*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48939 ***

HELEIJA

Kertomus thüringiläisestä kansanelämästä


Kirj.

OTTO LUDWIG


Suom. Ester Peltonen



WSOY, Porvoo, 1908






1.


"Kas, Anni! Grunden markkinoilleko matka?"

"Vielä pitemmällekin, aina Zainhammeriin saakka. Mutta sanokaas,
rouva Dotin, onko teillä sinne jotain asiaa. Ehkäpä taasen herra
mestarille? Ja sanokaa pian. Sillä muutenkin aina viipyy ja kovin
myöhään en tahtoisi matkaani venyttää."

"Onpas sillä kiire!" virkkoi ravintolan emäntä, jonka oven edessä
tämä keskustelu oli sukeutunut. "Luulisi melkein että nykyajan
tyttöletukat ne vasta tyttöjä ovatkin. Olen sitä minäkin ollut nuori,
enkä suinkaan hitaimpia, mutta oli toki silloin aikaa edes henkeään
vetää."

"Vai olette tekin ollut tytönheilakka?" kysyi Anni kuin ihmetellen,
sillä emäntä oli niitä olentoja, joiden ei luulisi koskaan nuoria
olleenkaan.

Ympärillä seisovat miehet purskahtivat nauruun. Tyttö suorasukuisine
ihmettelyineen tuntui tavallistaan pirteämmältä. "Miten jumalattoman
koreasti hänen ruskeat silmänsä välkähtivätkään!" ajatteli itsekseen
räätäli, ja ilman muuta olisi hän siepannut tytöltä suoraa päätä
suukkosen, kun vain olisi tiennyt miten päästä asiaan käsiksi.
Tuota hän oli koko keskustelun ajan miettinyt, mutta turhaan. Tyttö
oli kookkaanlainen, kokonaista päätä pientä räätäliä pitempi.
Varpailleenkin kohoten räätäli olisi ylettynyt aivoin hänen
kaulakuoppaansa. Ja voidakseen vetää tytön pään puoleensa, olisi
hänen pitänyt olla paljoa vahvempi, tai tytön paljoa heikompi.

Tytön silmät hymyilivät nyt yhtä rehdisti kuin äsken
veitikkamaisesti. "Älkää pahastuko, rouva Dotin. Ei se ollut pahasti
tarkotettu. Aatelkaahan että tänään on Grunden markkinat, ja silloin
tulee monesta vakaasta ihmisestä aika vekkuli."

"Sinä se olet vuodet läpeensä vekkuli!" hymähti ravintolan emäntä.
"Vaan saattaa täällä hyvinkin olla jotain herra mestarille." Hän
riensi portista sisään ja pihan poikki ravintolarakennukseen.

Räätälin silmät laskeutuivat tytön vaaleista hiuksista ja
täyteläisistä huulista hänen työntökärryjään tarkastamaan. Hän
ihmetteli niitten tanakkaa tekoa ja köyttönuoran lujuutta. "Mitäs
sinä noilla aiot noutaa?" kysäsi hän.

"Miehen!" nauroi seppä.

"Sepän!" vastasi tyttö totisena. "Ne ovat köysillä sidottavat,
jotteivät poikkeisi kotimatkalla joka ravintolaan."

"Entäs räätälit?" kysyi neulamestari miltei kadehtien. "Eikös niitä
sidotakkaan?"

"Kyllä vaan", vastasi tyttö. "Ei kuitenkaan ravintolain vuoksi, vaan
jottei tuuli puhaltaisi niitä kärryiltä alas."

"Sinun pitäisi kosia Holderin Fritziä", yskähti kankuri. "Jos teille
syntyisi poikanen, niin se varmaan repisi tornin kirkosta erilleen."

"Se olisi liian myöhäistä", tokasi tyttö rauhallisesti. "Siihen
mennessä te varmaan olette sen jo yskimällä kaatanut."

Ravintolan emäntä tuli samassa ulos, tuoden pienen mytyn, joka
sovitettiin nopeasti kärryille. Miehet pyysivät tytön hiukan
odottamaan, koska hekin kohta joutuisivat mukaan. "Hyvä seura
lyhentää puolet matkaa", sanoivat.

"Sen minäkin uskon", tokasi tyttö, "ja niinpä lähdenkin mieluummin
yksin. Jos saan teille, rouva Dotin, sieltä jotain tuomisia,
niin poikkean kotimatkalla. Ja jos hyvin käy, niin tuon teille
markkinatuliaisiksi vehnäisen miehen. Hyvästi, rouva Dotin!"

Viimeiset sanat kuuluivat jo kappaleen matkan päästä. Tyttö oli
nopeampi ja ketterämpi kuin mitä olisi hänen kookkaaseen vartaloonsa
nähden luullut. Tahtomattaan katsoivat kaikki hänen jälkeensä.

"Aina reipas, että hei vaan!" yskähti kankuri.

"Niinpä on _Heleija_ nimensäkin", naurahti ravintolan emäntä.

Räätäli seisoi mietteissään: "Totisesti, eipä pitäisikään ristitä
ihmisiä ennenkun voi antaa niille sopivat nimet. Silloin ei sattuisi
että joku hulivili saa nimekseen Vilho Vakaa tai joku juopporatti
Kaino Raitis, vaan kun nimen kuulisi, niin heti tietäisi mikä on
miehiään. Heleija! Ihan tuntuu sitä kuullessa kuin näkisi ihmisen
tanssivan."

"Voittehan pitää huolen", sanoi seppä, "että annatte tyttärillenne
tanssivia nimiä, kunhan joskus sellaisia saatte. Ja ellette sattuisi
milloinkaan tyttäriä kasvattamaan, niin voittehan edes heidän
nimiensä kanssa tanssia. Mutta kenen olennossa on jotain merkillistä,
hänen ei tarvitse olla milläänsäkään, kyllä ihmiset ristivät hänet
pyytämättäänkin vielä toisen kerran."

Räätälin kasvoista olisi voinut nähdä, että sepän puhe tarkotti
nimenomaan häntä, vaikkei toisten nauru olisikaan sitä ilmaissut.

Hän nimittäin kolmestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta yhä vielä
huokaili hongankolistajaäitipuolensa kurin alaisena. Tämä yhä vielä
nimitteli häntä vain "pojaksi". Ja luonnollista oli että siitä
hetkestä asti, kun tuo nimi tuli ihmisten tietoon, kaikki muutkin
sanoivat häntä "Pojaksi". Kerrottiinpa äitipuolen kohtelevan häntä
kaikin puolin nimeä vastaavasti. Moni sanoi nähneensä mitenkä tuo
vahva nainen oli asettanut hänet pitkälleen tuolille, vetänyt
vasemmalla kädellään "nimettömät" kireälle ja oikealla jakanut
espanjalaisen ruokokepin terveisiä sille ruumiinosalle, jonka
kestävyys tulee räätälöidessä muutenkin kovalle koetukselle.

Räätäli kohautti vaieten olkapäitään ikäänkuin sanoen: "Tunteehan
jokainen sepän, pilkkakirveen!"

Mutta ravintolan emännän mieleen johdatti juuri tienkäänteeseen
häviävän punaisen arkihameen lieve jälleen Heleijan. "Hänen nimensä
voisi", sanoi hän, "yhtä hyvin olla Kelvokki kuin Heleija -- parempaa
tyttöä ei ole koko kaupungissa, vaikka hän onkin hieman omaa
laatuaan. Kun hänen vanhempi sisarensa kaupungissa palvellessaan
sai lapsen tuon paksun leipurin kanssa, silloin Anni otti sisarensa
sieltä pois ja toimitti hänelle paikan muualla -- en tiedä tarkkaan
missä, mutta kaukana täältä. Kun olet elänyt kunniallisesti viisi
vuotta -- sanoi hän siskolleen -- niin tahdon jälleen olla sisaresi
ja pikku Liisu on taas lapsesi. Mutta sitä ennen sinä et saa astua
minun kynnykseni yli, ettäs sen tiedät. -- Mutta lapsen hän on
pitänyt, ja monet äidit eivät ole niin hyviä omille lapsilleen kuin
Heleija pikku Liisulle."

"Niin, Heleija -- ja Pöyhkämaija!" yskähti kankuri. "Missä vaan
miehen näkee, niin pyörii pilkka ja pistokset huulillaan. Mutta minä
sanon: hänen käy vielä samoin kuin sisarensa -- enkä minä ole ainoa,
joka sen hänelle suon."

Se keskinäisen ymmärtämisen pilkahdus, mikä näkyi päitään
nöykäyttävien miesten silmissä, osotti heidän olevan samaa mieltä
kuin kankuri.

He olivat sillä välin maksaneet oluensa ja sytyttäneet piippunsa ja
suoriutuivat nyt taipaleelle. Markkinapaikalle oli vielä runsaan
kahden tunnin matka.

Viimeinen lähtijöistä huusi olkansa yli ravintolan emännälle, joka
kaivolla huuhteli käytettyjä laseja: "Ihana ilma tänään!"

Ravintolan emäntä katsahti ylös, tarkastellen vuorien takaa
kohoavia huurupilviä. "Sitä ei kestä iltaan", sanoi hän. "Grunden
markkinapäivänä on ilmoisen ijän satanut."




2.


Ravintolan emäntä sen tietää ja tietääpä sen koko maailma kuinka
oikukas sää on Grunden markkinapäivänä. Vaikka päivä alkaisi kuinka
siintävänä ja kultaisena, niin jo ennen päivällisaikaa alkaa pilviä
kohota joka taholta; ne sitten pinnistelevät ja ponnistelevat,
kunnes uusi taivas on kasvanut vanhan alle. Sekin menisi sinään, jos
se vain ymmärtäisi silleen jäädä. Mutta siellä yhä pinnistelee ja
ponnistelee, myötä ja vastaan, taivas tummuu tummumistaan, pilviä
yhtyy ja eroo, kunnes vihdoin kipinät räiskyvät ja koko pilvikudos
repeää omasta painostaan ukkosenjyrinäksi ja pilvensiekaleet
pirstoutuvat lukemattomiksi pisaroiksi myymäläkojujen, myyjäin ja
ostajain yli.

Voi sitä, joka silloin on viimeisiä tuossa hurjassa keppien, päiden,
hattujen ja lakkien sekamelskassa, mikä työntyy pelastusta tarjoovia
ovia kohden! Joukon kulettamana hän ei lopulta tiedä mikä liikkuu,
hän vai ympäristö, talot vai myymäkojut. Väliin näkyy tuo pelastava
ovi, väliin se katoaa, mutta likemmäksi hän ei pääse. Sateen ja
myötätunnon pehmittämä hatturähjä laskeutuu vähitellen lempeästi
hänen kärsivien kasvojensa peitteeksi, kunnes virta äkkiä työntää
hänet sisään jostakin ovesta, jota ei muista koskaan nähneensä.

Näin on itse markkinapaikalla. Kaupunkiin johtavat tiet tarjoovat
paljon samallaisen ohella kuitenkin aivan eri näön. Kotimatkalla
olevat ovat jo hyvän aikaa pitentäneet ja kiirehtäneet askeleitaan
-- nyt he syöksyvät juoksuun. Tienvarren poppeleissa istuvien
ihmettelevien korppien silmissä näyttää tie sieniä kasvavalta
kankaalta -- siinä punaisia, sinisiä, harmaita, mustia. Sateenvarjo
on päivän sankari. Kenellä ei sitä ole, pyrkii sellaisen
muodostamaan. Alushameet, kääreet, vastaostetut vesikannut, ruukut,
keittoastiat -- kaikki unohtavat huutavassa hädässä alkuperäisen
kutsumuksensa. Tuolla rientävät vaimot ja tytöt, päätään esiliinalla
peittäen, sukat ja kengät kädessä keikkuen, lätäköistä ja vedestä
välkkyvää tietä myöten. Tuolla joku tulla roiskuttaa höyryävän
hevosen selässä, niin että naiset huutavat ja miehet pakenevat.
Tuossa taas vaunut täpötäysinä vierivät ohi. Hädästä pelastuneet
naurahtelevat. Seisoa töllistelemään ei jää kukaan, korkeintaan
joku päihtynyt, hätänsä autuaasti unohtaen, tahtoo asettua levolle
keskelle tietä. Mutta hänetkin riistävät mukanaan nauravat miehet tai
harmista itkevät naiset, puoleksi huutaen, puoleksi laahaten, miten
vain parhaiten onnistuu.

Näin on asian laita ollut kaikilla Grunden markkinoilla, siitä asti
kun nämä markkinat ovat almanakkaan merkityt.

Se, joka tahtoo kuulla asiasta vielä tarkemmin, kuunnelkoon Reickerin
ravintolan emäntää, joka juuri on siitä kertonut vierailleen.
Vieras-rukat -- he ovat kuin sillit tynnyrissä! Ajatelkaamme sata
henkeä sullottuna ahtaaseen kyläravintolaan, päät raskaissa
lampun- ja tupakansavupilvissä, märkien vaatekappaleiden tuskanhikeen
käärittyinä. Olisipa siinä todella joutunut neuvottomaksi,
minkä noista lukemattomista pöydän alla ristin rastin olevista
raajoista ottaisi omikseen loukkaamatta toisen onnettomuustoverin
omistusoikeutta, jos olisi pakko paeta täydellistä tukehtumista.
Sillä siellä täällä tuikkivat lamput kykenivät valaisemaan vain sen
verran, että ihmiset oikein näkivät miten pimeätä oli.

Mutta hätä voi tuntua siunaukselta, kun se pelastaa vielä suuremmasta
hädästä. Ja pian päättyi suuremman kanssa pienempikin. Sade laimeni,
ja ketä ei kodistaan huolehtiminen ajanut tuohon heikkenevään
vihmaan, se viipyi ravintolassa kunnes sade kokonaan taukosi.

Taivaskin vaaleni, pilvissä näkyi jo aukkoja. Kuu kohosi varpailleen
ja katseli pilvien lomitse märkää tietä. Sieltä kuulsi sitä vastaan
tuhat peiliä, joista se näki mielihyväkseen miten paljon kauniimmaksi
ja pulleaposkisemmaksi se sitten eilisen oli taas tullut.

Mutta oli sellaistakin väkeä, joka syystä tai toisesta jäi
rauhallisesti ravintolaan, odotellen tien kuivahtamista. Tätä lajia
oli myöskin meidän miehinen kolmiapilaamme Luckenbachista. Sepän
oli vain silloin hauska kotonaan, kun hän voi syöttää eukolleen
tekaistuja juttuja tai tehdä hänelle kepposia. Martin-emäntä,
kankurin aviopuoliso, taas sairasti kokonaista tautiliutaa, joilla
oli se omituisuus, että ne alkoivat häntä vaivata joka kerta kun hän
kuuli Marttinsa läähättävän kotiportaita ylös, eivätkä tauonneet
ennenkun tämä jälleen yskien lähti tiehensä. Mikä räätälille teki
oman lieden suloisuuden katkeraksi, sen tiedämme jo ennestään.

Nuo kolme istuivat lopulta miltei yksin, kukin omiin ajatuksiinsa
vaipuneena. Olipa todella tarpeen sellainen ääni kuin se, mikä nyt
juuri kuului oven takaa, herättääkseen heidät jälleen.

"Tässä on miehenne, rouva Dotin!" kuului ulkoa Heleijan ääni. "Se
on paras mies kuin ajatella saattaa. Se ei polta tupakkaa eikä juo
viinaa, ja kun häneen kyllästytte, ei teidän tarvitse muuta kuin
puraista siltä pää poikki."

"Siihen se kelpaa!" kuultiin emännän nauravan. "Niinpä otankin hänet.
Mutta jos sen kanssa pitäisi naimisiin mennä, en suinkaan siitä
huolisi."

"Olisitte varmaan kerran mennyt mielellännekin naimisiin, kun
vieläkin niin halusta naimisista puhutte."

"Niinpä niin", vastasi emäntä, "mutta silloin kun kaikkein mieluimmin
olisin mennyt, silloin olen siitä kaikkein vähimmän puhunut. Se on
ollut tyttöjen tapa aina maailman alusta."

"Niin _te_ sanotte. Jokainen luulee, että muiden laita on sama kuin
hänen itsensä", kuului taas tytön ääni.

"Ja minä arvelen, että niinkuin jokainen luulee, niin asia myöskin
_on_!"

"Mutta se ei sittenkään ole niin! Ja jos sellaisia onkin, niin
tarvitseeko teidän silti sanoa, että kaikki ovat sellaisia? Ne ovat
niitä, jotka eivät tule yksin toimeen. Ja jonka on pakko, en häntä
moiti, mutta minä en niin tekisi, vaikka olisi tuhat kertaa pakko.
Vaan nykyajan tytöt ovat vielä heikompia ja yksinkertaisempia kuin
itse miehentallukat."

"Ei se sentähden ole. Meneväthän miehetkin mielellään naimisiin. Ja
jos jokainen ottaisi vain vahvimmat ja viisaimmat, niin kenelle ne
muut sitten joutuisivat?"

"Minun puolestani vaikka Langenselzin käelle! Mitä se minua
liikuttaa? Miehet pyrkivät naimisiin, jotta saisivat taloonsa narrin,
ja tytöt koska he itse ovat narreja. Antakaa minulle mieluummin kippo
olutta."

"Miehet ja tytöt! Niinkuin et itse muka olisi tyttö! Vai mikä luulet
olevasi?"

"Minä olen minä. -- Ja minä en kerta kaikkiaan huoli kenestäkään,
vaikka lautasella tarjoaisitte ja vaikka hän olisi prinssi. Leipäni
ansaitsen itse, olen kyllin vahva ja viisas tullakseni yksin toimeen.
Niin se on, ja sillä hyvä!"

Samassa ovi aukeni ja sisään astui tyttö hohtavin kasvoin ja hänen
jälessään emäntä nauraen niin, että koko ruumis hytkyi. Huoneessa
olevien miesten teki mieli jatkaa kuulemaansa keskustelua. Tyttö
nojautui pöydän päähän. Räätäli heti etsimään sopivaa tilaisuutta
toteuttaakseen aamullisen rohkean aikeensa. -- Tyttö oli
närkästyksissään vielä työntänyt huulensa aivan liian houkuttelevasti
eteenpäin. Niiden ympäriltä aina täyteläisiin poskiin saakka oli
paennut kasvojen kullanruskea puna. Räätäli oli aamulla arvellut
kaikkein viehättävimmäksi, että tyttö saattoi hymyillä pelkästään
silmillään; nyt hänestä näytti vielä hurmaavammalta niiden uhmaava
ilme.

Istuen samalla pöydällä, johon tyttö nojautui selkä häneen
käännettynä, alkoi räätäli siirtyä yhä lähemmäs. Päästyään kerran
selän taakse, hänen tarvitsisi vain huudahtaa. Kun tyttö sitten
säikähtyneenä mitään aavistamatta kääntäisi kasvonsa häneen päin,
niin olisi hänen aikeensa onnistunut.

Seppä näytti katselevan aivan toisaanne. Hän piteli piippua aivan
lähellä silmiään, jotka pelkästä veitikkamaisuudesta olivat niin
vinossa, että hän Heleijasta näytti vaanivalta kissalta. Joskus hänen
ruumiinsa kuitenkin hytkähti vaivoin tukahdetusta naurusta.

Mutta kankuri, joka ei tiennyt tuosta kaikesta mitään, yski ja
huudahteli: "Kyllähän naisväki voimakasta ja viisasta on! Kun he
huiskuttavat käsiään, niin he kuvittelevat työtä tekevänsä, ja kun
heidän kielensä käy, niin se on heidän mielestään ajattelemista.
Tosiaankin, kutkuttelevat tuvanlattiaa luudalla juuri sen verran,
että se hiukan naurahtaa, ja juoksevat kolme kertaa aitassa
saadakseen kourallisen suolaa pataan!"

Tyttö vaikeni kuin kuritettu lapsi, vieno väreily vain toisinaan
karehti täyteläisillä huulilla.

Vielä hivaus, ja räätäli oli päämaalissaan. Hän jo tunsi tytön
häneen päin kääntyneen kyljen lämmön -- kylmänväreet kulkivat hänen
ruumiinsa läpi ja hänen oli yhä vaikeampi hengittää kuulumattomasti.
Vielä ei tytön pitäisi katsahtaa taakseen. Silloin tokasi seppä häntä
auttaakseen: "Mitä vielä! Lyön vetoa että tuo Anni voittaa kaksi
miesroikaletta, jos nimittäin suukovusta on kysymys."

"Te olette tosin vahvempia", sanoi tyttö äskeistä paljoa kesymmin.
"Ja käsivarren voimalla te pidätte koko naissuvun kurissa." Hän oli
jo muutamia kertoja ikäänkuin konemaisesti kätensä kämmenpuolella
pyyhkäissyt pöytää, mikä temppu saattoi räätälin aikalailla
levottomaksi. Nyt hän samalla tavalla ja yhä poiskääntyneenä pyyhkäsi
pöydältä koko miehen, kaikesta päättäen osottaen tuolle seikalle yhtä
vähän huomiota kuin jos olisi pyyhkäissyt kangastilkun lattialle.

Kaikki katsoivat nauraen räätäliin, joka niin äkkiarvaamatta tapasi
itsensä lattialla istumassa ja ikäänkuin tuumimassa miten hän sinne
oikein oli joutunut.

Heleija näytti vielä enemmän hämmästyneeltä kuin räätäli,
vilaistessaan syrjäsilmällä lattialla istuvaan mieheen.

Seppä nauroi niin, että kyyneleet kihosivat silmiin, harmitellen
kuitenkin hiljaisuudessa ja vannoen ei lepäävänsä ennenkun vielä
taidokkaammalla kepposella kostaisi tytölle räätälin ja koko miehisen
maailman puolesta. Siinä oli samassa rahtunen sekä kateutta että
mustasukkaisuutta. Sillä hänen mielestään noin perinpohjainen toisen
pilkkaaminen kuului _hänen_ alaansa ja Heleija oli hänen silmissään
kuin rangaistava salametsästäjä.

Hän oli kuitenkin epävarma eräästä seikasta. Olisihan tytön pitänyt
osottaa suurempaa iloa, jos räätälin pilkkaaminen olisi ollut hänen
tarkotuksensa. Päin vastoin ilmeni tytön äänessä vilpitöntä harmia
sanoessaan: "Minun puolestani saatte vätystää miten tahdotte. Kunhan
vain saisin kärryni liejusta irti! Tuon kolmituntisen sateen jälkeen
on ulkona sellainen liejujärvi, että matalampaankin uppoaa."

Seppä höristi korviaan. Mitä? Pitikö koston hetken sattua niin pian?
Mutta vielä hän ei uskaltanut luottaa onneensa.

"Niin", sanoi hän, "Heleija tahtoo meitä narrata, jotta saisi nauraa
makean naurun, kun annamme vetää itseämme nenästä."

"Ja sille kannattaisi nauraa!" vastasi Heleija. "Mutta minun täytyy
päästä kotiin, enkä saa yksin kärryjä irti."

Hänen äänensä vapisi viimeisiä sanoja lausuessaan. Räätälin mielestä
se oli kuin tukahdettua itkua; mitä sävyisemmäksi tyttö tuli, sitä
enemmän räätälin rinta pullistui.

"Arvelenpa", sanoi seppä ja hänen silmänsä siristyivät
siristymistään, "arvelenpa että Heleija on kyllin vahva ja viisas
tullakseen yksinkin toimeen. Jos hän on niin viisas, niin eipä hän
ole ottanut suurempaa kuormaa kuin minkä jaksaa sysätä, ja jos hän
kykenee yksin kaikki tekemään, niin hän kyllä jaksanee kulettaa mitä
on kärryille ottanut."

"Jos vain ilma olisi pysynyt ennallaan", sanoi Heleija. "Vaan kuka
ilmalle mitään mahtaa!"

"Niin tosiaankin -- ilma!" yskähti kankuri riemuiten. "Se on naisten
syntipukki. Tosiaankin! Ellei huonoa ilmaa olisi, niin voisi
lattiatkin pestä useammin. Hossareetta olisi paras rikkaruohonkitkijä
ja kaikki teidän toimenne olisivat erinomaisia, Hätäleena ja
Myöhäsmaija paraimpia puutarhureita. Jos todellakin kaikki syntyisi
itsestään kuin ilma, silloin ei kenenkään tarvitsisi turvautua
siihen, että hän on vain nainen!"

"Ja heikompaa rakennetta kuin mies!" tokasi räätäli ja hänen
pullistettu nyrkkinsä osotti: minä se olen yksi niitä vahvoja!

Seppäkin aikoi sanoa sanansa, mutta kankuri oli kerran päässyt
vauhtiin. "Sellaista rakennetta että aina ajattelevat: mieluummin
jalka katketkoon kuin kaksi kertaa samalle asialle, ja mitä yhdellä
kertaa silmä näkee, sen voi samalla kertaa kädet saavuttaa. Siksipä
häntä jo raamatussa sanotaan heikoksi astiaksi ja että miehen pitää
hänen herransa oleman. Minkätähden? Koska naikkonen ei ole muuta kuin
-- naikkonen, jotavastoin mies on aina mies!"

"Niinpä niin", sanoi Heleija, "jospa minä olisin kyennyt tuon asian
noin selvittämään! Mutta nyt kärryni jäävät kuin jäävätkin liejuun."

Seppä ei vieläkään saanut sananvuoroa. Kankuri tahtoi pitää puoliaan
ja kuka tietää mitä hän vielä orsi sanoiksi yskähdellyt, ellei
räätäli olisi tokaissut: "Ja sinne niiden pitää jäädäkin oikeuden
ja kohtuuden mukaan! Onpa paikallaan että tyttösen täytyy latoa
kuormansa uudestaan ja lisäksi joutua kaikkien naurun alaiseksi."

Seppä, joka jo kauvan molemmin käsin huitoen oli puheenvuoroa
vaatinut, keskeytti vihdoin sekä räätälin puheen että kankurin
yskinnän.

"Mutta eihän Heleija", sanoi hän myötätuntoisesti, "oikeastaan voi
sille mitään, että on tytöksi syntynyt."

"Ja toisekseen sanotaan raamatussakin, että vahvemman astian pitää
olla heikommalle avullinen. Mutta --"

"Mutta ei noin vaan ilman muuta!" keskeytti kankuri.

"Hänen täytyy pyytää anteeksi!" tokasi räätäli.

"Niin, sitä mitä hän äsken puhui miehistä", jatkoi seppä. "Se on
ikävä velvollisuus, mutta ei auta."

"Kylläpä käski!" sanoi Heleija. "Sen tehtyäni minun kuitenkin
täytyisi itse auttaa itseni teidän nauraessanne. Kun olen avun
saanut, silloin kyllä, vaan en sitä ennen -- se olkoon sanottu!"

Räätäli, joka näytti melkein päätä tavallistaan pitemmältä,
paloi halusta nostaa kärryt liejusta _yhdellä_ nykäsyllä, siten
näyttääkseen Heleijalle mikä "mies" on. Hän katsahti miltei
kunnioittavan hämmästyneesti itseensä. Kankurikaan ei malttanut enää
istua alallaan, vaan sylkäsi jo käsiinsä. Seppä olisi mielellään
siinä istuessaan nauttinut voiton riemua. Ja kun ei tyttö edes
leikillään suostunut anteeksipyyntöön, niin seppäkin nousi ja saattue
läksi liikkeelle, tyttö etunenässä.

Ravintolan emännän varotus kaikui kuuroille korville. Tytön omituinen
asento, heilutellessaan siellä kärryjensä kannatushihnaa mitä
viattomimmin kasvoin, näytti hänestä kissan hännän heilutukselta
ennen loppuhyppäystä.

Ulkona oli sillä aikaa noussut tuulispää, joka vihmoi tien vierellä
kasvavista puista sateenripsettä vasten silmiä.

"Missä nuo kärrypahaset nyt ovat?" kysyi seppä ympärilleen katsellen.

Heleija kulki edellä, salaten tarkoin hymyilevien silmiensä pilkkeen,
sillä kuu jo paistoi. Hän meni erään suuren lätäkön reunalle, jonka
keskellä kärryt seisoivat. Pyörä oli vaipunut liejuun aina kappaa
myöten.

Valkoinen liina peitti kärryille sälytettyä kuormaa. Se näytti niin
mitättömältä, että räätäliä miltei harmitti päästä niin helpolla
voimannäytteellä.

"Siinä työtä paraiksi räätälille!" sanoi seppä.

Räätäli vähällä pahastui. "Seppä tai räätäli!" sanoi hän, tehden tuon
erotuksen vähäpätöisyyttä kuvaavan halveksivan käsiliikkeen. "Mies
on aina mies, ja ellei tämä tapahtuisi vaivaisen naisihmisen avuksi,
niin olisi koko yritys liian vähäpätöinen oppipojallenikin."

Niin halveksivasti ympärilleen silmäillen kun hän astuikin
kärrynaisojen väliin, oli siihen kuitenkin yhdistynyt luja päätös
panna kaikki voimansa liikkeelle. Sillä kärryjen piti linnun
keveydellä kohota liejusta. Vaan nepä eivät kohonneetkaan. Hän työnsi
työntämistään, milloin toisella, milloin toisella olkapäällään,
milloin molemmin yhtaikaa, milloin kannatushihnaa alentaen,
milloin ylemmäs kohottaen, mutta kärryt seisoivat paikoillaan kuin
naulatut. Raivoissaan heitti räätäli vihdoin yrityksensä sikseen.
"Taikajuoma!" huusi hän. "Koiruutta! Minä kyllä tiedän mitä jaksan,
mitä en. Ravintolan emäntä oli oikeassa -- kuormaan on ladottu jotain
erikoista."

"Niin onkin", sanoi Heleija -- "kuusi räätäliä!"

Mutta kankuria hävetti sydämensä pohjasta koko miessuvun puolesta,
että hän oli päästänyt räätälin ensin voimiaan koettamaan.
Suuttuneena työnsi hän hänet kärryjen luota. Jo sylkäisee kouriinsa,
ei kuten räätäli, vaan miehen lailla. Jo tarttuu aisoihin niin, että
pitkät sormet natisevat, kumartuu kuin olisi tarkotus rynnätä maan
keskipisteeseen, ponnistaa kuin raivoava elefantti -- nyt makaa
hervotonna, naama kuormassa kiinni ja polvet lätäkköön vajonneina.
Kärryt seisovat paikallaan.

"Tuhat tulimaista ja yhdeksänsataa!" sadatteli vuorostaan kankuri,
pyyhkien likaa polvistaan. "Räätäli on oikeassa. Valhetta ja petosta
kaikki tyyni! Tyttöletukka, mitä kummia olet kuormaasi ajanut?
Taikajuonia, noituutta!"

"Niin tosiaan", sanoi Heleija, "se on noiduttu, sellaisille vahvoille
olennoille kuin te kaksi olette!"'

Räätäli ja kankuri ojentelivat sadatellen käsivarsiaan ja sääriään,
mutta seppä o hymyili niin murhaavasti, että Heleijan täytyi katsoa
toisaanne pysyäkseen totisena.

"Helkkarin tyttö!" ajatteli seppä. "Saattaisinpa melkein pitää
hänestä tuon jutun tähden. Kankurille ja räätälille sattui paraiksi,
mitä heidän tarvitsee olla tuollaisia vätyksiä! Mutta loppu tästä
pelistä on tehtävä, muuten hän paisuu vallan suunniltaan."

Samassa seppä astui kärryjen luo, joille hän, koko sukuaan edustaen,
ei osottanut edes sitä kunniaa, että olisi ottanut piipun suustaan.
Käsiinsä hän sylkäsi ylenkatseellisen huolimattomasti, kuin tavan
vuoksi. Mutta pian hän muuttui kohteliaammaksi. Ensimäisen turhan
koetuksen jälkeen hän sylkäsi täydellä todella. Toisella kerralla
putosi piippu itsestään suusta. Kolmannella hän oli suuttuneempi kuin
räätäli ja kankuri.

Seppä ei suinkaan ollut mikään ilkeä ihminen, mutta hänellä
oli sama luonto kuin usealla muuten sangen kelpo ihmisellä. He
mielellään tekevät muista pilkkaa, vaan sattuupa se heidän omaan
nilkkaansa, niin he ovat kaikkein arkatuntoisimpia. Sen lisäksi
räätäli ja kankuri korkojen kera maksoivat takaisin hänen äskeisen
vahingonilonsa.

"Se kyllä liikkuu", huudahti hän vihdoin, "mutta liejusta sitä ei
nosta itse satasarvinen paholainen! Vaan tuon noidan tuolla pitäisi
saada tuntea mitä merkitsee miesten narrina pitäminen! Sitä ei kykene
nostamaan Hurja-Fritzkään, ainoastaan paholainen saattaisi kulettaa
tuollalailla lastatun kuorman Zainhammerista tänne saakka."

"Niin, vaan kun paholainenkin sen pahempi on miehenvätys!" vastasi
Heleija, nostaen kannatinhihnan, jonka seppä suutuksissaan oli
heittänyt maahan. "Mutta hänen laitansa lienee sama kuin kaikkien
miehenpuolten. Keskustelemaan siitä miten mies on toisellainen
otus kuin heikko nainen, siihen te kykenette, mutta irrottamaan
tuollaisen naisraukan kärryt liejusta -- kas sitä ei voi tehdä suuta
soittamalla! Olen iloinen etteivät kärryt ole mikään juusto, muuten
kankurimestari olisi ne lävistänyt terävine nenineen. Ja jos teillä
on jotain toimittamista rouvallenne, seppämestari, taikka jos herra
räätäli tahtoo istua kuormalle, niin voisin hyvin kulettaa yhden
mukanani -- hän voi istua tuonne aisoille. Mutta nopeaan, minulla ei
ole aikaa odottaa!"

Hän katsahti taakseen räätäliin niinkuin olisi kuormalle nousemisella
tarkottanut täyttä totta. Sitten hän asetti kannatinhihnan
rauhallisesti niskalleen, työnsi hihnansilmukat aisoihin ja kohotti,
vaikka tosin suurella voimanponnistuksella, kärryt liejusta.

"Kuri on hyvä talossa!" huusi hän mennessään. Ja hilpeän naurun
kaikuessa vierivät kärryt tietä myöten niin nopeasti, että miehet
vielä seisoivat kivipatsaina, kun ne jo katosivat ensimäiseen
käänteeseen.

Tosin tyttö pysähtyi heti tuon käänteen taakse, siellä levätäkseen
ylenmääräisestä ponnistuksestaan, ensin kuitenkin tähystettyään,
etteivät miehet häntä seuranneet. Hän näki heidän palaavan hitaasti
ravintolaan, ja nyt vasta hän antautui voitostaan riemuitsemaan.

Tyttö olisi heittäytynyt pitkälleen ruohikkoon, ellei se olisi
ollut niin sateesta märkä. Nyt hän muun lepo- ja naurupaikan
puutteessa laskeutui kyykkysilleen, kiertäen käsivartensa polvien
ympäri. Ja mitä enemmän naurunpurskahdukset tärisyttivät hänen
ponnistuksen herpaisemia jäseniään, sitä enemmän hänen piti nauraa.
Hän painoi kasvonsa esiliinaan, hän tukki yhden kulman suuhunsakin,
mutta mitkään ehkäisykeinot eivät tepsineet -- hänen täytyi antaa
naurumyrskyn raivota loppuun saakka.

Kuinka hänen sydämensä olikaan laajentunut oman voiman ja
itsenäisyyden tunteesta. Ikäänkuin hän olisi voittanut kaikki
maailman miehet. Hän ei olisi nyt vaihtanut osaansa onnellisimmankaan
kanssa. Jokainen jänne uhkui voimaa, jokainen ajatus hehkui
ylimielisyyttä. Pian oli hänen ruumiillinen väsymyksensäkin haipunut
ja hänen terve sielunsa saavuttanut tasapainonsa, niin että hän taas
lähti jatkamaan matkaansa tyynenä voimakkain, tasaisin askelin.

Me voimme rauhotettuina jättää hänet oman onnensa nojaan, ja sen
sijaan rientää hänen edellään siihen pieneen kaupunkiin, jota kohti
tyttö niin reippaasti asteli.




3.


Saavumme ensiksi kadulle, jonka molemmin puolin on vajoja ja
työpajoja. Jo siitä ymmärrämme, että Luckenbach on niitä kaupunkeja,
joissa harrastetaan tasan maanviljelystä ja käsiteollisuutta. Grunden
markkinapäivä kuitenkin on ainainen poikkeuspäivä. Kellä vain on
tavaraa myydäkseen tai rahaa ostaakseen, jalkoja tanssiakseen,
käsivarsia keilaa heittääkseen tai tapellakseen, kaulaa juodakseen
ja laulaakseen, taikka edes silmää katsellakseen, hän rientää sinä
päivänä varmasti Grundeen. Mutta vielä muutamia tunteja aikaisemmin
olisimme tänäkin aamuna nähneet vilauksen tuon pikkukaupungin
kesäisestä elämästä, jos kohta vähemmin eloisan ja värikkään
kuin muina päivinä. Miehet seisovat paitahihasillaan jutellen ja
tupakoiden tuttaviensa ikkunain luona. Reippaat vaimot ja tytöt
huuhtovat vihanneksia tai ammentavat vettä suuresta kivikaivosta.
Toiset mennä kolistavat tyhjine työntökärryineen, punaisten
flanellihameitten liehuessa pitkin katua kaupungin porttia kohti
tai palaavat jonkun verran hitaammin täysine kuormineen. Eikä
ainoastaan köyhemmät, kuten Heleija. Kenellä on tyttäriä, se ei pidä
palvelijoita. Arvokkainkin porvarin tytär, joka sunnuntaisin tanssii
ampumayhdistyksen kemuissa tai esiintyy seuranäytelmässä, kulettaa
arkipäivin punaiseen arkihameeseen puettuna, päässä kirjava liina,
työntökärryillä kotiin lehmille rehua. Miehet ovat käsityöläisiä,
naiset maanviljelijöitä. Vain suuret maataloustyöt, kuten heinänteko,
elonleikkuu ja perunannosto, vaativat myöskin miesten heittämään
käsityönsä syrjään. Silloin kangaspuut lepäävät, sakset ja sahat
riippuvat nauloissa -- mestarit, kisällit ja oppipojat temmeltävät
ulkona niityillä ja vainioilla.

Palaamme jälleen Heleijan pariin ja tapaamme hänet jo ensimäisten
vajarakennusten luona. Hän kulkee entistä hitaammin, miettien
pitäisikö levätä vielä kerran vaiko keskeytymättä jatkaa matkaa
aina naulasepän luo, jolle hänen on kuormansa jättäminen. Hän on
jo valinnut jälkimäisen vaihtoehdon, kun hänen silmiinsä sattuu
avonainen vajanovi, jonka edessä on höyläpenkki. Sen ympärillä
on valmiita ja puolivalmiita tynnyrinvanteita sekä kaikellaisia
tarvekaluja mitä hurjimmassa sekamelskassa, eikä lähellä ketään
ihmistä. Tyttö ei vihannut mitään niin kuin epäjärjestystä.
Milloin hän vain sellaista näki, silloin hänen sormiaan kutkutti.
Vastustamattomasti laski hän työntökärryt maahan. "Jopa nyt jotain!"
huudahti hän ja löi harmistuneena käsillään esiliinaansa. "Ensin
juoksee mestari työstä, sitten sällit ja lopuksi oppipojat kuin siat
kaukalon äärestä. Tosiaankin! Pitäisikö sällien katsoa mestarin
etua, kun ei hän itse mistään välitä! Hurjasta-Fritzistä ei tule
milloinkaan mitään!"

Jokaisen huolimattomuus tuntui hänestä vastenmieliseltä, mutta
Hurjan-Fritzin leväperäisyys häntä suorastaan kuohutti. Miksi,
sitä hän ei tiennyt eikä ollut tottunut tuollasia asioita sen
tarkemmin ajattelemaan. Mutta hänen mieltään paisutti samassa toinen
tunne, jota hän varmaan ei tahtonut pitää muuna kuin järjestyksen
rakkautena. Ja tämän tunteen ymmärsi tuo toinen, suuttumus, aina
sovittaa joka asiaan niin, ettei lopulta ollut koskaan muuta jälellä
kuin pelkkää järjestyksenrakkautta.

"Minä en aio olla niin typerä", vastasi suuttumus tuolle toiselle
tunteelle, "että rupeisin järjestelemään asioita, jotka eivät minulle
kuulu!" -- "Mutta joku voi yöllä kompastua höyläpenkkiin!" tokasi tuo
toinen tunne.

Tyttö nostaa höyläpenkin sisään ja keskustelu jatkuu: "Muu olkoon
sinään!" -- "Ellei minun nyt kuitenkin täytyisi täältä ohi, niin
saisivat tynnyrinvanteet puolestani maata paikoillaan tuomiopäivään
saakka." -- "Entäs veitset ja puukot -- hyi olkoon! Ja kirveen ja
sahan ovat jättäneet maahan, senkin roistot!" -- "Tuleepa todella
surku noin hyviä kaluja!" -- "Nyt ei puutu enään muuta kuin että
olisin niin tyhmä ja kokoisin vielä lastutkin kasaan, mutta --
eihän niillä ole edes täällä luutaa. Onpa ihme ja kumma eikö tässä
talossa ole luutaa! No, tuo kai on semmoinen olevinaan. Mokomakin
risa -- vaan olkoon minun puolestani! Ja vajan ovea ei ole voideltu
sataan vuoteen. Tulisi miltei sääli Hurjaa-Fritziä, ellei hän olisi
osaansa ansainnut. Ja nykyään kai hänelle on kaikki yhdentekevää.
Miksei hän mene naimisiin? Mutta kenenkä kanssa? Ellei hän saa oikein
kelvollista, niin on parempi olla ilman. Jos minä olisin hänen
vaimonaan, silloin hänestä vielä voisi jotain tulla. Minä soisin
sen hänelle, hän ei kuitenkaan ole kaikkein huonoimpia. Jos joskus
joutuisin puheisiin hänen kanssaan, niin voisinpa sanoa yhtä ja
toista. Tosiaankin -- jotta hän ihmettelisi mitä minulla on hänen
kanssaan tekemistä? Mitä hän minulle kuuluu? Hän ei ole nainut minun
äitiäni eikä huoli sen enemmän minustakaan. Enkä minäkään välitä
hänestä. En hänestä enkä kenestäkään, voin olla vaikka kahdesti
yksin. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Näin haastelivat Heleijan ajatukset keskenään. Ja kun keskustelu
päättyi, oli siivoominenkin suoritettu. Vanha vajanovi narahti
äänekkäästi; Heleija katsoi pelästyneenä ympärilleen. Tuntui kuin
joku olisi liikkunut pensaikossa. Mutta kaikki oli rauhallista, eikä
ketään näkynyt. Ovi se vain oli vajan akkunoita tärisyttänyt. Tyttö
riensi yhdellä hyppäyksellä kadulle ja jatkoi reippaasti matkaansa.




4.


Hän oli jo ennättänyt miltei sille solatielle, joka erottaa
vajarakennukset varsinaisesta kaupungista, kun hän kaukaa kuuli
hurjaa miesäänten sorinaa. Aluksi oli mahdoton erottaa muuta kuin
sanat "Fritz, Holderin Fritz -- niin, Holderin Fritz!" Sorina läheni,
selviten jonkinlaiseksi puheluksi. Äänet olivat hänelle tuttuja.

"Frankendorfin isännässä on kyllä poikaa", huusi Liebin Aatami,
"mutta Holderin Fritzin rinnalla hän kuitenkin on silkkaa sipulia!"

"Muistanpa senkin, miten Fritz viimein Windigissä ollessamme tyhjensi
koko tanssisalin", nauroi toinen. "Ja sen jälkeen hän kestitsi meitä
kaikkia kuin ruhtinas. Se oli jotain se!"

"Entäs silloin, kun hän tempasi portin patsaineen ja heitti sen
kaupunginvoudin puutarhaan", riemuitsi kolmas. "Sen uudestaan
pystyttämiseen tarvittiin kuusi miestä."

"Kun piti tullakin tuollainen koiran ilma!" huusi jälleen Liebin
Aatami. "Minä olin pannut takin ylleni markkinoille mennäkseni. Onpa
sentään hyvä että Fritzkin jäi kotiin, muuten minua olisi kovasti
harmittanut."

"Ole sinä markkinoinesi!" kiivasteli neljäs. "Eihän siellä saa kuin
hapanta olutta ja tulitikun suuruisia makkaroita, ja takosepät
riehuvat kuin olisivat koko tanssisalin herroja."

"Älä!" huusi Liebin Aatami loukkaantuneena. "Vaan ei silloin, kun
Fritz on mukana. Tule sinäkin, Fritz, Grunden kirkonvihkiäisiin.
Minun on kauvan tehnyt mieleni päästä takoseppiin käsiksi. Pitäisi
heille kerrankin näyttää!"

Nyt huusivat taas kaikki yhteen ääneen, niin ettei saattanut erottaa
muuta kuin "Fritz -- niin, Holderin Fritz -- ei, vaan Holderin Fritz!"

Pitkin tietä läheni noin kymmenkunta seitsemäntoista ja
kahdenkymmenen ijässä olevaa nuorukaista, kilvan Holderin
Fritziä kiitellen, tämän itsensä astuessa heidän keskellään kuin
muhkea verikoira vinkuvien sylikoirien ympäröimänä. He huitoivat
piipuillaan, kepeillään ja käsillään, nähtävästi korvatakseen
käytöksensä rajuudella ja olevinaisuudella vielä puuttuvaa
miehekkyyttä. Huomasi helposti heidän pitävän rajua Fritziä
esikuvanaan. Ja rajuus olikin varmaan ainoa, jossa he voivat olla
hänen kaltaisiaan. Sillä kuinka he suoristautuivatkin ja hartioitaan
levittelivät, niin Holderin Fritz oli kuitenkin heitä päätä
pitempi, ja kahdesta heidän rintakehästään ei olisi tullut yhtäkään
sellaista kuin Fritzin. Hän oli varmaan kaksi kertaa vahvempi kuin
nuorin pojista, mutta huomasi hänen itsensäkin koettavan ainakin
ulkonaisesti peittää ijän erotusta itsensä ja tovereinsa välillä.
Hänellä ei ollut yllään liiviä, ja paidankauluksen alta pistihe
näkyviin jotenkin huolimattomasti sitaistu kaulahuivi. Nähdessä hänet
tuollaisena, kädessä tavaton kirsikkapuinen kirjavatupsuinen piippu,
olisi luullut häntä pikemmin ränsistyneeksi ylioppilaaksi kuin
kunnialliseksi käsityöläismestariksi.

Muuan meluavista huomasi tytön.

"Tuolla tulee Heleija!" huusi hän. -- "Sinun, Fritz, pitää pysäyttää
hänen kärrynsä", sanoi Liebin Aatami. "Siitä tulee paljon hauskempaa
kuin koko Grunden markkinamatka!"

Se oli Fritzille mieleen. Kahdella harppauksella he olivat Heleijan
lähettyvillä ja Fritz asettui toisten riemuitessa keskelle ahdasta
solatietä.

Tyttö huomasi kyllä mitä oli tekeillä, mutta ei pysähtynyt.

"Minä en väisty", ajatteli hän, "vaikka se olisi mahdollistakin.
Eikä heidän tarvitse luulla että minä heidän tähtensä pysähdyn tai
peräydyn. Ellei väisty, raapaiskoot kärryt sääriin -- miksei hän anna
minun mennä."

Mutta sääriin saakka eivät kärryt ennättäneet. Fritz pidätti ne jo
askeleen päässä.

Nuo molemmat kookkaat olennot seisoivat hetkisen vaieten vastakkain.
He katsoivat toisiaan uhaten pysäytettyjen kärryjen kahden puolen.

Heleija työnsi minkä jaksoi, Fritz puolestaan ponnisti vastaan.
Voimanponnistus ajoi veren heidän kasvoihinsa ja niillä väikehti
mielentila toisen kintereillä, vastenmielisyydestä pilkkaan, uhmaan
ja leimuavaan vihaan asti. Heleija laski kärrynaisat maahan niin,
että kuormaan ladotut rautakiskot kalahtivat. Ponnahtaen jousena
ylös hän kumartui uhaten kärryjen yli ja huusi kasvot miltei toisen
korvassa kiinni: "Mitä tahdot?"

Fritz päätti näyttää tytölle koko mahtinsa. Jokaisesta sutkauksesta,
joka nyt seurasi, kasvoi kuulijain riemu ja puhujan innostus.

"Onko sinulla sitten mitä tahtoisin?"

"Ei, sillä sinä et tahdo mitään kunnollista."

"En tosiaankaan, sillä tahtoisin eukon -- ja se ei ole mikään
kunnollinen kapine."

"Sen kyllä uskon että sinä eukon tahtoisit, mutta kukaan ei ole
sinusta enää pitkiin aikoihin välittänyt."

"Ottaisit itsekin mielelläsi, kun vaan huolisin. Mutta minäpä tahdon
toisenlaisen, kauniin ja rikkaan. Etkö sinä tiedä ketään sopivaa?
Liikuthan loitolla."

"En niin loitolla, ettei sinua siellä tunnettaisi."

"Sen parempi, sitten ei sinun tarvitse minua ihmisille kiitellä."

"Mutta ei myöskään olla sinun pilkkanasi! Sinä olet ainoa, joka et
osaa nauraa, kun sinua kiitetään. Sentähden sinun kiittäjäsi nauravat
sinua selkäsi takana. Kysy vain noilta tuossa. Niin se on, ja sillä
hyvä. Ja nyt sinä päästät minut hyvällä, taikka saat vielä kuulla
mitä nuo tuolla eivät sano sinun kuultesi."

"Niin puhuu sellainen, joka ei mitään tiedä. Jos jotakin tiedät, niin
sano. Minulla kun ei ole eukkoakaan, joka saarnaisi. Oleppa lystin
vuoksi niinkuin olisit eukkoni -- siksihän sinä kuitenkin niin kovin
mielelläsi tulisit."

"Sinä luulet voivasi minua pilkata, koska olen köyhä. Mutta jospa
minä olisinkin sinun vaimosi, niin sinusta ehkä vielä voisi jotain
tulla, etkä reuhaisi kaduilla tuollaisen nulikkajoukon seurassa,
jonka korvantaustat tuskin vielä ovat kuivaneet. Luulet että
minä muka huolisin sinusta. Sinusta? Vaikka sinulla olisi ylläsi
taalareilla päällystetty takki ja jokaisesta hiuskarvastasi riippuisi
tukaatin raha, en sinusta sittenkään huolisi. Kerjäläinenkin olisi
minulle rakkaampi, jos kerran jostakin pitäisin. Mutta minä en
huoli kenestäkään! Ja mikä sinä oikeastaan olet? Kaikkein nulikkain
mestari ja koirankurien opettaja Ja jospa olisit edes se. Mutta
sinä olet heidän narrinsa, joka tekee temppujaan heidän tahtonsa
mukaan. Ja sinä, kaulus- ja tupsuniekka, luulet kuitenkin jotakin
olevasi. Arvelet että myllärin 'Matti' on vain koira. Oi, se on
koko arvon herra sinun rinnallasi, vaikkei sillä olekkaan kaulusta
eikä tupsuja. Sekin tekee temppuja herransa tahdon mukaan, mutta
sillä on toki vain yksi herra. Sinulla niitä on yhtä paljo kuin
lurjuksia tässä kaupungissa. Kun joku heistä sanoo: 'Hyvä Holderin
Fritz, anna minulle takkisi', niin sinä annat -- 'Maksa olueni',
niin sinä maksat -- 'Sepä on vahva, tuo Holderin Fritz', niin
sinä teet korkeampia hyppyjä kuin itse Matti, kun sitä kehutaan
taitavaksi koiraksi! Pitkään päivään et tee muuta kuin ajattelet
minkä tuhmuuden taas keksisit, että nuo tuolla sinua kiittäisivät.
Sillä mistään järkevästä he eivät sinua kiitä, etkä sinä järkevien
ihmisten kiitosta haluakkaan. Sinä pitäisit suurena onnettomuutena,
jos sanottaisiin: 'Onpa tuo Holder etevä mies. Hän on kaupungin
siistein mies ja taitavin mestari'. Olisihan onnetonta, kun noilla
tuossa ei enää olisi ketään, joka tekisi sellaista, mitä eivät itse
ilkeä tehdä. Paneppa merkille mitenkä he nytkin minun mentyäni
usuttavat: 'Kiinni, ot' kiin', Holderin Fritz!' Katso vain kuinka
julmasti tahansa, minä en ole enää pitkään aikaan pelännyt teidän
kaltaisianne. Ja nyt hellitä! Nyt olet saanut saarnasi. Tiedät nyt
mitä miehiä olet -- niin se on, ja sillä hyvä!"

Samassa kärrynaisat kohosivat ja kärryt vierivät eteenpäin,
poikajoukon hypellessä sadatellen syrjään milloin kuorma töyttäsi
heidän sääriään vasten.

Kaikki ahdistivat Fritziä eivätkä voineet käsittää, miksei hän
antanut tuolle "valehtelijalle" sellaisia jäähyväisiä, että hän olisi
saanut niitä koko elämänsä ajatella. Fritz itse oli enin ymmällä
saamattomuudestaan.

Vielä kaukaa huusi Heleija: "Kiinni, Fritz, ot' kiin'!"

Fritz oli punastunut hiusmartoa myöten ja loi tytön jälkeen katseen,
joka pelotti juomaveikkoja. Kukaan ei uskaltanut suutaan aukaista,
peläten siinä tapauksessa suuntaavansa nousevan rajumyrskyn itseensä.
Fritz mutisi hampaittensa välitse: "Odotahan, tytönletukka!" Hän
seisoi hetken vaieten, sitten hän kohotti kuni uhmaten päätänsä
huutaen rajun riemuisesti: "Tänään en mene kotiin, enkä huomennakaan.
Nyt vasta saavat oikeasta Hurjasta-Fritzistä puhua. Tänään on
kirvesmiehillä 'Joutsenessa' tanssiaiset. Tahtoisinpa nähdä kuka
minut ajaa sieltä ulos!"

"Nyt olet taasen mies!" huusi Liebin Aatami, ja hurjaa laulua
rallattaen läksi koko joukkue Joutsen kapakkaan.




5.


Vanha Benediktus -- jota tavallisesti sanottiin vain Diktukseksi
-- seisahtui erään pienen talon eteen, kohotti yövartijatorvensa
huulilleen ja puhalsi taloa tervehtiäkseen kauneimman toitauksensa.

Miellyttikö häntä tuo talo siinä määrässä, että hän puhaltaessaan ja
ajan kulkua ilmottaessaan aina tähysti tuohon rakennukseen?

Kauniilta se kyllä näytti, varsinkin milloin, niinkuin juuri tänään,
kuu sitä säteillään valaisi -- mutta kaikkein kauniimmalta milloin
sen vieressä kasvava suuri heisipuu oli täydessä kukassa. Vanhalla
heisipuulla ei ollut enää yhtään suoraa oksaa rungossaan, niin usein
olivat pienet lintuset niillä laulaen keinutelleet.

Talon alla on pieni Zehnt-puro. Sen läheisyydessä kasvaa mitä
ihanimmat putket ja huiluainekset, ja puron notkelmassa sekä pitkin
sen rantoja pajupensaita, jotka leviävät molemmin puolin laaksoihin.
Siellä on torninvartijalla vielä kädessään kolmisointuisen kellonsa
vetonuora ja pajupensaikossa helähtelee usein lasten ilohuudot.
Silloin hohtaa sininen puro aivan ruusunpunaiselta lasten ihon
punerruksesta. Kirkkaalla säällä voi sinne nähdä aina Reickerin
kirkontornin häämötyksen. Mutta näin kuunvalossa näkyy tuskin
tamppimylly ja puimahuone. Ääniä kuuluu tänne vain vanhan Diktuksen
yötorvi ja tuntihuudot sekä hiljainen viima vuoriltapäin, harvoin
koiranhaukunta tai kovalla tuulella tamppimyllyn rattaiden kolina.
Ja nyt juuri tällä hetkellä reipasta astuntaa, joka lähestymistään
lähestyy, ja sen ohessa työntökärryjen pyörän sihinää märässä
ruohikossa.

Heleija on jättänyt kuormansa naulasepälle ja rientää nyt taloaan
kohti. Sillä tänne hän on jättänyt sisarensa lapsen vanhan
Anna-Maijan hoitoon, jolle tuosta palveluksesta on luovutettu
pienen talon yliskamari. -- "Anna-Maija koettaa kyllä parastaan ja
pikku Liisusta hän pitää paljon, mutta hän tulee päivä päivältä
kömpelömmäksi, ja mitä kaikkea voikaan tapahtua kuudessatoista
tunnissa", ajattelee Heleija eteenpäin rientäessään.

Mitä lähemmäs tyttö tulee, sitä hiljemmin hän astuu. Hän jättää
kärryt rakennuksen eteen, astuu pienen ikkunan luo ja koputtaa hiljan
hiljaa. Lapsi varmaan jo nukkuu ja Anna-Maija kuulee paremmin kuin
moni nuori. Niin onkin. Vanhus näyttäytyy.

"Nukkuuko hän? Onko kaikki hyvin?" kysyy tyttö.

"Hyvin, hyvin -- otahan tullessasi sukka aidan päältä. Vanha Sannakin
sanoo että sille pitää antaa orvokkiteetä, muuten tuskat lisääntyvät."

Heleija otti sukan aidalta, nosti hiljaa kärryt talon tyhjän
porraskarsinan katolle ja astui sitten huoneeseen, joka samalla oli
tupana ja keittiönä. Sanaakaan virkkamatta hän otti uuninreunalta
lampun ja kurkisti ovesta kamarin vuoteeseen, jonka keskellä
pienokainen makasi kuin valkealle lautaselle maalattu ruusunnuppu.
Sitten hän istuutui talon ainoalle tuolille.

Eukko kertoi päivän vaiheista. Lapselle oli taaskin puhkeamassa kaksi
takahammasta.

"Sitähän minäkin", sanoi Heleija, "sitä se on viime öinä yskinyt.
Mutta muuten on kaikki niinkuin olla pitää?"

"Niin kai, vaikka en ollenkaan ymmärrä tätä menoa. Saa kaikki hampaat
yhteen kaikuun ja alkaa samaan aikaan kävellä -- muiden käyntiä se
hidastuttaa. Mutta Diktus on jo puhaltanut kymmenen. Puita on uunin
takana. Hyvää yötä, Heleija, nuku hyvin!"

Heleija valaisee hänelle ylisille vievät kapeat portaat, pienestä
ikkunasta hohtaa kuunvalo. Alempana se heittää valoisia pilkkuja
lattialle, portaille ja seinille. Heleija näkee, että saviseinässä
olevat reijät, joista kuu niin häikäilemättä pilkistää, ovat yhä
suurentuneet. "Onpa sade taaskin tehnyt pahojaan!" sanoo hän, menee
tupaan ja istuu tuolilla vielä neljännestunnin, raskaita taloushuolia
miettien. Talopahanen, niin kauniin näköinen kuin se olikin, oli
kauhean huonossa kunnossa -- kenties se juuri sentähden oli niin
soman näköinen.

Olkikatto näytti muutamin paikoin miltei läpikuultavalta, toisaalla
se oli kasoihin kokoontunut. Talon ympärillä vallitseva puhtaus
saattoi sen puutteet vielä räikeämpään valoon. Epätietoista oli,
syleilikö tuo suuri heisipuu taloa niin kiinteästi peittääkseen sen
puutteita, vaiko pitääkseen sen irralleen pyrkiviä osia koossa.
Mikä tarkotuksena lienee ollutkin, se ainakin sangen vaillinaisesti
saavutti tarkotuksensa. Sitten pikku Liisu ja hänen äitinsä, Heleijan
sisar, siellä kaukana palveluksessa! Olihan siinä aiheita surullisiin
mietteisiin.

Nousten ja esiliinaansa suoristaen sanoi hän: "Kunhan lapsi vain
jää eloon ja tulee kunnolliseksi! Purossa on kyllin savea reikäin
tukkeeksi. Ja entäs jos ei olisikaan! Olen terve ja voimakas, eivät
suotta minua Heleijaksi nimitä. Menköön naimisiin kuka haluaa, ja
surkoon itsensä kuoliaaksi kuka tahtoo, vaan minä en. Niin se on, ja
sillä hyvä!"




6.


Gringel eli Goldener Ring, niinkuin tätä ravintolaa muualla olisi
nimitetty, oli näöltään toisenlainen kuin Heleijan talopahanen. Sen
ankariin piirteisiin ei säiden, tuulten eikä korkean ijän ollut
onnistunut vielä piirtää noita mieltäkiinnittäviä merkkejä, mitkä
olivat pajukossa piilevälle talolle ominaisia. Sen lisäksi se komeili
pyylevänä ja mahtavana pienen kaupungin korkeimmalla kunnaalla,
täydessä päivänvalossa kuin auringonkukka. Oikeastaan voi Gringeliä
verrata paraiten omistajattareensa, Gringelin Walleriinaan, minkä
nimen hän oli saanut siitä että hänen miesvainajansa oli ollut
Walleri nimeltään.

Kohtalo on toisinaan leikkisä. Niinpä se nytkin asetti Gringelissä
vastakkain istumaan kaksi naismaailman ruumiillista vastakohtaa,
Gringelin Walleriinan ja suursepän emännän. Walleriina teki saman
vaikutuksen kuin äyräittensä yli paisunut virta. Onnekseen ei sepän
emäntä ole istuutunut hänen viereensä nahkasohvalle, silloin hän
olisi auttamattomasti hänen lihavuuteensa hukkunut. Walleriinan
vartalolla on siinä määrässä ulottavaisuutta, että sisään astuva
vieras, joka ensin on näköelimensä hänen suuruussuhteensa mukaan
sovittanut, tulee miltei kykenemättömäksi enää huomaamaan vastapäätä
istuvaa sepän emäntää.

Grunden markkinoista on nyt kulunut noin neljä viikkoa. Siitä
johtunee että yksikään niistä vieraista, jotka äskenmainittujen
rouvien kanssa ovat kokoontuneet Gringelin ravintolatupaan, ei enää
niitä muistele. Huone tekee yleensä paljoa kodikkaamman vaikutuksen
kuin talon ulkopuoli. Siihen vaikuttaa varsinkin seinien ruskea
laudotus. Pitkät pöydät ovat likistäytyneet sitä vasten niin lähelle
kuin mahdollista.

Keskellä huonetta oleva tyhjä tila näyttää suuruutensa puolesta
varsin kuin Walleriina-emännän ulottuvaisuussuhteitten mukaan
sovitetulta. Tässä hän astuskelee valtavan pyylevänä vieraan luota
toisen luo, jotenkin samaan tapaan kuin jos itse Gringelin ravintola
lähtisi liikkeelle. Sillä vaikka hän onkin suuri rouva, niin hän on
kuitenkin sangen suosiollinen ainakin kantavieraitansa ja heidän
omaisiaan kohtaan.

Hänen tyttärensä, Gringelin Walleriinan Eeva, ei ole läheskään
niin kansanomainen. Hän moittiikin sydämessään äitiään, ettei tämä
ole niin ylpeä kuin hän arvoonsa nähden voisi ja Eevan mielestä
pitäisi olla. Tytär tulee harvoin ravintolatupaan eikä olisi siellä
nytkään, ellei vieraitten joukossa olisi Liebin Aatami, jonka jo
ennestään tunnemme. Ei niin että hän olisi tähän nuorukaiseen
erikoisesti kiintynyt, mutta Aatami on häneen ihastunut eikä hänestä
tunnu lainkaan vastenmieliseltä olla ihailun esineenä. Kenties
myöskin sentähden, että Liebin Aatamin täytyy tuntea Hurjan-Fritzin
seikkailuja. Näistä viimemainituista on paraillaan puhe.

"Tehän kävitte myöskin tuonoin hänen luonaan", sanoi eräässä nurkassa
istuva suurseppä mestari Schrammille.

Tämä ihmetteli tai ainakin oli ihmettelevinään. Häneen oli eräästä
halvauskohtauksesta jäänyt alituinen hiljainen pääntutiseminen, ja
tämä teki hänet sen näköiseksi kuin hän olisi ihmetellyt kaikkea,
jopa omaa puhettaankin.

"Kävin", vastasi mestari hautajaismenojen ohjaajan äänellä. "Kävinhän
minä, vaan enpä ole moista ihmistä vielä eläessäni tavannut."

"Puhutteko Holderista?" kysyi Liebin Aatami tekeytyen niin
miehekkääksi kuin suinkin.

"Teiltä pitäisikin oikeastaan hänen asioitaan kysellä", arveli seppä.
"Te ja Holderhan olette kuin parihevoset."

"Saattaa olla että on kerran niinkin oltu", nauroi nuorukainen.
"Mutta almanakassa on joka päivällä uusi nimi."

"Niin", sanoi seppä, "te olette nyt nenästynyt Holderin Fritziin. Hän
ei enää päästä teitä taloonsa."

"Hänkö ei päästä?" tokasi Liebin Aatami pilkallisesti. "Happamia,
sanoi kettu pihlajanmarjoista, kun ne olivat liian korkealla hänen
ylettyäkseen. Samoin ei väliin muka lasketa sisälle, kun tulija itse
jää tulematta."

"Tuon 'Joutsen'-jutun jälkeen", alotti seppä jälleen viekkaan
näköisenä. "Mutta sellaisia ihmiset ovat. Sanovat että Fritz on
ajanut teidät tiehenne, ja lopulta asia on ollut ihan päinvastoin."

Liebin Aatami sylkäsi mahtavan näköisenä. "Niin, ihmiset kuulevat
vain yksityiset kellonläppäykset, vaan ei yhteensoittoa."

"Minä puolestani arvelen", sanoi seppä, "että on se mahtanut olla
aika yhteensoitto! Kirvesmiehet ovat aimo kehonkieltä. Onneton se,
jonka kallo siinä kelloksi joutuu."

"Minä koetin häntä estää", sanoi Liebin Aatami, "silloin hän karkasi
minunkin kimppuuni. Mutta minä torjuin hänet luotani. Siinä koko
juttu."

"Sitähän minäkin!" arveli seppä totisin kasvoin, mutta äänessä
väreili sisällinen nauru. "Ihmiset sanovat, että te Fritziä
ärsytitte, vaikka olettekin koettanut häntä hillitä. Ja sanovat
vielä Fritzin olleen niin haltioissaan, että hän luuli teitäkin
kirvesmiehiksi eikä herennyt ennenkun jäi aivan yksin saliin. Ja tuo
yksinolo lienee häntä niin miellyttänyt, että hän nyt sitä jatkaa
kotonaankin."

"Siinä sen näette!" sanoi Liebin Aatami. "Jos asia olisi niin ollut,
niin luulisipa että hän sulkisi ainoastaan _meiltä_ ovensa. Mutta nyt
hän ei laske ketään luokseen. En ole omasta puolestani yrittänytkään.
Hänen seuransa ei ole enää pitkään aikaan ollut kunniaksi
kenellekään. Olen vain koettanut saada hänet oikeille jäljille.
Vihdoin näin sen hyödyttömäksi, ja oma suu on lähempänä kuin kontin
suu. Ihmiset rupesivat lopulta katsomaan asiaa siltä kannalta, kuin
jos hän olisi ollut mestari ja minä vain hänen juoksupoikansa."

Vanha mestari Schramm ihmetteli taasen, lausuen hänkin sanansa.
"Niin", tutisi hän, "ei hän päästä ketään luokseen. Minä olen hänen
oppimestarinsa, mutta minunkin yritykseni päättyi huonosti. Ajattelin
häntä varottaa hänen vanhana mestarinaan. Mutta hän sanoi että juuri
sen vuoksi, koska se minun ja muiden mielestä oli väärin, hän aikoi
elää sitä hurjemmin, niin että saisimme vielä siunaten lyödä kätemme
yhteen hänen teoistaan kuullessamme. Samassa hän iski kirveensä
tynnyrinvanteeseen sellaisella vimmalla, että pirstaleet lentelivät
ympärilläni ja minä kiitin onneani kun pääsin ehjin nahoin ulos.
Minusta näytti kuin hänellä ei olisi kaikki ruuvit paikoillaan."

Nyt kuului uunin takaa ääni, joka soinnultaankin muistutti sirkkaa:
"Hm! Eikö sitte muka tiedetä mikä häntä riivaa? Kaikella on syynsä."

Liebin Aatami rykäsi mahdollisimman miehekkäästi, mutta siinä
rykäsyssä oli jotain: "jospa vain viitsisin kertoa!"

"Te sen tiedätte", sanoi seppä.

"Minäkö!" torjui Aatami. "Mitäpä minä tietäisin? Minä en tiedä
mitään."

Walleriina istahtihe häntä vastapäätä. Sitten hän löi molemmin käsin
polviinsa ja sanoi: "Jaaritusta! Mutta se, joka helatorstaina täytti
kuusikymmentä, se ei anna itseään pettää. Jaaritelkaa te vaan, mutta
täällä istun ja sanon: te sen tiedätte!"

Sepän emäntäkin nousi. Siinä astuessaan hän muistutti takaperin
kulkevaa Schwarzwaldinkelloa: pää muodosti numerotaulun,
sokeritopanmuotoisesta päähineestä selkäpuolella riippuvat pitkät
nauhat kellon painot ja emännän pitkä, kaita vartalo itse kellokaapin.

Huomasi selvästi että Liebin Aatami Walleriinan väitöksen johdosta
tunsi nuoren pojanrintansa ylpeydestä pullistuvan. Hän tarkasteli
ympärilleen katsoivatko muutkin häneen ja varsinkin huomasiko Eeva
hänen miehekästä ryhtiään.

Mutta kateellinen kohtalo ei suonut hänen näyttää puhujataitoaan.
Gringelin ulko-ovi sälähti, miltei samassa avautui ravintolahuoneen
ovi ja sisäänastuva veti kaikkien huomion puoleensa.

Vieras heittäytyi raskaasti eräälle penkille istumaan, vastaten
kaikkien kysyviin katseihin vain pitkäveteisellä vinkuvalla yskällä.

Walleriina-rouva nousi ja heitti myssynsä, joka tähän saakka oli
levännyt vasemmalla korvalla, omituisella liikkeellä oikealle.
Tuota liikettä hän ei milloinkaan tehnyt tarkotuksettomasti, vaan
ainoastaan tahtoessaan saada sillä jotain sanotuksi. Ja hän kykeni
siten sanomaan paljon semmoista, mitä ei voinut puheella ilmaista.

Kun tämä keino ei näyttänyt tepsivän, tarttui hän toiseen. Hän meni
yskivän luo ja taputti häntä pullealla kädellään muutamia kertoja
hiljaa selkään. Se auttoi.

Vaikka mies yhä vielä yski, tuli tuohon vinkunaan kuitenkin jo jonkun
verran puheentapaista tolkkua.

"Siellä pajukossa, aivan Heleijan talon luona, siellä hän oli
väjyksissä."

"Hän", sanoi Walleriina, heilauttaen moittivasti myssyään. "_Hän_ ei
ole kukaan. Tahdotteko, kankurimestari, sanoa että se oli varas?"

Mutta siitä kankuri pahastui. "Minäkö pelkäisin varasta", yskähti
hän. "Varastaminen on varkaan ammatti, enkä pelkää sellaista,
joka työskentelee rehellisesti ammatissaan. Ensin tosin arvelin
hänetkin sellaiseksi. Mutta kun näytti niinkuin tuon miehen pitäisi
vartalostaan päättäen olla Holderin Fritz, ja hän piteli käsissään
kirvestä, niin menin hänen luokseen. Mutta silloin minä pelästyin,
koska hän pelästyi minua ja katsoi hurjasti ympärilleen, peitti
kasvonsa käsillään ja -- pakeni. Luulen että hän syöksyi puroon
jotten minä häntä tuntisi."

Näkymätön sirkka uunin takana sirisi: "Hm, hm, hm!"

Mutta Walleriina-rouva löi polviinsa ja sanoi: "Niin totta kuin isäni
oli kankuri, täällä istun ja sanon: onko kummempaa kuultu!"

"Ja minä kun olen luullut, ettei Holderin Fritz enää kävisi ensinkään
ulkona", arveli sepän emäntä. "Jos hän väijyy, niin täytynee myöskin
olla jotain, jota hän väijyy."

"Aivan oikein", sanoi Walleriina-rouva. "Mutta nyt on pimeä ja
kankurimestari onkin vain lausunut arvelunaan, että se mahdollisesti
oli Holderin Fritz."

Kankuri tahtoi vastata, mutta hänen oli tällä kertaa mahdoton saada
yskäänsä ymmärrettäväksi.

"Ja hän ei muka käy ulkona!" huusi ääni, joka puhui niin nopeaan
kuin se olisi lausunut yhtaikaa nuo kuusi sanaa. Puheen jatkuessa
huomasi, että jokaisen lausejatkon ensimäinen sana oli kuin ehkäisevä
tulppa, joka vasta kaikkien kasvolihasten ankaralla jännityksellä
laukesi. Mutta silloin jälellä olevat sanat syöksähtivät esiin
sitä suuremmalla nopeudella. Puhuja, joka aina puhuessaan juoksi
esiin pöydän takaa, ikäänkuin varjellakseen sitä sanojensa tulvasta
kastumasta, muistutti yhtätasaisine ruumiineen ja pienine paineen
ulkomuodoltaankin seltteripulloa. Hänen kasvonsa olivat punakat ja
mustat viikset katkaisivat ne miltei kahteen samansuuruiseen osaan.

"Hä--änkö ei käy ulkona! Walleriina-rouvan suosiollisella luvalla: se
ei ole totta."

"Täytyy uskoa ihmisten puhetta", vastasi Walleriina-rouva. "Tämä
mestari Schramm on luckenbachilainen, ja hän istuu täällä ja sanoo
että Holderin Fritz ei käy ulkona."

Hän pyöräytti näin sanoessaan myssyn jälleen vasemmalle korvalle,
osottaakseen ettei puhuja varmaankaan ollut luckenbachilainen eikä
niin ollen ihminen, jonka sanoja kannattaisi uskoa.

Tämä suututti saalfeldiläistä. Hän juoksi jälleen pöydän takaa,
heristi tulppaansa ja sai esiin pinnistetyksi: "R-r-r-ouva
Walleriinan luvalla olen ihminen ja tynnyrintekijänsälli. Sellaisena
olen kaksi vuotta työskennellyt mestari Holderin luona ja olenpa
ammatissani tottuneempikin kuin luckenbachilaiset, joiden kaupunki
on vain mitätön pesä muihin verrattuna -- Walleriina-rouvan
suosiollisella luvalla."

"Vai ihminen muka ja tynnyrintekijänsälli? Ettehän ole kuin
saalfeldiläinen", sanoi Walleriina päättävästi.

Mestari Schrammia näytti hiukan hämmästyttävän tuo älykäs järkevien
olentojen jakaminen ihmisiin, tynnyrintekijänsälleihin ja
saalfeldiläisiin. Sillä oli asia ratkaistu.

Mutta saalfeldiläinen oli toista mieltä. Hän ryntäsi jälleen esiin.
"Ssss-en voin todistaa mestari Schrammin kautta, jotta mestari Holder
on opissa ollut. Ssss-illä mestari Holder on käynyt myöskin minun
kimppuuni kuin mikäkin takkiainen. 'Mmmm-estari Holder', sanoin
minä, 'pyydän vakavasti teidän jättämään minut rauhaan!' Mmmm-inä
olisin sanonut hänelle vielä enemmänkin, ellen sattumalta olisi
ollut jo jonkun matkan päässä. Ja minun toverini, spandaulainen, oli
hyvin suutuksissaan että me-estari sillä tavalla kohteli oikeata
taiturisälliä. Sillä meidän ammattimme on taidetta eikä mitään
käsityötä. Kirja maksaa kkk-uusitoista groshenia, ja se sisältää koko
tynnyrin tekijäntaidon -- teidän luvallanne, rouva Walleriina."

Sirkka uunintakaa sirisi jälleen: "Kysymys on oikeastaan siitä, käykö
Holderin Fritz ulkona, vai ei?"

"Vvvv-armasti hän käy ulkona!" ruiskahti saalfeldiläisen suusta.
"Niin sanoi minulle oppipoika, joka yksin jäi hänen luokseen,
koska hän on vasta kuusitoistavuotias nulikka. Ttt-uon pojan pitää
ottaa vastaan tilaukset ja neuvotella liikkeessä kävijäin kanssa,
koskei mestari tahdo puhua kenenkään kanssa. Mmmm-estari itse istuu
höyläpenkillä ja hokee: 'Teenkö sen, vai enkö? Teen, ja ennenkun
asia tulee tunnetuksi, lähden Amerikkaan'. Ja samassa hänen silmänsä
hehkuvat kuin palava piki ja hän iskee veitsen höyläpenkkiin kuin
murhamies. Ja kun hän huomaa että oppipoika onkin huoneessa,
sss-illoin hän käy maidonkarvaiseksi ja pehmittää oppipojan selän
hyvänpäiväisesti -- Walleriina-rouvan suosiollisella luvalla. Jjj-a
sitten mm-estari pukeutuu, sen on oppipoika nähnyt avaimenreijästä,
kuin italialainen rosvo. Niinpä oli hänen ttt-akkinsa nurinpäin
käännetty. Sitten hän odotti kunnes yö tuli, ja sanoi ensin hhh-yvää
yötä oppipojalle, ikäänkuin olisi mennyt nukkumaan, ja mm-eni sitten
pajukkoon päin -- Walleriina-rouvan suosiollisella luvalla."

"Pajukkoon?" sirisi sirkka. "Hm, hm, hm!"

Walleriina-rouva oli juuri aikeessa vahvistaa saalfeldiläisen
todistuksen polviinsa lyöden, kun kelloseppä Zerrer korotti äänensä.
Hänen narisevasta ja marisevasta puheestaan kävi jotenkin selville,
että hänkin oli tavannut Holderin Fritzin hämärissä väijymässä.

"Missä?" kysyi sirkka. "Heleijan talon luonako?"

"Niin -- pajukkoon johtavalla tiellä. Ja ellen väärin muista, niin
Heleija tuli vähää ennen minua vastaan samalla tiellä. Tunsin hänet
aivan varmasti. Walleriina-rouva voi uskoa, niin totta kuin olen
luckenbachilainen."

"Hm", sanoi Walleriina-rouva myssyään heilauttaen. "En voi juuri tänä
hetkenä muistaa, missä talossa teidän isoisävainajanne Luckenbachissa
asui."

"Hän on haudattu Schwarzwaldiin, Tuttlingeniin", vastasi kelloseppä.
"Minun isäni vasta muutti Luckenbachiin."

"Vai Schwarzwaldiin?" sanoi Walleriina-rouva, venyttäen Schwarzwaldia
niin, että sen takametsän puiden latvat näyttivät heiluvan jo Ranskan
puolella. "Vai sinne, missä ihmiset ovat katoolilaisia ja joka
toinen mies on Floriaani ja joka toinen Fabiaani ja kaikki tekevät
rotanloukkuja."

"Siitä minä en tiedä mitään", sanoi kelloseppä, "mutta Schwarzwaldin
kellot tuntee koko maailma."

"Koko maailma?" sanoi Walleriina-rouva, heilauttaen tuon
suuruuskäsitteen syrjään halveksivalla kädenliikkeellä. "Voi niin
olla. Mutta Luckenbachista ei maailma tiedä mitään. Ja niin totta
kuin isäni oli kankuri, ei kuitenkaan kukaan luckenbachilainen ole
vielä kelloja näperrellyt."

Samassa Eeva naurahti jotenkin ylimielisesti. "No minua kai uskotte.
Holderin Fritz melkein polkasi minua muurin kohdalla kantapäille,
paetessaan ihmisten näkyvistä. Ja sitä ennen hän väijyi, sen näin
omin silmin."

"Ja Heleija?" siritti sirkka uunin takaa. "Kulkiko hän samaa tietä
vähää ennen?"

"Ei", sanoi Eeva. "Vaan eipä hän ollut kaukanakaan, se on varmaa.
Ja hän tuli jälkeenpäin samaa tietä. Nyt kai uskotte, kun sen sanoo
parempi luckenbachilainen kuin kukaan teistä. Minulla on ainakin yksi
luckenbachilais-isoisä enemmän kuin kellään täällä."

"Niin, siin' on tytöntynkää!" nauroi Walleriina-rouva äidinylpeydestä
loistaen. "Ja vaikka minun isäni oli vain kankuri, niin olipa
isoisävainajani Luckenbachin pormestarina, ja kaikki ihmiset sanovat
että minä olen aivankuin hänen silmistään putkahtanut."

Mestari Schramm ihmetteli tällä kertaa täydellä todella. Lienee
niissä silmissä ollut kokoa, joista voi putkahtaa sen suuruinen
olento kuin Walleriina-rouva. Ja lienee Luckenbach ollut turvattu,
kun sellaisen pormestarin silmät sitä valvoivat.

Mutta sirkka ei ollut unohtanut, että Liebin Aatami ei vielä ollut
virkannut mitään.

"Te tiedätte vielä jotakin, Liebin Aatami", sirisi hän.

Liebin Aatami katsahti ylpeästi ympärilleen, kunnes Walleriina-rouva
myssyään heilauttamalla ilmotti ettei hän pitänyt Liebin Aatamia
swarzwaldilaisena eikä myöskään saalfeldiläisenä, ja kun Aatami
luuli Eevan silmistä huomaavansa että hänen miehekäs ryhtinsä tyttöä
miellytti, niin hän alotti:

"Ei sitä paljon ole. Grunden markkinain iltana tapasimme Heleijan
Reickerin tiellä. Minä koetin Fritziä estää, mutta hän vain pidätti
kärryt, ja silloin tyttö sanoi hänelle suorat sanat. Sillä tavalla ei
ole vielä kukaan hänelle puhunut."

"Se se vasta kapine on, tuo tyttö!" huudahti Eeva.

"Todellakin!" sanoi seppä. "Ja siitäkin kun ihmiset taas kertovat,
että te olisitte Fritziä ärsyttäneet Heleijan kimppuun ja että hän
olisi myöskin sanonut teille mitä väkeä te olette. Eipä ole juuri
ihmisiin uskomista."

"Mitäpä ihmisten puheista!" vastasi Liebin Aatami suurellisesti.
"Walleriina-rouva tietää kuka minä olen, ja muusta en minä
välitä. Saattaa olla että he tietävät juttuja Heleijasta ja hänen
kärryistään. Mutta minä en välitä muusta kuin itsestäni."

Seppä vaikeni ja sytytti sammuneen piippunsa. Mutta silloin puuttui
sirkka taas puheeseen: "Hm! Vai oli Fritz kovin raivoissaan?"

"Niin suuttuneena en ole milloinkaan häntä nähnyt", vastasi Liebin
Aatami. "Hän ei saanut sanaa suustaan, hioi vaan hampaitaan ja pui
nyrkkiä hänen jälkeensä! Ja siitä hetkestä asti hän on ollut noin
kummallinen -- niinkuin kuuluu vieläkin olevan."

"Hm, hm, hm!" sirisi sirkka. "Kellä on järkeä, ajatelkoon vaikkei
puhu. Siinä on mies, joka aikoo tehdä semmoista, että ihmiset
kauhistuksesta lyövät kätensä yhteen. Siinä on mies, joka iskee
puukkonsa julmistuneena höyläpenkkiin ja aikoo Amerikkaan ennenkun
hänen teostaan saadaan tietoa. Siinä on mies, joka sanoo hyvääyötä
ikäänkuin aikoisi mennä nukkumaan, mutta hiipiikin salaa tiehensä,
nuttu nurinpuolin kuin italialaisella pahantekijällä, ettei kukaan
häntä tuntisi. Ja hän väijyy yöllä, jolloin luulee erään henkilön
kulkevan ohi. Ja kuka on tuo eräs? Sama henkilö, joka on häntä
siinä määrässä loukannut, että hän on jäänyt sanattomaksi, vain
nyrkkiä puimaan ja hampaitaan hiomaan. Jos jotain tapahtuu tulevana
kahdeksana tai neljänätoista päivänä, niin muistakaa mitä olen
sanonut."

"Niin", sanoi Walleriina-rouva polviinsa lyöden. "Eeva, anna minulle
sateenvarjo ja lyhty. Ennenkun mitään sellaista tapahtuu, on
Walleriina-rouvallakin sana sanottavana."

Seppä sai jälleen kuin näkymättömän töytäyksen, jota sepän emäntä
tavallisesti piti yskäkohtauksena. Walleriina-rouvalla oli siitä oma
ajatuksensa.

Hän katsoi paheksuvasti seppään ja sanoi: "Tällaisina aikoina oppii
ihmisiä tuntemaan. Holderin Fritz ei ole tuon tyttöraukan ainoa
vihollinen. Virnistelkää mitä virnistelette, mutta tässä istun ja
sanon: --"

Ja kuka tietää mitä Walleriina-rouva olisi sanonut, ellei Eeva-neito
olisi temmannut sanoja hänen suustaan:

"Mitä te tuosta? Köyhästä tytöstä, jolla ei ole mitään? Joka riitelee
kaikkien miesten kanssa. Se vielä puuttuisi. Eikä niin myöhään enää
mennä ihmisten luo. Diktus on jo aikoja sitten puhaltanut kymmenen.
Jättäkää te hänet omiin hoteihinsa ja pysykää alallanne!"

"No, no", rauhotteli Walleriina-rouva, "älä ole milläsikään,
tytöntynkäni! Tänään tosin on jo liian myöhäinen, mutta huomenna on
myöskin päivä, jos almanakka puhuu totta."

"Jos te menette sinne", sanoi sepän emäntä, "niin tulen minäkin
mukaan."

Paksu leipuri ei ollut koko aikana lausunut sanaakaan. "Hm", ajatteli
hän noustessaan. "Jos tuo hurjapää tyttö oikein tuimistuu, niin hän
vielä lopulta suostuu minuun. Ja jos onni potkasee, niin saan hänet
taloon ilman pappia."

Samassa Diktus puhalsi yksitoista, ja neljännestuntia myöhemmin
lepäsi Gringel unen helmoissa.




7.


Kun Heleija seuraavana iltana Gringelissä käyntimme jälkeen kulki
kotiinsa, pelästytti hänet Anna-Maija ryntäämällä juoksujalkaa häntä
vastaan.

"Onko jotain tapahtunut?" kysyi tyttö vanhukselta. "Eihän pikku Liisu
vain ole sairastunut?"

Anna-Maija ei vieläkään saanut sanaa suustaan. Hän vain huitoi
käsiään ja viittaili taloon päin.

"Lapsi on jo pitkät ajat potenut hammastuskia", sanoi Heleija. "Eihän
hän vain ole saanut kouristusta?"

Nyt vasta huomasi Heleija että vanhus sipsutti sukkasillaan.
Sellaisella säällä ja arkipäivänä tuo oli aivan tavatonta
ylellisyyttä. Sitäpaitsi hän nyökäytti päätään niin omituisesti,
kaikessa oli jotain juhlallista.

"Mutta mikä teitä oikein vaivaa?"

Anna-Maija löi käsissään kantamansa kengät yhteen: "Varjelkoon! Ne
ovat siellä sisässä. Ne ovat sisässä."

"Kutka sitten?"

"Ne -- naiset!"

"Räätälin emäntäkö --?"

"Vai räätälin emäntä?" huudahti Anna-Maija sydämistyneenä. "Semmoisen
tähden en vedä sukkia jalkaani. Varjelkoon! Että minun piti vielä
vanhoilla päivilläni tuo kumma nähdä."

"Kun ette tahdo sanoa, niin näen kai itse ketä siellä on", sanoi
Heleija kärsimättömästi.

Mutta Anna-Maija pidätti hänet: "Kaupunkimme mahtavimmat rouvat,
Gringelin Walleriina-rouva punaisine nenäliinoineen, suursepän rouva
ja kankurinrouva siellä ovat. Olen vielä aivan suunniltani. Oi
Heleija kultani -- sitä kunniaa, sitä suurta kunniaa!"

"Tosiaankin!" nauroi Heleija. "Ellei Walleriina-rouva olisikaan
kaupungin suurellisin rouva, niin kaikkein paksuin hän aivan varmaan
on."

Anna-Maija pisti kengät kainaloonsa ja löi kätensä yhteen,
pöyristyksissään että Heleija saattoi nauraa. Sehän oli samaa kuin
jos olisi nauranut kirkossa siunauksen aikana.

Heleija nauroi yhä helakammin nähdessään Anna-Maijan juhlallisuuden.
"Teidän suurelliset rouvanne! Niin suuri ei kuitenkaan kukaan heistä
ole kuin tuo kivinen Kristoffer raatihuoneen luona. Ja vaikka he
olisivat vielä suurellisempia, niin muihin töihin olen tilattu koko
viikoksi."

"Töihin? Tarkotatko todellakin että tuollainen mahtava rouva itse
tilaa työväkensä? Siunaa ja varjele! Jos ei heillä muuta asiaa olisi,
niin senhän olisivat voineet minulle sanoa."

"Mitä se sitten olisi?"

"Mistä minä tiedän. Toinen toisensa perään ovat tulleet ja kysyneet,
etkö jo ole kotona. -- Kuinka minut pelästytitkään! Ethän toki mene
tuollaisilla sisään? Odotahan, Heleija, niin heitän sinulle sukkasi
peräikkunasta. Ja vielä tahtoisin sinulle sanoa yhtä ja toista. Sinä
olet hiukan töykeä käytöksessäsi ja puhut aina suusi puhtaaksi. Ja
se ei ole ensinkään sopivaa, sillä ylemmille pitää aina puhua vähän
aristellen. Totuus on ainoastaan köyhiä varten, sentähden puhutaankin
'paljaasta' totuudesta. Sitten sinä puhut aina niin kovalla äänellä
ja minä tahdon --"

"Jos nyt ette herkiä", sanoi Heleija harmistuneena, "niin saatte
syyttää itseänne ettei minulla siellä sisällä enää ole rahtuakaan
malttia. Vetäkää te vaikka kuusi paria sukkia jalkaanne -- voin
vaikka lainata teille omanikin. Mutta minun jalkani ovat puhtaat,
olen ne pessyt purossa. Ja niinkuin minä puhun, niin minä puhun. --
Laskekaa minut nyt sisään!"

Mutta vanhus syleili tyttöä ja pyyteli nyyhkyttäen: "Niiaa edes
kohteliaasti, kun sisään astut. Katsos, Heleija, olen tuntenut sinut
siitä asti, kun olit vielä pikku Liisan kokoinen -- niiaa toki,
kerran vain!"

"En niiaa itse jumalallekaan", naurahti Heleija, irrottautuen
vanhuksesta. "Eivätkä teidän kolme suurta rouvaanne ole läheskään
jumalan vertaisia. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Sisällä nuo kolme arvon rouvaa paraikaa tarkastelivat pikku Liisua ja
hänen vaatevarastoaan. Ei ollut sitä paitapahaista tai sukkaparia,
jota ei olisi tutkittu oikein asiantuntijan tarkkuudella.

Heleija lausui sisäänastuessaan hyvän-iltansa tavallisella
reippaudellaan. Anna-Maija niiasi minkä ennätti. Kun tyttö
näki rouvien ajanvieton, alkoivat punaiset täplät kohota hänen
poskipäilleen. Hän ajatteli: "Noin hävyttömiä ne ovat, nuo suuret
rouvat! Niinkuin köyhyys ja puute olisi vain sentähden, että heidän
oma rikkautensa sen rinnalla oikein loistaisi."

Mutta Walleriina-rouva istahti talon ainoalle tuolille, löi polviinsa
ja alotti: "Mikä on totta, se on sanottava -- Heleija on siistein ja
kunniallisin tyttö koko kaupungissa."

"Ja sitten niin iloinen", jatkoi kankurin emäntä. "Niinkuin ei
pajukkoa maailmassa olisikaan, eikä ketään, joka sen takana
väijyy. Niinkuin kuvassa pieni lapsi nauraa ja lyö käsiään yhteen,
vaikka karhu on sen kaulukseen tarttunut. Siinä vasta luontoa on,
Walleriina-rouva."

"Niin on", sanoi tämä, "mutta karhun varalta olemme me. Tässä istun
ja sanon että karhu ei Heleijaa pure niinkauvan kun minussa on hengen
kipinä."

Heleija katsoi kummastuneena rouviin, toiseen toisensa jälkeen.
Anna-Maija seurasi jokaista tytön liikettä levottomin katsein.

"Se olisi huutava vääryys", kehrää hyryytteli taas kankurin emäntä,
istuen sepän emännän kanssa uuninpenkille. "Olisi huutava vääryys
katsella rauhallisena sellaisia aikeita. Mutta miten sievä tupanen
tämä onkaan!"

"Luulisinpä että tuossa liedessä on mainio kahvia kiehauttaa", sanoi
sepän emäntä.

"Entäs pöytä!" hyrisi kankurin emäntä. "Paremmalta tuskin voi
kahvi maistua kuin tuolta pöydältä. Heleijalla varmaankaan ei ole
kahviaineita kotona?"

"Minun talossani ei niitä aineita ole koskaan", vastasi Heleija.
"Kaivo tuolla ulkona on minun kahvipannuni."

Anna-Maija pelästyi ja paineli suutaan, ikäänkuin siten
peruuttaakseen Heleijan sanat.

"Niinpä niin", sanoi Walleriina-rouva. "Selviäähän kaikki paremmin
kahvikupin ääressä. Anna-Maija voisi mennä Gringeliin. He voivat
lähettää vähäsen sitä mainiota lajia ylemmästä laatikosta, josta
otetaan ajureille. Ja kermaa keskimäisestä astiasta. Sitten vielä
kolme kuppia ja kolme teevatia. Pannu ja puita kai on talossa?"

Anna-Maijan mielestä Walleriina-rouvan käskyjen toimittaminen oli
kunniatehtävä. Se seikka että Walleriina-rouva uskoi talossa olevan
pannun, sai hänet talon nimessä niiaamaan. Mennessään hän ajatteli:
"Eiköhän joku tule minua vastaan ja kysy mihin minulla nyt on niin
tärkeätä asiaa?" Mutta pelko että Heleija sill'aikaa voisi tehdä
jonkun tyhmyyden, ei suonut hänen koko matkalla oikein kunniastaan
iloita.

"Kyllä vaan", sanoi sepän emäntä, "kyllä vaan he nyt jo minua kotona
odottavat. Siitä minun palvelustytöstäni ei tule tässä elämässä
mitään. Ei edes lehmät saa oikealla ajalla ruokaansa ilman minua.
Naapurit tietävätkin aina milloin olen poissa. 'Niin, niin', sanoo
naapurimme räätälin emäntä, 'on siinäkin taikaa, lehmäin ammunnasta
jo kuulee onko suursepän emäntä kotona vai ei'. Ne tytöt eivät tee
muuta kuin ajattelevat poikia."

"Niin", kehräsi kankurin emäntä, "palkkaa he vaativat, mutta mitenkä
on työn laita? Niin huonoja kuin nykyaikana eivät palvelijat ole
milloinkaan olleet. Kyllä kiitän jumalaa, kun oma Katrini ennättää
täysi-ikäiseksi. Kuinka sitten on Heleijan laita? Teidän pitäisi
mennä palvelukseen."

"Tosiaankin", sanoi Heleija, "jotta antaisin rouvan, joka ei mitään
ymmärrä, koko päivän komentaa itseäni. Ymmärrän itse mitä on tehtävä,
enkä kärsi että minua nenästä talutetaan. On minulla muutakin työtä
ja saan olla omassa talossani omana herranani."

Mutta Walleriina-rouva löi polviinsa ja sanoi: "Joka helatorstaina
täytti kuusikymmentä, se on nähnyt toisiakin aikoja. Eeva-tyttöseni,
se on oikea tytöntynkä mitä työntekoon tulee, mutta työtä ja
askaretta on liian paljo. Pitäisi minunkin jo olla kotona, mutta niin
totta kuin isävainajani oli kankuri, niin täällä istun ja sanon, että
milloin asia koskee lähimäistäni, silloin en katso omaa etuani."

"Niin, ei omaa etua, sellaisia me olemme", surisi kankurin emäntä
Walleriinan puheen jatkoksi.

"Sitäpaitsi", lisäsi vielä Walleriina-rouva, "on Heleija myöskin
oikea luckenbachilais-lapsi."

"Mutta minun mieheni tulee tästä vielä nurisemaan", jatkoi sepän
emäntä.

"Ja minun yskimään", kehräsi kankurin emäntä.

"Niin", sanoi sepän emäntä tarttuen hänen molempiin käsiinsä, "mutta
olisipa serkulla minunlaiseni mies! Ette tiedä kuinka hyvä teidän
miehenne on minun ukkoni rinnalla. Se se on niitä viimeisiä! Hänen
luvallaan en pääsisi milloinkaan ulos."

"No, jos sepän emäntäkin jo valittelee", jatkoi kankurin emäntä,
"silloin on minun mieheni todellinen paholainen. Olen sairas vaimo,
hyvin sairas, ja kuitenkaan ei kukaan kuule minun yskivän. Minä
yskin omassa kamarissani, mutta hän? Hän on terve kuin pukki ja
yskii ihmisiltä korvat puhki pelkkää pahuuttaan. Oi, jospa sanoisin
millainen hän oikein on. Olen onnettomin vaimo koko kaupungissa!"

Walleriina-rouva katsoi molempiin miltei säälien. Sillä mitä
olivat seppä ja kankuri yhteensä Walleri-vainajan rinnalla, hänen
elonsa päivinä! "Voitte molemmin päivät pitkään kiittää jumalaa
polvillanne", sanoi hän läiskäyttäen kämmenet polviinsa. "Minun
miehessäni ei ollut kuntoa rahtuakaan. Hän nyt makaa tuolla Luojan
turpeessa. Mutta hän oli hyvä mies. En ole koskaan tarvinnut hänen
suhteensa valittaa. Se olisi valhetta. Ei kellään ole ollut sen
parempaa."

"Se merkitsee, etten minä muka voisi miestäni kiittääkään?" sanoi
sepän emäntä. Hän ei käsittänyt mikä etu kuolleella oli tässä
suhteessa elävään nähden.

"No no!" surisi kankurin emäntä. "Ihminen voi olla iloinen, jos
hänellä vaan on sellainenkin mies, kuin minulla. Minä en vaihtaisi
kenenkään kanssa."

Heleija oli neuleineen istuutunut vuoteensa reunalle ja pikku
Liisu leikki hänen läheisyydessään. Hänen mielestään tuntui jo
se hullunkuriselta, että naiset istuivat hänen tuvassaan ja
näyttivät aivan unohtaneen, mitä varten olivat tulleet. Kun
he nyt kunnianhimosta tahtoivat kukin olla ensin onnettomin,
sitten onnellisin, silloin tuo kaikki tuntui hänestä aivan liian
hullunkuriselta. Hän purskahti äänekkääseen nauruun. Tämän nuo
suurelliset rouvat lukivat, hänen onnekseen, Liisun aiheuttamaksi.
Sillä että köyhä tyttö olisi uskaltanut nauraa suuriarvoisille
rouville, siitä heillä oli yhtä vähän aavistusta kuin siitäkään, että
joku suuriarvoinen rouva saattaisi puhua tai tehdä jotain naurettavaa.

Anna-Maija ei olisi läheskään sellaisella vauhdilla rynnännyt sisään,
ellei hän olisi jo ulkona kuullut Heleijan naurun. Hän arveli
pelkonsa nyt toteutuneen.

Mutta rouvien osottama ilo hänen takaisintulostaan rauhotti hänet.
Jopa hän rohkeni uskoa osan ilosta laskettavan hänen ansiokseen,
tosin suurimman osan kahvin ja kuppien hyväksi. Suurella innolla hän
ryhtyi käskemättä toivotun makujuoman valmistamiseen.

"Eiköhän Heleijakin juo kupposta kanssamme?" kysyi kankurin emäntä.

Heleijan mielestä tuntui hullunkuriselta, että häntä piti kestittämän
omassa talossaan. "Juokaa te vain itse laitoksenne, en minä niistä
välitä."

Anna-Maija arveli että Heleijan oikeastaan olisi pitänyt kiittää,
siksi hän niiasi hänen puolestaan.

Toista kuppia juodessa heräsi jälleen sama mielenliikutus, mikä
Heleijan kotiin tullessakin oli vallinnut. Nuo kolme rouvaa katsoivat
kerta toisensa perään niin hyväntahtoisin silmäyksin Heleijaa, että
vanhalle Anna-Maijalle tuli kyyneleet silmiin.

Vihdoin alkoi Walleriina-rouva Heleijalle kuvata sitä vaaraa, mikä
häntä nyt uhkasi.

Mutta Heleija vain nauroi. "Jos Holderin Fritz onkin hurja, niin olen
minä itse vielä hurjempi." Kun puhuttiin Fritzin päätöksestä tehdä
ennen kuulumatonta, hänen valepuvuistaan ja yöllisestä matkastaan
pajukon tielle, tokasi tyttö: "Hän on mennyt Weiden kapakkaan!" Mitä
painavammaksi varotukset paisuivat, sitä vastahakoisemmaksi hän kävi.

"Kunhan edes tietäisi mitä hän teille oikein aikoo!" sanoi sepän
emäntä. "Kauheinta on ettemme edes sitä tiedä."

"Niin juuri", vahvisti kankurin emäntä, unohtaen
mielenliikutuksessaan koko kehräämisensä. "Vaikka päänsä puhki
aattelisi, niin ei siitä tule sen viisaammaksi."

"Mitäkö hän aikoo?" sanoi Heleija nauruaan pidättäen. "Hän varmaan
aikoo minua kosia, ja te ette saa sitä estää!"

Rouvat löivät kätensä yhteen. Vanha Anna-Maija teki samoin, osaksi
pelästyksestä, osaksi kohteliaisuudesta.

"Rouvat" sanoi hän, "koko yön olen kuullut pajukosta risahduksia."

"Niin", arveli Heleija, "ellei hän minun tähteni pyri talon
läheisyyteen, niin hän varmaan tarkottaa teitä, Anna-Maijaseni.
Tunnustakaa vaan nyt vapaaehtoisesti! Muitahan ei talossa asukkaan."

Silloin purskahtivat rouvat kaikin nauramaan. Walleriina-rouva
vakuutti että Heleija oli oikein tyttöjen tyttö, miltei kuin hänen
Eevansa. Anna-Maija nauroi muiden mukana, niin paljon kuin häntä
hävettikin.

Walleriina-rouva oli ensimäinen, jonka onnistui jälleen palata
entiseen mielentilaan.

Hän löi polviinsa ja sanoi: "Kukin asia aikoinaan, niin tosi kuin
leikki -- tämä ei ole leikin asia. Ja koska kerran tässä istun, niin
en myöskään aio sijaltani nousta, ennenkun olen tytön pelastanut."

"Niin, ottakaa neuvosta vaari, Heleija", sanoi sepän emäntä. "Älkää
millään muotoa lähtekö yöaikaan talostanne."

"Ja pitäkää ovenne lukossa myöskin päivisin", surisi kankurin emäntä.
"Aina silloin, kun me emme ole luonanne."

Walleriina-rouva heilautti myssyään. "Ja jos Heleija on järkevä
tyttö, niin hän ei tästä lähtien enää liiku päivisinkään talostaan."

Tyttö naurahti. "Taidatte ajatella, että nälkään kuollutkin on
kuollut ja että kuolleelle ei kukaan tee mitään pahaa. Siinä olette
oikeassa. Minä puolestani ajattelen, että on parempi kun jään eloon
ja puolustan itseäni. Ja siinä olen oikeassa."

"Jos minä olisin Heleijan sijassa", sanoi sepän emäntä, "niin menisin
naimisiin. Tiedän monta, jotka mielellään ottaisivat hänet."

"Niin", kehräsi kankurin emäntä, "yksinäinen nainen on kuin
rohtopullo, josta puuttuu nimikirjotus."

Kankurin emäntä satutti arkaan kohtaan.

"Saattaa olla", sanoi Heleija ärtyneenä, "että toiset ovat olleet
rohtopulloja ennen naimisiin menoaan, mutta minä en ole enkä
kaipaa mitään nimikirjotusta. Jos se on niin vaarallista, miksi
nuo rohtopullot sitten kävelevät ympäri nimikirjotuksetta? Ja mitä
Holderin Fritziin ja hänen väijymiseensä tulee, niin se on pelkkää
lörpötystä."

"No, älähän loukkaannu", kehräsi kankurin emäntä. "Ellet tahdo, niin
eihän kukaan voi sinua pakottaa. Mutta varovaisuus ei päätä riko."

"Ja öiseen aikaan en minä missään tapauksessa päästäisi häntä
sisään", lisäsi hän, "yrittäköön millä verukkeella hyvänsä."

Heleija jo suuttui. Punaiset täplät poskipäillä eivät ennustaneet
hyvää. Ja kuka tietää mitä hän olisi sanonut ja tehnyt, elleivät
rouvat olisi ylen innokkaasti vakuuttaneet että hänet tunnettiin
liian hyvin, niin ettei kukaan ollut tahtonut hänen käytöstään
epäillä.

"Tietäähän jokainen", sanoi kankurin emäntä, "että Heleija on
kelvollisin kaikista kaupungin köyhistä tytöistä, eikä kukaan tiedä
hänestä mitään huonoa. En ole puolella ajatuksellakaan tahtonut sinua
loukata. En tosiaankaan olisi semmoisen tähden heittänyt työtäni ja
raahautunut tänne sairaine ruumiineni."

"Mutta nyt minun täytyy mennä", sanoi sepän emäntä nousten. "Muuten
kuulee räätälin emäntä lehmistäni, etten ole kotona."

"Niin", päätti Walleriina-rouva aimo polveensa lyönnillä. "Tahdomme
tehdä tehtävämme parhaamme mukaan. Kupit jätämme tänne. Huomenna voi
sepän emäntä tuoda kahvit mukanaan ja minä toimitan pari tuolia, ja
niin pelastamme ainakin yhden sielun kadotuksesta."

Samassa hän jo seisoi pyylevänä tuvan ovensuussa. Näki selvästi
ettei Heleijan ovi ollut hänen kokoisilleen kyhätty. Se vaati hänen
jykevältä ruumiiltaan muutamia perin taitavia käännöksiä, ennenkun
hän oli onnellisesti ulos hilautunut.

"Älä naura, Heleija, älä naura!" varotti sepän emäntä vielä kerran
ulkoa. "Se tuntuu niin pahalta."

"Ellen naura", sanoi Heleija poistuville, "niin en ainakaan itke!
Koko juttu on pelkkää lorua. Päivisin täytyy minun olla työssä ja
öisin sulen oveni kenenkään kehottamatta."

Vanha Anna-Maija piti velvollisuutenaan vielä kerran esittää koko
asian Heleijalle mikäli mahdollista noiden isoisten rouvien omilla
sanoilla ja eleillä.

Heleija ei voinut asiasta vakaantua, ja vanha heisipuu näytti olevan
samaa mieltä. Vielä pitkän aikaa rouvien mentyä nauraa hihitti tyttö
itsekseen.




8.


Mutta asia ei jäänyt Walleriina-rouvan, kankurin emännän ja sepän
emännän pelkkiin lupauksiin. Heleija sai päivä päivältä ihmetellä yhä
uusien rouvien kasvavaa tulvaa. Kaikki he tulivat häntä varottamaan.

Ensin hän luuli, että uteliaisuus nähdä hänen talouttaan oli syynä
tuohon odottamattomaan vierastulvaan. Mutta käynnit uudistuivat.
Heleija ajatteli päivä päivältä ystävällisemmin noista suurellisista
rouvista. Ja vaikkei hän tahtonutkaan sitä myöntää, niin tämä yleinen
osanotto tuntui kuitenkin hänestä mieluisalta.

Rouvat puolestaan ihmettelivät yhä enemmän, etteivät he ennen olleet
huomanneet miten rehti, kaikkien kunnioitusta ja apua ansaitseva
tyttö Heleija oli, ja varsinkin kuinka hyvin hän hoiti sisarensa
lasta.

Mutta Holderin Fritzin ympäriltä tummeni kultakehä päivä päivältä
-- lopulta se näyttäytyi kauttaaltaan kissankullaksi. Ne vähätkin
hyveet, jotka hänelle tähän saakka vielä oli myönnetty, riistettiin
nyt viimeistä myöten.

Ainoa, joka häntä puolusti, oli Heleija. Hän ei voinut kärsiä, että
kenestäkään hänen selkänsä takana puhuttiin pahaa, olipa se kuka
tahansa.

"Ja jos tuo olisikin totta, niin mitäpä siitä? Hurja on Fritz ollut,
sen myönnän, mutta muuten ei kukaan voi sanoa hänestä mitään huonoa,
kaupungin väki kaikkein vähimmän. Sillä jollei Holderin Fritz olisi
ollut tulipaloa sammuttamassa kuusi vuotta sitten, niin meillä ei
enää olisi kirkkoa mihin mennä. Ja tuossa suuressa tulvassa, joka
osui sen jälkeen, hän aivan yksin pelasti nahkurin väen. Minulla
ei ole mitään tekemistä yhdenkään pojan kanssa, kaikkein vähimmän
Holderin Fritzin kanssa, mutta totuus on sanottava."

"Kaikki tuo", sanoi sepän emäntä, "pitää kyllä paikkansa, mutta
pastori saarnasi juuri viime sunnuntaina ettei pidä katsoa siihen
mitä ihminen tekee, vaan siihen mikä on hänen tarkotuksensa ollut.
Tarkotus se on, joka määrää onko ihmistä kiitettävä vai ei."

"Niin juuri, tarkotus", alotti puusepän emäntä. "Silloin kun hän
pelasti kirkon ja ihmiset, hän teki tuon kaikki vain voimaansa
näyttääkseen, aivan samoin kuin tanssisalia tyhjentäessään. Mitä ei
tehdä kristillisestä rakkaudesta, se on syntiä -- juuri niin. Jollen
minä kristillisestä rakkaudesta vedä ihmistä vedestä, niin on parempi
että annan hänen hukkua. Sepän emäntä on aivan oikeassa."

"Entäs sitten", sanoi muurarin emäntä, "kun ei ole edes varmaa oliko
se Fritz, joka kirkon pelasti."

"No, en tahdo sanoa mitään", kehräsi kankurin emäntä, "mutta jos
minulla olisi aikaa, niin voisin kertoa monta juttua. Tiedättekö
mitä sattui meijerin tulipalossa? Rengin vaimo oli kaikkein uutterin
paloa sammuttamaan, itse pormestari ihmetteli sitä. Niin oli rohkea,
että hiuksensakin paloivat, mennessään paikkoihin, joihin muut eivät
uskaltaneet. Ja kuka oli tulen sytyttänyt? Joo, renginvaimo itse.
Se on hyvin tavallista, sanoi pormestari perästäpäin, ja sentähden
herrat usein tutkivatkin kuka sammutuksessa on kaikkein innokkain."

Silloin kävi asia rouville niin loimottavan kirkkaaksi kuin itse
meijerin palo.

"Niin", sanoi muurarin emäntä hiljaa, "voisinpa sormellani näyttää
sen, joka kaupungin sytytti."

"Ja joka sai tulvan aikaan", lisäsi siihen kukkarontekijän emäntä.

Satulasepän emäntä teki käsiliikkeen, joka sanoi: "Kas niin, tuon
kaiken sanoin jo kymmenen vuotta takaperin. Mutta kuka minua uskoi?"

Heleija olisi nauranut, ellei hänen silmänsä juuri olisi sattuneet
pieneen puuvarastoonsa, joka arveluttavassa määrässä läheni loppuaan.
Sillä oli sama kohtalo kuin yleisellä mielipiteellä Holderin Fritzin
hyveistä -- se hupeni päivä päivältä.

Heleija oli päivisin enimmäkseen poissa kotoa, mutta se ei rouvia
häirinnyt. He tulivat joka päivä jo aikaisin taloon. Walleriina-rouva
oli toimittanut tuoleja; jokainen toi kupit mukanaan. Joka päivä
oli jollakin kahvia ja kermaa. Ellei tavattu Heleijaa, niin
tavattiin toisiaan. Ellei puhuttu hurjan Holderin viimeisestä
yllätysyrityksestä, niin puhuttiin muista asioista.

Pajukon pieni talo oli muuttunut jonkunlaiseksi päävahdiksi. Koko
päivän ympäröivät kahvinsavun keveät pilvet olkikattoa ja vanhaa
heisipuuta. Kun Heleija iltasin tuli kotiin vainiolta, oli hänen
tupansa usein täpösen täynnä väkeä. Silloin alkoi loppumaton
varotteleminen ja neuvominen, pelotteleminen ja kielteleminen, niin
että joku toinen kuin Heleija olisi joutunut suunniltaan.

Heleija vain nauroi ja löi leikiksi, sitä enemmän, mitä
arveluttavammalta asia lopulta rupesi hänestä itsestäänkin tuntumaan.
Hän ei enää voinut epäillä etteikö Fritz häntä väijyisi, hän oli sen
omin silmin nähnyt.

       *       *       *       *       *

"Niin se on", sirisi Gringelissä iltasin sirkka uunin takaa -- koko
olennosta tuskin huomasi muuta kuin kaksi suunnatonta silmälasia.
"Jos paha ajatus kerran tarttuu ihmiseen, niin hän sitä hautoo ja
hautoo, kunnes joutuu kokonaan ajatustensa valtaan. Jos murhaaja
ensin saisi keskustella jonkun rehellisen ihmisen kanssa, niin moni
teko jäisi tekemättä. Tiedättekö mitä tekisin, jos olisin teidän
sijassanne, mestari Sacher?"

"No?"

"Minä menisin tuomarin luo ja ilmottaisin kaikki."

"Tosiaankin", vastasi mestari Sacher rauhallisesti, "vai tuomarille?
Ei suinkaan heidän päähänsäkään pälkähtäisi rikoksen estäminen, mutta
kun teko on tehty, sitten he kyllä ovat valmiit ihmisiä korvista
pyörittelemään. Juuri niin. Sitä vartenhan ne kruunu kustantaa, että
tuomitsevat ihmisen sitten kun se on varastanut, ja niinpä täytyy
heille olla mieleen että ihmiset varastavat minkä kerkiävät, se on
selvää. Jos minä olisin määräämässä, niin eivät saisi penniäkään kun
joku varastaa, mutta jokaisesta varkaasta, joka ei varasta, vaikkapa
kultakolikon."

"No sitten kai te menette, Matti-serkku", sirisi sirkka edelleen.
"Sehän olisi kamalaa, jos jotain tapahtuisi, ja se jäisi
omaatuntoanne painamaan."

"Minulla on tarpeeksi tekemistä omissa asioissani", vastasi
Matti-serkku kuivakiskoisesti.

"Entäs te muut, eiköhän sentään joku menisi asiasta ilmottamaan?"
sirisi jälleen sirkka.

Kun ei kukaan vastannut, sirisi hän edelleen: "Täällä istuu tupa
väkeä täynnä. Korttia he osaavat pelata ja pelloistaan puhua ja
puuhata ja häärätä, mutta tuomarin luo ei kukaan mene. Oi tätä
maailman surkeutta!"

       *       *       *       *       *

Seppä otti asian leikin kannalta.

"No?" kysyi hän emännältään, joka juuri kotiutui. "Onko vahtivuoro
taas suoritettu, Leena? Kenen on tänään vuoro, vääpelin vai
korpraalin?"

"Kuulisipa tämän Walleriina-rouva", vastasi sepän emäntä, "niin
kyllä hän sinulle antaisi vääpelistäsi, niin kuin oikeutta myöten
pitäisikin."

"Sinusta, Leena, mahtaisi tulla hyvä rummuttaja, sinulla olisi
rumpupalikatkin omastatakaa."

"Siitä sinun ei kannata pilkata! Kenen on syy, että olen sinua
laihempi? Sinä kiusaat minua pitkin päivää."

"No, kerroppas nyt jotain vahtituvastanne!"

"Sen sinä lörpöttelet kuitenkin Gringelissä. Ja jos Heleija-rukka
vain tekisi jonkun tuhmuuden, niin sinä heti panisit pennisen
kirkkohaaviin -- sinä toisten vahingosta iloitseva, kateellinen mies!
Sinua harmittaa, että me Heleijaa suojelemme. Mutta juuri sinun
kiusallasi me oikein vahdimmekin!"

"Tietäähän sen! Teidän vääpelinne yksin voi jo polviinsa lyömällä
ja vetämällä kielensä huotrastaan ajaa vaikka mimmoisen hurjapään
pakosalle. Mutta leikki sikseen! Sinä uuvut yhä enemmän, Leena rukka.
Minun tulee sinua surku ja sinusta tulee vihdoin loppu, ellen sinua
auta."

Emäntä katsoi häneen kummastuneena. Hän olisi mielellään uskonut
miehensä puhetta.

"Tirkistä mitä tirkistät!" sanoi seppä. "Sinun hyvä luontosi on tällä
kertaa liikuttanut minua."

"Jos oikein hänet tunnen, niin hän tällä kertaa puhuu tosissaan",
ajatteli emäntä.

Seppä jatkoi: "Katsohan, Leena, minä aion ottaa asiasta selvän.
Heleija on tänään pellavia kitkemässä. Jos nyt menen pellavapellolle
päin, niin saavun sinne pimeän tullen. Ja jos siinä on perää, että
Fritz väijyy tyttöä, niin mahtaa olla ihme ellen voi sovittaa niin,
että joudun keskusteluun hänen kanssaan."

Emäntä oli aivan haltioissaan ja lupasi iloissaan huomispäivän
päivälliseksi laittaa hänelle pannukakun ja paistetuita perunoita,
jotka olivat sepän mieliruokia.

Seppä nyökäytti ystävällisesti päätään, otti piippunsa naulasta ja
läksi matkoihinsa.

"Annappa, että hän saa asiasta selvän!" ajatteli sepän emäntä
miehensä mentyä. "Siitä ei tiedä mitään edes tuo ylen viisas kankurin
emäntä, joka on kaikki tietävinään. Annappa, että siinä olisikin
jotain aivan kauheata! Enhän minä Heleijalle mitään pahaa toivoisi,
mutta pahimpaankin voi tyytyä, jos se kerran on välttämätöntä, kun
edes tietää mitä se on. Ja tuo kettu kyllä ottaa siitä selvän, jos
kukaan. Eikä hän sentään itse asiassa olekkaan niin ilkeä kuin moni
luulee."

Heleija oli todellakin vielä serkkunsa liinamaalla sepän tullessa
tietä myöten.

Hän ojentautui juuri kumarasta asennostaan ja rupesi pukemaan puseroa
ylleen.

"Niin myöhään vasta työsi lopetat, Heleija," sanoi seppä.
"Serkullanne näyttää olevan kaunista pellavaa."

"En kuitenkaan liian myöhään", vastasi Heleija kiinnittäen puseronsa
ja heittäen kokoomansa rikkaruohot pellon nurkkaan. "Pellavakin
sietäisi olla koko joukon pitempää."

"Eiköhän Holderin Fritz tänään mahtane väijyä! Niin yksin hän tuskin
teitä toiste tapaa. Tulkaa minun kanssani Ulrikin-tietä myöten
kotiin, niin ei teidän tarvitse yksin astua."

"Ehkäpä olisin sitä tietä tullutkin, nyt menen toista. Hyvästi!"

Samassa hän kääntyi hyräillen toiseen suuntaan.

"Helkkarin tyttö!" oli seppä juuri huudahtamaisillaan. "Mutta se voi
olla juuri pelko, joka panee tytön noin laulamaan", ajatteli hän
edelleen.

Eikä siinä olisi ihmettelemistä ollutkaan. Niin hiljaisena ja
kolkkona ei seppä ollut vielä koskaan seutua nähnyt. Hänen eteenpäin
astuessaan kuului ainoastaan yksinäisen leivon liverrys. Mutta leivon
laulu ei juuri tällä kertaa ollut omiaan vetämään sepän ajatuksia
puoleensa. Ruisrääkän omituisesti koriseva ääni, joka kuului
milloin sieltä, milloin täältä, ikäänkuin kuulijaa eksyttääkseen,
kosketti paljoa lähemmin sepän mieleen, varsinkin kun se kuului
eräältä taholta, jossa hänen muistinsa mukaan oli vanha ritarilinna.
Sinne Ulrikin-metsäänhän vanha metsäherra Schweigaus oli asettanut
satimensa, ja seppä oli koulupoikana monta kertaa sieltä noutanut
satimeen joutuneet pikkulinnut ja pannut aivan toisenlaisia esineitä
sijaan.

Hän kulkee eteenpäin yhä hyväntuulisena ja hymyilevänä. Toisinaan
tuntuu kuin näkymättömät kädet tarttuisivat häneen. Hän nauttii vielä
kerran ajatuksissaan noista muistoista, ja töyttää äkkiä nenänsä
orjantappurapensaaseen.

"Hyvä", ajatteli hän, "että pensaikko on niin tiheä, muuten olisin
voinut pudota puroon. Olenkohan joutunut tieltä pois? Enhän toki.
Tässähän on se laaja mutka, jonka Zehnt-puro muodostaa juuri lähellä
tietä. Hm! Entä tuo varjo tuolla mutkassa? Sellaisia lintuja ei vanha
Schweigaus ole koko elämässään saanut satimeensa!"

Yhä hilpeämpänä ja huolimattomampana kävelee seppä, kunnes saapuu
mutkan loppukohtaan.

"Hänen täytyy hypätä veteen, jos tahtoo minun kynsistäni päästä",
nauroi hän itsekseen. Hän vetää esiin veitsensä, leikatakseen
orapihlajasta oksan piipunrassiksi, ja hakee soveliasta oksaa.
Muutamia askeleita eteenpäin, sitten nopea käännös, ja nyt hän seisoo
Fritzin edessä. Se on todellakin Fritz, joka ensin näyttää tahtovan
juosta veteen, mutta luopuu siitä julmistuneena, kun seppä tarttuu
hänen takkiinsa mainiten hänen nimensä.

"Hm", sanoi seppä ikäänkuin ihmetellen. "Sinäkö se olet? Mutta mitä
ihmettä sinä täällä teet? Hm, onhan tänään ollut kuuma päivä ja sinä
ehkä haluat pistäytyä puroon vilvottelemaan. Mutta mitenkä nuttusi
on noin nurin käännetty? Tosiaankin, sinä olet jo ollut vedessä ja
kiireessä vetänyt hihat nurin."

Puhuteltu mutisi jotain vastaukseksi. Seppä tiesi hyvin ettei kukaan
voinut tulla sopimattomampaan aikaan kuin hän tällä kertaa. Se oli
hänelle sitä mieluisempaa.

"Onkohan siinä perää, ettet sinä enää kule Liebin Aatamin ja hänen
tovereinsa seurassa? Kuka lie minulle sitä kertonutkaan. Olen koko
ajan arvellut, että se on Fritzin puolesta sangen viisaasti tehty.
Mutta nuo lurjukset kantavat sinulle sen johdosta vihaa, ja parasta
on että yhä varot itseäsi. Tuolla liinamaan luona kohtasin Heleijan.
Sinä olet kohdellut tyttörukkaa aika huonosti."

Kahisevasta pensaikosta kuului että Fritz teki äkkinäisen liikkeen.
Sepän lausuma nimi säikähytti häntä. Mutta hän rauhottui pian.
"Niinkö? Miten sinä sen keksit? Mitä tuo tyttö minuun kuuluu?
Huonosti kohdellut? Haluaisinpa tietää millä lailla?"

"Jopa nyt jotain", vastasi seppä vaanien, "tyttö on hyvin
loukkaantunut sinuun."

Fritz naurahti omituisesti. Toista henkilöä kuin seppää olisi
tuo nauru pelottanut. Äänestä kuului, että hän pakotti itseään
puhumaan välttääkseen epäluuloja, ja hän nauroi yhä vielä: "Heleija
loukkaantunut? Et tiedä mitä puhut, tai on huomenna maailmanloppu.
Kukahan sitäkin lie uskotellut? Sen on tuo sinun vanha kanasi jälleen
kaakattanut."

Sitten hän aikoi kysyä jotakin, mutta vaikeni äkkiä. Hänen juolahti
mieleensä: "Sepä on seppä, tuo ainainen nuuskija. Liika paljo
voi herättää epäluuloja yhtä hyvin kuin liika vähä." Mutta kun
vaikeneminenkin saattoi olla epäilyksen alaista, niin hän liitti
vielä muutamia välinpitämätöntä naurua tavottavia ääniä.

"Hm", sanoi seppä hiljaa itsekseen. Sitten hän jatkoi äänellä, jonka
välinpitämätön sävy oli paljoa oikeampaan osunut kuin Fritzin. "Onpa
todella hassua ajatella, että olisit Heleijaa loukannut. Sehän on
kuin hameissa kulkeva poika. Mutta -- mitäs minun pitikään sanoa
Liebin Aatamista ja noista muista? Täytyy tässä istuutua, kun tuntuu
ruumista raukasevan. Ihmiset pakisevat niinkin että asia olisi aivan
päinvastoin -- sinä muka olisitkin Heleijaan loukkaantunut."

"Tyttö on raivoissaan siitä, etten tahdo hänestä mitään tietää",
naurahti Fritz. Ja seppä sanoi: "Tosiaankin, sitähän minäkin. Mutta
ihmiset sanovat että sinä väijyt häntä kaikkialla -- kosiaksesi.
Mutta tyttöpä ei tahdo sinusta tietää niin mitään."

Ennenkun seppä tämän sanoi, astui hän ensin varovasti muutamia
askeleita loitommas Fritzistä. Heidän välillään oli pyökkipuun runko.
Seppä oli varuillaan.

Pensaikon kahina ilmaisi tälläkin kertaa Fritzin tehneen voimakkaan
liikkeen ja hänen naurunsa kuului yhä teeskennellymmältä ja
rajummalta.

"Minäkö väijyn?" nauroi hän. "Haluaisinpa tietää missä? Pajuja käyn
etsimässä, tässä näet kirveeni." -- Fritz heilautti pientä kirvestään.

Seppä peräytyi jonkun verran. Sitten hän sanoi: "Taitavatpa olla
oikeassa tuon väijymisen suhteen." Hän keskeytti puheensa ja katsahti
varovasti Fritziin. "Kaupungissa ei ole yhtään ihmistä, joka ei olisi
nähnyt sinua väijymässä jonkun pensaikon tai muun takana, ja aina
siellä, mistä Heleija on kulkenut ohi. Minua et voi puijata. Mitäpä
nytkään teet tuolla pensaikossa, jonka ohi Heleijan olisi pitänyt
kulkea, ellei hän olisi tehnyt sinulle sitä kepposta että meni toista
tietä. Ei pidä luulla ettei ihmisillä ole silmiä päässä. Heillä on
niitä pikemmin liiaksikin."

Seppä lähestyi tuttavallisesti Fritziä ja sanoi entistä
hiljaisemmalla äänellä: "Mutta se voi ihmistä harmittaa, kun sinun
arvoisesi mies juoksee tytön jälkeen, joka on sinua pilkannut. Koko
kaupunki tuntee tuon markkinapäiväisen jutun ja kuinka Heleija
silloin sinua sätti."

"Totta kai!" sanoi Fritz hammasta purren. "Ehkä hän puhuu pian
muutakin. Ihmiset tietävät mitä hän on puhunut, mutta he eivät tiedä
mitään minun puheistani."

"Niinpä he arvelevat", jatkoi seppä, "että sinä pelkästä
kunnioituksesta Heleijaa kohtaan et enää juo olutta ja olet tullut
siistiksi mieheksi -- niin että kerran vielä saattaa sinunkin
talostasi kuulua samaa kuin pikkuräätälin mökistä: kuri on hyvä
talossa!"

Nyt kohisivat pensaat Fritzin läheisyydessä.

"Kuulehan!" jatkoi seppä. "Minulle voit uskoa asiasi -- tiedäthän
etten minäkään saata tuota tyttöä sietää ja -- --"

Fritz aikoi sanoa jotain, mutta sepän vaaniva tarkotus lienee hänelle
selvinnyt. Vähän mietittyään hän sanoi tukehtuneella äänellä:
"Olkoonpa niin, että häntä väijyn, olkoonpa niinkin. Usein saattaa
tehdä mieli lausua toiselle hyvää iltaa, eikä sitä tarvitse torilla
kuuluttaa. Mutta siinä pysyn, mitä sinulle sanoin kirveestä."

"Niinpä tosiaan", sanoi seppä, "pitäähän käydä kirves kainalossa, kun
on pajuja etsimässä -- niin että..."

"Jo riittää!" katkaisi Fritz kiivaasti.

"Hm, hm!" pani seppä pelästyneenä. "Ethän toki -- ethän toki aio..."

"En ole mitään tehnyt enkä aio mitään tehdä," nauroi Fritz
rauhottuneena. "Miksen minä tarvitsisi kirvestä, niinkuin muutkin
tynnyrintekijät. Minun uhkaukseni silloin markkinapäivänä oli pelkkää
leikkipuhetta. Ja jos joku sanoo toiselle, että hän väijyy jotakuta
tyttöä häntä kosiakseen, niin sitä ei kukaan myönnä todeksi. Voihan
niinkin käydä, että minunkin kohdalleni sattuu: kuri on hyvä talossa."

Hänen naurussaan värisi huonosti salattu raivo.

Seppä tahtoi häntä pidättää, mutta turhaan. Vielä kauvan Fritzin
mentyä kuului tuo kolkko nauru.

       *       *       *       *       *

"Niin hiljaisena hän ei ole vielä milloinkaan tullut kotiin",
ajatteli sepän emäntä, nähdessään miehensä astuvan sisään. "Toisinaan
hän kyllä vaikenee vaanimishalusta, mutta tällä kertaa hän on aivan
kuolonkalpea. Noin vavisten hän ei ole vielä milloinkaan vaatteitaan
naulaan ripustanut koko yhdessäolomme aikana. Eikä milloinkaan noin
nikottanut. Näen ettei hän halua puhua, vaan minäpä autan alkuun."

Mutta sepällä ei ollut kaikkiin emäntänsä kysymyksiin muuta vastausta
kuin: "Ei se ole mitään, haluan nukkumaan. Huomenna täytyy nousta
ennen aurinkoa."

Seppä kääntyi jo kamarinovea kohti. Silloin emäntä huomasi pilkun
hänen oikeassa paidanhihassaan ja pidätti. "Aina sinun pitää ottaakin
noita hienoja paitoja pajaan mennessäsi! Oletko tavannut Fritziä?
No, malta nyt hiukan! Eihän se vaan mahda olla palopilkku? Mutta
mikset sinä puhu mitään? Ei tuo näy hankaamalla lähtevän. Mutta
etköhän sinä, seppä, sentään puhuisi edes pari sanaa? Se on sittenkin
palopilkku. Mutta sano nyt edes tahdotko huomisiin perunapulliin
ruoholaukkaa vaiko et? Siellä on nyt taas niin kauniit taimet."

Hänen viimeinen keinonsa tepsi.

Seppä istuutui raukean näköisenä. Vaimonsa asettui mahdollisimman
lähelle, ikäänkuin olisi pelännyt sanojen pitemmällä matkalla
viivytteleivän tai hukkuvan.

Vihdoin sai seppä sanoiksi: "Toivoisin, Leena, että olisin jäänyt
kotiin. On kamalaa olla sellaisen ihmisen kanssa."

"Missä hänet tapasit?" kysyi emäntä.

"Zehnt-puron mutkan pensastossa."

"Pensastossa?" päivitteli emäntä. "Keskellä pensastoa."

"Keskellä!" Seppä vaikeni.

Emäntä olisi jo mielellään livistänyt kylään. Hän riensi hengessä
vahtitupaan! Näki itsensä siellä, toiset naiset ympärillään, henkeään
pidätellen. Vääpeli kohottaa jo kätensä läimäyttääkseen polviinsa
puheen päätteeksi. Korpraalin naama on kateudesta keltainen. Ja sepän
emäntä -- mutta eihän hän itsekään vielä tiedä jatkoa.

"Totisesti!" sanoi seppä. "Enpä olisi milloinkaan tuota Fritzistä
uskonut."

"Mitä sitten?"

"Että hän sen tekisi."

"Mitä tekisi?"

"Sen! -- Niin, sen hän vielä varmasti tekee." Samassa seppä löi
kätensä yhteen ja vaimonsa seurasi vaistomaisesti hänen esimerkkiään.
Aivan samoin näkee hän kaikkien vahtituvan vaimojen tekevän.
Emäntä-rukka on täällä kuuntelijana ja siellä kertojana. Ja lopulta
hän alkaa tuskastuttavalla levottomuudella toivoa vihdoinkin
kuulevansa tuon "sen".

"Saamari tuota nikotusta!" jatkoi seppä. "Niin, tuo poika todellakin
väijyy Heleijaa ja siihen hän tarvitsee kirveen, jonka voi pistää
poveensa, niinkuin hän itse sanoi. No, ei hän sitä niin selvään
sanonut, niinkuin minä nyt sinulle kerron, mutta varmaa on että hän
on raivoissaan. Aioin aluksi laskea hiukan leikkiä, mutta sellaisesta
leikistä varon itseni! Fritz sanoi, että Heleijan on laattava hänestä
puhumasta."

Emäntä löi kätensä yhteen. Hän huomasi kohta miten kauheata tuo oli
ja miltä se näyttäisi hänen sitä kertoessaan noille pelästyneille
naisille.

"Mutta toivon, ettet vaan --" sanoi seppä nousten istualtaan.

Vaimo haki sill'aikaa jotain ruokakaapista. "Onko venkoolitee taas
lopussa?"

Kamarin ovessa kääntyi seppä jälleen: "Toivon ettet vaan hiisku tästä
kenellekään. Jos jotain vielä tapahtuu, niin voivat ihmiset sanoa
että olemme siitä tienneet etukäteen..."

"Teetä täytyy talossa jo pikkupojankin tähden olla. Tulisipa
kaunis juttu, kun sitä yöllä tarvittaisiin. Eikä tässä ole ketään,
jonka lähettäisi ostamaan. Eihän siinä auta muu kuin lähteä itse
apteekkiin."

"Ja me joudumme hornan kattilaan, kuulehan!"

"Ei sinun tarvitse minua neuvoa", vastasi emäntä miltei
loukkaantuneena. "Pitäisihän minut tuntea."

Seppä katosi kamariin merkitsevästi päätään nyökäyttäen. Emäntä pani
päähänsä kellotaulun ja heitti sinisen päällysnutun hartioilleen.
Tuvan ovessa hän vielä kerran pysähtyi. "Epäilenpä että hän nauraa
tuolla kamarissa. Hän on yhtä ilkeä kuin itse Fritz. Miehet ovat
syntyneet hirtehisiksi. Tuskin hän sentään tekee pojalle kehdossa
mitään? Kas, nauru kuuluukin kadulta. Hänhän jo kuorsailee. Ei Fritz
toki minua vastaan tule? Miten pimeä nyt onkaan! Mutta ei auta --
teetä täytyy talossa olla."




9.


Asia muuttui rouvien mielestä päivä päivältä arveluttavammaksi, ja
samassa määrässä suurenivat ja tihenivät kahvipilvet olkikaton ja
heisipuun ympärillä. Sinä päivänä savusi talon savupiippu pienen
tulivuoren lailla. Niin lukuisasti eivät rouvat olleet vielä
milloinkaan olleet koolla. Puuttui vain sepän emäntä ja saunaemäntä,
ja näitäkin odotettiin.

Siihen oli painavat syyt.

Huomenna piti Heleijan jälleen mennä Zainhammeriin. Niin kauvas hän
ei ollut enää etääntynyt kaupungista siitä asti, kuin Fritz oli
alkanut häntä väijyä. Ja nyt voi sattua, kuten useasti ennenkin,
että hän viipyisi matkalla niin kauvan, että vasta yöllä palaisi
Ulrikin-metsän kautta. Se oli tiheä metsä ja tie siellä yksinäinen,
sen varrelta tiedettiin kertoa lukemattomia kauheita juttuja.

Olipa muitakin pahoja enteitä. Kankurin, emäntä vakuutti ettei hän
milloinkaan ollut kuullut kukon laulavan niin omituisesti ja niin
harvinaiseen aikaan kuin viime päivinä. "Aivan", lauloi hän ikäänkuin
pyrkien tuolla näkymättömällä rukillaan laulun omituisuutta matkimaan
-- "aivan kuin itkevä lapsi."

"Se merkitsee ilmanmuutosta", sanoi muurarin emäntä.

"Vai ilmanmuutosta muka?" ehätti Walleriina-rouva. "Ja onko ilma
sitten muuttunut? Ainoastaan kaksi kertaa minun muistini aikana kukot
ovat samalla tavalla laulaneet. Toinen sattui päivää ennenkun paimen
murhasi erään nuoren miehen Ulrikin-metsässä ja toinen silloin kun
württembergiläiset sodan aikana joivat Schwanen kapakassa. Kankurin
emäntä on minun serkkuni. Ja jos minä ja minun serkkuni emme tiedä
mitenkä Luckenbachin kukot laulavat, niin en tosiaankaan ymmärrä mitä
tekemistä minulla täällä on. Tässä istun ja kysyn: minkätähden sitten
olisin koko yön nähnyt unta vanhasta ruiskuhuoneesta? Ja emmekö minä
ja serkkuni ehkä tiedä sitäkään, minkälaista unta olemme nähneet, vai
tietääkö muurarin emäntä senkin paremmin?"

"Älkää pahastuko, hyvä rouva", hyvitteli muurarin emäntä.
"Jokainen puhuu parhaimpansa mukaan, ja onhan mahdollista että
se kukko, jonka minä kuulin laulavan ilmanmuutosta, ei ollutkaan
oikea luckenbachilainen. Muuten se ei olisi niin loukannut
arvoisaa Walleriina-rouvaa. Eikä se voikkaan olla mikään oikea
luckenbachilainen, joka ei sen enempää Walleriina-rouvaa kunnioita."

Walleriina-rouva oli pelottava vihassaan, mutta hän leppyi pian ja
vahvisti juhlallisella myssyn heilautuksella että vanhat hyvät välit
olivat entisellään.

Puusepän emäntä tarttui puheeseen vähän epäröiden. "Ellei arvoisa
Walleriina-rouva pahastu, niin olen minäkin nähnyt kummallista unta.
Koko yön tuntui siltä kuin olisi vieressäni vuoteessa ollut karhu.
Mieheni herätti minut kaksi kertaa, kun niin kiivaasti hengitin."
Ja kun Walleriina-rouva hyväksyi puusepän emännän unen, niin
olivat kaikki muutkin uneksineet -- eivät tosin niin ylhäistä eikä
merkillistä kuin Walleriina-rouva, mutta joka tapauksessa jotain
Heleijaan soveltuvaa.

Kammottavista unista johtui puhe vielä kammottavampiin juttuihin.
Äänet alenivat kuiskaukseksi. Toinen oli tuskin lopettanut, kun
toinen jo alotti. Ja kun vihdoin kaikki oli hiljennyt, niin että
kuultiin pajujen suhina ja heisipuun oksien kahina talon katolla
ja seinillä, silloin muuttui todellisuus kammottavintakin juttua
pelottavammaksi.

Kaikki katsoivat puhuessaan Heleijaan. He eivät uskalla päästää häntä
matkalle, hänen täytyy jäädä kotiin joko vapaaehtoisesti tai vasten
tahtoaan. Mutta tuon hänelle sanoakseen heidän täytyy keskeyttää
juttunsa. Syntyy hiljaisuus, jolloin jälleen kuullaan pajujen suhina
ja heisipuun oksien kahina.

Ja kuitenkin katkaisi kankurin emäntä kertomuksen mitä kammottavimman
tapauksen keskellä, juuri silloin kun ryövärit murtavat auki
yksinäisen metsäkapakan oven ja nuori kauppias, joka on siellä yötä,
kauhistuneena tarttuu pistooliinsa. Ja -- mutta mikä laukaus se oli?
Ah, se olikin vain tuuli, joka niin kamalasti suhisee metsäkapakan
puissa. Eikä sekään -- eihän nyt olla metsäkapakassa, vaan Heleijan
tuvassa. Mutta tämä humina ja räiske, tämä salaperäinen... Silloin
Heleija remahtaa äänekkääseen nauruun ja karkottaa pelästyneistä
mielistä lumouksen. Kahvipannussa kiehuva vesi saa juosta puoliksi
tuhkaan, ennenkun käsitetään että tuo omituinen sihinä ja suhina
oli sitä ylen tuttua ääntä, minkä hehkuviin hiiliin juokseva neste
synnyttää.

Rouvatkin tempautuivat keventävään naurunpurskahdukseen, mutta sen
viimeisissä äänissä jo taasen värisi pelko, että oli väärin tällaisia
jännityksen hetkiä naurulla pilata.

Joka tapauksessa oli hiljaisuuden kammo kadonnut, ja nyt alkoi
neuvominen ja varottaminen.

"Oi hyvä Jumala!" huudahti kankurin emäntä. "Kun tuo Heleija edes
menisi naimisiin!"

"Niin, jospa se voisi tapahtua niin sukkelaan!" päivitteli muurarin
emäntä. "Mutta raatihuoneelle hänen pitää mennä, oikeuden valvojille
ilmottamaan."

"Pitäisi tuottaa sotaväkeä pääkaupungista", huusi kukkarontekijän
emäntä.

"Ne saapuisivat liian myöhään", sanoi puusepän emäntä, läimäyttäen
kätensä yhteen. "Mutta jos Heleija antaisi yövartijalle muutaman
pennin, niin tämä seuraisi häntä Zainhammeriin ja sieltä jälleen
takaisin."

"Mutta kuka tietää", vaikeroi jälleen muurarin emäntä, "ansaitseeko
Heleija niin paljo koko matkallaan! Minä arvelen, että siinä
tapauksessahan voi lähettää yövartijan yksin ja jäädä itse kotiin.
Sill'aikaa hän voi ansaita osan siitä, mitä yövartijalle maksaa."

"Niinpä niin", nauroi Heleija. "Mutta minä en pelkää mitään. Ja
jos pelkäisin, niin ei minun tarvitse lähettää sinne yövartijaa,
vaan jään kauniisti kotiin. Mutta minä en pelkää, enkä siis mene
naimisiin, enkä mene raatihuoneelle, enkä lähetä yövartijaa, vaan
minä menen kun menenkin Zainhammeriin. Niin se on, ja sillä hyvä."

"Sehän on kamalaa!" kehräsi kankurin emäntä. "Kun olisi täällä edes
kortit, niin voitaisiin niistäkin katsoa."

"Todellakin!" sanoi hänen sisarpuolensa Eeva-Kaisa. "Minullahan on
kortit mukana, vaikka olen koko asian unohtanut."

Walleriina-rouva lyödä läimäytti polviinsa: "Hyvä! Emme soisi kelpo
Heleijallemme mitään tapahtuvan. Mutta jos kuitenkin niin käy,
niin olemme tehneet velvollisuutemme eikä meidän tarvitse itseämme
syyttää."

Muut olivat samaa mieltä. Ei kuulunut hengähdystäkään, kun Eeva-Kaisa
ryhtyi kortteja latelemaan.

"Yks -- kaks -- kolme -- kuus" -- siinä oli koko rivi.
Walleriina-rouva tarttui nenäänsä, puhdistaakseen olemattomia
rillejään. "No, mutta missä on onnettomuus?" kysyi hän. "Siellähän on
pelkkää herttaa ja ruutua. Ei yhtään pataa. Mutta vielä se tulee",
lohdutteli hän.

Eipä tullutkaan.

"Onko se nyt jo valmis? Onhan se. Mutta missä on onnettomuus? Ja
tuollako on ristiässä ja ristikymppi herttaässän vieressä? Sehän
merkitsisi häitä, jumala paratkoon!"

Kaikki tunsivat pettymystä.

"Korttiinkatsomisesta ei ole mihinkään", sanoi Walleriina-rouva.
"Jos ne puhuisivat totta, niin kukaan ei niistä katsoisi. Mutta nyt
on niin, että kun kortit ennustavat hyvää, niin uskotaan, mutta jos
ne ennustavat huonoa, niin sanotaan niiden olevan pelkkää pötyä.
Niinkuin ovatkin."

"Ellei Eeva-Kaisa vain olisi väärin jakanut", sanoi kankurin emäntä.

"Tai sekottanut väärin", sanoi muurarin emäntä.

"Todellakin!" sanoi Eeva-Kaisa. "Voin vaikka vannoa, että tein kaikki
oikein. Eikä minulle tavallisesti satu erehdystä. Mutta saattaapa
hyvinkin tällä kertaa, kun olin sellaisessa jännityksessä."

"Ja mielenliikutuksessa", kehräsi kankurin emäntä.

"Hm", tuumasi Walleriina-rouva, "voihan niinkin olla." Sitten hän löi
polviinsa. "Niinpä istun tässä ja sanon: Eeva-Kaisa asettakoon kortit
vielä kerran. Siitä näkyy onko korttien asettamisesta mihinkään, vai
ei."

Jo näkyikin.

"Tämähän on vallan toista!" kehräsi kankurin emäntä surullisen
tyytyväisenä.

"Mutta", sanoi muurarin emäntä, joka yhä näytti tyytymättömältä,
"tuossa on tosin patarouva. Se on Heleija. Ja tuossa vastapäätä
patakymppi ja ihan alakulmassa pataässä. Mutta niiden kai pitäisi
oikeastaan olla samassa rivissä, jotta onnettomuus koskisi Heleijaa."

"Ja vaikkapa ne eivät olekkaan samassa rivissä", sanoi puusepän
emäntä surumielisen iloisesti, "niin tiedämmehän kuitenkin, että ne
kuuluvat yhteen."

"Niin", sanoi Eeva-Kaisa, "ne pitää vain asettaa oikein, silloin
kaikki käy todesta."

"Oi Jumala kuinka surullista!" venytti kankurin emäntä lankaansa
tuskallinen hyväntuntemus ruumiissaan. "Heleija-parka! Patakymppi en
tie, Zainhammerin tie, ja patasotamies, se on pahanilkinen laiska
mies, se on Holderin Fritz. Ja pataässä, se on kauhea tapaturma."

"Aivan oikein", selvitti muurarin emäntä. "Saattaa olla että hän
väijyy kaukaa ja Heleija kulkee ehkä niityllä tien vieressä. Ja
vaara ei olekkaan vielä aivan tytön kintereillä, siihenhän on vielä
kokonainen päivä."

"Oi kauheus!" nyyhkytti kukkarontekijän emäntä. "Eikö tuo sotamies
ole kuin ilmetty Holderin Fritz? Jos Fritzillä olisi tuollainen
pieni nenä, ja noin suuri suu, ja käsivarret noin vinossa, ja vaikka
vartalo onkin vähän toisellainen, niin takki ja kengät ovat selvästi
Holderin Fritzin!"

"Oi Heleija-rukka, Heleija-rukka!" kehräsi kankurin emäntä kyyneleitä
vuodattaen.

"Hullutuksia!" nauroi Heleija. "Äsken ne muka olivat väärin
sekotetut, mutta nyt se ei pistä kenenkään mieleen. Jos se jotain
merkitsisi, niin pitäisi kai joka kerta sattua samalla lailla. Ja
jos minä en huomenna lähtisikään matkalle, silloin kai tuon tien
täytyisi tulla minun luokseni. Jos haluatte itkeä tillittää, niin
odottakaa edes kunnes jotain on tapahtunut, tai itkekää muualla.
Minun talossani on totuttu toisiin tapoihin."

Mutta Walleriina-rouva pyöräytti juhlallisesti myssyään, sitten hän
läimäytti polviinsa järkähtämättömän vakavasti: "Niin totta kuin
isävainajani oli kankuri, nyt se on nähty! Korteista katsominen
_pitää_ paikkansa. Jotain kamalaa tulee tapahtumaan, se on varma. --
Paras kuoma, antakaa kahvipannun kiertää vielä kerran. -- Kunpa vaan
tietäisi mitä! -- Kerma on taas tänään myrtynyt. Jaa, jaa, eiköhän
tästä tule viileämmät ilmat."

Mutta mitä? Tuo "mitä"! Ratkaisun hetki läheni, syntymättömän
teon henki vaati säälimättä näkyväistä ilmestysmuotoa. Se suhisi
pajuissa ja kahisi seinissä, se sihisi kahvipannussa, se nyökytteli
Walleriina-rouvan myssyä, se sirisi sirkkana uunin takaa, kurkisti
suurin mustin silmin ikkunoista sisään ja koputteli hataroita ruutuja.

Silloin ovi yhtäkkiä aukeni -- tuo kauhulla odotettu astui sisään.

Mutta se ei ollutkaan tuo kauhistuttava, arvotuksentapainen "mitä",
vaan meidän hyvintunnettu, pieni saunaemäntämme. Nainen, joka
ei ollut kauhistuttava eikä arvotuksentapainen, sillä jokainen
luckenbachilainen tietää että hän on alituiseen punastuva olento,
pelkkää voivottelua ja ihmettelyä täynnä.

Matkalla Heleijan taloon hän oli hädissään aivan unohtanut, että hän
oli vain pieni ujo saunaemäntä. Kun hän nyt näkee noiden mahtavien
rouvien silmäin vastaansa kiiluvan, niin hänen poskensa punastuvat
yhä enemmän siitä, että hän onkin vain pieni punastuva saunaemäntä.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi vihdoin kankurin emäntä, katkaisten
yleisen jännityksen.

"Oi, ei mitään erinomaista! Siitä ei kannata edes puhua näin
ylhäisille rouville."

"Mutta minkävuoksi olette juossut itsenne noin hengästyksiin?"

Walleriina-rouva arveli: hän tahtoo meitä säästää. "Mutta tässä istun
ja sanon: olkoon se mitä tahansa, minä sen kestän!"

Saunaemännän hämmennys kasvoi samassa mitassa kuin rouvien käsitykset
hänen uutisensa tärkeydestä. Asia kiristyi jatkuvan viivyttelemisen
kautta yhä arveluttavammaksi. Siksi hän rohkasi lopulta mielensä ja
alotti miltei suletuin silmin.

"Oi, hän on minun mieheltäni kysynyt, mikä kohta loukkaantuneessa
kädessä tai jalassa on vaikein parantaa. Ja vielä, kuoleeko paikalla
jos jotakuta lyödään kirveellä ohimoon. Holderin Fritz nimittäin.
Siitä on jo pitkä aika, sanoo minun mieheni, kun hän tuota kysyi,
Holderin Fritz nimittäin. Mutta minä ajattelen miehestäni, että hänkö
muka tietäisi mikä on tapahtunut aikoja sitten, mikä äskettäin. Ja
samalla olen ajatellut että milloinkapa hän olisi tuota kysynyt,
ellei viime päivinä."

"Niinpä niin", sanoi puusepän emäntä kauhistuneena, "sellaisia
asioita hän on ajatellut vasta viime aikoina. Korkeintaan neljätoista
päivää."

"Vai niin?" arveli Walleriina-rouva. "Mistäs puusepän rouva sen
niin tarkkaan tietää? Eikö ihminen ole jo aikaisemmin voinut tehdä
samallaisia tekoja, kuin mitä hän nyt aikoo? Tämän ikkunan ääressä
seison ja kohotan käteni ja sanon: tässä istun ja sanon, että tehdään
paljo sellaista, joka ei paikalla tule ilmi."

"Esimerkiksi sytytetään tulipaloja!" huudahti muurarin emäntä.

"Ja aikaansaadaan tulvia!" lisäsi kukkarontekijän emäntä.

"Oi, voi!" vaikeroi saunaemäntä punastuen. "Olen jo kauvan ajatellut,
että hänen käy lopulta huonosti."

"Olen jo kauvan pitänyt häntä teeskentelijänä", sanoi muurarin emäntä.

"Varmaa on", arveli puusepän emäntä, "että hänellä on pahoja aikeita.
Ja ihminen, joka on voinut tehdä salaisia tekoja, mahtaa olla oikea
päävoro. Sellaisesta voi uskoa mitä hyvänsä."

Tuo "mitä" oli jo paljoa selväpiirteisempi, kun ovi jälleen avautui.
Ja se se todellakin oli, joka nyt astui sisään, pitkänä ja laihana;
kasvonpiirteillä itse ilmetty kauhu.

Tuo kauhistava "mitä" vaipui sepän emännän haamuna tuolille ja
katsoi sellaisella kammolla ovelle päin, että kauhu tarttui kaikkiin
muihinkin.

Heleija yksin nauroi. -- "Tuleeko sieltä nyt Holderin Fritz, arvoisa
rouva?"

Sepän emäntä vain viittasi käsillään, kykenemättä mitään puhumaan.

"Se on minun takanani, tuon suuren puun tällä puolen. Jo pajasta asti
se on minua seurannut. En ole uskaltanut taakseni katsahtaa. Se on
ihan varmaan vielä siellä ulkona. Ja se on ihan luudan näköinen."

"Mutta hyvä sepän rouva", sanoi Walleriina-rouva päätään pudistaen,
"kuinka voitte tietää sen ulkonäön, kun ette ole uskaltanut taaksenne
katsoa?"

"Olen sen kuullut!" vastasi sepän emäntä. "Aivankuin joku olisi
takanani lakaissut."

Heleija tahtoi mennä katsomaan mikä siellä oli, mutta rouvat
tarttuivat häneen eivätkä päästäneet.

"Olkoon minun puolestani, jos mieluummin turhia pelkäätte", nauroi
tyttö.

Sepän emäntä oli tosin ajatellut miten hän ensin olisi salaperäinen
eikä puhuisi mitään, ennenkun kankurin emäntä luulisi olevansa häntä
etevämpi. Silloin vasta hän purkaisi tietonsa. Mutta pelko, joka oli
häntä tänne asti saattanut, kukisti koko hänen ihanan suunnitelmansa.

Sen lisäksi hänen kertomuksensa keskeytyi juuri jännittävimmässä
kohdassaan. Ulkona oven takana kuului joku liikkuvan hiljaa ja
nopeaan kuin henki. Epätietoista oli muistuttiko tuo ääni enemmän
ohilentävän kyyhkysen siipien suhinaa vai hiljaista, kammottavaa
naurua.

Sepän emäntä kivettyi sanattomaksi. Kaikki katsoivat kauhistuneina
oveen päin.

Vihdoin vakuutti kukkarontekijän emäntä, että jos luuta yleensä
kykenisi nauramaan, niin sen nauru varmaan kuuluisi juuri
tuollaiselta.

"Seppä se oli!" naurahti Heleija. "Hän kuuntelee siellä ulkona. Vaan
eipä tuo mikään ihme olisi, vaikka luudatkin rupeisivat nauramaan."

Nyt sekaantui pajukon suhinaan syviä kellonääniä. Yks--kaks--kolme--
jo kymmenes. Ei, vielä yhdestoista. Ja vielä kerran! Onko se
mahdollista? Kaksitoista? Mutta jumalan tähden, mihin aika on
kulunut? Nyt en voi enää viipyä minuuttiakaan. Näin puheli jokainen,
mutta kukaan ei rohkene ensiksi lähteä liikkeelle.

Piti rohkaista ensin mieltä varotuksilla ja neuvoilla.

"Ethän vain mene, Heleija?"

"Jääkää herran tähden toki huomenna kotiin!"

"Sitäkö varten että ihmiset oikein nauraisivat? Menen, ja oikein
pulskasti menenkin, kuin hevosella ajaen!"

"Oi hyvä jumala, kun ajattelen mitenkä terveenä ja raittiina tuo
Heleija nyt puhuu kanssamme, ja huomenna --"

"Kaikkea! Ei tällaiset vesat niinkään helposti huku."

"Heleija, Heleija! Jospa sinun käy huomenna hullusti!"

"Lorua, nyt alan jo suuttua. Minä menen -- niin se on, ja sillä hyvä!"

"Hyvästi siis Heleija! Hyvästi! Emme enää tässä maailmassa näe
toisiamme. Kun olette kuollut, niin kadutte itsepäisyyttänne. Oi hyvä
jumala! Te olette jo melkein kuin kuollut. Oi voi! Hyvästi, hyvästi!"

Äänet kaikuivat yhtaikaa voivottavina ja nyyhkyttävinä, aivankuin
hautajaiskellot. Pienten kellojen solinassa soi Walleriina-rouvan
syvempi ja harvempi poljento kahta tärisyttävämpänä.

Sitten alkoivat loppumattomat hyväilyt. Se, joka ei ylettynyt
Heleijaan saakka, tarttui johonkin toiseen. Se, joka ei enää löytänyt
ketään yksityistä, syleili kokonaista joukkoa. Se oli todellinen
jäähyväiskerä, jonka yli huoneessa liitelevä tuskanenkeli vuodatti
kyynelvirtoja.

Yhtä usein kuin väsymys purki kerän, yhtä usein sen jälleen kokosi
kotiinmenon pelko keskellä sydänyötä, kunnes vihdoin kauhistava
karjunta juuri oven takana sen yhdellä nykäsyllä hajotti. He kuulivat
kauhistavan äänen -- oi, ohhoi kuinka hyvältä tuntui: sehän olikin
vain vanha Diktus.

Olipa mainio juttu saada miehinen saattaja. He kulkivat vanhan
Diktuksen jälkiä, jääden aina odottelemaan, kun hänen täytyi
torveensa puhaltaa.

Silloin virkahti Walleriina-rouva: "Nyt käyköön miten tahansa.
Olemme täyttäneet velvollisuutemme. Olemme kristillisestä
rakkaudesta laiminlyöneet omat asiamme. Antaisin mitä hyvänsä,
kunhan Heleija tulisi järkiinsä. Mutta seppel pitää hänen saada
kirstulleen moinen, ettei sellaista ole saanut vielä yksikään köyhä
luckenbackilais-tyttö!"




10.


Mies taistelee onnettomuutta vastaan. Hän väistyy uhkaavien pilvien
tieltä, hän koettaa tehdä jo tapahtuneen tyhjäksi, ja milloin hän
ei siihen kykene, hän alistuu kohtaloonsa. Nainen, kun hän ei voi
onnettomuutta väistää, kukistaa sen sisällisesti purkautumalla
ulkonaisiin valituksiin, hän kukistaa kärsimyksen nauttimalla siitä.
Lieneekö halu jakaa tätä nautintoa yhtä puoleensavetävää kuin
haukotteleminen, varmaa on että vahvinkaan ei voi olla ottamatta
näkyväisesti osaa ellei onnettomuuteen, niin ainakin valituksiin.
Niinpä olisi varmaan Heleijaankin tarttunut tuo rouvien yleinen
säälintunne, ellei hän olisi sattunut olemaan itse sen esineenä.

Mutta nyt, kun hän vihdoin oli yksin pienessä tuvassaan, tuntui
tuo yleinen mieliala ryntäävän sitä valtavammin esiin. Hän tunsi
itsensä vastoin tahtoaan pakotetuksi mielessään kuvittelemaan kaiken,
mitä rouvat olivat puhuneet. Uni, jota hänen muuten ei milloinkaan
tarvinnut odottaa, ei ottanut tänä yönä tullakseen.

Vielä ennen vuoteelle menoa oli Anna-Maija hänelle sanonut: "Minunkin
täytyy toki kertoa uneni. Noitten ylhäisten rouvien läsnäollessa en
rohjennut."

"En viitsi mokomaa kuulla!" vastasi Heleija. "He ovat tuon kaiken
itse keksineet."

"Mutta aatteleppas", alotti Anna-Maija, "kun olin juuri
nukkumaisillani, tuli äkkiä mieshenkilö vuoteeni ääreen."

"Tyhmyyksiä", sanoi Heleija. "Ovi oli tarkasti sulettu."

"Niin, Heleija, mutta sehän olikin vain uni. Näin sen niin selvästi
kuin näen sinut nyt."

"Miksette ajanut häntä pois? Eihän teidän olisi tarvinnut kuin huutaa
minua."

"Jospa olisin kyennyt ajamaan, mutta kun en saanut äänen pihausta
kurkustani."

Heleija vapisi ajatellessaan mitä tuollainen unikuva saattaisi tehdä
avuttomana makaavalle uneksijalle. Hän ei ollut milloinkaan itse unta
nähnyt ja muiden unijutut olivat hänessä synnyttäneet sen käsityksen,
että unet olivat kauhean pelottavia, miltei aavemaisia. Monena
yönä ennen nukkumistaan oli hän oikein pelännyt ettei vain hänelle
sellaista sattuisi.

"Ja mies", jatkoi Anna-Maija, "kuristi minua kurkusta. Oi kuinka
ponnistelin vastaan, vaan en voinut mitään, ja sitten se lopulta meni
itse tiehensä."

"Oikeinko te tuollaista tunsitte?" kysyi Heleija.

"Tunnen vieläkin tuon puristuksen kurkussani", vastasi vanhus. "Ja
sitten olin yhtäkkiä kirkossa!"

"Kirkossa? Ettekä ole jalallanne astunut talosta?"

"Unissani, unissani, Heleija."

Heleijan poskille kohosivat valkeat pilkut. Vihdoin hän huudahti:
"Tyhmyyksiä! En viitsi enää kuulla mitään noista asioista. Menkää
ylös kamariinne. Kyllä jo on aikakin, huomenna täytyy olla varhain
jalkeilla. Lähden liikkeelle jo auringon noustessa."

"Kylläpä sinä, kylläpä sinä, Heleija! Zainhammeriin vaan, vaikka
rouvat ovat niin varottaneet ja vaikka sinun ehkä täytyy yöaikaan
kulkea Ulrikin-metsän läpi. Siellä sinulle voi jotain tapahtua, mutta
sitä et pelkää, vaan unta, joka ei ole mitään, sitä sinä pelkäät!"

"Pelosta ei ole puhettakaan. Mutta nyt te menette ylös ja nukutte
hyvin -- niin se on, ja sillä hyvä!"

"Hänelle ei nyt kerta kaikkiaan mahda mitään", jupisi Anna-Maija
noustessaan portaita yliskamariin. Siellä hän sai vapaasti itkeä ja
valittaa.

Nyt tiedämme miksei Heleija saanut unta. Häneen oli jälleen tarttunut
tuo vanha pelkonsa unennäköjen suhteen. Mutta vaikka hän valvoikin,
sai hän silti koko yön tapella murhaajia, rosvoja, aaveita ja unia
vastaan. Eivätkä hänen voimansa aina riittäneetkään, hänen piti
avuttomana uneksien alistua kaikkeen, ja vaikka oli pakenevinaankin,
niin eipä päässyt paikaltaan liikahtamaan. Hän oli ensimäisen
kerran eläessään mielestään sairas. Kylmä tuskanhiki, josta hän
ei ennen mitään tiennyt, karmi ruumista. Kaikesta tästä tuli tuo
voimakas tyttö niin heikoksi, että hän jo mietti jättää sikseen koko
Zainhammerin matkan.

Kun nousevan auringon ensimäiset säteet heijastuivat seinällä
riippuvaan pieneen rikkonaiseen peiliin, silloin hän ei enää
malttanut pysyä vuoteessaan. Hänen ensi askeleensa noustua
suuntautuivat säännöllisesti läheiselle purolle, jossa hän pesi
kasvonsa, käsivartensa ja niskansa. Nyt hänelle ovea avatessaan
johtui mieleen, että jospa Fritz väijyykin tuolla ulkona. Mutta
silloin hän punastui häpeästä ja työnsi suuttuneena voimakkaasti oven
auki.

Sisään tunkeutui raitis aamuilma, hyväillen häntä viileillä
käsivarsillaan. Samassa häipyivät kaikki öiset haaveet ja hän oli
jälleen entinen Heleija.

Raitistunut veri tykki jälleen rauhallisesti hänen raittiissa
suonissaan. Ja kun hän tyhjine kärryineen kulki kostean ruohikon
poikki tielle, silloin nuo ruskeat silmät taas hymyilivät kilpaa
sinisen taivaan kanssa. Koko juttu hurjasta Holderista ja hänen
väijymisestään tuntui tyhjältä, hullunkuriselta sadulta.




11.


Kävi niinkuin oli varottu. Aurinko oli jo alhaalla, kun
Heleija kuormineen jätti Zainhammerin. Ja ennenkun hän saapui
Ulrikin-metsään, alkoi jo hämärtää. Lisäksi kohosi taivaalle uhkaavia
ukkospilviä.

Painostava kuumuus yhä kasvoi mikäli ilta läheni. Ulrikin-metsässä
siihen vielä liittyi kuivien havujen tuoksu, mikä nousi tieltä
kuumana höyrynä.

Ei ainoata raitista tuulahdusta!

Luonto tuntui makaavan kouristuksissaan, katsellen miten mustat
pilvet jo ryhtyivät valmistuksiin haudatakseen sen elävältä, tuomitun
voimatta pusertaa ainoata avunhuutoa esiin.

Heleijan taakka oli tänään koko joukon pienempi kuin Grunden
markkinapäivänä, ja kuitenkin se tuntui kahta vertaa raskaammalta.

Kuinka ikävöimmekään tällaisessa tilassa nähdäksemme jonkun elävän
olennon! On kuin kaipaisimme näkyvää todistusta, ettei maailma
ole vielä kokonaan kuollut. Jo yksinkertainen "hyvääpäivää" tai
"jumal'antakoon" hyväilee viileällä sormellaan nääntyvää sieluamme,
terästäen askeltemme pontta.

Heleija oli kulkenut metsässä jo runsaan kolmeneljännestuntia
näkemättä ainoata elävää sielua. Laskevaa päivää muistutti enää vain
heikko sini punerva heijastus, joka väreili siellä täällä jollakin
petäjänrungolla kuin menneisyyden henkäys. Sekin katosi ja yön
hallituskausi alkoi. Tyttöä vastaan lehahti kuin pidätetty hengitys.
Hänen takanaan kahisi salaperäisten askelten hiipaukset, ikäänkuin
houkutellakseen häntä taakseen katsomaan. Nyt joku hiipii pensaikon
läpi, tuolla, missä kaamea valo väikkyy kuin ilmestys yön kalpeilla
poskilla, tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä. Aivankuin raskas
ruumis hiipisi pensaikon läpi. Valaistus lähenee, katoaa jälleen, ja
hänen eteensä ilmestyy äkkiä suuri, kummallinen olento.

Mutta se ei olekkaan mikään hirmukuva eikä aave.

"Hyvää iltaa!" lausahtaa naisen ääni. Tervehtijä on kärryjä työntävä
talonpoikaisnainen. Ja nyt huomaa Heleija että tuo, mikä ensin näytti
valoilmiöltä ja sitten lähempänä hirmukuvalta, onkin muutamia suuria
valkoisia kangaskääröjä, jotka kohoovat korkealle kärryjen reunan yli.

"Jumal'antakoon!" vastaa Heleija ja suoristaa vaistomaisesti
vartaloaan.

Samana hetkenä ukkosilman kotkansiivet siirrähtävät levälleen
taivaalla ja iloksemme huomaamme että kuu varmaankaan ei ole kaukana,
vaikka ponnisteleekin vielä pilvien takana.

Oi, jospa se astuisi esiin -- nyt on täysikuun aika.

Molemmat pysähtyvät vaistomaisesti ja laskevat kärrynsä maahan.
Molemmat pyyhkivät hien otsaltaan ja talonpoikaisnainen sanoo: "Te se
varmaan olettekin."

Heleija ihmettelee kenen hänen pitäisi olla.

"Tehän olette suuri ja vahva, ja jo kauvaa kuulin kolinasta että
kuormassanne on rautaa. Te se olette! Teitä hän kysyi."

"Kysyi? Minua? Kuka?"

"Ette tullut, jumalan kiitos, vielä silloin vastaani. Ja vaikka
olisitte tullutkin, niin enpä olisi sitä hänelle sanonut. En
vainenkaan! Sillä näin kirveen välähdyksen. Hän oli sen pistänyt
poveensa takin alle, mutta se oli siksi suuri että sen kuitenkin
näin."

Heleija ei vieläkään oikein asiaa ymmärrä, mutta väristys käy hänen
ruumiinsa läpi tuota toista ajatellessa. "Eipä siltä että pelkäisin",
sanoo hän selittävästi itselleen, "mutta onhan kauheata että joku
tekee tuollatavoin."

"Kerron niinkuin asia on", alotti nainen istuutuen kärryilleen
kangaskääröjen keskelle. "Koko tunnin olen ajatellut vain sitä, että
tahtoisin teitä tavata ja siitä puhua. Voin lyödä vetoa ettei hän
ollut veljenne, niinkuin sanoi. 'Mutta minkätähden häntä kysytte?'
sanoin minä. Silloin huomaan miten noloksi hän käy. 'Ulrikin-metsässä
ei ole liian turvallista kulkea', sanoo hän. 'Niin', ajattelen
minä, 'ei minustakaan'. Ja jos tulisin teitä vastaan, niin en saisi
teille ilmottaa hänen teitä kysyneen. 'Niin', ajattelin minä,
'sitähän minäkin'. Ja kun tahdoin tietää kuka hän oli, ei hän ollut
kuulevinaan. Juuri silloin tuli ihmisiä kaupungista päin. Minä koetin
katsoa häntä kasvoihin, mutta samassa hän katosi. Mutta nuo tulijat
sanoivat heti: 'Jospa Heleija tuon tietäisi!' Ja he sanoivat että
minun pitäisi Jumalan tähden siitä teille kertoa, jos tulisin teitä
vastaan. Ja koska arvelen teidät Heleijaksi, niin pyytäisin teitä
mieluummin kääntymään takaisin kuin rientämään hänen kynsiinsä. Mutta
minulla on vielä pitkälti matkaa. Jos tahdotte seurata, niin tulkaa
kanssani."

Vaimo nousi ja lähti liikkeelle.

Varsin mahdollista, että Heleija olisi hänen neuvoaan seurannutkin,
ellei vaimo olisi häntä tuntenut. Mutta eukko voisi vielä kertoa
että Heleija oli pelännyt, oli mennyt pakoon! Ei, hän oli terve ja
voimakas!

"Vaikka siellä olisi kaksi Holderin Fritziä!" huudahti Heleija
metsälle. "En pelkää kahtakaan tuollaista. En neljänkään tähden
kääntyisi. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Metsä ravisti ihmetellen vihreitä hapsiaan.

Tuskin kaksikymmentä askelta astuttuaan hän kuitenkin pysähtyi. Hän
näki vaimonkin seisahtuneen, luultavasti koska tämä arveli Heleijan
päättäneen toisin ja tulevan hänen kanssaan.

"Jos olisin sen tehnyt heti silloin", sanoi Heleija, "mutta
juoksisinko nyt hänen jälessään kuin pieni lapsi äitinsä jälessä?"
-- Hän lähti taas liikkeelle, nainen teki samoin. Mutta äkkiä johtui
hänen mieleensä että se paikka, johon hänen nyt piti poiketa, oli
nimeltään Verilehto. Ensi kerran tuli hän ajatelleeksi tuon sanan
merkitystä. Ja samoinkuin nimi, alkoi koko seutukin tuntua aivan
toiselta, ventovieraalta ja kammottavalta.

"Tyhmyyksiä", virkkoi hän itsekseen suuttuneena. "Juurikuin
pelkäisin." Ja hänessä heräsi palava halu mennä juuri Verilehdon
kautta, vaikka Bühelin tie olisi ollut yhtä lyhyt ja tasaisempi
kulkea.

Mutta vaikkei hän tahtonutkaan sitä tunnustaa, niin tuntui kuitenkin
paljoa helpommalta, kun Verilehdon tienhaara jo oli hyvän matkan
päässä hänen takanaan.

Vihdoin metsä loppui. Nyt hän ei enää ollut kaukana serkkunsa
liinamaasta. Pilvikin siirtyi kuun edestä pois. Kun vielä vähän
ohenisi tuo kolmikulmainen laikka, niin hän voisi puron leppien ja
pajujen läpi nähdä Luckenbachin kirkontornin huipun. Ja puro, joka
luikerteli lähellä tietä, olihan se Zehnt-puro, sama joka virtasi
hänen asuntonsa editse, sama, jossa hän joka aamu peseytyi ja jossa
oli uinut monena lämpimänä yönä.

Kuitenkin valtasi hänet uudelleen kauhu, kun aivan läheltä kuului
hiljainen varotusääni.

"Menkää leveätä tietä myöten, Heleija, tamppimyllyn kautta", kuiskasi
ääni. "Ja varokaa ettei hän näe teitä."

"Kuka hän? Ja missä? Ja kuka ei saa nähdä -- ketä? Ja missä hän on?"

Tummasta pensaikosta kohoo hänen viereensä kalpeat kasvot. Varottaja
on pieni, rampa tamppimyllyn Beeta. Hän työntää kainalosauvansa
lujasti pehmeään maahan ja kohottautuu sen varassa terveellä
jalallaan niin suoraksi kuin suinkin. Laihalla käsivarrellaan hän
osottaa siihen kohtaan, missä Zehnt-puro juoksee maantien poikki.

"Tuolla Ulrikin-poiulla hän on seisonut jo jonkun aikaa väijymässä.
Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa, muuten hän teidät huomaa!"

Kuun pikainen kurkistus ohuen pilven läpi valaisi nyt sekä polun että
tumman varottajan. Seuraavana hetkenä on kaikki taas yhtä pimeää kuin
äskenkin.

Heleijan sydämessä kohoo ristiriitaisten tunteiden aallokko, jonka
temmellystä silloin tällöin valaisee kuumeentapaisten ajatusten
salamat.

"Siis kuitenkin hän? Hän siis minua väijyy? Mitä olen hänelle tehnyt?
Miksi juuri hän?"

Kaikki varotukset, unet ja ennustukset, kaikki viime yön hirmujutut
kohoavat jättiläisvarjoina hänen eteensä. Hän näkee Walleriina-rouvan
myssynheilahduksetkin. Siihen liittyvät talonpoikaisnaisen äskeiset
puheet. Ja sisimmässä huutaa ääni: "Nainen ei kuitenkaan ole mikään
mies!" Hän tietää seuraavana hetkenä häpeävänsä tuota ajatusta, mutta
tuntee tällä kertaa olevansa sen vallassa. Hän jo katsahtaa tielle,
minkä pikku Beeta on hänelle neuvonut. Mutta juuri kun jalatkin ovat
sinne suuntautumassa, hän näkee räätälin tulevan samaa tietä. Silloin
nousee häpeän puna hänen kasvoilleen. Hän kuulee jo ajatuksissaan
sepän ja kankurin pilapuheet pilkkanauruineen. Vaistomaisesti hän
astuu juuri tuolle varotetulle tielle kuin ahdistajaansa päin. Ja
kerran sille jouduttuaan, on kääntyminen mahdotonta. Se vasta antaisi
pilkkapuheille virikettä.

Ja eikö olekkin parempi kuolla, jos niinkin olisi tarvis, kuin elää
alituisessa pelossa ja itsensähalveksimisessa? Ja oliko sitten niin
tietty asia, että Holderin Fritz oli häntä vahvempi? Ja vaikka
olisikin! Ja kirveestään huolimatta. Jos Heleija lähestyisi häntä
aivan lähellä puroa, leppien suojassa, niin Fritz ei voisi häntä
nähdä eikä ennättäisi nostaa kirvestään.

Pehmeässä ruohikossa ei kuulu kärryjen ääni eikä rautakankien kilinä.
Ja sitten kaikki voimansa ponnistaen, epätoivon karkaisemana, päin,
kaikki siunaaman tuokiossa! Noin -- --

Se hänelle kelpasi!

Ahdistaja makaa purossa ja Heleija on ehtinyt jo kauvas puron sillan
yli, ennenkun hänen onnistuu pysäyttää kärrynsä ja itsensä.




12.


Meidän täytyy nyt heittää katsaus Hurjan-Fritzin elämään Grunden
markkinain jälkeen, päästäksemme selville, onko hän ansainnut noin
surullisen kohtalon ja onko hän sen ansainnut Heleijan käden kautta.

Seuraamme siis Fritziä ja hänen meluavia tovereitaan kaupungin
ulkopuolella olevalta solatieltä "Joutsen" ravintolaan.

Meidän ei tarvitse kulkea kauvan, ennenkun kuulemme jo soiton säveliä
ja niiden lomitse meluisia ääniä.

Liebin Aatami hyppäsi iloissaan miltei vaatteistaan. "Nyt ne ovat jo
toistensa kimpussa! Hei Fritz! Tulemme paraaseen aikaan."

"Mutta mikä sinua tänään vaivaa?" keskeytti hän puheensa. "Luulenpa
että olet hukannut sekä korvasi että ajatuksesi."

Fritz vaikeni, siten tietämättään vahvistaen toisen epäilyksen.

Tulemme kadunkulmaukseen. Vastapäätä olevan talon kaikista ikkunoista
loistaa kirkkaat valot märälle kadulle. Se on "Joutsen".

Seurue pysähtyi porttikäytävään Joutsenen oven edessä.

"Emmekö menekkään suoraan tanssisaliin?" kysyi Liebin Aatami puoleksi
ihmetellen, puoleksi ärtyneenä, kun Fritz avasi ravintolahuoneen
oven. "No niin, sinä ehkä tahdot vielä ensin juoda jotakin", sanoi
hän rauhottuneena.

Niin olikin.

Toverit virittivät vanhan juomalaulun: "Olutta, olutta, veikkoset!"
Heidän aikomuksensa oli vain kuin ohimennen tyhjentää jokunen lasi,
mutta taaskin sai Fritz heidät harmistumaan istuutumalla tuolille
niin päättäväisenä, kuin ei enää ikinä aikoisi siitä nousta.

"Olutta, Kaisa!" huusi Holderin Fritz. "Mutta uusi kipposta yksin
tein minua varten, etten tarvitse joka kerta uudestaan tilata."

"Mutta mikä sinua oikein vaivaa?" sanoi Liebin Aatami. "Et ole
entisesi."

"Tyhmyyksiä!" vastasi Fritz ja alkoi tyhjentää olutkippoja aivan
tavattomalla kiireellä.

"Hän on vielä Heleijaan suuttunut!" sanoi joku. "Kyllä hän sen
tytölle vielä näyttää," arveli Liebin Aatami. "Mutta sitä minä
en käsitä, että saatat kuulla tuollaista melua tuolta ylhäältä
haluamatta joukkoon. Olethan toki aina ollut mies. Jo koulussa,
sitten opissa ollessasi, ja nyt mestarina vasta oikein miesten mies!"

"Niin, etkö sinä käynyt koulua yhtaikaa sepän kanssa?" kysyi toinen.
"Sitten oli Kasperin Antti toverisi. Sitten mylläri -- --"

"Kaikista niistä on tullut täysiä fariseuksia!" nauroi Liebin
Aatami. "Ja viimeinen toverisi ennen meitä, mylläri, hänkin on nyt
kuin keritty lammas! Eikä hän kuitenkaan ole kuin viisi vuotta
minua vanhempi. Ne kaikki pelkäävät ihmisten puheita. Sinä yksin
olet pysynyt nuorena. Sinä se olet mies! Et välitä muista ihmisistä
vähääkään. Mutta jouduta nyt, että päästään pian tanssisaliin. Se
sinun pitää vielä tänäpäivänä puhdistaa, sen sinulle sanon. Jos vielä
kauvan viivyttelet, niin menen yksin. Tahdon mennä katsomaan miten
siellä on asiat."

Sanoi ja meni.

Sill'aikaa tekee Holderin Fritz jos jonkinlaisia yrityksiä
kiihtyäkseen entiseen vimmaansa. Mutta se ei onnistu. Huima ja
hurja hän kyllä on, mutta toisella tavalla kuin tahtoisi. Hän on
raivostunut Heleijaan, ettei tämä tunne vähääkään kunnioitusta häntä
kohtaan, ja se seikka, että hänen täytyy itsekin myöntää Heleijan
olevan oikeassa, suututtaa häntä vielä enemmän. Selvää oli nyt, ettei
hän voi koskaan saavuttaa oikeata kunnioitusta vain käsivartensa
voimalla ja hurjuudellaan. Sentähden hän on raivostunut tuohon
hurjuuteen, joka hänestä nyt näyttää tyhmäin poikanulikkain höpinältä.

Aina siitä asti kun hän oli jäänyt tuolle nulikkakannalle, toisen
nuorukaisryhmän toisensa jälkeen astuessa hänen ohitseen miesten
riveihin, oli hän tuntenut itsesyytöksiä ja sisällisiä kehotuksia.
Mutta mitä välttämättömämmältä näkyi astua uudelle uralle sitä
vaikeammalta se myöskin tuntui. Tuollaisen sisällisen kehotuksen
johdosta hän oli tänään jättänyt Grunden markkinoille menemisen,
vaikka toiselta puolen vanha tottumus jälleen oli hänet vienyt
tovereinsa seuraan.

"Olisin tahtonut tulla toiseksi", sanoi hän itselleen, "ja olisin
toiseksi tullutkin, mutta kun Heleija luulee että teen sen hänen
käskynsä mukaan, niin se ei käykkään päinsä! Tahdon tulla vielä
hurjemmaksi, päästäkseni noista ajatuksista irti."

Ja niin hän jälleen yrittää, mutta se ei enää onnistu. Vanha lumous
on poissa. Uusi valo pakottaa hänet vastustamattomasti arvostelemaan
asioita Heleijan kannalta.

Hän katsoo ympärilleen. "Jospa edes joku tulisi, joka saattaisi minut
hurjalle tuulelle vastoin tahtoanikin!" ajattelee hän. Hän astuu
omalle jalalleen, hän repii tukkaansa, hän juo yhä rajummin -- tullen
siitä yhä selvemmäksi.

Jo palasi Liebin Aatami riemuiten. "Nyt ne siellä tappelevat, eivätkä
tiedä minkätähden! Sellaista lystiä ei ole ennen nähty."

Heti Liebin Aatamin kintereille tuiskahti puusepän sälli
ravintolatupaan kuin kanuunasta ammuttuna. Omasta voimastaan hän ei
mitenkään olisi niin nopeata vauhtia saavuttanut. Kohta tasapainonsa
jälleen tavattuaan vilkaisi hän ympärilleen ja näytti pitävän tuvassa
olijoita niinä auttavaisina sieluina, jotka olivat hänet tänne
saattaneet.

"Tulkaa tänne vaan", huusi hän, "jos teillä on uskallusta, roistot!"

Liebin Aatami ja hänen toverinsa vetäytyivät Holderin Fritzin
mahtavan rungon taakse ja Aatami huomautti Fritzille, ettei tämä
voinut tuollaista taisteluunvaatimusta jättää huomioonottamatta.

Sillävälin oli tuota ensimäistä tulokasta seurannut muitakin.

Fritz kuuli taas korvissaan Heleijan pilkallisen usutuksen. Hän näki
miten Lieben Aatami ja hänen toverinsa viittailivat keskenään. Hän
oli sata kertaa ennenkin nähnyt heidän tekevän samoin, mutta nyt se
häntä suututti.

"Koskekoon vain Holderin Fritziin, kuka uskaltaa", huusi silloin
Liebin Aatami tämän selän takaa.

Aatami voitti tarkotuksensa, sillä sisääntulijat hyökkäsivät suoraan
Fritzin kimppuun, joka yhä vielä istui ja tuijotti eteensä. Toverit
jättivät istujan oman onnensa nojaan, etsien itselleen pääsyä ovesta
ulos. Ensimäisenä sisääntyönnetty teki nyrkillään hyvin ymmärrettävän
liikkeen Fritzin päätä kohti. Silloin tämä hyökkäsi pystyyn. Hetken
ajan näytti ravintolatupa savimyllyltä. Loiskis, läiskisi Milloin
kerä supistui, milloin laajeni, kunnes se lopulta hajaantui ja
purkautui sirpaleina ovesta ulos. Koko läjästä ei ollut muuta jälellä
kuin Holderin Fritz.

Tuimimmin oli hän ottelussa oikeastaan hyökännytkin toveriensa
kimppuun. Ainakin oli koko hänen vihansa alussa kohdistunut heihin.

Taistelun tuoksinassa välähti vielä uusi suuttumuksen puuska.

Olisi vaikea sanoa kehenkä Fritz oikeastaan oli suuttunut. Hän
oli julmistunut Heleijaan, tovereihin, puusepän sälleihin, koko
kaupunkiin, itseensä ja vanhaan elämäänsä, joka häntä etosi, mutta
myöskin siihen uuteen, jota hänen täytyisi nyt alottaa. Häntä hävetti
sekä itseensä että koko maailmaan nähden jäädä entiselleen, mutta
häntä hävetti itseensä ja maailmaan nähden tulla toiseksikin. Ja halu
taistelun tuoksinassa edes hetkeksi vapautua noista mietteistä, veti
hänet nyt tanssisaliin, joka juuri silloin oli muuttunut todelliseksi
taistelutantereeksi.

Siellä oli raju, kirjava sekamelska sakean pölyn ja tupakansavun
ympäröimänä. Siellä sääriä, käsivarsia, päitä ja vartaloita kaikissa
mahdollisissa asennoissa. Mikään kuolevainen silmä ei voinut erottaa
mitkä noista kuuluivat yhteen, mitkä ei. Hämmästyttävällä notkeudella
tanssivat tuolinjalat tuolla välissä, olutkippoja lenteli kuin
pelästyneitä lintuja. Kokonaiset hiustupot kiertyivät vieraiden
sormien ympäri, kalloja koputetaan, nenänjuurien lujuutta tutkitaan.
Soittajatkaan eivät voi vastustaa halua koetella koneillaan samoja
temppuja, mitä näkevät alhaalla salissa tehtävän. Torvet ja pasuunat,
klarinetit ja huilut heiluvat kilvan tuolinjalkojen kanssa.

Taistelevasta ihmisaallokosta kohosivat pöydät ja penkit kuin
tulvivan vedenpaisumuksen viimeiset vuorenhuiput. Näille olivat
paenneet jättiläisten tyttäret.

Mutta muista korkeampana kuin Noakin arkki halkaisi Hurjan-Fritzin
pää ja hartiat aaltoja. Hänen edessään vaipuivat vedet, hänen
takanaan näkyi kuiva maa. Puolen tunnin kuluttua hän seisoi uhkaavan
yksinäisenä laajassa salissa, tuolinjalkojen ja rikkonaisten
pöytien, murskattujen olutkippojen ja säpäleisten ikkunalasien
keskellä. Viileä yöilma, joka tunkeutui rikotuista ikkunoista sisään,
suorittaen pienen jälkinäytöksen tomupilvien kanssa, virkkoi hänelle:
"me kaksi olemme voittaneet!"

Mutta vielä paljoa suurempi surkeus, autius ja sekasorto vallitsi
Hurjan-Fritzin sielussa. Joutsenen isännän mahtoi olla melkoista
helpompi laittaa jälleen tuolinsa eheiksi kuin Fritzin järjestää
sekavat ajatuksensa.

Ovessa hän vielä heitti silmäyksen taakseen. Sali oli aivankuin kuva
hänen entisestä elämästään. Ei muuta kuin ajan ja voimien tuhlauksen
sirpaleita. Ja sen yllä etoava, rajaton kaikkeen kyllästyminen.

"Nulikka!" huudahti hän itselleen, lyöden nyrkillä rintaansa. "Hurjat
päivät ovat nyt lopussa. Entiset ajat ovat olleet ja menneet."




13.


Kun Holderin Fritz heräsi, huomaten istuvansa työpajansa
höyläpenkillä, löi kirkontornin kello yhdeksän lyöntiä.

Fritz katseli ympärilleen sällejään, joiden oikeastaan jo kolme
tuntia sitten olisi pitänyt olla täydessä hommassa. Hän oli ypö yksin.

Vihdoin kurkisti oppipoika ovesta. Hän näytti paljon valvoneelta.
Fritzin omaatuntoa ahdisti ensi kerran ajatus, mitenkä paljon poika
oli kehnoutunut sen jälkeen, kun tuli hänen luokseen. Poika oli
silloin intomielinen ja kukoistava, nyt hän näytti ärtyneeltä ja
hänen kalpeilla kasvoillaan kuvastui hurjan yön jäljet.

Poika heittäytyi haukotellen ja itseään venytellen nurkkaan.

"Missä sällit?" huusi mestari hänelle. "Onko kello kuusi, koska nyt
vasta tulet?"

Poika suoristautui ja sanoi, yhä peloissaan ihmetellen: "Herrajesta,
joko mestari on jalkeilla?"

Fritz luki selvästi tuosta huudahduksesta: "Me elämme niinkuin
mestari elää. Ei hänkään tavallisesti tule aikaisemmin."

Fritz ymmärsi nyt miksei mikään työ enää ottanut valmistuakseen. Sen
hän olisi voinut jo ennemminkin käsittää. Työ oli tullut hänelle
vastenmieliseksi. Ja kun se ei enää tuottanut hänelle iloa, niin se
ei enää onnistunutkaan.

Kaiken kukkuraksi löysi hän vielä pöydältä paraimman ostajansa
kirjeen, jossa tämä ilmotti, että ellei Fritz voisi saada parempaa
työtä aikaan, niin hänen täytyisi käyttää toisia mestareita.

Ennen oli Holderin Fritz ylpeillyt siitä, että hän oli hurjin, mutta
samalla taitavin mestari. Nyt hän huomasi olevansa korkeintaan
hurjin, ja se häntä vielä enemmän suututti.

Sällit, joista jo tunnemme saalfeldiläisen, olivat yhtä hämmästyneet
kuin oppipoika, kun he hitaasti ja haukotellen työpaikalleen
vääntäytyen tapasivat siellä jo mestarin, vieläpä suuttuneen
näköisenä.

Saalfeldiläinen luuli lepyttävänsä äkäisen miehen ylistelemällä tämän
eilistä sankaritekoa. Siten oli hänen usein ennenkin onnistunut
saada Fritz jälleen hyvälle tuulelle. Nyt kävi päinvastoin. Mestari
pani toimeen ankaran tutkimuksen. Huomattiin, että suuri osa ennen
ylen täydellisestä työkaluvarastosta oli kokonaan kadoksissa,
toinen osa mitä surkeimmassa kunnossa. Saalfeldiläinen sai paikalla
matkapassin, ja hanaulainen, joka tiesi itsensä syypääksi moneen
vielä mahdollisesti ilmenevään asiaan, poistui vapaaehtoisesti.

Fritz oli taas saanut katsella kasvojaan kahdesta tarkasta peilistä.
Pitkä pörröinen tukka, joka molemmilla sälleillä oli yhtä törhöllään
kuin mestarillakin, tuntui nyt yhtä vastenmieliseltä kuin tuo
elämäkin. Hän tarttui saksiin ja työnsi ne paksuihin kiharoihinsa.

Saman kohtalon alaiseksi joutuivat piipuntupsut ja pitkä
kirsikkapuinen piipunvarsi. Ensinmainitut hävitettiin kokonaan,
jälkimäinen lyhennettiin koko joukon vaatimattomammaksi.

Fritz oli nyt valmis ja istuutui työhön höyläpenkille, kun vanha
mestari Schramm astui työhuoneeseen.

Tiedämme jo hänen varotuksensa ja sen seuraukset.

Muutoksen, jonka Fritz aikoi panna toimeen, piti ilmetä hänen omana
vapaana päätöksenään eikä syrjäisten aikaansaamana.

Vanhan mestarin varotus siis vaikutti päin vastoin kuin mitä tämä oli
tarkottanut.

Fritzin halu uhmailla yleistä mielipidettä vastaan oli vähällä
saattaa hänet lankeemaan takaisin vanhaan elämäänsä, aina huomiota
herättävään vastalauseeseen. Hänen teki mieli juosta vanhan mestarin
jälkeen, astuakseen hänen silmäinsä edessä ensimäiseen kapakkaan.
Mutta samalla hän muisti, että leikatut hiukset todistaisivat toista.

Oppipojan piti töineen siirtyä vajasta ulos. Itse hän lukitsi itsensä
vajaan -- takapihalle avatusta ovesta tuli valoa kylliksi. Ei
kenenkään pitänyt häntä nähdä, ennenkun hänen tukkansa jälleen oli
kasvanut entiseen pörröiseen komeuteensa.

Ulkona pysähtyi moni ohikulkeva hetkiseksi, udellakseen oppipojalta
Fritzistä. Moni muukin tuli kysymään jo tilattua työtä tai tekemään
uusia tilauksia. Kun Fritz kuuli hurjuuttaan kiitettävän ja
ihailtavan, silloin hän iloitsi: "Heidän kiusakseenkin on kaikki
muuttuva!" Mutta jos häntä moitittiin ja toivottiin hänen parantavan
elämänsä, silloin oli hyvä että hän oli leikannut tukkansa.

Suuttuessaan ja ikävystyessään työhön, joka ei ottanut onnistuakseen,
pirstoi hän toisinaan tynnyrinvanteita kuin hurja. Mutta silloin hän
aina sanoi itselleen: "Hyi, nulikka! Tuo on taas sitä vanhaa, ja
Heleijan ja muiden kiusaksi tulen kun tulenkin toiseksi!"

Päivällisruuan hän kannatti itselleen työpaikalle. Hän kielsi
isoäitinsä, joka hänen talouttaan hoiti, tulemasta häntä katsomaan.
Hän pelkäsi että muorin ilo hänen elämänmuutoksestaan tärvelisi
häneltä kaiken halun sitä jatkaa.

Vähitellen alkoi työ häntä jälleen huvittaa. Hän huomasi ilokseen
miten se sujui yhä paremmin ja nopeammin.

Illalla hän iloitsi valtavasta väsymyksestä, joka ennusti yöksi
hyvää, virkistävää unta. Mutta hän ei mennytkään enää kotiin. Työpaja
alkoi tulla hänelle niin rakkaaksi, ettei hän tahtonut siitä erota.
Hän teki itselleen oljista vuoteen ja oppipoika sai hakea hänen
tyynynsä ja peitteensä.

Ennenkun Fritz paneutui levolle, meni hän takaoven kautta pihanpuolen
puutarhaan, nauttiakseen illan viileydestä.

Tuo kaikkia kirkastava tyytyväisyyden tunne, jota uuttera työntekijä
aina tuntee, vaikutti että puutarhakin Fritzin mielestä tuntui
kauniimmalta kuin milloinkaan ennen. Miten ilma täällä olikaan
erilainen kuin hämärässä, tupakansavun täyttämässä olutkapakassa!
Niin suloisesti eivät kukat olleet vielä milloinkaan tuoksuneet,
niin pehmeään nurmikkoon eivät hänen jalkansa ennen koskettaneet,
niin alttiisti ei ilma häntä virvottanut. Kaikki vain lisää hänen
tyytyväisyyttään. Uhma Heleijaa ja muita ihmisiä kohtaan uinuu, hän
on sen unohtanut, samoinkuin ihmisetkin.

Mutta onko hän myöskin unohtanut Heleijan? Ei! Sillä eikö se
ole Heleija, joka syleillen ja syleilyjä saaden tuolla kävelee
naulasepän kanssa? Se on varmasti seppä. Ja tuo tyttö on Heleija.
-- Luckenbachissa ei ole toista noin kookasta ja hoikkaa tyttöä.
Aivan varmasti: hänen pieni päänsä, pitkä yläruumiinsa ja hoikat
vyötäisensä, hänen punainen hameensa ja joustava käyntinsä, hänen
ylpeä ryhtinsä ja paksu lettinsä, joka raskaana heilahtelee!

Veri syöksyy Fritzin sydämestä kasvoihin.

"Sellainen hän siis on!" nauroi hän hurjaa naurua. "Minä menen
Joutseneen ja juon koko yön. Tänään saavat puusepän sällit
tuntea kuka Hurja-Fritz on..." Mutta hän puhuu niin vain ensi
suuttumuksessaan. Hurja elämä häntä etoaa taas yhtä paljon kuin
äskenkin. Hän saavuttaa jälleen tasapainon, ihmetellen itseään.
Onhan aivankuin olisin kiintymäisilläni Heleijaan oikein todella ja
tavottelisin hänen suosiotaan. Se ei ole milloinkaan hänen mieleensä
johtunut. Mutta että Heleija on _tuollainen_. Vaikka mitä häntä
liikuttaa millainen tuo tyttö on? Niin, mutta silloin hänen ei
pitäisi myöskään muita moittia.

Kun hän jälleen kääntyy, ovat molemmat kadonneet. Hänen täytyy
nauraa itseään. Ei hän ole milloinkaan tytöistä välittänyt, ja vähin
_tästä_. Mutta tuosta sydänalassaan kaivelevasta tunteesta hän ei
pääse. Onhan se ihmeellistä! Hän ei itse tahdo olla Heleijan kanssa
tekemisissä, mutta hän ei sitä toisellekaan soisi.

Nyt hän vasta huomaa millainen onni väsymys on. Sen avutta hän ei
olisi saattanut nukkua niin aikaisin eikä niin rauhallisesti koko
yötä kuin nyt.

Aamulla hän nousee auringon kera ja ryhtyy jälleen työhön.

Kuinka toisellainen onkaan tämä aamu kuin ne, mitkä hän viime
vuosina on elänyt! Oikeastaan hän ei ole moneen vuoteen oikeata
aamua nähnytkään. Hänestä tuntuu aivankuin uudelta keksinnöltä, että
aurinko nousee niin aikaiseen ja että linnut laulavat.

Niin kuluu päivä päivän perään. Säännöllinen elämä ja kohtuullisuus,
rauhaisa uni ja yhä kasvava työhalu luovat häneen reippautta ja iloa.
Lepoaikoinaan hän löytää aivan toisenlaista ajanviettoa kuin entisten
toverien seura. Häntä ei enää tyydytä tehdä joku työ niin tai näin
vain sentähden, että hänen mestarinsa on niin tehnyt ja tämän
mestari ennen häntä. Hän miettii uusia menettelytapoja. Toinen kohta
onnistuu, toinen ei, mutta hänen mielensä on vireässä liikkeessä.

Tämäntapaiset tuumailut täyttivät ainakin osaksi sen tyhjyyden,
mitä yksinäinen ihminen aina tuntee. Mutta vähitellen hän kuitenkin
huomaa, että häneltä puuttuu jotakin, vaikkei hän itsekään ymmärrä
mitä.

Eräänä päivänä hän kuulee kaksi vierasta ääntä vajansa ulkopuolella.
He ihailevat hänen siellä seisovaa paria viimeistä tekelettään.

"Olenpa minäkin astian tekijä", sanoo toinen, "enkä luulisi olevani
kaikkein huonoimpiakaan. Mutta mitään tuontapaista en ole vielä
milloinkaan nähnyt. Hiis tietäköön miten tuo on tehty! Se on aivan
uutta tekotapaa."

He tahtoivat puhua mestarin kanssa. Mutta oppipoika vastasi,
niinkuin Fritz oli käskenyt, ettei mestarinsa ollut kotona eikä hän
uskaltanut laskea ketään työhuoneeseen. He tarjosivat pojalle turhaan
juomarahaa, jos hän laskisi heidät sisään. Ystäviä olivat, ei se
voisi hänen mestariaan vahingoittaa.

"Uskonpa", sanoi toinen heidän poistuessaan, "uskonpa hyvinkin
ettei hän tahdo päästää ketään työhuoneeseensa, kaikkein vähimmän
astiantekijöitä. Siellä on varmaan paljon katseltavaa."

Kuinka toisellainen olikaan se tunne, mikä täytti Fritzin rinnan
kuullessaan tuollaista puhetta, kuin kuullessaan toveriensa häntä
ylistävän asioista, joita hänen olisi pitänyt hävetä.

Vähitellen hän oppi rauhallisesti kuulemaan luckenbachilaisten
puheita -- tosin heidän ulkopuolellaan ja omasta mielestään heidän
yläpuolellaankin.

Kun Fritz lopetetun päivätyön jälkeen menee puutarhaansa, silloin
hänessä herää jälleen tuo omituinen tuskan ja suuttumuksen sekainen
tunne. Hän voisi tuota tunnetta karttaakin -- höyläpenkkinsä ja se
avara maailma, joka hänelle yksinäisyydessä avautuu, ovat hänelle
kylliksi. Mutta hän menee tahallaan ulos. Hän tahtoisi etsiä
syitä, tunteakseen vielä rajummin ja syvemmin. Mutta ensimäisestä
iltakävelystään saakka hän ei ole enää tuota paria nähnyt.

Ajatus, että he voivat olla yhdessä sielläkin, missä hän e; heitä
näe, koskee häneen paljoa kipeämmin kuin heidän näkemisensä.
Nähdessään heidän rauhallisesti keskustelevan, hänen ei ainakaan
tarvitsisi ajatella: nyt tuo mies häntä suutelee, nyt Heleija häntä
hyväilee!

Tänään hän vihdoin sai heidät nähdä uudelleen ja entistä lähempää.
He tulivat toisiaan takaa-ajaen sepän vajasta puutarhaan. Tyttö
juoksee pakoon miltei aitaan saakka, siellä hän kiertää hoikkaa
puunrunkoa ja kääntyy nopeaan Fritziin päin, joka seisoo suuren
pensaan takana. Tyttö kiipee naapurin puutarhan aidan yli, seppä yhä
hänen kintereillään. Hän juoksee yhä eteenpäin. Juuri kun hän aikoo
yli aidan Fritzin puutarhaan, saa seppä hänet kiinni. He mittelevät
voimiaan ja tyttö pääsee jälleen irti. "No, odotahan nyt Anni!"
huutaa seppä pahastuneella äänellä. "Se on sinun syysi, että olen
astunut tikun tai jotain sentapaista jalkaani, ja se koskee niin
tuhannesti!"

Tyttö luulee tuota ensin sepän salajuoneksi, mutta kun mies vaipuu
ruohikkoon, tulee hän lähemmäksi. Hän vaipuu polvilleen miehen eteen,
sanoen sydämellisesti ja katuvalla äänellä: "Olenpa minä tyhmä!" --
"Niin oletkin", nauraa seppä häntä syleillen, "tyhmä olet, muuten et
olisi vangiksi narrautunut!"

Mutta pensaan takana nauraa Fritz vielä äänekkäämmin -- niin
äänekkäästi, että nuo kaksi pelästyvät ja juoksevat kiireesti
tiehensä.

"Eihän se olekkaan hän, se ei olekkaan Heleija!" huudahtaa hän
ainakin kuudesti, aina välillä nauraen. Hän nauraa sille, ettei se
ollutkaan Heleija. -- Muuta syytä hänellä ei ole. Hän menee takaisin
vajaan ja alkaa työskennellä kuunvalossa, koskei tiedä mitä iloissaan
tekisi. Mutta oven kautta ei tule valoa kylliksi. Hänen täytyy
jälleen lopettaa. Hän jää höyläpenkille istumaan, käsiään polviin
nojaten.

"Se on varmaankin hänen nuori vaimonsa", ajattelee hän itsekseen.
Hän on jo aikoja sitten kuullut, että naulasepän pitäisi naida
jostakin muualta. Mutta tuollaisista asioista ei Holderin Fritz tähän
saakka ole mitään välittänyt -- sentähden hän oli sen unohtanutkin.
"Tosiaankin", ajatteli hän, "naulaseppä ei ole tyhmä. Kun hän on koko
päivän takoa kalkutellut, niin hänellä on joku, jonka kanssa voi
illalla puhella. Ajatteleminen on kuitenkin hyvin puolinaista, kun
ei ole ketään, jolle siitä puhuisi. Nyt ymmärrän minkätähden vanhat
toverini ovat väsyneet hurjisteluihin jouduttuaan naimisiin."

Nyt hän yhtäkkiä tietää, mitä häneltä puuttuu.

"Olisinpa minä sinun vaimosi, niin ehkä sinustakin vielä voisi jotain
tulla!" Tuo lause soi vieläkin hänen korvissaan. "Niin, Heleija oli
siinäkin oikeassa. Ja hyvää hän kai on tarkottanutkin kaikella, mitä
puhui Grunden markkina-iltana. Hyvä vaan, että hän sen sanoi. Jos
oikein ajattelen, niin olenkin koko ajan miettinyt hänen sanojaan.
Enkä suinkaan olisi näin muuttunut ilman tuota kohtausta. Jospa
voisin sen hänelle itselleenkin sanoa! Hän varmaan olisi siitä
iloinen."

Seuraavana aamuna tuli hänen isoäitinsä työpajaan. Hän ei voinut enää
kauemmin pidättäytyä Fritziä näkemästä. Jutut, joita Fritzistä kulki
kaupungilla, olivat joutuneet hänenkin korviinsa. Hän tuli pahaa
peläten ja oli onnellinen, kun ei tavannutkaan rakasta lapsenlastaan
hiljaisen tylsyyden eikä rajujen himojenkaan vallassa. Häntä
hämmästytti työhuoneessa vallitseva järjestys ja Fritzin ahkeruus
-- hän yksin valmisti päivän mittaan enemmän kuin ennen molempain
sälliensä kanssa yhteisesti -- mutta eniten hänen iloinen, terve ja
tyytyväinen ulkonäkönsä.

Isoäiti pudisti päätään, kun Fritz kertoi hänelle yksikseen
vetäytymisensä syyt. Mutta hän tunsi Fritzin liian hyvin ja oli
liian viisas sanoakseen hänelle omaa ajatustaan. Kaikista Fritziä
koskevista huhuista hän vaikeni, estääkseen häntä yhä enemmän
ihmisiin ärsyytymästä.

"Tiedätkö, poikaseni, mitä nyt oikein toivoisin? Tuskinpa sitä voit
arvata. Katsos, Fritz, sinulle olisi epäilemättä ollut parempi,
jos isä- tai äitivainajasi olisi elänyt kauvemmin. Olit tuskin
kahdentoista vanha, kun jäit mummorukkasi hoteisiin. Jospa sinulla
olisi ollut edes siskoja. Heidän seurassaan olisit viihtynyt ja
te olisitte keskenänne puhuneet monta hyvää sanaa. Mutta mitä voi
nuori ihminen puhua vanhan mummon kanssa? Katsohan, minä olen aina
ajatellut että kunhan Fritz kerran vapautuu poikahurjisteluistaan,
niin hän kosii ja menee naimisiin. Sillä katso, vaikka mies onkin
kuin vankka puu ja vaikka hänellä olisi kuinka tuuhealehtinen latva,
niin oikein vankat juuret hän saa vasta naimisiin mentyään Jokainen
lapsi on kuin uusi juuri, joka hänet kiinnittää maaperäänsä. On
tässäkin kaupungissa yllinkyllin tyttöjä, jotka sinut ottaisivat.
Walleriina-rouva on jo aikaa antanut minun huomata, että hänen
Eevansa ei taitaisi sinulle juuri rukkasia antaa. Walleriina-rouva
on arvokas nainen ja hänellä on paljon rahaa, niinkuin muutakin
tavaraa, kannattaisi siis sitäkin asiaa ajatella. Minulla tosin on
omat ajatukseni, vaikken tiedä sopivatko ne sinun tuumiisi. Katsos,
minä olin vain köyhä tyttö, kun sinun vaari-vainajasi minut otti,
eikä hän sitä katunut. En huoli siitä sen enempää puhua, mutta niin
olen ajatellut, ettei sen tytön tarvitsisi olla pahan rikas, kun se
vain sinulle muuten sopisi. Rouvan nimeä on helppo kantaa, mutta
siinä ei ole vielä kaikki. Katsos, sinä et ole koskaan katsellut
millään pahalla silmällä Heleijaa, ja jos minä puolestani ajattelisin
pojanpojalleni vaimoa, niin se ei olisi siitä kaukana."

Fritz istui hajareisin höyläpenkillään. Hän suoristi jalkansa ja
nauroi, jottei isoäiti huomaisi hänen itsensäkin samaa ajattelevan.
Siinä oli ehkä samassa odottamattoman yhteensattumisen iloa.

"Jo olette päästänne pyörällä!" hän sitten sanoi. "Onpa teillä
päähänpistoja mummo! Minä ja Heleija -- on sekin ajatus."

"Tarkotat kai tuota hänen tavallista käytöstään", sanoi vanhus.
"On kuitenkin aivan toinen asia sanooko tytölle: tahdotko mennä
_naimisiin?_ vai sanooko: tahdotko mennä _minun_ kanssani naimisiin?
Köyhän tytön korvissa edellinen kuuluu pelkältä ivalta. Mutta juuri
niin ovat ihmiset usein hänelle sanoneet. Kysy sinä, Fritz, vaan
häneltä: huolitko minusta? -- varmaankaan et saa kieltävää vastausta."

Fritz laski jälleen jalkansa alas. "Olette tuhma, mummo", sanoi hän
vielä kerran nauraen. "Te luulette niin, koska hän on köyhä. Mutta
se, joka on ahkera, ei ole köyhä. Köyhiä ovat ainoastaan ne, jotka
eivät tee työtä, vaan kurkistelevat ympärilleen lentäisivätkö kaikki
hyvyydet itsestään heidän luokseen. Mutta sitä te ette ymmärrä. Jos
joskus haluankin mennä naimisiin, niin siihen on vielä kyllin aikaa.
Menkää nyt vaan kotiin, älkääkä sanoko kenellekään että olette täällä
käynyt. Ja jos virkatte sanankaan minun muutoksestani, niin heittäyn
jälleen hurjaksi."

Isoäiti meni, vanha rehellinen sydän kuohuvaa iloa täynnä.

Fritz tarttui veitseensä, mutta käsi aseineen vaipui hänen
polvelleen. Sen sijaan leikkasivat hänen aivonsa erään päätöksen.
Leikattava puuaines oli turkasen kovaa ja oksaista.

"Olisin minä vaimosi", näin hän yksinpuhelunsa alotti -- "kunpa
hän ei vain olisi sitä sanonut vihoissaan! Ja sitten: luulet että
minä muka sinusta huolisin? Sinusta? Vaikka sinulla olisi ylläsi
taalereilla päällystetty takki ja jokaisesta hiuskarvastasi riippuisi
tukaatin raha, en sinusta sittenkään huolisi. Kerjäläinenkin olisi
minulle rakkaampi, jos kerran jostakin pitäisin. Mutta minä en
huoli kenestäkään! Senkin hän sanoi vihoissaan. Minähän hänet ensin
suututin. Olisin tehnyt itse juuri samoin hänen sijassaan, ja tekisin
vielä tänä päivänä, vaikken mielessäni niin ajattelisikaan. Kunpa
vain tietäisin mitä hän silloin ajatteli! Entäs mitä mummo sanoi
hänen käytöksestään? Tuollainen vanha tylsä mummonkäppyräkin pystyy
sentään joskus jyvän löytämään. Tyttö tietysti tarkotti ettei hän
huoli minusta sellaisena kuin silloin olin, enkä suinkaan itsekään
häntä moiti siitä. Mutta jos hän tietäisi minkälainen minä _nyt_ olen
ja että nyt jo voisi sanoa: onpa tuo Holder etevä mies! Vaan jospa
hän ei sittenkään huolisi, vaan ylpistelisi: Holderin Fritz on kuin
myllärin rakki, hän tekee mitä minä tahdon, mutta rakkia minä en ota!
Siitä tytöstä ei ole mitään takeita."

Hän katkaisi ajatuksissaan veitsellään vannepuun.

"Ohoh!" sanoi hän taas. "Hurjistelun aika on ohi." Hän tarttui lujin
käsin paidankaulukseensa. "Tahdonpa olla sinun herrasi, nulikka!"

"Jospa totta tosiaan tietäisin mitä tuo tyttö oikein ajattelee",
jatkoi hän taas yksinpuheluaan. "Mutta nuo kirotut ihmiset ovat
siinäkin tiellä."

Hän unohti itse pystyttäneensä tuon väliseinän itsensä ja ihmisten
väliin. Hän, samoinkuin kaikki itsekseen vetäytyvät, luulotteli että
ihmiset asettuivat häntä vastaan, vaikka hän itse käänsi ihmisille
selkänsä. Jos hän olisi jälleen astunut heidän keskuuteensa,
julkisesti kosinut Heleijaa ja näyttänyt tahtovansa olla toinen mies,
niin ihmiset olisivat häntä kiittäneet ja laittaneet ja -- muutaman
päivän päästä unohtaneet koko jutun jonkun muun takia. Mutta hän
asetti oman asiansa etualalle ja luulotteli, että se oli kaikille
muille samallainen sydämen- ja kunnianasia kuin hänelle itselleen.

"Mummoa en voi lähettää", ajatteli hän edelleen. "Hänen kuulonsa on
hiukan huono ja minua hävettäisi uskoa tuollainen asia hänelle. En
myöskään voi pyytää Heleijaa minua kohtaamaan. Vaan jospa odottelisin
häntä jossakin? Hän tulee aina viimeisenä kotiin peltotöistä. Hän voi
luulla, että tulen sattumalta häntä vastaan. Silloin on jo hämärä ja
katsonpa tarkoin, ettei muita ole lähitienoilla. Otan tuon kirveen
mukaani. Jos joku tulee vastaani, niin hän luulee minun menevän
vannepajuja hakemaan. Kun vielä käännän nuttuni nurin, niin ei kukaan
elävä sielu minua tunne. Ja jos kuitenkin huomaavat eikä Heleija
minusta huoli, niin menen Amerikkaan."

Tiedämme kuinka huonosti hänen kävi. Kerran hän odotti turhaan,
toisen kerran tytöllä oli kumppani ja kolmannella hänen täytyi jättää
odottaminen sikseen, välttääkseen huomiota.

Mitä useammin hän sai turhaan juosta, sitä intohimoisemmin hän halusi
puhua tytön kanssa. Hän harmistui samassa yhä enemmän ihmisiin, jotka
tunkeutuivat hänen ja Heleijan väliin. Kaikkein vaikeimmalta tuntui,
kun hän oli huomaavinaan, että tyttökin tahallaan häntä karttoi.

Hänen teki mieli jälleen heittäytyä hurjaksi Fritziksi -- Heleijan,
koko kaupungin ja oman itsensäkin kiusalla. Hän oli jo Joutsenen
keilaradalla, kun hän taas saavutti tasapainonsa ja ymmärsi ettei se
ollut oikea keino kostaa Heleijalle ja muille ihmisille. Ei, hänen
piti pysyä kunnollisena heidän kiusallaankin ja Heleijan piti oppia
häntä kunnioittamaan. Hän läksi kotiinsa päin.

"Niin, kunpa se riippuisikin minusta!" kuulee hän silloin Heleijan
äänen puhuvan. Fritz huomaa tytön seisovan naulasepän puutarhassa,
sepän ja hänen nuoren vaimonsa kanssa.

"Vähättelen!" sanoo hän uppiniskaisesti itsekseen. "Menen
työpajaani." Niin hän todella tekikin, mutta merkillistä oli,
että hän sinne mennäkseen teki mutkan naapurin puutarhan kautta,
johtuen kirsikkapensaan taakse aivan lähelle puhujia, ja vielä
merkillisempää, että hän jäi sinne seisomaan.

He puhelivat Heleijan huomisesta Zainhammerin matkasta.

Fritz voi nyt verrata keskenään Heleijaa ja sepän nuorta vaimoa, jota
hän äsken piti edellisenä. Hän ei voi oikein ymmärtää kuinka tuo
sekotus oli mahdollinen. Se, joka näkee tuon nuoren rouvan yksikseen,
saattaa kyllä pitää häntä kauniinakin, mutta Heleijan rinnalla! Ei
hän ole itsekään tiennyt kuinka kaunis Heleija on. Nyt vasta hän sen
näkee.

Fritz koettaa mielessään kuvitella miltä tyttö näyttäisi, kun hän
siistittynä pyhävaatteissaan kävelisi hänen rinnallaan.

"Olet sinäkin älyniekka!" huudahtaa hän itselleen. "Olisihan sinun
pitänyt heti oivaltaa, että suurseppä on suuri kettu, joka vain
tahtoi sinulta urkkia ja sinua Heleijaa vastaan usuttaa. Onpa hassua,
että naulaseppä ja hänen emäntänsä nyt menevät Heleijan seurassa,
muuten koettasin vielä tänä iltana onneani. Mutta huomenna --
tyttöhän on Zainhammerissa iltaan saakka."

Seuraavan illan hämärissä hän on jo ajoissa liikkeellä.

Talonpoikaisvaimo, jota hän Ulrikin-metsään mennessään puhutteli, ei
ole tyttöä nähnyt. Kaupunkiin ei hän siis vielä ole voinut ennättää.

"Ja vaikka hän menisikin Bühelin kautta, niin näen hänet kuitenkin.
Tamppimyllyn tietä hän ei mene, se olisi liian suuri mutka. Odotanpa
siis Ulrikin-sillalla siellä hänet varmasti tapaan."

Hän odottelee siellä pitkän aikaa.

Kaikki on hiljaista hänen ympärillään. Pajut suhisevat
surumielisesti. Puro loiskii hiljalleen. Toisinaan kuu tirkistää
pilvien lomitse, kuin nähdäkseen, onko Fritz yhä onnettomuuden
sillalla.

"Tänään minun täytyy saada hänestä selvä", sanoo Fritz itsekseen.
"Jos hän minusta huolii, niin välitän tästälähtien viis muista
ihmisistä. Silloin he saavat kerrankin nähdä mihinkä astiantekijä
pystyy... Sunnuntaisin käymme yhdessä kallioravintolassa tai
tansseissa. Ihmisten täytyy tahtomattaankin meitä kunnioittaa.
Ja kun me yhdessä tanssien liidämme salin poikki -- vait! Eikö
Ulrikin-metsästä kuulu jo hänen kärryjensä kolina? -- No, niihin
hänen ei sitten enää tarvitse kajota. Ei muuta kuin keittää ruokaa ja
mitä muuten itse haluaa. Ja kun minä kuolen, niin hän voi muistella,
että niin rakkaana kukaan muu ei olisi häntä pitänyt. Kun Heleijan
saan, niin ei kuolemasta puhettakaan! Tosiaankin, kunpa hänet vain
kerran saan!"

"No tuolta hän vihdoinkin tulee Kuinka kummalta se näyttää.
Kaikki ympärillä on pimeää, vain Heleija ja hänen kärrynsä kuun
heleässä valossa. Aivankuin hänestä itsestään virtaisi valoa.
Nyt siellä on jälleen yhtä pimeää kuin muuallakin. Mutta nythän
hänen pitäisi jo taas näkyä. Eikä kuulu enää kärryjenkään ratinaa.
Tuo talonpoikaisnainen oli niin kummallinen. Olisiko hän sanonut
Heleijalle? Vai näkiköhän tyttö minut äsken sillalla? Mutta silloin
hänen on täytynyt kääntyä takaisin. Taikka minä olen vain kuvitellut
hänet nähneeni. Ihmiset puhuvat aavistuksista. Enköhän minä häntä
saakkaan? Silloin menen ylihuomenna Amerikkaan. Nyt kuuluu kuitenkin
kuin kärryjen ratinaa tuolta leppien alta --"

Nyt se kuuluu jo sillalta. Fritz aikoo kääntyä ääntä kohti, mutta
silloin voimakas sysäys hänet kaataa. Hän ei tunne enää maata
jalkainsa alla. Silmänräpäyksen ajan hän näkee ylitseen kumartuneena
Heleijan vaaleat kasvot, hurjina ja kalpeina, ruskeat silmät
selällään, täyteläiset huulet yhteenpuristettuina -- hän on aina yhtä
kaunis. Samassa hän kuulee tytön kiihkeän raskaan hengittämisen.

Sitten vesi roiskahtaa hänen ympärillään. Se tarttuu hänen
jäseniinsä kylmine kourineen. Maaten suorana vedessä hän tuntee
jälleen vankemman pohjan allaan. Tuskallinen tunne hytkäyttää hänen
oikeata kättään sormista sydämeen saakka. Sitten tuntuu kuin pari
kovaa kolausta. Hänen korvissaan soi, hänen sydäntään painaa suuri
vihreä käärme, hänen silmiään peittää tummanpunainen vaate. Hän
tavottaa ilmaa, mutta saa suuhunsa kylmää kurluttavaa ainetta, jota
hän ei enää jaksa uloshengittää. Punainen vaate muuttuu mustaksi,
keltatäpläiseksi. Maa hänen päänsä alla vaipuu kuin pohjattomaan
syvyyteen.

Vähää sen jälkeen ei makaavan kohdalla nouse veden pinnalle enää
ainoatakaan kuplaa. Tuolla peilikirkkaalla pinnalla näkyy vain
hiljaisen yön kuva.




14.


Sellaiselta, niin hitaasti ja samalla niin nopeaan kuluvalta ei
Heleijasta ollut tuntunut vielä yksikään yö. Siihen verrattuna oli
edellinen kaikkine unenkammoineen ja tuskanhikineen rauhallinen
ja virkistävä. Silloin hänen ympärillään leijui vain epämääräisiä
aavistuksia. Nyt oli jotain tapahtunut.

Se pakotti hänen yhä uudestaan ja uudestaan mielessään uudistamaan,
mitä hän niin halusta olisi unohtanut. Säälimättömällä omantunnon
tarkkuudella täytyi hänen se tehdä piirre piirteeltä. Ensin
voiton vaikuttama hyvän tuntemus ja vaarasta pelastuminen, sitten
rauhallisemman mielentilan palattua tuska ja pelko tekonsa
seurauksista. Kuinka tuo pelko ajoi hänet takaisin sillalle katsomaan
elikö Fritz vielä. Mutta miksei hän olisi pelastunut? Purohan oli
kuumina päivinä tuiki matala ja sillä oli pehmeä liejupohja. Sitä
Heleija ei voisi kestää, jos Fritz todella oli kuollut. Äkkiä
kehittyi hänen entisistä vastakkaisista tunteistaan omituinen syvä
osanotto. Tämä tunne puhui nyt Fritzin hyväksi paljoa vaikuttavammin
kuin ennen kaikki vastaan. Niin, tuntuipa siltä kuin hän ei itse
oikeastaan milloinkaan olisi uskonut, että Fritz häntä vainoisi.
Fritz ei ollut hänelle tehnyt mitään pahaa. Ei, ilman pienintäkään
aihetta oli Heleija syöksynyt hänen kimppuunsa. Heleijassa
syntyi oikein itsemurhaajan halu selittää tekonsa aiheeksi mitä
vähäpätöisimmät seikat, esiintyäkseen itse oikein kelvottomana.

Ennenkun tiesikään, oli hän jo leppien alla. Mutta jospa
ihmiset näkisivät? Mitä siitä. Ja vaikka vangittaisiinkin? Eikö
kuolemanrangaistus tänä hetkenä hänelle olisi hyväteko? "Oi minä
tahtoisin", tuskitteli hän itsekseen, "että he tappaisivat minutkin!"
Mutta kuitenkin hän pakenee. Kuitenkin hän peittää päänsä hameellaan,
tehdäkseen itsensä tuntemattomaksi.

Niin, jospa hän saisikin rangaistuksensa heti! Mutta häntä kuletetaan
rautoihin puettuna pitkin katuja, ihmisten väistyessä arastellen.
Ja vankila! Hänen täytyy istua kiviseinien takana kuka tietää
miten kauvan! Sitten hänen täytyy seisoa käräjätuvassa miesten
katseltavana, kyseltävänä ja tutkittavana -- eikä kuulu muuta kuin
kynäin hiljainen ratina, jotka panevat hänen tekonsa muistiin. Ja
ihmiset -- niin ihmisethän tietävät että Fritz on häntä väijynyt, he
voivat kaikki sen todistaa, he ovat sen nähneet.

Joka kerta, kun hän näin ajatuksissaan uudestaan ja yhä uudestaan
elää tuon kauhean yön tapahtumat, toivoo hän päivän koittavan --
päivän, jota hänen kuitenkin täytyy pelätä. Silloin ovat rouvat
jälleen täällä. He varotuksillaan hänet pakottivat. Eikö itsensä
puolustaminen ole luvallista? Eikö talonpoikaisvaimo ollut nähnyt
kirveen välähtävän? Eikö hän ollut uhannut sepän kuullen? Ja
kuitenkin: enhän ole oikeastaan milloinkaan uskonut, että hän tekisi
minulle mitään pahaa! -- Näin kulkevat yön tapaukset huimaavaa
piiritanssia tytön kuumeisten silmäin edessä.

Toivottu ja pelätty päivä vihdoinkin koittaa -- samallaisena kuin
kaikki muutkin.

Heleija ei ymmärrä, että sen ensi säteet voivat langeta rikkonaiselle
peilille juuri niinkuin ennenkin, kun hänen omassa sielussaan kaikki
on niin synkkää. Mutta se nousee entisenään -- ei edes pilviin
verhottuna, vaan niin sinisenä ja kultaisena kuin konsanaan.

Ja kun joku koputtelee pienen talon ovea, niin ei se olekkaan
oikeuden palvelija, vaan vanha heisipuu, joka iloisena keinuttelee
oksiaan reippaassa aamutuulessa.

Heleija katselee tutkivasti jokaista vaatekappalettaan, eivätkö ne
mitään tietäisi. Mutta turhaan. Puro, jossa hän peseytyy, kertoo yhä
entisiä tarinoitaan eikä mitään viime yön tapahtumista.

Kun hän näkee kaiken muun kulkevan vanhaa uomaansa, niin hän alkaa
lopulta miltei itseään epäillä. Olisiko ehkä kaikki vain sitä, mitä
hän aina oli pelännyt, vain pettävää unta?

Mutta tuolla on vielä hänen kärrynsä rautakuormineen. Hän ei
voinutkaan sitä jättää naulasepälle, kun kiertotietä kulkien tuli
niin myöhään kotiin. Ja minkätähden hän olikaan tuon kierroksen
tehnyt?

Kaikki oli siis kuitenkin todella tapahtunut.

Mutta miksei häntä vankeuteen noudettu? Oliko hänen onnistunut
välttää kaikki epäluulot?

Tai ehkei Fritzin ollutkaan käynyt niin pahasti, kuin hän oli
pelännyt? Joka tapauksessa hän tahtoo päästä epätietoisuudestaan.

"Jos minä sen olen tehnyt, niin vangitkoot minut", sanoo hän, "en
minä muutenkaan tämän jälkeen enää jaksaisi elää. Jos minun kerran
täytyy kuolla, niin en ainakaan tahdo pelosta kuolla. Niin se on, ja
sillä hyvä!"

Mutta tuo viimeinenkään lause ei sointunut oikein vanhaan tapaan.

Nyt hän kuulee vanhan Anna-Maijan tulevan portaita alas. Heleijan
täytyy kiirehtiä, hän tuntee jo vanhuksen katseitten selkäänsä
polttavan.

Vahva tyttö tuskin jaksaa kärrynaisoja nostaa. Tuntui kuin kuormaan
olisi ladottu hänen viimeinen tekonsakin.

Kuinka hitaasti hän tällä kertaa liikkuikaan! Jokainen ohikulkeva
voi nähdä hänen vapisevan. Näin Heleija ajattelee, kun hän kääntyy
kulmasta Pajukujalle. Tuolla jo seisoo joku ikkunassa. Hän avaa
ikkunan huutaen: "Hän se on!" Ei, hän käskee toisesta talosta
tulevaa saunaisäntää kiirehtimään. Mutta minkätähden? Heleijaako
kiinniottaakseen? "Te kai ajatte partaa kapakoitsijan tynnyreistä
ja luoksenne tulevat saavat itse leikata partansa saksilla?" Näin
pauhaa toinen ikkunassa ja saunaisäntä sopertaa hoiperrellen:
"En tippaakaan, en tippaakaan ole maistanut!" -- "Tuohan on sitä
jokapäiväistä", sanoo Heleija jälleen vapaasti hengittäen.

Hän kulkee eteenpäin katuja ja kujia. Jokainen on omissa
askareissaan; jos joku häntä puhutteleekin, niin se on tuota
tavallista leikkipuhetta. Kukaan siis ei arvaa hänen tekoaan.
Katupojat rientävät koulua kohti, kukaan ei juokse hänen jälessään ja
osota: "Se on hän, hän sen on tehnyt!" Hänen kuormansa yhä kevenee,
askeleensa tulevat yhä joustavammiksi.

"Luulin jo Heleijan jääneen yöksi Zainhammeriin", sanoo ovellaan
seisova naulaseppä. "Sitäpä kelpaa lähettää kuolemaa uhmailemaan!"

Heleija ei oikein tiedä mitä vastata. "Luulen että saatte sitä
odottaa vielä vuoden tai pari", sanoo hän. "Kärryni kai saan jättää
tänne, etten tarvitse välillä käydä kotona. Kun illalla palaan
serkkuni pellavamaalta, niin tulen ne noutamaan."

"Älkää vain jättäkö rikkaruohoja pystyyn ja nyhtäkö pellavia!" ilkamoi
seppä, palataan jälleen sisään.

Heleija huutaa vielä hänen jälkeensä: "Katsokaa te vain, ettette luule
nenäänne hehkuvaksi naulaksi!"

Sitten hän menee Ulrikin-porttia kohti. Hän elää yhtaikaa kahta
elämää. Toisella entisessä ympäristössään entisenä Heleijana,
toisella pahantekijänä, joka säpsähtää jokaista askelta, jokaista
kahisevaa lehteä.

Nyt hän on sivuuttanut portin -- tie, jota hän kulkee, on sama, jolla
hän eilen tuon tekonsa teki. Hän on miltei kääntyä tieltä syrjään,
mutta menee kuitenkin eteenpäin täyttä vauhtia kuin kohtaloaan
syliksi.

"Oletpa sinäkin kerran viimeisenä, Heleija!" huutaa joku hänelle.
"Siellä ovat hänen toverinsa jo matkalla serkun pellavamaalle."
Heleija saavuttaa heidät ja he käyvät yhdessä eteenpäin. Tytöt
puhuvat kaikennäköistä, tekevät toisilleen kiusaa ja nauravat.
Holderin Fritzistä he nähtävästi eivät tiedä mitään.

Nyt he ovat lähellä Ulrikin-siltaa. Ihmisiä tulee yhä heidän
jälkeensä ja heitä vastaan. Ohimennessä vaihdetaan leikillisiä
tervehdyksiä -- eikä yhä vieläkään kukaan ole muistellut Holderin
Fritziä.

Heleija voisi jälleen uskoa unta nähneensä, mutta sillan oikealla
puolella, missä puro muodostaa laveamman lampareen, on ruoikko
polettu ihmisruumiin pituudelta ja sen kohdalla lätäkkö.

Kukaan ei katso sinnepäin, Heleija vain arasti ohimennen. Samassa hän
kysyy: "Mutta mikä kumma savu se tuolla vasemmalla vuorten kohdalla
on?"

"Savu? Missä? Näetpä sinä näkyjä aina väliin, Heleija!"

Heleijan on onnistunut kääntää kaikkien katseet sillalta poispäin.
Mutta nyt hänellä ei ole rohkeutta käyttää hyväkseen onnistunutta
keppostaan. Hän pelkää muiden katseiden seuraavan itseään, jos hän
katsoisi lätäkköön päin.

Nyt he ovat jo sillan yli.

Heleija kantaa hattuaan sen pitkistä nauhoista, ja antaa sen pudota
maahan. Hän menee kuin ajatuksissaan vielä eteenpäin, pari askelta
jotta hän voi kääntyä ottaakseen sen jälleen ylös. Mutta syvään
alasriippuvat lepät peittävät häneltä näköalan purolle.

"Kukahan minunkin hattuani kadehtii!" nauraa Heleija ja koettaa
muistella mitä hän ennätti nähdä. Mutta niin selvästi hän ei nähnyt,
että tietäisi varmasti oliko lätäkössä verta vai ei.

Tuota asiaa miettien hän on jo aikoja sitten puuhannut toveriensa
kanssa työssä, vaikka kuvittelee yhä vielä tiellä kulkevansa. Silloin
hänet herättää erään ohikulkevan ääni:

"Jokohan te sen tiedätte?"

Tytöt kohottautuvat ja katsovat kysyjään. Heleija, joka seisoo
lähimpänä tietä, painaa käsillään sydäntään.

Kuinka kauvan kestääkään ennenkun puhuja jatkaa -- Heleija on
menehtyä.

"Holderin Fritzin", jatkaa ääni ja Heleija hytkähtää, "ovat
viranomaiset löytäneet purosta Ulrikin-sillan luota."

Heleija jatkaa ajatuksissaan kertojan esitystä: "Ja Heleija on
hänet..."

"Ei tiedetä", jatkaa taas kertoja, "onko hän sinne itse suistunut vai
onko joku hänet heittänyt, mutta kuollut hän joka tapauksessa on."

Heleijan hengitys salpautuu.

"Tosiaankin, niin kuollut kuin mekin!" naurahtaa eräs toinen. "Oikea
käsivarsi on halvautunut, muuta ei mitään. Hän on langennut terävään
kiveen, katkoessaan pajunoksia. Olen itse hänet nähnyt."

"Raatihuoneellako?" kysyy ensimäinen puhuja.

"Oletko sinäkin juorujen uskoja! Kun vielä sanon, että hän on itse
pudonnut puroon ja omin neuvoinsa sieltä noussut ja yksin kotiinsa
kävellyt, niin sitten tiedätkin kaikki."

Enempää ei Heleija kuullut.

Toiset eivät ymmärtäneet mikä häntä vaivasi, kun hän äkkiä vaipui
polvilleen ja tarttu molemmin käsivarsin pellavaan kuin tahtoisi sitä
syleillä -- yhtaikaa itkien ja nauraen.

"Mikä Heleijan tuli?" kysyi serkku pelästyneenä.

"Ei mikään", vastasi Heleija yhä nauraen ja itkien. "Ei mikään,
serkku, ei mikään. Sisilisko -- hyi kun pelästyin. Enkä ikänä enää
tule tänne, ellette hävitä sisiliskoja pelloltanne. Ei, serkku,
antakaa vain sisiliskojen olla rauhassa, pitäähän niidenkin saada
maailmassa elää. Tämä maailma on sentään hauska maailma!" -- -- --

       *       *       *       *       *

"Katsokaahan!" huudahti Puutarha-Kasperi perunamaastaan osottaen
Heleijaa, joka kotimatkallaan kulki sieltä ohi. "Katsokaahan tuota
ryhtiä! Hyppyaskeleita vaan, oikein tanssien."

Viereisellä vainiolla seisoi muuan poika. Hänen teki mieli viskata
sutkaus.

"Heleija!" huusi hän. "Joko sinä häitäsi tanssit?"

"Niitä juuri!" sanoi Heleija. "Kyllä minä olen valmis, kun sinä
puolestasi vaan joudut."

Toisella vainiolla naurettiin nenälleen saaneelle.

"Koskahan tuokin jää vastausta vaille?" huusi joku.

"Silloin kun sinäkin joskus sattuisit sellaisen löytämään", vastasi
tyttö. "Mutta se ei satu seitsemään vuoteen!"




15.


Palaamme Holderin Fritzin luo, jonka jätimme Zehnt-puroon.

Veden kalvo sulkeutuu hänen ylitsensä. Niin odottamaton oli tytön
hyökkäys, niin äkillinen tuo huumaava kipu ja mutaisen veden
nieleminen, että hän tuskin tiesi mitä oli tapahtunut ja missä
hän oli. Mutta kun hän juuri oli kadottamaisillaan viimeisetkin
tietoisuuden jäljet, silloin hän vaistomaisella kädenliikkeellä
kohottaa suunsa ja rintansa puron matalasta, liejupohjasta veden
pinnalle, pysyen siinä asennossa, kunnes vesi valuu suun ja nenän
kautta ulos. Tumma harso katoaa silmien edestä, vihreä käärme mataa
rinnoilta pois. Hän huomaa, että tuo kiemurteleva jättiläiskäärme
onkin vain ylen tuttu Zehnt-puro, ja hänen yläpuolellaan kuvastuva
musta vaate Ulrikin-silta, jolla hän oli seisonut tuskin minuutti
takaperin. Fritz koetti miettiä mitä hän vast'ikään oli tehnyt ja
miten oli veteen joutunut, mutta ei muistanut alussa muuta kuin
ohitsensa syöksyvät kalpeat tytönkasvot, hurjat ruskeat silmät
ja kokoonpuristetut huulet. Hän tarttui molemmin käsin siltaan
kohotakseen ylös, mutta tuska, joka tärisyttävänä väreili oikeasta
kädestä sydämeen saakka, painoi hänet jälleen takaisin. Hänen täytyi
hakea loivempi kohta, josta voi nousta niitylle ja sieltä jälleen
tielle.

Hämärästi hän vihdoinkin muisti, mitä oli tapahtunut. Hän oli
vaistomaisesti ojentanut kätensä noita äkkiä ilmestyviä kärryjä
vastaan, mutta saanut kärryistä sysäyksen ja horjahtanut sillan
reunalta veteen. Lukuunottamatta peukalonsa haavottumista oli
kaatuminen suoriutunut onnellisesti. Mutta hänen ensimäinen, syvältä
kuohuva tunteensa oli: "Jospa olisinkin jäänyt puroon!"

Hän ei oikein tiennyt oliko tuon painostavan tuskan pesä sydämessä,
josta sen kouristukset ulottuivat käteen saakka, vaiko sormessa,
sykkien siitä aina sydämen syvimpään sopukkaan. Ja sielunsa
suuttumuksen ja tuskan ristiaallokossa kamppaillessa soi hänessä
vain tuo yksi kysymys: mitä pahaa olen hänelle tehnyt? Hän tunsi
jonkunlaisella tuskallisella mielihyvällä kuinka väärin tyttö
oli käyttäytynyt häntä kohtaan, ja sensijaan että se olisi
hänen rakkautensa kylmentänyt, sai se sen vain sitä lämpimämmin
leimahtamaan.

Silloin hän kuuli äkkiä vahingoniloisen naurun. Kiukkuisena kääntyen
näki Fritz edessään pikku räätälin. Tuo peto siis tapasi hänet
täällä. Ja mitä tämä yksi tänään tiesi, sen tiesi huomenna koko pedon
suku. Vanha viha nosti jälleen päätään.

"Saahan nyt jo nauraakin", virnisteli räätäli. "Näyttää ettei tuo" --
hän heilautti kättään tiellepäin -- "olekkaan sinua vahingoittanut.
On se saakelin tyttö!"

"Kuka?" kysyi hurjana Fritz, joka ei ollut aavistanut että hänen
puroon syöksymiselläänkin oli ollut todistaja.

"Luulin toki", vastasi räätäli vielä enemmän nauraen, "että sinä
tiedät ketä tarkotan. Tuntuu kai se vieläkin jäsenissäsi, vai
miten? No jukuliste, on se mahtanut olla sysäys, kun olet lentänyt
noin kauvas sillasta! Älä koetakkaan -- koko kaupunki tietää, että
olet häntä jo viikkokauden väijynyt. Tytön piti kerrankin nähdä,
että sinä olet häntä vahvempi. Mutta ei sinun tarvitse harmitella.
Silloin Grunden markkinoilla kävi sepän ja kankurin samoin. Älä
suutu, jos vieläkin nauran -- on se mahtanut olla aika nykäsy! Sillä
on käsivarret kuin pyökkipuunoksat; vaan en minäkään ole mikään
piparikakku mieheksi" -- hän kohotti olkapäällään lepäävää haravaa
näyttääkseen oikein suurelta. "Mennään nyt molemmat hänen kimppuunsa,
Fritz! Hänen täytyy oppia meitä miehiä kunnioittamaan."

"En tiedä", vastasi Fritz, "mitä 'häntä' sinä tarkotat. Olin pajuja
kokoomassa ja kumarruin liian syvään. Kadotin tasapainoni ja syöksyin
puroon. Saattaa olla niinkin, että joku on juuri silloin kulkenut
sillan yli, mutta sitä en ymmärrä minkätähden se sinun mielestäsi
pitäisi olla juuri hän!"

"Hm", sanoi räätäli, "sinä et tahdo että ihmiset sanoisivat, että
tyttö on tyrkännyt vahvan Holderin Fritzin puroon. Mutta se ei minua
liikuta, totuus ei pala tulessakaan!"

Fritz suuttui niin, että jälleen turvautui vanhaan hurjuuteensa.
"Mutta minäpä sanon, että olen ollut pajuja hakemassa ja pudonnut
veteen. Joka toisin puhuu, joutuu minun kanssani tekemisiin!"

"Niin", sanoi räätäli, "ehkä oli seppä sittenkin oikeassa
kertoessaan, että sinä väijyit häntä vain kosiaksesi. Silloin on asia
vielä hullunkurisempi. Kuulen jo kuinka miehet Gringelissä nauravat.
Hahahhaa!"

Fritz karahti häpeästä tulipunaiseksi.

"Tosiaankin, niinkuin muita tyttöjä ei Luckenbachissa olisikaan kuin
hän! Ja jos minä väijyisin vaikka Walleriinan Eevaa tai ketä muuta
hyvänsä, niin mitäpä se liikuttaa enemmän räätäliä kuin suutariakaan."

"Vai niinpäin? Vai Eevaa sinä tähtäiletkin, ja Heleija kun on luullut
sinun häntä tavottelevan."

"Pidä suusi kiinni Heleijasta!" huusi Fritz, suuttuneena että
tuollainen räätäli nimitti tyttöä Heleijaksi, tai yleensä hänen
nimeään ollenkaan mainitsi. "Sanon vielä kerran että se, joka
levittää noita sinun valheitasi, saa nähdä mistä puusta lusikka..."

Fritz heilautti kättään antaakseen sanoilleen painoa, mutta silloin
sormessa taas hytkäytti outo tuska.

"Hm", arveli räätäli, "onhan Eevasta ja sinusta ollut puhetta, ja
niin köyhää tyttöä kuin Heleija -- no, enhän minä sano enää koko
tytöstä mitään, älä nyt noin kiivastu -- sellaista ei tosiaankaan
kannata ajatella. Totisesti, Eevalla on kirstut tavaraa täynnä. Sitä
kai pelkäätkin, että Eeva saa asiasta vihiä ja sinä kadotat arvosi
hänen silmissään. Ja pelko on hyvä talossa, sitä mieltä minäkin olen.
Ei sinun tarvitse ajatella että minä pelkäisin sinua ja sentähden
olisin vaiti. Mutta minä en puhu asioista, jotka eivät minua koske."

He olivat tulleet tienhaaraan ja erkanivat kumpikin taholleen.

Nyt vasta, yksin ollessaan, tunsi Fritz palelevansa. "Nyt saavat
räätäli ja seppä taas vettä myllyynsä. Voisinpa harmista ruveta
jälleen hurjistelemaan. Ajatteleminen on joutavaa ajantuhlausta,
siksipä elukka on niin tyytyväinen, kun se ei ajattele. Menen
suoraa päätä Joutseneen enkä lähde sieltä ennenkun olen tuon tytön
unohtanut."

Mutta sitten hän pysähtyi äkkiä hammasta purren.

"Silloinhan ne vasta minulle nauraisivat ja sanoisivat: hän on
tullut jälleen hurjaksi, koskei tyttö hänestä huolinut. Ja Heleija
itse sanoo: hän on kuin myllärin rakki, sellaista täytyy potkaista,
muuten ei noista elukoista pääse rauhaan. Tuhannen tuhatta! Toista
tässä tulla pitää. Eevaa sinun pitää kosia, niin totta kuin olet
Holderin Fritz -- ei tuo nimi suotta mieleesi johtunut. Silloin
ihmiset hoksaavat että olenkin väijynyt Eevaa enkä tuota toista. Ja
Heleija..."

Fritz jäi jälleen seisomaan. Hänen mieleensä johtui että kun
kerran Heleija ei ollut hänestä huolinut, niin tyttöä ei myöskään
harmittaisi, vaikka hän Eevan ottaisikin. "Ja ellen teekkään sitä
hänen kiusakseen, niin teen sen sinun omaksi kiusaksesi", sanoi
hän jälleen itselleen. "Hurjaksi en enää heittäydy, mutta tahdon
kuitenkin sinut opettaa, nulikka! Sinun pitää mennä Eevan kanssa
naimisiin, kosket tahdo tuota toista unohtaa!"

Fritz oli tarttunut omaan kaulukseensa, niin innoissaan hän oli.

Tämähän oli kovin tepsivä keino kostaa itselleen rakkautensa Heleijaa
kohtaan.

"Mummo", sanoi hän isoäidilleen, "olette hiljattain puhunut minulle
Walleriinan Eevasta. Laittakaa se asia nyt kuntoon, ja sen täytyy
joutua valmiiksi kahdeksassa päivässä. Olen jo kauvan ollut häneen
mielistynyt -- sen voitte hänelle sanoa -- vaikken ole saanut häntä
tavata."

Isoäiti ihmetteli nähdessään Fritzin taas kerran talossaan, jos kohta
keskellä yötä. Kun hän huomasi hänen tilansa, märät ja mutaiset
vaatteensa, hänen vilunpuistatuksensa ja näki veren vuotavan hänen
haavotetusta sormestaan, joutui hän aivan pyörälle.

"Ei mitään!" sanoi Fritz. "Pajuja nakatessa putosin puroon."

Vanhus tahtoi pidättää hänet talossaan. Fritz voisi vielä saada
kuoleman taudin.

"Se olisi minulle paraiksi", ajatteli Fritz. Hän päätti
itsepintaisesti mennä sellaisena kuin oli työpajaansa. "Jos aijotte
tehdä jotain hyväkseni mummo, niin tehkää se pian. Olen teille
sanonut _mitä_ on tehtävä. Muuten menen ylihuomenna Amerikkaan."

Ajatus että joku menisi Amerikkaan, oli isoäidistä aina tuntunut
kuolemaa kamalammalta. Walleriinan Eeva ei hänestä näyttänyt olevan
se vaimo, jonka hän olisi pojanpojalleen suonut. Hän kuitenkin lupasi
laittaa asian mahdollisimman pian kuntoon, mutta ajatteli itsekseen:
"Parasta on kiiruhtaa verkalleen, ihmisten ajatukset, jumalan kiitos,
eivät ole yhtä horjumattomat kuin maa heidän jalkainsa alla."

Mummo ei voinut nukkua. Nyt vasta johtui hänen mieleensä kuinka
kuumeisen näköinen Fritz oli ollut ja kuinka hän oli hoiperrellut --
miten paljon verta hän jo olikaan mahtanut matkalla menettää. "Ei
vaara venettä kaada", ajatteli hän itsekseen. Hän heitti sinisen
viittansa vanhoille hartioilleen, kiiruhti Pajukujalle ja herätti
saunaisännän. Tämän kanssa hän saapui otolliseen aikaan pojanpoikansa
työpajaan.




16.


Seuraavana iltana istui seppä sangen hiljaisena Gringelissä. Hän
oli vetäytynyt syrjään ja näytti välittävän sangen vähän siitä mitä
puhuttiin. Puhe koski Holderin Fritziä, josta oltiin tietävinään,
että hän oli sairas. Seppä arveli: "Niin, mahtaa hänelle siitä koitua
ainakin nuhanpuuska." Sitten hän syventyi täydellisesti itseensä,
vaipuen piippunsa katselemiseen. Hän sipristi sipristämistään
silmiään, kunnes ne näyttivät olevan aivan vinossa, ja yhä useammin
alkoi kuulua tuo nikottavan nyyhkyttävä ääni, jonka jo tunnemme.

Vihdoin hän nousi, maksoi vaieten ja riensi hiljaa ulos.

Yhtä hiljaa hän astui tupaansa. Ohimenevä katse osotti hänelle, että
hänen vaimonsa istui nurkassa pikku Gottliebin kehdon ääressä.

Sepän jo ennestään ryppyiset ja käpristyneet kasvot venyivät nyt
pituudelleenkin. Hän sormieli vavisten naulaan ripustamaansa takkia.

Emäntä katsoi häneen hetkisen. Uteliaisuus nostatteli häntä
näkymättömin siivin. Gottlieb ei ollut milloinkaan niin hitaasti
nukkunut kuin tänä iltana. Kun poikanen vihdoin nukahti, siirtyi hän
juoksuaskelin sepän taakse: "Mitä tämä on, mitä sinä taas tiedät?"

"Oletko sinä siellä?" vastasi seppä vuoroonsa olkansa yli. Sitten hän
lisäsi: "Onko sinulla tarpeeksi teetä yön varalle?"

"Mitä sinä teestä, seppä? Onko sulla jälleen konnankoukkuja mielessä?
Oi, sinähän taas nikotatkin!"

Seppä ei vastannut mitään, vaan puheli kuin itsekseen: "Olen vain
iloinen siitä, että olen iloinen." Sitten hän kääntyi emäntänsä
puoleen: "Usko minua, kelpaa miehen elää, kun on tuollainen sinun
tapaisesi viisas vaimo. Niin ei ole jokaisen laita. Kylläpä
siitä tulee vielä kaunis juttu. Olen aina ihmetellyt mitä siellä
vahtituvassa oikein syntyy. Voimmehan me kaksi makeasti nauraa. Mutta
toista on noiden syyllisten! Niin, sinähän et vielä tiedäkkään?
Heleija on työntänyt Fritzin sillalta puroon. Minä en tahtoisi olla
niiden sijassa, jotka häntä niin kauvan ovat pelotelleet, että hän
lopulta ryhtyi tuollaiseen tekoon."

"Vai on Heleija hänet työntänyt? Mutta vielähän Fritz elää, eikä
hänen tilansa kuulu olevan niinkään huono. Kuulin sen hänen
isoäidiltään."

"Niin", sanoi seppä, "se seikka että hän vielä elää, ei tosiaankaan
ole heidän ansionsa. Ja oikeus ei katsokkaan tuohon, vaan siihen
miten hullusti olisi voinut käydä. Niin laissa sanotaan. Heleija on
joka tapauksessa tyrkännyt Fritzin puroon, hänet sinne hukuttaakseen,
ja siihen ovat hänet saattaneet nuo hupsahtavat vahtituvan naiset. Ne
ovat Heleijalle kertoneet, että Fritz olisi minulta tilannut kirveen,
ja kaikellaisia muita tyhmyyksiä."

"Mutta olethan sinä sen itse sanonut", huudahti emäntä hurjasti. "Ja
nyt nuo naisraukat saavat siitä kärsiä, sinä julma mies!"

Seppä oli käsittävinään vaimonsa puheen iloisuuden purkaukseksi.
"Saatammehan me nauraa, me kaksi", sanoi hän. "Tosin minäkin olen
jotain tuontapaista ajatellut, mutta ajatteleminen on toista kuin
puhuminen. Eikä seppä ole sellainen aasi, että huutaisi tuollaisia
vaarallisia asioita torilla ja kujilla. En ole sitä sanonut
kellekkään muulle kuin sinulle, Leena, ja olen samalla kieltänyt
sinua sitä muille kertomasta. Älä sano mitään, tiedänhän minä ettei
sinun kieltäsi kutkuta muiden salaisuudet. Kun olen nähnyt miten
toiset miehet ovat olleet tuskissaan, niin olen vasta huomannut mikä
aarre sinä olet. Senpätähden toinkin sinulle kokonaisen paketin
anisleipiä, koska sinä niitä niin halusta syöt. Tässä on sinulle
myöskin kangasta. Olet jo kauvan sellaista toivonut. Katsohan!
Järkevälle naiselle ei voi milloinkaan olla kyllin hyvä. Syöhän nyt
Leena! Ne ovat leipurin parhaita. Sillä katsohan, vaikkei Heleija
olisikaan siitä tullut noin rajuksi, niin nuo hupsahtavat vahtivaimot
ovat kuitenkin sanoneet että Fritz väijyy hänen henkeään. Sen oikeus
nyt haluaakin saada todistetuksi. Luultavasti naisten täytyy vannoa
valansa sysimustan pöydän ääressä, jonka päällä on pääkallo, ja sen
takana seisoo pappi, ja kadulla laulaa kanttori poikineen. Saakelin
nikotus! Syöhän Leena! Luulenpa että siitä on melkein vuosi, kun olen
tuonut sinulle namusia. Tule tänne, Leena, älä ujostele, eihän se
ole naineelle naiselle tarpeellista. Kyllä tuo kangas tulee sinulle
hyvin sopimaan! Kerrotaan vielä että oikeus siihen mennessä rakentaa
uuden koppihuoneen, jossa noita viheliäisiä syntisiä pidetään
piukalla. -- Teetä sinulla siis on yöksi. Olen kauhean väsynyt. Mitä
sinä tuollalailla lyöt kätesi yhteen pöydän alla? Luulenpa että olet
oikein kalpea? Tunnet kai sääliä noita vahtinaisia kohtaan. Mutta
minkätähden olivat niin typeriä!"

Nämä sanottuaan seppä hiipi kamariinsa. Mutta emäntä heittäytyi
molemmin käsin pöytää vasten. Hän jo puolittain seisoi mustan pöydän
takana, puolittain kitui uudessa kopissa.

"Onko sinulla myöskin öljyä huomiseksi?" kysyi seppä jo puoleksi
riisuutuneena kamarista.

Emäntä ei sitä enää kuullut. Hän sovitti kellotaulunsa päähänsä,
tempasi viitan hartioilleen ja katosi pimeään porstuaan.




17.


Heleijan ensimäinen ajatus kotimatkalle lähtiessään oli riemuisa:
"Fritz elää! Hänen kuolemansa ei paina omaatuntoasi. Eikä sinua
kuletella vankilaan katuja pitkin." Tämä riemuisa välkähdys,
joka äkkiä hajotti pimeyden hänen ympäriltään, huikaisi aluksi
kirkkaudellaan kaikki yksityiskohdat. Vasta kun hänen silmänsä oli
siihen tottunut, tulivat nekin näkyviin.

"Fritz elää, mutta hänen käsivartensa on vialla, ja sen olet
sinä tehnyt. Kuinka hän voi nyt enää tehdä työtä. Eikä hän ole
kuitenkaan syyttänyt sinua, vaan on sanonut itse puroon pudonneensa."
Hänen sydämestään aina vasemman käden sormenpäihin saakka kulkee
tuskantunne, johon kuitenkin on sekaantunut jotain sanomattoman
ihanaa. "Hän säästää sinua! Sehän toisin sanoen merkitsee: hän ei ole
sinulle vihainen, hän ei ole sinua väijynyt pahaa tehdäkseen, ehkäpä
päinvastoin?" Mutta tuo hätäinen "ehkä" katoaa. "Miltä kuuluisi
tosiaankin", sanoi tyttö itsekseen, "jos sanottaisiin että nainen on
voittanut vahvan Fritzin? Sille ivalle hän on liiaksi ylpeä. Enkä
minäkään hänen sijassaan sitä tunnustaisi."

Voittamaton nuoruudenvoimansa kohotti taas hänen silmänsä ja
ajatuksensa maasta. Ja kun hän eteenpäin katsoessaan näki talonsa ja
mitenkä vanha heisipuu jälleen muhkeili kahvisavupilvien keskellä,
silloin hymyily väreili hänen suunsa ympärillä ja siirtyi siitä
täyteläisille poskille.

"Sielläkö ne nyt taasen ovat, nuo tuhmurit? Nyt kuitenkin on
varotusten aika ohi ja kaikki muutkin tuhmuudet. Kuinka paljon he
ovatkaan puhuneet siitä, mitä he minun tähteni ovat laiminlyöneet.
Tosiaankin -- heidän on vain tehnyt mielensä juoruta ja minun taloni
on parahiksi syrjäinen sellaisiin kekkereihin. Annanpa tuon jatkua
vielä muutamia päiviä. Mutta sitten siitä on tehtävä loppu. Niin se
on, ja sillä hyvä!"

Saatamme arvata, millaisella ilolla "vahtirouvat" ottivat Heleijan
vastaan. Oli siinä hiukan ylpeyttäkin. Taivas oli pelastanut
Heleijan, antaen pahanilkisen langeta omaan paulaansa. Sillä ei ollut
epäilemistäkään, että Fritz oli tahtonut heittää Heleijan puroon.
Mutta ajatella saattaa, olisiko taivas ilman rouvien yhdistyneitä
toiveita, huokauksia ja rukouksia tullut tähän tulokseen. Ja rouvat
taas saattoivat siitä havaita omien ansioittensa suuruuden taivaan
kirjoissa. Kaikki yhteisesti kiittelivät oikeuden voittoa. Vain pieni
ujo saunaemäntä näytti olevan toista mieltä. Mutta pelkuruudessaan
ja nöyryydessään hän ei uskaltanut hiiskua sanaakaan, näytti vain
mykin katsein pyytävän itsekultakin puhujalta armoa muutenkin kovaa
kokeneelle.

Kankurin emäntä kehräsi molemmin käsin ylistyksen lankoja
kaitselmukselle, joka vainottua viattomuutta suojelee.

"Niin se on", päätti hän puheensa, "kaitselmuksen sormi on työntänyt
rosvon syrjään."

"On yhdentekevää", jatkoi puusepän emäntä innostuneena, "onko hänen
nimensä Bonaparte tai Rinaldo Rinaldini tai Holderin Fritz, se on
kaikki sitä samaa."

"Sillä jokainen", lisäsi muurarin emäntä, "menee vain niin pitkälle
kuin pääsee, ja sitten tapahtuu aina jotain, jota ihmiset ja
luontokappaleetkin ihmettelevät."

"Siksi kun aika on täytetty", sanoi kukkarontekijän emäntä. "Nyt se
on ovella."

"Tästä lähtien", kehräsi kankurin emäntä, "on koko maailma sanova: se
oli oikein! Niin piti tapahtua!"

Lieneekö saunaemännän rukoileva katse jotain vaikuttanut vai oliko
hyvityksen tunne syntisen rangaistuksesta noussut siihen huippuun,
josta sen välttämättömästi täytyi vaihtua myötätuntoisuudeksi, mutta
äkkiä sanoi puusepän emäntä lempeällä äänellä: "Niin se on, mutta
kyllä sentään säälittää. Onhan hänkin ihminen."

"Niin", arveli kankurin emäntä, joka ei tahtonut hänkään olla
lempeydessä muita huonompi, "taivas rankaisee, mutta ihmisten tuule
olla sääliväisiä."

"Varsinkin", sanoi muurarin emäntä, "kun joku on niin katuvainen kuin
Holderin Fritz. Holderin mummo sanoo että hän on kuin karitsa."

Kankurin emännän tarkka silmä oli sillaikaa huomannut että pienen
saunaemännän mieltä painoi joku tärkeä tiedonanto.

"Te, rouvaseni, varmaankin tiedätte miten Holderin Fritzin laita on?"

Saunaemäntä pelästyi ja punastui punastumistaan. Hänestä tuntui
miltei uhkarohkealta tietää jotakin, mitä noin suuret rouvat eivät
tietäneet.

"Se on varmaankin vaarallista", kehräsi kankurin emäntä. "Pikku rouva
ei henno sitä kertoa."

"Joutavia!" nauroi Heleija karkottaakseen omaa pelkoaan. "Hän on
kaatunut käsivartensa päälle eikä Holderin Fritzin tapainen mies toki
semmoisesta kuole."

Puusepän emäntä tahtoi panna kirkon keskelle kylää. "Ei suinkaan
sellaisesta", sanoi hän, "vaikkei kukaan voi sitä estääkään, jos
kerran niin on sallittu. Onhan ihminen kuin ruoho, eikä ruohollakaan
ole käsivarsia, ja senkin täytyy kuolla."

"Teidän miehennehän kutsuttiin sinne apuun?" kysyi kankurin emäntä.

"Niin", vastasi pieni rouvaraukka hypistellen viittaansa häpeissään
siitä, että se oli vain hänen miehensä, joka oli kutsuttu. Sitten hän
rohkaisi mielensä: "Mummo tuli lyhty kädessä yöllä ja vei mieheni
Holderin työpajaan. Siellä makasi Fritz tajutonna. Mutta se ei ole --"

"Mitä sen sitten pitäisi olla?" pauhasi Heleija tuskissaan. "Onhan
hän nuori mies."

"Tarkotan", jatkoi saunaemäntä tietämättä mihinkä oikein katsoisi,
"ettei siitä ole mitään, mitä minä sanon ... tarkotan että siellä
on käynyt muitakin naisia, etten minä sitä kertonut sentähden, että
luulin sen olevan mitään..."

"Mikä ei ole mitään?" katkaisi kankurin emäntä, lausuen ilmi yleisen
jännityksen. "Holderin Fritzin sairausko?"

Olihan saunaemäntä heti ajatellutkin, että hän loukkaisi noita
suurellisia rouvia. Hän huokasi vastauksen, joka lyhyydessään
ja tuskallisessa itsensähalventamisessa oli hänen täydellinen
vastakaikunsa: "Minä en ole mitään."

"Onko Holderin Fritz todellakin ollut tajutonna?"

Saunaemäntä nyökäytti päätään ja kohotti olkapäitään kuin
anteeksipyytäen: "Niin, hän on ollut tajutonna yhä sen jälkeenkin.
Minun mieheni on kyllä parastaan koettanut, mutta niin se vaan on."

Muurarin emäntä huudahti: "Niin, ja hän on sanonut: olen ollut hyvä
kaikkia ihmisiä kohtaan, tahdon kuolla kristittynä."

"Se ei ole totta!" huusi Heleija suuttuneena.

"Se on ollut feeberiä, sanoi mieheni", jatkoi saunaemäntä. "Ja niin
se vaan on yhä edelleen..."

Nyt ei muurarin emäntä enää voinut itseään pidättää. Ikäänkuin
tuskanriemuisesti epäuskoista Heleijaa oikaistakseen hän uudisti
kaameasti päätään nyökäyttäen: "Näin on Holderin Fritz sanonut:
tahdon kuolla veeperiin! -- Sen jälkeen hän vielä määräsi jotain,
mitä ruumiin suhteen piti tehtämän."

Tuosta joutui kukkarontekijän emäntä aivan haltioihinsa.

"Siitä kai tulee suuret hautajaismenot?" sanoi hän nopeaan. "Milloin
hänet sitten haudataan? Ensi viikolla minun täytyy mennä Tambichiin,
olisipa hullua, jos ne sattuisi juuri silloin! Tahtoisin olla mukana
niinkuin muutkin. Koulupojat laulavat ja vanha mestari Schramm
kumartaa niin kauniisti ja kirkkoherra puhuu siitä, mitenkä kaikki
hyvä tulee ylhäältä valkeuden isältä. Ja saattue lähtee niin mustana
ja valkoisena, että se voi koskea sieluttoman koirankin sydämeen,
saatikka sitten kri--isti--i--sisareen."

Nyt hän ei nyyhkyttänyt enää yksin, rouvat nyyhkyttivät kaikki,
ja saunaemäntä, joka yhdellä sanalla olisi voinut tehdä lopun
koko surkeudesta, unohti tuon sanan ja tempautui muiden valtavaan
liikutukseen. Ja kun jonkun mielenliikutus alkoi tyyntyä, katsoivat
he toisiinsa ja vahvistuivat yhteisyyden tunteen kautta yhä uuteen ja
voimakkaampaan nyyhkimiseen.

Heleija yksin seisoi kuin marmoripatsas. Mitä enemmän rouvien jäsenet
höltyivät, sitä enemmän hänen jäykistyivät.

Kankurin emäntä kohotti käsivartensa kuin lohduttaen: "Niin, kuolla
meidän täytyy kaikkien."

"Mutta niin nuorena", nyyhkytti puusepän emäntä. "Tokko hän on vielä
kolmeakolmattakaan? Ja jos nyt kaupunki jälleen palaa, niin ei tule
kirkkokaan pelastetuksi. Ja jos syntyy vedenpaisumus, niin nahkurin
vanha väki saa hukkua. Kun kerran ihminen on kuollut, on hänestä
totuus sanottava."

Syntyi yleinen herpoomistila. Saunaemäntä saattoi jatkaa
kertomustaan: "Kunnes minun mieheni kaatoi ämpärillisen kylmää vettä
hänen päähänsä. Senjälkeen hän toipui."

Se oli rouville itselleen kuin ämpärillinen kylmää vettä pään yli.
Käännös tuli liian odottamatta.

Mutta tuo tieto, joka sai muiden silmät kuivumaan, vaikutti
Heleijaan päinvastoin. Tähän saakka hänen sielunsa oli ollut kuin
kivettynyt. Nyt vasta hän saattoi tuntea kuoleman haikeuden ja tuntea
syyllisyytensä, nyt kun hän jo varmasti tiesi Fritzin elävän.

Kukkarontekijän emäntä katsahti ylös puolittain pahastuneena,
puolittain ihmetellen.

"Mitä?" sanoi hän. "Sittenhän ei Fritz olekkaan kuollut. Ja minä olen
itkenyt turhan tähden."

"Ja vaikka hän ei olisikaan kuollut", nyyhkytti puusepän emäntä, joka
ei niin helposti voinut vapautua entisestä mielentilastaan. "Se ei
ole kenenkään syy."

"Oi", sanoi saunaemäntä hiljaa, "hän ei myöskään tahtonut Heleijalle
mitään pahaa tehdä. Eikä hän ole enää pitkään aikaan hurjistellut.
Holderin mummo on sanonut, että niin siisti kuin Fritz ei ole kukaan."

Siitä syntyi uusi hämmästys. Mutta kun siitä oli päästy, ihmeteltiin
että ensinkään oli hämmästytty ja huomattiin ettei oikeastaan kukaan
ollut luullut Fritzillä pahoja aikeita olleenkaan. Ja kun rouvat
kerran olivat niin pitkälle päässeet, ei tarvittu kuin pieni askel
siihen huomioon, että jokainen oli tuon ajatuksen lausunutkin.

"Mutta sellaisia ihmiset ovat!" sanoi puusepän emäntä. "Ja miksi?
Koska ihmiset harvoin tekevät toisilleen hyvää. Mitä pahempaa he
toisesta kuulevat, sitä paremmin uskovat."

"Niin, aivan niin", kehräsi kankurin emäntä molemmin käsin. "Hän
on muka tilannut kirveen! Minä heti alun pitäin uskoin että hän
tarvitsee sitä pajujen kaatamiseen. Tuo on aivan liian hullunkurista.
Eihän kukaan enää uskaltaisi kirvestä tilata. Ja hän on itse sanonut
pajuja hakatessaan puroon pudonneensa."

Muurarin emäntä oli kovasti harmistunut siitä vääryydestä, jonka
alaiseksi Fritz oli joutunut.

"Hyvä Jumala!" huusi hän. "Sellaisia ihmisiä!"

"Se on suorastaan kauheata!" sanoi puusepän emäntä vielä
suuttuneemmin. "Olen sanonut joka kerta, kun tuosta väijymisestä on
hölytty: miksi hän väijyisi? Jos joku on koko päivän tehnyt työtä,
milloin hän sitten pajuja etsii ellei yöllä? Silloin on vain sanottu:
hän väijyy Heleijaa. Olisivathan voineet yhtä hyvin sanoa että
Heleija väijyy Fritziä. Ja miksi? Koska hän aina on tehnyt työtä
sellaisissa paikoissa, missä pajuja kasvaa."

"Niin", sanoi saunaemäntä tuskallisen ujona. "Hän on kyllä väijynyt
Heleijaa, mutta vain häntä kosiakseen, koskei ole tahtonut sitä tehdä
ihmisten nähden."

Tämä olisi jälleen ollut uusi hämmästyksen aihe. Mutta tänä iltana
oli niin usein sattunut odottamattomuuksia, ettei sekään enää tehnyt
täyttä vaikutusta.

Sensijaan nauroi kankurin emäntä ääneensä: "Sitähän olen koko ajan
tarkottanut, vaikken ole tahtonut sitä sanoa."

"Samoin minä", yhtyi puusepän emäntä. "Jokainen kai muistaa miltä
silloin näytin, kun kortit ensimäisen kerran asetettiin. Ja miksi?
Koska ristikymppi ja ristiässä silloin olivat Heleijan vieressä."

"Aivan niin", jatkoi muurarin emäntä. "Ja kun puusepän rouva silloin
katsoi niin merkikkäästi, niin minä taasen katsoin häneen ja sanoin:
tämähän merkitsee häitä."

"Ja sen päälle minä nyökäytin päätäni ja nauroin kaksi kertaa",
sanoi kukkarontekijän emäntä. "Eikö totta, kankurin emäntä ja te
muut, ettekö vielä muista noita minun naurujani? Näin: hahhahhaa --
hahhahhahhaa!"

Vaikka ei kukaan muuten olisi häntä uskonutkaan, niin jokainen oli
vakuutettu ainakin itse niin tehneensä.

Saunaemäntä pääsi vihdoin kertomuksensa loppuun: Holderin Fritzin
elämä ei ollut enää vaarassa. Ainoastaan haavottunut sormi voi jäädä
jäykäksi.

Heleijalle oli tarpeen kaikki nuoruudenvoimansa, kestääkseen noitten
voimakkaiden tunteiden alituista vaihtelua.

Ja kumma kyllä, hänen kävi samoin kuin rouvien. Hänestä tuntui
ikäänkuin hän itsekin olisi sydämensä syvyydessä tiennyt mitä
Fritz hänestä oikeastaan tahtoi. Sitä anteeksiantamattomampana ja
mustempana esiintyi nyt tuo hurja teko. Ja nyt työnsivät rouvat,
kieltäessään kaikki aikaisemmat varotuksensa ja ärsytyksensä, koko
syyn hänen niskoilleen. Ja hän oli antanut tuollaisten ihmisten
itseään viekotella -- hän, joka oli niin ylpeä ymmärtäväisyydestään
ja itsenäisyydestään!

Tarvittiin vain pieni pisara lisäksi, jotta hänen vihansa siirtyisi
rouvien niskaan.

Samassa ovi avautui. Sisään astui mahtavasti Gringelin
Walleriina-rouva ja hänen takanaan Pajukujan lukkosepän emäntä ja
satulasepän emäntä. Tämä tapahtui niin omituisin liikkein ja niin
paljonpuhuvan vaitiolon vallitessa, että läsnäolevat mykistyivät
uteliaisuudesta ja ihmetyksestä.

"Oi hyvä Jumala!" huoahti vihdoin Walleriina-rouva.

Lukontekijän emäntä huokaili: "Todella, todellako?"

Satulasepän emäntä ähki: "Onko se mahdollista?"

Sitten oli taas kaikki hiljaista.

Niin omituisesti, voisi sanoa surumielisen alistuvasti ja
kuitenkin samassa taivasta syyttävästi ei ollut vielä milloinkaan
Walleriina-rouvan myssy levännyt hänen oikealla korvallaan.

"Ei pidä luulla", sanoi hän vihdoin enemmän tuvannurkkaa kuin ketään
erityistä huoneessa olijaa puhutellen, "ei pidä luulla että on
kaikki kokenut, vaikka onkin helatuorstaina täyttänyt kuusikymmentä.
Holderin Fritz muka pudonnut veteen! Muka hakenut vannepajuja!
Kaikkia vielä!"

Hän löi ensin molemmin käsin polviinsa, sitten hän jatkoi sellaisella
äänellä kuin koko Gringel olisi maan alle vaipumaisillaan: "Niin
totta kuin isävainajani oli kankuri, tässä istun ja sanon: siinä on
rikosjuttu! Holderin Fritz on veteen sysätty."

Lukuisia pelästyksen ja ihmetyksen huutoja sekä yhtä monta kysymystä
oli nousemassa. Walleriina-rouva ne kaikki tukahutti jatkaessaan:

"Tuolista ja pöydästä näkee, mihin niitä on tarkotettu, vaan ei
ihmisestä. Moni on päältä kuin sokerikakku, vaikka onkin ruumenia
sisältä. Luulemme usein että kun jotakin sanotaan hurjaksi, niin
hänen myös täytyy olla hurja, ja kun toinen on luonteeltaan iloinen
ja avomielinen, niin ei hänessä muka mitään kieroa olekkaan. Kaikkea
vielä! Ja jos joku tanssii kärryjensä jälessä kuin ennenmuinoin
kuningas Daavid-vainaja liitonarkin edessä -- mutta eihän ihmisen
pidä puhua liikoja, kun on helatuorstaina kuusikymmentä täyttänyt."

Rouvien ei tarvinnut syyllistä nimeltä mainita. Kaikki katsoivat
hämmästyneinä Heleijaan.

"Mutta", jatkoi Walleriina-rouva heilauttaen myssyn vasemmalle
korvalleen, "mutta kaikki tulee sentään lopulta ilmi. Eikä tarvita
muuta kuin että joku räätäli sattuu olemaan lähistöllä. Ja vaikkei
asia tulisikaan oikeuden eteen, niin ei kenenkään tarvitse luulla
että se sillensä jääpi. Sillä tuolla, tämän katon yläpuolella" -- hän
osotti ylöspäin, jossa juuri kuultiin heisipuun rapisevan olkikattoa
vasten -- "siellä ylhäällä on yksi, ja hänestä on yhdentekevää onko
se kuningas tai keisari taikka vaan joutava naisihminen. Ja hän
katsoo toisella silmällään Amerikkaan ja toisella Ulrikin-sillalle.
Niin totta kuin isävainajani oli kankuri, tässä istun ja sanon: niin
se on!"

Nyt ei rouville jäänyt enää epäilyksen sijaa. He kuitenkin
vakuuttivat mahdottomaksi uskoa että joku, jota he olivat pitäneet
ihan itse hyvyytenä, olisi tehnyt noin kamalaa.

Walleriina-rouva löi polviinsa: "Kieltäköön syyllinen tekonsa miten
tahansa, tässä istun ja sanon: niin se on!"

Mutta Heleija ponnahti kuin teräsjousi istuimeltaan, niin että rouvat
astuivat askeleen syrjään.

"Kieltääkö?" sanoi hän tulistuneena, "ja kenen edessä? Teidänkö?
Mitä te oikein luulette olevanne? Hyvä on, että siellä ylhäällä on
yksi, kuten Walleriina-rouva sanoo -- niinpä hän myöskin tietää kuka
on oikea syyllinen, kutka ovat ärsyttäneet ja sitten perästäpäin
syyttäneet."

"Ärsyttäneet?" huusi Walleriina-rouva ihmettelyä täynnä, toisten
vaietessa noloina. "Tässä istun ja kysyn: kuka on ärsyttänyt?"

Silloin kuului ääni, jossa tuska ja viha olivat ihmeellisesti
toisiinsa sekaantuneet. Kaikki katsoivat ovelle päin. Siellä näkyi
sepän emäntä kammottavana pyrstötähtenä. Hänen kasvonsa hehkuivat
sinisinä ja hänen takanaan puhisi pitkä hattunauha onnettomuutta
ennustavana häntänä.

"Luuleeko tuo tuolla", huusi hän, "että hänen juttujaan uskotaan
oikeudessa? Hänen, juuri hänen, täytyy vannoa vala ruumiin ja sielun
puolesta. Ja häntä varten rakennetaan uusi kidutushuone. Minä sanon,
että minua ei siellä piinata, ennen menen vaikka Zehnt-puroon. Minä
en ole tehnyt muuta kuin mitä kaikki muutkin. Ja jos tuo tyttö
saattaa asiat sille kannalle ja naiset siihen suostuvat..."

"Kunpa tietäisi mitä sepän emäntä oikein tuolla tarkottaa!" keskeytti
hänet Walleriina-rouva. "Mutta olkoon mitä hyvänsä, täällä istun ja
sanon: minä en suostu mihinkään!"

"Siinä tekin vielä ihmettelette!" vastasi sepän emäntä. "Valalle
ruumiin ja sielun puolesta ja kidustushuoneeseen hän tahtoo meidät
saattaa! Mutta koettakoonpa vain oikeudessa sanoa, että minä olisin
häntä kehottanut!"

"Kehottanut?" huusivat kaikki yhtaikaa.

"Oikeudessako?" kysyi puusepän emäntä kalveten.

"Valalle ruumiin ja sielun puolesta?" huusi kauhistuen muurarin
emäntä.

Kukkarontekijän emäntä löi kirkuen kätensä yhteen:
"Kidutushuoneeseenko?"

"Ja tämänkö hyväksi", sanoi Walleriina-rouva juhlallisesti ja
hitaasti myssyään heilauttaen, "tämänkö hyväksi olemme tehneet
niinkuin olemme? Tulleet joka päivä ja omia töitämme laiminlyöneet."

"En ole teitä pyytänyt tulemaan!" vastasi Heleija.

"Totta", sanoi Walleriina-rouva lyöden tahtia polvilleen,
"vapaaehtoisesti olemme tulleet emmekä palkan tähden. Tämä on
nyt kiitoksemme ja kunniamme. En ole turhaan helatuorstaina
kuuttakymmentä täyttänyt. Joka tuvassa on ovi, ja sen, joka poistuu,
ei ole pakko palata."

Walleriina-rouva nousi seisoalleen, heilautti myssyn oikealle
korvalleen ja astui ovea kohti. Monet muut liittyivät häneen. Mutta
ovelle tultuaan katsoivat kaikki taakseen.

He odottivat ettei Heleija päästäisi heitä menemään. Kaikkien
kasvoilta näkyi surumielisyys, että heidän nyt täytyi jättää
ainaiseksi paikka, jossa niin mukavasti oltiin joka päivä tavattu,
yhdessä juoruttu ja kahvia juotu.

Walleriina-rouva peitti nuo tunteet juhlalliseen totisuuteen sanoen:
"Sepän rouva on liian levoton. Heleija kyllä varoo tekemästä
tuollaisia tuhmuuksia. Ja jos hän siitä huolimatta kuitenkin tekee,
niin tässä seison ja sanon: pesen viattomana käteni. Tässä olen
seisonut ja kohottanut tämän käteni sanoen: Heleija! Fritz teitä
väijyy, mutta ei teidän tarvitse siitä välittää."

"Totta totisesti", vakuutti lukkosepän emäntä, "niin juuri sanoi
Walleriina-rouva. Ja minä lisäsin siihen: kun Walleriina-rouva puhuu,
voitte uskoa, Heleija. Ja samassa tuuli vetäsi ikkunan auki. On
aivankuin se olisi eilen tapahtunut."

"Ja senjälen", vakuutteli satulasepän emäntä, "rupesi kahvi kiehumaan
ja minä ajattelin: aivankuin tuo kahvikin sen vahvistaisi."

"Enemmän kuin sata kertaa olen sanonut", huusi puusepän emäntä,
"olkaa viisas, Heleija, sehän on hullutusta tuo teidän pelkonne."

Heleijasta rouvien käytös tuntui halveksittavalta. Hän ei aluksi
tiennyt pitikö hänen suuttua vai nauraa. Mutta puhe pelosta ratkaisi
asian.

"Minun pelkoni?" nauroi hän suuttuneena. "Minä en pelkää ketään. En
ole pelännyt Holderin Fritziä, enkä pelkää teitäkään. Mutta _te_
olette pelänneet ja tahtoneet herättää pelkoa minussakin. Ja nyt
te taas pelkäätte että ehkä oikeuden edessä sanoisin teidän olevan
syypäät minun tekooni. Tahdotte lykätä kaiken syyn minun niskoilleni,
ja se on kurjaa. Mutta niin typerä en ole, että sanoisin seuranneeni
vahtitupanaisten neuvoja. Siitä ei olisi mitään hyötyä, minulle vaan
naurettaisiin."

Walleriina-rouva taltutti rouvien tunteet katseella, jota Anna-Maija
ei voinut "sanoin kuvata".

"Jospa asia olisi sen arvoinen", alkoi hän, "että kannattaisi
kahvikultaa sen tautta jäähdyttää! Minä sanon: yksi sana ei vielä ole
mikään ukkosilma. Huomenna Heleija on jälleen järkevä. Arvelen että
istumme vielä hetkisen. Ehkemme tapaakkaan aivan pian toisiamme."

"Istukaa", sanoi Heleija värin vaihdellessa hänen poskillaan,
"istukaa milloin tahdotte ja missä haluatte, vaan ette minun
tuvassani. Sanotte että Heleija on jo huomenna oleva järkevä, mutta
Heleija on järkevä jo tänään. Te luulette voivanne minua soimata
omassa talossani ja minun siitä hyvästä antavan teille vielä puut
ja keittoastian kahvipuuhiinne. Luulette minua vielä typerämmäksi
kuin olenkaan. Mutta sellaisten ihmisten kanssa en tahdo olla
tekemisissä, jotka puhuvat tänään niin ja huomenna näin. Niin se on,
ja sillä hyvä." Rouvat olivat jälleen oloutuneet eivätkä uskoneet
Heleijan totta tarkottaneen. Silloin tyttö päättävin askelin lähestyi
tulisijaa ja tarttui kahvipannuun.

Anna-Maija syöksähti takaapäin syleillen häntä pidättämään --
turhaan. Muurarin, puusepän ja kukkarontekijän emännät heittäytyivät
sankarillisesti väliin -- turhaan. Walleriina-rouva kohotti varottaen
kätensä taivasta kohti -- turhaan. Voimakas tyttö sysäsi heidät
vaivatta syrjään. Kahvipannu keikahti korkealle ja ruskea virta vuosi
kenenkään estämättä tuleen.

Moniääninen pelästyksen, tuskan ja suuttumuksen huuto säesti
sammuvien hiilien sihinää. Pieni liesi, joka vielä äsken lekotti
seuraelämän rauhallisena uhripaikkana, törrötti mustana ja autiona
kuin sammunut tulivuori.

Mutta sen yli kohosi Walleriina-rouva, hävitetyn uhripalveluksen
ylipapitar, huoneenleveässä majesteettiydessään.

Näki että hän yhä vielä oli taipuvainen osottamaan armoa oikeuden
sijasta, jos Heleija tulisi järkiinsä. Hän aikoi juuri heilauttaa
myssynsä oikealle korvalleen, mutta säästikin tuon merkikkään tempun
toistaiseksi, antaakseen mahdollisesti pian tapahtuvalle lähdölleen
tarpeellista pontta.

Pukahdetun hiilivalkean manalle menneet henget olivat sillaikaa
heränneet jälleen eloon, hehkuen kostonhimoisina ja loukkaantuneina.

Se vain kiihotti tytön uhkaa. "Haluan sulkea oven!" sanoi hän
käskevällä äänellä.

Nyt ei enää mikään mahti maailmassa voinut pidättää Walleriina-rouvan
myssyä vasemmalla korvalla. Hän löi molemmin käsin esiliinaansa ja
sanoi: "Siis lopultakin! Menemme sinne, mistä olemme tulleetkin, jos
tosin toisin sydämin. Tulimme harjottamaan kristillistä rakkautta,
varottamaan ja jumalista elämää neuvomaan. Mutta se, jonka sielun
korvat ovat lukossa, se lukitsee maallisetkin korvansa. Niin totta
kuin isävainajani oli kankuri, tässä seison ja sanon: Heleija on
kerran näkevä mitä hän on tehnyt! Onko Holderin Fritz häntä väijynyt?
Ei, vaan etsinyt vannepajuja. Mutta mistä muualta voi ihminen pajuja
etsiä ellei sieltä, missä niitä kasvaa? Heleija on kai myöskin pajuja
etsinyt, koska hän aina on työskennellyt pajujen kohdalla. Nyt kai
ymmärretään miksi Heleija on aina nauranut, milloin on sanottu
Fritzin häntä väijyvän."

Heleija riensi ovelle ja avasi sen selk'selälleen. Hoikkana ja
kookkaana hän seisoi ovensuussa, näyttäen puukalikalla rouville mistä
tie kulki. Huulet sulettuina, silmät leimuten kuin ukkospilvien
yläpuolella kaareutuva sinitaivas hän näytti siltä enkeliltä, joka
ajoi ensimäiset syntiset paratiisista.

Walleriina-rouva astui muutamia askeleita taaksepäin ja olisi
kääntyessään varmaan kaatunut päistikkaa ovesta ulos, jos hän
olisi voinut siitä kulkea muuten kuin kylittäin. Hän sulki siten
itseltään ja muilta muutamaksi minuutiksi oven, niin että toiset,
vaistomaisesti Heleijaa väistäessään, työntyivät takaisin tuvan
peränurkkaan. Mutta vain hetkeksi. Sillä Walleriina-rouva oli
huoneenleveydestään huolimatta reipas rouva ja tapasi jälleen pian
entisen puheenlankansa.

"Nyt ymmärtää jokainen", sanoi hän, "kuka oikeastaan on toista
väijynyt. Tietysti tyttö on nauranut, kun me viattomat lampaat olemme
varotelleet häntä, joka itse on väijyjänä ollut."

"Niin," sanoi kankurin emäntä työntyen nopeasti ovesta ulos, "hän
itse on keksinyt koko jutun, että Holderin Fritz muka häntä väijyy."

Muurarin emäntä oli sillävälin seurannut viimeisen puhujan
esimerkkiä. Hänkin oli jo turvassa: "Mitään niin kauheeta ei ole vielä
ikänä kuultu nuoren tytön tehneen!"

"Todella", sanoi satulasepän emäntä uloskiirehtimisestä
hengästyneenä. "Annappa sanoa naimattomalle miehelle Grunden
markkinoilta tullessaan, että jos tämä naisi hänet, niin hän ehkä
vielä tekisi hänestä miehen!"

"Ja kun mies ei huoli", jatkoi lukkosepän emäntä ohimennessään, "niin
ei muuta kuin työntää hänet kärryillä puroon."

"Ja miksi?" sanoi puusepän emäntä päästyään hänkin turvalliselle
alueelle. "Koska me emme ole tahtoneet yhtyä hänen vainoomisiinsa."

"Oi", huokaili vapautunut saunaemäntä itsekseen, "mies on niin hyvä,
että sanoo itse pudonneensa, kun tämä ilkimys työntää hänet sillalta
alas."

Tuvassa vielä viipyvien tuska tietysti nousi puhe puheelta, joilla
vapautuneet yhä ärsyttivät Heleijaa. Kun sepän emäntä oli vuorossa
harpatakseen Heleijan ohi, tarttui lähinnä takana seisova häneen
ja tähän taas seuraava. Sepän emännän voimat eivät kuitenkaan
riittäneet hinatakseen koko tuota ketjua mukanaan. Hän kaatui ovessa
ja toiset syöksyivät sekamelskassa hänen ylitsensä. Vaivoin he siitä
selviytyivät, toistensa yli vierien ja ryömien.

Heleijan täytyi pakostakin nauraa. Kun viimeisetkin jo olivat
lähteneet, heitti hän oven kiinni. Hän tunsi vihansa sulavan nauruun.

Ulkona olevat naiset eivät vielä menneet tiehensä. "Ei hänen tarvitse
luullakkaan", sanoi puusepän emäntä, "että kukaan enää menisi tuonne,
missä kahvikin maistuu aivan myrkytetyltä. Ja kuka tietää? Ja miksei?
On ihmisiä, joista voi sitäkin uskoa?"

"Nyt pitää koko kaupungin saaman tietää, miten asia oikein on!" sanoi
kankurin emäntä.

"Siellä ei ole muuta kuin likaa ja siivottomuutta!" huusi joku toinen.

"Ja jos hän menee niin pitkälle", kuului sepän emännän ääni jo
pajujen luota, "niin oikeudessa hänelle kyllä näytetään että ne,
jotka mustaavat toisten mainetta, joutuvat kidutushuoneeseen."

Linnavuoren keskinousulta kuului: "Tässä seison ja sanon, että
sellaisia häitä kuin hän nyt menetti, ei ole vielä Luckenbachissa
nähty."

"Ja nytpä tulee sekin ilmi", huusi vielä kauvempaa kukkarontekijän
emäntä, "onko tuo lapsi hänen sisarensa vai hänen omansa!"

Aivan viimeiseksi kuului vielä kuin kaikuna Linnavuoren ylimmältä
töyräältä: "Niin totta kuin isävainajani oli..."

Sitten ei kuulunut muuta kuin heisipuun kahinaa ja pajujen hiljaista
suhinaa.

"Antaisin vaikka mitä", sanoi vanha Anna-Maija lamppua sytyttäen,
"kun et tätä temppua olisi tehnyt. Kaupungin suurellisimmat rouvat
olet nyt vihottanut."

"Kunpa minä olin oikeassa!"

Vanhus ravisti päätään. "Siitä olisi vielä puhumista", sanoi hän,
"vaikken olekkaan helatuorstaina kuuttakymmentä täyttänyt."

Heleija katsoi taakseen, tutkiakseen käyttelikö vanhus
Walleriina-rouvan puhetapaa pilkoillaan. Mutta kun tämä puhui täysin
totisena, jopa hartaasti, avasi Heleija ikkunan päästäkseen enempää
kuulemasta.

"Jos olisit heidän arvoisena, niin asia olisi aivan toinen", kehräsi
vanhus kankurin emännän näkymättömällä rukilla. "Mutta köyhä kansa
voi olla oikeassa vain köyhän kansan suhteen. Paremmat ihmiset ovat
kuin Jumalan ilma. Se on otettava vastaan sellaisenaan, ja jos se
on hyvä, niin iloitaan, kuitenkaan luulottelematta, että sen olisi
_pitänytkin_ sellainen olla. Ja miksi? Siksi että jos se on huono,
täytyy aina ajatella että se voisi olla vieläkin huonompi, ja
siihenkin täytyisi tyytyä."

Heleija kääntyi kiivaasti ikkunasta häneen päin. "Ja sentähden te
arvelette että köyhien pitäisi olla heidän ilmaviirejään ja kääntyä
aina sinne päin, mihin he puhaltavat! Mutta minä olen minä, enkä
pelkää koko kaupunkia, vielä vähemmän teidän tyhmiä rouvianne.
Menkäähän nyt jo omaan huoneeseenne älkääkä ärsyttäkö minua aivan
villiksi!"

"Olisit mieluummin", sanoi Anna-Maija, "saanut olla neljä vuotta
kirkossa käymättä!"

Hän asetti lampun, jonka oli jo ottanut käteensä, jälleen pöydälle.

Mutta Heleija sanoi kärsimättömästi: "Diktus on jo puhaltanut,
kiiruhtakaa toki omaan huoneeseenne."

Vanhus otti jälleen lampun käteensä: "Tahtoisin -- tahtoisin -- mutta
sinä -- sinä et minun mielikseni edes niiannut. -- Sinä olet -- no
menenhän minä. Tahtoisin -- no hyvää yötä, Heleija -- nuku hyvin!"

Anna-Maija kapusi portaita ylös. Heleija avasi tuvan oven mennäkseen
purolle.

"Ja jos he minut vangitsevatkin", sanoi hän ulos mennessään,
"käytökseni tähden Fritziä kohtaan, niin olen sen ansainnut
kymmenesti. Ja se on tuhat kertaa parempi kuin että Fritz olisi
kuollut, vaikkei yksikään elävä sielu tietäisi, että minä olen sen
tehnyt."

Pajukossa puron reunalla hän kumartui, kahmasi vettä kourallansa ja
pirskotti sitä palaviin kasvoihinsa.

Sitten hän syventyi ajattelemaan mitä Fritz nyt siellä kotonaan
mahtoi tehdä ja ajatella. Mitä syvemmästi hän tunsi oman voimansa
ja itsenäisyytensä, sitä syvemmäksi kasvoi hänen säälinsä Fritziä
kohtaan. Hän, Heleija, saattoi nauraa koko maailmalle ja saattoi
tehdä työtä. Mutta Fritz? Tyttö kuvaili mielessään miten Fritz
turhaan ponnisteli pidelläkseen puukkoa tai kirvestä kädessään. Työ
ei valmistu, nälkä ja huolet häntä vielä enemmän heikontavat. Heleija
kyllä tiesi että Fritz oli pikemmin rikas kuin köyhä, mutta hän
kuvaili asian mielessään sellaiseksi, kuin miksi se olisi muodostunut
hänen omissa ahtaissa oloissaan.

Niin oli Fritzin laita ja kaikki oli hänen syynsä. Fritz oli
tarkottanut hyvää, ja nyt hänen täytyy ajatella, että Heleija on
vihoissaan häntä ahdistanut.

"Jospa edes voisin sanoa hänelle, etten ole tehnyt sitä tahallani.
Jos hän tosiaankin olisi niin viisas, että vielä minua kosisi.
Silloin minä korvaisin tuon menetetyn sormen ja hänestä voisi siitä
huolimatta vielä tulla mies. Mutta kuka hänelle tuon tiedon saattaa?
Jos teen sen itse, niin silloin vasta naiset saisivat puheenaihetta!
Enkä edes tiedä tarvitseeko hän minua. Hän kai luulisi että minä
tarvitsen häntä. En tarvitse ketään, voin tulla itsekin toimeen.
Mutta kun voisin auttaa häntä hänen itsensä siitä mitään tietämättä."

Tuulenpuuska liikutti lepänlatvaa, muistuttaen häntä siitä että hän
yhä vielä oli kyykkysillään puron rannalla.

Tuolla Leppäkujan luona -- siellä oli Holderin Fritzin perunapelto.
Heleija oli tänään ohikulkiessaan nähnyt että pelto oli niin
rikkaruohon vallassa, että perunat olivat miltei tukehtumaisillaan.

Muutamilla harppauksilla hän saavutti talonsa. Heitettyään nopean
silmäyksen lapseen, joka makasi makeinta untaan, hän otti naulasta
kuokan ja riensi nopein askelin pellolle päin.

Hän veti hameen päänsä yli, ettei kukaan häntä tuntisi. Hän pelästyi,
kun hänen takanaan kohisi. Hänen sydämensä sykki rajusti.

Tuossa oli jo pelto. Hän pysähtyi pientareen luo, tyynnyttääkseen
kiihtynyttä mieltään.

Millaisessa kunnossa olikaan pelto? Fritz oli varmaan kokonaan
unohtanut perunansa. Heleija ravisti uudelleen ja yhä uudelleen
päätänsä. Kuinka kipeästi Fritz kaipasikaan kunnollista vaimoa!

Hänestä tuntui hyvin vastenmieliseltä, että tuuli nyt juuri herkesi
puhaltamasta. Hän oli luottanut siihen, että sen suhistessa ei hänen
oloaan niin huomattaisi pellolla. Kostealla niityllä kurnuttelivat
sammakot. Vesi solisi myllynkourussa ja Heleijan varovaiset
kuokaniskut yhtyivät laakson öisiin säveliin. Silloin tällöin helähti
kaupungin kirkontornin kellon lyönti -- siihen vastasi kaukaisena
kaikuna raatihuoneen kello ja vanhan Diktuksen vartijatorvi.

Vihdoin yhä kirkastuva kuunvalo vaati Heleijan lopettamaan salaisen
työnsä.

Kuu kohosi -- vaaleiden, sadetta ennustavien sumujen ympäröimänä --
kuin paitasillaan vuoteeltaan Helmivuoren takaa.




18.


Isoäidin mieleenjohtuma mennä saunaisäntää herättämään oli onnellinen
ajatus. Mutta helposti se ei ollut toteutettu.

Vanha mummo tosin pääsi pian jalkeilleen ja riensi kiireintä
vauhtiaan Pajukujan vihreäikkunaiseen taloon. Mutta saunaisännän
nostattaminen vuoteestaan, johon hänet tavallisesti oli saattanut
pieni kohmelon tapainen, sekä sen seikan selvittäminen mitä varten
hänen piti nousta, oli sitä vaikeampaa.

Vihdoin siitäkin selvittiin ja vanhus asteli edellä valaisten
tietä mestari Schnödlerille. Mutta mestari lienee käsittänyt
muorin varotukset: "tuolla on kuoppa -- tuolla on kivi, mestari!"
niinpäin, että mestarin piti kuoppaan langeta ja kiveen kompastua
-- ainakin hän suoritti nuo molemmat temput mitä suurimmalla
omantunnontarkkuudella.

Asianlaita olikin niin kuin jo "vahtituvassa" kuulimme -- he
tapasivat Fritzin tajuttomana vuoteeltaan.

Vanhus oli aivan suunniltaan, mutta mestari Schnödler sanoi häntä
rauhottaakseen, ylenkatseellisesti naurahtaen: "On sitä pahempiakin
nähty, rouva Holder. Tämä ei ole läheskään katolta pudonneen ja
niskansa taittaneen veroinen. Kyllä me hänestä selvän saamme, rouva
Holder."

Voitonvarmuudessaan hän oli vähällä kaatua makaavan yli. Estääkseen
mahdollisia epäilyksiä rouva Holderin puolelta, hän sanoi: "Se johtuu
janosta, hyvä rouva. Ei tippaakaan! Ei tippaakaan koko päivänä."

Samassa hän tarttui Fritzin käsivarteen ja koetteli valtimoa. Se
kuitenkin tuotti jonkinlaisia vaikeuksia, hän kun etsi valtimoa
kyynäspään kohdalta.

Vanhuksen silmät seurasivat tuskallisesti mestari Schnödlerin suuta.
Hän pelkäsi kuulevansa: "Ei hänestä enää tule kalua". Mutta mestari
nyökäytti jälleen leikillisesti päätään sanoen: "Riivatun mies!
Valtimokaan ei enää lyö, mutta kyllä me hänestä selvän saamme."

"Mutta mitä paikkaa te oikein koettelittekaan, mestari?"

Mestari huomasi erehdyksensä ja siirsi kätensä alemmaksi.

"Katsokaas, rouva", selitti hän vanhukselle, "sellainen mies kuin
Fritz ei ole niinkuin muut raukat. Jokaisella räätälilläkin on
valtimo ranteessa, mutta Fritzin tapaiselta mieheltä odotetaan
enemmän."

Lähellä vuoteen pääpuolta oli ruukku. Saunaisäntä tarttui siihen
käsiksi. Ensin hän kuitenkin sitä haisteli. "Onpa vahinko että
tuollainen mies juo silkkaa vettä. Siihen hän on liian hyvä." Hän
kaatoi ruukun sisällyksen Fritzin päähän. Sitten hän nyökäytti
veitikkamaisesti päätään vanhukselle.

Fritz ilmasihe jo joitakuita elon merkkejä.

Saunaisäntä iski jälleen silmää vanhalle naiselle. "Mitäs sanoinkaan?
Liikkuihan hän jo. Ja yhä parempaa tulee. Kyllä hänestä selvän
saamme. Älkää olko millännekään, rouva Holder. Aivan eri juttu olisi,
jos hän olisi niskansa taittanut."

Vanhus muisti loukkaantuneen sormen ja huomautti siitä. "Oi, mestari,
kun ei Fritzin sormi vain olisi vahingoittunut!"

"Vahingoittunut?" vastasi mestari. "Silloin leikkaamme sen pois!"

Vanhus näki jo pojanpoikansa rampana ja nyyhkytti ääneen.

Mutta mestari nauroi häntä rauhottaakseen oikein hirtehisen naurua:
"Mitäs sormi on? Onhan tuossa vielä luuta ja lihaa tarpeeksi, vaikka
leikattaisiin kaikki kymmenen sormea ja vielä varpaat lisäksi. Se käy
kuin voideltu, olenkohan vain ottanut veitsen mukaani? Katsokaahan,
rouva -- yks, kaks, noin! Älkää olko millännekään, rouva Holder!"

Vanhus pidätteli tuskissaan mestaria molemmin käsin. Hän näytti
uskovan, että tämä todella saattaisi leikata Fritziltä sormen vain
näyttääkseen hänelle kuinka helposti se oli tehty ja ettei hänen sitä
tarvinnut surra.

"Mitä?" sanoi mestari. "Pääasia on rohkaista ihmisten mielet. Ja jos
tuo tuolla makaakin kuoleman kielissä, niin ei teidän tarvitse sitä
surra, sitä vartenhan minä olen olemassa. Mitä sitten kuolema on? Ja
sellaiselle miehelle! Tuohan kuolee tuohon kauniisti vuoteelleen --
aivan toinen asia olisi, jos hän olisi niskansa taittanut. Älkää olko
millännekään, rouva Holder!"

"Oi, hyvä Jumala, hän kuolee!" huudahti vanhus.

"Mitä?" kysyi mestari. "Tuoko? Ei niitä maitakaan."

"Mutta olettehan sen itse sanonut, mestari Schnödler."

"Niin kyllä, esimerkin vuoksi", vastasi mestari, "näyttääkseni miten
teitä rauhottaisin, jos niinkuin kuolemakin sattuisi. Mutta tuon
kanssa ei ole mitään hätää. Korkeintaan aika hermokuume ja jäykkä
sormi, muuta ei. Älkää olko millännekään, rouva Holder!"

Samassa hän kääri hihansa, niin että näkyviin tuli kaksi karvaisten
karhunkäpäläin ja ihmiskäsien välimuotoa. Ensin hän niitä heristi,
haki sitten sidetarpeensa ja tarttui Fritzin käsivarteen.

"Sormi jääpi jäykäksi, muuta ei", nauroi hän vanhukselle, ikäänkuin
tekisi tuolla tiedonannolla suuren ilon. "Mutta eikö täällä ole
mitään muuta kuin vettä? En ole tänään vielä saanut tippaakaan vettä
väkevämpää."

"Pojanpoikani ei juo enää muuta kuin vettä", vastasi vanhus.

"Tuossapa nyt näette seuraukset! Jos hän olisi rauhallisesti istunut
Gringelissä, niin hän ei olisi puroon pudonnutkaan."

Sairas hytkähti. Mestari Schnödler huolimattomalla sitomisellaan
tahtoi osottaa Holderin mummolle, ettei ollut mitään syytä
levottomuuteen.

"Enpä ole moista runkoa ennen käsitellyt, vaikka olen Dresdenissä
opissa ollut! Tuollainen rintakehä, ja vyötäiset hoikat kuin tytöllä.
Aivan kuin Heleijalla."

Heleijan nimi vaikutti sairaaseen voimakkaammin kuin kylmällä
vedellä valeleminen. Hän kohottautui puoleksi istualleen ja sanoi
heikolla äänellä: "Mitä se minua liikuttaa? Gringelin Eevaa minä olen
tavotellut!"

Holderin mummo oli yhtenä ilon hykäyksenä nähdessään Fritzinsä
jälleen tajuissaan. Hän hyväili häntä kuin pientä lasta.

"Tekö se olettekin, mummo? Joko olette asianne toimittanut?"

"Mutta Fritz-poikaseni", vastasi vanhus. "Sanoithan sen vasta tänä
yönä. Mitä oikein ajatteletkaan? Enhän voi öiseen aikaan mennä
ihmisten luo."

"Niinpä tehkää se huomenna!" sanoi Fritz.

Hän vaipui jälleen vuoteelleen.

"Niin, Fritz, tietysti aikaisin huomisaamuna", vakuutti vanhus.
Sitten hän taasen katsoi levottomasti mestari Schnödleriin. Sairaan
takaisin vaipuminen saattoi hänet uudestaan levottomaksi.

Mutta mestari viittasi hänet pois sairaan vuoteen äärestä.

"Väsyn seisomiseen", sanoi hän heidän tullessaan höyläpenkin luo. "En
ole vielä tänään saanut vettä väkevämpää. Minulla on huomenna asiaa
Gringeliin -- voisin siis tuonkin asian samalla suorittaa."

Vanhus pelästyi: "Minkä asian?"

"Tuon Eevalle suoritettavan."

Vanhus ei ollut vieläkään häntä ymmärtävinään. Silloin mestari kertoi
mitä hän vaitiolon lupausta vastaan oli kuullut eräältä toiselta,
jonka nimeä hän ei uskaltanut mainita. Sillä hän tarkotti räätäliä.

Nyt vasta Holderin mummo sai kuulla koko tuon jutun pojanpoikansa
seikkailuista. Kuinka hän oli Heleijaan rakastunut, kunnes lopulta
itse selittää, että hän onkin tavotellut Gringelin Walleriinan Eevaa.

Tuo viimeinen käänne tuntui mummosta ihmeelliseltä, samoinkuin koko
juttu. Holderin mummo ei ollut tuhma nainen. Taitavasti kyseltyään
saunaisännältä mitä ei itse tiennyt, oivalsi hän pian tapausten
sisällisen yhteyden. Parasta näytti hänestä olevan, että Fritz ensin
sai rauhottua. Jos mummo tekisi hänen tahtonsa mukaan, niin hänen
täytyisi sitä myöhemmin katua. Kunpa hänen vain onnistuisi pitää
Fritziä siinä luulossa, että kaikki tapahtui hänen tahtonsa mukaan,
kunnes hän oli tyyntynyt! Siihen mennessä kyllä kaikki järjestyisi
hyvin.

Mutta mestari Schnödler välittäjäinnossaan voisi tuon kaiken
pilata. Sentähden sanoikin viisas mummo vähän mietittyään: "Niinpä
todellakin, mestari Schnödler, mitä tekin asiasta arvelette? Eipä
silti, ettei Fritzini tietäisi mitä tekee. Mutta sellaisen rouvan
kuin Walleriina-rouvan tyttöä ei sovi noin vaan toisen kautta tilata.
Siksi täytyy minun itseni mennä. Ja pitäähän mestari muidenkin
suhteen vielä asian salassa. Minun Fritzini on hyvin omituinen.
Kun ihmiset luulevat että hän on tavotellut Heleijaa, silloin hän
ihmisten kiusaksi tahtoo Walleriinan Eevaa. Jos taasen ihmiset
sanovat hänen Eevaa tavottelevan, niin hän varmaan kääntyy taas
Heleijan puoleen. Ja jos luulette Walleriina-rouvan asiaan suostuvan,
niin hän ei suinkaan mestaria siitä kiitä, jos te asian turmelette.
Ja jos Fritz mahdollisesti teiltä jotakin kysyy, niin sanokaa
vain, että minä olen kyllä asian toimittanut. Mutta mitä te oikein
Fritzistäni arvelette? Sitähän minun pitikin kysyä."

"Kuumeen hän saa ja aika hyvän", vastasi mestari. "Kun tauti tarttuu
tuollaiseen mieheen, niin se ei olekkaan mikään räätälinkuume. Vaan
älkää olko millännekään, rouva Holder. Huomenna tulen jälleen, kyllä
me hänestä selvän saamme!"

Vanhus auttoi mestarin ulos. Hän katsoi huolestuneena hänen
jälkeensä. Mestari huomasi tämän. Parinkymmenen askeleen päässä
vajan ovesta häneen tarttui uudestaan rauhottamisinto. Hän kääntyi
vaivaloisesti vakuuttaen: "Ei vettä väkevämpää, rouva Holder, ei
vettä väkevämpää!"




19.


Kuun ennustus kävi toteen. Heleija ei ollut vielä nukkunutkaan, kun
jo alkoi sade rapista. Herätessään hän kuuli vesipisarain kahisevan
olkikatolla ja heisipuun lehdillä. Ja ennen sitä aikaa, jolloin hän
tavallisesti meni päivätyöhönsä, valui kuin saavista kaataen.

Muuan pieni tyttö tuli peruuttamaan hänen siksi päiväksi sovitun
ulkotyönsä.

"Huomenna varmaankin on jo parempi sää", arveli Heleija.

Tyttönen sanoi mennessään: "Heleijan ei tarvitse tulla ennenkun äiti
jälleen kutsuu."

Heleija katsoi ihmetellen hänen jälkeensä. Sitten hän sanoi: "Ei
haittaa. Ellei siellä, niin muualla. Työtä on yllinkyllin."

Anna-Maija oli sinä aamuna sangen totinen, kun hän laskeutui alas
ottaakseen lapsen hoitoonsa.

Samaan aikaan antoi Walleriina-rouva noutaa tuolit ja kahvikupit. Tuo
seikka koski hyväntahtoiseen vanhukseen aina sydän juuria myöten.
Ylhäiset vieraskäynnit olivat hänen mielestään antaneet Heleijalle
jonkinlaista ylevyyden arvoa ja loistoa, josta osa kirkastaen
lankesi hänenkin päälleen. Hän tunsi samoin kuin vanhat uskolliset
palvelijat, jotka herrasväkensä rappeutumisessa näkevät omankin
kunniansa himmenevän. Heleija oli hänelle rakas. Se jo oli häntä
surettanut, ettei Heleija ollut hänen hyväkseen suostunut edes
yhteen ainoaan niiaukseen. Ja vaikkei hän kokonaan hyväksynytkään
noiden suurellisten naisten käytöstä, niin hän ei kuitenkaan
kunnioituksessaan heitä kohtaan ymmärtänyt kuinka köyhä voisi asettua
uhmaavalle kannalle heidän suhteensa. Se, että Heleija oli sellaista
yrittänyt, tuntui hänestä majesteetinrikokselta.

Kun Heleija tällä kertaa jäi kotiin, oli hänkin liikaa ja kömpi
päätään pudistaen jälleen huoneeseensa.

Tyttö istuutui ompeluksineen etuseinän ikkunalle -- takimainen oli
heisipuun sisäänkurkistamista varten -- eikä ajatuksiinsa vaipuneena
edes huomannut vanhuksen lähtöä.




20.


Ei milloinkaan toinen päivä eroa niin toisesta kuin ne päivät, jotka
seurasivat Heleijan viimeistä Zainhammerin matkaa. Tälläkin päivällä
oli aivan oma luontonsa. Niinkuin tupanen olisi ensi kerran ollut
tyhjä. Heisipuu näytti aivan kaljupäiseltä, sensijaan että se ennen
oli tirkistellyt tuhatkiharaisena. Lapsi, joka leikki Heleijan
lähistöllä, pysytteli tiedottomasti vielä sillä pienellä alalla,
mikä sillä nyt viikkokausia oli ollut käytettävään ja väisteli yhä
polvia, joita ei enää ollut. Niillä seuduin, missä Walleriina-rouva
oli istunut, se yhä liikkui suuressa kaaressa. Jopa itse Heleija oli
kulkiessaan väistävinään tuon mahtavan rouvan liehuvaa myssyä.

Muuten hän unohti kaiken muun Fritziä ajatellessaan.

Näillä ajatuksilla oli omituinen vaikutus häneen itseensä. Tieto
syyllisyydestään ja mietiskelyt miten saattaisi sen, mitä ei enää
voinut tekemättömäksi tehdä, ainakin osaksi sovittaa, herätti hänen
sisäisen maailmansa, joka tähän saakka oli uinunut tuon reippaan
tytön käyttäessä voimiaan uuvuttavaan ruumiilliseen työhön. Se ilmeni
pian hänen ulkonäössäänkin. Katseensa syventyi -- siinä kuvastui
uuden elämän alku.

Aikaa oli Heleijalla kyllin, ja sitä näytti suotavan hänelle yhä
enemmän tämän uuden olomuodon kehittämiseen.

Yön kuluessa taukosi sade joksikin aikaa. Mutta jo seuraavana aamuna
se alotti uudelleen, laulaen päivästä päivään samaa yksitoikkoista
säveltä.

Tunti kului tunnin jälkeen, päivä päivän, viikko viikon. Yksin sade
pysyi alallaan ainaisessa yksitoikkoisuudessaan. Se, jolla ei ollut
kelloa, ei enää pian tietänyt yön ja päivän erotusta.

Ensin ihmiset katsoivat ilmapuntaria joka tunti, sitten joka päivä,
lopulta eivät viitsineet enää vilaistakaan. Tuntui siltä kuin ei
voisi toisin ollakkaan. Ensin ikävöitiin jälleen nähdä vihreätä
ja sinistä, lopulta unohdettiin, että enää muita värejä olikaan
kuin harmaa. Harava ja kuokka olivat muuttuneet satumaisiksi
muinaiskaluiksi.

Ihmiset joutuivat päästään pyörälle tästä uudesta
maailmanjärjestyksestä, jossa vesi näytti anastavan ilman sijan.

Kunpa vatsankin sijalle olisi ilmestynyt joku uusi järjestys. Mutta
sydänalan kohdalla muistutteli tuo entinen yhä olemassaolostaan.
Nälkä oli se rengas, joka lujimmin liitti nykyisyyden menneisyyteen.

Ja jos tuollainen heinäsää herätti varakkaittenkin huolia, mitenkä
sen täytyikään ahdistaa yksinäisen tytön sydäntä, joka tänään
kulutti mitä eilen ansaitsi! Kun vieri päivä päivän perään kenenkään
pyytämättä häntä työhönsä, enemmän pesuun ja siivoamiseen kuin
muihinkaan sisä- ja taloustöihin, silloin hänen lopultakin olisi
pitänyt ymmärtää mitä hän, Walleriina-rouvan sanojen mukaan, oli
aikaansaanut. Mutta hän tahtoi mieluummin laskea sen olosuhteiden
kuin omaksi syykseen. Tosiaankin, kuka nyt pesisi vaatteita, kun ei
voinut niitä kuivattaa! Kukapa lattioita, kun jokainen toi kengissään
sisään puolet Luckenbachin pelloista! Taitamattomuutensa ompelijana
hän oli valmis tunnustamaan, mutta ompeleminen ei hänestä ollut
mitään työtä. Hän ajatteli samoin kuin useimmat hänen säätyynsä
kuuluvat. Kun heidän itsensä täytyy joskus kirjottaa kirje tai muu
sentapainen, niin se tuntuu niin vaikealta ja kiusalliselta, että he
joka kirjaimen sijasta mielellään hakkaisivat sylen halkoja. Mutta
kun joku tekee sitä työnään aamusta iltaan, niin se ei muka ole
mitään, pikemmin jonkunlaista laiskurin elämää.

"Eikä minua huvita tuollainen laiskurintyö!" jatkoi Heleija
ajatuksiaan. "Mutta tullappa kerrankin taas kaunis sää!"

Hän tietää kuuluvansa kauniin ilman toveruuteen. Hän on Luckenbachin
heinäniityillä yhtä asiaankuuluva ja välttämätön kuin aurinko ja
kuivattava tuuli.

Tosiaankin! Siihen mennessä on syöty, mitä hän tähän saakka on pannut
säästöön mahdollisen sairauden varalle. Ei itseään varten, vaan pikku
Liisun, tytön varalle.

Anna-Maijaa sensijaan haetaan sitä ahkerammin töihin. Milloin
hänet kutsuu Walleriina-rouva, milloin kankurin emäntä, milloin
joku muu. Hän joutuu enää hyvin vähän olemaan kotonaan. Hän puhuu
joka päivä yhä ylhäisemmin, aikaapa jo heilautella myssyään aivan
Walleriina-rouvan tapaan.

Vain harvoin on hänellä enää aikaa ohimennessä pysähtyä alakertaan
juttelemaan, ja silloin hän antaa hyväntahtoisesti tuon uuden
loistonsa valaista Heleijan himmentynyttä olentoa. Hänellä ei
ole rohkeutta tarjota mitään tytölle, vaikkapa haluakin olisi.
Sillä hän tuntee Heleijan. Ja tämä ei näytä siltä kuin hän olisi
minkään tarpeessa. Päinvastoin hän laskee pilaakin vanhuksesta. Hän
näyttelee häntä kohtaan Walleriina-rouvan ja kankurin emännän osia
ja tekee tuon niin taidokkaasti, että Anna-Maija toisinaan unohtaa
happamanimelän naurunsa ja niiaa niin syvään, kuin Heleija olisi joku
noita mahtavia rouvia.

Eräänä sadepäivänä tuli Anna-Maija hämäränaikana Heleijan luo hänen
tupaansa. Tyttö huomasi kaikesta, että vanhuksella oli jotain
sydämellään.

"Enhän minä ole noita teidän suurellisia rouvianne, niin ettei teidän
tarvitse alottaa ilmoista, tahtoessanne minulle jotain sanoa",
huomautti Heleija. "Asia on hyvin yksinkertainen, joko puhutte tai
olette puhumatta. Niin se on, ja sillä hyvä! Tai ehkä säästätte
sanottavanne siksi, kun olen sytyttänyt lampun."

"Älä vain minun tähteni lamppua sytytä, hyvä Heleija!" hätäili
Anna-Maija, joka yhä etsi puheensa pasmalankaa.

"Enkä, vaan tuon Liisu-tytön tähden."

"Liisuhan istuu aivan rauhallisena, ja öljy tulee niin kalliiksi..."

"No, olkoon vielä vähän aikaa, mutta sitten..."

"Niin", sanoi Anna-Maija. --"Kerranhan se on tehtävä", ajatteli hän
ja koetti nykäistä itseään suoraan asiaan.

"Jos voisit ottaa lapsen mukanasi työmaille", sanoi hän. "Onhan se
jo kyllin suuri. Muutenhan minä tosiaankin asuisin teillä mieluummin
kuin muualla."

"Tahdotte siis muuttaa?" kysyi Heleija.

"Niin", sanoi Anna-Maija. "Minun rintani ei enää kestä tuota
heisipuun tuoksua."

"Tänä vuonna se on jo kukkinut", vastasi Heleija rauhallisesti. "Eikä
se kuki enää kokonaiseen vuoteen."

"Ja sitten puro", jatkoi Anna-Maija nolona.

"Niin tosiaankin, puro!" säesti Heleija. "Se on todellakin kamalan
märkä. Oletteko jo tänään aikonut muuttaa?"

Vanhus myönnytteli.

"Nytpä ymmärrän", sanoi Heleija, "miksi öljy on niin kallista ja
minkätähden tulette luokseni hämärissä. Olette ajatellut että muuten
näkisin päältänne, että ajattelette verukkeita. Jos olisitte tullut
yöllä, niin se olisi ollut vielä parempi, sillä silloin en olisi
kuullutkaan. Te olette minun puolestani oma herranne ja voitte
antautua Walleriina-rouvan armoille milloin tahdotte. Minulla ei ole
teille mitään sanottavaa eikä pahastumisen syytä. Ja mitä Liisuun
tulee, niin sen asian täytyy kyllä selviytyä, niinkuin selviytyykin
-- ja sillä hyvä!"

Mutta Anna-Maijan mielestä ei kaikki vielä ollut hyvin. Hän olisi
niin halusta kuullut, ettei Heleija voinut tulla hänettä toimeen.
Sillä niin paljon kuin hän olikin Heleijasta vieraantunut, oli tyttö
hänelle kuitenkin liian rakas. Hänhän menikin vain pelosta, että nuo
mahtavat rouvat voisivat pitää syntinä, jos hän vielä jäisi asumaan
Heleijan luo. Mutta ei ole niinkään helppoa jättää taloa, jossa on
kauvan asunut, saamatta sitä tunnustusta, että häntä siellä edes
hiukan kaivataan. Hän kehitteli auki suuren paperin, jossa oli pieni
sokerileipä, ja antoi sen Liisulle.

"Kunpa et olisi tehnyt tuota noille suurellisille rouville!" lausahti
hän vapisevin äänin vielä ovessa. "Ja kun olisit mielikseni edes
kerran niiannut, mutta..."

Nyyhkytys katkasi puheen, hän vain viittoili käsillään.

Lukkoon painautuvan oven kalahdus osotti hänen menneen.

Ulkona sateessa hän vielä seisoi jonkun aikaa silmät vettä valuen.

Mutta Heleija itsekin oli sivuuttanut totuuden samana hetkenä, kun
siitä vanhusta moitti. Sillä hänelle ei ollut ensinkään yhdentekevää,
että Anna-Maija pyrki hänen luotaan pois.

Eipä silti että hän olisi vielä siitäkään, että tuo uskollinen
vanhuskin hänet jätti, huomannut mitä hänestä ajateltiin koko
kaupungissa.

Mutta Anna-Maija oli kokonaisen ihmisijän talossa asunut. Hän oli
siellä asunut jo ennenkun Heleijan äiti vastanaituna nuorikkona sinne
muutti. Yksi toisensa jälkeen oli Heleijan muistin aikana jättänyt
talon. Ensin paareilla kannettuna isä, äiti ja nuoremmat sisarukset
-- vanhemman siskon oli hän itse karkottanut. Nyt, kun Anna-Maijakin
läksi, vasta tyhjyys tuntuvaksi tuli. Niinkuin olisi äitiä kannettu
toisen kerran ulos. Silloinkin oli näin satanut. Ja vanha heisipuu
kahisi yhtä omituisesti kuin silloinkin. Aivankuin ihmiset kirkossa
rukoiltuaan kohoavat syvään hengähtäen hiljaa istualleen.

Kaikki tuo johtui nyt hänen mieleensä. Ja hän olisi sen Anna-Maijalle
sanonutkin. Mutta hän pelkäsi äänensä pettävän puhuessaan. Ja
mieluummin kuin että olisi ruikuttaen ilmaissut tunteensa, hän jäi
vaieten ikkunansa ääreen istumaan.




21.


Kohtalon näin Heleijaa ahdistaessa se otti yhtä ilmeisesti
Anna-Maijan hoivaansa. Aivankuin olisi vanhus sen kehotuksesta
päättänyt jättää Heleijan mökin. Sillä sopivampaan aikaan hän ei
olisi voinut muuttaa harvoja kapistuksiaan uuteen asuntoonsa.

Tuon pienen talon ränstynyt olkikatto soi sille nykyistä loppumatonta
sadetta vastaan yhä vaillinaisempaa suojaa. Vanhojen saviseinien
halkeamat taas ottivat avosylin vastaan vihollisen, joka siitä
kiitollisena suurenteli niitä parhaan taitonsa mukaan. Mikäli Heleija
reikiä tukki, sikäli sade niitä jälleen repi. Heisipuu ei voinut
muuta kuin neuvottomana heilutella yhä jäykkeneviä oksiaan. Aika
ajoin se koputteli seinään, ikäänkuin yhä uudestaan tutkiakseen
niiden lujuutta, ja aina koputettua se ravisti yhä surullisemmin
päätään, rukoillen että sade vihdoinkin taukoisi. Mutta se ei saanut
siltä muuta vastausta kuin alati ratisevan pilkkanaurun.

Talopahasen ilkein naapuri oli kuitenkin kallio, joka maata motkotti
aivan sen oikeassa päässä kiinni. Se valoi öljyä tuleen, tai tässä
tapauksessa vettä veteen. Se kokosi kaikki laelleen putoavat vedet ja
syöksi ne rinteeltään mökkiparan niskaan, ikäänkuin se olisi ollut
mikähän liikkeelle pantava myllynratas.

Vasen sivuseinä paraikaa vajoili. Kattokin olisi suistunut, ellei
kallio vihdoinkin olisi armahtanut ja tuota häilyvää olkapäällään
kannattanut. Sitten alkoi suurin osa etuseinää vajota. Se kumartui
väsyneesti eteenpäin, ikäänkuin kurkistaen kulman takaa apua. Sitten
se vaipui hiljaisen nöyryyden esikuvana pää polvia vasten.

Talo muistutti nyt suihkukaivoa, jonka yhdessä kulmassa vanha
heisipuu seisoi velttona kuin läpeensä kastunut sateenvarjo, lyöden
tuollaisesta ilkiteosta kauhuissaan oksat päänsä yli yhteen.

Walleriina-rouva teki melkein saman tempun, kun saunaemäntä toi
Gringeliin uutisen Heleijan talopahasen kohtalosta. Hän löi molemmat
kätensä polviaan vasten.

"Siitä nyt näkee kuinka oikeassa olimme", arveli hän. "Onhan ennenkin
satanut, mutta tämä sade on kuin taivaan näkyväinen rangaistus.
Ja koko Luckenbachin täytyy olla samassa kadotuksessa. Se, joka
helatuorstaina on kuusikymmentä täyttänyt, tietää mitä puhuu. Tässä
istun ja sanon: onko tämä olevinaan sade? Ei, se on vedenpaisumus
erään syntisen tähden."

"Niin", sopersi mestari Schnödler, "Heleija on kuin jättiläisten
tyttäret. -- Mutta minulla on teille jotain puhuttavaa!"

"Ja Herra on taas tälläkin kertaa erään viattoman pelastanut", jatkoi
Walleriina-rouva. "Anna-Maija tuolla on kuin toinen Noak."

Anna-Maija, joka puhdisti oven luona lamppuja, niiasi syvään. Hänen
suunsa meni hymyyn, mutta sydämessään hän huokaili mökin kohtalon
tähden.

"On se omituista", sanoi seppä lievästi nikottaen. "Näyttää siltä
että kaikki vanhan testamentin tapaukset uudistuvat vielä kerran
tässä hyvässä Luckenbachissa. Ensin oli parati'sista karkotus, nyt on
vedenpaisumus, näkemättä on enää Baabelin torni ja Israelin lasten
lähtö Egyptistä."

"Se on ollut!" sanoi Walleriina-rouva. "Mutta nyt se vasta on
lopullisesti täytetty. Faarao, joka on paaduttanut sydämensä, makaa
nyt Punaisessa meressä. Taivas on puhunut."

Seppä ja toisetkin vieraat menivät. Mestari Schnödler ryntäsi
Walleriina-rouvan luo, kuiskatakseen jotain hänen korvaansa.

"_Tuota_ koskevaa!" sanoi hän osottaen Eevaa, joka juuri astui
huoneeseen.

"Eevaseni!" huusi Walleriina-rouva. "No, miten hänen laitansa nyt
on?" kysyi Eeva tullen heidän luokseen.

"Se se vasta mies on", naurahti mestari Schnödler. "On oikein
nautinto nähdä sellaista miestä kuumeessa! Soisin että tekin, rouva,
kerran saisitte sellaisen kuumeen. Te vasta elämää pitäisitte.
Eikä sillä vielä niskaa taiteta. Älkää olko millännekään,
Walleriina-rouva. Kyllä me teistä selvän saisimme. Silloin kun tuo
poika hourailee, niin hän ei puhu muusta kuin Heleijasta. 'En pääse
hänestä irti', huutaa hän, 'Tuolla hän on, ja tuolla, ja tuolla'.
Ja hän osottaa milloin rintaansa, milloin päätänsä. Noiduttu mies
-- mutta kyllä me hänestä selvän otamme. Mutta kun taas on selvällä
päällä, silloin aina kysyy: 'Mummo, joko olette selvittänyt asian
Walleriina-rouvan kanssa?' Niin ihastunut hän on tähän neitoseen."

Gringelin Eeva näytti olevan toista mieltä. Mutta: "Kunhan ensin
hänet saan", sanoi hän itsekseen, "kyllä tuon toisen pian mielestä
poistan."

Mestari Schnödler oli itsekseen samaa mieltä kuin Eeva, vaikkei
tahtonut sitä ilmaista joko kohteliaisuudesta tai muista syistä.

Walleriina-rouvan mieleen vain ei juolahtanut, että Fritz saattaisi
olla kiintynyt kuningas Faaraoon. "Entäs hänen mummonsa?" kysyi
Eeva. "Hän ei millään ehdolla tahdo että minä asian järjestäisin. On
siinä muijaa! Mutta kyllä hänestä selvän saan. Jos pitäisi antautua
puheisiin jonkun tyttöletukan kanssa, silloin voisin muka minäkin sen
tehdä. Mutta sellaisen luo, kuin Walleriina-rouva, pitää hänen itse
tulla. Ja kuka tietää milloin se tapahtuu. Minä en saa muka asiasta
hiiskua sanaakaan. Fritz on muka niin kummallinen. Jos ihmiset
rupeisivat puhumaan että hän kosii Gringelin Eevaa, silloin hän voisi
muka aivan uhalla vielä ottaa Heleijan."

"Hm", ajatteli Gringelin Eeva. 'Tytöntynkä' arvasi aivan oikein,
ettei Holderin mummo olisi hänestä huolinut. Hän ajatteli: "Kunhan
vain asiasta tulee valmis, kyllä sitten eukon pehmitän".

"Luulisipa Fritzin itsensä jo kyllin vanhaksi", sanoi hän,
"voidakseen lähettää kenen itse tahtoo. Vanhus ei voi minua oikein
sietää. Olkoon minun puolestani. Naittakoon vaan hänet tuolle
raakalaiselle ja kääriköön hänet vaikka pumpuleihin aina hävyttömiä
kasvojaan myöten. Mutta jos joku sellaisia saa aikaan, ei hän
ainakaan minulta saa suurta puhemiespalkkaa."

Mestari Schnödler käsitti hyvin että tämä merkitsi: "Voisit saada
minulta hyvän puhemiespalkan."

Hän katsoi tyttöön veitikkamaisesti.

Mutta Walleriina-rouva heilautti myssyään:

"Holderin mummo on aivan oikeassa. Tuollaista asiamiestä ei lähetetä
Gringelin emännän luo tällaisessa asiassa. Holderin mummo tietää
miten on käännyttävä suurten rouvien puoleen. Tässä istun ja sanon:
Gringel ei kaupittele kellekkään!"

Tytöntynkä tarttui pulloon, jonka kylkeen oli kirjotettu "Espanjan
palsamia", ja kaasi mestari Schnödlerin pyytämättä hänelle kaksi
lasia peräkkäin. Äitinsä selän takana hän teki kieltävän liikkeen
maksun suhteen ja sanoi: "Mestarin ei tarvitse enää turhaan asiasta
huolehtia. Minä olen samaa mieltä kuin äitinikin."

Mestari Schnödler ymmärsi yskän. Hän nyökäytti nauraen päätään
Eevalle ja sanoi Walleriina-rouvaa osottaen: "Helkkarin ylväs tuo
Walleriina-rouva! Mutta kyllä me hänestä selvän saamme."

Mestari meni ja Walleriina-rouva kääntyi Anna-Maijan puoleen, joka
juuri pukeutui siniseen vaippaansa mennäkseen ulos.

"Eikö niin, Anna-Maija?" sanoi hän. "Ellemme me suuret rouvat
olisi suuttuneet, niin olisi nyt kenties koko Luckenbach hukkunut
kuningas Faaraon kanssa. Ja jos olisimme käyttäytyneet vielä toisin,
niin kenties koko sadetta ei olisi tullutkaan. Vai mitä te siitä
arvelette, Anna-Maija?"

"Oi!" sanoi Anna-Maija. "Aivan niinkuin te arvelette,
Walleriina-rouva. En minä ainakaan tee itseäni syypääksi
minkäänlaisiin arveluihin. Walleriina-rouva kyllä tietää ettei ole
mitään arvelemista sen lisäksi, mitä hän itse arvelee. Joka on
niin rikas kuin Walleriina-rouva ja helatuorstaina kuusikymmentä
täyttänyt!"

"Anna-Maija on jotakuinkin järkevä ihminen hänen oloihinsa
katsottuna", arveli Walleriina-rouva tuosta nöyryyteensä hukkuvasta.
"Sentähden onkin Herra häntä niin näkyväisesti kädellään korottanut.
Tästä esimerkistä voitte nähdä ettei Jumala ole vain umpimähkään
maailmaa luonut, vaan että hänellä on silloin ollut joku ajatus
luodessaan toiset rikkaiksi ja toiset köyhiksi."

Ulkoa kuului tuulen suhinaa. Se oli itätuuli, joka nyt nousi kapinaan
sateen jatkuvaa valtaa vastaan.

"Siinäpä se!" sanoi Walleriina-rouva taivaan sinisilmän ensi
kerran jälleen pilkistäessä harmaiden sadepilvien takaa. "Onhan se
päivän selvää. Tuuli on oikein odottamalla odottanut siksi, kunnes
rangaistus on päättynyt. Ja kun ei sen ole tarvinnut odottaa siihen
saakka, kunnes talo olisi kokonaan hävinnyt, niin näemme ettei taivas
ole halunnut kokonaan tuhota kuningas Faaraota, vaan on ainoastaan
tahtonut häntä nöyryyttää ja sen kautta johdattaa hänet oikealle
tielle. Ja kun Jumalalla on jotain sen tapaista tekeillä, silloin
pitää ihmisten rientää hänelle avuksi. Mitä minuun tulee, niin tässä
istun ja sanon: mitä voin kuningas Faaraon käännyttämiseksi tehdä,
sen teen rehellisesti ja uskollisesti."

Näin riemuitsi Walleriina-rouva, päättäen kohtalon avuksi jälleen
ruveta Heleijan asioista huolehtimaan.

Vanha Anna-Maija sensijaan kyyhkyslakassaan -- sillä sellaisena oli
hänen nykyinen asuntonsa aikaisemmin ollut -- oli tosin ylpeä taivaan
välittömästä armosta, mutta salassa hän kuitenkin itki vanhan talon
kohtaloa ja kuningas Faaraon kovuutta ja tunnottomuutta.

Vanhus ei voinut oikein tottua enemmän uuteen suosioon kuin
kyyhkyslakkaansakaan, hänen kun täytyi niistä molemmista nauttia
aivan yksin. Rankkasateessakin hän hiipi vanhaan siniseen viittaansa
käärittynä hämärissä pelokkain askelin entisen tyyssijansa ympäri.
Siellä hän kulki ja kiusasi vanhaa harmaata päätään kuvittelemalla
mitenkä kaikki olisi voinut olla toisin, jos Heleija vain olisi
seurannut hänen neuvojaan. Ja joka kerta kun hän muisteli heidän
viimeistä eroaan ja jäähyväisleivosta, nyyhkytti hän uudelleen
ajatellen: "Olisipa tyttö edes sanonut että hän toivoisi minun
jäävän! Eikä hän ole minun mielikseni niiannut ainoatakaan kertaa."

Kuinka sydämestään iloitsivatkaan nyt kaupunkilaiset itätuulesta.
Niin miellyttävältä ei olisi tuntunut suloisin länsituulikaan kuin
nyt tämän kuivan veitikan karkea olemus.

Sillä karkeutta ja ankaruutta itätuulelta vaadittiin ajaakseen
tiehensä tuon raskaan pilvijoukon. Vihaisesti puuskahdellen se
lennätti ne takaisin kotimaansa, läntisen meren helmaan. Jälelle jäi
vain valkoisina pumpulihiuteina liiteleviä siekaleita. Ja niitäkin jo
aurinko ruusuisin sormin kehräili pitkiksi hienoiksi langoiksi.

Kaiken harmaan jälkeen heräsi nyt entinen väriloisto eloon. Kuin
tulipunaiset hämähäkit vihreällä paperilla häärivät vihannalla
niityllä punaiset hameet, ja tummat takit ja housut kuin mustat
kuoriaiset niiden välissä. Ken vain kykeni viikatetta tai haravaa
heiluttelemaan, riensi riemuin hikikylpyyn. Pikku kaupunkiin ei
jäänyt ainoatakaan tervettä käsivarsiparia.

Ja kuitenkin yhdet, kenties terveimmät, jotka ennen muita kuuluivat
vapaaseen ilmaan.

Eipä siltä että niiden haltija olisi ilmanpuutetta kärsinyt. Heleija
olisi ulos- ja sisäänkäydessään voinut päästä ovea avaamatta, sillä
oven viereen seinään oli syntynyt miehenkorkuinen aukko. Mutta hän
sulki oven huolellisemmin kuin milloinkaan ennen, vaikkei mennytkään
pitemmälle kuin puutarhaansa. Ja hän kulki nyt vielä kepeämmin
askelin ja pystypäisempänä kuin konsanaan, aina väliin virittäen
iloisen laulunpätkän. Hän teki ihmisille kiusaa. Niinpä hän istui
päivät pitkät, kun ei kukaan häntä työhön pyytänyt, kaikkien
nähtävänä tupansa pöydän ääressä. Mutta hän ei näyttänyt ketään
huomaavan, ja seinään syntyneestä aukosta hän ei ollut tietävinään.

Tuo oli kaupungin kaikille pilkkakirveille todellinen juhlanäky.
Jokainen koetti välttämättä päästä tuota kummaa näkemään,
kuiskatakseen jollekin naapurille tai tuttavalle huomautuksiaan juuri
niin ääneen, että ne paraiksi ylettivät Heleijan korvaan. Mutta
tytöllä oli aina jokaiseen pilkkasanaan raitis nauru ja näppärä
sutkaus vastaukseksi.

Öisin oli asianlaita toisin. Kun kaikki äänet olivat sammuneet ja
hänen ylpeytensä lauennut jännityksestään, silloin hänen uupunutta
mieltään painoi raskaana nykyisyyden ja uhkaavan tulevaisuuden
taakka. Mutta silloin tuli Fritzistä hänen onnekseen hänen
yksinäisten hetkiensä eroamaton seurakumppani -- päivä päivältä yhä
suuremmassa määrässä.

Kun Heleija eräänä aamuna heräsi, eikä päivän noustessa sen
säteet heijastaneetkaan hänen pieneen peiliinsä, silloin hänen
lannistettu mielensä jälleen virisi uuteen eloon. Nopeasti hyppäsi
hän vuoteestaan. Tosiaankin: koko taivas oli kauttaaltaan harmaiden
pilvien peitossa. Pääskyset lensivät tavallista nopeammin ja niin
matalalla, että ne miltei koskettivat puron pintaa. "Nyt heidän on
pakosta tuleminen", nauroi hän itsekseen, "tuon runsaan heinänsadon
tähden, joka makaa vielä levällään ulkona. Tällaisen aamun
seuralaisena on tavallisesti sade ennen iltaa. Nyt minua tullaan
taas työhön hakemaan. Ja kun kerran pääsen asiaan käsiksi, niin
tiedän kyllä että kelpaan vastakin, kun he taas näkevät mitä voin
aikaansaada."

Niin nopeaan hän ei ollut milloinkaan pukeutunut eikä peseytynyt. Hän
otti ylleen keveimmän hameensa, voidakseen oikein reippaasti liikkua.
Pian kuuluikin koputus, kerran, sitten uudestaan ja yhä uudestaan,
mutta koputtaja ei ollut työhön kutsuja, vaan vanha heisipuu. Huonoa
leikintekoa niin arvossapidetyn ystävän puolelta! Heleija miltei
uskoi, että rouvat olivat tuon vanhan puunkin hänestä vierottaneet.
Ja mitä korkeammalle aurinko nousi, sitä ylemmä pääskyset kohosivat,
kunnes vuorenhuippujen ympärillä näkyi pitempiaikaista poutaa
ennustava punerva auer.

Heleijan ajatukset eivät kohonneet pääskysten kera -- ei puuttunut
paljon etteivät hänen silmänsä pisaroineet.

Silloin kuului ulkona ruohikossa hitaasti lähenevät ontuvat askeleet.

Silmänräpäyksessä oli Heleijan ylpeys jälleen herännyt. Hän istui
suorana tuolillaan, laulaen iloista laulua.

Askeleet pysähtyivät aivan etuseinässä olevan aukon eteen. Heleija ei
ollut huomaavinaankaan paikalleenseisahtuneen raskasta hengitystä. Se
kuului hänestä kuin Walleriina-rouvan hengitykseltä. Veri syöksähti
tytön poskille aina silmiin saakka, mutta hän lauloi yhä reippaammin
lauluaan.

Ulkoa kuului nyt kevyt yskähdys, jossa värähti hämmästys ja
loukkaantumus. Vihdoin kuului Reickerin ravintolan emännän suuttunut
ääni: "Mutta oletko aivan hupsu, tyttö? Mitä narripeliä tämä on?"

Ärsyytynyttä tyttöä harmitti rouvan äänensävy. "Hän on myöskin noita
suurellisia tai ainakin tahtoo niitä olla", ajatteli hän itsekseen.
Sitten hän huusi kovalla äänellä, vaikka rouva Dotin olisi aukon
kautta kuullut pienimmänkin kuiskeen: "Onko siellä ketään oven
takana?"

Tämä ilveily harmitti jälleen ravintolan emäntää, joka tosiaankin
tahtoi käydä suuresta rouvasta. "Minun kanssani et kujeile", sanoi
hän. "Siihen et pysty."

Siitä huolimatta meni Heleija ensin ikkunan luo, aukaisten sen sangen
juhlallisesti. "Vai te se olettekin, rouva Dotin? Mutta miksette
käy taloon? Minä en mielelläni pidä ikkunoita auki, kun Liisu saa
paraikaa hampaita. Ja kun ikkuna on sulettu, niin ei oikein kuule
mitä ulkona puhutaan."

Reickerin emäntä pudisti päätään ajatellen: "Miten lie tuonkin järjen
laita? En olisi uskonut, että tämä talonjuttu olisi häneen niin
koskenut." Hän aikoi tulla huoneeseen aukon kautta, mutta kun kuuli
Heleijan avaavan ovea, niin ajatteli: "Jos hänen laitansa todella on
vähän niin ja noin, niin täytyy tehdä hänen mielikseen. Tuollaiset
ihmiset voivat suutuksissaan vaikka mitä tehdä."

Ovi avautui ja emäntämme astui ehdottomasti askeleen taaksepäin, kun
hän näki Heleijan seisovan niin lähellä itseään. Hänen mieleensä
johtui sinä silmänräpäyksenä kaikellaisia juttuja hulluista. Mutta
tarkemmin Heleijaa katseltuaan, huomaamatta mitään mielenhäiriön
oireita, vielä vähemmin raivokohtauksen tapaista, liikkasi hän tytön
jälessä tupaan.

"Hyvää päivää", sanoi hän sitten --"vaikka kasvoistasi päättäen
sinulla toivottamattakin on hyvinvointia kyllältä."

"Oi", vastasi Heleija hilpeästi, "hyvää ei koskaan saa liiaksi.
Taisittepa minua vähän säikähtää?"

"Ja sinä luulet olevasi ainoa, joka et pelkää", naurahti ravintolan
emäntä keventynein mielin, sillä hän näki kohta että Heleija oli
entisensä. Silmäillessään tupaa harmitti häntä kuitenkin, että
Heleija vielä sellaisten tapausten ja tekojen jälkeen saattoi olla
entisellään. Sentähden hän jatkoi: "Nyt saat jättää kaikki metkusi
sikseen! Olen tullut tänne pulmakseni kanssasi vakaan sanan. Mutta
saatan lähteä sitä sanomattakin."

Rouva Dotin istuutui uuninpenkille ja asetti eteensä pöydälle
mukanaan tuomansa nyytin. Heleija toi ikkunan luota tuolinsa,
asettuen vierastaan vastapäätä.

Tämä ensi työkseen veti kaulahuivinsa poimuista silmälasinsa esille.
Sitten hän silitti esiliinaansa, kumartui Heleijaan päin, pani lasit
nenälleen ja alotti: "Tyttö, tyttö, mitä olet tehnytkään! Menet
työntämään Holderin Fritzin veteen, koskei hän tahdo sinua kosia, ja
kun nuo suuret rouvat sinua teostasi nuhtelevat, olet niin tuhma,
että ajat heidät talostasi!"

"Koskei hän tahtonut minua kosia?" huusi Heleija suuttuneena. Emäntä
otti lasit nenältään, niinkuin tapansa oli aina milloin ei itse
puhunut. Mutta Heleija jatkoi: "Tuon ovat muut teille uskotelleet,
vaikka teidän pitäisi tietää millaisia teidän suuret rouvanne ovat.
Ja heidän pitäisi ensin ajatella omaa syytään, miten kauvan he minun
korvaani toitottelivat että Fritz väijyy, tehdäkseen minulle jotain
pahaa, kunnes minäkin sen uskoin."

"Olkoon niinkin", vastasi ravintolan emäntä, asettaen jälleen lasit
paikoilleen, "sillä asiaan ei lopullisesti vaikuta lainkaan mitenkä
se on ollut. Koko juttu on tämä: sinä olet köyhä tyttö ja he ovat
isosia naisia. Vaikka he itse olisivat työntäneet Fritzin puroon,
niin se ei siihen vaikuta, sillä köyhän tytön ei sovi kohdella suuria
rouvia niinkuin sinä olet tehnyt. Olen aina ajatellut, että sinun
luonteisellesi pakostakin kerran käy hullusti. Köyhyys ja ylpeys
ovat huonoja aviokumppaneita. Ylpeydelläsi olet suututtanut kaikki
ihmiset ja kuka tietää miten vielä voi käydä, ellet ajoissa käänny.
Mene siis vielä tänä päivänä noiden isoisten naisten luo ja pyydä
heiltä anteeksi rikoksesi. Walleriina-rouva on itse hyvyys, kun
ei häntä vain ehdointahdoin ärsytetä, niinkuin nyt on tapahtunut.
Sitäpaitsi..."

Heleijan poskilla vuorottelivat rouva Dotinin puheen aikana
alituiseen valkoiset ja punaiset pilkut. "Sitähän minäkin, että
teillä on vielä lisättävänä joku 'sitäpaitsi' tai kaksikin. Se on
kaikki sitä samaa, ja joka kerran suun täydeltä puhuu, se voi puhua
enemmänkin. Sanon vaan että minun korvaani ei pysähdy kymmeneskään
osa teidän puheestanne."

Emäntä asetti jälleen lasit paikoilleen, sanoen rauhallisesti:
"Se on sinun asiasi. Tee miten tahdot, kuuntele tai et. Mutta
minä puhun, koska se on minun velvollisuuteni. Tuo Liisun asia
olisi aivan oikea ja kauniskin, ellet olisi köyhä tyttö, jolla on
tarpeeksi huolehtimista itsestäsikin. Ja luuletko sinä tekeväsi
hyvää sisarellesi vapauttaessasi hänet vitsauksesta, jonka hän
itse on itselleen hankkinut, nostaessasi hänen hartioiltaan surun,
joka voisi hänet saattaa järkiinsä paremmin kuin sinun puheesi,
joista välittämättä hän voi jatkaa yhtä kevytmielisesti kuin on
alottanutkin."

Heleija oli tietämättään kiertänyt käsivartensa Liisun ympärille,
joka seisoi juuri hänen edessään. Kun rouva Dotin otti lasit
nenältään, ikäänkuin ollakseen näkemättä mitä tyttö tuohon ehkä
vastaisi, lausui tämä tavallista hiljemmällä äänellä: "En puhu
mielelläni siitä asiasta." Ja nostaessaan lapsen syliinsä hän
jatkoi, puhuen enemmän tälle kuin emännälle: "Jokaisen täytyy tuntea
ympäristönsä ja tietää pahentaako vai parantaako hän asiansa. Niin,
Liisuseni, me emme pyydä anteeksi, silloin kun muitten pitäisi pyytää
meiltä, eikä meitä erota toisistamme muu kuin haudankaivaja. Niin se
on, ja sillä hyvä! -- Ettepä ole minulle sanonut, rouva Dotin, mitä
se nisu-ukko toimittaa, jonka teille Grunden markkinoilta toin? Jos
se olisi ollut elävä, niin se olisi syönyt teidät, sensijaan että
te syötte hänet. Ja teidän oluestanne olisi hänen nenänsä jo aivan
punainen."

"Niin", sanoi emäntä ja pisti lasinsa jälleen kaulahuivin poimuihin,
"opeta karhua tanssimaan, pian se jälleen ryömii nelin! Ja vaikkapa
joskus kuulisin että olet kerrankin tullut järkiisi, niin pian
sinulla on jälleen vanhat temppusi. Niin suuri ja väkevä kuin
oletkin, olet kuitenkin pelkkä lapsi. Olen sinulle sanonut: tee
miten tahdot, mutta älä myöskään luule saavasi minulta turvaa, ellet
neuvojani seuraa. Eipä siltä, etten sinun tähtesi uskaltaisi rikkoa
välejäni noiden suurten rouvien kanssa. Mutta ei pidä myöskään
sanottaman, että Reickerin emäntä on hänen uppiniskaisuuttaan
tukenut. Nyt tahdon minäkin kerran sanoa: niin se on, ja sillä hyvä!
Jumalan haltuun!"

"Silloinhan se joltain kuuluu, kun te sen sanotte", naurahti Heleija.
Hän näki emännän hetken epäröivän pitikö hänen poistua aukon vai
oven kautta. Mutta ihminen mieluummin poistuu samaa tietä kuin on
tullutkin.

Heleija ei ollut ensinkään sillä mielellä, kuin hän uskotteli
emännälle olevansa. Hän jäi seisomaan talon edustalle, katsellen
vanhuksen jälkeen. Emäntä Dotin oli ainoa, jolta hän saattoi odottaa
osanottoa ja apua hädässään -- hän oli vähällä huutaa vanhuksen
jälleen takaisin. Mutta emäntä olisi pysynyt sanassaan, eikä Heleija
puolestaan saattanut pyytää anteeksi, vaikka olisi tahtonutkin.

Illalla heinätyöstä palaavien ohikulkijain pilapuheet vahvistivat
häntä yhä pysymään entisessä uppiniskaisuudessaan.

Jos edelliset yöt olivat olleet ikäviä, niin eivät seuraavat suinkaan
olleet iloisempia.

Hätä uhkasi entistä ankarammin. Hän oli ärtynyt ja katkera ihmisille,
jotka niin väärin käyttäytyivät häntä kohtaan. Ja kuitenkaan hän ei
ollut milloinkaan painavammin tuntenut kuinka kipeästi hän heitä
tarvitsi.

"Mitäpä minusta!" sanoi hän huolestuneena, istuen vuoteessaan.
"Mitäpä minusta! Jos olisin yksin, niin he eivät voisi minua pakottaa
mihinkään niin kauvan kun niityllä kasvaa juuria ja purossa on vettä.
Mutta Liisun tähden, jota tähän saakka olen ruokkinut vuohenmaidolla
ja teellä! Jos olisin voinut edes pitää vuoheni! Mutta anteeksi en
pyydä missään tapauksessa. Tahdon vielä tarjoutua työhön. En ymmärrä
kuinka minä, jota kaikki ennen ovat kilvan pyytäneet, nyt voin sanoa
ihmisille: antakaa minulle työtä! Mutta tahdon kuitenkin vielä
tarjoutua Liisun tähden. Niin teen kun teenkin huomenna. Mutta nyt
tahdon nukkua. Olkaa vaiti ajatukset, sen sanon teille viimeisen
kerran -- ja sillä hyvä!"

Tämän jälkeen Heleija kääntyi päättävästi kyljelleen, antaakseen
sanoilleen parempaa pontta. Mutta unipa ei saapunutkaan. Hän haki
vaistomaisesti ajatuksilleen uutta kiinnityskohtaa. Katseensa sattui
lapsen pieneen kätöseen, joka täydessä kuunvalossa lepäsi peitteellä
hänen vieressään. Samassa johtui hänen mieleensä mitenkä hänen
sisarensa lapsina olivat vaivanneet päätänsä tutkiakseen kädenselässä
olevista suonista tulevien miestensä nimien alkukirjaimia. Hän itse
oli silloin tehnyt heistä pilaa ja sisaret olivat arvelleet, että
kun Heleijan kädenselässä ei ollut mitään kirjaimia huomattavissa,
niin hän ei milloinkaan miestä saisikaan. Nyt, kun hänen täytyi
ponnistella äskeisiä ajatuksiaan vastaan, teki hänen mieli tutkia
kättään. Ja niin miltei itseään häveten kun hän tuon tekikin, hän
kuitenkin luuli selvästi voivansa lukea kädestään kaksi toisiinsa
kiertynyttä kirjainta. Hän tunsi punastuvansa yhä enemmän eikä
ilennyt enää käteensä katsoa. Sillä niin reipas ja rohkea kun hän
olikin ihmisten edessä, yhtä ujo oli hän itselleen.

Ja kun nyt Liisu, äkkiä heräten, näki hoitajansa niin iloisena ja
rupesi omalla tavallaan hänen kanssaan sopertelemaan, silloin pelkäsi
Heleija hänen viisaita silmiään. Oli aivan kuin lapsi olisi tahtonut
mainita tuon nimen, vaikka hän tiesi ettei tyttönen voinut lausua
ainoatakaan sanaa.

"Älä ole tyhmä, Liisu!" sanoi hän nopeaan. "Eihän se ole tottakaan.
Kuu katselee ikkunasta sisään, nähdäkseen oletko sinä hyvä lapsi, ja
kertoo sitten pikku veljilleen taivaassa että sinä nukut kiltisti.
Katsoppas, kun se on jo tuolla Gringelin kohdalla. Siellä se ensin
nauttii jotain virvoketta ja sitten se paneutuu maata."

Lapsi oli uudelleen nukahtanut.

Heleijasta tuntui nyt aivankuin hänen olisi pitänyt pyytää itseltään
anteeksi, että hänen kädessään oli F ja H kirjaimet. Sillä sitä hän
ei tullut ajatelleeksi, että suonihaarautumista saattoi lukea mitä
vain itse halusi.

"Tyhmyyksiä", sanoi hän kädelleen. "Minä en tarvitse miestä. En
häntä enkä ketään muutakaan. Mutta veli -- se olisi vallan eri asia.
Olisihan hauskaa kun olisi joku, jolle voisi uskoa kaikki. Ja veljenä
Holderin Fritz kyllä olisi minunkin mielestäni hyvä. Jos hän olisi
minun veljeni, kuinka pitäisinkään huolta hänen tavaroistaan! Olisin
koko päivän häntä auttamassa. Iltasin siivoisin ja puhdistaisin
työhuoneen. Sitten hänen pitäisi saada siisti kaulahuivi, sillä
tuota hänen kauluslaitostaan en voi kärsiä, ja nuo pitkät tupsut
leikkaan hänen piipustaan jo ensi päivänä. Polttakoon vain tupakkaa
minun puolestani; se nyt näyttää kuin miehelle kuuluvan. Ja ilman
liiviä kuin mikäkin hampuusi! On kurjaa kun noin kaunisvartaloinen
ihminen ei pidä parempaa huolta itsestään. Hän on kauniin poika,
minkä milloinkaan olen nähnyt. Mutta nuo pitkät villit hiukset eivät
häntä ensinkään kaunista, vain likaavat takinkauluksen. En myöskään
kieltäisi häneltä oluthaarikkaa silloin tällöin, mutta rahat tietysti
pitäisi olla minulla".

Näin hän ajatteli. Mutta pian häipyivät sanat ja kohta ajatuksetkin.
Hänen silmänsä sulkeutuvat. Hän tuskin enää kykenee käsittämään mitä
kaksi talon ohi kulkevaa keskenään puhelevat.

Toinen sanoo: "Nyt hän entistä paremmin tarvitsee reipasta vaimoa,
sormi kun on pilalla."

Heleija ajattelee uneen vaipumaisillaan: "He tarkottavat Fritziä."

"Ja Eeva kai on äitinsä tapainen", sanoo toinen. "Siinä vasta muoria
on!"

"Eeva" -- ajattelee Heleija vielä, eikä sitten enää muuta. Hän on jo
nukahtanut.

Miten kauvan hän tällä kertaa nukkuukin. Herätessä on jo täysi päivä.

Hän kuulee tuvassaan puhuttavan. Ovatko nuo tuhmat rouvat
taasen siellä? Mutta hänellä ei ole aikaa ihmetellä, hän kuulee
tamppimyllyn Reetan sanovan: "Heleijan täytyy tulla aivan paikalla
Ulrikin-niitylle työhön!" Hän pukeutuu kiireesti, ja sillaikaa
Walleriina-rouva vastaa jotain Reetalle. "Nyt Walleriina-rouva lyö
polviinsa", ajattelee Heleija itsekseen. "Nyt se alkaa. Aivan oikein!"

"Sillä niin totta kuin isävainajani oli kankuri, tässä istun ja
sanon: kyllä Heleija tulee aivan paikalla!"

Hän on jo ulkona ja ihmettelee miksi hän kulettaa kärryjä mukanaan.
Eihän hän niitä siellä tarvitse. Hän on jo myöskin joutunut kauvas
Ulrikin-niityn ohi. Hän on Ulrikin-metsässä ja kulkee jälleen
kotiinpäin. Hän kuulee vielä takanaan talonpoikaisvaimon äänen.
Havuneulaset tuoksuvat niin väkeviltä. Silloin astuu yhtäkkiä Fritz
esiin puun takaa -- mutta ei enää Ulrikin-metsässä, vaan hänen omassa
puutarhassaan.

Fritz tarttuu hänen käteensä.

"Päästä minut irti!" sanoo Heleija. "Tahdon pitää käteni vapaana."

Hän katsoo Fritzin kasvoihin. Ne ovat kalpeat, mutta niin
hyvännäköiset, että oikein sydämeen koskee.

"Eikö niin?" sanoo hän Fritzille. "Sinä olet tahtonut minut omaksesi?
Et ole tilannut itsellesi mitään kirvestä? Olen aina ajatellut että
sinä minut ottaisit, saadaksesi talosi hyvään kuntoon."

"Niin", sanoo Fritz ja katsoo häneen, "se on kyllä pahasti! Mutta kun
mummo on kerran lukinnut laatikkonsa, niin ei sulhaspaitakangasta
voida enää panna pois. Sitä ei nyt enää voi muuttaa."

Sen käsittää Heleijakin. "Koska niin on", sanoo hän surullisesti,
"niin se on tosiaankin liian myöhäistä. Mutta älä niin narrimaisesti
pidä minua kädestä!"

"Koskeeko? Niin, olenhan minä väkevä. Olen Hurja-Fritz."

"Yhtäkaikki. Ja vaikka olisit kymmenesti väkevämpi, niin en sinua
pelkää. Mutta älä katso minuun noin, en voi sitä kestää. Oi Fritz,
mitä sinä Gringelin Eevalla! Hänestä ei ole sinulle. Kukaan muu ei
sinulle sovi kuin minä. Kunpa en olisi sinua puroon sysännyt; nyt
sinä ehkä luulet etten sinusta huoli. Sinä ajattelet että Eevalla
on rahaa, mutta Gringelissä on paljo lapsiakin. Ja sinun työkalusi!
Ne Eeva heittää nurkasta toiseen, niinkuin hänen tapansa on. Ja
kaikkialla on likaa ja siivottomuutta. Mutta päästä nyt irti, en
anna noin tarttua olkapäihini. Päästä -- oi Jumala, en ymmärrä mikä
minun on! En ole vielä milloinkaan tämmöistä tuntenut. Tällaista on
varmaankin taivaassa -- ellei samalla niin ahdistaisi!"

"Mikä sitten?"

"En tiedä."

"Jospa tuo Liisu olisikin sinun lapsesi, tai jos sinulla olisi toinen
lapsi, joka olisi sinun omasi!"

"Mutta tuoltahan tulee heisipuu ihan taloni eteen. Ja miksi vanha
Schramm on punaiseen kirkkotakkiinsa puettu? Ja hän kulettaa
käsivarresta Walleriina-rouvaa. Eihän semmoistakaan ole milloinkaan
ennen tapahtunut, että vanha rouva on morsiusneitona, tyttärensä
häissä. Oi, älä ota häntä, Fritz! Älä ota Gringelin Eevaa! Ja päästä
minut irti, muuten minun täytyy puristaa sinut kuoliaaksi -- etkä
sinä sitten enää voi ottaa Gringelin Eevaa."

"Purista, purista minut kuoliaaksi!" sanoo Fritz, kiertää
käsivartensa hänen ympärilleen ja painaa huulensa hänen huuliaan
vasten.

"Päästä minut irti!" huutaa Heleija suuttuneena ja kuumat veret
syöksyvät hänen kasvoihinsa. Hän työntää Fritzin rajusti luotaan,
niin että tämä viskautuu kauvas, niinkuin silloin Ulrikin-sillan
luona. Hän itse kaatuu, lyöden päänsä puuta vasten.

Kuinka kylmä tuo puu onkaan. Niinkuin se ei olisikaan puu, vaan
kalkkiseinä. Hän kiertää hapuillen kätensä sen ympärille, sillä äkkiä
on tullut yö, vain pieni nelikulmainen pilvi tuolla vastapäätä on
jonkun verran valoisampi, muuten koko seutu on pimeä ja puutarha
samoin.

Se on todellakin seinä, jota vastaan nojautuneena hän istuu. Maa
hänen allaan on pehmeä kuin vuode. Vieressään hän kuulee hiljaista
hengitystä. Hän tuntee olevansa paitasillaan. Häpeän puna polttaa
hänen kasvojaan yhä tulisemmin. Fritz on häntä suudellut! Ja kuinka
hän on itse puhunut Fritzin kanssa! Eihän hän ole voinut puhua sillä
tavalla! Eihän hän ole saattanut antaa miehen itseään suudella!
Mutta hänhän tuntee vielä pinnistystä rinnassaan siitä, että hän
niin lujasti puristi Fritziä itseään vasten. Hän tuntee vielä
huulillaan Fritzin huulten lämpimän kosketuksen ja sydämessään ennen
aavistamattoman tunteen.

Ja kuitenkin kevyt hengitys hänen vieressään on Liisun. Nelikulmainen
valoisampi ala on hänen kamarinikkunansa. Hän istuu vuoteessaan.
Onkohan kaikki ollutkin vain unta?

Kuinka hyvältä tuntuisi, jos niin olisi! Silloin ei sekään pitäisi
paikkaansa, että Fritz kosii Gringelin Eevaa. Sillä sitä ajatusta hän
ei voinut sietää. Mutta silloinhan sekin, että hän rakastaa häntä,
Heleijaa, olisi myöskin unennäköä, ja se häntä suretti.

Jos hän nukkuisi uudelleen, niin hän ehkä näkisi edelleen unta
samasta asiasta. Kuka tietää mitä hän vielä unissaan tekisi! Hänen
kasvojaan vieläkin polttaa, ajatellessaan mitä jo on tehnyt. Mitähän
Fritz hänestä ajattelee? Mitä nuo naiset nyt sanovatkaan!

Hän oikein itkee suuttumuksesta itseään kohtaan, ettei hän voi
vapautua noista tunteista eikä edes tahtoisikaan vapautua, ei mistään
hinnasta!

"En välitä Fritzistä rahtuakaan!" sanoo hän ääneen. "Menköön
Gringelin Eevan kanssa naimisiin. En välitä hänestä! En välitä
kenestäkään! Niin se on, ja sillä hyvä!" Mutta hän ei pääse itsestään
selville. Hän yhä sekottaa toisiinsa unen ja todellisuuden.

Hän menee avonaisen ikkunan luo vilvottelemaan.

"Jospa menisin uimaan!" sanoi hän itsekseen.

Hän tietää ettei Liisu herää ennen aamua. Hän pukeutuu.
Muistellessaan tunteitaan Fritzin sanoessa: "Jos sinulla olisi toinen
lapsi, joka olisi omasi", koskee hänen sydämeensä pikku Liisun
puolesta kuin hän olisi todella tahtonut luopua tyttösestä. Hän
pyytää sydämessään nukkuvalta anteeksi. Sitten hän rientää uimaan.

Mutta seisoessaan lymypaikassaan, jossa niin usein ennenkin on
öiseen aikaan uinut, hän ei voi pakottaa itseään edes kaulahuiviaan
riisumaan. Muulloin hän oli vapaasti kuin lapsi heittäytynyt
viileään virtaan. Mutta nyt -- hän tietää ettei kukaan häntä näe, ja
kuitenkaan hän ei voi. Hän häpeää puita, taivasta, vettä, yötä ja
itseäänkin.

Onko hän sitten tehnyt jotain pahaa?

Kun hänen mieleensä johtuu Gringelin Eeva, niin sydämensä on tuskasta
pakahtua. Tässä hän nyt seisoo. Syvyys houkuttelee häntä tuhansin
äänin sellaisenaan heittäytymään sen viileään syliin. Hiljainen
tuulenpuuska häntä pelottaa, hän pakenee kotiinsa kuin arka kauris.

Ensimäinen uniko hänet niin muutti? Muulloin hän ei pelännyt ketään.
Eikä hän nytkään pelkää muiden voimaa, hän pelkää omaa heikkouttaan.
Ja sitä hän ei tuntenut vielä tunti aikaisemmin.

Nousevan aamun ensimäinen puna heijastuu hänen pieneen rikkonaiseen
peiliinsä. Hän katselee lasta. Se oli kuitenkin herännyt hänen poissa
ollessaan. Se oli istuutunut vuoteeseen ja itkenyt. Sitten se oli
nukahtanut istualleen, ruumis etukumarassa. Hän polvistuu vuoteen
viereen ja kiertää hiljaa käsivartensa tytön ympäri.

"Usko minua, Liisu", sanoo hän nukkuvalle, "sinusta en luovu
elämässäni. En tarvitse muita lapsia kuin sinut. Eikä minusta tule
sittenkään huono ihminen. Mitään sellaista kuin äsken en varmaankaan
tee tajuissani, sen voit uskoa Liisuseni, ja äitivainajani taivaassa
on minua auttava, etten tee niin enää unissanikaan."




22.


Holderin Fritzin luonnostaan vahva terveys oli sillaikaa voittanut
sairauden. Hän sai jälleen liikkua vapaasti ulkona.

"Onpa sentään kummallista", sanoi hän istuutuen puutarhansa tuolille,
"että sairaanaolostakin on jotain oppimista! Terveenä tuskin
huomaamme aurinkoa ja taivasta, puita ja ruohoa ja kaikkea muuta
mitä ympärillämme on. Mutta kun olemme viikon pari sairaina, niin
aivan uusi, eloisa, hyörivä ja häärivä maailma avautuu silmiemme
eteen. On kuin noiduttua, että nyt huomaan erikseen jokaisen maassa
makaavan kiven, jokaisen siipiään puhdistavan hyttysen ja jokaisen
ruohonkorren. Siitä vasta näen, miten tuhmaa entinen hurjisteluni on
ollut. Vaikken kykenisi yhtään jäsentä liikuttamaan, niin kykenen
kuitenkin olemaan kunnon mies."

Samassa seisoi isoäiti hänen edessään. Vanhus itki.

"Mitä te itkette, mummo?" kysyi Fritz.

Vanhus nyyhkytti: "Oi hyvä Jumala! Että nyt taasen istut tuossa ja
olet terveenä -- sehän minua itkettää."

"Olette tuhma, mummo", sanoi Fritz. -- "Joko olette järjestänyt tuon
asian -- tiedättehän kenenkä kanssa?"

"Odotahan nyt, kunnes jälleen vahvistut ja voit itsekin siellä käydä."

"Eikö muuta puutu?" kysyi Fritz. "He siis tietävät senkin, että olen
vaaninut Eevaa, saadakseni puhua kahdenkesken hänen kanssaan?"

"Tietysti, poikaseni, tietysti", vastasi vanhus. "On se kuitenkin
omituista tämä ihmiselämä. Kuulehan, Fritz, etkö kerran ihmetellyt,
kun sinun työpajasi oli perinpohjin siivottu?"

"Tarkotatte: tuohon vanhaan aikaan?" Niin nimitti Fritz muutoksensa
edellistä aikaa.

"Sitä juuri", vastasi isoäiti.

Fritzin mieleen juolahti nyt asia. "Niin, siivosittehan te kerran
salaa työpajani, kun pelkäsitte minun raivostuvan, jos saisin siitä
tiedon. Ja minä raivostuin silloin, en ollut löytää työkalujani."

"Kyllä kai", arveli vanhus, "kun olit tottunut niitä etsimään ympäri
nurkkia lastujen alta."

"Niin", sanoi Fritz, "se oli viimeisten Grunden markkinain jälkeisenä
aamuna, jolloin minä -- te tiedätte kyllä jo mitä, enhän mielelläni
ajattele tuota entistä aikaa. Olin silloin raivoissani, kun minun
täytyi hakea kalujani oikeilta paikoiltaan. Vajan ovikin oli sulettu."

"Arvaappa kerran, Fritz, kuka sen teki! Minä se en ollut".

Fritz mietti hetkisen ja sanoi sitten suuttuneena itsekseen: "Pitääkö
minun aina ensiksi ajatella _häntä?_ Johtuupa mieleeni että hän olisi
voinut sen tehdä. Vaikka onhan se mahdotonta."

"Voinhan sen sinulle sanoa, Fritz. Heleija sen teki."

"Siis kuitenkin?" Fritzin kalpeille kasvoille nousi tumma puna. Hän
tunsi sen ja huudahti suuttuneena: "Walleriinan Eevastahan teidän
piti puhua!"

Niin hän huusi, ja kuitenkin hän olisi mielellään tahtonut tietää
oliko vanhuksen puheessa perää. Mutta eikö hänellä sidotussa
kädessään ollut lahjomaton vastatodistaja? Heikkouteensa suuttuneena
hän jatkoi: "Ellei kaikki ole kunnossa siksi, kun alan jälleen ulkona
käydä, niin menen Amerikkaan."

Vanhus pelästyi. Hän alkoi jo pelätä ettei voisikaan toteuttaa
aiettaan.

"Mitä siitä enää puhutkaan, Fritz poikaseni?" puheli hän kuin ilman
aikojaan. "Asia on jo päätetty. Walleriina-rouva on lyönyt polviinsa
ja sanonut: Tässä istun ja sanon: sellaisen pariskunnan, kuin minun
tytöntynkäni ja rouva Holderin pojanpojan, on itse taivas yhdistänyt.
Tulkoon mestari Holder vain itse puheilleni! Hän on ollut hyvillä
mielin siitä, että sade on miltei maahan kukistanut Heleijan talon.
Kaupungin rouvat niin kauvan pelottelivat Heleijaa -- voinhan sen
sinulle nyt jo sanoa, Fritz -- että sinä muka väijyit kirveellä
Heleijaa tehdäksesi hänelle vaikka mitä, kunnes tyttö suuttui, ja
mitä sitten tapahtui, sen tiedät. Ja kun Heleija huomasi ettei se
ollutkaan totta, silloin hän suuttui vielä kerran ja ajoi kaikki nuo
naiset talostaan. Nyt he iloitsevat että tytön on käynyt huonosti."

Oli uskallettua isoäidin jo nyt mainita Fritzille Heleijan teko ja
siten antaa hänen huomata, että asian oikea laita tunnettiin kaikista
hänen salaamisyrityksistään huolimatta. Vanhus tiesi sen vallan
hyvin. Hän oli aikonut odottaa siksi kunnes Fritz, rauhallisemmaksi
tultuaan, voisi iloita siitä että hänen vakuutuksensa neuvotteluista
Walleriina-rouvan kanssa olivat pelkkiä verukkeita. Mutta Fritzin
yhä uudistuvat kiivaat vaatimukset liiton vahvistamisesta eivät enää
myöntäneet asian lykkäystä.

On tarpeetonta mainita millaisella jännityksellä isoäidin silmät
seurasivat pojanpoikansa kasvonilmettä mainitessaan tuon arveluttavan
kohdan. Kuinka hänkin kalpeni nähdessään Fritzin vielä entisestään
kalpenevan ja huuliaan purevan.

Mummo ei tiennyt että suuttumus, jonka hän näki nousevan Fritzin
kasvoille, johtui juuri siitä ajatuksesta, miten suuren ilon tieto
hänen erehdyksestään Heleijan mielenlaadun suhteen olisikaan
tuottanut, ellei tuo tieto nyt olisi tullut liian myöhään. Se oli
suuttumusta itseensä, että hänen mieleensä oli johtunut tuo onneton
Eeva-juttu, josta hänen nyt täytyi pitää kiinni, vaikka häveten
huomasi olleensa siinä hyvin yksinkertainen. Mutta hänen täytyi
ihmisten tähden pysyä päätöksessään, ja tuntiessaan tuon pakon
kamalan painon, hän huudahti suuttuneena: "Ne teidän ihmisenne! Mitä
he tietävät? He sanovat että minä muka väijyin Heleijaa, voidakseen
sitten sen johdosta minua moittia ja pilkata."

"Ei niin", koetti vanhus hyvitellä. "Sinä luulet että he ovat muka
paheksuneet sitä, että sinä olit Heleijaan mieltynyt. Mutta niin
ei asia ole. Siitä he ovat sinua päin vastoin kiittäneet. Mutta
se ei ole ollut heidän mielestään oikein, että alotit asiasi niin
eriskummallisella tavalla. Joka tahtoo ihmisiltä jotain salata, hän
vasta oikein heidän uteliaisuuttaan herättää. Ja jos joku koettaa
jotain salata, niin he luulevat että on ollutkin salattavaa,
sillä hyvää ei kenenkään tarvitse salata. Sinä olet niin paljo
ajatellut muita ihmisiä ja käyttäytynyt niin salaperäisesti, että
olet pelästyttänyt itse Heleijan ja sitten ihmisten tähden sanonut
liikkuneesikin Gringelin Eevan vuoksi. Ihmiset ovat arvelleet että ei
pitäisi heistä niin paljo välittää."

Isoäidin huomio kääntyi jälleen potilaan hyvinvointiin. Hän oli
itselleen suuttunut siitä, että oli tämän aikaansaanut. Olihan
saunaisäntä painanut hänen mieleensä, että piti tarkasti välttää
kaikkea mielenliikutusta ja suuttumusta. Hän meni toimittamaan
pojanpojalleen virvottavaa juomaa.

Fritzille oli isoäidin poistuminen mieleen. Hänen oli vaikea olla
enää suuttunut eikä hän voinut sietää ajatusta, että isoäiti näkisi
hänet surullisena taikka huomaisi hänen ajattelevan Heleijaa.

"Se on muka ollut tyhmää, että olen niin paljon ajatellut muita
ihmisiä", sanoi hän itsekseen. "Ja ketkä niin ovat arvelleet?
Ihmiset! Ihmiset sanovat ettei pidä niin paljon välittää ihmisistä.
Taivaan nimessä! Tuosta voisi joutua aivan pyörälle! Ja hulluinta
siinä on, että he ovat oikeassa. Se on siis narri, joka välittää
ihmisistä. Ja se on vielä suurempi narri, joka tekee jotain heidän
kiusakseen, kuin se joka koettaa olla heidän mielikseen. Ja minä
muka olen tullut toiseksi, paremmaksi mieheksi ja syvälliseksi
ajattelijaksi. Hurjistelua, nulikka, tuota sinun vanhaa
hurjisteluasi! Sinä muka olet ollut jotain, kun olet käyttäytynyt
oikein naurettavasti. Taivaan nimessä! Jos voisin edes tehdä sen
tekemättömäksi, mutta tässä minun täytyy olla tyhmyyteeni kytkettynä
kuin lapsi pahaantekoonsa." "Jospa asia olisikin niin, kuin vähän
arvelen! Mutta sekin saattaa olla vain ajatusteni kuumehoureita.
Mummo ei ole milloinkaan oikein selvästi tahtonut sanoa, onko hän
todellakin suorinut Eevan asian valmiiksi, ja on aina puhunut
Heleijasta aivankuin ohimennen. Ei olisi ensinkään mahdotonta,
että hän on vain sanonut käyneensä Walleriina-rouvan luona. Enkä
tiedä kuinka iloinen olisin, jos asia olisi niinpäin. Mutta minun
on mahdotonta sanoa siitä mummolle mitään. Hurjistelemaan en enää
rupea, olkoon miten hyvänsä. Mitä kerran sanoo, siinä on pysyttävä,
vaikka sydän kahtia halkeisi. Jos saisin Heleijan omakseni, niin
olisin jo huomenna terve. Jospa vain tietäisin mitä hän on ajatellut
ihmisten sanoessa, että olen tahtonut häntä kosia. Jos tietäisin,
onko hän tekoaan katunut? Oikeinkohan itkenytkin? Tekisin vaikka mitä
saadakseni asiasta selkoa. Tuolta tulee mestari Schnödler. Jospa
voisin häneltä urkkia! Mutta hän on liian viisas. Kylläpä olisi
hullua, jos minun täytyisi ottaa tuo Eeva, en voisi sen jälkeen enää
koskaan tulla oikein terveeksi, sen tiedän. Enkä tahtoisikaan tulla
terveeksi."

Mestari Schnödler huomasi, mitä Fritzin teki mieli tietää.

Ja kun Walleriinan Eevallekin oli eduksi, että puhemies vastasi
samaan nuottiin kuin mummo oli häntä kehottanut, niin hän esitti
asian Eevan kanssa jo aivan valmiiksi sovituksi ja kaupungillakin
tunnetuksi. Ihmiset olivat muka jo kauvan aavistaneet että näin
kävisi. Niitä muutamia puheita, että Fritzin kosiminen oikeastaan
olisi tarkottanut Heleijaa, ei uskottu, koska Holderin Fritz ei ollut
niitä miehiä, jotka huojuvat sinne tänne.

Fritzissä saivat saunaisännän puheet aikaan sellaisen
mielenliikutuksen, että hän antoi jälleen kantaa itsensä vuoteeseensa.

Saunaisäntäkin käytti hyväkseen tätä asian tilaa. Hän saattoi
vanhuksen hyvinsovitetuilla rauhotuspuheillaan pian mitä suurimpaan
tuskaan.

Ikäänkuin ohimennen hän sanoi, että Fritz näytti luulevan mummonsa
koettaneen vain uskotella täyttäneensä hänen toivomuksensa. Sen oli
saunaisäntä huomannut, vaikkei hän sentään tahtonut väittää, että se
arveluttava käänne, joka jälleen näytti uhkaavan paranevaa potilasta,
johtuisi suorastaan siitä. Mummon piti vain tarkasti välttää kaikkea
keskustelua tuosta asiasta.

"Mitä siihen tulee, että tuo riivattu mies sanoo ylihuomenna
lähtevänsä Amerikkaan, niin siitä me pian selvän otamme. Niinkuin
hän muka kaiken lisäksi vielä kaipaisi merikipua! Minäpä tiedustan
onko tuo Walleriina-rouvan asia jo selvä, ja ellei ole, niin minä sen
selvitän. Älkää olko millännekään, rouva Holder, merellä kuoleminen
ei ole läheskään samaa kuin pudota katolta ja taittaa niskansa."

"Aivan oikein, mestari", alotti vanhus. Mutta mestari saattoi hyvin
arvata, että vanhus tahtoi sekaantua asiaan ja ehkäistä hänen
puhemiestoimensa. Siksi hän sanoi itsellään olevan kovin kiireen,
puhui miltei kuoleman kynsissä olevan tahdon pyhyydestä ja riensi
pois ennenkun vanhus oli ennättänyt saada sanaakaan suustaan.

Siinä nyt oli tuo hyvä Holderin mummo. Saunaisäntä meni luultavasti
suoraa päätä Gringeliin.

Kun eukko astui sisään, tapasi hän Fritzin jälleen kalpeana ja
heikkona vuoteellaan ja kuuli hänen heikolla äänellä hourailevan
jostakin "kuumekoirasta".

"Oi Jumala!" ajatteli hän, "saunaisäntä oli sittenkin oikeassa, Fritz
hourailee jälleen. Jos hänen todellakin täytyy kuolla, niin en voi
unohtaa etten täyttänytkään hänen viimeistä toivomustaan Walleriinan
Eevan suhteen. Ja vielä lisäksi olisin hänen kuolemaansa syypää."

"Kas tässä, Fritz", sanoi hän, asettaen valmistamansa juoman
vapisevin käsin hänen viereensä.

Fritz yhä hiljalleen toivoi, että isoäiti oli häntä vain uskotellut.
"Schnödlerkin on voinut puhua noin vanhuksen neuvomana", ajatteli hän
itsekseen. Tosin saunaisännän yksityispuheet eivät näyttäneet pitävän
yhtä hänen otaksumiensa kanssa, mutta pääasiallisesti ne soveltuivat
hänen toivomuksiinsa. Ja kuitenkin täytyi hänen myöntää: "Uskon näin
ainoastaan sentähden, että toivoisin asian niin olevan."

"Mummo!" sanoi hän. "Te ette olekkaan suorittanut tuota asiaa
valmiiksi. Te olette kuin kuumehoureen koira..."

Vanhus löi ajatuksissaan kätensä yhteen. "Mutta Fritz..."

"Kuin ihmiset, tarkotin. Te olette kuin kaikki ihmiset. Te ette sitä
tahdo. Tahtoisitte minulle väkisin toisen."

Suuttunut ääni, jolla hän nuo sanat lausui, kaikui niin heikkona,
että se tärisytti vanhuksen mieltä enemmän kuin itse puheen sisällys.
Hän kuuli hengessään siinä jo kuolinkellojen sointua.

"Mutta, Fritz poikaseni, kuinka voit noin ajatella?" sanoi hän
itkien. Hän näki jo mestari Schrammin, hautausmenojen toimittajan,
seisovan mustaan viittaansa puettuna oven edessä. Ja hän päätti ensi
tilassa perinpohjaisesti korvata, mitä oli Eevan asiassa laiminlyönyt.

"Onhan se jo sovittu, Fritz, ja mitä vielä puuttuu, se on yhdellä
ainoalla sanalla tehty. Menen myöskin pastorin luo. Älä nyt vaan
suutu, silloin tulet taas huonommaksi."

Fritz näki vanhuksen ottavan viittansa. Hän alkoi todella pelätä,
että hän nyt vasta pakottikin mummonsa tekemään sen, minkä hän niin
sydämestään toivoi tekemättömäksi. Siitä huolimatta hän ei tahtonut
sisintään paljastaa.

"Ellei se ole vielä tehty", jatkoi hän, "niin antakaa sen olla,
mummo. Kuuletteko?"

Mummo ei uskonut vanhoja korviaan. Hän kääntyi, saadakseen silmillään
lisävahvistusta.

Mutta mummon tarkkaava katse osotti Fritzille, että hän oli vähällä
ilmaista sisimpänsä.

"Voin sen suorittaa jo itsekin. Luuletteko minua pieneksi lapseksi,
jolle uskotellaan mitä tahansa. Ei teidän tarvitse minun puolestani
tehdä semmoista, mikä ei ole teille mieluista."

Tuo lempeys koski aina mummon sydänjuuriin.

"Kuulkaas mummo! Jos en itse kykenekkään, niin kyllä aina löydän
jonkun, joka sen tekee."

"Saunaisäntä!" ajatteli vanhus mustasukkaisen tuskallisesti. "Ehkä
sentään ennätän ennen häntä. Matkalla Gringeliin on jos kuinka paljo
kapakoita."

"Teiltä en tahdo nyt mitään. Teidän ei pidä nyt mitään tehdä.
Kuuletteko? Muuten suututatte minut vielä enemmän!"

"Mitä puhutkaan, Fritz poikaseni! Onhan asia jo seposen selvä. Sinä
tulet vielä sairaaksi tarpeettomasta puhumisesta. Jospa mieluummin
voisit hiukan nukkua!"

Mummo istuutui tuolille ja näytti syventyvän neuleeseensä. Hän tahtoi
odottaa sairaan nukkumista.

Isoäidin viimeiset puheet olivat taas miltei eksyttäneet Fritzin. Hän
ymmärsi ettei hän tällä tavoin voisi koskaan päästä asiansa perille.
Ja huomatessaan ettei hän, uhmansa ja ylpeytensä kanssa hiljaa
taistellen, rohjennut näyttää kasvojaan viisaalle isoäidille, kääntyi
hän toiselle kyljelleen.

"Mummo! Tahdon sanoa teille jotakin, mutta -- jos tietäisin -- no,
älkää nyt viitsikö."

Hänen poskilleen nousi häpeän puna, kun ei isoäiti heti rientänyt
hänen avukseen. Silloin hänen mieleensä johtui että ehkä vanhus
sillaikaa, kun hän itse oli ajatuksiinsa vaipuneena, olikin poistunut
huoneesta. Fritz kääntyi ympäri. Vanhus oli tiessään. Viittakaan
ei ollut enää paikoillaan. Pelästyneenä sairas nousi istualleen.
"Nyt vasta hän on Walleriina-rouvan luo mennytkin!" johtui hänen
mieleensä. "Nyt tuli Heleija-toiveista loppu!" Nyt vasta hän oikein
tunsi, kuinka koko hänen onnensa riippui tuosta tytöstä. "Ja
täytyykö minun nyt naida Walleriinan Eeva? Mummo, mummo! Olettehan
vielä siellä! Kuulkaa!"

Mutta mummo ei kuullut. Hän oli todellakin matkalla Walleriina-rouvan
luo.

Juostessaan vajanoven eteen, lupasi Fritz pyhästi tästä hetkestä
heittää tällaisen verukkeilla elämisen; olkoon se kuinka
viekottelevaa tahansa.

Vanhus ei ollut enää vajankaan ulkopuolella.

Hyville päätöksille ominaista on, että ne tavallisesti tehdään liian
myöhään.




23.


"Usko minua, Liisu", sanoi Heleija vuoteen ääreen polvistuneena ja
kiertäen vasemman käsivartensa, nukkuneen lapsen ympäri. "Sinusta
en luovu elämässäni. En tarvitse muita lapsia kuin sinut. Eikä
minusta tule sittenkään huonoa ihmistä. Mitään sellaista kuin äsken
tapahtui, en varmaankaan tee tajuissani, sen voit uskoa Liisuseni,
ja äitivainajani taivaassa on minua auttava, etten tee niin enää
unissakaan."

Hän tunsi tämän päätöksensä pyhän vakavuuden, ja se antoi hänelle
uusia voimia. Muutenkaan eivät yölliset unikuvat voineet kestää
valoisan aamun raitista katsetta. Hänelle selveni yhä varmemmaksi,
että valvova Heleija ei ollut mitenkään vastuunalainen siitä, mitä
tuo uneksiva oli tehnyt tai saattoi tehdä. Vain osa siitä jäi
jäljelle: todellisuus, joka oli unen pohjana.

Tähän yöhön saakka oli tuon terveen, voimakkaan tytön sielu
sukupuolisessa suhteessa ollut täydelleen lapsen kannalla. Kun
hänestä aluksi tuntui vastenmieliseltä nähdä Fritzin hurjistelua,
niin se johtui hänen luonnollisesta hyväntahtoisuudestaan. Sittemmin
vahtitupanaisten loppumattomat varotukset ja neuvot totuttivat
hänet alati Fritziä ajattelemaan. Pelko, myötätuntoisuus, tuska
ja itsensäsyyttelemiset olivat kiihdyttäneet noita ajatuksia
sydämelliseksi osanotoksi ja syventäneet hänen sielunelämäänsä,
joka kuitenkin jäi yhä sukupuolettomaksi, kunnes mustasukkaisuus
vihdoinkin herätti hänessä naisen eloon. Unikuvat olivat vain olleet
kukan verholehtiä, jotka hedelmöittämisen jälkeen huoletta voivat
varista.

Pian oli hänen ainoa ajatuksensa: "Kunhan vain tuo Eevan asia olisi
pelkkää unennäköä! Muuten on kaikki hyvin."

Lapsen aamiaismaito vei Heleijan viimeiset rovot. Se ei häneen
koskenut. Nuo syvät, vuolaat tunteet paisuttivat hänen sydäntään
ääriään myöten, jättämättä suruille sijaa. Kurjuus ei kammottanut
-- hän pukeutui tietämättään kuin juhlapäivää varten. Siinäkin
näyttäytyi hänen sisäinen muutoksensa.

Seisoessaan pienen peilinsä edessä, jota hänen täytyi kääntää miten
milloinkin koko vartalonsa nähdäkseen, selvisi hänelle ensi kerran
eläessään kuinka kaunis hän oikeastaan oli. Tuohon täyteläiseen mutta
samalla kuitenkin solakkaan vartaloon verraten on Eeva vain kuin
varjo. Eikä hänellä ole sellaiset hiuksetkaan, niin kirkasväriset
ja paksut, aina lähes polviin saakka ulottuvat. Vain epäselvä tunne
siitä ettei kuitenkaan kaikki surut ole hälvenneet, saa hänen
huutamaan Liisulle: "Kyllä tästä vielä hyvää tulee, Liisuseni, tulee
varmaan!"

Jo oli aika lähteäkin, jos mieli täksi päiväksi työhön tarjoutua.

Hän ottaa Liisun käsivarrelleen, sillä yksin hän ei voi lasta taloon
jättää. Jos tämä nyt tapahtuisi Fritzin tähden -- kuinka helpolta
tuntuisikaan tuo yöllinen itsensä tarjoominen! Fritzin tähden hän
voisi pyytää noilta suurilta rouvilta vaikka polvillaan anteeksi, ja
murtuneen ylpeyden tuskat vain lisäisivät tuota toiseen sulautumisen
suloisuutta. Kuinka kaikki onkaan eilisestä muuttunut! Hän painaa
lasta rintaansa ja tuntee olevansa sille jotain velkaa, sillä Fritz
on hänelle nyt rakkaampi kuin tuo pieni olento.

Pian hän on kaupungissa. Luonnollista on, ettei hän lähde minkään
vahtitupanaisen luokse. Tuossa on talo, jonka yläosa on vihreäksi,
alaosa siniseksi maalattu. Molempien kerrosten omistajat ovat
keskenään vihoissa ja ilmottavat keskinäiset välinsä tuolla tavoin
ohikulkeville. Alakerroksessa asuvalla on paljo peltoja ja niittyjä.
Talon edessä on puolakärryt, mies paraikaa voitelee niiden pyöriä.
Hänen vaimonsa seisoo ikkunassa ja puhuu hänen kanssaan.

"Hyvää huomenta!" sanoo Heleija tavalliseen tapaansa. Mies vastaa
puoliääneen, aivankuin toivoisi ettei kukaan sitä kuulisi. Rouva
katsoo syrjään.

"Kuljin äsken maittenne sivu. Siellä näkyy olevan vielä paljo heinää
korjaamatta. Teidän kai täytyy ottaa lisäväkeä?"

Hän ei saa vastausta, ei mitään rohkaisevaa: "Niin, jospa tekin
voisitte tulla?" Heleijan sydän paisuu. Katsahdus Liisuun saa hänet
talttumaan. "Minä voisin teitä auttaa tämän aamupäivän", jatkaa hän.

"Tuolta tulee luullakseni Walleriina-rouvan renki", sanoo rouva
miehelleen. "Laita itsesi pian sisään!"

Heleija näkee hyvin, että nuo ihmiset pelkäävät Walleriina-rouvaa.
Jottei kuluttaisi suotta aikaansa, rientää hän edelleen sanoen
mennessään: "Vaikka eihän tuo minulle sentään oikein soveltuisikaan.
Teidän täytyy tulla toimeen omin voimin."

Mies, joka oli jo ennättänyt ovelle, näkee hänen menevän ja tulee
jälleen ulos työtään jatkamaan.

"Mutta siinä ei auta mikään!" sanoo Heleija. "Sinun täytyy saada
maitoa ja leipää, Liisu-rukka. Ja jos vain tuo Eevan asia ei ole unta
pahempaa, niin otan mielelläni vastaan enemmänkin tätä lajia."

Tuolta tulee Puutarha-Kasperi. Hän kiistelee, Heleijaa huomaamatta,
vaimonsa kanssa, joka seuraa häntä tyttärineen -- kaikilla on harava
olalla. "Se on sinun syysi! Jos olisit aikoinasi hommannut, niin
meillä olisi nyt väkeä. Mutta sinulle ei asia johdu mieleenkään,
ennenkun se jo pitäisi olla valmiina."

"Nytpä sattui!" ajattelee Heleija.

"Hyvää heinäpäivää!" sanoo hän ääneensä ja jatkaa ikäänkuin leikkiä
laskien: "Näen että haluaisitte Heleijan niityllenne, vaikkette arvaa
pyytää, kun tiedätte että olen aina viikkokausia edeltäkäsin tilattu."

Puutarha-Kasperi säikähtää, änkyttäen nolona: "Niin, monesti kyllä
-- omituinen sää, luulisin -- ellei -- niin, kuitenkin -- on melkein
liiaksikin varattu..."

Veri syöksähtää Heleijan kasvoihin. "Luulenpa melkein että luulette
minun tarjoutuvan", sanoo hän nauraen.

"Niinkö todellakin", sanoo Kasperi keventynein mielin. Hän aikoo
vielä vaihtaa jonkun leikkipuheen tytön kanssa, kun hänen vaimonsa
tahallaan, ikäänkuin epähuomiosta, töytää häntä haravalla päähän.
Kasperi oli mies, joka ymmärsi yskän. Hän nieli sanottavansa ja
jatkoi vaieten matkaansa.

Mutta yksi tyttäristä kääntyi mennessään: "Jokohan tiedät sen asian,
Heleija? Sunnuntaina viikon päästä ovat Holderin Fritzin ja Gringelin
Eevan häät."

Heleijan polvet vavahtavat. Se ei siis ollutkaan unta! Tuskansa
ahdistamana hän kuulee tyttöjen tirskuvan. Hän kokoo kaikki voimansa
ja sanoo nauraen: "Tänäänkö te sen vasta kuulitte? Minä olin jo
ennättänyt sen miltei unohtaa!"

Nuori vaimo, joka tulee häntä vastaan, sanoo toiselle: "Onpa se
Heleija itsensä somistanut! Hän varmaan luulee, että häät ovat jo
tänään."

Heleija puristaa tietämättään lasta pakottavaa rintaansa vasten
niin, että se miltei alkaa itkeä. "Eevan häihin toki pukeudun
hiukan paremmin", sanoo hän nauraen olkansa yli tuolle nuorelle
naiselle. Sitten hän kääntyy käsivarrellaan istuvan lapsen puoleen:
"Hyi, Liisu, emme me itke! Sitä iloa emme ihmisille suo. Naurahan,
Liisuseni, naura! Mekö päästäisimme tämän Gringelin Eevan korviin?
Mekö sallisimme noitten mahtavien rouvain riemuun ratketa? Mitä Fritz
minulle kuuluu? Tuollainen tuhma uni pitää unohtaa. En huoli ainakaan
hänestä! En huoli kenestäkään! Niin se on, ja sillä hyvä!"

Mutta hän sanoo sen aivan kuin kone. Hän katselee hämmästyneenä
ympärilleen: missä hän oikein on? Kun ei vain tekisi mitään
tyhmyyksiä! Todellakin, olenhan työhön tarjoutumassa. "Tule, Liisu --
mutta liian hyvännahkaisia ei olla!"

Siitä tulikin omituinen tarjoutuminen, jommoista tuskin oli
ennen Luckenbachissa nähty. Mutta tarjooja esiintyi ylpeänä ja
ylimielisenä, vaikka jokaisen hänen naurunsa takana väreili vaivoin
pidätetty itku, ja hilpeys pukeutui vain siksi niin hurjaan muotoon,
ettei tuo toinen mieliala pääsisi voitolle.

Harvat tunnustivat rehellisesti olevansa kynsin hampain sidotut
orpanuus-, sukulaisuus- y.m. suhteiden kautta. Iva, joka muualla
peittelemättä tuli hänen osakseen, oli omiansa vain yhä enemmän hänen
oikullista mielentilaansa kiihottamaan. Näytti siltä kuin hän ei
olisi ensinkään työstä välittänyt, vaan päinvastoin iloinnut, kun ei
sitä saanut.

Ulkonaisesti näin ylimielisenä reutoen ja sisällisesti tuskan ja
surun kanssa kamppaillen sattui hän kotimatkallaan tapaamaan mestari
Schrammin, joka oli ollut hänen äitinsä holhoojana ja sittemmin
hänenkin. Mestari katsoi häneen päätään pudistaen. Kun Heleija hänet
vihdoin saavutti ja kun vanhus ei huomannut läheisyydessä mitään
todistajia, sanoi hän: "Olen oikeastaan niinsanoakseni matkalla sinun
luoksesi."

Heleija ei ollut huomaavinaan, että mestari näytti itsekin miltei
ihmettelevän aikeensa rohkeutta. "Silloinhan meillä on sama tie",
sanoi hän astuen ohitse edelle.

Mestari asetti askeleensa niin, ettei kukaan ohikulkija huomaisi
hänen Heleijaa seuraavan. Eikä hän muuten olisi kyennyt tyttöä
seuraamaankaan tinkimättä käytöksensä arvokkuudesta -- niin nopeaan
tyttö kulki hänen edellään.

Vihdoin hän saavutti tytön hänen talonsa luona.

Sisääntultua asetti Heleija lapsen, joka ei milloinkaan ollut hänestä
tuntunut niin raskaalta, lattialle, antaen sille leikkikaluiksi pari
pelikorttia -- ainoat jäännökset vahtituvan loistoajoilta.

Mestarikin tätä ihmetteli. "Olet käynyt työtä etsimässä", sanoi hän.
"En ollut kotona, kun kävit meillä. Työtä minulla ei tosin olisi
ollutkaan -- sillä..."

"Ymmärrän hyvin", riensi Heleija avuksi. "Teillä on väkeä liiaksikin.
Minä tulinkin vaan, kun satuin juuri ohi kulkemaan."

"No eipä nyt juuri väen paljoudenkaan tähden. Ja vaikka minulla
olisikin väkeä kyllin, niin olisihan sieltä aina jotain ruuanpuolta
joutanut. Mutta sinun täytyy sitä noutaa vasta illalla, ihmisten
tähden."

Tämä tarjous loukkasi Heleijaa enemmän kuin kaikki päiväiset
ivapuheet. Hänen poskillaan väikehtivät taas valkeat pilkut, kun hän
nauraen vastasi: "Syömäänkö sinne tulisin?"

Mestari näytti tällä kertaa pudistavan päätään muistakin syistä kuin
ihmettelystä. "Olisiko siinä sittenkin perää", sanoi hän puoleksi
paheksuen, puoleksi surkutellen, "kun ihmiset sanovat sinulla olevan
ruokaa työtä tekemättäkin? Ja että haet työtä vain näön vuoksi? Ja
minä näen ettei sinulla ole vaatteidenkaan puute. Sinä et ole minun
mieleeni, mutta ettei isä- ja äitivainajasi kääntyisi haudassaan
tähtesi, koetan minäkin sinua varottaa."

Heleija ponnisti kaikki voimansa itsensä hillitäkseen. Rauhottuakseen
hän kysyi mestarilta:

"Kyllä kai jo huomaatte, mistä tuollaiset puheet ovat kotoisin? Mitä
te nurkassa seisotte? Tuossa on tuoli ja uuninpenkki."

Mutta mestari likistäytyi vielä kiinteämmin seinää vasten.

"Arvelen jo siinä olevan kyllin että olen tänne tullut, enkä halua
päälle päätteeksi näyttäytyä ihmisille ilmareikien kautta. Ja
noista aukoista ne sanovat, että sade varmaan teki sinulle hyvän
palveluksen, sillä nyt eivät naapurit kuule ovien avautumista ja
sulkeutumista, kun öisin ehkä otat vieraita vastaan. En tahdo väittää
ihmisten olevan oikeassakaan. Mutta naimattoman, itsekseen asuvan
naisihmisen ei pitäisi yleensä antaa asioiden kehittyä niin pitkälle,
että tuollaisia arveluita saattaa syntyä. Sinä et minun ajatukseni
mukaan voi tehdä mitään viisaampaa, kuin katsoa miten pikimmin saat
hunnun päähäsi. Minä puolestani en tahtoisi uskoa sinusta mitään
pahaa, ja sentähden olisi mieleeni, jos suostuisit leipurille
vaimoksi. Hän on jo kauvan aikaa antanut minun huomata, että hän
haluaisi sinut naida, niin hyvänä taikka huonona kuin olet. Mutta
lapsesta sinun täytyy ensin luopua."

Heleija hypähti raivostuneena ylös tuoliltaan. "Hänkö?" sanoi
hän halveksien. "Joka ei välitä omasta lapsestaan? Te ette tahdo
uskoa minusta mitään pahaa, ja kuitenkin arvelette että ottaisin
tuollaisen."

Mestari Schramm ravisti päätänsä. "Hänen suhteensa ei syntyisi
arveluita itse Walleriina-rouvassakaan", sanoi hän. "Leipurilla on
kahdeksan lehmää, ja hän voi tuskin leipoa niin paljon kuin saa
myydyksi."

"Minkätähden ette itse mene naimisiin noitten lehmien kanssa, koska
olette niihin niin ihastunut?" sanoi tyttö. "Minä en välitä lehmistä
enkä härjistä. Voin tulla yksinkin toimeen. Ja sitten ne teidän
ihmisenne! Voisinko tehdä mitään heille mieluisempaa kuin ruveta
huonoksi."

"Olkoon miten hyvänsä", sanoi mestari, muuttuen äkkiä hyvin
viralliseksi. "Mutta muista puhumatta sinun ei tarvitse luulla että
oikeuskaan puolestaan kärsii sellaista pahennusta, miksikä talosi nyt
on koko kaupungille, se on: ellei asiat muutu, niin meidän kai täytyy
lähettää luoksesi oikeuden palvelija."

Heleija aivan jäykistyi suuttumuksesta. "Koettakoon vain tulla
tänne", sanoi hän, "kyllä näytän! Talo on minun. Kukaan ei auta
minua sen hoidossa. Mitä kenellekään kuuluu, vaikka puhkaisen seinät
kokonaan enkä jätä paikoilleen muuta kuin katon. Haluaisin sanoa
teille, että voitte huolehtia itsestänne ja jättää muut rauhaan."

"Sinä puhut kuin nainen ainakin", vastasi mestari, ihmetellen itsekin
omaa ylemmyyttään. "Puhut kuin nainen. Luuletko sinä että poliisi
muka tulee omin päinsä? Hänet lähettää esivalta, ja esivalta on
siihen oikeutettu, sillä me emme voi oikeuden puolesta kärsiä mitään
vallattomuuksia. No, olen sanonut mitä minun on holhoojanasi sanoa
pitänyt. Tee nyt miten tahdot, mutta älä tästä lähtien syytä minua."

Samalla kiinnitti mestari liivinnapit esiliinansa alla, näyttäen
ihmettelevän niiden monilukuisuutta. Sitten hän läksi.

Heleijalla ei ollut aikaa miettiä sitä eikä tätä -- lapsi vaati
ruokaa. Muulloin hän oli vastaukseksi häntä nauraen suudellut:
"Oikein, Liisu! Sinustakin tulee kerran Heleija, joka ei jätä ihmisiä
vastausta vaille!" Tällä kertaa hän, ensin turhaan haettuaan kaikki
paikat, mihin vielä joku kreutzeri saattoi olla kätkeytyneenä,
tempasi päättävästi lapsen syliinsä ja juoksi ulos edes ovia
sulkematta.

Hänen ei ollut pitkä matka leipurin komeaan taloon. Pääkäytävän
sivussa oleva puoti oli aivankuin piiritetty. Siellä kahdet
käsivarret kurottivat milloin leipiä puodinikkunasta ulos, milloin
rahoja sisään. Toiset olivat ala-ikäisen oppipojan, toiset
yli-ikäisen palvelustytön.

Mutta Heleija ei huomannut tuosta kaikesta mitään. Hän riensi ohitse
tupaan sellaisella kiireellä, että hyvin näki hänen kiirehtivän
jonkun päätöksen toimeenpanoon, ennenkun saattaisi sitä katua.

Paksu leipurimestari istui tuvassa tyytyväisenä aamiaisensa ääressä.
Koko hänen olentonsa loisti ylenmääräistä tyytyväisyyttä. Valkoinen
takki ympäröi hyvinvoipaa ruumista, kalju hikinen pää, jauhot, jotka
häntä puuterina ympäröivät, valkeat kotikengät, kaikki todisti
yltäkylläisyyttä.

Ensin hän näytti ihmettelevän Heleijan tuloa, mutta ihmettely
sulautui tyytyväisyyden hymyksi. Hän nyökäytti päätään puoleksi
omille mielijohteilleen: "hm, joko tuo villivarsa lopultakin
kesyttyy?" -- osaksi itse Heleijalle.

Hänen pelkkä katseensa sai Heleijan punastumaan häpeästä ja
suuttumuksesta.

"Ei teidän tarvitse noin päätänne nöykäyttää!" sanoi tyttö puolittain
ylenkatseellisesti, puolittain kiukustuneena. "Lapsi tahtoo ruokaa,
muuta ei." Hän tarttui esillä olevaan leipään, ja jo liikkeestä näkyi
että vastenmielisyys miestä kohtaan siirtyi hänen tavaroihinsakin.

"Niinkö?" huudahti leipurimestari. "Jos Heleija jää luokseni, niin
on lapsella oleva kyllin ruokaa ja sinulla samaten. Minun puolestani
olkoon sekin täällä." Heleija kääntyi ovensuuhun päin. Lapsi tuntui
saastutetulta, kun moinen mies sitä edes mainitsi.

"Lapsi on minun, eikä teidän tarvitse siitä vatkuttaa!" sanoi hän.

Leipurimestari sulautui leveään nauruun. "Sittenpä en käsitä",
vastasi hän, "miksi minun pitäisi antaa sille syötävää, jos se ei
kerran minulle kuulu."

Heleija seisoi hetken hämmästyneenä. Lausunnon totuus koski häneen
niin vakavasti, että hänen piti panna leipä jälleen pöydälle. Sitten
hän sanoi niin välinpitämättömällä äänellä kuin ei olisi asiasta
millänsäkään: "Luulisitteko sen olevan varkautta? Mutta teidän
leipäänne hän ei syö. Eikä hän sitä haluakkaan."

Leipuri nauroi hänen mennessään, ojentautuen mukavaan asentoon.
"Kyllä hätä neuvoo. Ellei kananpoikanen ole vielä kypsä, niin tottapa
pian kypsyy."

Mutta Heleija lauloi ja ilakoi lapsen kanssa koko kotimatkan, kunnes
olivat kahden pienessä kamarissa.

Silloin vasta hänen silmistään puhkesi rajusateen tapainen itku.
Onko tuollainen ihminen oikeutettu edes ajatuksissaan loukkaamaan ja
halventamaan kunniallista tyttöä!

Mutta siellä ulkona oli jo pari kertaa koputettu ovelle ja naurettu.

Konemaisesti Heleija painoi nenäliinan kasvoilleen, kun kamarin ovi
hänen takanaan äkkiä avautui. Oliko hänen huono maineensa jo antanut
jollekin elostelijalle lähestymisen aihetta?

Kaikki tuon kookkaan solakan vartalon lihakset jännittyivät
hänen äkkiä kääntyessään. Hän seisoi valkoisena ja jäykkänä kuin
marmoripatsas.

"Hyvää päivää taloon!" kuului kevytmielinen ääni.

Ovensuuhun ilmestyi naisolento, pienempi Heleijaa, ja samalla niin
hänen kaltaisensa ja hänestä eroava, kuin kaksi samalla käsialalla
kirjotettua eri sanaa. Miten kylmät, suletut ja lapsekkaan puhtaat
ovatkaan Heleijan kasvonpiirteet ja liikkeet, miten huolettoman
keveät ja houkutushaluiset toisen kasvot ja olento! Heleijassa on
kaikki jännitettyä, toisessa velttoa. Samannäköiset silmät näyttävät
toisella tuskin silmäteriä, toisella koko valkuaisen; toisella
nauraessa näkyvät tuskin valkoiset hampaansa, toisella sen lisäksi
punaiset ikenetkin.

Heleija tunsi tulokkaan omaksi sisarekseen ja astui vakavan
torjuvasti häntä vastaan. "Sinun ei pitänyt viiteen vuoteen tulla
tähän taloon", sanoi hän. "Mitä varten tulet jo nyt, kun tuskin
toinen on alkamassa? Pidä myöskin mielessäsi, että minä en kärsi
tuota kevytmielistä naurua. Lähettääkö herrasväkesi sinut luokseni,
ja mitä oikein tahdot?"

"Pitäisikö sitten aina vain lähetettynä tulla?" vastasi sisar,
tunkeutuen joustavasti kamarin ovesta sisään. "Herrasväkeä ei minulla
myöskään ole."

"Ovatko he ajaneet sinut palveluksesta?" kysyi Heleija totisena.

Sisar astuu ensin tietämättään askeleen taaksepäin Heleijan katseen
tieltä, mutta sitten hän vastaa uhmaten, koska tietää uhman häntä
kaunistavan: "Itse olen mennyt tieheni. Ihmiset luulevat että
tanssiminen on syntiä, mutta minä tahdon nauttia niin kauvan kun olen
nuori. Ja samoin tekevät muutkin, vaikka ovat niin pyhiä olevinaan."
-- Punaiset ikenet nauravat imarrellen. "Älähän nyt enää huoli
murjotella. Miten on lapsen laita? Onko se terve?"

Heleija esti sisarelta pääsyn lapsen luo. Näytti siltä kuin olisi
rehevä köynnöskasvi pyrkinyt pujahtamaan marmoripylvään sivu.

"Ehkä, jos olisit tullut kunnolliseksi", sanoi Heleija. "Mutta
sellaisena et häneen koske, sanon minä!"

"Hm, niinkuin muka itse olisit mikään pyhimys!" naurahti sisar. "Olin
kerran niin typerä että olisin tahtonut tulla toisellaiseksi minäkin,
koska luulin sinutkin semmoiseksi. Mutta ei sinun tarvitse minua
katsella niin ylhäisen ylpeästi. Huonoistakaan ei se kuitenkaan ole
kaikkein huonoin, joka ei tahdo esiintyä ihmisten edessä parempana
kuin on. Mutta on niitä, jotka pyrkivät niin esiintymään, vaikka
ihmiset tietävätkin toista."

"Mitä ihmiset tietävät?" kysyi Heleija astuen askeleen lähemmäs
sisartaan.

Tämä peräytyi, sanoen koko joukon äskeistä sävyisemmin: "Kysy heiltä
itseltään. Mutta luulisi toki sinun tietävän sen paremmin kuin
ihmisten."

"Nyt lähdet paikalla!" sanoi Heleija käskevästi. "Tässä talossa ei
ole milloinkaan ollut kelvottomilla sijaa."

Sisar jatkoi yhä nolompana: "Saattaapa olla, että on kerran ollut
sellaisellakin sija."

"On ollut kerran ja on yhä vieläkin -- sentähden lähdet täältä
tiehesi! Ei se ole aina huono, jota ihmiset huonoksi huutavat."

Sisar aikoi vastata samalla äänellä. Häntä harmitti että alakynnessä
oleva vielä tahtoi esiintyä siveystuomarina. Sitäpaitsi hän oli
vanhempi. Mutta hän sai enää vaivoin sanotuksi: "Ja sinä muka et ole
sellainen!"

"Sanon vielä kerran", jatkoi Heleija, "että äitivainajan ei ole
tarvinnut koskaan minua ja minun tekojani hävetä. Siksipä nauran
kaikille ihmisten puhelle."

Sisar koetti koota kaiken uhmansa tunkeutuakseen väkisin lapsen luo.
Hän tahtoi sitä suudella. Tyttönen huusi ja kurotti käsivarsiaan
Heleijaa kohti, joka otti hänet syliinsä ja pyyhkäsi vaistomaisesti
kädellään sisaren koskettamia kohtia.

"Ja minä sanon", uhkaili Heleija, "että lapsesta pitää tulla
kunnollinen. Nyt mene tiehesi, äläkä palaja ennenkun olet jälleen
tullut kunnialliseksi, niin että lapsikin suostuu sinuun ja sinä voit
siihen koskea. Kun minä olen ottanut sen hoitaakseni, jotta siitä
tulisi hyvä ihminen, ja raadan sen tähden yötä päivää, niin sanovat
ihmiset että se on minun lapseni. Sinun pitäisi voida todistaa että
minä en ole sellainen kuin ihmiset sanovat, mutta sinun mielestäsi
olisi hauskaa, jos kaikki olisivat niinkuin sinä, ettei sinunkaan
tarvitsisi ajatella parannusta. Ja nyt -- tunnet minut siksi hyvin,
että tiedät että sinun on paikalla meneminen. Jos tulet takaisin
kelpo ihmisenä, tahdon olla sisaresi ja tämä olkoon lapsesi. Niin se
on, ja sillä hyvä!"

Sisar yritti vielä kerran pyrhistäytyä ylpeäksi, mutta ei saanut
sanaakaan suustaan. Hän seisoi hetkisen neuvottomana, voimatta kestää
Heleijan katsetta. Sitten hän heitti viimeisen silmäyksen lapseen
ja teki lähtöä. Lieneekö mieleensä johtunut muisto onnellisemmista
ajoista -- kyynel vierähti hänen silmäänsä ja hän ojensi tarjoten
Heleijalle kätensä. Mutta tämä ei antanut omaansa, vaan sanoi
ainoastaan: "Jos jälleen tulet kunnialliseksi, niin voit palata."

Sisar yritti nauramaan, mutta ei kyennyt. Hetkisen päästä hän oli
hävinnyt viidakkoon.

Heleija sulki kamarinsa oven, antautuen täysin tunteittensa valtaan.
Hänen ylpeytensä oli nyt perin pohjin kukistettu ja hän tunnusti
itselleen: "Yksinäinen nainen on maailman kurjin olento! Vaikka hänen
käsivartensa olisivat kuinka vahvat, niin se ei voi häntä suojella
panettelua vastaan. Heikoinkin mies on hänen rinnallansa väkevä.
Mies voi lyödä nyrkkiä pöytään ja vaatia tilille sen, joka häntä
kohtaan käyttäytyy huonosti. Ja kuitenkaan ei hänen kunniaansa voi
kukaan loukata niin syvästi ja pysyväisesti kuin naisen, jopa loukata
pelkällä katseella tai ajatuksella!"

Mihinkä hänen nyt tulisi ryhtyä? Kerjätäkö työtä? Sitä hän ei
voi. Mieluummin kuolla! Talo, hänen viimeinen turvansa, on
luhistumaisillaan. Ja mitä on lapsesta tuleva? Voiko hän sitä
edelleen hoitaa ja kasvattaa kunnon ihmiseksi? Jos hän kuolisi,
mitä silloin tulee tuosta pienokaisesta, jota ei kukaan rakasta?
"Lopultakin olisi parasta, kun sekä sinä että lapsi jättäisitte
maailman, jossa teistä välttämättä tahdotaan tehdä huonoja ihmisiä."

Yhä houkuttelevammin kohisee ulkona puro, niin pontevasti kuin vanha
heisipuu pyrkiikin sen ääntä vaimentamaan. Yhä houkuttelevammalta
kuvastuu hänen mielessään se piilokas paikka, jossa hän vielä
viimeksi tänä aamuna oli uinut. Koko päivän on hän ajatuksissaan
kuullut sen kohinan, ikäänkuin se olisi huutanut häntä luokseen.
Miksi? Nyt se hänelle selveni. Ja Fritziin -- joka kenties paraikaa
Gringelin Eevan kanssa häntä pilkkailee -- täytyy tuon tapauksen
kovasti koskea. Hänen täytyy ajatella Heleijaa joka kerta, kun hän on
vannepajuja hakemassa; jokainen vanne hänen höyläpenkillään on häntä
muistuttava paikasta, missä kauneimmat pajut kasvavat ja missä ...
hänen päätänsä huimaa. Hän tempaa Liisun lattialta syliinsä, tehden
raivokkaan päätöksen. Pienokainen käsivarrellaan hän kääntyy ovea
kohti. Silloin lapsi huomaa kasvatusäitinsä ja tahtoo leikkiä hänen
kanssaan, se lyö riemuiten pienet kätösensä yhteen. Hän laskee lapsen
jälleen lattialle, vaipuen polvilleen lattiaan, suudellen ja yhä
itkien, kunnes hän on sydämestään itkenyt kaiken sen, mikä sitä on
painostanut.

Kuinka värisikään vanha heisipuu ilon ja surun vaikutuksesta Heleijan
huudahtaessa: "Onhan toki maailmaa Luckenbachia ulompanakin, missä
ei enää noita tuhmia rouvia kumarreta! Miksipä minua sanotaankaan
Heleijaksi? Miksipä olenkaan saanut Jumalalta vahvat käsivarret ja
hilpeän mielen, ellen käyttääkseni niitä Liisun ja omaksi hyväkseni!"

Hän nostaa lapsen jälleen syliinsä, jokeltaen kilpaa sen kanssa:
"Kylläpä me olemme olleet typeriä, pikku Liisu! Markkinoilla
käydessäni on tuo rikas Metzger niin usein kysynyt taloni hintaa.
Tulehan, niin mennään paikalla hänen luokseen!"

Kun hän lapsi käsivarrella astui ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen
aukon kautta -- sillä nyt hän enää välittää vähät siitä, mitä
luckenbachilaiset ajattelevat -- tavottelee Liisu keltaista perhosta.
Se pakenee heisipuuta vastapäätä olevaan puutarhaan ja istuutuu
punakukkaiselle pavunvarrelle suuren karviaispensaan viereen.
Heleijan silmät kiintyvät pensaaseen.

"Olisivat edes karviaismarjat kypsiä! Sinun on nälkä, Liisu rukka, ja
onpa minunkin. Nyt vasta sen huomaan. Vanha Anna-Maija oli oikeassa
sanoessaan, että kun ihmisen taas tulee nälkä, silloin paholainen
saa livistää tiehensä! -- Mutta sieltä tulee toinen sijalle -- no
eihän toki se ole -- kyllä, hän se on sittenkin! Holderin Fritz se
on -- todellakin -- Holderin Fritz -- pajukosta. Miten erinäköinen!
Takin alla valkoinen liivi -- kaulassa oikea kaulahuivi. Mitähän hän
tahtoo?"

Heleija oli lapsellisuudessaan miltei säikähtänyt. Turhaa! Mitäpä tuo
häneltä? Pyrki vain lyhyintä tietä morsiamensa luo Gringeliin.

Mutta hän on säikähtynyt, niin mieletöntä kun se onkin.

Jospa Fritz edes näkisi, että Heleija häntä säikähti! Ei ei, siitä
hänen ei pidä tietoa saaman, eikä myöskään hänen sydämensä tilasta!
Siitä ei saa kukaan tietää. Sillä se vasta makupala olisi ihmisille,
Gringelin Eevalle, Walleriina-rouvalle, kaikille suurille rouville ja
-- Fritzille itselleenkin!

Heleija laski lapsen maahan karviaismarjapensaan ääreen. Itse hän
turhaan etsii pakopaikkaa, ettei Fritz häntä huomaisi. Tämä jo
lähestyy. Heleija kumartuu jonkun matkan päähän aidasta, selkä tielle
päin, katsellen persiljan keskellä kasvavaa auringonkukkaa. Hän
saattaa tuskin hengittää, katselee vain keltaista kukkaa edessään
sellaisella tuskalla kuin jos sen lehtien lukumäärästä riippuisi
elämä ja kuolema. Muistaessaan untansa, kasvaa hänen tuskansa.
Tässähän he seisoivat unissa Fritzin kanssa. Oli juuri näin valoisa
ja lämmin, ja pensaissa ja taimissa suhisi yhtä iloisesti.

Fritz on sillä välin ennättänyt aidan luo.

"Katsohan, Liisu, mitä olen sinulle tuonut!" hän sanoo.

Hän kohottaa ilmaan vehnäleivän, niin kullankellervän ja kiiltävän,
että nälkäinen lapsi heti pudottaa tavottamansa kypsymättömät
karviaismarjat, jotka oli juuri suuhunsa pistämäisillään. Hän
lähestyy aitaa, kurottautuen leipää kohti. Fritz antaa hänelle
vehnäsen, eikä lapsi pelkää "hurjaa" Fritziä vähääkään.

Mahdotonta onkaan häntä enää sanoa Hurjaksi-Fritziksi. Hän on aivan
toinen mies. Ei jälkeäkään yövalvonnasta, silmien sameudesta,
kasvojen tummasta punasta eikä entisestä kerskailevasta,
kiistanhaluisesta käytöksestä. Kasvoilla lepää tyyni, miettivä
piirre, pitkät hiukset ovat leikatut, ääni ei ole enää niin käheä
eikä luonnottoman kirkuva. Hän on entistä hoikempi. Kaikki on
lempeämpää ja sävyisempää ja kuitenkin miehekkäämpää. Nyt vasta hän
on se Fritz, joksi Jumala oli hänet alkuaan luonut.

Nälkäinen Liisu pureksii rivakasti vehnästään. Fritz puhelee ensin
hänen kanssaan ja astuu sitten aidan viereen, sanoen hiljaa:
"Heleija!"

"Tuohan on sama ääni kuin unissa!" ajattelee Heleija ahdistetuin
mielin. "Ja hän on noin ystävällinen Liisua kohtaan, jota muut
tavallisesti..."

"Heleija", sanoo Fritz uudelleen.

Mutta tyttö antaa hänen huutaa vielä kahdesti, ennenkun on edes
huomaavinaan. Ei hän myöskään lähesty aitaa, tuskin kääntää
silmänsäkään häntä kohti.

"Kuka tietää, tapaanko sinut enää toiste yksin", hän jatkaa.
"Tahtoisin kysyä sinulta jotain."

Yhdellä silmäyksellä Heleija huomaa Fritzissä tapahtuneen muutoksen.

"Minulta?" hän sanoo mahdollisimman välinpitämättömästi ja
hämmästyneesti.

"Niin, sinulta", Fritz vastaa.

"Kysy! Mutta pian, minulla ei ole aikaa."

"Sinähän olet kerran siivonnut minun huoneeni..."

"Siivonnut? Kuka? Minäkö? Sinun huoneesi?"

"Niin, sinä. Ja minun huoneeni. Minun työpajani tuolla Grunden tien
varrella."

"Ajattelehan toki hiukan!" nauraa Heleija. "Eikö minulla olisi muuta
tekemistä kuin siivota jokaisen hampuusin huonetta."

Fritz "hampuusista" huolimatta silminnähtävästi ilostuu.

"Ellet punastuisi, uskoisin sinua", sanoo hän nopeasti. "Mutta sinä
punastut yhä enemmän."

"Hän on iloissaan", ajattelee Heleija, "jos vastaan myöntävästi.
Mutta minkätähden? Mitä hän sillä tarkottaa?" Ääneen hän sanoo:
"Luonnollisesti, koska minua hävettää, kun puhut tuollaisia
tuhmuuksia. Ja kun olen ollut kumarruksissa. Saunanisäntä sanoo aina,
että minun pitäisi iskettää suonta. Jos minusta pilaa tahdot tehdä,
niin mene omasi luo!"

Fritz sanoo niin vakavasti kuin suinkin voi: "En tee pilaa. Ajattelen
että juuri sinun pitäisi olla omani." Kun hän jatkaa puhettaan,
sekaantuu totisuuteen rahtunen veitikkamaisuutta: "Olen ajatellut
että ehkei minun tarvitsekkaan sitä sanoa yöllä, vaan päivällä."

Heleija ei leikillisen sävyn vuoksi huomannut totisuutta.

"En ole tehnyt sinulle mitään", sanoo hän ärtyisästi, "enkä siedä
puheitasi. Ja nyt mene tiehesi! En ole vielä milloinkaan ollut
asioissa nuorten miesten kanssa, vielä vähemmin kihlaantuneen,
kaikkein vähin sinun kanssasi. Luulin sinun sen tietävän. Minulla on
muuta tekemistä. Niin se on, ja sillä hyvä!"

Fritz vaikeni hetkisen. Sitten hän jälleen alotti: "Kuulehan,
Heleija!" Mutta kun tyttö itsepintaisesti vaikeni, tekeytyen
ikäänkuin olisi luullut hänen jo menneeksi, jatkoi hän: "No niin,
älä ole milläsikään. Tahdoin vain tietää ajatuksesi. Sehän oli vain
kysymys -- ja onhan lupa kysyä, vaikkei syödä!" -- Kuitenkin hän
vielä odotti hetkisen. Nähdessään ettei Heleija mitään vastannut, hän
meni tiehensä.

Heleija kumartuu sillä välin uudestaan auringonkukkaan päin ja
repii armottomasti persiljantaimia. Mutta itsekseen hän ihmettelee:
"Ajattelen että juuri sinun pitäisi olla omani -- mitä hän sillä
tarkottaa?"

Heisipuu nyökäyttää päätänsä: "Älä laske häntä menemään!"
Pavunvarsissa kuiskuttelee tuuli: "Sinut hän tahtoo, sinut eikä
ketään muuta, mutta kun hän luulee ettet hänestä huoli, täytyy hänen
mennä Gringeliin pelkästä ylpeydestä ja harmista." Ja kuitenkin
Heleija tietää että silloin hän menettää koko elämänsä toivon. Mutta
Fritziä hän ei voi pidättää, ei pienimmälläkään kädenliikkeellä,
ei katseen pilkahduksella. Vaikka Fritz uudestaan seisoisi hänen
edessään ja vielä kerran kysyisi, niin hän ei sittenkään voisi
sisintään paljastaa. Yhä loitommas loittonee kaikki, yhä sisempään
sopukkaan pakenee hänen sielunsa.

Linnantiellä, sillä kohdalla, missä vanhan Diktuksen on tapana
kuuluttaa tunnit, Fritz vielä pysähtyy. Aikooko hän takaisin? Ei,
käyminen rasittaa, hän on vielä sairas. Nyt hän taas jatkaa. Eikö
kukaan huuda häntä takaisin? Ja kuitenkin Heleija hämmästyksekseen
kuulee huudettavan: "Fritz!" -- Lapsi on huutanut, lapsi, joka ei
vielä osaa puhua.

Fritz sen kuulee. Hän pysähtyy jälleen, kääntyy ympäri.

Kuka on opettanut lapselle Fritzin nimen? Heleija itse tietämättään,
puhuessaan sille Fritzistä. Tuon Fritz nyt arvaa.

Taasen hän seisoo aidan luona. Oikean sidotun käsivartensa hän nojaa
lehtien ja kukkien peittämää aitaa vasten.

"Kutsuit minua takaisin", sanoo hän väsyneemmin kuin äsken. "Enhän
oikeastaan uskonutkaan, että olisit voinut antaa minun mennä."

"Minäkö?" vastaa Heleija, kääntäen poispäin polttavat kasvonsa. "Mikä
mieleesi juolahtaakaan! En ole sinua edes ajatellut."

"Sitten se oli Liisu."

"Liisuko?" Heleija naurahti.

Fritz kutsuu lapsen luokseen ja nostaa sen vaivaloisesti vasemmalle
käsivarrelleen.

Heleija kiiruhtaa luo ja tukkii kädellään lapsen suuta. "Älä ole niin
yksinkertainen", sanoo hän nopeaan Fritzille. "Lapsi ei voi puhua
sanaakaan."

"Ei muuta kuin Fritz?" sanoo puhuteltu vielä äskeistä kalpeampana.
Mutta äänessä on jälleen veitikkamainen sävy. "Sepä ihmeellistä."

"Ei ensinkään ihmeellistä!" vastaa tyttö vielä nopeammin. "Naapurin
kissan nimi on Fritz."

"Tuoko tuolla?" Fritz kysyy ja kutsuu sitä: "Fritz, Fritz, tule!
Sillä on varmaan toinen nimi", jatkaa hän, "taikka se on nimensä
unohtanut. Unohtaminen näkyy olevan hyvin tavallista täällä."

Heleija on aivan ymmällä, tulipunainen, häpeästä pakahtumaisillaan.
"Kissa", hän sanoo, "kuulee ainoastaan omaa väkeä, eikä jokaista
narria."

Fritziä näyttää hänen tilansa huvittavan. Vaikka hän yhä kalpenee ja
puhuu yhä hiljemmin, niin hän kuitenkin käy yhä hilpeämmäksi.

"Minkätähden tukit Liisun suuta?" hän kysyy. "Lapsi tahtoo vielä
sanoa minulle jotain."

"Se ei ole totta, mitä hän tahtoo sanoa!" kiirehtii Heleija. Yhä
kasvavassa hämmennyksessään hän uskoo lapsen kykenevän ei ainoastaan
puhumaan, vaan vieläpä hänen sisimpänsä paljastamaan. Ja nyt hän
itse lisäksi, lapsen suuta tukkiessaan, näyttää Fritzille kätensä
selkäpuolen. Hänen on pakostakin näkeminen siinä olevat siniset
suonikirjaimet ja samassa ymmärtäminen mitä Heleija on sen johdosta
ajatellut. Hän tahtoo riistää lapsen pois. Silloin sävähtää veri
Fritzin loukkaantuneessa sormessa. Hän käy entistä kalpeammaksi. Hän
liikahtaa. Heleija luulee hänen kaatuvan ja tukee häntä kannattamalla
lasta. Hänen sydäntään paisuttaa pohjia myöten rakkaus ja myötätunto,
mutta ajatus että joku näkisi, saattaa hänen ulkonaisesti
säilyttämään mielenmalttinsa.

Onneksi on aita heidän välillään, muuten hän vaipuisi maahan.
Toisella käsivarrellaan hän tukee Fritziä ja lasta, toista hän
nojaa aitaa vasten. Aivan niin, poski posken vieressä, he olivat
unissakin. Heleija tuntee miten Fritzin silmät katsovat häneen juuri
samalla ilmeellä. Sama tuskanilo yhtaikaa paisuttaa ja puristaa hänen
sydäntään.

"Jospa saisin istua", sanoo Fritz. "Tämä menee kohta ohi. Sormi ei
merkitse mitään. Sinun ei tarvitse siitä itseäsi syyttää. Saunaisäntä
sanoo että se on pian aivan terve, niin että voin tehdä työtä kuin
ennenkin."

Heleijan pitäisi tästä iloita, mutta hän ei voi. Fritz käy hänelle
vieraammaksi. Syyllisyyden tunto oli side, joka hänet oli Fritziin
sitonut. Nyt se höltyi. Tämän tunteen ja hetken vakavuuden
painostamana hän sanoo kiivaasti: "Mene morsiamesi luo!"

"Morsiameni?" sanoo Fritz. "Se on tyhjää puhetta." "Gringelin Eevan
luo!" huudahtaa Heleija ikäänkuin suutahtaen, estyäkseen itkuun
purskahtamasta.

"Eevanko?" sanoo Fritz. "Niin, tuo kuumekoira, tarkotan ihmiset,
oli miltei saattaa minut siihen. Kun luulin että sinä suutuksissasi
työnsit minut puroon --"

"Ja sinä pyrit kuitenkin hänen luokseen", sanoo tyttö, hengittäen
raskaasti niinkuin silloin unissaan.

"Sinun luoksesi minä pyrin!" sanoo Fritz. "Tahdoin tietää miten sen
siivoomisen laita oli."

"Taaskin se!"

"Ja vielä jotain muutakin." -- Heleija pelkäsi että Fritz kuulisi
hänen sydämensä sykinnän. -- "Minkätähden sinä minut puroon työnsit?"

"Kun luulin sinun tekevän minulle pahaa"

"Minunko?"

"Olithan minua väijynyt", sanoi tyttö uudelleen punastuen. "Ja
ihmiset --"

"Tosin väijynyt, vaan en --"

"Sanoivat että olit suuttunut", sanoi hän nopeasti, vapautuakseen
siitä tosiasiasta että hän kuitenkin oli pelännyt.

"Niin, tosin alussa", vastasi Fritz. "Puheesi jälkeen tuolla Grunden
tiellä olisin voinut tehdä sinulle vaikka mitä. Ja vielä koko
seuraavan päivän olin suuttumuksesta pakahtua."

"Totta minä silloin puhuin."

"Juuri sentähden", vastasi Fritz. "Sinä olit aivan oikeassa kaikessa,
siinäkin kun sanoit että jos sinut naisin, silloin -- voisi -- ehkä
minustakin vielä tulla mies. Vaan ... nytpä jälleen tartuin kiinni.
Häpeä, että häpesin väärässä paikassa. Niin minä aioin kysyä sinulta,
Heleija, huolisitko minusta. Mutta tahdoin tuota kuumekoiraa peläten
toimia salassa ja juoksin öisin kirves kainalossa, kunnes rupesit
minua pelkäämään."

"Pelkäämään?" nauroi Heleija. "Sinuako?"

"Niin, sinä olet nyt samassa tilassa kuin minä silloin", vastasi
Fritz. "Et ole vielä päässyt kuumekoirastasi. Sinua vielä hävettää
se, että häpeät."

"Olet tehnyt tarpeeksi tyhmyyksiä hävetäksesi", sanoi Heleija. "Minä
en ole tehnyt mitään sellaista, jota minun pitäisi hävetä."

"Olkoon kernaasti niin minun puolestani", vastasi Fritz. "En pyri
muita mestaroimaan, kun on kyllin korjaamista itsessänikin. Niin, se
oli kaikki tyhmää mitä silloin tein ja silloin, kun jo luulin olevani
viisas, tein kaikkein suurimman tyhmyyden. Mutta kaikki on ollut
onneksi, mitä olen sinun kauttasi saanut. Sekin että minut lykkäsit
puroon. On hyvä joskus vetäytyä yksinäisyyteen, mutta ei meidän ole
tarvis pystyttää mitään aitaa itsemme ja maailman väliin, niinkuin
minä tein. Enkä tosiaankaan tiedä, miten jälleen olisin maailman
yhteyteen joutunut, ellet sinä olisi minua siihen sysännyt väkisin.
Sen jälkeen olen ollut sairas, vaan en tuon tyhmän sormen tai
purossavirumisen vuoksi, vaan kun luulin ettet sinä minusta huolisi.
Ja ellen olisi sairastunut, olisin nyt valtameren tuolla puolen ja
ajattelisin yhä että sinä olisit minulle vihoissasi. Mutta ethän sinä
nyt tiedä mitä tarkotan, eikä se ole nyt juuri tarpeellistakaan.
Mutta kun sinä olet minulle siivonnut, niin mennään vielä tänään asia
ainaiseksi vahvistamaan. Vaan ellet minusta huoli, niin jään nuoreksi
mieheksi, sillä kenestään muusta en huoli, vaikka eläisin sadan
vuoden vanhaksi."

Jälleen kätki Heleija hellyytensä vihaan. "Siivonnut en ole", sanoi
hän, "kuka lienee ollutkaan! Ja sinä luulet ehkä että kun minulla on
talo, niin on muutakin. Ja tuo Liisu sitten..."

"Hänet otan paikalla mukaani", sanoi Fritz riemuiten.

"Ja kun ihmiset ovat minulle suuttuneet, niin suuttuvat tästä lähtien
sinullekin."

"Mitä minä heistä! Ne ovat kuumehoureita."

Tuollaista sydäntä oli Heleija ikävöinyt. Hänen sielunsa taivas
kirkastui. Mutta hän sanoi suuttuneesti: "Olkoon menneeksi, jos sen
luulet olevan onneksi, mutta minä en tahdo tunkeilla. Totta on, että
mieleni oli paha kuullessani Gringelin Eevasta, sillä olisin sinulle
suonut hyvän vaimon. Mutta että minä itse -- se ei mieleenikään
juolahtanut. Jos kuitenkin niin käy, niin olkoon menneeksi -- ellei,
niin yhdentekevää. Ei sinun tarvitse luulla että välttämättömästi
tarvitsen miestä. Tulen toimeen ilmankin."

Fritzillä oli omat ajatuksensa noiden Heleijan sanojen suhteen.
Mutta ääneen hän sanoi: "Niin, voit alottaa luonani milloin vain
tahdot. En voi sormeni tähden vielä paljon olla heinän teossa ja
muori on kovasti huolissaan miten hän, vanha ihminen, tulee toimeen
taloustoimissa ja ruuanlaitossa. Hän on aina pitänyt sinusta ja alun
pitäin ajatellut että sinä tulisit vaimokseni. Ei kukaan niin ilostu
kuin muori, jos tulet. Liisun otan heti kanssani."

"Luulet ehkä", nauroi Heleija, "että olen sinua odottanut ja ettei
minulla muuta tehtävää olekkaan kuin tulla heti, kun kutsutaan!"

"Aivan niinkuin itse tahdot", sanoi Fritz mennessään. "Et voi
kuumehoureittesi tähden kuitenkaan tulla mukaan heti. Mutta Liisu
on nyt minun, hän on käsirahana, sitä sinä ainakaan et jätä
lunastamatta."

Heleija seisoi yhä aidan luona. "Tulen jälestä", sanoi hän. "Mutta
sen saat tietää, etten suvaitse millaista kohtelua hyvänsä enkä kärsi
että minua neuvotaan, silloin kun itse näen mitä on tehtävä. Mene nyt
-- niin se on, ja sillä hyvä."

Merkillistä! Kun Fritz tienkäänteessä katosi näkyvistä, niin
ei paljoa puuttunut ettei Heleija rientänyt hänen jälkeensä,
ottaakseen häneltä käsirahan pois ja purkaakseen kaupan. Aivankuin
hänen kaulaansa olisi pantu rautavanne. Kaikki se, mitä hän vielä
hiljattain niin palavasti ikävöi ja sitten niin onnellisena
vastaanotti, painoi nyt hänen sydäntään.

Vieras talo, johon hänen nyt piti lähteä, tuntui vankilalta. Hän
ei enää tiennyt, rakastiko hän Fritziä vai ei. Hän ei enää saisi
tehdä oman mielensä mukaan, hänen piti tehdä mitä joku mies tahtoi.
Ja ajatellessaan, että Fritz oli juuri tuo mies, hän tunsi vain
vastenmielisyyttä häntä kohtaan.

Ja kuitenkin hän lopulta pelkäsi vähemmän tuota uutta oloa, kuin
siihen siirtymistä. Hän oli kuin lapset, jotka mielellään luopuisivat
itsepintaisuudestaan, mutta suutuksissaan siitä etteivät voi niin
tehdä, tulevat vieläkin itsepintaisemmiksi.

Niin vaikealta ei mikään matka ollut Heleijasta ennen tuntunut. Hän
keksi sata veruketta viivytelläkseen tiellä. Ja vielä oven edessä hän
oli vähällä kääntyä takaisin.

"Mutta olkoot ne tuolla sisässä mitä tahansa, minä olen minä ja nyt
minä menen. Niin se on, ja sillä hyvä."

Kisällit ja oppipoika olivat jo syöneet ja menneet tiehensä. Liisu
vielä söi, mutta muori ja Fritz odottivat Heleijaa. Vihdoin hän tuli.
Mutta merkillistä oli, että häneltä näytti nyt puuttuvan rohkeutta
esiintyä niinkuin tavallisesti. Huolimatta muorin ja Fritzin
ystävällisestä vastaanotosta, huolimatta taloon jo täydellisesti
perehtyneen Liisun riemusta, hänestä vain tuntui kuin häneltä olisi
jäänyt tuonne ulos ainakin toinen käsivarsi tai jalka.

Hän ei vapautunut siitä ajatuksesta, että kaikki luulevat hänen tänne
tuppautuvan, vaikkeivät sitä käytöksellään osottaneetkaan. Fritz
tuntui hänestä oudossa ympäristössä yhä vieraammalta. Eikä hän voinut
edes Liisun kanssa olla niin kuin ulkona tai ennen kotona.

Muori toi nyt ruuan pöytään ja koetti kaikkea hyväntahtoisuuttaan
ja ystävällisyyttään saadakseen hänet syömään. Mutta Heleijan oli
mahdoton nauttia mitään. Hän sanoi jo kotona syöneensä. Oikean syyn
hän jätti mainitsematta... Se ei ollut mikään muu kuin tunto siitä,
ettei hän täällä vielä ollut ansainnut mitään syötävää. Sentähden
häntä vanhuksen ystävällisyyskin kiusasi.

Kun muori jälleen ryhtyi töihinsä ja Heleija häntä autteli, tuli hän
paremmalle mielelle.

Mitä kaikkea täällä olikaan keittiössä! Ollappa hänen pikku mökissään
kaikki nämä kivivadit, tina- ja läkkiastiat edes hetkisen hänen
ominaan. Mutta täällä -- tuntui niinkuin ne olisivat tahtoneet hänet
omistaa eikä hän heitä. Lisäksi vanhus oli hiukan hidas, tuumien ja
miettien joka käden käänteessä. Kun Heleija näin ollen ei voinut
hyöriä yhtä reippaasti ja repäisevästi kuin mihin oli tottunut, niin
tuntui kuin hänen olisi pitänyt, ollakseen änkyttävälle mieliksi,
itsekin änkyttää.

Niinkuin hän olisi ollut häkistään vapauteen päässyt lintu, kun hän
illalla palasi mökkiinsä. Tämän yön hän vielä nukkuisi Liisun kanssa
täällä, huomisesta alkaen Holderin muorin luona.

Kun hän jälleen näki vanhan heisipuun varjossa uinailevan talonsa,
huusi hän riemuiten käsivarrella istuvalle lapselle: "Nyt, Liisu,
olemme jälleen kotona! Ja jotta elämä olisi oikein ihanaa, pitäisi
minun voida kulettaa mökkini kärryilläni minne tahansa. Veisin sen
aina sinne, missä olisi oikein vapaata ja hauskaa, milloin metsään,
milloin niitylle. Ja kun emme enää jossakin paikassa viihtyisi, niin
hei vaan, mökki kärryille ja tiehemme! Fritz saisi olla luonamme ja
muorikin, se olisi vielä hauskempaa. Mutta minun pitäisi saada tehdä
mitä itse tahdon ja lähteä talosta koska haluan."

"Sinä olet lapsellinen, Liisu", sanoi hän viedessään puoleksi
nukkuneen lapsen vuoteeseen, tarkottaen tuolla puheella oikeastaan
itseään. "Eihän olla vielä niin pitkällä, pääsemmehän sieltä vieläkin
milloin vain haluamme."

Seuraavana päivänä kaikki jo sujui helpommin. Fritz oli keskustellut
muorin kanssa ja tämä sanoi Heleijan tullessa: "Jos tietäisin sinun
tulevan askareissa yksin toimeen, niin se olisi minulle kovin
mieluista. Sinulla on nuori pää ja nuoret kädet. Mutta rasitukseksi
asti en sinulle askaretta soisi."

"Älkää nyt, muori!" Heleija iloisena huudahti. "Mutta teidän pitää
aina katsoa että toimitan asiat teidän mielenne mukaan, ja aina sanoa
minulle suoraan."

Nyt alkoi toinen komento kuin eilen. Ja mitä enemmän Heleija huomasi
muorin ihailevan hänen voimiaan ja näppäryyttään ja siitä iloitsevan,
sitä paremmin häneltä työ sujui. Eikä hän huolehtinut ainoastaan
kotoisesta taloudesta, vaan saipa vielä aikaa ollakseen pitkät hetket
niityllä heinänkorjuussa, ja siellä hän paraiten viihtyikin. Hän
kuvitteli Fritziä veljekseen ja muoria äidikseen. Tämä taas otti
lapsen hoitoonsa.

Näin sujuivat asiat päivä päivältä yhä paremmin, kunnes Fritz pyysi
Heleijan määräämään, milloin he viettäisivät häitään. Tyttö oli
tahallaan koettanut poistaa tuon ajatuksen mielestään. Hän käsitti
kyllä, että ihmisten tähden siitäkin täytyi tulla tosi. Sovittiin
siis, että häät vietetään kahdeksan päivän päästä.

Mutta siitä alkaen heräsivät Heleijan kaikki vanhat epäilykset.
Hänen ahkeruutensa miltei yltyi, mutta siitä huolimatta hän piti
jokaista viatonta sanaa moitteena. Silloin hän aina lohduttautui,
ajattelemalla että hänellä vielä oli turva omassa talossaan.
Kuitenkin hän ajatuksissaan moitti Fritziä siitä, että tämä niin
vähän pyrki hänen läheisyyteensä. Fritz oli ahkerasti ulkosalla ja
Heleijasta näytti, kuin hän ei olisi halunnutkaan olla Heleijan
seurassa. Hän oli vielä huomaavinaan että häneltä jotain salattiin;
milloin hän huomasi sen sällien, milloin oppipojan viittauksista,
joiden piti jäädä häneltä huomaamatta. Niinkuin häntä olisi petetty
ja myöty.

Sitten häntä loukkasi, ettei Fritz pyytänyt häneltä mitään
palvelusta. Hän oli toisinaan vähällä tuoda pyytämättä jotain,
piipun, päällystakin tai muuta sentapaista. Mutta jos Fritz kuitenkin
joskus pyysi häneltä jotain, erikoisesti sanojaan sovittelematta,
punastui Heleija koko kasvoiltaan siitä, että tämä jo tahtoi esiintyä
hänen käskijänään, ja hän purki kauppansa Fritzin kanssa miltei joka
päivä, uhaten paeta takaisin omaan mökkiinsä. Sitten hän jälleen
katui ja suuttuneena itseensä sanoi Fritzille: "Olette oikeassa,
minä en sovi tällaiseen taloon, en voi olla teidän mieliksenne."
Siihen Fritz vastasi: "Ei ole mieleemme juolahtanutkaan, ettet tänne
sopisi. Sen tiedät itse varsin hyvin. Mutta sinä käyttäydyt kuin
pelkäisit taivaan päähäsi romahtavan. Se ei ole muuta kuin noita
kuumehoureitatasi. Sinä itse teet kaikki nuo syytökset itseäsi
kohtaan, vaan emme me. Minä en sinua pakota mihinkään enkä pyydä
sinulta milloinkaan muuta kuin mitä mielelläsi teet."

Heleija tunsi silloin että Fritz oli oikeassa. Hän tunsi hänen
rakkautensa ilmenevän kärsivällisyytenä, mutta se vain kiihotti hänen
suuttumustaan itseensä ja samalla hänen ärtyisyyttänsä.




24.


Syntyipä hyvässä Luckenbachissa aika hälinä, kun saatiin tietää
että Holderin Fritz aikoi ottaa Heleijan vaimokseen. Kysyttiin
ja ihmeteltiin ja taasen kysyttiin ja ihmeteltiin. Samoinkuin
ennen Heleijaa, kiusattiin nyt Fritziä ja Holderin muoria hyvillä
neuvoilla, varotuksilla ja ennustuksilla.

"Sinä voisit kosia jokaista Luckenbachin tyttöä", sanoi joku
Fritzille. "Ja täällä on rikkaitakin tyttöjä yllin kyllin.
Walleriina-rouvakin on miltei myöntänyt, että jos tulisit heille, et
kieltävää vastausta saisi. Eevalla on sekä rahaa että tavaraa. Mikset
sitten yhtä hyvin tuota kultalintua ottaisi?"

Silloin Fritz sanoi vain: "Niin, rikkaus on kyllä huomattava
seikka ja Walleriina-rouva on mahtava rouva." Siihen tapaan jatkui
keskustelu, kunnes toisella ei lopulta ollut enää mitään sanomista.

Holderin muorilla oli toinen tapa läpäistä tällaiset keskustelut.

Hän oli aina ollut jonkun verran kuuro. Jos joku sanoi hänelle:
"Tuollaisen köyhän tytönkö teidän Fritz nyt ottaa?" niin vanhus
vastasi esimerkiksi: "Ettenkö ota? Kyllä, kyllä minä olen lääkkeitä
ottanut ja lääkärissä käynyt, mutta ei se vain näy auttavan."

"Te ymmärsitte minua väärin", sanoi silloin varottaja kovemmalla
äänellä: "Tarkotan tuota Heleijaa."

"Niin juuri", nyökäytti muori päätään, "helisee ja kumisee, niinkuin
aina kelloja soitettaisiin."

Silloin jatkoi toinen huutaen, käsiä ja jalkoja huitoen: "Ette
vieläkään minua ymmärtänyt, tarkotan tuota Fritzin naimahuumetta."

Muori nyökäyttele päätään: "Huonompaa, paljon huonompaa toisinaan!
Oikein ihmettelen kuinka, tänään kuulen näinkin hyvin."

"Onpa tuokin kuulemista", arveli toinen heittäen yrityksensä sikseen.

Ihmisten puheet eivät olisi muorin mieltä muuttaneet. Sitä enemmän
siihen vaikutti Heleijan kummallinen käytös.

"Ajattelehan, Fritz, tarkoin mitä teet", hän toisinaan sanoi
pojanpojalleen. "Olen aina toivonut Heleijaa sinulle ja luullut
hänen sinulle sopivan. Mutta niinkuin nyt näyttää, alkaa asia minua
pelottaa. Ja se näkyy tulevan yhä hullummaksi, mitä enemmän häät
lähenevät -- mitä sitten niiden jälkeen!"

"Älkää te muori olko millännekään", vastasi Fritz. "Tekisi minunkin
toisinaan mieleni tarttua asiaan, mutta se vain pahentaisi eikä
parantaisi. Katsokaahan, tuo kaikki on sitä vanhaa Heleijaa, joka
vielä hänessä taistelee viimeistä taisteluaan. Sellainen vanha Fritz,
tai olkoon minun puolestani vaikka vanha Aatami, on jokaisessa
ihmisessä, ja se on kuoletettava. Ja tiedän kokemuksesta että vanha
Fritz minussa elämöi kauheasti, nähdessään että hänen lähdöstään
tulisi tosi. Olkaa te, mummo, vain niinkuin tähänkin saakka."

Mutta Fritziä itseäänkin kohtasivat kiusaukset -- kiusaukset entisten
toveriensa puolelta.

Se seikka, että hän oli antanut tytön työntää itsensä puroon, oli
avannut nuorukaisten silmät huomaamaan, että he olivatkin erehtyneet
hänen luulotellun voimansa suhteen. Kukaan ei ollut koskaan
todenteolla häntä koettanutkaan vastustaa, koska sitä oli luultu joka
tapauksessa turhaksi. Mutta nyt oli nainen hänet pistänyt puroon kuin
huvikseen vain. Siinä tuo pelätty ja ihailtu voima!

Nuo puheet tietysti joutuivat Fritzinkin korviin. Ja ne koskivat
häneen yhä kipeämmin, mitä enemmän hän tunsi terveytensä palaavan.
Oli hetkiä, jolloin hän katui lupaustaan ettei enää milloinkaan
ravintolassa ryhtyisi käsikähmään. Ja eräänä päivänä hän joutui
suorastaan koetukseen.

Hän käväsi nyt ensi kerran Grunden markkinain jälkeen julkisessa
huvitilaisuudessa. Heleija oli mukana, ja kaunista oli nähdä nuo
kaksi kookasta, kukoistavaa vartaloa siistittynä ja juhlavaatteissa
rinnakkain kulkevan ampumaradalle. Jo kaukaa soitto kaikui heitä
vastaan.

Heleijan rinnassa riehui omituinen taistelu. Sen seikan että hän sai
olla kauneimman pojan pyöritettävänä tansseissa, olisi luullut tytön
mieltä hyvittävän. Mutta ihmistenhän täytyy sanoa: "Katsokaa, tuolla
tulee se, joka on pilkannut miehiä ja niitä tyttöjä, jotka ovat
miehelään menneet. Ja nyt hän menee itse. Se on siis ollut pelkkää
kateutta." Vaistomaisesti hän kulki koko ajan Fritzistä niin loitolla
kuin suinkin ja käyttäytyi yleensä niinkuin hän ei olisi hänen
seuraansa kuulunutkaan.

Tanssisalin viereisessä ravintolahuoneessa oli enää vain yksi pöytä
vapaana. Fritz istuutui sen ääreen, käskien tuoda jotain juotavaa.
Heleija istuutui pöydän toiseen päähän. Hän ei juonut tippaakaan eikä
ollut Fritzistä tietävinäänkään.

Muitten pöytien ääressä juotiin sitä enemmän. Joka suunnalta alkoi
kuulua äänekkäitä pilapuheita. Suurisuisin kaikista oli Liebin
Aatami. Jokaista sutkausta seurasi ensin puoleksi hillitty nauru,
mutta kun Fritz pysyi rauhallisena, ikäänkuin ei olisi mitään
kuullut, niin kaikui yhä äänekkäämpiä naurunremahduksia.

"Olisipa hauskaa tietää miltä Zehnt-purossa makaaminen tuntuu!"
nauroi Liebin Aatami.

"Minä puolestani luulisin siellä olevan hyvinkin pehmeätä!" sanoi
toinen toisesta pöydästä.

"Ja vilpoista", lisäsi joku nurkassa istuja. "Kukapa sentään viitsisi
antaa itseään siellä virutella!" nauroi taas Liebin Aatami.

Fritz nousi istualtaan. Kun tuo kookas, uhkea vartalo suoristui,
tuntui nuorukaisista ikäänkuin vanha pelko olisi jälleen palannut.
He pidättelivät hetkisen jännitettyinä henkeään. Heleijan ruskeat
silmät taas kerran loistivat ilosta ja ylpeydestä. Mutta ulkona oli
juuri alkanut uusi tanssi. Fritz oli vain noussut viedäkseen Heleijan
vähän pyörähtelemään. Pilkkakirveet hengittivät jälleen keveämmin,
mutta Heleijan poskilla vuorottelivat valkoiset ja tummat täplät. Ja
morsiusparin ulosastuessa kaikui jälleen heidän takanaan ilkkanauru.

Oven luona tyttö riistäytyi irti Fritzin käsivarresta, sanoen hiljaa
mutta kiivaasti: "Minä menen kotiin. Voit jäädä, jos tahdot. Sinä kai
mielelläsi kuuntelet tuommoisia puheita."

Aivankuin näkymätön käsi olisi ravistanut Holderin Fritziä. Sitten
hän, painaen kädellään rintaansa ikäänkuin estääkseen liian rajun
äänen sieltä tunkeutumasta, kuiskasi: "Sinäkin vielä yllytät, vaikka
sinun pitäisi pikemmin auttaa minua itseäni hillitsemään."

Heleija nauroi puolittain kiukuissaan, puolittain ylenkatseellisesti:
"Etpä ole apua tarvitsevan näköinen. Olethan tiedämmä Vahva-Fritz, ja
kykenet kai itse itsesi hillitsemään. Mutta nyt minä menen -- minua
ei pidätä kukaan, ja sillä hyvä."

Fritz puristi molemmin käsin rintaansa. "Tämä on koetus", puheli hän
itsekseen. "Ja ellet voi pysyä aisoissa, on koko mielenmuutoksesi
pelkkää nulikkamaisuutta. Mutta sinun on pysyminen alallasi, vaikka
itse paholainen Heleijaa riivaisi. Hänen pitää nähdä, ja kaikkien
muiden samoin, ettei hurjuus ole miehuutta". Sitten hän kääntyi
Heleijan puoleen niin rauhallisena, että tyttöä harmitti: "Jos tahdot
mennä, niin maksan ja menemme sitten yhdessä."

"Voin yksinkin mennä, en pelkää!" vastasi Heleija.

"Sinun on tarpeetonta ivailla", sanoi Fritz. "Olen tuon salin
tyhjentänyt ainakin kaksikymmentä kertaa, ja sinä itse olet minua
siitä moittinut. Mutta kun sinä nyt moitit minua siitä, etten tällä
kertaa tee samoin, niin voin sinulle vakuuttaa, etten ole milloinkaan
ennen ollut niin voimakas kuin juuri tällä hetkellä."

Ulkona Fritz tapasi ampumaradan isännän. "Sanokaa pojille siellä
sisällä, että saapuvat huomenillalla minun puutarhaani. Silloin on
vihkipäiväni aatto, ja te voitte sinne lähettää pari ankkuria olutta."

Isäntä meni ravintolaan ja Fritz ja Heleija saattoivat vielä
pyssynkantaman päässä kuulla nuorukaisten riemuhuudot kutsun
johdosta. Pojat tietysti tulkitsivat asian siten, että Fritz jälleen
tahtoi pyrkiä heidän seuraansa.

Mutta Heleija oli ylpeämpi ja katkerampi kuin milloinkaan ennen.
Ja kun hän kohteli Fritziä kuin pientä lasta, tahtoen häntä auttaa
ojien yli tai kysyen oliko hän loukannut itsensä, tai eikö Heleija
saisi häntä hillitä ettei hän tekisi mitään pahaa kivelle, johon
sattui kenkänsä kolauttamaan, niin pitipä Fritzin oikein tarttua
kaulukseensa pitääkseen kuohuntansa aisoissa.

Muori-rukka ei sinä päivänä ymmärtänyt entisenkään vertaa mikä
Heleijaa oikein vaivasi.




25.


Yö kului, vihkiäisaatto valkeni. Heleija oli koko päivän yhtä
kierolla tuulella kuin edellisenä iltanakin. Itsekseen hän tuumi,
että hän voisi vielä sinä päivänä paeta omaan mökkiinsä. Ja
seuraavana aamuna jo ennen auringon nousua hän lähtisi Liisun kanssa.

Kutsutut nuorukaiset saapuivat kaikin ja hämmästyivät nähdessään
vieraina myöskin seudun vanhemmat taistelupukarit, jotka aikaisemmin
olivat Fritzin kanssa kilpailleet ruumiin voimista. Fritz ja hänen
kisällinsä olivat maahan lyödyistä paaluista ja niiden päälle
asetetuista laudoista muodostaneet tilapäisiä istuimia ja pöytiä.
Olipa hupaista istua varjoisessa puutarhassa oluthaarikoiden ääressä.

Ei aikaakaan, niin alkoi sinkoilla kiihotussana toisensa perään.
Fritz saattoi tuskin pitää loitolla kaikkia niitä, jotka häntä
haastoivat leikillä kanssaan painimaan. Turhaan hän heille
saneli uuden uskontunnustuksensa: se joka on vahva, kiittäköön
Jumalaa ja käyttäköön voimiaan työhön. Vaatijat kävivät vain yhä
tunkeilevimmiksi. Heleija oli pahimmillaan. Silloin Fritz teki
ehdotuksen että odotettaisiin ainakin poislähtöön saakka. Ja siihen
lopulta, vaikka vastahakoisesti, suostuttiin.

Mutta juuri, kun innokkaimmin pakistiin ja juotiin, ilmestyi
vieraiden keskelle Fritzin vanhin sälli puettuna Heleijan vanhoihin
vaatteisiin, jotka hän jotenkuten oli onnistunut itselleen
sieppaamaan. Hän sanoi kotimatkalla Zainhammerista kärrynsä
tarttuneen pehmeään liejuun puron luona ja kysyi eikö kukaan
läsnäolijoista kykenisi niitä irrottamaan.

Kaikki nousivat paikoiltaan iloisina noin oivallisesta
voimankoetuksesta. Ainoastaan Fritz näytti tyytymättömältä pitojen
häiriytymisestä. Hän kehotti vieraitaan jäämään ja heittämään tuon
ilveilyn sikseen. Mutta hänen kehotuksensa eivät tepsineet ja
puoleksi vastahakoisesti hän lopulta seurasi heitä itsekin purolle.
Siellä oli todellakin raskaasti kuormitetut työntökärryt pehmeään
maahan vajonneina.

Jokainen olisi tahtonut ensimäisenä voimiaan koetella. Ja kun ei
muuten sovittu, niin ratkaistiin arvalla kunkin vuoro. Fritz yksin
jättäytyi leikistä eroon.

Nyt alkoi aivan samallainen näytelmä kuin Grunden markkina-iltana
Reickerin ravintolan luona. Nähtiin oikea mallivalikoima voimakkaita
liikkeitä ja pontevia asennoita. Yhtä voitollisesti hymyillen kuin
moni riensi koetukseen, yhtä suuttuneena ja sadatellen hän siitä
luopui, etsien lohdutusta muiden samantapaisesta kohtalosta.

Näky ei varmaankaan Fritziä huvittanut. Hän meni jälleen pitopaikalle.

Jo olivat kaikki vieraat menestyksettä koetelleet voimiaan ja
kaikki he olivat yksimielisiä siitä, että kärryjä riivasi salaiset
noitatemput. Niitä ei saisi liikkeelle yksikään elävä sielu, olipa
hän miten vahva tahansa. "Kenties", nauroi Heleija, joka oli
riemuiten katsellut noita turhia ponnistuksia, "ovat kärryt siten
noidutut, ettei niitä saa liikkeelle muu kuin joku nainen." Kaikki
kehottivat häntä koettamaan, saadakseen vielä kerran nauraa jonkun
tappiolle.

Heleija meni tanssien kärrynaisojen väliin. Hän muisteli miten
viimein oli vienyt voiton räätälistä, kankurista ja sepästä. Mutta
kärryt olivatkin raskaammat kuin hänen silloisensa. Ja vaikka hän
onnistui vähän paremmin kuin toiset, niin että sai ne jonkun verran
liikahtamaan, ei hän kuitenkaan voinut niitä paikoiltaan työntää.

Sillä välin Liebin Aatami ja muutamat muut toivat Fritzin jälleen
paikalle.

"Siinä toinen kuin toinenkin", huusi Liebin Aatami. "Olemme kaikin
joutuneet naurun alaisiksi ja, sinä, Fritz, saat tehdä seuraa."

"Niin", huusi toinen, "ettet enää tämän jälkeen voisi prameilla, että
olisit sen kyllä tehnyt, jos vain olisit tahtonut."

Turhaan Fritz vastusteli. "Mitähän hyötyä siitäkin olisi? Jos saan
nuo kärryt liikkeelle tai en, niin en sen vuoksi ole rahtuakaan
parempi tai huonompi kuin olen, ettekä te muutkaan!"

"Olisitpahan vaan!" sanoi Liebin Aatami. "Silloin sanottaisiin että
kaikki muut olivat nulikoita, paitsi Holderin Fritz yksin mies."

Toinen arveli: "Nyt alan uskoa, että Fritz on itse pannut toimeen
tämän pelin, saattaakseen meidät naurun alaisiksi."

"Koetanko?" kysyi Fritz Heleijalta, joka seisoi hänen vieressään.

"Et!" vastasi tämä suuttuneesti.

"Eihän siitä sen pahempaa kuin että joudun naurun alaiseksi", sanoi
Fritz. "Ja siitä ei voi kukaan minua moittia, koska kaikki ovat
samassa kadotuksessa."

"Mutta minä en voi sitä kärsiä!" vastasi Heleija vielä
suuttuneempana. "Sinulle he eivät saa nauraa."

"Hän on sen itse pannut toimeen!" huutavat kaikki yhtaikaa. "Mutta
hänen täytyy itsekin koettaa, muuten hän ei ole rehellinen mies."

"Niinkö luulette?" sanoi Fritz. "Laskehan minut, Heleija -- ehkä he
eivät naurakkaan!"

Samassa Fritz oli jo aisojen välissä.

Suut, jotka jo olivat auenneet naurunrähähdykseen jäivät ihmetellen
selkoselälleen, kun kärryt todellakin kohosivat. Ja kun Fritz lisäksi
työnsi ne rinnettä ylös aina puutarhan aitauksen sisälle, niin suut
yhä enemmän ammottivat tai puhkesivat hämmästyksen huudahduksiin.

Fritziä näytti heidän hämmästyksensä liikuttavan yhtä vähän kuin
hän oli heidän nauruaan pelännyt. Ylös tultuaan hän heitti kärryt
sikseen sanoen: "Olen tehnyt mielenne mukaan, älkää päästäkö olutta
väljähtämään."

Kaikki istuutuivat harmista, häpeästä ja ihmettelystä vaieten.
Painikilpailusta ei sinä iltana enää kuulunut sanaakaan. Sitä
äänekkäämmin kaikuivat entiset ylistykset Vahvan-Fritzin kunniaksi.

Mutta Fritziä se ei huvittanut rahtuakaan. "Heittäkää nuo tuhmuudet",
sanoi hän.

Mutta morsian istui vaieten ja valkoiset ja tummat pilkut vaihtelivat
hänen poskillaan.

Kun kaikki olivat lähteneet ja Fritz tahtoi hänet kanssaan kotiin,
riistäytyi tyttö irti. "Nytkö jo alotat?" sano hän pidättäen vaivoin
kiukunitkua. "Mutta minä en olekkaan samallainen kuin äitini, enkä
tyydy mihin hyvänsä. Nyt noudan Liisun ja ensi yön nukun omassa
talossani -- tee sinä mitä tahdot. Niin se on, ja sillä hyvä."

"Omassa talossasi et voi nukkua", sanoi Fritz hämmästyneenä. "Ja
Liisukin on jo levolla. Ethän voi häntä unesta herättää. Minä en
sinua pidätä, mutta sinä tiedät itsekin että minuun koskee, jos
menet. Sen vuoksi voisit vielä tämän yön nukkua muorin luona. Ja jos
haluat, niin voisimmekin vaikka kävellä taloasi katsomaan, koska
olen joka tapauksessa aikonut viedä sinut sinne huomisaamuna ennen
vihkimistä."

Tyttö ei vastannut mitään, mutta alkoi heti astua edellä taloaan
kohti. Hän ikävöi sitä, koskei ollut edes nähnyt sitä neljääntoista
päivään. Fritz, jonka mielessä toivo alkoi uudelleen elpyä, seurasi
vaieten.

Oli muuan noita penseitä kesäöitä, jolloin luulisi voivan kuulla
ruohon kasvavan. Helteen painamat heinänkorret nostavat yökasteen
virkistäminä jälleen päitään. Yön pehmeään viittaan kääriytyneinä
kiiruhtavat elävät olennot maatamyöten tai hiljaa ilman halki
lentäen. Yöperhoset rientävät kömpelön kohteliaasti kukkien luo,
sirkat lävistävät terävällä sirinällään yön mustat korvat. Ruohikossa
astelee kissa, ravistaen joka askeleella ylhäisesti kastetta
korkeallenostetusta käpälästään.

Kaikesta tuosta ei meidän eteenpäin rientävä parimme huomaa mitään.
Vihdoin he saapuvat pajukkoon, ja siihen Heleija äkkiä seisahtuu.
Tuolta, missä hän tiesi talonsa seisovan, loisti yön hämärässä jotain
helakkaa. Eihän se voinut olla hänen vanha harmaa talonsa. Mutta mikä
se muutenkaan olisi?

Mutta Fritz hymyilee niinkuin se, joka tietää toista hämmästyttävän
salaisuuden. Hän kiiruhtaa Heleijan edelle, voidakseen tytön
kasvoista lukea mitä hänen mielessään liikkuu.

Olihan se hänen talonsa! Eikä sittenkään. Ulkopiirteet olivat samat,
mutta ei mitään, mikä olisi osottanut sen viime sateen aikaisia
surullisia vaurioita. Se ei enää riippunut runneltuna kallion
kupeessa, vaan seisoi upeasti suoraharjaisena. Mitä lähemmäs Heleija
tuli, sitä enemmän uutta hän huomasi. Kadonnut ei ollut ainoastaan
seinään syntynyt aukko, vaan koko tuo vanha seinä. Sen sijalla näkyi
punaisenhohtava tiiliseinä ja kaiken kukkurana kevyt tiilikatto.

Tyttö seisoi hetkisen kuin kivettyneenä. Sitten hänen silmistään
puhkesi kyynelvirta. Hän väänteli käsiään ja huusi uudestaan ja yhä
uudestaan: "Oi minun vanha, hyvä taloni! Oi minun vanha, hyvä taloni!"

Ensin Fritz arveli itsekseen: "Nyt hyvästi sinä vanha Heleija!
Nyt sinun on pakostakin lähteminen!" Mutta kun tyttö ei laannut
vaikeroimasta, silloin hänkin tuli pahoille mielin ja miltei katui
tekoaan.

"Mutta, Heleija", sanoi hän viihdyttäen. "Onhan tuo yhä vielä sinun
vanha talosi, vaikka sillä onkin uusi takki. Sisästä se on aivan
sellainen kuin se on ollutkin. Ja vanha heisipuu ei ole kadottanut
ainoatakaan oksaa. Olen sitä itse varjellut kuin omaa veljeäni. Eikä
sieltä ole hävinnyt leppälinnun pesäkään."

"Ei", sanoi tyttö, "minun taloni se ei enää ole! Tuo ei minulle
kuulu. Olin ajatellut että kun kävisi hullusti, niin palaisin vanhaan
talooni, ja nyt ei minulla sitä enää olekkaan. Nyt ei minulla enää
ole mitään. Nyt voin lähteä maailmallekin."

Fritzin kädet jo lähenivät takin kaulusta, kun hän vastasi: "En
tosiaankaan tullut ajatelleeksi että käsittäisit asian tuolta
kannalta. Eikä se ole oikein, sillä tiedät hyvin että olen sen tehnyt
rakkaudesta."

"Aivan niin", sanoi Heleija, "että voisit oikein minua kiusata, kun
ei minulla enää ole mihin mennä! Sentähden sen olet tehnyt."

Fritz puheli itsekseen: "Tuo on se vanha Heleija, mutta ole sinä
mies!" Ja hän jatkoi tyttöön kääntyen: "Sen toki ymmärrät, ettei
talo olisi sille kannalle voinut jäädä. Ensi sade olisi sen kokonaan
luhistanut."

"Ymmärrän", sanoi Heleija yhä suuttuneemmin, "että häpesit talon
köyhyyttä ja kurjuutta. Sinun piti näyttää että olet rikas. Minä
yksin en ole tuntenut köyhyyttäni; mutta sinun piti vielä ottaa
taloni, että oikein tuntisin sinun olevan rikkaan ja minun köyhän."

Fritzin oli vaikea itseään pidättää. Hän sanoi itsekseen: "Jään
lähtiessä on aina ryskettä, sitten kaikki tyyntyy. -- Usko minua,
Heleija! Jos olisin taloasi hävennyt, niin olisin antanut sen
luhistua paikkaansa."

"Sano sinä", huusi Heleija yhä suuttuneemmin, "mitä tahdot, kyllä
minä näen että tahdot minusta päästä. Mutta minä en ole niitä, jotka
odottavat kunnes sanotaan nyt voi mennä. Ja minä menenkin, kun jo
olet talonikin ottanut. Mikähän sinä luulet olevasi? En tarvitse
ketään, en ainakaan sinua. Tee mitä tahdot, minä teen niinkuin minä
tahdon. Niin se on, ja sillä hyvä."

Fritz oli jälleen puristanut nyrkkejä rintaansa vasten. Hän näki
nyt että tuo vanha Heleija halveksi kaikkia lempeitä keinoja.
"Käyköön miten hyvänsä, ei auta. Nyt ei ole kysymys kuumehoureista,
vaan miehenkunniasta, ja se on pystyssä pidettävä." Näin hän tuumi
itsekseen, ja alotti:

"Minäkö luulen olevani jotain? Entäs sinä, mitähän sinä luulet
olevasi? Sanonpa sen sinulle. Sinä olet typerä tytönletukka, joka
et itsekkään tiedä, mitä tahdot. Köyhyys ei ole häpeäksi, kun ei
itse ole siihen syypää, mutta se ei myöskään ole mikään ylpeilemisen
aihe, niinkuin sinä näyt käsittävän. Sinä näyt arvelevan, että itse
ylpeys on hyve, ja sitten sinä ylpeilet siitä että olet ylpeä. Vai
ylpeiletkö siitä, että olet voimakas ja työkykyinen? Vaikka olisit
kuinka voimakas, niin hevonen on kuitenkin kuusi kertaa sinua
voimakkaampi, ja voi olla kuusi kertaa sinua ylpeämpi. Ihminen
tunnetaan siitä, että hänellä on järki, mutta sinulla ei ole järkeä
paljoa enemmän kuin hevosellakaan, muuten et olisi niin ylpeä. Järki
käskee meidän pyrkimään tullaksemme siksi, kuin meidän pitäisi. Mutta
siinä ei ole järkeä rahtuakaan, että joku pyrkii vasten virtaa ja
kuvittelee olevansa yksin viisas ja koko muun maailman vähämielisen,
ja on sitä ylpeämpi kun ei virta käänny hänen mukaansa.

"Sinä luulet tekeväsi hyödyllistä työtä, kun muokkaat ja puhdistat
perunamaata, mutta itseäsi et muokkaa ensinkään, vaikka
rikkaruohoihin tukehtuisit. Sinä soimaat peltoa rikkaruohojen
tähden, mutta oman luontosi pellossa kasvavista rikkaruohoista sinä
ylpeilet. Sinä halveksit miehiä ja naineita naisia, mutta jospa
oikein ymmärtäisit mitä merkitsee miehenä ja vaimona oleminen!
Silloin et halveksisi, vaan pyrkisit tulemaan hyväksi vaimoksi. Olen
tähän saakka kärsinyt sinun kuumehoureitasi, koska olen luullut että
itse niistä luopuisit. Mutta nyt näen että ne yhä sikiävät, mitä
kärsivällisempi olen. Sinun pitää voida minua kunnioittaa. Ja minä
tahdon sinua kunnioittaa, sillä en sinua rakastaisikaan, jos en
välittäisi siitä minkälainen olet. Minä en pakota sinua liittymään
minuun, mutta minä en myöskään kerjää sinua itselleni. Talo tuossa
on sinun, voit jälleen mennä sinne, voit tehdä mitä tahdot. En ole
tahtonut mieltäsi pahottaa enkä tahdo vastakaan, mutta jos menen
naimisiin, niin tahdon myöskin olla miehen sijalla. Nyt tiedät
ajatukseni tästä asiasta, ja myöskin sinusta. Voit päättää mielesi
mukaan. Niin se on, ja sillä hyvä."

Fritz pelkäsi että Heleija katkaisisi hänen puheensa ja lopullisesti
särkisi heidän välinsä. Hän tunsi rakastavansa tyttöä niin paljon,
kuin mies voi naista rakastaa. Hän tunsi sen sitä selvemmin, mitä
varmemmin hän luuli nyt puheellaan lausuvansa kuolemantuomion
heidän yhteenliittymiselleen. Sitä enemmän hän hämmästyi, kun
Heleija vaikeni puheen loputtuakin. Eikä hän voinut nähdä hänen
kasvojaankaan, kun kuu oli peittynyt pilviin. Hän kuunteli hänen
hengitystään, mutta tyttö ei hengittänyt tavallista kiihkeämmin.
Odottiko hän ehkä että Fritz häntä kuitenkin vielä rukoilisi?
Silloin tyttö oli erehtynyt. Fritz tiesi osottaneensa niin suurta
kärsivällisyyttä kuin hänen mielestään oli miehen arvolle sopivaa.
Ja tämän nuhdesaarnan hän oli velkaa sekä itselleen että tytölle.
Sentähden hän myöskin vaikeni.

Heleija kääntyi lopulta hitaasti ja Fritz seurasi häntä. Koko
kotimatkalla ei kumpanenkaan puhunut sanaakaan. Muori oli vielä
ylhäällä, odottaen Heleijan kotiintuloa. Fritz sanoi hyvää yötä ja
meni ylpeänä ja kuitenkin sydän ahdistusta täynnä työpajaansa.

Mutta ulkona kohosi yhä uusia kasteen virkistämiä heinänkorsia,
siilit rummuttivat, yöperhoset liihottelivat, sirkat lauloivat,
hamsterit riitelivät, kissat yhä ravistivat kastetta käpälistään.
Jokainen huolehti itsestään. Pieni talokin hohti huolettomana.
Vain heisipuu näytti aavistavan mitä tänä yönä aaltoili kahdessa
rakastavassa ihmissydämessä. Siksi se kuin onnea toivotellen suhisi
tavallista vienommin.




26.


Seuraavana aamuna oli koko Holderin talo jo aikaisin jalkeilla.
Olihan nyt isännän vihkipäivä. Hän itse saapui jo auringon noustessa
työhuoneestaan.

Morsianta vain ei näkynyt. Vihkiminen piti toimitettaman aikaisin.
Mutta Holderin muori tapasi Heleijan vielä nukkumasta, kun
hän korjasi tuolilta tytön eilisen puvun, pannakseen sijalle
morsiusvaatteet. Liisullekin oli toimitettu juhlapuku. Pienokainen
nukkui vielä vuoteessaan.

Fritz saattoi tuskin hillitä levottomuuttaan, kun neljännestunti
kului toisensa perään eikä Heleijaa näkynyt. Muori huomasi hänen
tilansa ja meni katsomaan. Mutta hän tuli säikähtyneenä takaisin, löi
käsiään yhteen sanoen: "Oi sitä häpeää, sitä häpeää!"

Fritz ei kysynyt mitään. Hän käsitti ettei muori ollut tyttöä
löytänyt.

"Ehkä hän on mennyt kaivolle", sanoi hän.

"Tätä minä olen pelännyt kaiken aikaa", jatkoi muori päivittelyään,
"kun hän on tullut niin kummalliseksi. Koko yön kuulin hänen
itsekseen nauravan. Voi että näin piti tapahtua pojanpojalleni!"

Fritz miltei suuttui: "Kyllä hän on siellä jossain", vakuutti hän,
"kukapa tietää vaikka olisi kaappiin piilottautunut. Älkääkä siitä
nyt melua pitäkö! Se olisi vain monelle mieleen. Eikä se kuitenkaan
ole totta! Jatkakaa rauhassa askareitanne, muori! Vielä on neljännes
tuntia aikaa, ja siihen mennessä Heleija on täällä."

Niin kävikin.

Mutta salpa oli kauvan koholla, ennenkun ovi avautui, ja ovi seisoi
kauvan avoinna, ennenkun kukaan astui sisään. Ja Heleija, sillä hän
se oli, olisi vielä jäänyt kynnykselle seisomaan, ellei muori olisi
häntä tuonut sisään.

Fritzin oli sanomattoman vaikea peittää sisällistä riemuaan. Hän
ojensi Heleijalle vaijeten kätensä, tuntien miten tytön käsi hänen
kädessään vapisi.

Muori ei ymmärtänyt mitenkä hän oli kyennyt yksin pukeutumaan.

Heleija vastasi että vanha Anna-Maija oli käynyt häntä katsomassa ja
silloin häntä auttanut.

"Missä hän on?" kysyi Fritz. "Onko hän ulkona? Tuokaa hänet toki
sisään, muori!"

"Hän kävi silloin, kun olin kaivolla", vastasi morsian arasti,
"sitten hän taas meni kotiinsa."

"Ja sinä sanot", tokasi Fritz, joka tajusi Heleijan ajatukset, "että
me häpeämme sinua, kun sinä häpeätkin meitä."

Niin vähäarvoisena kuin Fritz pitikin omia vihkiäisiään, sitä
suurempaa huomiota se herätti muissa. Kadunkulmat, joiden ohi
morsiuspari kulki, vilisivät mustanaan väkeä. Kirkko oli niin täynnä
kuin juhlapäivien jumalanpalveluksessa. Kun eivät varotukset olleet
auttaneet, ryhdyttiin nyt ennustelemaan nuorelle pariskunnalle
onnettomuutta sellaiset määrät, että siitä olisi ollut kymmenellekin
jakaa.

Vaikenemme niiden suhteen ja vakuutamme vain, ettei luultavasti
milloinkaan oltu kauniimpaa paria Luckenbachin kirkossa vihitty.

Morsian katsahti usein sulhaseen ja huulensa jo avautuivat ikäänkuin
jotain sanoakseen. Mutta lopultakin hän kuitenkin vaikeni ja Fritzin
kysyessä: "Mitä aioit sanoa, Heleija?" hän loi katseensa muuanne ja
vastasi hiljaa: "Odotahan -- ei vielä."

Kun he toimituksen päätyttyä astuivat kirkosta ulos, piristeli kevyt
pilvenhattara kuin ohuen hunnun läpi hienoja pisaroita, sirotellen
morsiamen seppeleelle "kultaa", kuten kansa sanoo.

Nyt Heleija kuiskasi: "En tiedä soveltuuko se ja suostuisitko sinä
siihen, mutta minä niin mielelläni kulkisin vanhan taloni ohi sinun
luoksesi."

"Miksi sanot minun luokseni?" kysyi Fritz, suunnaten matkan Heleijan
taloa kohti. "Vaan voithan sanoa: sinun luoksesi taikka myöskin
meidän luoksemme. Kunhan vain joka kerta ajattelet että tahdot minun
luokseni, kun tulet kylästä kotiimme, niin olen tyytyväinen."

Onnellinen päähänpisto saattoi Fritzin valitsemaan pienen kiertotien.
Näin vähitellen eksyivät parjaajat heidän jäljiltään ja he saapuivat
yksikseen kenenkään huomaamatta pienen talon kohdalle.

Tuskinpa on nähty kauniimpaa aamupäivää. Taivaalla ei ole ainokaista
pilvenhattaraa ja vanhalla heisipuulla on lievän sadekuuron jälkeen
kimalteleva hääpuku. Sen oksilla välkkyy tuhannet timantit, puu itse
hymähtelee niin sydämellisesti ja sen siipien alla lepäävä talo
hohtaa kuin itse morsian. Eikä puutu soittoakaan. Pieni laululintunen
visertää oksalla onnellisen rakkauden ikuista säveltä ja kaksi
autuasta sydäntä sykähtelee riemuiten. Sillä puutarhassa linnantien
tuollapuolen morsian kallistaa hiljaa päänsä sulhasen rintaa vasten
ja sanoo: "Täytyyhän minun se kuitenkin sinulle sanoa, Fritz, niin
mielelläni kuin toivoisinkin, että sen sanomatta tietäisit."

"Ja vaikka tietäisinkin, niin kuulen sen niin halusta uudestaan
vaikka tuhannesti", vastaa Fritz silmillään. Heleija tahtoo jatkaa,
mutta katsoo ensin vielä kerran arasti ympärilleen, olisiko ketään
lähistöllä, ja hänen silmänsä välttävät Fritzin katsetta.

"Minä olin typerä tyttö ja olen tullut yhä typerämmäksi, sensijaan
että olisin viisastunut -- ja eilen olin kaikkein typerin. Sellainen
olen ollut aina siitä asti, kun viimeksi täällä seisoimme. Mutta
katso, eihän se olekkaan mikään pikku asia, kun kaikki yhtäkkiä
muuttuu toiseksi eikä enää saa olla oma herransa -- varsinkin kun on
köyhä tyttö, jolla ei ole mitään."

Hän vaikenee jälleen. Hänen vieressään keinuva tumma ruusu ennättää
sillaikaa kysyä perhoselta: "Sanoppas, onko hän punaisempi kuin
minä?" Tämä ei vastaa mitään, vaan istuutuu pavun kukalle, josta
hän voi katsella tyttöä kasvoihin. Niistä on kokonaan kadonnut
vanha Heleija. Yön aikana on täyteen teräänsä puhjennut se sisäisen
tunne-elämän kukka, jonka nuppu tuona uniyönä aukesi.

Pajuissa puron rannalla humisee niin salaperäisesti.

"En ole sinulle vielä sanonut", morsian jatkaa, "miltä minusta
silloin tuntui, enkä nytkään kykene sanomaan, vaikka tahtoisinkin.
Kun tulit tänne puutarhaan, olin niinkuin en olisi sinusta ensinkään
välittänyt, mutta jos olisit mennyt silloin, kun Liisu sinut huusi
takaisin, niin luulen varmaan että olisin kuollut. Vihani miehiä
kohtaan johtuu isävainajastani. Pienenä lapsena ollessani täytyi
minun nähdä mitenkä hän löi äitiäni, niin että tämä monasti lyyhistyi
maahan. Silloin kiersin käsivarteni äidin ympärille että lyönnit
sattuisivat minuunkin. En ole voinut isää rakastaa, Jumala sen
minulle anteeksi antakoon. Ja silloin päätin että naiminen tytölle
on onnettomuus, ja sen jälkeen olen pilkannut miehiä milloin vain
olen voinut. Sentähden kaduin heti, kun lupasin tulla luoksesi.
Kun sitten jouduin taloosi, niin silloin vasta ymmärsin että sinä
olit rikas ja minä köyhä. Sitä en ollut ennen ajatellut ja se minua
painoi vielä enemmän. Olen tosin sittemmin huomannut, että sinä olet
paljoa parempi ja järkevämpi kuin minä, mutta silloin olen kutistunut
yhä pienemmäksi enkä ole voinut ajatellakkaan että sinä minua
rakastaisit. Ei sinun pidä tulla kärsimättömäksi, että kerron sinulle
kaikki näin sekaisin, sillä juuri näin sekaiset ovat ajatukseni
olleet. Olin minä kerran tyytyväinenkin, silloin kun kuvittelin
olevani sinua vahvempi, kun sinä niin rauhallisena kuuntelit noitten
poikien jupinaa. Mutta silloin taas heti mieltäni kuohutti, että
minun piti saada mies, joka olisi minua heikompi -- etten voisi
sellaista miestä oikein pitää arvossa, niinkuin olisin kuitenkin niin
mielelläni tahtonut. Silloin vasta käyttäydyin perin tyhmästi. Kun
sitten kohotit kärryt ja näin, että sittenkin olit minua vahvempi,
silloin palasi taas entinen pelkoni. Kaikkein tyhmin olin kuitenkin
tuossa taloasiassa, jolla sinä niin hyvää tarkotit. Eikä se ollut
ainoasti tyhmästi, vaan vieläpä huonosti tehty. Ymmärsin sen ja
silloin jo olisin tahtonut siitä sinulle sanoa, enkä kuitenkaan
voinut sanoa. Ajattelin niinkin ettet enää minua rakasta, kunnes
suutuit ja aloit minua moittia. Silloin sydämeni riemusta sykähti,
sillä vihastasi vasta oikein näin miten rakas sinulle olin. Nyt
ymmärsin että olin ajatellut pelkkiä typeryyksiä ja että sinä olit
minua parempi ja rakastit minua paljoa enemmän kuin ansaitsin, ja
että minun pitäisi enemmän ajatella miten voisin olla sinulle hyvä,
kuin mitenkä sinun pitäisi olla minulle."

Tyttö painoi vaieten päänsä pojan rintaa vasten ja Fritz huudahti
riemuiten: "Nyt se on mennyt matkoihinsa se vanha Heleija, ainiaaksi
on se paennut!"

"Mutta minun täytyy sanoa sinulle vielä jotain", jatkoi tyttö hetken
päästä vitkastellen.

"Sano, sano!" nauroi Fritz. "Vanhasta Heleijasta ei pidä jäämän
siekalettakaan!"

"Katsos Fritz", sanoi hän, "minä se myöskin silloin sinun huoneesi
siivosin."

       *       *       *       *       *

Jääköön kertomatta mitä hän vielä sanoi ja mitä toinen vastasi.
Silloin alkanut sopusointu on jäänyt pysyväiseksi.

Yleinen mielipidekin on kokonaan muuttunut -- se on taas oikealla
tolalla. Ei nyt enää puhuta pilkallisesti eikä anneta hyviä neuvoja,
ja Holderin mummo kuulee taas yhtä hyvin kuin ennenkin. Hyviä neuvoja
käydään nyt saamassa mestari Holderilta ja hänen vaimoltaan. Onpa
hänet valittu raatimieheksikin ja kukaties hänestä tulee vielä
pormestari. Walleriina-rouva ja muut arvokkaat rouvat ovat nyt
Heleijan ystäviä, sillä tämäkin on nyt yksi heitä. Ja jos Heleija
yhä sittenkin ajattelee "suurista rouvista" entiseen tapaan, niin
ainakin yhdelle hän silloin tekee vääryyttä. Toisin sanoen itselleen.
Hän itse on yksinkertainen ja vaatimaton. Vanha Anna-Maija, joka
on Holderin talossa nyt Heleijan omille lapsille mitä aikaisemmin
Liisulle, antaa emäntänsä uudelle asemalle suuremman arvon kuin tämä
itse. Hän se nyt käyttää puheenpartta: "niin se on, ja sillä hyvä,"
kun Heleija itse on tuon hylännyt. Ja nuo sanat kuuluvatkin hänen
hiljaisella äänellään lausuttuina hyvin merkillisiltä.

Reickerissä on Dotin emäntä kuollut, ja hän muisti testamentissaan
sievällä summalla Heleijaa. Viimemainitun sisar on naimisissa, eikä
hänestä enää ole kuulunut pahoja puheita.

Nuoren avioparin lapset eivät tosin yskivän kankurin ennustuksen
mukaan revi kirkontornia sijoiltaan, mutta vanhemmat voivat heistä
silti olla ylpeitä. Usein he leikkivät äitinsä uudestaan rakennetun
talon ympärillä ja vanha heisipuu iloitsee, kun vanhemmat lapset
kiipeilevät sen oksilla.

Heleija sanoo yhä vieläkin useasti, katsellessaan hyvinhoidettua
talouttaan ja tyytyväistä miestään: "Olen toki iloinen, että omistat
minut." Näin hän ei sano kehuakseen eikä Fritzkään sitä sillätavoin
käsitä.

Me puolestamme lopetamme kertomuksen -- toivoen etteivät lukijamme
olisi meihin kokonaan kyllästyneet -- vanhalle Anna-Maijalle nykyään
kuuluvalla lauseparrella: "Niin se on, ja sillä hyvä."








End of the Project Gutenberg EBook of Heleija, by Otto Ludwig

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48939 ***