankin lapsia sen ystävällisen linnun, joka meille
ensimäisinä lupaavaa kevättä laulaa, toivoa, iloa ja tointa herättää.
Näinkö piti minun hänen perilliselleen palkita?

Mutta enhän tahdo sitä vangita kuin vain pariksi päivää, sen verran
vain, että pikku lapsikin oppisi tuntemaan, millaisia lintuja
Suomessa kasvaa -- sitten päästetään vapaaksi. Eikä tiedä, kuinka
pian se uusiin oloihin tottuu. Ehkä hyvinkin mielistyy ja jääpi
ainiaksi.

Taloa lähetessäni käteni kuumenivat ja lintu läähätti yhä
tuskallisemmin. Päästäkseni sen tilaa ajattelemasta, kuvittelin
minä, miten sille tulee hauskempi häkissä ja kuinka sen sopisi
siitäkin iloita, jopa ylpeilläkin, että voipi huvittaa tuota pientä
kaupunkilaista prinsessaa -- mikä lohdutus!

Tulin taloon. Aluksi panin nuoren laulajan pieneen pärekoriin. Olihan
siellä nyt tilavampi ja viileämpi kuin kädessäni, arvelin.

Työmies oli juuri päässyt päivätyöstään. Hänen piti nyt iltatyökseen
kyhätä linnulle häkki. Hän ei kieltäytynyt, sillä työn uutuus yhtä
paljon kuin lisäansio virkisti häntä. Karkeasta rautalangasta
sommitteli hän kahden laudan väliin laulajan lapselle vankilinnan.
Kovin kourin hän työnsi pikku poloisen sinne. Sille kokoeltiin
siemeniä sekä kärpäsiä, kumpia vain haluaisi; vettäkin kupposella
annettiin. Se ei tahtonut mitään maistaa, oli vain levoton ja vähä
väliä juoksi pienen päänsä syvälle rautalankojen väliin. Jokaisesta
liikkeestä huoneessa ja varsinkin minun likenemisestäni se aavisti
itselleen vaaraa ja törmäsi urheasti rautaseiniä vastaan. Mutta
kankeat rautalangat eivät kylliksi taipuneet; ne vain puristivat
pientä, kiihkeästi tykyttävää rintaa. Monesti se ei päässyt raosta
omin avuin ulos eikä sisään, ennenkuin autoin.

Minä painoin sen nokan veteen. Se alkoi vähin juoda. Lopulta noppi
se arastellen jonkun siemenenkin. Tietysti sillä oli sekä nälkä että
jano, mutta olihan sillä syytä epäillä, että maantierosvon antamat
ruuatkin olivat pelkkää juonta ja kavaluutta. Minä häpesin hänen
pelkoansa ja arkuuttansa, sillä minä syvästi mielessäni tunsin, että
olin ansainnut hänen epäluottamuksensa.

Tuntoani viihdyttääkseni läksin minä etsimään vangilleni enemmän
ruokaa. Mutta tuokion kuluttua, kun palajan takaisin -- mitä näen?

Pieni sankarini oli tahtonut millä hinnalla hyvänsä vapautua. Se oli
taas tehnyt uljaan rynnäkön vankilan seiniä vastaan. Se oli yrittänyt
päin ja jaloin avata itsellensä tien suureen luontoon. Mutta seinät
olivat sille liian kovat, jotta pako ei onnistunut, ja nyt riippui
se toisesta jalastansa rautahäkin seinästä, pää alaspäin. Sillä oli
ollut aikaa siinä ensin reudota ja tempoa päästäkseen irti, mutta
varvas oli liian tiukasti iskeytynyt rautalangan silmukkaan, ettei
lähtenytkään siitä, vaan koski kauhean kipeästi.

Lintu raukka värisi tuskista, kunnes taintui tajuttomaksi. Nyt oli
se jälleen herännyt ja näytti rauhalliselta, odottaen kohtaloaan --
tulkoon mikä tuleekin. Mitä hyvää voipi tuolta ihmiseltä odottaa,
viheliäiseltä ihmiseltä, jolla ei sydäntä ole!

Ja kuitenkaan minä en ollut tahtonut pahaa; luulinpa pientä lintuani
rakastavanikin.

Kirvelevä pisto tunnossani riensin minä kiireesti siipinuorukaiseni
avuksi. Se ei liikahtanutkaan, vaan näytti välinpitämättömältä
ja ikäänkuin halveksien silmäili minua. Se oli tullut kovaksi ja
uhkamieliseksi. Ei pelännyt, ei värissyt eikä pyristellyt, kun minä
vapisevin käsin tuskallisesti päästin sen pikku jalan vaikeasta
asennosta irti.

Tuntui, kuin olisi se minulta levollisesti, vaikka nuhtelevasta,
kysynyt: "Mitä kidutusta minulle nyt mietit?"

Miten pörröinen, surkea ja likaisen näköinen se nyt oli!

Kenelle iloksi? --

Tunnonvaivoiksi minulle.

Olisiko ehkä linnun lasta surullinen kokemus kehittänyt ja
viisastuttanut? --

Ainakin araksi, varovaksi ja epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan.

Pitikö pikku kaupunkilaistyttösen vielä minun tekoani jatkaa?

Vapaaksi, vapaaksi tahdon hänet päästää. Lennä omiesi luo suureen
kotiisi, lintuseni!

Minä päästin lintuni puutarhaan omille valloilleen ja toivoin
näkeväni sen ilosta hypähtelevän, jopa lentävänkin.

Mutta vaikeasti, toinen siipi lamassa, se vinona pyrki yli puutarhan
lavojen metsään, isiensä valtakuntaan päin.

Se oli viallinen, raajarikko.

Sen jälkeen on minulle tuntunut tuskalliselta kuunnella keväisin
peipon laulua: se soipi valittavasti ja surullisesti -- se soimaa
minua.

(Nuori Suomi XII.)




KAARLE JAAKKO GUMMERUS.


Syntyi Kokkolassa 13/4 1840; fil.maist. 1869. Suomen- ja
ruotsinkielenopettaja Jyväskylän lyseossa. Kuoli 20/3 1898.
Teoksia m.m. _Johannes, töllin lapsi_ (1864) eli _Ylhäiset ja
alhaiset_ (1870), _Uuteloita I, II, Peritäänkö vihakin?, Vanhan
pastorin muistelmia, Haudankaivajan kertomuksia_. Perusti 1873
_Kyläkirjaston_, liittäen siihen _Kyläkirjaston Kuvalehden_ A-sarjan
1878 ja B-sarjan 1888.




KAKSI VALAA.


Kuusi vuotta ennenkuin konsistori määräsi minut armovuoden
saarnaajaksi L--n seurakuntaan, oli siellä tapahtunut murha, joka
kauhistutti koko pitäjää. Surmansa saanut ei ollut mikään kuuluisa
mies, eipä edes pitäjän omia asukkaitakaan; olihan vain ollut
kulkukauppias, "reppuryssä" Andrej Tshaskin eli "Tasku-Antti", joksi
häntä oli tavallisesti sanottu.

Tasku-Antti! Kyllä vieläkin muistan hänet. Kun olin lapsi, kävi hän
minunkin vanhempaini luona. Hän ei ollut mikään mainio mies, jo
sanoin sen, eipä minkään puolesta merkillinenkään; mutta hän oli
sävyisä, ystävällinen ja aina iloinen. Kuinka ihastuin, kun näin
hänen tulla könkyttävän! Hänen laukussansa, näet, oli makeisia, joita
lapset haluavat: lakeria, rintasokuria ja renikoita. Mutta sanoivatpa
aikaihmisetkin Tasku-Anttia tervetulleeksi, etenkin naiset; sillä
Antin laukussa oli jos jonkinlaista pientä rihkamaa, jota naiset
tarvitsevat; olipa siellä semmoistakin, mitä naiset eivät tarvitse,
mutta jota he kuitenkin suuresti rakastavat: kauniita korvarenkaita
ja muita koristeita, silkkihuiveja, mustia ja kirjavia, niin, vieläpä
samettiakin -- puhumattakaan kukkonuppisista neuloista, sormuksista,
renkaista ja "koorluista" eli helmistä. Antti sanoi aina, kun taloon
tuli, ystävällisesti hyvää päivää, nauroi ja jutteli uutisia, avasi
laukkunsa ja antoi talonväen maksutta ihaella sen monipuolista
sisällystä. Eikä hän kaupoissaan mikään petturi ollut, jos vain
hänen tapansa tunsi. Jokaisen tavaransa hinnan sanoi hän, vaikka
ei kukaan sitä kysynyt, ja sitten lisäsi hän ikäänkuin itsekseen:
"taasen häviän". Mutta tästä hänen määräämästänsä hinnasta voi ostaja
kumminkin tinkiä pois puolet ja vielä enemmänkin -- jos vain oikein
osasi tinkiä; ja sitäpä osasivat melkein kaikki. Vieläpä, jos muuten
kauppa ei tahtonut luonnistua tahi jos Antti näki, ettei ostajalla
ollut riittävästi rahoja, tiesi hän keinon. Viimeksimainitussa
tapauksessa antoi hän tavaransa velaksi; edellämainitussa tyytyi hän
ostajan tarjoukseen, jos vain sai -- harjakaisia! Ja harjakaisiksi
sanottiin siihen aikaan, niinkuin vielä nytkin -- viinaa. Sitä vaati
Antti milloin korttelin, milloin puolen tuoppia -- aina kaupan
suuruuden mukaan. Antti parka oli hyvin perso viinalle. Mutta ei hän
viinaa kumminkaan koskaan ostanut, siksi oli hän liian saita. Nuo
harjakaiset ne riittivät; ja kotipolton aikana riitti viinaa; ei
siitä silloin puutetta ollut.

Tänlaatuinen mies oli Tasku-Antti. Olisi luullut hänen näin eläen
tekevän huonoja asioita; mutta eipä niinkään. Humalassa ollessaan hän
oli hyvin herttainen, nauroi ja itki vuorotellen. Mutta laukkuunsa
hän ei semmoisissa tilaisuuksissa kajonnut, ja turhaan koetettiin
häntä kaupantekoon silloin houkutella. Antti näkyi humalapäisenäkin
tietävän, että kauppa-asioihin on vain selvin päin ryhdyttävä.

No niin! Tasku-Antista pidettiin, ja laajalta Suomessamme hän oli
tuttu, kunnes hän yhtäkkiä katosi. Mutta kun ei hänellä vartonaista
kotoa ollut, ei tiennyt kukaan häntä kaivata. Vielä vähemmän osasi
kukaan hänen kauheata kohtaloaan aavistaa, ennenkuin hänen ruumiinsa
eräänä päivänä löydettiin Parmaalan talon pihaniityltä pienen
risuläjän alta, pahanpäiväiseksi hakattuna. Kopsan muori oli sen
sieltä tavannut ollessansa karpaloita poimimassa. Siinä oli Antti
maannut, toinen jalka näkyvissä, laukutta ja -- mikä monen mielestä
pahinta oli -- rahatta; sillä vaikka Antti halvasta oli myynyt
tavaroitaan, oli hän ollut rikas, se tiedettiin, ja se tuli ilmi
käräjissä, joissa murha-asiaa tutkittiin. Käräjissä vakuutti, näet,
moni nähneensä Antin lompakossa sadan, viidenkymmenen ja kymmenen
ruplan seteleitä kosolta. Selvää siis oli, että Antti parka oli
joutunut rosvon tahi rosvojen käsiin ja että hänen oli täytynyt
rakastettujen rahojensa tähden heittää henkensä.

Kaksissa käräjissä tutkittiin asiaa, mutta mitään varmaa ei selville
saatu. Kopsan mökissä oli Antti viimeksi nähty. Siellä oli hän myynyt
kaksi naskalia ja ostanut vähän harjaksia. Puolenpäivän aikana
oli hän sieltä lähtenyt. Muuta eivät tietäneet Kopsan asukkaat
kertoa, eikä Parmaan Jaska, joka tuntia myöhemmin oli Kopsan ohitse
heinäkuormaa kuljettanut, tiennyt mitään murhaa koskevata ilmaista.
Sanottuna päivänä oli tosin Jaska tavallista myöhemmin tullut
kotiin, mutta siihen oli ollut syynä se, että hänen heinäkuormansa
oli kaatunut hänen kulkiessaan mättäistä pihaniittyä. Päivääkään,
jolloin Antti oli Kopsan mökissä käynyt, ei saatu selville; se vain
tuli ilmi, että päivä oli ollut joulukuun ensimäisiä, sillä siihen
aikaan oli lumikeli ollut alullaan. Tuomari oli tarkoin tiedustellut
Jaskalta, mitä tämä sanotun päivän tapahtumista muisti. Jaska oli
ollut kalpea ja oudon näköinen siinä oikeuden edessä seisoessaan;
mutta hän oli vastannut suoraan ja mutkistelematta tuomarin
kysymyksiin; eikä häntä voitu epäillä, sillä hän oli kunnon mieheksi
tunnettu, ja sitä paitsi oli hän varakas, vieläpä rikaskin.

Onnettoman kulkukauppiaan ruumis haudattiin, ja hänen surkea loppunsa
joutui aikojen kuluessa vähitellen unohduksiin. Neljän, viiden vuoden
kuluttua ei hänestä puhuneet muut kuin silloin tällöin joku mummo,
jonka äimä katkesi, tahi joku sulhanen, jonka nyt täytyi kaupungista
hakea morsiuslahjat armaallensa. --

Samaan aikaan kuin Antti murhattiin, tahi vähän sitä ennen, oli
seurakunnassa hyvin tunnettu -- vaikka ei juuri hyväksi tunnettu
-- mies, Harholan Lassi nimeltään, äkki-arvaamatta lähtenyt
Etelä-Suomeen työansiota etsimään. Marraskuun viimeisenä päivänä
oli hän käynyt pappilassa papinkirjaa hakemassa. Ja sen oli
hän saanut. Häntä ei tosin kaivattu, sillä hän oli tuollaisia
tyhjäntoimittajia, jommoisia joka seurakunnassa on ja jotka eivät
näytä olevan muuksi kuin haitaksi ja pahennukseksi. Lassista kyllä ei
mitään rikoksellista tiedetty, mutta kumminkin lausuttiin käräjissä
sanoja, jotka tahtoivat panna johonkin yhteyteen hänen äkkipikaisen
katoomisensa ja Antin murhan, kunnes monien todistajien kautta
tuli jotenkin selville, että Lassi oli lähtenyt ennen, kuin Antti
murhattiin. Ja nuo todistukset vaikuttivat sen, ettei nimismies häntä
ja hänen olopaikkaansa tiedustellut. Tästä huolimatta kuultiin,
semminkin ensi aikoina, hyvin usein Lassin nimeä mainittavan, kun
Antin murhasta puhuttiin. Aikojen kuluessa jäi hänkin unohduksiin, ja
kun minä seurakuntaan tulin ja kuulin Antin murhasta juteltavan, ei
Lassin nimeä enää mainittu.

Mutta sen sijaan mainittiin Parmaalan Jaskan nimeä sitä useammin.
Muutosta, joka hänessä oli tapahtunut, ei voitu ymmärtää. Jaska,
Parmaalan nuori isäntä, oli ennen aina ollut iloinen ja ystävällinen.
Sen lisäksi oli hän ollut sangen älykäs, ja kummana mainittiin, että
hän tilasi itselleen ainoata siihen aikaan ilmestyvää suomenkielistä
sanomalehteä. Myöskin tiedettiin, että hän mielellään puheli
yleisistä asioista ja että hän aina käytti oppiakseen tilaisuutta,
jos missä semmoista ilmautui. Kaikki, jotka joutuivat hänen
kanssaan tekemisiin, kiittivät häntä, joskin muutamat pudistivat
päätään hänen "uusille tuumilleen". Samana talvena, jona Antti
murhattiin, oli hän ollut kihloihin menemäisillään, niin ainakin
juteltiin; sillä pyhä-illoin oli hän hyvin usein siihen aikaan käynyt
Toppolan lautamiehen luona, jonka ainoaan tyttäreen hänen sanottiin
rakastuneen. Varmana asiana puhuttiin myös, että lautamies mielellään
olisi antanut hänelle tyttärensä. Mutta juuri silloin tapahtui
nuoressa isännässä tuo kummallinen muutos. Hän lakkasi käymästä
Toppolassa; eikä hän missään muuallakaan enää käynyt. Pitäjän
yhteiset asiat, jotka ennen olivat häntä huvittaneet, saivat nyt
mennä menojaan. Hänen kukoistavat poskensa kalpenivat; hänen iloinen
silmänsä kadotti loistonsa; hänen puheliaisuutensa oli vaitioloksi
muuttunut ja hänen ystävällisyytensä jörömäiseksi. Hän ei enää
kirjoista pitänyt, ja Suomen ainoa suomenkielinen sanomalehti oli
kadottanut yhden harvoista tilaajistaan. Mutta sittenkin nähtiin,
samoinkuin ennenkin, illoin myöhään, vieläpä öisinkin, tulta hänen
kamaristaan, ja tapahtuipa väliin, että aamulla hänen vuoteensa oli
koskematon. Kauan aikaa pelättiin hänen joutuvan mielenvikaan; mutta
se pelko ei kumminkaan käynyt toteen, sillä Jaska hoiti kunnollisesti
talouttaan ja taloaan.

Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, oli Jaska käynyt sitä
katsomassa. Hän, joka ei kuukausiin ollut kotoansa liikkunut, oli
kauan aikaa seisonut vainajan runneltujen jäännösten vieressä ja
valittavalla äänellä viimein puhjennut sanomaan: "näinkö sinun piti
kuoleman, Antti parka!"

       *       *       *       *       *

Kuten jo tämän muistelmani alussa sanoin, oli kuusi vuotta Antin
murhasta kulunut, kun minä sain määräyksen armovuoden saarnaajana
muuttaa L--n seurakuntaan.

Aika kaikki kuluttaa. Edellisten vuosien kauhistukset eivät enää
kauhistuta, umpeen mennyttä haavaa ei enää särje, eilisen sateen on
maa imenyt -- kuka niitä muistaisi!

Niin, kukapa kuuden vuoden kuluttua enää Anttia muisti, hän kun vielä
lisäksi oli ollut muukalainen, ilman tiettyjä omaisia. Ja hänen
nimensäkin olisi varmaan jäänyt ainiaksi unohduksiin, ellei hänen
murhansa olisi ollut niitä, jotka salaperäisyytensä tähden pitävät
ihmisellistä uteliaisuutta valveilla.

Jo ensi pyhänä, kun palasin pappilaan kirkosta, jossa olin
tulosaarnani pitänyt, veti Parmaalan Jaska, jota en silloin vielä
tuntenut, huomiotani puoleensa. Hän oli noin kolmenkymmenen vanha,
mutta viisikymmenvuotiaalta hän näytti. Hän kulki vähän matkaa
edelläni hitain askelin; oli, kuin olisi hän syviä asioita miettinyt.
Älköön kummeksiko kukaan, että minä, nuori kun olin, luulin hänen
miettivän saarnaani. Ettei hän sitä miettinyt, sen tulin jäljestäpäin
tietämään.

Seuraavana pyhänä näin hänet uudelleen kirkossa. Hän istui ihan
lukkarinpenkin vieressä. Hän näytti yhtä alakuloiselta kuin viime
pyhänäkin. Saarnatessani huomasin hänen pari kertaa luovan silmänsä
minuun; muuten istui hän lattiaa tirkistellen. Kirkonmenon jälkeen
pidettiin kokous; oli seurakunnan puolesta valittava mies jotakin
selitystä antamaan, en muista enää, missä asiassa. Mutta lienee
asia tärkeälaatuinen ollut, sillä sen muistan, että lukkari sanoi:
"Jos olisi Parmaalan Jaska vielä sama kuin ennen, niin aprikoimatta
hänestä miehemme saisimme". -- Jaska ei kokouksessa ollut, hän oli jo
sitä ennen kirkosta lähtenyt.

Kului viikkoja. Joka pyhä näin Jaskan kirkossa, ja aina väliin
kuulin hänen nimeänsä mainittavan; kuulin kerrottavan, mimmoinen hän
ennen oli ollut ja mimmoiseksi hän oli muuttunut; näin, että hän
ennen muuttumistaan oli seurakunnan yleistä kunnioitusta nauttinut,
sillä muuten ei häntä olisi voinut kohdata tuo omituinen sääli, joka
talonpojissa, sen mukaan kuin heitä olen tullut tuntemaan, on niin
harvinainen. Mutta mikä vaivasi häntä? Joku ruumiillinen, sisällinen
tauti, vaiko joku salainen murhe, joka kalvoi hänen omaatuntoaan? --
Tästä puhelin kerran lukkarin kanssa, joka ennen Jaskan muuttumista
oli ollut hänen paras ystävänsä; mutta lukkari vain pudisti päätään
ja vastasi: "Jumala tiennee!"

Ja Jumala sen kyllä tiesi.

Lieneekö Jaska huomannut, että minä yhä enemmän häntä silmällä pidin
ja että tahdoin häntä lähestyä, sitä en tiedä. Mutta selvään näin,
että hän vältti minua. Hän tuli kirkkoon, kun jo olin alttarilla, ja
lähti kirkosta vähää ennen, kuin jumalanpalvelus loppui. Arkipäivinä
ei hän talonsa tiluksia etemmäksi liikkunut. Jos häntä tahdoin
puhutella, oli minun meneminen hänen luokseen.

Ja minä menin. Eräänä kauniina toukokuun päivänä, kun sairaan luona
käydessäni matkustin Parmaalan ohitse, pistäysin Jaskaa katsomaan.

Pirtissä hänet tapasin. Hän korjaili rikkunutta auraa. Hän säpsähti,
kun näki minun huoneeseen astuvan. Mutta säpsäys ei ollut pelkoa,
sen näin hänen silmäyksistään; ne osoittivat iloa. Ainakin oli
minusta, kuin olisi ilon hohde valaissut hänen kasvojaan. Hän tuli
kohteliaasti minua vastaan.

"Ohitse kulkiessani teki mieleni käydä teitä katsomassa", sanoin.

"Olette tervetullut, maisteri!" vastasi hän. "Olette säätyänne
ensimäinen, joka kuuteen vuoteen on luonani käynyt."

Hän vei minut omaan kamariinsa, mutta läksi sieltä heti, jättäen
minut yksin. Kamari oli pienenläntä, mutta siisti. Kirjahylly, jossa
järjestetyissä riveissä oli kolme- tahi neljäkymmentä kirjaa -- suuri
kirjasto siihen aikaan -- sanoi sanoja paremmin, että niiden omistaja
ei ollut aivan tavallinen talonpoika.

Minä katselin kirjoja. Enimmät niistä olivat tomuisia; näki, ettei
niihin oltu moniin aikoihin katsottu. Erillänsä muista kirjoista
oli Wegeliuksen postilla, ja kun sen avasin, näin, että sitä oli
uutterasti käytetty; erittäin oli erästä kohtaa, jossa puhutaan
valasta, ahkeraan luettu, sitä osottivat lehtien tahrautuneet kulmat.

Mutta missä isäntä viipyi? Aikaa kului, häntä ei kuulunut. Kauan
odotettuani palasin pirttiin, Jaska ei siellä ollut. Emännöitsijä,
Jaskan vanha täti, joka takan ääressä kahvia puuhasi, sanoi hänen
menneen aitaa korjaamaan. Tuommoinen käytös oli minusta hyvin
odottamatonta. Suurempaa kohteliaisuutta olisin Jaskan kaltaiselta
mieheltä odottanut. -- Olin nuori vielä, olin kärkäs närkästymään; en
tullut ajatelleeksi, että Jaskan epäkohteliaisuuteen varmaankin oli
jokin syy, joka perustui hänen luonteensa muutokseen.

Varmaankin näki vanha täti, että minä närkästyin; mutta arvasiko hän
syyn närkästymiseeni, sitä en tiedä. Hän hommaili kahviansa ja luuli
kaiketi, että minä pitkästyin sen valmistumista, sillä hän vakuutti,
että vesi paikalla kiehuisi ja että kahvi tulisi oikein oivallista.
Toppolan isäntä oli sitä itse puolentoista naulaa kaupungista tuonut
siihen aikaan, jolloin vielä oli toivoa, että Parmaala saisi emännän.

Epäilemättä olisin kielevältä mummolta saanut kuulla paljon Jaskasta,
jos olisin malttanut mieltäni; mutta niinkuin sanoin, olin nuori
ja pikaluontoinen. Närkästykseni vaikutuksesta vastasin sentähden:
"tulin tänne isäntää puhuttelemaan; mutta koska aidanpano on niin
kiireinen, ettei hän jouda kanssani seurustelemaan, pyydän, että
hänelle tervehdykseni sanotte". Ja sen sanottuani lähdin.

Jaskan käytös minua kummastutti ja suututti, sitä en tahdo kieltää.
Kotimatkallani ja vielä kauan sen jälkeen se minua ihmetytti.
"Niin, semmoinen on hän nyt", sanoi lukkari, kun hänelle Jaskan
kohteliaisuuden kerroin; "mutta hänen puolustuksekseen saanen sanoa,
ettei hän voi seurustella kenenkään kanssa. Toinen mies oli hän
ennen; hän silloin hakemalla haki seuraa, olletikin semmoista, josta
sai jotakin oppia. Nyt hän ei kulje missään muualla kuin kirkossa,
eikä lue muita kirjoja kuin Raamattua ja Wegeliuksen postillaa."

"Vai niin", vastasin. Lukkarin selitys ei minua tyydyttänyt. Pidin
Jaskaa itsepäisenä jörönä, enkä sen enempää hänestä huolinut. --

Kului joitakuita viikkoja. Kesätouot oli tehty. Pappilan ryytimaahan
kaivettiin kaivoa. Eräänä iltana seisoin siinä vieressä työtä
katsellen, kun näin miehen kulkevan pihan poikki ja lähestyvän
asuntoani.

"Luulenpa todella, että Parmaalan Jaska on liikkeellä", sanoi muuan
kaivajista, joka juuri oli syvyydestä nostettu.

"Parmaalan Jaska! Varmaankaan hänellä ei ole minulle asiaa",
ajattelin.

Mutta juuri minua Parmaalan Jaska haki. Astuessaan huoneeni etehiseen
seisahtui hän. Hän oli nähnyt minut.

Kauan hän siinä seisoi. Vihdoin lähestyi hän meitä. Hän oli kovin
alakuloisen näköinen. Ja kun hän luoksemme ehti, katsoa tarkisteli
hän kauan kaivoon, mitään sanomatta. Vihdoin loi hän silmänsä minuun
ja sanoi hiljaisella äänellä: "Jos maisterilla olisi aikaa, soisin
saavani puhua teidän kanssanne."

Minä ajattelin itsekseni, että hänen olisi sopinut puhua kanssani
kotonaan, kun siellä kävin; mutta nyykähytin kumminkin päätäni
myönnytykseksi, ja me aloimme astua huoneeseeni päin.

"Jokohan Jaska tulee entiselleen?" miettivät kaivonkaivajat.

Ehdittyämme pienoiseen kamariini, kehoitin Jaskaa painamaan puuta ja
lisäsin: "Varmaan on Parmaalalla hyvin tärkeätä puhuttavaa, koska
ette malttanut silloin puhua mitään, kun luonanne olin!"

Hän ymmärsi sopimattoman ivani, ja syvään huoattuansa sanoi hän:
"Syystä närkästyitte minuun, maisteri, kun luonani käydessänne teidät
yksin jätin. Minä pyydän, antakaa epäkohteliaisuuteni anteeksi!
Minulla olisi jo silloin ollut hyvin tärkeätä teille puhuttavaa,
olisi ollut jo vuosikausia sitten, mutta minä en tiennyt, miten
puhua. Te tulitte luokseni niin odottamatta. Minä iloitsin, mutta
tahdoin asiaani ajatella, ja sentähden jätin teidät... saadakseni
itsekseni vielä kerran tuota asiaani miettiä."

Hän puhui hiljaisella, murheen sortamalla äänellä. Minä näin, että
olin häntä väärin tuominnut; näin, että edessäni oli mies, jonka
mieli oli särkynyt; ja minä häpesin käytöstäni ja tuittupäisyyttäni.
"Sitä minä en voinut aavistaa", vastasin. Sitten menin hänen luokseen
ja sanoin niin ystävällisesti kuin minun oli mahdollista: "No, nyt on
se asia selvillä; nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on minulle
sanottavaa."

Levottomasti käänteli Jaska lakkiaan siinä ovensuussa tuolillaan
istuessaan. Kauan tirkisteli hän lattiaa, ikäänkuin ajatellen, miten
puhettansa alkaisi. Vihdoin kysyi hän hiljaa: "Mihin sitoo vala
ihmisen?" "Totuuteen", vastasin, kummastellen kysymystä; "pyhänä
pitämään sitä, mihin valalla olemme sitoutuneet".

"Mutta jos ei sitä voi; jos totuudessa pysymällä rikomme toisen
valan; jos vaitiolollamme rikomme valan, joka velvoittaa meitä
puhumaan, mitä toinen vala velvoittaa meitä salaamaan...?" Ja hän loi
silmänsä minuun, ikäänkuin olisi hän tahtonut sydämeeni katsoa.

"En ymmärrä teitä. Pysykää tosi-asioissa, sillä varmaankin perustuu
kysymyksenne todellisiin tapahtumiin."

Hikihelmiä nousi isännän otsaan. Sanomaton tuska näkyi vallanneen
hänet. "En tiedä, en ymmärrä, voinko... saanko..." änkytti hän.
Sitten vähän ajan kuluttua hän kysyi: "Velvoittaahan papillinen vala
pappia pitämään salassa, mitä hänelle uskotaan?"

Tuon hän kyllä tiesi, mutta kaiketi tahtoi hän kuulla vastauksen
minun suustani, rohkaistakseen mieltänsä.

"Velvoittaa", vastasin. "Sitähän varten pappi on pappi, että särjetty
sydän voi hänelle huolensa, murheensa uskoa."

Vielä jonkun aikaa istui Jaska siinä liikkumattomana. Viimein,
ikäänkuin päästäkseen väkivoimalla vapaaksi sisällisestä
taistelustaan, hypähti hän tuoliltaan, tuli minun luokseni ja sanoi
kuiskaavalla äänellä: "Pelkään, että olen tehnyt väärän valan, että
olen ajassa ja ijankaikkisuudessa tuomittu."

Hänen ilmiantonsa oli minulle aivan odottamaton; en voinut sitä
kuullessani olla kauhistumatta. Kaiketi näki hän sen, ja se lisäsi
hänen tuskaansa. Hän, vahva, roteva mies, lankesi polvilleen, ja
väännellen käsiänsä mumisi hän uudelleen nuo kauheat sanat: "ajassa
ja ijankaikkisuudessa kadotettu!"

"Ei, isäntä!" huudahdin, sydämeni pohjasta liikutettuna. "Aika on
parannuksen; sydämemme katumuksesta riippuu ijankaikkisuutemme;
se riippuu siitä, kadummeko sydämestämme ja katsommeko: nöyrinä
syntisinä uskossa Häneen, joka meidän syntimme kantoi ja meidän
rangaistuksemme kärsi. Aika on armon... Mutta en vieläkään teitä
ymmärrä. Nouskaa, kertokaa, mikä teidät on tuskalliseen, runneltuun
tilaanne saanut!" Minä autoin häntä nousemaan ja asetin hänet
istumaan viereeni sohvalle.

Siinä peitti hän käsillään kasvonsa ja itki. Jää oli sulanut, jää,
joka vuosikausia oli hänen sydäntänsä ympäröinyt; tuska oli sen
viimeinkin murtanut, ja kyynelten virta ennusti kevään tuloa. Hän
itki kuin lapsi, itki kauan. Nämä kyyneleet, kuinka katkerasti
olivatkaan ne hänen omaatuntoansa polttaneet, ennenkuin viimein
avautui sulku, joka esti niitä vapaasti virtaamasta!

En ollut silloin mikään ihmistuntija, jos en nytkään voi kerskata
enemmästä ihmistuntemisesta, kuin minkä aika ja ihmisten katseleminen
ovat minua opettaneet. Mutta minä ymmärsin kuitenkin, ettei minun
sopinut häntä häiritä. Annoin hänen olla kahdenkesken kuormineen,
joka nyt oli -- minä aavistin sen -- putoamaisillaan hänen
hartioiltansa. Minä istuin ääneti hänen vieressänsä ja odotin.

Vihdoin viimeinkin!

"Minä tunnen sen", nyyhki Jaska; "minun täytyy kaikki puhua, vaikka
sieluni autuuden kadottaisin". Ja hän puhui parkuen sydämensä
salaisuuden.

Alussa minun oli vaikea häntä ymmärtää...

Samana päivänä, jona Tasku-Antti murhattiin, oli Jaska varhain
aamulla lähtenyt etäisimmältä niityltään heiniä noutamaan. Ladolle
ehdittyään oli hän laulellen heinäkuormaansa tehnyt. Ja kun
häkki oli kovaan poljettu, oli hän maailman menoja mietiskellen
lähtenyt kotimatkalle. Oli puolenpäivän aika, kun hän Kopsan
mökille saapui. Siellä oli hän käynyt juomassa ja samalla kuullut,
että Tasku-Antti vähää ennen oli Parmaalaan päin lähtenyt.
Tuota sen enempää ajattelematta oli hän jatkanut matkaansa. Hän
oli jo heinäkuormansa päällä maaten lähestynyt pihaniittynsä
viidakkoa, kun sieltä äkki-arvaamatta hätähuuto oli kuulunut.
Hän oli pysähdyttänyt hevosensa, kuunnellut ja uudelleen kuullut
hätähuudon. Hän oli silloin hypännyt kuormaltansa maahan ja rientänyt
katsomaan huudon syytä. Pitkän matkaa juostuaan oli hän saapunut
paikalle, josta hätähuuto oli kuulunut. Siinä hän oli lumessa,
joka yltäympäriinsä oli verestä punainen, nähnyt miehen makaavan,
ja vieressä kaksi rosvoa, jotka paraikaa suurta laukkua kantaen
olivat valmiit lähtemään. Hän oli toisen näistä rosvoista tuntenut
rippikoulukumppanikseen ja lapsuutensa toveriksi, Harholan Lassiksi,
ja maassa makaavan oli hän huomannut Tasku-Antiksi, kulkukauppiaaksi.
Toista rosvoa hän ei ollut tuntenut. Hän oli hämmästyksestä jäänyt
seisomaan ja kamalaa näkyä tirkistelemään, ja siinä oli hän kuullut
tuon tuntemattoman miehen Lassille sanovan: "Käyhän vielä kerta
ja työnnä varmuudeksi puukkosi reppuryssän sydämeen!" Sitten oli
hän kuullut Lassin vastaavan: "Kyllä Antti ei enää kauppaa kulje;
mutta saapa tuota katsoa, onko hänessä vielä miten paljo henkeä."
Lassi oli jättänyt laukun ja lähestynyt maassa makaavaa. "Kah,
vielä väännähtelee", oli hän Antin luo tultuaan lausunut; "mutta
kylläpä siitä pääset!" Ja puukkoansa oli hän kohottanut, antaakseen
onnettomalle viimeisen iskun. Mutta silloin oli Jaska hyökännyt
esiin ja huudahtanut: "Lassi, Jumalan nimessä, mitä aiot tehdä?"
-- Vieraan tulo oli ensinnä kauheasti hämmästyttänyt rosvoja, mutta
sitten, kun he näkivät, että Jaska oli yksin, olivat he yhtaikaa
törmänneet häntä vastaan. Parmaalan isäntä oli kyllä siihen aikaan
ollut väkevä mies, mutta kahta raivoisaa rosvoa vastaan eivät hänen
voimansa olleet riittäneet. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hänkin
maassa maannut, ja tuntematon oli jo kohottanut veristä puukkoansa
hänen sydämensä varalle, kun Lassi häntä pidätti. "Maltas!" oli
tämä toverilleen sanonut. "Jaska on aina minua kohtaan ollut hyvä
mies; en soisi hänen tänne jäävän." -- "Oletko riivattu, Lassi?"
oli tuntematon huutanut. "Jos hänet hengissä päästämme, olemme
suotta reppuryssän tappaneet; siirry tieltäni, mies!" Mutta sitä ei
Lassi ollut tehnyt. Hän oli puolustanut Jaskaa ja vaatinut, ettei
tälle mitään pahaa tehtäisi. Rosvojen kesken oli jo riita ollut
syntymäisillään; ja se olisi epäilemättä loppunut siten, että Jaska
ja Lassi olisivat yksissä neuvoin kääntyneet kolmatta vastaan. Mutta
kaiketikin oli tuommoinen käänne arveluttanut Lassia. Hänen päähänsä
oli pälkähtänyt neuvo, johon tuntematon mies jonkun aikaa mietittyään
suostui, vaikka vastahakoisesti, kun ei muu auttanut. "Jaska on
sanassansa pysyvä mies", oli Lassi sanonut; "jos hän kautta Jumalan
ja sielunsa iankaikkisen autuuden vannoo, ettei hän puhu kenellekään,
mitä tässä on nähnyt ja kuullut, niin voimme olla varmat, että hän
sanansa pitää."

"Ja minä", jatkoi Jaska hiljaisella äänellä kertomustaan, "minä
makasin siinä maassa tietämättä, osaamatta muuta ajatella, kuin että
viimeinen hetkeni oli tullut. Tuntematon rosvo istui minun rinnallani
kahdareisin ja piti kiinni molemmista käsistäni. Henkeänsä koettaa
ihminen viimeiseen saakka suojella, ja sentähden, kun Lassi minulta
kysyi, suostuisinko valantekoon, tartuin minä hänen ehdoitukseensa,
niinkuin hukkuva oljenkorteen. Ei ollut minussa miestä asiaa siinä
tarkemmin punnitsemaan. Minä vastasin suostuvani valalla vannomaan,
etten puolella sanalla, en ainoalla viittauksellakaan ilmaisisi,
mitä tiesin ja olin nähnyt. Oli se valanteko siinä kummallinen!
Yhä vielä makasin maassa. Lassi hellitti oikeaa kättäni, joka
tuntemattoman miehen puserruksesta oli melkein hervoton, nosti sitä
taivasta kohden ja saneli valan sanat minulle. Ja minä vannoin siinä
lumessa maaten kautta Jumalan ja sieluni autuuden, etten kenellekään
ilmaisisi, mitä Antin murhasta tiesin; minä vannoin, etten tämän
hetken tapahtumista salaperäisimmälläkään viittauksella ilmaisisi
kenellekään tietojani. Ja kun olin vannonut valani, hellitti Lassi
vasemmankin käteni, huolimatta toverinsa äreydestä, ja sanoi: 'Teit
hyvin, Jaska, että vannoit; muuten makaisit sinä, niinkuin hän,
tuolla' -- ja hän viittasi Anttia. 'Nouse nyt ja muista, että sinun
on minua kiittäminen siitä, että hengissä kotiisi palaat!' -- Mitä
sitten tapahtui, kuinka minä jälleen kuormani luo tulin, sitä en
tiedä. Vasta tielle ehdittyäni ja nähtyäni, että heinähäkkini oli
kaatunut, toinnuin minä tällaiseksi vaivaiseksi! Kuinka kauan olin
murhaajien parissa ollut, en myöskään tiedä. Lienen siellä viipynyt
enemmän aikaa kuin osaan ajatellakaan; sillä kun heinäkuormineni
viimein ennätin kotiin, oli jo ilta."

"Yöllä en saanut unta silmiini", jatkoi Jaska kertomustaan. "Valani
sanat ja Lassin lause: muista, että sinun on minua kiittäminen
siitä, että hengissä kotiin pääset, soivat korvissani. Aamulla jo
ennen päivän valkenemista läksin katsomaan, eikö toki kaikki ollut
unennäköä; niin kummalta, niin mahdottomalta tuntui minusta edellisen
päivän tapahtumat. Aamupuoleen yötä oli lunta satanut. Kun tulin
paikalle, jossa kuormani oli kaatunut, näin siinä vielä vähän heiniä;
mutta viidakko, jossa kuolemaani niin likellä olin ollut, oli lumen
peittämänä tasankona, niinkuin ainakin talvella koskematon pinta...
Oli jo täysi päivä, kun retkeltäni palasin, ja valonsäteenä lensi
aivoihini ajatus, että ehkä kaikki sittenkin oli unennäköä, ehkä olin
pudonnut maahan heinäkuormani kaatuessa ja tyrmistynyt. Mutta juuri
siinä aukkopaikalla, jossa niittytie maantiehen yhtyy, tuli Lassi
vastaani. 'Muista eilistä valaasi!' sanoi hän. 'Ja jos ken sinulta
kysyy, mihin olen kadonnut, niin et sinä saa sitä tietää. Hain sinua
kodistasi, sanoakseni, ettet kostotta valaasi riko. Hyvä, että sinut
tapasin. Muista, että minä henkesi pelastin!'"

"Oi Lassi..." yritin puhumaan; mutta hän keskeytti puheeni. "Tiedän,
mitä aiot sanoa", sanoi hän. "Se oli roskainen työ, minä myönnän sen;
mutta se on tehty; Antti ei vapaaehtoisesti luopunut kukkarostaan."
-- Mitä muuta hän siinä minulle puhui, sitä en enää muista, sen vain
muistan, että hän ennen eroamme lausui: "Anttia ei kaipaa kukaan. Jos
sattumalta hänen ruumiinsa joskus löytyy, muista silloin valasi! Minä
luultavasti palaan tänne takaisin jonkun vuoden kuluttua."

"Me erosimme, ja siitä hetkestä olen ollut toinen mies kuin ennen.
Oli kuin olisi kallio sydämelleni vyörynyt. Jos minne käännyn, aina
tunnen sen painon; en voi sen alta päästä. Alati soivat valani sanat
korvissani, ja alati kehoittaa minua sisällinen ääni ilmaisemaan
murhan. Kun keväällä Antin ruumis löydettiin, kun menin sitä
katsomaan, saadakseni vakuutusta onnettomassa epävarmuudessani,
kun käräjissä minua tutkittiin ja kun minun piti vannoa, että
totuutta puhuisin... oi, ette ymmärrä, mikä tuli rinnassani riehui!
Olin jo tuomarin edessä tunnustaa, mitä tiesin; mutta silloin soi
korvissani tavallista kovemmin Lassin huuto: 'vanno kautta Jumalan ja
sielusi autuuden, ettet _kenellekään_ ilmaise, mitä olet nähnyt ja
kuullut; muista, että sinun on minua hengestäsi kiittäminen!' Enkä
minä mitään ilmaissut. Olin oikeuden edessä tehnyt väärän valan,
pitääkseni rikkomatta edellisen valani... Ja nyt tiedätte, maisteri,
miten laitani on. Yöt päivät kalvaa minua tieto, että jos mitä
ikään teen, en voi kadotusta välttää. Rukous... katumus... minun
runneltu sieluni seisoo niiden ulkopuolella. Olen rukoillut, mutta
rukoukseni ei ole voinut kohota armo-istuimen luo; olen katunut,
etten antanut murhaajien mieluummin tappaa itseäni, kuin suostuin
heille vaiti-oloa vannomaan; olen katunut, etten edellistä valaani
rikkonut tuomarin edessä, etten ilmaissut murhaajia. Minusta on, kuin
olisin Antin murhaan osallinen, ellen hänen murhaajiaan ilmaise;
mutta jos sen teen, olen sieluni autuudesta luopunut ja sen lisäksi
osottanut mustaa kiittämättömyyttä Lassia kohtaan, joka pelasti
minun henkeni... Tuskani ovat väliin olleet niin suuret, että niistä
päästäkseni olen ajatellut tappaa itseni."

Hän vaikeni. Hän oli puhunut viimeiset sanansa tuskin kuuluvalla
äänellä. Ja _nyt_ loi hän syvintä tuskaa kuvastavat silmänsä minuun,
joka hämmästyksellä olin hänen sydämensä tunnustusta kuunnellut.
Olin nuori, olin tottumaton likeltä katsomaan ihmissydänten haavoja,
vielä tottumattomampi niitä parantamaan. Koetin muistutella, mitä
siveysopista olin lukenut velvollisuuksien ristiriidoista, mutta
ei sopinut minusta mikään sen yleisistä ohjeista Jaskan kohtaloon.
Jaska oli luvannut pitää salassa henkensä pelastajan rikoksen; jos
hän sen lupauksensa rikkoisi, jos hän saattaisi tämän pelastajansa
ikuiseen vankeuteen, Siperiaan, olisi hän konna; niin sanoi
yliopistosta peritty toveritunteeni. Mutta toiselta puolen: väärä
vala oikeus-istuimen edessä! Mihin joutuisi valtio, mitä arvoa olisi
oikeudella, jos jokainen yksityinen saisi oman mielensä ja omien
oikkujensa mukaan punnita, mitä on lainvalvojan edessä tunnustettava,
mitä ei? --

Kuta enemmän tätä ajattelin, sitä selvemmäksi tuli minulle, että
Jaska todella oli väärän valan tehnyt, kun hän oikeuden edessä
salasi, mitä hän olisi ollut velvollinen tunnustamaan. Ja tämän
vakuutukseni vaikutuksesta kysyin viimein, itse tarkoin tietämättäni,
mitä kysymykselläni tarkoitin: "Jaska, kumpi on suurempi: Lassi,
joka murhan teki, vaiko Jumala, jonka viidettä käskyä vastaan hän
rikkoi? Kumpi sinun tekemistäsi valoista on todellisempi: sekö, jonka
teit Lassille, jotta esivallan käsi ei häntä saavuttaisi, vaiko
valeellinen vala, jonka teit Jumalan säätämän oikeuden edessä, jolla
rikoit Kaikkivaltiaan toista ja seitsemättä käskyä vastaan ja jonka
johdosta murhaaja vielä on vapaa ja nauttii verisen työnsä etuja?"

Jaska ei pitkään aikaan vastannut mitään. Mutta hänen silmäyksissänsä
ei enää ollut tuota äskeistä kuumeenpolttoa; hänen kasvoistansa
katosi katoomistaan nuo epäilyksen mustat juonteet, jotka vuosikausia
olivat niitä synkistyttäneet. Viimein nousi hän, loi minuun
kummallisen oudon silmäyksen ja sanoi, puristaen kättäni: "Jo tiedän
tehtäväni!" Ja sen sanottuaan riensi hän ulos.

Taaskin hämmästytti minua hänen käytöksensä. Mitä oli kysymykseni
hänessä vaikuttanut?

Minä kiiruhdin ulos hänen jälkeensä ja näin, ettei hän kotiinsa
palannut. Päinvastoin hän kääntyi vastaista suuntaa kulkemaan. Ja hän
kulki kiireesti, kuten kulkee se, jolla on tärkeä toimi tehtävänä.

Minä seurasin häntä silmäyksilläni, niin kauan kuin hän oli
näkyvissä. Viimein, kun hän näkyvistäni katosi, palasin
kaivonkaivajien luo, käsittämättä, ymmärtämättä, mitä Jaskalla oli
mielessä.

"Mitä oli Parmaalan isännällä asiaa?" kysyi muuan kaivonkaivajista.

En ollut hänen kysymystään kuulevinani.

       *       *       *       *       *

Jaskan kertomus ja omituinen kohtalo ei mennyt mielestäni. Koko
päivän ajattelin sitä. Siinä ilmausi noita ristiriitaisuuksia,
joissa ihminen on kahden vaiheella, mikä on oikeaa, mikä väärää. Kun
likemmin mietin kysymyksessäni tarkoitettua neuvoa, oli se minusta
ainoa oikea. Totuus on ja pysyy totuutena; ei sitä voi kumota mikään
vala, olkoon se kuinka ankara tahansa. Jaskan olisi pitänyt oikeuden
edessä tunnustaa, mitä hän tiesi; sitä ennen ei hän ollut velvollinen
sitä tekemään, koska ei hänen vaitiolonsa saattanut ketään viatonta
kärsimään -- niin ajattelin. Epäilemättä olivat kysymykseni avanneet
Jaskan silmät näkemään asiaa samalta kannalta kuin minä; epäilemättä
oli hän minun tyköäni rientänyt asianomaisen luo tunnustuksensa
tekemään -- mihinkään muuhun selitykseen ei hänen pikainen lähtönsä
minun mielestäni aihetta antanut.

Ja arveluni oli oikea. Vähä aikaa puolenpäivän jälkeen kuulin, että
nimismies oli pappilan ohitse kulkenut; ja illalla, kun hän palasi,
poikkesi hän minun luokseni, Toppolan lautamies seurassaan. Molemmat
näkyivät olevan hyvin äreällä tuulella, ja hevonen oli vaahtoon
ajettu.

"No, mikäs nyt on hätänä?" kysyin nimismieheltä, jota sanoin sedäksi,
vaikka emme sukua olleet: hän oli näet vähintään kolmeakymmentä
vuotta minua vanhempi.

"Niin, kysy sitä!" vastasi hän kamariini astuttuansa. "Oletko
kummempaa juttua koskaan kuullut? Vähää ennen puoltapäivää tulee
luokseni Parmaalan Jaska hengästyneenä ja kertoo minulle miltei
uskomattoman jutun Tasku-Antin, reppuryssän, murhasta. Hän
ilmoittaa, että jo kuusi vuotta takaperin seurakunnasta poistunut
tyhjäntoimittaja, Harholan Lassiksi sanottu, ynnä muuan toinen, jota
hän ei tunne, ovat Antin murhanneet. Sitten mainitsee hän, että Lassi
on seurakuntaan palannut, eilen illalla käynyt hänen luonaan ja
vaatinut asuaksensa torpanmaata Parmaalan tiluksilla. Sanoo käyneensä
tänä aamuna sinun luonasi ja sinulta saaneensa neuvon viimeinkin
ilmaista murhaajat, joiden verityön hän erään toisen, Lassille muka
tehdyn valan takia on tähän asti salassa pitänyt. Toppolan lautamies
sattuu olemaan luonani, ja hänen kuullen uudistaa Jaska syytöksensä
Lassia vastaan sekä sanoo Lassin olevan Parmaalassa... Olin tuhma,
kun en paikalla Jaskaa seurannut. Jos sen olisin tehnyt, olisivat
asiat nyt toisin, kuin ovat. Mutta postimies odotti; ja minä tahdoin
ensinnä pari virkakirjettä kirjoittaa. Annoin sentähden Jaskan mennä,
luvattuani jonkun tunnin kuluttua ilmautua Parmaalaan. Minä vanha
hupakko! Pyy olisi nyt pivossa, ja ränstynyttä ruumistani olisin
paljolta vaivannäöltä säästänyt!... Mutta asiaan! Puoli kahden
aikaan lähdemme, minä ja Toppolan lautamies, vahvat käsiraudat
kääseissämme -- Lassin varalle, ymmärrät! Tulemme Parmaalaan kolmatta
käydessä. Lassia, jota etsimme -- luuletko, että hänet tapaamme?
Vielä mitä! Mutta sen sijaan tapaamme isännän, Jaskan, vuoteen-omana,
suuri puukonhaava rinnassansa. Ja Jaska kertoo meille, että Lassi
on karannut! Onko hän pahaa aavistanut? Eikö mitä! Mutta Jaska
on hänelle ilmoittanut käyntinsä minun luonani, varoittanut ja
kehoittanut häntä tuota pikaa korjaamaan luunsa, jos tahtoi päästä
oikeuden kynsiin joutumasta. Ja tuota kaikkea ei Jaska häpeä suoraan
vasten silmiäni kertoa!... Palkinnoksi huvittavasta uutisesta iskee
Lassi puukkonsa Jaskan rintaan ja pötkii käpälämäkeen, jolla tiellä
hän vieläkin on. Siinä tämän päivän tapaus; ja minä tahdon kysyä,
oletko kummempaa kuullut? -- Jaskan haava näkyy olevan vaarallista
laatua; mutta vaikka luultavaa on, että hän menee samaa tietä kuin
Tasku-Antti, lähetin minä kumminkin lukkaria noutamaan, ennenkuin
lähdin Lassia takaa-ajamaan."

Suurimmalla hämmästyksellä olin kuullut nimismiehen kertomuksen.
Kysymykseni oli siis todellakin vaikuttanut sen, että Jaska
suoraapäätä oli rientänyt toistamiseen kertomaan saman, mitä hän
kuusi pitkää vuotta oli salannut! Mutta... miksi ei ollut Jaska
ilmoittanut mitään Lassin palaamisesta... olisiko hän tuntonsa
vaivoissa voinut sen unhoittaa?

Vanhan nimismiehen tuumailuista ja aprikoimisista en enää puoltakaan
malttanut kuulla. Jaskan kohtalo veti koko huomioni puoleensa. Ja nyt
makasi hän pahasti haavoitettuna! Luulin käsittäväni syyn, joka oli
saanut hänen ilmaisemaan Lassille, että hän oli nimismiehen luona
käynyt, sekä vaaran, joka murhaajaa uhkasi. Kaiketi oli hän tahtonut
siten palkita hyvän työn, jonka Lassi oli hänelle tehnyt... Kuta
enemmän asiaa ajattelin, sitä palavammaksi yltyi minussa halu Jaskaa
tavata. Tämän lausuin nimismiehelle, ja nyykähyttäen päätään vastasi
hän: "Tee sinä vain tehtäväsi meistä huolimatta! Hevonen on kaiketi
kohta sen verran puhaltanut, että jaksaa meidät kotiini viedä.
Sieltä lähden kohdakkoin uudelleen Lassia etsimään... minä, vanha
hupakko, kun en... No niin; arvaan, että mies on salotietä kiertänyt
kirkonkylän ja tahtoo meitä narrinaan pitää. Mutta saathan nähdä,
junkkari, ettet minua kahdesti samana päivänä petä."

Oli jo iltaa joku määrä kulunut, kun saavuin Parmaalaan. Että jotakin
outoa siellä oli tapahtunut, sen ilmaisi jo pihalla ja tuvassa
oleva väkijoukko. Tapa on semmoinen Suomessamme. Jos jossakin on
jokapäiväisyydestä poikkeavaa nähtävänä tai kuultavana, sinne
kokoonnutaan.

Jaskan kamarissa ei ollut muita kuin haavoitettu ja lukkari, joka
istui edellisen vuoteen vieressä. Kun minä astuin sisään, kohotti
Jaska kättänsä, ja hänen huulensa vetäytyivät hienoon hymyyn. Hän oli
kalpea kuin lumi, maatessaan siinä vuoteellansa. Tässä vuoteessa oli
hän ruumiinsa terveyden aikana monen vuoden yöt kitunut omantuntonsa
vaivoja; nyt, kun hänen ruumiinsa sairasti, oli hänen omatuntonsa
terve. Rauhan leima kasvoillaan makasi hän siinä. Herra, joka oli
kuorman hänen päällensä pannut, oli sen ottanut pois. Verenvuoto
oli hänen voimansa vienyt, ja hän näkyi olevan kuolemastaan varma.
Hyvin heikko ja matala oli hänen äänensä, kun hän puhui; eikä hän
monta sanaa kerrallaan puhunut, sillä puhe näkyi saattavan hänelle
ruumiillista tuskaa.

"Nyt se on tehty", olivat hänen ensimäiset sanansa minulle.
"Nimismies tosin torui minua ja sanoi minun tehneen väärin, kun
Lassille hänen tulonsa ilmoitin; mutta omatuntoni sanoo, että tein
oikein... Olin sokea, olin omiin aprikoimisiini niin takertunut,
etten ymmärtänyt tilaani enkä, mikä oikeaa on. Teidän kysymyksenne
oli valaiseva säde, joka näytti, mitä minun jo oikeuden edessä olisi
pitänyt tehdä? Ja nyt on se tehty, Jumalan kiitos!... Lassin kanssa
en olisi voinut elää, en nähdä häntä joka päivä... Se olisi ollut
mahdotonta... Minä en syytä häntä, että hänen puukkonsa iskusta
kuolen; minä olen sen iskun ansainnut."

En ollut ensinkään siitä varma, oliko hän tehnyt oikein, kun hän
Lassia varoitti; mutta en tahtonut epäilyilläni haavoitetun rauhaa
häiritä. Ainakin oli jalo se perussyy, joka oli saanut hänen niin
tekemään; muuta en voi sanoa. Oli, kuin olisi hän ymmärtänyt
ajatuksiani, sillä hiljaisella, mutta sisällistä vakaumusta
ilmaisevalla äänellä hän lisäsi: "Eikä Lassi voi syyttää minua
petoksesta!"

Lukkari oli monta kertaa kieltänyt häntä puhumasta, muistaen, että
verenvuoto pienimmästäkin liikutuksesta saattaisi jälleen alkaa.
Jaska kyllä koetti hänen ohjeitaan seurata; mutta veripisarat, jotka
siteen alta hiljaa vuotivat, sanoivat, ettei vuoto ollut lakannut. Ja
luonnollinen seuraus siitä oli, että haavoitettu yhä heikkeni. --

Toista tuntia olin istunut hänen kamarissaan, kun minulle selvisi,
ettei hänellä enää ollut monta tuntia elonaikaa jäljellä. Pitkään
aikaan ei ollut kukaan puhunut mitään. Lukkari oli vain vähä väliä
koettanut sidettä parantaa. Silloin, juuri kun kevätauringon
viimeinen hohde pistäysi kuolevan kamariin suloisella loisteellaan
sitä valaisten, sanoi Jaska tuskin kuuluvalla äänellä:

"Oi, jos uskaltaisin... Herran pyhää ehtoollista!"

Kaikeksi onneksi olin kotoa lähtiessäni ottanut rippineuvot mukaani.
Kun kuolemaisillaan oleva ne näki, kuvautui sanomaton ilo hänen
kalpeissa kasvoissaan...

Niin tuli outoa kohtaloa kokenut mies vielä kerran täällä maan päällä
osalliseksi Herran pyhästä ruumiista ja verestä...

Kun pyhä toimitus oli loppunut, olivat myös hänen voimansa loppuneet.
Lukkari ei enää sanonut uskaltavansa haavan siteisiin koskea.

Mutta kuoleva puhui itselleen: "Tiedän, ettei Herra valaansa riko,
vaikka minä olen sen rikkonut... Hänen laupeuteensa minä turvaan,
hänen laupeuteensa yksin."

Kohta sen jälkeen alkoivat kuoleman tuskat. Verrattain vähän aikaa ne
kestivät.

Ja tähän loppuu muistelmani kaksi valaa tehneestä...

       *       *       *       *       *

Jos vielä joku tahtoo tietää, miten nimismies onnistui Lassin
takaa-ajossa, niin saanen mainita, että "vanha hupakko" oli ihan
oikeassa, kun hän vakuutti, ettei Lassi häntä samana päivänä kahdesti
pettäisi. Jo samaan aikaan, jona Jaska kuoli, joutui kaksi murhaa
tehnyt oikeuden käsiin, ja niinikään pari kuukautta sen jälkeen
Tasku-Antin toinen murhaaja -- sama, joka olisi Parmaalan isännänkin
surmannut, jos ei Lassi olisi estänyt.

(Vanhan pastorin muistelmia.)





GUSTAV AADOLF HEMAN.


Syntynyt Vesilahdessa 18/8 1855; vih. pap. 1880; nyk. Jyväskylän
maaseurakunnan kirkkoherra. Julkaissut nimimerkillä _Kah: Muistelmia
Hämeestä, Kysymysmerkkejä, Mitäs teet niin eestäs löydät_,
uskonnollisia kirjoja y.m.




RENTUKKA.


Miksi en näe sinua enää milloinkaan kultakutrisen immen hiuksia
koristamassa? Miksi en konsanaan tapaa sinua nuoren miehen
napinreiässä? Miksi, oi keltakukkainen rentukka, olet niin yleisesti
ylönkatsottu? Mitä olet tehnyt?

Kun lumi sulaa, kinokset riutuvat ja niityn norot alkavat
vihottaa, kulkee Kaikkivaltiaan lähetti seutuja ja alkaa viskellä
kukkaskoristeita vihannalle niitylle. Eikö rentukkakin ole hänen
kädestään kirvonnut maata kaunistamaan?

Vai nimikö sinun, keltainen rentukka, on huonoon asemaasi saattanut.
Tosin olisit ansainnut kauniimman nimen kuin on nykyinen nimesi. Eikä
ole juuri kaunis toinenkaan nimesi, jolla sinua paikoin maassamme
nimitetään: "sammakonkukka". Mutta ethän sinä siitä välitä. Vähät
siitä, minkä nimen ihmiset sinulle ovat antaneet, kun vain täytät
tehtäväsi maailmassa. Ja minä uskon, minä tiedän, että sinullakin on
tehtäväsi ja tarkoituksesi.

       *       *       *       *       *

Siellä Nälkäniemen kulmakunnalla, siellä hämärän Hämeen ja
sankan Satakunnan rajamailla juosta liritteli Joutsenoja halki
luhtaniittyjen ja suopursuilta lemahtelevien hakamaiden.
Mäentöyräällä lähellä ojannetta oli mökki. Ja mökissä oli suurimpana
rikkautena joukko leveäkasvoisia, pellavatukkaisia hämäläislapsia.
Kaiken talvea ne pitivät polkuja pirtinovelta pihapahaisen toiselle
puolelle avoinna. Kun isä oli ilta- ja aamupuhteen pärevalkean
valossa niverrellyt milloin mitäkin, ja äiti kehräillyt verorohtimia
taloon, oli lattialle kasaantunut paksulta pärekarsia ja muutakin
nokea. Sen vuoksi oli lasten paljaat jalat ihan noesta mustat.
Nämä paljaat, nokiset, pikku jalat, ne ne polkuja pihaan olivat
tallanneet, jopa mustia varpaansijojakin lumeen jättäneet. Näkipä
jonkun isomman lapsen joskus yrittävän kuoppamäeltä isolla
vesikelkalla mäkeä laskea.

Mutta keväällä kun mökin eteläpuolella kuoppamäki ja ojanteen
äyräät alkoivat pälveillä ja joku vähäpätöinen vilukukka ilmestyi
vasikkahaassa suuren kiven tahi mahdottoman katajapensaan
etelävarjoon, kävivät mökin paljasjalkaisten lasten pirttiretkeilyt
yhä pitemmiksi. Tuon tuostakin käytiin kuoppamäellä "suvea
katsomassa". Ja kun vihdoinkin talvi oli taistelussa lopullisesti
hävinnyt ja kevät voittanut, rupesi ojanteen tuoreesta helmasta
nousemaan turpeita, meheviä sammakonkukkia aivankuin taikavoiman
vaikutuksesta. Ja silloin paljasjalkainen, paitasillaan kirmaileva
mökinlapsi tunsi omituista kaihoa mielessään. Jota enemmän keltaisia
kukankupuja aukeni ojanteella, sitä elävämmin tunsi hän sitä
semmoista omituista -- kummallisen vienoa ja hellää värinää, sitä
semmoista, että ikäänkuin Luoja olisi yhä useammalla silmällä häntä
katsellut, ikäänkuin hymyillen ja tuttavallisesti iskenyt silmää,
silittänyt pojan päätä ja sanonut: terveisiä nyt taas sieltä
meiltä. Silloin istui paljasjalkainen, pellavatukkainen mökinpoika
perunakuopan katolla, katseli alas ojan kukitettuja reunoja, istui
totisena hetken, riensi sitten ojanteelle, kahmasi tukun kukkia
käteensä, vei ne mökkiin ja asetti ne pieneen vesikippoon ikkunalle.

"Myrkkyäkös niitä pahalta haisevia kukkia pirttiin laahaat", torui
pojan äiti ja käski heittämään ne lehmänsaaviin, joka pirtissä
oli muuripenkin vieressä. Ja tottelihan poika käskyä. Mutta kun
sitten mökin asukkaat menivät vuoteilleen ja toukokuinen yöhämärä
valui mökin pienestä akkunasta suoraan muuripenkille, jolla
valkotukka makasi, niin syntyi ihmeellinen elämä ojanteella. Kun
valkotukka kysyi ajatuksissaan, onko sammakonkukka Jumalan silmä,
niin ojanteella nyökkäsivät kaikki rentukat päätänsä ja vastasivat
yhteen ääneen: on, on. Ja kun poika vain hengitti hyvin hiljaa eikä
liikutellut itseään vuoteella, vaan peitti käsillään korvansa, kuuli
hän ojanteelta aivan selvästi humuavan laulun: on, on.

Ja kun se poika siinä muuripenkillä virui ja kuunteli sammakonkukkain
laulua, kuului sieltä lehmänsaavista omituista kahinaa. Ne sinne
heitetyt sammakonkukat hiipivät ja ryömivät pitkin sakkasaavin laitaa
ylös, hyppäsivät niin, että mätkäys kuului, toinen toisensa perästä
lattialle ja astuivat keltaisia kupujaan häilytellen pitkin lattiaa
pirtin perälle, kiipesivät ensin tuolin jalkoja myöten pitkälle
tuolille ja hyppäsivät ketterästi vihdoin pöydälle. Sitten asettuivat
he piiriin erään kaikkein suurimman kukan ympärille ja yhteensä oli
heitä seitsemän tai kahdeksan.

Syntyipä siinä elämä. Se keskimäinen kukka nyökki päätään joka
taholle ja heilutti lehtiään. Ei sitä olisi ymmärtänyt, mitä hän
sillä tarkoitti, ellei hän olisi itse juhlallisesti sanonut: "minä
lyön tahtia". Niin tahtia se löi ja toiset lauloivat. Merkillistä
se laulu oli. Se oli _keltaista_. Ei se ollut kuin Litsin Jussin
viulun ääntä, sillä viulunääni on punertavaa, eikä se ollut niinkuin
Töyssän Kustaan klaneetin ääntä, sillä klaneetinääni on vaaleampaa,
ei se ollut semmoista kuin Kivikirkon urkujen sointi, sillä
urkujensointi oli sinisenharmaata -- vaan se on ihan samanväristä
kuin sammakonkukan terälehdet, se oli keltaista laulua. Sellaista se
oli ainakin muuripenkillä makaavan pojan mielestä. Eikä hän silloin
eikä jälkeenpäin ole osannut siitä laulusta muuta sanoa kuin että se
oli keltaista laulua.

Ja sitä keltaista laulua ne yhä lauloivat; eikä muuripenkillä makaava
poika tietänyt, kuinka kauan se laulu kesti, kestikö se ainoasti
siunaaman ajan, vai kestikö se tuhansia vuosia. Ehkäpä. Mutta yhä
valtavammaksi se paisui. Oli kuin koko maailman sammakonkukat
olisivat siihen yhtyneet.

Väkevästi se laulu poikaa nosti, kohotti ja kuljetti. Sen voimassa
nousi hän nousemistaan. Ja laulu hänen ympärillään oli kuin keltainen
pehmeä pilvi, joka vihmoi keltaista utua huikaisevan korkeuden
lainehtivaan avaruuteen. Ja siellä huimaavan korkeuden kultasalista
katseli poika alas. Hän näki niin selvästi vanhempainsa mökin, sen
noettuneen savutorven ja siintyneet malat ja vinoksi vääntyneen,
kituvan pihaveräjän; näki perunakuopan kuoppamäeltä, näki lirisevän
keväisen ojan ja ojanteella tuhansilla sammakonkukilla kirjaellun,
viheriäpohjaisen peitteen. Mutta ei se ojanne aina keltaisen
kirjavana pysynyt, korkeintaan pysyi se vain pari viikkoa kerrassaan.
Aina ne sammakonkukat, jonkun aikaa helotettuansa, pistivät piiloon
keltaiset kupunsa. Ja sitten siinä ojanteella ja sen molemmin puolin
niityllä heilutteli väärävartisia viikatteitaan heinämiehet, kulkivat
kumarruksissa vinorivissä toinen toisensa perässä, hurstipaidat
hiestä märkinä ja kovasimet takana vyön alla, kukin lakeisellaan.
Ilmaantui siihen niitylle taas kirjava joukko miehiä ja naisia;
paitahiaisillaan, haravat kädessä ja taakkavitsoilla kantaen suloisen
tuoksuvia heinätaakkoja ne siinä nauravina puuhasivat.

Ja sitten se oja jäätyi, ja iljanteella luistelivat lapset -- -- --
ja kuoppamäki, ojanne ja mökin malkakatto ja kaikki ylt'ympäri sai
valkoisen, paksun, pehmeän peitteen.

Kyllä se peite sitten taas poistui, poistui ensin mökin katolta,
sitten kuoppamäeltä ja vihdoin ojanteelta ja ylt'ympäri. Ja
silloin oli ojassa viljalta vettä, ja vesi hyppeli ja kirmasi niin
iloisesti kuin keväinen varsa, ja taas ilmaantui tuhansia keltaisia
sammakonkukkia ojanteeseen.

Ja sitten kävi taas niinkuin ennenkin: keltakukat hävisivät, mutta
heinäväkeä tuli niitylle ja valkeaan vaippaan kääriytyi taaskin maa
ja manner. Yhä uudistumistaan uudistui se meno, uudistui tuhansia ja
taas tuhansia kertoja, aina uutta heinäväkeä, aina uusia keltakukkia
viheriällä pohjalla.

Ja tuolla ojanteella leijaili ja liihotteli pienen pieni siivekäs
olento vetisellä niityllä ja ojanteella. Sillä oli puku ihan kuin
keltaista silkkiä ja pieni kultainen kannel kädessä. Ja kun se
kanneltansa heläytteli, niin keltaisina kukkina kirposivat säveleet
kanteleen kultakieliltä vetiselle niitylle ja ojanreunalle. Silloin
sanoivat ihmiset: nyt on kevät, sillä rentukka kukkii. Jokainen
heläys, joka kanteleesta lähti, muuttui keltaiseksi kukaksi!

Ja kun poikanen sitten keltaisen laulun soidessa oli kuin
kysyvillään: kuka olet sinä, joka kultakanteleestasi kultakukkia
varistelet, niin eroitti hän selvästi laulussa vastauksen:

"Kultasilmä."

"Kultasilmä", "Kultasilmä", vastasi kaiku kaikkialta.

Ja nyt se alinomainen muutos ja vaihtelu ojanteella lakkasi.
Ojanne kukki yhä, kukki viikot, kukki vuodet, kukki kukkimistaan.
Kuoppamäkikin oli lakkaamatta ihan tervakukkien ja orvokkien,
päivänkukkien ja tädykkeiden peitossa. Ja keltainen soitto ojanteella
kävi yhä ihanammaksi. Oja leveni ja laajeni. Pian oli se paisunut
leveäksi virraksi. Sen kahden puolen kasvoi tuuheita puita, joissa
oli suuria keltakukkia ja kypsänkeltaisia omenia. Ränstynyt mökki
ja sen siintävät malat ja katoton kota ja laonnut perunakuoppakin
olivat muuttuneet. Siinä oli nyt kultainen talo, ympärillä puutarha,
ja puutarhassa niin vihantaa ja pehmeää, viileätä ja lämmintä. Ja
suuren puun oksalla soitteli Kultasilmä ja lauloi, lauloi luomakunnan
ikuisesta kesästä, lauloi maasta, jota ei turmelus paina, eikä
verivirrat kostuta, lauloi kaupungista, jonka portit ovat helmistä
ja perustus kalliista kivistä. Ei tosin poikanen siinä muuripenkillä
sitä silloin niin ymmärtänyt, hämärästi vain tunsi, kuuli ja näki,
mutta sitten vasta, kauan sen jälkeen, kun elämä painoi -- tahi
oikeammin kun kuolema painoi -- muisti hän Kultasilmän laulua ja
muisteli, että niinhän se oli laulanut. -- -- --

Ja aamulla kun poika nousi kovalta sijaltansa, ihmetteli hän,
etteivät kukat olleet enää pöydällä ja ettei keltaisesta laulusta
enää säveltäkään hänen korvissaan helähdellyt.

       *       *       *       *       *

Päivä paistoi. Leivo liritteli. Kevätpurot hyppelivät vilkkaasti
kivien lomitse ja liukuivat nopeakulkuisina virtoina niittyjen ja
nurmikoiden halki. Mökin lapset olivat kuoppamäellä. Oli sinne
kokoontunut ojanteen toiseltakin puolen naapurien lapsia Ensin
siinä hetkinen rakennettiin kirkkoja pienistä kivistä, aina vain
ristikirkkoja, sillä muunlaisia kirkkoja eivät lapset olleet ikinä
nähneet, -- ainoastaan pari vanhinta oli nähnyt ristikirkon, oman
seurakunnan kirkon --; ja kun siihen oli kylläännytty, ruvettiin
häitä pitämään. Sulhasena oli tuo pellavatukka muuripenkiltä,
morsiamena naapurin Maiju. Maiju se tätä leikkiä oli ehdottanutkin,
sanoen pellavatukalle: "ole sinä, Aatu, ylkämies, minä olen morsian".
Tällainen asiain järjestely ei kuitenkaan näyttänyt ensinkään olevan
Uperon Jussin mieleen. Hän näytti olevan vähän mustasukkainen. Rupesi
härnäävästi lukemaan:

    "Ylkämies ja morsian
    Käveli pitkin orsia,
    Veisteli vikatevarsia,
    Söi pärekarsia."

Tästä loukkaantui Maiju surkeasti ja pillahti itkemään, mutta Aatu,
joka näytti unohtaneen kaikki hennot kukkaslaulut, hyökkäsi Jussin
kimppuun kiivaasti. Mutta niinkuin arvattava olikin, sai Aatu
selkäänsä aikalailla, sillä Jussi oli vahva, tanakka poika. Aatu
siitä painaltamaan kotiin itkien.

Mutta pian ne lapsen kyyneleet kuivuvat. Aatu palasi tuokion
perästä taas kuoppamäelle. Ja oli siellä jo Maijukin, hän oli myös
käväissyt kotonaan ja mielipaha oli häneltäkin haihtunut. Ja nyt ne
häät vasta oikein alkoivat. Ensin laitettiin morsiamelle kruunu, se
tehtiin ojanteen kukista, sammakonkukista. Hyvin loistava ja kaunis
ja aivankuin riemusta helottava se olikin. Kuinka somasti se sopi
Maijun hiuksille! Kun Maiju siinä naureskeli, jotta valkeat hampaat
loistivat, niin tuntui toisista kuin ei ikinä koko maailmassa mitään
sen kauniimpaa ollut nähtävissä. Uperon Jussikaan ei härnännyt, vaan
oli aivan ihastunut morsiameen. Ylkämieheksi ei hän tosin nytkään
päässyt. Tyytyväiseltä hän kuitenkin näytti, varsinkin kun sai olla
vihkipappina ja kun räätälin Kalle lainasi hänelle kukkopillinsä ja
siten valmisti hänelle tilaisuuden saada myös "pelimannina" esiytyä.
Iloiset ne häät kuoppamäellä olivat. Morsiuspari tanssi "polskat"
ja "hieputa hännät", ja muu väki hyppi mättäiden välillä tarmonsa
takaa. Iloista oli hääväki, mutta vielä iloisemmin helotti kruunun
keltaiset sammakonkukat Maijun ohimoilla. Mutta näkymättömänä kruunun
suurimman kukkasen kupulehdellä istui Kultasilmä ja hymyili, hymyili
onnellista, autuasta hymyä. hymyä.

       *       *       *       *       *

Kymmenkuntia kertoja oli ojanne niitetty ja kymmenkuntia kertoja oli
sen Kultasilmä uudestaan keltakukilla koristanut. Mökin vanhukset
olivat kuolleet, lapset hajaantuneet ympäri maailmaa, mikä minnekin.
Aatu yksin oli jäänyt. Hänestä oli tullut monitaitoinen mies.
Maalailikin huonekaluja ja muuta mitä tarvittiin. Maalasi mielellään
näihin kukkia ja ruusuja, useimmin keltaisia sammakonkukkia.

Kun sitten taaskin kerran keväällä ojanne kellerti heleänkeltaisena,
valmistelihe Aatu sulhasmieheksi. Hän oli vähän niinkuin ruvennut
pitämään Mäkelän leskiemännästä ja se hänestä. Talo ei ollut suuri,
mutta maa oli hyvää laatua, kalavesikin hyvä, emäntä oli lapseton
eikä kovin vanhakaan, noin puoltatoista vuosikymmentä vanhempi Aatua.
Oli se isäntä vainaa vähän rahojakin jättänyt. Ja mökin pojalle oli
kaikkein mielestä ihan onneksi kun pääsi semmoiseen taloon isännäksi.

Oli se ollut riemua siellä Mäkelässä silloin Aatun ja leskiemännän
häissä. Siellä oli pelimannina Litsin Jussi ja musiikkia puhalsi
Töyssän Kustaa. Vieraita oli viljalta ja kuokkavieraitakin oli ollut
piha puolellaan ja huoneissa niin paljon kuin mahtui. Morsian oli
oikein "koreuksissa". Myrteistä valmistettu pieni seppele, joka oli
kaunistettu tekokukilla, oli morsiamen päässä, pitkä huntu hulmusi
takana kun hän siinä lattialla tanssi, suu niin tyytyväisessä
naurun mareessa. Hei, kuinka ne kattolamppujen tulet välkkyivät,
heijastuivat peileihin, joita oli yksi joka seinällä. Ja kuinka
se Litsin Jussin viulu soi ja Töyssän Kustaan klaneetti vinkui.
Aatu oli mielestään aikalailla iloinen. Mutta eivät nuo morsiamen
uudenaikaiset "hopeat" oikein koreuksilta tuntuneet. Olisi edes ollut
sellainen vanhanaikainen, kultapaperista tehty kruunu, korkea kuin
vihta ja monilla peililasinpalasilla varustettu! Silloin se olisi
kruunu ollut, sillä kruunu on kultainen -- -- -- niin, kultainen
ja keltainen. Keltainen! Semmoinen se oikea kruunu on, keltainen,
keltainen niinkuin -- -- -- sammakonkukista tehty -- -- -- semmoinen
se kruunu on -- -- -- ja pää sen kruunun alla -- ei tuommoinen, jolla
on vanhat, lihavahkot kasvot ja suu tyhjäntympeässä, hölmömäisessä
naurun mareessa -- ei -- ei -- -- --. Kruunun alla pitäisi olla
toisenmoinen pää, tuommoinen, jota peittää kellertävä tukka, johon
kuuluu punakat, hiukan teerenpisamaiset posket, valkohampainen,
somasti hymyilevä suu ja kaksi mitä herttaisinta poskikuoppaa. -- -- --
Huh, kun aikamies tuommoisia lapsellisia aattelee ihan keskellä
omien häittensä pauhaavaa riemua, huh vieläkin, tuumii Aatu. Maijuhan
se juuri oli semmoinen sammakkokukkakruunussaan ennen kuoppamäellä.
Kaikkea sitä mieleen tuleekin. -- -- -- Soita, Jussi, puhalla,
Kustaa; soittakaa niin, että katto kajahtelee, pankaa punertavaa ja
valkeata soimaan, vedä kiivaammin, Jussi, puhalla väkevämmin, Kustaa,
nyt on mökin Aatun häät, nyt tanssitaan, nyt iloitaan, pojat, nyt on
mökin Aatun häät!

"Kovinhan sinä olet isoääninen", tuumi Miina, "otit vähän liian
väkevän punssin, koeta olla nyt hiljemmin, etkö näe, kuinka
poliisikonstaapelikin katselee sinuun päin niin pitkään?"

"Katselkoon", hihkaisee Aatu, "minua saa katsella vaikka kuka, en
minä pelkää; mutta mitä puolukanvarsia sinulla on kruununa ja mitä
ne talinpalaset toimittavat, olisi oikein kultakruunu -- -- --
sammakonkukista se soma olisi tullut, olisit semmoisen kruunun
pannut päähäsi -- -- -- ja sitten sen kruunun alle semmoisen pään
kuin -- -- --"

"Oletko hassuksi tullut", nuhisee pyylevä Miina, "kun noin pahkuat;
ole nyt siivosti!"

"Olen, olen siivosti kuin sika pahnassansa", vastaa Aatu ja menee
istumaan peräpenkille pöydän taakse ja solauttaa pikarillisen
kirkasta viinaa suuhunsa.

Siinä hän istuu. Litsin Jussi ja Töyssän Kustaa soittavat hikipäissä.
Se soitto sulaa Aatun korvissa yhä ihmeellisemmäksi. Se valuu virtana
hänen sielunsa uumeniin; se ei ole enää punaista eikä vaaleata,
se muuttuu yhä keltaisemmaksi, se on ihan rentukkain keltaista
kuorolaulua. Ja kun Aatu siinä istuu ja kuuntelee pöydän takana ja
nojaa päätään seinään ja silmät ovat puoliummessa, tuntuu hänestä
niin päiväpaisteiselta ja lämpimältä. Keltakukkainen ojanne laulaa.
Luojan silmä katsoo häneen keltaisen kukan kuvusta niin lämpimästi
ja rakkaasti. Hän on pieni paljasjalkainen poika, joka pitää häitä
keltakutrisen, sammakonkukilla kruunatun Maijun kanssa. Hänen on niin
suloinen olla. Ujosti painaa hän suutelon Maijun punahuulille -- -- --
Maiju hymähtää ja valkeat hampaat hohtavat ja poskikuopat -- -- --
keltakukat laulavat -- -- -- Kultasilmä hymyilee -- -- -- kuoppamäki
on niin heleän vihantaa, vihannalla nurmella hän pyörii hurmaavassa
vauhdissa, pyörii niin keveästi, liitelee kuin perho, lentelee sinne,
lentelee tänne ja katselee yhä keltakukkaista kruunua. -- -- --

Mutta silloin syntyy rymäkkä ovella. Kuokkavieraat alkavat tappelun.
Huutoa, parkunaa, kirouksia! Yksi lamppu putoaa lattiaan, sammuu,
toisetkin sammuttaa ovesta tullut tuulenpuuska. Aatu hiipii kuin
juopunut peräkamariin, saa oven kiinni, heittäytyy sänkyyn, jossa on
korkea röykkiö vaatteita, ja nukkuu. -- -- --

Kultakutrinen Maiju, päässä keltakukkainen kruunu, ei jätä häntä
yölläkään. Yhä se häntä silmiin katsoo. Keltainen sävelvirta
valuu sieluun, ja unissaan hymähtelee sulhanen, hymähtelee vielä
silloinkin, kun Miina-emäntä kynttilä kädessä tulee kamariin ja
löytää vastaisen herransa uinumassa. -- -- --

Hän oli hiljentänyt poliisin avulla rymylin, haastattanut pahimmat
pukarit oikeuteen ja tehnyt talossa rauhan. -- -- --

       *       *       *       *       *

Aatu oli siis nyt isäntämies, ja yhä enemmän tuli hänen osaksensa
yleistä luottamusta, ensin oman kylän kesken, sittemmin ulompaakin
muiltakin kuntalaisilta. Valittiin ensin varajäseneksi kansakoulun
johtokuntaan, sitten vakinaiseksi. Oli lautamiesehdokkaanakin
ollut ja kunnallislautakunnan jäsenenä. Ja mikäs oli ollessa! Oli
opetellut kirjoittamaankin ja hyvä sillä näkyi järjenjuoksu olevan.
Ja muutenkin se Mäkelän Aatu sivistyi ja sievistyi. Ei ollut
kuin ensimältä vain valkea puuvillahuivi kaulassa; sittemmin kun
luottamusmiehenä rupesi olemaan, oli kovaksi silitetyt kalvosimet,
kauluri ja oikea rusetti.

Mutta ei se Aatu milloinkaan oikein iloinen tainnut olla. Varsinkin
keväällä, kun Mäkelän Ojaniitty oli keltaisten sammakonkukkien
peitossa, oli Aatu niin kummallisen hiljainen ja totinen. Saattoi
istua tuntikausia niittymäessä suurella kivellä ja katsella meheviä
keltakukkia noron syrjässä. Ei häneltä silloin juuri kukaan puhetta
saanut, niin oli hän mietteissään. Oli kuin "keltainen" laulu olisi
ollut juuri alkamaisillaan, mutta juuri kun se oli alkaa, rupesi
sellainen harmaa suhina korvissa kuulumaan, ettei sitä keltaista
laulua voinut kuulla. -- -- --

       *       *       *       *       *

Koko pitäjässä oli Korsun Maija tunnettu. Missä hän oli nuoruutensa
oleskellut, -- niin sitä ei oikein tiedetty. Kyytillä hän oli tuotu
kaukaa toisesta maaherranläänistä; ja kyytin oli kunnallislautakunnan
esimies saanut maksaa. Kun Maijalta kysyttiin, miten hänen oli
asiansa, vastasi hän katkismuksen sanoilla: "yhdelle käy niinkuin
toisellekin". Ilolan isäntä, jonka hoteissa Maijaa hoidettiin,
oli hurskas mies ja kuljetti Maijaa melkein joka pyhä kirkossa.
Suuri keltainen huivi hartioilla istui Maija ristiparvelle
muiden naimattomien naisten kanssa ja keväällä oli hänellä aina
sammakonkukkia nenäliinaan käärittynä mukanaan. Ja kun kirkosta oli
palattu kotiin ja kirkkopäivällinen syöty, kävi Maija poimimaan
niityn norosta sammakonkukkia, punoi niistä tuuhean seppeleen, laski
sen päähänsä ja pyörähteli Ilolan pirtissä huimaavan nopeasti ympäri.
Ohuiksi olivat jo käyneet kellertävät kutrit, poissa olivat poskilta
kuopat, ruostuneet valkeat hampaat, sameriaiseksi käynyt silmä.
Tuskin häntä enää tunsi siksi Maijuksi, joka ennen Aatun kanssa
kuoppamäellä häitänsä piti.

Mutta Mäkelän Aatu hänet kyllä tunsi ja muisti. Hyvinkin muisti.
Sillä se keltainen kruunu ja kruunun alla oleva pää oli kuin oralla
poltettu hänen mieleensä. -- -- --

Kun Mäkelän Miina-emäntä kuoli ja hautaristille laitettiin
rautapellistä tehty vihreäksi maalattu seppele, ei Aatu oikein
ymmärtänyt oloansa. Oli niin ikävä ja kaamea mieli. Kylläpä hänen nyt
oli talosta poistuminen, sillä emännän sukulaiset sen perivät, ja
hänestä tuli kuin tulikin "ulkojalka". Mitä hänestä nyt tulisi? Ei
hän toki vielä niin hoki vanha ollut, mutta kovin oli sisällisesti
väsyksissä. Jalatkin niin painoivat. Taisi kuolema painaa. Ja ne
keltaiset kukat Maijun päässä -- ne eivät menneet ikinä mielestä.
Minkähän vuoksi siitä Maijusta semmoinen oli tullut? Miksi oli se
noin sekaantunut? Eihän se oikein hassu ollut, mutta oli vain noin
pehmeä ja ikäänkuin hessahtanut. Miksikäs siitä semmoinen tuli? Taisi
olla syytä siihen Aatussakin. Miksi menikään Aatu sille Mäkelän
emännälle? Mutta kun sillä oli talo, niin terävä maistansa, ja
irtaimistoa, ja isäntä-vainaa oli vähän rahojakin jättänyt. -- -- --
Olihan se kauppa Aatulle niin kovin edullinen. -- -- --

Mutta aina kummallisemmaksi kävi Maija. Saattoi istua monta keväistä
päivää ja yötä yhtämittaa ojan reunalla. Siinä hän kuunteli veden
lirinää ja katseli helottavia sammakonkukkia ojanteella. Istui niin
onnellisesti hymyillen, sammakonkukkainen kruunu päässä.

Ilolan niityn ojanteella hänet lapset sitten löysivät eräänä aamuna
makaavan seppele päässä. He koettivat häntä herättää, mutta ei hän
herännyt. Ilolan emäntäkin tuli siihen ja nähtyään Maijan, hän sanoi:
"Kyllä se nyt on päässyt taivaan häihin". Ja kuollut se olikin. Mutta
sitä ei emäntä huomannut, että seppeleen suurimman kukan kuvussa
istui pieni kirkas olento, joka soitti pientä kultakanteletta ja
hymyili. Se oli tietenkin Kultasilmä. Siihen soittoon oli Maija kai
nukahtanut.

Seuraavana sunnuntaina siunattiin Korsun Maijan maalliset jäännökset.
Ei niitä ruumissaatolla eikä veisuulla hautaan viety, vietiin vain
samalla tapaa kuin vaivaishoitolaiset yleensä. Ruumis oli viikolla
tuotu hautausmaalle ja asetettu kellotapulin jalkaan, siksi kunnes
hauturi muillekin ruumiille alkoi leposijoja valmistaa.

Lauantaina tuli sitten hauturi viemään Maijaa hautaan. Hän huomasi,
että tapulinjalkaan oli joku tullut sisälle sill'aikaa kun hän
oli hautausmaalla toiminut ja että Maijan arkulle oli laskettu
kourallinen meheviä sammakonkukkia. "Tuommoisiahan se aina piti
hyvänä", lausui hauturi Aatulle, joka muka noin vain sattumoilta
hautausmaan läpi kulkeissaan tuli häntä vastaan. Arkun vei hauturi
poikinensa hautaan. Kukat olisivat arkun kannelta kyllä siinä arkkua
kannettaessa pudonneet maahan, mutta hauturi otti ne käteensä ja
viskasi sitten arkun mukana hautaan. Yksi ainoa iso kukka putosi
kirkkopihaan.

Kun rippikoulupojat pääsivät kirkosta välitunnille, otti yksi poika
sen pudonneen kukan ja alkoi sitä viskellä ilmaan. Se tarttui vihdoin
erääseen lehteensä puhkeamassa olevaan pihlajaan ja jäi siihen. --

Sunnuntaina pappi siunasi Korsun Maijan ruumiin. Silloin
hymyili Kultasilmä pihlajaan pysähtyneessä rentukassa, ja kun
pappi oli hautausluvut päättänyt, soitti Kultasilmä pienellä
kultakanteleellansa hautausvirren. Mutta ei sitä kuullut kukaan muu
kuin Mäkelän Aatu. Hänen korvansa olivat auenneet kuulemaan keltaista
laulua.

Se laulu ylisteli "elämänkruunua"; mutta elämänkruunu oli Aatun
silmissä ihan samanlainen kuin Maijun morsiuskruunu Joutsenojan
kukista ennen kuoppamäellä.

       *       *       *       *       *

Kun sitten jonkun viikon perästä Korsun Maijan haudalle ilmaantui
pieni, valkeapuinen risti, johon oli maalattu hyvin luonnonmukainen
sammakonkukka, ihmettelivät ihmiset suuresti, että kuka sille
Maija-hupsulle ristin on kustantanut, ja lausuivat toivonsa, ettei
siihen vain kunnan varoja olisi tuhlattu.

Yhtä ihmeellistä oli, että joka kevät jonakuna sunnuntaina nähtiin
niillä paikoin, missä Korsun Maijan hauta oli, kourallinen tuoreita
sammakonkukkia.

Tässä toissa keväänä niitä ei enää ilmaantunut. Ja kesemmällä
haudattiin samaan kirkkopihaan itsellismies Aatu Juhonpoika Mäkelä.
Oli saanut puolikon rukiita vuosittain Mäkelästä eläkkeeksi,
teheskellyt tallukoita ja maalaillut huonekaluja ja rekiä, ja siten
tullut sievästi toimeen omillansa. Harvapuheinen ja umpimielinen oli
lopun ikäänsä ollut. Ainoastaan keväällä, kun ojanne kellerti, oli
hymyillyt ja kummallisia satuja kylänlapsille kertonut. Sellaisista
saduista oli koko hänen elämänsä kokoonpantu.

("Liitto" III, v. 1904.)





IIVO HÄRKÖNEN.


Syntynyt 25/8 1882. Käynyt Sortavalan seminaarin; ollut
opetustoimissa ja sanomalehtimiesnä, m.m. julkaisten _Karjalaisien
Pakinoita_ ja kokoomateoksen _Karjalan kirja_. Teoksia: _Rajamailla_
(run.), _Tulia, Syystarinoita korvesta, Rajantakainen Karjala,
Karjalan virsiä_ y.m.




SATU SALON ROMANASTA.


Salon Romana on kivenkantaja, ylipäiväinen ja yli-öinen kivenkantaja
Rairannalla. Hänen selkänsä on käynyt köykkyyn, kätensä pitenneet
ja jalat vääristyneet -- kaikki kamalan kivenkannon takia. Hän on
yksikseenolija, yksikseenpuhelija ja pelkäilijä. Hänen ruokansa on
karvaskatkuinen sekoitus tuohisessa, johon hän on pannut kaikki,
mitä on mistäkin saanut: kalat, leivät, suolat ja suurimat -- ja
hänen vaatteensa on vanha, kulunut munkinkaapu, joka on vyötetty
nuoralla. Hän syö käydessään, josta kantaa jätteet jäkyräinen parta,
ja hän nukkuu, jos milloin nukkuu, pelloilla, joista ottaa kiviä, ja
rauniolla järvessä, johon kantaa kiviä.

Hän on luostarinrakentaja, sillä se raunio, joka kohoo vähän matkaa
rannasta, järvestä, on hänen nostamansa, ja sille hän aikoo kerran
"pyhän paikan" rakentaa -- kunhan ensin vahva perustus tulee
lasketuksi...

Romana on mielipuoli.

       *       *       *       *       *

Hän oli ennen viisaskin ja ylen viisas olikin. Jo pienenä
paitaressuna, kun kotikyläänsä tuli ensimäinen koulu, tuo kovin
kummallinen ja naurettava koulu, ja kun hänen vanhempansa
kiistelivät, pannako poika kouluun vai ei -- taatto tahtoi, emo esti
--, niin osotti hän teräväsanaisuuttaan seuraavasti:

-- Sinä, maammo, pelkäät minun tulevan siellä tottelemattomaksi ja
torapukariksi, mutta minä sanon: ne opit olen minä jo kotona saanut,
ja on vaan pelättävä, etten noita siellä kadottaisi.

-- Sinä, taatto, taas toivot minusta maan mainiota kirjamiestä.
Vaan minä sanon: kuinka siellä sellaiseksi tulisi, kun ei itse
opettajakaan tunne ukko-iitä, jos se kärryillä ajaa, vaan ainoastaan
keppi kädessä köpittävänä?

Nämä sanat ratkaisivat riidan ja poika pääsi kouluun.

Siellä oli hän aika veijari ja teki kaikenlaisia kolttosia. Kun
opettaja, tuo oikea vanhankansan koulumestari, sängyssä loikoen
ja pitkää piippuaan imien, luetti toisia poikia, niin kolusi hän
sill'aikaa lukupöytien alla ja kiipeili kiukahilla. Kun taas tuli
hänen lukuvuoronsa, niin rupesi hän laulavalla äänellä laskettelemaan
kaikenlaista, kuten: "uusi kelkka rautapohja, se vain mennä luikuu",
-- ja opettaja, ollen vähän kuuronlainen ja harhaillen ajatuksissaan
kokonaan toisaalla, kiitteli vain häntä ja sanoi: "Se on poika!"
Toisinaan teki hän tuntuvampiakin kolttosia, -- kuten kerran,
opettajan taas loikoessa sängyssä, sitoi piipunpäähän pitkän,
vahvan rihman ja -- keskellä luvunlurinaa ja hartaita hai'unvetoja
-- riuhtaisi sen varsineen kauvas nurkkaan --; josta seurasi mitä
hassuimmat jälkinäytökset.

Näin hän kävi alkeiskoulunsa.

Sitte joutui hän suureen maailmanrannankouluun, -- eikä sielläkään
tyhmistynyt.

Ensin joutui hän siellä joutilasten ja kuljeksivaisten
poikaviikareitten seuraan, joilla oli päätehtävänä kujeitten
ja tekosien tekeminen. Tultuaan joukkoon kohosi hän kohta sen
johtajaksi, sillä hän oli kuin luotu tällaiseen. Ihan uusi
elämä siellä silloin alkoi. Uudet, entistä kekseliäämmät ja
hullunkurisemmat kujeet otettiin käytäntöön -- Romana ne keksi --,
uusia elämöimisalueita etsittiin ja uusi innostus valtasi mielet.
Päivät maattiin, mutta yöt huhkittiin hurjastuksissa. Synkät
syksyajat -- ne oikeiksi ilonpäiviksi päätyivät, sillä silloin
oli pimeydenaika pitkä ja "jälet eivät näkyneet". Kiskottiin
kaalinpäitä maasta ja pisteltiin niitä aidanseipäihin ympäri
kylää, leikattiin pellavia pellavamaista ja sidottiin lyhteiksi
sekä tehtiin "viisikkoja", soudettiin veneitä pitkiin, pahoihin
lahdenpohjukkoihin, vedeltiin järveenlasketuita verkkoja tukkuun,
tehtiin peloitus-ukkoja tyttöjen makuu-aittojen eteen, kaadettiin
navetan päällä olevia vesiammeita läävässä lypsäväin tyttöjen päälle
ja pudoteltiin uuninpiippujen kautta rottia sulaviin voipatoihin.
-- Voi sitä mielen kuvittelevaisuutta, toimeenpanevan voiman
tottelevaisuutta ja vireyttä! Ja niitä naururähäköitä, joita tekosen
tehtyä salapaikoissa ilmoille kohotettiin!

Ei niitä tehty kellekään erittäin, vaan kaikille, kelle vaan sattui.
Välistä oli kuje vaaraton, mutta usein varsin vahingollinen; vaan sen
suuremmanpa riemun ja naurun se synnytti!

Niin kulki tämä joutojoukko kylästä kylään ja salonsopesta toiseen,
kiusaten ihmisiä ja naurattaen itseään ilkitöillään. --

Romana tuli lähelle kahtakymmentä. Ammatti oli yhä entinen, mutta
varsi vahvistui ja korvat korkeni. Toimeentulo oli tuiki niukka ja
yhä niukemmaksi se kävi. Nuorempana vielä tuli tehdyksi työtä ja
antoivatpa ihmiset ilmaiseksikin; vaan nyt ne eivät enää antaneet, ja
työ, tavallinen talonpojantyö -- se alkoi tuntua niin ala-arvoiselta
ja halpamaiselta, ettei kehdannut ajatellakaan sitä, -- ja oisiko
tuota ilennyt mennä pyytämäänkään...?

Alkoivat kuiskia elämän äänet.

Ensimäinen:

Millä, millä aiot itsesi elättää ja vaatettaa ja mihin pääsi
kallistaa ajan pitkään? Mitä aiot eteesi ottaa vastaantulevassa
vastaisuudessa, koska jo ohimenevä nykyisyys tarjoo tienpäätä? Katso,
katso vain, ettet joutuisi naulaan koko mies -- hampaittesi viereen!

Toinen ääni:

Jos vähänkin ajattelisit tai katsoisit itseäsi, niin huomaisit,
kuinka nurinkurinen sinun elämäsi on. No, onko tämä nyt laatua:
juosta nälkäjoukon johtajana ja nauraa vatsa tyhjänä? Vai luuletko
siitä sinulle hyötyä koituvan? Varo vain, ettei kerran tuo
nälkiintynyt joukko ryntää päällesi ja iske kynsiä ja hampaita sinuun
ja sano: "Sinä olet meidän johtajamme ja me sinun johdettaviasi, saa
meille elatusta vaikka puun raosta!" Varo, varo tätä!

Tulipa sitten tuohon eräs kolmaskin ääni, vienoinen ja viekotteleva,
ja alkoi kuiskutella:

Totta, totta kaikki, mitä on sanottu. Mutta elä sentään jätä
tuota joukkoasi, elä luovu siitä! Ajattele -- sinä viisas mies,
viisain mies koko korvenkulmalla -- ajattele, etkö voisi sitä
_toisella tavalla_ johtaa? Etkö voisi -- sinä kekseliäs ja keinokas
mies, kekseliäin mies koko seudulla --, etkö voisi sitä kohottaa
nälkäjoukosta leipä-joukoksi, ja itseäsi sen johtajaksi? Silloin
olisi siitä hyötyä ja johtotoimesi tolkullinen. Koettelehan ajatella
sitä, sinä konstikas mies!

Tämä sana sattui sydämeen, mutta ei tullut vielä tajutuksi sen
tarkoitusta: eivät vilkkuneet viisauden virvat syksyn synkässä yössä.

Sillä syksy silloin oli.

Ja edelleen asteli allapäin Romana korven kivikkoisia ja liukkaita
polkuja -- vatsassa nälkä ja mielessä epätoivo. --

Vaan kerran sattui hän sakkineen erääseen saloiseen sepon majaan
-- sepon pajaan, jossa kaikenkaltaiset öiset aseet taottiin:
tappelupuukot, rosvonviilat, viinatorvet... Sielläpä häntä
ystävällisesti vastaan otettiin: ruokittiin leivällä, ilahutettiin
lämpimällä ja sanottiin vielä satu... Se oli Viisaan-Juoneksen satu
ja sanoi sen seppo itse:

"Olipa ennen mies, Viisas-Juones, joka ei väkisin vienyt, eikä salaa
varastanut, vaan muuten otti.

"Ensi kokeensa oli:

"Astui mies metsätietä häntä vastaan, astui lehmää sarvista saattaen,
ja sanoi:

"-- Terve.

"-- Terve, terve, vastasi Juones, vaan ajatteli: kuinka saisin tuon
lehmän, en väkisin, en salaa, mutta muuten?

"Poikkesi metsään, juoksi kappaleen eteenpäin ja viskasi tielle
miekan, -- meni piiloon.

"Tuli lehmänsaattaja siihen, näki miekan, sanoi:

"-- Ois tuossa miekka, vaan mitäs sillä tupetta tekee?

"Astui edelleen, jätti miekan. Otti Juones miekan tieltä, juoksi taas
metsää myöten kappaleen edelle ja viskasi tupen tielle. Tuli mies
tuohon, sanoi:

"-- Tuossahan on tuppi, -- nytpä menen hakemaan miekan, niin saan koko
kojeen.

"Sitoi lehmän puuhun ja lähti.

"Silloin Viisas-Juones otti sekä tupen että lehmän ja meni matkoihinsa.

"Sen jälkeen teki hän sadottain samallaisia temppuja, ja oli hänellä
erinäisiä tapauksia varten suuri varajoukko, ja kaikki he elivät
hyviä, hymyileviä päiviä."

Tämän sadun kuultuaan hypähti Romana. -- Nyt tiedän, mikä tie on
edessäni, mikä lyyli lykkynäni. Nyt tiedän, mihin kutsui kumma ääni,
-- tiedän, miten nälkäjoukosta tehdään leipäjoukko. Täst'edes en astu
allapäin! --

Hänestä tuli rosvo.

Rosvo suuri ja maanmainittava hänestä tuli. Ei ollut sitä
korvenkolkkaa, jossa hän ei joukkoinensa väijynyt, ei sitä kylää,
jossa ei tehnyt tihutöitään: öisiä yllätyksiä ja ryöstöjä.
Jokapaikassa ja joka aika oli hän kaikkien pelättävänä ja
varottavana. Mutta kuka voi varoa häntä? Ei kukaan. Kaikki varat
vaipuivat, kaikki esteet sortuivat hänen edestään. Hänellä oli
sellaiset "kehnon keinot, juuttaan juonet", joita vastaan ei kukaan
mahtanut mitään. Oli hänellä sellainen riepukäärö, jonka kun viskasi
vihaisimmankin vahtikoiran eteen, niin sen ääni vaikeni; oli
semmoinen tiirikka, joka kävi jokaiseen lukkoon; oli semmoinen viila,
joka katkaisi vahvimmankin varusraudan; oli semmoinen kynttilä, jonka
kun käteensä otti ja sytytti, niin eivät askeleet kuuluneet, ei koko
mies näkynyt... Sai liikkua aivan puolivalvovain ihmisten keskellä,
ei huomattu. Ja missä ei välikappaleet auttaneet, siinä taikain ja
ruumiin voima. Ja missä ei hänen, yhden miehen, voima, siinä yhdeksän
miehen -- apujoukkonsa julma voima...

Ja kaikki hän varasti, eroituksetta kaikki, kellä vain oli varoja ja
ketä kohti sattui. Hyvät, huonot, rikkaat ja pohatat ja tasavaraiset
talonpojat, tutut ja vieraat. Eikä auttanut armot, eivätkä mujut...

Hirmuinen, hirmuinen mies oli salon Romana!

       *       *       *       *       *

Löipä kerran se seppo, jolta Romana oli Viisaan-Juoneksen sadun
kuullut ja jonka luona hän sittemmin usein oleskeli, vetoa, tokko hän
voisi varastaa pitäjän vanhan kirkon.

-- Hmh, mitäs tuosta olisi, onko se kirkko kummempi kuin muutkaan,
-- ihmisten rakentamat seinät, ihmisten maalaamat kuvat ja ihmisten
kokoamat rahat kirstuissa. Vielä tänä yönä ryöstän sen putipuhtaaksi
ja aikaiseen pääsen.

Näin Romana, ja lähti yksin yössä pimeässä työtänsä täyttämään.

Tuli kirkkopihaan, -- portti niin pahasti vingahti, kuin olisi
sanonut: ai, astuitpa viimeisestä portista sisään!

Vaan ei varas siitä vähääkään välittänyt.

Tuli kellotornin juurelle, -- kuin olisivat kellot kumahtaneet ja
kuiskanneet: ovatko jo vaienneet sydämmesi kellot? Vaan ei tulija
tuostakaan tuon enempää huolinut, virkkoi vain:

-- Kas kun tuuli kelloja humahuttelee. Astui kirkon rappujen eteen --
näki oven olevan avoinna.

-- Mi... mitä? säikähti ensin, vaan kohta raudanrauhallisena tuumi:
Kah, kun on vanha vahtiukko unohtanut ovet auki. Ja jatkoi:

-- Sen parempi, ei tarvitse tiirikkaa käyttää. Kohosi kivirapuille
ja meni kirkkoon. Kumahti kameasti kirkon lattia, vaan ei vavahtanut
urhon rinta.

Astui eteenpäin tyhjään, pimeään kirkkoon, -- rupesivat häämöttämään
kuvaseinän kuvat ja näytti kuin joka jumala ja pyhämies olisi sormi
pystyssä varottanut: elä, elä tule! -- Vaan ei paha-aikeinen paljon
sitäkään säikähtänyt.

Askelsi vain yhä edelleen. --

Yht'äkkiä ilmestyy hänen eteensä keskeltä pimeyden elävän miehen
kasvot, kasvot kalvakat, ja kohtapa kohoo koko mieskin, pieni,
vaivainen vanhus, kohoo kuin maan alta... kaihoisin katsein silmää
häneen. Silloin järkähtää jännitetty ruumis, hätähuuto pääsee
huulilta ja Romana on romahtaa polvilleen maahan...

-- Uh, uh, ku... kuka? kysyy, vaikka jo huomaakin vanhuksen kylän
kerjuumunkiksi.

-- Minä se vain olen, vaivainen kulku-ukko, elä minua ensinkään
pelkää. Näin vieno ääni pimeydessä, ja jatkaa: Tulin vain tänne,
kun tiesin sinun tulevan tänä yönä tätä ryöstämään, tulin -- pyysin
vahti-ukolta avaimet -- pelastamaan erästä säästölaatikkoa, johon
olen itse ainoat pennini pannut ja johon ovat muutkin, armeliaat
ihmiset, enimmät roponsa uhranneet. Tulin pelastamaan sitä laatikkoa,
jonka rahoilla kerran _rakennetaan luostari turvaksi niille, jotka
ovat rosvo-Romanan käden kautta turvattomiksi ja orvoiksi tulleet_...
Ei mulla muuta... laatikko on jo tässä... elä minua ensinkään
pelkää --, menen jo pois.

Tämän sanan kuultuaan jäykistyivät Romanan jäsenet, oudot humaukset
alkoivat päässä käydä, ja hän jäi naulattuna paikoilleen seisomaan.
Ei tiennyt mitä sanoa, ei osannut mitä tehdä... ja kylmä hiki
hiihteli kaikkialla ruumiissa, jaloissa, päässä, selässä... Seisoi
siinä kuin kivipatsas tai kirkon pilari, ei päässyt minnekään --,
kunnes aamun valjetessa, vanhan vahti-ukon tullessa kirkkoon, havahti
ja lähti kiireisesti juoksemaan -- ensin alttariin päin, Täitten
kirkon sivuille ja vihdoin ovelle... Oudot oli merkit miehessä
silloin: silmät välkkyivät ja kädet huitoivat -- ja kun ulos pääsi,
niin hihkaisi ja lähti laukkaamaan korpeen päin.

       *       *       *       *       *

Siitä asti on salon Romana käynyt munkin kaapussa ja kantanut kiviä
Rairannan raunioon. Ei ole kukaan kuullut häneltä suorastaan, mitä
hän tekee; vaan yksi ja toinen on sattunut salaa kuulemaan kuinka hän
itsekseen sopottaa:

-- Itse, itse aion tuon luostarin rakentaa, en muiden salli. Veden
päälle sen rakennan, niinkuin on Valamokin. Sitten, kun saan sen
valmiiksi, saavat siihen tulla kaikki köyhät ja orvot. Itse rupean
iguumeniksi ja pidän rukouksia joka hetki heidän edestään. -- Kunhan
tässä nyt vain tulisi vankka perustus lasketuksi...

(Syystarinoita korvesta.)





SANTERI IVALO.


Syntynyt 9/6 1866 Sodankylässä. Entinen nimi _Ingman_. Tuli fil.
tohtoriksi 1894; julkaissut historiallisia tutkimuksia, toiminut
sanomalehtimiesnä ("Päivälehti", "Helsingin Sanomat"). Teoksia
(romaaneja, kertomuksia ja kuvauksia): _Hellaassa, Reservikasarmista,
Iltapuhteeksi I, II, Juho Vesainen, Tuokiokuvia Kuusamon matkalla,
Aikansa lapsipuoli, Anna Fleming, Margareta, Tuomas Piispa,
Saaristossa_; näytelmät _Lahjoitusmailla_ ja _Kustaa Eerikinpoika_;
historial. kuvaus _Suomen sota 1808-1809_.




ERÄMAAN ASUTUS.


Iltahämärässä eräänä sydäntalven päivänä ajoi Paavo Heikinpoika,
Paason Heikin kolmas poika heinäkuormaa jokea myöten kotiinsa päin.
Hän makasi ryntäillään häkin päällä heiniin melkein peittäytyneenä,
hevonen käveli höllin ohjaksin niin verkalleen kuin halusi, ja
mies katseli välinpitämättömästi ympärilleen hämärään peittyvään
talviseen luontoon. Hänestä häämöitti kauempana edessäpäin lumisella
tanterella jokin epäselvä olento, vaikkei hän pimeän vuoksi voinut
eroittaa, oliko se tuulessa heiluva heinätukko vai avannon viitta
vai rantaa myöten jokivarrelle päin painuva hiihtäjä... Ei hiihtäjä
se on, se kääntyy yhä lähemmäs rantaan päin... jo lähteekin
nousemaan törmälle... Se ei ole kukaan muu kuin Tapani, veli Tapani,
joka hiihtelee Kelalaan -- se kuuluu poika siellä tuontuostaankin
hiihtelevän Sannaa naurattelemassa, vaikkei kotona puhu mitään.

Paavo Heikinpoika hymähti ja painautui mukavammin mahalleen
heiniin... Sanoo rihmoilla hiihtävänsä, niinhän sitä ennen aina
sanottiin, kun noinikään poikettiin kuin ohimennen linturihmat vyöllä
puhuttelemassa tyttöjä navetan ovella taikka saunan lämmitessä. Tuttu
juttu! Tapanihan alkaa olla jo niissä vuosissa hänkin.

Mutta jatkaessaan sitä ajatustaan kävivät Paavon kasvot vakavammiksi
ja synkemmiksi... Mihinkäpä se Tapanikin mukamas eukkonsa asettaisi,
ei Kelalaan toista kotivävyä sovi ja meille taas... ei tule mitään.
Siellä on jo kolme akkaa toraamassa... Ja kuka sen tietää toisekseen,
kauanko meitä kolme poikaa säilyy kotosalla -- juuri tähän aikaan
viime talvena vietiin Iikka-veli sotaväkeen...

Näihin raskaisiin mietteisiin vaipuneena ajeli Paavo Iijoen jäätä
pitkin melkein kotitörmän kohdalle asti, mutta siellä kulkusten
kilinä herätti hänet mietteistään. Hän kohotti päänsä ja näki
hevosen, jolla oli kuomureki perässään, hyvää vauhtia laskevan törmää
alas ja kääntyvän, joelle saavuttuaan, valtatietä alaspäin. Kaksi
miestä istui reenperässä; turkinkaulustat olivat pystyssä, vaan
Paavo arvasi kyllä, keitä ne kulkijat olivat. Ne ajoivat taas tänä
talvena vähä väliä talosta taloon ja veivät aina jotakin mennessään:
milloin minkin veron nimellä viljasäkin tai lohileiviskän tai lehmän
tai lampaan, milloin hevosen pitkille kyytimatkoille, milloin voita
ja juustoa sotaväki-osastolle eväiksi, milloin miehen talosta
sotaväkeen. Mitähän lienevät taaskin olleet vailla...

Paavon hevonen lähti jo kuumuutta huuruten raskaasti vetämään
kuormaa törmälle, ja silloin laskeusi Paavo kuorman päältä, autteli
itse etupajusta ja antoi sitten, kun oli päästy törmän päälle
pirtin päätyikkunan kohdalle, hevosensa hetkisen huokaista. Mutta
lautaikkunan takaa pirtistä kuului äänekästä, toraista puhetta,
ja silloin hän suuttuneena nykäisi suitsia ja ajoi heinähäkin
takapihalle tallin edustalle, jossa riisui hevosen, vei sen
pilttuuseen ja teki sille appeen.

Tullessaan taas tallista ulos heinäkuormaa tyhjentämään näki hän
isänsä astuvan pirtistä häntä auttamaan. Ukko oli jo vanhanpuoleinen,
varsi kumarassa, ja näytti muutenkin vähän masentuneelta. Kotvan
aikaa työskentelivät isä ja poika ääneti yhdessä, vaan sitten virkkoi
Paavo melkein kuin itsekseen:

-- Kesken ne rehut tänä talvena loppuvat. Olisi pitänyt syksyllä
vähentää karjaa.

-- Olisi pitänyt, toisti ukkokin. Nyt niistä pitää joka päästä vielä
vero maksaa ja sittenkin niitä on kevätpuoleen tapettava. Vaan eihän
sitä osannut vähentää, perhe suuri, lapsia kasvaa, jollakinhan sen
täytyy elää, ja millä se eläisi, jos ei olisi lehmän-antiakaan?

-- Niin, tässä talossa on liikaa väkeä.

-- Ja joka hengen kohdalta menee vero. Kului hetkinen äänettömyydessä.

-- Voutiko se oli vai kirjuri, joka täältä juuri ikään ajoi? kysyi
Paavo matalalla äänellä.

-- Kirjuri ja nimismies. Kirjoittivat taas kirjoihinsa kaikki, mitä
talossa on, joka lampaan ja vasikan, joka kirveen ja viikatteen.
Kaikista vero! He arvelivat, että jo parin viikon perästä voi kanto
meille joutua. Näin se kyllä karjakin väleen sulaa, sillä milläpä sen
veron muuten maksaa? Ja se kuuluu menevän vielä ensi vuodeltakin.

-- Sekö hopeavero?

-- Se. Ja kesällä kuulutaan vielä erittäin otettavan uusi sotavero.
-- Ukko vaikeni hetkeksi, vaan jatkoi sitten selin kääntyneenä. -- Ja
niin se nimismies tiesi, että tänne tänä kevännä tulee vielä muitakin
kirjoittajia.

-- Meillekinkö? Sotaväkeen? Vaan Iikkahan vietiin viime talvena.

-- Kuulutaan tarvittavan uusia miehiä Vironmaalle, siellä tappaa
niitä tauti ja vihollinen kilvan. Eikö lie jo mennyttä Iikkakin, ei
ole kuulunut hänestä mitään.

-- Ja nyt toisia sijaan -- meitähän tässä talossa Tapanin kanssa
tuleekin neljä miestä, niin, tottapa otetaan siis meiltäkin.

Paavo oli jo selvillä, ettei kysymys ollut mistään muusta, kuin että
juuri hänen tuli suoriutua sotaväkeen. Huhuja uuden sotaväen otosta
oli kulkenut usein, ja aina ne olivat toteutuneet. Ja kun kerran
sotamiehen kirjoihin joutuu, niin siinä ei auta rukous eikä kirous...
Ja Paavo oli vasta vuosi aikaa sitten mennyt naimisiin.

Paavo keräsi kouriinsa viimeiset heinät reen pohjalta ja vei ne
suoraan talliin hevosen eteen. Nosti sitten häkin pystyyn seinää
vastaan ja veti reen suojukseen. Ja sitä puuhatessaan kysyi hän
tyynellä äänellä, ikäänkuin ohimennen, isältään:

-- Toraa kuului äsken taas tuolta pirtistä, eukotko riidassa?

-- Heh, tokko tuosta sovintoa tullee koskaan! Se on Matin akka
siksi torainen ja kärty ja muka emännyydestään arka, eihän sille
miehensäkään mitään mahda. Ja aina ne Iikan eukko ja sinun Liisasikin
näykähtelevät. Ei tässä pirtissä sopua tule, niin kauan kuin ne
kaikki siinä elävät yksillä tiloilla.

-- Sitä se näkyy olevan. Ja Tapani puuhaa vielä neljättä!

Yhdessä astelivat isä ja poika takapihalta tupaa kohden. Vaan ovelle
he pysähtyivät, ja isä katseli ääneti, kuinka Paavo otti pirtin
seinustalta esiin suksensa ja rupesi mäystimiä korjailemaan.

-- Mihinkä sinä nyt vielä hiihdät?

-- Käyn Kelalassa, Rannan Pietarin puheilla.

-- Sitäkö tuumaat salolle lähtöä?

-- Eihän tästä muuten mitään tule. Talo kituu ja mies toisensa
jälkeen poimitaan pois. Pietarin asiat ovat sellaiset, että se jo
pari kertaa on kehoittanut minua mukaansa. Jos hän nyt yhtyy tuumaan,
niin vielä tällä kelillä lähdemme akkoinemme painamaan takamaille ja
painetaankin siksi etäälle, ettei eukkojen tora kuulu.

-- Eikä sotaväen kirjuri tapaa. Olen tuota jo miettinyt minäkin.
Talosta erotaksesi sinun ei tosin tarvitsisi niin kauas hävitä, onhan
täällä autiotiloja, joille voit lähteä viljelijäksi. Se ei ole leikin
yritys, Paavo, se salolle lähtö -- sitä elä unohda, kova on edessä
sillä miehellä, joka aikoo asuntonsa autioon korpeen. Mutta kurjuutta
on täälläkin -- tee tahtosi.

Paavo ei vastannut, hän hioi hetken suksiaan kinokseen, potkaisi
sitten voimakkaasti ja laski törmältä alas joelle.

Paason vanha Heikki jäi törmälle seisomaan ja mietteissään
arvostelemaan poikansa aikeita. Hänen oli itsensä aikoinaan, olojen
kotona ollessa tukalia ja kun takamailla hiihdettiin lappalaisia
veroittamassa, monasti tehnyt mieli jäädä sinne kauas rauhallisille
salojärville elämään. Vaan se oli peloittanut se tuuma, siellä oli
vastassa kylmä korpi ja halla ja pedot ja avuton yksinäisyys, jos
tuli tauti tai kuolema. Sinne aikoi nyt poika -- vaan koettakoon! Se
arastelee sotaväkeen lähtöä, eipä kumma tosiaankaan, mutta kysytään
sitä tälläkin retkellä rohkeutta ja kestävyyttä, tällä sitä juuri
kysytäänkin.

       *       *       *       *       *

Asutusolot Suomessa olivat tähän aikaan, 16:nnen vuosisadan toisen
puoliskon alulla, yleensäkin olleet vähän liikkuvalla kannalla.
Sisä-Suomen vesistöjen erämaita olivat hämäläiset ja savolaiset
ruvenneet ottamaan haltuunsa ja siirtymään niihin yhä kauemmas
perustamaan vakinaista asutusta. Tuota hallituksen suosimaa
muuttointoa kannustivat monet vanhoilla kotipaikoilla vallitsevat
olot, liian korkeat verot, raskas sotapalvelus ja sotaväen
elättäminen sekä aika ajoin maahan tunkeutuva taikka sitä uhkaavan
sodan vaara. Erämaat saivat asukkaita. Saman muuttoinnostuksen
merkkejä oli ilmestynyt myöskin Pohjanmaalla, jonka pohjoisimmat
jokivarret jo alkoivat olla väki korkealle asutuita. Niin asusti
jo Juhana kuninkaan ensimäisinä hallitusvuosina Iijoen varrella
joitakuita uutisasukkaita aina Pudasjärven rannoille asti ja Kurjen
salokylää myöten; he olivat takamaille muuttaneina täällä vuosikausia
eläneet verottomina uutisasukkaina, vaan näihin aikoihin ruvettiin jo
heidän uutiskyliään lukemaan vakinaiseksi asutukseksi, ja veroittajan
pitkä käsivarsi rupesi jo niihinkin ulottumaan.

Paljoa ylempänä saman joen latvoilla, Kitkan ja Maanselän kalaisilla
järvillä, olivat iiläiset vanhastaan tottuneet kulkemaan lappalaisia
veroittelemassa ja kesäisin kalastelemassa, ja olivat he näitäkin
seutuja lukeneet takamaikseen, vaikkei niiden omistamisesta
vielä ollut mitään tietoa, eipä edes siitä, mihin valtakuntaan
ne kuuluivat. Sittemmin oli Lapinkulku käynyt harvinaiseksi ja
hallituksen käskystäkin vihdoin lakannut, eikä maanviljelykseltä
kotoa enää niin kauas joutanut kalamatkoillekaan muuta kuin joskus
hätätilassa.

Viime vuosina olivat kumminkin olot kotona rannikoilla käyneet niin
tukaliksi, että muistot noista kaukaisista, rauhallisista takamaista
taas useammin olivat palanneet mieliin ja miesten keskusteluihin.
Pohjan köyhää perukkaakaan eivät ensinkään säästäneet nuo vuosittain
kasvavat verot, joita sota nieli, ja tila siellä, toinen täällä oli
jäänyt autioksi. Tanskalaisten valloittaman Elfsborgin lunnaiden
maksamiseksi oli taas ruvettu kantamaan uutta, raskasta veroa,
kymmenystä kaikesta irtaimistosta, ja uusi sotavero Viron sotaa
varten määrättiin samaan aikaan maksettavaksi. Talonpojat olivat
toivottomia. Raskaimmin heitä kumminkin kiusasi ja rasitti myötäänsä
läpimatkustava ja matkoillaan viivähtelevä sotaväki, joka suureksi
osaksi oli ulkomaista, skotlantilaista, englantilaista ja saksalaista
väkeä, ja joka eväikseen ja ravinnokseen maksutta otti talonpojilta,
mitä irti sai -- pakkokin oli ottaa, kun ei kruunu maksanut palkkoja.
Omia miehiä vietiin vuosittain uusi ryhmä taistelupaikalle. Sen
lisäksi tuli vähä väliä rutto ja kato. Niin kiusautuneita olivat
asukkaat muutamissa osissa maata, että he jättivät kokonaan
kotimaansa ja siirtyivät muihin maihin.

Tällaisten olojen vallitessa oli Iijoenkin suussa taas ruvettu
puhumaan muutosta takamaille, ne olot olivat vihdoin vaikuttimina
Paason Paavonkin rohkeaan päätökseen, joka kevättalven kuluessa
niin kypsyi, että eräänä päivänä huhtikuun loppupuoliskolla pieni
retkikunta jo teki lähtöä Kelalan pihalta ylös jokivartta pitkin.
Rannan Pietari Kelalasta oli näet päättänyt lähteä mukaan, hänkin
kun oli huomannut mahdottomaksi jäädä kotikyläänsä, vaikka syyt
olivat osaksi toiset kuin Paavolla. Hän oli näet syksyllä mennyt
naimisiin, nainut serkkunsa -- pappi oli vihkinyt asiaa lähemmin
tiedustelematta. Mutta sitten rupesi puheita kuulumaan, että se on
laissa kiellettyä, siitä on edesvastuu ja rangaistus ankara. Aivan
selvillä siitä ei oltu ja Pietari oli toivonut asian unohtuvan.
Vaan sitten oli hän kuullut erään kateellisen vihamiehensä uhanneen
ilmoittaa hänet ensi kesäkäräjiin -- ja silloin näki Pietari
parhaaksi paeta. Nuoren vaimonsa kera yhtyi hän Paavon matkueeseen ja
kasaili nyt juuri lähtöä tehden tavaroitaan poronkelkkoihin.

-- No Tapani, nyt elä enää mieti, lähdetkö vai etkö, se on sinun nyt
päätettävä, puhui Paavo puoli leikillä kulkiessaan ohi nuorimman
veljensä, joka siinä seisoi hieman levottoman ja epäröivän näköisenä.
Oli ollut puhetta, että hänkin lähtisi veljensä mukana takamaille,
mutta siitä ei ollut tullut mitään, ja piloillaan se nyt Paavokin
näinikään veljeään kehoitteli. Mieli se Tapanin kyllä olisi mukaan
tehnyt, eikä hän ollut arkakaan luonnostaan, vaan hän oli muuten
kiinni -- kiinni juuri tässä Kelalassa, jossa hän oli kulkenut
"rihmoja virittämässä", vaan itse joutunutkin pauloihin. Mutta Sanna
olikin hiukan itsepäinen tyttö, ei suostunut lähtemään salolle, sanoi
vain Tapanille: mene yksin, jos menet. Ja siksi oli Tapanin pakko
veljelleen vastata:

-- Ei tullut multa vielä lähtöä.

-- Eikä tule sitten vastakaan, intti Paavo. Vaan kun viimeiset
jäähyväiset olivat sanotut ja pieni pororaito lähti solumaan alas
joelle, katsahti Tapani nuhtelevasti vieressään seisovan tytön
silmiin ja virkkoi:

-- Ehompi elämä niillä siellä tulee kuin täällä, ja onnellisempi.

-- Voipi tulla, mutta minä vain en iäkseni suostu lähtemään pois
ihmisten ilmoilta, vastasi tyttö, heilautti kenoa päätään ja pyörähti
pirttiin päin.

Nämä molemmat näkökannat ne risteilivät useimpain muidenkin mielissä,
jotka Kelalan törmältä takamaille lähteväin kulkua katselivat.

Vaan pienen raidon matkue samoili eteenpäin Iijoen jäätä pitkin
arvelematta ja arastelematta ja kuudennella vuorokaudella se jo
oli poikennut kulkemaan suoraan koillista kohden Livojoen törmien
lomitse. Se oli edellisenä päivänä lähtenyt tämän jokivarren
ylimmästä asutuksesta, Kollajan uutiskylän taloista, jonne Paason
ukko hevosella oli heitä saatellut tuoden hiehon ja mullikan talteen
sinne kesään asti, jolloin jonkun uutisasukkaista piti käydä sieltä
venheellä hakemassa tämä karjansa alku. Kollajan taloissa he olivat
eronneet ihmisistä ja samoilivat nyt eteenpäin, tietäen, etteivät
pitkiin aikoihin, ehkäpä eivät koskaan, tulisi tapaamaan muita
ihmisiä, kuin mahdollisesti sydänmailla kierteleviä lappalaisia. He
muodostivat nyt keskenään pienen, suljetun yhteiskunnan ja rupesivat
vähitellen totuttautumaan siihen ajatukseen, että muita ei enää ollut
olemassakaan.

Kevät oli jo pitkälle kulunut, huhtikuu teki loppuaan; keskipäivällä
suvesi ja keli oli pehmyt, joten täytyi kulkea enimmäkseen öiseen
aikaan, jolloin hanki kantoi. Kun päivä nousi korkealle ja lämmitti
maan, silloin haki tuo pieni retkikunta suviselta törmältä
pälvipaikan tai taittoi havuja hangelle ja lepäsi siinä levitetyillä
porontaljoilla, vetojuhtain nakertaessa kaadettuja naavapuita ja
talventakaista jäkälikköä. Vaan kun ilta vilpastui ja nietokset
kovenivat, lähti retkikunta jälleen liikkeelle painamaan koillista
kohden pitkin joen tasaista tannerta.

Etumaisena hiihti Paason Paavo, olallaan hihna, josta hän talutti
raidon päässä kulkevaa taattua härkäporoaan. Sen vetämässä ahkiossa
istui hänen vaimonsa Liisa, sylissään puolen vuoden vanha poikansa,
joka oli melkein umpeen pistetty poronnahkaiseen tuppeen. Raidon
päässä hiihti Rannan Pietari, vakavana ja äänettömänä, silloin
tällöin sukaisten supattamaan keskellä raitoa olevan pulkan kohdalle,
jossa istui hänen nuorikkonsa, kaunis Elina, jonka kanssa hänen ei
ollut lupa yhdessä elää kotoisilla rannoilla. Toiset porot vetivät
kuormakelkkoja, joissa matkueen muuttotavarat olivat. Sekä Paavo että
Pietari olivat näet ottaneet perintönsä kotitaloistaan, ja siinä
heillä oli nyt omaisuutensa: työaseita, keittotarpeita, verkkoja,
hamppuja, vaatteita, suoloja, siemenjyviä -- pitihän jotakin olla,
kun korpeen oli tehtävä koti. Pitkin raidon kuvetta laukkasi Halli
hengästyneenä, poiketen vähä väliä törmälle haukkumaan vesakossa
soittelevia metsoja.

Päivä laski, tuli iltahämärä, ja pieni pororaito liikkui myötäänsä
eteenpäin, verkalleen ja vakavasti. Vaan kun pimeimmilleen ehti
keväinen yö ja vetoporot pahasti läähättivät, silloin pysäytti Paavo
taas raitonsa kuusisen rannan rinteelle, keräsi kuivia risuja, teki
nuotion ja iski tulta, Pietarin kaataessa naavapuita väsyneiden
porojen syötäväksi. Liisa kääri pojan turkkeihin ja rupesi rokkaa
keittämään, vaan Elina, joka oli nuorin joukossa, nukahti usein
lämpöiseen pulkkaansa ja heräsi vasta, kun nuotio jo korkeimmillaan
roimusi ja Pietari veti hänet aivan tulen äärelle.

Syötiin, istuttiin ja tarinoitiin, nukkumaan ei joudettu. Miehet
laskivat päivämatkoittain summia, kuinka pitkälti vielä oli taivalta
Kitkan rannalle, jonne he pyrkivät. Paavo oli siellä kerran kymmenen
vuotta sitten ollut mukana kalamatkalla -- sen jälkeen ei siellä
Iistä oltu käytykään -- ja hänellä oli siis vähä tietoa matkasta.
Joskus, kun he sattuivat lepäämään jollakin kauniilla rinteellä
Livojoen varrella ja matkustus jo kovin tympäisi, syntyi heissä
tuuma, että jos he jäisivätkin siihen, etemmäs pyrkimättäkään.
Vaan he hylkäsivät sen tuuman samassa: asutus oli liian lähellä,
veroittaja oli jo oppinut löytämään aina Kollajan taloihin asti, he
olivat kerran lähteneet pakoon kaikkia noita rasituksia ja tahtoivat
myöskin päästä niin etäälle, ettei sieltä kumukaan kuuluisi.

-- Ei, painetaan eteenpäin, ensi viikolla ollaan perillä, vaati Paavo.

-- Ensi viikolla, niin, pidä sinä huoli päivistä ja viikoista, niitä
en minä muista. Mutta eteenpäin sitä on painettava!

Ja he nousivat ja samoilivat taas koillista kohden joen latvoille
ja siitäkin vielä eteenpäin kankaiden poikki, halki aution luonnon,
jossa ei elävän merkkiä näkynyt muuta, kuin joskus vesakon rintaa
koikkelehtava jänis tai repo, joka säikähtyneenä viiletti aavikon
poikki, tai öiseen aikaan susi, jonka silmä pimeässä hehkui ja joka,
uskaltamatta käydä saaliin kimppuun, etäämpää haikeasti ulvahti.

Mutta eräänä päivänä levisi matkamiesten eteen aava ulappa ja loiva
rannikko, Kitkan avara, luminen selkä, jonka keväinen aurinko
huikaisevasti kiilloitti. Ja selän takaa kuvastui katsojan silmään
mahtava tunturimaa, joka rajoitti taivaanrannan ja jonka keskestä
kohosi pilviä kohden tasalakinen Pyhätunturi ja Rukatunturin
särmäiset huiput. He olivat perillä, löysivät piakkoin iiläisten
vanhan kalasaunankin lounaiselta rannalta ja asettuivat siihen aluksi.

Mutta kauaksi eivät. Vielä etemmäs, vielä syvemmäs tähtäsi
uutisasukkaiden mieli, he eivät tahtoneet jäädä sinne meren
puolelta ehkä saapuvain kalamatkueiden jalkoihin. Päivän levättyään
hiihtivät miehet tutkimaan vastapäistä rantaa ja pysähtyivät vihdoin
Yläkitkan koilliskulmalle, virran partaalle, jonka he nimittivät
Virranniemeksi. Siellä rupesi kohta autioon luontoon kajahtelemaan
kirveiden kalsketta ja kaatuvain honkain ryskettä, ja pian lähtivät
uuden pirtin seinät kehälle kohoamaan. Vaan kun he olivat saaneet
tupansa vesikaton alle, kiirehtivät he käyttämään hyväkseen viimeistä
keliä ja tuomaan Kitkan poikki perheensä ja kuormastonsa uuden kodin
paikkeille.

Mutta Virransalmen toisella rannalla, tuuheiden kuusten lomassa,
seisoi erämaan kesytön lapsi ja katseli piilopaikastaan tuota
niemelle kohoavaa hirsimajaa ja sen outoja asukkaita. Hänen lyhyt,
pullea vartalonsa vavahti toisinaan vihasta, jalka teki terävän
liikkeen ja käsivarsi, joka jousta piteli, oikaisihen uhkaavan
suoraksi. Ja soikeassa silmässä paloi kiukkua ja kostoa. Hän
seisoi siinä kauan vaanien ja tähystellen ja ihmetteli noiden
tulokkaiden temppuja. Vaimot istuivat näet hartaina rantakivillä,
miehet olivat ottaneet lakit päästään ja toinen heistä pani kätensä
ristiin ja luki jotakin kovalla äänellä. Hän ei, tuo Lapin kesytön
lapsi, tiennyt, että uutisasukkaat siinä viettivät helluntaipäivän
hartaushetkeä lukien ulkomuistilta isämeitänsä -- muuta eivät
muistaneet. Hän tajusi vain, että hänelle oli ilmestynyt kilpailija
tuohon rauhoitetun salonsa liepeelle, ja hän tunsi vaistomaisesti,
että se tulisi olemaan häntä voimakkaampi. Ja silloin häneltä
vähitellen laukesi jännitys jäsenistä, jousi vaipui maata vasten,
silmästä sammui hehku ja tuo pieni vartalo tuntui painuvan vieläkin
matalammaksi ja köykäisemmäksi. Hän käänsi suksensa saloon päin ja
lähti hiihtämään harjujen lomaan, ponnistaen yhä voimakkaammin, kuta
etemmäs ehti laakson pohjukkaan.

       *       *       *       *       *

Kolme vuotta oli kulunut, neljättä kesää elivät uutisasukkaat
Virransalmen rannalla. Tämän virran niskaan, puolen virstaa
pohjoiseen ensimäisestä uutistalosta, oli jo syntynyt toinen, Pietari
oli näet rakentanut siihen oman tupansa ja muuttanut Elinansa ja
vuoden vanhan esikoisensa kanssa siihen asumaan. Kummankin mökin
ympärillä oli ometta ja aitta ja ometan takana naurismaa; Paavon
rannassa rakenteli isäntä jo malkakattoa uuteen saunaansa, vanhimman
pojan, joka oli ollut mukana matkalla Pohjanlahden rannalta,
juostessa siinä vieressä hakemassa mukulakiviä vesirajasta. Hänellä
oli tuvassa jo kaksi sisarta, joista toinen tassutteli äitinsä
helmasta kiinni pidellen, toinen makasi katto-orresta riippuvassa
pärevasussa.

Sakeaan metsään, joka peitti harjun suvisen rinteen, oli molempain
mökkien kohdalle avautunut pieni sarka, jossa mustuneiden kantojen
lomassa kasvoi vihanta ohranlaiho ja niiden keskivälillä suitsusi
eilen uudesta vierretty kaski. Vaan harjun takana vesisuon reunassa
kulkivat laitumella molemmat sarvipäät, jotka olivat retkeilleet
Pohjanlahden rannalta ja joiden seurassa pelehtivät heidän
toivorikkaat perillisensä, hieho ja vasikka, joista ensimäinen jo
mielitteli lemmenvehkeisiin isänsä kanssa. Ylempää rinteeltä kilisi
lampaan tiuku. Siihen asti uskalsivat elukat laitumelle, vaan etemmäs
eivät, sillä hongikosta niemen juurelta oli tuon tuostaankin kuulunut
kontion kumeaa murinaa, joka jo monasti oli pannut sarvipäät kiireen
vilkkaa laukkomaan kotimökin tarhaan.

-- Viepä, Liisa, lapset Pietarin mökkiin ja aja samalla lehmät
kotiin, niin päästään tästä nuotalle! huusi Paavo saunan harjalta
eukolleen, kun näki Pietarin sieltä melovan myötävirtaa rantaa kohden.

-- Oikeinko yökuntaan? Elinasta ei ole tällä haavaa mukaan lähtijäksi.

-- Siksipä viekin lapset hänen hoitoonsa. Totta tässä täytyy kerätä
talvimujeita, kun nyt kerran nuotta on. Vedetään kolmen.

Kalanpyynnistä ei uutisasukkailla tullut riitaa, vettä oli kyllin
kummallekin. Verkoilla ja katiskoilla he pyysivät kumpainenkin
omalla puolellaan salmea, vaan iso järvinuotta, jonka he talven
pitkinä puhteina olivat yhdessä kutoneet, oli heillä yhteinen;
yhdessä sitä vedettiin ja saalis jaettiin kahtia. Miehet lappoivat
nuotan veneisiin ja, Liisan jouduttua kotitöistään, lähdettiin
soutamaan kauemmas kotisalmesta taatuille apajapaikoille. Sydänyön
aikana keskeyttivät he työnsä ja soutivat saaren rannalle lepäämään
ja aterioimaan. Vaan juuri rantaan saavuttaessa pysähtyivät airot
yhtäkkiä ja kaikkien silmät tähystelivät yhteen suuntaan.

Salmen kautta loisti järven etelärannalta tulen liekki katsojia
vastaan. Se oli kovin outo ilmiö asumattomilla erämaan rannoilla.
Lappalaiskylää ei ollut noilla paikoin ja kaukaisempia kalastajia
ei ollut moneen vuoteen täällä liikkunut. Uutisasukkaiden mielissä
risteili monenlaisia aavistuksia ja mietteitä, peloittavia ja
rohkaisevia, ja kauan he sanaa vaihtamatta katselivat vilkkuvaa
tulta. Vihdoin virkkoi Paavo:

-- Eiväthän lie ryssänpuoleisia Lapin veroittajia, niitä kuuluu
täällä takavuosina liikkuneen.

-- Eivätkä ne tietysti meitäkään säästä, vaikeroitsi jo Liisa
pelästyneenä.

-- Elkäähän hätäilkö, ehkä ovat kotipuolen miehiä, jotka ovat taas
kerran lähteneet hauinpyyntiin, lohdutteli Pietari.

-- Soudetaanpa lähemmäs, siitä on selvä saatava.

Isompaan venheeseen lappoivat kalamiehet nuotan, jättivät sen
saaren rannalle ja soutivat pienemmällä tulta kohden. Etäämpää he
jo näkivät, että lappalaisia siellä ei ollut. Vaan keitä sitten?
Ystäviäkö vai vihamiehiä?

Niemen toiselle rannalle laskivat he ääneti venheensä ja lähtivät
hiljaa lepikon läpi vakoilemaan. Vaan jo etäämmälle he tunsivat
tulella olijain tutun murteen, kohta eroittivat tuttuja ääniäkin
-- ne olivat iiläisiä hauinpyytäjiä. Rohkeasti he astuivat esille,
tervehtivät tuttaviaan ja sukulaisiaan, jotka turhaan olivat hakeneet
uutisasukkaita Kitkan rannalta, arvaamatta soutaa Virransalmelle
saakka. Ilo oli yleinen molemmin puolin, ja siitä tuli uneton
tarinayö.

Iiläiset kertoivat kuulumisia vanhalta kotipuolelta, ja ne
kuulumiset eivät olleet ilahduttavia. Siellä olivat olot käyneet yhä
rasittavammiksi, edellisenä kesänä vei halla viljan, läpikulkeva
sotaväki asettui kuukausmääriksi talonpoikain luo elämään, kiskoen
heiltä väkisin ja maksutta, mitä vähiä ruokavaroja heillä vielä
oli; ja sitten kevättalvella tuli rutto. Se oli käynyt joka
talossa jättäen niihin syvät merkkinsä. Paasosta oli vanha Heikki
isäntä kepertynyt, ja Tapani, joka pelkäsi sotaväkeen joutumista,
oli jo keväällä paennut Pudasjärville sekä nyt lähtenyt mukaan
Kitkaretkelle, sinne jäädäkseenkin. Parilla muulla nuoremmalla
perekunnalla oli myös vahva aikomus asettua takamaille - siellä
kotona olivat pellot jääneet kesantoon, suvivilja kylvämättä,
heinät tekemättä ja veroittaja juoksi rästejä kiristämässä. Nälkä
oli ollut edessä, ja siksi olivatkin kylän rotevimmat ja terveimmät
lähteneet uudelleen koettamaan vanhaa elinkeinoa, järvikalastusta,
että edes jotain syötävää saataisiin talveksi. Naisiakin oli muutamia
retkeläisten joukossa, eihän lähtökelpoisia miehiä ollutkaan joka
talossa. Niin oli Kelalasta, josta tauti oli vienyt molemmat
vanhukset ja jossa talo nyt oli kotivävyn hoteilla, Sanna lähtenyt
talonsa puolesta kalamiesten matkaan takamaille.

Väleen kului kotiuutisia kerrottaessa lyhyt kesäinen yö ja päivä
nousi jo koko joukon itäisten vuorenharjujen yläpuolelle, kun
uutisasukkaat kutsuivat kaukaisia vieraitaan siksi päiväksi
salomökeilleen vierailemaan.

-- Ja kellä lie uskallusta tänne jäädä, niin tervetuloa, ei täällä
ahtaaksi käy, on rantoja tällä järvellä ja toisia järviä on lähellä
samankokoisia, puhui Paavo, kun venheisiin laskeuduttiin ja
lähdettiin koko joukolla soutamaan Virranniemelle.

Päivä vietettiin juhlapäivänä, uutismökkien emännät keittivät ja
paistoivat parasta, mitä lie ollut heidän vähissä varastoissaan, ja
sillä välin miehet vaihtoivat näädännahkakimpuilla rannikkolaisilta
sen verran, kuin näiltä riitti luovuttaa suoloja, hamppuja,
kirveitä ja kangasta. Vaan kun sitten murkinan jälkeen maattiin
päivänpaisteessa pihanurmella ja tarinoitiin tämän ja tuon puolen
oloista, kysäisi Paavo äkkiä veljeltään:

-- No, Tapani, jokohan nyt todella jäät tänne salolle, kolme vuotta
sitten et uskaltanut etkä hennonut?

-- Nyt jään.

-- Ka, henkihän se on sinussakin, jää pois! Ja aluksi ainakin tulet
ehkä toimeen tässä meidän pirtin ahtailla tiloilla. Vaan yksinkö aiot
jäädä tänne, eukottomana poikamiehenä salolle...?

-- Saaneehan lappalaiselta tyttäriä, kun tarve tullee, kiirehti
Tapani vastaamaan. Hänellä oli tosin vielä vähä muitakin toiveita,
mutta piti ne salassa. Isosti oli hänen mielensä riemastunut, kun
hän Pudasjärvillä oli nähnyt Sannan olevan kalamiesten matkassa.
Mutta tyttö oli ennen niin päättävästi vakuuttanut, että hän ei
jäisi korpeen kuolemaan -- Tapani ei ollut nyt taas sitä rohjennut
uudelleen ehdoittaakaan.

Mutta nyt pisti eräs iiläisten vanhimmista koristelematta Sannalle
äkkiä kysymyksen:

-- Mitä se Sanna siitä sanoo, että Tapani aikoo naida
lappalaistyttären?

Tyttö kävi hämilleen äkillisestä kysymyksestä, punastui ja jäi
äänettömäksi. Ja Tapani itse oli melkein yhtä hämillään. Vaan Paavo
kiirehti nuorille avuksi:

-- Vai jäätkö tänne, Sanna, uuden mökin emännäksi?

Nuorten katseet osuivat vastakkain, ja tytön silmäyksestä jo Tapani
tajusi, että tämä jo oli voittanut kammonsa erämaata kohtaan. Se
liitto olikin jo pian päätetty asia. Yksi vaikeus siinä vielä oli,
pappia ei ollut siunaamaan liittoa, eikä rannikolle lähdöstä sitä
varten voinut tulla puhettakaan. Mutta kaikki läsnäolevat olivat
sitä mieltä, että tuo papitonkin avioliitto oli hyväksyttävä.

-- Me vihimme teidät tässä, ja se saa kestää, vihkiköön sitten vasta
pappi, jos näille maille joutuu.

Mutta samassa syntyi miesten joukossa supatusta ja tuumailua, ja
tuota pikaa nousi toistakymmentä miestä jaloilleen, souti salmen
yli, ja kohta rupesi sieltä kuulumaan kirveiden kalkatusta, ja
rantatörmälle, suvisen rinteen kauniille kunnaalle, vedätettiin jo
ennen pitkää tukevia seinähirsiä. Kirveet heiluivat, piiluttiin,
sahattiin ja salvettiin, ja hirsikerros lähti kohoamaan
hirsikerroksen päälle. Nuorelle pariskunnalle olivat iiläiset näin
lepopäivänään talkoopelillä päättäneet rakentaa tuvan, että he
talveksi jo saisivat muuttaa oman katon alle. Ja ennen illan tuloa
seisoi törmällä valkoiseksi veistetty pirtin kehä, kattoa ja lattiaa
vielä vailla, mutta muuten tilava ja komea.

Illasteltuaan uutistalossa ja jäähyväiset sanottuaan yksinjääville
salolaisille lähtivät sitten kalamatkalaiset soutamaan takaisin
verkoilleen ja apajapaikoilleen; muutamain päiväin perästä oli heidän
jo kännnyttävä saaliineen paluumatkalle, hoitamaan kotipuolensa
laiminlyötyjä maatöitä. Vaan Virransalmen toisella rannalla istui
uuden tuvan kehän alla nuori pariskunta kauan katsellen eteneviä
venheitä. He katsoivat niitä kaipauksella ja kaiholla, ne tuntuivat
ikäänkuin vievän mukanaan heidän viimeiset viestinsä elävien maille.
Ja he olivat vielä niin nuoria ja rakastivat elämätä. Mutta kun
venheet katosivat kaukaisen saaren taa, nostivat he silmänsä,
katsoivat toisiaan ja riemastuivat. He tunsivat nyt yhtaikaa
molemmat, että he eivät olleetkaan sanoneet jäähyväisiä elämälle,
vaan että se oli heillä täällä juuri uutena ja nuorena edessään,
joskin kätkettynä erämaan kaukaiseen kotiin.

(Margareeta.)




KRISTILLINEN JÄRJESTYS PENKKISIJOISTA.


Oli aikainen juhannuspäivän aamu vuonna 1661. Kesä tuoksui
tuoreimmassa kukoistuksessaan, vehmas nurmi kylpi joen rannalla
rehevänä raikkaassa aamukasteessa, ja vähän ylempänä lehdikossa kylän
reunassa lirittivät laululinnut kimakoita aamusäveleitään, leikkien
siellä iloisina lehvien lomassa. Vaan väki kylässä nukkui vielä
sikeätä juhlaunta. Myöhäiseen oli juhannusaattoa vietetty nuorison
kisapaikoilla kokkotulien ääressä ja valvoen odotettu nousevaa päivää
-- siksi makuutti nyt pitempään. Joku vanhus vain oli liikkeessä
pihamailla, varuillaan herättääkseen väet ajoissa juhannuskirkkoon.

Sitä vastoin näkyi läheisessä Hämeenkylän herraskartanossa
talonväki jo olevan jalkeilla; palvelijoita ja talon naisia juoksi
edes takaisin pihalla ja portaissa, ja itse kartanon isäntä,
jalosukuinen herra Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna, seisoi
äänetönnä kuistilla, katsellen muka, kuinka talon vanhoja, raskaita
perhevaunuja voideltiin kulkukuntoon, vaan todellisuudessa synkkänä
ja kiihkomielisenä harkiten muuanta mieltään rasittavaa huolta.
Hän oli keski-ikäinen mies, kankean ja juron näköinen, eivätkä
hänen sileiksi ajetut, lihavahkot kasvonsa tosin ilmaisseet paljon
mitään mielenliikutusta, vaan kulmakarvain alituinen rypistyminen ja
vihaiset vinkeet suunpielissä osottivat, että siellä sisällä kävi
rajuna kuohu. Vaikka selin seisoikin rakennuksen pääoveen, tunsi hän
kyllä, että sieltä joku ilmestyi hänen selkänsä taakse; vaan hän ei
ollut sitä huomaavinaan, ennenkuin vanhanpuoleinen nainen astui aivan
hänen viereensä ja virkkoi:

-- No, Eerikkini, sinä seisot tässä vielä arkipuvussasi, me naiset
olemme jo lähtövalmiit. On pian aika valjastuttaa hevoset, jos mieli
meidän olla aikaisin kirkossa ja saada oikeutetut paikkamme.

Eerik Henrikinpoika murahti ja vastasi päin kääntymättä ja koettaen
tekeytyä tyyneksi:

-- Äiti hourii, aurinko on vasta noin matalalla. Te naiset hätäilette
aina.

-- Mutta pitäähän meidän joutua ajoissa penkkeihimme, ennenkuin
Mälkilän väki taas ehtii asettua ensimäisille sijoille.

Jäykkä aatelismies halveksi tuota vastaväitettä siihen määrään,
ettei virkkanut mitään. Mutta samassa ilmestyi kuistille ja puuttui
keskusteluun muita sisästä juosseita, juhlapukuihin jo pyntätyitä
naisia, joista äänekkäin ja innokkain oli kartanon emäntä, Eerik
Henrikinpojan puoliso. Oli koko aamun ikäänkuin jotakin ukkosta
vallinnut pukuhuolissaan hyöriväin naisten joukossa, vaan nyt
se näkyi löytäneen loven purkautuakseen esiin tässä alkaneessa
keskustelussa.

-- Sieltä taas saisivat Sassit ilkkuen katsella, kuinka meidän
olisi asetuttava toiseen riviin, sillä välin kuin he istuvat meidän
paikoilla -- ei, se ei saa enää tapahtua, sitä nautintoa en suo enää
sisarelleni, varsinkaan sen jälkeen, mitä nyt viimeksi on tapahtunut.

Niin vakuutti Hämeenkylän emäntä kiivaana ja päättäväisenä, ja hänen
anoppinsa, jonka kanssa he nyt kerran olivat yhtä mieltä, jatkoi
varsin vihaisena, toruen poikaansa:

-- Aina sinä peräyt ja juonittelet, mikä sinä olet mies? Jotakinhan
täytyy tapahtua, tapahtua juuri tänään, jotakin selvyyttä täytyy
tulla kristilliseen penkkijärjestykseen, muuten Sassit anastavat
kansankin silmissä tässä pitäjässä ensimäisen arvosijan, joka kaiken
oikeuden mukaan kuuluu Sabelstjernoille. Isäsi sitä ei olisi koskaan
sallinut, vaan sinä olet vetelys. Olihan asia sitä paitsi jo sovittu.

-- Sovittu, sovittu, te olette sen sopineet tuhmasti. -- Nyt
vasta kääntyi Eerik Henrikinpoika naistensa puoleen hehkuvin
katsein ja puhuen melkein vapisevalla äänellä. -- Kuinka, voitte
uskoakaan mahdolliseksi, että minä, Huhdin ja Hämeenkylän omistaja,
Sabelstjernan suvun päämies, alentuisin ikäänkuin viekkaudella ja
varkain asettumaan isän sijalle Perniön kirkossa, jota sukumme
vaakuna koristaa. Kuinka naurettavaa, kuinka häpeällistä olisikaan
meidän kiirehtiä sinne ennen jumalanpalveluksen alkua saamaan oikeat
paikkamme, ei, kymmenen kertaa ei, me emme saa saapua kirkkoon muuta
kuin juuri sillä hetkellä, jolloin yhteen soitetaan -- arvokkaasti ja
tyynesti, niinkuin Sabelstjernain tulee.

Tämä ankaruus ja päättäväisyys, joka oli aivan harvinaista
Hämeenkylän isännässä, näytti kovin hämmästyttävän hänen äitiään ja
puolisoaan; jälkimäinen ratkesi itkemään, nyyhkien:

-- Kaunis arvokkuus, joka sysää meidät oikeutetuilta sijoiltamme.
Minä tunnen sisareni, hän kyllä pitää huolen, että hän muukalaisen
miehensä kanssa pääsee ensi penkkiin ja minä toiseen... sinä tahdot
tahallaan nöyryyttää minut ja sukuni.

-- Surkeata, poikani, että sinulta puuttuu rohkeutta säilyttää isäsi
arvo, säesti vanha rouva.

Vaan uhkaavasti oikaisi taas selin kääntynyt aatelismies vartensa ja
virkkoi:

-- Sukuni kunniasta ja arvosta vastaan minä, olen kykenevä sitä
puolustamaan. Ei sanaakaan enää -- hän kohotti ankaraksi äänensä, kun
naiset taas rupesivat vastaan väkättämään -- minä tässä olen käskijä,
kirkkoon lähdetään silloin, kun minä määrään, ennen ei!

Hän käveli pari kierrosta portaita pitkin ja pysähtyi sitten taas
tuijottamaan yhteen kohti, yhä ankarammin rypistellen silmäkulmiaan.
Ja naiset, älyten, että oli turha vastustella, hiipivät nyyhkien
sisään, juhla-asussaan odottamaan lähdön hetkeä.

Jo kauan oli tämä kysymys huolestuttavana ja hermostuttavana
painostanut Hämeenkylän hovia ja samoin koko pitäjätä, melkein siitä
asti, kuin Ruotsista tullut översti Henrik Sass, mentyään naimisiin
Mälkilän tilan entisen omistajan Klaus Slangen nuoremman tyttären,
Sabelstjernan rouvan sisaren, kanssa, oli lunastanut mainitun tilan
ja jäänyt siihen asumaan hämeenkyläläisten lähimmäksi naapuriksi.
Aina niihin asti oli Sabelstjernan suku ollut ensimäisessä sijassa
Perniön pitäjässä. Ansioittensa vuoksi Venäjän sodassa oli Juhana
III antanut Eerikin isoisälle, vanhalle Henrikille, aatelisarvon ja
nimen sekä laajat tilukset tässä kotipitäjässään, ja niin kauan kuin
tämä jykevä soturi eli, ei paikkakunnan aatelisista yksikään häneltä
arvosijaa riidellyt, kirkossakin oli hänen suvulleen kieltämättä
ensi penkki tunnustettu. Mutta sitten tuli pitäjääseen tuo kirottu
Sass, mokoma raaka, pöyhkeä sotakarhu, joka 30-vuotisessa ja Kaarlo
Kustaan sodissa oli voittanut jonkun verran mainetta ja mahtavuutta
ja nyt luuli tuon sotilasmaineensa varassa voivansa esiintyä
kukkona linnan päällä missä tahansa. Varsinkin sen jälkeen, kuin
nykyisen Sabelstjernan isä muutamia vuosia sitten oli kuollut ja
sukua edustamaan oli jäänyt Eerik Henrikinpoika, joka ikänsä oli
kotona maalla elänyt, kävi tuo kilvoittelu Hämeenkylän isäntäväelle
kiusalliseksi. He olivat Sassin kanssa langokset, sisarusten kanssa
naimisissa, ja molempain rouvat koettivat varsinkin kiihoittaa
miehiään anastamaan etusijan, jonka ulkonainen merkki oli ensimäinen
penkki kirkossa. Vaan nuorempi sisar oli intohimoisempi, hän oli jo
hyvällä alulla sysäämässä vanhemman sisarensa toiseen sijaan, ja se
varsinkin kasvatti Hämeenkylässä katkeruutta.

Tämän riidan johdosta olivat naapuri- ja sukulaisvälit tietysti jo
aikoja sitten olleet pilalla, ja kun Sabelstjernat eivät suinkaan
tahtoneet vanhoista oikeuksistaan luopua, ei mitään selvyyttä ollut
olemassa tuossa kristillisessä arvojärjestyksessä penkkisijoista.
Oli asiaa tosin koetettu sovinnossakin ratkaista; juuri äsken,
alkukesällä, olivat lähiseudun aateliset pitäneet varsinaisen
kokouksen, jossa koetettiin tutkia, mitä oikeuksia ja edellytyksiä
kummallakin suvulla olisi etevämmyyteen toisen rinnalla, vaan
selvää tulosta ei oltu saatu toimeen -- katkeroita pistoksia vain
oli singahdellut molemmilta puolin. Vanhalta muistilta olivat tosin
useimmat olleet taipuvaisia myöntämään Sabelstjernoille etusijan,
vaan Sassin puolue ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, sotainen
översti oli uhannut väkisinkin pitää sen, mikä hänelle oikeuden
mukaan oli tuleva -- ja niin oli erottu.

-- Oikeuksistaan kehtaa hän vielä puhua -- tuo ajatus kaiveli Eerik
Henrikinpojan mieltä, hänen seistessään siinä portailla mustissa
mietteissään -- hän, joka korppina tahtoo anastaa toisen oikeudet.
Sassit ovat aikaisemmin aateloituja, väittää hän, mutta täällä
he ovat muukalaisia, nousukkaita, mitä lienevät mustalaisrotua!
Meidänhän kilpi kirkkoa koristaa, isäni lahjoittamat ovat sen
alttarihopeat, meidän tilukset ovat suuremmat ja alustalaisjoukot
lukuisammat. Ei, tästä täytyy tulla loppu, tulla tänään, tässä on
kärsitty jo liian kauan. Mutta miten... miten Herran nimessä!

Perheen alkuperäisen päätöksen kiiruhtaa ennakolta kirkkoon
anastamaan ylimmät penkkisijat oli hän arvottomana hylännyt,
mutta muuta arvokkaampaa tapaa hän ei myöskään keksinyt. Ja nyt
kuuluivat jo kirkosta aamukellot soivan -- aika oli valmistautua
lähtemään. Eerik Henrikinpoika astui verkalleen ja arvokkaana
sisään rakennukseen, käveli vaatehuoneeseen ja puki siellä päälleen
tekotukkansa, kankean kaulustan, laajavartiset ratsusaappaansa ja
miekan kannattimineen. Tässä juhla-asussa ilmestyi hän taas pihalle
ja huusi kovalla äänellä, että hevoset piti panna valjaisiin. Tätä
käskyä oli kuski, samoinkuin koko talonväki, jo kauan odottanut, ja
tuota pikaa istui koko perhe juhlapukimissa ja virsikirjat kädessä
noissa puisevissa, raskaissa vaunuissa, jotka verkkaista, melkein
juhlallista vauhtia lähtivät vierimään kirkolle päin.

Mälkilästä oli aivan yhtä pitkä matka, noin neljännes, kirkolle
kuin Hämeenkylästä, mutta aivan päinvastaiselta taholta. Kun siis
Sabelstjernain vanhat vankkurit ajoivat männiköstä esiin sille
aukealle, jonka keskessä Perniön kirkko joen rannalla sijaitsi,
tähystelivät vaunuissaolijain silmät mitä suurimmalla jännityksellä,
näkyisikö Mälkilän vaunuja jo kirkon edustalla. Ei näkynyt. Vauhtia
hiljennettiin siitä syystä vieläkin ja käyden noustiin vastamaata
ylöspäin väkijoukkojen keskitse, jotka jumalanpalveluksen alkua
odotellen olivat ryhmittyneet tien varrelle ja kirkon kupeelle.
Samassa soivat tapulista kellot yhteen ja väki rupesi lappamaan
kirkkoon -- nyt saattoi Sabelstjernan perhekin jo arvoaan alentamatta
lähteä asettumaan sukunsa vanhoille paikoille. Vaan juuri silloin
ajoivat vastapäiseltä rinteeltä ylös myöskin Mälkilän vaunut ja
pysähtyivät kirkon veräjän edustalle melkein samalla hetkellä kuin
Hämeenkylän vankkurit. Vaunuista nousi kookas, ryhdikäs soturi,
Kaarlo Kustaan aikuiseen sotapäällikön pukuun puettuna, ja autteli
naisiaan alas vaunuista.

Rahvas pysähtyi katsomaan vaunujen tuloa ja asettui kahden puolen
tietä päästääkseen herrasperheitä edellä kirkkoon. Mutta niistä
ei kumpainenkaan pitänyt kiirettä ja vasta veräjällä he yhtyivät
vastakkain, kylmällä ja kankealla kumarruksella tervehtien toisiaan.

Kirkon ovelle tultaessa vasta astui översti Sass, joka rouvaansa
käsipuolesta talutti, ikäänkuin arvonsa ja oikeutensa mukaisesti
kursailematta ensimäiseksi sisään, teki sen aivan luonnollisena
asiana. Mutta tuosta syntyi heti liikettä ja supatusta Sabelstjernan
naisten joukossa, jotka kohta perästä taivalsivat, ja vanha rouva
tarttui päättäväisesti Eerik Henrikinpojan käsivarteen, kuiskaten:

-- Näin sinä sittenkin annat heidän häväistä sukuamme ja riistää
meiltä oikeutemme!

Ja hänen vaimonsa, joka riippui toisesta käsivarresta, virkkoi itku
kurkussa:

-- Näetkö, kuinka sisareni ilkkuu? Nyt he vastustamatta asettuvat
ensi penkkiin...

-- Eerik, tee velvollisuutesi, varotti vanha rouva vielä kiirehtien
askeleitaan Mälkilän herrasväen rinnalle.

Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna oli karahtanut punaiseksi
kasvoiltaan ja hänen kätensä oli vaistomaisesti tapaillut miekan
kahvaa, hoksatessaan, minkä uuden häväistyksen hänen lankomiehensä
hänelle teki. Nyt hän ojensi vartalonsa uhkaavan näköisenä suoraksi,
harpaten pitkään kirkon keskuskäytävää myöten. Molempain perheiden
muut jäsenet seurasivat vähän toisiinsa sekaantuneina perästä.

Naisten penkit olivat pääkäytävän vasemmalla puolen, miesten
oikealla, sukupuolieroitus oli hyvin tarkka. Omat erityiset
penkkinsä oli papin ja lukkarin perheillä ja aatelittomilla kruunun
virkamiehillä, aina arvoasteensa mukaan. Vaan lähinnä alttaria olevat
penkit, kaksi kummallakin puolella, olivat käytävän puolelta ovilla
suljetut ja niiden edustaiset virsikirjareunukset olivat puetut
punaisella veralla -- ne olivat aatelisperheiden penkit, joihin
rahvas ei koskaan olisi mennyt, vaikka kuinka ahdasta olisi ollut
kirkossa. Juuri tuota ensimäistä noista punareunaisista penkeistä
olivat Sabelstjernat yli puolen vuosisataa hallinneet, kunnes nyt
Sassin perhe väitti itsellään olevan siihen parhaan oikeuden -- kahta
perhettä taas ei tietysti yhteen sopinut. Ja sitä kohden Henrik Sass
nytkin varmoilla askelilla käveli ja ryhtyi avaamaan naisten puolen
ovea vaimolleen.

Hetki oli jännittävä. Leskirouva Sabelstjerna, joka niin monasti oli
miesvainajansa saattamana astunut tuohon penkkiin kuin kotiinsa, ei
voinut suvaita, että tuollainen häväistys juuri hänen läsnäollessaan
tapahtui: puoli juoksua kiirehti hän edelle ja asettui uhkaavan
näköisenä, vihasta läähättäen, penkin oven eteen, ennenkuin översti
ennätti sen avata. Samassa oli hänen poikansakin puolisoineen siinä
hänen rinnallaan, ja niin seistiin tuokion aika ääneti yhdessä
ryhmässä. Tulisina säkenehtivät katseet vastakkain, kasvonpiirteet
olivat kiukusta jännittyneinä ja asennot osottivat vihaisinta uhkaa.
Kuolon hiljaisuus vallitsi koko kirkossa, rahvaskin oli huomannut
jotakin merkillistä olevan tekeillä ja pysähtynyt sitä katsomaan,
ja molempain perheiden nuoremmat jäsenet seisoivat sivummalla ja
pidättivät pelästyneinä henkeään.

-- Suvaitsetteko syrjäytyä, että pääsen penkkiini? virkkoi vihdoin
aatelisrouva Sass, koettaen tyynesti pyrkiä vanhan Sabelstjernan
rouvan ohi penkin ovelle. Vaan tämä ei liikahtanut, sähisi vain
vastaan:

-- Penkki on meidän, on vanhastaan Sabelstjernan suvun. Olkaa hyvä,
tuo toinen penkki on joutilas!

-- Se on muita, halvempia varten, meidän sukumme on paikkakunnan
aatelissuvuista vanhin.

-- Ulkomaalainen nousukassuku -- tässä kirkossa olemme me ensimäisiä.

-- Vastaleivottu knaappisuku, se voi olla ensimäinen siellä, missä ei
ole arvokkaampia...

Näihin asti olivat rouvat vaihtaneet sanoja verrattain hiljaisella
äänellä miesten vielä seistessä äänettöminä vastakkain. Vaan tuo
keskustelu oli yhä tulistanut heidän kiihtyneet mielensä, ja nyt
kääntyi rouva Sass jyrkästi miehensä puoleen, lausuen kovalla äänellä:

-- Henrik, avaa tuo ovi!

Ja översti Sass teki liikkeen lähemmäs.

-- Ylemmän aatelisarvoni ja sitä seuraavain oikeuksieni nimessä
saatan minä perheeni tähän penkkiin.

Mutta pohteestaan punakkana ja vaahdossa suin hyppäsi Eerik
Henrikinpoika hänen eteensä.

-- Minun ruumiini yli menet siihen penkkiin, muuten et.

Ääni oli jo käynyt kovemmaksi molemmilla puolin, yhtaikaa kirkuivat
sekä miehet että naiset, kukin koettaen saada pistoksensa ylinnä
kuulumaan. Översti Henrik Sassissa kiehui jo vanha sotilasveri, hän
huusi kuin lipullistaan komentaen:

-- Syrjään, maanmoukka, taikka opetan sulle sotilastapoja. Minä en
ole tottunut tottelemaan lanta-aatelisia, jotka eivät vielä koskaan
ole miekkaansa paljastaneet.

-- Minä voin paljastaa miekkanikin, jos sukuni arvo sitä vaatii. --
Sabelstjerna tapaili miekkaansa toisella kädellään, vaan toisella hän
tempasi voimakkaalla liikkeellä penkin oven auki ja huusi: -- Sisään,
naiset, Sabelstjernain paikalle!

Hänen puolisonsa ja äitinsä rupesivatkin jo voiton varmoina nousemaan
avattuun penkkiin. Vaan siinä oli Sassin rouvakin ääressä ja
epätoivon kiivaudessa tyrkkäsi tämä vaskireunaisella virsikirjallaan
penkkiin astuvaa sisartaan kylkeen. Mutta hän sai samanlaisen
sysäyksen takaisin, ja tuossa tuokiossa olivat rouvat ilmi tappelussa
virsikirjoilla ja nyrkeillä, itkien ja huutaen tapellessaan.

Aatelisherrat olivat sillä välin täyttäneet uhkauksensa, paljastaneet
miekkansa, ja seisoivat nyt siinä säihkyvät säilät vastakkain yhä
viskellen synkkiä herjaussanoja toisilleen. Rahvas, jonka uteliaisuus
oli muuttunut säikähdykseksi, oli noussut penkkien päälle seisomaan,
lukkarilta, jonka jo olisi pitänyt alottaa virsi, tyrehtyi ääni
kurkkuun, ja kirkonvartija seisoi typertyneenä sauva kädessään,
uskaltamatta mennä palauttamaan häyriytynyttä kirkkorauhaa. Silloin
astui seurakunnan vanha, valkeapäinen kirkkoherra, Henricus Sylvanus,
sisään sakastista.

Hän pysähtyi kauhulla alttarin luo, nähdessään, kuinka hänen
temppeliään häväistiin, nosti kätensä pystyyn ja rupesi vapisevalla
äänellä varottamaan:

-- Asettukaa, asettukaa, hurjistuneet ihmiset, tämä on pyhä paikka...

Vaan ei kukaan häntä kuullut. Aatelisherrat peräysivät miekkojaan
mitellen yhä lähemmäs alttaria, pappia huomaamatta, ja tämä vaipui
typertyneenä melkein heidän jalkoihinsa alttarin retinalle.
Vaan herrat iskivät vihan vimmassa miekkoja vastakkain, säilät
kimaltelivat ikkunasta heijastavassa päivänpaisteessa ja teräs
kilahteli kimakasti... Vihdoin putosi ase romahdellen Sabelstjernan
kädestä, Sassin harjautunut miekka oli sattunut hänen kömpelömpään
käteensä, ja verta vuotaen vetäytyi hän syrjään. Vaan Mälkilän isäntä
pisti miekan tuppeensa, astui pää pystyssä, selkä suorana, penkin
ovelle, jossa rouvain kahakka jo oli päättynyt, survaisi vaimonsa
sinne sisälle ja istahti itse vastapäiseen penkkiin miesten puolelle,
yhä huohottaen tuon kiivaan ottelun jälkeen.

Mälkilän suku oli voittanut, oli anastanut ensimäisen sijan
kristillisessä penkkijärjestyksessä. Masentuneena ja kalpeana istui
Sabelstjerna erään talonpoikaispenkin kynnyksellä, jossa hänen
nyyhkivät naisensa voivotellen panivat ensimäistä sidettä verta
vuotavalle haavalle. Haavaa kirveli, vaan vielä kipeämmin kirveli se,
että Sabelstjernan suku sittenkin oli menettänyt kunniasijansa...

Mutta vanha kirkkoherra nousi vaivalloisesti alttarin kaidepuuhun
nojaten pystyyn ja hänen värisevät huulensa tapailivat kauan sanoja,
ennenkuin ääni lähti kulkemaan.

-- Kirkkomme on häväisty, tässä huoneessa ei voida enää
jumalanpalvelusta pitää, puhui hän vapisevalla äänellä. -- Ulos, ulos
kaikki kansa, tämä on saastutettu paikka!

Ja ensimäisenä hän itse käveli ulos tyrmistyneen kansan häntä
seuratessa. Viimeisinä tulivat aatelisperheet kirkosta, astuivat
juhlallisina ja vakavina vaunujensa luo ja lähtivät toisiinsa
katsomattakaan ajamaan kukin omalle taholleen. Kirkko suljettiin
rautaisilla telkeillä, ja suljettuna se sitten pysyikin kesäkauden,
kunnes häväistyksen hälvettyä taas katsottiin voitavan siellä
jumalanpalvelusta pitää. Ja aatelisherrat saivat ottelustaan maksaa
pienet sakot kirkon rahastoon.

Vaan kun syksyllä taas kansa uudelleen kokoontui Perniön kirkkoon,
silloin astui Mälkilän isäntä perheineen kenenkään kieltämättä
ensimäiseen punareunaiseen penkkiin ja Sabelstjernat tyytyivät
kiltisti toiseen. Niin oli ratkaistu kristillinen arvojärjestys
penkkisijoista.

(Margareeta.)




SEITSENOIKEA.


Sunnuntai-aamu oli aikainen, kun laskumiehen saatuamme lähdimme
Hyrynsalmen kirkolta soutamaan alaspäin myönnyttäviä vesiä.
Tuntui sunnuntaita olevan luonnossakin. Sen rauha näytti lepäävän
tyynesti päilyvillä vesillä ja kasteestaan vielä kimaltelevilla,
lehtevillä rannoilla. Lepopäiväänsä rauhassa viettäviä ihmisiä seisoi
puhtaissa, valkealta heloittavissa pyhäpukimissaan rantamökkien
ovilla, rantapolkua pitkin vaelsivat toiset, kengät ja virsikirja
kainalossaan, kirkkoon päin, ja siellä täällä rantakivillä istui joku
jäykkä tukkijätkä onkivapa kädessään harjoitellen jo varhaisesta
aamusta kalansyöntiaikana vapaapäivänsä mielityötä.

-- Kunhan ennätettäisiin hyvissä ajoin Seitsenoikean alle, ennenkuin
yhteen soitetaan, ettei jäätäisi koskelle kirkonajaksi, puhui
laskumies puoleksi itsekseen, kääntyen tarkastamaan päivännousua idän
taivaalta.

-- Keritään komeastikin, matalallahan nyt vielä on päivä, vakuutteli
venheen omistaja, joka airoissa istui; mutta huomatessaan kumminkin
annetun viittauksen rupesi hän heti parantamaan vitkaista soutuaan.

Laskumies ei näyttänyt tuota paljon kuulevan eikä huomaavan, hän
puhui vain ikäänkuin jatkoksi edelliseen lauseeseensa:

-- Tänäpäivänähän siitä täyttyy tasalleen neljä viikkoa, kun
Seitsenoikea vei nieluunsa viisi henkeä, kaksi vain seitsemästä
pääsi hengissä. Kirkonajaksi olivat lähteneet koskelle, sinnepähän
jäivät. Veres asia oli vielä tuo viiden hengen hukkuminen, se oli
meilläkin tuoreessa muistissa, sillä äsken olimme lukeneet siitä
kertomuksen sanomalehdistä. Eipä siis kumma, jos meidän huomiomme
nyt, kun laskettiin samaa koskea kohden, kääntyi tuohon tapaturmaan.
Laskumies oli heilläkin ollut venheessään -- niin tuli ajatelluksi
-- selvällä päivällä olivat kulkeneet koskelle niinkuin nyt me ja
selvällä päällä myöskin -- ja heille siihen kaivausi hauta. Vahinko
ei tule kello kaulassa, se tulee kuin varas yöllä, eikä sitä kukaan
usko, että nyt se tulee juuri minun kohdalleni... Kuuntelimme sen
vuoksi tarkkaavaisina laskumiehemme tarkempaa kertomusta heidän
retkestään. Hän puhui siitä pitkin, taivalta, puhui maltillisesti ja
tyynesti, kuin jos koko asia olisi tapahtunut vuosia sitten, jossakin
Venäjänmaalla, ja kumminkin hän ohjasi useita ihmishenkiä juuri
samoja kuohuja kohden. Mutta koskenlaskijan varmin ominaisuus onkin
juuri tyyneys.

Olimme jo laskeneet pienemmät kosket Seitsenoikean yläpuolella, ja
tämän niskassa kiihtyvä virta nieleskeli jo venettämme ahnaasti
ja enenevällä vauhdilla alaspäin. Ei se näyttänyt niskastaan
kovinkaan kovalta eikä peloittavalta, toisilta olivat tuntuneet
ennen laskemamme Emäjoen monet muut kosket, korkeammin kuohahteli
ja pärskyi "Aitto", kun sen hyrskyihin luisuttiin, jalommin mylvi
"Jalo" jo etäämmältä toitottaen vihaansa ja voimaansa. Matalat,
karikot rannat eivät Seitsenoikean niskassa purista vesimäärää aivan
ahtaalle, eikä putous alussa ole suuri. Mutta vähitellen kiihtyy
kuohujen vimma, koski tulistuu ja ärtyy, rannat kohoavat pystyiksi
kallioseiniksi, jotka toisiaan lähennellen kaventavat virran uomaa ja
jyrkentävät putouksen yhtenä vaahtona kihiseväksi aallokoksi. Vene
hyökkää kasvavalla vauhdilla tuota vaahdokkoa kohti, vesi pärskyy
korkealle sen keulan edessä ja viskelee laineenharjoja räppeiden
yli; laidat vavahtelevat hyrskyjen painosta ja koko vene tasaisesti
ladottuine tynnyririveineen sujahtelee notkuvasti aallokossa.
Vilahtelemalla siirtyvät silmäin ohi törmillä puut ja kalliot ja
jäljelle jäävät rantakosteikkojen kiertävät pyörteet. Mutta juuri kun
puristautuvat ahtaimmilleen ja koski vaahtoisinna kuohuu, pyöräyttää
virran uoma muutamasta kalliosta mutkan vasemmalle, parilla
voimakkaalla melan nykäyksellä kääntää perämies venheen kulkemaan
samaa suuntaa, ja siinä tuokiossa lasketaan jo tyyntyneemmille
vesille. Toinen ranta loivenee, virta muodostaa sitä vastaan avaran
poukaman, ja kun koski siitä taas oikeaa entiseen suuntaansa,
ollaan jo sileällä suvannolla. Airot otetaan esille, soutaa saa
syltä parikymmentä, ennenkuin kosteikko taas vähitellen kiihtyy
koskeksi uuden könkään niskassa. Sitä peliään se pitää uudelleen ja
uudelleen, sanotaan, että tämä koski seitsemästi viskaupi mutkalle ja
seitsemästi taas oikeaa -- siitä "Seitsenoikea".

Pari tuommoista korvaa oli jo laskettu, syvässä äänettömyydessä jo
saavuttiin juuri kolmanteen poukamaan, kun laskumies taapäin kääntyen
viittasi kädellään vasta jäljelle jäänyttä aallokkoa, virkkaen:

-- Tuossahan se niiltä venheen täytti, tässä se kaatui ja suistui
miehet uimasilleen.

Olimme tosin kuulleet tuon kertomuksen jo ennen, vaan emme siltä
malttaneet olla kysäisemättä:

-- Mikähän se heidän venheensä siinä keikautti, kun me noin hyvästi
pääsimme?

-- Ka, totta se niin oli sallittu. Niillä oli venheessään jyvälasti,
olivat käyneet kirkolta hakemassa kruunun aitasta siemenrukiita,
joita sieltä annettiin. Ja seitsemän miestä oli venheessä. Olisivatko
latoneet lastin epätasaisesti ja liian korkeaksi kasanneet? --
niin nuo sanovat, minä en tiedä. Vaan kun koski tuossa löi aallon
venheeseen, niinkuin löi meillekin, heilahti muuan säkki ja vierähti
toiselle laidalle. Vaikka laskumies huusi ja varotti miehiä pysymään
paikoillaan, hyppäsivät he kumminkin ylös muka säkkiä nostamaan...
Vene kallistui ja täyttyi, ja samassa se jo olikin kumossa.

-- Mutta miehet pääsivät kumminkin nousemaan venheen pohjalle?

-- Tässä poukamassa pääsivät pohjalle kaikki ja siinä huusivat, vaan
eivät saaneet venettään mitenkään melotuksi rantaan päin. Virta vei
heidät alaspäin ja tuossa niskassa tempasi koski...

Juuri siihen korvaan laskimme mekin nyt, eikä laskumies enää joutanut
jatkamaan lausettaan, eikä hänen ääntään toki siinä pauhussa olisi
kuulunutkaan. Kuin kiehuvassa kattilassa tuntui vesi siinä mouruavan,
aallot pieksivät toisiaan tuhannen tulisella vimmalla; kumma oli
ajatella, että ihmisolentojen oli täytynyt siihen syöksyä kaatuneen
venheen kuperalla pohjalla. Mutta kaksi miestä niitä oli jo siihen
jäänytkin, kertoi laskumies seuraavalla suvannolla, siinä rytäkässä
eivät olleet jaksaneet pysyä kiinni emäpuussa. Muut olivat vielä
istuneet venheen päällä, kun kulkivat noiden mökkien ohi.

Vähän alempana, siinä, missä virta taas kiihtyi, oli haaksirikkoisten
laskumies pelastunut venheen pohjalta maaperälle. Meidän laskijamme
näytti paria neliösylen kokoista saaren nyppylää keskellä koskea.
Kun venheen raato oli vierinyt niiden välitse, oli laskumies
viskautunut uimasilleen, ja virta oli hänet niin kuljettanut, että
hän sai muutamasta kiven syrjästä kiinni ja siitä pääsi hilautumaan
kalliolle. Oli hän huutanut toisillekin, että tulisivat jäljestä, ja
yksi olikin heittäytynyt veteen, vaan heittäysi liian myöhään. Virta
vei hänet ohi ja koski nieli...

Kivakon mutkan kieraisee koski juuri tämän korvan alapuolella, ja
kun se siitä viimeisen kerran oikeaa, on edessä oikosuora, kapea
ränni tyrskyvää aallokkoa melkein silmänkantaman matkan. Jo ennen
oli meille kerrottu, että tuo viimeinen korva Seitsenoikeassa on
kovin, ja perämiehestäkin näkyi kyllä, että tässä on tärkeä paikka
edessä. Edellisissä korvissa oli hän pahimmassakin kuohustossa
seisonut mela kainalossaan verrattain huolettomana, väliin melkein
velton näköisenä. Nyt hän yhtäkkiä näytti pingoittavan jäsenensä
ja samalla tahtonsa ja koko sielunsa kiinteäksi ja tarkaksi sen
vaarallisen taipaleen varalta, joka oli tulossa. Tanakasti hän
varmisti jalkansa kaaripuita vastaan, sujautti polvensa hiukan
notkuun ja väännäytti koetteeksi pariin kertaan edes takaisin melaa
vedessä, kai nähdäkseen, tottelisiko vene hiuskarvalleen hänen
pienintä käskyään. Näytti tottelevan. Ei värähdystä näkynyt hänen
kasvoissaan, tuskin silmää hän räpäytti koko ajalla venheen sukkulana
suikeltaessa mahtavain kuohujen lävitse, ja selvästi näkyi, miten
lihakset hänen kaulassaan kovenivat aina, kun hän ruumisvoimallaan
painautti melaa ja siten väisti venettä hyökkäämästä hyrskyä kohti,
jonka vaahdonpeittämässä silmässä pohjakallio vaani saalista. Hänen
katseensa oli niin terävä, että olisi luullut hänen sillä voivan
puhkaista kallionkin keulan edestä.

Mutta sitä ei kestänyt kuin minuuttia pari, kolme. Tuota pikaa oli
puikahdettu senkin pahimman korvan alle, ja samassa vieri vene taas
tyyntyvälle suvannolle. Laskumiehenkin kasvoista katosivat ankarat,
teräviksi pingoittuneet piirteet ja jäsenet laukesivat liiasta
jännityksestään entiselleen. Hän pisti tupakan ja tarttui taas
huopasimeen.

-- Se korva se riuhtaisi heistä viimeisetkin venheen päältä, ja
tuohon kallioon särkyi venhekin pirstaleiksi. Sitä paikkaa ei leikin
melatta lasketakaan. Vaan yksi mies pääsi vielä hengissä senkin
alle, taivas tiesi, miten lie päässyt. Tässä suvannolla sillä vielä
oli siksi verran tarmoa, että kun soluili rantavirtaa alas, sai
käsivartensa kieraistuksi vesirajassa kasvavan puun ympäri -- tuon
näreen ympäri juuri tuossa -- ja hän kieraisikin ne niin lujalle,
kuin olisivat ne olleet siihen kiinni juotettuina. Mutta siihen
hän samassa kontettuikin ja kangistui. Mökkiin, tuohon suvannon
rannalle, olivat muutamat tytöt, jotka olivat jääneet kirkonajaksi
kotimiehiksi, kuulleet hätähuutoja ja olivat lähteneet soutamaan
koskelle päin saadakseen selville, mistä se huuto tuli. Toiset
miehet olivat silloin jo hukkuneet ja uponneet, tämän yhden löysivät
vain siitä puusta. Mutta niin se oli siinä lujassa, että he tuskin
jaksoivat yhteisin voimin häntä siitä irti kiskoa. Hengenmerkkiä ei
ollut enää vähääkään, vaan kun tytöt veivät hänet lämpimään mökkiin
ja siellä hieroivat, niin siitä se vähitellen virkosi ja henkiinpähän
jäi. Muut viisi vei koski, ja ruumiit löytyivät myöhemmin mikä
mistäkin monen virstan päästä.

Nyt olimme me jo Seitsenoikean alla, ja kertomus koskeen hukkuneista
oli myös jo lopussa. Hyvään aikaan ennen kirkonaikaa olimme ehtineet
kosken alle, ja nyt oli taas soudettavana pitkä suvanto. Laskumies
sai laskupalkkansa, haukkasi suupalan matkamiesten eväistä ja lähti
kohta astumaan takaisin rantapolkua pitkin. Sitä ennen hän törmällä
lähtötupakkaa sytyttäessään kumminkin vielä kerran palasi noihin
hukkuneisiin ja kertoi:

-- Viisi virstaa tästä alaspäin näette rannalla talon. Senkin talon
isäntä, nuori mies, oli hukkuneiden joukossa. Hänen ruumistaan
haettiin kauan, emäntä oli palkannut erityiset harojat, mutta
turhaan sitä harottiin. Pari viikkoa myöhemmin sattui sitten emäntä,
joka vasta oli ensimäisen lapsensa tehnyt ja suri kovin miestään,
eräänä iltana seisomaan kotirannassaan. Pitikin sen silloin sattua,
että juuri siihen kohosi ruumis ja tuli verkkaan lipuen virran
muassa -- emäntä tunsi miehensä ruumiin. Niin kuuluu tämä tapaus
syvälle painuneen tuon nuoren naisen mieleen, että hän siitä
pitäen on herjennyt melkein hupsakaksi. Sitä se kuuluu kaikille
ihmisille valittavan, että kadotukseen se hänenkin miehensä meni,
kun kirkonaikana kosken laski, sanoo nähneensä sen unissaankin...
tietääpä ne höperön unet...

Tuommoisista tapauksista ne muodostuvat kansan mielessä vähitellen,
kunhan muistot, surut ja mielikuvitus ehtivät lisiään rakennella, nuo
monet koskitarinat. Epäilemättä muodostuu tästäkin kenties montakin
"Seitsenoikean tarinaa", joita isät kertovat pojilleen opettaessaan
heitä jo pienuudesta pitäen tottumaan koskien salaisuuksiin ja
kunnioittamaan niiden mahtavuutta ja voimaa.

(Nuori Suomi II.)




LEPOPAIKKA.


Taival oli pitkä ja autio, niinkuin ovat taipalet Kiannan ja
Kuusamon syrjäkylien välisillä kinttuteillä. Talosta lähdettyä oli
jo pari tuntia kävelty poikki soiden ja pitkin kankaita, samoiltu
sitä yhtä tavallista, tasaista tahtia, ja vielä oli parin tunnin
matka lähimpään taloon. Ääneti kuin ainakin astuttiin pitkin karua,
harvapuista koleikkoa, hypittiin kiviltä keloille ja mättäille ja
kierrettiin aavan suon laitaa tarpeettomasti mutkittelevaa polkua
myöten. Noustiin harjulle siitä, käveltiin sen selkää kappale, niin
jo tultiin laakson jyrkälle rinteelle, jonka pohjalla tiheitten
leppäpensaikkojen välissä puro koskena lirisi.

Omituisen sulavasti soveltui sen ääni silloiseen hetken mielialaan,
enkä malttanut olla istahtamatta siihen sammaltuneen kannon tyngelle
levähtäissäni kuuntelemaan sen sointia ja nauttimaan ja mietteisiini
vaipumaan. Alakuloinen tunne tuntui vallitsevan koko luonnossa,
tuommoinen maltillinen, pehmeä, vehmainen tunne, joka herpaisee, vaan
samalla viehättää. Päivä paistoi himmeästi hattarapilvien takaa,
ja siitä kävi metsän vehreys hiukan tummahtavaksi. Öisen sateen
ja aamuisen kasteen jälkeen oli maa vielä kosteuttaan notkuva, ja
talttuneesti kaikui astuessamme tanteresta askelten säännöllinen
töminä. Ne askeletkin ikäänkuin säestivät sinä aamuna jotain
surunvoittoista, haaveilevaa säveltä, niinkuin ne toisen vuoron taas
takoivat reipasta, yllyttävää tahtia.

Laakso tuossa, reheväkasvuinen, tuoreuttaan tuoksuva, oli kuin
kosteikko korvessa, tai tuntui ainakin siltä. Heinikko oli korkea
ja hyötyvä pitkin rinnettä, maa hedelmällistä mullikkoa ja korkeat
koivut loivat siihen hauskan siimeksen. Ja puro siinä alla porisi
vaahtoavana putouksena ja ajeli alla olevaan avarampaan kosteikkoon
virkkuja, valkopäitä aaltojaan.

Siinäpä soisin minä voivani viettää elämäni alakuloiset hetket,
niin tuntui mielestäni tuossa levätessäni. Sinnepä tahtoisin
vetäytyä loitolle maailman mylläkästä, kun korkeimmillaan käyvät
inhimillisten intohimojen ja kilvoittelujen tuimat laineet ja tahdon
tarmo väsähtää puolettomissa ponnistuksissa. Toisinaan halaa mieli
niin hartaasti täydellistä yksinäisyyttä ja lepoa. Tässäpä olisi
lepopaikkani rauhainen ja rikas, olisi suvantoni ja suojarantani.
Ei loiskuisi kaukaisinkaan maininki elämän taistelujen ulapalta
hiljaisen lepolaaksoni kuuluville, vaan sydänmaan tyynesti hilpeilevä
puro soittaisi yksin viehkeätä virttään huuhdellen mielestäni
kaihon ja katkerat mietteet. Ja minä kuuntelisin sen alakuloista
soittoa, kunnes jo rauhoittunut mieleni kuulisi siitä virkistävää
kehoitusvirttä ja elämän halua ja iloa.

Ja siinä yksinäisyydessäni, vaikuttamatta minkään ulkomaailman tavan
tai kiihoittimen, kävisin sitten äänettömiä käräjiä itseni kanssa
ja tuomitsisin vinouteni ja vääryyteni. Siellä oppisin ajattelemaan
itsenäisesti ja vapaasti ja arvostelemaan maailman turhuuden ja
maailman hyveen ja saisin luoduksi silmistäni karstat pois, jotka
himmentävät ja harhauttavat katseeni, ja puhdistumaan saisin
maailmalla tarttuneesta kuonasta alkuperäiset ihannekuvani. Ja niin
varustettuna tahtoisin taas rientää takaisin elämän hälinään, sillä
silloin osaisin minä taas oikein taistella ja oikein nauttia, oikein
viljellä, kehittyä ja kehittää.

Mutta lepopaikkani olisi väsymyksen hetkien varalta aina täällä
laaksoni rinteellä koivujen siimeksessä, syrjässä syrjäisimmältäkin
polulta. Ja kun kerran huomaisin taipalellani kokonaan uupuvani,
silloin rientäisin taaskin tähän kuuntelemaan puron lievittävää
lirinää ja hengittämään reheväkasvuisen laaksoni tuudittavaa tuoksua.
Istuisin mättäälle nurmikkoon, nojaisin pääni koivun valkoista kylkeä
vasten ja katselisin, kuinka sopuisassa leikissä taivaalla harmajat
hattarat ajelevat toisiaan, kuuntelisin tuulen leikkiä latvoissa
ja unhoittaisin kaikki, kaikki. Ja silmäni ummistaisin siinä ja
nukkuisin pois kuin rukoukseensa nukkuva lapsi.

Tässä tämmöisessä lepopaikassa voisi -- niin minusta tuntui --
ihminen kerrankin tuntea itsensä vapaaksi kaikesta, tuntea itsensä
ihmiseksi. Mutta mistäpä löytäisi elämän taipalella lepopaikan
tämmöisen, syrjäisen, rauhallisen ja helmaansa noin hellästi
tuudittavaisen?

Oli niin suloista levätä tuossa laakson pehmeässä liepeessä
ja sen siimeksessä vilvoitella hiestynyttä päätään ja samalla
antaa ajatusten mielinmäärin tehdä retkiään unelmain rajamailla.
Tuommoisessa lepopaikassa on ihana haaveksia ja siinä sitä voipikin
vapaasti tehdä. Hevillä en malttanut siitä erota.

Vaan matkaa oli jatkettava. Lepopaikka jäi siihen jäljelle, kun
taas lähdettiin samoilemaan salon halki, kiikkumaan suoportailla
ja hyppimään karujen kangasten kivillä, enkä sen koommin tavannut
levähdyspaikkaa sen makuista. Vai liekö vika ollut siinä, etten
muulloin sattunut samassa mielialassa istahtamaan helteissäni
henkäisemään? En tiedä, vaan jos sellaisen lepopaikan vasta mistään
taipalillani tapaan, niin lepäänpä silloinkin tahallani tarkoin ja
kauan.

(Tuokiokuvia Kuusamon matkalta.)





ARVID JÄRNEFELT.


Syntynyt 16/11 1861 Pulkkalassa Inkerinmaalla, fil.kand. 1885,
lakit.-kand. 1890. Sittemmin maanviljelijä ja: kirjailija.
Julkaisuja: _Isänmaa, Ihmiskohtaloja, Heräämiseni, Veljekset, Helena,
Veneh'ojalaiset_ y.m.; näytelmät _Samuel Croëll_ ja _Orjan oppi_.




VIKKKU.


Virkku oli vanha ja harvinaisen vihainen koira. Sillä oli
hullunkurinen tapa eli vika: kutsuttaissa se ensin omituisella
tavalla jäykistyi, sen selkäkarvat nousivat, se pyörähti ympärinsä
ja murisi jollekin näkymättömälle olennolle, aivan kuin olisi
valmistunut tappeluun. Tätä sen tapaa nauroivat kaikki ja ärsyttivät
sitä huviksensa.

Monasti oli jo ollut kysymys koiran ampumisesta, sillä se oli
päälliseksi ruvennut öisin ulvomaan, eikä sitä mitenkään saatu
vaikenemaan. Mutta isännän pyssy riippui niin korkealla, että olisi
pitänyt noutaa tuoli siihen ylettyäkseen ja latausvärkit olivat
vinnillä, -- epätietoista vielä kummalla puolella. Puheen tullessa
ampumisesta sanoi isäntä joka kerta: sehän oli ennen niin perin
hyväluontoinen, ei usuttamallakaan ihmisten päälle käynyt, mistä
ihmeestä se nyt vanhoilla päivillään on noin ärtynyt, Virkku paha! Ja
lykkäsi ampumisen taaskin tuonnemmaksi.

Sekä isäntä että koko talonväki kuitenkin tiesivät ihan hyvin miten
tämä Virkun pilaantunut elämä oli alkunsa saanut. Tiesivät mitä se
ulvoi. Ja tiesivät kuinka se hullu pyörähtämisen tapakin oli syntynyt.

Silloin oli ollut kesäinen sunnuntaipäivä. Suuri vedenselkä oli
tyyni, taivas täynnä liikkumattomia kirkasreunaisia hattaroita.
Aurinkoa ei näkynyt ja vedenpinta oli hienossa varjossa. Kaukaiset
sinisaaret olivat nousseet pintaa ylemmäksi, ilmaan, ja etäisimmät
maat kadonneet näkyvistä, että järvenselkä oli paikottain kuin aava
meri.

Virkun kotitalo oli ihan rannassa, niin että pihana oli järveen
viettävä nurmikko, ja tyynen aikana vesi näkyi tuvan ikkunasta yhtenä
tummana kuvastuksena korkean metsäniemen tähden, joka oli vastapäätä
taloa.

Virkku, -- silloin se oli vielä hyvissä voimissa, -- tulla tupsahti
rannalle, mistä lie tullutkin, ja katseli läähättäen järvelle päin.

Ei epäilemistäkään! hän ajatteli. Kirkkovene oli poissa rannasta,
väki oli siis kuin olikin lähtenyt kirkolle. Että ne pääsivätkin
jättämään, vaikka Virkku jo varhaisesta aamusta oli aavistanut
lähtöä ja juuri sitävarten loikonut rannalla odottamassa. Kun he
olivat viipyneet niin armottoman kauan, oli Virkku vaan päättänyt
pikimmältään pistäytyä toisessa talossa. Hänellä oli sinne oma
oikotie, niin että koko retki saattoi kestää vaan silmänräpäyksen.
Toisessa talossa ei ollut näkynyt elävää sielua, ja merkillisintä,
ettei Vahtiakaan mistään löytynyt. Vahti oli kasvatettu Virkun
talossa, mutta annettu sitten sinne toiseen taloon, ja kielletty
tulemasta entiseen kotiin. Sentähden käväisi Virkku puolestaan
silloin tällöin Vahtia katsomassa ja antoi sen jonkun aikaa
leikitellä kanssaan. Virkku oli nähnyt Vahdin kasvavan pennusta
saakka ja tulevan rotevammaksi ja suuremmaksi koiraksi kuin hän itse.
Mutta Vahti pysyi aina samassa alamaisuudessa häneen ja pelkästä
hienotunteisuudesta ei ruvennut koskaan edes painimaankaan hänen
kanssaan; hyppeli vaan niinkuin pentu ympärillä ja hipaisi kielellään
toisen suuta.

Turhaan haettuaan Vahtia oli Virkku heti tullut takaisin samaa
oikotietä myöten, ja sillä välin oli nyt kirkkoväki päässyt lähtemään!

Harmitti kauheasti, että sen Vahdin tähden nyt tämmöinen ikävyys piti
sattua!

Istuttuaan hyvän aikaa rantanurmikolla ja katseltuaan järvelle Virkku
vihdoin laskeutui makuulle yhteen mykkyrään, huokaisi pitkään ja
ummisti silmänsä.

Kaukana siitä, että Virkun mieli olisi ollut tästä jättämisestä
kovin masennuksissa. Ei tämmöistä ensi kerran tapahtunut. Olisihan
tosin ollut hauska kekottaa venheessä, juosta kirkonkylän kujia
myöten miesten seurassa; mutta hauskaahan oli edessäkin, kirkkoväen
kotiintulo ja niiden vastaanotto rannassa, sitten koko tuo viehättävä
loppuosa päivää, jolloin kaikki olivat kotona, ja hän, Virkku,
keskellä kaikkia. Illan tullessa oli parasta. Silloin mikä istui
kuistin rappusilla, mikä aitan kynnyksellä, mikä keinulaudalla, mikä
missäkin ja Virkku sai kävellä toisen luota toisen luo ja kukin
silitti omalla lämpimyydellään.

-- Virkku seh, tule tänne! Jaa Virkku jaa, Virkkuko se on, jaa, jaa!

Mutta toinen huusi sieltä aitan luota: "seh, Virkku, se-seh, tule
tänne!"

Ja kun Virkku kaulaansa venyttäen ja häntäänsä heilutellen alkoi
astua uuden kutsujan luo, niin saattoi jo joku kolmas huutaa
kiikkulaudalta: "Tänne Virkku! Tännehän se Virkku tuleekin! Virkku
seh, seh Virkku. Jaa, jaa!"

Tämmöisinä hetkinä uhkui elämänilo yli Virkun sydämen reunojen.

Sentähden, maatessa siinä rantanurmikolla silmät ummessa, tietäen
että tuo hetki oli juuri kynnyksellä, kuinka suuri erehdys olisi
ollut sanoa: Virkku nukkuu! Ei: Virkku valvoi, valvoi ja nautti
elämästä, nautti joka henkäisyllä, nautti niin että kostea, kylmä
nenä nytkähteli, nautti silmät ummessa, ajan kulkiessa hiljaa
sihisten hänen ohitsensa.

Tunnittain hän näin makasi, silloin tällöin vain nosti päänsä,
naksutellakseen hampaitaan turkissansa ja silitelläkseen sitä
kielellään missä tarvittiin; sitte taas huokaisi, nielaisi
nautinnosta, ja painoi silmänsä umpeen.

Vaan kun päivä jo alkoi kallistua iltapuoleen, avasi Virkku yhtäkkiä
silmänsä.

Kaukaa -- kaukaa ulapalta, kotiniemen takaa kuului hänen korviinsa
airojen loiske.

Virkku kavahti ylös; hänessä alkoi elää joka jänne, silmät
suurenivat, korvat nousivat pystyä pystympään, ja köykäisempänä
kuin lentoon lähtevä lintu se istui selin taloon, katse järvelle
päin, koko olennollaan seuraten kuulumattomia ääniä. Ainoastaan
etujalkojaan sen piti kärsimättömyydestä joskus liikutella.

Samasta kärsimättömyyden syystä sen piti vihdoin jo vinkaistakin.
Luultavasti äänet sen korvissa yhä selvenivät, -- tarkkakuuloisinkaan
ei olisi vielä mitään kuullut, -- ja hänestä näytti joka hetki että
nyt-nyt-nyt ne tulevat. Mutta Virkun kärsimättömyydellä oli pitkä
tilaisuus kasvaa. Sillä puolen tunnin aika meni ennenkuin airojen
loiske oli niin selvä, että todella sopi ruveta arvoittelemaan, millä
hetkellä vene tulee niemen takaa.

Se sujahti sieltä esille vinhassa vauhdissa; koko sarja valkohihaisia
soutajia veteli yhtaikaa, niin että airot rytkyi, ja kaartaen ympäri
niemen kärjen vene kääntyi suoraan kohti kotorantaa.

Virkun rajaton ilo puhkesi siihen, että se lähti kuin piili pitkin
rantaa kiitämään ja ajoi lentoon varislauman.

Tarkasti se punnitsi matkansa ja tiesi kyllä ennättävänsä takasin
ennenkuin vene pääsee rantaan. Hän ennättikin täsmälleen. Airot
nostettiin ja vene läheni omalla vauhdilla telojansa.

Mutta mitä hän silloin näki?

Ihan kokassa, ylimpänä kaikkea muuta kekottaa toisen talon
Vahti, nuorine, tylsänokkaisine naamoineen, ruskean kellertävine
suupielineen. Ja sen häntä käy kuin viuhka tuulessa. Tietysti se nyt
kuvailee että toinen oli sitä huvittaakseen kiitänyt pitkin rantaa!

Virkku kangistui ja tuli ainakin tuuman korkeammaksi selästä.
Jäykistynein jaloin se teki muutaman lyhyen askeleen rannemmaksi
ja katsomatta veneeseen käänteli päätään hitaasti vasemmalle ja
oikealle. Sen sisimmästä sydämmestä tunki esille huonosti salattu
murina.

Pshiuu -- pani vene, kun sen kokka samassa jo kävi rannan pohjaan.
Miehet ja vaimot nousivat kaikki yhtaikaa tuhdoiltansa ja hyppelivät
kolisten, jutellen ja naureskellen maalle.

Vahti tietysti ensimäisenä.

Huomattuaan Virkun mielentilan se kuitenkin heti ymmärsi mitä oli
tehtävä, -- jonka se muuten teki aina ja aikoi aina vastaisuudessakin
tehdä tämmöisissä tapauksissa: Vaikka se oli suurempi ja rotevampi ja
jo täysikäisyyden kynnyksellä, heittäysi se Virkun edessä pennuksi,
painautui etusillensa maata vasten, katseli Virkkua altapäin, nuolasi
sen suupieliä, pyörähti selälleen, kieppui, kieppui, luikerteli,
kiemurteli ja työnteli Virkkua takajaloillaan, ja vikkelästi kävi
jalkojen välissä häntä.

Kuinka monasti olikaan Virkku unohtanut Vahdin tyhmyyksiä, nähdessään
nämät hänen lapsekkaat ja vilpittömät katumisensa. Eikä voinut muuta
kuin unohtaa; sillä joka kerta muistui elävästi hänen mieleensä
muinoiset Vahdin pentu-ajat, jolloin he leikkivät viheriällä
nurmikolla päivän laskiessa, karjan kulkiessa rannalle juomaan ja
miesten asetellessa viikatteitaan tikapuille.

Ja niinpä nytkin Virkku oli valmis peittämään ja ehkä unohtamaankin
harminsa. Sen selkä laskeutui ja jalat tulivat notkeammiksi.

Miehet kulkivat heidän ohitsensa.

"Katos noita", -- sanoi silloin toisen talon Kustu, otti kiinni
Vahdista ja usutellen Virkun päälle pani: "vau, vau! Pitäispä teidän
kerta koetella voimianne, vau, vau!"

Silloin Alpertti puolestaan otti kiinni Virkusta ja usutellen Vahdin
päälle pani samalla tavalla: vau, vau! "Kyllä tämä meidän Virkku
Vahdin nutistaa, vaikka pienempikin on. Us-kiin, us-kiin!"

Mutta koirat eivät olleet ymmärtävinään mitä tarkotettiin, katsoivat
vaan kumpikin tahallaan eri suunnille.

Vanhemmat miehet, jotka olivat kulkeneet jo ylemmäksi, pysähtyivät
nyt hekin, ja joku heistä sanoi:

"Ei ne noin käy päälle! Heittäkää ne vastakkain!"

Pojat tekivät niin, mutta koirat putosivat vierekkäin seisoalleen
maahan ja tulivat häntää heiluttaen kukin heittäjänsä luo.

Nyt tuli se vanhempi mies takaisin.

"Pitele sinä Virkkua", sanoi hän, "ota syliis!" Ja itse hän nosti
Vahdin yhtä korkealle. Matkien ja ärsyttäen hän nyt rupesi töytäämään
Vahtia äkisti Virkkua vastaan, ja kolautti usean kerran niiden kuonot
yhteen.

Kunnes Virkun toinen suupieli värähti ylös ja hampaat paljastuivat.
Samassa paljastuivat myöskin Vahdin hampaat koko riviltä, ja
nyt alkoi murina, joka parissa sekunnissa yltyi hirvittäväksi
ärisemiseksi. Molemmat olivat valmiit tuossa tuokiossa hyökkäämään
toistensa kimppuun ja repimään toisensa palasiksi.

"Nyt kun luen kolmeen, niin heitetään. Yks, kaks, -- kolme!"

Muuta ei tarvittukaan.

Koirat takertuivat toisiinsa äriseväksi, kiehuvaksi, pöllyäväksi
keräksi. Eikä kukaan voinut vähään aikaan mitään niistä erottaa.
Mutta yhtäkkiä ne pysähtyivät.

Virkku oli joutunut alle. Ja ne olivat siinä asennossaan ihan kuin
kivettyneet, liikahtamatta paikoiltaan.

Nyt olisi Vahti tahtonut kohta lopettaa tappelun ja nostaa jalkansa
Virkun päältä. Mutta tuskin oli hän liikahtanut, kuin jo Virkku sai
tilaisuuden hyökätä ylös ja käydä kiinni päältä päin.

Ei kestänyt kuitenkaan kauan ennenkuin Vahti taas pani hänet
allensa, ja taas he liikahtamatta asemiltaan, paljastunein hampain,
ärisivät. Kun Virkku vaikeni, nosti Vahti koetteeksi jälleen toista
etujalkaansa. Mutta huomattuaan, että Virkulla oli nytkin sama
hyökkäämisen aikomus, kävi se kiukkuisesti Virkun kaulanahkaan ja
puisteli päätään hurjasti sinne tänne. Ja tuli pois Virkun päältä, ja
rupesi lähtemään. Virkku, vaikka jo väsyksissä, iski nyt kolmannen
kerran Vahdin kimppuun ja semmoisella hurjistuneella vimmalla, että
Vahti tyypertyi ja sai haavoja useaan paikkaan. Mutta pianhan se
jälleen kukisti allensa vanhan Virkun, ja tällä kertaa se sitä repi
paljon julmemmin kuin olisi tarviskaan ollut, niin että Virkku jäi
vihdoin makaamaan liikkumattomaksi nurmikolle, Vahdin kävellessä
läähättäen ylös taloon.

Miehet katselivat Virkkua säälien, nostelivat mikä jalasta mikä
päästä ja tutkivat sen haavoja. Mutta he eivät voineet saada oikein
selville, missä kovin kipu oli.

Miehet, katseltuaan kaikki paikat, sanoivat: "kyllä se siitä vielä
toipuu!" ja läksivät ylös.

Sillä nuo verihaavat jaloissa ja huulissa; ja missä niitä lie
ollutkin, olivat vähäpätöiset ja kyllä mahdolliset terveiksi nuolla;
mutta suurin haava ei ollutkaan näkyväinen, se oli sisällä rinnassa,
ja se oli parantumaton.

Kohta sen jälkeen nousi Virkku, kankeana aivan kuin seiväs
olisi ollut sen ruumiissa, ja kulki pää painuksissa, sivuilleen
katsahtamatta kuistin alle. Siellä pimeässä se laskeutui hiljaa
maahan, silmät auki, eikä näyttäytynyt koko päivänä.

Pihalla oli kaikki niinkuin ennenkin. Miehet istuivat taas mikä
rappusilla mikä aitan kynnyksellä, mikä viruen nurmikolla; karja
ajettiin rannalle juomaan ja illan pilvihattarat hiljaa lainehtivat
veden tyynessä kuvastuksessa.

Vahti makasi keskellä pihaa, pää etukäpälien päällä, silmät ummessa,
aivan kuin olisi ollut kotonaan.

Virkku näki kaikki kuistin alta. Tästä päivästä pitäen oli nyt hänen
elämänsä kääntynyt onnettomaksi ja kaikki entinen rauha kulkenut
hänen ohitsensa.

Ei tosin kukaan miehistä ollut muuttanut käytöstään. Samalla tavalla
olisivat puhutelleet ja taputelleet. Mutta Virkun sisässä oli
se, joka kaikki muutti. Kun joku huusi: Virkku seh, niin ilon ja
uteliaisuuden asemesta, että minne nyt taas lähdetään, oli ensimäinen
ajatus: Vahti! -- Kun taputettiin, niin rauhaisen mielihyvän
sijaan hiipi niskassa epäilys: ehkä sinä näet jossain Vahdin, ja
tahdot sitäkin taputtaa! Se epäilys pani karvat pystyyn ja kalvava
inho tukehutti mielihyvän. Kaikkeen, mikä ennen tuotti nautintoa,
sekaantui tuo myrkky-ajatus: sama ihminen, joka kutsuu sinua, olisi
voinut kutsua myöskin Vahtia! Ja sentähden kaikki ihmiset, kaikki
mikä muka tarkotti lämmittää hänen sydäntään, oli hänelle kylmää ja
vierasta. Sillä olla hänen ystävänsä ja todellakin lämmittää häntä
olisi voinut ainoastaan se, joka olisi vihannut Vahtia, vihannut
noita ruskean kellertäviä suunpieliä, tuota pystykarvaista kaulaa,
tylsää kuonoa ja merkityksettömiä silmiä, -- joka olisi ymmärtänyt
kuinka läpi-inhottavaa tuo kaikki oli, ja vihannut niin, ettei
minäkään hetkenä olisi voinut unohtaa vihaansa. Semmoinen ihminen
vain olisi ollut Virkun todellinen ystävä ja jo pelkällä olemisellaan
lämmittänyt hänen sydäntään.

Mutta semmoista ei ollut.

Ajan kuluessa ei Virkun mielentila parantunut, vaan päinvastoin
pahenemistaan paheni. Ensiksi hän kadotti kaiken unirauhansa. Juuri
kun hän heittäysi kyljelleen ja oikaisi jalkansa, hiipi esille
ajatus: jospa sentään onnistuisi päästä kiinni sen turpaan, ja
nykäistä äkisti, että poskinahka heltiäisi. Ja kun ajatus näin oli
kerran alkuun päässyt, jatkui se ihan mielettömyyksiin asti: hän veti
ja veti sitä nahkaa, siksi että se heltyi kaulasta, sitten ruumiista
ja vihdoin viimeiseen hännän nippuun asti. Vahti oli jäävinään
veriseksi ja alastomaksi. Toisen kerran hän oli syöpyvinään suoraan
Vahdin sisään, repivinään kaikki, kaikkityynni palasiksi. Kunnes aina
heräsi hirveään mielenkuohuun ja täytyi muuttaa asentoa. Mutta pian
oli joku samallainen ajatus jälleen säikeytynyt, -- ja kun siitä oli
hereille vavahdettu, kolmas, ja neljäs -- siihen asti kuin aamu jo
sarasteli kuistin pimeään alukseen -- ja päivän hälinä alkoi.

Vihdoin tämä mielentila muuttui taudiksi. Ulkopuolisesti se
näyttäytyi niin, että Virkku alituisesti hytkähteli ja sitten
lisäksi se näkyi tuosta naurettavasta tavasta pyörähtää ja äristä,
kun sitä huudettiin. Mutta eräänä yönä, kun se oli kauan kuutamossa
hiljaa ulvonut, se aamun vaietessa laskeutui pitkäkseen ja kerrankin
nukahti. Silloin näkyi tämmöinen uni:

Oli löytynyt ihminen, joka ymmärsi Virkkua. Tämä ihminen oli
ottavinaan Virkun syliinsä ja puristavinaan sitä hellästi rintaansa
vasten. Sitten vei Virkun sylissään Vahdin luo, silitteli sitä Vahdin
nähden, laskeutui maahan ja yhä silitteli. Hän tahtoi tällä osottaa,
että oikeus hänen mielestään oli Virkun puolella. Vahti tulikin
lähemmäksi, painautui maahan ja heilutti häntäänsä, leikkien pentua
niinkuin ennen muinoin. Ihminen silitti nyt myöskin Vahtia, eikä
Virkku enää tuntenut vihaa. Sillä Vahti oli nähtävästi muuttunut
entiselleen ihmisen edessä ja myönsi kaikkityynni. Ja kun nyt Virkku
ei sille murissut, niin se tuli vieläkin lähemmäksi meni selälleen,
kiemurteli ja luikerteli vanhaan tapaansa. Silloin Virkku nuolaisi
sitä kuonoon sovinnon merkiksi. Vahti ilostui, rupesi leikkimään ja
he juoksivat molemmat muka jotakin kummaa yhdessä haukkumaan. Kaikki
oli unohdettu. Kiitos ja kunnia sille ihmiselle, joka ymmärsi heidän
sielunsa ja auttoi! Se oli Virkun onnellisin päivä.

Tämä oli tosin vain unta, mutta ei Virkku enää tämän maan päällä
todellisuuteenkaan herännyt, vaan meni tästä elämästä siinä luulossa
että oli Vahdin kanssa todella sovinnon tehnyt.

Se uni päättyi onnellisesti: yhtäkkiä kuului niinkuin jokin ääretön
pamaus. Jotakin rupesi korvissa ja silmissä vuotamaan, ja vaikka
olisi tehnyt mieli avata silmänsä nähdäkseen mitä oli tapahtunut,
täytyi hervottomana ruveta vain levähtämään ja vaipua tiedottomuuteen.

Mutta itse asiassa ei ollut tapahtunut muuta kuin että isäntä, jota
nuo yölliset ulvomiset vihdoin kyllästyttivät, oli tullut pyssyineen
aamuhämärissä ja ampunut nukkuvan Virkun kuoliaaksi.

(Elämän meri.)




AATUN PAASTO.


-- No, kylläpä se Aatu nyt poskeensa pistelee -- sanoivat
siirtolaiset, kun he ennen laivan lähtöä viimeistä kertaa söivät
Hangon hotellissa. Kaikki olivat jo saaneet kyllikseen, mutta Aatu se
näytti vasta alkuun päässeen. Hän söi ja söi ja söi, katsettaan ei
nostanut ruokakupista, nielaistessa vain ummisti silmiään ja kuroitti
kaulaa.

Aatun asiat olivat tällaiset:

Hän oli lähtenyt kotoa niin niukoilla varoilla, että kun hän Hangossa
Amerikan pilettinsä osti, niin ei jäänyt kukkaroon paljon mitään. Hän
oli näet luullut Amerikan piletin hintaa paljon halvemmaksi, mutta jo
junanvaunussa, matkalla Hankoon, hän sai muilta siirtolaisilta kuulla
asian todellisen laidan, ja häntä rupesi suuresti arveluttamaan.

Pahimmin arvelutti häntä kysymys: milläs nyt ruokaa ostetaan? Jos hän
olisi neuvoa ruvennut kysymään, olisivat kaikki arvattavasti pitäneet
koko hänen matkaansa mahdottomana. Sentähden hän ei hiiskunut
asioistaan sanaakaan. Ja päätti olla perääntymättä. Hänelle oli
joskus maailmassa luettu sanomalehdistä kertomus eräästä Amerikan
tohtorista, joka oli neljäkymmentä vuorokautta ollut syömättä. Mutta
matkan sanottiin kestävän Hangon rannasta New-Yorkiin ainoastaan
neljätoista päivää. Aatu päätti rohkeasti varustautua siis hänkin
pitkään paastoon.

Hangossa hän söi viimeisen kerran, ja tätäpä valtavaa ateriaa
kaikki siirtolaiset ihmettelivätkin. Olihan itsekukin heistä nähnyt
eläessään syömäreitä, mutta ei tämän vertaista vielä kukaan. Kun
Aatu nousi siitä ruokapöydästä, oli hän totinen ja vähän väärä,
sillä paljo ruoka ei antanut hänen oikaista itseään. Aatu oli syönyt
neljäntoista päivän varalle.

Lähdettiin laivalle.

Onnellisesti päästiin passiputkain välitse. Seistiin jo laivan
kannella. Jo taukoaa nostokoneiden ääretön, ratiseva pauhu.
Lastimiesten huudot ovat vaienneet. Laivan laitakaiteet ovat
suljetut. Kuuluu ainoastaan tuulen vingunta mastoköysissä ja
levottomain satamalaineiden lotina laiturin lokeroissa. Jo erkanee
pihisevä laiva rannasta. Lakkeja heilutetaan, liinoja huiskutetaan,
ja kohisevana kohoaa lähtölaulu siirtolaisten sakeasta laumasta.
Kaikista jäävistä laivoista ja pienistä, selälle ankkuroiduista
aluksista huiskutetaan hyvästiä, kun Amerikkaan vievä mahtava laiva
ui ohitse. Viimeisessä saaressa vielä kivenlouhijat pyörittelevät
lakkejaan ja hurraavat lähtijöille.

Aatu seisoo ylimmän kokan kannella. Syöty ruoka on häneen ajanut
ihmeellisen tyyneyden. Tässä hyvästijätön tuhansien tunteiden
purkautumisessa seisoo hän yksin vakavana, kopistelee vain piippuaan
kokan pyöreään rautakaiteeseen, nauttien omasta miehekkäästä
liikkumattomuudestaan. Hän kuulee ankaran tuulen vuoksi ainoastaan
silloin tällöin jonkun lauluäännähdyksen alhaalta ruuman kannelta.
Hän on kääntyneenä laivan menosuuntaan, Amerikkaan päin.

Jo tullaan ulapalle. Lyhyet ja vihaiset satamaveden laineet
vaihtuvat pitkiin, huoneen korkuisiin aavan meren aaltoihin. Kokka
alkaa omituisesti kohoilla, ja sitten taas laskeutuu hitaasti alas
sihisevien aaltojen väliin. On niinkuin olisi keinussa. Jo pitää
Aatun horjahtaa tanakasta hajasääri-asennostaan, jo pitää käydä käsin
kaiteeseen, ettei kumolleen keikahtaisi.

Kun hän siitä vihdoin kääntyy katsomaan, nauretaanko hänelle, niin
ruuman kannella, jossa äsken vielä siirtolaiset laulelivat, ei ole
enää ketään. Kaikki laulu on vaiennut. Joku harva merimies toimessaan
kokoo köysiä. Ylhäällä komentosillalla kapteeni käyskentelee
navakasti edes takaisin, takinkaulus nostettuna, ja perämies seisoo
liikkumattomana vasten vinkuvaa tuulta. Aatua huimasi merkillisesti.

Hän kiipesi alas kokan kannelta, pidellen molemmin käsin kaiteista.
Ei hän osannut pitelemättä askeltakaan ottaa. Laiva heilahteli
niin, että oli toisinaan kuin kyljellään. Aatun oli päästävä
kannen yli ovelle, joka oli toisella laidalla. Hän aikoi madella
sinne nelinryömin. Mutta ennenkuin hän ehti perille, pyörrytti
hänen päätänsä surkeasti, eikä hän enää ymmärtänyt, minnepäin oli
mateleminen, ja rupesi onnettomasti voihkamaan. Laivamiehet hänet
siitä korjasivat makuulle muiden meritautisten joukkoon. Aatu
makasi horroksissa kokonaisen vuorokauden. Sitten heräsi, pää kiveä
raskaampana, ja tunsi vielä elävänsä ainoastaan siksi, ettei hänen
sisässänsä, paitsi hänen omia varsinaisia sisälmyksiään, enää ollut
mitään ylenannettavaa.

Vasta toisena vuorokautena hän jaksoi vähän nostaa päätänsä. Mutta
kas, iltapäivällä tyyntyi tuuli ja Aatu tuli yhtäkkiä terveeksi. Hän
nousi istuilleen ja näki pyöreästä ikkunaluukusta, että useimmat
siirtolaiset valmistuivat illallisille ruuman kannelle. Silloin hän
ensi kerran pani tupakan ja tuli paitahihasillaan katsomaan sitä
merkillistä ruoan jakoa. Sinipuseroinen, valkoliinainen, muheva
neiti seisoi keskellä siirtolaisjoukkoa ja molskahutteli suurella
kauhallaan soppaa vateihin, joita he hänen eteensä kuroittivat.
Paljon sitä tuntui saavan.

Nälkä huikaisi Aatua.

Että se perhanan meritauti olikin hänet niin tyyten tyhjentänyt!

Parasta on, kun ei katsele koko kemuja.

Ja Aatu vetäytyi ovelta ja sulki sen, ettei edes keitoksien hajutkaan
päässeet häntä häiritsemään.

-- No, eikö Aatua vielä nälätäkään? -- kysyivät siirtolaiset, kun
syötyään rupesivat tulemaan makuulle.

Aatu laittoi silmänsä sameiksi ja huokasi vaikerrellen. Hän aikoi
koko matkan ajan näin teeskennellä sairasta, että pääsisi heiltä
rauhaan. Kahtena seuraavana vuorokautena hän virui enimmäkseen
vuoteella eikä tullut katsomaankaan, kuinka muut söivät.

Viidennen vuorokauden aamuna oli Aatun niin huikaiseva nälkä, ettei
hän enää voinut pysyä piilossa, vaan tuli katsomaan päivällisen
syöntiä ruuman kannelle. Hän asettui istumaan nurkkaukseen koottujen
pakkilaatikkojen päälle, josta näki kaikki.

Hän oli mennyt nälästä kalpeaksi, silmät räpyttelivät ja luomet
olivat punaiset. Huuliaan hän piti tiukasti yhteenpuristettuina,
silloin tällöin vain vihaisesti sylkäisi kuivasta suustaan hitusen
syljen vaahtoa. Nälkä oli hänen edessään niinkuin ääretön haikea
tyhjyys, jonka keskellä hän itse oli, ja jonka pinnalla, jossain
kaukana -- kaukana, peukalon kokoiset, tyhjänpäiväiset ihmiset
mässäsivät ja melusivat laivoineen ja Amerikan matkoineen.

"Älä lannistu!" -- puhui hän itselleen rohkaisevasti. -- "Kestä,
kestä! On sitä pahemmissakin oltu! Entä se Amerikan tohtori! Jos
yksi on kestänyt neljäkymmentä vuorokautta, miksi ei toinen kestäisi
neljäätoista! Neljätoista vuorokautta, suurikin asia! Ja taas kun
kerran ollaan Amerikan laivasillalla, ei sitten enää hätääkään.
Veli Parantainen siellä seisoo odotellen kädet lakkarissa. Se poika
se syöttää osaa. Laittaa varmaan oikein Amerikan puuroa, valkoista
riisiryynivelliä ja voiheraa tipahuttaa joukkoon ja joka nielaisun
päälle lämpimällä maidolla käskee kurkkua huuhtaista. Niin-i!"

"Kah, nytkö ne jo lakkaavat syömästä. Ohhoh, kylläpä se pian kävi.
Merkilliset ihmiset, kun jättävät lautaselle parhaat herkut syömättä,
tuommoisia rasvaisimpia, keltaisen vaaleita käppyräisiä rustolihoja,
jotka hampaissa niin somasti narskahtavat. Kun on vain oikean miehen
hampaat eikä mokoman väen!"

Aatun nokan edestä se sinipuseroinen piika korjasi suureen
läkkivatiin kymmeniltä lautasilta mehukkaat jäännökset. Ja kaasi
jonnekin isoon saaviin.

"Onkohan niillä sikoja täällä laivassa, joilla noita tähteitä
syöttävät. Ja miksei olisi? Paisuu se sika vähemmistäkin herkuista.
-- Perhana!"

Sen päivän kuluessa kävi Aatu yhä ärtyisämmäksi. Ei ollutkaan
siirtolaisten enää pilapuheita hänelle puhuminen. Hän ärjäisi niin,
että parhaatkin miehet hätkähtivät. Tupakkakaan ei enää hänelle
miksikään avuksi ollut, savu pisteli suuta ja kytevä piipunpesä
kyllästytti katsoa.

Mutta jos Aatu yön tultua toivoi nälkänsä unohtuvan, niin erehtyi
hän suuresti. Sillä yöllä tuli tämmöistä: Hän oli, petos mielessä,
asettuvinaan syömäsakkiin ja siinä muiden vuoroansa odottavien
jonossa lähestyvinään sinipuseroista ruoan jakajaa sekä saavinaan
tältä lihakokkareita vatinsa täydeltä. Hän oli kerran toisensa
perästä uudistavinaan tätä temppua, niin että söi ainakin kymmenen
vadillista. Mutta vihdoin neiti huomaa petoksen ja rupeaa huutamaan:
kapteeni! kapteeni! -- Kapteeni tulee alas komentosillalta ja
sysää Aatun mereen. Aatu saa kuitenkin kiinni jostakin roikkuvasta
köydenpäästä ja ui perässä. Hän tahtoo huutaa kapteenille, että
ottaisivat ruoan maksuksi hänen tupakkansa, joka riippuu kukkarossa
hänen vuoteensa luona. Mutta joka kerta, kun hän avaa suutansa
huutaaksensa, lyö suuri laine häntä vasten naamaa ja läkähyttää niin,
ettei saa mitään äännetyksi. Nyt he alkavat tangoilla ja pitkillä
riuvuilla työnnellä häntä eroon laivasta. He saavatkin hänen kätensä
kolhituksi irti köydestä, mutta hän tarttuu heidän omiin riukuihinsa.
Koko pitkän yön oli siinä sitä taistelua sekä aaltoja että riukuja
vastaan.

Niin että Aatu herätessään ei tiennyt, oliko yö ollut juuri päivää
parempi.

Uuden paastopäivän tultua oli meri ihanan tyyni. Suuret kaijat
lentelivät laivan takana piirtäytyen taivaan tummaa sineä vasten. Ne
laskeutuivat tuon tuostakin kilvoitellen mereen poimiakseen putoavia
murusia, joita valkohelmaiset neidet viskelivät ensi luokan kannelta.
Mutta lännen puolella, jonne korkea kokka viittasi, kuulsi taivas
keltaisena, toivoisan helakkana. Ilakoiden rupesivat siirtolaiset
aamiaiselle. Sinipuseroinen valkoliina neiti oli hyvällä tuulella
ja kaatelipa tavallista runsaammin keitosta ja pudotteli tuon
tuostakin liiemman lihakönttäleen kauhastaan lautasille, joita hänen
eteensä työnnettiin. Kaukaisimmatkin myrskyn muistot olivat nyt jo
tietymättömiin häipyneet. Elämä hymyili. Tulevaisuus ja Amerikka
leikki siirtolaisten mielissä niinkuin meren siniset, kimaltelevat
pikku laineet. Tuoreena tuulahteli ulapalta lievä aamutuuli.

Aatu seisoi ruuman ovella entistäkin kalpeampana. Siirtolaiset
pitivät tungosta hänen edessään koettaen kukin ensimäiseksi kuroittaa
vatinsa tarjoilijan eteen. Joku heistä tempasi äkkiä Aatua hihasta,
niin että hän oli mennä nokilleen: Mitäs siinä seisot, tule syömään!
Aatu säpsähti ja rupesi panemaan vastaan, mutta vierimäiset tulivat
sen toisen avuksi ja yhdellä nykäyksellä hän vedettiin odottavien
jonoon. Samassa myös tyhjä vati pistettiin hänen käteensä.

Ajatus ruoan läheisyydestä kouristi sydänalaa, mutta petoksen tunto
saattoi koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Olikohan se neiti huomannut
tämän tempun? Nyt tästä kohta toteutuu se yöllinen mellakka. Jos
toteutuu, täytyy hänen vain muistaa kaupata tupakkakukkaro, ennenkuin
hän veteen viskataan. Ja joka askelella, jonka Aatu tungoksessa
lähestyi ruoan jakajata, pampatti hänen sydämensä yhä tuimemmin. Nyt
ei ollut hänen edellään enää kuin kaksi ottajata. Aatun silmissä
maailma musteni.

-- Mies, katso eteesi ja pidä vatiasi paikallaan! -- kuuli hän neiden
sanovan, kun hän pää pois kääntyneenä oli sille vatinsa ojentanut. --
Onko se mies sairas, kun käsi noin vapisee?

-- Sairas se on, sanoivat toiset. -- Katsomatta ylös Aatu tunsi,
kuinka ruokaa pantiin hänen vatinsa täyteen ja kuinka jäljempänä
tulija lykkäsi hänet tieltään eteenpäin. Nyt ei hän enää mitään
ajatellut. Lihat höyrysivät hänen omasta vadistaan hänen nenäänsä, ja
näkymättömän paikan löydettyään hän muutamalla hotkaisulla ahmaisi
sisäänsä vadin sisällyksen.

Syötyään hän meni sisälle ja aikoi nukkua, mutta omatunto ei antanut
rauhaa, vaati tunnustuksille. Ei hän ollut vielä eläessään mitään
epärehellistä tekoa tehnyt. Ja mitä sanoo Parantainenkin, jos hän
vankina Amerikkaan tuodaan! Ei, paras oli nyt kaupata tupakka pois ja
maksaa koreasti tämä vääryydellä syöty ateria.

Puoli päivää heiteltyään itseään vuoteella Aatu nousi ja tunkeutui
monien ahtaiden käytävien läpi konttorihytin eteen. Ovi oli kiinni.
Hän avasi sen varovasti. Siellä istui kirjojen ääressä ankaran
näköinen herra, lakissa kultaisia nauhoja ja napit myös kultaisia.
Lieneekö ollut itse kapteeni? Tuo se juuri työnteli häntä yöllä
riuvuilla eroon laivasta. Se katsahti Aatuun.

-- Paljonkos se maksaa? -- kysyi Aatu.

-- Mikä niin? Pilettikö? Eikö sinulla ole pilettiä?

-- Onhan minulla toki piletti, mutta -- tulin tässä syöneeksi -- mitä
se maksaa?

-- Ruoka kuuluu pilettiin -- vastattiin konttorihytistä Aatulle ja
ovi vetäistiin kiinni.

-- Vie sun --! Olisinpa tuon ennen tiennyt! -- ajatteli Aatu, suu
auki, silmät selällään.

Samassa soi laivakello päivällisille, ja jo kaatelee se
sinipuseroinen neiti taas rustolihaista, höyryävää lientä -- ihan
ensimäiseksi Aatulle, joka itsetietoisella varmuudella on ojentanut
hänelle vatinsa.

(Päivälehti.)





KALLE KAJANDER.


Syntynyt Hausjärvellä 14/3 1862, ylioppilas 1882; elää
maanviljelijänä syntymäseurakunnassaan. Julkaissut paitsi
kansantaloudelliset kuvaukset _Metsät ja yhtiöt_ sekä _Nälkämailta_
kaunokirjalliset tuotteet: _Kun talonpojasta tuli herra,
Kunnanmiehiä, Pahkakuppi y.m. Kertomuksia_. Suomentanut erinäisiä
teoksia.




MIES, JOLLA OLI PEUKALO KESKELLÄ KÄMMENTÄ.


Usein sattui Laukealassa, esimerkiksi keväisin kaurankylvöjä
alettaissa, että isäntä, Vilho, kysäisi pariakymmentä vuotta
vanhemmalta emännältään Annalta puhtaalla hämäläisellä kielellä:

-- Annaa, Anna, tiälättenköhän tee, missä meijän äjes on? A

Mutta ennenkuin hän tämän kysymyksen teki, oli hän pitkät ajat
seisoskellut riihen katoksessa, kujassa tai jonkun nurkan takana, ja
piippu suussa, suupielet tipahdellen, kynsinyt niskaansa.

Sattui taas toisinaan, esimerkiksi pyhä-aamuisin, että Vilho istui
tukka pörrössä hievahtamatta vuoteen laidalla, kunnes muu talonväki
jo oli ehtinyt aamiaiseenkin, ja tokaisi sitten vihdoin emännälleen:
-- Annaa, Anna, missähän minun kirkkohousuni ovat?

Kylällä naurettiin Vilholle paljon, ja aina kun hänestä puhuttiin,
lisättiin vielä, että "minkä sille mahtaa, hänellä on peukalo
keskellä kämmentä". Mutta edessä ei Vilholle puhuttu mitään, mikä
olisi pilalle tuntunut, sillä hän oli rikkaana syntynyt ja rikkaana
eli, ja oli suuren talon isäntä, jos kohtakin rengit tekivät kaiken
työn ja emäntä piti komennon.

Talo hänellä oli todellakin kuin linna. Hän oli sen sellaisena
isältään perinyt. Se oli korkealla mäen nyppylällä keskellä taajaa
kylää ja näkyi heti ensimäisenä peltojen taa, lähestyipä kylää miltä
suunnalta tahansa. Ja Laukealaan taas näkyi koko kylä ja sen vainiot
ja niitä joka taholta ympäröivät metsät. Kylä on harmaja ja ikäänkuin
matalaksi likistynyt vanhanaikuisten, raskasten ja sammaltuneitten
malkakattojen alla, aivan kuin kokoon painunut kivikkokankaitten
ja hiekkanummien keskessä olevan aukeaman pohjaan pyöreän törmän
ympärille.

Laukeala yksin kohosi keskeltä törmää kyläryhmästä erikseen näkyviin
ja oli punaiseksi maalattu, oli kuin selvästi painettu, punainen
pilkku epämääräisen harmaalla pohjalla.

Ja sentään sanottiin Laukealan isännästä, että hänellä oli peukalo
keskellä kämmentä. Sitä oli sanottu jo hänen lapsena ollessaan,
vaikka itse hän sitä ei ollut kuullut kuin jonkun kerran koko
elinaikanaan, eikä hän sitä uskonutkaan eikä ymmärtänyt, mitä sillä
oli tarkoitettu. Hänen omasta mielestään oli hänen peukalonsa aivan
samassa kohdassa kuin kaikkien muittenkin ihmisten, vielä vähän
paremmassakin kuin useimpain muitten. Sillä hän oli mestari, hän oli
taitava taituri. Hän teki makkaratikkuja, sileimpiä tikkuja, mitä
ajatella saattoi. Eikä hän mitään muuta tehnytkään. Se oli hänen
erikoisalansa ja siihen oli hän kutsumuksen saanut jo aikaisimmassa
nuoruudessaan.

Hän oli ollut vielä pieni poika, vasta tuossa aapiskukon tasalla,
senaikuisen aapiskukon, joka tukevalehtisen kirjansa viimeisellä
sivulla seisoi yhdellä jalallaan, kirjatikku toisessa -- niille
tasoille oli Vilho vasta ollut pyrkimässä, kun Laukealaan kerran oli
sattunut yöksi eräs kuljeksiva pohjalainen.

Se oli ollut sellainen kulkurimies, joita Pohjanmaalla on paljo ja
jotka entiseen aikaan risteilivät omaa maata poikki ja pitkin, eivät
juuri puutteen vuoksi, vaan ainoastaan sentähden, että tahtoivat
vapaasti kulkea ja katsella maailmaa, koska heidän oma maansa oli
niin rannattoman lakea, että he siellä olivat tottuneet utelemaan
etäisimpiäkin esineitä ja kaukaisimpiakin kangastuksia.

Oli ollut talvinen iltapuhde, kun se pohjalainen oli tullut Laukealan
tupaan. Hän oli viskannut koirannahkaiset kintaansa ja lakkinsa
pitkällä rahille ikkunan eteen ja istahtanut siihen katselemaan,
kuinka rengit kiskoivat päreitä takkavalkealla ja kuinka piiat
kehrätä hyryyttivät taempana heistä ja kuinka Vilho torkkui takansuun
sivussa, nenä aapisessa ja kourassa päreestä vuoltu tikku, joka oli
rihmalla kiinnitetty aapisen selkään.

Kotvan istuttuaan oli pohjalainen siirtynyt lähemmäksi takkatulta,
renkien viereen, ottanut lattialta sydänpuun sälikkeen ja alkanut
sitä huvikseen vuoleskella pienellä puukollaan. -- Mutta sitä puukkoa!

Rengit olivat katselleet ihmeissään, kohta olivat piiatkin herjenneet
kehräämästä, ja siihen hiljaisuuteen oli Vilhokin herännyt ja
jäänyt suu suurena katselemaan samaa kummaa, jota muutkin. Kuin
taikavoimalla oli pohjalaisen puukko vetänyt puoleensa hänenkin
huomionsa, ja hänen uniset silmänsä olivat kirkastuneet.

-- Oi ihmeellistä kalua!

Lastuja lähti puupalikasta kuin ilman itsestään, lähti suuntaan
mihin tahansa. Niitä tuli suoria ja pitkiä, että solahteli, lenteli
lyhyitä ihmeen näppärästi, milloin vasten puuta, milloin pitkin. Eikä
se pohjalainen pitänyt sitä puukkoaan edes kourassaan, piti vain
näpissään peukalon ja etusormen välissä ja siinä työnteli, peukalolla
painaen hamarasta. Ja vuoltava puu kieppui vain höllästi vasemmassa
kädessä, ja lastuja tuli vaikka minkänäköisiä, tuli lopulta jo ihan
kiemuroitakin, niinkuin kerälle pantuja. Ja puu muutti muotoaan
yhä, milloin oli kulmikas, milloin pyöreä, milloin minnekin päin
mutkillinen, kunnes siitä lopuksi oli jäljellä vain hieno ja suora
tikku, terävä molemmista päistään.

-- Kah! tulipa siitä makkaratikku, oli pohjalainen sanonut
naurahtaen ja katsellut tikkua kädessään. -- Kunpa nyt olisi talossa
makkaranteko, niin vuoleskelisi heitä tuossa aikansa ratoksi vaikka
kokonaisen parmaan, koska on hyvää puuta, oli hän vielä lisännyt.

-- Kyllähän niitä makkaratikkuja aina se saadaan kuin makkaraakin
-- mutta eiköhän kulkevainen möisi tuota puukkoaan? olivat rengit
kyselleet katsellen pohjalaisen vuolemaa tikkua. -- Erinomaisesti
tekee sileän jäljen! Onpa siinä mainio kalu! Eivät tee tämän puolen
sepät sellaista.

Vilho oli juossut isänsä luo porstuakamariin.

-- Etteköhän osta, isä, minulle puukkoa? Siellä on tuvassa
pohjalainen, jolla on ihmeellinen puukko.

-- Sinulle puukkoa! oli ukko sävähtänyt, se vanha Laukealan vaari
vainaja, joka ensimäisenä paikkakunnalla oli kattanut rakennuksensa
puukkopäreillä ja tuonut punamultaa aina Porvoosta saakka ja punannut
koko talonsa. -- Mitä sinä puukolla, sormesiko leikkelisit? Minä olen
katsonut, että sinulla on peukalo keskellä kämmentä, eikä se siitä
tunnu siirtyvän.

Siihen se asia oli jäänyt.

Mutta Vilho oli katsellut peukaloaan ja ihmetellyt itsekseen, mitä
isä sellaisella puheella tarkoitti.

Hän oli mennyt itku kurkussa tupaan takaisin, mutta oli sentään
hyvillään, ettei pohjalainen suostunut myymään puukkoaan
rengeillekään, vaikka nämä tekivät hyvinkin korkeita tarjouksia. Ja
koko osto-into oli lopulta laimennut, kun oli pohjalaiselta kuultu,
että se oli juuri se puukko, jolla "heirän puolehnansa plaatihin
miestä lyörä".

Sen koommin ei Laukealan Vilhosta puukkointo enää koskaan sammunut,
eikä lakannut puun vuolemisen halu hänessä kytemästä.

-- Kun saisi puukon, joka ottaisi lastuja niinkuin sen pohjalaisen!
oli hänen ainainen haikea ajatuksensa ja ainoa toivonsa vuodesta
vuoteen. Puukkoja hän ei sentään mielinmäärin saanut, niin kauan kuin
isä eli. Saihan kaikenlaisia kalhuja mielestään, niitäkin puolittain
salaa.

Ja puuta hän vuoli, milloin vain siihen tilaisuutta sattui, mutta
hän ei saanut sitä koskaan riittämään saakka edes kunnolliseksi
makkaratikuksi. Aina se loppui kesken. Mutta se oli kaikki huonojen
puukkojen syy.

-- Ah! saisipa sellaisen, jommoinen oli kerran ennen eräällä
pohjalaisella, huokaili hän puukkoaan moittien, kun piiat makkaroita
tehdessään sanoivat tikkuja kehnoiksi.

Usein täytyi jonkun rengeistä ruveta kesken makkaranteon vuoleksimaan
tikkuja. Ja se pisti Vilhoa, kun piiat eivät rengin vuolemia
moittineet.

-- Mutta silläkin on parempi puukko ja osaa valita itselleen
paraan puun, minulle kiusaksi, päätteli Vilho itsekseen. -- Mutta
malttakaahan!

Isä kuoli ja Vilhosta tuli isäntä taloon.

Eikä ollut nyt sitä kertaa seppää talossa, eikä käyty sitä kertaa
sepän omassakaan pajassa taottamassa, ettei Vilho olisi teettänyt
itselleen uutta puukkoa. Niitä tehtiin vanhoista sahaviiloista,
tehtiin katkenneista viikatteen ja sirpin kärjistä, tehtiin Itäruukin
teräksestä, ryssänteräksestä ja valuteräksestä, mutta ei vain saanut
Vilho mieleistään, vaikka aina puukon taonnan ajan seisoi sepän
vieressä levottomana odotellen ja kehoittaen tekemään hyvää.

Aina niissä oli joku vika. Mikä oli pehmeä, mikä oli liian kova, mikä
oli jäänyt taonnalta raa'aksi, mikä taas oli epätasaisesti karaistu.
Kunnon lastua ei niillä saanut yhdelläkään, puhumattakaan siitä, että
niillä olisi saanut puun mieleisensä sileäksi.

Alettiin jo nauraa hänen puukoilleen, ja nauroi jo oman kylän
seppäkin. Mutta kun Vilho sai siitä hiukan vihiä, päätti hän, että
naurakoon, ei hänestä ole kuitenkaan puukontekijää.

Hän alkoi hommata taas sepitettävää ja rupesi kuulustelemaan
naapurikylän seppää. Emäntä sitä vastusti -- hänellä oli jo silloin
emäntänsä Anna -- ja piti sitä ilmeisenä häpeänä, että toisesta
kylästä seppää haettaisiin, koska oman kylän seppä oli maan parhaita.

-- Mutta ei osaa sentään tehdä edes puukkoa, intti Vilho.

-- Sinä niine puukkoinesi! Onhan sinulla niitä jo joka seinänrako
täynnä.

Niitä oli todellakin pitkät rivit kamarin seinänrakoihin pistettyinä,
niin että koko huone näytti oikealta asekokoelmalta. Eikä hän niitä
tarvinnut koskaan Annalta kysellä, mutta ei niihin liioin ollut
kenenkään muunkaan kajottava.

-- Antakaa minun olla vain puukkoineni, sanoi Vilho ja piti oman
päänsä.

Hän tahtoi saada toisen kylän sepän heille takomaan, siinä ei
auttanut mikään. Sillä ei hän iljennyt puukon vuoksi mennä
vartavasten sepän luo, piti olla muutakin sepäntyötä. Ja kun heillä
paja kerran oli itsellä, isän laittama paja, niin meni häntä toisiin
kyliin!

Sattui sitten oman kylän seppä sairastumaan juuri pellonkertauksen
ajaksi, kun Vilho kaiken kevättä oli ollut uusissa puukkomietteissä.

Hän alkoi Annalta kysellä lantarattaita, että menisi kertaukselle
hänkin. Vaan kun sai hevosen valjaihin ja ensimäistä kuormaansa vei,
niin ajoi portin pieleen läävän nurkalla rattaan pyörän rikki.

-- Voi sitä harmia, kun tekisi työtä ja kiire olisi, eikä ole kalua!
Eikä ollut sepässäkään korjaajaa, kun oli sairaana.

Vilhon piti hakea seppä toisesta kylästä, ja voiton riemulla hän
katseli, kuinka tämä, pyörän korjattuaan, takoi puukkoa aivan
toisella mahdilla kuin oman kylän seppä. Siitä piti tuleman hyvä, jos
mistään, sillä hän keitti kaksi vanhaa puukkoa yhteen.

Ei tullut kuitenkaan kalua siitäkään, vaikka seppä oli sen pannut
täyteen kuntoon, tehnyt pään ja laskenut teräväksi ja illalla
saunassa itse Vilhon nähden ajellut sillä vielä partaansakin.

Ei ottanut sekään lastua puusta läheskään sillä tavalla kuin sen
pohjalaisen puukko, jonka Vilho oli pikku poikana nähnyt ja jota
hän yhä vielä muisteli kaikkien sepän tekemäin ihanteena. Ja kun
hän kerran kesemmällä tapasi naapurikylän sepän kirkonmäellä, alkoi
hän jutella siitä ihmeellisestä kalusta, joka otti lastun puusta
pikemmin, kuin toinen ehti sitä ajatella, ja jätti sileän jäljen.

-- Siinä oli taika, sanoi seppä. -- Se oli noiduttu, koska mies oli
pohjalainen. Ja hän nauroi ja neuvoi Vilhoa lähtemään Pohjanmaalle
puukon teetäntään. Muuta keinoa hän ei tiennyt.

-- No, minä en lähde niin kauas kotoa, en, vaikka saisin koko
Pohjanmaan, arveli Vilho vakavana.

-- Ja mitä sinä siellä tekisit, sinulla on kumminkin peukalo keskellä
kämmentä, sanoi seppä pilkallisesti ja närkästyneenä, että Vilho oli
hänen käsialojaan moittinut.

Siinä se oli nyt toisen kerran se peukalojuttu. Vilho muisti
isävainajansa, ja oli, kuin ukko olisi haudasta kömpinyt häntä
vastaan. Koko kirkon ajan istui hän penkissä peukaloitaan
tunnustellen, mutta ei hän niissä keksinyt mitään kummallista.

-- Löpisköön, mitä löpisee, mutta huono on sepäksi hänkin, päätti
Vilho.

Ja kumminkin tuli Laukealan Vilhosta lopultakin mestari, joka teki
pyöreitä ja sileitä makkaratikkuja, niin että niitä jo riitti
kylänkin varalla, vaikka mutkikkaita ne olivat, kuinka puun luonto
kulloinkin sattui vetämään.

Hän teki eräänä syksynä emäntineen kaupunkimatkan ja alkoi siellä
rautakauppiailta kysellä puukkoa, sellaista puukkoa, jolla saisi puun
oikein sileäksi.

-- Kun sellaisen puukon saisi, niin hän maksaisi vaikka mitä.

-- Ahaa! huudahti kauppamies, painaen etusormellaan otsaansa. --
Isännän pitää ostaa lasipaperia. Ensin vuolee puukolla ja sitten
sillä hankaa.

Tehtiin heti koetus puukolla ja lasipaperilla pakkalaatikon syrjästä
lohkaistuun puupalikkaan.

-- Ihmeellistä! Vilho riemastui. Jokohan siitä tulisi apu? Ehkä hän
saisi sen avulla vielä sileämpiä makkaratikkuja kuin pohjalainen
ennen, joskaan ei niitä puukolla vuolisi. Mutta tarvitsiko hänen
niitä puukolla vuolla, vaikka joku muu tikkumestari ne pelkällä
vuolemisella saa kyllin sileiksi, hänen, jolla oli se kova onni,
ettei päässyt kelvollisen puukon omistajaksi? Hän hankaa niitä
lasipaperilla, eikä puhu kellekään mitään. Tuvassa ensin halkoo ja
vuolee ja sitten kamarissa hankaa, kenenkään tietämättä. Ei siitä jää
edes lastuja. Hiukan pölyä jää, ja sen puhaltaa pesään, näkymättömiin.

Niin tuumiskeli Vilho ja osti kauppamiehen suureksi mielihyväksi
lasipaperia aika pakan, kokonaisen lampaan hinnalla, sillä
lampaanlihoja hän oli emäntänsä kanssa tuonut kaupunkiin myytäväksi.

Sen jälkeen tuli Vilhosta ammatissaan täydellinen mestari ja pysyi
hän sellaisena kaiken ikänsä. Kesillä hän katsasteli ja pisti
talteensa kuivamaan hyviä puita, ja syksyllä, kun paras makkaranteon
aika lähestyi, alkoi hän vuolla ja hangata tikkuja, niin että niitä
tuli suuret läjät. Tosin ne olivat hiukan mutkikkaita ja kärjet
olivat toisissa hiukan tylppiä, toisissa taas liiaksi kuikkapäitä,
mutta ylenpalttinen sileys korvasi Vilhon mielestä kaikki muut
pienemmät vajavuudet.

-- Eikä nyt enää saa kelvollista puutakaan, puolustihen Vilho, kun
hänen korviinsa joskus sattui kuulumaan napinaa tikkujen huonoista
kärjistä. -- Ei saa enää puuta sellaista meidänkään metsästä, kuin
minun lapsena ollessani. Olisittepa nähneet, kun me kerran ennen
teimme makkaratikkuja erään pohjalaisen kanssa pärepuun sydämestä.
Oi sitä puuta! Se oli vasta suoraa ja hienoa. Syyt kulkivat kuin
pellavan kuidut, kuin kaikkein hienoimmat liinan sydämet suoraksi
pingoitetussa sormauksessa. Se oli vasta puuta. Sitä sai työnnellä
puukollaan noin vain -- noin! Mutta se taisikin olla viimeinen
kunnollinen puu meidän metsässä. Hyvä, että näistä nykyisistä puista
saa tällaisiakin.

Kylällä yhä vieläkin takanapäin naurettiin Vilholle, joka ei osannut
mitään muuta tehdä kuin makkaratikkuja, eikä niitäkään ilman
hiekkapaperia -- sekin Vilhon salaisuus tiedettiin -- ja lisättiin
taas asian selitykseksi, että "minkä hän sille voi, hänellä kun on
peukalo keskellä kämmentä". Mutta sentään panivat usein emännät
lainaamaan Laukealasta tikkuja, kun sattui puute. Juoksuttivat jonkun
piikatytön hakemaan sillä syyllä, ettei ollut miehiä kotosalla ja
tikut loppuivat kesken. Silloin pääsi Vilholta aina leveä nauru. --
Saat niitä, piikaseni, kyllä niitä meiltä aina saat, sillä meillähän
niitä juuri tehdäänkin. -- Niin, niin! Ei ole hyvä tikku joka miehen
tehtävä, ei ole. Minä sen kyllä tiedän. Ja usein niistä on monessakin
paikassa puute.

Ja aina, kun kotona oli tehty makkaraa ja sitä syötiin, tai kun oli
johonkuhun naapuriin käsketty lämpimäisille, ja Laukealan Vilho
oli taittanut pötkyn käteensä ja sen syönyt tikkuun saakka, kalvoi
hän tikun puhtaaksi ja tarkasteli sitä joka puolelta, sormissaan
pyöritellen ja niinkuin odotellen, että joku siihen jotain virkkaisi.
Vaan jollei kukaan suutansa avannut, arveli hän itse vakavasti:

-- Niin, niin! Kyllähän tätä makkaraa kuka tahansa valaa ja paistaa,
kun on valmiit aineet -- ja vielä useampi sitä syö -- mutta tarvitaan
siinä tikkujakin -- tikkujakin. Tikusta se alkaa ja tikkuun se loppuu
-- heh!

(Pahkakuppi.) j





AINO KALLAS.


Syntynyt Viipurin pitäjäässä 2/8 1878. Synnyntänimi _Krohn_.
Julkaissut _Lauluja ja ballaadeja, Kuloa ja kevättä, Kirsti, Meren
takaa I-II_.




LUKKARI JA KIRKKOHERRA.


Kaarman kirkkoherra von Rosen istui kansliahuoneessaan ja merkitsi
kirkonkirjoihin viimeksi kuolleet henkilöt. Hänen oli kuuma,
huolimatta kansliahuoneen viileästä kellari-ilmasta ja avonaisesta
ikkunasta, jonka verhoja tuuli ei hipaissutkaan. Huone oli kapea,
pimeänlainen, ja kostea maan ja kiven haju tuntui nurkissa.
Valkeiksi kalkituilla seinillä väikkyi valo vihreänä kajastuksena,
tunkeuduttuaan ikkunaa piirittävän pensaikon läpi. Kansliahuone oli
synkkä, kuten koko pappilakin, joka oli rakennettu katolisaikuisen
nunnaluostarin sijalle. Etehisen holvikäytävä pyöreine kaarroksineen
oli vielä muistuttamassa entistä luostaria. Von Rosen selaili
haluttomasti ja hajamielisesti kirkonkirjoja: Anna Ei--tea, 40
vuotta -- Riidu Mihkelin poika, 2 vuotta, kolme kuukautta... Hän
käänsi lukkarin viroksi antamat vastaukset itsekseen puoliääneen
saksaksi, välittämättä lukkarista, joka aina silloin tahdottomasti
käänsi vasenta korvaansa, jolla herkemmin kuuli, sinnepäin. Hän tiesi
lukkarin auttavasti ymmärtävän ja vaillinaisesti puhuvankin saksaa,
mutta käytti tahallaan aina viroa puheessa, pysyttääkseen juopaa
heidän välillään suurempana.

Lukkari seisoi keskellä lattiaa, vastaten kirkkoherran ajottaisiin
kysymyksiin, pieni paperikäärö kädessä, -- lyhytkasvuinen,
kuivettunut mies, kotoisessa sarassa, nöyrän ja samalla älykkään
näköinen. Hän seisoi ilman minkäänlaista nojaa, nähtävästi häntä
väsytti, hän muutteli vähäväliä jalkojaan, siirtäen ruumiinsa painoa
toiselta toiselle.

Von Rosen ei katsahtanutkaan lukkariin, vaan merkitsi vainajain nimiä
erityiseen luetteloon ja piirusti ristit ja kuolinpäivät kirjoihin.
Kaiken hän teki mahdollisimman hitaasti ja arvokkaasti. Hän istui
mukavassa, nahalla päällystetyssä nojatuolissaan, jalat rentonaan
lattialla. Itse asiassa häneltä kävi kaikki aivan koneellisesti,
hänen ajatuksensa askartivat alituisesti tasaisessa surinassa,
joka kuului talon takaa. Tämä surina, joka sekaantui pensaasta
sirahtavaan, katkeamattomaan viserrykseen, jännitti häntä, piti
kaikki hänen aistinsa vireillä. Se porisi kuin kiehuva kattila,
sihisten tasaisesti, herkeämättä, vähän vinkuvalla nuotilla. Hän
kuulosti sen jokaista vivahdusta, odottaen sen muuttavan äänilajia.

Päivä oli kuin valittu, pilvetön, helteinen, ilman tuulen
henkeä... Sadetta ei ollut peljättävissä. Mehiläisten täytyisi
tänään parveilla, ainakin sen suuren perheen vadelmapensaikossa...
Jos kaikki hyvin kävisi, saisi hän tänä suvena kaksinkertaiset
perheet. Niitä olikin talvella tuhoutunut iso joukko, talvi oli
ollut tavattoman pitkä, mehiläiset nähneet nälkää. Hän teki pitkiä
laskuja mielessään, miten monta naulaa kustakin pesästä saisi. Ehkä
kerääntyisi niin paljon, että maksaisi vaivan itse lähteä Rigaan
kaupalle.

Hän vilkaisi vaivihkaa lukkariin, ja tämän terävä, vaikka nöyrä
katse suututti ja häiritsi häntä. Mahtoiko tuo arvailla hänen
ajatuksiaan? Hän tekeytyi kahta totisemmaksi ja kertasi kovalla
äänellä lukkarin sanat, aivankuin olisi ollut yksin huoneessa.
Hänen verevät pyhimyskasvonsa, jotka niin sattuvasti muistuttivat
niitä halpahintaisia, räikeitä väripainoksia, joita kansan sekaan
levitetään, kävivät vakavan ja ankaran näköisiksi.

Tämä pieni, kuivettunut lukkari oli jo ehtinyt monta kertaa häntä
hermostuttaa. Hän ei saanut häntä mistään kiinni, koko mies oli joka
tavoin vaan luuta ja nahkaa, ei voinut mistään näpistää. Von Rosen
oli puutteellisen vironkielen taitonsa tähden sangen riippuvainen
hänestä virkamatkoillaan eikä hän voinut koskaan lukkarille antaa
anteeksi sitä nöyryytystä, mihin kerran oli joutunut hautajaisissa.

He seisoivat kaikki ruokapöydän ääressä, ihmiset totisine
hautajaisnaamoineen, kokonainen rivi yksivakaisia, ankaria kasvoja.
Hän alkaa lukea pöytäsiunaukseksi Herran rukousta, laskettaa sitä
ulkomuistista. -- Yhtäkkiä hän tuntee muistin pettävän, sanat
sotkeutuvat, aivankuin lanka solmuun, hän änkyttää, hikoilee,
tuntee otsasuonensa paisuvan... Hän kertaa edellisen lauseen, --
ei sittenkään. Hän ei muista mitään. Hänen katseensa harhailee
avuttomasti pitkin tupaa, kaikkien kasvot ovat syyttävät kuin
tuomarien. Vihdoin hän keksii lukkarin pöydän toisessa päässä:
"Johanson, lue sinä eteenpäin", hän saa sanotuksi.

Sen sijaan, että olisi ollut kiitollinen avusta, kiukutteli hän juuri
lukkarille, vierittäen syyn koko häpeästä tämän niskoille. Hänen
oli täytynyt kestää moinen nöyryytys seurakuntalaistensa edessä.
Ja juttua oli paljon levitelty pitkin pitäjää, kaiketikin lukkarin
toimesta.

Sitä paitsi hänestä toisinaan tuntui, kuin olisi lukkari karsain
silmin katsellut hänen monia maallisia hommiaan, vaikka ei tietysti
koskaan ollut sanaakaan virkkanut. Mutta sillä miehellä oli
kummallisen terävät silmät kuihtuneissa kasvoissaan, välähtävät,
läpitunkevat, jotka sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa häntä
seurasivat.

Hän oli kyllä maanviljelijä ennen kaikkea, papillisesta arvostaan
huolimatta, se oli selvää. Vastoin tavallisuutta hän oli pitänyt
pappilan maat omassa hoidossaan, antamatta niitä vuokralle, kuten
useimmat muut. Hän oli köyhtynyttä aatelissukua, joka vähitellen oli
häätynyt tiloiltaan, ja pappisuralle hän oli kääntynyt etupäässä
päästäkseen siten kuitenkin kartanonomistajaksi. Häntä huvitti
maanviljelys, hän tunsi tarkoin kaikki työt eikä epäillyt itse omin
käsin niihin puuttua.

Hänen alustalaisensa pelkäsivät häntä kaksinverroin. Ensiksikin hän
oli aina itse työssä mukana, eikä hänen silmältään mikään jäänyt
huomaamatta, hänen edessään ei auttanut mitkään verukkeet. Hänen
pappilassaan oli kaksi ruoskapäivää, kuten suurissa kartanoissa. He
keksivät hänestä sananparren: tänään annan Jumalan armoa, huomenna
ruumiin hirmua.

Mutta he olivat tottuneet ankariin isäntiin eikä se yksin olisi
riittänyt heitä peloittamaan. He pelkäsivät hänen saarnojaan, niitä
helvetin hirmuja, joilla hän heitä uhkasi, joll'eivät isäntiään
tottelisi. Hänellä oli heidän mielestään taivaan avaimet, hän päästi
sinne mielin määrin, kenen tahtoi. Oli yksi ainoa aihe, josta hän
innolla ja vakuutuksella saarnasi: talonpoikain laiskuudesta ja
kiittämättömyydestä. Silloin pani hänen syvä, komea äänensä kirkon
kajahtelemaan ja muijat kirkon vasemmalla puolen itkemään syntejään.
Jos se hänestä olisi riippunut, olisi hän mielellään pitänyt voimassa
keisarinna Katariinan aikuisen säädöksen, joka pakotti kaiken kansan
kaksi kertaa vuodessa saapumaan kirkkoon katumussaarnaa kuuntelemaan,
saarnan aiheeksi oli laillisesti määrätty orjien kuuliaisuus
aatelisia isäntiään kohtaan. Mutta sitä hänen tuskin olisi tarvinnut
tehdä, tämä vanha pakkotapa, joka jo oli poistettu, oli piintynyt
kansan käsitykseen, niin että he itsestäänkin niinä päivinä tulvivat
kirkkoon.

Ei hän sentään ollut niinkään vihattu kuin olisi voinut luulla,
päinvastoin talonpojat pelkonsa ohella hänestä pitivätkin. Heihin
vaikutti hänen suuri asiantuntemuksensa maanviljelyksen joka alalla
ja se, ett'ei hän halvimpaakaan työtä kammonnut. Mutta ennen
kaikkea vaikutti heihin hänen ulkomuotonsa, huolimatta soimaavasta
suusta tuli hyvälle päälle hänen kasvojaan katsellessa, niissä oli
sanomattoman hyvinvoinnin ja itsetyytyväisyyden leima, ja suurista,
miedoista silmistä paistoi jotain hyväsydämisyydenkin tapaista.

Ainoa, jota hänen ei koskaan onnistunut peloittaa eikä myöskään
voittaa, oli tämä pieni lukkari. Hän aavisti siinä miehessä salaista
vastarintaa ja uhkaa, hän ei ollut talonpoika eikä herra. Juuri se,
ett'ei hän ollut kumpaakaan, suututti von Rosenia. Hän ei osannut
kohdella häntä, ei kehdannut aivan vasten silmiä haukkua kuten
talonpoikaa, mutta vielä vähemmän olisi alentunut häntä vertaisenaan
kohtelemaan. Hän antoi hänen aina seisoa läsnäollessaan ja pani
erityistä painoa puhuttelusanalle sinä, teroittaakseen lukkarin
mieleen hänen alhaista asemaansa, mutta sittenkin tuntui kuin ei
olisi lukkari kylliksi nöyryytetty.

Kovimmat ottelut heillä oli talonpoikien tähden. Lukkari ei koskaan
heitä avonaisesti puolustanut, mutta aina hän toi uusia kanteita ja
valituksia, aivankuin olisi ollut niitä kylällä keräämässä. Hän teki
sen nöyrästi, ilman melua, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia,
että hän sielunpaimenensa kanssa otti ne asiat puheeksi. Milloin oli
neljänpäivän mökkiläinen tilaltaan häädetty, milloin oli Vaidan herra
taas pakoittanut jonkun tytön kartanoon. "Mitä se sinuun kuuluu",
hän oli kerran tiuskaissut. "Ei minulle, mutta teille, armolliset
kirkkoherrat", oli lukkari vastannut.

Hän oli niin tottunut alempisäätyisten matelemiseen ja
koirannöyryyteen, että tällainen hiljainen vastustus oli hänelle
aivan uutta. Hän rakasti sitä, että talonpojat jo kaukaa kuullessaan
pappilan aisakellojen kilinän, -- talonpojilta oli kulkusten käyttö
kielletty, -- ajoivat päätä pahkaa rattaansa ojanteeseen, niin että
kuorma singahteli sinne tänne. Hänestä oli mieluista, kun talonpojat
lähestyivät häntä selkä kyyryssä ja jo veräjällä ottivat lakin
päästään ja kun he kiitokseksi kaksin käsin halailivat hänen polviaan.

Hänet valtasi usein salainen ahdistus ollessaan tämän miehen kanssa,
vaikka hän varoi sitä näyttämästä. Siinä miehessä oli sitkeyttä,
visaa voimaa, jolla oli joustavuutta alennustilastaan kohota, häntä
ei milloinkaan saisi maan tasalle. Se mies osasi olla vaiti ja
odottaa aikaansa.

Kuka tietää, joll'ei juuri tällaisista miehistä ja heidän
jälkeläisistään kerran koituisi saksalaisen vallan hukka tässä
maassa? Ne olivat ne myyräntyöntekijät, jotka kaikessa hiljaisuudessa
perustuksia järkyttivät.

Tuskin oli päässyt puolen porrasta korkeammalle, niin jo siinä seisoi
ja aikoi auttaa muun joukon yhtä kauas.

Hiostava helle virtasi ikkunasta, valkeaksi kalkitut kiviseinät
kuumenivat kuin uuni. Lukkari muutteli jalkojaan yhä tiheämpään, hän
oli seisonut jo ainakin puolen tuntia, ja kuumuus painoi ohimoita
rautavanteena. Kuin sattumalta ja varkain hän vilkaisi vapaata
tuolia pöydän kulmassa, mutta käänsi kiireesti katseensa muuanne.
Istumista hän ei tullut ajatelleeksikaan. Mutta kuitenkin tuo tuoli
vietteli silmää, niin että täytyi sinne katsomista vastustaa kuin
kiusausta. Hänen silmänsä pälyilivät pitkin huonetta ja sattuivat
suureen kaappiin, missä kirkonkirjoja ja rippikapineita säilytettiin.
Hitaasti alkoi hänen käsivartensa siirtyä, kyynärpää tavotti kaapin
laitaa, nojautuen siihen varovasti ja heikosti, sitten yhä lujemmin,
kunnes se levollisena lepäsi laiteella, kannattaen osaa ruumiin
painosta.

Von Rosen katsahti äkkiä ylöspäin.

"Johanson, -- mitä sinä ajattelet! Seiso suorana, -- etkö näe, että
minä olen läsnä."

Häntä riemastutti tämä oivallinen tilaisuus masentaa lukkaria,
nöyryyttää hänet perinpohjin, koko ajan hän oli sellaista tähystellyt.

Lukkari vetäisi rauhallisesti käsivartensa kaapin reunalta ja seisoi
suorana, kädet sivuilla, kasvojen värähtämättä.

Samalla alkoi puutarhasta kuulua suhisevaa surinaa, aivankuin
kiehuvaan veteen äkkiä olisi kivi viskattu, ja vesi kiehunut yli.

Von Rosen hypähti silmänräpäyksessä pystyyn, tempaisi takin yltään
ja syöksyi ulos, jättäen lukkarin seisomaan keskelle kansliahuoneen
lattiaa.

"Mehiläiset, mehiläiset", kuului hänen kaikuva äänensä puutarhasta.

Kaarman pappilan puutarha oli täydellinen vastakohta pappilan
pelloille, yhtä hoidoton ja metsittynyt, kuin maat olivat muokatut.
Von Rosen ei pitänyt siitä mitään lukua, kaikki kasvoi siellä
vihantana ja villinä, rikkaruohotkin. Hyötyisässä maassa rehoittivat
nokkoset, varjoten talon sivuseinää, suuriksi, miltei tuntemattomiksi
kasveiksi kohonneina, aivankuin niitä pitkät ajat olisi jalostettu.
Puutarhamansikat sensijaan olivat vapaudessaan villiintyneet,
lavoistaan karanneet ja kiertelivät kevytmielisinä teitten vieriä
pitkine, velttoine varsineen, hedelmää tekemättä.

Korkeitten, raakiloivien vadelmapensasten varjossa oli kymmenkunta
mehiläispuuta pystyssä, onttoja, katkaistuja puunrunkoja, joista
salaperäinen surina kuului. Näissä vanhanmallisissa mehiläiskeoissa
on vielä koko metsän tuoksuva runollisuus jäljellä, niitä nähdessä on
keskellä koskematonta metsää, jossa kaikki elää, yksin laho puukin.

Vadelmapensaikon yläpuolella leijui pieni, musta pilvi, joka hajautui
ja tiheni, sihisten ja kuhisten, kuin olisi satoja neuloja toinen
toistaan vastaan hangattu. Lähemmin katsoen se näytti mustalta
verkolta, jonka silmukat nopeasti liikkuivat edestakaisin. Se oli
parveilevien mehiläisten karkeloa.

Yhtäkkiä koko pilvi nuolen nopeudella syöksyi eteenpäin.

"Ne lentävät yli aidan, -- kiireesti peili tänne!" jylisi von Rosenin
ääni.

Hän oli unohtanut kaiken, pimeän kansliahuoneen homehajuineen,
tomuiset kirkonkirjat ja niskoittelevan lukkarin. Papillinen hitaus
oli kadonnut hänen liikkeistään, huolimatta alkavasta lihavuudestaan
hän juoksi edestakaisin läähättäen ja puhaltaen. Hän oli jo saanut
siepatuksi käsiinsä pienen käsiruiskun, kiivennyt matalalle
kivi-aidalle ja suunnannut sen letkun pakenevia mehiläisiä kohti.

Hienona vihmana lankesi vesiruiskun säde mehiläisten päälle, ne
näyttivät epäröivän, liitelivät vähän aikaa yhdessä kohden, pitivät
kuin neuvottelua.

Von Rosen sieppasi tuojan kädestä peilin ja alkoi sitä pyörähytellä
auringossa, jonka säteet kilpistyivät sen kiiltävästä pinnasta,
sattuen suoraan mehiläisiin äkillisinä valonvälkähdyksinä, nopeina
kuin salama.

Von Rosenille tuli tuokioksi mieleen lukkari kansliahuoneessa. Mitä
joutavia, tietysti hän oli lähtenyt pois, hän lohdutti itseään. Tai
ryhtynyt johonkin työhön siellä. Se vaan häntä harmitti, että lukkari
oli taas saanut vettä myllyynsä.

Koko mehiläisparvi kaarteli paraikaa tuuhean lehmuksen ympärillä.
Yhtäkkiä ne piirittivät yhden sen ulkonevista oksista ja alkoivat
kääriytyä sen ympärille. Ne imeytyivät toinen toiseensa kiinni,
muuttuivat kuin liikkuvaksi kasviksi, ruskeaksi sammaleeksi, jota
oksa alkoi kasvaa. Sammal levisi yhä laajemmalle alalle pitkin oksaa,
-- vihdoin riippui puun kyljessä suuri, värähtelevä pahka, joka yhä
kasvoi.

Von Rosen jäi ainakin tunnin ajaksi puutarhaan, mikään mahti
maailmassa ei olisi voinut häntä häiritä. Mehiläisten parveileminen
oli hänen intohimojaan, se jännitti häntä kuin hyvin järjestetty
peli. Vasta kun kaikki oli kunnossa, uusi perhe onnellisesti
asunnossaan, hän lähti takaisin takkiaan noutamaan.

Kansliahuoneessa lukkari yhä seisoi keskellä lattiaa, samassa
asennossa, mihin oli jäänyt.

Von Rosen hämmästyi sanattomaksi, hän oli taas kokonaan unohtanut
lukkarin.

"Mitä sinä siinä teet?" pääsi häneltä vihdoin. "Minä seison ja
odotan, armolliset kirkkoherrat", lukkari vastasi.

Von Rosen vaipui henkeä tapaillen nojatuoliin ja tuijotti lukkaria.
Pilkkaako tuo mies teki hänestä? Hän ei saanut selvää, oliko lukkarin
sanoissa pistävintä ivaa vaiko suurinta nöyryyttä. Ja miksi hän oli
seisonut koko ajan? Näyttääkseenkö ruumiillista kestävyyttään vaiko
pelosta alistuvasta orjanmielestä?

Vai olisiko siinä ollut jotain muuta? Olisiko tuo lukkari todella
mies, joka jaksaisi odottaa aikaansa, seisoa ja odottaa? Ja hänen
takanaan pitkät rivit sarkatakkisia, äänettömiä miehiä... Ja kun aika
olisi tullut, -- mitä sitten?





HEIKKI KAUPPINEN.


Syntynyt 7/6 1862 Iisalmella, jossa kasvantoiällään oli
palveluksessa. Sittemmin ollut opetustoimissa, v:sta 1893 Kehvon
kasvatuslaitoksen opettaja Kuopion maaseurakunnassa, julkaissut
nimellä "Kauppis-Heikki." _Tarinoita I-III, Mäkijärveläiset, Viija,
Kirottua työtä, Aliina_ y.m.; paras teos _Uranaukaisijat_ (1904).




AMERIKKA SAVOSSA.

(Asutustarina.)


Matkallani jouduin kerran Amerikkaan. Ei se ollut tuo
valtameren-takainen suuri Amerikka, tasavaltaisine hallituksineen,
vaan ainoastaan vanha, harmaantunut talo Pohjois-Savon sydänmaalla,
jolla myös on sama nimi.

Tämän Amerikan hallitsijat ovat aina olleet yksinvaltiaita, ja
jokaisella on ollut etunimenä Pietari. Omin päinsä he ovat käyneet
sotaa karhuja y.m. metsässä löytyviä vihollisia vastaan, ja
ensimäistä Pietaria oli kunnioitettu arvonimellä: Karhu-Pietari.
Toinen Pietari oli ollut samalla kova soiden perkkaaja, oikea korven
ukko, eikä häntä nimitettykään sen halvemmalla nimellä kuin Amerikan
keisari. Kolmas Pietari peri isänsä arvonimen, vaikka hänen maineensa
olikin paljoa pienempi kuin edellisten. Rauhaisan ja juhlallisen
näköinen oli tämäkin ukko pitkine tukkineen ja harmaine partoineen.
Mennessäni istui hän honkaisen pöydän päässä suuressa tuvassa,
puolitusinaa kehrääviä vaimoja tovereinaan. Heti hän nousi vieraan
puheille ja vei omaan kamariinsa, jonka pöydällä seisoi jalustalla
suuri Raamattu avattuna ja sen lähellä tupakkalaatikko.

Tavallisten alkupakinain perästä aloin udella talon entisyydestä.

-- Mistä tämä talo on saanut tuon mahtavan

Amerikka nimen?

Huomasin koskettaneeni suotuisaan aineeseen, sillä ukko nauraa
myhäytti mielissään ja alkoi kertoa:

-- Vaari vainaja se on pannut alkuun niin nimen kuin talonkin. Hän
oli tullut tähän Ruotsin vallan aikana, aivan synkän korven keskeen,
ja lähtiessään sanonut, että hän menee Amerikkaan. Lehmä ja koira
oli ollut elukoita tähän tullessa, ja tuohon tuvan takana kasvavaan
koivuun, joka oli silloin ollut aisapuun vahvuinen, sanotaan mummo
vainajan kytkeneen lehmänsä.

-- Onpa se merkillinen koivu, jota sietää suojella, sanoin ja nousin
ikkunasta katsomaan.

-- On se merkillinen, ja minun tahtoni on, että viimeiseksi siihen
saapi kukaan kirveensä iskeä, vakuutti ukko. Silloin täytyy jo olla
kaikki muut puut poltetut.

-- Oletteko mitannut koivun vahvuutta? kysäisin.

-- En vuosiin, sanoi hän, mutta se on hyvin paljon toista syltä
ympäri.

-- Merkillisen suureksi tämä talokin on kasvanut näin lyhyessä ajassa
niin vähästä alusta, huomautin.

-- Onhan tämä kasvanut, virkkoi ukko. Jo siellä navetassa nyt
huiskaa lähelle viisikymmentä lehmän häntää. Mutta kyllä sillä vaari
vainajalla oli ollut alkaissa kovat päivät, kun ympäristö kaikki
oli synkkänä korpena, jossa karhut vain viheltelivät, ja leipänä
petäjänkuori ja särpimenä karhunliha. Hakata metsää, rakentaa
huoneita ja taistella karhuin kanssa, se ei ole lasten-leikkiä.
Karhunlihallahan tämä meidän suku on kasvatettu, vaan pelkäämättömiä
näistä on sitten tullutkin. Kaikki ne ovat olleet otteluissa karhuin
kanssa, nämäkin minun poikani. Nyt noita petoja ei enää kuulu kuin
ihmeeksi.

-- Isä vainajannehan oli vielä kuuluisampi, mainitsin joutuakseni
toiseen polveen.

-- Ei se karhuntapossa ollut kuuluisampi, vaan maanviljelyksessä,
oikaisi ukko. Sille annettiin kerran hallituksen puolesta
hopea-pokaali suonviljelemisestä. Täällä se on nytkin.

Ukko haki kaapista hopeapikarin ja laski sen juhlallisesti pöydälle.

-- Se on arvokas muisto, ei sitä kaikille anneta, sanoin astiata
katsellen.

-- Ei sitä kaikille anneta, vahvisti ukko. Ja itse kuvernööri kävi
paikan päällä tarkastamassa työalat. Oletko kuullut kertomuksia sen
käynnistä?

-- En sanottavasti, vastasin saadakseni kuulla asiantuntijalta
itseltään.

-- Eihän ne ole oikeastaan minkään-arvoisia, sanoi ukko. Ovat vain
ottaneet puhuakseen, kun niistä on kummaa, että isä uskalsi puhutella
kaikkia ihmisiä samalla lailla.

-- Ei taitanut kuvernöörikään pahastua, arvelin.

-- Ei ollenkaan, sanoi ukko. Mutta olisi voinut pahastuakin, vaan
sanotaan vallesmannin tänne tullessa selittäneen, minkälainen isäntä
täällä on.

-- Muistatteko, miten isänne otti vastaan kuvernöörin? kysyin.

-- Muistan hyvinkin. Muassa olin, kun isä meni tuonne joelle
vastuukseen tietä neuvomaan. Tänne ei ollut silloin niinkään selvää
tietä kuin nyt ja vielä aitoja välillä. Jalan siitä täytyi herrankin
kulkea, vieläpä kiipeillä aitain yli. Kysyi se isä ensimäisellä
veräjällä kuvernööriltä: "pääsetkö aidan yli, vai pitääkö sinulle
veräjä purkaa?" mutta ei sanonut tarvitsevan purkaa, ja niin sitä
tultiin tänne.

Mutta täällä se tuli akoille hätä, kun piti ruveta ruokaa laittamaan,
eikä ollut mitään varustettua edeltäpäin ja muutenkin kaikki
yhtä tuhmia. Eihän siitä yrittänyt tulla kerrassa mitään koko
ruokapuuhasta, vaan kun isä itse ryhtyi käsiksi ja kantoi pöydälle
härän ja sian palvatun takaraajan, maljallisen voita, suuren kasan
leipiä ja useita viilipyttyjä, niin pääsivät ne akat siitä huolesta.
Isä käski syömäänkin ja sanoi: "ei tässä ole niitä kihveliä eikä
kahvelia eikä leikattuja leipiä, vaan on siinä teräviä puukkoja,
saanethan niillä erän, pitäähän tuo leipä saada lehdostakin", johon
kuvernööri vakuutteli: "kyllä tässä, kyllä tässä".

Syötyä sanoi isä: "lähdepä nyt minun suoperkkiotani katsomaan,
koska kuulut sitä varten tänne poikenneen!" Ja ihastuksissaan sitä
kuvernööri katselikin. Se oli silloin kokonaan ruisna, ja sitä ei
ollut vähä. Nyt se on niittynä; haluatko lähteä katsomaan, ei se ole
kaukana?

Mielelläni seurasin isäntä Pietaria niitylle. Oli siinä todella
alaa sydänmaantalon viljelysmaaksi yhdellä kertaa, sillä tämä oli
vain yksi osa korpikeisarin raivioista. Heinälatoja siinä oli
noin puolitusinaa, vaikkei kaikki paikat kuuluneet enää hyvästi
kasvavankaan. Uudemman viljelystavan mukaan siihen tulisi yli
kymmenen ladon heiniä.

-- Sattuiko tämä hyvään vuoteen silloin ensi kerralla? kysyin
isännältä.

-- Hyvään sattui, vastasi hän. Ja siitä se on pohja tämän talon
varallisuuteen, sillä rukiita tuli niin, ettei tahtonut aittoihin
mahtua. Pienempi tässä olisi talo, jos halla kävi silloin vieraana.

-- Mahtoi se isäänne peloittaa, arvelin minä.

-- Kyllä kaiketi, mutta ei siltä uskallus sittenkään olisi mennyt.
Niin sanoi silloinkin, kun viimeiset siemen jyvät kourastaan heitti:
"nyt se on minun osaltani tehty; anna Luoja, jos annat, mutta jos et
nyt anna, niin tottahan annat toisella kerralla".

-- Se oli suora rukous ja auttoi.

-- Suoruus aina auttaa, vakuutti hän kääntyen kotiin päin.

-- Onko se totta, että joku sotaherra olisi vaatinut isänne
tutkintoon? kysyin pihaan kävellessä.

-- Totta se on, sanoi isäntä. Se oli sattunut aikoja ennen, heti
Ruotsin vallan loputtua. Tänne pääkylälle oli näet majoitettu Venäjän
sotaväkeä. Ja oliko se nyt niiden päällikkö vai tarkastaja, joka
oli kuullut, että täällä on mies, jota kutsutaan keisariksi, ja
silloin ei muuta, kuin haettiin tutkittavaksi. Jo sanoi isä vähän
pelänneensä, mikä tästä tulee, mutta sitten sanoi ajatelleensa, että
rohkeus ja rehellisyys ne parhaiten auttavat, ja oli pystypäisenä
astunut sotaherran eteen. -- "Kutsutaanko sinua keisariksi?" oli
kysynyt tuimasti. -- "Niinhän ne ovat haukkuneet", isä sanoi
vastanneensa. -- "Mitä haukkuneet?" oli taas sotaherra ärähtänyt.
"Itsekin kuulut nimittävän itseäsi keisariksi." -- "Olenpa voinut
sattua sanomaan", oli isä myöntänyt. -- "Kenen keisari sinä olet?
Onko sinulla valtakunta ja sotaväkeä?" oli taas tutkannut. -- "Onhan
se tuolla korven keskellä valtakunnan tapainen, ja sotaväkeä siellä
on näin kesällä, ettei saa silmiään kunnolle auki", oli isä sanonut
ja sitten selittänyt: "se on näet niin, että kun minä asun tuolla
sydänmaalla, jossa on tavattomasti itikoita ja paarmoja, niin ihmiset
ovat ruvenneet minua kutsumaan itikoiden ja paarmojen keisariksi."
Silloin oli sotaherrakin laskenut leikiksi, vieläpä taputtanut
naurain olkapäälle ja sanonut: "saat pitää sotaväkesi ja olla niiden
keisari".

Puhellessa jouduttiin pihaan takaisin, jossa vaimoväellä oli
tarjottavana kahvia. Sen juotuamme meni ukko kaapilleen, otti sieltä
pullon ja kysyi:

-- Kelpaako sinulle ryyppy?

-- En ole ensinkään pitänyt tapoinani, vastasin, mutta jos tällä
kertaa tuon merkillisen astian muistoksi.

-- Senpä vuoksi minäkin kysyin, sanoi hän kaataissaan. Ei tätä
kumminkaan liene piimätuopiksi tarkoitettu.

Ja sitten me ryypättiin tuosta muistopikarista.

-- Tämä on myös isä vainajan muisto, sanoi isäntä näyttäen litteätä
leivänmuotoista pulloa. Tämä sillä oli muassa kalassa kulkiessa, että
sai ottaa kylmillä säillä viluryypyn.

-- Vai oli sillä aikaa vielä kalassakin kulkea, ihmettelin minä.

-- Oli sillä, sanoi isäntä. Eikä se vanhoilla päivillään kesäiseen
aikaan paljon muuta tehnytkään. Siellä se oli viikkomääriä, ettei
kuin pyhän seutuna kävi kotona, ja renki toi aina kalat kotiin ja vei
evästä. Välistä meni päiviä, ettei saanut mitään, mutta ei se siitä
suuttunut, luotti vain onneensa. Onni sillä oli kaikessa määrääjänä.
Jos sille tuli mieleen viedä papille saatava-kaloja, niin heitti sen
nimellä verkot, ja jos sattui niin, ettei käynyt kuin yksi ahven,
niin vei sen ja sanoi: "tämä tuli sinun onnellasi". Jos taas tuli
suurikin vakallinen, niin vei kaikki ja sanoi: "nämä tulivat sinun
onnellasi".

-- Hyvänä taittiin pitää kummallakin kerralla, huomautin minä.

-- Jopa hyvänä, sanoi isäntä. Tuli se silloinen kappalainen
(vainajana tuo nyt on) aina linnustamaankin isän kanssa tänne
jokivarsille. Ylpeänlaiseksi mieheksi sitä sanottiin, mutta niin ne
isän kanssa öykkivät kuin vertaiset, eikä siinä teititelty toisiaan.
Riitelivätkin välistä, kun saalis pääsi karkuun, mutta kohta ne
taas mennä hätistivät toinen toista puolta jokea, toinen toista ja
kiljuivat: "lyö sinä siltä puolen, minä lyön tältä puolen!"

-- Harvassa niitä on enää niin suoranuottisia miehiä, myönsin minä ja
kysyin: Mistähän tämä teidän sukunne on saanut tuon koristelemattoman
puhetavan?

-- Tuosta, sanoi ukko viitaten Raamattuun. Oletko löytänyt siitä
teitittelyjä? Tuossakin sanotaan: Sinä olet minun Jumalani, sinun
pyhä henkes vieköön minua tasaista tietä.

-- Niinhän se siellä on, mutta ihmiset ovat vaativampia kuin Jumala,
huomautin minä.

-- Niinpä kyllä, sanoi ukko naurahtaen. Mutta eiköhän siitä tule
muutos siellä toisessa elämässä, vai vieläköhän sielläkin Jumalata
ja kerjäläisiä sinutellaan ja muita kutsutaan teiksi? Muutos taitaa
tulla, vai mitä arvelet?

-- Taitaa tulla, myönnytin minä, eikä sitä asiata enää jatkettu.

Viimeksi näytti hän Karhu-Pietarin aikuisia metsästysaseita.
Niitä katsellessa johtui mieleen yhtäläisyys tämän ja toisen
Amerikan valloittajan suhteen. Kumpaisessakin oli alkuasukkaansa,
tässä karhut, toisessa ihmiset. Kumpainenkin valloittaja teki
alkuasukkaille -- samalla tavalla. Jäiköhän kumpaisellekin
valloittajalle yhtä puhdas omatunto menettelystään?

(Tarinoita III.)




IHANIN MUISTELMANI.


Alotin nuoruudenikäni siinä varmassa ajatuksessa, etten koskaan
tulisi tuntemaan iloa elämässä. Iloa jota vertaiseni ilona pitivät,
en sellaiseksi tunnustanut, ja siksi päätin kulkea elämäni läpi ilman
iloa. Vuosien kuluessa vakaantui tämä ajatus yhä enemmän. Näytti,
kuin sallimus olisi määrännyt tieni kulkemaan murheen laakson läpi.
Mutta sitten kahdenkymmenen iällä pilkisti valo minullekin. Ja tämä
valon ilmestyminen oli niin valtava ja voimakas, kuin jos kaiken
ikänsä pilvisäätä nähtyään yhtäkkiä ilmestyisi eteen selkeä kesäinen
taivas. Vaikka siitä on aikaa kuusitoista vuotta, muistuu se usein
mieleen varsinkin näin kesällä, valoisina öinä, sillä silloinkin oli
kesä ja valoisa yö. Olin juuri edellisenä päivänä rohjennut pyytää ja
saanut "maallisia" kirjoja luettavakseni. Kirjat olivat Kiven runot
ja eräs ylioppilasten toimittama albumi. Minä luin ja luin ja sitä
tehdessäni ikäänkuin siirryin toiseen maailmaan. Suuri tupa, jossa ei
tällä kertaa ollut ketään muita, muuttui aivan satumaisen kauniiksi.
Se kuvastui nyt runottarien asunnolta, joksi sen vihkivät kirjassa
löytyvät säkeet:

    Yö nyt on, ja hämyinen
    pirtti unelmoipi,
    sirkka uuninkorvalla
    tyytyväisnä soipi.

Sanat olivat niin erinomaisesti tunnelmaan soveltuvia, että ne ovat
aina unohtumattomina minua seuranneet.

Vaikka yö oli kulunut yli puolen ja toinen päivä valkeni, niin ei
ensinkään tuntunut unen rasitusta. Lukeminen sai tosin tällä kertaa
jäädä, mutta jopa olikin aivoissa runoutta, jos muutakin. Ja nuo
runouden antajat, kirjat, kuinka kauniilla ne näyttivät päältäpäinkin
tuossa puhtaalla pöydällä kesäisen sunnuntai-aamun valjetessa!
Niitä täytyi aina vähän väliä käsin kosketella ja käännellä lehtiä,
tullakseen vakuutetuksi, että kaikki tuo ihanuus on vielä siellä.

Mutta ihanuus, joka nyt mieleni täytti, ei supistunut yksistään
runouteen kirjoissa. Menin ikkunaan katsomaan, joko näkyisi aurinkoa.
Ei näkynyt, vaan siihen sijaan näin jotain muuta, jota en ollut
ennen nähnyt, vaikka se oli joka päivä silmieni edessä. Näin luonnon
kauneuden. En elämässäni ole nähnyt taulua tai muuta näköalaa niin
kaunista kuin nyt näin. Ikkunan edessä oli vihottava peltopala
järveen pistävällä niemellä, jossa rannat kasvoivat kaikenlaisia
lehtipuita. Puiden välitse näkyi peilikirkas järven pinta ja latvojen
ylitse taloja ja niiden takaa mäkiä. Kaikki tämä oli kyllä ennestään
tuttua, tunsinhan melkein jokaisen puun tuossa rantamalla. Mutta että
se olisi kaunista, sen huomasin vasta ensi kerran elävästi. Olin
luullut niiden saavan seisoa siinä joko huolimattomuudesta taikka
huviksi herrasväelle, joilla yksin luulin olevan huvia puista. Mutta
nyt nuo samat puut ihastuttivat minuakin, ne seisoivat siinä aivan
kuin kaunistaakseen tätä runouden juhlayötä. Ja mihin vain silmäni
sattui katsomaan, oli kaikkialla yhtä ihanaa. Ajatuksissa leijaili
säkeitä aivan kuin valmistautuen laulamaan tämän kirkastuneen
maailman kauneutta. Mutta kantele oli vielä virittämättä, liika uusi
laululle. Soinnut, jotka pyrkivät ilmoille helähtelemään, olivat
muiden kanteleen kaikua.

Viimeinkin oli mentävä nukkumaan, vaikka tuntuikin ikävältä
tuon iankaikkisen unen tähden heittää kirjain ja kauniin aamun
katseleminen. Lohdutuksena tästä tappiosta ihailin vielä kotvan aikaa
vuoteellani äsken opituita säkeitä:

    Nuku, aalto rauhaton,
    nuku jo,
    tuolla laulaa humisten
    kuusisto.

    Kehtolaulusi se on,
    nuku, aalto rauhaton,
    nuku jo!

       *       *       *       *       *

Tämä se nyt on ihanin muistelma iässäni. Ihanata oli kyllä sitä
seuraava muukin aika, mutta se ei ollut enää niin uutta. Se oli
runouden orastamisen aikaa. Ajatukset jauhoivat alituistaan
runoa, olipa työssä tai lepäsi. Auran perässä kulkiessa syntyi
tavut hevosen astunnan mukaan. Kahdeksan askeleen perästä tuli
aina Kalevalan-runomittainen säe valmiiksi. Ne eivät mahtaneet
olla minkäänarvoisia, hajanaisia ajatuksia vain, jotka hävisivät
pian. Muistettavimmat syntyivät matkaa kulkiessa tai lepohetkillä.
Huonollakin taidolla syntyi niitä paperille kirjoitella, jolloin
niiden arvo kohosi tavattomasti, kun sai olla varma, etteivät enää
joudu unohduksiin. Kun jäljestäpäin katselen tuota tuhrautunutta
vihkoa, on sen jokainen säe ja loppusointu perin lapsellista ja
mitätöntä. Toista olivat silloin. Ne olivat enemmän kuin hyviä ja
pysyivät sellaisina, sillä niitä ei tietänyt kukaan. Arvostelu ei
johtunut mieleenkään, kun ei ollut aikomus koskaan kellekään näyttää.
Ja näytteeksi, etteivät ne olisi vähääkään runoutta ymmärtävän
arvostelua kestäneet, panen tähän pari värsyä. Halonhakkaajan
puolipäiväsen syönnistä metsässä sanotaan näin:

    Makealta ruoka maistuu,
    Hyväp onnii atrija,
    Tuonnemmaksi nälkä poistuu
    Rupeamaksi ainija.

En osaa sanoa, kuinka monesti olen tätäkin ihaillut, vaikka
murteellinen sanojen rutistaminen loppusoinnun saamiseksi on aivan
surettava.

Myöhemmin syntyneet eivät olleet aivan näin huonoja rakenteeltaan,
pahin vika on muiden jäljittely. Omaa on ainoastaan juurtunut
surumielisyys, vaikkei enää toivoton. Eräällä on nimenä "Murhe",
josta muuan värsy kuuluu:

    Kun on mieli murheinen
    surusta,
    kuitenkin on iloinen
    toivosta,
    siksi kun taas huojennus
    mieleen tulee, helpoitus
    vaivoista.

Katsellessa kaikkia silloin syntyneitä sepustuksia, näkyy niissä
hyvin vähä iloa, mutta ivaa on sitä runsaammin, varsinkin omasta
kohtalosta. Mitäpä hyötyä olisi ollut muiden ivailusta, kun eivät
saisi sitä tietääkään!

Mutta sitten myöhemmin, jonain itserakkaana hetkenä, tulin
ilmaisseeksi muillekin nämä ajatukseni tulokset, ja silloin niiden
salaperäinen viehätys väheni. Eikä tämä ollut ainoa tappio. Runotaimi
alkoi surkastua, sen ensimäiset lehdet kuivuivat pois, eivätkä
kohonneetkaan enää siinä muodossa.

Vähentyneekö myöskin tämän ihanimman muistoni ihanuus täten? En
kumminkaan usko niin käyvän, sillä tuossahan siintää samaa Savonmaan
vettä, ja rannoilla seisoo koivukko kesäisessä ihanuudessaan. Luulen
sen voivan joka kesä muistuttaa, että runollisuutta ja iloa on
maailmassa.

Missä on kauniimpaa kuin pohjolan kesäinen yö, jolloin aurinko
lyhyeksi aikaa peittyy metsien taakse ja vihannoiva luonto seisoo
tyynenä, autereen seppelöimänä!

_Kehvo_ 27/6 98.

(Nuori Suomi VIII.)





LARIN KYÖSTI.


Oikea nimi _Kyösti Larson_. Synt. Hämeenlinnassa 5/6 1873. Ylioppilas
1895. Teoksia m.m.: _Tän pojan kevätrallatuksia, Ajan käänteessä,
Kulkurin lauluja, Kuisma ja Helinä, Tuhkimo ja kuninkaantytär_
(näyt.), _Lemminkäinen_ (näyt.), _Vuorivaeltaja_, enimmät
runokokoelmia.




KOTIUTUNUT.


Vankilan kello löi kymmenen. Kaikki vankilan seinät kajahtivat ja
jokainen lyönti kuului satoihin vankikoppeihin. Mutta vankikopeissa
ei istunut muita kuin tutkintovankeja ja sellaisia, jotka olivat
rikkoneet vankilan sääntöjä vastaan. Kaikki käytävät olivat tyhjiä,
niissä kävi joutilaana päivystäjänä joku vanginvartijatar ohi
koppiovien, joiden yläpuolella oli taulu merkittynä vangin nimellä,
iällä ja rikoksella. Jos reiästä katsoi, näki ahtaan kopin, jonka
puolen osan täytti rautasänky, verhona sillä harmaa siististi
levitetty huopapeite, sängyn vieressä pöytä, pöydällä sinkkinen
kupponen, raamattu tai joku muu hartauskirja. -- -- Mutta verstaassa
lauloivat höylät ja sahat unohdusta hurjille hairahduksille, jotka
pistivät ja polttivat rikoksellista rintaa öiseen aikaan, kun
vanhassa linnassa oli hiljaista, kun yön pimeydestä kuului vain
vieruskoppitoverien syvät huokaukset ja yksitoikkoiset vankilankellon
lyönnit. -- Mutta nyt olivat raskasmieliset unet kaukana, verstaassa
ahertelivat ruudukkaisiin sarkapukuihin puetut miehet tyynnyttävä
työhiki otsalla.

Kehruuhuoneessa surisivat rukit ja naisvangit polkivat ketterästi
poljinta ja supattelivat keskenänsä peljäten ylivartijan lähestyviä
askeleita. -- Erityisessä huoneessa nuoret äidit hoitelivat
rintalapsiansa. Sieltä kuului itku ja hiljainen hyssytys. Ulkoa
linnan perältä tätä kaikkea säesti röhkinä vankilantirehtöörin
sikokarsinasta, sinne kantoivat naiset ruoanjätteitä, sata sikaa
syöksyi hirveällä melulla kaukaloittensa ääreen, sata lihavaa,
valtion kustannuksella elävää sikaa. Linnan rannasta kuului
pesukurikoiden pauke, siellä naurelivat naiset ja heidän poskensa
hohtivat siniruutuisen huivin keltaisen päärmin alta. Mutta linnan
vanhalla rintavarustuksella kiersi elinkautisten naisvankien harmaa
jono piirissä, ikäänkuin hautajaismenossa he siinä kulkivat raitista
ilmaa hengittämässä, mutta missä vartijan silmä vältti, siinä he
kujeilivat ja kuiskuttelivat salaista merkkikieltään.

Vanhassa linnantornissa istui vanha Matleena. Monta vuotta oli hän
jo siellä ollut, montako vuotta, sitä hän ei itsekään muistanut.
Viimeiset vuodet olivat olleet toistensa kaltaisia, niin että
vaikea oli hänen niitä muistaa. Vanhoilla silmillään oli hän
lukenut kulunutta hartauskirjaansa tai istunut sukankudin kädessä
ikkunakomerossa tuijotellen ulos avaraan maailmaan. Ja linnan muurin
alla kulki vilpas virta menojaan kauas, kauas tuntemattomia hiljaisia
vesiä kohti maailman meriin. Niin vierivät hänen ajatuksensa kohti
ääretöntä ikuisuutta, missä hän saisi iankaikkisen rauhan. -- Niin
hän istui, eikä maailman levoton pauhu enään tunkeutunut hänen
korviinsa paksujen muurien läpi, ja maailma oli käynyt hänelle
vieraaksi, hänen maailmansa oli hänen torninsa, hänen kirjansa ja
hänen sukkapuikkonsa.

Eikä hän enään mielessään hautonut nuoruutensa äkkipikaista
rikoksellista huumausta, ei hän enään muistellut pimeätä syksyn
syntistä yötä, joka oli kuiskaillut hänen sydämeensä myrkyllisiä
sanoja. -- Kerran yöllä oli hän kavahtanut vuoteeltaan, vihassa oli
hän katsellut tylyn ja hurjan miehensä nukkuvia kasvoja, miehen,
jolle hän oli myöty ja merkitty kuin talon paras elikko, miehen, joka
kahleena oli kytketty häneen ja hänen ruumiiseensa, eikä hän silloin
peljännyt rautakahleita eikä rangaistusta, miehen löyhkäävä hengitys
lemusi hänen kasvoillensa kuin tulikiven haju, salaa oli hän iskenyt
nukkuvan miehensä rintaan ja sitte... Sitte vuodet olivat kiitäneet
ohi kuin virran kuplaset ja hänen sydämensä alkoi sykkiä suvantona.

Vanha Matleena istui linnan komerossa ja katseli tylsän uneliaasti
ulos. Ulkona oli puhdas, valkoinen talvi, virran jää oli valkea ja
toisella rannalla seisoivat ikivihreät havupuut kuin kirkkopilarit.
Ja kirkas päivä paistoi vanhan Matleenan päähän, joka oli yhtä
valkoinen kuin lumi. Matleenan sydämmessä oli puhdas valkoinen talvi.
-- Tornikomerossa ei ollut muita kuin kaksi vanhaa mummoa, vanha
Riika ja vanha Heta, Matleenan monivuotisia tovereita sekä nuorempi
nainen, virnakka Mari, joka palveli vanhuksia. Mutta Matleena oli
vanhin.

Matleena kääntyi ja sanoi:

"Mari, kuules, anna minulle vettä."

"Vettä ja leipää, leipää ja vettä, niitäkö vielä mielenne tekee",
virnuili Mari, "kohtahan saatte syödä oikein kuninkaallisia
aterioita!"

"Äh, äh, tuohan vettä!", höpisi Matleena.

"Kohtahan saatte syödä nisua ja juoda kahvia niin paljon kuin
maittaa, muori."

Mari toi vesikupilla vettä.

"Katsokaas muori, kuinka olen koristanut paperikukilla pienen
kamarinne kuin morsiushuoneeksi ikään. Tirehtööri antoi luvan.
Viimeisiä kertoja näitä seiniä katsellessanne, laskenpa, totta vie,
seppeleen päähänne."

"Mitä sinä nyt?"

"Kyllä se nuoruudenystävä vielä odottaa siellä kotikaivon alla.
Voi, kuinka minä kadehdin. Minä saan vielä monta vuotta olla täällä
kruunun ruuassa."

"Eikä odota, Mari kulta, eikä odota, haudassa on nuoruuteni ilo,
kuollut ja kuopattu."

"Mutta käyttehän te toki haudalla?"

"Mitäs minä siellä... kotipitäjässä?"

"Mitäkö? Hauskuudeksenne."

"Ei, ei, Mari, ei minulla siellä ole mitään tekemistä, siellä on vain
ventovieraita ja nuoria naurajia. Minä en tahdo kunnan elätiksi,
ennen kuolen vaikka maantien ojaan."

"Mutta nyt ei auta mikään", veisteli Mari ja iski silmää kahdelle
mummolle. "Tirehtööri on käskenyt minun koristaa huoneenne, sillä
tämä päivähän on ilonpäivänne."

"Mikä ilonpäivä? Herrassa minun päiväni ovat ja taivaassa valkeuteni.
Ei, tuhannen kertaa ei, minä en tahdo enään maailmaan. Mitä vanha
kopelo siellä...? Tiellä olisin, kompastuisin, vaivaksi olisin
taluttajalle, suruksi suurustajalleni. Täällä minun on niin hyvä
olla."

"Muori ettekö muista? Olette olleet täällä jo ummelleen neljäkymmentä
vuotta."

"Neljäkymmentäkö vuotta? Oh, vai niin kauvan. Niinkö pian se aika on
kulunut, hoho, jaa."

"Ja nyt tirehtööri antaa teille mitalin uskollisesta palveluksesta."

"Mitalin? Mitä hupsuttelet? Älä sinä virnastele vanhan kanssa!"

Mari iski taas silmää kahdelle mummolle, jotka hiljaa nauraa
kikattivat.

"Tirehtööri antaa teille mitalin, jonka syrjään on kirjoitettu:
vapaus."

"Vapaus? Mitä sinä tarkoitat?"

"Ettekö nyt ymmärrä yskää, vaikka olette niin vanha ja viisas.
Tirehtööri antaa teille harmaan passin, joka avaa linnan portit."

"Mitäs sinä, Mari... en ymmärrä", höpisi Matleena ja sukankudin
putosi lattialle.

"Puhuin teille siitä jo kuukausi sitten, tänään pääsette linnasta
pois."

"Pois... minä... mitä?", ja vanhus tuijotti jäykästi Mariin.

"Mitäs siinä, vapaastihan saatte mennä, eihän se mikään häpeä ole."

"Oh, pyhä Isä, mitä pahaa minä olen tehnyt, että tirehtööri ajaa
minun pois. Täytyykö minun mennä täältä, en, en minä..."

"Pahan tähden se muori tänne tuotiin, nyt hyvän tähden pääsette taas
kotoseuduille, mitäs huokailtavaa siinä."

"Voi, Jumalani, voi Jumalani!"

Ja vanha Matleena katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi etsinyt
apua, ja hänen ruumiinsa vapisi. Toiset vanhukset alkoivat häntä
sääliä, ja Mari toi hänelle vettä, mutta muori ei saanut enään
entistä rauhaansa, levottomana katseli hän ovelle, ja hänen vanha,
surullinen sydämensä löi sairaalloisesti.

       *       *       *       *       *

Tunnin päästä kuului käytävässä avaimien kilinää ja ylivartija astui
tornikammioon.

"Matleena on hyvä ja tulee tirehtöörin puheille."

"Mitä tirehtööri minusta tahtoo?"

Matleena säikähti ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä sydämensä
kohdalle.

"Mitäs Matleena suotta säikähtää, ei tirehtööri mitään pahaa
tarkoita."

"Mitäs pahaa minä sitten olen tehnyt?"

"Eihän muori mitään pahaa... tirehtööri tarkoittaa hyvää... muori
tulee nyt vain, minä talutan."

"Niin, mutta eihän tirehtööri vain aja minua pois, minä olen täällä
jo niinkuin kotiutunut, tässä tornissa on niin hyvä ja lämmin olla,
ettei parempaa... täällä minä kuollakin tahtoisin."

"Eihän se tirehtööri aja, antaa vain vapauden, kas niin, muori astuu
nyt minun käteni varassa!"

Tutisevin askelin kulki vanha Matleena huokaillen ja päivitellen
kautta käytävien tirehtöörin kansliaan. Hänestä tuntui ikäänkuin
olisivat vieneet mestauslavalle. Syvästi hän niiasi ja jäi ovensuuhun
seisomaan.

"Matleena on hyvä ja astuu lähemmäksi", kehoitti vankilanjohtaja.
"Minä saan Matleenalle ilmoittaa, että keisari on taas suvainnut
armahtaa Matleenan ja Matleenalla on täysi oikeus tänäpäivänä lähteä
vankilasta vapauteen."

"Voi tirehtööri kulta, armahtakaa!"

"Keisarihan armahtaa..." Matleena tutisi ja hoiperteli ja kyyneleet
valuivat pitkin hänen ryppyisiä kasvojansa.

"Hyvä, kulta tirehtööri, täytyykö minun lähteä, oi, mihinkä minä,
syntinen vanha ihminen joudun, nälkään ja pakkaseen minä kuolen tai
vaivaiskoti minun elämäni viimeiset hetket katkeroittaa."

"Minähän vain kysyn", puhui johtaja, "tahtooko Matleena hyväkseen
käyttää armahdusta?"

"Voi armahtakaa... nähkääs, ei minulla tuolla ulkona kavalassa ja
karsassilmäisessä maailmassa ole ketään, ei sukua, ei ystäviä...
täällä minä olen niinkuin kotonani... tirehtööri on kuin minun
setäni. Vanha Riika ja vanha Heta ovat kuin siskojani. Mari minua
hoitaa ja 'minun tornini' on käynyt minulle jo niin rakkaaksi, ja
sitten on minulla täällä kaikki, mitä tarvitsen, eikä tirehtöörin
tarvitse ollenkaan peljätä, että käyttäydyn huonosti, kyllä minä
vielä näen kutoa sukkaa, vaikken minä oikein hyvin enään näe... ja
lukeehan Mari minulle sanaa... ja nähkääs, hyvä tirehtööri, minä en
tahdo koskaan valittaa, enkä minä aio karata..."

"Hahhaa, hyvä Matleena, sitä emme pelkää, olkaa vain levollinen."

"Ja katsokaas, tornissa minä tahtoisin kuolla, koska hetki lyö, jona
Herra kutsuu. Minä olen täällä jo niin kotiutunut. Saanko minä jäädä,
hyvä tirehtööri, sillä muuten käy minun hullusti, minä niin pelkään,
niin pelkään."

Vanha Matleena otti tuen pöydästä ja katsoi niin rukoilevasti
johtajan silmiin. Johtaja nousi ja taputti muoria olalle:

"Matleena hyvä, saattehan te jäädä jos niin tahdotte, muodon
vuoksihan minä vain kysyin."

"Kiitos tirehtööri kulta, Jumala teitä tästä palkitkoon, tahdon
puolestanne rukoilla, koska kerran Herra minut armahtaa."

Ja vanha Matleena niiasi vielä syvempään ja ilon suloiset kyyneleet
valuivat hänen himmeistä silmistänsä. Paljon keveämpänä kompuroi hän
nyt torniinsa ja sinä iltana oli hän hyvin iloinen. Hän veisaili
ja höpisi itseksensä eikä ottanut kuullaksensakaan Marin syrjäisiä
kompasanoja.

Ylihuomen aamulla pilkisti taas aurinko tornikomeroon, mutta vanha
Matleena ei liikahtanut vuoteeltaan, päivä valaisi hänen hapsiansa
ja hänen kirkastuneita kasvojansa, joilla näkyi selittämätön rauha.
Hänen "valkeutensa oli nyt taivaassa". Tuntui kuin hän liikkumattomin
huulin olisi kuulumattomasti kuiskaellut:

"Minä olen täällä niin kotiutunut."





EMIL LASSINEN.


Syntynyt Mäntsälässä 30/3 1861, seminaarin käynyt, toiminut Lohjan
kasvatuslaitoksen johtajana, viimeksi sanomalehtimiehenä. Julkaisuja
m.m. _Kotipoluilta I-IV, Kansan mies, Joel Sormensuo, Poikia, Uusi
tulevaisuus_.




NYYRI.


Raukan näköinen, kumarainen, matalainen, pieniluinen ja
tirrisilmäinen, mutta vastaili kysymyksiin rohkeasti.

-- Miten vanha olet?

-- Kahdentoista.

Vartalo muistutti kahdeksanvuotiasta!

-- Millä luokalla olit kaupungin kansakoulussa?

-- Toisella.

Kasvojen ilmeet ja äänen sointu tekivät minuun iloisen vaikutuksen.

-- Oletko sinä hyvä poika?

Hän naurahti eikä vastannut mitään. Levitin pöydälle häntä koskevat
paperit ja rupesin lukemaan niitä. Luin yhden, tummeni mieleni, luin
toisen ja kolmannen, musteni kaikki.

-- Ohhoh, virkoin ja rinnastani nousi väkisin huokaus.

Laitoksessa oli jo ennalta Kalle Kärppä ja useita muita hänen
lajisiaan, oli joukko keskiväliltäkin, jotka antoivat kylliksi
tekemistä, vaikka eivät käytöksellään johtaneetkaan ajatuksiani
ristikkoikkunoiden taakse, ja sitte niiden lisäksi ammuttiin vielä
laitokseen tämmöinen Nyyri, etevin kaikista etevistä, kuten paperit
näyttivät.

Mielikuvitukseni lähti lentoon pojan ansioluettelon perusteella.
Raukkamaisuus, jonka olin keksinyt hänessä, kumaraisuus,
tirkistelevät silmät, jopa pienet luutkin olivat mielestäni
tyypillisiä pahantekijän ominaisuuksia, vaikka tosin aivan
vastakkaisia niihin verraten, joita ennen olin tottunut perityn pahan
merkkeinä pitämään.

Luettuani paperit, silmäilin häntä tarkemmin, josta seurasi että
otaksumiseni vain vankistuivat. Hän ehkä arvasi, mitä mielessäni
liikkui, ja se näytti huvittavan häntä, mutta minua se alkoi
hermostuttaa.

-- Miksi sinä myötänään naurat? kysyin jokseenkin kärtyisesti.

-- Muuten vain, onhan hauskempi nauraa kuin itkeä, vastasi hän
rohkeasti.

-- Et suinkaan sinä ole liioin itkenytkään.

-- Ehkä en ole. Kukapa sen ties? Viimeiset sanat lausuttiin niin
tunteellisella ja herkällä äänellä, jotta niiden olisi pitänyt
väkisinkin koskettaa sydämeni kautta järkeeni, mutta pojan
ansioluettelo eli oikeammin hänen elkeittensä luettelo oli pannut
mielikuvitukseni semmoiseen hyppyyn ja pylläkkään, ettei minuun
pystynyt enää mikään. Mitä hänessä huomasin valkeaa ja hauskaa - ja
sitä huomasin paljo -- sen käänsin mielikuvituksissani mustaksi ja
hyristyttäväksi, kaiken mikä hänessä oli viatonta ja lapsellista,
kuvittelin rikoksellisuuden kupliksi, ja vastenmielisyyteni vain
kasvoi hänen oletetun teeskentelynsä tautta.

-- Tiedätkö, mistä vanhempasi ovat kotoisin?

-- Pohjanmaalta ovat.

Pojan rohkea, reipas luonne oli aimo pohjalaista, vaikka minä
siinäkin olin keksivinäni häikäilemättömyyttä ja jonkinlaista
hävyttömyyttäkin.

-- Mitenkähän tässä ruvetaan tulemaan toimeen? kysyin huolissani.

Hän vain naureli ja katseli minuun salaperäisesti tirrisilmillään.

-- Kunhan edes pysyisit täällä, ettet karkaisi. Lupaatko ettet karkaa?

-- Onko pakosta lupaaminen? Tirrisilmissä iski kipinä ja kumarainen
vartalokin suoristui silmänräpäykseksi.

-- Ei, ei pakosta. Täällä ei pakkosanaa tunnetakaan, kaikki on
vapaata. Pojat parantavat tapansa vapaasta tahdosta, pakolla ei ole
ketään hyväksi tehty.

-- Sitte voin luvata.

Hän naureli taasen ja minun mielikuvitukseni sai siitä uutta
yllykettä vierittää kiviä kuorman lisäksi.

-- Sinulla lie tuttuja poikia täällä.

-- Onhan niitäkin, ja hän mainitsi nimeltä pari kappaletta, jotka
olivat melkein Kalle Kärpän veroisia.

-- Minkämoiseen kotiin mieluummin toivot? Taloonko, jossa on hevosia,
lampaita ja lehmiä, vaiko johonkin pikku tupaan?

Sitä kysymystä en ollut laatinut vielä kenellekään pojalle, mutta
enpä ollutkaan ennen lukenut moista ansioluetteloa kuin Nyyrin. Kun
kuvittelin kaikkia mahdollisia vaikeuksia, tein hätäpikaa laskun,
että ehkä mieleiset kotiolot taltuttavat hänen pahat taipumuksensa
edes johonkin määrin, semmoista oli hyvässä kaupassa sattunut
ennenkin.

-- Ei sillä ole mitään väliä.

Vastine luonnollisesti tympäisi minua... alkoi tuntua toivottomalta.
Poika oli mielestäni kuin karu maa, jossa ei silmä keksi viljelykseen
kelpaavaa pilkkuakaan.

Sijoitin hänet muutamaan laitoksen lähellä asuvaan työmiesperheeseen,
jossa jo ennestään oli poika, laitoksen kiltimpiä ja paraimpia.
Arvelin että ehkä kiltti toveri tyynnyttelee häntä ja saa hänet
koteutumaan, jotta päästään edes heikkoon alkuun.

Ja niin sitä lähdettiin Nyyrin kera taipaleelle, joka tuli kestämään
ainakin neljä vuotta. Odotin jännityksellä, mitä alkaa kuulua, mihin
vieteriin hän ensiksi painaa, karkaamiseenko vaiko johonkin muuhun.
Oletin mahdottomaksi, että poika, jolla oli takanaan semmoinen
entisyys kuin hänellä, siivoutuisi olemaan hiljaa. Hän oli ollut
mukana melkein kaikissa, joissa katupoika ikinä voi olla mukana,
hän oli tehnyt pikku pahoja, jotka todistivat tavatonta rohkeutta,
ymmärrystä ja punnitsemiskykyä, osottamatta milloinkaan pienintäkään
katumuksen merkkiä, seisoi papereissa.

Kului viikko, toinenkin, eikä poika esiintynyt mitenkään
huomattavasti, mutta minun kuvitteluni eivät silti väsähtäneet.
Päässäni kummitteli että poika suunnittelee jotakin erinomaisempaa,
ja hiljaisuudellaan hän vain tarkoittaa nukuttaa minut
välinpitämättömyyteen, jotta onnistuu se, mitä hän suunnitteli. Noin
minun mielikuvitukseni urheili.

Pistäysin usein pikku tupaan, jossa hän asui, ja joka kerta varotin
tuvan emäntää pitämään Nyyriä ahkeraan silmällä. Siten kului kuukausi
eikä tapahtunut mitään mainittavaa.

Kun ei mitään tapahtunut, rupesin ajamaan tyhjää takaa. Sattui
kerran että minä kesken rahojen lukemista muistin jonkin asian ja
ryöpsähdin tanhualle huutelemaan poikien perään. Palattuani seisoi
Nyyri työhuoneessani, ja hän naureskeli ja silmäili aukinaiseen
rahalaatikkoon, jossa oli hopeoita ja seteleitä isompi määrä. Luulin
kuulleeni jotakin kolinaa, kun viereisen kamarin kautta kiirehdin
työhuoneeseeni, mutta oven avattuani seisoi Nyyri paikallaan, kädet
selän takana ja ovipieleen nojaten. Hän oli astunut luokan kautta
ja minä olin rynnännyt ulos viereisen kamarin lävitse, ja siten me
molemmat kuljimme omaa kaartamme, joka yhtyi minun työhuoneessani ja
eteisessä.

-- No? Mitä? Mitä sinä täällä? puhelin minä, kuten puoli säikähtynyt
ainakin...

-- Pyydän lupaa huomiseksi, vastasi hän reippaasti, kuten hänen
tapansa oli.

Kun hän oli selittänyt pyyntönsä syyt, myönsin hänelle luvan, ja hän
poistui naureskelevana ja tyytyväisenä.

Sitte vasta epäluulon pahat henget iskivät minun kimppuuni ja
sytyttivät mielikuvitukseni kaikki herkät ainekset. Entä jos poika
kähmäsikin laatikosta hopeoita tai setelin? Entä jos kähmäsi? Ja
miksi se ei olisi kähmännyt, semmoinen tottunut kähmääjä, kaikki
kokenut velikulta. Miksi ei olisi kähmännyt, kun seteleitä ja hopeita
oli melkein nokan ylettymissä. Olihan aivan luonnollista, aivan
järkeen käypää, että se kähmäsi. Miksi en tarkastanut heti hänen
takkiaan, lakkiaan...?

No, jos hän kähmäsi, valostui minulle äkkiä, ilmaantuvat ne kyllä
näkyviin. Paitsi jos karkaa jo ensi yönä, sitte menevät kähmätyt sitä
sileätä tietä, voimattani muuta kuin kiittää onneani, että pääsin
niinkin vähällä.

Tunnin parin jälestä, kun olin tavallisella iltakävelyllä, poikkesin
mökkiin ja tapasin emännän yksin. Osa mökin väkeä oli puoloja
poimimassa, osa perunamaalla, ja minulla oli siis sopiva tilaisuus
keskustella Nyyristä. Kerrottuani mitä päivällä oli tapahtunut,
kehoitin häntä terästämään silmiään, korviaan ja kaikkia aistejaan.

-- Pelkään että se karkaa näinä päivinä, kenties jo ensi yönä. Olisi
viisainta pitää eteisen ovi lujasti salvassa muutamia öitä, ettei se
pääse yöllä lähtemään. Antti kyllä sitte huomaa, jos sille ilmaantuu
rahoja.

-- Ei se Nyyri karkaa... ja minä luulen ettei se koskenut
rahoihinkaan.

Minä naurahdin. Poikien entisyydestä en milloinkaan virkannut
sanaakaan hoitajille eikä Nyyrinkään äidin sijainen siis
aavistanutkaan, mikä pikku mestari hänen hoidettavansa oli.

-- Hauskaa että luulette niin, mutta paras on kuitenkin olla
varuillaan.

Olin siihen määrin jännittynyt, että herättyäni aamulla lähdin
jaloittelemaan. Olin melkein varma, että Nyyri oli tehnyt tekonsa
ja lähtenyt, mutta tultuani mökin seutuville, kuului navetan luota
Anton ääni, ja kun ehdin lähemmäksi, keksin siellä mökin emännän ja
Nyyrinkin. Se oli pettymys tavallaan enkä minä tuntenut sen johdosta
mitään iloa. Mökin emännän luotua minuun jonkinmoisen syyttävän
silmäyksen, nolostuin minä ja pyörsin takaisin. Mieleni oli omituisen
tympeä, minä olin tyytyväinen, mutta en ollut iloinen.

Mielikuvituksieni siivet olivat jo melkein kynityt, rupesin jo
arvostelemaan Nyyrin ansioluetteloa mitättömäksi, mutta talven
rajoilla pyrähti esiin uusi peikko mielikuvituksiini: pojalle
ilmaantui viisimarkkanen. Kun hän eräänä päivänä tuli kouluun,
riippui hänen housunvyöstään Fiskarin puukko, hopeahelaisessa
tupessaan. Pojat tiesivät että semmoinen koje maksoi neljän ja
viiden markan vaiheilla. Kysyin itseltäni, mistä Nyyri oli saanut
rahoja? Ei ainakaan kotoa käsin, sillä lukukauden kuluessa ei sieltä
oltu kirjoitettu kertaakaan. Muitakaan tulolähteitä, mainitsematta
niitä viisi- ja kymmenpennejä, joita hän minulta joskus sai
postilähetyksien kuljettamisesta, ei hänellä tiettävästi ollut.

Mistä hän oli saanut rahat? oli kysymys, joka hypitteli
mielikuvitustani yhä tolkuttomammin eikä suonut minulle rauhaa
lainkaan.

Hankittuani kuin sivumennen tiedon, mistä puodista puukko tuppineen
oli ostettu, menin asianomaisen kauppiaan luo ja kysyin muistiko
hän puukkokauppaa ja mikä raha oli ostajalla. Kauppias muisti
ostajan ja rahan: lyhyt, häppyräsilmäinen poika, vanha, rypistynyt
viisimarkkanen.

Nyyrin syyllisyydestä ei ollut enää epäilemistäkään, lähin tehtäväni
oli saada hänet tunnustamaan syyllisyytensä: että hän syksyllä oli
kähmännyt minun pöytälaatikostani viisimarkkasen sekä piilotellut
sitä kaikissa mahdollisissa lomissa näihin saakka.

Kutsuin hänet luokseni, lähettääkseni kirjeitä postiin. Olin
päättänyt paljastaa hänen rikoksensa, ja kävin siis kysymykseen heti
kiinni.

-- Sinulla lie rahaa runsaasti, virkoin kuin johdannoksi.

-- Onhan niitä omiksi tarpeiksi, vastasi hän, naurahdellen sanojensa
väliin.

-- Paljoko tuo puukko tuppineen maksoi?

-- Puoli viidettä ne tapaavat maksaa.

-- Mistä sinulla niin paljo markkoja? Poika naurahteli.

-- Onpahan vain.

-- Oletko ehkä työlläsi ansainnut?

-- Enpä sitä luule, vastasi hän naurellen ja kiusoittavasti.

-- Löydettyjäkö ne ovat? koetin minä aidata hänet.

-- Ei ne ole löydettyjäkään.

-- No, millä tavoin ne ovat sitte saadut? Sano suoraan.

-- Onko pakosta sanominen?... ja hänen silmissään iski kipinä ja
hänen vartalonsa suoristui silmänräpäykseksi.

-- Ei, ei pakosta, vastasin minä hyvittelevin äänin. Mutta on tapa
semmoinen, etteivät pojat salaa tämmöisiä asioita, vaan puhuvat ne
avomielisesti. Siis: mistä sinulla viisimarkkanen?

-- Täti antoi sen.

-- Milloin?

-- Tänne lähtiessä... toi sen asemalle.

-- Puhutko totta?

-- Puhun minä totta.

Hänen äänensä vapisi ja hän punehtui vahvasti. Minä tein tuosta
omat omituiset johtopäätelmäni ja aloin ahdistella häntä uusilla
kiertelevillä ja koukuttelevilla kysymyksillä.

-- Oletko täällä ollessasi tavannut milloinkaan löytää markkoja?
kysyin ketuttelevasti.

-- En ole nappiakaan löytänyt. Miksi opettaja...?

Hän keskeytti äkkiä lauseensa ja loi häppyräsilmistään kipenöivän
katseen.

-- Näes, minä epäilen sinua.

-- Minkä suhteen?

-- Sen viiden markan suhteen.

-- Sanoinhan jo että Liina täti sen minulle antoi.

-- Mutta minä en sitä usko.

-- Minulla on todistus, jos...

Hänen silmissään iski väkevämpi kipinä, hän pyörähti ympäri ja
syöksyi luokan kautta ulos. Tuskin sai kymmenen minuuttia kuluneeksi,
kun hän jo palasi, kädessään kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu
hänen nimensä.

-- Tämän täti antoi minulle asemalla. Kuoressa oli puoliarkkinen
kirjepaperi, ja se sisälsi seuraavat rivit: Liina täti on kuullut,
että sinä joudut uusiin oloihin ja mielit alottaa uutta, hauskempaa
ja siistimpää elämää. Tässä viisi markkaa, osta niillä joku esine,
joka on alati silmiesi lähellä muistuttamassa että täti toivoo sen
päivän pikaista nousua, jolloin sinä tulet tervehtimään häntä hyvänä
poikana. Elä unhota tädin toivoa -- --

Luettuani rivit, häpesin, päätäni kuumetti ja minä toimitin Nyyrin
hetimiten postimatkaan. Luonnollisesti en voinut jättää asiaa tähän,
sillä olin pojan silmäyksistä lukenut, mitä hänen sielussaan liikkui,
omatuntoni oli syyttävä, kaikki halpamaisuus ja pikkumaisuus, johon
olin eksynyt, paljastui omien silmieni nähdä heti rivit luettuani. En
harkinnut asiaa niin paljo siltä kannalta, että poika oli oikeutettu
saamaan hyvitystä, mutta ennemmin siltä kannalta, että minä olin
velvollinen antamaan hyvitystä. Olin velvollinen lausumaan hänelle
erhettyneeni ja että olin iloinen hänestä ja toivoin vastaisuudessa
pelkkää hyvää hänestä.

Ja minä käskin Nyyrin luokseni ja alotin:

-- Olen erehtynyt sinun suhteesi, sinä oletkin hyvä poika.

Hän nauroi kuten ainakin, mutta nyt nauru tuntui minusta
miellyttävältä, tuntui hyvän pojan naurulta, sillä vihdoinkin olivat
silmäni auenneet.

-- On hauskaa että alotit toisesta päästä. Olit kai päättänyt alottaa.

-- Ehkä olin, kuului naurunsekainen vastaus.

-- Hyvää päätöstä jo pitää kunnioittaa, se on suuri askel hyvän
tiellä, mutta jos sitte hyvä päätös toteutetaan, ansaitsee se monin
kerroin kunnioitusta.

-- Olet ehkä hyvinkin huomannut, etten ole sinusta oikein pitänyt.

-- On tuo huomattu.

-- Näes, minä pelkäsin että teet pahoja ja karkailet, mutta nyt en
enää epäile, sinä olet hyvä poika ja me ollaan tästäkäsin ystäviä.
Ollaanhan?

-- Vaikka ollaankin, nauroi hän ja hänen häppyräiset silmänsä
loistivat niin hauskasti, jotta oli nautinto katsoa niihin.

Kului lukukausi loppuun, kului toinenkin, eikä Nyyriin nähden
tapahtunut mitään, ei pikku seikkaakaan. Poika oli luonteeltaan
ja tavoiltaan aivan kiltti ja siisti. Ainoa mikä toisinaan pisti
silmääni oli se, että poika oli lauhan näköinen, mutta itse asiassa
tulen kiukkuinen. Mutta kuitenkin minä kaipasin selitystä hänen
hairahduksilleen. Pikainen muutos pahantapaisesta hyväntapaiseksi
kohosi järkeäni korkeammalle enkä minä kyennyt sitä millään tavoin
selittämään tyydyttävästi. Ainoa tyydyttävä selitys oli se, ettei
Nyyri ollut milloinkaan ollut todellisesti pahantapainen, se oli
kaikki ollut ohimenevää pälkähdystä ja päähänpistoa tai oli hän
suorastaan ollut pakotettu menettelemään juuri siten, kuin hän oli
menetellyt. Joku voima oli hypnotisoinut hänet, arvelin, ja kaikki
se mikä oli tehty, ei langennut hänen syykseen, se oli jonkun toisen
syy, olojen syy, ympäristön syy, sanalla sanoen kaikkien muiden syy,
vaan ei Nyyrin itsensä.

Odottamattani minä sitte sain kurkistaa esiripun taakse ja sain
nähdä ne tapaukset, jotka olivat turmella pikku ihmistaimen ja tehdä
siitä hylkykalun iäkseen, päiväkseen. Kaikki on jäänyt kirkkaasti
muistiini. On joulukuun iltapäivä, maa on lumeton ja roudassa, ilma
on kylmä ja tyyni, Nyyri ja minä astelemme yksissä joko lääkäriin
tai apteekkiin, en muista kumpaanneko. Jonkinlaista tarttuvaa
silmäkatarria on ilmaantunut poikiin, se raivoo kuin tuli kuivassa
kanervikossa ja on osannut tien Nyyrinkin silmiin. Niitä kirveltää
huonelämpöisessä, ne juoksevat vettä, lukeminen ja kaikki koulutyö on
tukalaa, mutta ulkona kylmässä ne eivät kirvele eivätkä juokse vettä,
ne sietävät kylmää, mutta ei lämmintä.

Me astelemme ja puhelemme. Nyyrin silmäkivusta huolimatta on meidän
mielialamme hauska, sen vaikuttaa ehkä raikas talvipäivä ja tunne
lähenevästä joululomasta. Astellessa nousee mieleeni kysymys Nyyrin
entisyydestä, nousee houkuttelevampana kuin milloinkaan ennen, ja kun
kysymys on hetkisen pyörinyt mielessäni, lausun minä äkkiä:

-- Miksi sinä käyttäydyit Helsingissä niin mokomasti?

Hän punehtuu, nauru katoaa hänen huuliltaan.

-- Siihen oli kai erityisemmät syyt.

-- Oli.

-- Kerrohan ne minulle. Kenen tähden sinä tekeydyit pahantapaiseksi?

-- Isän ja äidin vuoksi, etupäässä äidin. Minulla oli uusi äiti.

-- Ovatko asiat niin? kysyin minä, joka olin lukenut huolimattomasti
pojan mainekirjan, tärkeimmän paperin, joka olisi opastanut minut
arvaamaan kaikki, mutta huolellisesti sen sijaan virheluettelot ja
muut mitättömät paperit.

-- Vai niin, vai sait sinä uuden äidin.

-- Isä rupesi pitämään äidin puolta... Minä vaikenin ja koko puhelu
olisi sammunut tähän, sillä Nyyri ei ollut ensimäinen poika,
jonka elämän äitipuoli oli piloille manannut, mutta hän tokaisi
odottamattani:

-- Kaikki lähti alkuun kymmenpennin tähden.

-- Mitä? Kymmenpennin tähden, kiirehdin minä lausumaan. Kerrohan
miten.

Hän kertoi jutun kymmenestä pennistä, josta jutusta kaikki lähti
alkuun. Silloin kun se tapahtui, ei heillä, äidillä ja hänellä,
ollut enää hyvät välit. Äiti sitte muutamana iltana lähetti hänet
ruokapuotiin ostamaan ryynejä, perunajauhoja, silliä ja sokuria.
Rahoja sai hän käteensä noin kaksi markkaa, sekaisin vaskilantteja
ja viisikolmattapennisiä. Maksaessa puuttuikin kymmenen penniä, ja
siitä sukeusivat riidat. Äiti väitti hänen kavaltaneen puuttuvan
kymmenpennisen, hän kinasi ja kannusti rohkeasti vastaan. Ja sitte
hän sai isältä selkäänsä sekä kavaltamisesta että kinaamisesta ja
kannustamisesta. Selkäsaunan jälestä makasi hän yön rapun alla, sai
siitä toisen selkäsaunan, sitte hän karkasi päiväksi kotoaan -- ja
sai selkäänsä kerran kolmannen. Näiden kolmen saunan jälestä seurasi
lyhyt saunaton aika, mutta sitte hän vahingossa särki jonkun vanhan
posliinimaljan, jonka arvo ei ollut suuren suuri ja joka harvoin enää
oli käytännössä. Kun isä illalla saapui työstä kotiin, hiipi hän
varpaisillaan jälessä, asetti korvansa oveen ja kuunteli miten äiti
tuiskahutteli, että poika ilkeyksissään oli särkenyt maljan.

-- Se tarvitsee enemmän selkäänsä, lausui äiti lopuksi.

Silloin hän vietti toisen yön rapun alla, vaikka: oli kylmä ja
sateinen aika, mutta selkäänsä hän lopulta kuitenkin sai maljan
särkemisestä ja piileksimisestä, ja uhkauksia lausuttiin vastaisien
saunojenkin varalle, joten tulevaisuus oli yhtä synkkä kuin
nykyisyyskin.

Pikku veikosta koitui hänelle uusi kiusa, sitä piti vaalia ja varoa
kuin tulikipinätä, ja jos se parahti tai loukkasi itsensä tai
kaatoi kumoon kukkaruukkuja ja muita helposti kaatuvia esineitä,
aina tuli vaalijan selkänahka kysymykseen. Kanteet olivat aina
käynnissä, mutta kerran hän sitte puolustautuessaan paiskasi kuuman
kahvipannun sisältöineen isää kohti ja syöksyi kadulle. Teon jälestä
oli hän useita vuorokausia kotoa poissa, laiminlyömättä silti
koulunkäyntiään, sillä täti antoi hänelle syödä. Ja täti yritti
särkynyttä sovintoakin paikata ehjäksi, mutta yritys raukeni tyhjiin,
koti oli käynyt hänelle kolkoksi ja isä vieläkin kolkommaksi.
Ensimäinen syyttä saatu selkäsauna oli aina hänen mielessään, kun
häntä lyötiin kovalla aseella, vaikka hän miten rukoili ja vakuutti
syyttömyyttään.

Kotona ei hän enää viihtynyt, isän silmissä ei hän enää lemmen
kirkasta huomannut, kaikki oli muuttunut. Silloin hän heittäytyi
pahantapaiseksi. Jonnekin muuanne piti hänen päästä, pois kotoa
isän kylmien katseiden edestä ja äidin kanteiden tieltä... vaikka
vankilaan.

Melkein vuoden kesti hänen seikkailijaelämänsä, jolloin hän koki
kaikkea, mitä katupoika voi kokea, ja teki kaikkia elkeitä, joita
katupoika voi tehdä. Eikä ensimäinen, syyttömästi saatu selkäsauna
sittekään herennyt kirvelemästä, se oli yhä kuin takaisin maksamatta
ja korvaamatta.

Kun ei hän kehdannut näyttäytyä tädin edessä, täytyi hänen joskus,
kun muu keino ei auttanut, pistäytyä kotiin anastamaan ruokaa ja
muutakin, jota voi ruuaksi vaihtaa. Nämä anastukset aina myötäsivät.
Jota rohkeampi hän oli, sitä parempi onni seurasi häntä, ja kun hän
äkkiä ilmaantui äidin eteen, jäykistyi tämä aina ja katseli ristissä
käsin hänen menettelyään.

Koulunkäyntinsä oli hän heittänyt vallan, hän oleskeli vain kaduilla,
satamissa, tekipä hän joskus retkiä maaseutukaupunkeihinkin.

Vihdoin hänet saatiin kiinni omassa kodissaan, jonne hän kovan onnen
pakottamana oli taasen lähtenyt anastuksille. Kun ei hän luvannutkaan
parantaa tapojaan, ja kun hän jo oli ennättänyt tehdä pitkän sarjan
pikku rikoksia, ei hänen kanssaan enää kokeiltu, vaan lähetettiin
hänet piammiten laitokseen -- onnellisinta mitä hänen mielestään
hänelle saattoi tapahtua. Lähtöpäivä oli rajapyykki hänen elämässään,
sen pyykin ohi matkattuaan paiskasi hän luotaan pahantapaisuutensa,
kuten leikkikalun, josta oli jo saanut kyllikseen.

-- Mitäpä jos olisit osunut kovakyntisien hoitajien käsiin, olisitko
karannut ja tekeytynyt uudestaan pahantapaiseksi?

-- En, sitä en olisi tehnyt, minä olisin kärsinyt. Hän katsoi minuun
ja hänen silmissään iski rohkea kipinä, joka vaikutti minussa
luottamusta hänen sanoihinsa.

Seuraavana keväänä me erosimme.

Yhden ainoan kerran olen häntä tavannut sittemmin, ja siitäkin
tapaamisesta on monta vuotta. Pohjoisesplanaadilla oli joulunaikainen
ihmistungos, tungoksessa tarttuu joku minun palttooni hihaan, ja
korviini kuuluu:

-- Opettaja, hyvää päivää. Se oli Nyyri.

-- Mitä kuuluu? Hyvinkö menee?

-- Hyvin menee.

Hän oli suuren liikkeen juoksupoikana, ja huomasin että hänellä oli
siisti puku, iloiset kasvot ja tietenkin hyvät tulevaisuuden toiveet.

Mutta lyhyt hän oli ja kumarainen, kuten ennenkin.

Me astelimme yhdessä jonkun minuutin, mutta sitte hän sanoi hyvästit
ja pyörtihe omille hommilleen. Hän pani melkein juoksuksi, ja hänen
lyhyt vartalonsa hukkui pian ihmisvilinään.

(Poikia.)





JOHANNES LINNANKOSKI.


Syntynyt Askulassa 28/10 1869. Toiminut aikaisemmin
sanomalehtimiehenä. _Vihtori Peltosena_, joka on hänen
virallinen nimensä, julaissut kaunoluvun oppaan _Puhetaito_,
tyylioppaan _Kynäilijä, Keksintöjen kirjan_ y.m. _Linnankoskena_
kaunokirjallista: _Ikuinen taistelu_, draama; _Laulu tulipunaisesta
kukasta, Taistelu Heikkilän talosta. Kirot_, draama; _Pakolaiset_.




JUHANNUSYÖN UNELMA.


Minä unta näin -- unta suurta ja surullista.

Näin kansan lukuisan kuin aavikon hiekan, suvun suuren, moniheimoisen.

Olivat toiset raa'at, väkevät kuin karhut: karhuja kaatoivat, ratsuja
kiidättivät -- toiset leudomman luonnon olivat lapsia. Toisten laulu
oli kuin hiitten sotahuuto, toisilla jänne ja jouhi kipenöiden soi,
kolmansilla kannel honkainen hiljaa kumisi.

Se oli Suomen suuri suku, kansa Aasian aroilla.

       *       *       *       *       *

Näin sitte myrskytuulen tulevan, kansanaallon karjaspäisen kohti
vyöryvän: tieltä, alta pois!

Minä uljasta ottelua odotan, karhunkaatajain ja ratsunkiidättäjäin
rinnan ryntäämistä, viulun ja kantelon sotaisten sävelten soittoa,
koko kansan nousemista.

Vaan ei soi, ei kokou hajaiset heimot, ei ole suuressa suvussa sitä
miestä, joka vuorenhuipulle nousisi ja huutaisi: yhtykää, liittykää,
kokonaista luokaa, yhtenä torjukaa -- tai yhtenä kaatukaa!

"Alta pois!" -- karjasaalto Suomen suvun kulkijan poluille lakaisee,
kuin akanat tuleen.

Yhdet syrjään viskautuvat, korpiin -- korpiin jäävät.

Toisiin karjasaallon vaahtoa tarttuu: tieltä, alta pois! vuorostaan
maailmalle huutavat. Kuin metsänpalo syöksyvät he Europpaan, savu
ja lieska tietään osottaa, tuhkaa ja raunioita jälkeensä jättävät,
tuhkiin itse hautautuvat -- lyhyt on hurjain huikea taru.

Kolmannet, neljännet ja viidennet: hiljaa, alta pois, hiljaa uusia
asuinsijoja kohti -- on maailma avara.

       *       *       *       *       *

Näin taas kansan maata asuvan, kansan vauraan, voimakkaan.

Se virtojen vierillä asuu, laajan Venäjän laaksoja kansottaa, ketkä
maata viljellen ja karjaa kaiten, kutka kaupan miehinä kulkien.

Se suku jumalilta vain rauhaa rukoili -- muusta lupasi itse huolen
pitää. Se rauhan sai: kansa karttui, elo varttui, mantereita maine
kiersi. Uljas oli ryhti, asu korskea: värit pukineilla kiistaten
leikkiä löivät, kulmilla kultaa, hopeata helmuksissa, kuin
ruhtinaitten jälkeläiset he kulkivat -- tää rauhan kansa, rauhan
toimissa väkevä.

On maailma avara -- maailma pienenee, liikahdella alkaa. Taas
Suomensukua puristetaan: alta pois! Se puristuksiin vain huokauksin
ja suruisin kantelon näppäyksin vastaa.

Ei, ei kaikki! Jo eräillä veri kiehahtaa, mies päätään muita pitempi
ratsun selkään nousee ja heimonsa kokoo, viulu sotaisen sävelen
soittaa: eteenpäin! Kuulen kavioitten kapsetta, näen miekkojen
huisketta; kaatuu, kaataa, puristajain läpi tiensä raivaa, oudoille
häipyy poluille. Vaan ei ainiaksi: taas kaukaa kuulen "eljen"-huudon,
viulun äänen riemuisen, voimakkaan -- se on kansa Unkarin aroilla.

Mut kanteloisen heimot ne vain huokailevat ja suruisin näppäyksin
soitintaan sormivat: on maailma paha, alta pois, rauhaa, rauhaa!

Toiset metsiin painuvat, kontioitten kanssa mätästä jakavat --
metsiin jäävät kuin nuotiotulet tuikkimaan, kuin nuotiot sammumaan
kansan vierahan keskelle.

Sirpale merta kohti siirtyy, meren parrasta asumaan, meren viertä
virumaan -- vieläkin viruvat, vaikk'eivät toivoa vailla.

Osa pohjoista kohti polkee: jumalat lie maailmassa vielä kolkkanen,
kussa omin voiminsa asua saapi!

Tie pitkä, polku okainen -- harmaja kulkijain mieli.

On maailmassa pikkuruisen tilaa vielä: kaista kangasmaata, muru
kalliota, silmänkanto karpalosuota, rytöä revon kesäkausi juosta,
järvenpilkka siellä täällä.

Jumalat! Tää on meille suotu, meille luotu, tät' ei hienokätiset
himoa, ei hienokätistä elätä -- Jumalavita: kirves hongan kylkeen!

Taas näkyä näen: asuvat, kaatavat, raatavat -- rytöä, suota
Suomenmaaksi. Elo niukka: rauha leipänä, soitto särpimenä, korpia
vastaan sotia käyvät -- rauhan kansa, rauhan askareissa sitkas,
väkevä.

On maailma avara -- maailma yhä pienenee. Jo suomenniemeläiset
seljässään, kyljissään puristusta tuntevat. Täälläkinkö, hankien
keskellä...? Hämmästyneenä katsoo Kalevan kansa.

Täälläkin: on maailma kade, kavala. Tie eteen, sauva käteen, taas
sitä kolkkaa etsimään, kussa rauhassa asua saisi.

Etsimään...? Meri yhtäällä, miehet miekalliset toisaalla -- jo nousi
eteen maailman ääri!

Suomen miehelläkin kerran sisu kuohahtaa, hammas karkiaa. Kuin
kontiot pesänsä, pentujensa puolesta he iskevät: nuijin, kuokin,
kirvein, kynsin, hampain.

Turhaan: rautapaitoihin nuijat särkyvät, rautainen on valloittajan
nyrkki. Alta et päässyt, alle painu: miekan alle, ristin alle, tapain
alle vieraan kielen, vieraan mielen alle -- itse et luomaan kyennyt,
kiviksi muiden kivijalkaan luonnu!

Yhä harmaammaksi käy harmaja kansa. Usko uusi, tapa uusi -- taipuu,
luontuu. Vieras kieli, vieras mieli -- taipuu, kuin unissaan taipuu,
uusin nimin ristitään. Huokailee ja unelmoi, suruisin näppäyksin
perintösoitintaan sormii; senkin unohtaa, vain huokailee, huokailee
-- nämä harmajan polun harmajat polkijat.

Talot harmaat, taivas harmaa; puku harmaa, aatos harmaa. Herrat
vaihtuu, tavat säilyy: huokailee, huokailee, unelmoi ja huokailee --
tämän harmajan maan harmaja kansa.

       *       *       *       *       *

Minä unta näin -- unta suurta ja ihanaa.

Oli juhannus, jumalten juhla, kesän kerkein heilintähetki. Tuomi
tuoksui, pihlaja lumelta paistoi, ruohon poskilla värit väikkyivät.

Niin oudolta tuntuu: kuin odottaisin jotakin.

Silloin laakson pohjasta sävel helähtää. Outo ja kuitenkin
tuttu, aavistettu vaikkei kuultu - kuin olisin sitä kuullakseni
vuosituhansia elänyt, sen hetken kerran tulevan tiennyt.

Sävel helää, paisuu. Harmaista kylistä, harmaista taloista kansaa
tulvii. Harmaata kansaa...? Ei -- taas pukimilla värit kiistaten
leikkiä lyövät, kulmilla kultaa, hopeata helmuksissa kuin
ruhtinaitten jälkeläiset he tietään käyvät.

Sävel paisuu, kutsuu, kiehtoo. Kansa tuhansin kukkulata kohti kulkee,
sen rinnettä ylös samoo -- tulta silmässä, terästä jalan nousennassa.

Kangastustako? Kukkuloilleko, ne jotka vuossatoja laakson pohjissa
piilivät, laakson loukoissa huokailivat ja suruisin näppäyksin
soitintaan sormivat?

Sävel paisuu, helää, kukkula liikkuu, elää; tuhannet kädet kuin
vannoen taivasta kohti kohoaa: kaikki takaisin vallotamme, minkä
menetimme mieltä, kieltä, hengenpontta suomalaista -- päin peltoon
suuret aurat!

Kannel riemuin kajaa, kannel vanha ja uusi: runko vanha, kielet
uudet, honkarunko, teräskielet -- ukkosena viesti maailmalle vierii:
on Suomenniemellä uusi huomen koittanut, laakson kansa kukkuloille
noussut!

Niin kumma on tenho sävelellä tuolla: kotoinen omaa, vieras tajuu
-- terve, kansa vanha ja uusi, Kalevan kansa! Tulevan kansa,
Suomenniemen uusi usko!

Kukkulan laella kokko leimahtaa: metsänranta ruskottaa, harmaat kylät
punaisna puuntaa, punerrus poskipäillä kaiken kansan.

Etäällä tulet vastaan tuikahtaa: Viron tulet, Vienan valkeat,
kaukametsäin kalpeet nuotiot -- terve, terve, kolmasti terve: vielä
elämme!

       *       *       *       *       *

Untako? Vain untako näin, juhannusunta suurta ja ihanaa -- minä
harmajan kansan harmaja lapsi?

Ei, kolmasti ei! Se unta jos oli -- viimeinen olkoon uneni.

(U. S. 1906.)




MUUTTO HÄMEESTÄ.


Maa oli vielä sula, vaikka marraskuu jo oli käsissä.

Hämeen haavat puutarhain ja pihamaitten nurkissa itkivät lehdettöminä
myöhäsyksyn utuisessa ilmassa. Hämeen kuuset kuoppamäillä ja
veräjänpielissä huokailivat ikävissään, ja pienet kiillottomat
pisarat istuivat oksien nirpuissa ja ruohon kuihtuneella ruumiilla,
vaikka päivä oli jo puoliin kulumassa. Kaiken yllä lepäsi
tummanharmaa taivas laakeana ja raskaana.

Keskitalon väki teki Savoon muuttoa.

Jo kahtena edellisenä päivänä oli asemalle ajettu kaikellaista kalua
ja työasetta. Paljon sitä oli karttunutkin -- vanhaa tuttua ja
rakasta, josta ei raskittu luopua, vaikkei sitä olisi välttämättä
tarvittukaan.

Tänään oli varsinainen lähtöpäivä.

Pitkiin jäähyväisiin ei ollut aikaa, vaikka jätettiinkin rakkaat
kotitanhuat. Toiset tuskin ennättivät muuta kuin syrjäsilmällä
vilkaista portista lähdettäessä, sillä karja juoksi ja äänteli
sekasortoisena, luullen laitumelle pääsevänsä.

Ensimäisinä kulki kymmenkunta lammasta Hannan ja kolmetoistavuotiaan
Helkan ohjaamina. Niitä ei Hovissa ollut kuin muutamia, eikä kuulunut
olevan paljon koko Savon puolessa.

Sitten seurasi seitsemän lehmää ja leveäotsainen sonni, jota vanhin
poika Vihtori nuorasta ohjaili. Toiset olisivat tyytyneet vähempään
karjamäärään, mutta Uutela oli järkähtämätön, hän ei uskonut noista
"savolaisista sammakoista" mitään hyvää. -- Uutelaan oli sillä
Savon-matkallaan mennyt itsepintainen epäluulo kaikkea savolaista
kohtaan.

Viimeisenä kulkivat molemmat emännät, vanha ja nuori, kaikellaista
pikku sälyä täyteen ahdetuilla kärryillä, Liinun juostessa kärryjen
perään sidottuna.

Vielä oli kärryillä, säkillä peitetyssä pärevasussa, suuri mustan- ja
valkeankirjava Mikko kissa. Uutela oli tahtonut senkin mukaan -- hän
ei kerta kaikkiaan luottanut edes savolaisiin kissoihin.

       *       *       *       *       *

Kulettuaan kotivainioiden läpi eläimetkin jo rauhottuivat. Tie nousi
loivaa rinnettä pienelle mäentyppyrälle.

Siellä he pysähtyivät ja katsahtivat vielä kerran taakseen.

"Kyllä se Keskitalo sentään on kaunis!" huokasi Hanna pehmeällä
äänellään, kainonsinisten silmäin kaihoisasti värähtäessä.

"Onhan se", jatkoi Uutela samalla kaipaavalla sävyllä. -- "Vaan sinne
se nyt jääpi."

Keskitalo vilkaisi Uutelaan: jo oli aika hänen tarttua asiaan.

"Sinne jäi!" sanoi hän niinkuin menneestä asiasta. "Vaan minä
puolestani lyön vetoa, ettei meidän tarvitse marssia täyttä
kolmeakaan tuntia, niin jo Hovin katot pilkottaa!"

Hän sanoi sen niin tarttuvan leikkisästi, että kaikki rupesivat
hymyilemään ja ikäänkuin noita uusia kattoja ajattelemaan. Helka
yksin katsoi ihmetellen, vaan sitten hänkin hoksasi isän sanoissa
piilevän sukkeluuden ja naurahti ääneen tälle huomiolleen.

"Painetaas vain eteenpäin, päivä kuluu!" puheli Keskitalo hilpeästi.
"Hei-hei, Heipparinna!" Hän huiskautti erästä lehmää piiskallaan. "Ja
mitäs se Onnike siellä sivulle vänkää -- juokses Kalle!"

Keventynein mielin lähdettiin eteenpäin. Ainoastaan vanha emäntä
pyyhkäisi pääliinansa kulmalla salaa silmänurkkaansa.

       *       *       *       *       *

Tie kulki yhä asuttuja seutuja. Siellä täällä oli aina joku talo,
torppa tai mökki.

Tuntui niin hyvältä että oli noita vanhoja tuttuja, jotka ikäänkuin
jättelivät hyvästi ja toivottelivat onnea.

Melkein kaikissa, loitommissakin, heidän matkansa huomattiin.
Ilmestyi aina ikkunaan joku pää, sitten useampia -- ne sieltä
myrttien, palsamien, verenpisarain ja pelagoonien välitse katselivat
ja ajattelivat lämpimiä jäähyväisajatuksia.

Joistakuista paikoista tultiin aina pihalle saakka ja katseltiin
siitä. Eräistä lähemmistä huudettiin: "Onnea vain matkalle!"

Mutta sitten tuli asumaton metsätaival eteen, ja siellä pyrki mieli
väkisinkin painumaan. Jokainen koetti sitä toisiltaan salata --
huudettiin karjalle, juostiin ja huiskittiin, vaikkei se ollut aina
tarpeenkaan.

Uutelankin tyyni hymyily alkoi riutua. Hän oli vähän väsynyt noihin
monipäiväisiin puuhiin, ja kun nyt ei ollut kuulunut pitkään
aikaan muuta ääntä kuin karjan sorkkain yksitoikkoinen sipsutus ja
kärrynpyörien ainainen sirinä, niin olo alkoi tuntua tuskalliselta.

He kulkivat pienen kivestä raketun maantiesillan yli.

"Kas kun ovat oikein kiviä johteeksikin ajaneet -- en ole ennen
huomannutkaan!" virkahti Uutela, iloisena että ilmestyi edes joku
puheenaihe.

"Siinä ne ovat olleet koko kesän", kiirehti Keskitalo jatkamaan.
"Aika poikia ovatkin!"

Uutela riensi tieltä alas siltaa sivultakin tarkastamaan.

"Niin on holvattu kuin kellarin katto", puheli hän. "Eikä semmoisia
muualla laitetakaan kuin Hämeessä!"

"Juuri niin!" näkyi toistenkin silmistä.

Keskitalo oivalsi asiain kallistuvan pahalle puolelle.

"Jo ne alkavat rakennella kivisiltoja joka paikassa", kiirehti hän.
Sitten hän alkoi puhua Hemilän Oskarista, sillan rakentajasta, hänen
laittamistaan navetoista, kaivoista ja silloista.

Keskitalo oli tänään kuin jousilla, koettaen pitää hyvää tuulta yllä
joka taholla.

Mutta Uutela vilkaisi häneen tuon tuostakin syrjäsilmällä ja ajatteli
omia ajatuksiaan.

       *       *       *       *       *

Tieltä kuului kärryjen rätinää -- siellä tuli muuan tuttava
naapurikylän mies vastaan.

Se sai mielet vallan ilostumaan.

"Vai sille pitkälle matkalle nyt ollaan menossa", sanoi vastaantulija
pysäyttäen hevosensa.

"Mikäs pitkä tämä on, pari tuntia asemalle!" viskasi Keskitalo.

"No no", nauroi toinen. "Ihmettelen minä sentään minkätähden te sinne
maailman taakse viitsitte muuttaa."

"Minkäkö tähden?" nauroi Keskitalo. Hän osotteli vilkkaasti
kädellään: "Kaksi tämmöistä vahvaa äijää täällä ja kaksi tuommoista
turpeenpuskijaa tuolla -- pieniksi ne käypi paikat meille Hämeessä!"

"No no", pani toinen. "On Hämeessä ennenkin eletty."

"On eletty, vaan kun me aijomme _rikastua_!" säväytti taas Keskitalo.

Kaikki rupesivat nauramaan.

"Ja mitäs puhutkaan! Tuo Uutela on laittanut jo kolme taloa -- totta
sen täytyy saada vielä neljäs laittaa, ja Hämeessä alkaa jo talot
olla reilassa."

Se nosti ilon ilmoille.

"Niin niin", nauroi mies. -- "No, onnea nyt vain ja menestystä!" Hän
lähti ajamaan.

Mutta Keskitalo huusi vielä hänen jälkeensä:

"Pistä minulle vain preivi, kun alkaa sinunkin mielesi rikkautta
tehdä -- perässä sinä kuitenkin tulet!"

"Niin sitä pitää!" ajatteli Uutela. Hänen sielunsa alkoi taas nousta
kapinaan Keskitaloa vastaan. Vaikka toiselta puolelta hän ei voinut
olla ihmettelemättä miestä, joka noin johti, hallitsi ja piti
alakuloisiksi pyrkiviä mieliä aisoissa.

"Mikäs siinä, oikeinhan se on -- mutta miksikäs se ei sano minulle
mitään, miksikäs se pitää minuakin aisoissa?"

       *       *       *       *       *

He olivat viime taivalta kulkiessaan yhä hiljalleen nousseet. Nyt
metsä loppui, tie kaartui ja heidän eteensä aukeni äkkiä pieni
hämäläinen kylämaisema.

He pysähtyivät kaikin -- ainoastaan karja jatkoi omin hotein
hiljaista astuntaansa.

Kylä oli vanha tuttu, mutta se ei ollut koskaan näyttänyt niin
kauniilta ja vakavan juhlalliselta kuin nyt.

Keskellä kierteli ruskeapintainen tie vainioiden ja mäentyppyräin
lomitse, ikäänkuin luvanalaista kulkureittiä etsiskellen. Sen kahden
puolen vilisi harmaat aidat. Niiden piirissä juoksivat möyheät,
paksumultaiset sarat, mitkä pitkinä kaistoina aina metsänreunaan
saakka, mitkä pieniltä kukkuloilta kaikkiin ilmansuuntiin hajautuen,
toiset rehevinä ja orasvihreinä, toiset harmaankalpeina sänkileskinä,
kolmannet mullanmuheina, auranviirut selässä ja syvät, väkevät ojat
vielä lapion jäleltä kiiltäen. Kaikkia niitä hallitsi punaiset
tai harmaat talot -- metsänreunassa, maantien varrella, kunnailla
vainioiden keskellä. Siellä täällä pellonmäillä joku yksinäinen mänty
tai suuri kivi katajapensaiden ympäröimänä, vielä useammassa kohti
harmaa lato tai punainen maneesi.

Kukaan ei puhunut, Keskitalokin näytti liikutetulta. Sanaa sanomatta
lähdettiin hiljalleen lakeudelle laskeumaan.

Uutela ei voinut enää itseltään kieltää, että häntä vaivasi ikävä.
Hän ei tiennyt itsekään mitä hän oikein ikävöi -- se vain oli
syntynyt tuon pitkän äänettömän silmäyksen aikana, joka käsitti
aidat, sarat ja ojat, puut, kivet ja ladot, talot savuavine
piippuineen tai hiljaa höyryävine riihineen, kokonaisen kyläkunnan
elämän. Ja kun hän nyt, jäätyään aivan viimeiseksi, näki edessään
mäkeä laskeutuvana pitkähkönä kulkueena lampaat ja lehmät ajajineen,
kärryt istujineen ja perässä juoksevine hevosineen, niin hän ei
voinut enää vastustaa hetken tunnetta.

"Tämä nyt merkillistä on", sanoi hän toisten luo tullessaan hiljaisen
värähtävästi. "Niinkuin oltaisiin Abraham ja Lot, ja mentäisiin
Kaanaanmaalle."

Keskitalon suupielet vetäytyivät makeaan hymyyn, että Uutelakin
kerran käytti raamatun vertausta. Hän kääntyi Uutelaan päin:

"Ja molemmille kävi hyvin ja heidän joukolleen -- niinkuin myös
olivat miehet ja veljekset keskenänsä!"

Uutelan kielellä kirpelöi myrkyllinen sana tuon lopun vuoksi ja sen
hurskaanimelän äänensävyn tähden, jolla se lausuttiin. Mutta hänen
oma tunteensa oli siksi todellinen ja juhlallinen, että hän nieli
harminsa eikä puhunut mitään.

Keskitalo sensijaan puhui sitä enemmän. Hän alkoi leveästi kertoilla
millaista Savo on ja miltä siellä näyttää.

"Omiasi panet!" ajatteli Uutela harmistuneena. "En minä mitään
semmoista nähnyt. -- Vaikka kyllä minä sinun juttusi ymmärrän!"

Toisetkin kuuntelivat enää tuskin puolella korvalla -- heidät oli
vallannut sama tunne kuin Uutelan.

"Katsokaas kuinka pulskaa orasta!" -- "Arvolaan on laitettu uusi
lasikuisti! Pitääköhän ne siellä kesällä kukkasia?" Huudahduksia ja
mietelmiä risteili. Kaikki tuntui niin kauniilta ja rakkaalta, ettei
sen vertaista voi olla missään muualla.

Vasemmalle erkanevan kujatien portin kulmauksessa kasvoi suuri
veräjäkuusi.

"Pidäs vähän!" huusi vanhin poika, heittäen sonnin ohjausnuoran
Hannalle. Itse hän riensi kuusen luo ja kiersi poikamaisen
vallattomasti molemmat käsivartensa sen ympärille. -- Kädet eivät
ylettyneet yhteen.

"Tules, Kalle!" huusi hän veljelleen. "Saammeko edes kahteen mieheen
siitä selvää?"

Nuorempi veli juoksi iloisena avuksi.

Kahta täyttä sylystä he eivät kuitenkaan saaneet. Mutta he yhä
mittailivat ja mittailivat, ikäänkuin vanhaa rosopintaista kuusta
salaa syleillen -- toisten hymysuin katsellessa.

"Sellaisia vaareja ei joka paikassa kasvakaan!" kehaisi Vihtori.

"Ei, kyllä on sentään kuusi komea veräjänpielessä!"

"Arvolan tallin takana on aivan samallainen!" huudahti Hanna,
osottaen kädellään sinnepäin.

"Ja tuolla -- näettekös? On Hämeessä sentään komeita kuusia!"

Ne kaikki piti nyt jättää.

Ja niiden takaa häämötti Uutelan vertauksen nostamana matkan
raskaansalaperäinen, kohtalomainen tausta. Ainoastaan jumalanmiesten,
kuninkaitten ja sankarien he olivat lukeneet astuneen tällaisia
polkuja, ei koskaan talonpoikaisten ihmisten eikä tämmöisten asiain
tähden.

He nyt astuivat -- -- --

(Pakolaiset.)





HEIKKI MERILÄINEN.


Synt. 21/12 1847 Sotkamossa. Ammatiltaan aikaisemmin seppä, myöhemmin
maanviljelijä. Toiminut kansantietojen keräilijänä S. Kirj. Seuralle.
Julkaisuja: _Korpelan Tapani, Huutolaistyttö, Kahleeton vanki,
Pietolan tytöt_ y.m.




METSÄSSÄ ISOISÄN KANSSA.


Isoisäni jäi meille. Hän oli ollut syntymäkylässäni ruotilaisena
kaiken aikaa, minkä me olimme olleet sieltä poissa. Nyt pitkästä
kotvasta kyläili poikansa kotona. Eräänä päivänä hän alkoi tuumailla,
että "ruvetaanpas me kaimakset lintuja pyytämään. Niinhän sanotaan,
että ei tule liha linnun pyytämättä, kala jalan kastumatta."

"Ei ole teissä linnunpyytäjää", sanoi isäni. "Meidän lintumaat ovat
siksi kaukana."

"Kyllä me ne taipaleet vielä jaksamme kulkea, ja eihän meillä olekaan
piiskaa laidalla. Kuletaan mikä jaksetaan ja sitte levähdetään",
sanoi ukkeli.

Aamulla päätettiin lähteä. Minua ei tahtonut nukuttaa, niin oli
hyvä mieleni, kun pääsin vieraan kanssa niin hupaiseen työhön.
Aamusella kun lähdettiin aiottuun työhön, niin mieli tuntui
olevan vähän paremmalla sijalla. Minä hyppelin ja lentelin kuin
siipiorava, silkoilin sinne ja tänne, juoksin edes ja taakse kuin
metsäkoira. Päästiin sitte metsään, ja siellä rupesi ukko niitä
pyydöksiä tekemään ja minä autoin minkä voin. Iltapäivällä lähdettiin
kotiinpäin. Käveltiin vähän matkaa, niin istui teloile ukko ja sanoi,
että "tie käydä, hako levätä, haon vierus haukotella".

Otti hän piippunysänsä, pani siihen rouheita, iski tulen, alkoi
vedellä, ja siinä hän tupakoidessaan rupesi minulle puhumaan
muistojaan. Kirkkaina loisti ukolla kuoppaan painuneet elävät silmät,
kun hän kertoi elämänsä vaiheita. Siinä hän kertoi nälkävuosista,
kalliista ajoista, tapausten edellä käyneistä luonnon ilmiöistä ja
ennustuksista, Ruotsin kuninkaista, joitten alle hän oli kuulunut,
niitten hyvistä ja huonoista puolista, Suomen surkeasta tilasta,
sen paljo kärsineestä, kuitenkin voittaneesta kansasta. Hohtavia
suuria karpaloita pyöri ukon tummille, kurttuisille poskipäille
niitä kertoessaan. Ja silmiäni räpäyttämättä, suu kolmantena korvana
kuuntelin hänen tarinoitaan. Ukkeli kun huomasi, että niin halulla
hänen kertomustaan seurasin, tuumasi, että "laaja se on uroon tarha.
Tyvessä vielä olet, poikaseni, enemmän tiedät kun olet latvassa. Siellä
tulet näkemään tuulenkin, tuiskunkin aina vastarantasenkin. Tikka on
kirjava, vaan ihmisen ikä on kirjavampi. Ei sitä tiedä lapsena,
minkälainen on olla aikamiessä."

Levähdettyään nousi ukko, otti tien vieressä olevasta raitapehkosta
vesan, siitä leikkasi kepin, lähti kävelemään ja tuumaili:

"Hiljaa se huono käypi, sauvan voimaton pitääpi, niin sanoivat ennen
vanhat. Ja tosi tuntuu olevankin. Ei tunnu olevan miehestä menneestä
eikä tuiki tulleesta. Niin ne olivat minunkin jalkani keveät sinun
ikäisenäsi kuin sinulla nyt, vaan matka on vienyt eväänsä."

Niin tuumaili ukko, kun käydä köppäsi keppi kolmantena jalkana. Minä
vaan siemakehdin ja suikelehdin ukon ympärillä. Menin aina eteen
katsomaan, kuinka ukko astua vinnasi. Hiki valui vanhuksen päästä,
että suortuvassa oli hopeaiset hapset, jotka valuivat imekkeinä
kurttuiselle, mustansiintävälle kaulalle, ja märkinä olivat kaikki
nahka-aallot, jotka aika oli ajanut kokoon ukon kasvoille. Löyhällä
näkyi olevan vanhat paikkaiset sarkahousujen lahkeet ukon polvissa,
jotka askelta tehdessä horjahtivat puoleen ja toiseen. Välistä oli
toinen jalka toisen ristinä.

Matkallamme sattui noin parin sylen levyinen joki, jossa oli yksi
sujuva puu hakattu portaaksi. Minä yritin sitä myöten juosta
vitaisemaan yli, vaan ukko kielsi ja sanoi, että:

"Muistapas poikaseni vanhain sananlasku, että syli puuta, vaaksa
vettä, askel paikkaa pahaa miehelle surmasijaksi. Hakataanpas
puu toinen tähän kumppaliksi. Vara ei venettä kaada, eikä tuki
suovaa alenna. Parempi on katsoa kuin katua. Tulee kyllä vahinko
viisaallekin, mutta tyhmällä se on toisessa kädessä."

Ukko hakkasi puun ja tulimme yli joesta. Siinä tuli erään talon
isäntä vastaan. Hän ihastui nähdessään ukkoa, tervehti ja kummasteli:

"Kun vielä jaksatte kulkea näin pitkät matkat."

"Vielähän sitä on kynttä ketoon pistetty", tuumasi ukko, "vaikka ei
sitä ruton sataa vuotta eletä. Minkä minunkaan käyntini ei joutuisata
ole, vaan aina olen seisovan puun kuitenkin jättänyt."

"Miten vanha nyt on äijä?"

"Yhdeksänkymmentäseitsemän vuotta on minun kerälläni ajan solmuista
lankaa. Siellä on jo monta mutkaa matkalla. Vaan pää tuntuu tulevan
vetävälle. Maa tuntuu alkavan puoleensa minua vetää. Vuosi takaperin
olin paljon topakampi, vaan tosi näkyy olevan kuin sanotaan, että
vuosi vanhan vanhattaa, kaksi lapsen kasvattaa. Vaan mihinkäpä
tästä mentänee, täällä täytyy olla niin kauvan kuin henki luita
lämmittää. Eikä minun aikani kulu yhdessä kohti, kun vähänkin pysynen
pönkilläni." Näin puheli ukko vähän sammaltavalla äänellä, tarjosi
pitkävartista, suonirikasta kättään sille isännälle, pyörähti ja
lähti astua teilaamaan kotiin, ja minä koiran asemesta välistä edessä
ja välistä jälessä.

Kotiin tultua äiti antoi iltasen, laittoi vuoteen, ja me lähdimme
ukon kanssa vierekkäin nukkumaan kuin työmiehet konsanaan. Ukko
nukkuikin heti, vaan minä, vaikka olin kyllä väsynyt, en nukkunut
pitkään aikaan, ukon kertomukset kun lisäsivät ajatuksiani. Elämä
tuntui niin suloiselta. Siinä vieressäni oli semmoinen aarre, niin
hyvä ystävä, jommoista en tiennyt aavistaa olevan koko maailmassa.

Olipa ennen pitkää uni varastanut minutkin toiseen elämään, jossa
näin, että minulla oli kaunis kylvöpelto, niin kauniit, terhakat,
hyöteät oraat, jonka oli isoisäni kylvänyt, vaan heti tuli ankara
myrsky, joka ruhtoi ja reutosi ja mullan kanssa sotki kaikki oraat,
ettei jäänyt kuin juuret jälelle. Siitä heräsin. Ukko oli jo mennyt
pois vierestäni. Minä hyppäsin säikähtäen lattialle, kapaisin
pirttiin, kysyin äidiltä, että missä ukko, ja kun sain tietää olevan
saunassa, menin sinne. Siellä hän oli tuohivirsuja tekemässä.

"Viikon virsua pitää, toisen viikon parsimalla", tuumaili ukko. Minä
tahdoin tekemään itselleni myös, jotka hän lupasi ja teki aivan heti.

Nyt kun saatiin aamiainen suuhunsa, silloin virsut jalkaan
kumpaisellekin ja lähdettiin astua vihmomaan eilisiä jälkiä. Virsut
kitkasi jalassani, kun juosta väkellin kuin metsäkana ukon edellä,
jonka valkoiset tuohitöppöset harvakseen löpsivät tiehen. Elämän
koreus ei meitä silloin kiusannut. Niin sitä vain mentiin ja tehtiin
tehtävänsä.

(Korpelan Tapani.)




ISOISÄNI TAUTIVUOTEELLA


Se talvi, joka nyt seurasi, oli mitä onnellisimpia eläessäni. Ukko
jäi meille, ja hänen kanssaan kyönäsin kuin juottoporsas. Hänestä
en jäänyt en puunkaan taakse. Ja koko pitkänä talvena ei seonneet
asiat niin pahasti, että olisi selkään minulle annettu. Sen ukon
seura vaikutti sen. Iltasilla kun rupesimme olkivuoteelle nukkumaan,
niin opetti hän minulle virrenvärsyjä ja rukouksia, joita käski aina
maata ruvetessa lukea ja rukoilla Jumalaa, että ruma henki ei saisi
yön pimeydessä tehdä meille pahaa. Joka ilta hän opetti aina jonkun
värsyn, jota hänen ei tarvinnut monta kertaa parsiakaan, ennenkuin
sen muistin. Ja sillä tavoin meni talvi. Kesä oli alussa, lehti alkoi
tulla puuhun, nurmet alkoivat härmittää, kun isoisäni sairastui
melkein äkkiä. Minun kävi säälikseni, kun näin, että ukko on kipeä,
ja olisin tehnyt hänelle vaikka mitä hyvää. Itkin hänen vuoteensa
vieressä, jossa hän vielä värisevin huulin kertoi juttuja ja väliin
luki virrenvärsyjä ynnä muita lukuja ja kehotti minuakin turvaamaan
luojaan nuoruudessa, niin hän auttaa vanhuudessa, kun pahat päivät
tulevat.

Tautivuoteensa oli hänellä ikkunan poskessa penkillä, johon oli pantu
rahi viereen levikkeeksi ja siihen rehuja. Siinä hän nousi kerrankin
istualleen, katsoi ikkunasta ulos. Päänsä vapisi, äänensä värisi, kun
tuumaili harvasteesen.

"Lehti puuhun, ruoho maahan, minä marras maanrakohon."

Sitte hän lausui minulle:

"Jo nyt on, poikaseni, surman suitset suussani, kalman käpy
leuallani, tuonen ohjat olkapäillä."

Hän painui vuoteelleen, kirkasta vettä ilmausi syviin silmäkuoppiin,
ja suurina herneinä vierähti se vuoteelle, kun vanhus päätään
kallisti. Syvältä näytti lähtevän ne tuskalliset huokaukset, joita
hän kaikin voiminsa koetti pidättää, että ei ulos tullessaan
synnyttäisi minkäänmoista ääntä. Helppoa se ei liene ollut, koska
hiki juoksi joka karvan nenästä ja tuo vanhanpuoleinen hurstipaitansa
kastui kuin järvestä nostettu. Ei hän puhunut, ei valituksen sanaa
kuultu.

Minä itkin hänen jaloissaan, kun näin, että paras ystäväni oli niin
kipeä. Vaan sitä en voinut ajatella, että voipi kuolla. Viimein
asettui hänen tuskansa ja hän näytti nukkuvan, kun muu rahvas tuli
kotiin iltasella.

Aamulla kun heräsin, niin nukkui ukko rauhallisesti. Hän nukkui
sitä unta, josta ei milloinkaan herää. Minä en tahtonut oikein
uskoa, että hän oli kuollut. Menin katsomaan. Liikkumattomana
lepäsi tuo illalla tuskasta koukisteleva ruumis, kuivina olivat nuo
syvät silmäkuopat, joissa illalla kiehui kirkas vesi, kalpeana oli
kurttuiset kasvot, jotka illalla tuskasta punehtuivat, sammuneet
olivat välkkyvät silmät, jotka säihkyivät kun hän kertoi elämänsä
vaiheita, hermotonna retkotti tumma käsi, joka viime vuonna niin
usein silitti päätäni ja taputteli olalleni, levollisina näkyi kuin
vuori kesäpäivänä tuo tuhansien mielenvaikutusten reutoma, satojen
maailman myrskyjen murtama ja kuitenkin voittanut korkea rinta.
Autiona kuin maja saarella, jossa ystävä ennen on asunut, oli tuo
vanhanakin urhoollisen ja ryhdikkään näköinen mies, ei ollut rauniota
parempaa nyt tuo kunnioitettu ystävä, jonka sydän vielä eilen sykki
palavasta rakkaudesta minua kohtaan, jolle sulimmalla ystävyydellä
toivotti Jumalan siunausta elämäni matkalle.

Kaikki oli siinä mennyt. Karvas oli mieleni, niin karvas kuin
seitsenvuotiaan poikapalkeron mieli voi olla, kun surma teki
semmoisen vääryyden, että vei parhaan ystäväni ja hyväntekijäni. Vaan
siinä ei auttanut itku eikä valitus. Surma teki tehtävänsä.

Minä jäin orvoksi. Orvoksi jäin, sillä vanhemmistani ei tuntunut
olevan mitään turvaa, synkkä pelko vaan heidän julmuudestaan kierteli
tuntoani ja tuntui kuin olisi aina kappaleen repäissyt kierrellessään.

(Korpelan Tapani.)





TEUVO PAKKALA.


Syntynyt Oulussa 9/4 1862. Yliopp. 1882; toiminut sanomalehtimiehenä
("Keski Suomi", "Louhi"); nyk koulumiehenä Kokkolassa. Julkaissut:
_Lapsuuteni muistoja, Oulua soutamassa, Vaaralla, Elsa, Lapsia, Pieni
elämäntarina_; näytelmät _Tukkijoella_ ja _Kauppaneuvoksen härkä_.
Perustanut lasten joululehden _Joulukontti_; viime teos: _Aapinen_
(1907).




MARI VARKAISSA.


Mari oli yksin kotona ja kahviastia oli pöydällä!

Sitä oli varottu jäämästä käsille, kun Mari oli ollut ahnas
paahdetulta kahvinpapuja syömään. Ja kun se näytti hänelle oikein
himoksi käyneen, niin piti äidin häntä siitä kivenkovaan ja
rangaistuksen uhalla kieltää.

Tuli tuima aika silloin. Jo tätä ennen oli häneltä kielletty
kahvinjauhantakin ja se työ uskottu nuoremmalle sisarelle,
Susannalle. Mutta tuon uhkakiellon julistettua ei hän saanut enään
koota sirujakaan, joita jauhaissa pirskui myllystä. Kun yritti
siihen, puhtaalla aikomuksella pannakseen siruset myllyn suppiloon,
niin Susanna huusi ja pikku Jussi uskollisena kaikuna jälessä:

-- Äitii! Mari jo ottaa!

Sirujen kerääminen tuli Jussin yksinomaiseksi oikeudeksi. Marin eivät
suvainneet sormellakaan edes etäältäkään osottaa. Siitäkin äkäisellä
tavalla kielsivät. Marilla ei ollut siihen sanomista mitään. Toisilla
oli oikeus puolellaan. Koettihan vain lannistunutta mieltään kohottaa
uhkamielisellä ajatuksella, että kun hän tulee suureksi ja käy
rippikoulun, niin hän sitte jauhaa aina eikä anna toisten sirujakaan
kerätä. Ja hän syö niin paljon kuin haluaa, kourallisen aina kerralla
pistää suuhunsa!

Se ei kuitenkaan riittänyt lohduttamaan kuin siksi kertaa. Lyödyllä
mielellä istui hän jo toiste Susannan jauhaessa ja nieleskeli
ehtimiseen, kun kahvit myllyssä ratisivat.

Jos olisi saanut yhden pavun! Tahi yhden ainoan sirun! Sitte ei olisi
eläissään tahtonut, ei isonakaan, ei juodakaan kahvia.

Aika kuitenkin oli haihduttanut vähitellen halun. Ja siitä oli jo
kauan. Oli aivan kuin uneuksiin joutunut koko asia. Mutta kun nyt
hänen yksin ollessaan kahviastia oli pöydällä, jota ei ennen koskaan
ollut tapahtunut, niin hän sen huomatessaan säpsähti. Ja heti ilahtui
hän aivan kuin jotakin hyvää olisi tapahtunut. Oli niinkuin olisi
muistunut mieleen jotakin viimekesäistä, hyvin hyvin hauskaa. Hän
tunsi suussa miellyttävän maun ja pureskeli aivan kuin jotakin
ratuuttaakseen. Tuntui niin suloiselle ja hän oli melkein kuin
huumauksissa.

-- Mutta jos astia onkin tyhjä!

Pettymyksen viha sälähti mielessä. Kuin sen sysäämänä syöksähti hän
pöydän luo ja repäisemällä kiskaisi kannen auki.

Astia oli täpösen täynnä mustanruskeita kahvinpapuja. Hän riemastui,
posket karahtivat kuumiksi. Hehkuvin silmin katseli hän astiaan
valikoiden mielessään parhaita. Oli paljon oikein makeannäköisiä
ja ne aivan kuin tarjottelivat itseään. Hän rupesi jo sormellaan
muuatta tapailemaan, vaan luopui yrityksestään, pisti kannen kiinni
vikkelästi, pani astian pöydälle ja meni kadunpuoleisesta ikkunasta
katsomaan, näkyikö äitiä tahi Susannaa ja Jussia. Palatessaan pöydän
luo hiipi hän varpaillaan. Ja kannen aukaisi hän hammasta hioen ja
hyvin varovasti, aivan kuin kaikki olisi hyvin salaisesti ollut
tehtävä. Hän ei joutanut valikoimaan ollenkaan, vaan otti summassa,
kuin olisi ollut hirveän kiire. Siinä kiireessä hän ei tahtonut
saada kantta kiinni. Se aivan kuin riiteli vastaan, ja tuntui, että
äiti on portilla tulossa. Hätäyksissään tuuppasi hän astian pöydälle
avonaisena ja pyörähti sohvalle istumaan, toinen käsi kätkössä
vyöliinan alla.

Sydän löi kiivaasti, oli kauhean kuuma ja läähötytti aivan kuin olisi
juossut kovasti. Hän vahtasi oveen tuijottaen. Aivan kuin päätä
huimasi pelko, että äiti astuu ovesta. Kun ei ovi pitkään aikaan
liikkunut, tarkisti hän korvansa ja kuunteli henkeään pidättäen. Ei
vähintäkään ääntä kuulunut porstuvasta eikä portailta. Hän rauhottui
vähän ja käväisi panemassa kannen kiinni. Tuntui helpommalle. Mutta
kauhistutti vielä, kun ajatteli, että äiti olisi sattunut tulemaan,
juuri kun hän oli kahviastialla ottamassa.

Mutta jos äiti olikin kamarissa tahi Sanna ja Jussi! Se oli
mahdotonta, vaan häntä pelotti kuitenkin. Yhtäkkiä tuli mieleen, että
siellä on joku vieras ihminen, aivan tuntematon! Hän sitä säpsähti
ja kylmä karsi ruumista. Ei tahtonut uskaltaa mennä katsomaan,
vaan oli kuin pakko mennä. Parilla hyppäyksellä seisoi hän kamarin
kynnyksellä, ja kun tuli vakuutetuksi, että siellä ei ollut ketään,
meni hän kamariin ja tarkasti pöydän ja sängyn alustan vielä kuin
varmuudeksi.

Kamarissa tuntui mukavammalta olla. Eihän kukaan voisi arvata hänen
ottaneen, kun hän täällä oli kaukana koko kahviastiasta! Hän istahti
sängynpääloukkoon, jossa hänellä oli nukkensa ja lelunsa. Oli muka
siinä leikkimässä, jos joku tulisi. Ja nyt oli hän mielestään täyden
turvan takana. Oli oikein hauska, ja hän nautti ajatuksestaan, että
nyt saa maistaa. Hän nauraa hykersi mielessään ja puristi kouraansa,
jossa kahvinpavut olivat, raskimatta ruveta vielä syömään. Mutta
samassa hän muuttui vakavaksi ja, kuin jollekin toiselle selittäen,
supatti hän hiljaa, että ei hän vasta ota, tämän kerran vain... Tämä
yksi kerta ei haittaa... Jos veisi nyt takaisin, niin voisi äiti
tulla, juuri kun hän on panemassa takaisin, ja äiti luulisi, että hän
on ottanut! Hän avasi varovasti kouransa. Siinä oli kolme papua. Tuon
verta, se ei haittaa! Mutta hyvin epävarmasti otti hän yhden pavun
ja purasi siitä puolen. Vähän aikaa makusteltuaan sylki hän murut
suustansa. Maistui pahalle, että puistatti.

Itkumielin katseli hän kämmenelleen. Siinä nyt hänen mielestään
oli paljo. Miksi ottikin niin paljo? Miksi ei vienyt heti takaisin
kaikkia? Nyt ei voinut niitä panna astiaan, kun oli tuo puolisko,
siitä äiti heti huomaisi! Mihin hän ne nyt panee?

Hän voivotteli tuskissaan ja oli aivan neuvoton. Kun tulisi äiti,
niin sanoisi hän hänelle kaikki. Siitä tunsi kuin lohdutusta. Mutta
kun kolahti ulkona joku, niin säikähti hän niin, että istui kuin
jähmistyneenä. Sitte tuli tuskan palava ja hirveä hätä ajatellessa,
että äiti on porstuvassa tulossa. Hän sieppasi muutaman koreita
papereitaan, kääräisi kahvinpavut siihen, pisti myttyrän uunin
väliin ja istahti nopsasti entiselle paikalleen muka hyvin toimessa
leikkimään.

Ei tullut ketään ja hän jäi nukke kädessä kuuntelemaan porholla
korvin. Yhtäkkiä viskasi hän nuken lattiaan, ryntäsi kauhistuneena
etuhuoneeseen paiskaten lujasti oven jälkeensä kiinni.

Paperi uunin välissä oli ratissut!

Se oli kauheaa! Hän vapisi kuin haavan lehti, ja kyyristyi sohvan
nurkkaan vyöliina silmillä. Mielikuvitus oli aivan irrallaan. Tuntui,
että kamarissa oli uunin tausta täynnä kahvia, ja että kahviastiassa
ei ollut kuin vähän pohjalla. Kuvasti mieleen, että hyvin pienet
olennot kantoivat kahviastiasta kamariin uunin taakse.

Hän kurkisti vyöliinan laidan alta. Näytti aivan kuin kahviastia
pöydällä olisi liikkunut! Kamarin ovi oli kiinni, vaan tuntui kuin
kamarissa olisi liikuttu ja tehty nukeille pahaa. Hän aivan odotti,
että ovi aukiaa ja sieltä joku syöksyy etuhuoneeseen. Silmiään
räpäyttämättä tuijotti hän kamarin oven lukkoon odottaen milloin
se rapsahtaa. Kuin rukoillen toivoi hän äitiä tulevaksi heti. Hän
tunnustaisi äidille kaikki. Ei koskaan, ei koskaan hän enään ota eikä
tahdo, isonakaan juodakaan kahvia!...

Kun kuului äidin ääni kartanolta, tuntui kuin unissa painajaisesta
päästyä. Hän viskasi vyöliinan silmiltään. Kaikki mielikuvituksen
luomat olivat kuin puhaltamalla menneet. Ei peloittanut ollenkaan.
-- Mari täällä istuu kilttinä! sanoi hän äidille heti. Mutta hän oli
näkevinään äidin katseesta, että äiti ei usko, vaikka sanoikin: vai
niin. Hän punastui, kävi levottomaksi ja tapaili kätkemään käsiään
vyöliinan alle aivan kuin niistä olisi jotakin näkynyt.

Äiti kysyi Susannaa ja Jussia, missä ovat, ja alkoi toimia
tavallisuuden mukaan. Mari seurasi hänen liikkeitään tarkkaavalla
katseella ja odotti joka silmänräpäys, milloin ottaa kahviastian ja
avaa sen.

Äiti kun meni kamariin, oli Mari aivan varma, että äiti kuulee
paperin ratisevan! Hän meni jälessä tunnustaakseen kaikki. Kun äiti
ei näyttänyt huomaavan täälläkään mitään, juolahti mieleen lohduttava
ajatus, että hänen ei tarvitsekaan tunnustaa, kun hän ei kuitenkaan
vasta ota...

Mutta pelko alkoi uudestaan vaivata, kun äiti palasi etuhuoneeseen.
Se yltyi aina kun äiti meni pöydän luona toimimaan. Ja kun äiti siitä
poistui kahviastiaan koskematta, niin alkoi hän toivoa, että äiti
menisi ja nostaisi huomaamattaan kahviastian kaappiin. Kun ei äiti
sitä tehnyt, niin sanoi Mari yhtäkkiä mielistellen:

-- Minä rupian, äiti, ihan aivan kiltiksi!

Äiti vastasi siihen jotakin, että se on mieluista hänen kuulla.

-- Pankaa äiti tuo kahviastia kaappiin, sanoi Mari hätäisesti ja
viekkaalla toivolla, että äiti sen tekee huomaamatta mitään.

-- Minkä vuoksi? kysyi äiti. -- Haluttaako sinulla kahvinpapuja?

-- Ei haluta! Mari purskahti itkemään. -- Kuulettehan, ettei haluta!

-- Kuulen, kuulen vähemmälläkin, hyvä ystävä! nauroi äiti.

Susanna ja Jussi tulivat sisään, kun Mari vielä intti ja itki, että
hänellä ei haluta. Ja kun Susanna tiedusteli Marin itkun syytä, niin
aikoi Mari selittää, että hän ei ole ottanut kahvinpapuja, vaikka
astia on ollut pöydällä ja hän yksin kotona, ja ettei hänellä haluta.
Mutta kun äiti samassa otti kahviastian ja avasi, säpsähti Mari ja
jäi tuijottamaan äitiä silmiin. Poskia poltteli. Teki mieli sanoa,
että hän on ottanut, vaan mitä Sanna ja Jussi? Aivan kuin joku
kuvaili hänelle miten kaunista olisi ollut, jos hän ei olisi ottanut,
ja hän melkein tuli vakuutetuksi, että hän ei ole ottanutkaan. Miten
ollakaan, niin Mari, kun äiti käänsi kysyvän katseen häneen, lennätti
sanoiksi:

-- Minä en ole ottanut. Mutta sanottuaan, hän mielessään näki
paperin, jossa oli kaksi ja puoli papua, kamarin uunin välissä ja
itsensä ottamassa kahviastialla, ja muita tapauksia sieltä täältä.
Hän tuijotti äitiä silmiin, vuoroon punastuen vuoroon vaaleten.

-- Onko tästä otettu? kysyi äiti.

-- On, vastasi Mari aivan kuin olisi nähnyt jonkun ottavan.

-- Kuka on ottanut? Sannako?

Marista tuntui kuin jotakin toivoa, kun muilta kysyttiin. Vaan Sanna,
joka oli hyvin aikaihminen laatuaan, halveksi niin koko kysymystä,
että pyörähti selin, meni toiselle puolen huonetta, josta vasta sanoi:

-- Kaikkia sitä kuulee! En ikinä ole kahvia suuni nahalle pannut!

Mari oli aivan masennuksissa. Hän tunsi huonoksi itsensä Susannan
rinnalla.

-- Jussiko? tutki äiti. Mari odotti vastausta.

-- Eipä nyt valita ottajia! vastasi Susanna Jussin puolesta ja Jussi
terhenteli samoilla sanoilla, vaikka ei ollut oikein selvillä mistä
oli kysymyskään.

Äiti katsoi Maria pitkään ja tutkivasti. Mari syöksyi yhtäkkiä
porstuaan ja huusi oven raosta itkuäänellä:

-- Äiti! Tulkaapa tänne!

(Lapsia.)




MAHTISANA.


Isä ja äiti eivät olleet puoliselta asti ainoatakaan sanaa
vaihtaneet. Lapsetkin, Maija ja Iikka, olivat hiljaa olleet. He
istuivat erillään, Iikka tuolilla sohvan päässä, mihin näki ikkunasta
kuun, Maija ikkunan ääressä ja katseli kadulle, missä liikkui
lapsia suksilla ja kelkoilla. He eivät olleet rohenneet ääntää edes
kuiskaamalla sen vertaa, että olisivat ulospääsöä pyytäneet. Niin
hiljaista oli ollut koko tämän sunnuntain iltapuhde, että kun äiti
äänsi, kehottaen lapsia ulos menemään, niin jokainen melkein vavahti.

Sanaa lausumatta lähtivät he, Maija oikein hiljaa hiipien.
Kartanollakin puhui vielä kuiskaten neuvotellessaan Iikan kanssa,
mihin mäkeen lähtisivät. Ei ollut oikeastaan halua mihinkään.
Mutta kun tulivat kadulle ja joka taholta kuului lasten iloista
huutoa, niin virkistyi mieli. Maija istutti Iikan kelkkaan ja lähti
juoksujalassa vetämään. Ikävä mieliala aivan kuin lohkeili paloina ja
polkeutui jalkoihin.

Muutamalla kadulla oli suuri poikalauma kadun kulmassa. Sitä
päätettiin poiketa näkemässä, mitä siellä olisi tekeillä.

Oli kilpajuoksu. Topin poikain toimeenpanema. Juostiin risteyksen
ympäri ja palkintona oli maksuton ilta Topin poikain mäessä. Teliinin
Wille oli voittanut tähän asti, kaikki kolme kertaa, jotka oli
juostu. Kolme maksutonta iltaa oli hänellä Topin mäessä. Mutta niistä
hän ei välittänyt, vaan ainoastaan kunniasta! Kolmannella kerralla
oli hän voittanut Topin Kallen, joka kunnian vuoksi oli koettanut.
Nyt ei ollut ketään, joka uskalsi lähteä kilpailuun!

Wille kehui itseään ja komeili. Hän selitti Maijallekin voittonsa,
raukoitteli häviölle jääneitä kilpailijoitaan ja vielä enemmän
toisia, jotka eivät olleet uskaltaneet koettaakaan. Ja itseään
ylisti. Hän oli poikaa!

Mutta se oli hänelle liian pieni arvonimi, se oli niin tavallinen,
kerrassaan mitätön. Hän tekaisi itse uuden mahtisanan!

-- Tässä on stiiknafuulia!

Stiiknafuulia? Pojat hämmästyivät. Kukaan ei tiennyt, mitä kieltä se
oli ja mitä oikeastaan merkitsi. Mutta se kuului niin mahtavalle. Ei
ollut tahdottu Willelle mielellään sitä kunniaa ja arvoa myöntää,
jonka hän itse vaati ja omisti, vaan oli koetettu jos millä tavoin
sitä himmentää. Mutta mitä kykeni kukaan panemaan tuollaista sanaa
vastaan, jota ei ollut koskaan kuullut, ja joka tuntui niin komealle!
Wille huomasi, että jokaisella meni suu umpeen, ja entistä ylpeämpänä
pyörähti hän poikajoukossa, pää pystyssä ja rinta kohona lausui
toistamiseen:

-- Stiiknafuulia!

Hän lausui sen sillä äänellä, kuin olisi ollut se kaikkein korkeinta,
mitä voi ajatella ja mitä ei millään muulla sanalla voi lausua.
Semmoiselta se toisistakin tuntui.

Vaan Maija ei kuunnellut Willen kerskumisia, tuskin huomasi
ollenkaan. Hän ajatteli, että jos hänkin saisi juosta kilpaa,
voittaisi ja saisi laskea Topin mäestä! Topin mäki oli korkeampi kuin
muut, ja se oli ollut ainainen halunsa ja toivonsa, että joskus saisi
siitä laskea. Olivat Iikan kanssa pyytäneet jonkun kerran äidiltä
rahaa -- 5 penniä, mikä oli maksu kahdelta illalta -- vaan äiti ei
ollut antanut. Ja kun Maija oli kuullut, että Topin pojat olivat
antaneet Kurolan Eetun laskea aina ilmaiseksi, kun Eetu oli laskenut
seisaallaan, niin oli Maijakin sitä varten harjoitellut muista mäistä
laskemaan seisaallaan. Vaan ei ollut koskaan viitsinyt Topin pojilta
kysyä. Ja nytkin ujostutti kysyä, saako hänkin juosta, ujostutti se,
kun hän oli tyttö. Willelle luuli hän kestävänsä juoksussa, sillä
viime kesänä oli hän kerran juossut hänen kanssaan. Wille kun oli
tullut heitä tyttöjä vastaan maantiellä ja ilkeyksillään muutamalta
kaatanut marja-astian, niin oli hän lähtenyt Willeä ajamaan. Melkein
kilometrin olivat juosseet, vaan lopultakin oli hän saanut Willen
kiinni. Turkanen, kun halutti koettaa! Ajatella, että voittaisi ja
saisi laskea Topin mäestä!

Kuin varkain tuli Maijan suusta:

-- Saanko minäkin?

-- Ei tammoja! oli Wille heti vastaamassa. Vaan Topin Kalle lupasi
ja toiset pojat olivat siitä mielissään. Kaikissa paloi toivo, että
Wille voitettaisiin, vaikka ei Maijaan osattukaan luottaa.

Maija tempasi päällysvaatteen yltään, silmäsi kengänrihmojaan,
olivatko kiinni, ja asettui rohkeasti Willen kanssa rinnan. Topin
Kalle luki: yks kaks kolme!

Pojat remahtivat nauramaan. Maijan juoksu näytti niin hullunkuriselle
Willen rinnalla. Vaan kun Maija pysyi rinnalla ensimmäiseen kulmaan
saakka, niin muuttui heidän naurunsa toivon iloksi. Uteliaina
rupesivat odottamaan kilpailijoita sillä aikaa, kun olivat
näkymättömissä. Tunnustettiin, että Maija on poikaa! Vaikka ei
voittaisikaan. Ja sillä koetettiin kuin himmentää Willen arvoa, niin
että ei voisi kehua olevansa stiiknafuulia.

Kilpailijat tulivat taas näkyviin. Ensin tuli Wille, joka pyörähti
vikkelästi nurkan ympäri, vaan samassa tuli Maijakin kuin pyssyn
suusta. Hän tavotti, minkä käänteessä oli jäänyt jälkeen, niin että
yhtä aikaa tulivat perille.

Alettiin huutaa, että Wille ei ole voittanut! Ja siitä oli ilo, sillä
Wille ei voinutkaan olla nyt stiiknafuulia! Wille intti, että hän oli
puolitoista korttelia edellä. Se kun synnytti jyrkän vastustuksen
poikalaumassa, niin Wille peruutti vähän ja vakuutti olleensa justiin
4 tuumaa Maijasta edellä. Ei tuumaakaan myöntänyt poikalauma, ja kun
muutamat alkoivat arvella, että Maija oli edellä, niin suostui Ville
siihen, että yhtä aikaa olivat.

Mutta se oli kova isku hänen maineelleen ja arvolleen. Ei ollut
kehumisen varaa tavallisillakaan sanoilla, saati sitte omistaa
suurinta, arvokkainta ylistystä, että olisi stiiknafuulia. Hän rupesi
heti syyttämään kenkiään, että kun ne ovat uudet, niin olivat jäykät
juosta. Joku tiesi, että Wille oli saanut nuo kengät jo syksyllä.

-- Syksyllä? sanoi Wille puoleksi kysyvästi, puoleksi matkivasti
poikaa.

-- Syksyllä! vakuutti toinen.

-- Etkö muista? Nuo kengät oli ensikertaa sinulla, kun putosit
Tirilän kaivoon. Siinä itkit, kun pelkäsit, mitä kotonasi sanotaan,
kun uudet saappaasi kastuivat, ja mentiin Pyhtiselle niitä kuivaamaan.

Wille ei voinut kumota asiaa, vaan selitti, että hän ei ole saappaita
pitänyt sittemmin muulloin kuin joulun aattoiltana ja nyt. Sitä ei
uskottu ja kun ruvettiin miehissä tarkastamaan, niin tultiin siihen
huomioon, ettei niissä ollut enään uutuuden kankeus haittana, vaan
olivat niin taipuisat, että toisesta pääsivät varpaatkin näkyviin.

Seottaakseen koko jutun kengistä, kun pojat olivat saaneet ivan
aihetta pahasti, rupesi Wille kovalla äänellä kehumaan, että jos vain
avojaloin juostaisiin, niin hän voittaisi Maijan. Maijasta ei olisi
yrittääkään, vaan olisi sama kuin juoksisi toisaalle päin!

Vaan siihen oli Maija jo avojaloin ja tuupattuaan kengät ja sukat
Topin Kallen käteen, seisoi hän vaatimassa Willeä koetukseen. Wille
jänistämään. Syyksi teki, että oli liian pakkanen avojaloin juosta.
Toisten ivakaan ei saanut häntä liikkeelle, vaan yhtäkkiä pisti
päähän tuuma, että syrjäkadulla, kun ovat toisten näkyvistä, hän
tuuppaa Maijan kumoon. Hän suostui kilpailuun ja rupesi kehumaan
jo itseään. Kiihkeällä kiireellä riisui jalkatamineensa, joita
tarjotteli jokaisen pideltäväksi, niinkuin pideltiin Maijankin
sukkia ja kenkiä. Vaan kukaan ei huolinut siitä kunniasta, jotta sai
panna kenkänsä kinokseen. Vaan Wille ei siitä välittänyt! Voittonsa
oli oleva loistava ja oikeuttava hänelle toisten mieliharmiksi
ja kiusaksi tuon uuden, uljaan ja kaikkein ylpeimmän nimityksen:
stiiknafuulian. Aivan kuin hänelle tulevana hän sen jo lausuikin
asettuessaan Maijan viereen. Ja sillä sanalla sai hän poikain
hyvän toivon Maijan voitosta horjumaan. Se meni luihin ja ytimiin
tuollainen uusi sana! Jo näkyvissä ollessa silpaisi Maija edelle.
Sitä riemua, mikä syntyi poikajoukossa! Jotkut maltittomimmat jo
mainitsivat stiiknafuuliaa Maijan kunniaksi. Ja kun kilpailijat
tulivat perille, Maija melkoista edellä, huusi poikalauma, että kadut
kaikuivat:

-- Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!...

Willen mieltä karvasteli. Noin hyvä sana ja hänen omasta suustaan
toisen kunniaksi!

Hän rupesi hyvin toimessa selittämään pojille, että stiiknafuulia
ei ole mitään kieltä, ei venäjää eikä ameriikkaa! Ja koettaen
nauraa halveksivasti sanoi hän, että se ei merkitse mitään. Vaan
selityksensä ja vakuutuksensa olivat turhia. Sen ei tarvinnut olla
mitään kieltä, mutta se nyt merkitsi jotain ja merkitsi paljon!
Eikä Wille voinut itseäänkään vakuuttaa, vaan vihloi tuo sana
merkityksellään hänen korviaan ja kaiveli sydäntä, kun hän kinoksessa
äänetönnä ja allapäin kenki, poikain hokiessa stiiknafuuliaa.

Maijaa, joka istui kelkassa, kenki Topin Kalle hellin käsin ja
rakkain mielin. Kun vielä Kalle lupasi hänen ja Iikan laskea
kahtena iltana, sai Maija rohkeutta kysyäkseen, saako laskea vielä
kolmantenakin, jos laskee kerran seisaallaan.

Kysymys herätti hämmästystä ja ihastusta poikajoukossa. Topin mäestä
ei uskaltanut seisaallaan laskea kuin Kurolan Eetu ja Topin pojat
itse. Muutamissa oli herännyt jo täysi luottamus Maijaan kaikessa
ja he kehuivat etukäteen, että Maija laskee, vaan toiset epäilivät.
Kaikki halusivat nähdä yritystä. Koko poikalauma seurasi sen vuoksi
Maijaa, joka Iikan kanssa oli istutettu kelkkaan, ja poikia vetämään,
minkä kilvalla ja pienellä riidallakin kelkan jutkoon mahtui.

Suurella melulla tuotiin hän Topin kartanolle. Ja sitte syntyi
hiljaisuus, kun hän nousi mäelle. Arvelematta heittäysi hän mäkeen,
seisoi tanakasti, vaan alaliepeessä kaatui ja luisti pitkän matkaa
vatsallaan. Teliinin Wille nauraa hohotti niin suuresti, että kartano
raikui, vaan kaikki muut olivat hiljaa. Maija oli uskaltanut, mikä
oli jo kunniakasta heistä, ja he sydämestään olisivat suoneet
hänen onnistuvan. Kun Maija juoksi uudestaan mäelle ja teki toisen
yrityksen, niin seisoivat katsojat joka jäsen jännitettynä aivan kuin
tukeakseen häntä ja jokaista pelotti, että Wille saa taas nauraa.
Riemulla, kiihkeällä innostuksella huudettiin sitte:

-- Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!...

Vähän kuin häpeissään puikkelehti Maija joukon läpi, jossa jo oli
tyttöjäkin. Hän istahti ujostellessaan toimettomana kelkkaan, jota
Iikka piteli. Mutta iloissaan hän oli. Ja iloisemmaksi tuli, kun
Topin Kalle lupasi Maijan ja Iikan laskea milloin vain haluavat.

Iikalla oli ollut yhtämittaa suu auki kadulla ja täällä. Ja nyt se
venyi vielä enemmän ammolleen ja silmät pyöristyivät renkaiksi, kun
tuollainen lupa annettiin. Kaikki oli ollut ja oli niin ihmeellistä.
Koko ilta sitte, minkä hän sai laskea päätähuimaavasta mäestä,
oli kuin satua. Hän oli ihastuksissaan yli äyräittensä, kun hän
kotia mennessä kelkassa istuessaan ajatteli kaikkea muuta ja sitä
varsinkin, että saa laskea Topin mäestä taas huomenna ja ylihuomenna
ja vielä sittenkin, milloin vain haluaa. Se oli jotakin, mitä
kannatti kertoa kotona! Ei rahaa tarvittu, vaan Maija oli niin
laittanut. Maija hänestä ei ollut enään oikea Maija, vaan hyvin
erinomainen. Maija ei ollut enään poikaa, vaan vieläkin parempi:
oikea stiiknafuulia. Eikä kukaan muu ollut stiiknafuulia! Mitä isä ja
äiti sanovat, kun saavat kuulla, että Maija on se!

Vaan Maija kulki allapäin. Mieli oli kotia päin lähtiessä painunut.
Kotona tuntui olevan niin hiljaista. Ja sen rinnalla kaikki iloinen
pauhu ja melu, mikä vielä aivan kuin korvissa soi, tuntui pahalle.
Hän tuli levottomaksi. Kotikartanolle tultua, kun näki ikkunasta
valon, välähti mieleen kuin iloista toivoa, vaan mielessään näki isän
ja äidin olevan äänettömiä ja vakavia, ja se painoi mielen heti alas.
Hän toimitti kelkan korjuuseen hyvin hiljaa, nousi portaita melkein
varpaillaan hilliten Iikkaa, joka toimessaan kompuroi kolisten.

Kun he tulivat sisään, makaili isä sohvalla ja äiti istui
kiikkutuolissa kattolampun alla joku kirja kädessä. Äiti katsoi
pitkistään heitä, nousi seisomaan, katsoi, heilutti päätään ja
vihelsi.

-- Tämä on Iikka, luullakseni, sanoi äiti viimein. -- Vaan sinä?
viittasi hän Maijaa.

Maija seisoi ääneti ja koetti katsella itseään ikään kuin nähdäkseen,
että mikä sen estäisi ettei hän olisi Maija.

Hän oli lumessa yltäpäätä, sukat läjässä, kengät auki rihmoista,
huivi päässä takaraivolla ja tukka hapsotti kamalasti, kun se oli
hiestyessä kastunut ja sitte käynyt jäänkuuraan. Toisessa poskessa
oli pitkä verinaarma ja hame sivulta halki.

-- Kuka sinä olet?

Iikka yritti jotakin sanomaan, vaan Maija ehti vastaamaan, että hän
on Maija.

-- Jaha! Vai Maija! Sittepä saat, minkä olet ansainnut.

Maija ei ehtinyt vielä oikein selville päästä, kun äiti jo oli
uudestaan hänen edessään vitsakimppu kädessä.

-- Äiti! huudahti Iikka niin, että äiti ällistyi häntä katsomaan.
Isäkin, joka oli partaansa nauranut Maijan näölle, unehtui uteliaana
odottamaan, mitä Iikalla oli sanottavaa.

Oikein osottaen kädellä, missä oli onnettoman näköiseksi jäätynyt
vantu, lausui Iikka sillä äänellä kuin olisi tarkoittanut, että äiti,
äiti, elä satuta kättäsi:

-- Stiiknafuulia!

-- Mitä? kysyi äiti otsa rypyssä ja kummastuksen äänellä.

Selittävämmin, vaan samalla kuin ihmetellen kun äiti ei jo kerralla
ymmärrä, vakuutti Iikka:

-- Oikea stiiknafuulia!

Äiti pyörähti selin ja hänen hartiansa hytkyivät. Koetettuaan
tekeytyä vakavaksi, kääntyi hän ja sanoi:

-- Tosiaankin oikea stiiknafuulia! Ja sinä Iikka toinen hyvä!...

Isä, joka oli pidättänyt nauruaan, että vedet silmistä sirusi,
purskahti ääneen nauramaan. Äiti meni isän luo ja piiskoillaan muka
uhaten sanoi:

-- Sinä myös muuan stiiknafuulia!

-- Ja sinä stiiknafuuliain stiiknafuulia! sanoi isä vetäessään äidin
piiskoineen päivineen viereensä istumaan.

Maija unohti itsensä ja katseli isää ja äitiä hymysuin. Hänestä oli
nyt niin hyvä, että oli kuin itku ja nauru tulossa. Mutta Iikka
katsoi suu auki Maijaa, tyhmistyneenä aivan kuin kaikki olisi käynyt
yli ymmärryksen. Viimein hän sanoi niin tosissaan isälle ja äidille:

-- Ei ne kaikki ole stiiknafuulioita!

(Lapsia.)





PIETARI PÄIVÄRINTA.


Syntynyt 18/9 1827 Ylivieskassa; ollut lukkarina Alavieskassa,
Oulunsalossa ja v:sta 1868 Ylivieskassa, edusmiehenä valtiopäivillä
ja kirkolliskokouksissa. Julaissut: _Elämäni, Elämän havainnolta,
Tintta-Jaakko, Torpan poika, Minä ja muut, Pikakuvia 1867
katovuodesta ja sen seuraukset_ y.m. _Valitut teokset_ 1895-97.




HALLA-AAMUNA.


Erään vuoden elokuu oli kohta puolivälissä. Asiaini tähden satuin
silloin kulkemaan semmoisia seutuja, joissa ei ollut maantietä,
siis jalkapatikassa. Mainitulla matkallani tulin myöhään illalla
syrjäiseen taloon, joka päältäkin päin näytti semmoiselta, että
siinä jo oli enemmän aikaa asuttu. Huoneeseen tultuani ja "hyvän
illan" sanottuani pyysin heti yösijaa, joka luvattiinkin. Väkenä
talossa sillä kerralla oli vain sokea ukko, vanha mummo ja parvi
pieniä lapsia, joista enimmät vielä paitaressuja. Mummo näkyi olevan
emännyyden toimissa, ja ukko hoiteli lapsukaisia, kiikutellen vuoroin
kutakin heistä polvillansa. Lapset näyttivät hyvin rakastavan ukkoa:
he kieppuivat hänen kaulassaan ja silittelivät kaksin käsin hänen
harmaita hiuksiansa ja partaansa. Kaikesta tuosta huomasin, että
ukko oli talon vanhin ja että lapset olivat hänen lastensa lapsia.
Minä rupesin tekemään puhetta. Se on tietty, että outo matkustaja
saapi ensin tehdä tilin matkansa tarkoituksesta ja kotopaikastansa,
ennenkuin muihin asioihin päästään käsiksi; niinpä minäkin. Sen
jälkeen kysyin ukolta:

-- "Oletteko ikänne asunut tässä talossa?"

-- "Olen", vastasi siihen ukko.

-- "Jokohan kauan on asuttu tätä taloa?"

-- "Toistasataa vuotta; minun isäni tämän on alkanut."

-- "Tässä näkyy paljo tehdyn työtä."

-- "Kyllähän tässä työtä on koetettu tehdä, mikä on voitu, ja
elettäisiinkin tässä, kun ei olisi tuota hallaa. Vaan se tässä on
niin hankala kumppani, kun se tahtoo viedä parhaat ahkeroimiset
muassansa, silloinkin kun ei likeisessä kylässä siitä tiedetä mitään.
Tässä on likellä iso suo, jota ei yksityisen voimat ulotu kaivamaan,
ja siitä se halla aina nousee", lausui ukko huolissaan.

Ilma oli sinäkin iltana jokseenkin kolkko, sillä pohjanen puhalsi
kaiken päivää vireästi. Minä aloin miettiä keinoa, kääntääkseni
puhettamme vähemmän vakaisiin asioihin, kun ukko yhtäkkiä kysäisi:
"Minkälainen ilma teidän mielestänne nyt on? Vieläkö tuuli oli
pohjasessa taloon tultuanne?"

-- "Ilma tuntuu jotenkin kolkolta, ja tuuli on pohjasessa, vaan en
kumminkaan luule siitä toki hallaa tulevan", lausuin ukolle.

-- "Jospa se niin olisi!" sanoi hän ja huokasi raskaasti.

-- "Onko teillä paljo lapsia?" kysyin taasen.

-- "Neljä poikaa elossa", kuului vastaus.

-- "Joko poikanne ovat kaikki naineet?"

-- "Kolme on nainutta, yksi on vielä naimaton."

-- "Missä he nyt ovat?"

-- "Väki on erästä isoa uutispeltoa muokkaamassa kohta tulevalle
rukiinkylvölle valmiiksi; toiset siellä ojaavat, toiset hajottavat
ojamutia ja huonoimmat polttelevat kantoja ja juurikoita pois
pellolta."

-- "Tulevatko he kotia yöksi?"

-- "Tulevat; he menivät eilen ja tulevat tänä iltana."

-- "Sielläkö ovat poikainne vaimotkin, koska ei niitä näy kotona?"

-- "Siellä ovat vaimot ja vanhimmat heidän lapsistansa."

-- "Teillä on omasta varasta riski työväki."

-- "On."

-- "Oma väkikö on raatanut uutispellon?"

-- "Oma; he ovat siellä olleet kynsi kansi koko kesän, paitsi
heinänteon aikana."

Olisin pitkittänyt puhetta ukon kanssa enemmänkin aikaa, vaan hän oli
niin harvapuheinen, ettei se menestynyt. Hän oli niin haaveksivan
näköinen, ikäänkuin häntä olisi rasittanut joku salainen vaiva ja
huoli; siitä kai se tuli, ettei hän ruvennut mihinkään pitempiin
keskusteluihin, vastasi vain kysymyksiini niin lyhyesti, kuin taisi,
ja niin teki aina turhaksi minun puheisille pyrkimiseni.

-- "Te olette tainneet elämässänne kokea monta kovaa tässä talossa?"
lausuin viimein taas kysyväisesti ukolle, ikäänkuin uudestansa hakien
puhetta.

-- "On, monta kovaa on koettu, mutta, 'vaikka kokee, eipä hylkää
Herra!'" lausui ukko vakavasti, josta kuulin, että hän oli lukenut
taikka kuullut jolloinkin Runebergin "Saarijärven Paavon".

-- "Mistä te sen lauseen olette kuullut?" kysyin häneltä hätäisesti.

-- "Nuorin poikani, Matti, hakee, vaikka maanraosta, käsiinsä
kaikenlaisia kirjoja; hän joutoaikoinansa lukee niitä minulle
huviksi, minä kun olen sokea enkä sentähden voi itse lukea. Hän on
paljon niidenkin lukemisella minua huvittanut, mutta kaikkein enimmän
hän on lohduttanut murheellista sieluani Jumalan sanalla. -- Matti
on minun silmäni; Jumala olkoon kiitetty, kun minulla on toki vielä
korvat itselläni!"

-- "Joko kauan olette ollut näkemätönnä?"

-- "Toistakymmentä vuotta."

-- "Kuinka meni näkönne?"

-- "Olin tervashakkuussa, siellä poukahti lastu silmääni, jonkatähden
silmäni tulivat niin kipeiksi, että vihdoin meni näkö kumpaisestakin."

-- "Lapsenne rakastavat teitä?"

-- "Niin; lapseni rakastavat kaikin minua, ja minä rakastan heitä."

-- "Minun mielestäni ei olisi teillä syytä olla noin surumielinen,
koska teidän ympärillänne on onnellinen perhe, jotka toinen toistansa
rakastavat", sanoin silloin ukolle.

-- "Niin; onnellisia -- tosiaankin onnellisia olemme siinä
suhteessa, että koemme kaikki yhdessä kärsiä ja että rakastamme
toinen toistamme, mutta perheen isänä on minulla kumminkin syytä
suruuni. Useita katovuosia on ollut peräkkäin, joiden seurauksena
on ollut pitkä petäjäleivän jakson olo perheeni pöydällä; kruunulle
on jouduttu velkoihin ja niitä nyt tahdotaan pois, veroja ei ole
jaksettu omista varoista maksaa, on täytynyt ottaa lainaa, ja
Tinkilän Erkki hakee parastaikaa meiltä saamisiansa. Kaikkia näitä
poistaaksemme on koettu tehdä työtä ja ponnistella voimia, mikä on
voitu, ja toivo on ollut hyvä, sillä rehoittavat kasvit ovat antaneet
siihen syytä. Mutta nyt on jälleen ilma kolkko ja tuuli pohjasessa,
ja minä pelkään, että halla taas tulee meille vieraaksi, ja jos niin
käypi, niin silloin on kaikki toivo mennyt! Silloin Tinkilän Erkkikin
varmasti ottaa saamisensa ryöstön kautta ulos, ja kun vielä menee
eläimet, joiden turvin on aikaan tultu näinä kovina aikoina, niin
silloin on loppu käsissä. Hyvä vieras! Eivätkö nämä, kaikki yhtenä,
anna perheen isälle syytä ollakseen surumielisenä ja harvapuheisena,
jos kohtakin on sanottu: 'älkää surko huomisesta päivästä', ja;
'vaikka kokee, eipä hylkää Herra'?" Näin puhkesi ukko puhumaan.

Minä aloin jo laatia jotain lohdutuksen sanaa tuolle paljon
kärsineelle ja kokeneelle ukolle, kun juuri samassa alkoi kuulua
pihalta puheen-pälinää, ja silmättyäni ulos akkunasta, huomasin,
että työväki nyt juuri tuli työstä. Tarkastaakseni ja huomatakseni
oikein talonväen keskinäistä suhdetta -- varsinkin ukon ja muun väen
väliä -- ja tutustuakseni heidän luonteisiinsa, vetäysin ukon tyköä
erilleni, vähän pimeään nurkkaan, josta voi nähdä ja kuulla kaikki.
"Papp-pa-pa", panivat työ-aseitten varret porstuassa, kun väki niitä
käsistänsä heitteli, ja samassa tulivat he iloisen ja raittiin
näköisinä tupaan. Ennen heidän tupaantuloansa ajattelin: "Saapa
nähdä, minkälainen tuo ukon silmä, tuo hänen niin rakas Mattinsa on?
Onko hänellä sitä rakkautta ukkoon, mikä ukolla häneen?"

Pian kääntyikin huomioni erään -- noin arviolta seitsemäntoista
vuoden vanhan -- nuorukaisen puoleen: hän oli varteva, solakka,
valkeatukkainen, sinisilmäinen ja kaikin puolin miellyttävän
näköinen. "Tuohan se lieneekin ukon nuorin poika, Matti", ajattelin
itsekseni.

Hän riisui kiireesti muraiset ja nokiset päällysvaatteet pois
päältänsä ja riensi sitten isänsä luo, tarttui innokkaasti häntä
kaulaan, silitteli sokean kuihtuneita kasvoja ja harmaita hapenia ja
sanoi: "onko teillä, isä, ollut täällä kotona ikävä, kun me olemme
viipyneet kaksi päivää poissa kotoa? Voi, kun se on paha, kun ette
te näe lukea, sitten olisi teillä paljoa hupaisempi." -- Ennenkuin
ukko oli ennättänyt mitään vastata, oli nuorukainen heittänyt isänsä
kaulasta irti, mennyt takan luo ja ottanut päreeseen valkean. Sitten
hän meni päällysvaatteensa tykö, otti sen povilakkarista ison tukon
papereita, joiden kaikkien kanssa hän palasi isänsä rinnalle penkille
istumaan, ja sanoi hänelle: "Taas minä olen saanut uutta lukemista,
ja näissä on eräs runo niin mieluinen mielestäni, luultavasti
sentähden, kun se koskee meihin niin paljon; -- sen nimi on:
'Talonpojan salonki'. Sen luen nyt heti tässä teille; se kuuluu näin:

    "Kun tulee aamu maanantain,
    Ma, kontin selkään sivaltain,
    Taas lähden korpeen koettamaan:
    Perheelle leipää hankkimaan.

    Kun siellä päivän ottelen
    Kanss' kivien ja kantojen,
    Niin sieltä lähden levolle
    Ja tulen metsäpirtille.

    Ma rupeen siellä ruoalle:
    Karheelle sekaleivälle;
    Ja lasken sitten levolle,
    Pehmeelle pehkuvuoteelle.

    Mun soitanton' on lintujen
    Viserrys, humu honkien;
    Mun juoman' vesi lähtehen,
    Joihinka tyytyy sydämen'.

    Se salonkini armas on,
    Eik' ole yöni levoton:
    Muut' iloa en kaipaa, en
    Ain' asti aamuun armaiseen.

    Kun sitten kato kohtaapi
    Ja halla pellot polttaapi,
    Niin sydän silloin pakahtuu,
    Kun tyhjäks jääpi perheen suu.

    Muut säädyt täyden aina saa,
    Mä sen, min milloinkin suo maa;
    Vaan täysi multa vaaditaan,
    Jos kohta kadon kovan saan."

Nuorukaisen noita värsyjä lausuessa tarkastelin vanhuksen kasvoja:
ne vavahtelivat ehtimiseen, ja valottomat silmät muljahtelivat,
ikäänkuin olisivat tahtoneet puristaa kyyneleitä, mutta lieneekö
kyynelten lähteet kuivannut sama, joka niistä valonkin oli
häikäissyt, sillä kyyneleitä ei näkynyt.

Mainittu runoelma olikin sitä laatua, ettei se suinkaan lohduttanut
ukon hetkellistä surua, päinvastoin toi se sen uudestaan ukon sieluun
täydessä valossa. Vaan nuorukainen ei sitä älynnyt varoa innossaan,
sillä hänkin tunsi sen, kuinka syvästi runoelma koski heidän
oloihinsa.

-- "Mikä kirja se on, jossa se on räntättynä?" kysyi ukko pojaltansa.

-- "Se on painettuna Oulun Viikko-Sanomissa", vastasi poika.

-- "Mistä sinä sen olet kaivanut?" kysyi taas ukko.

-- "Minä juosta kapaisin yönseutuna kylässä ja sain Mattilan
Heikiltä lainata koko vuosikerran mainituita sanomia", vastasi poika
innokkaasti.

-- "Kuka sen laulun on tehnyt?" kysyi ukko.

-- "En minä tiedä", sanoi poika.

-- "Lienee hänen tehnyt kuka lieneekin, mutta sen minä tiedän, että
hänellä on ollut elämänkokemusta. Hän on tunteensa osannut kirjoittaa
paperille hyvässä järjestyksessä meidänkin nähtäväksemme; minä tunnen
myös samanlaista, vaan ne pysyvät täällä sydämessäni yksinkertaisina
tunteina." Sen lausuttuaan ukko näytti vaipuvin syviin mietteisiin.

Sillä välin muu väki tepasteli mikä mitäkin: mikä riisui märkiä
vaatteitansa ja laittoi niitä kuivamaan, mikä purki konteistansa pois
rasioita, suolakopsia j.n.e., ja laittoi niitä järjestykseen vaimot
taas, ensin riisuttuaan, ottivat kukin pienokaisensa ja antoivat
niille luonnollista ruokaansa.

-- "Minkälaiselta ilma tuntuu?" kysäisi viimein ukko, ikäänkuin
unesta heräten, Matti pojaltaan.

-- "Onpa se jotenkin kolkkoa, ja tuuli oli pimeään asti pohjasessa,
vaan sitten se tyyntyi aivan tyyneksi, mutta luoteelta näkyy toki
nousevan paksu musta pilvi", vastasi Matti.

-- "Jääksi jänkä on merellä, hyyksi lonka luotehella", sanoi ukko
siihen.

-- "Mitä, isä, luuletteko pakkasen tulevan?" kysyi poika vuorostansa.

-- "Minä pelkään", sanoi vanhus ja huokasi raskaasti.

-- "Ei siellä toki tule halla", sanoi poika.

-- "Jospa se niin olisi!" toivoi ukko epäilevästi; sitten hän näytti
taas vaipuvan syviin ajatuksiin. "Joko kuokkamaat tulivat valmiiksi
ojitetuiksi ja muutoin siivotuiksi?" jatkoi hän vähän ajan päästä.

-- "Jo", sanoi eräs ukon naineista pojista, "ei ne ole enää muuta
kuin siementä vailla".

-- "Onpa meillä taas, isä, kaunis, aivan uusi vainio siementä
odottamassa", sanoi toinen.

-- "Mitenkä menneenkesäiset kuokkamaat ja muutkin pellot näyttävät
joutuneilta?" kysyi ukko.

-- "Kuokkamaat ja muutkin pellot ovat niin joutuneet, että parin
viikon perästä ovat kaikki leikattavia; kasvut ovat vahvat ja
tähkäpäät niin täysinäiset ja raskaat, että ne riippuvat melkein
maassa asti. Kun ne säilyisivät vielä pari viikkoa hallalta,
niin saisi silloin kaiketi kruunukin rästinsä ja Tinkilän Erkki
saamisensa, ja silloin katoaisi petäjäleipä pöydältämme, isä saisi
silloin selvää leipää, ja sitten mekin otamme aviisit", ehätti
siihen Matti sanomaan, joka lopulla puhettansa oli mennyt isänsä
tykö, tarttunut hänen kaulaansa ja puheensa lopetettuaan nyt
innokkaasti silitteli hänen harmaata tukkaansa.

"Jos vain niin käypi, kuin olet toivonut, niin saat ottaa
vaikka kahdet aviisit", sanoi ukko Matille ja koki hymyillä
tuolle viattomalle pojallensa, joka häntä niin vilpittömällä
lapsenrakkaudella rakasti ja kunnioitti. Mutta pian kadotti
ukko taas tuon hetkeksi saadun lohdutuksensa ja vaipui entiseen
synkkämielisyyteen, josta selvästi oli nähtävänä, etteivät hetken
ilot eivätkä lohdutukset voineet karkottaa hänen sydämestänsä sitä
pelkoa ja painoa, jonka elämän koulu oli sinne istuttanut. Kun hän
oli hetken aikaa istunut siinä haaveksivaisessa ja umpimielisessä
asemassa, virkahti hän taas: "mutta jos vain nyt tulee halla, millä
sitten kylvetään ja mitä syödään?"

-- "Me leikkasimme joutuneimmista paikoista -- pelosta, jos halla
tulisi -- ja niin on meillä siemen varattuna, vaikka ette te, isä,
käskenytkään meidän leikata. Jos lienemme tehneet väärin", sanoi
siihen eräs ukon naineista pojista.

-- "Te olette tehneet toimellisesti, vaikka en huomannut teitä siitä
muistuttaa, kun lähditte uutispellolle työhön, sillä ilma oli silloin
kaunis. Jumalan olkoon kiitos, kun siemenkään on toki tallella!"
lausui ukko.

Talonväki nyt viimein huomasi vieraan, eikä silloin enää puhetta
puuttunut. He olivat hyvin uteliaita ja tiedonhaluisia tietämään sekä
kunnallisia että valtiollisia kuulumisia, varsinkin Matti, joka koko
puheemme ajan istui vieressäni ja näytti ikäänkuin nielevän jokaisen
sanan. He tekivät usein tarkkoja ja asiaan kuuluvia kysymyksiä
puheemme ajalla, eivätkä näkyneet olevan ollenkaan semmoisia ihmisiä,
jotka olisivat sokeassa omassa rakkaudessaan heti häpeämättömästi
valheeksi ajaneet asiat, jos heille jotakin semmoistakin puhui, jota
he eivät ennen olleet kuulleet ja käsittäneet -- ei, vaan he näkyivät
todella koettavan käsittää asiain todellista laitaa. Selvästi
huomasin, ettei itse ukko eivätkä hänen vanhimmat poikansakaan olleet
lukemisen kautta saaneet minkäänlaista oppia; nuoremmassa pojassa,
Matissa, oli vasta lukuhalu puhjennut tosi tarpeeksi. Mutta kaikissa
muissakin oli silminnähtävästi kaipaava henki, joka haki tyydykettä.

Puheen loputtua rupesi talonväki niukalle illallisellensa, ja
minulle oli kamariin laitettu illallinen erilleen, vaikka olin aivan
vennon vieras; niin vierasvaraisia he köyhyydessäänkin olivat!
Vaikka kävi säälikseni, en kuitenkaan hennonut kieltää heidän hyvää
tahtoaan, vaan menin illalliselle. Syömisen jälkeen näkyi uupumus
ja väsymys valloittavan kaikki; päivän vaivat ja ponnistukset
rupesivat vaatimaan palkintoa kadotetuista voimista; kaikki väki
rupesi hankkimaan itseänsä levolle, ja minulle tehtiin vuode
tupaan, johon minut toimitettiin maata. Pian olivat kaikki unen
virvoittavassa helmassa, joka on niin suotuisa vaivoista väsyneille
raajoille, eikä muuta kuulunut kuin nukkuneiden kuorsaaminen ja
raskaat hengitykset ja taulultansa mustuneen vanhan seinäkellon
yksitoikkoinen naksutus. Minulla on se paha vika, etten saa unta
oudoissa paikoissa ja oudoilla vuoteilla; niin kävi nytkin. Vaikka
kuinka olisin koettanut herutella, unta vain ei tullut. Talonväen
luonne ja heidän elämänkokemuksensa pyörivät vain kokonaisena kuvana
mielessäni: jos heillä olisi ollut nuoruudesta pitäin hyödyllistä
lukemista, olisikohan heidän asemansa juuri tämmöinen? Matti oli
sattumalta saanut hyödyllistä lukemista, se oli vaikuttanut; siemen
oli sirahtanut hyvään maahan ja siellä itänyt ja orastanut, mutta
toinen kysymys oli se: kohtaako tuotakin kaunista orasta turmelus --
halla? Pitääkö hänen heränneen lukuhalunsa vaipuman ja nujertuman
-- kuihtuman ja kuoleman sen niukan elämän tarvetten alle, jonka
hallalle tavallista arempi talonsa heille tarjosi? Jos nyt taas tulee
halla ja korjaa yhdellä iskulla pois kaikki nuo monivuotisten vaivain
ja ponnistusten hedelmät, joita niin halulla oli toivottu, huolimatta
vaivoista, vastoinkäymisistä ja alati nurkuvasta nälästä; voi, voi!
Mattikaan ei saisi silloin "aviisejansa", hänen kaipaava henkensä
jäisi kitumaan, ja koko perheen nälkä tulisi silloin yhä ankarammaksi
velkojaksi; kukatiesi yhtä hätäiseksi kuin Tinkilän Erkki; kukatiesi
he vaipuisivat epätoivoon.

Jos heillä kumminkin olisi ollut aikanansa enemmän oppia ja
tietoa; olisivathan voineet saada lainaa, raivatakseen niin
likellä viljelyksiä olevan suon, joka niin usein tuotti hallan ja
tyhjäksi teki heidän parhaatkin toivonsa ja ponnistuksensa. Jos he
tuntisivat kylvöheinäin viljelyksen, eivätköhän he olisi kääntäneet
maanviljelystään siihen suuntaan niin epävarmalla tilalla, kuin
heidän oli, ja olisikohan heidän kohtalonsa silloin, niinkuin ne nyt
ovat? Jos, jos ja kukatiesi, olivat kaikkein ajatusteni johtona, ja
noiden johtamat ajatukset ja kuvittelemiset pyörivät alati päässäni,
eikä unta vain tullut; niin raskaasti painoi mieltäni kansalaisteni
sekä henkinen että aineellinen toimeentulo. Eipä ainoastaan sen
talonväen, vaan koko kansamme tila astui täydessä haamussaan, yksin
yöllä valvoessani, silmäini eteen. Olin talonväessä huomaavinani
koko kansamme kuvan, sen kärsimiset ja taistelut. Olin huomaavinani
ukon pojissa koko suomalaisuuden sitkeyden ja kestäväisyyden, kun he
olivat niin uskomattomia, ettei halla suinkaan nyt tule, ja näyttivät
niin levollisilta ja yhtäkaikkisilta koko asian suhteen, niinkuin se
olisi vain tavallista. Ainoastaan ukko näkyi osaavan pahaa pelätä,
sillä häntä ajan koulu jo oli kylläkseen saanut pehmittää. Tuntuipa
mielestäni, että hallan olisi pitänyt heltyä säälivämmäksi kansaamme
ja tuota nukkuvaa ukkoa kohtaan, jotka jo niin paljon olivat saaneet
kärsiä hänen liika tiheistä vieraisilla-käynneistänsä. Noita
kaikkia mietin niin kauan, kunnes ajatukseni kävivät sekaviksi ja
hajanaisiksi ja viimeinkin vaivuin unen helmaan.

Kun unet ihmisellä tahtovat olla aina semmoisia, minkälaisia
ajatukset ovat vaivoissa olleet, niin minunkin uneni tulivat
ajatusteni kaltaisiksi. Minä olin olevinani kävelemässä ulkona yöllä
elokuun puolivälissä. Taivas oli niin kirkas ja selkeä. Rehevät
kasvut seisoivat suorina ja hiljaisina, ikäänkuin odottaen jotakin
tulevaksi, ja suuret kyynelpisarat tippuivat niiden korsia myöten
maahan; ne olivat niin hiljaa, etteivät tohtineet hengittääkään, ja
näyttivät pelkäävän jotakin. Silloin kaukaa pohjasesta, tunturien
takaa rupesi näkymään kuun lempeä täysinäinen muoto; loin katseeni
sinnepäin. Silloin huomasin minä, että kuun kanssa yhtä matkaa
matkusti korpikuusen pituinen äijä, niin valkea kuin lumipurku.
Hänen päällänsä oli jäinen takki, jonka hihat ja palteet olivat
koristetut jääkynttilöillä. Hänellä oli kauhean paksu parta ja niin
pitkä, että se ulottui polviin asti; parta ja silmäripset olivat
kaunistetut monenkaltaisilla jäähelmillä ja puikoilla, jotka kuun
valossa näyttivät monen värisiltä; samoin oli koristettu hänen
melkein maatavetävä tukkansa. Hänen käsissänsä oli kauhean suuret
hyiset kintaat ja jaloissansa jäiset kengät; päässä oli hänellä
jäästä tehty lakki niin suuri kuin muuripata. Kun he kulkivat yhtä
matkaa, kuulin minä heidän keskustelevan keskenänsä: "Älä lähde
minun kanssani matkaamaan", sanoi kuu kumppanilleen, "sinä teet nyt
paljon pahaa käynnilläsi, minun kanssani, ihmislapsille tuolla maan
päällä; he eivät soisi sinun nyt tulevan; he tuntevat sinut entisistä
käynneistäsi; he kutsuvat sinua hallaksi."

-- "Tuo hyinen ukko on siis halla; minäpä katson häntä oikein
tarkkaan", ajattelin minä, ja kylmä väre kävi koko ruumiini lävitse.

-- "Vähän minä heidän vahingoistaan huolin, minä teen, mitä on
tehtävää, huolimatta kenenkään neuvoista ja varoituksista. Minä olen
pohjatuulen nuorin poika, ja nyt on juuri se aika, jolloin minä
kuljen; elää minunkin tarvitsee", lausui halla ynseästi.

-- "Hae elatuksesi pohjannavalta, Jäämerestä, tunturien harjoilta,
mutta älä ihmisasunnoista, joissa sinä tuotat niin paljon turmiota,
ja heitä matkasi tänne sopivampaan aikaan, jolloin ei ole
vieraisillaolostasi niin paljoa haittaa! Silloin saat kylläksesi
työtä, saat sulkea lainehtivat meret ja järvet sylihisi, kouristaa
virtojen ja koskien kovat kuohut liikkumattomiksi ja jäätää nevat ja
suot, maat ja puut yhdeksi jääkynttiläksi; jääpä työtä: heitä tämä
retkesi tekemättä!" pyysi taas tuo lempeä kuu.

-- "Kaikki ne edut ja työt, joita olet luetellut, ovat vanhimman
veljeni työtä ja siis kuuluvat hänen vaikutusalaansa; hänen nimensä
on pakkanen ja hän kyllä tietää, mitä hänellä on tehtävää, kun
hänen aikansa tulee. Minä kuljen edellä, hän tulee perässä, ja
aina minun käyntini tarvitaan ensin, ennenkuin hänen työnsä voivat
menestyä, ja nyt minä olen ensimäisellä matkallani tänä syksynä,
ja sitä ei estä mikään", sanoi hän uhkamielisesti ja pudisteli ja
huuhtoi hyistä leveätä takkiansa niin rajusti, että suuri parvi
kuuraa leyhähti siitä ilmaan ja laskeusi maanpinnalle, josta kylmä
huhahdus tuntui minullekin. Minun teki mieleni huutaa hallalle: älä
tule tänne saattamaan kurjuutta meille, mutta samassa huomasin, että
hän on niin itsekästä laatua, ettei häntä käy esteleminen. Nyt halla
juuri tuli sen talon tiluksille, jossa minä yötä olin. -- "Älä tule
turmelemaan tämän talon kylvöjä!" karjaisin minä hänelle. "Matti
ei saa aviiseja ja vanhan, sokean, vaivannähneen ukon täytyy syödä
vielä petäjäleipää, kruunu ja Tinkilän Erkki tahtovat velkansa, ja
koko perheelle tulee surkea kurjuus", mutta halla ei tuosta minun
hädästäni piitannut mitään, tuli vain talon tiluksille, heilutti
rajusti jäistä takkiansa, laskeusi sitten ikäänkuin suullensa ilmassa
vainion yli ja henkäisi niin suurella voimalla, että se tuntui joka
paikkaan. Kaikki kasvit seisoa sojottivat suorina ja kankeina ja
niissä riippuvat kastepisarat muuttuivat jäähelmiksi, kauhea sumu ja
härmä täytti ilman ja maan, ja harmaa kuura alkoi peittää maan. "Voi
hyvä Jumala", äyhkäisin minä unissani hätäyksissäni, niin isosti,
että heräsin siitä omasta äänestäni. Uneni oli minuun tehnyt sen
vaikutuksen, että koko ruumiini vapisi ja värisi siitä kauhusta,
jonka ma näin, enkä voinut isoon aikaan itseäni liikuttaa. Koko
talonväki nukkui vielä raskaasti, vaivoistansa väsyneenä. Aurinko
oli juuri noussut. Minua kovin vaivasi uneni näkö ja ajattelin:
olisikohan ukon aavistus käynyt toteen? Kahdenlainen syy pakotti
minua nousemaan ylös: aurinko on nyt jo noussut ja siis näkee jo
lähteä taipaleelle, ensin tarkastettuani, miten tuolla ulkona asiat
ovat; puin siis päälleni ja lähdin ulos. Heti kartanolle astuttuani
huomasin, että siinä oli vahvasti kuuraa. Se näkö teki niin kipeää
sydämelleni, että maailma musteni silmissäni, sillä olinpa itsekin
monta kertaa saanut tuta hallan vaikutuksia. Halla olikin ollut yöllä
niin kova, että se saattoi ulottua minunkin kotiini, koko pitäjääseen
-- lääniin, ehkäpä koko -- Suomeen; mutta ei omani eikä kenenkään
muiden kohtalo minua niin huolettanut kuin yötaloni, ja surumielin
kävelin likimäisille ohra- ja perunapelloille. Koettelin niiden päitä
ja varsia, ne olivat jäässä, niin että poikki menivät sujuttaessa;
palasin niiden kanssa kartanolle. Kun minä siihen pääsin, kuulin
tuvan oven käyvän; seisahdin siis odottamaan, keitä sieltä tulisi.
Silloin näin omituisen näön: sokea ukko, vaatetettuna, tuli tuvasta
porstuaan ja siitä kartanolle. Keskelle kartanoa päästyänsä
kyyristyi hän maahan ja koetteli siinä jäätynyttä ruohoa. Niinkuin
olisi saanut käärmeen piston, hyppäsi hän siitä ylös ja huudahti:
"Herra Jumala! kaikki on mennyt." Sitten hän lähti käydä horjumaan
portaita kohden, joille ei hänellä ollut voimaa nousta muuten kuin
nelinkontan. Seinän tykö päästyänsä kompuroitsi hän seisaalleen ja
alkoi seiniä myöten hiipiä tupaan; minä seurasin hänen tietämättänsä
jäljessä. Kaikki väki nukkui sikeässä unessa. Tuvan keskilattialle
päästyään sanoi ukko sydäntä särkevällä äänellä: "nouskaa ylös,
älkääkä maatko unta näin rauhallista: vihollisemme on taas tullut
ja hävittänyt kaikki; kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu: työt,
vaivat, hiki, väki, toivo; kaikki, kaikki on mennyt". Ei ukkosen isku
olisi enempää vaikuttanut huoneessa-olijoihin, kuin tuon vanhan,
sokean ja paljon kokeneen perheen isän sydäntä särkevä aamutervehdys.
Kaikki kapsahtivat vuoteiltansa ylös ja pukivat kiireesti päällensä;
lapsetkin heräsivät siitä melusta. Heistä ei yksikään mennyt ulos
katsomaan, sillä ukon sanat olivat heille kylläksi, vaan he istuivat
alakuloisina ympäri huonetta.

-- "Mitä nyt syödään?" sanoi eräs ukon vanhimmista pojista huoaten.

-- "Syöminen syömissäkin, vaan entäs kruunun rästit?" muistutti
siihen toinen.

-- "Entäs Tinkilän Erkki?" säesti kolmas.

-- "Voi, voi! Minä en saakaan aviiseja", päivitteli Matti.

-- "Leipää, leipää! Meillä on nälkä", huusivat lapset ja kämpivät
ukon syliin.

-- "Hyvä Jumala noita viattomia raukkoja! Mitä hekin vielä saanevat
kärsiä?" sanoi ukko säälien lapsia ja hänen kasvonsa värähtelivät ja
aaltoilivat suonenvedon tapaisesti.

-- "Jumala on meidät hyljännyt", sanoi vanha mummo, tuskin
kuultavasti.

-- "Niin! Jumala on meidät hyljännyt; kaikki saa heittää siihen",
sanoi ukko epätoivoissaan.

-- "Vaikka kokee, eipä hylkää Herra", ehätti Matti siihen sanomaan.
"Ettepä te, isä ja äiti, taas muistakaan Saarijärven Paavoa; eipä
hänkään langennut epätoivoon, vaikka kyllä koki. Onpa taas toki
tervaksia! Koetetaan vielä ponnistella; kyllä minä koen olla
aviiseitta!"

-- "Sinulla on, lapseni, luja mielenlaatu", sanoi ukko ja hymyili
surullisesti.

Kun minun tarkoitukseni oli matkustaa, hankin minä itseni lähtöön.
Sydämelliset jäähyväiset otettuani perheeltä sanoin minä Matille,
häntä hyvästi jätellessäni, ettei hänen tarvitse olla "aviiseitta",
kun vain nimittää, mitä hän mieluimmin haluaa, sillä minä tilaan
ne hänelle, ja hänellä ei ole muuta tekemistä, kuin että noutaa
ne aina pappilastaan. Matti tuosta niin ilostui, että hän hyppeli
ja hykersi käsiänsä ja tarjousi heti minua saattamaan. Hänellä ei
ollut aineellisia varoja aviisein saamiseksi, vaan hän antoi, mitä
hänellä on: nuoruutensa voimia. Matista näytti nyt kaikki niin
valoisalta ja lupaavalta, kuin ei ikinä olisi hallaa ollut, ja
hän määräsi aviiseiksensa Oulun Viikko-Sanomat, joihin hän jo oli
perehtynyt. Lähdimme siis matkaan. Opas olikin hyvin tarpeeseen,
sillä sydänmaan polut olivat hyvin sekavia ja eksyttäviä. Hän
lähti kanssani aina parin neljänneksen päähän. Koko taipaleen
kuljimme hyvin verkalleen, sillä puhetta oli paljo. Puhelin hänelle
valtiotalouden perustuksista, keinollisen heinänviljelyksen hyödystä
ja kehoitin heitä hakemaan kruunulta lainaa likellä taloansa olevan,
hallaa tuottavan suon viljelemiseen, johon annoin hänelle yleisiä
neuvoja ja viittauksia; hän näytti ikäänkuin nielevän jokaisen sanan
niistä kyllä vaillinaisista tiedoista, joita voin hänelle antaa.
Kun matkan pää tuli Matille, istuimme vielä kauan mättäällä ja
puhelimme. Sydämellisesti vielä kättä puristaen erkausimme me, ja
Matti lähti kotiansa päin. Hän ei näyttänyt koko matkalla ollenkaan
huomanneen, että maa oli vielä vahvassa kuurassa ja että matalimmat
vesipaikat olivat jäässä ja rapakot roudassa. Niin kauan kuin näin,
katsoin hänen peräänsä. "Jos, jos" ja "kukatiesi" pyörivät silloin
mielessäni, ja lähdin yksin jatkamaan matkaani.

Kun tulin kyläisiin kyliin, tuli pian selville, ettei halla ollutkaan
rajoittunut ainoastaan yötalooni, vaan kaikkialla näkyivät kasvit
olevan lupallakorvin. Perunain varret olivat aivan mustina ja
rutistuneet maata myöten, ja imelä haju täytti ilman. Pian alkoi myös
kuulua, että usea maakunta oli saanut kokea yhtä ja samaa. Vaikka
kohtakin tunsin, että paljo, paljo ihmisiä oli joutunut tuon kovan
vieraan käynnistä paljon kärsimään, niin oli kumminkin tuon yötaloni
kohtalo elävänä kuvana silmieni edessä, Mattinensa, jolle minä jo
samalla matkallani tilasin Oulun Viikko-Sanomat; ostin ja lähetin
hänelle myös useita hyödyllisiä kirjoja. Tuo kuva ei lähtenyt koskaan
pois mielestäni; päätin sen jolloinkin kyhätä paperille -- joka
aikomus viipyi kauan aikaa toteutumatta -- jolle tulisi nimeksi --
"Halla-aamuna".

       *       *       *       *       *

Edellisestä tapauksesta oli kulunut liki kymmenen vuotta. Eräänä
syyskuun iltana astui pitkänsolakka mies kamariini. Hyvän illan
sanottuansa astui hän tervehtimään minua, jota tehdessään sanoi:
"ette taida minua enää tunteakaan". Vieras näytti minusta
semmoiselta, että hänen olisin jolloinkin ennen nähnyt, mutta en
ollut muistaa, kuka ja missä. Tovin muistiani pinnistettyäni huomasin
äkkiä, että ka, ukon Mattihan se on! Uusi sydämellinen kädenpuristus
seurasi tuota uutta tuttavuutta. Minä kehoitin Mattia istumaan ja
panemaan piippuun. Matti sanoi olleensa täälläpäin kulussa asiainsa
tähden eikä saattaneensa olla käymättä minua tervehtimässä, vaikka
vähä vaaraakin tuli. Matti sai ruveta kotiasioitaan kertomaan: hän
oli saanut laittamani Oulun Viikko-Sanomat ja kirjat. Sattumalta oli
hän tavannut Uuden Suomettaren, jonka hän heti tilasi. Molemmat ovat
siitä asti häntä uskollisesti seuranneet. Hänen kirjastossaan on nyt
jo useampia kymmeniä niteitä, joita hän vuosittain lisää varainsa
mukaan. He ovat hakeneet ja saaneet kruunulta lainaa likellä taloa
olevan suon viljelemiseen, joka on nyt ihanana heinämaana, ja muuten
he ovat ruvenneet kylvöheinän viljelykseen, jonkatähden karjaa on
kahta vertaa enempi. Tilukset ovat tulleet lujemmiksi, ettei halla
nyt pane useammin kuin muuallakaan. Ukko elää vielä ja hoitelee
lapsia; hänen ei enää tarvitse syödä petäjäleipää. Kun sanomalehdet
tulevat, pitää hänen saada joka numero kuulla; samoin muutkin uudet
kirjat. Äiti ja kolme vanhimman veljen lasta ovat kuolleet. He asuvat
yhdessä kaikin ja tekevät työtä yksimielisesti, ukon ohjatessa,
jolle kaikki ovat kuuliaiset. Ukko muka muistelee usein minua ja
pitää heillä käyntiäni Jumalan sallimana! Samaa mieltä on muka Matti
itsekin. Hän on nainut ja hänellä on kolme lasta. Vuosi takaperin
valitsivat kuntalaisensa hänet kunnallislautakunnan esimieheksi,
jota virkaa hän on sitten hoitanut ja jonka asioilla hän nytkin on.
Kun hän on itsekin lukemisen kautta saanut niin paljon hyötyä, niin
on hän toimittanut muillekin lukemista siten, että on perustanut
kuntaansa lainakirjaston.

(Elämän havainnolta I.)




PUUTTEEN MATTI.


Oli erään vuoden maaliskuun loppupuoli. Ilma oli kaunis, ja keväimen
lähestymisen oireita näkyi kaikkialla. Lintuset visertelivät niin
iloisesti puissa, iloansa ilmoittaen kaiken hyvän antajalle. Rekikeli
oli, jos ei aivan lopussa, kumminkin pilalla, sillä tiet yleensä
olivat kallellaan ja lialla, ja useissa paikoin oli aivan suliakin
paikkoja. Purot ja ojat olivat jo vettä ja hyhmää täynnä, ja niiden
valloilleen puhkeamista pidätti enää vain yöpakkaset. Sentähden
ne seisoivatkin putouspaikoissaan korkeina jyrkänteinä, ikäänkuin
kuurottaen katsellen tulevan matkansa suuntaa ja odottaen keväimen
lempeän hengen viimeistä viittausta, päästäkseen vapaiksi talven
pitkästä ja ankarasta vankeudesta. Suotuisimmissa paikoissa oli jo
joku puronen päässytkin vapauteensa, ja iloisesti putousten yli
hyppien riensi se kohisten kauan raivattua uraansa myöten meriemonsa
syliin.

Semmoinen se aika ja keli oli, jolloin asiaini vuoksi olin pakotettu
matkustamaan ulkona kotipitäjästäni.

Eräänä aamuna varhain saavutin toisenkin matkustajan kuorman, ja
sen ajaja kävellä telläsi kuormansa jäljessä. Kun hänet saavutin,
hyppäsin reestä ja menin tuota matkustajaa puhuttelemaan.

"Hyvää huomenta, ukkoseni!" sanoin lähelle päästyäni.

"Jumal' antakoon!" sanoi ukko vastaukseksi, kääntämättä päätäänkään
tervehtijäänsä päin.

Minulla oli nyt tilaisuus tarkastella likemmin matkustajaa. Hänen
hevosensa oli todellakin laiha kuin kaakinpuu, ja kuormana oli sillä
kaksi tynnyriä tervaa. Hevosen värkeistä silmäänpistävimmät olivat
vitsaruomat ja tuiki moneen kertaan solmeillut suitsivarret. Hevosen
eväinä oli reessä rahkansekaisia nevaheinän korsia, ja samaa varten
lienee ollut se pitkä ja pullea säkkikin, joka oli reen keulapuolessa
tervatynnyrien päällä; se lienee sisältänyt silppuja. Reessä oli
vielä pienoinen tuohikontti; siinä ehkä oli miehen eväsvarat.
Miehellä oli päällysvaatteena kulunut ja rikkein takkireuhka, joka
oli hyvin alhaalta köytetty kiinni vanhalla suitsivarren palasella.
Takissa ei ollut nappeja eikä muita luotettavia kiinnipitimiä
yläosassa, eikä tuo nivusissa oleva suitsivarren palanenkaan voinut
sinne asti auttaa; sen vuoksi olivat vaaterievut ylhäältä auki, ja
melkein paljas rinta paistoi ryysyjen aukosta.

Hänen kenkänsä näkyivät olevan tuiki vanhat ja moneen kertaan
paikatut; nytkin olivat ne rikki, ja isot olkivihkot pistivät esiin
ulommaksi molempien kenkien kantoja. Kun vielä mainitsen, että
matkustajan käsissä oli moneen kertaan paikatut kintaat ja päässä
kulunut karvalakkireuhka, niin on hänen asemansa melkein tarkkaan
kerrottu.

Niinkuin jo mainitsin, käveli ukko kuormansa perässä, eikä reessä
näkynyt olevan miehen varaa, sillä noissa parissa tervatynnyrissä
näytti laihalle hevoselle olevan enemmän vetämistä, kuin oikeastaan
olisi kohtuullinen ollut, semminkin niin huonolla kelillä. Kun
sulia paikkoja tuli eteen, lykkäsi ukko aina voimiensa takaa
kuormaa, avuksi ponnistelevalle ja laihalle hevos-rievullensa.
Syvimmissä koloissa ja jalaksen jäljellä oli myötäänsä tiellä vettä,
ja vaahtoporeet turisivat olkitukkojen lävitse ukon rikkeimistä
pieksukengistä.

"Mihinkä, ukkoseni, matkustatte?" kysyin häneltä puheen aluksi,
sittenkuin olin tehnyt noita yleisiä havaintojani.

"Kaupunkiin", oli lyhyt ja alakuloinen vastaus.

"Kylläpä olette kehnolla kelillä lähtenyt kaupunkiin", sanoin hänelle.

"Tosi on, että keli on huono, mutta asiat eivät sallineet odottaa
parempaa keliä", sanoi ukko.

"Mikä asia niin kiireellistä laatua oli, että saattoi tämmöisellä
kelillä liikkeelle?" kysyin taas.

"Ryöstö on tulossa, ja se ei katso keliä", sanoi ukko surullisesti,
ja silloin hän vasta ensi kerran loi minuun aran ja alakuloisen
silmäyksen.

Silloin vasta näin ensi kerran ukon kasvot; ne näyttivät riutuneilta
ja lakastuneilta, olipa, niinkuin olisi hän ennen aikaansa
vanhentunut, sillä hänen muu runkonsa ja ryhtinsä näytti nuoremmalta
kuin hänen kasvonsa.

"Kuka niin ahne velkojanne on, joka ei sääli kaupunkimatkaa
tämmöisellä kelillä?" kysyin.

"Rovasti", vastasi ukko lyhyeen.

"Rovasti! Teillä kai on paljokin hänelle velkaa?" sanoin kummastellen.

"Ei paljoa, menneenvuotiset saatavat vain", sanoi ukko huoaten.

"Menneenvuotiset saatavat vain! Ettekö ole käynyt pyytämässä häntä
odottamaan?"

"Kävinhän minä tuolla parikin kertaa."

"No, mitä hän sanoi?"

"Hän oli kauhean vihainen ja sanoi: 'te lurjukset, varastatte
minulta', eikä armoa tullut, vaikka kyllä koetin sitä kyynel silmässä
pyytää", sanoi ukko ja katsoa vilautti minua taaskin synkästi silmiin.

"Sen minä sanon että teillä on armoton rovasti. Olisipa hän saattanut
vaaratta odottaa, niin kauan ainakin, kun keli olisi tullut
paremmaksi", sanoin kauhistuksissani, tietämättä itsekään, mitä mä
oikeastaan sanoin.

"Niin se olisi voinut olla minunkin mielestäni, mutta minä olen
niin tyhmä, minä en ymmärrä niitä asioita, rovasti kai ne paremmin
ymmärtää. Hänellä on kai raskas työ ja suuri edesvastaus meidän
sieluistamme, ja sen vuoksi tarvitsee hänen kai saada kaikki
saatavansa. Hän on hyvä kirkonmies ja toimittaa kaikki hyvin; en
minä moiti rovastia, mutta minä en jaksa maksaa, vaikka sen niin
mielelläni tekisin. Muutamat kyllä sanovat rovastin olevan tiukan
otoillensa, mutta miten niin raskaan edesvastauksen alla rovasti
eläisi, jos ei hän saisi saataviaan", arveli ukko viattomasti.

Tuo yksinkertainen puhe valaisi ukon sisällisen ihmisenkin. Varmaan
oli hän paljon elämän vaivoja kokenut, kenties enemmän kuin tuo
rovasti, jonka toimeentulosta hän niin huolehti. Niukan luonnon ja
nähtävästi puutosten ja kurjuuden kanssa pitkin ikäänsä taistellen
tunsi hän vain velvollisuutensa olevan antaa muille, mitä heille oli
tulevaa, jäipä itselle, mitä jäi, ja olipa omat asiat, miten olivat;
se vain häntä pahoitti, kun hän ei voinut kaikkia vaatimuksia niin
täsmällensä täyttää. Minä olin ajattelemattomasti sanonut rovastia
armottomaksi, hän ei yhtynyt siihen nuottiin, ei ruvennut parjaamaan
sitä, jonka tähden hän näytti minun mielestäni nytkin liiallisia
vaivoja kärsivän.

"Se on niin paha mielestäni, kun rovasti sanoi minun varastavan;
minä en tahdo varastaa, mutta minä en voinut maksaa", sanoi ukko,
nähtävästi pahoillaan.

Se lause tuli rehellisestä, vaikka puoleksi murtuneesta sydämestä.

"Kun saisin nämä tervatynnyrit kaupunkiin, -- niin saisin rovastin
maksetuksi ja ryöstön estetyksi", jatkoi ukko yhä edelleen; tuntuipa
siltä kuin hän olisi tullut hieman puheliaammaksi.

Minä halusin päästä aina syvemmälle ukon elämän laatuun, sentähden
sanoin hänelle puoleksi hämärästi:

"Teillä on laiha hevonen, kuinka se jaksaa näin huonolla kelillä
vetää nuo tervat kaupunkiin?"

"Niinhän se on, laihahan se on, hevosriepu. Mitenkäpä se raukka
lihavana pysyisi, kun sille ei ole muuta antaa kuin huonoja heiniä ja
vettä", myönsi ukko.

"Mutta hevosen pitäisi aina olla ensimäinen saamaan", muistutin minä.

"Niin se taitaa olla syrjästä katsojasta, mutta jolta halla on vienyt
kaikki, sen tekee mieli pistää omaan ja perheensä suuhun kaikki,
mikä vain vähänkin suurukselta vivahtaa, eikä sittenkään ole juuri
niin isoa eroa perheen ja elukkain ruokon välillä. Kun kerran sille
tilalle joutuu, niin on, luulen ma, perhe sillä sijalla, jolle te
hevosen asettaisitte", sanoi ukko ja vilautti taasenkin minuun
katseen, ikäänkuin kummeksien minun mielipiteitäni.

"Mutta olisittehan voinut nuo kenkänne paikata, ettei jalkanne olisi
myötäänsä märkänä", sanoin yhä edelleen, osaksi uteliaisuudesta,
osaksi luulotellen, että ukko olisi ainakin jotain laiminlyönyt.

"Niinhän sen outo luulisi, mutta jolla on kuusi nälkäistä ja
alastonta lasta sekä vaimo ympärillä, se ei jouda paljoa omista
verhoistansa ja kengistänsä huolta pitämään. Paitsi sitä näitä
kenkiäni ei ole liian vähän paikattu, mutta näiden aika on ollut ja
mennyt. Osaisin minäkin olla ja asustaa paremmastikin, mutta minä en
voi", sanoi ukko alakuloisesti.

"Mistä te olette kotoisin?"

"Eräästä tämän pitäjän syrjäkylästä."

"Mikä teidän nimenne on?"

"Puutteen Matiksi minua sanotaan, ja puutteen Matti minä olenkin,
sillä alinomaista puutetta saapi pitkin ikäänsä tuossa Puutteessa
nähdä."

"Kuinka niin?"

"Niinpä se on. Tuo mökkimme on perustettu syrjäkylän takamaille,
semmoiselle maalle, soiden ja rämeitten keskelle, joka ei ole muille
kelvannut. Isä vainaja sen jo perusti, mutta vielä on siinä nytkin
halla melkein jokavuotinen vieras."

"Eikö niin epäluotettavaa tilaa saattaisi jättää, saisihan muualta
parempia?"

"Eipä se ole niin helppoa, kuin luulisi. Jos siitä pois lähtisi, ei
kukaan maksaisi siitä mitään, ja milläpä sitten toisen ostaisi? Siinä
täytyy olla, ja onpa siinä paljon parempi olla, kuin mierolla, ei ole
sekään hääviä. -- Kun olisin päässyt vain tuosta ryöstöstä."

"Menneenkesäisiäkö tervoja nuo ovat, joita kaupunkiin viette?"

"Eivät ole; miten ne niin kauan voisivat säilyä? Järkiään nekin
menevät sormesta suuhun; hytissä nämä ovat poltetut, ja heti kun
tynnyrit sain täyteen, täytyi niitä lähteä viemään kaupunkiin", sanoi
ukko.

Niin keskustellen tulimme juuri erääseen taloon. Se oli syöttöpaikka,
ja ukko sanoi siinä syöttävänsä hevostansa; samapa oli minullakin
tehtävänä, sillä vaikka minulla ei ollut kuormaa, olin kumminkin
ajanut niin pitkälle, että hevonen tarvitsi ruokaa ja levähdystä.
Ajoimme talon kartanolle. Lujaan otti ukon kuorma kiinni sulaneeseen
likaan kartanon läheisyydessä; molemmin miehin autoimme laihaa,
ponnistelevaa hevosta.

Kun olimme saaneet hevosemme riisutuiksi ja ruokaa niille eteen,
otimme molemmin eväämme ja lähdimme tupaan; miehet myöskin
tarvitsivat einettä.

Ukko otti tuohikonttinsa esille, kaivoi sieltä jotakin ja käveli
niiden kanssa takan loukkoon penkille. Minä olin kylläksi
utelias nähdäkseni, minkälaiset ukon eväsvarat olivat, ja siinä
tarkoituksessa tein jotakin asiaa takan tykö. Niukat olivat ne
eväsvarat. Mustaa oli pettuleipä, jota hän taittoi, kitkerää, karmeaa
oli tuon mehuttoman leivän sarvinkin: suolan rakeet tuossa rasiassa,
joihin hän tarenteli kastamaan mautonta leipäänsä.

Minä pyörähdin pois tuosta näystä ja menin pöydän luo omain evästeni
ääreen. Minä koetin tehdä itseni niin levollisen näköiseksi, kuin
mahdollista oli, vaikka sydämessäni liikkui niin kummalliset tunteet.
Kun olin voittanut jonkinlaisen näennäisen levollisuuden, sanoin
ukolle:

"Tulkaa tänne minun evästäni syömään!" Ukko katsoa vilautti minua
nytkin silmiin eikä vastannut mitään, ei myös totellut kehoitustani;
eikö hän liene oikein kuullut, vai eikö liene hänen omistaan elämisen
halunsa sallinut hänen tulla näin isoja vierasvaraisuuksia vastaan
ottamaan?

"Tulkaa, tulkaa tänne syömään!" kehoihin häntä toistamiseen.

"Miksikä te olette minulle niin hyvä?" sanoi ukko, ja samassa rupesi
hän karua evästänsä tukkimaan kontti-kuluunsa takaisin. Sitten tuli
hän hitailla askelilla luokseni, katsoa vilauttaen minua useasti
silmiin, ikäänkuin tiedustellen, oliko tuo vaatimukseni tosikaan.

"Olemmehan jo siksi tutustuneet toisiimme, että meidän sopii
toisillemme hyvät olla; istukaa vain syömään", kehoitin häntä edelleen.

Sen kehoituksen jälestä istui ukko syömään, ja tunnustaa täytyy,
ettei hänellä suinkaan näyttänyt vähentynyt ruokahalu olevan.

       *       *       *       *       *

Meille tuli nyt ero; ukko lähti vuovaamaan kaupunkia kohden, ja minä
käännyin omille teilleni ja omille asioilleni.

Tiellä yksin kulkiessani ei tuo tiellä tapaamani ukko mennyt
mielestäni. Hänen laiha hevosensa, sen ja miehen kehnot eväät,
rikkein puku ja kengät ja vihdoin nuo rypistyneet ja ennen aikaansa
vanhentuneet kasvot olivat vain alati kokonaisena, elävänä kuvana
edessäni. Tuntuipa vielä päälliseksi, kuin korviini olisi alituisesti
kuulunut sanat: "niin sen outo luulisi".

Näissä ajatuksissani riensin minä yhä vain eteenpäin -- päivän, kaksi
-- no niin, mitäpä matkustava muuta tekee kuin matkustaa.

Eteeni aukeni nyt uhkea, laaja ja tiheä kirkonkylä. Laaja oli kylä,
laveat viljelykset, joiden välissä toiset toistaan muhkeammat
talot olivat tiheissä riveissä. Ne eivät olleet enää uutistaloja
eivätkä vasta-alkavia; vanhoja, vankkoja ne olivat. Niissä oli jo
taistelut taisteltu, uupumiset uuvuttu -- niin, ne oli taisteltu jo
kaukaisessa muinaisuudessa, monena miespolvena, ja nykyisyys iloitsi,
riemuitsi ja nautti hedelmiä muinaisuuden valituksista, huokauksista,
kärsimisistä ja sortumisista. Kenties ei yhdelläkään heistä ollut
rovastin saatavat maksamatta -- niin, niin, kenties.

Uljas kirkko sijaitsi korkealla mäellä, ihanan näköisen, avaran
järven rannalla, ja tiheä männikkömetsä ympäröi sitä joka taholta.
Vähän etempänä, järveen pistävässä pitkässä niemessä, tuuhean puiston
ympäröimänä, oli uljas pappila. Asiani, jota varten matkustin, oli
sitä laatua, että piti käydä pappilassa. Menin siis sinne. Muhkea oli
talo päältä, komea sisältä. Kaikki, mitä nykyaikainen sivistys oli
voinut luoda, oli siellä näkösällä.

Rovasti istui kauniissa, topatussa keinutuolissa huoneeseen
astuessani. Iso, komea, täyteläinen oli rovasti, näyttipä siltä,
ettei hän ollut ennen aikaansa vanhentunut. Tuo rovasti oli Puutteen
Matin rovasti, jonka eduksi ja toimeentuloksi hän oli tekemässä
tuota kaupunkimatkaansa ja jonka saatavat hän olisi niin mielellään
maksanut, jos vain olisi voinut. Tuo uhkea kylä oli Matin kylä,
hänen pitäjänsä kirkonkylä, ja hänkin, yhteiskunnan jäsenenä, kuului
tavallaan tuohon kylään.

Kun menin huoneeseen, oli siellä myös saman pitäjän lukkari, jota
rovasti paraikaa oli torumassa. "Sinäkin olet olevinasi mielestäsi
rehellinen mies, mutta et ole vielä kertaakaan ilmoittanut, kuinka
monta lehmää kullakin on, vaikka hyvin varmaan tiedän sinun tietävän
useimman talon lehmät", sanoi rovasti.

"Kuka? minäkö?" sanoi lukkari.

"Niin juuri", sanoi rovasti ja katsoi tiukasti, melkeinpä voittavasti
lukkaria silmiin.

"Mistäpä minulla olisi tieto kunkin lehmistä?" sanoi lukkari
hiljaisesti; nähtävästi hän koetti välttää kiivaampaa keskustelua.

"Sinä tiedät, sen minä tiedän, mutta sinä vain et tahdo niitä minulle
ilmoittaa. Ne lurjukset varastavat minulta niin paljon, ja joka pitää
yhtä heidän kanssaan, on osallinen heidän synneistään. Tietääkö
lukkari, mikä on varkaan palkka?" torui rovasti yhä edelleen.

Lukkari ei näkynyt olevan mikään keppihevonen; loukatun tunnon
ja kunnian puna nousi hänen kasvoillensa. Tuo luuloni vahvistui
vielä varmemmaksi, kun lukkari vastasi tuohon minunkin mielestäni
liialliseen velvoittamiseen:

"Minä en luule olevani velkapää kulkemaan pitkin pitäjätä lukemassa
lehmiä ja sitten tekemään niistä tiliä herra rovastille. En myös
luule olevani edesvastauksessa Jumalan enkä ihmisien edessä pitäjän
ylimääräisistä lehmistä. Tosin on kahtalaisia ihmisiä maailmassa,
joista toiset tahtovat tulonsa niin isoiksi kuin mahdollista, ja
toiset taas tahtovat supistaa menonsa niin pieniksi kuin suinkin,
mutta siitäkään en luule olevani edesvastauksessa. Mutta joka on
usein käynyt köyhäin mökissä ja seurustelee heidän kanssansa,
hän varmaan käsittää, miksi niin on. -- Herra rovasti on puhunut
mielestäni enemmän, kuin kohtuullista olisi ollut."

Rovastin vuoro oli nyt punastua. Hän tiuskasi lukkarille kaikella
virkamahtinsa painolla:

"Tietääkö lukkari, kenen kanssa hän puhuu?"

"Aivan hyvin; puhun herra rovastin kanssa, jos ei juuri arvokkaan",
lisäsi hän sitten ja lähti pois; ei kumpikaan, ei rovasti eikä
lukkari, jätellyt hyvästi.

Minulle ilmestyi nyt tilaisuus esitellä rovastille asiani. Rovasti
oli hyvin kärtytuulella; nähtävästi oli hän tuskaantunut lukkarin
suorasta puheesta.

"Tuo mokoma räivä on suuna ja päänä joka paikassa eikä häpeä
vastustaessaan parempiansa. Hän on meilläkin käyttäytynyt usein niin
'turskisti', että moni pappi on minulle sanonut: 'jos hän olisi
minun lukkarini, niin kyllä minä hänet kengittäisin'. Mutta menepäs
häntä kengittämään; tekin kyllä näette, kuinka siinä käypi", uhmaili
rovasti.

Minulla ei ollut juuri paljon mitään siihen sanomista, sillä tuntuipa
siltä, kuin rovasti itse olisi tuohon sanakiistaan ollut suurimpana
syynä. Minä olin vain nöyrä ja esittelin kohteliaana asiani, ja se
auttoi. Rovasti tuli kohteliaaksi ja höyliksi, ja pian me haastelimme
ummet ja pimeät. Rovasti tuntui hyvin tuntevan kansan ja sen tavat,
niin ainakin hänen puheistaan päättäen tuntui hänen omasta mielestään
olevan. Hän kannatti sitä mielipidettä ja puhui paljon siitä, kuinka
ihmiset, eli oikeastaan kansa, ei ymmärrä sen vertaa, että älyäisi
kiittää suurinta hyväntekijätänsä. Rovasti kyllä ei maininnut, kuka
tuo kansan suurin hyväntekijä on, mutta puheet ja arvostelut olivat
siksi selkeitä, että ymmärsin rovastin sillä tarkoittavan omaa
itseään. Tuo puhe tuntui mielestäni haiskahtavan marttyyrisaarnalta.

Minä sain asiani hyvin toimeen ja lähdin pois.

Oli miten oli, mutta Puutteen Matti tervakuormineen ja
kaupunkimatkoineen astui vain väkisinkin mieleeni. Minä vertailin
ihmisen toimeentuloja ja asemia toisiinsa; vertailinpa Mattiakin
ja rovastia, ja suuren välin huomasin minä kaikissa heidän
elämäntavoissaan. Toisin oli asiat toisen ja toisin toisen. Muhkeassa
ja mukavassa asunnossa, keskellä elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa
ääressä ja kaikkien elämäntarvetten ympäröimänä, huolettomana
kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana ryöstön tulosta eli
toinen. Toinen sitä vastaan eli alituisessa työssä ja tuskassa,
vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa, alastoman ja
nälkäisen perheensä keskellä, taistelevana niukkaa ja karua luontoa
vastaan, alituisesti ponnistelevana -- pelolla ponnistelevana
perheellisiä ja yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessään ja
vihdoin uupuvana, nääntyvänä elämän raskaan painon alla. Semmoisia
mielikuvituksia tuli päähäni, semmoisia eroituksia näin rovastissa ja
Puutteen Matissa. Niin oli heidän ulkonaisen elämänsä laita, mutta
Luojan luomina ihmisinä en huomannut heissä mitään eroitusta.

       *       *       *       *       *

Asiaini vuoksi viivyin useampia vuorokausia tuossa kirkonkylässä.
Toimitettuani, mitä toimitettavaa oli, lähdin taasenkin liikkeelle.
Minun piti matkustaa yhä eteenpäin. Matkani suunta kulki nyt
poikkimaisin, ja tiet olivat niin eksyttäviä ja sekavia, että minun
täytyi ottaa opas. Syviin ajatuksiini vaipuneena istuin minä reessä,
ja opas ajoi hevosta ja lauleli hiljakseen mielilaulujansa. Hän oli
nuori mies ja näkyi olevan aivan osaton tämän maailman murheista. --
Semmoinen aika on onnellisin aika ihmisen elämässä.

Koko taipaleella emme vaihtaneet siivoon kahta sanaa.

Kun olimme kulkeneet kirkolta noin puolentoista peninkulmaa, näkyi
vasemmalta kappaleen matkan päässä eräs talo, jonka kartanolla oli
enemmän väkeä, kuin tavallista on noin sydänmaantalossa.

"Mikä talo tuo on?" kysyin oppaalta melkein huomaamattani.

"Se on Puute", sanoi poika huolettomasti.

Minä säpsähdin.

"Miksi siellä on niin paljo ihmisiä?" kysyin melkein mielen
hämmennyksellä.

"Siellä on ryöstö maksamattomien rovastin saatavien tähden", sanoi
opas yhtä huolettomasti.

"Onko tuon talon isännän nimi Matti?" kysyin taas.

"Mattihan tuo on", sanoi opas yhä enentyvällä huolettomuudella.

"Minä tapasin hänen teidän kyläänne tullessani; hän oli matkustamassa
kaupunkiin, ja minä matkustin hänen kanssaan puoli taivalta; kuinka
se on mahdollista, vastaanhan hänen olisi pitänyt oikeastaan tulla?"
sanoin hämilläni.

"Se on hyvin sopinut, sillä Puutteen Matti on mennyt toista tietä,
tämä tie tekisi hänelle väärän", sanoi opas.

"Luultavasti ei ole isäntä tullut kaupungista kotiinsa, koska ryöstö
kumminkin tuli, jonka tukkeeksi hän sanoi tervoja vievänsä?" sanoin
taas.

"Tottapa se ei ole tullut."

Nyt juuri kääntyi tie Puutteeseen.

"Ajakaa taloon!" sanoin oppaalle.

Opas totteli.

Kartanolle tultuamme havaitsin aivan pian, että talossa oli tehty,
mitä tehtävää oli. Paljoa ei siellä ollut myötävää ollutkaan, pari
lehmänkantturaa vain, nekin laihoja kuin hamppuloukkuja, siinä
kaikki. Olisi sinä kumminkin ollut muutakin tavaraa, nimittäin
parvi pieniä, alastomia ja nälkäisiä lapsia ja ennen aikaansa
kuihtunut äiti, mutta nuo ovat sitä tavaranlaatua, ettei kovinkaan
eikä tunnottomin velkoja raski niitä ottaa, ei ainakaan niin
kristillismieliset ihmiset, kuin tuo rovasti oli.

Lehmät riehuivat jo kartanolla pitkissä vitsaperissä, joiden toisesta
päästä pitivät kiinni niiden uudet omistajat; he olivat jo valmiit
matkustamaan pois talosta.

Valju oli murheellinen äiti nälkäisen lapsijoukkonsa keskellä. Hän ei
itkenyt, hän lienee itkenyt jo ennen itkunsa, ja sitä todistivatkin
nuo hänen lakastuneet ja punastuneet silmänsä.

Minä menin vaimon tykö ja kysyin häneltä:

"Eikö miehenne ole vielä tullut kaupungista, koska ryöstö kumminkin
tuli taloonne?"

"Mistä te tiedätte, että Matti on kaupungissa?" sanoi vaimo ja loi
minuun tutkivan silmäyksen.

"Minä tapasin hänet matkalla", sanoin hänelle.

"Eipä hän ole vielä tullut kotiin, vaikka hän aikoi kiirehtiä niin
paljon kuin voisi. Pelkään hänelle jonkun vahingon tulleen, vaikka
onhan tuo kelikin huono ja hevosriepu on niin laiha, kun ei ole
varaa antaa sille suurusta. Jospa vielä Mattikin tulisi, ei olisi
häävisti asiat, sillä ainoat elämän ehtomme riistettiin meiltä pois.
Jos ei noista lehmistäkään suurta turvaa ollut, sai niistä kumminkin
maitotilkan lastensa suuhun. Nyt ne menivät polkuhinnasta; kukapa
niistä niin laihoina paljon maksoi? Hädin tuskin nousivat ne siihen
määrään asti, että riitti rovastin saamisiin ja ryöstökustannuksiin.
-- Kesää vasten menivät ne nyt, ja kesällä olisi niistä ollut suuri
apu", kertoi vaimo surullisesti.

Niin. Tapahtuma oli siis tapahtunut, tehtävä tehty, eikä kukaan
saattanut sanoa suorastaan, että tuo ryöstön teko oli väärin, sillä
laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhä. Mutta on kumminkin
laki, joka pitää suorastaan tuommoisia tekoja väärinä, ja se laki on
rakkauden laki, on Jumalan laki.

Olin nähnyt kylläkseni. Etsin oppaani väkijoukosta ja lähdin hänen
kanssaan matkustamaan tarkoitettua päämäärääni kohden. Kummallisia
tunteita tunsin tuolla pitkällä, tavattomalla metsätaipaleella, ja
paljoa ei puhuttu nytkään.

"Minkälainen mies teidän rovastinne on, mitä pitäjäläiset hänestä
ylimalkaan pitävät?" kysyin oppaalta pitkän vaitiolon perästä.

"Rovasti on hyvä kirkonmies, mutta niin ankara otoilleen, että vie
kaikki porotkin takoista!" sanoi opas huolettomasti ja alkoi taas
laulella laulujansa.

Vielä samana päivänä pääsin tarkoitetun matkani perille.

       *       *       *       *       *

Useampia vuorokausia viivyin sielläkin asioitteni vuoksi. Kun olin ne
saanut toimitetuiksi, lähdin eräänä lauantaipäivänä oppaani kanssa
paluumatkalle, sillä hän oli perillä odottanut minua. Pyhäaamuna
tulin saman pitäjän kirkolle, josta ennen olen tässä kertomuksessani
maininnut. Riisuin hevoseni erääseen taloon ja päätin mennä kirkkoon,
kun oli hyvä tilaisuus siihen. Kirkon kellot kumisivat niin
juhlallisesti, kutsuen ihmisiä kuulemaan sitä rauhan ja rakkauden
sanomaa, jonka itse iankaikkinen rakkaus on ihmisille julistanut.

Kun minä tulin kirkolle, kannettiin ruumista paareilla ulos
kalmistosta. Kantajat seisahtuivat kirkkoportin eteen ja laskivat
paarinsa maahan; he odottivat siinä pappia ja lukkaria. Nämä
tulivatkin piakkoin ja olivatpa kumpainenkin minulle tuttuja miehiä,
sillä olinhan molemmat tavannut menomatkallani pappilassa käydessäni.
Näyttipä siltä, kuin rovasti olisi vieläkin torunut lukkaria ja
sanonut: "ne lurjukset varastavat minulta niin paljon".

"Kuka on tuo kuollut, jota nyt haudataan?" kysyin eräältä lähelläni
seisovalta mieheltä.

"Se on Puutteen Matti, hän on kuollut kaupunkimatkalle", sain
vastaukseksi.

Minä ymmärsin kaikki, vaikkei selitys ollut sen pitempi. Kylmä väre
kävi ruumiini lävitse. Tuo minun vanha tuttuni oli nyt kuollut,
kuollut kenties ylenmääräisistä vaivoistansa tuolla kaupunkimatkalla,
ja tuossa elämän sortumisessa selkeni syy, minkätähden ei hän
joutunutkaan estämään tuota ryöstöä.

Lukkari alkoi nyt juuri kantovirreksi:

    "Suur' surkeus
    Ja vaivaisuus
    On täällä murheen laaksoss';" j.n.e.

Kai tuo kantovirsi oli rovastin määräämä, Puutteen Matin rovastin.
-- Hänen ruumiilliset silmänsä ja luonnolliset aistinsa olivat kai
tulleet käsittämään, että Puutteen Matti eli suuressa surkeudessa ja
vaivaisuudessa.

Kun värsy loppui, lähti saattajajoukko liikkeelle, ja minä yhdistyin,
vaikka kutsumattomana, heidän joukkoonsa, sillä toisin en voinut
tehdä.

Haudattavana oli useampia ruumiita, ja saattoväkeä oli paljo. Haudan
luo tultua laskettiin ruumiit hautaan, ja rovasti rupesi siunaamaan
poismenneitten viimeistä lepokammiota. Hän otti lastan käteensä,
pisti sillä multaan ja heitti sitä tavallisessa järjestyksessä
kuolleitten arkkujen päälle. Suurella äänen painolla huusi hän sitä
tehdessänsä: "maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen
tuleman" j.n.e. Keväinen yöpakkanen oli kylmetyttänyt mullan koviin
kokkareisiin, ja sentähden romahti se kovasti, kun rovasti heitti
sitä arkkujen kansille. Kun hän nakkasi tuota kylmettynyttä multaa
Puutteen Matin arkun kannelle, niin tuntuipa siitä syntyvän kaiun
seasta kuuluva ääni: "Hän on hyvä kirkonmies ja toimittaa kaikki
hyvin; en minä moiti rovastia. -- Minä en tahdo varastaa, mutta minä
en voinut maksaa."

Hain silmilläni Puutteen Matin puolison saattoväen seasta. Valjuakin
valjumpi oli nyt tuo moninkertaisen murheen rasittama vaimo.
Kyynelettömin, punastunein silmin ja lakastunein kasvoin seisoi hän
puoli-alastomien ja vilusta värisevien lapsien keskellä miehensä
haudalla ja katsoa tuijotti vain yhteen ja samaan paikkaan, miehensä
arkkuun. Minä en mennyt vaimoa puhuttelemaan, sillä hänellä oli asiat
liiankin selvässä tiedossa, jonkatähden ne eivät tarvinneet uusimista.

Kun haudalta päästiin, kyselin asian tuntevilta tarkemmin vainajan
kuolemasta. Hän oli ennen kaupunkiin pääsemistään sairastunut
keuhkopoltteeseen. Se oli seuraus hänen huonoista ketineistään ja
jalkineistaan. Uupunut ruumis ei voinut kestää alituista jalkojen
märkänä oloa ja muuta vilua, sen täytyi sortua luonnon voimien alle,
ja kolmen vuorokauden päästä hänen sairastumisensa jälkeen oli henki
jättänyt väsyneen kuoren.

Nyt soitettiin yhteen, ja minä menin muiden muassa kirkkoon.
Tavallisien toimien perästä nousi rovasti itse saarnatuoliin. "Sinun
pitää rakastaman lähimäistäsi, niinkuin itseäsi. -- Rakkaus on lain
täyttämys", olivat rovastilla saarnan aineena. Suurella voimalla,
painolla ja hyvillä lahjoilla selitti rovasti laumallensa tuota
korkeaa ja pyhää käskyä. Lieneekö se ollut hengen voima, jolla hän
tuota ihmisen korkeinta velvollisuutta istutti sanankuulijoihinsa,
en tiedä, mutta niin kaiketi minulle ainakin vakuutettiin.
Kiivaimman saarnan aikana tunkeusi väkisinkin sydämeeni sanat: "hän
on hyvä kirkonmies". Vaikutuksettaan ei tuo ponteva saarna näkynyt
menevänkään, sillä siellä täällä itkeä niiskutti joku akka.

Saarnan loputtua rupesi rovasti kuolleitten kiitoksia tekemään.
"Jumala on kaikkiviisaassa armoneuvossaan nähnyt hyväksi pois kutsua
täältä surun ja murheen laaksosta talon isännän Matti Antin pojan
Puutteen, hänen elettyään 42 vuotta, 3 kuukautta ja 8 päivää.

    "Mik' on riista, tavara?
    Lika, multa katoova:
    Rikas pian köyhtyy kyll',
    Murhe myöt' on molemmill'."

Sillä tavalla teki rovasti Puutteen Matille viimeisen palveluksensa,
ja sitä ei hän suinkaan tehnyt palkkapaimenen tavalla, sillä kova
äänen paino oli hänellä apuna nytkin tuota tehtäväänsä tehdessään.
Kun rovasti luki tuota virren värsyä, tuntui mielestäni siltä, kuin
ei hän antaisi mitään arvoa rikkaudelle ja että hän arvasi itsensä
kärsimisissä aivan yhdenvertaiseksi Puutteen Matin kanssa. Kaiken
tuon kovalla äänellä toimitetun kiitoksen teon aikana olin myös sen
seasta kuulevinani:

"Minä olen niin tyhmä, en ymmärrä niitä asioita, rovasti kai ne
paremmin ymmärtää".

(Elämän havainnoita II.)





JUHO HEIKKI REIJONEN.


Syntynyt 27/4 1855 Nurmeksessa; vih. papiksi 1881; nyk. Virolahden
kappalainen. Julkaissut _Kertoelmia, Uusia kertoelmia, Kertoelmia ja
Kuvauksia, Suuteita, Vaihdokas_ sekä useita hengellisiä tuotteita
alkuperäisiä ja käännetyitä.




NÄLKÄVUONNA.


Pohjois-Karjalan kaukaisimmassa, mutta ehkäpä samalla kauniimmassakin
perukassa -- kaakkoisen Kainuun ja Venäjän välillä -- ei "puhdas
ruis" eli "selvä leipä" ole vielä vallan kaukaa ollut tavallista
rikkaampainkaan pöydällä. Varsinkin olisi sitä, noin vuotta
kolmisenkymmentä takaperin, ainakin Kuohatin kylässä katsottu
suoraksi "Jumalan viljan" tuhlaukseksi, jos ken ihan ympäri vuoden
olisi tohtinut siellä syödä selvää leipää. Ei sitä toki kukaan
tehnytkään -- kaikista vähimmän Kyllös-Perttu perheineen.

Tuo Perttu oli ennen, nuorempana ollessaan, "hullaantunut" kyhäämään
itselleen oman kodin Sammallammin sileähiekkaiselle rantamalle,
mitä jylhimmän korven reunaan. Niukuen naukuen oli hän siinä sitten
kotveroisen eukkoinensa elellyt ja saanut melkein joka vuosi käyttää
"ristillä" jotakin pientä perheensä lisäystä. Niin lukuisaksi
olikin jo kasvanut Pertun lapsien liuta, että Pertun Anni sanoi jo
itseäänkin iljettävän tuon Herran siunauksen, "kun joka vuosi -- ja
vieläpä keskellä kiireintä heinäaikaa -- piti käydä papin edessä
polvillaan könttyröimässä". Leipää ei kuitenkaan ollut samassa
suhteessa siunautunut, vaikka olihan rovasti aina vakuutellut, että
Sammallammista vielä aikaa voittaen paisuu aika uhkea uutistalo,
kun siihen niin paljo työvoimia ilmaiseksi tulee. Olipa hän vielä
lisännyt senkin, että: "joka lapsia antaa, se heistä myöskin murhetta
kantaa".

Anni se kuitenkin, siitä huolimatta, näkyi saavan pienistänsä
"murhetta kantaa" ja miettiä, mistä milloinkin joukollensa särpimen
lisää saisi. Tosinhan se Perttukin koetteli koko ahkerasti soita
möyriä ja haalata jos jonkinlaista muonan lisää Kuohatin kankaiden
mahtavista metsistä, sen hyllyviltä soilta ja siimesrikkaista
korvista, mutta ei puute siltä oikein ottanut hänen mökistään pois
paetakseen.

Siksipä päättikin Perttu kerran siirtää mökkinsä tienoilta tuota
tuonnemmaksi läheisen, tummanvihreän ja taivaslakisen kuusikon
ikivanhaa rajaa ja raivata siihen itselleen peltoa. Siinä teki hän
kuitenkin "hyvin tyhmästi", kuten metsäherra sanoi, "sillä puuthan
ovat kruunun -- ymmärrätkös -- yhteiskunnan!"

Perttukin arveli kuuluvansa yhteiskuntaan ja sanoi ennen pitävän
hävittää vaikka puut kuin antaa Jumalan luomain ihmisten nälkään
nääntyä. "Sitähän ei voine edes yhteiskunta -- vai mikä ruunu se
lienee -- kuuna päivänä tahtoa", lisäsi hän vielä.

Metsäherrapa kuitenkin näytti Pertulle, mitä yhteiskunta tahtoo; ja
niin sai Perttu vapaan kyydin ja vapaan ylöspidonkin vähäksi aikaa
Kuopion keltaisessa kivilinnassa. Hänen siellä sakkojaan vedellä ja
leivällä suorittaessaan oli joutunut uusi kesä käsiin.

Kirkkaasti paistoikin päivä Pertun Kuopio-matkalta kotiin palatessa.
Harvakseen kukahteli silloin kelkkeä-ääninen käki jossain Leppivaaran
rinteellä ja rastas raksatteli tuon tuostakin Heinälammin
hymyilevillä rannikoilla, kun mies illansuussa kotiinsa kiiruhti.

Oikein tuntui hyvältä rinnan alla, kun Kiviharjun huipulle jo rupesi
päivän autereen läpi siintämään koko Sammallammin lakeus. Jylhän
komea oli näköala sieltä, mutta ei ollut nyt aikaa sitä ihaella,
sillä väkisinkin veti silmiä puoleensa tuores ja heleänvihreä
ruishalme, jonka hienot, vasta puhjenneet tähkät taljoilleen
nuokkuivat vienossa iltatuulessa.

-- "On siinä syksyllä hauska tuossa Annin kanssa kilpaa sirppiä
huiskuttaa. Ja pienet paitaressut kirmailevat sänkipellolla keväisten
vasikkain lailla, sillä välin kuin vanhemmat lapset karisseita tähkiä
kokoon keräilevät. Sitten kynnän sen sängen -- -- --"

Siihen keskeytyi kuitenkin se ajatus ja tarttui itsepintaisesti
Pertun omaan lyhyen tukan sänkeen. Oli ilmeinen häpeän leima tuo
lyhyeksi leikattu tukka, eikä sen sänki ollut ehtinyt vielä ollenkaan
kasvaa.

Vieläköhän tuo kasvaneekaan?

-- "Mitenkähän sitä nyt ilkeää ollenkaan ilmestyä ihmisten ilmoihin,
varsinkaan Annin ja lasten -- -- --"

Perttu koetti kyllä puraista luontoansa kovaksi, mutta huomaamatta
hidastuivat kuitenkin hänen askeleensa hidastumistaan, kuta
lähemmäksi koti joutui. -- "Kun ei Anni sattuisi olemaan edes kotona!
Mutta eihän se olekaan. Varmaankin se on Siken kanssa verkoilla,
koska ei ole ruuhta valkamassa ja niin melukasta solinaa kuuluu
pihamaaltakin." Perttu kuulosti sitä tarkemmin. "Hyppeeppäs tuohon
kynnelleni, niin minä katon, kirppuko sinä out vai mikä!"

Se oli pienen Antin kiukkuisa ääni, ja sitten alkoi kuulua Tuomaan
hillittyä itkua, vaikka Tuomas oli lähes kolmea vuotta vanhempi
Anttia.

Olisihan niitä pitänyt mennä vähän asettamaan, mutta ei tehnyt mieli
lähteä kolipäisenä lapsiaan peloittelemaan. Sitä paitsi tuntui niin
raukaisevan, jotta ihan täytyi hetkiseksi istahtaa tuohon koivun
alle piippuansa kaivelemaan. Siinä sitten johtui istuessa mieleen
monenlaisia asioita. Kiinteimmin kuitenkin kierteli ajatuksissa se
asia, että mitähän, jos olisi heittää sikseen koko mökin pito ja
muuttaa kaupunkiin asumaan. Siellähän kuuluvat kunnon työmiehet
oikein rikastuvankin, eikähän ainakaan tarvitsisi joukkonsa kanssa
nälkää nähdä. Sitä ajatusta sieti tarkemmin seuloa, varsinkin kun
siellä näkyi paljo kävelevän herrojakin, joilla oli keritty pää,
vaikka varmaankaan eivät olleet vankina olleet. Niin mahtaa olla
kaupungin tapa, koska sitä ei siellä kukaan kummaksi pannut. Mutta
toiselta puolen, vaikeata olisi lähteäkin omilta mailta. Missä on
koko ikänsä nälkää nähnyt ja keväisen päivän paistaessa jo pienenä
paitaressuna kurkien kanssa kilpaa herkuikseen karpaloita poiminut,
sinne ovat sydänjuuret ikäänkuin kiinni kasvaneet.

Noissa mietteissä meni ilta niin, että vasta yöllä voi Perttu varkaan
tavoin pesäänsä hiipiä, eikä Anni ollut aamulla hänen ulkomuodossaan
mitään muutosta huomaavinansa. Oli kai se kuitenkin huomannut kaikki
ja varottanut lapsiakin puhumasta isän kolipäästä, koska nekään eivät
mitään sanoneet, vaikka alussa näyttivät sitä vähän vierastavan.

       *       *       *       *       *

Syyspuolella oli toki tukka jo sen verran venynyt, että hyvästi
jakaukselle yletti, ja ruiskin teki jo parhaallaan vesijyvää
halmeessa. Hyvillä mielin odoteltiinkin sentähden talvea niin
Sammallammilla kuin kaikkialla muuallakin. Mutta paljoa ennen talvea
tuli taaskin halla ja sen seurassa tauti. Pitkiä viikkoja venyi
pankolla sitten Anni kuumeen kourissa ja houraillen jauhoi taivasta,
tietämättä mitään tästä maailmasta. Likaisien ryysyjen ja haisevien
pehkujen päällä oli taas lapsista mikä missäkin nurkassa, mutta
itsepäinen Antti oli sairasvuoteekseen valinnut äidin sängyntapaisen.

Kaikki muut noista kalpeista kärsijöistä näyttivät älyttömällä
tyyneydellä tyytyvänkin osaansa, mutta Antista sitä vasta oli
alituisesti työtä ja vaivaa sekä isälle että kaikesta kurjuudesta
huolimatta terveenä pysyneelle Tuomaalle. Kumman kärsivällisesti
hän antoikin Antin aina itseänsä tukasta nujuuttaa ja tuuppiloida,
kun sairas poika ei olisi antanut puhdistaa enempi itseänsä kuin
vuodettaankaan niistä lukuisista pikkuliikkujoista, joita viikkojen
vieriessä oli sairaan sijaan siinnyt. Ainapa koetti Tuomas vielä
valita äidille ja Antille parhaat niistäkin ruoan tähteistä, joita
joskus oli kauempana olevasta kylästä saanut kerjätyksi. Ei niitä
kuitenkaan kovin usein eikä kovin runsaasti ollut. Arvaahan sen, kun
niillä seuduin sananpartena sanotaan: "Jumala varjele vaivaisen lasta
Kuohattia kiertämästä!"

Kyllä oli siis Pertulla jo alkutalvestakin puuhaa perheensä kanssa,
mutta yhä koveni aika. Keskitalvella kävi näet Kohisevan isäntä
ilmoittamassa Pertulle, että ei enää riitä lahjavaroista apua
kellekään Kuohattiin. Kirkolla oli hoitokunnan esimies sanonut, ettei
ole valtiolla varoja tyhjään tuhlata, vaan tehkööt kuohattilaisetkin
työtä. Vielä oli hän lisännyt: "eivätkö nuo huutanekin ihan suotta
aikojaan, sillä onhan siellä hyvät maat, etenkin erinomaiset
kaskesmaat".

-- "Niin se on, Perttu parka", tuumaili kohisevalainen, "eikä nyt
omassakaan kylässä ala enää kellään olla mitään antamista. Niin se
on, jotta kyllä tässä on kärsimistä sinulla, jos meillä muillakin."

-- "Mutta kyllä sitä karjalainen jaksaa kärsiäkin", arveli Perttu
viskatessaan viimeisen kourallisen pettujauhoja taikinaansa, joka
ei paistettuna näyttänyt tulevan millään keinoin koossa pysymään,
kun siinä ei ollut suurusta siteiksikään. -- Vähän ajan perästä hän
vielä lisäsi: "kun tässä uskaltaisi ottaa ruunun metsästä koskutta
ja petäjänkuorta -- tahi jospa saisikin vielä pari kupoa ruisolkia
henkeä kohti, niin eihän sitä puutteesta olisi pitkiin aikoihin
puhettakaan, ja ehkäpä tuo joukkokuntakin ruoan muutteesta siksi
kostuisi, jotta todellakin pääsisi johonkin työhön."

Kohisevalainen lupasi emännällään valmiiksi leivotuttaa olkileipää
niin paljon, kuin heiltä itseltään olkia suinkin liikenisi. "Ja
tottahan tuota tuolla pettutaikinallakin nyt tullette toimeen
toistaiseksi, kun pidätte suun säkkiä myöten", sanoi hän vielä pois
lähtiessään.

Luvatusta avusta kiitollisena puristi Perttu tavallista kovemmin
kohisevalaisen kättä jäähyväisiksi, ja ilosta kiiluvin silmin
kuiskutti Tuomaskin äitinsä korvaan: "äiti, kohta sinä nyt paranet,
kun Kohisevasta saadaan oikein olkileipää!"

       *       *       *       *       *

Ihmeellinen vaikutus olikin Sammallammin mökissä olkileivän luullulla
parannusvoimalla, jota Perttu ja Tuomas kilvan kiittelivät sairaille
niin suureksi, että itsekin rupesivat lopulta asiaa todeksi uskomaan.
Uskoahan sitä täytyikin, sillä potilaista alkoi yksi toisensa perästä
parata, vaikka muualla raivosi nälkäkuume mitä villimmillään, niin
että monille kymmenille kuolleille joka pyhä kirkolla hauta luettiin.

Pertun koko joukko olikin jo jalkeilla tuossa Paavalinpäivän aikaan.
Vanhimmat ja pienimmät, joilla ei ollut vaatteita kuin nimeksi,
pysyivät enimmäkseen kotona, mutta muut kiertelivät pitkin kyliä
kerjuulla ja isän pieniä puutöitä kaupalla. Annineen alkoikin jo
Perttu toivoa, että "ehyenä tässä sittenkin taidetaan perhe kesään
saada", mutta silloin sattui: Anni saamaan -- kaksoset.

Uutta huolta tuli niistä niin isälle kuin äidillekin. Katvelan
Matin hevoskululla käytti Perttu itse pieniänsä kasteella ja
pistäytyi sillä tiellä puodissakin -- pitkistä ajoista. Siellä sai
hän kuulla mökkinsä jo olevan kuulutetun huutokaupalla myytäväksi.
Korpelan Heikillä oli näet vanha tuomio Pertun päälle. Sen oli nyt
Heikki hätäpäissään parista jauholeiviskästä siirtänyt kirkonkylän
upporikkaaksi sanotulle kauppiaalle. Sillä taas ei ollut aikaa
yhtään saatavaansa odottaa, vaan täytyi joko paikalla saada rahat,
sataviisikymmentä markkaa korkoineen, tahi myyttää mökki, "koskei
kuulu muutakaan irtainta sanan sijaksi olevan".

Kyllähän Perttu pyysi ja rukoili armoa, mutta ei voinut rahaksi
muuttua, eikä toinenkaan odottaa, kun muutoin olisi "konkurssi aivan
oven edessä". Ei kelvannut edes rahan vastineeksi kauppiaalle sekään,
vaikka Perttu lopulta ilmoitti irtaimistokseen yhdeksän lastansa ja
kehoitti kauppiasta niitä omiksensa ottamaan.

"Onneksi" kuoli toki kaksosista poika ennen mökin myymistä. Kahdeksan
pientä oli siis vain Pertulla enää silloin jäljellä, kun hänen
täytyi asunnostaan avaraan maailmaan lähteä. Apealtahan se tosin
tuntui mieli omin käsin tehdystä kodista erotessa, mutta minkäpäs
sille teki. Ei ollut edes tietoa siitäkään, mihinpäin olisi matka
ohjattava, mutta summamutikassa lähdettiin kuitenkin kaupunkiin päin
pyrkimään. Kuka sen tietää, kuinka kauas olisi jouduttukaan, jos
ei Markkulassa olisi satuttu yhteen suuren ja kummallisen matkueen
kanssa.

Se oli Aunukseen työn ja leivän hakuun pyrkivä parvi. Johtajana
näytti tuolla kirjavalla joukolla olevan Pertun vanha tuttava
Mahas-Paavo. Hän kertoi Pertulle poikansa löydetyn syystalvella
kuolleena jostakin ladosta Rautavaaran puolelta, heinätukko suussa.
Nimismiehelle sanoi hän sanoneensa suoraan, että poika oli kuollut
nälkään. "Mutta mitäs ne herrat uskovat! Leikkuuttivat poika raukan
kuin henkipaton tahi muun koiran ja tuskin lienevät uskoneet sen
nälkään kuolleen sittenkään, vaikka tohtori löysi sen suolistakin
hyvän vihkon saraheiniä. -- Sitten se minulle tuli se mieli, jotta
pois täältä pitää lähteä etemmäksi onneansa koettelemaan, ennenkuin
kaikki nälkään kuollaan tahi hulluiksi tullaan. Pitkin matkaa on
sitten joukkoa seuraani liittynyt, ja niin on tultu tähän asti.
Parasta taitaisi olla, kun sinäkin liittäytyisit yhteen myöhkään,
sillä kyllä meillä on siksi evästä, että Aunukseen asti riittää."

       *       *       *       *       *

Perttu yhtyikin seuraan, ja aamulla alettiin miehissä jatkaa matkaa.
Kirkas ja tyyni olikin se aamu ja ilma raitis, jona resuinen joukko
peräkkäin kuin pororaito Markkulan kylästä matkalle lähti kohden
nousevaa aurinkoa kulkemaan. Haukunnalla seurasi joukkoa taloista
nälistyneitä, pystykorvaisia koiria, joista yksi ja toinen asettui
vielä, häntä hangessa, pitkiksi ajoiksi ulvomaan heidän peräänsäkin.

Huurteiset metsät kimaltelivat tuhannen tuhansissa kiiluvissa
koristuksissaan, ja pakkasesta paukkuvat nurkat tuntuivat ampuvan
kunnialaukauksia tuon ohitse kulkevan, resuisen joukon kunniaksi.
Siellä täällä jaksoi talvinen sää luoda vielä jonkun punertavan
ruusunkin jonkun kulkijan kalpeille kasvoille. Jokainen heistä
astui ajatuksissaan ja vaitonaisena Mahas-Paavon laihan hevoskaakin
perästä, joka veti kaikista pienimpiä ja heikoimpia seurueen jäseniä.
Hiljaisuutta ei taipaleella häirinnyt muu kuin reen ratina, lumen
narina anturoiden alla ja joskus Pertun pienimmän tyttären itkun
nirahdus. Viekin kylän kohdalla vasta alkoi taas koirien ilkeä ulina,
joka valittavana kuului virstamääriä metsään joukon jälkeenkin.

Oikein tuntui mielestä rauhoittavalta, kun tuo ulvominen viimeinkin
taukosi korvihin kuulumasta ja soluttiin äänetönten ja ääretönten
salomaiden hiljaiseen syliin. Niin kauas kuin silmä korkeimmiltakin
paikoilta kantoi, ei näkynyt muuta kuin talvipuvussaan kaikkialla
upeilevaa metsien merta, mutta taulu ei silti yksitoikkoiselta
tuntunut. Maanselkä monine sivuhaaroineen, kunnaineen ja kukkuloineen
teki sen päinvastoin sekä vaihtelevaksi että viehättäväksikin.
Kuulakkaa taivasta vasten kaareilevat selänteet, vaarat ja harjut,
siellä täällä laaksojen, notkojen, jokien ja jäätyneiden järvien
katkaisemina, muodostivat näköalan, jolta ei päivänpaisteessa
puuttunut värivaihteluakaan. Ruskearunkoiset ja talvituiskujen
pilkuttamat petäjät, luinen kattamat näreet ja tummat, korkeat kuuset
yhdessä aavemaisten, harmaiden ja hataoksaisten kuivien kelohonkien
kanssa ikäänkuin antoivat eloa muutoin kuolleelle talviselle
luonnolle.

Etäällä tuolla vasemmalla pyrki pilviin mahtava Keron kukkula ja
oikealla kohosi korkeuteen korpien valtias Jongunvaara, rotkoineen
ja jyrkkine huippuineen. Taivaan rannalta edestäpäin häämöitti taas
korkea Niemivaara; ja tuo suuri aukko ylempänä pohjoseen päin oli
varmaankin iso Valamon järvi.

Siihen asti oli ilma pysynyt yhäti tyynenä ja kirkkaana, mutta äkkiä
alkoi nyt tuntua käyvän kylmä viima. Kaukaa Ruunaan puolelta kulkee
pitkiä, kylmiä henkäyksiä kautta ilman. Sielläpäin rupeavat jo pilvet
sakenemaan ja parissa silmänräpäyksessä peittyy jo Tetrivaarakin
ihan vitivalkoiseen, läpinäkymättömään vaippaan. -- Jo alkaa lähellä
tietäkin putoella puista hienoisia lumen helpeitä ja sihisten kiitää
pitkin lumikentän pintaa kevyttä ja hienoa juoksulunta. Jopa nostaa
joku pyörivä tuuliaispää tuota vierivää lumihietaa ylemmäksikin niin,
että silmät ovat soeta. Vinkuen ja vihellellen hyppii hyinen ja
vallaton vihuri yhä eteenpäin oksien välissä ja puiden latvoissa.

Kulkijat kiiruhtavat askeliansa, mutta huokaillen notkuvat jo tanakat
hongatkin myrskyn voimasta ja mahtavasti kohisten kiertelevät
riehaantuneet pilvet taivaan laella. Ennenkuin aavistaakaan osataan,
ovat jo vuoret ja laaksot, metsät ja ihmiset, taivas ja maa kiedotut
keskelle mitä hurjinta lumiryöppyä, joka yhä vain näkyy yltyvän,
menestyksestään kiihtyvän ja saavan voimaa omasta innostaan. Sitä
vastaan on nyt taisteltava hengen edestä. Niin sitä taistellaankin ja
pannaan uhka uhkaa vastaan. Siinä koetetaan, kumpaisella on sitkeämpi
elinvoima, idän aavikolla syntyneellä myrskylläkö vaiko sitkeillä
salolaisilla.

Masentukaa, masentukaa! ärjyy myrsky vihaisesti, mutta eteenpäin
pyrkivät kumminkin pienet ja suuret toisiansa tukien. Tuulen puolelta
jähmettyvät jo heidän repaleiset ryysynsä kiinteiksi ja jäykiksi kuin
sotisopa. Rikkonaiset jalkineet tarttuvat kiinni kylmästä kirveleviin
varpaisiin. Jo uupuu tuossa joku poika nietokseen, ja vaarojen
rotkoissa tuntuu tuisku veisaavan voitonvirttä.

-- "Antti, tuossa minun palaseni, että kestäisit vielä ja jaksaisit
kahlata", sanoo Tuomas huohottavalle veljellensä.

-- "Eteenpäin! Eteenpäin, Jumalan luomat", huutaa Mahas-Paavo.
"Tolkeen talojen täytyy olla jo jonkun neljänneksen päässä."

    "Suur' surkeus
    Ja vaivaisuus
    On täällä murheen laaksoss';
    Lyhykäinen on meidän menomm'
    Ja kaikk' elomm', tääll' surkiass' surun alhoss'",

koettaa veisata joku hoippuva naisen haamu, mutta Mahas-Paavo auttaa
häntä eteenpäin ja koettaa vielä vähän sanoillaankin rohkaista.
Vaiti, mutta läähättäen, taluttaa Perttu vilusta värisevää
vaimoansa, jolta juuri on ottanut pikku tytön omaan syliinsä.
Suonenvedontapaisella kouristuksella puristaakin Anni miehensä kättä
ja tuskin jaksaisi hän oikeastaan enää pystyssä pysyä, mutta hermojen
pinnistys antaa hänelle vielä vähäisen voimaa.

Jo uupuu joukosta yksi ja toinen. Mahas-Paavon hevonen vaipuu lumeen
aivan vatsaansa myöten, mutta nyt ei ole aikaa hevosesta huolia. On
lunta niin paksulta ja tiheältä ilmassa, ettei eroita kukaan, tokko
muita onkaan enää liikkeellä. Silloin tällöin sattuu silmä johonkin
tien vieressä huppuroivaan, mutta auttakoon jokainen itseänsä. -- Jo
horjahti Mahas-Paavon käsivarresta lumeen tuossa se veisaaja-nainen,
mutta tuskin huomaakaan Paavo enää sitä. -- "Eteenpäin, Jumalan
tähden eteenpäin", mutisee hän, "muutoin ollaan ihan hukassa!"

Eteenpäin pyrkiikin vielä jokainen. Tuomas ja Antti ovat levähtäneet
yhdessä ja eteenpäin taas tarpovat hekin, tietämättä, missä ovat
kaikki muut. Puoliksi on jo peittänyt lumi tuohon erään naisen. "Ei
se toki ollut äiti", supisee Tuomas. Tuskin sataa askelta siitä istuu
tiellä Mahas-Paavo. Silmät ovat hänellä auki, mutta kovin elottomilta
ne näyttävät häneen kompastuneesta Antista. Leipäpalakin taisi olla
jo jäätynyt Paavon kouraan kiinni, koska ei se siitä enää pudonnut
Antin kosketuksestakaan.

Virtana valuu hiki etumaisina kulkevien päältä ja hirmuinen jano
alkaa vaivata heitä. Jotkut vielä kulkemaan kykenevistä syövätkin
sentähden lunta, mutta se tekee suun niin karvaaksi ja jäsenet niin
ihmeen veltoiksi ja raukeiksi. Epätoivo tarttuu jo useimpiin heistä.
Viimeinen kerta ponnistetaan vielä liikkeelle kaikki voimat, mutta
sitten herpoontuu jo sekä sielu että ruumis. Välinpitämättömyys saa
mielissä vallan, eikä kärsimyksen tuskaa tunneta enää. Silmäluomet
käyvät niin raskaiksi. Uni tulee ja vuode on pehmyt -- niin pehmyt
ja mukava. Kylmyys, miltei suloisia tunteita herättäen, hiipii läpi
luiden ja ydinten. Hetkisen perästä nuo laihat, sisään painuneet
posket jo turpoavat ja pullistuvat niin lihaviksi ja täyteläisiksi.
Maailma mustuu silmissä ja päätä huimaapi hieman, ja sitten on niin
hyvä olla.

Tuomas ja Antti auttavat toisiaan yhä eteenpäin, mäkeä ylös, toista
alas. Ei ole taitanut siitä enää muita kulkeakaan, koska ei niin
hiiren hyppyä enää eroita. Jotakin tuntuu kuitenkin tulevan ihan
kintereillä jäljestä. -- Antti seisahtuu silmänräpäykseksi ja tuntee
sen olevan isän, joka vetää jotakin perässään, mutta ei ole enää
pikku siskoa isän sylissä -- ja missä lienee äitikään? Tuomas ei
kuitenkaan anna Antin kaukaa seista, vaan vetää häntä pois kädestä.
-- "Näethän; isä on ihan tajutonna jo, ja silmät palavat sillä päässä
niin oudosti. Jotakin kohmettunutta ruumista se perässään laahaa. --
Tule, tule!"

Matkaa jatketaan yhä, vaikka jo on tullut ihan pimeä. Varmaankin
on yö käsissä. Voi, jos tohtisi levähtää! -- Ei levähdä kuitenkaan
Tuomas, vaikka veri polttaa hänen suoniansa.

Viimeinkin pilkahtaa kuin tulta tuolta pikkuisen matkan päästä.
Tuntuu siltä, kuin olisi siitä huudettava toisillekin, mutta Tuomaan
ääni on kuivunut kurkkuun kiinni. Tulta kohden hän kuitenkin ymmärtää
vielä ohjata askeleensa. Niinkuin unennäössä kuuluu jo korviin
koirankin haukunta yli vimmaisesti vinkuvan tuulen ja pilvien
valtavan sohinan.

Nyt katoo jo Tuomaalta kumminkin kaikki tajunta, mutta yhä hän vielä
pitää vaistomaisesti kiinni veljensä kädestä, jota paremmin vetää
kuin taluttaa kanssansa.

Mutta jos voimatkin pettävät, niin jo matkakin on lopussa. -- Koiran
tavattomasta menosta säikähtäneet tolkeelaiset ovat kerääntyneet
kartanolle ja saattavat tulijat pirttiin. Jo eteisessä sateli
kuitenkin pojille sanoja ja kysymyksiä oikealta ja vasemmalta,
melkein yhtä tiheään kuin ulkona lunta.

"Herra Jumala! Mitä joukkoa te oikeastaan olette? -- Mistä te
tämmöisessä Herran ilmassa? -- -- Poika, miksi sinä et vastaa? -- --
Herra nähköön? Kuollutta ruumistahan se tuo mies perässään rekenä
vetää. -- -- Ne ovat varmaan olleet paleltua tuossa nöyrässä ilmassa."

Pirtissä irroittivat sitten tolkeelaiset Annin ruumiin tajuttoman
Pertun käsistä ja veivät sen riiheen, kun sitä ensin olivat
koettaneet turhaan henkiin virvotella. Sillä aikaa olivat jo
pojat nukkuneet lämpimässä huoneessa, mutta Perttu istui rahilla,
äänettömänä tuleen tuijotellen.

Kauan pojat nukkuivatkin, ja vasta seuraavan päivän iltana kykenivät
he Tolkeen väelle tekemään selvää matkastansa Keron kankaalla, sillä
Pertulta, joka kyllä valvoi, ei enää koskaan saatu kuulla järjellistä
sanaa. Häntä oli hoidettava kuin pientä lasta, ja niin oli alussa
Anttiakin vaalittava.

Sitä seuraavana päivänä oli myrsky ja tuisku viimeinkin lakannut
ja päivä paistoi kirkkaasti, niinkuin ainakin keväinen päivä.
Heloittavan kirkkaaksi, kuin puhtaimman kateliinan, valkaisi se
silloin tasaisen lumipeitteen Keron kankaalla, ja muutamissa puissa
kiiltelivät jääpureet, jotka nuiveilta oksilta alaspäin riippuivat,
kuni kirkkaimmat timanttikyyneleet. Keväällä sitten pystytettiin
kankaalle kuusitoista kömpelön näköistä puuristiä, ja siitä
pitäen sanotaankin sitä kangasta aina joko "Nälkänummeksi" tahi
"Kuudentoista kankaaksi".

(Kertoelmia ja kuvauksia.)





MARJA SALMELA (MARIA STENROTH).


Synt Laukaassa 25/9 1875. Läpikäynyt Suomal. Jatko-opiston. Toiminut
Valkonauhayhdistyksen palveluksessa sen perustamisesta asti. Teokset:
_Unelmiensa uhri, Murusia, Taistojen teitä, Kappale kahden matkaa_.




KANNEL.


He olivat tunnilla, iso sisko ja pikku sisko. Iso sisko oli käynyt
jatko-opiston ja opetti nyt pikku siskoa. Oli suomen tunti ja iso
sisko selitti mitä alus ja maine ovat.

"Alus on se, josta lauseessa puhutaan", toisti pikku sisko. Mutta
hänen tajuntaansa jäi aivan toisenmoinen mielikuva. Se oli kuva setä
Topeliuksen kirjasta "Lukemisia lapsille", ja siinä kuvassa oli
myöskin alus, vaikka toisenlainen. Sen nimi oli Refanut, ja sen piti
kulkea kauas vieraille maille hakemaan sieltä omistajalleen kultia
kosolta. Se alus jäi pikku siskon mieleen.

Iso sisko selitti maineesta ja palasi sitte takaisin tuohon
ensimäiseen kysymykseensä: mikä on alus?

Mikä ihmeessä se nyt olikaan? Pikku siskolle tuli hätä. Refanut oli
hänellä mielessä, mutta eihän se tähän kelvannut. Mitä ihmeen aluksia
oli muita?

Silloin raotti äiti ovea. "Pitäkääpä nyt vähän väliaikaa ja tulkaa
ruokasaliin."

Pikku sisko kavahti pystyyn ja aikoi rynnätä ulos, mutta malttoi
mielensä ja jäi odottamaan siksi kun iso-sisko oli noussut.

"Tule sinäkin Elli", kehoitti sisko ja läksi äidin kanssa
ruokasaliin. Silloin juoksi Elli salin poikki, nousi varpailleen
kynnykselle ja kurkisti ovenraosta ruokasaliin.

Mikä ihmehän siellä mahtoi olla, kun äiti kesken tuntia oli tullut
käskemään?

Hän raotti ovea vähän enemmän ja näki palvelijoitten seisovan oven
suussa ahtaasti toinen toisiinsa tuuppautuneina. Jaakko, talli-renki
oli pitkävartisissa pieksuissa, savea pieksunkärjessä. Kyökkipiika
Liisa pyyhkäisi käsiään esiliinaan, irroitti sen vyötäisiltä ja
kääräisi kokoon. Se oli kai noessa, arveli Elli itsekseen.

Mutta nyt piti mennä sisälle katsomaan mitä siellä mahtoi olla. Hän
avasi oven.

Keinutuolissa kanarialintuhäkin vieressä istui isä juhlallisen
näköisenä, apulainen vähän matkan päässä tuolilla. Äiti seisoi
nojautuneena kaapin seinää vasten ja iso-sisko hänen vieressään. Elli
näki entisen hoitajansa, vanhan emännöitsijän juuri asettuvan ikkunan
viereiselle tuolille ja sinne pyörähti hänkin, kiepsahti vikkelästi
käsipuoleen ja jatkoi sitte tarkastelua.

Keskellä lattiaa oli pöytä, tilapäisesti siihen nostettu, pöydällä
makasi ruskean kellertävä soittokone ja sen vieressä seisoi
lyhyenläntä, vanhanpuoleinen vaimo-ihminen.

Mikähän tuo soittokone mahtoi olla, ajatteli Elli? Hän muisti
nähneensä semmoisen eräässä kuvassa vanhan pitkäpartaisen miehen
polvella. Vanha soittaja oli itse Väinämöinen ja soitin hänen
polvillansa oli kannel. Sen oli äiti sanonut. Kannel mahtoi siis
tämäkin olla. Ja tuo vaimo oli sen soittaja. Hän oli lyhyt ja laiha,
kasvoissa oli surumielinen, mutta lempeä ilme, ja koko olento ilmaisi
hienoa vaatimatonta kainoutta.

Ellin katse kiintyi vanhuksen pukuun. Se oli tummansininen,
kapearaitainen pumpulipuku, jonka ainoa koriste oli valkea,
siniraitainen pumpulihuivi, joka oli käännetty kolmikulmioksi ja
kiinnitetty kaulan ympärille siten, että keskikulma riippui alas
selkää pitkin molempien päiden käydessä ristiin rinnalla.

Nyt kosketteli vaimo kanteleen kieliä. Hiljaa kuin tuulen tuoma
kellojen kaiku värähti se läpi huoneen. Sitte kysyi hän saisiko jo
alkaa, ja saatuaan siihen myöntävän vastauksen asettui hän soittamaan.

Elli oli aina ollut vaihtelevalla kannalla pianon soittoon
nähden. Hän oli ihaillut äitinsä ja isonsiskon soittoa, mutta oli
suuttunut sekä koneeseen ja itseensä jankutellessaan omia ikäviä
sormiharjoituksiaan. Mutta tämä se oli jotain toista. Semmoista hän
ei koskaan ennen ollut kuullut.

Kansansävel toisensa perästä soi vienona ja surun voittoisena. Kielet
värähtivät kummasti. Pehmeinä, kaihokkaina syntyivät säveleet,
vastustamattomalla voimalla tunkien suoraan sydämeen. Kuin kirkkaana
pulppuavan puron pohjalta kumpusivat ne esiin, soivat hiljaa
huminoiden kuin tuulen tuudittama metsä.

Elli tunsi että hänellä oli itku kurkunpäässä esiin pulpahtamassa.
Mutta hän puri huultaan, niin että se tuli verille, ja nieli
nielemistään. Viimein tunsi hän kuitenkin joutuvansa tappiolle,
nousi ylös, juoksi lastenkamariin ja heittäytyi siellä jakkaralle
nyyhkimään.

Saatuaan täällä mielensä kyynelillä kevennetyksi, palasi hän hetken
kuluttua hiljaa ja huomaamatta ruokasaliin. Siellä olivat kaikki
kerääntyneet pöydän ympärille kannelta ihailemaan. Miten mukavan
näköinen se oli, ja miten ihmeen kauniisti se taisi soida! Kaikki
kiittelivät. Elliä ei kukaan huomannut. Vasta sitte, kun muut
alkoivat poistua, pääsi hän lähenemään.

Tallirenki läksi ensimäisenä pois, sitte piiat ja sitte rovasti
apulaisensa kanssa. Äiti, Elli ja isosisko jäivät kolmisin vanhan
soittajan viereen. Elli kurotti kättään vähän, aivan vähän vain,
mutta rakkauden hienotuntoisuudella käsitti vanhus liikkeen.

"Pikku neidin pitäisi saada tämmöinen omakseen, minä luulen että tämä
on mieluinen."

Taas tuppausi itku tulemaan. Mutta Elli tukahdutti sen heti,
painautui lähemmä vanhaa soittajaa, katsoi häntä nopeasti silmiin ja
kuiskasi hiljaa: "En minä kuitenkaan koskaan oppisi soittamaan noin
kauniisti."

Vanhusta sitte kestittiin, syötettiin ja kahviteltiin. Elli seurasi
häntä kuin varjo. Hän tahtoi tarkkaan katsella häntä ja hänen
kanneltansa, tuota ihmekalua, jonka kielet olivat punotut Suomen
immen suortuvista ja tapit kevätkäen kukkumasta kullasta, ja joka
siksi taisi lumota mielen niin ihmeellisesti.

Vanhuksen mennessä saattoi Elli häntä portille ja jäi sinne aitaa
vasten nojautuneena katsomaan kuin ystävää, josta ijäksi erosi.

"Elli hoi", huusi iso-sisko, "tule tunnille!" Elli säpsähti. Nyt
vasta muisti hän tuntinsa. Hän aikoi lähteä, mutta kääntyi vielä
kerran kujalle päin, katsoi, katsoi taas ja juoksi sitte sisään.

Siitä päivästä alkaen uneksi Elli kanteleesta. Hän ei paljon siitä
puhunut, mutta ajatteli sitä sen enemmän. Hän oli kerran vain sitä
kuullut, mutta se kerta oli ijäksi hänen mieleensä painunut. Omistaa
kannel, se oli hänen ihanin unelmansa. Mutta sen toteuttamista ei
hän uskaltanut toivoakaan. Hän tuli aina tuohon samaan surulliseen
johtopäätökseen, jonka hän kerran hiljaa oli kuiskannut vanhalle
kanteleensoittajalle. "En minä koskaan oppisi soittamaan noin
kauniisti." Ja se ajatus lamautti hänen mieltään ja pani hänet
huolellisesti muilta kätkemään, mitä hän tunsi ja toivoi.

Mutta vaikk'ei Elli kenellekään ajatuksiaan puhunut, tuli kuitenkin
äiti vähitellen huomanneeksi, miten paljon hän kannelta rakasti.
Se ilmeni selvimmin siinä tavassa, jolla hän kuunteli, kun joskus
sattui tilaisuuteen kuulla kanteleen soittoa. Hänen silmänsä silloin
suurenivat, ja niissä kuvastui omituinen sydämellisen ilon ilme,
kuten silloin, kun äkkiarvaamatta kuulemme sanoja, jotka herättävät
voimakkaan vastakaiun sisimmässämme. Koko hänen olentonsa muuttui.
Onnen luomaa sisäistä voimaa ilmeni kaikessa, mitä hän sanoi ja teki.
Tästä päätti äiti miten harras oli se toivo, joka vuosi vuodelta
näkyi vahvistuvan Ellin mielessä. Ja äidin ajatus sai vielä lisää
tukea hänen nähdessään, miten Elli kerran jäädessään huomaamattomana
erään tuttavansa kanteleen viereen antoi sormiensa hiljaa kuin
hyväillen solua kielien poikki. Äiti yritti tämän johdosta sanomaan
isälle että "mitähän jos Elli saisi kanteleen". Mutta isä arveli että
mitä joutavia. Tyttö vain tulee siitä haaveilevaksi. Ei sitä kannata
hommata.

Täten kuluivat vuodet. Oli jo kaksitoista vuotta siitä päivästä,
jolloin Ellille ensi kertaa selitettiin mitä alus ja maine ovat,
ja jolloin vanha kanteleen soittaja taloon saapui. Uskollisena oli
Elli siitä pitäen pysynyt ensimäiselle rakkaudelleen kanteleelle.
Ja uskollisena oli hän sille vastakin pysyvä, vaikka se rakkaus
näytti yhtä toivottomalta kuin ennenkin. Nyt oli syksy ja samanlainen
roskainen syyskeli kuin kanteleen soittajan käydessä pappilassa. Elli
oli muutamia päiviä sitte täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Hän oli
silloin ajatellut, että jos milloinkaan sattuisi se onni että hän
kanteleen saisi, niin ehkä silloin. Vaan ei tullut. Ja samapa se.
Eihän hän kuitenkaan koskaan oppisi sitä soittamaan. Tätä ajatteli
hän illalla itsekseen kaataessaan teetä kuppiin isälle, joka istui
illallispöydässä. Silloin raotti palvelija ovea.

"Elli neiti."

"Mitä nyt."

"Täällä on mies, jolla on asiaa."

Elli nousi ja meni keittiöön. Siellä oli jo hämärä eikä lamppu ollut
sytytetty. Hän näki ainoastaan miehen, joka seisoi ja piteli suurta
tummaa esinettä. Se oli paksumpi toisesta päästä, suippeni toisesta.
Elli säpsähti.

"Tulin tuolta asemalta, ja kun kuulivat että olin pappilaan tulossa,
pyysivät ottamaan tämän mukaan", selitti tuoja. "Kuuluu siinä
seisovan että sillä olisi kiire."

Elli ojensi käsivartensa suoraksi ja mies laski kanteleen hänen
syliinsä, laski sen hiljaa ja varovasti siihen kuin pienen lapsen.
"Siinä nyt on teille sylinukki", sanoi hän nauraen. Mutta Elli oli jo
vaistomaisesti painanut sen rintaansa vasten.

Ensimäinen ilta kului Elliltä kanteleen virittämiseen. Vähin koetti
hän sitä soitellakin, mutta ei hennonut paljon, sillä hän tunsi
taitamattomuutensa. Hän pani illalla kanteleen vuoteensa viereen ja
vielä sammutettuaan kynttilän laski hän kätensä lepäämään kielille.
Aamupuoleen, kun hän hämärässä rupesi heräämään, oli hänen ensimäinen
haparoiva liikkeensä kielten koskettaminen.

Siihen hän heräsi.

Heti kun tilaisuus sen myötä antoi, matkusti Elli lähikaupunkiin
saamaan ohjausta kanteleen soitossa. Hän oli tiedustellut ja saanut
kuulla, että siellä asui tuon tunnetun vanhan kanteleensoittajan
tytär. Hänen luokseen hän tahtoi mennä.

Hän hankki itselleen osotteen ja läksi matkaan. Etsittyään vähän
aikaa löysi hän paikan, pienen, kellertävän puurakennuksen pihan
puolella. Keski-ikäinen nainen tuli ovea avaamaan. Elli tunsi hänet
heti hänen äitinsä näöstä, samat suuret, ruskeat silmät, sama lämmin,
surunvoittoinen katse.

Vaimo katsoi vuoroin Elliin, vuoroin kanteleeseen ja kysyi sitte,
oliko nuori neiti tullut kanteleen soittoa oppimaan. Niin oli, mutta
joll'ei nyt sopinut, tulisi hän toiste, kun vaan saisi tietää sopivan
ajan.

Kyllä se nytkin sopi, jos vaan neiti antoi anteeksi, ett'ei ollut
parempaa paikkaa, jonne käskeä.

Hän avasi oven ja saattoi Ellin sisään.

Huone oli matala ja täynnä tupakan savua. Katettu päivällispöytä
seisoi keskellä lattiaa. Ruuan jätteet pöydällä ja käytetyt astiat
osottivat aterian vasta päättyneen.

"Teillä on askareita nyt", sanoi Elli kuin anteeksi pyytäen, "kyllä
minä voin tulla toiste".

"Ei, ei suinkaan. Täällä käy koulupoikaa ja pari työmiestä syömässä,
mutta he ovat juuri lähteneet. Kyllä minä nyt joudan."

Hän kävi sulkemassa oven keittiöön, josta ruuan haju tunkeutui
huoneeseen sekoittuen tupakan savuun.

"Istukaa nyt, hyvä neiti. Kas miten kaunis kannel!" Hän nosti sen
hellä varoin laatikosta. "Vai tahtoisi neiti oppia soittamaan."

"Niin, tahtoisin. Minä kuulin kerran pienenä ollessani äitinne
soittavan, ja siitä asti olen rakastanut kanteleen soittoa."

"Niin, äitini soitti kauniisti. En minä niin hyvin osaa. Mutta kyllä
minä neuvon minkä voin." Hän otti oman kanteleensa seinältä ja
näpäytti hiljaa muutamia kieliä. Sitte hän alkoi.

Elliltä unohtui kaikki ympäristössä. Katto kohosi, savupilvet
hälvenivät ja ruuan haju haihtui. Hän kuuli ainoastaan tuota
ihmeellistä, sydämeen käyvää soittoa, joka hänet valtasi kokonaan. Ja
sitä kuunnellessaan katseli hän soittajaa, joka hänelle niin selvästi
muistutti vanhusta, jota hän oli kuullut kaksitoista vuotta sitte.
Samanlainen tummapohjainen valkoraitainen pumpulihame oli tälläkin
päällään samat olivat kasvonpiirteet -- ainoastaan täyteläisemmät ja
pehmeämmät, -- sama ylevä, yksinkertainen hienous koko olennossa.

"Nyt pitää neidin soittaa." Hän herkesi itse ja alkoi neuvoa.

"En minä taida koskaan oppia."

"Kyllä se käy. Äitikin olisi varmaan iloinnut jos olisi nähnyt teidät
ja kuullut kuinka kannelta rakastatte."

Ellille tuli ilokyyneleet silmiin.

"Äitinne asui täällä luonanne?" kysyi hän myötätuntoisesti.

"Niin asui viime vuosinaan, kun ei enää jaksanut elättää itseään.
Silloin olin minä jo leskenä, mutta kyllä siitä aina äidille riitti
mistä minullekin."

"Jaksoiko hän kauankin vielä soittaa?"

"Soitti vielä viimeisenä päivänäänkin. Sen oman tekemänsä laulun
soitti viimeiseksi."

Elli ei hennonut pyytää saada kuulla sitä, mutta silmät kai
tekivät sen, tai kävi se pyyntö sydämestä suoraan herkän aistin
ja hienotuntoisuuden tietä toisen sydämeen, sillä leski tarttui
kanteleeseensa ja ijäisyystoivon elähyttämänä kaikui:

    "Mun kanteleeni kauniimmin
    Taivaassa kerran soi."

Miten sydämellisesti kannel kaikui, miten lämmin oli laulajan
ääni! Elli ymmärsi että ystävä tässä puheli ystävälleen. Ja
silmänräpäyksessä selveni hänelle miten läheisesti Suomen kansa ja
kannel olivat toisiinsa liittyneet. Ilonsa ja huolensa oli kansa
kanteleelle uskonut. Suomenpoika, Suomentyttö olivat hyvitellessään
metsän puita ja veden väkeä oppineet kanteleelle uskomaan sen syvän
ijäisyyskaipuun, joka heidän rinnassaan paloi. Ja kannel oli sen
kaiken sisimpäänsä kätkenyt. Se oli oppinut ihmisten iloja ja suruja
tulkitsemaan, sillä se oli uskottuna ystävänä niistä kerran osaa
saanut. Siinä sen tenhovoima.

    "Ah autuas se päivä lie,
    Kuin kotiin meidät vie."

Elli säpsähti. Laulu oli loppunut. Heikkenemistään heikkeni kielten
kaiku, ja soittaja pyyhkäisi kyyneleen pois poskelta.

"Kiitoksia", sanoi Elli hiljaa, "sydämellisiä kiitoksia".

"Se on ainoa mitä voin antaa." -- Leski laski hellästi kätensä
kanteleelle: "Tämä ja laulu, jonka äsken lauloin, ovat köyhän äitini
ainoa perintö."

(Murusia.)





KAARLO KUSTAA SAMULI SUOMALAINEN.


Syntyi Pietarissa 8/2 1850; maist. 1874; matematikan lehtori
Sortavalan seminaarissa; kuoli 4/5 1907. Oli erittäin tuottelias
suomentaja. Julkaisi joukon alkuperäisiäkin teoksia, m.m.: _Novelleja
I-II, Kevään ajoilta, Andante, Suljetuissa kammioissa_; näytelmät
_Setä_ ja _Ensimmäinen pettymys_, y.m. teoksia. Perusti 1880
_Laatokka_ lehden.




"TALLELLAHAN ON!"

(Lääkärin päiväkirjasta.)


"Pikku Emmi on hyvin kipeänä; jos suinkin voit, niin riennä meille!"
-- Näin kirjoitti minulle kaupungin pastori X.

Pikku Emmi, hänen viisivuotias tyttärensä oli aina ollut lemmikkini.
Sattumus oli ohjannut minut hänen terveytensä hoitajaksi hamasta
hänen synnyinhetkestään saakka. Hänen syntymisensä oli ollut raskasta
ja pitkällistä, jonka vuoksi minut kutsuttiin avuksi, ja -- lääkärin
taidonko vaiko sattumuksen avulla, en tiedä, vaan -- pikku Emmi jäi
eloon. Lääkäri tuntee -- hetkeksi ainakin -- tavallista suurempaa
kiintymystä sitä kohtaan, jonka hengen hän on pelastanut tai jonka
pelastukseen hän kumminkin on ollut välikappaleena, mutta erinomaista
on ollut kiintymykseni tähän lapseen. Usein olen kuullut jonkun
tunteen kuiskaavan minulle: "tuo lapsi tekee käänteen elämässäsi"...
Ennetunteita en usko, niille mä nauran. Aina tyyten mietittyäni
tätäkin asiaa, on järki tuonut esiin tukevia syitä tuommoisten
ennetunteiden mahdottomuudesta, vaan juuri kun olen suuni vetänyt
nauruun niille, juuri silloin on taas kuulunut kuiskaus: "tuo lapsi
tekee käänteen elämässäsi..."

Ainoa talo täällä, jossa minulla, paitsi sairaiden luona, on tapana
käydä, on pastori X:n. Siellä on minusta aina ollut niin kodikasta,
niin lämmintä, jopa onnellistakin, ja tuohon on ollut syynä aina
pikku Emmi. Kesäiseen aikaan kun heidän taloansa lähenen, kuulen
jo kaukaa: "Emmin tohtori tulee, Emmin tohtori tulee!" -- niin on
pienoinen minua aina nimittänyt - ja katsahdettuani ylös avonaisiin
akkunoihin, olen nähnyt lapsen ihanat kasvot kukkasten keskellä.
Sisään tultuani ja istahdettuani on pienoinen kiivennyt polvelleni
ja siinä haastellut, naurellut tuolla raittiilla, viattomalla ja
sydämelle käyvällä tavalla, jolla ainoastaan lapsi voi haastella ja
naurella. Ja silloin on Emmi aina vienyt minut ajatusten maailmaan,
ei noiden yksivakaisten, jännittäväisten, vaan vienojen, unohduksissa
olleiden, kaukaisten ajatusten. Silloin minä, Emmi polvillani, olen
haaveillut kuni lapsena muinoin, ja sydämeeni on saanut rauhaa, on
tullut tyyneyttä, jotka maailman myrskyt ja pauhut olivat sieltä
karkottaneet. Olen silloin, lapsi sylissäni, muuttunut lapseksi
minäkin; olen laulellut hänelle samoja lauluja, joita lapsenakin
muinoin vierittelin; olen kertonut hänelle satuja, pienenä
kuulemiani, olen leikkinyt lapsen kera, ja lapsi on ollut iloinen,
onnellinen, ja hänen iäkäs ystävänsä on ollut iloinen, onnellinen
hänkin.

Mutta äkkiäpä tuo onnellisuus on kadonnut, haaveilut haamuina
haihtuneet, kuultuani Emmin yskäisevän. Huu! minä tunnen tuon yskän,
kolkon kalman yskän! Ja silloin, painaen suudelman noille hehkuville
poskusille, ja, estääkseni häntä väsyttämästä itseänsä, olen laskenut
lapsen polviltani pois.

Kaksi viikkoa sitten olin taas ollut siellä, taaskin ollut onnellinen
ja taaskin herännyt uinailuistani Emmin yskäyksestä. Virkani toimet
olivat vaatineet minua olemaan kaupungista poissa kaksi viikkoa, ja
juuri kotiin palattuani sain pastorilta kirjeen:'. "Pikku Emmi on
hyvin kipeänä; jos suinkin voit niin riennä meille!"

Minä kiiruhdin paikalla sinne.

       *       *       *       *       *

En kuullut nyt ulos Emmin iloista ääntä, en nähnyt tällä kertaa
pienoisen kasvoja akkunassa, ei tullut tuttuni salissa vastaani,
ei, hän makasi nyt sairasvuoteella! Pastorin vaimo tuli vastaani
ja hätäyneenä virkkoi: "jos taitonne voi, niin pelastakaa mulle
enkelini!" -- Me astuimme sairaan kammioon:

-- "Kas niin", huudahti Emmi, nähtyään minut, "tulettehan te, Emmin
tohtori; minun rintaani ahdistaa niin kovasti, ja tämä peitekin
painaa niin paljon; isä ja äiti eivät sitä usko, mutta Emmin tohtori
sen kyllä uskoo. -- Painaahan tämä?" lisäsi hän ja tarttui käteeni.

-- "Kyllä se painaa, lapseni", vastasin minä, "mutta koetahan olla
kärsivällinen vielä vähä aikaa; huomenna olet jo terve".

-- "Huomenna jo!" huudahti hän, ja kesken kyyneleitänsäkin koetti hän
naurahtaa. Mutta samassa tuli ankara yskänkohtaus, joka pani sydämeni
vavahtamaan.

Minun ei tarvinnut kauan tutkistella taudin laatua; se, mitä jo
aikaa sitten olin pelännyt, oli valitettavasti nyt käynyt toteen.
Emmin rintaan oli hänen elämänsä ensi hetkestä saakka sijoittunut
vamma, tauti, joka on pilkaksi tehnyt lääketieteen taisteluja sitä
vastaan, vamma, joka kaataa verkalleen, mutta kaataa varmaan, ja
joka, pienoiseen sijansa otettuaan, tekee elon aamusta illan ennen
aikojaan. Minun poissa ollessani oli Emmi vilustunut ja tauti
muuttunut n.s. pikaiseksi. Raskaalla sydämellä istahdin pöydän
ääreen, kirjoittaakseni hänelle helpoittavia rohtoja. Emmin äiti ei
nähnyt käteni vavistusta: se olisi kertonut hänelle, että tämä oli
viimeinen lääkekirje, mitä hänen lapselleen kirjoitin.

Vähitellen taukosi taudinpuuska. Ahdistus alkoi lievetä; valitus
vaikeni, ja vähemmin tempoellen kohoeli rinta. Emmi nukahti...

Hetken kuluttua hän avasi silmänsä jälleen. Ne olivat entistä
kirkkaammat nyt, nuo kauniit, suuret silmät; entistä valkoisempi oli
kasvojen iho ja entistä kirkkaampina hehkuivat poskipäät.

-- "Äiti, nyt on Emmi jo terve; niin, Emmin tohtori se antaa aina
niin hyviä rohtoja."

Niin virkkoi lapsi, kääntyen minuun päin, ja veti suunsa hymyyn...
Tuota hymyä en unohda milloinkaan.

Iloissaan likisti äiti lastaan rintaansa vastaan; mutta lieneekö
samassa joku aavistus vai minun kasvoniko ilmaisseet hänelle
jotain kamalata, en tiedä, mutta kyyneliä rupesi hänen silmistään
putoelemaan lapsen pielukselle. Kalpeana seisoi isä vuoteen ääressä:
hänelle olin sanonut totuuden.

-- "Mitäs itket, äiti?" kysyi Emmi nähtyään äitinsä kyyneleet. --
"Enhän minä enää ole kipeä. Nyt olen taas niin terve. Enkös ole?"
liitti hän sitten, mutistaen pienen suunsa niin vakuutetun totiseksi
ja myhähtäen jälleen, ja totuttuun tapaansa ojensi minulle kätensä
koeteltavaksi.

Hiljaa, tuskin tuntuvasti tykytti enää valtasuoni... Pitikö minun
ilmoittaa lapselle, mitä tiesin? Pitikö minun karkottaa ennen
aikojaan tuo viaton, viimeinen hymy hänen huuliltaan? Vai pitikö
minun pettää lasta, joka niin luottavana odotti minulta myöntävää
vastausta? Miksipäs, arvelin sitten itsekseni, miksipäs murheeksi
muuttaisin Emmin ilon? Elämä ei ole ennättänyt tarjota hänelle vielä
muuta kuin onnea; tiensä, tuo lyhyt tiensä maailmassa on kulkenut
kukkapolkuja myöten; nyt väsyi pieni matkamies ja istahti kukkainsa
keskeen... niin nukkukoonkin sitten niiden pariin, näkemättä tuonen
toukkaa, joka on matanut häneen. Hiljaa se on jäytänyt hennon taimen
juuret; hiljaa suhahtakoon sitten lännen tuuli ja taivuttakoon
taimea, uuvuttakoon kuni iltauneen vain... Minä vastasin: "terve
olet, pienoiseni, ja huomenna olet ihan terve".

-- "Tiesinhän sen; kuulithan, äiti, mitä Emmin tohtori sanoi!"
huudahti hän iloissaan. -- "Mutta", lisäsi hän vähän ajan perästä,
"minua rupeaa nukuttamaan. Minä laskeun levolle. Kukkaset ne jäävät
nyt kastelematta, mutta kastele, äiti, sinä ne tänä iltana."

Ja totuttuun tapaansa pani pienoinen kätensä ristiin ja rupesi
lukemaan iltarukoustansa. Rukous oli noita yksinkertaisia lasten
rukouksia, mutta se tuntui niin tutulta minusta. Niin, se oli
sama, jota äitini minulle, pienenä ollessani, oli opettanut.
Tietämättänikin menivät käteni ristiin, ja jokainoa lapsen lausuma
sana kajahti niin armaalta sydämessäni...

Rukouksen päätettyänsä Emmi sanoi jäähyväiset äidilleen ja isälleen,
pyytäen, että hänet kaikin mokomin herätettäisiin aamulla varhain
ruokkimaan kanarialintua; tänä aamuna hän ei ollut jaksanut sitä
tehdä.

-- "Hyvää yötä, Emmin tohtori", virkkoi hän viimein minulle. Hänen
äänensä oli heikonnut heikkonemistaan; viimeinen sana oli pelkkää
kuiskausta vain. Minä lähenin vuodetta, otin lasta kädestä kiinni ja
suutelin häntä. Samassa tunsin vähäisen puristuksen kädessäni. Se
oli viimeinen kuolon tempaus... Lännen tuuli oli suhahtanut, taimi
taipunut, kukka nukkunut uneen iäiseen...

Tuommoisessa tilassa en ollut ensi kertaa. Usein olen seisonut
kuolinvuoteen vieressä, nähnyt useain kuolintuskat, painanut monen
silmät kiinni. Minua ovat liikuttaneet sairaan kärsimiset ja vaivat;
mutta nähtyäni niiden loppuneen kalman unessa, olen levollisena aina
lausunut itselleni: "Nythän on _kaikki_ lopussa. Hän oli, häntä ei
ole enää"... Mutta toisin oli nyt. Minä en voinut irroittaa kättäni
vainajan kädestä, en kääntää silmiäni pois hänen kasvoistansa, joille
oli jäänyt tuo hymy, ja nyt ensi kertaa pyrki huulilleni kysymys:
"virka vainaja, mitä näet nyt?"

Surun sortamana oli äiti laskeunut tuolille vuoteen ääreen. Pastori
istahti hänen viereensä. Vasemmalla kädellään hän syleili vaimoaan,
oikealla silitteli hänen harmaita suortuviansa.

-- "Tallellahan on!" virkkoi viimein pastori. Kului hetkinen... Äiti
nosti silmänsä ylös, pyyhkäisi pois kyyneleensä ja toisti:

-- "Tallellahan on!"

Vait! Salista rupesi nyt kuulumaan laulu. Siellä lauloi Emmin
kanarialintu. Mitä visersi se? Visersikö se kuolinvirttä vainajalle;
lauloiko lohdutusta vanhemmille, vai kertoiko se mulle armaita, kauan
unohduksissa olleita seikkoja? Minä luulen, että sen lauluun olivat
yhdistettyinä kaikki nämä asiat. Vielä kerran katsahdin vainajaan.
Lännen mereen laskeuva aurinko heitti kultaisia säteitänsä Emmin
kasvoille. Ne olivat vielä kuni elossa olevan. Samassa sai sydämeni
sykkeitä, niin outoja ja kumminkin niin tuiki tuttuja; pian tunsin
silmissäni jotain himmeätä: se oli kyynel, kyynel kuivana, jäykkänä
olleessa silmässäni, ja nyt -- ensi kertaa kaksikymmenvuotisten
riitain ja taistelujen perästä omassa itsessäni, vakauneena virkoin
minäkin: -- "Tallellahan on!"

(Novelleja.)




LISBET.


Ei se todellisuudessa ihan sellainen ollut se laulu, josta ukko
Schmidt lauloi ja soitti ensimäisen säkeen, mutta sellaiseksi me
sen olimme muodostaneet, vallattomat poikaviikarit. Paljonkos
hassuttelemisen aihetta he tarvitsevatkaan!

Pitkillä kiertoretkillänsä suuressa keisarikaupungissa tuli ukko
Schmidt säännöllisesti kerran kuukaudessa meidän pihaan, raskas
positiivi eli kantourut selässään. Hänellä oli mukanaan pieni tyttö,
hänen tyttärensä tytär, niinkuin olimme saaneet tietää, nimeltä
Lisbet. Laiha oli tuo tyttönen ja kalpea, mutta silmät oli hänellä
suuret, mustat, omituisen kirkkaat.

Ukko asettui vesipostin luokse, laski ensin keveän ristikon maahan ja
pani sen päälle positiivinsa. Ja sitten hän soitti uskollisesti koko
ohjelmistonsa: kolme tanssi- ja kaksi laulukappaletta. Ensimäiseksi
tuli aina tuo siihen aikaan niin moderni Arditin valssi "Il baccio".
Joka kerta kuin myöhemmin, kimnasistina tai nuorena ylioppilaana,
sen sävelissä tanssin, johtui aina selvästi mieleeni ukko Schmidt ja
pikku Lisbet.

Tanssikappaleitten aikana Lisbet helisti triangelia ja olikin meidän
mielestämme koko mestari siinä. Välistä hyppi puikko sitä kyytiä
kaikkia kolmea laitaa vasten, ettei sitä yhtään näkynytkään.

-- Recht so, Kind! -- virkkoi silloin ukko kiitellen.

Ja Lisbet myhähti meille, ja hänen kirkkaat silmänsä olivat silloin
niin kauniit. Me myhähdimme myös, ja mielihyvä oli molemminpuolinen.

Laulukappaleissa taas kävi niin, että ukko Schmidt ensin lauloi
soiton mukana kalsealla äänellään ensimäisen värsyn, sitten tuli
pikatahdissa refraini eli loppukerto, jossa Lisbetkin oli mukana, ja
vihdoin soitti positiivi yksinään pari kolme värsyä. Tuon tuostakin
aukeni joku akkuna, ja kuului koputusta ulkolautaan. Lisbet katsahti
sinnepäin: sieltä viskattiin vaskiraha, tavallisesti paperiin
kääräistynä. Tyttö nouti sen, niiasi ja pani positiiville. Ukko
kohotti vasemmalla kädellään lakkiansa ja virkkoi:

-- Dank schön!

Seuraavain tanssikappalten aikana me, kavaljeerit, "satsasimme"
kahden omenahentusen hinnan ja pistimme sen, valkoisessa paperissa,
Lisbetin kouraan. Ja nuo suuret silmät välähtivät taas niin somasti.

Sitten me kiihkeästi odotimme Schmidtin kahta laulukappaletta, joista
me aina koko viikoksi saimme hauskuutta.

Jo tuli toinen. Ukko lauloi vanhan positiivinsa mukana:

    Zu Strassburg, zu Strassburg
    Ohne Soldatén.

Meitä huvitti kovin tuo koron poljenta viimeisessä sanassa: Soldatén.
Koko viikon me hoimme sitten samaa, kesken leikkejä ja kesken
lukujakin, parodioiden sitä jos johonkin tapaan.

Esimerkiksi:

    Ah, annapas, annapas
    Tuo kirja mullén!

Tahi:

    Mut seisoipas, seisoipas
    Nurminén nurkáss'!

Mutta bravurikappale puuttui vielä, se, johon jutelmani alussa
viittasin. Se oli tuo vanha tuttu:

    Du hast ja die schönsten Augen,
    Hast Alles, was Liebe begiert;
    Du hast Diamanten und Perlen; --
    Sag', Liebchen, was willst du noch mehr?

Suomeksi suunnilleen näin:

    Sull' on ihanaiset silmät,
    Kaikki, lempi min vaatia voi;
    Timantteja, helmiä sull' on; --
    Mitäs muut', armas, pyydät sä, oi?

Parhain mehu tässä laulussa oli se, että ukon kuluneessa positiivissa
oli pari vanhuuttansa jo mykkää pilliä, jotka eivät soineet
silloin, kuin olisi pitänyt. Tämä sattui tietysti niin tanssi- kuin
laulukappaleissakin, mutta me emme kiinnittäneet huomiotamme muuhun
kuin tähän viimeksimainittuun. Siinäkin osui mykkä kohta milloin
säkeen loppuun, milloin keskikohdalle, milloin alkuun, mutta me,
poikaviikarit, olimme laittaneet siitä sellaisen muunnoksen, jossa
mykkä pilli muka joutui aina säkeen päähän.

Ja tällainen siitä sitten muodostui meille laulu:

    Du hast ja die schönsten pu--uh--uh--huh,
    Hast Alles, was Liebe hyh--yh--yh--hyh,
    Du hast Diamanten und sum--sum--sum--sum;
    Sag', Liebchen, was willst du noch bum?

Ja viimeistä sanaa laulettaessa johtaja, muuan lyhyt lyllerö ja
suurin hulivili joukossa, lyödä kumautti kalikalla tyhjän tynnyrin
pohjaan tai, milloin huoneessa laulettiin, puisella lihakurikalla
paistinpannuun.

Jo tuohon kujeiluun yksikin huoli haihtui ja suru suli! Äiti vainaja
välistä nuhdellen virkkoi:

-- Jos te ette nyt, musikantit!... -- mutta hänen suupielissään oli
vakavuuden takana jotain lystimäistä, sen me huomasimme, ja "pari
kertaa vain vielä" se piti saada uudistaa.

Meidän kunniaksemme täytyy sanoa, ettemme milloinkaan ukon itsensä
kuullen tätä ilvettä pitäneet. Hänen kasvoissansa, ryppyisissä, oli
niin paljo huolen ja puutteen lyömää leimaa ja samalla arvoisaa
vakavuutta, ettei se jäänyt lapsiltakaan huomaamatta. Ja jospa joku
yritys sinnepäin olisi ollut ajateltavissakin, niin Lisbetin tähden
se olisi ollut ratki mahdotonta. Hänen olisi ollut paha mieli. Nuo
kirkkaat, mustat silmät olisivat täyttyneet kyynelillä. Eikä hän
olisi lähtiessään enää myhähtänytkään meille niin kauniisti kuin aina
ennen.

       *       *       *       *       *

Kerran oli kulunut puolitoista kuukautta, eikä ukko Schmidtiä ja
Lisbetiä näkynyt meidän pihalla. Olimme jo niin tottuneet heidän
määräaikaisiin käynteihinsä, että alkoi jo olla ikävä heitä. Vihdoin
hän tuli, mutta Lisbetiä ei ollut mukana. Nuo kaksi olivat meidän
mielestämme kaiketikin sulaneet niin ehjäksi kuvaksi, että tuntui
oikein haikealta nyt, kun toinen oli poissa.

-- Wo ist die Kleine? -- kysyimme heti.

-- Krank -- vastasi hän surullisesti.

Saimme edelleen tietää Lisbetin makaavan lasten hospitaalissa. Taudin
nimestä ei tainnut ukko itsekään olla selvillä; heikon vain sanoi
tytön olevan.

Yksipuoliselta, ikävältä tuntui ukon soitto nyt, kun ei triangeli
helissyt mukaan. "Soldatén" ei herättänyt yhtään hauskuutta.
Mykkäin piippujen toimettomuus tuntui niin haikean tuskalliselta.
Me keräsimme taas kahden omenahentusen hinnan, käärimme sen
kaksinkertaiseen, puhtaaseen paperiin ja ojensimme ukolle.

-- Grüssen Sie die Kleine! -- sanoimme. Ukko kiitti ja pisti käärön
poveensa ja nosti raskaan koneen selkäänsä. Ennen hän oli silloin
aina ottanut tyttöä kädestä ja hellästi virkkanut: "Also, Kind!" Nyt
hän ei puhunut mitään; nosti lakkiansa vain ja läksi.

Sinä iltana ei ottanut leikki leikiltä tuntuakseen. Emme parodioineet
soldaténiäkään. Joku meistä yritti laulamaan:

    Du hast ja...

mutta keskeytti ja kysäisi äkkiä:

-- Sielläkö se lasten hospitaali on, siellä kolmannen palotornin
vastapäätä?

-- Siellä.

Ja sitten oltiin ääneti kauan aikaa. Äiti pisti päänsä kyökistä.

-- Piilosillako te olette siellä, koskei kuulu hiiskaustakaan?

-- Täti! Hoitavatko ne hyvin siellä lasten hospitaalissa? -- kysyi
laulun johtaja, lyhyt lyllerö.

-- Kuinka niin?

Me kerroimme, mitä olimme kuulleet Lisbetistä. Äiti vakuutti, että
siellä on hyvä hoito. Siellähän se parani Pöntisenkin poika.

-- Paraneehan Lisbetkin, äiti? Paraneehan?

-- Paranee, jos Jumala suo.

-- Mutta suoko Jumala?

-- Hän suo aina parasta, lapset.

Helpoitti hieman.

       *       *       *       *       *

Kului taas kuukausi. Eräänä päivänä kuului pihalta jälleen "Il
baccio".

Me riensimme pihalle. Yksin oli ukko nytkin.

-- Wo ist die Kleine? -- oli ensimäinen kysymyksemme.

Ukko katsahti meihin kesken soittoansa. Hänen silmänsä olivat
punaiset. Me aavistimme pahaa.

-- Wo ist die Kleine? -- kysyimme uudestaan vaikka sanat pyrkivät
takertumaan.

-- Gestorben -- vastasi ukko, ja kyyneleet tulvahtivat hänen
silmistään, punaisista.

Vasemman käden hihansuulla hän pyyhkäisi poskeansa. Oikea käsi soitti
uskollisesti Arditin valssia.

(Andante.)





MAILA TALVIO (MIKKOLA).


Syntynyt 17/10 1871 Hartolassa. Alkuperäinen nimi _Winter_.
Naimisissa v:sta 1893 prof. J. J. Mikkolan kanssa. Julkaissut nimellä
"Maila Talvio" m.m. _Nähtyä ja tunnettua, Kansan seassa, Pimeänpirtin
hävitys, Muuan äiti, Juha Joutsia, Louhilinna_, näytelmän _Eri teitä_
sekä elämäkerrallisen kuvauksen _Juhana Ludvig Runeberg_. Ahkera
suomentaja.




LORENTSO JA FIDELIO.


Lorentso oli mustatukkainen italialainen positiivinsoittaja ja
Fidelio oli kissankokoinen, ruskea marakatti.

Fidelio oli syntynyt keskellä valtamerta, suuressa kopassa.
Laivamiehet olivat armahtaneet häntä, antaneet hänelle ruokaa ja
pitäneet häntä leikkikalunaan. Mutta kun tultiin satamaan, ei
kukaan enää tahtonut tunnustaa häntä omakseen, sillä silloin oli
jokaisella omat puuhansa. Fidelion huomattiin olevan tiellä, ja muuan
lämmittäjä, joka kerran oli ollut kompastumaisillaan Fidelioon, myi
hänet viinalitran hinnasta Lorentsolle. Lorentso oli juuri silloin
matkalla Suomen pääkaupunkiin, Helsinkiin.

Lorentso ompeli marakatillensa koltun tulipunaisesta kankaasta,
ripusti sen kaulaan tiukusen, opetti elukan tanssimaan ja totutti
sen, isäntänsä leveäröytäinen hattu kourassa, kulkemaan kerjäämässä
ihmisiltä, jotka seisoa töllistelivät positiivin ympärillä.
Lorentso se myöskin antoi marakatille nimen Fidelio, joka merkitsee
"uskollinen", sillä siihen asti ei Fideliolla ollut mitään omaa nimeä
ollut.

Heistä tuli hyvät ystävät, aina he olivat yhdessä. Milloin istui
Fidelio positiivin päällä, kun Lorentso kantoi sitä selässään,
ja katseli tyytyväisenä alas korkeudestaan. Milloin oli Fidelio
pienessä pussissa, jonka Lorentso erityisesti ystäväänsä varten oli
kiinnittänyt positiivin kantohihnaan. Sadeilmalla ei Fideliosta
näkynyt kuin hiukkanen päätä, sillä silloin piili hän Lorentson
povitaskussa. Fidelion kaulaan pantiin aina kaupungille lähtiessä
punainen nauha, ja siitä talutti Lorentso Fidelioa.

Kun seisahduttiin talon eteen ja Lorentso nosti lakkiaan ikkunoita
kohti, hyppäsi Fidelio maahan. Pian kokoontui heidän ympärilleen
kansaa. Seisahtui joku mies katselemaan, tuli pari naista, mutta
enimmäkseen tuli tyttöjä ja poikia, jotka ilakoiden seurasivat
Fidelioa: hän hyppi nuuskiskellen pitkin pihaa niin kauas, kuin
nuoraa yletti, ja pysähtyi välillä istumaan ja ojentamaan kätensä
lapsia kohti, ikäänkuin sanoakseen: eikö teillä nyt ole mitään
antamista? Lapset ymmärsivät marakatin äänettömän kielen, juoksivat
sisään ja noutivat tuliaisia, mikä sokeripalan, mikä vehnäkorpun,
mikä omenan. Mutta oli sellaisiakin lapsia, jotka tulivat takaapäin
pistämään kepillä Fidelioa, tai potkimaan tai lyömään ja jotka sitten
nauroivat pahasti, kun Fidelio parahti.

Hauskimmat hetket olivat Lorentsolle ja Fideliolle illat, kun he
päivätyöstä uupuneina palasivat kotiin. He asuivat pienessä huoneessa
kivijalassa, puoleksi maan sisässä, ja paitsi heitä asui siellä
vielä kaksi muuta italialaista positiivinsoittajaa sekä mustan- ja
keltaisenkirjavat linnut Diaco ja Bijou. Miehet ja heidän turvattinsa
olivat sentään ani harvoin yhtaikaa kotosalla, sillä vuoron perään
kuljeskeli aina joku raha-ansiolla maaseudulla. Välistä olivat
Lorentso ja Fidelio aivan kahden kotona.

Pimeitten iltojen alkaessa oli Lorentso ostanut taloon kirjavasta
paperista tehdyn lyhdyn. Kun sen sisään sytytti kynttilän, niin
muuttui huone kuin taikasauvan kosketuksesta: ruma, epätasainen
kivipermanto muodostui kauniiksi mosaikkilattiaksi, mustunut, avoin
liesi sai punertavan marmorin karvan, risaiset vaatteet vuoteessa
hohtivat silkiltä, ja homepilkut seinillä kävivät kauniiksi,
epämääräisiksi kuvioiksi.

Mutta nyyhkien heittäytyi Lorentso vuoteelle, jonka peite lyhdyn
valossa silkiltä välähteli. Hän itki niin, että Fidelion täytyi
herätä unestaan.

Vai jo se taas siellä ajattelee kaunista Italiaansa. Jo, jo täytyy
nousta lohduttamaan! Ja Fidelio hieroi unet silmistään, hypähti
kolisten pöydälle, voimisteli hetkisen poikkipuulla, joka oli tuolin
jalassa, ja koetti jos jollakin lailla johtaa isäntänsä huomiota
muualle. Ei auttanut! Yhä Lorentso vain nyyhki. Vihdoin ei Fidelio
keksinyt muuta keinoa kuin kavuta vuoteelle, asettua Lorentson
rinnalle ja nipistää leuasta. No, tottapahan, vihdoinkin huomasi
marakattinsa.

-- Vai sinä, Fidelio, siihen tulit, hymähti Lorentso surumielisesti
ja alkoi silitellä elukan selkää. -- Sinä et ymmärrä, niiksi Lorentso
itkee, sillä sinä et koskaan ole nähnyt etelän taivasta!

Fidelio vilkutteli ymmärtäväisen näköisenä silmiään, ikäänkuin
vakuuttaakseen, että ymmärtää, hieroi käsiään, suuteli Lorentsoa
keskelle suuta ja alkoi vihdoin tanssia hänen rintansa päällä.

Täytyihän sen tempuille väkisinkin nauraa!

-- Ole hiljaa, virkkoi Lorentso vihdoin, niin kerron sinulle
etelästä. Siellä on taivas niin sininen, maa niin viheriä, lehdot
tuoksuvat ja päivä paistaa paljoa lämpöisemmin kuin täällä. Siellä
kasvaa appelsiineja niinkuin täällä potaatteja ja viinirypäleitä
niinkuin täällä pihlajanmarjoja. Siellä on aina kesä, ihmiset ovat
aina iloisia ja ystävällisiä... Ymmärrätkö nyt, Fidelio, miksi
Lorentso itkee, kun etelää ajattelee?

Lorentso oli puhuessaan lämmennyt. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät
loistivat. Yhä hellemmin silitteli hän marakattinsa karvaa.

Fidelio sipaisi tuon tuostakin käpälällään hänen poskeaan, mutta
sai äkkiä tuuman päähänsä, kapusi ketterästi alas sängystä, katosi
nurkkaan, kaivoi kiven alta esiin punaisen samettipussin, jota kynsin
hampain alkoi raahata sänkyä kohti.

Mutta huomaamatta ystävänsä poissaoloa, oli Lorentso jatkanut
puhettaan.

-- Siellä on sinisen meren rannalla oleanderilehto, johon illalla
pojat ja tytöt kokoontuvat laulelemaan ja leikkimään. Pimeän tullessa
ripustetaan oksille kirjavia lyhtyjä... Ymmärrätkö, Fidelio, miksi
Lorentso niin mielellään katselee maailmaa punertavan lyhdyn valossa?

Samalla alkoi lattialta sängyn vierestä kuulua kummallista kolinaa.

Fidelio siinä viskeli pussia edes takaisin. Lorentso hypähti ylös ja
oli hetkessä polvillaan pussin ääressä marakattinsa kanssa.

-- Niin, puhui hän kiihkeästi, lasketaan, lasketaan, paljoko on
rahaa, koska päästään lähtemään etelään!

Hän kaasi rahat lattialle. Ne olivat pelkkää kuparia, mutta
niistä tuli suuri läjä. Hän asetteli kymmenpenniset eri läjiin ja
viisipenniset eri läjiin, jokaiseen kymmenen tai kaksikymmentä
kappaletta.

-- Mennäänkö, Fidelio, alkoi hän hetken kuluttua, pian vaihtamaan
kuparit hopeiksi? Repeää jo kohta kaunis samettipussi!

Lorentso oli polvillaan lattialla rahaläjänsä ääressä. Lyhdyn
himmeässä valossa näyttivät hänen silmänsä iskevän tulta. Fidelio
puuhaili hänen vieressään, tanssien ja viskellen rahoja, jotta helisi.

-- Ei, ei! huudahti Lorentso hetkisen kuluttua. -- Vuosi vielä
kylmässä pohjolassa. Mutta sitten vie Lorentso Fidelionsa etelään,
sinne, missä taivas on niin sininen, ilma lämmin ja ihmiset aina
iloiset!

Fidelio oli vetänyt punaisen pussin päälleen, niin että ei näkynyt
mitään. Siinä se leikki sokkoa ja teki mitä hullunkurisimpia hyppyjä.

-- Sinä tahtoisit, veitikka, naurahti Lorentso, koltun punaisesta
sametista. Niinkö? Mutta siihen ei nyt ole varaa. Täytyy säästää
kaikki matkaa varten, ymmärrätkö? Sinne etelään kun päästään, niin
et enää tarvitse kolttuja, vaan tekisi mielesi riisua yltäsi omat
karvasikin!... Anna pussi tänne, veitikka, näkevät vielä ikkunasta
ihmiset, että me täällä laskemme rahoja, ja tulevat ja ryöstävät.

Hän pisti rahat pussiin ja kätki sen huolellisesti loveen, joka oli
kivilattiassa.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut vuosi, oli taas syksy. Lehdet jo varisivat puista ja
aamuisin vetäytyi maa kuuraan.

Eräänä iltana nähtiin Lorentson, kasvoissa iloinen ilme, astelevan
asuntoansa kohti. Fidelio istui positiivin päällä, tyytyväisenä
katsellen ympärilleen. Tuntui hauskalta taas tulla Helsinkiin.
He olivatkin olleet monta viikkoa poissa maalla, olivat olleet
markkinoillakin mukana. Hyvähän siellä yleensä oli ollut kulkea.
Ihmisiä oli laumoittain kokoontunut heidän ympärilleen ja Fidelion
tanssi oli herättänyt erityistä huomiota.

He tapasivat asuntonsa pimeänä ja tyhjänä. Avain oli noudettava
talonmieheltä. Kylmää siellä oli ja kolkkoa. Kirjava lyhtykin oli
rikottu heidän poissaollessaan.

-- Älä ole milläsikään, naurahti Lorentso, kun näki marakattinsa
naaman pitenevän tyytymättömäksi. -- Pane sinä nyt pois rahat, niin
Lorentso sillaikaa noutaa kaupungilta ruokaa. Tänä iltana pidetään
lystiä, tuodaan kotiin hyvää, ja sinä saat makeisia!

Lorentso heitti samettipussin lattialle ja läksi. Fidelio oli pahalla
päällä. Se tahtoi nyt ensinnä tallustella pitkin huonetta tutkimassa,
oliko kaikki paikoillaan. Mitä vielä! Ruukku oli rikottu ja...
Samassa kävi ovi. Joko Lorentso palaa?

Ei, se oli nuori mies, jonka Fidelio joskus ennenkin oli nähnyt. Hän
tuli hiljaa, katseli varovaisesti ympärilleen, pysähtyi portaille
kuuntelemaan ja hypähti sitten parilla askeleella keskelle huonetta.

Mutta Fidelion epäluulo oli herännyt. Samettipussi oli paikalla
muistunut sen mieleen.

Poika lähenikin nurkkaa, jossa rahoja tavallisesti säilytettiin.

Silloin hiipi Fidelio hiljaa esiin, kävi kynsin hampain kiinni
pussiin ja rupesi kuljettamaan sitä sängyn alle piiloon. Suuri
ahdistus oli vallannut sen, sydän löi niin, että itsekin kuuli.
Jos vievät pussin, niin sitten itkee taas Lorentso. Se täytyy, se
täytyy pelastaa! Ja Fidelio raastoi sitä voimiensa takaa. Mutta äkkiä
kääntyi mies.

-- Vai täällä se on talon rahavartija! pääsi häneltä. -- Pussi tänne,
taikka...!

Hän tavotteli pussia, haparoiden molemmilla kourillaan, mutta Fidelio
eteni etenemistään. Kun nurkka tuli vastaan, istuutui marakatti
pussin päälle ja näytti hampaitaan.

-- Vai et anna, sanoi poika, oma syysi sitten!

Hän potkaisi suuren saappaansa koron suoraan Fidelion päätä kohti.
Marakatti parkaisi ja kaatui suin päin permannolle.

Kun Lorentso hetkisen kuluttua, kädessä kirjava lyhty, ruokavaroja ja
makeisia, palasi, oli huone: pimeä, tuoli kumossa, kivi rahasäiliön
päältä keskellä lattiaa, pussi poissa ja Fidelio kuolleena. Joku oli
tietysti ikkunasta nähnyt hänen palanneen markkinamatkalta, otaksunut
hänen ansainneen rahaa ja tullut niitä ottamaan. Fidelio oli varmaan
puolustanut pussia ja sentähden saanut surmansa.

Tämän kaiken ymmärsi Lorentso silmänräpäyksessä.

Sytyttämättä jäi häneltä sinä iltana kirjava lyhty. Eikä hän itkenyt
kotimaan lehtoja ja sinistä taivasta, vaan marakattinsa kylmenevää
ruumista hän silitteli ja siinä itki ja valitti:

-- Olisivatpa vieneet rahani, vähät minä siitä, mutta kun veivät
ainoan ystäväni. Ja juuri nyt, kun meidän piti lähteä! Sinä et
koskaan saanut nähdä etelän taivasta, et koskaan tuntea eteläisen
auringon lämpöä. Oi Fidelio, Fidelio!



EI VIERIVÄ KIVI OTA SAMMALTA.


Silloin oli torppareilla herrain päivät, kun sai kaataa kaskea
niin paljon kuin tahtoi ja jaksoi. Korvet paloivat kulossa, jotta
tervaskannot ratisi ja kiehui eikä siitä kukaan sakottanut. Talon
omistaja asui toisella tilallaan kirkonkylässä kolmen peninkulman
päässä, tuli kerran vuodessa kantamaan verojaan ja kiitteli silloin
sitä, joka oli raatanut suurimman kasken. Sellainen tilus esim. kuin
Niemen torppa, joka maksoi 150 markkaa paitsi matkareissua, puoloja,
kehruuksia, kinkerileipiä ja muuta sellaista, kaatoi kaskea 7, 8
tynnörinalaa. Silloin eli torppari. Silloin ei puuttunut leipää ja
tuli vero maksetuksi.

Mutta herra kuoli. Talo kirkonkylässä myytiin veloista ja rouva
rakennutti kartanon sydänmaahan Mainion mäelle, johon muutti asumaan
joukkoineen. Siitä ei ollut hyvää odotettavissa, kun haltija muutti
niin likelle. Siitä varmaankin torpparin oikeudet kärsisivät. Hänen
vapauttaan ruvettiinkin sulkemaan kaikennäköisien rajojen sisään:
kiellettiin ottamasta rehuiksi petäjä- ja kuusipuita, pantiin
kontrahtiin, että hän saa ottaa polttopuut talon maalta _sieltä
mistä määrätään_, kiellettiin päästämästä sikoja väljälle metsälle,
käskettiin laajentamaan peltoja ja komennettiin panemaan lapsia
kiertokouluun. Ja vihdoin viimein rupesi liikkumaan sellainen huhu,
että kasket otetaan kaikki pois, hävitetään koko metsänviljelys ja
torpparin tulee turvautua peltoonsa.

Niemen Matti kun tämän puheen kuuli, piti sitä ensin leikkinä. Sitte
hän rupesi huolehtien sitä uskomaan.

Kasket pois? Mistäs sitte tulee leipää? Pellot eivät kasva ja jos
kasvaisivatkin, ovat sellaisia tilkkusia, että eihän niistä leipä
piisaa. Eihän niistä lähde kuin nälkää. Kasketta ei tule aikaan
mitenkään.

Matti tiesi, että maata löytyy muuallakin ja että kaskia ei
kaikkialta hävitetä. Hän päätti lähteä hakemaan toista paikkaa ja
heittää koko Niemen rouvalle itselleen viljellä. Sillä mistäpä tuo
saisi torpparia, kun ottaa pois metsämaat. Mutta emäntä pani vastaan.

-- Ei vierivä kivi ota sammalta, sanoi hän miehelleen.

Niemen torppaan oli niin totuttu. Se oli hänen syntymäkotinsa. Matti
oli tullut siihen kotivävyksi ja sitte ottanut sen omalle nimelleen.
Siinä oli tehty niin paljon työtä, oli rakennettu pärekatollinen
tupakin, oli soudettu ruuhella pientä lampea, laskettu verkkoja
kaislikkoon, mertoja joen suuhun. Emäntä oli sillä rannalla tottunut
sotkemaan vaatteita, lapset onkivat siellä niin mielellään. He
olisivat sitten saattaneet sattua sellaiseen paikkaan, joka ei olisi
ollut niin likellä järveä. Ja siinä olisi sitte kuitenkin alotettava
uudestaan työ ennenkuin totuttaisiin. On tietysti totta, että
kasketta ei tule toimeen, mutta saattaisihan rouvalta ensin käydä
kysymässä ennenkuin lähtee uusia tiloja hakemaan.

Ja emäntä läksi kysymään. Hän tahtoi itse puhua rouvalle, sillä hän
oli rohkealuontoisempi kuin Matti. Nyytti kädessä hän astui sisään
pihaan portista, joka oli ihan uusi ja vielä maalaamaton. Pihassa
oli tukkityviä, laudanpätkiä, sahajauhoja, liisteröittyjä, kirjavia
paperiliuskoja, maalipyttyjä, lapioita, pöytiä, sanalla sanoen:
kaikkia mitä tarvitaan ja mitä jää rakentaessa taloa sellaista,
kuin tämä, joka puolessa vuodessa oli kohonnut Mainion mäelle.
Rakennus oli ulkoa päin laudoitettu, telineitä myöten kulkivat vielä
rakentajat. Kyökin porstuaan astuttiin kahta rinnakkain huojuvaa
lautaa pitkin.

Emäntä seisahtui katselemaan. Hänellä oli täysi oikeus katsella:
heidän, torpparien, rahoilla oli koko koreus saatu aikaan. Eikä hän
oikeastaan tuntenut iloa, paremmin jonkinlaista katkeraa mieltä. Hän
astui kyökkiin. Ristikirjava hame kahisi, vihtoriini-röijy kiilsi.
Helman alta näkyi kengännokka, leveä kuin lapionkärki. Hänen huivinsa
oli uusi, vankka ja kankea. Sieltä sisältä tunki maalin haju häntä
vastaan, hella ja muuri olivat hohtavan puhtaat, kaikki uutta ja
siroista. Nurkassa makasi suuri, mustankirjava koira, suorana kuin
lankavyhti ja kieli pitkällään. Se heräsi ja haukahti pari kertaa
niin mahtavalla äänellä, että emännän sydän sykähti. Se oli hirveän
suuri, oli se toista kuin heidän Musti-rakkinsa. Ja kuinka sillä
oli lystikkäät käpälät ja rinta: ihan kuin mateen nahasta! Mutta
minkä verran se mahtoikaan syödä tuo tuollainen peto. Miehen osan!
Koira tuli emännän luo. Hän piti koirista eikä hän voinut muuta
kuin myöntää, että tämä oli sangen kaunis. Silmät näyttivät niin
viisailta. Mutta hän työnsi sen luotaan, asetti nyytin pöydälle ja
avasi sen. Kun rouva tuli sisältä, loistivat puuvadista, valkoisesta
peitteestä häntä vastaan kypsät, punaiset mansikat. Hän siirsi
neulomatyönsä kainaloon, antoi emännälle ystävällisesti kättä, käski
istumaan, kysyi mistä hän oli ja kiitti marjoista.

-- Niin kauniita marjoja, niin kypsiä, ja niin puhdas vaate!

-- Kyllähän täälläkin osataan pitää puhtautta, vaikka ollaan kirkosta
kaukana.

Emäntä istui totisena penkillä silitellen nenäliinaansa.

-- Ehkä emäntä tahtoo käydä katselemaan tänne sisään siksi kunnes
kahvi joutuu?

Emäntä nousi, sanaa virkkamatta.

-- Tämä on ruokasali.

Siellä istui avonaisen ikkunan edessä tyttö kirja kädessä. Noinhan
ne herrojen lapset ehtivät arkipäivinäkin lukemaan kirjaa. Tuokin,
joka on parhaassa paimen-iässä. Mutta paljain jaloin hän oli ja
ystävällisesti hän tuli tervehtimään, ja johti vielä emäntää
sisähuoneisiin.

Kaunista oli kaikkialla. Koreat paperit seinissä, katot valkoiset ja
jos jonkinlaista huonekalua. Jota useampien huoneitten läpi käytiin,
sitä kauniimpia sieltä vaan tuli. Emännän silmä oli tarkka ja huomasi
kaikki. Hän koetteli tuolin päällisiä, hän kyykistyi näkemään sohvien
alukset. Kukkien välissä oli korkea, kapea ovi, joka vei kiiltävään
huoneeseen, joka näytti hiukan alenevan muista matalammalle. Hänen
piti sinne juuri mennä, kun hän huomasi olennon liikkuvan vastaansa
ja tunsi olennon omaksi itsekseen. Hän ojensi kätensä suoraksi ja
sormet sattuivat sileään, kylmään lasiin. Peilihän siellä oli! Sen
verraton peili! Emännän täytyi hämmästyksestä puhjeta nauruun.

-- Eikö emäntä ole nähnyt semmoista ennen?

-- Missäs minä sitte.

Hän piti kukkasista, koetteli niiden lehtiä ja kyseli nimiä.

-- Meillä kanssa keväiseen aikaan on kukkasia, mutta eihän niitä
talvella käy pitäminen.

-- Miks'ei?

-- Niin, kun paleltuvat. Ja torakat ovat niin pahat syömään. Syövät
yksin väkevät turkinliskotkin.

Tultiin korkeille portaille, jossa mies vielä oli höyläämässä. Sieltä
näkyi kauas metsää, järveä, ahoa, halmetta.

-- Ei olisi uskonut tällaista taloa nousevaksi Mainion mäelle.

Emäntä oli kokonaan unohtanut kasket. Hän kyseli, katseli, ihmetteli
ja ihaili. Hän jo rupesi tuumaelemaan kuinka Niemen mustassa tuvassa
ja pienessä kammarissa saataisiin aikaan kaunistavia muutoksia. Hän
sai kukkassiemeniä ja sai neuvoja niiden hoidosta. Silloin portista
juosta raksutteli pihaan pieni musta, pystykorvainen koira, häntä
kipparassa. Se nuuski ja tähysteli tietä.

-- No mutta Musti! meidän Mustimme! On päässyt karkuun saunasta ja
haistanut jäljet.

Ja koira kuuli emäntänsä äänen ja juoksi suoraa tietä hänen luokseen,
vieläpä rupesi haukkumaan talon tyttöä. Se tuli kuin muistuttamaan
emäntää asiasta, joka oli ajanut hänet tänne ja jonka hän oli ihan
unohtanut ihaellessaan hovin komeutta. Nyt hän kävi totiseksi, ei
kysellyt enään mitään eikä viivytellyt, kun lähdettiin kyökkiin
takaisin. Siellä oli syntyä aika kahakka, kun talon suuri koira
huomasi Mustin läheisyydessään. Mutta rouva joutui hätiin, ajoi ulos
koiransa ja Musti pelasti nahkansa penkin alle, emännän helmojen
suojaan, josta se välistä pisti suippean, pienen kuononsa vainuamaan.

Emäntä sitoi huivinsa lujempaan. Hänen suunsa oli jäykästi supussa.
Hän käänteli ja silitteli suoraksi nenäliinaansa. Niin hän istui
sanatonna ja juhlallisena, kunnes alkoi:

-- Kun ne puhuvat meidän puolellamme, että pitäis otettamaan pois
kaskilupa. Sitä minä oikein läksin kysymään. Matti meinasi jo
lähteä kuulustelemaan toista torppaa, mutta minä ehkäisin, sillä
muuttamisesta ei rikastuta ja saahan sitä ensin rouvalta käydä
tiedustamassa.

Hän näytti oikein uhkaavalta ja käänteli hurjasti huivia käsissään,
katsellen vilkkumatta rouvaa, joka tyynesti kuunteli.

-- Mutta arvaahan rouva sen, että kasketta ei kukaan elä.

-- Hyvä emäntä, meidän metsämme ovat niin lopussa, ettei...

-- Voi, voi, kuinka sitä löytyy kaskimaata! keskeytti emäntä.

-- Ettei sitä mitenkään voi antaa niin paljoa kuin ennen. Tulee jo
pian puute polttopuista. Emme me hävitä kaikkea kaskiviljelystä
yhtaikaa, mutta vähitellen, vähitellen.

Rouva oli sanomalehdistä ja asiantuntijoilta saanut selville
kaskenpolton varjopuolet ja hän piti nyt emännälle puheen,
jossa hän selitti hyödyn siitä, että uhraa työnsä ja voimansa
pellonviljelykseen.

-- No, niinhän se voi olla sen jolla on peltoja. Mutta kun on
sellaisia tilkkusia kuin meidän. -- Laajentaa? Niin kuka siihen
ehtii. Se on työlästä. Ei. Köyhyys siitä tulee ja nälkä. Ja pois on
lähdettävä koko tilalta. Jo muutoinkin on maksettu takuita, kun on
se toinen toveri siinä, se Matti -- hän tarkoitti miestään -- aina
ollut sellainen lerpakko lupaamaan, sekä selvänä ollessaan että
juomapäissään.

-- Ohhoh. Juoko teidän miehenne! kysyi rouva osanottavaisesti.

-- Joihan se takavuosina. Mistäs sitä nyt enään juo, kun ei mistään
saa. Ei sillä, että se olisi ollut mulle paha taikka lyönyt, palasipa
kotiin selvänä tai päissään. Ei se minua ole koskaan hätyyttänyt.
Mutta takasi aina muille ja niitä takuita on nyt maksettu pitkin
aikoja. Jos ei saa enään edes kaskeen turvata, niin ei ole edessä
muuta kuin: kerjää!

Rouva koetti välittää ja sovitella, mutta emännän vaatimukset olivat
suuret. Hän malttoi tuskin juoda kahviaan loppuun. Hänessä kiehui
mieliharmi ja kiukku. Hän ei kehdannut sitä ajaa rouvalle, mutta
kotiin. Sentähden hän heti nieltyään kahvin, korjautui pois tyhjine
vatineen, koirineen.

Hän kulki kiireesti leveää polkua, huomaamatta mitään ympärillään.
Hän ei edes muistanut kuunnella lehmän kelloja, tietääkseen mistäpäin
lehmät illalla olivat noudettavat kotiin. Tien yli juoksi jänis ja
vähän matkan päässä vouskuttava Musti.

Emäntä ajatteli muuttoa Niemen torpasta. Mistä saanee rouva uuden
tulokkaan? Tulijoita löytyy kyllä aina, mutta mimmoisia! Hän ajatteli
jonkinlaisella riemun ilkeydellä sitä, että vaikka täytyisi rouvan
vielä pakostakin antaa kaskea edes kolmatta tynnöriä. Ajatuksiin
vaipuneena hän käveli tuttua, kivistä tietä. Ilma oli kirkas ja
lämmin. Oikein näytti koettavan hyvä pouta alkavalle heinänteolle.

Tuli ylämaa ja mäki. Kahden puolen tien humisi siinä ihana
koivumetsä. Puut olivat niin suuret ja suorat, tuohi niissä niin
eheää ja valkoista. Sieltä näkyi matkan päässä torppa, lakealla
niemellä, järven rannalla, peltojen ympäröimänä. Siinä emäntä
seisahtui. Hän ei voinut astua edemmäksi. Samaa maata, jolla hän nyt
seisoi, oli hän ollut isävainajansa kanssa vierittämässä sulaksi
ja isä oli maininnut jo sitä ennen syöneensä siitä ruiskylvön. Hän
oli leikannut siitä talkoolla, oli nähnyt sen heinettyvän ahoksi,
nähnyt metsän kasvavan, taittanut siitä vastaksia monia kertoja
lämpöisinä kesäiltoina. He olivat Matin kanssa päättäneet kaataa sen
kaskeksi ja olivat sitä säästämällä säästäneet, jotta se sitte oikein
kasvaisi. Ja pitikö se nyt jättää muitten kaadettavaksi? Emäntä
tunsi eronhetken tuskaa kurkussaan, hän tunsi sitä yhä enemmän, jota
likemmä hän tuli kotoa, kulkiessaan läpi vasikkahaan, jossa puut
olivat tupsulatvaisia tynkiä, tarkasti ketettyjä kerpuiksi.

Matti oli veistämässä haravaa tuvan edustalla. Hän kohotti vähän
päätään, kun vaimo tuli kujansuussa, mutta eivät he toisilleen
virkkaneet sanaakaan. Emäntä meni suoraa tietä aittaan vaihtamaan
vaatteita. Lapset eivät uskaltaneet häneltä mitään kysellä, siksi
nurja oli äidin muoto. Hän otti kontin ja varusti siihen evästä. Sen
hän läjähytti miehensä eteen.

-- Lähde nyt, niin olet samalla kirkossa!

Oli näet lauvantai. Matti ei pyytänyt likempiä tietoja. Hän ymmärsi
heti kaikki tyyni.

-- Vai ei luvannut rouva kaskea, saneli hän hiljaa itsekseen ja
nähden vaimonsa malttamattomuuden, lisäsi hän: -- älä nyt hätäile,
lähdenhän minä tästä kunhan nyt kylvystä pääsen.

Ja Matti läksi jo samana iltana, sillä kirkolle oli pitkä matka.
Emäntä jäi kotiin tutustumaan erontekoon Niemen torpasta.

Seuraavana iltana palasi Matti kotiin, alla päin, pahoilla mielin.
Vaimo kyseli ja urkki, mutta Matista ei lähtenyt mitään ennenkuin hän
oli syönyt, kylpenyt ja sytyttänyt piippunsa. Sitte hän vähitellen
alkoi kertoa retkestään. Hän oli tiedustellut torppia monelta
isännältä, mutta ne eivät olleet luvanneet kaskea senkään vertaa,
mitä rouvalta saattoi toivoa.

-- Jaa-a, sanoi emäntä kylmäkiskoisesti. -- Ei kasketta tule aikaan.

Isäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäisi tavattomalla kiivaudella.

-- Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta, ja samaa
olen minä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos
sattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään
vaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo
totuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa,
eikä järveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä
mäeltä, koskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa.
Laajennetaan peltoja sillä välin. Ehkä tässä nyt toimeen tullaan.

-- Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata
pikkusen pensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan
puheille. Minä kirnuan aikaiseen aamulla ja tyhjennän kananpesän,
jotta saat tuliaisiksi.

Matti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin
askareilleen.

(Nähtyä ja tunnettua.)





KYÖSTI WILKUNA.


Syntynyt 4/5 1879 Nivalassa, yliopp. 1903; toiminut
kansakoulunopettajana ja sanomalehtimiesnä. Julkaissut m.m.
_Novelleja_ ja _Yksin elämässä_.




KESKEN JÄÄNYT.


Yhtä toivottoman tasaisena ja puhtaaksi nuoltuna levisi niitty niin
kauas kuin silmä kantoi. Ainoana vaihteluna olivat heinäladot, joita
riitti joka suunnalle niin pitkälle kuin niittyäkin ja jotka heiniä
täyteen ahdattuina ja ovet tiiviisti sulettuina muistuttivat täyteen
syönyttä ja yltäkylläistä ihmistä, joka ynseästi hymyilee muiden
puutteelle. Naiden seinät olivat syyssateissa muuttaneet harmaan
värinsä melkein mustaksi, samoinkuin siellä täällä näkyvät aidatkin.

Yhdellä puolen rajoitti niittyä kyläntie, joka pitkällisten sateiden
aikana oli muuttunut kauttaaltaan viheliäiseksi savilätäköksi, johon
pyörät upposivat lähes akselia myöten. Heti kyläntien syrjässä oli
pitäjän uusi hautausmaa, jonka punaiseksi maalattu ruumishuone näytti
nyt samanväriseltä kuin niittyladotkin.

Hautausmaan kohdalta kulki keskiniittyä kohti kaksi riviä
linjaseipäitä, kymmenen syltä aina seiväsparin väliä. Seivästen
välissä oli ojankaivos. Valmista ojaa molemmille reunoille kohonneine
savi- ja murapattereineen ulottui jo pitkälle niitynselkää kohti
ja siinä, jossa se päättyi, liikkui jotakin harmajaa, samalla kuin
patterien päihin liittyi savilohkare toisensa jälkeen. Ojankaivaja,
joka siinä lakealla niitynselällä murheellisen syystaivaan alla
uurasti, tuntui tieltä katsojasta itsepintaiselta myyrältä.

Heiskan Kalle, sydänmaan mökkiläinen, oli ottanut urakalla
kaivaakseen ojaa neljäsataa syltä ja maksuksi piti hänen siitä saada
lehmä. Viikko jälkeen Pertunpäivän hän oli alkanut ja tuli nyt tänä
iltana kaivaneeksi umpeensa kaksi viikkoa. Sateista huolimatta hän
oli joka päivä siirtänyt ojanpäätä kaksikymmentä syltä eteenpäin ja
tiesi olevansa jo sivu puolivälin koko määrästä.

Hän oli pieni, hinterä mies, kasvot laihat ja kuin alkuperäisestä
koostaan pienemmiksi kuihtuneet. Oli ihme, että hän sentään jaksoi
ojan pohjasta viskellä niinkin suuria lohkareita. Vaatteet olivat
joka puolelta savessa ja murassa ja varsinkin olivat kengät, joiden
varret oli sidottu pajuvitsalla, yhtenä savitönkkinä.

Ojaa kuljetti hän eteenpäin kolmella pistokerroksella. Ensin löi hän
linjaseipäistä suuntaa tähdäten rajaviivat ja nosti ensimäisellä
lapiopistolla varsinaisen maankamaran. Kun hän siten syntynyttä
uraa oli kulettanut jonkun syllän edelleen, palasi hän takaisin ja
ryhtyi savikerrosta puhkaisemaan. Jalallaan lapion olkamukselle
polkaisten painoi hän lapionterän ensin reunaa pitkin alas, sitten
samansuuntaisesti keskikohdalla ojaa ja viimeksi poikittain, jolloin
kuutiomainen möhkäle tuli joka puolelta rajoitetuksi. Alapuolelta
se oli vielä kiinni, mutta kun hän lapiota viime pistoksen jäleltä
vähän aikaa liikutteli edestakaisin, jolloin vesi repeimiin
tunkeutuen synnytti korahtelevia ääniä, irtausi se kokonaan ja jäi
lapionterälle. Silloin hän kyyristäysi, ikäänkuin koko mies olisi
pienemmäksi kutistunut, pinnisti sitkeitä jänteriään ja heitti
lohkareen ojan reunalle, johon se vedestä valuen jäi ennemmin
nousseiden päälle mötköttämään. Mutta ikäänkuin saaliinhimo olisi
kiihtynyt ryhtyi hän heti samoilla tempuilla irroittamaan rinnalta
uutta lohkaretta, jonka vipusi irti saatuaan toiselle reunalle
-- ja niin edelleen, kunnes oli päässyt siihen saakka, mihin oli
ensimäisen pistoksen jättänyt. Siihen päästyään laskeutui hän pohjaan
ja puolisäärestä savisessa vedessä seisoen syyti hän irtaimen muhan
ja töryn ojan pohjalta pois. Jälelle jäi nyt valmis, siistireunainen
oja, jonka pohjassa vaisua syystaivasta heikosti kuvastellen seisoi
väreetönnä savinen vesi.

Saatuaan päällimmäisen pistokerroksen viedyksi muutamaan mättääseen
saakka, jonka hän jo etäämpää oli levähdyspaikkana merkille
pannut, painoi hän lapion maahan, oikaisi ponnistusta kysyvällä
liikkeellä vartalonsa ja silmäsi ympäri taivaan, joka oli täyteen
ahdattuna sinne tänne kiitäviä ja toistensa ympäri kieriviä
harmaita vesihöyryjä, mitkä tavantakaa tuulen mukana vihmoivat
alas vettä kuin pienisilmäisestä seulasta piristellen. Hän asetti
mättäälle kintaansa, selkäpuolet ylöspäin, ja istui niiden päälle,
täytti piipun ja nähtävällä nautinnolla savuja vedellen syventyi
mietteisiinsä.

Mitäpä hän muuta olisi miettinyt kuin lehmää, jonka hän joka
lapiopistokselta tunsi yhä enemmän omakseen muuttuvan. Siinä samassa
asiassa hänen ajatuksensa olivat työskennelleet alunpitäin, aivan
siitä alkaen kun hän ojan alkupäässä ensi kerran lapionsa maahan
painoi, -- ja siitä oli jo kaksi viikkoa aikaa. Kaikki tällaiset
mietteet ja suunnitelmat päättyivät aina lopuksi siihen, kuinka
Maija, hänen vaimonsa, ojan päättyessä tulee häntä hakemaan ja
he yhdessä lähtevät lehmää kuljettamaan kotiin, hän itse päästä
taluttaen ja Maija perässä piiskalla rapsien. Puolitaipaleella tulee
sitten vastaan naapurimökin mies, pysähtyy hämmästyneenä, pyöräyttää
mälliä ja saa sanoiksi: "No -- kenenkäs lehmää te...?" ja hän vastaa
lehmää pysähtymättä perässään kiskoen ja kuin mitään erinomaista ei
olisi tekeillä: "Omahan tämä on lehmä!" Ja se naapuri jää suu auki
heidän peräänsä katsomaan...

Kallea kutkuttivat tällaiset kuvittelut ja tuosta lehmän kotiin
kuljetuksesta hän erikoisesti tunsi kuin rintaa hivelevää esimakua
siitä, että heilläkin on taas oma lehmä. Ainakaan kymmeneen vuoteen
sitä ei ollut heillä ollutkaan, ruokkolehmää oli täytynyt pitää,
mutta sekin kävi kovin rasittavaksi. Viimeisestä eivät olleet saaneet
maksetuksi täyttä ruokkoa, jonka vuoksi se oli otettu heiltä pois.

Mutta nyt oli irtautumassa oma lehmä... Ja pitäisi olla hyvä lehmä,
lypsävän kuului hyvästi ja poikivan joulun ja kynttilänpäivän
välissä... Eikä mikään vanhakaan, vasta neljästi poikinut. Emäntä sen
oli sanonut ja oli hän itsekin sarvista katsonut: neljä vannetta oli
ollut sarven juuressa... Tarkkaan hän sen tunsi ulkomuodolleen ja
kun silmänsä ummisti, saattoi hän sen nähdä ihka elävänä edessään:
valkea, hatasarvinen, kylillä laajat vaaleanpunaiset lautumat ja
jalat samoin polvista alaspäin punaiset... Senkin muisti, että vasen
sarvi oli, omituista kyllä, hiukan enemmän sisäänpäin kivertynyt kuin
oikea...

Hän pani vielä toisenkin piipullisen palamaan ja jatkoi mietteitään,
istuen yhä mättäällä ja katsoen jalkainsa välissä piipottavaan
heinänkorteen, jota kohti hän tavan takaa ruiskautti kuuman syljen.
"Mitähän", ajatteli hän, "jos hän nyt heittäisi ojankaivun siihen,
kun puoli lehmää on tienattuna. Suostuisikohan isäntä panemaan
lehmän kahtia..." -- ja hänen piipunöljyn mustaamat huulensa
kiertyivät hymyntapaiseen. "Eipä taitaisi, mutta kun mentäisiin
lakiin, niin eiköhän vain tuomittaisi lehmä kahtia... olihan siinä
vieraat-miehet, kun kontrahti tehtiin... Mutta sitten taitaisi tulla
riita kumpi kummankin puolen saisi... hän tahtoisi takapuolen ja
isäntä myös... ja niin tulisi taas lakiin meno... Hm! kaikkia sitä
aikamies kuvitteleekin" -- ja naurahtaen sylkäisi hän piipunpesään,
kopisteli sen kengän kärkeä vasten tyhjäksi ja nousi työtään
jatkamaan.

Kun oli lauvantaipäivä, ei hän kaivanutkaan nyt kahtakymmentä syltä,
sillä hän oli päättänyt lähteä pyhän ajaksi kotimökille ja sinne oli
kuljettavana lähes parin peninkulman pituinen taival.

Saatuaan iltapuoleen kahdeksannentoista sylen täyteen, nousi hän
ojasta, virutti lapion ja pyyhki siitä mättään kylessä enintä savea
pois sekä pisti pystyyn kaivoksen päähän. Siinäpähän oli valmiina
maanantai-aamuksi...

       *       *       *       *       *

Mutta maanantaina ei Kalle saapunutkaan työtään jatkamaan. Ei vielä
tiistaina eikä seuraavanakaan päivinä. Loppuviikolla tiesivät
sitten sydänmaalta saapuneet viestit Kallen kuolleen. Heti kotiin
tultuaan oli hän häätynyt vuoteeseen, sisältä kun oli alkanut kovin
väännellä ja samalla vilunpuuskat ahdistella. Joutuin hän oli siitä
huonontunut, kunnes loppuviikosta tuli kuolema, ennenkuin pappiakaan
kerittiin hakea.

Sunnuntaina sitten, kahden viikon kuluttua siitä kun Kalle oli
kotimökilleen lähtenyt, läheni hautausmaata savista kyläntietä pitkin
pieni ruumissaattue. Siihen kuului vain yksi hevonen, joka kuljetti
ruumista sekä kymmenkunta jalankulkijaa. Ne olivat Kallen naapureita,
köyhiä metsäkulmalaisia, miehet laihakasvoisia ja järeäleukasia,
korvallisilla harvaa parransänkeä. Velvollisuudentunne ne oli
ajanut tallustelemaan parin peninkulman pituisen taipaleen savista
ja vetelää syrjäkylän tietä, sillä olihan kuollut naapuri hautaan
saatettavana.

Rattailla oleva ruumiskirstu oli peitetty hevosloimella, mikä
aamullisesta sateesta oli vielä märkänä. Pyörät olivat matkalle
lähtiessä unohtuneet voitelematta ja ne kiljuivat nyt surkeasti ja
keskeytymättä. Hevonen oli laiha ja luuskautunut ja pysähtyi joka
kerta kuin pyörä nyrjähti johonkin lyöppeesen. Mutta silloin ajaja,
joka hevosta säästääkseen käveli rinnalla, kiinnitti ohjaksia ja
massautti suullaan. Hevonen pinnisti jalkajänteriään ja sivulle päin
kangertaen sai se pyörän nousemaan ylös. Lopputaipaleella oli toisten
kehoituksesta vainajan vaimo noussut rattaille jalkojaan lepuuttamaan
ja kyyrötti nyt siinä rattaiden keulalla yhdessä käppyrässä. Tylsästi
tuijottivat hänen itkun samentamat silmänsä vaisusti etenevän
hevosen jalkoihin ja savettuneet jalat riippuivat hervottomina alas,
heiluen sinne tänne ajopelin nytkähdyksistä. Niin läheni saattue
hautausmaata, savi litkahteli jalkojen alla ja pyörät kiljuivat
itsepintaisesti kuin pannakseen epätoivoisia vastalauseita elämän
kurjuutta vastaan...

Hautaustoimitus tapahtui pian. Pappi oli tullut suoraa kirkosta
ja hänellä oli kiiru päivälliselle. Ajatteli hän puhua joitakin
lohdutuksen sanoja noille haudanpartaalla seisoville, sillä lesken
katkera itkit likisti hänen sydäntään. Mutta tuo harvalukuinen,
köyhän ja tylsän näköinen saattojoukko teki kovin masentavan
vaikutuksen, sai mielen harmajaksi kuin ylhäällä kaareutuva syksyinen
taivas, ja niin se jäi häneltä tekemättä. Hän luki vain tavalliset
hautausluvut, joiden päälle lukkari alotti virren värssyn. Lukkari
veisasi kenenkään auttamatta ja hänen äänensä yhtyi alakuloisesti
tuulentohauksiin.

Kun hauta oli peitetty ja multa lapion lappeella tasotettu,
hankkiusivat saattajat paluumatkalle. Savi alkoi taas litistä
jalkojen alla ja pyörät surkeasti vinkua. Niityn ohi kuljettaessa
viittasi leski, joka itkun jäleltä vielä niiskahteli ja nenäänsä
niisteli, sitä paikkaa kohti, jossa vainaja oli ojaa kaivanut. Miehet
katsoivat kesken jäänyttä ojaa, joka siitä aidan takaa lähtien juoksi
kauas niityn selälle ja lausuivat joitakin alakuloisia, yksikantaisia
arveluita, että "eihän sitä ihminen tiedä..."

Saattue siirtyi ja hävisi tien mutkaan. Pyöräin kiljunta vain
vielä hetkisen kuului, kunnes sekin kuuluvista hupeni. Kaikki oli
taas äänetöntä ja liikkumatonta niityllä, jonka yllä kaareutui
murheellinen syksytaivas. Ojan päässä näkyi vielä pystyssä Kallen
lapio, siinä johon hän oli sen pistänyt maanantai-aamua odottamaan.
Se piipotti siinä kuin huutomerkki ajatusviivan perässä.

(Novelleja.)





THEODOLINDA YRJÖ-KOSKINEN.


Syntynyt Kiikassa 1/2 1838; omaa sukua _Liman_. Meni 1864 naimisiin
kielentutkijan, maisteri J. A. Hahnssonin kanssa (k. 1888) sekä
v. 1896 senaattori Y. S. Yrjö-Koskisen kanssa. Toiminut naisasian
hyväksi. Julkaissut m.m. kertomuskokoelman _Kotikuusen kuiskehia_,
romaanin _Huutolaiset_, novellit _Kaksi, Joululahjat, Martta_ y.m.,
näytelmät _Ainoa hetki, Savon jääkäri, Viinatehtailia_ y.m. --
Suomentaja.




PIKKU ERKKI.


Pohjois-Suomessa asui pienessä mökissä työmies nuoren vaimonsa
kanssa. He olivat menneet naimisiin, kuten niin moni muukin heidän
vertaisistaan, ilman muuta rikkautta kuin kaksi vankkaa, työhön
kelpaavaa kättä.

Hilma ja Heikki perustivat kodin. Heikki rakensi pienen tupasen,
ja sitten oli pesä valmis. He asettuivat erään sahan läheisyyteen,
jossa Heikki kävi työssä, ja Hilma piti alituisesti hyvää kaljaa
sahan työmiehille tarjolla, joten hänellä aina oli pieni käsiraha.
Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät niin iloisesti, ja taivas
näytti niin siniseltä ja kirkkaalta, ikäänkuin sinne ei milloinkaan
pilvenhattaraa syntyisi.

Ensimäinen talvi meni ja sen perästä kevät ja kesä, aina yhtä
tasaista rataa. Mutta toisena talvena oli perhe-ilo lisääntynyt;
pieni Erkki oli tullut Heikin ja Hilman kotiin ihan kuin
joululahjaksi. Tämä pieni vesa vei nyt äidiltä paljon aikaa, mutta
vielä Hilma ehti tehdä kaljaa yhtä hyvin kuin ennenkin, ja Heikki
teki työtä kuin aimo mies.

Vuodet riensivät eteenpäin, ja pikku Erkki kasvoi ja vaurastui.
Hänellä oli ollut jo pieni siskokin, mutta kun paha kulkutauti,
tulirokko, liikkui, niin korjasi Jumala lapsen. Erkkikin oli ollut
kovin huonona sairaana, mutta tuli kuitenkin terveeksi jälleen isänsä
ja äitinsä iloksi.

Eräänä päivänä toi isä kaupungista tuliaisiksi Erkille kuvapaperin,
johon suurilla kirjaimilla oli painettu: _Jesus tulee!_ Tämä oli
ensimäinen kuva, jonka Erkki oli nähnyt, ja sen vuoksi se tuli
hänelle niin erittäin rakkaaksi. Ei hän silloin vielä paljoa tiennyt
rakkaasta Vapahtajastamme, mutta kun hän tuon kuvan näki, niin hän
joka päivä kysyi äidiltänsä jotakin siitä; ja köyhä, oppimaton
äiti saattoi kertoa kuvasta vaikka kuinka paljon, sillä jokainen
kristittyhän tuntee kalliin Vapahtajamme Jesuksen elämänhistorian.

Sittemmin sai Erkki nähdä monta kuvaa, mutta niistä ei mikään niin
jäänyt hänen mieleensä kuin tuo ensimäinen.

       *       *       *       *       *

Aikojen kuluessa muuttuivat olot Heikin perheessä. Ja syynä siihen
olivat "huonot ajat", kuten sanotaan... Sahan omistaja teki
konkurssin _huonojen aikojen takia_.

Heikki jäi nyt työttömäksi. Hilma valmisti kaljaa, mutta se happani
ennen loppumistansa; ei tullut ostajia. Työtä etsittiin vähän aikaa,
mutta kovin niukasti sitä saatiin.

Kuukausia kului, ja vihdoin, kun varat tuntuvasti vähenivät, päätti
Heikki, samaten kuin moni muu ennen häntä, lähteä pääkaupunkiin
työansiolle. Tuumasta toimeen. Sellaisen köyhän perheen muutto oli
pian toimeen saatu.

Heikki asettui asumaan syrjäkadun ääreen, erään leivintuvan perällä
olevaan pieneen huoneeseen. Hilma rupesi taas valmistamaan kaljaa
myytäväksi ja Heikki sai myöskin työtä. Mutta pikku Erkki ei ollut
tyytyväinen: hänen rakas vapahtajankuvansa oli muutossa kadonnut. Hän
itki sitä kauan, mutta se pysyi poissa, ja lapsen kyyneleet kuivuivat
ja kuva jäi unohduksiin.

Mentiin taas vuosi eteenpäin, mutta rupesivat "huonojen aikojen"
jäljet tuntumaan pääkaupungissakin. Heikin perheeseen tämä koski
myöskin mutta he eivät valittaneet, vaan koettivat tehdä työtä
halvemmasta ja ponnistivat voimiansa yhä enemmän, jotta sillä
saisivat vahinkonsa korvatuksi. Mutta jousi oli liiaksi jännitetty.
Työ ei enää tuottanut ruokahalua, kuten ennen; mies kaatui vuoteelle,
ja vaimon oli vaikea yksin elättää heitä.

Eräänä aamuna, kun pikku Erkki heräsi, näki hän isänsä istuvan
vuoteella kädet ristissä, rukoillen: "hyvä Jesus, tule auttamaan!"
Erkki nousi kiireesti sängystä, puki vaatteet yllensä ja läksi
leipomatupaan, jossa äiti kaljaa valmisti. Hänen mieleensä johtui
kuvapaperi, joka hänellä oli ollut. Se haamoitti ensin ikäänkuin
usvan läpi, mutta usva hälveni, ja nyt hän sen muisti ihan selvästi,
muisti kirjoituksenkin, jonka äiti oli sanonut olleen: Jesus tulee!

"Äiti", virkkoi Erkki, "missä on minun kuvapaperini? Isä huutaa
Jesusta, enkä minä löydä kuvaani!"

"Lapsi raukka, isä rukoilee, että Jesus, Vapahtaja, jonka kuva
sinulla oli, tulisi meitä auttamaan."

"Niin, mutta sitä ei ole, mihinkä se pantiin? Sanoithan, että
minäkin, aina kun kuvaa katselin, muistaisin rukoilla Jesusta, sillä
Hän aina auttaa!"

"No niin, ole nyt vain rauhassa; en nyt jaksa kaikkia selitellä. Kun
lähden kirjakauppaan, tuon sinulle Vapahtajan kuvan", sanoi äiti,
joka oli niin väsynyt, että kärsivällisyys oli hetkeksi poissa.

Kirjakauppa ja tuo rakas kuva ne nyt pyörivät pikku Erkin päässä
eroamattomina; ja kun hämärä tuli, puikahti poika ulos. Hän kulki
katuja pitkin, kurkisti valoisista ikkunoista sisälle. Siellä näkyi
paljo kaunista, mutta kaikki tuo ei Erkkiin mitään vaikuttanut,
sellainen ei häneen koskenut. Vihdoin tuli hän erään kauppapuodin
luo, jonka hän heti huomasi kirjakaupaksi, koska ikkunoista näkyi
paljo kirjoja ja tauluja. Hän katseli kauan ja tarkasti sisälle
-- ja kummallista! Siellä oli kuva, jolla oli sädekehä pään
ympärillä; se oli hänen vapahtajankuvansa näköinen, mutta sentään
ihan toisenlainen. Vaan nytpä ei mikään olisi voinut estää poikaa
menemästä sisälle huoneeseen tuota kuvaa lähemmin tarkastamaan. Hän
riensi sisälle eikä katsonut oikealle eikä vasemmalle, vaan meni
suoraan Vapahtajan kuvan luo, joka hienoissa kehyksissä riippui
seinällä. Poika katseli sitä kauan järkähtämättä. Eräs vanha herra
oli huomannut hänet ja katseli häntä ihmetellen. Vihdoin hän kysyi
lapselta:

"Mitä sinä katselet?"

"Onko tuo Jesus?" kysyi lapsi.

"On se Jesuksen kuva."

"Oi, antakaa minun viedä se kotiini vähäksi aikaa edes! Isä on kovin
kipeä ja huutaa: Jesus, tule luokseni, tule minua auttamaan!"

Vanha herra oli hetken vaiti, mutta kysyi sitten: "onko isäsi ollut
kauan sairaana?"

"On se ollut kauan."

"Onko hänellä lääkäriä?"

"Ei meillä muita ole kuin äiti ja minä."

"Eikö teillä ole ollut ketään vierasta, joka on määrännyt isällesi
rohtoja?"

"Ei meillä ole ketään ollut, äiti vain on antanut vähän ruokaa, mutta
isä ei ole syönyt. Mutta kun saisin Jesuksen meille, niin isä kyllä
tulisi terveeksi. Äiti sanoi, että Jesus kuulee, kun rukoilee."

"Lapsi parka, Hän on sinua varmaan jo kuullut. Rukoile häntä vain,
vaikkei sinulla kuvaakaan olisi! -- Mutta tässä saat paperin oikein
omaksesi, ja siinä on Jesuksen kuva."

Vanha herra otti paperin, jossa Vapahtajan tulo Jerusalemiin oli
kuvattuna. Alle oli painettu: Jesus tulee!

Erkin iloa ei voi kuvata; hän niiasi ja kumarsi, ja silmät
säteilivät. "Tämä on juuri minun Jesukseni, joka hukkui, kun tänne
muutimme", sanoi poika ja aikoi aika kiireesti rientää kotia, mutta
vanha herra käski hänen odottaa, kunnes hän itsekin joutuisi mukaan.

Herra puhui vähän aikaa telefonissa, ja hetken perästä astui eräs
toinen herra puotiin. Vanha herra sanoi pojalle:

"Saata nyt meitä kotiisi!"

Erkin vanhemmat olivat ihmeissään, kun poika astui sisään kahden
vieraan herran kanssa; mutta Erkki ei joutanut heistä huolimaan, hän
vain riemuissaan näytti paperiansa. Se oli ihan samanlainen kuva kuin
se, jonka isä ennen oli hänelle tuonut. "Ja nyt tulee isä terveeksi!"
vakuutti poika varmana.

Vanha herra oli ottanut lääkärin mukaansa. Tämä nyt tutki Heikkiä ja
määräsi rohtoja.

"Mutta meillä ei ole, millä ostamme", sanoi Hilma alakuloisena.

"Kyllä lähetetään, käyttäkää niitä vain, kuten tohtori on määrännyt.
Mutta sinä, pieni poika, pysy aina niin sydämestäsi kiinni
Vapahtajassasi kuin nyt, niin hän sinut varmaan hyvään kotiin
saattaa!"

Herrat menivät pois, mutta muutaman tunnin perästä tuotiin rohtoja ja
ruokaa.

Pikku Erkki nukkui sinä iltana niin onnellisena, kuin ihmislapsi vain
olla saattaa, sillä tuo rakas kuva oli vuoteessa hänen vieressään.
Jesus oli tullut hänen kotiinsa!

Heikki parani vähitellen ja sai hyväntekijältään työtä, mutta pikku
Erkki oli vakuutettu siitä, että Jesus se oli, joka tuli ja teki
kaikki hyväksi.

Ja Erkin usko oli kyllä oikea!

(Uusi Suometar.)





ALPO NOPONEN.


Synt. Rantasalmella 10/12 1862. Käynyt Kymölän seminaarin ja ollut
opettajana ensin Mäntyharjussa sekä v:sta 1893 Helsingissä. Toiminut
muutenkin monipuolisesti ja tehokkaasti kansanvalistuspyrinnöissä.
Julkaissut runokokoelman _Urpuja_, näytelmät _Ahab_ ja _Hemming Gad_
sekä kertomuskokoelmat _Ensimäisellä kymmenellä_ ja _Ihmisyyden
merkki_, sitä paitsi oppikirjoja y.m. sekä erinäisiä suomennoksia
(m.m. Runebergin virret).




SUOMALAINEN EI USKO, JOS EI KOETTELE.


Tätä suomalaista sananlaskua oli minulla tapana matkia. Väliin koetin
sitä seuratakin. Kerron tässä tapahtuman, joka todistaa, että monesti
on parempi uskoa koettelematta tai olla suorastaan uskomatta.

Kun pitäjän kansakoulua ei syntynyt, pääsin kuin pääsinkin Herakosken
sahan kouluun. Olin siellä ensi lukuvuotta. Asuin erään sahatyömiehen
asunnossa, jossa myöskin eräs sahan yövartija Matti Antikainen asui.
Tämä kertoi eräänä talvipäivänä, että sahan alakertaan ilmestyy aina
puolenyön aikana haltia kuohuvasta koskesta.

-- Minkä näköinen se on? kysäisin häneltä.

-- Aivan kuin vanha Rönkkös-vainaja, joka oli alasahan yövahtina
viisikolmatta vuotta.

-- Viisikolmatta vuotta! Onko saha niin vanha?

Mene pois, veikkonen! Johan se on satasen vuotta käydä helskyttänyt.
Rönkkökin on ollut parikymmentä vuotta haudassa olevinaan ja vielä
kuitenkin yöt sahassa kummittelee.

-- Minkä näköinen se on?

-- Vanha ukko, pitkä valkea parta, päässä suurilierinen huovikas,
yllä pitkä sarkatakki, jalassa metrinpituiset virsut. Sellainen
oli Rönkkös-vainaja, ja sellaisena hän joka yö neljännestä vailla
kaksitoista ilmestyy sahan vesirattaan alta ja kävellä luuraa
tarkastamassa joka paikan alasahassa.

-- Mutta kuohuva koskihan se on vesirattaan alla... mitenkä se
siellä...

-- Höperö! Kyllä haltia voi koskessakin asua.

-- Rönköksihän te sitä sanoitte.

-- Haltia se on. Mutta kun se oli hyvä ystävä Rönkön kanssa,
liikkuu se nyt Rönkön muodossa. Kun minä kuolen, ilmestyy se minun
kaltaisenani uudelle yövartijalle.

-- Eikö muille?

-- Jokaiselle, ken on sydänyöllä sahassa.

Olin jo monta kertaa käynyt sahan alakerrassa. Se oli aina herättänyt
ihmettelyäni. Perällä siellä eri suojuksessa pyöriä venkosi iso
vesiratas, räiskytellen ylhäälle vaahtoisia kuohuja. Sen edustalla
oli monenlaisia rattaita; hammasrattaita ja sileäselkäisiä hihnalla
pyöriviä rattaita huhkasi siellä eri suuntiin ja erilaisella
vauhdilla. Siellä kuului vankempi jyhme kuin viidessä riihessä.
Olin aina arvellutkin, että pitää olla joku haltia hoitamassa tätä
jyrisevää koneistoa.

Antikaisen puhetta en kuitenkaan ottanut uskoakseni. Mietin sitä
sentään iltasellakin niin hartaasti, etten tahtonut ollenkaan nukkua.
Ketturoitsin kauan vuoteellani. Kuuloni oli yön hiljaisuudessa niin
teroittunut, että kuulin selvään kosken kohinan ja sahan käynnin sekä
samalla pienimmänkin risauksen uunin puolelta. Tuntuipa kuin olisin
kuullut haltian virsujen sipsutustakin ja pelkäsin, että se tulisi
kurittamaan minua, kun olin hänen olemassa-oloaan epäillyt.

-- Jos Iekki Helynen ja Putukan Pekka uskovat, niin uskon minäkin,
päätin lopulta. Käärin sitten peitteen lujasti pääni ympäri. Päätin
nukkua ja nukuinkin lopulta.

       *       *       *       *       *

Iekki Helynen ja Putukan Pekka olivat kansakoulupoikia niinkuin
minäkin. Kun heidät seuraavana aamuna koulutiellä asuntonsa edustalla
tapasin, sanoin heille:

-- Minulla on tärkeitä asioita kerrottavana.

-- No alapas ladella! sanoi Putukan Pekka.

-- Älä! älä toki vielä; ennenkuin ehdin juosta kelkkani kujasta!
varotti Iekki.

Hän joutui pian kelkkoineen. Minä tuntien arvoisuuteni tärkeän
uutisen tietäjänä aloin astua vakaasti keskitietä, kummallakin
sivullani odotti toveri uteliaana salaisuuden ilmituloa.

Minä kerroin sitten, mitä Antikainen oli minulle kertonut alasahan
haltiasta.

-- Sitä en usko, tokaisi heti Pekka.

-- Miksi et? kysyi Iekki.

-- Sentähden, että Antikainen on aina narrannut minua.

-- Mutta toinen sahamieskin, jonka luona asun, kertoi samaa,
huomautin.

-- Tuppurainen Tappuraisella takuumiehenä, vastasi Pekka päättävästi.

-- Näkevätkö muut sen tontun? tiedusteli Iekki.

-- Jokainen, joka on yöllä alasahassa.

-- Nyt tiedän, mitä on tehtävä, sanoi Pekka. Menemme kolmen ensi
yöksi alasahaan ja valvomme siellä aamupuoleen. Jos emme näe haltiaa,
on Antikainen Luhtajärven viekkain veijari; sen me kuulutamme
suurimmalta sahajauhopakalta koko Herakosken herrasväelle.

-- Aivan niin! Aivan niin! huusimme me toiset.

Päätimme siis mennä iltasilla, kun muut nukkuvat, Antikaisen luo
sahaan. Asia oli pidettävä meidän salaisuutenamme seuraavaan aamuun
saakka. Asunnoissamme vain menostamme ilmoitamme.

Koko päivän kuvittelimme mielessämme tulevaa yötä. Ja milloin vain
kolmen yhdessä olimme, silloin siitä aina hiljaa juttelimme. Toiset
lapset, jotka eivät tietäneet suuremmoisesta päätöksestämme, olivat
mielestämme kovin vähäpätöisiä.

Opetustuntien päätyttyä juoksimme kiireesti asuntoihimme. Minä kysyin
heti Antikaiselta, saammeko tulla yöksi sahaan, että näkisimme
haltian.

-- Yhtä lystiä se minusta on. Tulkaa vain!

-- Palaahan siellä tuli koko yön?

-- Aivan varmasti.

Söin sitten yksinkertaisen ateriani. Sen jälestä tulivat Iekko
ja Putukan Pekka kertomaan, että heidät oli jyrkästi kielletty
ryhtymästä yölliseen urotyöhön.

-- Mutta mene sinä yksin, sanoivat he. Sinusta ei kukaan välitä, eikä
sinua kielletä. Kyllä me uskomme sinua.

-- Minä ostan sinulle sitten huomenna viiden pennin korvapuustin,
lupasi Iekko.

-- Minulta saat kymmenenpennin lakritsatangon, huomautti Pekka.

-- Oli mennäkseen peukalo yhdeksi kämmeneksi! vastasin minä. Päätin
vakaasti mennä yksin, eikä kukaan minua valvonut, olinpa sitten
sihissä tai sahassa.

       *       *       *       *       *

Kahdeksan aikoina illalla varustauduin öiseen uhooni. Antikainen
antoi minulle vanhan turkkikasuran, että en paleltuisi kylmässä
sahassa. Raamatun historian otin mukaani valmistaakseni huomisen
läksyn "Käynti Punaisen meren lävitse".

Jos oli Israelin lapsilla peloittava yö Punaisen meren luona, niin
peloittava oli minullakin. Iltapuoli oli vielä mukiin menevä. Luin
salatulen valossa, ja alussa tuntui hauskaltakin oikein kovasti
pajattaa rattaiden kolinan ja kosken hyrskeen säestyksellä.
Antikainen kävi tuon tuostakin voitelemassa rattaita. Sillä välin
veisteli hän pikku rekiä sahanhoitajan lapsille. Väänsin sitten
hänelle tahkoa, kun hän teroitti kirvestään. Siinä väsyin ja lämpenin
niin, että täytyi jättää pois turkki.

-- Eikö se Rönkön ilmestymisaika jo ala lähestyä? kysyin sitten
Antikaiselta.

-- Kohta, kohta. Mutta käy tuohon sahajauhokasalle odottamaan ja
katso tarkasti vesirattaalle päin; kyllä se pian sieltä tulee.

Käärin turkin ympärilleni ja odottelin siinä seinämällä olevan
valkoisen kummun päällä ratkaisevaa hetkeä. Kun Antikainen oli
lähelläni, en minä juuri pelännyt. Haltiaa sanottiin hyväntahtoiseksi
äijäksi. Eivätkä tontut yleensä kuuluneet ahdistelevan kristittyjä
ihmisiä, jos näillä varsinkin on teräskaluja mukanaan. Ja minulla
oli pieni puukko vyölläni; Antikaisen kirveskin oli sitä paitse
saapuvilla.

Jälymmäksi muuttui öinen ilma. Pakkanen koveni. Koskesta kohoava
kamala huuru tunkeutui sahan alakertaan, joka olikin melkein kuohujen
kohdalla. Se samensi valkean valon ja ahtoi kalseuttaan turkin
sisälle, suuhuni ja sieramiini.

Kiinnitin turkkia lujemmalle ja katsoa tiirotin herkeämättä rattaiden
lomitse siihen koppeliin, jossa iso vesiratas aina yhtä jykevänä
vesivaahdon pärskeessä ja vaaleassa usvassa pyöriä vommasi...
Vähitellen vaivuin kynsilleni sahajauhopengermälle. Kaikki kävi yhä
sekavammaksi. Oli mitä hullunkurisinta kolketta, hihnojen hurinaa
ja veden loisketta. Rattaat venyivät pyöriessään soikeiksi...
Antikainen mennä huristi ympäri niiden niskalla, ja kohta jouduin
minä sahajauhopakkoineni samaan kyytiin...

Kuinka vinhasti pyörimmekään, katselin toki herkeämättä koskeen
vesirattaan alle... ja... kauhistusta!... sieltä Rönkkö kohoaa...
Parta, lakki, takki, kaikki ovat huurteessa, virsut natajavat jäisenä
sen astuessa... Nyt se lähenee ratasta, jonka hartioilla pyörin,
ojentaa kurttuisen kätensä ja ottaa minut turkin rintapieluksesta
kiinni. Silloin seisahtuvat kaikki rattaat, koskikin taukoaa
kuohumasta, mutta minua puistelee tuimasti luiseva ukko. Hampaani
kalisevat vastakkain, ja joka nivel lotisee jäsenissäni... huu!

Ummistin silmäni, etten näkisi hirviön hampaita... aion kuolla
sen kynsiin... Silloin saapuu sahaan koulunopettaja. Tunnen hänet
käynnistä ja äänestä, vaikka en uskalla katsoa häneen. Hän tarttuu
minuun ja ryöstää minut Rönkön kynsistä.

Uskallan avata silmäni. Hieron niitä käsilläni... kah!... Antikainen
siinä onkin. Olen sahajauhopakalla pitkälläni. Valo tuikkaa himmeästi
huurun läpi, rattaat pyöriä koluuttavat kuten ennenkin...

-- Nouse jo! Kello on jo neljä. Uusi vahti tulee, minä menen maata.
Käy sinäkin lämpöiseen pirttiin! sanoi Antikainen.

-- Joko haltia meni?

-- Se kävi ja käänsihe. Kun makasit, jäi se sinulta näkemättä.

-- Kyllä minä sen näin.

-- Vai niin. Luulin sinun maanneen koko ajan. Nousin, aloin astua.
Oli niin kylmä, että leukani loukkua löivät.

       *       *       *       *       *

Aamulla en jaksanut kohota vuoteeltani. Pääni oli kipeä ja rintaani
poltteli...

Päivän vaietessa tulivat Iekki Helynen ja Putukan Pekka. He
lähestyivät vuodettani ja edellinen veti taskustansa korvapuustin,
jälkimäinen lakritsatangon.

-- Oliko siellä haltia? kysyi Iekki.

-- Kyllä siellä oli, vastasin heikosti.

-- Olkoon sitten! Mutta suomalainen ei usko, jos ei koettele, lausui
Putukan Pekka ylevän ryhdikkäänä.

Mutta minä olisin suonut uskoneeni koettelematta. Sillä sain
viikkokausia venyä tautivuoteella pyörien elämän ja kuoleman välillä.

Niin ankarasti oli minua Rönkkö puistellut.

(Ensimäiseltä kymmeneltä.)





MATHILDA ROSLIN-KALLIOLA.


Synt. 28/5 1837 Merikarvialla, o.s. Ahlroth naimisissa Roslin,
muutettuna Kalliola. Kirjoittanut m.m.: _Päättyneen vuosisadan
kynnyksellä; Inkeri_, perhemuistoja Isonvihan ajoilta; _Snäkki_,
kertomuksia.




"PUNAINEN LINTU."

(Kansantarun mukaan.)


Vanhoina aikoina kuuluu raivonneen niin kamala rutto, että ihmiset
kuolivat seurakunnissa vallan sukupuuttoon, kirkot suljettiin ja
avaimet, niinkuin tarut kertovat, Ruotsiin lähetettiin. Iskipä
silloin tuhoava tauti kaukaisten sydänmaidenkin terveeseen kansaan.
Mutta koetettiinpa sitä siellä vastustaakin. Ja siitä se juuri tämä
taru kertoo.

Olipa siellä ylimaassa uudistalo aarniometsän siimeksessä,
Korvenkaski nimeltä.

Eräänä kesäpäivänä aamupuolessa oli Korven Pekka lähtenyt kylässä
käymään, rieskoja ja piiraita kontissaan, ja aikoi Mäenpäähän
appivanhuksia katsomaan, olivatko enää hengissä vai joko olivat
ruton saaliiksi joutuneet hekin, kun ei kahteen; viikkokauteen ollut
mitään kuulunut sieltä. Kaisa emäntä oli jo ollut hyvin levoton, kun
ei kylästä kuulunut muuta kuin etäistä sanomakellojen kumeaa laulua,
joka tuulenhenkäyksen siivillä leijaillen toi kuolontervehdyksiään.
Hänen pyynnöstään oli Pekka lähtenyt tiedusteluretkelleen. Olisi
lähtenyt itse, mutta ei se Pekka päästänyt häntä menemään, ruton
vuoksi, ja taisipa taiten tehdäkin.

Siellä hän nyt seisoi, Pekka, Mäntylän pihalla kontti selässä,
Reetan, Mäntylän koturin vaimon kanssa haastellen.

"Ei, kyllä se niin tosi nyt on, kuin ma sanonkin", puheli Reeta,
"että ei sinun, isäntä hyvä, Mäenpäähän saakka tarvitse mennä, kyllä
he jo eilen haudattiin, vaari jo toissa iltana ja muori eilen.
Mutta kuka sitä sanaa teille olisi lähtenyt viemään. Ei täällä enää
sanansaattajia ole muita kuin kirkonkellot, ja pian kai nekin jo
vaikenevat soittajien puutteessa. Eivät appivanhempasi enää mitään
tuomisia tarvitse. Tuolla tuvassakin makaavat kuin luokona koko väki,
emäntä jo onkin haudattu, ja viimeisiään se vetelee Kaapokin, meidän."

"Vai on se miehesikin, semmoinen reipas mies, vuoteelle kaatunut."

"On toki. En voinut enää olla tuvassa sitä surkeutta näkemässä, kun
ei voi auttaa yhtään. -- Ei tässä sentään jouda kauvan ulkonakaan
olemaan, täytyy mennä taaskin niille suunkastetta edes antamaan.
Mutta eivät sitä kaikki suinkaan tekisi niinkuin minä; ne pakenevat
kuin hullut, juuri kuin siltä siivelliseltä pakoon pääsisi, kun se
tullakseen on."

"Mutta mitenkä se liikkuu ja tulee, se rutto, siitä puhutaan niin
kummia?"

"Vaiti! Hiljaa, älä mainitse sitä! Voi sinua onnetonta, etkö sinä
tuota tietänyt varoa? Ei minun enää väliä ole, varonko vai enkö;
rupeaa se minuun kumminkin, vaikka olen minä tähän hetkeen asti
kieleni kytkenyt. Eihän täällä kylässä kukaan säästy, kyllä se tekee
puhdasta jälkeä, mutta te siellä metsän perillä. -- Niin, kyllä kait
se sinuakin sinne nyt seuraa!"

"Ei tauti tartu, eikä rutto rupee ilman Jumalan sallimatta."

"Siunatkoon sinua", huudahti Reeta, "huomasitkos?"

"En. Mitä minä olisin huomannut?"

"'_Se_' lensi nyt yli pihan", vastasi vaimo salaperäisesti.

"Mikä?"

"'Lintu'".

"Lintu!"

"Niin, punainen'".

"Rut --?" Jotakin punaista leimahti kuin salama Pekan silmien editse,
ja sana katkesi puolierään hänen huulillaan.

"Voi sinua, mies raukka, nyt olet hukassa. Kolmesti olet tuota
kamalaa huutanut, kyllä siitä nyt vieraan saat taloosi; -- ei se
taida sinua pitkälle auttaa, että lopun nimestä nielaisit; kuoleman
oma olet, niinkuin me muutkin."

Hän juoksi kiiruusti sisään.

Alla päin alkoi Pekka muuttelemaan virsua virsun eteen. Vähä
väliä nosti hän ylös päänsä. Hänen huolestunut katseensa liiteli
pilvettömällä taivaalla, mutta ei se nyt etsinyt pilveä sadekuuron
kanssa kaskivainioille, vaan tähysteli, olisiko punainen lintu ollut
missään näkyvissä.

"Näkisin minä sen", tuumi hän itsekseen, "jos se nyt jossakin tuolla
lekottaisi yläilmoissa, paitsi jos hän ei juuri puitten suojassa
hiivi jälissäni. Miten nyt tuon hirmun silmät voisi sokaista? Sainpa
kumminkin häntään kiinni, kolmannella kerralla, ettei koko otus
päässyt lentoon huuliltani. Vaikka kyllä läheltä piti. Sekö häntä,
hiiden herhiäistä, tiesi niin varoa, tiesi hänellä niin hyvät korvat
olevan?"

Näissä miettein hän metsäpolkua astuskellen likeni kotomäkeä, josta
jo kuusien latvat uteliaina kurkistivat kesämekkoisen lehtimetsän
ylitse. Hän oli jo melkein rauhoittunut, kun ehti korven perälle,
talollensa. Mutta siinä kun hän astui pihaan, juolahti hänelle äkkiä
uusi ajatus mieleen; hän ei mennytkään suoraan tupaan, vaan alas
pihan sivussa olevaan puuvajaan ja veti oven kiinni perässään.

"Mitä kummia isä tuolla puuvajassa noin kauvan tekee?" arveli
itsekseen Kaisa emäntä, joka seisoi ja kurkisteli ulos tuvan
akkunasta. "Näin minä sen tulevan kontti selässä. Joko hän nyt siellä
saakka olisi ehtinyt käymään? Sepä nyt lentoa oli. Eikä sitten tule
sisälle tietojensa kanssa, vetipä ovenkin kiinni. Mitä se nyt on?
Enhän nyt aaveita mahtanut nähdä päiväsydännä. -- Kai tässä täytyy
panna puuropata tulelle, kyllä maar sen nälkä on. Mikä hänen vielä
tiesi tulevan, että olis keittänyt, näin varhain, aurinko vielä
taivaanlaella."

Hän meni matalan takan luo, nosti padan haahloon kiukaan eteen,
kaatoi siihen vettä sangosta ja lykkäsi reppanan auki, iski tulta,
sytytti tervaksiin padan alle ja lisäsi kuivia puunoksia nurkasta,
niin että pian reimahti hyvä roihu padan ympärillä. Otti sitte
tyhjän tanotuokkosen kiukaanlavalta käsivarrelleen ja aitanavaimen
peräseinältä käteensä ja meni jauhoja noutamaan aitasta.

Pekka, puuvajan oven suljettuaan, asettui heti ovipielessä olevasta
seinänraosta kurkistamaan ulos. Eikä hänen kauvan tähystellä
tarvinnut, ennenkuin mielestään näki jotakin punaista välkähtävän
pihan keskikohdalla ilmassa.

"Etteikö hän, pirun 'punainen lintu' ole minua seurannut tänne",
sanoi hän hiljaa. Ja samalla näki hän selvästi, miten se laskeutui
alas kuin punainen tilkku tuvan harjalle ja istuutui reppanan ääreen.

"Vai niin, siinäkös -- näytettiin, kun ruman nimeä mainitsin",
tuumaili Pekka. "Niin, kyllähän tuo on lintu, ja punainen myöskin.
Olispa minulla täällä nyt jousi, mutta jopa kai se auttaisi, eipä
tuo lie ammuttavissa, tuollainen otus, meni häntä ampumaan. -- Kas,
kuin on korea, pahus! Ja tuossa se nyt istuu, ruma, ja vääntelee
niskojaan, katselee sivuttain kuin kana ja kuuntelee pää väärässä
joka puolelle. Ähäh, vai siinäs vainoot, salaa hiivit ihmisten
asunnoille, tipahdat alas savureiästä. Mutta kyllä minä kuitenkin
olen sinua ovelampi, kun kerran vehkeesi perille tulin. Mene vain
tupaan, kyllä minä sinusta vielä urakan otan."

"Jopa on lähtenyt eukkokin ikkunalta. Eipä taida kauvan viipyä,
ennenkuin rupeaa savu käymään sieltä. Kait se minut äkkäsi pihaan
tullessani."

"Joko avattiin reppana tuvassa, koska linnun siipi letkahti? Kas vain
taaskin! Hei pojat, nyt se sukelsi tupaan! Lähden tästä minäkin heti.
-- No, eukko menee aittaan jauhojen nountiin. Jos vartoisi siksi kuin
se palaa sieltä. Asukoon 'punainen' nyt yksin pirtissä sen aikaa."

Pekka isäntä odotti niin kauvan, kunnes vaimonsa ehti menemään sisään
aitasta, jauhoineen, sitte lähti hänkin tupaan.

"Keitätkö puuroa?" kysyi hän ovesta sisään astuessaan, ettei muka
eukko ehtisi mitään kysymystä tekemään, vaan hän itse voisi puhelua
johtaa. "Minun onkin kelpo lailla nälkä, ja täytyy sitä vahvistaa
itseänsä tässä matkaa varten; ei suinkaan sitä rattailla keittoa saa,
huono tie vain kolkuttaa tyhjää vatsaa."

"Mitä, rattailla? Minnekkä sinä nyt lähtisit keskellä kesää, työn
aikana?"

"Kyllä ne työt tehdyiksi tulevat, ovatpa ne nytkin nuoret, ilman
minua kuivilla heinillä."

"Mutta aamulla tarvitsee niittää."

"Mitä ihmisellä sitten olisi hyvää lapsistaan, jos elinikänsä pitäisi
raataa ja olla ikeessä joka paikassa? Tottahan nyt parin päivän loman
saapi ottaa kesässä, jolla isot lapset on."

"Mutta mihinkä sinä sitte -- --?"

"Kaupunkiin."

"Mitä sinä siellä, nyt juuri?"

"Tuon vähän viinoja."

"No sekö nyt asiaksi? Kyllä kai, taaskin --."

Pekka tahtoi väliin vähän maistella.

"Ei siinä nyt auta estelyt", vastasi hän, heittäysi selälleen
sänkyyn, painoi lakin silmilleen ja tähysteli lakin lierin alta
kattoon. "Jos vain kaikki väki meillä on terveenä huomen-aamuna
varhain", lisäsi hän, "niin lähden kun lähdenkin kaupunkiin. Ei
siellä vielä kuulu se 'iso kuolemakaan' liikkuvan, ettei uskaltaisi
sinne mennä. Tuo sentähden matkalipas sisään ja pane evästä parin
päivän vara; minä otan Heikin mukaani hevosta hoitamaan. Pane rieskat
ja piiraat tuosta kontista. En minä mennytkään sinne saakka, kun
kuulin välillä niiden hyvin voivan siellä, ja tuli tuo kaupunkimatka
mieleeni. Ja pari kolme leipää lisäksi panet sekä toisen lampaan
nikusista ja voita rasiaan. Ja se leiviskän voipytty mukaan, jotta
rahoja saa irti, ja iso leili myöskin. Nukahdan tässä sillä aikaa kun
puuron keität."

Nyt oli Pekka varma siitä, ettei vaimo tekisi kysymyksiä
vanhemmistaan tahi rutosta, jota oli niin turmiollinen mainita. Ja
taiten oli hän väistänyt kaikki nimet, jotta ei kuunteleva lintu
huomaisi, keitä hän tarkoitti, sillä tiesipä se heidät jo kuolleiksi.
-- Vakuutettu oli hän myöskin siitä, että vanhukset, jotka aina
olivat olleet hurskaita ihmisiä, voivat nyt kuoleman sakin jälkeen
hyvin, sentähden ei häntä hätä valhe loukannut. "Kyllä hän sen vielä
ehtii kuulemaan ja suremaan, rupeaa tässä voivottamaan ja tuon nimeä
huutamaan", mietti Pekka. "Pekka vainajatammekin itki niin kauvan, ja
itkin minä itsekin sitä, mutta tallellahan on siellä lapsi."

Emäntä ei puhunutkaan enää sanaakaan sitä tai tätä, vaan hiljaa
virttä hyräellen sekoitti jauhoja pataan, jossa vesi jo kiehui.

Jo puhuessaan oli Korven Pekka hatunlierin alta kurkistellessaan
äkännyt, miten pieni punainen linnunpää pisti esiin kurkihirren alta
päretten välistä orsilta, ja sinne tänne kääntyen tirkisti alas
tupaan. Nyt vetäytyi se pois siitä, eikä enää näyttänyt itseään.

Hetken kuluttua Matti, Aapo ja Anna sekä Heikki poika tulivat kotia
niityltä, ja pikku Saarakin palasi samassa marjasta.

"Hei, joko isäkin on tullut kotia?" huudahti Saara. "Onko siellä
ruttoa kylässä?"

Taaskin näki isä punaisen linnunsilmän tirkistäen välkähtävän
kurkihirren alta kätköstään.

"Liehän tuossa vähän perää jutussa, nupukkani", vastasi hän
huolettomalla äänellä, "mutta ei sitä kaupungissa vielä ole, ja sinne
isä nyt lähtee aamulla, sinulle vehnäsiä noutamaan. Tuo nyt isän
suuhun pari mansikkaa."

Tyttö meni ja pisti marjoista punoittavilla sormillaan muutamia
marjoja isän hymyilevään suuhun.

"Kaupunkiin", huudahti Matti peräpenkiltä isän sanoihin, "jopa kai!"

"Työn aikana!" sanoi Aapo, joka seisoi keskilattialla kädet
housuintaskuissa. "Eipä nyt ole käräjäinaikakaan."

"Viinoja sieltä kuuluu tarvittavan", virkahti kuivasti äiti, joka nyt
myöskin aukaisi suunsa.

"Ei nyt ole viinojen aika", sanoi Matti. "Juokaan syksyllä, kun
vuodentulo on korjuussa; ei kannata lähteä matkaan, mies ja hevonen
nyt, viinojen tähden."

"Mikä isään nyt on tullut", huomautti kummaksuen Anna, joka asetti
puhtaita puulautasia ja lusikoita pöydälle leipäkasan, kalapurtelon,
höyryävän puuropahkan ja piimähaarikan ympärille. "Eipä hän ennen
ole koskaan kesken työnajan juomaan ruvennut, eikä varsin paljon
muulloinkaan."

Isä jo pelkäsi Annan liikoja kehuvan, mutta samassa äiti hänen
mielihyvikseen tokaisi vastaan:

"Kyllä sille kelvannut on aina, kun vain on ollut."

Anna olisi vielä puolustanut isäänsä, mutta silloin sanoi tämä
lujalla äänellä:

"Vaiti nyt kaikin! Vielä minä olen isäntä talossani, ja menen kun
menenkin kaupunkiin, jos väkeni aamulla varhain on kaikki terveenä,
niinkuin sen jo olen sanonut. Jos kuitenkin joku sairaus sattuisi
taloon, jota ei tässä ennakolta voi tietää, niin jääköön sitte
kaupunkimatkakin toistaiseksi. Mutta viina olisi helppoa nyt, kun on
vähän ostajia." --

Emäntä oli tuonut matkavakan ja palvatun lampaanreiden aitasta ja
pannut eväät vakkaan, niinkuin isäntä oli käskenyt, sulkenut sen
ja kiinnittänyt avaimen ripaan. Voipytty ja iso leilikin jo olivat
tuodut aitasta.

Kun kaikki jo olivat menneet levolle ja nukkuivat, nousi isäntä ylös
vuoteeltaan ja meni juomaan isosta yksipuisesta tuopista pöydältä.
Sitte astui hän matkalippaan luo sanoen:

"Mahtoiko eukko panna tarpeeksi evästä, niinkuin minä käskin?"

Puhuessaan irroitti hän avaimen rivasta, avasi vakankannen ja oli
katsovinaan eväitä. Samalla siirsi hän niitä pois lukon kohdalta ja
veti ainoastaan päällimmäisen leivän päin lukon yläsyrjää, siten että
sen alle jäi ontto.

"Kyllä siinä on", sanoi hän. Sitte jätti hän vakankannen auki
raolleen ja meni maata taaskin.

"Täytyy koettaa nukahtaa pienen aikaa", puhui hän, "ei tässä auta
kauvan loikomaan, kun täytyy nousta taaskin ja mennä noutamaan
hevonen; ei isot pojat ehdi sinne, niiden täytyy jo kukonlaulamalta
nousta niittämään, eikä Heikkiä saa hereille."

Hän haukotteli syvään. Pian alkoi hän kuorsata ja laski käden
silmäinsä ylitse varjoksi. Silloin huomasi hän aivan kuin hienon
siiven letkauksen ja samalla välkähti äkkiä kuin punainen säde
katosta viistoon lattialle lippaaseen ja katosi siihen.

Pekka veti vielä syvästi henkeään muutaman kerran ja oli sitten
heräävinään.

"Jäikö minulta vakankansi auki", sanoi hän haukotellen taaskin, "nyt
sinne pääsee kissa, jos se on tuvassa, lihan ja piiraitten pariin
yöllä." Hän nousi istualleen. "Jäipä tosiaan, täytyy mennä sulkemaan."

Hän meni ja painoi vakan lukkoon.

"Paras kun panen avaimen housujen taskuun, ettei taipaleella syö irti
itseään rivasta."

Nyt vasta meni hän hetkeksi nukkumaan.

Aamulla auringon ensi säteitään lähettäessä heräsi Korven Pekka
lyhyestä unestaan, nousi ylös ja pukeutui. Sitte otti hän oven päältä
laudalta kappaleen koivuista tarvespuuta, sai kirveen palkkuun päästä
nurkasta käteensä ja löi irti palasen koivua.

"Kai tuohon menee heinänkorsia piiraisiin", jutteli hän puolikovaa
höpisten, "täytyy tehdä tulppo avaimenreiälle."

Hän veti puukon tupestaan ja alkoi tulppoa vuolla, tarkasti
sovitellen sitä reiän mukaan. Kun se oli valmis, nosti hän lippaan
ylös pöydänkulmalle ja kallisti sitä niin, että auringonsäteet
kävivät lukonreikää kohti. Silloin näki hän linnun siellä makaavan
punoittavan kyntysillään, pää siiven alla nukkuen. Nyt asetti hän
tulpon paikallensa ja löi sen kirvespohjalla lujaan kiinni.

"Ei tuosta nyt luulisi heiniä sisään menevän piiraita ryvöttämään",
sanoi hän.

       *       *       *       *       *

Jo ajeli Korvenkosken isäntä metsäistä tietä, Heikki poika
rinnallaan, eväsvakka, voipytty ja iso leili rattaitten koreilla;
mutta oli niillä rattailla sukset ja jousikin. Isä oli selittänyt
nämä kalut ottaessaan, että ehkäpä sattuisi näkemään teiren tai
metson rahkasuon ylitse lentävän, niin tekisi mieli ampua; suksitta
taas sitä ei vetelästä suosta saisi.

Mutta kun tulivat ison suon kohdalle pysäytti Pekka hevosen.

"Minä astun alas ja lähden vähän suksilla käymään. Saisi heitä
koetella, kelkkaneniä, etteivät vallan suotta muassa olisi."

Hän astui alas, otti sukset ja jousen, johonka oli joitakuita nuolia
kiinnittänyt, ja alkoi irroittaa nuoraa, jolla lipas oli rattaisiin
sidottu, ja nosti sen selkäänsä.

Poika seurasi kummeksuen hänen tekoaan.

"Minkätähden nyt suolle lähdette", sanoi hän, "eipä siellä lintuakaan
ole näkyvissä?"

"Minä oikaisen suon ylitse, rattaat kolkuttavat niin kovin. Ja mikä
ne linnut ennakolta tietää. Aja sinä vain hiljakseen, niin yhdymme
Suonperässä. Varro siellä, jos vähän viipyisinkin; taikka jos minä
edellä ehdin, niin minä varron."

"Mutta kun lippaankin otatte kantaaksenne, eikö se rattailla menisi
-- --?"

"Eihän tuo taakka mitään miehelle ole. Aion suurustella suonselällä,
jollakulla kuivemmalla mättäällä. Enhän minä lähtiessä haukannutkaan
niinkuin sinä."

Sen sanottuaan huusi hän ruunalle ja löi lätkäsi vakankannikenuoran
päällä sitä, kun se epäröivänä lähtisikö vai eikö, koska ei isäntä
rattailla ole, käänsi päätään häneen, eikä ollut huomaavinaan Heikin
ohjaksista nykimistä. Ruuna hypähti juoksemaan, eikä poika ehtinyt
enää useampia kysymyksiä tekemään.

"Mitäpä minä jousella?" mutisi hän itsekseen, sovitellen sitä vakan
päälle selkäänsä, "mutta pojan tähden. Vaan onpahan muutenkin akka
mies aseetonna."

Nyt hiihti hän hivutteli verkalleen keskelle suota taakkoineen.
Siinä laski hän alas vakan, lukonreikä pohjoista kohti käännettynä.
Sitte hiihti hän aluksi hiljemmin ja tuutilaulua laulaen, yhdeksän
kertaa ympäri myötäpäivään, niinkuin vakankehäkin sampaasta kävi, ja
aina lisäten vauhtia ja isontaen ladun kehystä. Kaikki muistamansa
univirret veteli.

Sen tehtyään lähti hän taakseen katsomatta kiidättämään Suonperää
kohti. Puolimatkalla laski jännitetyn jousensa vasemmalle olalleen ja
ampui taakseen. Sitte lähti taaskin hyvää vauhtia eteenpäin.

Ei ollutkaan hän ensi kertaa kesällä suksilla käymässä. Oli varta
vasten tehnyt pystynokkaiset kesäsukset, jotka eivät mättäisiin
tarttuneet.

Hikeä pyyhki mies, kun tuli Suonperän pihaan. Sinne oli jo poikakin
ehtinyt hevosen kanssa.

Isä hyppäsi rattaille, käänsi hevosen pään kotoa kohti ja alkoi ajaa.
Pojan kysymyksiin vakasta ja matkasuunnan muutoksesta vastasi hän:

"Ei puhuta niistä ennenkuin kotona."

Kodissa, eukkonsa ja lastensa suureksi kummastukseksi ja
mielihyviksi, isä, Korvenkasken isäntä, itse kertoikin kaikki. Siitä
ne tiedetäänkin.

Ja siihen se silloin rutto loppui.

       *       *       *       *       *

Mutta ensi talvena kun oli niin kova pakkanen; että vesi ilmaan
heittäessä tuli rakeina alas ja nurkat paukkuivat kuin mörsärit
sodan aikana, lähtivät Korvenkasken miehet suolle menemään, isä itse
ruunalla ajaen, halkoja reessä, ja pojat edellä suksilla.

Siellä aukaisi hän, Korven Pekka, vakan.

Siinä näkivät he nyt jäätyneenä lönttinä lukonreiän edessä jotakin
punaista kuin verta kuuran alla. Piirakat ja liha olivat kuin
hyytynyttä kalanlientä ja samoin kuin leipäkin kaikki veritäpliä
täynnä.

Sanovat sitä homeeksi jokuset. Mitä hometta! Ja sanokoot,
verihomeeksi kun sanovat, vertaus oli, kyllä se nähtiin, kun miehissä
katsottiin.

"Kuollut on oikein", sanoi isä, "mutta lujalle on ottanut, paljo on
verta purskunut."

Hän sulki taaskin vakan.

Nyt tekivät he kelpo nuotion suolle, laskivat sen keskelle vakan
ja sytyttivät rovion tuleen. Kun tuli oli sammunut, kokosivat he
lapiolla tuhan säkkiin ja mättäsivät sen rekeen, ajoivat sitte
semmoiselle joelle, joka pohjoisiin päin juoksee, tuurasivat jäähän
avannon ja pudistivat tuhan sinne. Vieläpä kirveellä hakkasivat
säkinkin pieneksi ja heittivät rievut perässä.

Eikä sen koommin ole punaista lintua nähty, eikä semmoista ruttoa
ollut. Mutta puheentapana vieläkin sanotaan: "punainen kuin rutto".

Mies se oli Korven Pekka, joka sen pettää osasi.








End of the Project Gutenberg EBook of Novellivalikoima suomalaisten
kirjailijain teoksista, by Various

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 50784 ***