*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48671 ***

RISTI JA NOITARUMPU

Olaus Sirman tarina


Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS



Kirja, Helsinki, 1916.






ALKULAUSE


_Olaus Mathiae Sirma_, syntyisin Kemin Lapista, oli syntyperäinen
lappalainen. Hän tuli ylioppilaaksi Upsalassa v. 1672, vihittiin
papiksi siellä ja määrättiin Enontekiön lapinseurakunnan
ensimmäiseksi kappalaiseksi. Tässä virassa hän oli vv. 1675-1719,
jona viimeksimainittuna vuonna hän kuoli. Tämä riidanhaluinen,
juoppouteen taipuvainen, mutta lahjakas mies, teki paljon
seurakuntansa hyväksi, vaikka sen aikaiset aikakirjat eivät häntä
isosti kiitäkään. Lukuunottamatta suoranaista papillista tointaan,
jolla varmaan hänen heikkouksistaan huolimatta oli laajakantoinen
vaikutus, toimi hän myös kirjallisella alalla, kääntäen lapiksi mm.
Gezeliuksen "Lasten paras tavara"-nimisen kirjan, joka vasta, melkein
200 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, on nähnyt "päivän valon", maaten
siihen saakka käsikirjoituksena arkistojen tomuisilla hyllyillä.
Tämän monessa suhteessa merkillisen miehen muisto elää vieläkin
kansan suussa pienissä "muisteluksissa", joita pimeinä talvi-iltoina
takkavalkean ääressä kerrotaan. Ja varsinkin, jos kuulija saa näitä
muisteluksia kuulla niillä paikoin, joissa "herr' Vuolevi" on
asustanut ja liikkunut, niin nousee hänen haamunsa elävänä kuulijan
silmäin eteen, ja hän on hengessään mukana kaikissa niissä paikoissa,
joissa herr' Vuolevi "vaikutti", niin kirkossa kuin käräjätuvassa,
vieläpä "markkinasiljolla" ja kauppiaan vierastavassakin Lyngenvuonon
pohjukassa, Ruijassa.

_Tekijä_.




I


Joulu oli mennyt, ja uuden vuoden alkuakin oli jo katkaistu
tammikuu. Aurinko, joka neljäkymmentä päivää oli kiertänyt
näkymättömissä, oli jälleen ilmaantunut, ja nyt se oli jo parisen
viikkoa kullannut Enontekiön pappilan pieniä ikkunoita. Sen
rusottavista säteistä havahtui koko luminen luonto pitkästä,
raskasmielisestä hämäryydestään. Näytti kuin olisivat kääkkyräiset
petäjät ojentautuneet suoremmiksi, tuntiessaan taas haaraisissa
latvoissaan auringon hyväilyn. Lumikinokset, joita pitkän aikaa oli
verhonnut harmaja hämärävaippa, kylpivät iloisesti kimmeltäen päivän
kultaisissa säteissä. Jorp'oivi, joka pimeät päivät oli torkkunut
alakuloisena, synkkänä, kuin itseensä vaipuneena, silloin tällöin
vain syvään huoahdellen, kun tuuli sen hämyistä lakea kiersi, oli
herännyt ja kasvanut kookkaammaksi auringon säteiden vaikutuksesta.
Valkeassa puvussaan se kohosi majesteetillisena huurteisten metsien
keskeltä. Kirkkaana, huikaisevan valkeana hohti sen luminen, paljas
pää. -- Ja lumipyörteet, joita vinhat tuulenpuuskat ajelivat sen
laella, olivat kuin merkkejä siitä, että vakavat, juhlalliset
ajatukset sen päässä taas virkeinä askaroivat.

Kirkkomäellä vallitsi eloisa liike. Siellä hääri ihmisiä vilkkaassa
touhussa. Koreakauluksiset peskit ja punaiset neljäntuulen lakit
vilahtelivat vain toistensa sivu. Poronkellot soivat ajajien
lasketellessa pappilan ohi kirkolle, jonne sankkoja joukkoja jo
oli kokoontunut. Kirkkotuvista nousi sakeita sauhuja, ja niiden
edessä oli vilkasta liikettä. Ovista mentiin ja tultiin. Ajo- ja
kuorma-ahkioita oli joukottaan tupien seinustoilla, viimeksimainitut
runsaasti kuormitettuina. Vaimoja komsioineen hääräili tupien
välillä. Törmällä terhensi pikkupoikia punalakkineen ja
pikkupeskineen, nauraen, huhuillen ja ilakoiden. Ympärillä ärhensi
koiraparvi, jota pojat kepeillä sohivat ja komentelivat. Ilmassa
kiiri iloinen joiku, jota kimeä lapsenitku tuontuostakin säesti.
Joukko miehiä oli matkalla joen yli viemässä ajokkaitaan syömään.
Toiset poroista kulkivat allapäin, velttoina ja väsähtäneinä. Toiset
taas pystypäisinä teutaroivat, pidätellen, vastaan ponnistellen,
lyhyin, terävin askelin, koparat naskuen. Yksinäinen koira yritti
rannalta porojen jälkeen jäälle, säikähdyttäen jo takimmaiset elukat
äkkinäisiin kaarroshyppyihin sivuille, kunnes miehen äkäinen karjaisu
sai ärhentäjän palaamaan takaisin...

Kaikesta päättäen oli nyt Enontekiön kirkkotörmällä Lätäsenon
suussa tavallisuudesta poikkeava elämä ja liike. Ja syy tähän oli
selvä: porvarien puodit ja aitat, jotka läpi vuoden olivat olleet
lukossa, paksut rautakanget ovissa, olivat nyt auki. Niiden edessä
oli kelkkoja kymmenittäin täynnä kaikenlaista tavaraa. Vanhempia
miehiä susiturkeissa ja paksuissa villavöissä seisoskeli aittojen
portailla, nuorempien hääriessä kuormien kimpussa, niitä purkaen ja
aittoihin kantaen. Tuolla kiskoi poro kuormallista kelkkaa, jossa
oli pieniä tynnyreitä ja nassakoita. Kuorman perässä juoksi mies,
kädessä ristikkojakkara, ja vähän jälempänä astui toinen, seljässä
kokonainen kantamus rihmaan pistettyjä puutuoppeja. Tuossa taas
vedätettiin täyteisiä kuormia mitä erilaatuisimpia tavaroita kirkon
ympärillä oleviin kauppakojuihin, joissa miehet järjestelivät pöytiä
sekä naulailivat orsia ja kojujen kannatuspuita. -- Kaikkialla oli
liikettä, hälinää ja touhua. Eikä kumma. Sillä Tornion porvarit
olivat saapuneet ja alkaneet Enontekiön kuulut markkinat.

Puoleenpäivään mennessä olivat kauppakojut kaikkialla valmiina.
Ja koko joukko niitä olikin. Leveä katu oli muodostunut kirkon ja
joenrannan välille, ja sen molemmin puolin seisoi puolikymmentä
kojua täynnä tavaraa. Olipa eräs viinanmyyjä asettanut pöytänsä
aivan sakariston seinustalle, missä lumi pian siljoksi tallaantui
pöydän ympärillä häärivien lappalaisten jaloissa. Paljon kansaa
olikin markkinoille saapunut. Eivät muistaneet Tornion porvaritkaan
moneen vuoteen nähneensä niin väkirikasta liikettä Enontekiön
kirkkotörmällä. Lappalaisia oli kerääntynyt laajan pitäjän joka
kulmalta. Oli myös kansaa naapuripitäjästä, Kautokeinosta.
Kirjavassa vilinässä liikkui Ruijan kauppias renkeineen
norjalaiselle ominaisella reippaudella. Erään aitan edustalla
kiisteli vankkarakenteinen, varmannäköinen peskiniekka torniolaisen
kaupparengin kanssa lehmänvuodista, joita oli rykelmä miehen reessä.
Se oli uudistalokas Pajalan seurakuntaan kuuluvasta Muonion kylästä.
Kuin ujostellen pujottelihe väkijoukossa enontekiöläinen uudisasukas
hukannahkalakissaan ja pöyhkyripeskissään, kaupitellen puukuppeja ja
kapustoja.

Suurin kauppa kävi kuitenkin kojujen ääressä. Pöydät ja penkit olivat
täynnä vaatepakkoja, joista sarka oli runsaimmin edustettu. Olipa
eräässä kojussa, jossa pöydän takana seisoi torniolainen raatimies ja
kauppias Petter Eerikinpoika Planting omassa pönäkässä persoonassaan,
pöydällä ulkomaankin kankaita: oli Hollannin palttinaa ja Saksan
verkaa, sinistä, punaista ja keltaista. Sitä sai kauppias mitata
kyynärän toisensa perästä kojun ympärillä hääriville lappalaisille.
Orsissa liehui kirjavia, värikkäitä lapinhuivia hyvässä sovussa
lannanmiehen villaisten kaulaliinojen kanssa. Yhdessä kojun nurkassa
oli hamppua, toisessa köyttä ja kaaristenuoraa. Sivuorrella riippui
rihmassa pieniä hopeapikareita, lusikoita, rintasolkia, helminauhoja
ja kimputtain vaski- ja hopeasormuksia. Viereinen koju, jossa
myymässä oli Plantingin renki, sisälsi pääasiallisesti rautatavaraa.
Erikokoisia patoja oli vierekkäin pitkällä peräpenkillä. Pöytiä
rasitti kupari- ja rauta-kattiloiden raskas taakka, ja orresta
riippui tiheässä rivissä padankannattimia koukkuineen ja vitjoineen.
Olipa yhdessä nurkassa muutamia piilukkopyssyjäkin, torniolaisen
maalaissepän valmisteita, puhumattakaan puukoista, viikatteista ja
kirveistä, joita oli runsas valikoima.

Jos oli tavaraa porvareilla, niin olivat lappalaisetkin hyvin
varustetut vastavaihtoa varten. Aittojen edustalla kävi kiivas
tinka, montako suola- ja jauholeiviskää piti lapinmiehen mistäkin
nahkakimpusta saada. Siellä tutkivat porvarit apulaisineen
porontaljoja; toinen kanteli selässään jäniksen-, oravan- ja
kärpännahkakimppuja, odotellen vuoroaan, milloin pääsisi
vaihetusta hieromaan ahneen porvarin kanssa; kolmas levitti ylpeänä
hangelle ketunnahkoja ja tinki kiivaana ruijalaisen kanssa, joka
metsänsaalista liian alhaiseksi arvosteli. Muuan Alattiosta kotoisin
oleva Ruijan mies teki kauppoja kuivatulla saidalla, turskalla ja
kalanihralla. -- Sekava äänten sorina kaikui tuossa kirjavassa
joukossa, jossa yhtaikaa puhuttiin suomea, lappia, ruotsia ja norjaa.

Päivä kallistui jo iltapuoleen ja aurinko laski. Kojujen ja puotien
edustalle kannettiin tervaksia nuotioita varten. Lappalaiset
puuhasivat myös tupiensa edessä valkeita viritellen. Pian leimahti
nuotio siellä, toinen täällä, pimenevässä illassa. Koko kirkkotörmä
oli täynnä tulia kuin laaja leiripaikka. Kirkon ikkunat punoittivat
nuotioiden loimosta ja kuvastelivat monipäisen joukon sakeaa hyörinää.

Kuta pitemmälle ilta kului, sitä iloisempi ja suuriäänisempi
terhennys kaikui pitkin törmää. Viina, jota monet kauppiaat olivat
myyneet ja toiset kaupanvälittäjäisiksi pitkin päivää tarjoilleet,
oli tehnyt vaikutuksensa herkkiin tunturilapsiin. Remahdellen
kajahteli joikulaulu joka taholta. Väliin se soi kerskuna, kun rikas
lappalainen lauloi rikkauksistaan, väliin taas käheän ivallisena, kun
toinen kostomielin vihamiestään kuvaili. Toisin vuoroin se esitti
ilakoiden porokarjan kauneutta, toisin vuoroin taas kuvasi elävästi
paimenkoiran urheaa tointa laajan lauman hallinnassa. Nuotiotulien
ympärillä häärivät hikiset olennot muistuttivat metsänpeikkoja.
Heidän varjonsa häilähtelivät rusottavalla hangella kuin mahdottoman
suuret jättiläiset. Pikkupojat kiiriskelivät nuotiovalkeiden
ympärillä ja temusivat ostopaikoilla. Lappalaistytöt kulkivat
supatellen ja naureskellen suurissa joukoin kojulta kojulle, ihaillen
tulen valossa kiiluvia koristeita.

Sakariston luota kuului laulua. Yksi ja toinen kauppakujalla
kuljeskelevista joutilaista katselijoista suuntasi askelensa
sinne. Pöydän takana seisoi pieni, sukkelannäköinen mies, kädessä
täysinäinen viinatuoppi, jota hän laulaessaan piti koholla.
Kauppakujan päässä palava nuotio valaisi hänen kasvonsa ja heitti
pöydän ympärillä tungeskelevien lappalaisten välitse tuontuostakin
loimoaan sakariston seinustalle, jolloin pimennosta paljastuivat
erisuuruisten viinanassakoiden pyöreät pohjat.

    -- Puodin Mummalta pudisti,
    Sirman jyvät siirsi pois,
    Joista olutt' olevasti
    Lappi laudi juoda sait.

lauloi mies kärisevällä äänellä.

Se oli "Viina-Ville", kaikkien markkinamiesten tuttu, joka
nassakkakuormineen ilmaantui joka vuosi Enontekiön markkinoille
yhtä varmasti kuin pääskynen keväällä. Tuttu oli laulukin monelle,
jo parina vuonna ennen kuultu. Se kertoi kolmisen vuotta sitten
tapahtuneesta Muonion- ja Tornionjoen suuresta tulvasta, ja kulki
tekijänsä Antti Keksin mukaan "Keksin laulun" nimellä.

-- Hei pojat, eikö kukaan osta? huusi Viina-Ville tarjoillen
tuoppiaan yhdelle ja toiselle. -- Viina kallistuu, kallistuu, kuta
enemmän ilta kuluu! Tämä tässä menee vielä markasta... Helppoa,
helppoa! Ja laulut kaupanpäällisiksi!

Muuan lappalainen ojensi pullonsa, ja Ville täytti sen tuossa
tuokiossa. Hän laski tuoppiin uutta ja lausui silmää iskien:

-- Nyt alkaa eväsviinan myynti! Hei pojat, eväsviinoja tunturiin!
Välttämätöntä jokaiselle pakkasessa... Eikö kukaan huoli? -- No,
lauletaanpa sitten taas:

    -- Kurkkuin kuivuutta surevat
    Kurmupeskeiss' kulkijat...

-- Kuulkaapas, mitä Keksi laulaa! huudahti hän. -- Suru tulee,
kun viina loppuu ja kurkku kuivaa... suru ja ikävä mieli... voi
sitä maata, missä ei viinaa ole! Eikö herr' Vuolevi ole koskaan
siitä tekstistä saarnannut? Hah-hah!... Kas tässä, pojat, tuoppi
taas! Eväsviinaksi erinomaista! Tämä on tuosta nassakasta, jossa on
punainen tähti pohjassa... näettehän, tuosta noin... Saksalaista
tavaraa... aina Englannista saakka... ei mitään kotona keitettyä...

Lappalaisilta ei suinkaan puuttunut ostohalua. Heitä vain huvitti
kuulla vikkelän viinasaksan jaarittelua.

-- Hei, Viina-Ville! Tuoss' on potteli! Ann' täyttyä vain! räyhäsi
nuori, jo kelpo lailla humaltunut lappalainen, työntäen ison, litteän
pullon kauppiaan eteen.

-- Kas niin! Se on oikein, Aslak Omma! huudahti kauppias ja ryhtyi
pulloa täyttämään. -- Tämä vetää kaksi tuoppia... Kas siinä! Kolme
markkaa... ei penniäkään alle eikä päälle.

-- Markallahan äsken annoit tuopin? huomautti joku joukosta.

-- Joo, mutta se oli _äsken_ ja nyt on meillä _nyt_, vastasi
häikäilemätön viinasaksa. -- Tämä on eväsviinaa... saksalaista
tavaraa... punatähtipohjaisesta nassakasta.

-- Ei se vielä eväiksi jouda! Markkinat ovat vasta alussa! remusi
ostaja, löi maksun pöytään ja hoippui väkijoukkoon.

Pulloja ja tuoppeja työntyi nyt pöydälle yhä useampia eikä
Viina-Ville joutanut muuta kuin mittaamaan. Hopeamarkka toisensa
perästä solahti hänen leveiden sarkahousujen taskuun.

Tuli taas välipää, jolloin pöydän ympärillä oli vain kuunteluhaluisia
katsojia, Kauppiaalla oli heti ohjelma valmiina heitä varten. Hän
täytti mittansa ja rupesi laulamaan:

    -- Järvi kaunis Karungissa
    Lähestyy nyt lähemmäks'.
    Sinne Sirman jyvät jouduit
    Kahden puolen Karunkia,
    Maltaiksi kaikki muutuit.
    Husa siellä humalat keitti...

-- Mitäs Sirman jyvistä, mutta paljonko tuosta annat? huusi
pikkuinen, tanakka lappalainen tunkeutuen pöydän luo ja heittäen
oravannahkakimpun laulajan eteen.

-- Kaksi tuoppia, kaksi tuoppia vain... En pisaraakaan enempää,
vastasi Ville.

-- Tornion porvari tarjosi puolta riikintaaleria, mutta ei sovittu
kaupoissa.

Viina-Ville laski kimpun.

-- Neljäkolmatta kappaletta, sanoi hän ja heitti kimpun pöydälle. --
Kaksi tuoppia vain... Oravalla on halpa hinta...

-- Mutta viinalla kallis...?

-- Kallis, kallis.

-- No, olkoon menneeksi!

Lappalainen sai viinansa ja lähti, ja kauppias pisti nahkakimpun
nassakoiden väliin.

-- Taas voitit hopeamarkan, Viina-Ville, kuului joukosta.

-- Viina kallistuu, hyvät ystävät! Ilta kuluu, ilta kuluu, vastasi
Ville silmää iskien.

Mittatuoppi täyttyi jälleen.

    -- Hyvä Maunu Martinpoika
    Potentaatti Pohjanmaalla,

lauleli Ville, mutta keskeytti samassa:

-- Onko Martinpoikaa, nimismiestä, näkynyt? kysyi hän.

-- Ei ole.

-- Kumma, ettei hän ole vielä tullut... Eikä näy pappiakaan...
Missähän herr' Vuolevia nyt pidetään?

-- Tuolla näkyi olevan Plantingin kojulla, virkkoi pöydän luo
tunkeutuva uudistalokas. -- Markkinatuulella näytti äijä olevan. Joko
on kallistunut tavarasi paljonkin, Ville?

Osa pöydän ääressä seisojista lähti solumaan kauppakojuja kohden.
Ville ryhtyi mittaamaan viinaa. Hetken päästä kuului väkijoukkoon
hänen käreä äänensä, josta saattoi päättää, että kaupanteossa oli
taas tullut pieni välipää:

    -- Juokaat nyt vettä jyvät,
    joista olutt' tuli hyväst'...

Raatimies Plantingin kojun eteen oli pysähtynyt tanakkaharteinen,
pienikokoinen mies. Hänen kasvonpiirteensä olivat eloisat ja
vilkkaat, ja niistä vetivät erityisesti huomiota puoleensa pikimustat
silmät, joiden katseessa näytti alinomaa kytevän salainen hehku,
kuin vartoen tilaisuutta päästäkseen ilmiliekkiin puhkeamaan. Tähän
eloisan katseen sävyyn sopivat erinomaisen hyvin ohuthuulinen,
ilmeikäs suu ja esiinpistävä, kulmikas leuka syvine pykälineen.
Viimeksimainittu antoi kasvoille niiden vilkkauden ohella tarmokkaan
ja päättäväisen ilmeen. Otsa oli matala, ja takaraivolle työnnetyn
lakin alta pisti esiin kiiltävän musta, nyt vähä epäjärjestyksessä
oleva tukka. Nenä oli leveä, vähän litteähkö. Yhdessä ruskean
ihonvärin ja pystyjen poskipäiden kanssa ilmaisivat ne selvästi
omistajansa lappalaisen syntyperän.

Se oli Enontekiön kappalainen ja lapinrahvaan saarnaaja, pastori
Olaus Sirma, jota kansa tavallisesti nimitti "herr' Vuoleviksi".

Herra Olaus oli hyvällä tuulella ja puheli isolla äänellä kauppiaan
kanssa, tehden laajoja liikkeitä käsillään.

Hän oli saanut vieraita markkina-ajaksi, itsensä lapinvoudin, joka
oli saapunut Enontekiöön lapinveron kantoon. Kun vieraita sattui
harvoin Enontekiön pikku pappilaan, ja markkinoitakin oli vain
kerran vuodessa, oli aivan luonnollista, että silloin tarjosi
talo, mitä parasta oli. Eikä herra Olauksella, Lätäsenon harria ja
Mannajärven siikaa lukuunottamatta, ollut sen parempaa kuin selvä
ja puhdas viina. Mutta sitä hän tarjosikin oikealla lappalaisen
vieraanvaraisuudella. Markkinasaarnan jälkeen oli siis pappilan
pienessä päätykamarissa maisteltu tavallista ahkerammin. Oli juotu
Tornion ja sen toimekkaiden porvarien malja, haasteltu ja rupateltu,
kohotettu kesken kaiken Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa
ja kaikkien hänen uskollisten alamaistensa malja ja tultu yhä
iloisemmalle ja hilpeämmälle päälle. Herra Olaus oli tyhjentänyt
pikarin toisensa jälkeen ja humaltunut vähitellen. Illempana hän oli
lähtenyt markkinapaikalle kävelemään ja pysähtynyt vanhan tuttavansa
Plantingin pakeille tämän kojulle. Ympärille kerääntyi pian meluava
joukko juopuneita lappalaisia, jotka nähdessään papin päihtyneenä
rupesivat keskenään tekemään ivaa hänestä.

Saarnatuolissaankohan luulee herr' Vuolevi olevansa, kun noin viittoo
ja levittelee käsiään, naljaili eräs parissakymmenissä oleva mies,
osoittaen pappia, joka kuului kauppiaalle parhaillaan kertovan viime
Ruijanmatkastaan.

-- Etkö kuule, että hänellä nyt on hauskempi teksti, kun saa
kertoa, montako pikaria tyhjensi kauppamiehen tuvassa toissa vuonna
merenrannassa, huomautti toinen, jonka käyrät jalat notkahtelivat
melkoisesti humalan vaikutuksesta.

Sirma oli kuullut viimeisen puhujan sanat. Hän käännähti joukkoon
päin ja horjahti vähän.

-- Mitä hörisette, kurehousut? ärjäisi hän ottaen tuiman katsannon.
-- Pitäkää huolta itsestänne! Vai ettekö tiedä kuka minä olen? lisäsi
hän varttaan ojentaen, josta oli seurauksena, että hän horjahti
uudelleen.

-- Tunnemmehan toki herr' Vuolevin, joka kuuluu myös ennen käyneen
kurehousuissa niinkuin mekin, lausui juopunut ääni vastaan.

Joukko räjähti nauramaan.

Herra Olaukselta pääsi kirous. Käsi ojona hän otti askelen joukkoa
kohden, puhkuen ja hammasta purren.

-- Väistykää kauniisti pois, miehet, ennenkuin minulla turmelus
nousee! sanoi hän. -- Ettekö tiedä, että joka loukkaa minun
persoonaani, loukkaa samalla korkea-arvoisaa konsistoriumia ja
piispaa. Nähkääs -- jatkoi hän ja painoi peukalolla juhlallisesti
rintaansa -- minä olen konsistoriumi ja piispa.

Lappalaiset eivät oikein tienneet, oliko viimeksisanottu otettava
vakavasti vaiko ei: he vaikenivat ja perääntyivät loitommas.

-- Näe nyt... Planting... minkälaisia lampaita minulla on
hoidettavanani. Haukkuvat omaa pappiaan hänen kirkkonsa vieressä!
lausui Sirma hoiperrellen jälleen kauppapöydän ääreen. --
Tuommoisille minun sitten pitää saarnata ja sanaa julistaa! --
Tuntuu, totta vie, Planting, usein siltä, että evankeliumi on
aivan liian hyvää tavaraa heille... Enkä minä sitä usein annakaan,
Planting, siitä saat olla varma... Mutta laki! -- Kas se on parasta
näille nahjuksille, joilla rohkeus kasvaa sitä mukaa kuin viina
päähän nousee... sillä tuota ei olisi tehnyt selvä lappalainen...
Totta vie, Planting, minä tunnen lappalaisen luonnon...

-- Sellaisiahan tahtovat tämän perän asukkaat olla, vastasi kauppias
vältellen. -- Ei ole kirkon vaikutus vielä syvälle juurtunut eikä
esivallankaan käsi ole päässyt heitä nöyryyttämään, mutta kyllä kai
sellainenkin aika kerran tulee...

-- Esivallan käsi! Älä puhu, Planting, esivallasta. En kärsi
kuulla sellaista puhetta... Ei täällä ole esivaltaa muulloin kuin
markkina-aikana.

-- Onhan täällä pastoria lukuunottamatta nimismieskin paikkakunnalla,
uskalsi kauppias muistuttaa.

-- Olisikin eri järjestys, Planting, totta vie, jos olisi
Martinpojassa nimismiestä yhtä paljon kuin minussa pappia! huudahti
Sirma, läimäyttäen kämmenellään kangaspakkaa. -- Mutta herja...
sellaistakin esivallan edustajaa kuin hän!... Suojelee noitia ja
velhoja! -- Mutta nytpä veivät hänen parhaan ystävänsä -- jatkoi hän
nauraen. -- Oletko kuullut, Planting, että Paulus-Jouni on joutunut
Jukkasjärvellä kiinni noituudesta -- omasta ammatistaan? Valkealla
porolla lähti sinne kopeana mies poronkellon soidessa... ja nyt
palaa takaisin rautojen kintuissa kilistessä. Se on kohtalo se!

-- Ilmankos häntä ei ole näkynytkään näillä markkinoilla. Rentona hän
aina esiintyi ja rahaa hänellä oli kuin kuninkaalla. Monesti olen
hänen kanssaan kaupat tehnyt.

-- Ei kannata noitaa sääliä! lausui herra Olaus ankarasti. --
Ansaitun rangaistuksen hän tulee saamaan ja se on oikein...

Hänen päänsä painui rintaa vasten. Viina näytti vahvasti vallanneen
miehen, päättäen siitä, että ruumis horjahti tuon tuostakin
taaksepäin. Mutta sitä ei kestänyt kauan kerrallaan. Äkkiä kohosi
tukeva leuka, ja kädet puristautuivat pöydän reunaan tiukemmin. Mutta
ajoittaisesta ulkonaisesta varmuudesta huolimatta sammalsi jo kieli
kelpo lailla.

-- Onko sinulla... Planting... nyt... niitä koreita huivia? kysyi
hän häristellen silmiään. -- Minä vaimolleni ostaisin.

Hänen päänsä painui jälleen rintaa vasten, ja kuin muistoihinsa
vaipuen hän sopersi:

-- Minä olen, Pla-Planting, saanut tosi hyvän vaimon...

Kauppias hymähti itsekseen. Hän tunsi sääliä miestä kohtaan ja
vastasi ystävällisesti:

-- Tuossa niitä on orrella. Herra Olaus on hyvä ja valitsee siitä.

Sirma kohotti päätään ja katsahti osoitettuun suuntaan. Hänen,
piirteensä olivat käyneet lempeiksi ja silmissä kiilsi kosteaa. Hän
yritti vetää huivikimppua orrelta, mutta ei tavannut sitä oikein:
käsi heilahti vain sivutse. Kauppias otti kimpun alas ja asetti sen
hänen eteensä.

-- Hyvää iltaa, raatimies! kajahti äkkiä Sirman vierestä.

Tulija oli keskikokoinen, turpea mies. Kasvot olivat punakat, silmät
pienet ja viekkaat. Niiden katse oli epäilevä ja kyräävä. Nenä oli
paksu, vähän pysty, ja suurenpuoleista suuta reunusti harva parta.
Yllä oli tulijalla vankka peski, jota villavyö kiristi uumenilta, ja
päässä hukannahkalakki. Ryhti oli itsetietoinen ja kopea. Tulija oli
talokas Maunu Martinpoika, Enontekiön nimismies.

Sirma säpsähti tuon äänen kuullessaan. Hän ajatteli juuri
Kaarinaansa, jolle parastaikaa huivia valitsi, ja hänen mielensä
tuntui pehmeältä. Hän ajatteli, kuinka Kaarina taas häntä,
horjahtanutta, hoitaisi ja lempeästi nuhtelisi. Mutta näistä
suloisista ajatuksista hänet tempasi äkkiä tuo töykeä ääni, joka
kajahti hänen viereltään. Silmänräpäyksessä muuttui kasvojen lempeä
ilme. Kostea kiilto hävisi silmistä, epävarma varsi oikeni ja otsa
synkkeni.

-- Iltaa, Martinpoika! lausui hän uhmaavasti, kääntyen nimismiehen
puoleen. -- Ylpeäksipä olet käynyt, kun et minua ole tuntevinasikaan.
Pitäisihän sinun jo minut tuntea...?

Nimismiehen pienissä silmissä välähti hiukan. Ne soikkenivat,
räpähyttivät ja kävivät vielä pienemmiksi. Heittäen syrjäkatseen
Sirmaan hän äännähti purevasti:

-- Iltaa! Enpä osannut herra pastoria tuntea. Luulin lappalaiseksi,
jolta viina on vähän jalkoja herpaissut.

-- Älä ivaile, Martinpoika! Suurempi mies minä olen joka päivä kuin
sinä, talonpoika, jolle vouti on viran antanut. -- Mutta nyt hän
taitaakin ottaa rengiltään viran pois! Mitäs arvelet siitä?

-- Mitenkä niin? Herra Olaus on hyvä ja selittää tarkemmin.

-- Kuulehan miestä, Planting, kun heittäytyy hurskaaksi. -- Ja
kääntyen nimismiehen puoleen hän jatkoi äänellä, josta vahingonilo
selvästi pisti esiin:

-- Et taida tietääkään, että sinun parhaan ystäväsi, Paulus-Jounin,
on nyt hänen herransa Beelsebub jättänyt kokonaan pulaan, kun on
mies joutunut esivallan käsiin? Miehen, joka tähän saakka on istunut
kunniapaikalla pirtissäsi, saat nyt nähdä käräjäpaikalla, kintuissa
kilisevät kahleet. -- Eikö sydämeesi koske, Martinpoika?

Väkijoukko oli jälleen kerääntynyt Plantingin kauppakojun luo ja
kuunteli jännityksellä nimismiehen ja papin keskustelua. Muutamia
porvareitakin oli joukkoon liittynyt, ja kaikkien kasvoilta luki
odottavan, vahingoniloisen ilmeen.

-- Mitäs se pappiin kuuluu, kuka kulloinkin talossani käy? lausui
nimismies mahtavasti. -- Minä olen, luulen ma, isäntä vielä siellä.

Minuun se juuri kuuluukin! selitti herra Olaus itsepintaisesti.
-- Minun on pidettävä huolta, etteivät noidat saa seurakunnassani
vehkeitään harjoittaa. Ja sitä enemmän se kuuluu minuun, kun
esivallan edustaja julkisesti suojelee talossaan tunnettua
velhoa, jonka toimet ovat päivänselvät. Ja sen vuoksi on minun
velvollisuuteni syyttää sinua, Martinpoika, noitien suojelemisesta,
ja silloin on sinulta virka koreasti naulassa... Mitäs siihen sanot?

-- Se olisikin aivan herra Olauksen muiden tointen mukaista, vastasi
nimismies pilkallisesti.

Sitä syytöstä ei pappi ikänä saa hänelle päähän, ajatteli hän.
Paulus-Jouni oli tosin käynyt, mutta aina sellaiseen aikaan, ettei
siihen löytynyt todistajia. Hän katseli uhmaavasti Sirmaa, joka nyt
astui aivan hänen eteensä ja kulmat uhkaavissa rypyissä tuijotti
häneen veristävin silmin:

-- Mi-mitä tarkoitat, mies? kysyi hän uhkaavasti.

-- Tarkoitan sitä, mitä jo sanoin! Sellainen mies, joka riistää
toiselta heinämaat, koettaa luonnollisesti riistää virankin!

Nimismies kääntyi lähteäkseen, mutta pysähtyi muutaman askelen päähän
ja pyörähtäen jälleen Sirmaan päin jatkoi purevasti:

-- Luulen herr' Vuolevin nyt täysin käsittäneen, mitä tarkoitin,
vaikka humalaisen aivot toimivatkin hitaasti.

-- Mitä sinä oikein puhut, mies? Minäkö riistän? Kyllä arvaan jo,
mitä tarkoitat. Mutta, jos suoraan sanon, kuka toisen omaa anastaa,
niin se olet sinä itse, Martinpoika!... Sinä lurjus! Sinä kadotuksen
viskaali!

Sirma astahti askelen nimismiestä kohden silmät salamoiden ja leuka
vapisten. Väkijoukosta kuului supatusta ja tirskumista.

-- Sinä olet anastaja ja väärintekijä niin pappi kuin oletkin! huusi
nimismies vastaan. -- Sinä olet vienyt minulta niityt ja veisit koko
elämäni, vielä virkanikin, jos kykenisit. Mutta siihen et kykene
sinä, et totta tosiaan!

Sirma astui vielä askelen nimismiestä kohden, ja nyt oli hänen
muotonsa hirveä. Silmät tuijottivat kamalasti, ja suu oli vääntynyt
julmaan irvistykseen.

-- Suu kiinni! ärjyi hän katkonaisesti. -- Semmoisilla miehillä kuin
sinulla ei ole puhevaltaa näin julkisella paikalla: -- ei ainakaan
näin kirkon vieressä, -- sillä sinä olet huorintekijä, roisto, varas
ja ryöväri!

Ja kuin haltioituneena hän hyppäsi nimismiehen eteen, tarttui kiinni
tämän lakkiin ja tempaisi sen maahan.

Nimismies otti lakkinsa ja pui nyrkkiä Sirmalle vihasta punaisena:

-- Sakkoa saat tästä, pappi! Muista se! -- Ja kääntyen väkijoukon
puoleen hän huusi:

-- Pankaa mieleenne, miehet, mitä pappi sanoi! Te kuulitte herjaukset
ja näitte loukkauksen, jonka alaiseksi olen joutunut. -- Tästä
asiasta puhutaan enemmän lakituvassa.

Nimismies hävisi väkijoukkoon äärimmilleen suuttuneena.

Sirma seisoi keskellä kujaa, pudisteli päätään ja puheli itsekseen:

-- Vai käräjiin taas. No, eipä mitään... onhan meillä Martinpojan
kanssa entisiäkin asioita...

Kukaan ei virkkanut hänelle sanaakaan. Papin raivoisa esiintyminen
oli herpaissut miesten mielen ja säikähdyttänyt naiset kokonaan, ja
siksi annettiin hänen olla. Väistyttiin vain hänen tieltään, kun hän
jälleen hoippui Plantingin kojulle keskeytynyttä kauppaansa jatkamaan.

-- Jo taisi nyt herra Olauksen käydä hullusti, kun meni nimismiehelle
sellaisia puhumaan. Markkinarauhan rikkomisesta se nyt sakotuttaa,
tuumi kauppias.

-- Älä siitä huolehdi, Planting, vastasi Sirma huolettomasti. --
Kyllä minä sen asian vastaan. Totta oli joka sana, vaikka en voikaan
kaikkea toteennäyttää. Kyllä minä tiedän Martinpojan jäljet. Useita
lapsia olen kastanut, jotka eivät saa häntä isäkseen kutsua. Minä
tiedän sen.

Hän käänteli kädessään olevaa huivia ja lisäsi:

Tämän minä otan.

Hän jätti hyvästi ja lähti kotiin. Kulku kävi vähän vaivalloisesti,
mutta hyvin hän silti pystyssä pysyi. Se oli nimittäin herra
Olauksen vahvoja puolia, että hän pysyi jaloillaan, vaikka olisi
päivän juonut. Ottaen oikean suunnan hän astui verkkaisin, hiukan
horjahtelevin askelin pappilaa kohti.

       *       *       *       *       *

Oli jo myöhäinen ilta. Nuotiovalkeat hiipuivat jo monin paikoin
hiilloksina ja niiden ääressä häärivät juopuneet lappalaiset.
Kauppiaat sulkivat kojujansa. Joelta kuului päihtyneiden joiku
ja mekastus. Tähdet kiilsivät kirkkaina korkeudessa, ja pappilan
päätykamarin ikkunasta heitti heleä takkavalkea pitkän, häilähtelevän
valojuovan valkealle hangelle.

Muutaman nuotion ääressä lojui puolikymmentä lappalaista. Pari heistä
oli viina jo vaivuttanut, mutta toiset istuivat vielä kaulatusten
ja maistelivat. Äärettömän onnen ja hyväntuulen ilme oli heidän
hikisillä kasvoillaan, jotka nuotio kirkkaasti valaisi.

-- Aslak, Aslak, joikkaa... joikkaa, lallatteli keskimmäinen heistä.

Puhuteltu otti pitkän kulauksen ja rupesi yksitoikkoisella äänellä
hyräilemään:

-- Hee-er Vuol-le-vi, paa-a-ha pap-pii, nun-nun-nun-nuta-nuu...

Sirma pysähtyi kuuntelemaan. Hän tunsi laulajan. Se oli Aslak Omma,
nuori, terhakka lappalainen. Toinen laitimmaisista otti nyt pullon ja
ryyppäsi.

-- Minäpä osaan myös joiun, turisi hän.

-- Laula, laula, Niila, sopersi keskimmäinen.

-- Paa-au-lus Jou-nii... suu-uu-rii noi-taa... nun-nuta...

-- Hei miehet! huusi Sirma.

-- Ii-ih! kuului nuotiolta ja kolme humalaista päätä kurkisteli tulen
yli pimeyteen kuin säikähtyneet riekot.

-- Pankaa nukkumaan nyt, että jaksatte huomenna kirkkoon, lausui
Sirma käskevästi.

-- Ii-ih! Ku-kuka se on? Tule saamaan ryyppy! -- kehoitettiin
nuotiolta.

Aslak Omma oli kömpinyt pystyyn ja tirkisteli ääntä kohden,
varjostaen kädellä silmiään.

-- Se on pappi, herr' Vuolevi, supatti hän toisille. Hän oli tuntenut
papin...

-- Joo pappi se on. Pankaa maata nyt, älkääkä menotko enää, kehoitti
Sirma ja lähti astumaan pappilasta näkyvää tulta kohden.

-- Maata pannaan... maata pannaan, kuuli hän mennessään nuotiolta.

Päästyään pappilan pihalle hän pysähtyi ja katsahti kirkkomäelle...

Äskeiset lappalaiset olivat nousseet pystyyn ja hyppivät yhdessä
kimpussa nuotion ympärillä. Hän erotti aivan selvään heidän joikunsa:

    Heer-er... Vuo-le-vi...
    hyvä-ää... pap-pii
    voiaa... naa-naa.
    Rannassa... is-tuu...
    Ruijan viinaa juo...
    voi-aa naa-naa...
    hyvää... viinaa...

Sirman suu vetäytyi hymyyn, ja hän iski itsekseen silmää.




II


Erään kirkkotuvan edustalla seisoskeli muutamia lappalaisia neljännen
markkinapäivän aamuna.

Markkina-aika ei tuonut Enontekiön markkinapaikkaan ainoastaan
alamaan porvareita tavarakuormineen; se toi myös esivallan
tuomareineen. Tilavin kirkkotupa sai silloin tehdä oikeushuoneen
virkaa, ja siellä sai lappalainen niin hyvin kuin lantalainenkin
kuulla, miten laki asioita arvosteli, jos he nimittäin kaupanteoltaan
joutivat sitä kuulemaan. Sillä vaikka oikeusasiat muuten
kiinnittivätkin suuresti lappalaisten mieltä, oli kaupanteko
heille kuitenkin pääasia, jota sellaisetkaan toimitukset kuin
markkinajumalanpalvelukset ja käräjät eivät pystyneet häiritsemään.
Olipa toisinaan tapahtunut niinkin, että tuomarin oli täytynyt
lappalaisten kaupanteon vuoksi keskeyttää oikeuden istunto ja lykätä
se seuraavaan päivään. Edellämainittuna päivänä oli kuitenkin siksi
mielenkiintoinen asia oikeuden käsiteltävänä, etteivät lappalaiset
joutaneet ensi sijassa kauppojaan ajattelemaan. Heidän kuuluisin
tietäjänsä, Jouni Vasara, "Paulus-Jouni", niinkuin häntä tavallisesti
kutsuttiin, oli sotkeutunut esivallan käsiin. Jokainen, joka vain
kynnelle kykeni, halusi sen vuoksi kuulla, miten nuori tietäjä
selviytyisi pälkähästä. Sillä se tiedettiin, ettei esivallalla ollut
armoa sellaisille miehille, jotka tietäjän toimissa liikkuivat. Senpä
tähden vinttikin tapahtuma vilkkaan keskustelun miesten kesken.

-- Ahtaalle joutui Paulus-Jouni, kun esivalta käsiinsä sai, virkahti
alakuloisena eräs silmäpuoli lappalainen. -- Ei kärsi esivalta
vanhoja tapoja, joita isät ennen harjoittivat.

-- Kovin julkisesti liikutteli kannustaan Jouni... Ei ollut
vanhan Staalo-Oulan kätevyyttä... Siinä oli mies, jota ei toinen
viekkaudessa voittanut, lausui tähän muuan vanhanpuoleinen,
pujopartainen peskiniekka, jolla oli putkenjuurimälli molemmissa
suupielissä.

-- Ei ole Paulus-Jounissa vanhan Oulan henkeä vaikka onkin hänen
luonaan oppia käynyt. Ei oikea tietäjä koskaan joudu esivallan
kynsiin -- eikä pappien kiroihin. -- Muutaikse vaikka hukaksi, jos
vaara on lähellä, pakisi tuvan seinustalla, ahkion perälaudalla
istuva harmaahapsi lapinäijä.

Silmäpuoli kääntyi hänen puoleensa ja kysyi:

-- Uskooko Niila, että tietäjä voi itsensä hukaksi muutattaa?

Vanha Niila, jota yleensä kutsuttiin "Kopara-Niilaksi", syystä
että hän kerran hukan kanssa taistellessaan oli vahingossa
purettanut oikean käden sormet poikki, katsahti kysyjään, pyyhkäisi
kämmentyngällä otsalle valahtaneita takkuisia suortuvia syrjään ja
vastasi:

-- Uskonpa hyvinkin ja luulen, että uskot sinäkin, vaikka et uskalla
uskoasi julki lausua -- papin pelosta.

-- Parempi on vaihtaa vanha usko uuteen, virkkoi silmäpuoli
vältellen. -- Varmemmalta tuntuu lappalaisen elämä, kun ei suututa
esivaltaa eikä pappia, joiden mahti nyt on niin suuri. Toista oli
ennen jolloin ei papin kauhtanaa nähty kuin kerta vuodessa.

-- Pappia! ynähti Niila halveksivasti. -- Niinkuin tämä meidänkin
pappi! Täällähän sen on seisottava esivallan edessä niinkuin
Jouninkin. Nimismies on hänet haastattanut solvauksesta... Jos minä
jotakin pelkään, niin ennemmin sitten esivaltaa.

Vanha Niila nousi ja lähti selkä köykyssä kävellä vaaputtelemaan
viereiseen tupaan.

Miehet katselivat vanhuksen jälkeen ja silmäpuoli virkkoi:

-- Sanovat ne jotkut Niilankin osaavan loihtia. Liekö sitten perää?

-- Onhan se tiettyä, että tietäjän vikaa hänessä on, lausui muuan
joukosta. -- Onpa herr' Vuolevikin moniaita kertoja yrittänyt päästä
Niilan jäljille, kun tämä on niissä aikeissa liikkunut, mutta ei ole
onnistunut.

-- Ilmankos äijä kehaisikin, ettei oikea tietäjä koskaan papin kiroja
pelkää, nauroi silmäpuoli.

Miesten joukkoon liittyi nyt pari muuta lappalaista, joista toinen,
valkopeskinen, sukkelaliikkeinen nuori mies puhui:

-- Saa nähdä, miten herr' Vuolevin nyt käy, kun Martinpoika on
hänelle haasteen antanut? Törkeästi soimasikin pappi kruununmiestä.

-- Olitko sinä, Aslak, kuulemassa niiden kamppausta? kysäisi
silmäpuoli lappalainen uteliaana.

-- Olin kyllä! Juuri vieressä seisoin, kun herr' Vuolevi tempaisi
lakin nimismiehen päästä, niin että tömähti!

-- Sanovat herr' Vuolevin olleen hyvänlaisesti päissään?

-- Olihan se tainnut muutaman ryypyn ottaa, kun oli niin rivakalla
päällä, että tappeluksi pisti, ivaili Aslakiksi puhuteltu.

-- En minä sitä vikana pidä, että pappikin käyttää Jumalan viljaa
niinkuin muutkin, mutta se on kiusallisempaa, että hän silloin on
niin äreä ja tuima, ettei tavallisesta miehestä hänen lähelleen. --
Ärhentää ja huutaa kuin vuorenpeikko.

Putkenjuurimällin purija sylkäisi ja jatkoi:

-- Tässä toissa talvena meni Rasmus Hurri Ruijaan ja poikkesi
pappilaan ostamaan eväsviinoja itselleen. Hän meni papin huoneeseen,
missä herr' Vuolevi parhaillaan tepasteli avojaloin ja oli hyvässä
nousuhumalassa. Rasmus anoi hyvää päivää ja veti pullon peskin
povesta kysyen, eikö pappi möisi vähän eväsviinoja, kun oli sattunut
loppumaan. Silloin hyppää herr' Vuolevi Rasmuksen nenän eteen ja
tiuskaisee: "Olenkos minä mikä viinankauppias?" Ja kun Rasmus
selittämään, että ei suinkaan, niin silloin karsii pappi kurkkuun...
Ja kun Rasmus kurkkuaan suojatakseen kääntyy ympäri, niin sataa
taakse iskuja, niin ettei Rasmus lopulta ollut erottanut, kädelläkö
vai jalalla pappi niitä jakoi... Pihalle saakka oli seurannut perässä
ja pannut sellaista mökää kuin vihainen nautasonni. Ja vaikka oli
tulipalopakkanen, oli, julmettu, seisonut pihalla avojaloin, siihen
saakka kuin Rasmus oli lähtenyt. On siinä sisua! Sellainen mies se
on! Sen tietää jokainen, joka vähänkin on joutunut tekemisiin hänen
kanssaan.

-- On tainnut Pietikin joskus saada passit Otavaa katselemaan vastoin
tahtoaan? nauroi silmäpuoli selkä ojona.

-- Kuka siinä vastustelemaan? Tiesi jo, mikä rangaistus tulisi, jos
löisi takaisin. -- Kovin on virkansa korkea, vaikka ei mies itse
minkäänlainen...

-- Pakkoko oli Rasmuksenkin mennä papin puolelle sellaiselle asialle,
huomautti valkopeskinen. -- Olisi mennyt pirttiin, niin kyllä olisi
Kaarina-emäntä mitannut mielellään.

-- Ei tullut Rasmus sitä ajatelleeksi. Tottapa mietti, että isännän
puoleen on ensin käännyttävä, olipa asia mikä tahansa. Ja mikäs
asiassa?... Oikea asia.

Valkenevan aamun hiljaisuuden katkaisi samassa kimeä kellon ääni
tapulista. Suntio soitteli parast'aikaa aamukelloja käräjäsaarnaan.

-- Lähdetäänpä haukkaamaan einettä, että ehditään kirkkoon kuulemaan
herra Martinusta, kun hän käräjäkansalle pauhaa, kehoitti silmäpuoli.

Miehet hajaantuivat kukin taholleen.

       *       *       *       *       *

Käräjäsaarna oli päättynyt, ja kirkosta tultu. Käräjätuvan
ovenpuoli oli ahdinkoon saakka täynnä väkeä. Tuvassa, jossa ei
ollut minkäänlaista tulisijaa, oli kylmä, ja tiheään ahtautuneiden
ihmisten henki huurusi kevyenä pilvenä. Peräseinällä olevan pöydän
takana istui noin viidenkymmenen vuotias kookas mies, peski päällä.
Se oli Lapinmaan alalaamanni Lauri Jaakonpoika Grubb. Hän oli vanhaa
pirkkalaissukua, jossa Lapin laamannin virka oli kulkenut jo viidessä
polvessa peräkkäin ennen häntä.

Vasemmalla peräseinustalla istui lautakunta. Siihen kuului tällä
kertaa neljä Tornion porvaria ja raatimiestä: Mikkeli Juhonpoika,
Heikki Hannunpoika Kuure, Petteri Planting ja Arent Grape sekä neljä
lappalaista. Oikealla seinustalla istui kolme peskipukuista miestä.
Ne olivat Alatornion kirkkoherra Henrik Törnström, Jukkasjärven ja
Enontekiön kirkkoherra Martinus Kempe sekä herra Olaus Sirma, joka
istui laitimmaisena virallisen ja ankaran näköisenä, antaen katseensa
tuon tuostakin kulkea yli tuvan vastapäiselle seinustalle, missä
seisoi nimismies Maunu Martinpoika.

Tuomari napautti puuvasaralla pöytään ja ilmoitti, että ensimmäisenä
tulee käsiteltäväksi juttu Jouni Paavalinpoikaa vastaan noituuden
harjoittamisesta.

Kaksi lappalaista, jotka olivat olleet syytettyä kiinni ottamassa,
kävellä vaaputteli esiin ja teki tuomarin kehoituksesta valansa. Sen
jälkeen astui nimismies ovelle ja huusi:

-- Jouni Paavalinpoika tuotakoon sisään!

Väkijoukko ahtautui tuvan molemmille seinustoille, jättäen oven
kohdalle käytävää sen verran, että peskipukuinen vanginkuljettaja
pääsi syytetyn kanssa sisään. Edellisellä oli kädessä säkki, jonka
hän laski tuomarin pöydän viereen. Syytetty kulki pystypäisenä,
vaikka raskaat rautaliivit painoivat hartioita. Hän oli tuskin
viidenkolmattavuotias ja hänen melkein parrattomilla kasvoillaan
leikki ylpeä, uhmaava ilme. Hänen mustat silmänsä säkenöivät, kun
hän loi ne tuomariin. Olennossa oli jotakin majesteetillista, joka
vaikutti voimakkaasti läsnäolijoihin. Naisten joukosta kuului
hiljaisia huudahduksia, jotka ilmaisivat osaksi sääliä osaksi
ihailua, ja tähän mielenilmaisuun yhtyi miesten matalaääninen murina.
Sirma istui liikkumattomana paikallaan ja katseli vahingoniloisena
vankia. Kuin tuntien tämän käänsi syytetty päätään, ja heidän
katseensa yhtyivät. Ja ne silmäykset, jotka he toisiinsa loivat,
olivat kahden verivihollisen. Ne puhuivat leppymättömästä vihasta ja
taistelusta, joka ei lakkaisi ennen kuin jompikumpi heistä sortuisi.

Tuomari teki lyhyesti selkoa esilläolevan asian alkuvaiheista.
Johan Paavalinpojan eli Paulus-Jounin oli viime kuussa pidetyissä
Jukkasjärven käräjissä ilmi antanut muuan talokas, Lauri Juhonpoika,
noituuden harjoittamisesta. Mutta ennen kuin syytettyä oli ehditty
kuulustella, oli hän päässyt karkuun ja harhaillut pari päivää
metsässä. Sieltä oli pari lappalaista hänet tavannut rikkilyötyine
rumpuineen, joka viimeksi mainittu oli myös nyt oikeuspaikkaan tuotu.

Tuomarin viittauksesta kaivoi nimismies säkistä kumman
näköisen kapineen ja asetti sen tuomarin eteen pöydälle. Se
oli pyöreäpohjainen rumpu, jonka ympärys oli koivusta. Pohja
oli valmistettu ohuesta, pingoitetusta poronnahasta, johon
lepänkuorivärillä oli maalattu monenlaisia kuvioita. Siinä oli
muinaisten Lapin jumalien ja haltioiden kuvia; oli aurinko, kuu
ja aamutähti, lapinkota savureikineen, paaluaittoja, sekä eri
eläimiä. Pohja oli jaettu poikkiviivalla kahteen osaan. Viivalla
seisoi palvelijoineen Tiermes-äijä, ukkosen jumala, elämän antaja
ja ihmisten suojaaja. Hänen vieressään oli Suurjunkkari, Tiermeksen
mahtava käskyläinen, jolla oli kädessä kuokka. Hänen valtansa alle
kuuluivat metsäneläimet, kuten karhut, sudet, ketut ja ilvekset.
Hänen kupeellaan seisoi palvelija, samoin kuin edellisenkin. Näiden
molempien mahtavien valtiasten yläpuolella lentelivät saivolinnut,
loveen langenneitten tietäjien linnuiksi muuttuneet henget. Rummun
yläreunaan oli maalattu tähtiä, ja Suurjunkkarin pään päällä paistoi
leveä puolikuu. Poikkiviivan alapuolelle oli kuvattu Kristus ja yksi
hänen apostoleitaan. Keskellä alaosaa pohotti ruskea aurinko, ja
sen alle pitkin rummun syrjää oli maalattu poro, susi, järvi, kettu
ja orava. Rummun reuna oli lyöty sisään ja sen kalvo oli viistoon
haljennut, katkaisten Tiermes-ukolta pään ja apostolilta jalat.

Tuomari katseli miettiväisenä edessään olevaa rikkinäistä
taikakapinetta ja kysyi syytetyltä, tunnustiko hän sen omakseen.

Syytetty katseli kyräten tuomariin ja vastasi empimättä:

-- Tunnustan. Minun on. Itse valmistin sen viime keväänä.

Tuomari näytti hämmästyvän ja katsahti kummastuneena syytettyyn.
Häntä ihmetytti tuo avomielinen tunnustus. Väkijoukosta kuului
hätääntynyttä supatusta joka kuitenkin Sirman rykäistessä äkkiä
vaikeni.

Tuomari tiedusteli nyt syytetyltä, mitä varten hän oi tällaisen
kapineen laittanut ja mitä hän sillä oli tehnyt.

Syytetty ei vastannut heti, katsoi vain pöydällä oleva rumpua kuin
miettien.

-- Lauri Juhonpoika maanitteli minua useamman kerran rumpua
katsomaan, kun sen akan sormi oli pahasti kipeänä, puhui hän,
vilkaisten vähä väliä juhlallisin istuviin pappeihin. -- Ensin
estelin, mutta kun se ei hellännyt, suostuin lopuksi -- pilanpäiten.
Juhonpoika lupasi palkaksi kaksi luotia hopeaa ja vähän tupakkaa.

Lappalaiset katselivat salaisella ymmärtämyksellä toisiaan, ja
Törnström ja Sirma vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä. Tuli hetkeksi
hiljaisuus, jonka keskeytti äkkiä viimeksimainittu:

-- Herra puheenjohtaja!

-- Herra Olaus.

Sirma nousi ja mittaili syytettyä raivostunein katsein.

-- Syytetty näyttää kääntävän asian leikiksi, mutta minä voin
vakuuttaa, että kaikki on paljasta teeskentelyä! Syytetty on tunnettu
velho, joka on täällä paljon noidan ammattia harjoittanut. Sen
tietävät kaikki!

Paulus-Jouni naurahti halveksivasti ja kääntyi ivallisena Sirman
puoleen:

-- Jo nyt houraat, pappi! Uniasi muistelet! Milloin olet nähnyt minut
noidan hommissa? Kysy näiltä miehiltä, jotka ovat tässä. He kyllä
tietävät.

-- Älä kieroile, pimeyden palvelija! huusi Sirma ankarana. --
Tunnusta totuus ennen kaikkea, niin voi sinun pikimusta sieluparkasi
vielä pelastua!

Tuomari napautti vasaralla pöytään vaatien hiljaisuutta. Sen jälkeen
hän kysyi syytetyltä, mitä tämä oli sitten rummulla tehnyt.

Paulus-Jouni räpäytti silmiään ja niistä välähti kettu. Hän mietti
kotvasen ja vastasi sitten empimättä:

-- Suostuin tietysti Juhonpojan pyyntöön, mutta kaikki oli sulaa
leikkiä minun puoleltani. Halusin kujeilla tyhmän lantalaisen
kanssa. -- Mitä herr' Vuolevi äsken puhui, johtui kokonaan vihasta
minua kohtaan, kun olen väärti[1] muutamain hänen vihamiestensä
kanssa. Niinkuin tämän nimismiehen esimerkiksi. Vai puhunko totta,
vallesmanni?

-- Totta on, murahti nimismies.

-- Miksi pakenit sitten Jukkasjärvellä? kysyi tuomari ankarana.

-- Pelkäsin tietysti oikeutta. Enhän osannut silloin arvata, että
olisin voinut helpolla päästä mokomasta, kun koko parannuspuuha oli
pelkkää leikkiä. Niin suututti typeryyteni, että vihoissani iskin
rummun rikki. Enkähän vängännyt vähääkään vastaan, kun nämä miehet
minut käsittivät. He voivat sen todistaa.

-- Joo! Ei vain vängännyt... lausui toinen kiinniottajista.

-- Saiko vaimo sitten apua sormeensa? kysyi tuomari ilmeisesti
huvitettuna asiasta.

-- Mitä vielä! Kipeä on tänäkin päivänä! Saamatta jäi apu samoin kuin
minulle luvattu palkkakin.

Ovensuusta kuului naurua.

-- Hiljaa siellä! karjaisi tuomari ja kääntyen syytetyn puoleen kysyi
tiukasti:

-- No oletko sitten todella noituutta harjoittanut, niinkuin herra
Olaus äsken väitti?

Paulus-Jouni ajatteli, että nyt oli uskallettava ratkaiseva heitto,
jos mieli asiasta selviytyä. Suuri oli rangaistus noidille, jos tuli
toteennäytetyksi heidän työnsä. Sen vuoksi hän päätti nyt panna
liikkeelle koko oveluutensa päästäkseen läpi niin helpolla kuin
suinkin.

-- Jos sitä voidaan noituudeksi kutsua, niin olen kyllä väliin
rumpua käytellyt, niinkuin olen oppinut isältäni, aloitti hän vähän
epävarmana, mutta jatkoi sitten rohkeammin.

-- Kymmenen vuotta sitten, poikasena, tein rummun, jota käytin kaksi
vuotta. Mutta kun en saanut siitä mitään apua -- minua kun ei kukaan
oikea noita ollut neuvonut -- niin poltin toisen puolen siitä ja
toiseni puolen heitin erääseen kotaan Länsi-meren rannassa.

Lappalaiset vaihtoivat epäileviä katseita, mutta ei kukaan heistä
halunnut osoittaa, että tiesi jotakin asiasta. Moni heistä oli jo
pelännyt pahoja Jounin puolesta, sillä hyvä mies menisi, jos hän
esivallan käsiin sortuisi.

He kuuntelivat jännitettyinä, kun Jouni parhaillaan kertoi, kuinka
hän oli nähnyt erään Oula-nimisen vanhan lappalaisen lyövän rumpua,
ja kuinka hän yksinkertaisuudessaan oli tätä jäljitellyt, mutta ei
ollut hänelle milloinkaan koitunut siitä minkäänlaista hyötyä, kun ei
kukaan ollut hänelle taitoa opettanut. Tämän voivat todistaa kaikki
saapuvilla olevat lappalaiset.

Lappalaiset huoahtivat helpotuksesta. Kaikkien kasvot loistivat
ihastuksesta. Supatusta rupesi jälleen kuulumaan. Vanha Niilakin,
joka takkuisena ja kyyryisenä seisoi nurkassa, katseli nyt Jounia
suuremmalla kunnioituksella, kuin millä oli aamulla hänestä puhunut.
Ehkäpä oli sittenkin miehessä vanhan Staalo-Oulan henkeä koska osasi
noin puolustaa itseään.

Tuomari kääntyi nyt väkijoukon puoleen ja kysyi, tiesikö kukaan
läsnäolevista sanoa mitään esillä olevaan asiaan...

Lappalaiset katselivat neuvottomina toisiaan. Mitä vastata esivallan
kysymykseen? Vallitsi syvä äänettömyys.

-- Vastatkaa, kun esivalta kysyy ja puhukaa totta! huudahti Sirma.

Vanha, tihrusilmäinen lappalainen astui esiin.

-- Emme tiedä mitään, korkea ja armollinen esivalta, emme mitään,
sanoi hän kumarrellen syvään ja sivellen päälakeaan. -- On kyllä
tämä Jouni väliin rumpua käytellyt. Itse olemme pyytäneet.
Yksinkertaisuudessamme olemme isien tapoja seuranneet. Ka, näin
opettivat isät: rummusta katso, millainen tulee porovuosi, miten
menee onnessa vasoma-aika[2] ja sen semmoista. Mutta ei ole Jouni
kenellekään vahinkoa saattanut. Huvin vuoksi tyhjä on isiltä opittua
viljottu... On pappi toisin opettanut. Uskomme häntä.

-- Naa, ei vahinkoa vain ole Jouni aikaansaattanut kenellekään,
yhtyi ukon puheeseen toinen lappalainen, joka pää kallellaan, niska
kyyryssä ja kädet peskinhihoihin pistettyinä seisoi etumaisten
joukossa ja räpytteli silmiään. -- Ennen ovat suuret tietäjät
loihtineet vihamiehiään milloin hukiksi, milloin ahmoiksi, mutta
ei ole sellaisia tietäjiä enää... Kuolleet ovat... Viimeinen oli
Staalo-Oula ja se oli vielä mies... On tullut uusi usko, pakisi hän
rohkaistuneena.

Korkea oikeus! Pyytäisin saada vielä lausua jonkun sanan, ennen kuin
oikeus tekee päätöksensä, huudahti Sirma.

-- Herra Olauksella on puheenvuoro.

-- Korkea oikeus ei voi saada oikeaa käsitystä asiasta näiden
viimeisten puhujain sanoista, aloitti Sirma äänellä, jossa soi
epämääräinen pelko asian liian suotuisasta päättymisestä. -- Ei ole
noituus täällä niin vähäistä ja lapsellista kuin mitä voisi heidän
puheistaan päättää. Nämä miehet puhuvat siitä, miten heidän isänsä
ovat opettaneet heitä noitarumpua käyttämään ja muita pakanallisia
menoja harjoittamaan, mutta itse he eivät muka enää usko niihin.
Huvin vuoksi sanovat vain esi-isien tapoja seuraavansa. Mutta minä
heidän pappinaan ja sielunhoitajanaan voin kokemuksesta mainita,
että noituus ja pakanuus on täällä vielä aivan yleistä, vaikka sitä
salassa harjoitetaankin. Esivallan pelosta tullaan kirkkoon ja
kastatetaan lapset, mutta kotona pestään pyhä vesi pois ja kastetaan
uudestaan, välistä moneenkin kertaan, kun ei lapselle löydetä
sopivaa pakanallista nimeä, jonka "jabmekit", kuolleet omaiset, muka
tahtoisivat lapselle antaa. Täällä uhrataan pakanallisilla jumalille
joka vuosi, ja syytetty, joka nyt on ollut piilosilla korkean
oikeuden kanssa, on pääjohtajana näissä jumalattomissa ilveilyissä.
Jokaisessa pienimmässäkin tilaisuudessa käytetään noitarumpua ja
siihen uskotaan aivan yleiseen. Ja minä olen sitä mieltä, että
jollei korkea esivalta, jolle Jumala on maallisen miekan antanut,
tarmokkaasti avusta hengellisiä viranomaisia pimeyden töiden pois
juurruttamisessa, niin täällä pimeässä Lapissa ei Herran totinen
valkeus koskaan pääse paistamaan!

Sirma oli puhunut melkein yhteen hengenvetoon. Hän pysähtyi hetkeksi
ja kiinnittäen katseensa nimismieheen jatkoi:

-- Minua suuresti kummastuttaa, että ainoa paikkakunnalla asuva
esivallan edustaja julkisessa oikeudessa ryhtyy julkeasti
puolustamaan velhoa, joka ihmisten sydämiä pimeyteen kahlehtii.
Mutta kun ajattelen, millä tavalla hän täällä on käyttäytynyt, niin
onhan luonnollista, että hän näin menettelee. Jokainen puolustaa
tietysti ystäviään, ja tämä Jouni Paavalinpoika on juuri arvoisan
nimismiehemme henkiystävä, jota hän on aina koettanut suojella
kaikin keinoin. Paulus-Jounille on nimismies aina kotinsa avannut
ja tarjonnut kunniasijan pöytänsä takana. Ei siis ihme, että velho
turvautuu ystävänsä apuun oikeudenkin edessä. Mutta korkealle
oikeudelle on varmaankin selvää, mihin joudutaan, jos esivallan
edustajat näin törkeästi menettelevät ja häpäisevät sitä virkaa,
jonka tarkoituksena on totuutta ja valkeutta edustaa. Sellainen
kruununpalvelija ei totisesti ansaitsisi virassa olla, kun hän sitä
tuolla tavoin väärinkäyttää.

Sirma lopetti ja katsahti tyytyväisenä ympärilleen nähdäkseen, minkä
vaikutuksen hänen puheensa oli tehnyt. Lappalaisiin, vaikka he olivat
sen osapuilleen ymmärtäneet -- Sirma oli näet puhunut suomeksi -- ei
se näyttänyt tehonneen, sillä he seisoivat juroina, eikä yksikään
lihas värähtänyt heidän luisevilla kasvoillaan. Syytetty vain
siirteli hermostuneena jalkojaan niin että kahleet kilahtelivat.

Nimismies, joka oli synkkänä kuunnellut Sirman puhetta, pyysi
puheenvuoroa.

-- Se mitä herra Olaus suvaitsi mainita suhteestani syytettyyn
-- lausui hän harvaan -- johtuu aivan yksinkertaisesti hänen
vihamielisyydestään minua kohtaan. En katso sen kuitenkaan
kunnialleni käyvän enkä vaadi hänelle tällä kertaa mitään
edesvastausta, koska minulla jo entuudestaan on sellainen vaatimus
häneen nähden. Jätän hänen parjauksensa omaan arvoonsa ja pyydän,
että korkea oikeus tekisi päätöksensä tässä asiassa.

-- Tahtooko herra Olaus puheellaan erityisesti painostaa sitä
syytettä, joka täällä tänään on tutkittavana? kysyi tuomari Sirmalta.

-- Luonnollisesti! Se on tarkoitukseni ja harras toivoni on, että
oikeus ottaisi lausuntoni huomioon, vastasi Sirma painokkaasti.

Oikeus ryhtyi päätöstä antamaan ja kehoitti väkeä siksi aikaa
poistumaan.

Vanginvartija talutti syytetyn ulos ja muut seurasivat perässä.

       *       *       *       *       *

Lappalaisia hääri käräjätuvan edustalla pieniin joukkoihin
keräytyneinä. Oikeus oli julistanut päätöksensä Paulus-Jounin
jutussa. Neljäkymmentä markkaa sakkoa hopeassa oli se tuominnut ja
lisäksi tavallisen kirkkorangaistuksen, joka suoritettiin jalkapuussa
istumalla. Siinä kaikki. Vilkas puheensorina kuului miesten parvesta,
ja ilo loisti kaikkien kasvoista. Keskellä tiheintä joukkoa seisoi
Paulus-Jouni voitokkaana lappalaisten kilvan osoittaessa hänelle
suosiotaan.

-- Hyvinhän meni asiasi, lausui vanha Niila ojentaen kätensä. --
Burist, burist![3] Tällä kertaa hävisi pappi taistelussa. -- Mutta
pidä varasi toiste, lisäsi hän hilpeämmin iskien merkitsevästi silmää.

-- Vaarallinen on vastustaja minulla. Tänään olen sen selvästi
nähnyt. Olen sen jo kyllä aikoja huomannut, ettei minulla ole mitään
hyvää sieltä päin odotettavissa, vastasi Jouni nyökyttäen päätään
pappilaa kohden. -- Läheltä piti, etten tarttunut pahemmin, mutta
kalliisti saa herr' Vuolevi vielä tämänkin maksaa. Meidän välillämme
on tästä päivästä alkaen taistelu elämästä ja kuolemasta!

-- Puhu hiljemmin! Papin nuuskija on lähellä, suhahti joku joukosta.

Vanhanpuoleinen mies, nukkavieru peski yllä, kulki kirkolle päin
jonkin matkan päässä miehistä. Se oli seurakunnan suntio, jota
lappalaiset yleensä vieroivat, koska epäilivät hänen harjoittavan
urkkijan tointa herra Olauksen laskuun. Hän näyttikin vilkuilevan
lappalaisiin päin astellessaan kirkkoa kohti.

-- Jopahan on pappi lähettänyt vainukoiransa liikkeelle. Kovin
suutuksissaan se jättikin käräjäpaikan. Ei näyttänyt olevan päätös
mieleen, ja siksi se istuttaakin sinua jalkapuussa tavallista
pitempään, puheli vanha Niila katsellen suntion jälkeen.

-- Saat olla varma, etteivät minun nilkkojani kirkon puut purista!
Sitä nautintoa en papille suo, en vaikka henkeni menköön! huudahti
Jouni silmät salamoiden.

-- Ole hiljaa, hiljaa! Asiasi vielä pilaat, kun olet noin maltiton,
varasi vanha Niila. -- Jos haluat saattaa juttusi loppuun papin
kanssa, on mitä suurin varovaisuus tarpeen. Ei pidä suotta aikoja
heittäytyä ansaan. Kiitä onneasi, että niinkin vähällä pääsit ja
muista, että jos pappi saa paulan kaulaasi, kuristaa hän sinut
armotta.

-- Oikeassa olet, Niila. Vanha on aina viisas. -- Neuvojasi seuraan,
sillä tarpeen ne ovat, lausui Jouni hillitysti. -- Totta on, mitä
sanot: Ei pidä suotta aikoja heittäytyä vaaraan, kun kerran voi sen
välttää. -- Mutta minulta on vielä markkinat näkemättä ja ostokset
ostamatta. Olette tainneet tyhjentää porvarien aitat sillä aikaa kuin
minua esivalta vensi[4], lisäsi hän leikkisästi.

-- Jäänyt on sinullekin vielä, Jouni! Oh, veikkonen! Onpa vaan!
Käyhän katsomassa vanhan Plantingin kojulla. Siellä on tavaraa yllin
kyllin.

Jopa vainkin. Me olemmekin vanhat väärtit, vaikka emme äsken olleet
oikein toisiamme tuntevinamme. Se riippui, näettekös, paikasta, missä
teivattiin,[5] nauroi Jouni ja lähti astumaan kauppakojuja kohti
tyynenä ja arvokkaana.

-- Ei uskoisi, että noita hartioita äsken kruunun rauta painoi. Niin
on varsi suora ja käynti uljas kuin kuninkaalla, virkkoi vanha Niila
katsellen poistuvan Jounin jälkeen.

-- Eipä uskoisi... kelpo mies... todellakin... käynti kuin
kuninkaalla, säestivät miehet.




III


Jos edellinen päivä oli pitänyt markkinaväkeä jännityksissä,
kun Paulus-Jounin juttua tutkittiin, oli seuraava melkein
mielenkiintoisempi. Olihan kaikille tiettyä, että itse seurakunnan
pappia uhkasi nyt esivallan käsi. Senpätähden kulkikin pakina
vilkkaana, vahingoniloisena, lappalaisten kesken, joita edellä
puolenpäivän seisoskeli taas sakea parvi käräjätuvan edustalla
esivallan saapumista odotellen. Tuomarin tiedettiin olleen yötä
pappilassa, josta myöhään yöhön oli näkynyt tuli. Siellä olivat
saman pöydän ääressä istuneet syytetty ja tuomionjulistaja kaikessa
rauhassa kuin parhaat ystävät konsanaan. Mitähän, jos olisikin
herr' Vuolevi saanut vaikutetuksi tuomariin, ja nyt hupenisi ihan
käsistä mieluisa nautinto. Epäilevä ilme virisi miesten kasvoille,
kun joku joukosta tästä huomautti. Mutta olihan toiselta puolen
tapahtumaan monta todistajaa. Olihan nähty pappi juovuksissa, olihan
ihan vieressä seisty, kun tämä tempaisi nimismieheltä lakin ja
heitti sen maahan. Ja ennen kaikkea olivat Tornion porvarit olleet
tapauksen todistajina. Ei anna Martinpoika nyt perään, kun on kerran
herr' Vuolevin käsiinsä saanut. Kauan se olikin vihaa pitänyt pappia
kohtaan. Sehän tiedettiin myös. Jopa vainenkin! Ansaan joutuisi nyt
herr' Vuolevi, vaikka olikin taitava sanoistaan. -- Pois hälveni
epäilys surisevasta joukosta. Vahingonilo loisti taas silmistä.
Iloista supatusta ja naurua kuului joka taholta. Kaikkialla oli herr'
Vuolevi puheen aiheena. Yksi ja toinen utelias peskiniekka liittyi
joukkoon, kulkien miesryhmästä toiseen sen mukaan, missä kulloinkin
oli hauskinta ja vereksintä kuultavaa.

Eniten oli väkeä keräytynyt Kopara-Niilan ympärille, joka kestitsi
kuulijakuntaansa mehevimmillä paloilla papista. Tuontuostakin kajahti
raikuva nauru. Hetkinen oltiin aivan hiljaa, jolloin kuului vain
Niilan kitisevä ääni ja sitten yht'äkkiä uusi, voimakas naurunpurkaus.

-- Mitenkäs selvisit silloin siitä yöluetuksesta, Niila? Muistelehan,
että kuulevat muutkin, kehoitti joku joukosta.

Niila siristi tihruisia silmiään ja veitikka leikki suupielessä, kun
hän kertoi:

-- Niin, olihan se soma tapaus sekin... Nukun rauhassa kodassani
tässä toissa talvena. Hiiloskin on sammunut ja kaikki on pimeää
ja hiljaista. Taisi olla jo keskiyön aika... Yht'äkkiä karkaavat
koirat ulos vimmatusti haukkuen... "Kukahan siellä on liikkeellä?"
tuumin ja nousen kurkistamaan oviaukosta, kun kuulen tutun äänen,
joka vihaisena manaa koiria... "Bärgalak, bärgalak!" kaikuu
pimeässä ja niin täydestä sydämestä! "Na, eikö olekin itse herr'
Vuolevi!" ajattelen. "Varmaankin Rounalaan matkalla." Samassa
työntyy pappi sisään ja komentaa tekemään tulta. "Pidetäänpäs kerran
sinunkin kodassasi luetus?" toimeaa pappi. Minä tulta tekemään ja
vastustelemaan: "Mutta nythän on yö, herr' Vuolevi". "Yö! Mitä
sillä väliä? Oletkin aina kirkkoa kiertänyt, vanha noita!" Heräävät
siitä muutkin ja saavat selville asian. Hieroskelevat silmiään
ja töllistelevät pappia, joka kaivaa laukustaan virsikirjaa...
Akkaväki tavailee, hieroo silmiään, tavailee ja tankuttaa... Jopa
joutuu kirja minunkin käteeni... Otan sen, siristelen silmiäni,
koettelen sormenpäillä lehteä, katsahdan savureikään ja virkan niin
rauhallisesti kuin saatan: "Tuntuu kuin olisi koo".

Väkijoukko helähti iloiseen nauruun.

-- No, mitenkäs kävi? huudettiin.

-- Arvannette tuon... Ei minua lempinimillä puhuteltu. Pappi
sieppasi kirjan kädestäni ja paukautti lyödä minua sillä päähän.
"Vai kujeilemaan alat, vanha varas! Kyllä minä sinut opetan vielä!
Jalkapuuhun pääset koreasti istumaan!" Minä pitelen päätäni ja
puolustelen: "Mitenkäs sitä pimeässä, herr' Vuolevi? Eihän sitä
muuten kuin koettelemalla..."

Uusi naurunpurkaus kajahti kuulijoiden joukosta.

-- Esivalta tulee! huudettiin samassa.

Käännyttiin katsomaan.

Kirkkotörmää nousi tuomari pappien kanssa. Sirma asteli tuomarin
vieressä ja näytti kertovan tälle jotakin. Alatornion ja Jukkasjärven
papit kävelivät heidän perässään. Edellinen tuntui hajamieliseltä,
päättäen siitä, että hän ei ollenkaan näyttänyt kiinnittävän
huomiotaan vierustoveriensa puheeseen, kun tämä osoitteli hänelle
tiensyrjässä kiinniolevaa lumivalkoista ajokasta, joka pappien
saavuttua sen kohdalle arkana laukahti niin etäälle tiestä kuin hihna
ylti.

Väkijoukko antoi tulijoille tietä. Uteliaina tirkistettiin Sirmaa,
joka astui pää pystyssä luomatta katsetta oikealle tahi vasemmalle.

Muuan lautamiehistä avasi oven ja tuomari seuralaisineen astui tupaan.

Tuokion kuluttua saapui nimismieskin. Hän kulki varmoin askelin
väkijoukon keskitse, tervehtien alentuvasti joka suunnalle, niinkuin
se, jonka täytyy joskus saada osoittaa ystävällisyyttä niillekin,
joita muuten tavallisesti halveksii.

-- Korkea oikeus rupeaa istumaan! kahahti lautamiehen virallinen ääni
ovelta.

Väkijoukko rynnisti esiin. Jokainen pyrki sisään niin nopeaan kuin
mahdollista. Tuupittiin ja tyrkittiin. Pahimmin tunkeileville täytyi
lautamiehen ärjäistä, ennen kuin sai heidät asettumaan. Siitä
huolimatta raivasi Paulus-Jouni itselleen tien ovelle ahtautuneen
väkijoukon lomitse ja tunkeutui etumaisten joukkoon aivan lähelle
tuomarin pöytää. Enimmän osan oli kuitenkin täytynyt jäädä ulos,
josta toistensa olkapäiden yli uteliaina kurkistelivat.

Tuomari selaili papereitaan, rykäisi pari kertaa ja lausui:

-- Vastaaja herra pastori Olaus Sirma ja kantaja nimismies Maunu
Martinpoika.

Todistajat tunkeutuivat pöydän luo ja tekivät valansa. He olivat
ennemmin mainitut neljä Tornion porvaria, jotka edellisenä päivänä
olivat istuneet lautakunnassa. Vakavina ja selvällä äänellä he
lausuivat valansa.

Sirma oli noussut penkiltä, jolla oli istunut. Hän korjasi
peskinsä vyötä, ojantelihe suoraksi ja heitti uhmaavan silmäyksen
nimismieheen, joka myös oli noussut ylös ja katsahtaen puolestaan
väijyen riitaveljeensä ryhtyi selostamaan kannettaan.

Hän tunsi itsensä suuresti loukatuksi kappalaisen ja tämän
lapinrahvaan saarnaajan, herra Olaus Sirman käytöksen vuoksi, kun
tämä ensimmäisenä päivänä kulumassaolevaa kuuta oli markkinapaikalla
hyökännyt hänen kimppuunsa häpeällisillä haukkumasanoilla ja
todistamattomilla herjauksilla, kutsuen häntä huorintekijäksi,
"kälmiksi", varkaaksi ja roistoksi, sekä oli lyönyt häntä ja
vetänyt tukasta. Tämän voi hän, Maunu Martinpoika, toteennäyttää
todistuksella, jonka ovat allekirjoittaneet silloin saapuvillaolleet
todistajat, nimittäin Tornion raati- ja kauppamiehet, hyvin
kunnioitettu Mikkeli Juhonpoika, Heikki Hannunpoika Kuure, Petteri
Eerikinpoika Planting ja Arent Grape nuorempi. Ja vaatii hän pastori
Sirmalle ankarinta edesvastausta tästä törkeästä kunnianloukkauksesta
ja pahoinpitelystä.

Nimismies veti peskin povesta paperin ja laski sen tuomarin pöydälle.

Sirma katsahti Plantingia, joka vanhasta tottumuksesta oli istahtanut
lautamiesten penkkiin. Asia näytti tätä kovin vaivaavan, sillä hän
silmäili tyytymättömänä ympärilleen ja pureskeli pitkiä viiksiään.

Tuomari kääntyi Sirman puoleen ja kysyi äänellä, jonka hän koetti
saada niin vakavaksi ja viralliseksi kuin suinkin mahdollista, oliko
tällä mitään vastattavaa nimismiehen tekemän kanteen ja esittämän
todistuksen johdosta.

Sirma katsoi tuomariin ja hänen huulillaan värehti hetkisen heikko
hymy. Tuomari vältti hänen katseensa ja naputteli sormellaan
pöytään kuin hämillään. Oli tuokion niin hiljaista, ettei kuulunut
hiiskahdustakaan. Lappalaiset odottivat suu puoleksi avoinna ja
silmissä salaperäinen katse, mitä heidän pappinsa vastaisi. Vaikka
useat heistä eivät ymmärtäneetkään suomea kuin vähän, käsittivät he
kuitenkin, että herr' Vuolevilla oli edessä vakava paikka. Alatornion
Törnström rypisteli kulmiaan, ja Kempe istui selkäkenossa nojaten
päällään seinään, silmät puoliummessa.

Sirma silmäsi virkatovereitaan ja hänen katseestaan välähti
suuttumusta ja ivaa samalla kertaa. Hetkeksi valtasi hänet
nöyryyttävä tunne, että hänen, pappismiehen, täytyi seisoa oikeudessa
vastaamassa -- ja vielä tällaisessa asiassa, sekä päällepäätteeksi
kahden virkaveljen läsnäollessa. Mitä he ajattelivat hänestä?
Tietysti halveksit sydämessään, vaikka olivat kyllin viisaita sitä
näyttääkseen. Martinpoika, tuo kirottu lurjus, joka joutavista riidan
rakensi! Olisi lyönyt takaisin, niinkuin mies ja sillä hyvä! Mutta
ei! Käräjiin -- tietysti! Sirma puri hammasta niin että leukapielet
natisivat. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Hän hillitsi itsensä ja
oli heti taas entisellään, tyyni ja rauhallinen. Pistäen peukalonsa
peskin rinnukseen hän lausui levollisesti, äänessä hieman ivallinen
sävy:

-- Tunnustan kyllä tuottaneeni herra nimismiehelle mielipahaa ja
loukanneeni hänen erinomaisen herkkää kunniantuntoaan, joka näiden
vuosien kuluessa, jolloin yhdessä olemme näillä kaukaisilla Pohjolan
perillä esivaltaa edustaneet, on usein erittäin selvästi tullut
näkyviin minua kohtaan ja usein -- se minun täytyy ikävällä mainita
-- varsin kouraantuntuvalla tavalla, niinkuin esimerkiksi meidän
niittyriidassammekin. -- Mutta en nyt puhu siitä. Tyydyn vain
toteamaan, että herra nimismiehellä on _kunnian_tuntoa, joka nyt
on herännyt kostoon muutamien pikapäisyydessä lausuttujen sanojen
johdosta, jotka ikävä kyllä ovat jokainen sisältäneet totuuden,
vaikka minulla valitettavasti ei tällä kertaa ole riittäviä
todistuksia niiden todenperäisyydestä. Tunnustan siis lausuneeni nuo
sanat, jotka syyttäjä on täällä suvainnut mainita, ja tahdon lisätä,
että -- jollen olisi ollut vähän liikutettu -- _vino oneratus_,[6]
olisin ne jättänyt sopivampaan aikaan ja paikkaan.

Tuomari kääntyi kauppiasten puoleen ja kehoitti Plantingia
todistamaan, huomauttaen, että hänen tulisi vain kertoa, mitä tiesi
nimismiehen mainitsemasta tappelusta, koskapa herra Olaus oli
tunnustanut solvaukset sanoneensa.

Planting nousi. Harvoin hän oli näin kiusalliseen juttuun
sekaantunut. Miksi pitikin hänen lähteä kojultaan tuota "tappelua"
katsomaan? Kun olisi pysynyt rauhassa myymäläpöytänsä takana, ei
hän olisi nähnyt mitään koko nujakasta. Siksi paljon väkeä oli
asianomaisten ympärillä ollut, ettei syrjässäolija olisi sen kulkua
voinut seurata. Sirman solvaukset hän kyllä oli kuullut. Siksi
suurella äänellä oli pappi huutanut. Plantingia nauratti ja suututti.
Herra Olaus oli hänen persoonallinen ystävänsä. Sääli miestä, jos
tuollaisen joutavan asian vuoksi joutuisi kärsimään. Hän silmäili
Sirmaa, joka hieno hymy huulilla odotti hänen todistustaan.

-- Herra Olaus tuli minun kojulleni ennenmainittuna päivänä tekemään
kauppaa, sillä me olemme vanhat tutut, aloitti Planting.

-- Ei kuulu asiaan, huomautti tuomari pöydän takaa. Planting joutui
vähän hämilleen ja katsahti kysyvänä tuomariin.

-- Teidän tulee vain todistaa, mitä tiedätte herra Olauksen ja
nimismiehen -- tappelusta. Tuomarin oli vähän vaikea lausua viimeistä
sanaa vakavana.

-- Se minun täytyy sanoa, että herra Olaus oli vähän... niinkuin
viinalta voitettu, aloitti Planting uudestaan, katsahtaen
anteeksipyytävästi Sirmaan.

-- Ei kuulu asiaan, huomautti tuomari jälleen. Planting karahti
punaiseksi. Häntä jo suututti. Sepä kumma, ettei hän, vanha
raatimies, tiennyt, mikä kuului asiaan, mikä ei. Mokomakin
lainlukija, joka luuli saavansa pitää häntä, vanhaa miestä pilkkanaan!

-- No sen minä kyllä näin, herra Olaus antoi nimismiehelle pienen
tölmäisyn ja ehkä vetäisi myös vähän otsatukasta... jonka pikku
näpsäyksen minä puolestani pidän nimismiehen hyvin ansainneena,
lausui hän kovalla äänellä ja katsoi tuomaria tuikeasti silmiin.

-- Herra puheenjohtaja! huudahti nimismies kiivastuneena.

-- No odottakaa, odottakaa! Kyllä saatte puhua, kunhan vuoronne
joutuu, lausui tuomari äkäisesti. Häntäkin hermostutti ja suututti
koko juttu.

Sirma oli seissyt koko ajan tyynenä ja vakavana. Hän ei näyttänyt
ollenkaan syytetyn näköiseltä. Koko hänen olentonsa huokui
itsetietoista oman arvon tuntoa ja hillittyä ylevämmyyttä. Hienot
hymynväreet suupielissä osoittivat vain, että juttu oli ruvennut
häntäkin huvittamaan.

-- Onko todistajalla muuta sanottavaa? kysyi tuomari Platingilta.

-- Ei ole, ja jos olisikin, niin se ei kuulu asiaan, vastasi Planting
tyynenä ja pieni vahingonilo välähti hänen silmistään.

Tuomari ei ollut kuulevinaan hänen viimeistä huomautustaan, vaan
kääntyen nimismiehen puoleen kehoitti tätä nyt sanomaan sanottavansa.

Martinpoika loi vihaisen katseen Plantingiin ja kysyi harmistuneena:

-- Eikö raatimies nähnyt, että herra Olaus tempaisi minulta lakin
päästä ja heitti sen maahan?

Planting virkkoi suu leveässä hymyssä:

-- Huomasin tietenkin, että lakki maahan lensi, mutta sitä en voi
sanoa, että herra Olaus olisi sen vartavasten maahan heittänyt. --
Muuten arvelen, että lakki on pidettävä lujemmin päässä.

Tuomari iski vasaralla pöytään.

-- Pitää pysyä asiassa! karjaisi hän Plantingille. -- Ei saa puhua
sellaista, mikä ei asiaan kuulu.

-- Se on minun mielipiteeni, että lakin tulee olla lujasti päässä,
penäsi Planting.

-- Suu kiinni tahi saatte sakkoa!

-- Jaa, siitäkö, etten luovu mielipiteestäni?

Tuomari oli punaisena vihasta. Hän loi Plantingiin oikean
häränsilmäyksen masentaakseen sillä ylpeän porvarin, mutta kun
hän huomasi raatimiehen kasvoista, että tämä oli valmis jatkamaan
sanasotaa, hän luopui kamppailusta.

-- Onko nimismiehellä vielä muuta kysyttävää? kysyi hän Martinpojalta
hetkisen kuluttua.

-- Ei ole. Pyydän vain kuulusteltavaksi muitakin todistajia.

Käskettiin todistamaan Arent Grape. Tämä astui esiin ja kertoi samaa
kuin Plantingkin. Hänen mielestään tappelu, jos sitä sellaiseksi
saattoi kutsua, oli ollut vain siinä, että pappi oli vetäissyt
nimismiestä kerran tukasta sekä tölmäissyt tätä niin, että lakki oli
pudonnut maahan.

Samaan suuntaan todistivat myös Mikkeli Juhonpoika ja Hannu Kuure.

Tuomari kehoitti asiallisia ja yleisöä poistumaan.

Väki työntyi ulos ja kerääntyi ryhmiin tuvan edustalle. Puhua
pajatettiin puoliääneen ja naurettiin. Toiset olivat sitä mieltä,
että herr' Vuolevi pääsee vapaaksi koko jutusta. Toiset väittivät
taas nimismiehen voittavan. Ei oltu voitu oikein tarkkaan seurata
jutun käsittelyä, se kun oli tapahtunut suomeksi. Siksi kallistuivat
mielipiteet puolelle jos toisellekin. Varmalta oli herr' Vuolevi
näyttänyt tapansa mukaan, mutta äkeänä ja tuohtuneena oli ollut
nimismieskin...

-- Päätöstä kuulemaan! kajahti samassa lautamiehen ääni.

Työnnyttiin taas tupaan uteliaina ja jännittyneinä.

Asialliset seisoivat jälleen pöydän edessä. Nimismies näytti
voitonvarmalta. Hänen pienet silmänsä kiilsivät vahingoniloisina
tuuheiden kulmakarvain alta, kun hän tuontuostakin heitti katseen
Sirmaan, joka seisoi toisella puolen tupaa, koko olento huokuen
ylvästä, äänetöntä halveksumista.

-- Oikeus katsoo selville käyneen -- aloitti tuomari kuivalla, vähän
epävarmalla äänellä -- että pastori Olaus Sirma on tehnyt itsensä
syypääksi solvaukseen ja pahoinpitelyyn, ja sakotetaan häntä sen
vuoksi neljästä pikaisuudessa lausumastaan herjaavasta sanasta kolme
markkaa hopeassa kustakin, kuin myös tukasta vedosta ja tölmäisystä
yhteensä kuusi markkaa samassa rahassa, eli kaikkiaan 18 markkaa.

Vilkasta supatusta rupesi kuulumaan oven suusta heti kun tuomari
oli lopettanut. "Kumpi voitti?" "Miten kävi?" kyselivät lappalaiset
toisiltaan. Ja kun saatiin selville, että herr' Vuolevi oli jutun
menettänyt, levisi kaikkien kasvoille tyytyväinen ilme.

Nimismies, jonka silmät olivat yhtenä viiruna, tirkisteli
riitaveljeään vahingonilolla, jota hän ei tahtonutkaan peitellä.
Kun väki rupesi liikehtimään ovea kohti, hän antoi Paulus Jounille
salaperäisen merkin.

Jouni otti askelen tuomarin pöytää kohti, ojentihe suoraksi ja lausui:

-- Olisi meillä lapinmiehillä esivallalle vähän sanomista.

Tuli hiljaisuus. Tuomari katsahti hämmästyneenä puhujaan.

-- Mitä se koskee? kysyi hän.

Jouni pyyhkäisi parratonta leukaansa ja puhui, nyökäten päällään
Sirmaa kohti:

-- Me olemme jo kauan saaneet kärsiä tämän pappimme sopimatonta
ja epäkristillistä elämää täällä ja olemme päättäneet saattaa
sen esivallan tietoon. Tämä herr' Vuolevi on meitä köyhiä ja
yksinkertaisia lappalaisia kiusannut kaikenlaisella jumalattomalla
menolla ja käytöksellä. Jos sinulla esimerkiksi on asiaa papille,
saat varustautua menemään hänen luokseen sydän kurkussa ja suurella
pelolla. Sillä saattaa käydä niin, että sinut ajetaan sieltä
pellolle kirouksilla ja manauksilla... Näin on todella käynytkin.
Monta monituista kertaa on köyhä lappalainen tullut papin huoneesta
heitetyksi ulos, niinkuin koira kodasta. Eikä siinä kyllin, vaan
hän on sen lisäksi papin omasta suusta saanut kuulla voimakkaita
kehoituksia mennä helvettiin, mikä on kokonaan sopimatonta papille
ja sielunpaimenelle, jonka tehtävänä ymmärtääkseni olisi opastaa
ihmisiä päinvastaiselle puolelle. Sillä helvettiinhän me osaamme
neuvomattakin, joten en luule sitä varten korkean esivallan meille
pappia lähettäneen. -- Tätä tällaista menoa on sattunut sekä pyhänä
että arkena, vieläpä suurina juhlapäivinäkin... Kauan olemme jo
tätä kärsineet, mutta nyt olemme päättäneet, että jollei korkea
esivalta anna meille toista pappia, taikka jollei parannusta ilmaannu
herr' Vuolevin elämässä, me lappalaiset siirrymme miehissä pois
tämän seurakunnan alueelta, vaikkapa Norjaan ja silloin jää meidän
armollinen kuninkaamme ilman hänelle tulevia veroja... Tämän tahdomme
esivallalle saattaa tiedoksi, jotta olomme täällä paranisi ja me
voisimme rauhassa elää.

Sirma, joka useamman kerran oli yrittänyt keskeyttää Jounin puhetta,
harppasi nyt tuomarin pöydän viereen ja huusi, musertaen katseellaan
Jounin:

-- Miten uskallat sinä, kirottu noita, tulla tänne oikeuspaikkaan
viheliäisiä valheitasi puhumaan? Kuka on sinut siihen valtuuttanut?

Tuomari oli käynyt aivan neuvottomaksi. Hän yritti myös saada
puheenvuoroa lyömällä vasaralla pöytään, niin että paukkui, mutta
hänet keskeytti joukosta kuuluva huuto:

-- Meidän puolestamme puhuu Jouni! Tyytymättömiä olemme herr'
Vuoleviin ja uuden papin tahdomme!

-- Hiljaa siellä! karjaisi Sirma. -- Ettekö tiedä, missä olette?
Luuletteko esivallan edessä saavanne näyttää hävytöntä luontoanne,
niinkuin minulle kotona ja pitäjällä? Huomatkaa, me emme ole nyt
pappilassa, jossa usein olette saaneet suutanne soittaa!... Minä
pyydän tuomaria nuhtelemaan näitä oppimattomia, tyhmiä raukkoja!

Nyt sai tuomarikin puheenvuoron ja iskien vasaralla pöytään voimansa
takaa hän karjaisi Paulus-Jounille:

-- Millä oikeudella tulet, mies, oikeuden istuntoa häiritsemään?
Millä oikeudella?

-- Vapaitten lapinmiesten oikeudella puhun esivallan edessä!

-- Vai niin! Mutta nyt puhut väärällä vuorolla! Puhuisit silloin kun
sinut siihen käsketään! Täällä ei saa jokainen pajattaa niinkuin
markkinoilla. Muista se!

-- Herra puheenjohtaja! lausui Sirma.

-- Herra Olauksella on puheenvuoro.

-- Koska tämä Jouni Paavalinpoika tässä törkeällä tavalla herjaa
minua, sallii kai korkea oikeus, että sanon muutaman sanan minäkin
puolestani.

Tuomari nyökäytti päätään.

-- Minun ei tarvitse puhua paljon. Sanon vain muutaman sanan. Eilinen
syytetty mainitsi, etteivät seurakuntalaiset saisi täällä rauhassa
elää. Minä myönnän, että hän puhuu siinä aivan totta. He eivät saa
rauhassa harjoittaa pakanallisia menojaan. He eivät saa rauhassa
haukkua ja soimata esivallan heille asettamaa sielunpaimenta eivätkä
kiroilla ja mellastaa kirkkomäellä juovuksissa. Siitä olen minä heitä
nuhdellut ja varoittanut, sekä minulle annetun kirkollisen vallan
nojalla rangaissut. En siis ihmettele, että pimeyden palvelijat,
taikurit ja velhot, tuntevat elämänsä rauhattomaksi ja uhkaavat
muuttaa pois seurakunnasta. Mutta minä sanon, että niin kauan
kuin minä tätä minulle uskottua pimeää seurakuntaa hoidan, tulen
edelleenkin kaikella tarmollani taistelemaan pakanuutta ja noitia
vastaan. Minä julistan tässä esivallan edessä, että jokainen seita,
jonka minä tapaan tuntureilla, on kaatuva näiden käsieni kautta,
ja jokainen noita, jonka minä yhytän työssään, on minun toimestani
matkaava etelään, josta hän ei ikinä palaa takaisin, niin totta kuin
minun kerran on seisottava Herran Jumalan edessä ja vastattava omasta
ja teidän puolestanne!

Sirma oli puhunut valtavalla innostuksella. Hänen silmänsä hehkuivat
voimaa ja kiivautta. Ei voinut Paulus-Jounikaan sitä katsetta kestää,
vaan painoi päänsä alas. Nimismies oli jo Sirman puhuessa hiipinyt
tiehensä, ja yksi ja toinen oli seurannut hänen esimerkkiään.

Tuomari katseli äänetöntä joukkoa ja lausui lujalla äänellä:

-- Ja minä sanon lopuksi kaikille tämän seurakunnan jäsenille, niin
lappalaisille kuin lantalaisillekin, että teidän tulee kaikella
kunnioituksella ja arvonannolla kohdella esivallan teille asettamaa
sielunpaimenta, kun hän hengellistä virkaansa teidän keskellänne
hoitaa ja virkavelvollisuuksiaan uskollisesti täyttää. Muuten
joudutte siitä vastaamaan oikeuden edessä. -- Jos teillä muuten on
valittamista pappinne viranhoidosta, niin sellainen asia ei kuulu
tänne, vaan se on konsistoriumin ratkaistava.

Tuomari julisti oikeuden istunnon tälle päivälle päättyneeksi ja
väkijoukko rupesi hajautumaan. Pian oli tupa tyhjä. Tuomari pappien
kanssa jäi vain jäljelle.

-- No olet sinä nyt taas saunassa ollut! nauroi Kempe Sirmalle.

Tämä huitaisi kädellään ja vastasi:

-- Älä puhu mitään! Minä olen jo tähän niin tottunut.

-- Sakkoa saitte nyt, herra Olaus, kelpo lailla. Joutava juttu
kerrassaan, mutta kun kannetaan, niin mikäpäs auttaa. Semmoinen on
minulla virka, miespoloisella, nauroi tuomarikin.

-- Jokainen pitäköön virastaan vaarin. En teitä tästä moiti. Eilen
olisitte saanut olla ankarampi, vastasi Sirma.

-- Ei ollut tarpeeksi näytteitä. En voinut muuta. Uskon hyvin, että
olette oikeassa, mutta tuomari ei saa ottaa huomioon sitä mitä uskoo,
vaan sen, mitä toteen näytetään.

-- No ei hätää! Vielä tulee lujempikin tuomio Paulus-Jounille!

-- Merkillistä väkeä nuo lappalaiset. Lapsellisen herkkiä ja
taipuvaisia toisinaan, toisin vuoroin taas uppiniskaisia ja
kostonhaluisia, yhtyi puheeseen Tornström. -- Vanha Tornaeus on
oikeassa sanoessaan, että heidän kanssaan pitää vuoroin leperrellä
kuin lasten, vuoroin vitsalla uhata... Todellakin suuria lapsia...

-- Nyt lähdetään miehissä pappilaan, kehotti Sirma. -- Jopa tässä
leikissä alkaa vatsakin osaansa vaatia. Ja vaikka viina minut
villitsi tarttumaan käsiksi sellaiseen haaskaan kuin tuo Martinpoika,
niin luulen, että haluamme silti tyhjentää rehellisen puolituoppisen
väärentämätöntä Ruijan viinaa... ja toivon, ettei herroilla ole
mitään sitä vastaan.

-- Ka, miksipä olisi, myöntelivät toiset.

Tuomari kokosi paperinsa ja miehet lähtivät verkalleen astumaan
pappilaa kohti.




IV


Korkealla jokitörmällä, peninkulmaa alempana Enontekiön kirkkoa,
on Suonttavaaran talo, jossa asuu nimismies Maunu Martinpoika.
Naapureita ei ole lähistöllä, lukuunottamatta ympäristössä liikkuvia
lappalaisia, jotka pystyttävät kotansa milloin minnekin, välistä
melkein talon kuuluville, väliin kauemmas sisämaahan. Kaksi
peninkulmaa alempana nimismiehen taloa on Tulinkisuvannon yksinäinen
uudistalo. Se on lähin lantalaisnaapuri sillä suunnalla.

Mutta vaikka nimismiehen talo onkin niin ypöyksinään suuren
jokisuvannon varrella, on se siitä huolimatta liikepaikalla.
Nimismiehen pihasta lähtee valtatie talvisaikaan Jukkasjärvelle, joka
on lähin suurempi kylä eteläpuolella Enontekiötä. Sinne on kymmenen
peninkulman taival yli puuttomien tuntureiden ja silmänkantamattomien
vuomien. Mutta tie on hyvin viitoitettu, sillä sitä myöten käy kaikki
liikenne eteläänpäin. Sitä ajaa esivalta joka talvi Enontekiöön, sitä
kulkevat virstan pituiset veroraidot, joilla lapinvero kyyditään
lähimpään maaherrankaupunkiin, Tornioon. Se kootaan nimittäin
kaikista pohjoispitäjistä Suonttavaaraan, josta Enontekiön nimismies
lähettää sen etelään. Sitä varten onkin talon kolmelle sivulle
rakennettu suuria aittoja, joissa kruununsaatavia säilytetään. Ne
muodostavat asuinrakennuksen kanssa jykevän neliön, niin että talo
näyttää jonkinmoiselta linnoitukselta.

Käräjäin jälkeisen päivän iltana istui nimismies Paulus-Jounin
kanssa pirtissä tupakoiden ja tarinoiden. Nimismiehen vaimo,
lihava Saara-emäntä, kantoi ruokia pöydälle. Lapset leikkivät
lattialla poroja. Yhdellä oli kaulassa poron länget ja toinen istui
kumoonkäännetyllä jakkaralla Jounin kintaat kädessä ja ajoi. Iloinen,
vilkas puheenpajatus kävi leikin ohella.

Emäntä sytytti talikynttilän ja vei sen pöydälle. Sitten hän veti
reppänän auki, että keitinsavu pääsisi ulos.

-- Hiljempaa, sikiöt, että kuuluu muidenkin ääni! torui hän lapsia ja
lisäsi kääntyen miehiin:

-- Nyt olisi ruoka valmis.

-- Lähdetäänpä haukkaamaan, kehotti nimismies Jounia. -- Eiköhän
sinullekin maistune ruoka vähän paremmalta nyt, kun olet jälleen oma
herrasi?

-- Huonot niestat[7] olikin vanginkuljettajalla, nauroi Jouni. --
Vaivainen poronlapa, jota yhdessä kalusimme, ja surkean mustaa
pettua... Eipä se juuri syötättänyt.

-- Niin, nyt olet taas vieraanani, vaikka äsken sainkin siitä nuhteet
papilta ja vielä itse oikeuden edessä, lausui nimismies hymyillen
asettuessaan istumaan leveän, ristikkojalkaisen pöydän taa. -- Ei
taitaisi herr' Vuolevi pitää tästä näystä, lisäsi hän, iskien silmää
Jounille.

-- Eipä kyllä. -- Jouni veti suuren siian eteensä ja leikkasi sen
keskeltä poikki. -- Sisua on sille miehelle Jumala antanut, niinkuin
sopulille... Jos olisi vähän suurempi kooltaan, niin sitä pelkäisi...

-- Niinpä kyllä... Mutta ei hänen kanssaan leikikseen ole asioissa,
vaikka on tosin vähäinen varreltaan Sen näin taas, kun oli vanha
niittyjuttumme esillä... Haukkui silmät, korvat täyteen, vaikka oli
vasta saanut sakkoa!

-- Niin... mitenkä meni se juttu nyt?

-- Lykättiin taas... ja tiesi, kuinka monennen kerran...

-- Mikä niitty teillä oli nyt viimeksi tingassa?

-- Kaikkihan ne ovat vielä tingassa... mutta Seitavuopiosta oli
tällä kertaa suurin riita... Minä olen sen raivauttanut, mutta pappi
tekee sen heinän melkein joka vuosi... Mutta ensi käräjissä näytän,
miten käy... Minä sain eilen paperin, jonka luulen tepsivän. Vahinko
vain, ettei se ennättänyt näihin käräjiin... Ja ensi kesänä aion
joutua niityille ennen pappia, kävi sitten kuinka kävi!

-- Hyvä! huudahti Jouni. -- Minä tulen heinämieheksi, jos en mene
Ruijaan!

-- Se kyllä sopii... Mutta uskallatko papin niitylle?

-- No, ei kai pappi minua sentään syöne, nauroi Jouni. -- Ja sitä
paitsi luulen, ettei Kaarina-emäntä sitä sallisikaan.

-- Mitä Jouni puhuu Kaarina-emännästä? kysäsi Saara lieden luota.

-- En mitään erityistä.

-- Kas vaan, virkkoi nimismies ja iski silmää vaimolleen. -- Jouni
luulee olevansa papin emännän suosiossa.

Jouni teki suuren loven viilipyttyyn ja lausahti:

-- Entäpä jos olisinkin?

-- Pyh! sanoi Saara ja pyörähti lieden luona. -- Mistäpä
Kaarina-emäntä olisi Jounille kiitollisuuden velassa?

-- Entäpä jos olisi?

-- Olet tainnut olla tohtorina? kysyi nimismies.

-- Entäpä, jos olisin ollut? Jouni silmäsi veitikkamaisesti Saaraan.

-- No, ei ole sitten kumma, jos pappi on sinulle vihainen, kun
pakkaudut taikomaan hänen vaimoaan.

Jouni söi hetkisen puhumatta mitään ja sanoi sitten kuin sivumennen:

-- Ei pappi siitä tiedä...

-- Kas vaan! Aivan salaisia hommia... Enpä olisi uskonut, että
sinulla on potilaita pappilassakin!

Saara kuunteli uteliaana miesten keskustelua ja kysäsi:

-- Minkälaisessa taudissa Jouni on Kaarina-emäntää auttanut?

-- Pitäisikö sanoa?

-- No ei vaan, jos se on niin suun salaisuus! Saara pyörähti jälleen
lieden luo.

Jouni nauroi veikeänä ja silmäsi nimismieheen, joka näytti kokonaan
kiintyneen viilipyttyynsä.

-- Ei se mikään salaisuus ole, sanoi hän tuokion kuluttua. --
Kaarina-emännällä oli kova hammassärky viime keväänä... koko poski
ihan paisuksissa. Satuin pappilaan -- pappi ei ollut silloin kotona
-- ja tarjosin apuani, mutta Kaarina-emäntä hylkäsi tarjoukseni.
"No, ei tyrkytetä, kun ei kerralla vastaanoteta", sanoin ja läksin
pois... Mutta tuskin olin päässyt joelle, kun palvelustyttö juoksi
perään ja huusi pysähtymään. Sanoi emännän lähettäneen neuvoa
kysymään ja anteeksi pyytämään "Mitähän, jos en auttaisikaan
enää?" sanoin Tyttö rukoilemaan: "Älä, hyvä Jouni sitä tee! Sääli
Kaarina-emännän kaunista muotoa!" Ja minä säälin -- sillä, katsoppas,
Saara, minä pidän sellaisista kasvoista kuin Kaarina-emännän! Niitä
voi ihailla, ihan mielikseen katsella, ja siksi pyörrytin pyhät
sanani ja -- annoin tytölle neuvon. Toisena päivänä oli ollut terve
kuulin myöhemmin -- Kun nimittäin syksyllä olin kirkolla tuli tyttö
kiittämään... "Kaarina-emäntä käski sanoa suuret kiitokset", sanoi
hän. "Apua oli... heti eikä ole sen koommin hammassärky vaivannut",
sanoi.

-- Kas vaan, sinähän taidat olla koko lääkäri, nauroi nimismies. --
Mitähän pappi sanoisi, jos tietäisi?

-- Ei sitä tarvitse papin tietää, sanoi Saara. -- Hyvä oli että
autoit Kaarina-emäntää. Hän on niin lempeä ja suloinen ja aina niin
ystävällinen...

-- Niin on. Monesti olen pappia kadehtinut ja ihmetellyt, että hän on
sellaisen vaimon saanut, veisteli Jouni lusikkaansa nuollen.

-- No älä nyt houri! torui Saara. -- Komea mieshän pappikin on.
Sellaisia tulisia silmiä ja sellaista jäntevää leukaa ei taas ole
monella.

-- Kuulehan eukkoa! On tainnut pihkaantua pappiin, ivaili nimismies.

-- Ole sinä vaiti ja syö rauhassa! Pappiko tällaisista kuin minä?...
Hänellä on hempeämpi oma kainaloinen kana.

-- Niin, virkkoi Jouni, minä uskon, että jos ei herr' Vuolevilla
olisi sellaista vaimoa, niin hän olisikin itse piru!

-- Nyt puhut pahoja papista ja sitä sinun ei pitäisi tehdä, varoitti
emäntä pudistaen päätään. -- Pappi on sentään Jumalan palvelija.

-- Olkoon vaan, mutta sen minä sanon, että jos teidän Jumalallanne on
kaikki palvelijat samanlaisia, niin en pane paljon arvoa häneen!

Emäntä ei vastannut mitään, puistihan vain päätään. Nimismies otti
hyllyltä viinatuopin ja täytti kaksi tinapikaria. Ojentaen toisen
Jounille sanoi hän:

-- Älähän huolehdi! Eivät ne kaikki papit ole sentään samanlaisia...
Juommepa terveydeksemme!

Hän tyhjensi pikarin yhdellä siemauksella ja siveli tyytyväisenä
harvapartaista suutaan. Jouni yritti seurata esimerkkiä, mutta
pysähtyi ja jäi tuijottamaan pikariin.

-- No, miks'et juo? Oikeaa tavaraa se on!

-- Oikeaa näkyy olevan... parasta lajia... Hän tuijotti yhä pikariin
kulmat rypyssä.

-- No, kumase sitten pois! -- Vai mitä kujeita sinulla on?

-- Älähän... tästä näkyy hauskoja asioita... -- Mitä houraat...?
Mitä siitä näkyisi muuta kuin mitä siinä on...

Pappi näkyy tulevan tänne, puheli Jouni yhä tarkaten pikaria
kädessään... Ajaa nulppohärällä... hihna on mennyt poron
takajalkojen väliin... koettaa saada sitä pois, mutta ei saa... Nyt
hyppää ahkiosta... selvittää hihnan ja nousee rantatörmää ylös...
Sinä saat vieraita, nimismies, jatkoi hän isännän puoleen kääntyen ja
tyhjensi pikarin.

Nimismies katseli häntä kummissaan, ja emäntäkin oli pyörähtänyt
jälleen lieden luota ja seisoi kädet lanteilla, tuijottaen Jouniin
suurin silmin.

-- Mitä se Jouni nyt höpsii...? Pappiko tänne...

-- Niin, sanoi Jouni ja nousi pöydästä. -- Minä menen tuonne tupaan
siksi aikaa.

-- Ne taitavat olla sinun viisastelujasi taas, lausui nimismies
puoleksi leikillään.

-- Itsepähän näet...

Samassa syöksähti muuan lapsista pirttiin ja huudahti:

-- Pappi tuli... pololla ajoi!

-- No, jopa nyt kummia! sanoi emäntä.

Jouni astui tuvan ovelle, mutta nimismies kutsui hänet takaisin.

-- Mihinkä menet? Tule rauhassa istumaan, tuli sitten vaikka
piispa!... Tottapa sanoo asiansa.

Ovi avautui ja herra Olaus työntyi pirttiin. Hän kopisti lumen
kengistään ja viskasi kintaansa penkille. Ottaen lakin tyynesti
päästään hän lausahti yksikantaan:

-- Iltaa!

-- Hyvää iltaa! Pappi on hyvä ja käy peremmäs.

Herra Olaus otti muutaman askelen keskemmäs huonetta ja silmäsi
syrjästä Jouniin.

-- Täälläpä näkyvät ystävät taas olevan yhdessä, virkkoi hän
terävästi.

-- Parempihan on ystävyys kuin viha... Eikö se Raamattukin niin opeta?

-- Kyllä... mutta se sanoo myös: "Älkää vetäkö iestä yhdessä
epäuskoisten kanssa..." ja sinulla, Martinpoika, näkyy olevan siihen
erityinen taipumus.

-- Vai niin! Herra Olaus on tainnut tulla tänne saarnaamaan, mutta
minä kiellän huoneeltani sen kunnian!

Nimismiehen ääni oli kylmä ja pureva.

Herra Olauksen sisu kuohahti, mutta hän hillitsi itsensä.

-- En ole tullut saarnaamaan, vaikka ei sekään taitaisi tehdä sinulle
pahaa, Martinpoika, sanoi hän niin tyynesti kuin saattoi. -- Tulen
puhumaan meidän keskisestä niittyriidastamme.

Nimismies oli täyttänyt piippunsa ja istui huolettoman näköisenä
pöydän takana, vedellen pitkiä savuja. Paulus-Jouni seisoi takan
kupeella ja emäntä oli pyörähtänyt ulos.

-- Mitä puhumista siinä on? Asiahan on selvä.

-- Selvä? Tarkoitatko, että niityt ovat sinun? -- Seitavuopiokin...?

-- Luonnollisesti! Minähän senkin olen raivauttanut.

-- Raivauksesta viisi! Mutta mihin perustuu omistusoikeutesi?

-- Minä näytän sen paikalla papille!

Nimismies kavahti pystyyn ja riensi tupaan. Hetken päästä hän palasi,
kädessään paperi.

-- Tuosta voi herra Olaus nähdä, mihin omistusoikeuteni perustuu!

Tämä otti paperin ja silmäili sitä kulmat rypyssä.

Paperi oli jäljennös kaikkein armollisimmasta kuninkaallisesta
plakaatista, joka oli annettu Kalmarissa, ja siinä kehotettiin
talonpoikia muuttamaan Lappiin uudisasukkaiksi ja ottamaan haltuunsa
sellaisia maita, joita lappalaiset eivät tarvinneet, sekä raivaamaan
niitä viljelykselle.

-- Mitä tekemistä tällä on tämän asian kanssa? kysyi herra Olaus
olkapäitään kohauttaen ja ojensi paperin takaisin, -- Ei tämä paperi
valtuuta sinua möyrimään pappilan ympäristöjä, jotka selvästi
kuuluvat kirkolle ja papille!

-- Kuulukoot kelle hyvänsä, mutta minä olen niityt raivauttanut,
ennen kuin täällä vielä pappia olikaan, ja mitä kerran olen
raivauttanut, sen pidän, -- papista ja kirkosta välittämättä!

-- Sepähän nähdään!

-- Nähdään vaan! -- Mutta sen minä sanon, että tästä lähtien eivät
sinun lehmäsi syö minun heinääni, niin totta kuin käsivarteni vielä
on terve!

-- Ja minä sanon, että sinä et tästä lähtien tule kurpomaan pappilan
ympäristöjä, niin totta kuin tahdot, ettei virkasi joudu naulaan!
huusi herra Olaus jalkaa polkien. -- Meillä on vielä laki Lapissakin,
vaikk'ei olekaan lainvalvojia!... Hän pyörähti yht'äkkiä Jouniin
päin ja kysyi tuimasti:

-- Milloin tulet kirkkorangaistusta suorittamaan?

-- Se ei ole minun asiani, vastasi Jouni välinpitämättömästi.

-- Mutta se on minun!

-- Ei se ole papinkaan, sanoi nimismies terävästi. Se on minun
asiani, milloin Jounin kirkolle tuon.

-- Mutta minun asiani on määrätä, että se tapahtuu sellaisena pyhänä,
jolloin on kirkolla väkeä, ja sen vuoksi vaadin minä Paulus-Jounin
tuotavaksi jouluna!

-- Tässä ei tule papin vaatimukset kysymykseen! kivahti nimismies. --
Minä tuon hänet, milloin parhaaksi katson!

Herra Olaus astui kiivaasti nimismiehen luo ja ärjäisi:

-- Sinä rohkenet ruveta vastustamaan minua, viheliäinen voudin renki!

Nimismies punastui raivosta.

-- Herra pastori! Te ette näy muistavan nyt, missä olette! huusi hän
nyrkkiä puiden. -- Tämä on minun huoneeni, enkä minä kärsi, että
täällä kukaan liian suurta ääntä pitää.

Hän astui ovelle ja avasi sen selkoselälleen:

-- Pappi on hyvä ja laputtaa tiehensä! karjaisi hän ja osoitti ovea.

-- Sinä uskallat ajaa minut ulos, heittiö?

-- Uskallan! Ulos ja heti paikalla!

Herra Olaus seisoi hetken epäröiden, mutta otti sitten kintaansa
ja lakkinsa sekä astui pystyssä päin ulos, luoden mennessään
nimismieheen vihasta kirkkaan katseen.

Ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä.

Emäntä juoksi hätääntyneenä sisään. -- Ulosko ajoit papin, Maunu?
Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä! puhui hän kiivaasti hengittäen. --
Navetan ovelta näin, kuinka hän äkäisesti valjasti poronsa ja laski
pyrynä pihasta ulos.

-- Sinne menköön vaan, mokomakin riitapukari! Tulee tänne teuhaamaan,
niinkuin olisi isokin herra...

-- Iso herrahan se onkin... ja sinä menet ajamaan ulos!

-- Iso, iso, matki nimismies, mutta en lempo soi kärsi, että
lappalainen minua kovin komentelee!

-- Miehiä niitä on meidänkin heimossamme, nauroi Jouni.

Nimismies ei vastannut mitään, käveli vain kiivaasti edestakaisin.

-- Tillä oli nulppo polo, sanoi poika, joka äsken oli tuonut sanan
papin tulosta.

-- Kyllähän Jouni-setä sen tiesi, vai mitä, Eerikki?

-- Tieti kyllä! vahvisti pikku mies totisena.

Nimismies mitteli lattiaa ähkien kuin umpea kahlaava poro, pysähtyi
sitten äkkiä Jounin eteen ja kysäsi:

-- Mitä arvelet pyhän Andreaan päivästä?... Silloin ei ole paljon
kirkkokansaa, kun väki on Ruijassa.

-- Minusta on yhdentekevää, vaikka pyhän Aatamin päivänä. Pääasia
on, että saan sen veron kuitatuksi. Luulen, ettei pappi tule saamaan
minua toista kertaa venteeseensä.

Nimismies mietti hetkisen.

-- Mutta mitä, jos et menisi ollenkaan? virkkoi hän äkkiä.

Jouni repäisi silmänsä suuriksi.

-- Niinkö? Sitä olen itsekin ajatellut... mutta kävisikö se päinsä?

-- Miksi ei?... Mies on tipo tiessään... milloin Ruijassa...
milloin Ruotsissa... nimismies ei saa häntä käsiinsä... Ota sitten
ja tuo kirkolle!

-- Mutta, jospa itse joudut rettelöihin? Jounin äänestä soi vieläkin
epävarmuus.

-- Älä siitä huolehdi... minkäs tekee?... Kyllä minä voudille
selitykset annan...

-- Olkoon menneeksi! Kättä sen asian päälle! Jouni ojensi kätensä ja
nimismies puristi sitä nauraen.

-- Teemmepä papille pienet kepposet... hahhah!

-- Mutta mitäs teet, Maunu, jos menetät virkasi sen kepposen vuoksi?
kysyi Saara, joka päätään pudistellen oli kuunnellut miesten
keskustelua.

-- Virkani? Nimismies kääntyi vaimonsa puoleen ja jatkoi suu leveässä
hymyssä:

-- Pari pulloa Ruijan rommia voudille, jos kiinteälle ottaa, ja sillä
hyvä.

-- Mutta, jospa eivät rommit auttaisi?

-- Auttavat... varmasti auttavat! Minä tunnen äijän heikkouden.

Emäntä ei puhunut enää mitään, ryhtyi vain korjaamaan ruokia pöydältä.

-- Nyt saat lähteä auttamaan minua verokalojen punnituksessa, lausui
nimismies Jounille, ottaen naulasta lyhdyn ja aitan avaimen. --
Lankoniemeläiset ovat tuoneet raidon sillä aikaa kuin olin kirkolla
ja ne olisi punnittava, jotta nähtäisiin ovatko kruunun saatavat
täydet siltä kulmalta.

Miehet lähtivät aittaan.

Emäntä kantoi lapset levolle, jotka olivat vaipunee mikä minnekin,
korjasi syrjään lattialla ajelehtivat poronvaljaat, joilla lapset
olivat äsken leikkineet, nosti kumollaan olevan jakkaran pystyyn ja
työnsi sen kiukaan loukkoon. Sitten hän sammutti kynttilän, sytytti
päreen sijaan ja pisti sen kiukaan koloon.

Hän istahti penkille, työnsi ikkunaluukkua vähä syrjään ja katsahti
ulos.

Siellä häärivät miehet aitassa häilähtelevässä lyhdyn valossa ja
punnitsivat kaloja. Nimismies latoi niitä suuriin läjiin lattialle.
Jouni kimppusi ne ja ripusti oven yläkamanaan kiinnitettyyn
heinäpuntariin nimismiehen näyttäessä tulta.




V


Vahva usva lepäsi joella. Se näytti liikkumattomalta ja jäykältä kuin
vaaleanharmaa muuri. Oli kuin olisi sekin vielä nukkunut syvässä
aamu-unessa. Usvamuurin yläpuolelta erottautuivat vastaisen rannan
risukot tummana, epäselvänä juovana lumipeitteisestä vuomasta,
joka heti joenrannasta alkaen ulottui kauas etelää kohti. Sieltä,
vuoman takaa häämöttivät lumiset tunturit valkeana vyöhykkeenä
aamuhämärässä lepäävää taivaan rantaa vasten. Häipyvien revontulten
välke värehti vielä Jorp'oivin ympyriäisellä laella. Aamutuuli
virisi ja lähti kierrokselleen. Se pyyhkäisi alas tunturin rinteitä,
herättäen sen kuin sivumennen, kohahti sitten metsiin ja pani ne
pitkään ja raskaasti huokaamaan. Kuin havahtuen tästä, rupesi joella
lepäävä usvakin näyttämään elonmerkkejä. Sen yläreuna alkoi tyynesti
aaltoilla, ja siitä nousi vaaleita, hajanaisia kielekkeitä, jotka
venyttelivät kuin makuulta nouseva ihminen. Kielekkeet kohosivat
ylemmäs, muuttelivat muotoaan, värehtivät ja vilkastuivat, ja nyt
oli koko usvameri liikkeessä ja teki nousua pappilaa ja kirkkoa
kohti. Vastainen ranta oli hävinnyt. Usva leijaili jo korkealla.
Rannassa olevat pappilan nuottatalaat, jotka tukevina seisoivat
kinoksessa, olivat jo sen peitossa, ja usva nousi varmana ja tyynenä
kirkkomäkeä ylös. Hetken päästä kuumottivat tapuli ja porvarien aitat
epämääräisinä varjoina sen sisältä, ja pappila ympäristöineen peittyi
sen vaaleaan, avaraan vaippaan.

Oli pyhän Andreaan aamu. Pappilan pirtin takassa räiskyi iloinen
tuli, nuoleskellen ahnaasti sen yllä kelluvaa pataa, joka riippui
takan kupeella seisovan keitinpuun poikittaisessa vartaassa.
Keitinpuun toinen pää oli lattiassa kiinni, toinen pää ulottui
kattoon, päästen pyörimään runsaasti sen verran, että vartaassa
riippuvan padan saattoi helposti siirtää tulelta pois. Vitjakoukku,
jossa kiuasliedellä kiehuva pata oli ennen riippunut, oli saanut
väistyä tämän uudemman keksinnön tieltä, kun pirtti oli muutettu
uloslämpiäväksi ja kiuas vaihdettu savutorvella varustettuun takkaan.
Pappila lasi-ikkunoineen ja savutorviuunineen olikin laadultaan ainoa
talo koko laajassa seurakunnassa.

Nuori nainen seisoi takan vieressä ja hämmenteli pataa, tuijottaen
haaveksien tuleen. Hän oli keskikokoinen, hentovartaloinen.
Pyöreitä poskia peitti helakka puna, jonka lieden lämpö oli niihin
nostattanut. Otsa oli puhdas ja valkoinen, ja mustat kulmakarvat
varjostivat miellyttävästi tummien sinisilmien lempeää katsetta. Nenä
oli kapea, suora, ja ohuthuulinen suu pieni ja siro. Kasvoilla oli
surunvoittoinen sävy, jota ei voinut hälventää pienen lapinmyssyn
alta vallattomana pilkistelevä vaalea tukkakaan, joka ohimoille
muodosti sieviä kiehkuroita ja päättyi somaan niskasykeröön. Yllä
oli hänellä siniverkainen lapintakki, jota uumenilta koossa piteli
kirjovyö, mistä riippui avainkimppu ja lapinpuukko tuppineen. Hän oli
herra Olauksen vaimo, Kaarina Eerikintytär.

Vähän syrjempänä takan sivulla heinitti palvelustyttö kookkaita
kallokkaita ja silmäsi vähän väliä emäntänsä miettiviin kasvoihin.

-- Alamaatako taas ajattelet? kysäisi tyttö, laskien heinitetyn
kallokkaan viereensä, lattialle.

Kaarina-emäntä havahtui unelmistaan.

-- Niin, vastasi hän ja katsahti tyttöön surumielisesti hymyillen. --
Muistelin syntymäkaupunkia ja vanhempiani...

-- Elävätkö sinun vanhempasi?

-- Elävät kyllä. Isällä on suuri kauppa kaupungissa.

-- Voi, sanoi tyttö katsellen pää kallellaan emäntäänsä. -- Sitten on
sinulla ollut paljon hauskempi siellä... Kauniimmat vaatteet... ja
hupaisempi olo.

Kaarina naurahti.

-- Eikö tämä puku ole mielestäsi kaunis? kysyi hän.

-- Eikö mitä! Sitähän pitävät vain lappalaiset. Se puku, joka on
aitan luhdissa, on paljon kauniimpi. Olen sitä katsellut joka kerta,
aitassa käydessäni. Niin hieno ja soma... ja sellaiset hervat[8]...!

-- Minä pidän tästä puvusta, sanoi Kaarina nostaen padan tulelta. --
Tämä sopii täällä. Miten luulisit minun voivan luhdissa olevaa pukua
käyttää keittäessäni? -- Ja entä sitten navetassa?

-- Etkö ole sitä koskaan pitänyt?

-- Kyllä, silloin kun olivat minun hääni.

-- Silloin olisin tahtonut nähdä sinut, sanoi tyttö ihaillen.

-- Vai olisit...? Kaarinan kasvoille lensi onnellinen hymy ja hän
vaipui muistoihinsa.

-- Heinitäpä nyt kengät valmiiksi herra Olaukselle, sanoi hän hetken
päästä havahtuen.

Tyttö ryhtyi työhönsä ja oli tuokion kuluttua kerinnyt.

-- Nyt ne ovat valmiit, sanoi hän ja puisteli heinät sylistään.

-- Vie ne nyt tupakamariin.

Tyttö riensi täyttämään käskyä. Hetkisen kuluttua hän palasi ja
virkkoi hengästyneenä:

-- Paulus-Jouni ajoi pihaan!

Kaarina riensi ikkunaan ja hänen sydänalassaan sykähti niin
omituisesti. Hän varjosti kädellä silmiään, mutta ulkona oli vielä
siksi hämärä ja niin paljon usvaa, ettei hän erottanut mitään.
Portailta kuului askeleita, ja Kaarina kuulosti, menisivätkö ne
tupaan. Mutta ei! Askelet lähestyivät pirtin ovea ja säikähtyneenä
hän vetäytyi karsinaloukkoon.

Ovi aukesi ja Jouni astui sisään.

-- Hyvää huomenta! lausui hän reippaasti. -- Jopa on papin emäntäkin
noussut.

Hän astui Kaarinan luo ja ojensi kätensä.

-- Burist! Terve! sanoi hän katsellen hymyillen säikähtynyttä naista.

-- Mitä, pelkäätkö minua? Älähän, älä pelkää. En pahoja tahdo...
Onhan tietäjä minua voimakkaampi talossa. Mitäpä voisinkaan, jos
tahtoisinkin. Mutta enhän tahdokaan, en, en...

-- Mene pois täältä! lausui Kaarina arasti, katsellen vapisten Jounin
mustiin silmiin.

-- Kas, menen, menenhän, kun saan asiani toimitetuksi, mutta en ennen.

Hän kaivoi peskin povesta ison pullon ja ojensi sen Kaarinalle.

-- Tahdon tuohon viinaa... tarvitsen matkalla. Ja sinullahan sitä
on, Kaarina? Sanovat hyvää keittäväsi. En ole ennen maistanut, vaan
nyt maistan.

Kaarina näytti epäröivän.

Jouni käsitti väärin hänen epäröimisensä. Hän kaivoi esiin suuren
hopearahan ja jatkoi:

-- En tahdo ilman, en suinkaan. Kaikki maksan, koreasti maksan.

Kaarina otti pullon, sytytti lyhdyn ja meni ulos. Eteisessä hän
mietti, mennäkö kertomaan Olaukselle vai ei. Mutta heti iski hänen
mieleensä, mikä seuraus siitä voisi olla. Olaus ryntäisi pirttiin,
syntyisi taistelu, josta saattaisi olla vaikka kuolema seurauksena.
Ei, hän ei kerro Olaukselle mitään, koettaa vain toimittaa Jounille
viinan niin nopeaan kuin mahdollista, saadakseen hänet sitten heti
poistumaan.

-- Hän riensi kellariin. Vapisevin käsin hän laski tynnyristä
pulloon. Voi hyvä Jumala, mitä tästä tulee? hoki hän itsekseen....
Mitä minä teen? Mittaan noidalle viinaa! Mitä sanoo Olaus? --
Mitä, jos Jouni meneekin tupaan, tahi Olaus pirttiin...? Voi hyvä
Jumala! Sillä on sellaiset palavat silmät, niin tuliset ja -- Kaarina
pysähtyi ajattelemaan ja hänen täytyi myöntää, että Jounin silmät
olivat kauniit, vaikka niissä olikin jotakin peloittavaa.

-- Sepä on kaunis näky! kuului kellarin ovelta sointuva ääni.

Kaarina säpsähti niin, että oli pudottaa pullon kädestään. Oliko se
Olaus...?

-- Papin vaimo polvillaan mittaamassa miehensä vihamiehelle viinaa!
jatkoi ääni, ja Kaarina tunsi, että se oli Jouni.

Hän sammutti varovaisuuden vuoksi kynttilän ja tuli ulos kellarista.
Mutta sittenkin hänestä tuntui, että Olaus saattoi nähdä millä
hetkellä hyvänsä tuvan ikkunasta, jonka ääressä hän parasta aikaa
istui ja ajoi partaansa. Kynttilä paloi tuvan pöydällä ja valaisi
kirkkaasti hänen kasvonsa.

-- Mitä sanoisit, Kaarina, jos nyt katsoisin pahalla silmällä?
virkkoi Jouni, viitaten valaistuun, pienipuitteiseen ikkunaan.

-- Ethän sitä tee? sanoi Kaarina, ja vaikka hän ymmärsi, että Jouni
laski leikkiä, oli hänen äänensä hätäinen.

-- No, en... mutta voisin, jos tahtoisin... Ja tiedätkö, mikä siitä
olisi seurauksena?

-- Voi älä puhu sellaista sopimatonta leikkiä!... Tässä on tämä.
Mene nyt heti paikalla!

Kaarina ojensi pullon Jounille.

Mutta Jouni ei pitänyt kiirettä, vaan jatkoi itsepintaisesti:

-- Jäisi leskeksi nuori, sinisilmä siippana... helläsydäminen ja
lempeä...

Ääni oli kiusoitteleva ja Kaarina punastui.

-- Kadun, että rupesin ollenkaan tekemisiin kanssasi, sanoi hän
loukkautuneena. -- On parasta, että poistut! nyt heti ja jätät minut
rauhaan!

-- Kas, kas! Älähän suutu, Kaarina, puheli Jouni ja pisti pullon
poveensa. -- Lähden heti, mutta yhdellä ehdolla.

Hän astui Kaarinan eteen ja otti häntä kädestä. Tämä joutui omituisen
hätääntymyksen ja voimattomuuden valtaan.

-- Mikä se on? kysyi hän ääni vapisten, koettaen vetää kättään pois.

-- Vaadin lupauksen, että taivutat papin jättämään minut rauhaan!

Kaarina tunsi suloista helpotusta.

-- Sen lupaan! sanoi hän ja äänessä oli melkein iloa. -- Kaikkeni
teen sen hyväksi, vaikka en tiedäkään, onnistunko.

-- Hyvä on, sanoi Jouni ja päästi hänen kätensä.

-- Sillä ehdolla saa pappikin minulta rauhan, mutta muussa
tapauksessa kostan!

Jouni käveli poronsa luo ja hyppäsi ahkioon. Pyrynä ajoi hän pihasta
ulos.

Kaarina riensi pirttiin iloissaan, että oli selviytynyt vaarallisesta
vieraastaan. Sydän löi kiivaasti ja posket punoittivat.

-- Onko herra Olaus käynyt pirtissä? kysyi hän palvelustytöltä.

-- Ei ole. Kysyi vain äsken, kun vein pesuvettä, onko emäntä sisällä.

-- Mitä sanoit? -- Hän katsahti pelästyneenä tyttöön.

-- Sanoin, että olit mennyt ulos. Kaarina huokasi helpotuksesta.

-- Se oli hyvä! sanoi hän. -- Älä puhukaan herra Olaukselle mitään
siitä, että Jouni on käynyt täällä.

-- En tietysti, kun sinä käsket...

-- Katso, ei herra Olauksen tarvitse sitä tietää.

-- Ka eipä tietenkään...

Saatuaan aamiaisen valmiiksi, lähti Kaarina tupaan. Herra Olaus
oli jo täysissä pukimissa ja istui pöydän ääressä kirjan yli
kumartuneena. Kaarina istahti pöydän päähän ja katseli ihaillen
miehensä tarmokkaita piirteitä. Olaus oli kaunis ja miehekäs, ja
varsinkin papin puku sopi hänelle erinomaisesti. Kaarinan sydän
lämpeni ja hän laski hyväillen kätensä miehensä kädelle, joka lepäsi
pöydällä.

-- Saarnaasiko valmistat, Olaus? kysyi hän hiljaa. Herra Olaus
katsahti hymyillen vaimoonsa.

-- Niin, sanoi hän. -- Katselin vähän päivän tekstiä... Sehän on
vanha tuttu paikka.

Hän otti pöydältä kirjan ja selaili sitä. Se oli paksu, puukantinen
teos, jonka kullatut syrjät olivat jo koko lailla tummuneet.

-- Tiedätkö, mitä olen miettinyt, Kaarina? virkkoi hän kirjaa
selaillen. -- Olen ajatellut ruveta kirjoittamaan jotakin...
minäkin. -- Katsohan, tässä on Alatornion kirkkoherran, vanhan
Tornaeuksen kirjoittama lapinkielinen kirkkokäsikirja, "Manuale
lapponicum". Kun Tornaeus on pystynyt sellaiseen, niin miksen
minäkin, jonka äidinkieli on lappi? -- Mitä arvelet, Kaarina?

Kaarina katseli häntä ihmeissään, mutta katse ilmaisi ihailua.

-- Miksi et pystyisi, sanoi hän, ja silmät loistivat. -- Mutta mistä
varat sen painatukseen? Sinä olet vain köyhä lapinpappi ja palkka on
pieni.

-- Totta, Kaarina. -- Mutta jos saisin kirjan valtion kustannuksella
painatetuksi, niinkuin Tornaeuskin. Ajatelkaamme, että kääntäisin
jonkin piispa Gezeliuksen kirjan... esimerkiksi hänen
katekismuksensa. Se olisi jotakin!

-- Yritä vain, Olaus! Voithan pyytää apua kuninkaalta, koskapa hän on
ennenkin sellaisia yrityksiä kannattanut.

-- Niinpä niin! innostui herra Olaus. -- Ja kuinka tarpeellinen
sellainen kirja olisi täällä, pimeässä seudussa, jossa pakanuus on
vielä aivan yleistä, ja jossa noitiin uskotaan ja noitia käytetään!
-- Senhän näki viime käräjilläkin, millaisella jännityksellä
lappalaiset seurasivat Paulus-Jounin juttua. Ne iloitsivat hänen
vapautuksestaan!

Herra Olauksen muoto synkistyi äkkiä. Hän laski kirjan pöydälle ja
jäi tuijottamaan eteensä.

Kaarina ajatteli kohtaustaan Paulus-Jounin kanssa ja häntä väristytti.

-- Olaus, sanoi hän hiljaa ja ääni vavahti hiukan. -- Tarvitseisiko
sinun Paulus-Jounista välittää? Sinä saarnaat ja opetat vain ja
annat totuuden hiljakseen vaikuttaa. Minä niin kovin pelkään, että
hän kostaa sinulle. -- Anna hänen olla rauhassa, niinkuin häntä ei
olisikaan.

-- Et ymmärrä, Kaarina, mitä nyt puhut! Kuka sitten välittäisi, ellei
se, jonka esivalta on tänne asettanut valkeutta levittämään --?

Pastori katsoi vakavana vaimoaan ja jatkoi:

-- Minun asiani juuri on käydä sotaa noituutta ja pimeyttä vastaan
Jumalan sanan kirkkailla aseilla. Mutta ei siinä kyllin! -- Noituuden
harjoittajat pitää myös saattaa maallisen oikeuden käsiin! -- Ei auta
sana yksinään.

-- Mutta eikö nimismies voisi pitää huolta siitä, että syylliset
saatetaan oikeuden käsiin? Eikö se puoli asiasta kuulukin juuri
hänelle?

-- Hänellehän se juuri kuuluisikin, vaikka pappi tosin ottaa
aloitteen ilmiantamalla syylliset. Mutta tiedäthän, millainen meillä
on nimismies. Luuletko hänen sellaisista välittävän? Hän vihaa minua,
niinkuin tiedät, ja sen vuoksi hän varoo ryhtymästä mihinkään, joka
tukisi minun papillista työtäni. Päinvastoin hän yllyttää lappalaisia
noituuteen. Hän on Paulus-Jouninkin paras suojelija täällä. -- Siellä
oli hänen luonaan Jouni taas heti käräjäin jälkeisenä päivänä. Istui
kuin kotonaan.

-- Joka kerta kun Jouni liikkuu kirkon tienoilla, peloittaa minua,
että hän tekee sinulle jotakin, kun sinä häntä ahdistelet, puhui
Kaarina huolestuneella äänellä. -- Silloin kun ajoit hänet täältä
ulos, näin sen ilkeän silmäyksen, jonka hän sinuun loi, ja minun
sydämeni lakkasi miltei sykkimästä.

-- Älä välitä sellaisesta! Ei uskalla Paulus-Jouni toiste tulla tänne
kopeilemaan ja soimaamaan minua sukuperälläni. Minä olen isäntä
talossani ja tulen osoittamaan ovelle jokaisen, joka tulee tänne
sillä tapaa elämöimään!

Herra Olaus nousi pöydän äärestä ja pani käsikirjan kiinni melkein
kiivaasti.

-- Älä tulistu, rakas Olaus! En tarkoittanut pahaa. Ajattelin vain,
että voisit hiukan hillitä itseäsi, kun sellaista sattuu. Lappalaiset
ovat niin yksinkertaisia, etteivät aina käsitä mitä puhuvat.

-- Kyllä he käsittävät! Tekevät usein aivan tarkoituksella niin! Olen
sen monesti huomannut. Se on vain sulaa ilkeyttä, jota minä en voi
kärsiä!

-- Mutta lupaathan, Olaus, välttää riitaa ja taistelua, niin paljon
kuin mahdollista? Lupaathan minulle, omalle Kaarinallesi? Lupaathan?

Kaarina nousi ja otti miestään kaulasta painaen päätään hänen
olkapäätään vasten.

-- No, no, mikä minun pikku vaimoani nyt vaivaa? -- Tiedäthän,
että teen omantuntoni mukaan kaikessa, ja että Jumala varjelee
palvelijoitaan. -- Mitä, itketkö? Mikä sinun mielesi nyt yht'äkkiä
mursi? Mikä Kaarinaani vaivaa?

Kaarina nyyhkytti miehensä kaulassa ja puristautui häntä lähelle.
Herra Olauksen valtasi omituinen sekava tunne. Mikä hänen vaimonsa
mieltä oikeastaan painoi...?

-- Mikä sinua vaivaa? kysyi hän lempeästi silitellen vaimonsa päätä.

-- Ei mikään... Minua vain toisinaan niin peloittaa...

-- Mikä sinua peloittaa?

-- Kaikki täällä... tämä yksinäinen, jylhän karu luonto... nämä
salaperäiset ihmiset... kaikki... Paulus-Jouni... ja...

-- Paulus-Jouni? Onko hän käynyt täällä?

Kaarina puristautui yhä lähemmäs miestään kuin turvaa etsien.

-- Älä ole vihainen minulle, Olaus. En voinut hänelle mitään...

-- Kenelle? -- Jounille.

-- Milloin?

-- Nyt... aamulla... tuli tänne... viinaa ostamaan... En
uskaltanut tulla sinulle ilmoittamaan. Pelkäsin, että hän tappaa
sinut.

-- Ja sinä annoit?

-- Annoin.

Herra Olaus irrottautui vaimonsa syleilystä ja rupesi astumaan
edestakaisin. Kaarina lyykähti penkille ja itki herkeämättä.

-- Sinun olisi pitänyt tulla minulle sanomaan! Sinä et olisi saanut
ruveta ominpäisi toimimaan! torui herra Olaus puolittain suutuksissa,
puolittain lempeänä. -- Mutta nähdessään tuon avuttoman, hennon
olennon istuvan kyynelissään, voitti lempeys täydellisesti. Hän meni
vaimonsa luo ja silitti hellästi tämän kyynelistä kosteaa poskea.

-- Älä itke enää, Kaarina... oma pikku Kaarina. Sinä olet vielä niin
ymmärtämätön ja lapsellinen. Unohdamme tämän. -- Vasta sanot minulle,
jos sellaista tapahtuu... Eikö niin?

-- Niin, kuiskasi nuori vaimo niellen kyyneleitään.

Pastori hyväili häntä, kunnes hän täydellisesti tyyntyi.

-- No nyt lähdemme aamiaiselle, sanoi hän. -- Sinulla on tietysti
ruoka jo valmiina?

-- On. Lähdinkin sinua käskemään.

Pastori vilkaisi ulos, jossa päivän sarastus jo rupesi voittamaan
hämärän.

-- Lukkarikin näkyy tulevan, virkkoi hän.

Kaarina riensi pirttiin, ja herra Olaus seurasi verkkaan jäljessä.




VI


Enontekiön kirkko oli kivenheiton päässä pappilasta korkealla joen
törmällä. Se oli samoin kuin pappilakin itäpuolella jokea, Lätäsenoa,
joka juuri kirkon kohdalla yhtyi suurempaan Könkämä-enoon, muodostaen
yhdessä viimemainitun kanssa Muonionjoen. Kirkko oli pieni ja
matala. Se ei ollut vielä ehtinyt saada edes kunnollista kelloakaan,
sillä tämä, joka nyt tapulissa ensi soittoa kilkutteli, ei painanut
enempää kuin kaksi ja puoli naulaa eikä ollut tavallista aisakelloa
paljoa suurempi. Ja kellopahanen saikin usein kuulla, ettei se
ollut paikallaan täällä, jonne suuren maailman ihmiset kerran
vuodessa kerääntyivät kauppoja tekemään lappalaisten kanssa. Tornion
mahtavat porvarit näet tekivät siitä usein ivaa, kehoittaessaan
enontekiöläisiä vaihtamaan sen poron kelloon. He väittivät, että
silloin olisi tapulista kuulunut edes rehellinen kellon ääni sen
sijaan, että sieltä nyt kuului vain vaivainen kiminä ja kilkatus.
Usein oli muistoista rikas pikkuinen kello kuullut tällaisia
pistopuheita soittaessaan markkinaväkeä kirkkoon. Ja kun se oli
toimensa tehnyt mielestään täydellä arvokkuudella, oli se jälkeenpäin
hautonut kuulemiaan pimeässä tapulissa, ja silloin selvisi aina pikku
kellolle, että maailma oli kovin kiittämätön eikä osannut panna arvoa
sille, mikä oli pyhää.

Paitsi Tornion porvarien tavara-aittoja, jotka olivat hajallaan
siellä täällä pitkin kirkkomäkeä, kyyrötti kirkon ympärillä ryhmä
kirkkotupia. Viikon, välistä useammankin, ne olivat autioina, mutta
savusivat iloisesti sunnuntaisin ja semminkin suurempina juhlina kun
lapinkansa kirkolle saapui.

Nytkin, mainittuna pyhän Andreaan aamuna, savusi siellä täällä
joku tupanen. Useimmat olivat kuitenkin autioina, sillä suuri osa
seurakuntalaisia oli Ruijassa, Antinmessun aikana pidettävillä
markkinoilla.

Erään kirkkotuvan edustalla seisoskeli kaksi lappalaista ja katseli,
kuinka pappi ja lukkari tarpoivat vahvassa lumessa. Edellisellä
viikolla oli vallinnut ankara pyry, joka oli vahvojen nietosten alle
peittänyt koko tienoon. Varsinkin kirkon ja pappilan välille oli
kerääntynyt suuria kinoksia. Pappi oli vajonnut muutamaan sellaiseen,
ja lukkari kiskoi häntä parastaikaa ylös. Mutta vahvasti puettua
miestä näytti olevan vaikea saada yht'äkkiä irti. Tätä puuhaa
katselivat miehet mielissään ja toinen heistä virkkoi:

-- Olisi soma tietää, montako manausta herr' Vuolevi nyt laskettaa.

Toinen naurahti, mutta ei vastannut mitään. Seurasi vain
jännityksellä lukkarin ja papin ponnisteluja kinoksessa.

Nyt pääsi kuitenkin pappi lukkarin avulla ylös ja samassa rupesi
pikkuinen kello soimaan. Lappalaiset katsoivat toisiinsa ja
nauroivat, katsahtivat sitten tapuliin ja nauroivat. Heistä oli tuon
äskeisen kohtauksen jälkeen vaikea päättää, mitä soitto tarkoitti.
Tuntui kuin olisi kello riemuinnut siitä, että "nyt on pappi
irti, nyt on pappi irti". Taikka oliko sen tarkoitus huomauttaa
kirkkomäellä seisoville, että nyt oli hauska välikohtaus unohdettava
ja jokaisen tuli valmistautua tervehtimään pappia, joka punakkana
ja hengästyneenä tarpoi mäkeä ylös. Lappalaiset tulkitsivat kellon
soiton viimemainitulla tavalla, sillä he paljastivat vakavina päänsä,
kun pappi saapui kirkon eteen.

-- Hyvää päivää! Tässäkö ovat kaikki kirkkomiehet? kysyi herra Olaus
pyyhkien hikeä otsaltaan.

-- Jumal' antakoon! Tässä lienevät...

-- Eihän tuvissa vain ole ketään?

-- Tiesi vain, herr' Vuolevi, liekö...

Mentiin kirkkoon, ja jumalanpalvelus alkoi. Lukkarin penkissä, kuorin
oikealla sivulla, viritti lukkari lapinkielisen aamuvirren, johon
yksi ja toinen vähitellen yhtyi. Miesten äänet soivat karheina,
katkonaisina, jääden väliin jälkeen lukkarin tahdista. Naisten
puolella pysyttiin kyllä paremmin tahdissa, mutta korkeimmissa
paikoin kimmahti sävel ylemmäs lukkarin ääntä, aikaansaaden vihlovan
epäsoinnun. Tämä ei kuitenkaan ollenkaan häirinnyt lukkaria, sillä
tämä pysyi erehtymättä tahdissaan, venäyttäen aina säännöllisesti
joka värsyn loppusäkeen.

Herra Olaus suoritti alttaritoimituksen täsmällisesti ja arvokkaasti.
Ääni soi täyteläisenä, ja juhlallisena kajahtelivat lapinkieliset
sanat. Lappalaiset kuuntelivat sekavin, epämääräisin tuntein.
Sanoissa oli jotakin salaperäistä, jota he eivät täydelleen voineet
ymmärtää. Kuului aivan kuin taialta tuo "_Ahtshe ja Barne ja
Bassevuoinga nammi_". [Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.] Ja taika
se olikin, papin taika. Tahtoi väkisinkin silmiä räpähyttää joka
kerta, kun pappi nuo sanat lausui. Ja joka kerta hän ne lausuikin,
kun hän jumalanpalveluksen aloitti. Äläpäs, että olisi heittänyt
niitä sanomatta, sillä niissähän juuri piili hänen voimansa ja
mahtinsa. Niissähän juuri taika olikin. -- Herkät tunturilapset
joutuivat vähitellen omituisen lumouksen valtaan, jonka yht'äkkiä
särki lukkarin aloittama saarnavirsi.

Lukkarin veisatessa hävisi lumous kokonaan. Tuo ynisevä ääni
muistutti joikua, ja se taas oli kuulijoille tuttua. He ojentautuivat
penkeissään ja katselivat toisiaan kuin keskinäistä ymmärtämystä
hakien. Ja saarnavirren aikana heille selvisi vähitellen papin
tarkoitus: pappi tahtoi hävittää heidän vanhat jumalansa, seidat,
jotka toivat heille onnea ja rikkautta. Pappi tahtoi särkeä heidän
noitarumpunsa, joista he tulevaisia asioita tiedustelivat. Pappi
tahtoi saattaa esivallan käsiin heidän tietäjänsä, heidän henkiset
opastajansa. Tätä hävitystyötä harjoitti pappi saarnatuolista.
Sen havainnon he olivat usein tehneet. Monta eri kertaa olivat
lappalaiset juuri tässä kohden, juuri saarnavirren aikana tämän asian
tajunneet, ja aina samalla tavalla: se mitä pappi puhui alttarilta,
oli joka kerta suunnilleen samaa, mutta saarnatuolista -- kas
sitäpä ei tiennyt edeltä päin, mitä sieltä tuli. Sen tähden piti
olla varuillaan siihen nähden, mitä saarnatuolista kuului. Heille
kaikille oli selvää, että pappi oli vaarallinen mies juuri tuossa
puolipyöreässä, kalapuolikon tapaisessa laitteessa, johon hän nyt oli
noussut, ja josta hän katseli kuin varustuksen takaa, pää ja yläosa
rintaa vain näkyvissä. -- Ynseitä, vihamielisiä katseita luisevien
kulmien alta suuntautui saarnatuolissa seisovaan pappiin.

Kuin tuntien näiden häneen suunnattujen katseiden tarkoituksen,
välähti herra Olauksen silmissä. Katse tiukkeni, kasvojen ilme
terästyi, ja käsi puristautui lujemmin saarnatuolin laitaan. Hänestä
oli selvää, että hän seisoi taas vihollisiaan vastapäätä, ja siksi
läikähti kylmä, jäinen tunne hänen rinnassaan.

-- Armo olkoon teidän kanssanne ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme
ja Herralta Jeesukselta Kristukselta. Amen.

Hän lausui sanat melkein kiivaasti.

Lappalaiset räpäyttivät silmiään. Siinä oli jälleen tuo taika, joka
kuului niin salaperäiseltä. Mutta he tunsivat sen jo vanhastaan.
Senhän pappi aina lausui saarnansa aloittaessaan. Se oli kuin
varjelustaika pahoja silmiä vastaan.

Sirma luki lyhyen rukouksen ja sen jälkeen tekstin. Pyhän Andreaan
päivän evankeliumi kertoi kahden veljesparin, Pietarin ja Andreaan
sekä Jaakobin ja Johanneksen kutsumisesta. Hän ei pitänyt tällä
kertaa esipuhetta, vaan ryhtyi suorastaan tekstiä käsittelemään Hän
puhui ensin siitä, kuinka Jumala oli lähettänyt Poikansa maailmaan
kutsumaan ihmisiä autuuteen. Tämä Poika, Kristus, kutsui ensin pyhät
apostolit, niinkuin pyhän Pietarin ja hänen veljensä pyhän Andreaan,
samoin kuin pyhän Johanneksen ja Jaakobin, ja jätti apostolien
tehtäväksi kutsua syntisiä ihmisiä parannukseen. Pyhät apostolit
olivat heti totelleet Vapahtajan käskyä. He olivat vetäneet venheensä
maalle ja seuranneet Kristusta. Apostolien kutsumista olivat taas
pakanat totelleet. He olivat jättäneet epäjumalansa ja pimeät menonsa
sekä tulleet Jumalan omiksi lapsiksi. Pyhäin apostolien esikuvaa
seuraten oli hurskas tohtori Luteerus kutsunut sen pakanallisen
paavin orjia oikean jumalansanan valkeuteen. Tätä valkeutta olivat
näihin pimeihin Lapinkin korpiin levittäneet kristillisen esivallan
asettamat sielunpaimenet, joiden tehtävänä nyt oli kutsua pimeyden
palvelijoita Jumalan Pojan häihin. -- Mutta miten ottaa Lapin rahvas
vastaan Kristuksen hääkutsun? Luopuvatko he pakanallisista tavoistaan
ja pimeyden ruhtinaan töistä? Häh? Mitä? -- Eivät he sitä tahdo
tehdä! He ylenkatsovat Kristusta ja hänen uskollisia apulaisiaan!

Herra Olauksen ääni oli kohonnut kovaksi, pauhaavaksi. Hänen ruskeat
silmänsä hehkuivat tulta. Kohoten varpailleen ja lyöden nyrkillä
saarnatuolin laitaan hän jyristen huusi:

-- Miten tässäkin Herran seurakunnassa kohdellaan Kristuksen
lähettilästä? Häntä parjataan ja vainotaan! Häntä manataan
ja kirotaan! Häntä syytetään sellaisesta, jota hän ei ole
tehnyt! Häntä verrataan noitiin ja poppamiehiin, kun hän puhuu
Jumalan vanhurskaasta tuomiosta, joka kerran kohtaa kaikkia
epäjumalanpalvelijoita. -- Mutta ketkä ovat noitia ja poppamiehiä?
Minä kysyn, ketkä? -- Eivätkö ne, jotka Staaloa manaavat, jottei
se muka porokarjaa turmelisi? Eivätkö ne, jotka loitsuja lukevat
ja noitarumpua pärisyttävät ja sen helvetillisellä äänellä kaikkia
syvyyden henkiä ilahduttavat? Mutta mitä on heille kerran tapahtuva?
Se lohikäärme ja vanha mato, joka perkeleeksi ja saatanaksi
kutsutaan, on kerran elävältä nylkevä nämä Kristuksen viholliset ja
pingoittava heidän selkänahkansa kalvoksi suureen noitarumpuunsa,
jota hän hornan henkien riemuksi kumisuttaa niin, että helvetin
seinät siitä pauhinasta täräjävät! Ja silloin saapi se vanha
poppa-äijä, suuri lohikäärme, selville, kuinka monta poroa tuo
onneton, viheliäinen on varastanut ja kuinka paljon...

-- Huu... hu-hu-huh... huu... oooih! kuului äkki vihlova, kimeä
huuto naisten puolelta. Eräs vaimo oi pyörtynyt penkkiin. Hänen
päänsä lepäsi rentonaan penkin selustaa vasten. Kädet olivat
puristautuneet nyrkkiin. Jalat tempoivat rajusti, ja koko ruumis
nytkähteli suonenvedontapaisesti. Säikähtyneinä kurkottelivat
kuulijat penkeistään. Naisten puolelta kuului itkua ja valittavaa
voivotusta. "Se lankesi loveen", kuului hätäisiä kuiskauksia.
Vaimon mies, joka oli istunut lähellä ovensuuta, lähestyi silmät
kauhusta jähmettyneinä penkkiä, jossa pyörtynyt makasi. Hän tunkeutui
puoleksi ylöskohottautuneiden naisten editse vaimonsa luo ja rupesi
koettelemaan tämän käsiä ja hervotonta päätä, neuvottomana ja
hätääntyneenä silmäillen ympärilleen.

-- Viekää hänet ulos ja virvoittakaa siellä! lausui Sirma
saarnatuolista.

Hänkin oli säpsähtänyt tuon vihlovan huudon kuullessaan. Se oli
hetkeksi saattanut hänet aivan hämilleen, mutta pian hän oli
rauhoittunut ja odotti nyt tyynenä päästäkseen toimitustaan jatkamaan.

Lappalainen tarttui vaimoonsa ja erään toisen miehen avulla lähti
kantamaan häntä ulos. Samassa penkissä istuvat naiset pyörähtivät
sukkelaan penkistä ulos kuin varoakseen, ettei pyörtynyt sivu
kannettaessa heihin koskettaisi. Käytävällä seisten ja painaen
kinnasta suun eteen he seurasivat pelästynein katsein miehiä näiden
hiljaa kantaessa vaimoa ulos. Sitten he palasivat arastellen penkkiin
takaisin.

Sillä aikaa kun herra Olaus pauhasi kirkossa, kuljeskeli suntio
pitkin kirkkomäkeä kirkkotuvalta toiselle. Hän oli tärkeää
virkavelvollisuuttaan täyttämässä herr' Vuolevin käskystä. Hänen
tuli nimittäin ottaa selvä, ketkä lappalaisista eivät olleet
tulleet kirkkoon. Kun hän tapasi sellaisia, tuli hänen ryöstää
heiltä lakki pantiksi, jos se suinkin kävi päinsä. Takavarikkoon
otetut lakit piti sitten viedä sakaristoon, josta asianomaiset
saivat ne jumalanpalveluksen jälkeen käydä lunastamassa pienestä
maksusta kirkonkassan hyväksi. Tätä menettelytapaa oli jo Alatornion
kirkkoherra Johannes Tornaeus käyttänyt Enontekiössä käydessään, ja
herra Olaus oli myös huomannut sen erittäin tehokkaaksi. Suntiosta
oli tämä puoli hänen virkatehtävistään kaikkein hauskin, ja hän
panikin sitä varten koko virkaintonsa ja ketteryytensä liikkeelle.
Lappalaiset puolestaan koettivat tehdä hänelle kiusaa niin paljon
kuin suinkin. He joko taistelivat vastaan tahi juoksivat metsään,
kun näkivät suntion lakkeja pyydystämässä. Tosin siitä tuli sakkoa
käräjissä, vieläpä päälliseksi sai istua jalkapuussakin, mutta mitäpä
he siitä välittivät.

Suntio suuntasi kulkunsa suurinta kirkkotupaa kohti. Se oli vielä
kokematta. Mutta vanhasta kokemuksesta hän tiesi, että jos se rupesi
antoisaksi, niin lakkeja tuli kosolta. Pari kappaletta hän oli jo
muualta saanut, mutta hän tahtoi saada enemmän. Hän hiipi seinän
viereen ja kuulosti. Hänen korvansa erottivat kuorsaavan äänen, joka
väliin hiljeni melkein kuulumattomaksi, mutta yht'äkkiä koveni taas.
"Yksi siis kuitenkin", tuumi hän tyytyväisenä, "ja se ihan varma
saalis..." Hän hiipi toiseen päähän tupaa ja kuunteli taas. Aivan
oikein! Tuo on tuttu ääni hänelle. Aivan siltä laidalta, jossa hän
seisoi kuuntelemassa, kuului hiljaista puheensorinaa ja suntio arvasi
kyllä, mitä se merkitsi: ukot olivat maistelemassa. Katsohan trolleja
kun uskalsivat! Keskellä herr' Vuolevin saarnaa! Suntio puistautti
päätään ja hiipi ovelle. Hän tempaisi sen äkkiä auki ja astui tupaan.

Tupa oli hämärä. Ainoa aukko, josta valo pääsi sisään, oli katossa
oleva reppana. Suntio katsahti ympärilleen. Kiukaan kupeella istui
kolme miestä punoittavin kasvoin ja ryypiskeli. Heidän edessään
lattialla oli pieni nassakka ja tinatuoppi kulki kädestä käteen.
Penkillä, ovenpuolisella seinämällä, makasi neljäs ja kuorsasi.
Miehet tunsivat heti tulijan, hyppäsivät pystyyn, sieppasivat
vaistomaisesti lakit päästään ja piilottivat ne selkänsä taakse.

-- Ahaa! Verottaja tulee! huudahti yksi puoleksi leikillään, puoleksi
tosissaan.

Suntiota nauratti. Tästä tuli hyvä saalis, ajatteli hän. Neljä lakkia
nyt ja ennestään kaksi: se teki yhteensä kuusi. Herr' Vuolevi tuli
olemaan tyytyväinen.

-- Lakit tänne! komensi hän.

-- Otapas jos saat, ilkkuivat miehet.

-- Trolli! Lakki tänne, tahi muuten tulee sakkoa ensi käräjissä, niin
että paukkuu!

Kaksi miehistä antoi lakkinsa, mutta kolmas halusi kiusoitella
suntiota vielä hetkisen.

-- Kuule... saat ryypyn... suntio! Vaihdetaan! Ryyppy lakista ja...
pitkä, houkutteli hän tarjoten nassakkaa.

Vedottiin suntion heikkoon kohtaan. Vesi tuli suuhun, kun hän
ajatteli houkuttelevaa tarjousta, mutta rohkeutta puuttui.

-- Älä houri, penäsi hän ja puistautti päätään. -- Luuletko, ettei
herr' Vuolevi sitä saisi tietää ja... miten kävisi sitten minulle?
Nämä kaksi tässä olisivat ensimmäisiä kantelemaan. Hahhah! Vai
peijata meinaat, trolli!

Penkillä kuorsaaja heräsi samassa ja nousi istumaan. Hän ei heti
tajunnut, mistä oli kysymys, joten suntio kerkesi siepata häneltä
lakin, ennen kuin hän oli selvillä tilanteesta. Mutta sillä välin
ennätti kolmas ryypiskelijöistä livahtaa pakoon.

Suntio riensi hänen jälkeensä. Mies loikkasi suoraan kirkkoa kohti
nähtävästi aikoen päästä sen suojissa metsään. Mutta ehdittyään
kirkon eteen, lappalainen kompastui ja lensi suin päin kinokseen.
Ennen kuin hän ehti siitä selviytyä, saavutti suntio hänet, sieppasi
lumelle lentäneen lakin ja painui sakaristoon.

Lappalainen kömpi ylös ja kirosi synkeästi. Hän ajatteli ensin mennä
suntion perässä ja riistää väkisin lakkinsa pois, mutta hylkäsi
kuitenkin sen ajatuksen. Ei siitä olisi tullut mitään apua. Olisi
vain pappi päässyt sakotuttamaan kirkkorauhan häiritsemisestä. Hän
asteli tuvalle mieli kuohuksissa ja sydän sappea täynnä. Tuvan edessä
hän pysähtyi ja silmäsi kirkolle päin. Siellä näyttiin kantavan
jotakuta kirkosta ulos. "Kukahan sekin lie?" ajatteli hän ja yritti
lähteä katsomaan, mutta muisti samassa, ettei hänellä ollut lakkia ja
pyörsi tupaan.

Herra Olaus oli vielä saarnatuolissa, kun suntio tuli sakaristoon.
Hän järjesti lakit pöydälle riviin ja istui odottamaan. Siinä ne nyt
olivat: kuusi kappaletta! Hän katseli lakkien koristuksia ja huomasi,
että viimeksi saadussa oli saukonnahkareunus... Tulisipa nyt herr'
Vuolevi, niin saisi nähdä kauniin kokoelman. Hän kuulosti. Pappi
aloitti juuri rukousta esivallan edestä... "meidän rackan Cuningam
ja Herram edest, Cuningan Corkiasti rakastettavan Puolison, meidän
armollisimman Drottningin edest", seurasi suntio mukana. Hän oli
avannut pöydällä olevan virsikirjan ja koetti pysyä papin perässä,
mutta huomasi, että herra Olaus luki rukoukset tavallista nopeammin,
ja työnsi kirjan syrjään.

Sirma lopetti jumalanpalveluksen saarnatuolista ja astui sakaristoon.
Hän huomasi lakit pöydällä ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn.

Katsohan vaan! Kokonaista kuusi lakkia.

Joo. Meinasivat trollit vastustella, mutta sain minä ne kumminkin...
Suntio otti lakit yksitellen ja ilmaisi omistajat. Tuossa on Aslak
Omman, virkkoi hän ja pyöritti saukonnahkareunuksista kädessään.
-- Yritti pakoon, mutta sain kiinni... Siltä pitää herr' Vuolevin
määrätä suurempi maksu. Vastustelee usein... ja kiroilee...

Lakit katsottiin ja Sirma nousi saarnatuoliin julistamaan, että
lakkien omistajat saavat käydä ne perimässä sakaristosta.

Lappalaiset tulivat. Heitä oli vain viisi. Sirma huomasi sen.

-- Missä on Aslak Omma? kysyi hän tuimasti.

-- Ei aikonut välittää reuhkasta, vastasi muuan miehistä.

-- Kyllä minä opetan välittämään! Saa sakkoa ensi käräjissä
kaksinkerroin, jollei tule sitä illalla pappilasta noutamaan. Lukkari
antaa hänelle siitä tiedon, lisäsi hän lukkariin kääntyen.

-- Ja te toiset! jatkoi hän luoden ankaran katseen edessään seisoviin
lappalaisiin. -- Kuinka monta kertaa teille on sanottu, ettei saa
jäädä kirkkotupiin lojumaan kirkonajaksi, vaan on jokaisen tultava
kirkkoon, kun kerran on kirkolle saapunut? Se on Kuninkaallisen
Majesteetin nimenomainen käsky, jota ei saa rikkoa hinnalla ei
millään! -- Ettekö ole kuulleet siitä, mitä?

-- Onhan kuultu... monestikin, jurautti vastata etumaisena seisova
pitkä, luiseva lappalainen.

-- Ja sittenkin uskaltaa Simma ruveta vastustelemaan, vaikka on jo
yhden kerran saanut sakkoa!

-- Mitä teillä siellä kirkkotuvassa oli, joka niin viehätti?

-- Na, viinaa tietysti, vastasi Simmaksi puhuteltu ja siristi
silmiään.

-- Sen arvaan! Kenen tavaraa se oli?

-- Naa... Omman se oli... koko nassakka.

-- Mistä Omma viinaa oli saanut?

-- Ka, mistäpä mie... tiesi jo... Sen se vaan oli.

Sirma otti lakin pöydältä ja katseli sitä. Se oli vanha ja kulunut,
päälaki jo aivan haalistunut.

-- Kenen tämä on? kysyi hän.

-- Minun on, anna tänne! vastasi pieni, tukeva mies, jolla oli iso
arpi toisessa poskessa, ja jonka tihruiset sameat silmät todistivat
viinan vieläkin kiertelevän hänen matalaotsaisessa päässään.

-- En ennemmin kuin maksat puoli hopeamarkkaa kirkolle.

-- Ka, maksanpa tietusti! Onhan lakki aina sen väärti, vaikka
vanhakin.

Lappalainen kaivoi rahan ja pani sen pöydän nurkalle.

-- Kenenkäs tämä on? kysyi herra Olaus ottaen pöydältä sokerikeon
muotoisen lakin, jossa oli suuri, punainen tupsu päälaella.

-- Minun se on.

Nuori, sinisilmäinen lappalainen pisti kätensä peskin poveen
hakeakseen esiin määrätyn maksun.

-- Oletko sinäkin ollut Omman viinoja ryyppimässä?

-- En. Mie olin teman Antraksen kanssa toisessa tuvassa.

-- Mitä te siellä teitte?

-- Na, satuttiin nukkumaan... uni petti... kirkkuun olisimme
tulleet.

Hän sai lakkinsa samoin kuin hänen toverinsakin.

-- Olkaa vasta varovaisemmat, ettette nuku kirkonaikana, varoitti
herra Olaus ja lisäsi:

-- Ensi käräjissä saatte sakkoa kaikki muut, paitsi nämä unikeot.
Te saatte vielä anteeksi tämän kerran, mutta jos vasta laiminlyötte
kirkkoontulon syystä tai toisesta, sakotutan teitäkin. -- Ja nyt
saatte mennä!

Lappalaiset lähtivät. Herra Olaus kokosi rahat pöydältä ja riensi
ulos.

Kirkon rappusilla lepäsi pyörtynyt vaimo, näyttäen jo selvästi
toipumisen merkkejä. Silmäluomet värähtelivät hiljaa ja nyrkkiin
puristuneet kädet olivat auenneet. Vaimon mies oli polvillaan maassa
ja hieroi lumella sairaan otsaa. Ympärillä seisoi miehiä ja naisia
jännitetyin ilmein seuraten miehen toimia.

Herra Olaus pysähtyi joukkoon.

-- Hierokaahan vaan lumella, virkkoi hän. -- Hän näyttää heti
toipuvan.

Hän jätti joukon siihen pyörtynyttä virvoittelemaan ja läksi
kahlaamaan äskeisiä jälkiään pappilaan.

Vaimo toipuikin pian ja saattoi miehensä avulla lähteä liikkeelle.
Väki hajaantui vähitellen. Joukko kirkkomiehiä suuntasi askeleensa
samaan kirkkotupaan, jossa suntio oli saarnan aikana ollut lakkeja
ryöstämässä. Aslak Omma istui lattialla lakittomin päin ja tuijotteli
roihuavaan tuleen.

-- Olisit käynyt lunastamassa lakkisi lukkarilta, virkkoi hänelle
toinen äskeisistä juomatovereista. -- Nyt saat mennä illalla
pappilaan saamaan saunasi sinäkin, ja takaanpa, että se tulee olemaan
hyvä!

Miehet nauroivat makeasti.

Aslak katsahti heihin ja silmissä välähti suuttumus.

-- Minä olen päättänyt, etten nöyrry papin edessä, niinkuin te
toiset! kivahti hän. -- Millä oikeudella ahdistaa pappi minua
kirkkoonsa? Tiedän kyllä, että on olemassa laki sellainen, johon
pappi valtansa perustaa. Mutta mitä on laki?... Se on herrojen
keksintöä, jolla riistetään meiltä vapaus. Minä en aio välittää
sellaisista laeista! Ennemmin ottakoon pappi vaikka sata lakkia kuin
minä lähden nöyristelemään hänen eteensä ja sitä takaisin lunastamaan!

Aslak nousi ja astui ulos. Hetken kuluttua hän palasi takaisin päässä
uusi punainen neljän tuulen lakki, jonka päälaki riippui rentona
sivulle.

-- Muistin, että minulla oli toinenkin lakki mukana. Nähkääs, on hyvä
ottaa varalakki tästä lähtien myötä, kun kirkolle lähtee, nauroi hän
ja painahutti lakkia syvemmälle päähän. -- Se oli jo kolmas, jonka
herr' Vuolevi tänään sai... Enpä välittäisi siitä yhtään muuten,
mutta, nähkääs, siinä oli hyvä saukonnahkareunus! Mitähän tehnee
herr' Vuolevi lakeillani?... Totisesti! Luulenpa, että hän myy ne
muun rihkaman mukana, jolla hän kauppaa käy. -- Ja hän nauroi niin,
että valkoiset hampaat välkkyivät.

Aslak istahti entiselle paikalleen ja katseli tuleen. Ja vaikka
hän koetti hengessään nauraa papille, ei hän saattanut lakkiaan
unohtaa. Ei, päinvastoin. Kun hän rehellisesti tunnusti itselleen,
karvasteli häntä suuresti sen menetys. Tavallisesta lakista hän ei
olisi välittänyt, mutta tämä oli hänestä kallisarvoinen, sillä se
oli lahja kauniilta Ingalta, Pierra Päiviön tyttäreltä. Inka oli
hänen mielitiettynsä, ja he olivat päättäneet mennä naimisiin. Sen
vuoksi kaiveli kiukku Aslakin sydäntä, kun hän ajatteli lakkiaan. Sen
menetys ennusti ehkä pahaa hänen onnelleen... yhtä kaikki? Aslak oli
taikauskoinen. Hän oli monesti pannut merkille pikku tapahtumia, ja
toteen olivat käyneet. Eikähän tämä niin pikku tapahtuma -- olihan
hän tekemisissä papin kanssa. Pitäisiköhän ainakin nöyrtyä ja mennä
lunastamaan lakki pois?... Ei, sitä hän ei tee, ei vaikka onni
menköön!... Aslak katkaisi äkkiä mietteensä: Uskaltaisiko hän senkin
uhalla olla taipumaton?...

-- Mikähän Päiviön vaimolle tuli, kun pyörtyi kirkossa? kysäisi äkkiä
joku.

Aslak säpsähti.

-- Kummanko Päiviön, Pierranko vai Jounin? kysyi hän hätäisesti ja
tuijotti puhujaan. Hän tiesi jo, kumman vaimo se oli ollut. Hän
aavisti sen.

-- Pierran vaimo se oli... Kaatui penkkiin keskellä herr' Vuolevin
saarnaa...

Aslakista tuntui, kuin olisi jotakin raskasta laskettu hänen
hartioilleen. Hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Mitähän se todellakin
merkitsi? Uhkasiko pappi hänen onneaan...? Kaksi omituista sattumaa
samana päivänä: ensin saa pappi käsiinsä Ingan lahjan ja sitten
pyörtyy Ingan äiti kirkossa... Ennustiko se pahaa? Varmaankin! Papin
viha näytti tuhoisalta. -- Hänen äskeinen päätöksensä alkoi horjua.
Ehkä oli kuitenkin parasta nöyrtyä ja lepyttää pappi... Hän taisteli
itsensä kanssa tuijottaen kiukaassa riutuvaan valkeaan. Lopulta hän
pääsi selvyyteen:

Hän päätti lunastaa lakin.

Samassa kun Aslak sen päätöksen teki, tuntui hänestä kuin olisi Inka
katsellut häntä jostakin kaukaa ja hymyillyt suloisesti. Ja silloin
teki Aslak toisenkin päätöksen: hän päätti samalla lakinnoutoretkellä
saattaa naima-asiansa onnelliseen päätökseen.

Hän lähti hakemaan Pierra Päiviötä.




VII


Pyhän Andreaan päivän iltana istui herra Olaus kamarissaan ja
kirjoitti.

Pöydällä, vanhassa messinkijalassa, kärysi sameapintainen
talikynttilä. Sen sydän oli palanut pitkälle karrelle, ja liekki
pyrki hypähtelemään luvallista ylemmäs. Se leiskui edestakaisin
ikkunasta käytävässä vedossa, tuprauttaen silloin tällöin pienen
savukiehkuran, ja sai papin pään häilähtelemään suurena, muodottomana
varjona huoneen peräseinällä. Herra Olaus niisti kynttilää ja jatkoi
kirjoitustaan.

Hänen edessään pöydällä oli levällään suuri, tiheään kirjoitettu
paperi, johon hän tuon tuostakin vilkaisi. Paperin alareunassa
komeili "Itä- ja Länsipohjan ja niiden alle kuuluvien Lapinmaiden"
maaherrakunnan sinetti. Se oli Tornion maaherran Johan Graanin
päätös, jossa Herra Olaus Sirman valituksen johdosta talonpoika
Maunu Martinpoikaa kiellettiin "Niittämästä heinää papilta" ja
kappalaiselle myönnettiin oikeus Enontekiön kirkon lähistöltä
"nauttia niin paljon heinämaata, että hän saattoi vuosittain elättää
kolme lehmää." Näistä niittymaista oli Sirmalla ja Enontekiön
nimismiehellä Maunu Martinpojalla ollut riitaa jo viiden vuoden
aikana. Heti Enontekiöön tultuaan oli Sirma ottanut haltuunsa
kaikki kirkon ympärillä olevat niityt, joista paras ja heinävin
oli Seitavuopio. Mutta heti ensimmäisenä kesänä hän oli joutunut
niistä riitaan nimismiehen kanssa, joka myös omisteli niittyjä.
Kun herra Olaus mainittuna kesänä oli heinäntekijöineen saapunut
muutamalle jängälle, olivat nimismiehen miehet siellä jo niittämässä.
Suurella melulla ja käyttäen parhaita voimasanojaan hän oli saanut
nimismiehen väen häädetyksi keinoihinsa. Olipa siinä taittu vähän
tapella nutistaakin. Lopputulos oli kuitenkin oli ollut se, että
herra Olaus oli korjannut heinät siltä jängältä. Mutta seuraavana
päivänä hän oli ottanut venheen ja soutanut Suonttavaaraan. Hän oli
astunut pirttiin, missä Martinpoika parhaillaan aterioitsi pöydän
takana, lyönyt nyrkkiä pöytään, niin että, leipäpalaset olivat
kohona hyppineet, ja kysynyt, että hänkö oli se mies, joka aikoi
häneltä, herra Olaukselta, heinämaat ryöstää. Se oli ollut heidän
ensimmäinen tapaamisensa, Nimismies oli sanonut rauhallisesti
vain: "Jaa, se taitaa ollakin pappi?" ja lisännyt hetken päästä,
silmättyään hänen lapintakkiaan: "Puvusta ei kyllä voi tuntea, vaan
äänestä ja esiintymisestä arvaa." Mutta vaikka hän oli sanonut sen
niin rauhallisesti, oli häneltä sillä kertaa kuitenkin jäänyt syönti
kesken.

Oli menty siitä sitten tupaan, ja silloin oli nimismies arvellut jo
hänenkin puhevuoronsa tulleen. Ja herra Olaus oli saanut lyhyesti
kuulla, mistä oli kotoisin. Oli haukkunut silmät korvat täyteen,
ettei hänelle ollut jäänyt sananvuoroa juuri ollenkaan. Ja loppujen
lopuksi hänen oli täytynyt poistua tyhjin toimin, asian jäädessä
entiselleen.

Siitä päivästä alkaen olivat heidän välinsä selvät. He olivat
toistensa vihamiehiä ja koettivat polkea toisiaan niin paljon kuin
jaksoivat. Ja niitystä he olivat taistelleet joka vuosi. Yhtenä
vuonna kerkesi nimismies ennemmin, toisena herra Olaus. Mutta
saattoipa käydä niinkin, että kun nimismies niitti, herra Olaus
korjasi heinät syksyllä. Ja se oli ollut hänestä kaikkein parasta! --
Tällainen kilpajuoksu ei ollut kuitenkaan tuntunut herra Olauksesta
somalta, vaikka hän oli voittanutkin siinä useimmin. Hänenkin
vaatimuksilleen piti saada laillinen pohja ja perustus. "Audiatur
et altera pars." Tätä vanhain roomalaisten viisasta sanaa ei oltu
yhtään sovellettu tähän asiaan, joka koski sentään niin läheltä
hänen ajallista toimeentuloaan. Senpä vuoksi hän olikin kirjoittanut
asiasta entiselle maaherralle ja saanut vastaukseksi edellämainitun
kirjelmän. Ja silloin oli jo hätä ollut kaukana. Hän oli heti
paikalla antanut taisteluvaatimuksen nimismiehelle: haastattanut
käräjiin. Riitajuttu oli nyt ollut monta kertaa esillä, mutta
riittämättömäin todisteiden vuoksi aina lykkäytynyt. Viime kesänä ei
niityillä ollut yhteentörmäyksiä sattunut. Oli vallinnut täydellinen
aselepo, ja herra Olaus oli korjannut kahdeksansataa leiviskää
heiniä ja -- miten hyviä heiniä! Oh, niin kirkkaita, että silmää
hiveli! Mutta nyt oli nimismies suoraan uhannut näyttää hänelle,
jos hän vielä ensi kesänä uskaltaisi ryhtyä heinänkorjuuseen. Oli
uhannut niittää Seitavuopionkin, väittäen senkin ennen papin tuloa
raivanneensa.

Herra Olaus keskeytti kirjoituksensa ja muisteli viimeistä
tapaamistaan nimismiehen kanssa. Selvä oli Martinpojan uhkaus: "Sinun
lehmäsi eivät syö minun heinääni, niin totta kuin käsivarteni vielä
on terve!" Hän oli luullut, että miesten kesken voitaisiin asiasta
silti puhua, vaikka käräjillä seisottiinkin vastakkain. Mutta sen
sijaan, että nimismies olisi ruvennut kunnolliseen keskusteluun,
olikin hän osoittanut ovelle. -- Olisihan hänen jo pitänyt
Martinpoika tuntea...

Herra Olausta harmitti ja kiukutti, ja hän silmäili hermostuneena
edessään olevaa paperia. Hänen pitäisi nyt saada esitetyksi kaikki
mahdolliset asianhaarat, niin että maaherra pääsisi selvään
käsitykseen asian oikeasta laidasta. Pitäisikö hänen, esivallan
asettaman sielunpaimenen, nähdä nälkää tässä asumattomassa erämaassa,
jossa toimeentulo jo oli muutenkin vaikeaa. Viiteen vuoteen hän
ei ollut saanut palkkajyviään. Neljäkymmentä tynnyriä oli niitä
kruununmakasiinissa Torniossa, eikä ollut tietoa, milloin hän ne
saisi. Niinikään oli myös koko rahapalkka, 30 taaleria vuodessa,
kokonaan tulematta näiltä viideltä vuodelta, jotka hän täällä oli
ollut. Mutta aina hän sentään perisi sen palkan, jonka kuningas ja
hallitus hänelle olivat taanneet, vaikka se viipyisikin. Toista
olivat heinämaat... Jos hän ei niitä saisi laillisesti itselleen
tunnustetuiksi, jäisi hänen elämänsä aivan epävarmalle pohjalle.
Mutta nytpä hän näyttäisikin nimismiehelle, kuka Seitavuopiossa ensi
kesänä viikatetta heiluttaa!

Herra Olaus tarttui jälleen hanhensulkaan ja ryhtyi jatkamaan
kirjoitustaan. Samassa aukeni ovi, ja vanhanpuoleinen lappalainen
vääntäytyi sisään. Hän tuli ovesta varotellen; lakin hän oli ottanut
päästään jo eteisessä ja heitti sen sisään päästyään oven viereen
lattialle Hän silmäili arasti ympärilleen, rykäisi pari kertaa lausui
hiljaisella äänellä:

-- Buore äkked![9]

Sirma kääntyi tulijaan, pisti hanhensulan korvan taa ja rypistäen
kulmiaan vastasi vähän kärsimättömästi:

-- Ibmel adde![10] Guttormko se on? No, mitäs sinulle nyt...?

Lappalainen hypisteli käsiään ja silmäili seinällä riippuvaa
papinkauhtanaa.

-- Olisi vähän asioimista herr' Vuoleville... lausui hän harvakseen.

-- Minkälaista sitten?

-- Läksin siitä Raunan lapsesta... Se on nyt kuollut

-- Vai niin. Eihän se ollut vielä kastettukaan?

-- Olihan se hätäkasteessa. En tiedä, liekö sitten oikein tullut...

-- Kuka sen kastoi? Lappalainen vilkaisi arasti pappiin ja rykäisi
pari kertaa, loi katseensa kauhtanaan ja näytti käyvän hämilleen.

Sirma silmäili häntä äkäisenä ja uudisti kysymyksensä.

-- Ei se minun syyni ollut!... Nimismies se kehoitti Paulus-Jounia,
kun hän osaa lukea...

-- Paulus-Jounia...? Mitä? Hänkö sen kastoi?

Lappalainen yritti vastata, mutta hänet keskeytti pappi, joka hypähti
kiivaasti pöydän äärestä hänen eteensä, ravisti olkapäistä ja huusi:

-- Ja sinä annat noidan ja velhon kastaa, vaikka tiedät, mikä seuraus
siitä on! Paulus-Jouni on perkeleen palvelija, ja hänen sinä sallit
Kristuksen asettamia pyhiä toimituksia käydä tekemään! Voi taivas!
Sellaista pimeyttä...!

Hän repi epätoivoisena tukkaansa.

Lappalainen vilkuili hätääntyneenä ympärilleen. Tätä hän juuri
oli aavistanutkin. Vihainen oli herr' Vuolevi noidille, vaikka
oli kerrottu isän osanneen mainiosti loihtia... Mutta tämä olikin
Kristuksen palvelija, kiivas ja tulinen. Hän koetti puolustautua.

-- Enhän minä -- puhui hän vapisevin äänin -- mutta kun nimismies
käski Jounin lukea sanat -- lapsi teki näet jo loppua -- en rohjennut
vastustellakaan... Ja onhan toisekseen Jounikin lapsena valettu
pyhällä vedellä, niinkuin muutkin, jatkoi hän rohkaistuneena.

Lappalaisen puhuessa oli Sirma astunut edestakaisin, mutta nyt hän
pysähtyi äkkiä tämän eteen.

-- On Jounikin kastettu pienenä niinkuin muutkin, lausui hän
tuimasti. -- Mutta sen jälkeen hänet on noitien kasteella kastettu,
tiesi kuinka monet kerrat... Ja viimeksi hän on saivokasteenkin[11]
saanut, kun noidaksi antautui. Se on kai julkinen salaisuus teidän
kesken? Olet tietysti siitä kuullut?

Lappalainen hämmästyi. Hän raapi takkuista tukkaansa ja mutisi
jotakin itsekseen.

-- Enpä muista kuulleeni...

-- Sinä valehtelet, heittiö! karjui Sirma vihan vimmoissa. -- Kyllä
sinä sen tiedät yhtä hyvin kuin minäkin ja paremmin vielä. -- Vaan
sinähän olet myös noidan sukua ja puolustat noituutta. Luetat
Paulus-Jounilla loitsuja joka vasoma-aika... Kyllähän tuon olen
kuullut!

Nyt joutui lappalainen kokonaan hämilleen. Kaikki se kirottu
tiesikin! Hän vilkaisi jo ovea kohti, yritti ottaa lakkinsa, mutta
jäi kuitenkin seisontaan epäröiden, mitä olisi tehtävä.

-- Onko lapsen isästä tietoa? kysyi Sirma.

-- On kyllä, vastasi lappalainen katsoen tutkivasti pappiin. -- Se on
Oula Valkeapää, jolle herr' Vuolevi ei antanut kuulutusta... Se olisi
nainut, tytön...

Sirma pysähtyi kävelystään.

-- Tiedätkö, minkä vuoksi en antanut kuulutusta Oula Valkeapäälle?
kysyi hän terävästi, katsoen lappalaista tuikeasti silmiin. --
Luuletko sinä, että minä rupean asioimaan niiden kanssa, jotka
tulevat tänne pappilaan juovuksissa ja käyttäytyvät röyhkeästi ja
kopeasti?

Lappalaisen silmissä välähti. Tumma puna kohosi hänen luiseville
poskilleen. Kumartuen ottamaan lakkiaan hän sähisi:

-- Juohan se herr' Vuolevikin. Mikseivät sitten muutkin saisi? Missä
on kirjoitettu, että se on yksin papin etuoikeus --?

Sirma käännähti äkkiä päin, tartahti lappalaista peskinkaulukseen ja
työnsi hänet ovesta ulos.

-- Ulos, kirottu pakana! Sinäkö tulet minua neuvomaan! ärjyi hän.

Ovi paukahti kiinni. Lappalainen kuului koluavan ulos eteisestä.

Sirma käveli punakkana edestakaisin. Tuommoisia hävyttömiä ne ovat!
ähki hän itsekseen. Luulevat saavansa sanoa minulle, mitä ikinä
tahtovat, kun olen lappalainen... Kirottua sentään, että pitää olla
yhtä heimoa näiden puolipakanoiden kanssa! Hänet valtasi yht'äkkiä
syvä halveksuminen omaa syntyperäänsä kohtaan. "Miksi en saanut
syntyä ruotsalaisena tahi suomalaisena?... Herättäisin enemmän
pelkoa näissä puolivilleissä pakanoissa, jotka koko sydämellään ovat
vielä kiinni vanhassa uskossaan... Ja se Paulus-Jouni! Se velho
ja noita! Milloin koittaa hetki, että minä hänet nujerran? Hän on
minun pahahenkeni, aina ja joka paikassa tielläni. Vastustaa työtäni
kaikilla keinoilla, joihin suinkin pystyy, ja kaivaa maata jalkaini
alta. -- Menee hätäkasteita toimittamaan!... Se on jo enemmän kuin
mitä miehestä olen osannut luulla. Hän tuntuu vaarallisemmalta, kuin
olen osannut ajatellakaan."

Hän istahti pöytänsä ääreen kirjoitustaan jatkamaan. Mutta pitkälle
hän ei ehtinyt, kun kuului taas askeleita eteisestä, ja nuori
lappalainen astui sisään. Se oli Aslak Omma.

Sirma käännähti hermostuneena tuolillaan, valmiina karkottamaan
rauhanhäiritsijän niin nopeaan kuin mahdollista, mutta tuntiessaan
tulijan, hän muistikin, että oli varta vasten käskettänyt tämän
luoksensa.

-- Jaha! sanoi hän ja katseli kulmat rypyssä oven suussa seisovaa
miestä, joka nöyrännäköisenä tuijotti lattiaan. -- Vain niin. Aslak
Omma on nöyrtynyt, näemmä.

Puhuteltu ei vastannut mitään, rykäisi vain ja katsahti arasti
pappiin.

-- Miksi ei sopinut tulla kirkkoon?

-- Ei tullut tulluksi...

-- Ei se ole mikään syy! Tahdoit olla tottelematon ja uhmata minua,
vaikka käskyni tiesit. -- Vai mitä?

Ei vastausta.

-- Kuulehan, Aslak, sinä vastaat, kun minä kysyn!

-- Oliko niin kuin sanoin?

-- Taisi olla... Se tuli vähän vaivalloisesti.

-- Teillä oli siellä viinaa?

-- Olihan sitä vähän...

-- Kenellä sitä oli?

-- Minulla...

-- Kas vaan! Mies tulee kirkolle juopottelemaan, sen sijaan että
hänen pitäisi tulla kirkkoon Jumalan sanaa kuulemaan. Varo, varo,
Aslak, ettei se tapahdu toista kertaa. Muutoin pääset jalkapuuhun!

Sirma otti seinältä Aslakin lakin ja käänteli sitä kädessään.

-- Sinähän et ollut aikonut välittäkään "reuhkasta", sanoi hän suu
hienossa hymyssä. -- Mutta nyt olet tainnut kuitenkin tulla sitä
noutamaan?

-- Niin tulin... lunastaisin sen takaisin...

-- Saat maksaa siitä markan hopeassa. Olisit puolella päässyt, jos
olisit tullut sakaristoon.

Aslak kaivoi poronnahkaisen kukkaronsa esiin ja laski vaaditun summan
pöydälle.

-- Ja ensi käräjissä täytyy minun sakotuttaa sinua niinkuin
toisiakin. Ota se opiksesi, äläkä vasta ole uppiniskainen!

Aslak otti lakkinsa ja käänteli sitä kädessään, mutta ei tehnyt vielä
lähtöä.

-- Olisiko sinulla muuta asiaa?

-- Olisihan sitä vähän...

-- No, anna tulla vaan!

-- Minä pyytäisin herr' Vuolevia kuuluttamaan minut Inka Päiviön
kanssa.

-- Pierranko tyttären? -- Mutta eihän sinulla ole puhemiestäkään.

-- Pierra itse on pirtissä.

-- No, käske hänet tänne.

Aslak meni ja palasi hetken kuluttua saman lappalaisen kanssa, jonka
vaimo oli aamulla pyörtynyt kirkossa. Hän oli vanhanpuoleinen, pieni
mies, jonka musta, harvahko parta oli jo paikotellen harmaantunut.

-- Aslak Omma pyytää sinun tytärtäsi Inkaa vaimokseen. Oletko
suostuvainen siihen?

-- Naa, miksi en. Kun kerran ovat ruvenhet kohtelemaan toisihaan,
niin parastahan on, että pappi heiat ihthen siunaa.

Herra Olaus naurahti ja istui kirjoittamaan kuulutuskirjaa. Saatuaan
sen valmiiksi, hän kääntyi miesten puoleen ja virkkoi:

-- Nyt se on valmis. Pitäkää nyt huolta, että tulette vihille niin
pian kuin mahdollista. Minä en kärsi, että pariskunnat ovat kauan
kuulutuksissa. Vasta vihkiminen päättää avioliiton.

-- Niinpä tietysti... Jää terveeksi! Miehet yrittivät lähteä, mutta
Sirma pidätti heidät.

-- Miten vaimosi voi? kysyi hän Päiviöltä. Lappalaisen muoto synkkeni.

-- Huonona on... En tiedä, paraneeko...

-- Paranee kyllä, Jumalan avulla, mutta jos noitiin turvaudut, jää
sairaaksi ikipäiviksi. Muista se!

Päiviö katseli synkkänä pappia, mutta ei puhunut mitään.

-- Tiedättekö, mihin Paulus-Jouni on mennyt? kysyi herra Olaus hetken
päästä.

Miehet säpsähtivät ja vilkaisivat toisiinsa. Vilkaisivat sitten
pappiin, mutta eivät vastanneet mitään.

-- Ettekö tiedä?

-- Ka, mistäpä me, herr' Vuolevi, hänen tiensä tietäisimme, vastasi
Päiviö vältellen. -- Hänellä on omat keinonsa[12].

-- Mutta minä tahdon tietää! kivahti Sirma.

-- Ka, tahdotpa tietysti... tietysti...

-- Eikö Aslak tiedä?

Aslak pyöritteli lakkiaan ja näytti epäröivän.

-- Luulenpa tietäväni...

Sirma hypähti seisaalleen ja tarttui Ommaa olkapäästä.

-- Mihin? kysyi hän tuijottaen lappalaista silmiin.

-- Jukkasjärvelle sanoi ajavansa...

-- No, miksi et heti sanonut? Teidän pitää aina kiemurrella ja
kieroilla! Ette voi koskaan puhua suoraan! Se on teidän viheliäinen
tapanne joka asiassa! -- Vai pelkäättekö te tuota miestä niin paljon,
ettette uskalla mitään puhua hänestä?

Kun eivät miehet vastanneet, hän jatkoi:

-- Minä sanon teille, että hän on noita, pimeyden palvelija, jota
kristittyjen ei tarvitse pelätä. Hän ei mahda mitään niille, joiden
puolella Kristus on. Muistakaa se!

-- Koetamme muistaa... Jää terveeksi!

-- Menkää terveinä, Jumalan kanssa! lausui herra Olaus.

Lappalaiset painuivat hiljaa ovesta ulos, ja Sirma istahti jälleen
pöytänsä ääreen. Hän selaili papereitaan. Mihin se nyt oli jäänytkin
koko kirjoitus? Olikin taas! häiritty niin paljon, että kaikki
ajatukset olivat sekaisin.

Hän luki läpi kirjoituksensa, ja hänen harmistuneet piirteensä
kirkastuivat vähitellen. Tuo paikka oli hyvin sanottu: "Jos
Korkea Esivalta ja Hallitus ei tarmokkaasti; ryhdy suojelemaan
sielunpaimenia ja sananpalvelijoita aineellisessa suhteessa,
he kun näillä kaukaisilla valtakunnan äärillä Sanan Saarnalla
ja Kirkollisella Järjestyksellä koettavat taivuttaa näitä
puolipakanallisia ihmisiä kuuliaisuuteen Jumalaa ja Hänen
Kuninkaallista Majesteettiaan kohtaan, niin menettää Korkea Kruunu ja
Esivalta ne verot ja ulosteot, jotka Hänen palvelijansa ja Voutinsa
täällä kantavat. Sillä ei voi yksi sielunpaimen ja Saarnamies
tarpeellisella Hengellisellä voimalla toimia, jos hänen ajallinen
Toimeentulonsa ja Ylläpitonsa epävarmaksi jää, ja tulee alttiiksi
kaikelle Laittomuudelle, ja väkivaltaiselle Riistämiselle." -- Nii
juuri, ajatteli hän. Aineellinen toimeentulo pitää oli taattu.
Mutta, milläs elät, jos ei sinulla lehmiä, ja millä lehmät, jos ei
niillä heiniä. Taitavatpa lappalaiset niin säännöllisesti maksaa
kalakymmenyksensä! Jos ei oi joku hyväkin ihminen, joka kertoi
heidän kesäpyyntituloksistaan, niin vähällepä jäisi pappi, peräti
vähälle. Hän päätti kirjoituksensa pyytämällä maaherran suosiollista
toimenpidettä, että hänen palkkansa vihdoinkin määrättäisiin
maksettavaksi, niin että hän voisi toimittaa poroja jyviä noutamaan,
ja lopetti vakuuttamalla nöyryyttään ja uskollisuuttaan. "Ne ovat
tarkkoja niissä virastoissa", tuumi hän luettuaan vielä kerran
läpi kirjoituksen. "Ei niille tavallinen pirttipakina kelpaa. Sen
pitää olla siroa ja siloiteltua, ja ennen kaikkea juhlallista, mitä
kirjoittaa."

Hän taittoi kirjeen kokoon, kääri sen paperiin ja sinetöi kiinni.
Päälle hän kirjoitti koristellusti: "Korkealle ja Jalosukuiselle
Herra Amiraalille ja Maaherralle, Herra Hans Klerck'ille."

Nyt se oli valmis... Hän hymyili tyytyväisenä, otti ikkunalta
piippunsa ja täytti sen. Ohhoh! tuumi hän itsekseen puhallellen
paksuja savupilviä. On niitä huolia. Riitele ensin heinämaista monta
herran vuotta nimismiehen kanssa; kirjoita sitten maaherralle monet
eri kerrat ja käy käräjiä käräjien perästä... Saarnaa välillä näille
pakanoille ja taistele heidän noitiensa ja velhojensa kanssa...
Ohhoi! On siinä yhdelle miehelle työtä! Mitä tietävät Hernösandin
herrat sellaisesta?... On helppo kirjoittaa: "Me Superintendens ja
Consistoriales teemme tiettäväksi"... mutta ajattelevatkohan nuo
arvoisat herrat, että hänen, Enontekiön papin, on vaikea, monesti
mahdoton panna toimeen, mitä konsistoriumi kulloinkin suvaitsee
"tehdä tiettäväksi"... Se kysyy häneltä työtä ja ponnistusta...
satojen peninkulmien pituisia matkoja pyryssä ja pakkasessa... nälän
ja vilun kanssa taistelemista... jyriseviä saarnoja, jotka ovat,
ja joiden tulee olla toisenlaisia kuin kaupungin siivo ja pehmeä
evankeliumi...! Ja ennen kaikkea kirkkokuria loppumattomiin... Oh,
työtä ja kovaa työtä. Ja vielä sellaista työtä, jonka aineellisen
vastineen, palkkajyvät, rotat syövät Tornion kruununmakasiinissa
sillä aikaa kun hän Lapissa näkee nälkää... Mikä kohtalon iva!
-- Sellaista on olla lappalaisten pappina. Olisi edes kansa
toisenlaista, mutta turha toive! Se on ja pysyy samanlaisena: edessä
nöyristelee ja takana puraisee... O-thyi! Ole siinä sitten heidän
keskellään ja ota vastaan kaikki, hyvä ja paha! Jos tarvitset
esivallan apua, niin etsi sitäkin peninkulmien takaa, sillä kotoinen
esivallan edustaja ei kelpaa mihinkään... Turhaan saat vaivautua
Suonttavaaraan Martinpojan luo... Maunu Martinpoika... Talonpoika!...
tyhmeliini!... heittiö!... Hohhoijaa! haukotteli hän. Läpi
täytyy mennä kuitenkin.

Hän niisti kynttilää, siirsi kirjoitusneuvot syrjään ja astui
välikamarin ovelle.

-- Kaarina! huusi hän pirttiin. -- Tulepas tänne!

Kaarina-emäntä tuli.

-- Mitä nyt, Olaus? Mikä rymy täältä taas äsken kuului?

Hän katsoi miestään kysyvästi, vakavannäköisesti, ja jatkoi:

-- Joko sinä taas tulistuit? Voi, Olaus, sinä yllytät ne vielä
kostoon kiivaudellasi...

-- Mitä vielä! Kuka niille järjestystä pitää, jollen minä? Minä
opetan niille, miten pappia on puhuteltava. -- Joko Pierra Kuhmunen
on tullut?

-- Äsken tuli. Istuu pirtissä.

-- Käske hänet tänne.

Kaarina meni, ja hetken päästä kuului eteisestä tömisteleviä
askeleita. Sisään astui nuori lappalainen, paksu villahuivi kaulassa
ja suopunki kierrettynä yli olkapään. Hän tervehti rauhallisesti
jääden ovensuuhun seisomaan.

-- Kuulehan nyt, Pierra, virkkoi Sirma, kääntyen tuolillaan ja
naputellen piipunvarrella polveensa. -- Sinähän aiot Jukkasjärvelle,
kertoi lukkari...?

-- Aion kyllä. Pitäisi käydä voudissa... Aamulla lähden.

-- Hyvä. Ota nyt tämä kirje matkaasi, talleta se visusti ja vie
pappilaan herra Martinukselle. Sano hänelle, että kirje on minulta
ja menee maaherralle, ja pyydä herra Martinusta toimittamaan se
sopivassa tilaisuudessa edelleen. Lupaatko sen?

-- Lupaan kyllä. Kirje menee yhtä varmasti kuin minäkin.

-- Hyvä, hyvä. Ja vielä yksi asia. Olen kuullut, että Paulus-Jouni on
tänään lähtenyt Jukkasjärvelle, ja arvaat kai missä toimissa?

-- Arvannen tuon.

-- No, hyvä. Kuulehan, tiedustele varovasti, minkä laatuisia töitä
hän nyt siellä puuhaa ja ilmoita sitten minulle. Se olisi tärkeää.
Katsohan, hänellä on kirkon rangaistus vielä kärsimättä, ja sen
vuoksi en haluaisi päästää häntä tietymättömiin.

Lappalainen näytti epäröivän.

-- Pelkäätkö? kysyi Sirma nousten seisomaan ja laskien piipun
pöydälle. -- Ei tarvitse Paulus-Jounia pelätä. Olethan sen oppinut,
etteivät noidat mitään mahda kristityille.

-- Saatanhan koettaa, mutta vaarallista se on. Paulus-Jounilla on
paljon puoluelaisia ja he kyllä voivat kostaa.

-- Ole huoleti! lausui Sirma laskien kätensä lappalaisen olalle. --
Sinua suojelee kirkko ja esivalta, ja ne ovat myös mahtavia kumpikin.

Lappalainen otti lakkinsa ja jätti hyvästit:

-- Teen, minkä voin, herr' Vuolevi. Jää terveeksi!

-- Mene tervennä!

Pastori veti oven tiukempaan kiinni, jonka lappalainen huonosti sulki
mennessään.

Tuokion kuluttua astui herra Olaus ulos. Pakkanen oli kireä, ja
tähdet tuikkivat terävän säteilevinä. Ne vilkuttivat kirkkaan
sinisinä, toisinaan punaisina välkähtäen. Linnunradan vaalea vyö
kulki korkeana ja selvänä yli avaruuden. Pohjan taivaalla paloivat
revontulet, muutellen alinomaa muotoaan. Ne kirmasivat pitkin
avaruutta hyppelehtien ja karkeloiden. Yht'äkkiä ne ajosivat
epämääräisiksi usvahattaroiksi kuin häipyäkseen pois... Mutta
seuraavassa hetkessä ne kokoontuivat taas, väräjöivät, kirkastuivat,
ja karkasivat jälleen pitkin taivaan kantta kuin tultasyöksevät
käärmeet, heittäen eri suuntiin taivaalle pitkiä, kiemurtelevia
kielekkeitä, jotka hehkuivat kaikissa sateenkaaren väreissä. Kirkko
ja porvarien aitat häämöttivät vuoroin epäselvinä, vuoroin astuivat
selväpiirteisinä esiin illan pimennosta, sen mukaan kuin revontulten
leimu syttyi, tahi sammui.

Joelta päin kuului pulkan kolina ja ajohihnan läimähdys. Äskeinen
lappalainen karahutti siellä juuri jäälle, matkalla Ruotsin
puoleisella rannalla olevalle kodalleen. "Kunhan menisi onnessa poika
ja saattaisi kirjeen hyvin perille", ajatteli Sirma. Kunpa saisi
maaherra sen pian käsiinsä, että ehtisi vastaus ennen ensi käräjiä.
Mutta eihän ehdi niin pian, ei. -- Hyvä asia olisi myös, jos saisi
Pierra selville Paulus-Jounin aikeet. Olisi hänellä silloin taas
enemmän aseita noitaa vastaan...

Pastori loi vielä kerran katseensa sinne päin, jonne oli kuullut
ajomiehen häviävän, ja palasi mietteissään sisään.




VIII


Könkämä-enoa ajeli yksinäinen mies. Keli oli hyvä, ja ahkio luisti
kuin itsestään. Porolla ei ollut suurta vaivaa sen vetämisessä.
Ajotien, joka vuoroin kierteli jokea pitkin, vuoroin poikkesi maalle,
oli tuisku panettanut melkein umpeen. Mutta siitä huolimatta kävi
kulku kepeästi, sillä tuuli oli pieksänyt tuiskun jäljen kovaksi ja
kantavaksi. Joelle se oli lyönyt lumen aaltomaisiin harjanteisiin,
joita pitkin ahkio hyppeli kuin leikkikalu. Ajajalla oli täysi
työ pidellä sitä tasapainossa. Tuontuostakin lennähti ahkio äkkiä
sivulle, milloin oikeaan, milloin vasempaan, ja olisi monta
kertaa keikahtanut kumoon, jollei ajomies olisi sitä äkkinäisillä
ruumiinliikkeillä pystyssä pidellyt. Hän näyttikin olevan tottunut
porolla-ajaja, sillä taitavasti taivuttaen ruumistaan aina
päinvastaiselle suunnalle hän esti ahkion kaatumasta.

Ajomies oli Sirma. Hän oli paluumatkalla pitäjältä.

Poro hiljensi juoksuaan, ja ajajakin saattoi nyt huolettomampana
istua pulkassaan ja antautua mietiskelyihin.

Se, mikä herra Olauksen sydäntä eniten kaiveli, oli Paulus-Jounin
suorittamaton kirkkorangaistus. Joulu oli mennyt hänen näkemättä
Jounia häpeän puussa. Hän oli käynyt nimismiehen luona monta eri
kertaa asiasta vartavasten puhumassa, mutta Martinpoika oli aina
vedonnut siihen, ettei ollut muka saanut Jounia käsiinsä sen koommin,
kun tämä käräjäin jälkeisenä päivänä oli lähtenyt hänen luotaan.
Valehteli, lurjus! Hän näki sen jo naamasta! Ei ollut halua koko
toimeen Martinpojalla!... Mutta hänpä näyttää nimismiehelle, mitä
hänen virkaansa kuuluu. Hän hankkisi voudilta määräyksen Jounin
vangitsemiseen, ja silloin oli Martinpojan pakko toimia... Ja jos
ei nimismies ryhtyisi asiaan vielä sittenkään, hän toimittaisi
vangitsemisen omien miestensä avulla, ja silloin ei noita enää
livistellyt pitkin tuntureita. Jalkapuussa istuisi, istuisi koreasti
koko kirkkokansan nähden, ja nimismies joutuisi virkasyytteeseen...
Ja jos ei vouti ottaisi hänen anomustaan huomioon, hän menisi etemmäs
-- vaikka kuninkaaseen saakka...! Ja silloinhan nähtiin, oliko
Lapissa lakia vai ei!

Sirma tempaisi ajohihnasta, niin että poro säikähtyneenä porhalsi
täyteen laukkaan. Lumi tuprusi silmille, ja ahkio heittelehti kuin
kerä puoleen ja toiseen. Nyt nousi tie kuitenkin joelta maalle, jossa
kallellaan olevat tienviitat osoittivat sen suuntaa, ja ylämäessä
hiljeni jälleen poron vauhti. Käännellen päätään puoleen ja toiseen,
se nousi lyhyin, tempovin askelin läähättäen törmää ylös.

Poron kipakka meno oli hetkeksi katkaissut Sirman mietteet, mutta
nyt ne lähtivät taas kulkemaan äskeisiä teitä... Nimismies oli
ruvennut ahdistelemaan häntä sakoista, jotka hän käräjissä oli
saanut. Oli uhannut tulla ryöstölle, jollei niitä heti suoritettaisi.
"Onhan papilla lehmiä, myydään ne!" oli se heittiö sanonut, kun
hän, herra Olaus, oli huomauttanut, ettei hän ollut saanut vielä
palkkajyviään... Kirottua sentään! Millä hän suorittaisi sakot, kun
ei ollut rahaa, eikä Torniostakaan kuulunut mitään? Kaikkiaan olivat
käräjät tulleet hänelle maksamaan kaksikymmentäneljä markkaa...
Jumaliste! Sellainen summa...! Kuusi markkaa vielä Martinpojan
juttuun lisää eräästä toisesta kunnianloukkauksesta... Mistä siepata
nyt sellainen summa, kun eivät palkkarahat olleet tulleet, eivätkä
lappalaiset olleet maksaneet viime vuotisia kalakymmenyksiään?

Poro sai uuden äkäisen läimäyksen hihnasta ja heittihe tuliseen
laukkaan. Pahaksi onneksi oikaisi tie juuri halki rudon, jossa
kaatuneita puunrunkoja pisti esiin lumen alta. Yht'äkkiä sukelsi
ahkion keula muutaman puunrungon alle. Rapsis! Pappi lensi suin päin
pensaikkoon. Vuottoraippa oli mennyt poikki, ja poro oli temmannut
hänet ahkiosta.

Sirmalta pääsi synkeä kirous. Hän kömpi ylös pensaikosta yltäpäätä
lumessa. Nenästä vuosi veri, ja peskin hiha oli mennyt halki. Hän
läimäytti hihnalla läähättävää poroa, joka siitä yhä enemmän säikähti
ja rupesi tempomaan ja teutaroimaan hihnan päässä, silmät jäykkinä
pelosta. Hän sitoi sen puuhun kiinni ja ryhtyi lumella hautomaan
verta vuotavaa nenäänsä.

Hän sai vuodon asettumaan ja puisteli lumen päältään, silmäsi
yrmeissään haljennutta peskin hihaa ja rupesi korjaamaan
vuottoraippaa, joka oli mennyt keskeltä poikki. Saatuaan sen kuntoon
hän lähti jatkamaan matkaa.

Tuokion kuluttua hän pääsi rudosta ulos avaralle vuomalle, jossa
siellä täällä kasvoi matalaa koivurisukkoa. Nyt saattoi taas
heittäytyä selkäkenoon ahkioon ja antaa poron juosta hiljaista
nulkkaa...

Vuoman toisessa päässä näkyi musta piste, joka mutkitellen
läheni. Väliin se katosi risukon taa, sukeltaakseen hetken päästä
esiin suurempana. Nyt se jakautui kahdeksi toisiaan seuraavaksi
epämääräiseksi kuvioksi, ja pian erotti Sirman tottunut silmä kaksi
ajomiestä, jotka lähestyivät häntä hiljaista nulkkaa ajaen. Päästyään
lähemmäksi teki etumainen poro pitkän kaaren oikeaan, ja perässä
tuleva heittäytyi heti toisen jälkeen, Sirma tunsi ajomiehet: ne
olivat Paulus-Jouni ja Pierra Päiviö.

Tunnettuaan papin tempaisi Jouni poronsa laukkaan aikeessa ajaa ohi,
mutta Sirma hyppäsi ahkiosta ja huusi miehiä seisottamaan. Päiviö
totteli heti kehoitusta ja nousi ahkiosta, mutta Jouni ehti jonkun
matkaa, ennenkuin pysäytti ajokkaansa.

-- Mihinkäs ajetaan? kysäisi Sirma, heittäen vihaisen katseen
etempänä seisovaan Jouniin.

-- Kodalle tietysti, murahti Päiviö.

-- Kuulehan, miten akkasi jaksaa? Joko on toipunut vai vieläkö on
sairaana?

Päiviö painautti lakkia toiselle korvalliselle.

-- Heikkona on. Ei taida sinussa olla parantajaa, vaikka sairaaksi
saatoit.

-- Näkyypä sinulla olevan parantajat myötä, joten et minun neuvojani
tarvinne.

-- Hei, pappi! Joko olet sakkosi maksanut? huusi samassa Jouni, joka
tähän saakka oli ääneti kuunnellut toisten keskustelua.

-- Mitä se sinuun kuuluu?

-- Ajattelin vain, että saisit lainaa minulta. Minä olen jo aikoja
selvittänyt asiat Martinpojan kanssa. Hän kului kaipaavan sinua.

Sirma yritti vastata, mutta samassa hypähti Jouni ahkioonsa ja
sivalsi poronsa juoksuun. Päiviö seurasi esimerkkiä ja karahutti
toisen jälkeen. Samassa riistäysi Sirmankin ajokas tuliseen laukkaan
ja vetäisi ajajansa; kumoon, kiskoen tätä perässään kuin kierivää
kerää. Lumi tuprusi korkealle, ja vuoman valkeaan pintaan syöpyi syvä
vako. Takaapäin kajahti lappalaisten ilakoiva naurunrähäkkä.

Sirma kömpi pystyyn suu ja silmät lunta täynnä. Sylkien ja töpehtien
hän hyppäsi ahkioon, ja se sivallus, jonka poro nyt sai, pani sen
vihurina kiitämään pitkin lumista lakeutta. Koparat syytivät lunta
niin sakeasti ettei herra Olaus saanut silmiään auki ollenkaan. Isoja
lumipaakkuja tuiskusi kuin pyssyn suusta, sattuen milloin rintaan,
milloin otsaan. Kesti tuokion, ennen kuin säikähtänyt poro tyyntyi
sen verran, että Sirma saattoi enempiä lumia pyyhkiä pois päältään.

-- Kirottu elukka! Manalaisetko sinua riivaavat, kun et saata
siivosti juosta! Ääh... ä... häh!

Poro kiinnitti juoksua, mutta kulki jo rauhallisemmin, silloin
tällöin vain vilkuen sivuille.

Vai oli Paulus-Jouni nyt ilmestynyt näille maille, ajatteli herra
Olaus. Nyt kun olisi pari tukevaa miestä, olisi noita kiinni ja
ylihuomenna kirkolla. Voi sentään, ettei pitänyt saada sitä miestä
käsiinsä! Nytkin oli matkalla saastaiseen toimeensa... Eikä hän
voinut sille mitään, yksin kun oli... Mutta mitä? Jospa hän ainakin
voisi! Jospa hän sittenkin lähtisi yksin estämään pimeyden ruhtinaan
töitä, kävi kuinka kävi. Jounia hän tosin ei voisi vangita, mutta
hänen työnsä hän voisi tehdä tyhjäksi jo paljaalla läsnäolollaan...

Sirma heitti hihnan poron niskalta ja tempaisi rajusti. Eläin hyppäsi
äkkiä syrjään, teki muutamia renkaita ja pyrki entiseen suuntaansa.
Mutta kun se ei sinnepäin päässyt, se lähti tolvaamaan takaisinpäin
korviaan liikutellen ja vilkuillen sivuille, kuin epäröiden
äkkinäistä suunnan muutosta.

Pastori kiinnitti ajohihnaa, ja poro painalsi äskeistä jälkeä
takaisin, kaartaen tien samasta kohtaa kuin Päiviön ja Jounin porot
äsken. Pian se pääsi vuoman reunaan, ja nulkaten maalle se poikkesi
itsestään verekselle ahkionuralle, joka läpi rudon lähti vetämään
toiselle vuomalle, minkä edellisestä erotti vain kapea metsäsaareke.

Lappalaisia ei enää näkynyt. Sirma tarkkasi vuoman toista laitaa,
joka häämöitti eräältä, mutta ajajia ei hänen pälyävä silmänsä
keksinyt. He olivat jo ehtineet vuoman yli... Sitä parempi hänelle...
Eivät tiedä mitään miehet, että hän on tulossa... Ja syventyen
ajattelemaan retkensä päämäärää hän kiinnitti vähän väliä ajoaan.




IX


Kahden suuren vuoman väliselle metsäiselle niemekkeelle oli Pierra
Päiviö pystyttänyt kotansa. Niemeke oli noin virstan levyinen ja
yhtyi yhdeltä puolen laajaan, matalaa mäntyä kasvavaan maahan, joka
vähitellen yleni pohjoista kohden. Paikalla oli runsaasti jäkälää,
sillä kota oli jo useamman viikon sijainnut samassa paikassa, ja
vieläkään ei paimenen tarvinnut kovin kauas eloaan ajaa kodan
kuuluvilta. Jos nälkäinen hukka vaaniskeli läheisyydessä, oli hyvä
ajaa poro-elo kodan ympärille metsäniemekkeeseen, jossa jäkälää
riitti yllinkyllin, ja jossa oli parempi laumaa vartioida kuin
laajemmalla ylänkömaalla. Kodan vieressä oli pienoinen kaarre,
jäänyt siihen joltakin lappalaisperheeltä, joka joskus oli paikalla
asustanut. Sen ja kodan välillä oli Päiviön aitta, eräänlaatuinen
paalujen päälle rakennettu lava, jossa lihoja ja muita ruokatarpeita
säilytettiin.

Kota oli mustunut savusta. Siellä täällä oli seinässä reikiä, joko
kipunoiden polttamia tahi muuten, vahingossa survaistuja. Sen alaosan
ympärille oli levitetty paksuja raanuja estämään tuulta liian
tuttavallisesti sisälle tunkeutumasta.

Kodassa paloi iloinen tuli, valaisten joka sopukan tuosta ahtaasta
asunnosta. Se välkähteli pitkin kuivamaan ripustettuja peskejä ja
kimalteli vastarasvatuissa hihnoissa, jotka somissa rykelmissä
riippuivat kodan seinällä. Kaaripuiden välissä olevasta poikkipuusta
riippui vitjakoukussa pata, jossa kiehui poronlihakeitto. Tuon
tuostakin valaisi ylemmäs pyrkivä tulenlieska sen poreilevaa pintaa
ja heitti siihen kypenen nuotiosta. Vanha ryppykasvoinen vaimo
hämmenteli kiehuvaa keitosta.

Perällä, oviaukon vasemmalla puolen, makasi-porontaljalla kalpea
nainen. Hänen silmänsä olivat painuneet syvälle päähän, ja katse oli
väsynyt ja arka. Se oli Päiviön vaimo Pirita. Näki selvään, että
häntä vaivasi salainen, epämääräinen pelko, niinkuin tavallisesti
ihmistä, joka ei tiedä, kuinka vaarallista hänen tautinsa on. Siitä
alkaen kuin hän oli kirkolta palannut, oli hän ollut heikkona ja
voimatonna. Toisinaan hän oli yritellyt jalkeillekin, mutta heti oli
ruvennut sydäntä niin oudosti kouristamaan. Maailma oli mustunut
silmissä, ja jollei hän heti olisi laskeutunut pitkälleen, olisi
hän siihen jalansijaan kaatunut. Pari kertaa oli niin käynytkin.
Ensimmäisellä kerralla hän oli lysähtänyt kodan nurkkaan, josta vielä
omin voimin pääsi vuoteelleen. Mutta toisella kertaa oli käynyt
pahemmin. Hän oli ollut ulkona lunta ottamassa pataan, ja silloin oli
tuo outo kohtaus saavuttanut hänet. Hän oli suistunut kinokseen ja
maannut siinä hampaitaan kiristellen ja kädet nyrkkiin puserrettuina
tiesi kuinka kauan. Siitä oli Pierra poroista tullessaan kantanut
hänet kotaan ja laittanut maata. Ja siinä hän oli makaillut kohta
parisen viikkoa.

Piritaa peloitti kovasti. Varsinkin nyt, kun Pierra oli tuonut Jounin
muassaan. Hän katsahti tuontuostakin vastakkaiselle puolen kotaa,
missä Jouni loikoili puoleksi istuallaan. Ryhtyisivätköhän taas häntä
taikomaan?

Häntä värisytti. Hän ei saattanut kestää noitarummun salaperäistä
ääntä. Ennen hän oli sitä kyllä kuullut useinkin. Olihan Jouni
niin monesti heillä ollut ja arponut yhdessä Pierran kanssa. Mutta
sen jälkeen kuin hän ensimmäisen kerran oli tuntenut pahoinvointia
ja yrittänyt kaatua, oli heidän työnsä tuntunut hänestä peräti
kammottavalta. Siitä oli jo yli puoli vuotta. Mutta viimeisen
kirkkomatkansa jälkeen oli hänen kammonsa kasvanut yhä suuremmaksi.

Seinän vierellä olevasta komsiosta kuului kirinää. Pirita kohottautui
istualleen ja otti komsion syliinsä. Siinä oli hänen nuorimpansa,
vuoden vanha poika. Lapsi äännähteli kimakasti, ja hän rupesi sitä
imettämään.

Vanhin tytär Inka istui vuoteen jalkopäässä, kirjaillen
peskinkaulusta. Hän oli noin parinkymmenen ikäinen, pyöreäposkinen
impi, uinaileva katse tummissa silmissään. Hän oli suuresti kiintynyt
työhönsä. Neula lensi sukkelaan, ja kerros kerrokselta liittyi
koristenauha korkeaan kauluriin. Kun hän pujotti uutta rihmaa
neulansilmään, tuli näkyviin vasemman käden nimettömässä oleva
monihelyinen hopeasormus, joka välkehtien kimalteli tulen loisteessa.
Se oli Aslak Omman antama, jonka kihlattu Inka nyt oli, ja peskin,
jota hän neuloi, oli tarkoitus valmistua sulhaselle kevättalvista
markkinamatkaa varten. Toinen tytär, arviolta kuuden vuotias,
leikitteli koiran kanssa oven suussa, nykien sitä karvaisesta
turkista hallin hiljaa muristessa.

Pierra istui Jounin jalkopäässä imeskellen lyhytvartista nysäänsä.
Hän mietti, miten ruveta parannuspuuhiin, kun Pirita taas näytti niin
väsyneeltä ja pelokkaalta. Mutta täytyi koettaa, kun kerran Jouni oli
saapuvilla. Pitäisi saada selville, mistä oli paha eukkoon tullut,
ja sitä ei tiennyt muu kuin kannus. Sitten voisi ruveta tautia
parantamaan, kun oli kerran sen synty tiedossa.

-- Niila, nouda kannukseni aitasta, virkkoi hän ovi loukossa
kyyröttävälle rengilleen. -- Mutta katso, ettet kuljeta porotien yli,
joka vie eloon. Muuten perii paha koko lauman.

Renki nousi hitaasti ja kömpi ulos. Pirita katsahti säikähtyneenä
miestään.

-- Voi, Pierra, älä, älä rupea, rukoili hän. -- Minusta se on niin
kamalaa... En kestä kuulla sen ääntä.

-- Älä nyt joutavia, eukko! torui Pierra. -- Annetaan Jounin katsoa,
mistä on tautisi tullut. Jos olet papin lumoissa, et ikinä parane,
ennen kuin selville saamme. Sitten voimme ryhtyä sinua parantamaan.

-- Mitäs suotta aikoja äitiä vaivaamaan, kun hän ei kerran halua
olla missään tekemisissä rummun kanssa, huomautti Inka nuhtelevasti
keskeyttäen neulomisensa. -- Ja siinä on äiti aivan oikeassa, sillä
mitäs sellainen joutava kapine sitten tietää? Ei kerrassaan mitään!

-- Joutava kapine? Niinkö luulet, Inka? Katsommeko onneasi, sillä sen
rumpu ainakin tietää? virkkoi Jouni myhäillen.

-- Älä vaivaudu, en usko tietojasi! vastasi Inka närkästyneenä.
-- Ihmettelen vain, että sinä, nuori mies, olet mokomaan virkaan
herennyt, joka olisi paremmin omiaan vanhalle ikäloppu ukolle. Että
viitsitkin tuollaista laiskan tointa pitää!

-- Kuulehan, Pierra, papin oppi itää, virkkoi Jouni koettaen tekeytyä
välinpitämättömäksi, vaikka Ingan puhe oli pahasti loukannut hänen
itserakkauttaan.

-- Se on Inka aina ollut kummempi kuin muut, vastasi Pierra kopistaen
tuhat piipustaan. -- Mutta luulen, että kun hän Aslakin kotaan joutuu
ja joku aika kuluu, haluaa hänkin vielä Sarakkaa[13] avukseen kutsua.

Inka punastui. Hän heitti neulomuksensa ja katsoi paheksuen isäänsä.

-- En tahdo olla missään tekemisissä Sarakan kanssa, puhui hän
silmissä itsepintainen kiilto. -- Kun olin herr' Vuolevin koulussa,
sain kuulla, että kaikki sellainen on vain pakanallista taikauskoa,
jonka Jumala ankarasti rankaisee ei ainoastaan vanhemmille, vaan
vieläpä lapsillekin. Ei, minä en välitä Sarakasta enkä muista
olemattomista jumalista... Ja jos kerran Jumala lahjoittaa meille
Aslakin kanssa lapsen, niin hänelle ei ruveta mitään vanhoja
hullutuksia tekemään, vaan pitää hän yksinkertaisesti papin antaman
nimen.

-- Mutta jos eivät kuolleet anna rauhaa, ennen kuin saavat kaiman?
uhitteli Jouni.

-- Antavat kyllä! Joka kerran kastetaan kolmiyhteisen Jumalan nimeen,
sille eivät manalaiset mitään mahda.

Jounin huulilla pyöri terävä vastaus, mutta samassa työnsi renki
rummun kodan perässä olevasta pienestä oviaukosta sisään ja vastaus
jäi antamatta. Hän otti rummun ja lämmitti tulen hohteessa sen
kuvitettua kalvoa, joka kylmässä oli venynyt ja käynyt vähän
veltoksi. Napautellen sitä sormenpäällä hän koetteli, milloin se
rupeaisi antamaan oikean äänen. Salaperäinen katse silmissä hän
kuunteli tarkkaan... Nyt kumisi rumpu kimmoisena. Jouni asetti
sen polviensa väliin, heitti hopeasormuksen kalvolle ja rupesi
kaksihaaraisella vasaralla tärisyttämään kalvoa, ensi alussa hiljaa,
mutta vähitellen yhä enenevällä vauhdilla, samalla joikuen matalaa
säveltä, johon toiset kodassa olijat vähitellen yhtyivät, paitsi Inka
ja Pirita.

Sormus hyppeli edestakaisin täräjävällä kalvolla. Se kiersi ensin
rummun alasyrjään, kulkien oravan ja poron kautta, mutta ei asettunut
siihen osaan, vaan hyppelehti ja kieriskeli rummun yläreunaan
ja rupesi hiljalleen lähestymään Kristuksen kuvaa. Ei asettunut
siihenkään, vaan kieppui jälleen alaosaan rumpua ja rupesi nyt
verkkaan mutta varmasti lähestymään apostolia. Muutaman kerran se
kiersi pään ympäri, mutta hyppäsi lopuksi apostolin rinnalle, johon
pysähtyi nopeassa tahdissa täristen.

Kodassa olijat olivat jännityksellä seuranneet sormuksen kulkua.
Ainoa, joka ei näyttänyt toimituksesta välittävän, oli Inka. Hän
neuloi vain ja katsahti tuontuostakin osaaottavasti äitiinsä.

Jounin katse terästyi ja sai tuijottavan ilmeen. Huulet pusertuivat
tiukasti yhteen ja epäselvästi hän mutisi joikunsa lomasta:

-- Pappi... pappi...

Pirita oli alussa heittäytynyt pitkälleen ja painanut kätensä korvia
vasten, mutta kuta kiihkeämmäksi rummun ääni yltyi, sitä vaikeammaksi
kävi hänen olonsa. Hän rupesi äännähtelemään ja vaikeroimaan.
Sydänalaa ellosti niin oudosti taas ja silmissä lenteli punaisia
viiruja. Ruumista rupesi puistattamaan ja kylmä hiki kihosi otsalle.
Hän ei saattanut olla pitkälläänkään, vaan kohousi istumaan.

-- Älkää, älkää! vaikeroi hän väännellen käsiään.

-- Heittäkää pois! Kuule, Pierra, kiellä, kiellä! Älä anna Jounin,
kuule!... Minua pyörryttää... voi!... voi!

Mutta Pierra ei välittänyt Piritan vaikeroimisesta. Hän piti vain
silmällä rumpua, jonka ääni oli käynyt yhä kiihkeämmäksi. Jounin
otsalta valui hiki, ja silmät hehkuivat kamalasti. Joiun sävel kohosi
vihlovaksi, korvia huumaavaksi ulvonnaksi, joka rupesi vaikuttamaan
Jouniin yhä kiihoittavammin. Leukapielet nykivät ja silmät pyörivät
kamalasti päässä.

    -- Puhu kannus, pyhä kannus,
    muistele arpa mulle,
    naa-naa, voiaa- naa...
    mistä räähkä vaimorukan
    panennainen, painajainen,
    naa-naa, voiaa-naa...,
    paniko papin paha silmä,
    mustan miehen myrkkykatse?...

kaikui joiku yhä kovemmasti, ja Pierra ja vanha muori kertasivat
hartaasti:

    -- naa-naa, voiaa-naa...

Sormus oli sillä välin tehnyt muutamia pikku kiertoja myötäpäivään,
mutta nyt se hyppi jälleen apostolin rinnalla, siirtymättä sivulle.

Kukaan ei välittänyt mitään siitä, että koirat yht'äkkiä syöksähtivät
ulos ja rupesivat vimmatusti haukkumaan.

Salaperäinen toimitus oli kahlehtinut jokaisen paikoilleen eikä
kellään ollut rohkeutta lähteä katsomaan, mitä koirain vihainen
luskutus merkitsi. Tiesi vaikka olisi Manalan väki kerääntynyt kodan
ympärille rummun äänen houkuttelemana. Inkakin oli kyyristynyt
oviloukkoon ja peittänyt käsillään silmänsä. Jounikin vavahti
ja keskeytti hetkiseksi lyöntinsä, mutta alkoi jälleen entistä
kiivaammin. Ei saanut keskeyttää arpomista, niin oli Staalo-Oula
neuvonut. Muuten ei arpa seuraavalla kerralla ruvennut puhumaan
oikein. Siksi tärisytti hän vasaraa yhä tulisemmin. Sormus hyppi
kiihkeässä tahdissa, nyt apostolin pään kohdalla.

-- Pappi, pappi! huudahti Jouni kumealla äänellä tuijottaen
sormukseen.

-- Kirottu paholaisen sikiö! kuului samassa raivoisa karjahdus ovelta.

-- Herra Jeesus! Pappi... pappi! parahti Pirita ja kaatui rentonaan
taaksepäin.

Sirma oli hypännyt Jounin luo ja temmannut hänen kädestään rummun.
Yhdellä lyönnillä hän iski sen murskaksi arinakiveen. Huulet vapisten
ja silmät salamoiden hän kääntyi Jounia vastaan ja tyrkkäsi tätä
rintaan niin, että mies tuupertui kodan nurkkaan.

-- Kirous ja kuolema päällesi, saastainen, musta velho! ärjyi hän. --
Vasta pääsit esivallan käsistä ja nyt olet uudelleen perkeleellistä
ammattiasi harjoittamassa! Sitokaa hänet kiinni, miehet! Etkö kuule,
Pierra, sido kiinni tuo viheliäinen noita!

Kaikki olivat kuin ukkosen lyömiä. Vanha muori siunaili, ja
Niila-renki jupisi jotakin itsekseen. Inka oli kirkaisten rientänyt
ulos. Pierra selvisi ensimmäisenä hämmästyksestään.

-- Mitä tekemistä on papilla täällä? sähisi hän silmät verestäen. --
Ulos minun kodastani, bärgalak!... Ulos! Muutoin...! Hän sieppasi
nuotiosta palavan kekäleen ja yritti sillä lyödä Sirmaa, mutta tämä
ehätti ennen, tempaisi kekäleen hänen kädestään ja sinkautti sen
toiselle puolen kotaa. Se lensi Piritan viereen, joka äkkiä parkaisi
vihlovasti.

Sirma hypähti hänen luokseen, sieppasi savuavan kekäleen ja heitti
sen takaisin nuotioon.

-- Sattuiko pahoin, Pirita? kysäisi hän unohtaen äskeisen raivonsa.

Mutta vaimo ei vastannut, vaan makasi silmät kauhusta jähmettyneinä,
hampaitaan kiristellen ja tuskallisesti väännellen ruumistaan.

Sirma kääntyi Pierran puoleen ja kehoitti tätä vaimoaan auttamaan.
Samassa hän huomasi, että Jouni oli hävinnyt.

-- Mihin Jouni katosi? karjaisi hän rengille. -- Sukkelaan suksille
ja lähde perään! Hän ei saa päästä pakoon!

-- Ei sitä pimeässä saavuta, murisi renki. -- Sillä oli poro
rahkeissa ulkona... On arvatenkin jo hyvän matkan päässä.

-- Herja, miksi et pidättänyt, kun näit hänen pakenevan?

Niila vilkuili hätääntyneenä ympärilleen osaamatta vastata mitään.

Pierra oli tällä välin kerännyt käteensä rummun sirpaleita ja
kyykötti kodan nurkassa, katsellen niitä synkkänä ja äänetönnä.

Vihdoin hän nosti päätään ja kyräsi uhkaavan näköisenä Sirmaa.

-- Särit isäni rummun! murisi hän.

Ja kuin raivostuen omista sanoistaan, hän hypähti pystyyn, heitti
palaset tuleen ja karjaisi kiiluvin silmin:

-- Särit isäni rummun! Kuuletko, särit isäni rummun!

Lappalainen seisoi kamalan näköisenä. Kulmakarvat nousivat ja
laskivat, ja suupielet vääntyivät raivosta.

Sirma katsoi häntä silmää räpäyttämättä, katsoi kuin kesyttäjä
villiintynyttä eläintä, ja hänen äänensä soi juhlallisena ja
ankarana, kun hän korosti jokaista sanaa:

-- Varo Jumalan kostoa, Pierra Päiviö! Varo, ettei hän saavuta
sinua vihassaan, sillä hänen vihansa on hirmuinen, kun se kohtaa
ihmistä. Se murskaa sinut, niinkuin minä murskasin viheliäisen
kannuksesi. Kiitä Jumalaa, että minä tulin tänne pelastamaan sieluasi
kadotuksesta. Kiitä, älä kiroa!

Pirita oli herännyt tajuttomasta tilastaan. Hän katseli pelästyneenä
ympärilleen eikä näyttänyt ymmärtävän, mitä oli tapahtunut. Yht'äkkiä
kirkastui hänen katseensa ja soperrellen puheli hän:

-- Pierra, älä anna Jounin!... Kuule, minä rukoilen sinua, aja pois
noita, Pierra...

-- Älä pelkää enää, Pirita! Noita on mennyt tiehensä eikä sinulle
enää tapahdu mitään pahaa, puheli Sirma rauhoitellen.

-- Pappi, pappi, äänteli Pirita hiljaa, älä laske Jounia. Kuule se
tulee takaisin! Etkö kuule? Se ajaa tänne ilman härkää... ahkio
kulkee itsestään... ja kello kumahtelee, niinkuin rumpu...

-- Se hourii, kuiskasi vanha mummo pelokkaana.

-- Voi, voi! parkaisi Pirita samassa nousten istualleen ja tuijottaen
kauhistunein katsein ovea kohden. -- Auttakaa, voi auttakaa! Nylkevät
Pierran... se musta mies, jolla on sarvet päässä... voivoi!...
Pierra kiemurtelee maassa ja huutaa... Huu-uuh! Voi, Ristin-Jeesus,
auta!

Pirita kaatui selälleen ja meni tainnoksiin. Käsivarret tempoivat
hirveästi, vaahto pursusi suusta, ja hampaat purivat kiristen yhteen.

Pierra ja Niila koettivat auttaa häntä. Edellinen piteli sairasta
käsistä, ja jälkimmäinen siveli hänen otsaansa, kasvoilla tajuton
ilme. Vähitellen sairaan tempovat liikkeet rauhoittuivat, ja hän
vaipui horroksiin.

-- Katso nyt, Pierra, mitä olette Jounin kanssa saaneet aikaan,
puheli Sirma. -- Sinä olet antanut noidan turmella vaimosi terveyden
ja viedä hänen sielunsa rauhan.

Pierra lyyhistyi polvilleen vaimonsa viereen ja purskahti haikeaan
itkuun. Sydämen raivo ja viha suli kyyneleihin. Ehkä oli oikeassa
pappi. Ehkä olikin Jouni syynä Piritan tautiin. Kunpa paranisi
vaimo, niin hän rupeisi seuraamaan uutta jumalaa, niinkuin Inkakin.
Hän heittäisi pois vanhat tavat, antaisi papin siunata karjansa ja
kotansa -- ja rupeisi Ristin-Jeesusta lepyttelemään lahjoilla.

Hän kohotti kyyneleiset silmänsä Sirmaan ja katseli häntä kuin apua
anoen.

-- Rukoile, pappi, Ristinjumalaa Piritan puolesta. Ehkäpä hän auttaa.
Onhan hän voimakas, voimakkaampi kuin Tiermes ja Suurjunkkari...
Niinhän olet itse kirkossa puhunut, änkytti Pierra itkunsa lomasta.

-- Kyllä Kristus auttaa, kun vain turvaat häneen ja luovut
pimeydestä, lausui pappi vakavana.

-- Luovun, luovun! Pois heitän entiset tavat. Ristinjumalaa rupean
palvelemaan, kun hän vain Piritan parantaa, nyyhkytti Pierra.

Sirma oli hetkisen vaiti, mietteisiinsä vaipuneena. Sitten hänen
katseensa kirkastui ja hän rupesi hyräilemään virttä.

Virren sävelen kuullessaan Pierra rauhoittui vähitellen. Se oli tuttu
sävel. Monesti se oli Enontekiön pikku kirkossa kaikunut.

    Kun Jumala on kanssan'
    en mitään pelkää mä.
    -- -- --

Sirman ääni kohosi voimakkaammaksi. Se täytti ahtaan kodan, tunki
ulos savureijästä tähtikirkasta taivasta kohti. Huojutellen
ruumistaan edestakaisin kuunteli vanha muori virren juhlallista
säveltä, ja Inka, joka oli palannut sisään, yritteli hiljaa yhtyä
säveleeseen. Muut kuuntelivat vaiti. Yksin koiratkin makasivat
liikahtamatta ja painoivat kuononsa etukäpäliään vasten. Virsi
kaikui vakavana, kertoen maailmasta, jossa vallitsi rauha ja lepo.
Sen sävel soi elävänä vastakohtana äskeiselle aisteja huumaavalle
rummun pärinälle. Siinä oli voimaa ja uskon varmuutta, joka herpaisi
yksinkertaisten tunturilasten mielen, ja toi heille aavistuksen vielä
suuremmasta voimasta kuin loitsujen ja taikojen.

    -- -- --
    Ei Saatan' väkinensä
    voi mua kukistaa...

Pirita oli herännyt virren aikana ja noussut istumaan. Kasvot olivat
kalpeat, mutta pelko oli hävinnyt silmistä, Hän oli tullut täysin
tajuihinsa ja kuunteli kädet ristissä papin veisuuta. Kun virsi
loppui, loi hän kiitollisen katseen Sirmaan ja lausui raukeasti:

-- Kiitos, herr' Vuolevi, että tulit tänne! Tuntuu niin hyvältä nyt,
kun sinä olet täällä ja karkoitat pois pahan. Virtesi rauhoitti minut
niin ihmeellisesti.

-- Jumalan voima parantaa sinut kokonaan, Pirita, lohdutteli Sirma.
-- Usko itsesi Ristin-Jeesuksen haltuun, niin eivät pahat henget
mahda sinulle mitään.

Pirita nyökäytti päätään ja pyyhki silmiään. Tuntui niin hyvältä taas
olo. Ei huimannut enää päätä, eikä sydänalaa kääntänyt. Rauhan toi
tullessaan pappi, Ristin-Jeesuksen palvelija.

Tarjoapas papille ruokaa ja laita sitten makuusijoja kuntoon,
kehoitti Pirita Inkaa. -- Tietysti pappi on yötä tässä?

-- Saatanhan olla. Aamulla pyörrän takaisin.

Inka totteli kehoitusta. Pian höyrysi poronlihakeitto Sirman edessä,
joka kävi siihen halukkaasti käsiksi. Kodan väki ryhtyi myös
aterioimaan. Kaikki saivat osansa isännästä koiriin saakka.

Kun ateria oli päättynyt, rupesi Inka yösijoja valmistelemaan. Hän
nouti uuden porontaljan papille, tasoitteli koivunrisuja ja levitti
taljan niiden päälle. Heitti lopuksi vahvan rouon vuoteen yli, ja
niin oli yösija valmis.

Väki rupesi laittautumaan levolle. Renki Niila käväisi viemässä
papin poron eloon, joka oli aivan kodan kuuluvilla, ja kyyristyi
sitten oviloukkoon, vetäen päänsä peskin sisään. Sirmakin vetäytyi
vuoteelleen vahvan rouon alle ja veti lakin syvään korville. Hän
muisteli illan tapahtumaa ja hänen mielensä täytti tyytyväisyyden
tunne. Juttu Jounin kanssa oli selvinnyt paremmin kuin hän oli
osannut toivoakaan. Hetkiseksi oli pelko hänet vallannut Pierran
hurjistuneena riehuessa hänen edessään, mutta hän oli taltuttanut
miehen kuin niskoittelevan poron! -- Olisivatpa konsistoriumin
arvoisat jäsenet olleet sitä katsomassa... Eiköhän olisi täytynyt
heidän superintendentistä notarioon saakka myöntää, että se Sirma oli
sentään poikaa. Olisivat varmaan ensi kerralla tarkemmin miettineet,
mitä kirjoittavat hänelle. Hän silmäsi kodan toiselle puolelle, missä
Pierra nukkua kyyhötti taljallaan. "Siellä se mies nyt nukkuu",
hymähti hän, kuunnellen lappalaisen tasaista hengitystä.

Hän veti rouon tiukemmin yllensä ja sulki silmänsä. Pian ilmaisi
voimakas kuorsaus, että Enontekiön kappalainen ja lapinrahvaan
saarnaaja oli myös vaipunut unen helmoihin.

Nuotio tuikahti vielä muutaman kerran. Mutta pian sammui siitä
viimeinenkin lieska, ja nyt se värehti punaisena hiiloksena, heittäen
viimeisen, vavahtelevan valonsa pimenevään kotaan.

Savureiästä katselivat vain tuikkivat tähdet.




X


Kopara-Niilan kodassa istui Paulus-Jouni teroittaen pitkää
peskipuukkoansa. Vanha Niila kyykötti risaisella porontaljalla ja
imeskeli nysäänsä. Kaksi täysikasvuista tytärtä punoi suonirihmoja
toisella puolen kotaa, ja Niilan vaimo, vanha ryppykasvoinen Sigga,
veisteli jäätyneestä poronlavasta hienoja lihaviipaleita nuotion yllä
kelluvaan pataan.

-- Nyt syödään vieraan kunniaksi rasvassa käristettyä lihaa, sanoi
Sigga-muori silmäten syrjästä Jouniin, joka tulta vasten tarkasteli
puukkonsa terää.

-- Eilen illalla jäinkin ateriatta Päiviön kodalla, murahti Jouni.

-- Kumma, että pappi pääsi niin salaa kimppuusi, yhtyi puheeseen
Niila. -- Taisit katsoa väärin kannusta?

-- Väärin? Jouni keskeytti hiomisensa ja silmäsi äkäisesti Niilaa. --
Mitenkä väärin?

-- Jospa sormuksen kierto merkitsikin papin tuloa kodalle, etkä siis
arvannut pitää varaasi...

-- Älä houraa! Ei merkinnyt! Arvalta kysyttiin syytä Piritan tautiin
ja arpa osoitti syyksi papin. -- Arpa vastaa aina kysymykseen... jos
ollenkaan vastaa.

-- Niin taitaa olla... itsepähän tiedät.

-- Katsopa! huudahti Jouni, sujauttaen puukon tuppeen ja vetäen
kodan nurkasta Niilan rummun. -- Minä näytän sinulle, vastaako arpa
kysymykseen, jonka nyt teen. Minä haluan tietää, kulkeeko pappi
paluumatkallaan Roston yli. Ojennapa tänne vasara.

Niila antoi vasaran, ja Jouni ryhtyi arpomaan. Sormus hyppeli ensin
sinne tänne ilman päämäärää, mutta pysähtyi sitten rummun laitaan
kutun tunturin juurelle, kimmahtaen vähän väliä rummun puista
reunusta vasten ja poukahtaen taas takaisin samaan paikkaan, johon
oli pysähtynyt.

-- Sivu ajaa... jokea ajaa, lausui Niila seuraten tarkkaan sormuksen
liikkeitä.

-- Sivu aikoo, mutta ei mene. Tunturin yli ajaa, varmasti ajaa,
puheli Jouni tärisyttäen kalvoa nopeammin. -- Katsopan nyt!

Sormus oli kiepahtanut tunturin laelle ja ponnahtanut siitä reunan
yli maahan.

Jouni viskasi vasaran nurkkaan ja huudahti leimuavin silmin.

-- Katsopan, miten kävi! Yli Roston ajaa pappi ja niin -- alas
kursuun!

-- Tuhoko tulee papille? kysäisi Niila ottaen sormuksen maasta ja
ojentaen sen Jounille.

-- Tuho ja pian! huudahti Jouni hypäten seisomaan ja temmaten puukon
tupesta. Hänen silmänsä paloivat, tumma puna kohosi poskille ja
leukapielet rasahtivat kiinteästi yhteen. Asettuen seisomaan keskelle
kotaa, nuotion ja oviaukon väliin, hän rupesi verkalleen joikumaan:

    Puukko kirkas, välkkyvä,
    voiaa-nana-naa.
    Jos lasken sen irti,
    voiaa-nana-naa,
    se on niinkuin hukka
    ja tekee vaikka mitä.
    Voiaa-nana-naa...
    Ei estä sitä Jumala,
    eikä bärgalak!...

Jouni oli tähän saakka joikunut hitaasti ja yksitoikkoisesti,
mutta nyt kiihtyi tahti ja sävelkin tuli monimutkaisemmaksi. Hän
käänteli puukkoa edestakaisin ja tuijotti kulmat rypyssä vuoroin
toista, vuoroin toista puolta sen leveätä terää, joka välkähteli
tulen loisteessa, ja rupesi sitten ruumistaan heilutellen joikumaan
kiihkeästi, katkonaisesti ja karjahtelemalla:

    Puukko kirkas, välkkyvä,
    kuule, kun käsken:
    Kun isken, niin uppoa!
    Kun sivallan, niin viiltele!
    voiaa-nana-naa...
    Verta vihamiehen juo!
    Voiaa-nana-naa...

Jouni sivalsi puukolla ristiin tulen yli useamman kerran ja jatkoi
yhä kiihkeämmin:

    Puukko kirkas välkkyvä,
    kuule, kun käsken:
    Riistä henki, tapa pappi!
    Vapauta laaja Lappi,
    voiaa-nana-naa,
    vallasta Vuolevi herran!

Puukko teki mahtavan kaaren ilmassa ja katosi välähtäen tuppeen.

Kodan väki oli kuunnellut hiiskahtamatta Jounin joikua, ja renki,
joka hakkasi puita ulkona, oli keskeyttänyt siksi aikaa työnsä. Nyt
hän hakkasi jälleen, mutta kirveen iskut olivat arkoja, epävarmoja,
kuin olisivat anteeksi pyytäneet hiljaisuuden häiritsemistä, joka
kodassa syntyi laulun lakattua.

Jouni istahti paikalleen, jääden synkkänä tuijottamaan tuleen. Hänet
herätti siitä emännän hiljainen ääni:

-- Rupea syömään, Paulus-Jouni, ennen kuin työhösi lähdet.

Jouni havahtui ja katsahti vanhukseen, joka oli täyttänyt pahkakupin
rasvasta kiiltävillä, lastumaisilla lihakäppyröillä.

-- Niin, jatkoi tämä kovemmin. -- Noin vihki ennen isävainajakin
puukkonsa, kun lähti vaarallisimmille retkilleen. Tuossa on vielä
sama puukko, vanha ja kulunut mutta arvokas silti... Se on juonut
monen poron veren, onpa tainnut maistaa ihmisvertakin.

Sigga-muori ojensi puukon tulen taitse Jounille, joka katseli
tutkivasti sen kirjailtua terää.

-- On siinä puukko, sanoi hän huolettomasti, heittäen sen takaisin
kodan perälle. -- Mutta tokko on juonut papin verta?

Vanhempi tytöistä katsahti säikähtyneenä Jouniin, joka rauhallisena
söi edessään olevasta pahkakupista.

-- Aiotko tappaa papin? kysyi hän.

-- Aion.

Se tuli lyhyesti, melkein välinpitämättömästi. Tyttö katsahti
hätääntyneenä toisiin, mutta kun ei kukaan puhunut mitään, rupesi hän
jälleen jännettä punomaan.

Renki tuli sisään ja heitti puusylyksen maahan.

-- Rosto huokailee raskaasti ja kokoaa pilviä päälleen, sanoi hän. --
Taitaa tulla lumimyrsky.

Ei kukaan puhunut mitään. Syötiin vain, äänettömyyden laskeutuessa
painostavana aterioivien yli. Vanhan Niilan kuiva rykäisy oli kuin
heikko yritys murtaa tuo mieliä herpaiseva hiljaisuus, mutta ääni
takertui kurkkuun.

Hetkisen mentyä laski Jouni kupin syrjään ja lausui:

-- Vai kokoaa Rosto pilviä ylleen... Pitäisipä koota...

Ja kuin huvikseen rupesi hän nyppimään peskistään karvoja ja
heittelemään niitä ilmaan, joikuen samalla matalalla äänellä:

    Tule tuuli, nouse myrsky,
    rukata nyt ryöttä ilma!
    Voiaa--naa--naa.
    Pane tunturi tuiskuhun,
    murkku vuomille levitä,
    voiaa--naa--naa,
    että eksyis ristiherra,
    pääsis pappi päivistänsä.
    Voiaa--naa--naa!

Peskin karvoja lenteli kodassa kuin lumihiutaleita. Ne leijailivat
tulen yläpuolella, laskeutuivat lieskaan, kärähtivät ja sähähtivät.
Toiset syöksyivät savun seassa ulos räppänästä ja hupenivat ilmaan,
toiset laskeutuivat tiheänä sateena kodassa oleville esineille ja
ihmisten päälle. Kaikki kyyhöttivät hiljaa, tarkaten salaperäisellä
pelolla Jounia, joka istui suorana ja nyki karvoja yhä kiihkeämmin
seuraten niiden lentoa hehkuvin silmin. Kun tätä oli jonkin aikaa
jatkunut, nousi Jouni ja työntyi kodasta ulos.

Itäpohjoisessa näkyi Roston mahtava selkä, kohoten juhlallisena
yläpuolelle muiden tunturien. Sen laki oli peittynyt pilviin,
jotka mustanharmaina levittäytyivät sen ylle. Pitkin tunturijonoa
kulki syvä kohina kuin varottava huuto lähestyvästä vaarasta.
Roston kupeita kiersivät lumipyörteet, joita tuuli tunturin yli
lentäessään huvikseen tanssitti, kuin koetellakseen, saisiko entiseen
tapaansa lumen liikkeelle. Ja kun se tyydytyksekseen huomasi, että
lumiryöpyt tottelivat sitä, hulmahutti se henkäyksen valkopäisten
tunturihuippujen yli. Ja yks-kaks kävi Roston seljällä hurja
myllerrys. Koko tunturi peittyi valkeaan savuun. -- Tuokion kuluttua
kantaantuivat lumiryöpyt laaksoihin, eikä kulunut pitkää aikaa, ennen
kuin Niilan kodan ympärillä suhisi, ähkyi ja ulvahteli, ja lumisade
pieksi seinää vimmatusti.

Jouni palasi kotaan. Tuulenvihuri, joka vonkui savuaukon yläpuolella
ristiinrastiin sojottavissa kotaseipäiden päissä, hulmahti tuon
tuostakin kotaan ja täytti sen savulla ja säkenillä.

-- Jopa laitoit ilman! sanoi Niila savun seasta. -- Vie koko kodan
mennessään...

-- Papin ilma! huudahti Jouni ottaen suopunkinsa ja käärien sen
olkapäänsä ympäri.

-- Joko lähdet? kysyi Sigga-muori.

-- Jo. On aika kiiruhtaa, sillä saalis odottaa. Jääkää terveeksi!

-- Mene tervennä!

-- Säästä papin henki! huusi vanhempi tyttäristä hänen jälkeensä.

Jouni valjasti härkänsä ja istui ahkioon. Tempaus hihnasta vain, ja
mies katosi poroineen yhä sakenevaan pyryyn.

       *       *       *       *       *

Herra Olaus oli aamulla lähtenyt Päiviön kodalta. Hänellä oli
edessään pitkä taival, jota poikkeaminen kodalle ei suinkaan ollut
lyhentänyt. Ilma oli kaunis, ja hän viiletti iloissaan vuoman
toisensa jälkeen. Rostotunturin selkä hohti kirkkaana hänen edessään.
Kun hän sen yli olisi päässyt, olisi suurin vaikeus voitettu. Päiviön
kota oli ollut niin kaukana syrjässä, että olisi syntynyt suuri
mutka, jos hän olisi palannut takaisin eilistä jälkeä. Senvuoksi hän
päätti oikaista suoraan tunturia kohti, päästäkseen ennen pimeää sen
yli.

Ilma oli selkeä, ja taivas melkein pilvetön. Aurinko, joka jo
pari tuntia oli kiertänyt avaruutta, sai koko lumisen ympäristön
välkehtimään täydessä loistossaan. Laajan vuoman pinta oli
kuin tuhansin jalokivin kirjailtu vaippa. Siinä loistivat
kaikki sateenkaaren värit vilahtelevina pisteinä, hehkuvasta
tummanpunaisesta, syvään, terävänkirkkaaseen siniseen saakka, välillä
Kaikki kellan ja viheriän vivahdukset. Edessä kylpi Roston selkä
kultaisessa hohteessa. Se oli erinomainen tienviitta, joka näkyi
kauas ympäristöönsä.

Herra Olaus ajeli menemään kepein mielin ja tunsi iloa ajatellessaan
eilistä päivää. Hän oli saavuttanut suuren voiton, joka varmaan tuli
lujittamaan hänen asemaansa lappalaisten keskuudessa. Paulus-Jouni
oli kurjasti paennut. Se tieto oli leviävä ympäri lapinkyliä, ja
kaikkialla se tulisi riistämään loistetta noidan nimen ympäriltä ja
lisäämään papin mainetta.

Tällaisissa ajatuksissa kului tunti toisensa jälkeen, poron juostessa
tasaista nulkkaa. Rostotunturi kasvoi kookkaammaksi, kuta lähemmäs
herra Olaus sitä ehti. Oli vielä arviolta penikulman matka tunturin
juurelle. Puolenpäivän aika oli mennyt, ja aurinko rupesi alenemaan.

Herra Olaus kiinnitti ajoa. Hän halusi ehtiä tunturille ennen
auringon laskua, sillä alastulo oli pimeässä vaarallinen monien
syvien rotkojen ja louhikkojen vuoksi.

Hän ajoi läpi metsäisen maakaistaleen, joka saarentapaisena
kohosi vuoman keskeltä, ja kun hän pääsi sen yli, hän huomasi
mielipahakseen, että tunturin ylle oli ruvennut kerääntymään
pilviä. Hän tiesi, mitä se merkitsi: oli tulossa lumimyrsky. Pilvet
sakenivat, mustuivat mustumistaan, ja pian peittyi koko tunturin
selkä niiden kätköön.

Nyt ei ollut aikaa hukata. Herra Olaus hopitti poroaan, ja uskollinen
eläin painalsi yhä vinhemmin tunturia kohti. Mutta hän ei ehtinyt
ajaa pitkältä, ennen kuin syvä kohina ilmaisi myrskyn alkaneen.
Tunturi peittyi sakeaan pilveen, joka rupesi viskomaan lunta, ensin
harvakseen, mutta vähän ajan perästä yhä tuimemmin.

Pian raivosi mitä kamalin rajuilma, joka pani tunturin juurella
kasvavan koivuryteikön kohisemaan. Lumiryöpyt lensivät tunturilta
alas vauhkojen hevosten lailla ja vyöryivät villissä tanssissa yli
vuoman, peittäen näköalan täydellisesti.

Lisääntyvä pimeys teki näytelmän vieläkin kamalammaksi. Oli kuin
olisi irtipäässyt Manalan väki riehunut vuomalla. Vähä-väliä
syöksähti valkea lumikummitus yksinäisen ajomiehen lähelle kuin
tarkastaakseen, kuka oli uskaltanut tulla sen rajua leikkiä niin
likeltä katsomaan. Sitten se pyörähti vonkaisten miehen ja poron
ympärillä ja paiskasi lunta ryöppynä vasten ajajan kasvoja.

Lumi lisääntyi lisääntymistään, eikä poro jaksanut enää nulkata. Se
käveli korvat luimussa ja nosteli turpaansa joka suuntaan. Väliin se
pysähtyi haukkaamaan lunta, katsahti taakseen ja lähti sitten taas
käymään johonkin päin, suunnasta välittämättä.

Herra Olaus koetti pakoittaa sitä menemään, mutta väsynyt elukka
ei jaksanut. Se teki muutaman epätoivoisen juoksuyrityksen, mutta
pysähtyi heti, kävelläkseen jälleen sinne tänne yhä enenevässä
lumessa.

Herra Olaus nousi ahkiosta ja lähti astumaan, kiskoen poroa
perässään. Lunta oli jo polvikaalamaksi, ja kulku raskasta vahvoissa
vaatteissa. Välistä hän lankesi kinokseen, ja kesti hyvän aikaa,
ennenkuin hän pääsi siitä selviytymään jaloilleen. Läähättäen ja
huohottaen hän tarpoi eteenpäin epätoivon viritessä mieleen.

Myrskyn voima kiihtyi kiihtymistään. Koko vuoma oli sakeana, mustana
lumipilvenä. Ei nähnyt askeltakaan eteensä. Herra Olaus kömpi
takaisin ahkioon ja tempaisi epätoivon vimmalla hihnasta, mutta poro
taivutti vain väsyneesti päätään taaksepäin, ottamatta sen pitempiä
askeleita. Se kahlasi vain suu auki, läähättäen pakahtumaisillaan ja
pysähtyi vähä väliä haukkaamaan lunta.

Herra Olauksen rinnasta pusertui epätoivon huuto.

-- Kaarina! parkaisi hän, ja kasvava hätä nyki tuskaisena kurkussa.

Mieleen muistui äkkiä koti ja sen rauhaisa lämpö. Erityisellä
kaiholla hän ajatteli tuvan kotoista takkaa, jonka ääressä hän niin
usein oli poltellut piippuaan... Siitä harppasi ajatus pöydän luo:
siinä oli virsikirja, raamattu ja kirjoitusneuvot. Hanhensulka
oli hänen viime kesänä Lätäsenolla ampumastaan hanhesta. Se oli
vahva, jäykkä sulka, ja sillä oli niin erinomaisen hyvä kirjoittaa.
Ajatus kiiruhti pimeän eteisen läpi pirttiin; Kaarina kehräsi takan
loisteessa, Maarita puuhaili ilta-askareissaan, ja renki Maunu
korjaili rekeä... Tuttu, kotoinen kuva! Pirtin seinällä riippui
poronvaljaita... Siinä aivan ovensuussa olivat ne, jotka viime
Tornionmatkalla olivat olleet luostokalla.[14] Luostokka!... Maunu!...
Kaarina!

Kuumat kyyneleet kohosivat herra Olauksen silmiin. Tuska ja epätoivo
tahtoivat aivan pakahduttaa hänet.

-- Kaarina vaikeroi hän, suojatessaan käsillä silmiään.

Poro oli heittäytynyt maata. Väsynyt eläin ei jaksanut enempää. Se
makasi läähättäen, painaen turpaansa vähän väliä lumeen.

Herra Olaus nousi vaivalloisesti ahkiosta. Kaikki meni ympäri
hänen päässään. Hänestä tuntui, että ympärillä riehui raivoava
joukko paholaisia, jotka nauroivat hänen hädälleen. Väliin hän oli
kuulevinaan aivan selvään nimeään huudettavan. "Sirma!" kaikui hänen
ympärillään. "Sii-irr-maah!" pani tuuli ja vonkaisi hetken päästä:
"Heervu-ooo-levi-uuu!" Ja sitten lensi lunta silmille, niin että hän
oli tukehtua.

Hän kahlasi poron luo ja koetti saada sitä ylös, mutta eläin ei
liikahtanut. Hän raivostui ja potkaisi sitä voimansa takaa. Se painoi
vain turpansa lumeen eikä hievahtanut.

-- Herra Jumala! karjaisi hän äärimmilleen hätääntyneenä ja potkaisi
uudelleen poroa kiskaisten hihnasta niin paljon kuin jaksoi. Nyt
nousi eläin vaivalloisesti ja seisoi pää riipuksissa. Ei auttanut muu
kuin lähteä sitä taluttamaan.

Kiskoen poroa perässään hän paakersi paksussa lumessa. Voimat
alkoivat jo pettää, ja hiki virtasi pitkin ruumista. Hän tunsi, ettei
hän jaksaisi kauan.

Yht'äkkiä hän pysähtyi ja tuijotti eteensä. Siellä edessäpäin
häämöitti jotakin mustaa. Oliko siellä metsä? Herra Olaus tunsi
hetkeksi helpotusta ajatellessaan, että hän ehkä pääsisi suojaan.

Hän paarusti sitä kohden ponnistaen viimeiset voimansa ja pääsi
hetken päästä tuuhean pajupensaikon luo. Hän sitoi poron kiinni ja
kyykähti uupuneena pensaan suojaan.

Teki niin kovasti mieli heittäytyä pehmeään kinokseen pitkälleen,
sillä koko ruumista raukaisi niin oudosti. Mutta vaistomainen,
kaukainen tunne sanoi, ettei niin pitänyt tehdä. Oli kuin olisi joku
vieressä varannut: "Älä tee sitä... muuten jäät siihen... kylmetyt
ja... kuolet!"

Oliko se Kaarinan ääni?

Hän kohottautui seisomaan ja koetti lävistää pimeyden väsyneellä
katseellaan. Mutta pimeys oli entisestään enentynyt eikä ketään
näkynyt. Hän nosti ahkion pystyyn pensaikkoa vasten ja tukkeusi
istumaan sen ja pensaan väliin. Siinä oli vähän suojaisempi. Saattoi
ainakin paremmin hengittää.

Ja taas lähti muisto kuljettamaan häntä muassaan. Kaikki entiset
tapahtumat kulkivat kuin näytelmässä hänen ohitseen. Hän näki itsensä
pienenä poikana isän kodassa... Isä opettaa häntä lukemaan Kemin
papin antamasta aapisesta... "No, mikä se tuo raukka on, joka on
saanut reiän päähänsä?" kysyy isä... Eikä hän muista, että se on
"ee". Ja silloinkos isä nauraa: "Ei tule Olasta pappia koskaan, kun
ei opi eetä tuntemaan!"

Mitä? Nauroiko joku?

Ja sitten kouluaika...

... Suuri tupa, jossa lattialla istuu monta lapinpoikaa, ja ankara,
vanha pappi opettaa heitä... Kas, kuinka sillä papilla on niin
ihmeen terävä nenä, ja silmälasit Pyrkivät väkistenkin solumaan ihan
nenännipukkaan... Ja juuri kun hän tuota katselee, läimäistään häntä
patukalla päähän: "Vai et seuraa taaskaan mukana, Olaus Mathiae!"

... Kuka on tuo nuori lappalainen, joka ensi kertaa elämässään
on saapunut suureen kaupunkiin? Hän katselee sen kivisiä taloja
ja valtavaa tuomiokirkkoa, jonka huippu kohoaa korkeammalle kuin
kotiseudun tunturien jykevät päät... Ja lappalainen kulkee ja
töllistelee, katselee puotien ikkunoita, lukee käsityöläisten
osoitekilpiä... "Slagtaren Peder Oxe". "Hindrick Starck, Smed"...
Mitä tuossa on? Sehän on latinaa! "_Fraternitas_..." Sellainen
muhkea kivitalo, ihan kuin linna!... Ja alakerran avonaisista
kaari-ikkunoista kaikuu kovaääninen laulu. Sisällä istuu
univormupukuisia nuoriamiehiä. Toiset laulavat ja toiset lyövät
haarikoilla tahtia pöytään... Katuovella seisoo lyhyt, pullea mies,
esiliina edessä ja suippolakki päässä hymyillen ystävällisesti...
Lappalainen astuu eteenpäin. Iloisia porvarityttöjä syöksähtelee
vastaan... He katsovat kummissaan nuorta lappalaista ja nyökyttävät
veitikkamaisesti päätään... Lappalainen silmää pukuaan: ei,
hänellähän ei olekaan lapintakkia eikä koivikashousuja, vaan siro
ylioppilasunivormu ja kupeella miekka... ja laulu, joka kaikuu hänen
takanaan, on ylioppilaslaulua...

... Nuori tyttö tulee vastavihittyä pappia vastaan, joka on matkalla
kaukaiseen seurakuntaansa, mutta on jäänyt viikon päiviksi kaupunkiin
varautuakseen pitkää retkeään varten. He katsovat toisiinsa
sivumennessään, ja papin mieleen painuu tytön herttainen kuva:
sellaiset armaat sinisilmät, sellainen pieni, suloinen suu... ja
notkea, solakka vartalo! -- He tapaavat sitten toisensa joka päivä.
Ja ihmeellistä: samalla paikalla aina. Pappi kävelee kaupungin
laitakatua ja tulee joen rannalle. Kun hän palaa takaisin, on tyttö
rannassa. Hän aikoo nähtävästi yli... He katsovat taas toisiinsa
kuten ensi kerrallakin, mutta pitempään... Ja viimein puhuttelevat
toisiaan: "Kuinka uskallatte yksin soutaa yli?" Tyttö tuijottaa
häneen ja nauraa... "Oh, minä olen tottunut siihen"... "Mitä teette
tuolla?" Pappi viittaa joen toiselle rannalle. "Minä käyn rippikoulua
mestari Johanneksen luona." -- Seuraavana päivänä on tyttö siinä
jälleen ja hänpä se nyt alkaa keskustelun: "Te kuulutte menevän kauas
Lappiin?" "Niin, sinne menen. Mutta mistä sen tiedätte?" "Mestari
Johannes on kertonut." "Niin, oikein, vanha Tornaeus. Kävin hänen
luonaan eilen"... "Ja aivan yksinkö menette?" "Niin, aivan yksin..."
"Mutta eikö teitä peloita?" "Ei, minä olen syntynyt Lapissa ja
kaipaan sinne takaisin." "Ah!" sanoo tyttö ja hyppää venheeseen.

... Hän saa tietää, että tytön nimi on Kaarina, ja lähtöpäivänä hän
kohtaa tämän vielä kerran. "Te kuulutte lähtevän tänä päivänä?"...
"Niin, tänä päivänähän minä lähden"... "Milloin tulette ensi kerran
kaupunkiin?"... "Ensi vuonna tulen, aivan varmaan." "Ah!" sanoo
tyttö ja katsoo häneen lempeästi. "Koko vuodenko aiotte olla siellä
yhtä menoa?" "Niin..." He eroavat ja pappi lausuu: "Hyvästi, neiti
Kaarina! Sanokaa terveisiä mestari Johannekselle!" Tyttö nyökäyttää
päätään ja hyppää venheeseen...

Vuoden perästä pappi on jälleen kaupungissa ja tapaa melkein heti
viimekesäisen tuttavansa. "Ah, te olette tullut, niinkuin lupasitte!"
"Niin, oletteko muistanut minua?" Tyttö luo silmänsä alas ja vastaa:
"Usein, ja talvella erityisesti." "Niin olen minäkin, neiti Kaarina!...
Usein, ja talvella erityisesti".

Hän viipyy kaupungissa usean kuukauden. Siellä kaukana tunturimaassa
eivät lappalaiset nyt tarvitse häntä. Sillä on kesä, ja he ovat
kaikki Ruijassa. Melkein joka päivä hän kohtaa Kaarinan, ja he
tekevät pitkiä kävelymatkoja yhdessä. Vanhan, suippotornisen kirkon
ympärillä on hautuumaa, ja siellä he oleskelemat usein. Hautuumaan
ikivanhat koivut humisevat ja linnut laulavat...

He istuvat aidalla kaupungin syrjässä, nuori pappi Ja hänen
kihlattunsa. Aidan toisella puolen on syvä kuoppa, ja pappi
kiusoittelee: "Mitä sanoisit, Kaarina, jos putoisin tuonne?"...
"Putoa vain!" nauraa tyttö ja katsoo häneen armailla sinisilmillään.
Pappi on kaatuvinaan taaksepäin, ja silloin käyvät tytön kasvot
vakaviksi. "Voi, älä, Olaus! Voit pudota!" hän sanoo hellästi, ja
silmissä on säikähtynyt ilme.

... Kaukaa näkyy pikkuinen kirkko ja sen vieressä matala rakennus.
Kaarina kyyristyy hänen puoleensa ja kuiskaa: "Tuoko on meidän
kotimme?" Hän katsoo vaimoaan iloisesti silmiin: "Siellä on _meidän_
kotimme, keskellä tunturiseutua!" "Minua niin peloittaa", kuiskaa
nuori vaimo. "Peloittaa? Mitä pelkäät? Minähän olen luonasi. Ja
_mehän_ rakastamme toisiamme, ja _meidän_ rakkautemme on suuri ja
väkevä. Se voittaa kyllä pelon." Ja silloin hymyilee Kaarina...

-- Kaarina! kuiskaa herra Olaus ja havahtuu. Hän oli vaipunut
jonkinlaiseen horrokseen ja heräsi nyt yhtäkkiä. Hän katsoo
viereensä. Eihän siinä olekaan Kaarinaa, eikähän hän olekaan ajamassa
kotiaan...

Mikä tuo oli?

Hän työnsi kumoon ahkion, joka kaatuessaan heitti lunta hänen
kasvoilleen. Silloin hän havahtuu täyteen todellisuuteen ja muistaa
yhtäkkiä, missä hän on: Eksynyt, eksynyt! Kaukana oudolla vuomalla...
kaukana kotoa ja Kaarinasta!

-- Kaarina! vaikeroi hän ja nousee vaivoin ylös. Kylmä puistattaa
hänen ruumistaan, niin että hampaat kalisevat. Hän koettaa liikkua
vahvassa lumessa, saadakseen takaisin menetetyn ruumiinlämmön.
Yht'äkkiä hän kompastuu johonkin. Mikä se oli? Poro hypähtää
seisoalleen hänen edessään ja puistaa lunta päältään. "Eläinparka!"
ajattelee herra Olaus. "Nyt me kuolemme tänne!" Ja samassa hän
lankeaa polvilleen kinokseen ja rukoilee epätoivoisen sydämensä
syvyydestä:

-- Herra, pelasta minut ja saata vielä kotiin! Älä anna minun,
syntisen, kuolla tänne erämaahan! Herra Jumala, pelasta minut!

Hän nousee. Sydämen tuskakin helpoittaa samassa, kun hän tuntee veren
taas lämpimänä kiertävän. Toivo syttyy mieleen: Jumala, suuri ja
väkevä voi hänet pelastaa ja auttaa vielä kotiin...

Pimeys oli synkkä, mutta herra Olauksesta tuntui, ettei myrsky
enää riehunut niin rajusti kuin äsken. Hän tarkasti taivasta ja
huomasi suureksi ilokseen tähden tuikkivan. Siellä oli taivas selvä!
Lumimyrsky voi pian mennä ohitse.

Hän rupesi suuremmalla ripeydellä liikkumaan. Tuikkiva tähti valoi
lohtua ja toivoa hänen nääntyvään sydämeensä. Pelastus oli vielä
mahdollinen, Jumalan kiitos!

Mitä tuo oli? Herra Olaus katsoo ja ihmettelee. Tähden alapuolella
rupesi taivas punoittamaan verenkarvaiselta. Punerrus vaaleni,
muuttui keltaiseksi, ja jostakin alhaalta kohosi verkkaan kuun
suunnattoman suuri laita, ja herra Olaus huomasi, että siellä oli
metsä. Kuu nousi metsänreunan yläpuolelle ja loisti lempeästi kuin
Isän Jumalan kasvot, ja sen tieltä pakenivat pimeyden riehuvat henget
hulmuten tiehensä.

Kuu nousee korkeammalle ja sen valossa huomaa herra Olaus
Rostotunturin makaavan tummana edessään. Hän ei siis ollut
joutunutkaan kovin etäälle tunturista, vaikka ylimenopaikka olikin
jäänyt kauas vasemmalle. Sen sijaan, että hänen olisi pitänyt kulkea
suoraan tunturia kohti, oli hänen suuntansa lumimyrskyssä muuttunut,
ja hän oli kulkenut melkein tunturin suuntaan enemmän kuitenkin
taakse- kuin eteenpäin.

Kuin jäähyväisiksi hurisi tuulenpuuska vielä Roston selkää pitkin, ja
tunturi huokasi raskaasti kuin vaivasta vapautunut ihminen. Tuokion
kuluttua oli myrsky mennyt ja tunturi lepäsi tyynenä Sirman edessä.
Mutta lumimyrsky oli pidellyt sitä pahoin. Kuun heikossa valossa
herra Olaus saattoi nähdä, että sen rinteiltä oli puita kaatunut ja
terävät kallionlohkareet olivat nostattaneet valtavia kinoksia sen
kupeille. Se oli kuin vanhentunut.

Herra Olaus tunsi voimakkaan ilon hyökkäävän sydämeensä. Jumala oli
ihmeellisesti pelastanut hänet autiolle vuomalle kuolemasta.

Hän otti lakin päästään, laskeutui polvilleen lumeen ja vuodatti
sydämessään tulvivan ilon palavaan kiitokseen.

Kuu nousi yhä korkeammalle ja loi kalpean valonsa Roston
lumipeitteiselle selälle. Nyt saattoi yrittää ylimenoa, kun taivas
itse osoitti tietä.

Herra Olaus valjasti poronsa ja lähti kahlaamaan tunturia kohti.
Jonkin matkaa tarvottuaan hän istui ahkioon ja suisti poron suoraan
vuoman poikki.

Mutta eläin oli kokonaan väsynyt. Se kiskoi muutaman syllän raskasta
ahkiota, mutta pysähtyi sitten ja jäi läähättäen seisomaan, katsellen
raukein silmin sivuilleen. Ei auttanut muu kuin nousta ylös ja
yrittää kahlaamista.

Herra Olaus riisui peskin päältään, sitoi sen ahkion keulaan ja
lähti paarustamaan tunturia kohti, kiskoen poroa perässään. Uupunut
eläin kulki veltoin, horjuvin askelin. Lunta oli paikotellen reiteen
saakka, ja vähän väliä piti pysähtyä huokaisemaan. Metsänreuna ei
näyttänyt olevan kuin korkeintaan parin virstan päässä, mutta pääsy
sinne tuntui kovin vaikealta.

Hän lähti tarpomaan edelleen. Metsään piti päästä, maksoi mitä
maksoi. Siellä oli ainakin suojaisempi kuin autiolla vuomalla. Herra
Olaus ponnisti voimansa takaa, ja tunnin raskaan ponnistuksen jälkeen
hän viimein saavutti metsänreunan.

Hän oli aivan uupunut ja huomasi mahdottomaksi päästä tunturin yli.
Ei mitenkään hän jaksaisi kiivetä sen laelle. Se kysyi suurempia
ponnistuksia kuin mihin hän tunsi pystyvänsä.

Hän silmäsi taaksensa. Siellä lepäsi eloton vuoma kinospäihin
peittyneenä. Äskeinen myrskyn karkelopaikka oli nyt tyyni ja
hiljainen kuin taistelukenttä taistelun jälkeen. Harjanteiksi
kohonneet nietokset olivat kuin kaatuneiden hautoja. Niissä lepäsivät
kuolleina myrskyn henget, jotka äsken olivat niin vimmatusti
riehuneet yksinäisen matkamiehen ympärillä.

Hän tarpoi syvemmälle metsään ja kohtasi suunnattoman
kallionlohkareen, joka makasi tunturin juurella kuin jättiläisen
käden siihen viskaamana. Sen vuomanpuoleiseen päähän oli myrsky
nostattanut valtavan kinoksen, mutta tunturinpuoleinen pää oli
melkein lumesta vapaa. Se tarjosi erinomaisen suojan, ja herra Olaus
päätti yöpyä siihen.

Hän sitoi poron kiinni, haki kuivaa puuta ja teki tulen. Pian
roihusi kallion ja kinoksen muodostamassa nurkkauksessa iloinen
nuotio, ja sen lämmittävässä paisteessa saattoi uupunut mies syödä
yksinkertaisen illallisensa ja laittautua levolle.

Syötyään haki herra Olaus lisää puuta, voidakseen pitää tulta
vireillä koko yön. Hän löysi sattumalta kuivan juurakon ja asetti sen
päällimmäiseksi nuotioon. Nyt oli tulta muutamaksi tunniksi, ja hän
saattoi huoletta heittäytyä pitkälleen.

Tuokion kuluttua hän nukkui nuotion ääressä kallion kupeella,
kyljelleen käännetty ahkio suojanaan selkäpuolella, ja näki unta
hohtavan kirkkaasta, kun valaisemasta tiestä, joka jyrkän tunturin
yli johti elämään ja kotia Kaarinan luo.

Samalla hetkellä, jolloin herra Olaus paneutui pitkäkseen nuotiolle,
ilmestyi Rostotunturin itälaitaan mies, noin puolen peninkulman
päähän herra Olauksen yöpaikasta. Hän nousi tunturin seljälle ja
katseli joka suunnalle ympäriinsä. Hänen allaan levittäysi laaja
vuoma, jonka yllä väreili kuun hopeinen valo. Mies tähysteli sitä
kotkankatseeellaan niin pitkälle kuin silmä kantoi, mutta kaikkialla
vallitsi syvä hiljaisuus eikä elävää olentoa näkynyt missään.
Tunturin itäpuolella kiemurteli lumipeitteinen joen uoma metsäisen
maiseman halki, mutta sielläkään ei näkynyt mitään, joka olisi
elollista olentoa muistuttanut. Kaikkialla vain kuollut, autio erämaa
lumisen käärinliinan peittämänä, ja sen yllä kuuvalon kalpea huntu.

Miehen kasvoille levisi voitonriemuinen hymy, kun hän katseli
vuomalle: Hän näki siellä kuoleman henkien liikkuvan.

Mutta tunturin juurella, suojaisen kallion kätkössä palaa lekotteli
nuotiotuli ja lämmitti leppoisasti sen vieressä nukkuvaa miestä.




XI


Heinäkuun aurinko paistoi täydeltä terältään. Oli hiostuttavan
kuuma ja melkein tyven. Ainoastaan silloin tällöin lehahti keveä
tuulen henkäys ilmassa, pannen Seitavuopion laajan heinävuoman
pehmeästi aaltoilemaan. Sääsket soittivat itsepintaista, inisevää
säveltään hikisten heinäntekijöiden ympärillä, jotka pikiöljyllä
ja sääskihatuilla olivat suojautuneet itikoiden kiusoittavalta
vainolta. Miesten punaiset paidanhihat loistivat päivänpaisteessa, ja
haravoivien naisten lapinpukujen helmukset heilahtelivat notkeassa
tahdissa.

Pappilan väki oli heinänteossa.

Etumaisena niitti tukeva, hartiakas Erkin-Maunu, pappilan
jokavuotinen heinämies, ja suhisten katkesi tuore heinä hänen
viikatteensa tieltä ja lenteli isoina rykelminä sivuille. Vähän
alempana kyökkäsi Maunun isä, Erkki, vanha mies, jonka kumarainen
selkä ei ottanut enää oikein suoristuakseen silloinkaan, kun
hän pysähtyi viikatettaan hiomaan. Kaikkein takimaisena niitti
Maunun veli Juhani, melkein poikanen vielä, mutta silti täysi mies
viikatteen varressa. Heidän jäljessään oli kolme luo'onottajaa,
Kaarina-emäntä, pappilan palvelustyttö, Maarita, ja Maunun sisar,
punaläikkäposkinen Pirit-Anni.

-- Ohooi! huusi Maunu naisille, pysähtyen viikatettaan hiomaan. --
Kauaspa olette jääneet!

-- Meitä pitäisi olla neljä, ennen kuin ehtisimme kunnolla perässä,
huusi Kaarina vastaan. -- Erkkikin niittää kuin olisi tuli
kintereillä.

-- Mitäpä minusta vanhasta miehestä, virkahti Erkki. -- Maunun ijällä
katkesi vielä heinä minultakin. Nyt menee poika isän edelle...

Kävi iloinen viikatteiden kalkutus, ja miehet katselivat tyytyväisinä
harjallista luokoa.

-- Rauhassa olemmekin nyt saaneet olla, lausui Maarita. -- Eipä ole
nimismiehen miehiä näkynyt.

-- Viime viikolla olivat Ruotojängällä, tiesi Juhani.

-- Ruotojängällä! huusi Maunu. -- Mistä sen tiedät?

-- No, kun olin verkoilla Kaivosjärvellä, näin miehet työssä.

-- Etkä ole puhunut mitään! torui Erkki.

-- Ka, mitäpä minä... Omilla maillaanhan olivat...

-- Niin kyllä, mutta olisivat saattaneet tulla tänne ja niittää
niityn tietämättämme.

-- Ka, eivätpä ole tulleet...

-- Eivät kyllä... mutta varomaton olet ollut, kun et ole mitään
virkkanut, torui vanhus edelleen.

Poika ei vastannut mitään, hioi vain viikatettaan.

-- Kuinka monta niitä oli? kysyi Maunu tullen toisten luo.

-- Neljä miestä ja kolme naista.

-- Tunsitko, keitä olivat?

-- Ka, tunsinhan nimismiehen ja lihavan Saaran ja heidän
palvelustyttönsä. -- Sitäpaitsi oli joukossa vielä Paulus-Jouni.

-- Paulus-Jouni! Oliko hänkin siellä?

-- Oli kuin olikin...

Maunu vihelsi pitkään.

-- Nyt tästä leikki tulee! sanoi hän ja otti esille piippunsa. -- He
tulevat varmasti tänne. Jos viime viikolla olivat Ruotojängällä, ovat
ennen pitkää täällä. Välimatkaa on ainoastaan peninkulma, ja välillä
on vain kolme pientä niittykappaletta: Hirvasjänkä, Saarijänkä ja
Puhallus. -- Peijakas! Puhalluksen niittävät meiltä, koranukset,
emmekä me voi mitään!

Kaarina oli vaieten kuunnellut miesten keskustelua.

Nyt hän virkkoi:

-- Mitäpä me Puhalluksesta. Pääasia on, että saamme Seitavuopion
valmiiksi, ennen kuin tänne ehtivät... jos ollenkaan tulevat.

-- Tulevat ihan varmaan, vakuutti Maunu. -- Ja meiltä menee vielä
huominen päivä. Niitty ei ole puolessa vielä.

-- Mitä sitten on tehtävä? kysyi Kaarina.

-- Ei muuta kuin otetaan vastaan! Tulisesti! Niitä on neljä ja meitä
kolme. Minä tappelen kyllä kahden edestä, jos siksi tulee... Keitä
olivat muut miehet?

-- Lappalaisia olivat, en tuntenut, vastasi Juhani.

-- No sitten ei hätää! selitti Maunu, ja hänen harmaissa silmissään
välkehti poikamainen ilo. -- Lappalaisia saa olla viisi yhtä kunnon
lantalaista vastaan! Ottaa yhden kinniäisen kopriinsa ja hutkii
sillä toisia. Ja sitä paitsi, jos rupeavat väkisin niittämään, niin
niittäkööt! Meitähän se vain helpottaa. Me korjaamme kuitenkin heinät!

Naurettiin joukolla.

-- Nyt ei muuta kuin työhön ja reippaasti, että saamme ennen puolisia
jonkin alan kaadetuksi! jatkoi Maunu. -- Tulkoon sitten nimismies,
jos uskaltaa! Minä olen luvannut herr' Vuoleville, että Seitavuopio
ainakin tehdään pappilaan, vaikka nimismiehen nenän edessä!

Miehet tarttuivat viikatteihinsa, ja vinhasti katkesi taas heinä.
Harjallinen luoko piteni pitenemistään, ja naiset jäivät kauas
jälkeen. Maunu heilui kaukana keskellä niittyä, ja Erkki ja Juhani
ponnistivat perässä. Puoleenpäivään mennessä oli niittyä katkaistu
puolet, ja heinäväki lähti päivällistä haukkaamaan niityn toisessa
laidassa olevalle nuotiosijalle.

Päivällisaika kului rauhassa. Mitään epäiltävää ei näkynyt.
Seitavuopio lepäsi rauhallisena ja levällään oleva luoko tuoksui.
Taivas oli selkeä. Ei pilven hattaraakaan ollut näkyvissä.
Lintuparvet leijailivat korkealla ja kaiuttelivat moniäänistä
lauluaan kesäisen luonnon värähtämättömään avaruuteen.

Lähdettiin uudelleen niitylle, ja jälleen katkesi nuokahteleva
heinä. Tuli ilta ja aurinko aleni verhoutuen vähitellen yöharsoonsa.
Lintujen kuorot vaikenivat, ja heinäväki palasi nuotiosijalle
väsyneenä päivän raskaasta työstä.

-- Rauhassahan meni päivä, virkkoi Erkki, kaivellen esiin eväitään
poronnahkarepustaan.

-- Meni kuin menikin, yhtyi puheeseen Maunu. -- Mutta silti saamme
olla varuillamme... Martinpojasta ei ole takeita... Tunnen hänet
siksi hyvin... On parasta, että nukumme vain muutaman tunnin ja
lähdemme sitten jatkamaan, jotta pääsemme puolenpäivän jälkeen
huomenna Seitavuopiosta selväksi. Ei muuta kuin heinät sauroihin
vain! Tulkoon sitten Martinpoika vaikka viidenkymmenen miehen kanssa!

Juhani sytytti nuotion. Pian kohosi savu kepeänä kuulakkaaseen
yöilmaan, pitäen surisevia sääskiparvia vähän loitommalla. Aurinko
paistoi niitynrantoja reunustavan metsän yltä. Sen loiste oli
heikentynyt, kuin sisäänpäin kääntynyt, ja harsopeitteinen valo
väreili äänettömän niityn yllä kuin kevyt auer. Ympäristö oli
vaipunut hiljaisuuteen, jota yksinäisen jänkälinnun silloin tällöin
kuuluva surunvoittoinen äännähtelykin vihlovasti häiritsi.

Aterian aikana kiertyi puhe Jouniin.

-- Ihmeellistä, ettei hän ole mennyt Ruijaan, jossa hän tavallisesti
kesät oleksii, virkkoi Maunu. -- Hänellä täytynee olla jotakin
tehtävää täällä päin.

-- Mitähän se sitten olisi? kysyi Pirit-Anni.

-- En tiedä, mutta jotakin se on... jotakin, joka on hänestä
tärkeämpää kuin Ruijassa-olo, jossa hän muuten ansaitsee sievät rahat
joka kesä.

-- Millä hän ne ansaitsee? kysäisi Kaarina.

-- No toimellansa... noidanviralla. Häntä tarvitsevat niin hyvin
lantalaiset kuin lappalaisetkin, kauppiasten emännistä alkaen
kurttunaamaisiin lapinämmiin saakka.

-- Onko Jouni todella niin kuuluisa noita kuin sanotaan?

-- Kyllä hän kuuluisa on, vaikka ei vedäkään vertoja Staalo-Oulalle,
jonka sanotaan jättäneen taitonsa perinnöksi, kertoi Erkki. -- Hän
oli todella noita, joka pystyi mihin hyvänsä.

-- Isä on kerran omin silmin nähnyt hänen taitoaan, sanoi Juhani.
Kaarina tuli uteliaaksi ja pyysi Erkkiä kertomaan.

-- Mitäpä noista vanhoista asioista, esteli Erkki ja outo tuli
välähti hänen silmissään.

-- Kertokaahan! Olisi hupaista kuulla.

-- Mutta jos rupeaa peloittamaan?

-- Eihän nyt toki tällaisena valoisana kesäyönä... Toista olisi
pimeänä talvi-iltana.

-- No, ei se sen kummempaa ollut kuin että näin kerran Oulan ajavan
ahkiossaan ilman poroa.

-- Ilman poroa?

-- Niin... Olin Ruossakerossa muutamana talvi-iltana poroja hakemassa
ja yövyin metsänreunaan tunturin juurelle, jossa oli hyvä puun
saanti. Tein tulen ja heittäydyin pitkäkseni nuotion viereen, kun
äkkiä kuulin jonkun ajavan tunturia alas... Poronkello kalkatti ja
ahkio ratisi ajajan laskettaessa rinnettä alas, niin että vinkui.
Ihmettelin, kuka huimapää uskalsi sellaista vauhtia ajaa... ja
sellaisessa paikassa... Nousin katsomaan. Oli kuutamoilta, ja tunturi
kohoisi aivan edessäni. Silloin näen, kuinka ahkio huilaa rinnettä
alas... Mies istuu ahkiossa, punainen neljän tuulen lakki päässä...
poronkello soi... mutta poroa ei näy... ei vaikka kuinka
katsoisi... Ajaja lähestyy nuotiopaikkaani... ajaa aivan vieritse...
tuskin viiden syllän päästä... ja minä tunsin Staalo-Oulan... Hän
nyökkäsi päätään menneessään ja hävisi laaksoon... Pitkän matkaa
näin hänet puiden välistä... Poronkello soi, mutta poroa ei ollut...
Sinä iltana luin isä-meidän kolmella eri kielellä, suomeksi, lapiksi
ja ruijaksi... ja se oli hyvä, että osasin, sillä muutoin olisi
minut hukka perinyt...

-- Hui! sanoi Kaarina nauraen ja hänen silmissään oli kostea kiilto.

Oltiin hetkinen vaiti, jolloin ei kuulunut muuta kuin jänkälinnun
ruikuttava ääni niityltä. Kaarina katkaisi vaitiolon ja kysyi:

-- Miksi piti isä-meitä lukea kolmella eri kielellä?

-- Etteivät manalaiset olisi hyökänneet kimppuuni, sillä niitä kulkee
aina suuret joukot noidan perässä.

-- Hui! sanoi Kaarina taas puistauttaen itseään ja pisti käsivarret
ristiin rinnoilleen. -- Sepä oli kamalaa!

-- Sellaista se oli.

Maunu lisäsi puita nuotioon, ja sitten istuttiin taas tuokio hiljaa.
Kaarina silmäsi arkana niitylle, jonka toisella laidalla heinikko
hiljakseen huojui. Mikä sitä nyt huojutti? Äskenhän se seisoi
hievahtamattomana... Samassa kiepahti nuotion savua hänen silmilleen,
ja niitynrannan metsä huokasi oudosti. Se oli tuulenhenkäys, joka
lehahti niityn yli.

-- Aurinko rupeaa kirkastumaan, huomautti Erkki. On parasta, että
laittaudumme levolle, että jaksamme aamulla aikaiseen ylös.

Kenelläkään ei ollut mitään sitä vastaan, ja hetken päästä lepäsi
heinäväki rankisissaan.

Mutta ennen kuin Kaarina nukkui, hän muisteli isämeitää lapiksi. Sen
oli Olaus opettanut hänelle jo heidän kihloissa ollessaan. Ja kun
hän huomasi sen osaavansa luki hän sen kuiskaamalla heti, ettei vain
unohtaisi, kun hän oli päässyt ameneen, huokasi hän helpoituksesta
ja lausui sitten saman suomeksi ja ruotsiksi. Ja kun hän oli sanonut
kolmannen kerran amen, tuntui hänestä turvalliselta ja siihen hän
nukahti.

Kirkkaana heloitti taas auringon silmä, kun heinäväki aamulla
asteli niitylle. Yö oli kulunut rauhallisesti. Ketään ei ollut
kuulunut. Maunu oli yöllä noussut muutaman kerran katsastamaan, mutta
hiljaisena oli Seitavuopiokin nukkunut.

Niitettiin aamurupeama, mutta ei ketään näkynyt. Maunukin rupesi jo
uskomaan, että niitty saataisiin rauhallisesti loppuun niitetyksi.
Mutta heti puolenpäivän jälkeen ilmestyi metsän reunaan neljä miestä,
viikatteet olalla ja laukut seljässä. Heitä seurasi jälempänä kolme
naista.

-- Siinä on nyt nimismiehen heinäkomennuskunta, virkkoi Maunu
isälleen, heittäen niiton ja katsellen miehiä, jotka verkkaan
lähestyivät heitä.

-- Siinä ovat ja tänne tulevat... suoraan kohti.

-- Antaa tulla vain! Emme ole heistä välittävinämme... Niitämme
menemään!

Miehet rupesivat niittämään kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Luo'onottajat olivat jättäytyneet jäljelle, ja nimismiehen
haravamiehetkin olivat pysähtyneet niitynreunaan.

Maunu piti salaa silmällä miesten tuloa, ja kun he olivat noin
kymmenkunnan sylen päässä, pysähtyi hän viikatettaan hiomaan
odottaakseen, mitä tapahtuisi.

Nimismies astui suoraan Maunua kohti vihan puna kasvoilla ja silmissä
myrkyllinen välke.

-- Mitä tämä merkitsee? huusi hän jo muutaman askeleen päästä.

Maunu katseli häntä suu auki ja heitti hiomisen.

-- Mikä? kysyi hän töykeästi nojaten viikatteeseensa.

-- Tämä, että olette tulleet minun niitylleni kurpomaan!

-- Mene huukiin! sanoi Maunu tyynesti. -- Minä voinen paremmalla
syyllä kysyä, mitä se merkitsee, että nimismies sotkee jalkoihinsa
pappilan parasta niittyä?

-- Pidä suusi kiinni, heittiö! Minä kysyn, millä oikeudella olette
ruvenneet minun niittyäni tekemään.

-- Eikö tämän niityn nimi ole Seitavuopio? kysyi Maunu tekeytyen
tyhmännäköiseksi.

-- On. Pitäisipä sinun se tietää. Nimismies katsoi häntä vähän
kummastellen.

-- No sitten me olemme ainakin oikeassa! huudahti Maunu kääntyen
isänsä puoleen. -- Herr' Vuolevi käski meidän kaikkein ensimmäiseksi
tehdä Seitavuopion, ja jollei niitä ole kahta, niin me olemme
oikealla niityllä.

-- Älä viisastele! karjaisi nimismies. -- Herr' Vuolevilla ei ole
mitään oikeutta tähän! Niitty on minun ja minä olen sen raivauttanut!

-- Hyvin mahdollista, sanoi Maunu näennäisesti rauhallisena, vaikka
sappi paisutti jo hänenkin sisuaan. -- Vahinko, että herr' Vuolevi
sattui olemaan Ruijassa eikä ollut selittämässä nimismiehelle
omistusoikeuttaan. Minun on vain käsketty niittää tämä niitty ja minä
olen sen luvannut ja lupaukseni pidän. -- Pois tieltä!

Maunu tarttui viikatteeseensa ja lähti niittämään nimismiestä kohti.

-- Pois tieltä, nimismies, muutoin katkeavat sääresi kuin korret!
karjaisi hän ja löi heinää pitkissä kaarissa, niin että se suhahtaen
meni poikki.

Nimismiehen oli pakko hypätä muutamia askeleita taaksepäin.

-- Heitä pois niitto! ärjyi hän. -- Minä käsken lain nimessä!...
Kuuletko? Peijakas, sehän niittää kintut poikki ihan väkisten!

Nimismies juoksi takaisin ja viittasi lähinnä seisovan lappalaisen
luokseen:

-- Pieti! huudahti hän vihan vimmassa. -- Heitä suopungilla tuota
hurjimusta!

Lappalainen teki työtä käskettyä ja yks' kaks' vingahti suopunki
ilmassa Maunua kohti. Mutta tämä piti varansa heittäytyi syrjään
ja huitaisi viikatteella suopungin poikki. Mutta tuskin hän oli
siitä selvinnyt, kun jo toinen suopunki suhahti ilmassa. Se sattui
ja solahti Maunulle nilkkoihin. Voimakas tempaus, ja Maunu lensi
selälleen lappalaisten kiskoessa häntä luokseen.

-- Apuun! karjahti Maunu koettaen tarrautua heinikkoon kiinni mutta
se ei auttanut. Heinätukot irtaantuivat juurineen, ja Maunun pää
kynti syvää vakoa niityn pehmeään pintaan.

Silloin juoksi Juhani esiin ja katkaisi yhdellä iskulla suopungin.

Maunu tempaisi suopungin pään nilkoistaan ja juoksi viikatteensa luo.
Paidan selkä oli haljennut ja pään takaosa oli tahraantunut mutaan.
Hänen silmänsä veristivät ja suupielet olivat vaahdossa. Tarttuen
viikatteeseensa hän lähti juoksemaan nimismiehen miehiä kohti.

-- Te perkeleet ja salakavalat heittiöt! huusi hän, niin että
metsä raikui. -- Nyt koetetaan, onko miehen pää yhtä löyhässä kuin
heinämätäs!... Koranukset!... lurjukset!

Lappalaiset suorivat pakoon, ja nimismies näki parhaaksi seurata
heidän esimerkkiään. Hän harppasi pitkin askelin niityn poikki
ja hävisi metsään, jossa naisten huudot kajahtelit hätäisinä ja
kimakoina.

-- Maunu! huusi Erkki. -- Älä mene! Tule takaisin!... Maunu hoi!

Maunu pysähtyi huohottaen metsän laitaan ja palasi takaisin kalpeana
ja hengästyneenä.

-- Niistä ollaan nyt selvät, sanoi hän ja ääni vapisi.

-- Pakoon koko joukko kuin lammaslauma. Olisinpa halunnut saada
Martinpojan kynsiini. Olisin vähän parkinnut hänen selkänahkaansa.

-- Hyvä oli, ettet saanut, lausui Kaarina, joka vapisten oli
seurannut kamppailua. -- Jumala tiesi, mitä hirmutöitä olisi
tapahtunut.

Maunu tempaisi viikatteensa ja lähti sanaa puhumatta niittämään.
Ja edessä lainehtiva, sakea heinikko sai nyt ottaa vastaan hänen
sapekkaan sydämensä kiukkuiset purkaukset. Ja oli kuin olisivat
heinänkorret tunteneetkin Maunun armottoman vihan. Ne nyökkäsivät
nöyrinä päitään vielä katketessaankin, ja sydämistyneen miehen
tarmokas käsi heitti ne rajusti sivulle, missä sikin sokin törröttävä
luo'on harja osoitti vihan väellä liikutun. Tunnin toisensa jälkeen
riehui Maunu heinikossa ja paidanrepeämästä vilahteleva paljas selkä
julisti kauas miehen sitkeää sisua. Mutta vähitellen talttui kiehuva
viha ja myrtynyt mieli seestyi kuta lähemmäs niityn reuna tuli, ja
viimeiset viikatteen lyönnit kaartuivat tyynesti kuin myrskyävältä
mereltä verkalleen rantaan saapuvan viimeisen mainingin väre.




XII


Könkämä-enon varteen, noin kahdeksan peninkulmaa kirkolta ylöspäin,
muutaman jokisuvannon rannalle oli lappalaiskylä asettunut
kesäsijoilleen. Sen asukkaat eivät olleet menneet toisten
lappalaisten mukana Ruijaan, vaan olivat jääneet kesäksi oman pitäjän
alueelle. Poroilla oli hyvät laidunmaat aivan kylän vieressä, sillä
joenrannat olivat keltaisenaan jäkälää. Kalarikas joki oli antoisa ja
palkitsi hyvin pyytäjänsä. Harria ja siikaa taimenen kera nousi siitä
runsaasti, eikä pyydysten tarvinnut olla kovinkaan monimutkaisia.
Pienillä verkkopahaisilla saatiin niitä joka päivä niin paljon, että
kylä hyvin keitossa pysyi.

Oli kirkas päivä elokuun alkupuolella ja aurinko paahtoi täydeltä
terältään. Ilma oli tyven. Ei värähtänyt lehtikään puussa, ja
kotasavu nousi pystysuorana patsaana pilvetöntä taivasta kohti.
Jäkäläinen jokitörmä uhkui kevyttä auerta, joka ohuena harsona
kohosi värähtämättömään, painostavan kuumaan ilmaan. Aurinko paahtoi
rantakivet kuumiksi ja sen säteet kimaltelivat säihkyvinä pienissä
lampareissa, joita veden laskeutuessa oli jäänyt syvimpiin kuoppiin
sinne tänne rannalle. Rantaäyräällä leikki kaksi poikasta, heitellen
huvikseen voileipiä peilikirkasta suvantoa pitkin.

-- Hei, Aslak, tuo kivi meni suvannon poikki! huudahti naseva,
harmaasilmäinen poika toiselle, joka pieksi sauvalla vettä.

Puhuteltu keskeytti puuhansa ja katsoi tuimasti harmaasilmäistä.

-- Ei minun nimeni ole enää Aslak, vaan Johannes.

-- Hyy...! vihelteli toinen. -- Sekö on papin antama nimi?

-- Niin...

-- Mutta onhan kastaja-emo antanut sinulle uuden nimen?

-- On kyllä... Viime talveen saakka kutsui isäkin minua Aslakiksi,
mutta nyt on hänkin ruvennut käskemään: "Johannes! Johannes!"
koska sen nimen herr' Vuolevi on minulle antanut. Entinen nimi oli
syntinen, sanoi äiti, eikä hän koskaan sitä käyttänytkään.

-- Onko "Sorvekin" syntinen nimi? kysyi harmaasilmäinen.

-- On kai... en tiedä sentään... Onko se papin antama?

-- Ei.

-- No sitten on.

Harmaasilmäinen katseli toveriaan suu auki.

-- No mutta kuule! Antavatko vainajat nyt sinulle rauhan, kun olet
Johannes?

-- Antavatpa kyllä! sanoi toinen ja iski sauvalla veteen, niin että
se pienen sadekuuron lailla ryöpsähti silmille. -- Se on pakanuutta
semmoinen usko, on äiti sanonut.

-- Onko sinun äitisi papin uskossa?

-- On... ja on isäkin...

-- Tiedätkö -- virkkoi toinen ja sinkautti kiven mennä viilettämään
pitkin veden pintaa -- minut on kastettu kolme kertaa!... Ensin
oli pappi kastanut, en muista enää, miksi... äiti kyllä muistaa...
mutta tiedätkö mitä?... Jabmekit eivät olleet antaneet rauhaa,
vaan olivat huudattaneet minua monta viikkoa perätysten. Olin vain
katsonut pääni taakse komsiossa ja huutanut yötä päivää... Silloin
oli kastaja-emo kastanut minut Niilaksi, ja apua oli siitä jo
ollut... En ollut enää huutanut niin kovasti, mutta en silti varsin
lakannutkaan. Silloin oli kastaja-emo kastanut toisen kerran ja
sanonut, että olkoon sitten Sorve... ja heti olin heittänyt...
juuri siinä paikassa!... Katsoppas... Sorvio oli minun isoisäni isä...
ja se minua huudatti. -- Ja siitä saakka olen ollut Sorve.

Johannes oli kuunnellut jännitettynä. Mutta kun toinen lopetti,
huudahti hän:

-- Mutta sepä semmoinen on pakanuutta!

-- Mitä se pakanuus on?

-- En minä tiedä, mutta niin on äiti sanonut... Pojat leikkivät
äänettöminä jonkun aikaa, kunnes Sorve äkkiä kysyi:

-- Miksi ei Inka lähtenyt uhrijuhlaan, vaikka Aslak'kin meni?

-- Ei se halunnut.

-- Meiltä ovat kaikki: isä, äiti ja siskot. Minut yksin jätettiin
kotiin vanhan Elli-muorin kanssa.

-- Mitä ne tekevät siellä?

-- En minä tiedä... Uhraavat... ja kastavat... ja syövät... ja
laulavat... ja Jouni-setä puhuu... ja loitsii... ja... Semmoista
ne tekevät.

-- Jos minä olisin pappi... niin menisin ja tappaisin jokaisen!
huudahti Johannes silmät salamoiden.

-- Aslakinkin?

-- Jo vain! Jos ei lukisi Herran siunausta ja isämeitää ulkoa juuri
siinä paikassa! Pään löisin poikki ja hakisin Ingalle uuden miehen,
oikein semmoisen... semmoisen kristityn!

Lähinnä rantaa olevasta kodasta rupesi samassa kuulumaan
yksitoikkoinen, jonottava ääni, joka nousi ja laski häärätyssä
tahdissa.

Pojat höristivät korviaan.

-- Kuulehan, kun vanha Guttorm joikkaa! sanoi Sorve Sllmät loistaen.

Mutta silloin hypähti Johannes hänen eteensä, heitti sauvaansa ja
katsoi tärkeännäköisenä toveriaan silmiin.

-- Sepä se onkin pakanuutta... sepä juuri! huudahti hän.

-- Tuoko joikkaus?

-- Niin juuri!

-- Kuulepas, minäkin osaan! Osaan pappia itseään!

    -- Hee-er Vuo-levi,
    pa-ha pap-pi,
    voiaa naa-naa,
    ran-nas-sa is-tuu...

-- Pojat, tulkaapa tänne! huudettiin samassa rannalta.

-- Äitisi kutsuu, huomautti Sorve.

-- Lähde sinäkin! Pyydämme häntä kertomaan hauskan sadun, kehoitti
Johannes.

Se oli toisestakin mieleen, ja pojat lähtivät yhdessä. Ulkona kodan
edessä seisoi Pirita Päiviö ja hymyili ystävällisesti pojille.

-- Mennäänpä sisään. Minulla on teille vähän puhumista, sanoi hän.

Pojat kömpivät kotaan Piritan perässä. Pierra Päiviö paikkasi verkkoa
kodan perällä, ja Inka, Aslak Omman vaimo tuuditteli polvellaan
komsiota, jossa äännähteli muutaman kuukauden vanha miehenalku. Hän
koetti saada lasta nukkumaan ja lauloi yksitoikkoisella äänellä.

    -- Muurahainen pieni,
    toveri, toveri,
    tulepas, tulepas,
    vedäpäs, vedäpäs,
    lapsonen hiuksista järveen.

Pirita istahti nuotion ääreen ja sytytti piippunsa. Hän silmäili
myhäillen poikia jotka olivat kyykähtäneet ovensuuhun ja istuivat
polvet pystyssä odotellen, mitä Piritalla oli heille sanomista.

-- Sorveko siellä yritti joikata? kysyi Pirita, ja hänen kasvoillaan
oli totisuuden ja leikin sekainen ilme. -- Ja vielä papista. Kuka
sinulle sellaista on opettanut?

Sorve painoi nauraen päänsä alas.

-- Vanha Guttorm se niin on laulanut, sanoi hän nauraa kikattaen.

-- Niin, sellaisia se vanha Guttorm opettaa, puheli Pirita.

-- Mutta tiedätkö, että sellainen on syntiä?

Pojan silmät suurenivat. Hän ei näyttänyt käsittävän kysymystä.

-- Niin, jatkoi Pirita, sellainen on syntiä ja varsinkin on suuri
synti joikata pappia. Sinä et näy käsittävän, vaan minä selitän
sinulle. Synti on samaa kuin paha ja sellaisen rankaisee aina Ibmel.

Pikku Sorven kasvot osoittivat jo jonkunlaisia tajuamisen oireita,
mutta vielä oli suu auki kuin elävänä kysymysmerkkinä.

-- Tekeekö sitten vanha Guttorm pahaa? kysyi hän viattomana.

-- Tekee kyllä siinä, että opettaa noin pienelle syntisiä lauluja.

-- Mutta, väitti poika, hänpä on tehnyt minulle pikku ahkionkin.

-- Niin vain, mutta se ei silti puolusta häntä siinä, että on
opettanut sinulle tuollaisen ruman joiun.

Pojat katsoivat toisiinsa, ja pikku Johannes oli hyvin vakava. Hänen
katseensa näytti selvään huomauttavan, että "enkö jo sanonut sinulle?"

-- Kuunnelkaapa, kun muistelen teille tapauksen, josta on jotakin
oppimista, sanoi Pirita. -- Muistatteko vielä Antras-Niilaa, joka oli
meillä renkinä kauan?

Hänet muistivat pojat varsin hyvin.

-- Muistattehan, että Niilalla oli vain yksi silmä?

Senkin pojat muistivat.

-- No niin, sanoi Pirita. -- Niila oli poikasena ylimielinen ja
pilkkasi kerran Ruijan pappia, joka oli torunut häntä, koska hän
ei osannut lukea. Käski papin mennä manalaisia luettamaan ja sanoi
haluavansa nähdä, osasivatko ne parein kuin hän. No niin, hän saikin
sen nähdä.

Pojat tulivat uteliaiksi ja kuuntelivat jännityksellä. Toisetkin
kodassa olijat valmistausivat kuulemaan Piritan tarinaa. Inka laski
syrjään komsion, jossa pienokainen nyt nukkui, ja Pierra veti esiin
piippunsa.

-- No niin, jatkoi Pirita. -- Tuo pappi kuoli, eikä Antras-Niila
siitä sen enempää välittänyt. Hän ei ollut koskaan papista pitänyt ja
toivoi pääsevänsä parempiin väleihin uuden kanssa. Niinpä hän meni
taas kerran kirkkoon -- se oli Raisissa Ruijan puolella -- ja nukahti
saarnan aikana. Hän oli istunut lehterillä, eikä kukaan huomannut,
että hän jäi kirkkoon nukkumaan. Suntio sulki ovat, ja siellä nukkui
Niila kaikessa rauhassa. Kun hän heräsi, oli jo ilta ja silloin hän
vasta huomasi missä oli.

-- Hän katsahti saarnatuoliin ja ihmetteli, mihin pappi oli hävinnyt,
joka aivan äsken oli aloittanut saarnansa. Hänen korvissaan soivat
vielä ensimäiset sanat: "Arbmo lekus dinguim ja rafhe Ibmelest."
Hän kurkisti lehterin laidan yli: kirkko oli tyhjä ja samoin koko
lehteri. Hyväntuulinen lukkarikin oli hävinnyt ja hänen mukanaan koko
kirkkokansa. Ainoat, jotka olivat paikoillaan, olivat virsinumerot
taululla, mutta niistäkään ei Niila ollut aivan varma, olivatko
ne samat kuin aamulla, sillä hän ei tuntenut vielä siihen aikaan
numeroita.

-- Vähitellen selkeni Niilalle koko asia: hän oli nukkunut niin
kauan, että kaikki ihmiset olivat poistuneet. Pappi oli mennyt
kotiinsa ja lukkari samoin, ja hän yksin oli jäänyt kirkkoon.
Hän laskeutui alas lehteriltä katsoakseen, eikö missään olisi
poispääsyreikää, mutta ei: ovet olivat lukossa ja ikkunat korkealla.
Silloin tuli häntä keskikäytävällä vastaan tätivainaja, joka oli
kuollut joku aika sitten, ja tämä kehoitti Niilaa nopeasti palaamaan
takaisin paikalleen lehterille, sillä kuolleet tulisivat heti
pitämään jumalanpalvelustaan. Niila oli rohkea poika eikä hän siitä
säikähtänyt. Hän palasi lehterille ja istui paikalleen odottamaan,
mitä tapahtuisi... Silloin alkoi hetken kuluttua kuolleita saapua
suurin joukoin. Ne täyttivät alakirkon viimeistä sijaa myöten,
kiipesivät lehterillekin kalisevin säärin ja istuutuivat niin
tiheään, ettei jäänyt muuta paikkaa vapaaksi kuin se, missä Niila
istui. Hän tunsi heidän kylmät henkäyksensä niskassaan ja poskillaan
ja näki, kuinka ne kurkistelivat häneen ontoilla silmillään.
Saapui sitten pappikin, joka oli Niilaa kerran torunut, ja ryhtyi
kuulustelemaan seurakuntaa. Hän kulki penkkiriviltä toiselle ja
kyseli: "Vater puntaan? Kash, vash?" Ja yhteen ääneen vastasivat
vainajat: "Tsiri, tsiri... tsiri, tsiri!" Niila katsoi tuota outoa
menoa kauhusta jähmettyneenä, ja kun häntä vihdoin tultiin kirkosta
hakemaan, oli hänen toinen silmänsä huiennut. Siitä oli näkö loppunut
kokonaan, sillä hän oli saanut katsella sellaista, jota elävät eivät
usein saa, ja siksi piti häneen jäädä merkki siitä. Ja se oli samalla
rangaistukseksi hänelle itselleen ja varoitukseksi muille... Niin jäi
Niila silmäpuoleksi ja on sellainen tänäkin päivänä vielä.

Pojat olivat kuunnelleet henkeään pidättäen, ja kun Pirita lopetti,
vallitsi kodassa syvä hiljaisuus. Sorve näytti pelästyneeltä eikä
Johanneksenkaan laita ollut paljon parempi. Silmät suurina he
katselivat Piritaa, joka huojutteli ruumistaan edestakaisin ja oli
vaipunut muistoihinsa. Viimein rohkaisi pikku Sorve itsensä ja kysyi
itkunsekaisella äänellä:

Rankaiseeko Ibmel nyt minua, kun olen herr' Vuolevia joikannut?

-- Ei rankaise, jos et sitä vasta tee, lohdutteli Pirita. -- Jumala
antaa anteeksi, jos vasta vältät, mikä on syntiä ja pakanallista.

Pikku Sorve lupasi itselleen, ettei hän koskaan joikkaisi pappia,
koska siitä voisi koitua noin kamala rangaistus. Mutta samalla tuntui
hänen pieni sydämensä katkeralta, ettei tästä lähtien oikein tiennyt,
minkälaisia joikuja olisi lupa laulaa. Sillä vanha Guttorm joikui
niin kauniisti, että oikein sydäntä hiveli...

-- Saako poroista joikata? kysyi hän arastellen.

-- Saa kyllä, mutta ihmisistä ei, eikä koskaan papista.

Pikku Sorve huokasi helpotuksesta. Hän osasi "kaikkien porojen"
joiun, ja se oli hänen mielestään niin erinomainen laulu. Tuntui
hyvältä, ettei siitä ollut mitään rangaistusta odotettavissa.

Vanha lappalainen tuli kotaan ja istahti ovenpieleen.

Hänen uurteisilla kasvoillaan näytti asuvan ainainen hyväntuulisuus
ja silmissä leikki veitikka. Se oli vanha Guttorm. Harmahtavaa tukkaa
peitti haalistunut lakki, jonka päällystä riippui somasti vasemalla
korvallisella. Guttorm kaivoi piippunsa esiin ja pani tupakaksi.

-- Satujako täällä muistellaan, kun pojat noin vakavina istuvat?
kysäisi hän suupielessä ystävällinen hymy.

-- Niin, vastasi Pirita, olen kertonut pojille Antras-Niilasta ja
neuvonut, ettei saa koskaan tehdä papista pilkkaa.

-- Yhyy! pani Guttorm ja sytytti piippunsa. -- Kuka se sitten on
pappia pilkannut?

-- No, pikku Sorve... Lauloi äsken sinulta oppimaansa joikua herr'
Vuolevista...

-- Yhyy! Vai sellaisia se Sorve... Eiväthän ne ole lasten lauluja...

-- Eivätkä aikamiestenkään, keskeytti Pirita. -- Saisit sinäkin,
Guttorm, heittää pois sellaiset joutavat.

-- Taitaisinpa saada, ynähti Guttorm ja kyhnytteli kylkeään. --
Siellä näkyvät muuten juhlavieraat jo tulevan, lisäsi hän.

Kodan väki riensi ulos katsomaan.

Pitkin harjun rinnettä, joka vähitellen yleni rantapenkereestä, astui
verkalleen juhlapukuista väkeä kylää kohti. Ne olivat lappalaisia,
jotka palasivat Päivän kunniaksi vietetyltä uhrijuhlalta. Miehet
kulkivat etumaisina, ja heitä seurasi vähän jälempänä joukko naisia,
jotka olivat olleet miehiä saattamassa ja jääneet sitten odottamaan
heidän paluutaan Passevaaran uhripaikalta, jonne naiset eivät
saaneet tulla. Muutamilla heistä oli käsivarrellaan komsio toiset
kantoivat pienempiä lapsia selässään. Poikaset ja tyttöset, jotka
jo hyvin kynnelle kykenivät, tepastelivat viimeisinä. Useimmille
heistä oli tämä retki ollut sangen merkillinen. Sillä uhrimiesten
palattua naisten leiripaikkaan oli pantu toimeen kastejuhla, jolloin
Sigga-muori, Kopara-Niilan vaimo, oli kastanut uudelleen jokaisen
lapsen, joka siihen saakka oli kulkenut papin antamassa nimessä.

Joukon edellä astui Paulus-Jouni avopäin kanervaseppele päässä.

Kun he olivat ehtineet lähemmäksi kylää, antoi Jouni merkin. Miehet
virittivät laulun, johon naisistakin yksi ja toinen vähitellen
yhtyi. Laulu, joka pikemminkin muistutti loitsua, kaikui juhlallisen
vakavana Jounin johtaessa sitä äänellään:

    -- Kuullos meitä suuri Bäive,
    Ibmel alma[15] auttajamme
    armas heimomme Jumala,
      voiaa naa-naa...
    nyt kun luoksesi tulemme,
    rukatamme[16] rukouksin,
    aivan kauniisti anomme:
      voiaa naa-naa...
    Kaitse, Bäive, heimoasi,
    saamekansaasi saattele,
      voiaa naa-naa...
    onnen tietä astumahan,
    käymähän lykyn palasta,[17]
      voiaa naa-naa...
    Siunaa karja karttuisasti,
    elo[18] ehtyvä enennä,
    anna kauniit kantovuodet,
    säilyvuodet jo ehommat,
      voiaa naa-naa...
    että näillä tuntureilla,
    näillä tunturitutuilla
    kasvaisi koparakarja,
    poro kauniskarvallinen,
      voiaa naa-naa...
    sakenisi sarvipäistä,
    sarvipäistä, pintaselkää,
    silkkiturpaista tuhosti,
      voiaa naa-naa...
    näillä tunturitutuilla,
    näillä mailla mairehilla,
      voiaa naa-naa...
    tulis runsaasti runoja,[19]
    viljavasti vaatimia,[20]
    kerot[21] täydet kermiköitä,[22]
    vuongeleita[23] vuomat täydet,
      voiaa naa-naa...
    Saisit silloin, suuri Bäive,
    Ibmel ikuinen Jumala
    aina aulihit osasi,
    uhrijuhlat juhlalliset
      voiaa naa-naa,
      voiaa naa-naa,
    Kuullos meitä, suuri Bäive,
    armas heimomme Jumala!

Juhlavieraat saapuivat kylään ja kävivät tervehtimään kotiväkeä.
Aslak Omma riensi vaimonsa luo, mutta tämä otti hänet jokseenkin
kylmästi vastaan ja katseli miestään puolittain surullisena,
puolittain halveksuen.

-- Oletko nyt mielestäsi pyhempi? kysyi hän.

Aslak joutui vähän hämilleen.

-- Älä puhu niin, Inka! Meillä on ollut hauskat juhlat, ja jumalat
ovat antaneet hyviä lupauksia.

-- Pyh! Luuletko sellaisiin olevan taikaa?

Jouni oli kuullut Ingan halveksivan vastauksen. Hän astui nuoren
parin luo ja lausui moittivasti:

-- Vai täällä tämä papin kasvatti arvostelee jo meidän juhlaamme!
Tiedä siis nyt, että porovuosi tulee hyvä kaikille, jotka ovat isien
tavoille uskollisia, mutta kaikilta luopioilta häviää karja ja
muu maallinen menestys, papin valta loppuu, ja näillä tuntureilla
nousee jälleen isäin usko kunniaan. Niin ovat Passevaaran haltiat
ennustaneet.

-- Jo taisivat erehtyä haltiasi! Äiti on nähnyt unen, että täällä
vain vahvistuu papin valta, ja vanha usko häviää jäljettömiin.
Kirkkoja entistä ehompia tullaan rakentamaan Enontekiöön, ja niihin
käy joukolla lapinkansa Ristin-Jeesusta kumartamaan.

-- Ei ole miehen arvon mukaista tingata akkaväen kanssa! lausui Jouni
ylpeästi ja lähti astumaan viereiselle kodalle.

Siellä kävi iloinen puheenpajatus. Lapset juoksentelivat kodan
ympärillä, ja miehet olivat heittäytyneet nurmikolle pitkäkseen.
Naisväki hääri askareissaan. Sorve ja Johanneskin olivat liittyneet
joukkoon ja kuuntelivat uteliaina miesten puheita.

-- Burist, Jouni! Terve, sinä pappimme ja johtajamme! huudahti
Kopara-Niila.

-- Terve! kertasivat miehet.

-- Terve teille, jotka tahdotte isäin uskossa lujina pysyä! vastasi
Jouni ja istahti miesten parveen, jotka kunnioituksesta tietäjää
kohtaan kohousivat istualleen. -- Tuolla on papin pikkuinen joukko,
joka on hylännyt saamekansan vanhat tavat, jatkoi hän, nyökäten
ylenkatseellisesti Päiviön kotaa kohti.

Väärään kotaan joutui Aslak Omma, virkkoi Sigga, joka oli kuullut
Jounin viimeiset sanat ja pysähtynyt miesten luo. Hän oli menossa
rantaan vettä noutamaan. Vai väärään! nauroi kitisevä vanhan miehen
ääni joukosta.

-- Olisit tainnut omaasi toivoa?

-- Ka, miksipä en! On niitä tyttäriä minullakin ja varallakin yhtä
hyviä kuin Päiviön Inka.

-- Ka, on, on... Mikäpä tyttärissä, jatkoi kitisevä ääni. -- No
mutta, kun et ole naittanut?... Ei ole akkaa minullakaan...
Taitaisit toisen antaa?

-- Mitä sinä akalla? pauhasi Sigga-muori. -- Vai minä tässä
jokaiselle vanhalle täiturkille tyttöjäni! Ehei! -- Mutta Aslak Omma
olisi saanut, jos olisi ottaa älynnyt... Mutta ei älynnyt mies.

Miehet nauroivat ja Sigga-muori kyökkäsi rantaan.

-- Välipä Aslakista, virkkoi Jouni ylenkatseellisesti. -- Omiaan
oli Päiviön kotaan. On mies kuin luotu akkavallan alle, heikko ja
horjuvainen... Saatte nähdä, ettei kestä kauan hänen innostuksensa...
Vaimo hänet vielä kääntää.

-- Niinpä taitaa, murahti Kopara-Niila.

Jouni kääntyi leikkivien lasten puoleen:

-- Lapset, tulkaapa tänne! huusi hän. Lapset riensivät miesten luo.

-- Muistatteko nyt nimenne, jotka kastaja-emo teille antoi? kysyi hän.

-- Muistetaan kyllä! vastasi kymmenvuotias, ruskeasilmäinen poika. --
Minä olen Turjo.

-- Entä sinä? kysyi Jouni toiselta.

-- Saije.

-- Ja sinä?

-- Aabel, vastasi pieni, pyöreäposkinen pojanvesa, katsellen
veitikkamaisena lakkinsa reunuksen alta nurmikolla istuvia miehiä.

Johannes, joka suu torvena oli kuunnellut kuulustelua, purskahti
nauramaan.

-- Eipä muistanut! nauroi hän vedet silmissä.

Miestenkin suupielissä väreili hymy, mutta kukaan ei uskaltanut
virkkaa mitään.

-- Mitä Päiviön vekaralla on täällä tekemistä? tiuskaisi Jouni iskien
suuttuneen katseensa Johannekseen. -- Mitä tämä sinuun kuuluu? Mene
tiehesi!

Johannes väistyi syrjemmäs, mutta Sorve jäi seisomaan entiselle
paikalleen.

-- Väärin muistit! sanoi Jouni pojalle, joka oli joutunut hämilleen.

-- Sinä olet Aikio! Muista nyt!

Poika lähti juoksemaan, ja toiset pojat kirmaisivat perässä.

Jouni kääntyi tyttöjen puoleen.

-- No, mikä sinun nimesi on? kysyi hän etumaiselta.

-- Aile, vastasi puhuteltu hypistellen vyönsä tupsuja.

-- Entä sinä?

-- Sigga.

-- Ja sinä siellä takana?

-- Rauna, sanoi tyttönen ja häntä tahtoi väkistenkin naurattaa.

-- No, menkää nyt leikkimään, mutta älkää unohtako uusia nimiänne! Ne
tuottavat teille onnea.

Jouni viittasi tyttöjä poistumaan ja kääntyi Sorven puoleen:

-- Kenenkä poika sinä olet?

-- Simman... tuon miehen tuolla. Sorve viittasi pitkää, luisevaa
lappalaista.

-- Vai niin... Mutta mikä sinun nimesi on?

-- Sorve! vastasi poika reippaasti.

-- Sehän on komea nimi! Oikea vanha lappalaisnimi. Kastaja-emoko
antoi.

-- Niin.

-- Mikä olit ennen? En muista.

-- Ei tarvitsekaan papin antamaa nimeä muistaa. -- Menehän nyt
toisten luo.

Sorve juoksi toisten joukkoon, ja miehet rupesivat keskustelemaan
omista asioistaan. Päätettiin viettää joka vuosi uhrijuhlaa Päivän
kunniaksi ja ottaa käytäntöön kaikki esi-isien vanhat tavat. Niin
oli muun muassa kaikki papin kastamat lapset kastettava uudestaan
ja kirkolta oli pysyttävä poissa niin paljon kuin mahdollista. Ja
silloin, kun sinne oli mentävä, niinkuin jouluna ja markkina-aikoina,
oli visusti varustauduttava taioilla ja loitsuilla, ettei mitään
pahaa tulisi mukaan tuntureille. Joka kerta kun ripille mentiin,
piti ensin nauttia Sarakan ehtoollista. Silloin ei papin ehtoollinen
mitään vaikuttaisi.

-- Neuvo meitä, Jouni, että osaisimme. Meistä on tainnut jo moni
unohtaa taidon, ja nuoremmat tuskin tietänevätkään siitä, kehoitti
Kopara-Niila.

-- Mielelläni, lausui Jouni. -- Katsokaahan, kun kirkkomatkalla
kohtaatte puron taikka lähteen, niin aterioikaa siinä. Polvistukaa
puron reunalle ja sanokaa: "_Radien ahtshe ja aka ja barne
nammi_."[24] Ottakaa sitten eväänne ja siunatkaa ne sanoen: "_Tämä
on Sarakan liha_." Syötyänne juokaa purosta vettä ja sanokaa päälle:
"_Tämä on Sarakan veri_." Silloin eivät jumalat vihastu, vaikka
papinkin ehtoolliselle menette, eikä Ristinjumalan leipä ja viini voi
teitä vahingoittaa. -- Muistatteko?

-- Muistamme!

-- Kasteen olette eilen nähneet, ja se on luultavasti muistossanne,
jatkoi Jouni. -- Sen voi itsekukin kotonaankin toimittaa. Pääasia
siinä on, että vesi on lämmitettyä ja ettei koivunvarpuja puutu.
Niitä tulee aina olla kaksi: toinen heitetään veteen sellaisenaan,
toinen kierretään ensin renkaaksi. Kastaja-emo sanoo: "Tule niin
hedelmälliseksi, terveeksi ja vahvaksi kuin koivu, josta nämä oksat
ovat otetut!" Sitten hän ottaa sormuksen tahi vaskirenkaan -- sen
tulee olla kiiltävän -- ja viskaa sen veteen lausuen: "Nyt heitän
nimihelyn veteen Tullos niin kauniiksi ja ihanaksi kuin se on!" Sen
jälkeen kastaja-emo valaa lapsen kolme kertaa vedellä, antaa nimen
ja lopettaa: "Nyt olet kastettu vainajan nimeen, viihtyös hyvin ja
tullos onnelliseksi!"

-- Muistatteko?

-- Hyvin muistamme! vastasivat miehet yhteen ääneen. Jouni neuvoi
vielä, mitä nimihelylle sitten oli tehtävä. Se oli ripustettava
poikalapsen kainalon alle ja tyttölapsen rinnalle. Myöhemmin se oli
kiinnitettävä pojan rumpuun eikä sitä saanut hukata hinnalla ei
millään.

-- Niinkuin tehtiin eilisessä kasteessa, niin tehkää. Tokko
seurasitte, tarkkaan?

-- Tarkkaan seurattiin... hyvin muistetaan...

-- Näin kun menettelette, niin onni seuraa lapsianne aika mikään paha
pääse heitä turmelemaan, lopetti Jouni.

Miehet vaipuivat mietteisiinsä. Jounin opetukset olivat antaneet
paljon ajatuksen aihetta, ja he päättivät seurata niitä tarkkaan.
Ehkäpä rupeavat porot taas paremmin menestymään. Viime vuosina olikin
tapahtunut suuria vahinkoja. Pororutto oli raivonnut, hävittäen
monelta melkein puolet karjasta. Hukka oli ottanut tavallista
runsaammat saaliit, ja lappalaisten elämä oli taantunut enemmän kuin
koskaan. Sen sijaan olivat verot kohonneet. Niitä kiskoi vouti ja
pappi, välistä yksi välistä useampi, eivätkä lappalaiset lopulta
tienneet, kenelle kulloinkin maksaisivat. Tuo kaikki oli uuden
uskon syy. Vainajat olivat tyytymättömiä ja kostivat luopuneille
jälkeläisilleen. Mutta nyt oli ruvettava esi-isien tapoja tarkemmin
valvomaan.

Miesten mietteet tulkitsi Kopara-Niila ääneen:

-- Kiitämme sinua, Jouni, neuvoistasi. -- Nyt rupeamme tarmokkaasti
vaalimaan esi-isäin uskoa, paremmin kuin tähän saakka. Niinpä koittaa
meille onnen päivä, ja näillä tuntureilla vaeltaa taas saamemies
tuhatpäisine eloineen.

-- Hyvin puhuu Niila! Niin teemme! vahvistivat toiset.

Tuli vaitiolo. Miehet istuivat vakavina, ja heidän aatoksensa
palasivat äskeiseen juhlaan. Monta vuotta oli kulunut siitä, kun
oli yhteisesti uskallettu uhrijuhlia viettää. Kukin oli uhrannut
seidoilleen kaikessa hiljaisuudessa ja käynyt tuntureilla haltioita
lepyttelemässä. Ei ollut ollut johtajaa saame-heimolla sen jälkeen,
kun vanha Staala-Oula oli kuollut. Hän oli pitänyt viimeiset suuret
juhlat Passevaaralla. Mutta sitten tuli pappi Lätäs-enon suuhun,
ankara, tulinen mies, ja hän oli tehnyt lopun yhteisistä juhlista.
Mies miehen perästä sai matkata markkinapaikalle esivallan eteen
vastaamaan vanhasta uskostaan, ja moni heistä oli viety alamaahan
ja sinne hävinnyt. Ei ollut lappalaisilla rohkeutta ruveta uutta
järjestystä vastustamaan. Siksi mahtava oli esivalta ja voimallinen
Ristin-Jeesus, josta ennen kuultiin ainoastaan kerran vuodessa,
ja silloinkin vain markkinatouhun lomassa. Mutta sitten ilmaantui
yht'äkkiä mies, nuori ja rohkea, mies Ibmelin lähettämä. Ja hänpä
uskalsi asettua pappia vastaan ja kerätä vanhan uskon puolustajat
ympärilleen. Hän oli perinyt viisautensa itse Staalo-Oulalta. Niin
oli kerrottu. Ja hyvät olivatkin miehen merkit: lankesi loveen
helposti ja vaivatta, oli erinomainen loitsija ja ennustaja,
tarkka taikojen tekijä ja uhripappi verraton. Se oli nyt nähty
Passevaaralla. Kuin vanha tietäjä oli hän irroittanut vyönsä ja
heittänyt sen juhlallisesti olkapäälleen, ja käynyt uhriropoon
käsiksi taitavin, varmoin liikkein. Kauniit olivat sanansa olleet,
juhlalliset rukouksensa ja joikunsa juoksevat. Vaikka juhlassa ei
ollut muita lappalaisia ollut kuin yhden kylän väki, oli miehistä
tuntunut, kuin olisi laaja saameheimo jälleen kokoontunut yhteen, ja
seisonut vankkana vanhassa uskossaan. Nuo hartaat osanottajat olivat
kuin pyhä jäännös kansasta, jonka keskuudessa kasvoi luopioiden
luku päivä päivältä. Olipa yksi sellainen kota jo tässäkin pienessä
kylässä: Pierra Päiviön, joka oli ennen ollut papin katkera vihamies,
mutta nyt ystäväksi herjennyt.

-- Kukahan tuolta tulee? huomautti muuan miehistä viitaten harjulle
päin.

Noustiin katsomaan.

Harjun rinnettä alas kävellä vaaputteli vanha mies, laukku seljässä
ja sauva kädessä. Jalassa hänellä oli repaleiset sarkahousut, yllä
yhtä rikkinäinen lapintakki ja päässä suippokeulainen huopahattu.
Mies lähestyi verkalleen, ja hänen polvensa notkehtelivat laiskassa
tahdissa.

-- Lantalainen näkyy olevan, sanoi Kopara-Niila. -- Kuka sitten
lienee...?

-- Samalta suunnalta tulee kuin mekin, huomautti Jouni. -- Kun ei
vain liene ollut näkemässä juhlaamme...?

-- Mitä vielä... joku köyhä kalanpyytäjä, jolla on verkot tässä
lähellä. Vieras lähestyi, ja miesjoukko tunsi hänet suntioksi.

-- Mitä viheliäisen vaivaista on papin kätyrillä tekemistä täällä,
näin kaukana kirkolta? puheli Jouni levottomana.

-- Tiesi jo.

Suntio saapui perille ja heitti laukkunsa maahan.

-- Päivää! sanoi hän pyyhkien hikeä otsaltaan. -- Täällähän makaa
koko lapinheimo ja paistattaa päivää.

Lappalaiset murahtivat jotakin vastaukseksi, mutta kukaan heistä ei
noussut tervehtimään tulijaa.

-- Täällähän näkyy olevan vielä Paulus-Jounikin, jatkoi suntio suu
leveässä hymyssä. -- Luulimme sinun Ruijaan menneen, kun niin äkkiä
kirkolta hävisit.

-- Mitä se sinuun kuuluu, missä kulloinkin olen, lausui Jouni otsa
synkkänä. -- Vai onko pappi sinut määrännyt jälkiäni nuuskimaan?

-- Ka, johan nyt houraat, hyvä mies. Mitä minä sinun jäljistäsi...
Minun puolestani saat mennä ja tulla, miten haluttaa. -- Sen kun vain
kysyin.

Suntiota suututti ja peloitti yhtä aikaa. Jouni oli huomautuksellaan
koskettanut arkaan paikkaan. Siksi kuohahti kiukku sydämessä, mutta
sen voitti heti pelon tunne, sillä hän huomasi olevansa aivan
turvaton tuon epäilevän ja vihaavan joukon keskellä.

Saisitpa Jouni vaivata Bieggolmaita,[25] että hän antaisi vähän
tuulta, sillä aivanhan tässä helteessä ihminen sulaa, virkkoi hän
osaksi leikillä osaksi lepyttääkseen Jounin myrtynyttä mieltä.

-- Uskotkopa sinä sellaista haltiaa olevankaan?

-- Ka, uskonpa tietenkin! vastasi suntio silmää räpäyttämättä.

Jouni katseli häntä epäillen kulmainsa alta. Miehen luihu olento ei
miellyttänyt häntä.

-- Mitä sanoisit, jos loihtisin sinut pellonpelätiksi herr' Vuolevin
vainiolle? kysyi hän iva suupielessä.

Lappalaiset purskahtivat nauruun. Suntio katsahti peljästyneenä
ympärilleen ja hänen leveä leukansa painui riipuksiin.

-- Älähän hyvä mies sentään, hätäili hän. -- Mitä pahaa minä olen
tehnyt, kun sellaisella uhkaat?

-- Kuljet papin asioilla... nuuskit toimiamme! äsähti Jouni.

-- En totisesti, hyvät miehet! Siinä erehdytte. En ole koskaan
sellaista harjoittanut... Kuka sitä on sanonut? kysyi hän ollen
kiivastuvinaan.

-- Kyllä minä tiedän! Jounin ääni oli uhkaava.

-- Ka, tiedätpä tietysti... tiedätpä... Mutta sitä, mistä nyt
syytät, en usko tietäväsi.

-- Mistä päin kuljeskelet? kysyi Jouni pienen vaitiolon jälkeen.

-- Saarilompolasta... Olen kalaa pyydellyt, köyhä mies. -- Eihän ole
minulla poroja, niinkuin sinulla.

-- Kauanko olet siellä ollut?

-- Parisen viikkoa.

-- Jo vainen valehteletkin, suntio! huudahti Kopara-Niila. -- Minä
kävin Saarilompolassa viime viikolla, mutta sinua en vain nähnyt.

-- Minuako sitten hait?

-- Ka, enpä kuin poroja... Mutta olisin nähnyt, jos olisit siellä
ollut.

-- Yksinäinen mies nukkuu pajupensaikossa ja jää helposti
huomaamatta, intti suntio vastaan, käyden joka hetki yhä
levottomammaksi.

Tuli hiljaisuus, jonka keskeytti äkkiä Jouni.

-- Sinä olet ollut Passejaurella? sanoi hän, tarkaten suntion
kasvojen ilmettä.

-- Passejaurella? änkytti tämä ja perääntyi vaistomaisesti muutaman
askeleen. -- Se on musta valhe! Passejaurella en ole käynyt moneen
vuoteen. Sinnehän on toista peninkulmaa täältä.

-- Niin on, hyvin näyt tietävän.

Jouni iski toiselle silmää ja kysäisi:

-- Mitä kalaa Saarilompolo antoi?

Suntio säpsähti ja silmäsi laukkuunsa.

-- Siikoja tietysti, vastasi hän varmasti ja katsoi Jounia silmiin.
-- Eihän siinä muuta kalaa olekaan.

-- Sinulla on siikoja laukussa?

-- Tietysti! Miksi sitä kysyt?

-- Ilman vain... Katsotaanpa miehet suntion saalista! sanoi Jouni
hypäten pystyyn ja astuen suntion luo.

Tämä sieppasi laukkunsa ja yritti lähteä, mutta Jouni tarttui häntä
käsipuolesta ja pidätti.

-- Mitä siitä, jos katsotaankin? Eihän silmä osaa ota. Suntio riuhtoi
kättään irti, mutta Jouni ei hellittänyt.

-- Sinä et ole minun kalojeni tarkastaja! karjui hän kalpeana. --
Heitä irti! Taikka...!

Suntio rimpuili Jounin otteessa, mutta turhaan. Hän oli kuin
ruuvipuristimessa. Toiset lappalaiset kävivät laukkuun käsiksi ja
riistivät sen.

Laukku avattiin, ja miehiltä pääsi suuttumuksen huuto.

-- Katsopas vain, kuinka koreita siikoja! huudahti Kopara-Niila ja
heitti lihavan, punavatsaisen raudun maahan.

Miehet kopistivat laukun tyhjäksi. Se oli täynnä suuria rautuja; ei
ainoatakaan siikaa näkynyt.

-- Passejauren kaloja, tuntee ja väristäkin, huomautti joku miehistä.

Suntio seisoi kalpeana ja kylmä hiki kohosi hänen otsalleen. Silmät
tuijottivat jäykkinä pelosta kuin kiinni saadulla pahantekijällä, ja
hampaat lokattivat suussa.

-- Armahtakaa minua, köyhää miestä! huusi hän ojennellen käsiään
lappalaisia kohti, jotka murisivat uhkaavina kiukku luisevilla
kasvoillaan. -- Passejaurella olen ollut... kaikki olen nähnyt...
koko juhlanne... mutta sanaakaan en ole virkkava kenellekään --
papille viimeksi --. Voi, armahtakaa, niin lupaan vaieta kuin hauta!

-- Kuka luottaa lupauksiisi? sanoi Niila ankarasti ja hänen
kumarainen selkänsä oikeni hiukan. -- Sinä voit pettää meidät!

-- Voi, en, en...! Jumala armahda, en... en... Kukaan ei ole saava
tietää mitään! parkui suntio kuin kuoleman hädässä.

Naiset olivat rientäneet kodista ja kerääntyneet miesten ympärille.
Pierra Päiviö Aslak Omman kanssa oli myös liittynyt joukkoon.

-- Mikä täällä on tekeillä? Mikä suntiota vaivaa? kysyi Aslak
tunkeutuen miesjoukon lävitse suntion luo, joka hänet huomattuaan
rupesi yhä surkeammalla äänellä rukoilemaan:

-- Aslak Omma, puolusta minua! vaikeroi hän väännellen käsiään. --
Älä anna niiden tappaa minua! Voi, voi, armahtakaa...!

-- Mitä hän on tehnyt? kysyi Aslak kääntyen lähinnä seisovan puoleen.

-- On ollut Passejaurella vakoilemassa meidän juhlaamme! karjui
Kopara-Niila raivoissaan. -- Kertoo papille, ja silloin me olemme
hukassa!... Hänen pitää hävitä!

-- Kaltioon mies! huudettiin ympärillä.

Suntio luuli viimeisen hetkensä tulleen. Hänen polvensa kävivät aivan
hervottomiksi, ja kurkkua kuristi. Silmät pyörivät hätääntyneinä joka
taholle, ja katse etsi apua kuin hukkuvalla.

-- Voi, Kristuksen tähden, rakkaat veljet! Armahtakaa... antakaa
anteeksi!... Minulla on kivuloinen vaimo ja kolme pientä lasta...
Mikä heidät perii? Aslak Omma, rukoile puolestani!

Hän lankesi polvilleen ja kietoi kätensä Aslakin jalkojen ympäri.

Aslak hätääntyi myös ja koetti irroittautua suntiosta, mutta tämä
puristi hänen polviaan epätoivoisen voimalla ja sopersi:

-- Aslak, Kristuksen tähden... pelasta minut!... -- Ole rauhassa!
sanoi Aslak koettaen tyynnyttää avutonta miestä. -- Sinulle ei kukaan
tee väkivaltaa.

Mutta tämä väliintulo sai lappalaiset täyteen raivoon. He
tunkeutuivat Aslakin ympärille, heristivät nyrkkejään ja ärjyivät
kuin vimmastuneet pedot:

-- Mitä sinä sekaannut meidän asioihimme? Oletko liitossa papin
kanssa? -- Haa, taidat ollakin! Olet ollut mukana vain, voidaksesi
esiintyä todistajana meitä vastaan! -- Ja yksi miehistä tyrkkäsi
häntä niin, että hän oli kaatua.

Mutta nyt astui Jouni väliin. Hän työnsi syrjään pahimmat riehujat ja
asettui suntion eteen kuin suojellakseen häntä.

-- Hiljaa, miehet! karjaisi hän ja hänen ruskeat silmänsä säkenöivät.
-- Tahdotteko tehdä murhan? Ettekö ymmärrä, että se vain pahentaisi
asiaamme?... Antakaa suntion olla! Näettehän, että hän on jo aivan
pyörtymäisillään pelosta. Siinä on tarpeeksi rangaistusta hänelle.

-- Mutta hän kertoo papille! kiivaili Kopara-Niila vastaan, jonka
riehuvaa kiukkua Jounin odottamaton käytös oli kuitenkin koko lailla
taltuttanut.

-- Kertokoon jos uskaltaa! Vai ettekö luule minulla olevan voimaa
rangaista häntä yksinkin, jos tarve vaata? -- Nouse ylös suntio, ja
muista että olet tästä lähden henkesi minulle velkaa. Ja jos hiiskut
sanaakaan papille, niin otan velkani takaisin ja silloin ei sinua
varjele enää mikään!

Suntio kömpi ylös ja hänen leveä leukansa vapisi.

-- En kerro! änkytti hän kyyneleet silmissä. -- Saat olla varma
siitä! Muistan apusi aina ja olen ikuisesti sinulle kiitollinen. --
Älähän puhu!... Ota vain laukkusi ja mene!

Suntio rupesi kokoamaan hajalle heiteltyjä kalojaan, Saatuaan ne
laukkuun hän lähti horjuvin askelin kävellä vaaputtelemaan joen
rantaa alaspäin häviten pajupensaikkojen peittoon.

       *       *       *       *       *

Kun Jouni illalla istui Kopara-Niilan kodassa, pujahti pikku Sorve
sisään ja virkkoi:

-- Lantalaisia tuli veneellä rantaan.

Jouni säpsähti ja kopisti vasta täyttämänsä piipun tyhjäksi.

-- Menepä katsomaan, Niila, mitä miehiä ne ovat? Niila kömpi ulos ja
palasi hetken päästä ihan tyrmistyneenä.

-- Se on pappi! sanoi hän ja katseli Jounia pyörein silmin.

Jouni sävähti kalpeaksi kuin olisi käärme häntä puraissut.

-- Pappi --? sanoi hän ja kavahti pystyyn. -- Mistä päin hän tulee?

-- Ruijasta... nähtävästi.

-- Joko nousi maalle?

-- Jo. Päiviön kotaan meni.

-- Nyt on piru merrassa! Minun täytyy lähteä suoraa päätä tieheni. --
Oliko sillä monta miestä mukana?

-- En nähnyt tarkkaan, mutta ainakin neljä, jollei viisi...

-- Kuulehan Niila, puhui Jouni hermostuneena. -- Minä menen tuon
harjun taakse yöksi. Jos vaara uhkaa, niin matki tunturipöllöä...
Tiedän silloin painua etemmäs.

Hän hiipi ulos kodasta ja oli juuri aikeissa kiertää sen taakse, kun
hän pysähtyi ja jäi kuin naulattuna seisomaan yhteen paikkaan.

Päiviön kodan edessä, selin häneen seisoi pitkä lantalainen, kädessä
isonpuoleinen kala ja tähysti joelle päin.

Samassa pyörähti mies ympäri ja Jouni tunsi hänet Tulinkisuvannon
uudisasukkaaksi, jonka hän monta kertaa oli tavannut Ruijassa.

Hän kirosi synkeästi ja lähti juoksemaan harjua kohti niin paljon
kuin jaksoi. Mutta samassa oli lantalainenkin hävinnyt kotaan.

       *       *       *       *       *

Päiviön kodassa istui Sirma miehineen. Jokaisella oli eväslaukku
avoinna edessään ja miehet söivät. Kodan asukkaat olivat tointuneet
ensi hämmästyksestään, jonka papin äkkinäinen tulo oli aiheuttanut,
ja he istuivat nyt vaieten, luoden tuon tuostakin merkitseviä
silmäyksiä toisiinsa. Aslak Omma varsinkin näytti levottomalta.
Hän yritti jo kerran nousta ylös, mutta kun kaksi miehistä
oli sijoittunut juuri oviaukon eteen, ei hän rohjennut lähteä
tunkeutumaan heidän välistään ulos. Se olisi ehkä herättänyt
epäluuloa. Hän olisi halunnut mennä Niilan kotaan ilmoittamaan
uhkaavasta vaarasta. Lieneekö sieltä kukaan havainnut papin
saapumista?

-- Mitenkäs täällä on jaksettu? kysyi herra Olaus Pierralta, joka oli
ottanut verkkonsa esille ja ruvennut sitä paikkaamaan.

-- Siinähän on mennyt... mikäpä tässä... poroilla on hyvät
jäkälämaat... ja joesta saadaan kalaa riittävästi...

-- Niin vain... Kuule Tuomas, noudapa se taimen, jonka saimme
äsken... Paistetaan se pois... mitäpä siitä säästää. Ehdimmehän vielä
ennen Lätäs-enon suuta saada toisen sijaan.

Toinen oven suussa istuvista miehistä nousi ja kömpi ulos.

-- Niin... Kumma, että jäitte tähän kesäksi, ettekä menneet Ruijaan,
jatkoi herra Olaus. -- Eikö alunpitäen ollut sellainen aikomus?

-- Olihan se, mutta kun tuli keväällä jäädyksi tähän tavallista
pitemmäksi aikaa, niin päätimme olla jo koko kesän yhtä menoa.

-- Niin vain... Kuinka monta kotakuntaa teitä on tässä?

-- Kahdeksan.

-- Ketä kaikkia?

-- Tässä on Pierra Simma, Talja-Niila, vanha Guttorm, Kopara-Niila...

-- Kopara-Niila? -- Kas, kun hänkin on malttanut jäädä pois
Ruijasta... Vanhuus taitaa jo tulla äijälle?

Samassa palasi kalanhakija.

-- Täällähän näkyy olevan Paulus-Jounikin, itse pääprofeetta, sanoi
hän heittäen lihavan taimenen maahan.

Sirman syönti keskeytyi siinä paikassa ja hän hyppäsi pystyyn.

-- Paulus-Jouni --? Missä hän on...?

-- Tuolla seisoi toisen kodan edessä ja näytti mies kovin
säikähtyneeltä, koskapa niin tuijotti minuun.

Sirma hyökkäsi ulos, miehet perässä. Jouni mennä livisti täyttä
karkua harjua kohti ja oli hyvän matkan päässä.

-- Haa! huudahti Sirma leimuavin silmin. -- Siellä viilettää noita
pakoon! Nyt, miehet, perään ja sukkelaan! Otamme hänet kiinni ja
viemme kirkolle! Häntä on nimismies etsinyt pitkän aikaa, mutta ei
ole tavannut. -- Seuratkaa minua!

Hän lähti juoksemaan niin paljon kuin jaksoi, ja miehet seurasivat
perässä silmissä kuumeinen kiilto.

-- Menkää te toiset! Minä juoksen hakemaan köyttä veneestä! huusi
yksi miehistä.

Sirma ei kuullut häntä, vaan juoksi voimansa takaa. Paulus-Jouni
kirmasi harjun rinnettä ylös ja hävisi sen taakse.

Mutta pian oli Sirmakin miehineen harjun laella. Jouni juoksi
paraikaa poikki vetistä jänkää, joka alkoi heti harjun alta. Vesi
porskahteli korkealle hänen hyppiessään mättäältä toiselle. Välistä
siljahti jalka ja pakeneva mies vajosi polveaan myöten vetelään
levään, mutta yks' kaks' hän kiskaisi jalkansa irti ja jatkoi hurjia
hyppyhän päästen yhä lähemmäs jängän toista laitaa, missä kasvoi
tiheää koivikkoa.

Miehet juoksivat rinnettä alas ja saapuivat jängän laitaan.

Sirma juoksi jängällä, mutta huomasi sen liian pehmeäksi. Ei ollut
yrittämistäkään ylitse.

Samassa saapui köyden hakijakin.

-- Nyt se menee meiltä käsistä, emmekä me voi mitään! karjui herra
Olaus. -- Voi herja! Eikö kukaan teistä uskalla yrittää perässä?
Sinä, Pekka, nuori mies, koeta!

-- Ei sinne ole menemistä, se on täynnä umoreikiä, vastasi puhuteltu.
-- Minä tiedän sen vanhastaan... Siihen on monta poroa uponnut ja
minusta on ihme, mitenkä Jouni pääsee yli.

-- Mikäs noidalla! Häntä kantaa pimeyden voima, huomautti joku. Sirma
puristeli nyrkkejään voimattomassa raivossa.

-- Kyllä te olette nahjuksia! Annatte miehen mennä Vain! kähisi hän
hammasta purren.

-- Se on mahdotonta, herr' Vuolevi, sanoi Tulinkisuvannon Tuomas. --
Siellä on varma kuo--...

Hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun samassa joku huudahti:

-- Katsokaapa nyt, miten kävi! Nyt on mies kiikissä! Jounin toinen
jalka oli vajonnut jängän silmäkkeeseen ja hän oli suistunut
siimalleen. Usean kerran hän yritti päästä ylös, mutta ei onnistunut.
Siihen jäi koivuryteikön laitaan makaamaan.

-- Nyt kiertämään jängän ympäri ja hopusti, ennen kuin hän ehtii
selviytyä siitä! huudahti herra Olaus ja lähti juoksemaan.

... Miehet riensivät perässä ja pääsivät tuokion kuluttua jängän
toiselle puolen. Astuen pitkin ryteikön laitaa he saapuivat pian
sille paikalle, missä Jouni oli.

Hän oli saanut jalkansa irti ja istui mättäällä pää painuksissa.

Miesten lähestyessä nosti Jouni päätään ja katsoi Sirmaa. Silmät
leimusivat ja niissä oli jotakin haavoitetun petoeläimen villistä
katseesta. Taivuttaen päätään hän kyräsi kulmainsa alta kuin
kuoliniskua odottava hukka, joka selkäranka poikki lyötynä vielä
viimeisellä hetkelläänkin uhmaa vainoojaansa.

-- No, miks'et iske? sähisi hän kiiluvin silmin. -- En pääse
mihinkään, sillä jalkani on poikki. Olen vallassasi.

-- Miehet, sitokaan hänen kätensä! komensi herra Olaus, kuin ei olisi
kuullut Jounin kysymystä. -- Mutta katsokaa, ettei hänellä vain ole
puukkoa.

-- Ei ole. Tässä nämä ovat, lausui Jouni ojentaen kätensä. --
Jos olisikin ollut, niin en istuisi tässä sidottavananne. Tuolla
makaisin levässä Staalo-Oulan puukko rinnassa ja henkeni vaeltaisi
Jabmeaimon[26] hiljaisia tuntureita.

Saatuaan Jounin kädet nuoriin rupesivat miehet tutkimaan hänen
jalkaansa.

-- Ei tämä ole poikki, sanoi Tulinkisuvannon Tuomas. -- Nilkka
on vain nyrjähtänyt sijoiltaan ja pahanlaisesti. Mutta se on
korjattavissa. Kunhan päästään kylään, niin katsotaan tarkemmin.

Miehet laittoivat koivuista paarit ja lähtivät kantamaan Jounia kylää
kohden.

-- Minne viet minut, pappi? kysyi Jouni synkkänä.

-- Kirkolle ensin ja sieltä alamaahan rangaistustasi kärsimään,
vastasi herra Olaus.

Jouni ei puhunut mitään. Katsoi vain Sirmaa, kuin ei olisi oikein
ymmärtänyt tämän sanoja.

Kun miehet kantamuksineen saapuivat kylään, olivat lappalaiset
tipotiessään. Ainoastaan Pierra Päiviön väki oli jäljellä.

-- Mihin lappalaiset ovat huvenneet? kysyi herra Olaus Aslak Ommalta,
joka tuli heitä vastaan.

-- Paenneet... mikä minnekin, oli yksitoikkoinen, surullinen vastaus.

Aslak katseli Jounia ja hänen silmäänsä kihosi kyynel.

-- Näinkö kävi sinun, Jouni? kuiskasi hän murtuneella äänellä.

Mutta Jouni ei vastannut mitään, käänsi vain päänsä pois.

       *       *       *       *       *

Aamulla varhain kantoivat miehet Jounin rantaan. Venheet lähtivät
hiljaa solumaan myötävirtaa Enontekiön kirkkoa kohti.

Lapinkylä oli kuin kuollut.




XIII


Venheet kiitävät hyvää vauhtia lyhyitä nivakappaleita alas.
Etumaisena laskee Sirman venhe, jota ohjaa Pekka Maunu, Erkki
Maunun vanhin poika, Maunun ja Juhanin veli. Perässä viilettää
Tulinkisuvannon Tuomas tanakkana ja leveäharteisena, ohjaten
raskaassa lastissa olevaa alustaan papin venheen näyttämää
suuntaa. Oli varhainen aamu, ja aurinko lähetti juuri ensimmäisien
tervehdyksensä yökasteesta kimalteleville joen rannoille. Miehet
olivat olleet yötä Pätikkäkosken alla, johon illalla olivat
saapuneet. Edellisenä päivänä he eivät olleet kulkeneet kuin neljä
peninkulmaa arviolta. Venheiden muotkiminen oli vienyt runsaasti
aikaa. Varsinkin Lammaskoski oli kysynyt kovia ponnistuksia. Venheet
oli täytynyt laskea nuoralla alas, perätauossa, yksi miehistä
venheessä ja toiset maalla pidättämässä. Eikä Jouniakaan oltu
saatettu silloin venheessä kuljettaa. Siksi kovassa lastissa ne
olivat jo ennestään. Oli pitänyt paareilla kantaa, ja sekin oli
hidastuttanut jonkin verran. Illalla oli ollut viimeinen ponnistus
Pätikässä, jossa venheet oli pitänyt vetää maitse, sillä laskemalla
oli mahdoton päästä jyrkkäputouksista, kuohupäistä kurkkiota eheänä
alas. Se olisi ollut yhtä kuin varma kuolema.

Sirman venheessä souti kaksi veljestä, Antti ja Aapo Palojoensuu,
jotka samoin kuin Tulinkisuvannon Tuomaskin olivat olleet
kesäpyynnillä Ruijassa ja nyt palailivat papin venheessä kotiaan,
joka oli viisi peninkulmaa alempana kirkkoa. Herra Olaus makaili
keskellä venhettä jauho- ja suolasäkkien päällä seuraten
jännityksellä perässä laskevaa alusta, jonka pysty kokka halkoili
sulavasti aaltoja. Siinä venheessä oli Paulus-Jouni.

-- Siinä menivät Vuokkasennivat, ja nyt on taas edessä ankarampi
soutu, virkahti Pekka silmäten taaksensa. -- Pelkäänpä, että
Kelottijärvi nyt kiskottaa, kun sattui vastatuulikin ja raskas lasti
vielä.

Noin tunnin kestäneen soudun jälkeen välkähteli jo edessäpäin
Kelottijärven laaja ulappa, jolla vinha vastatuuli ajeli teräviä,
pystypäisiä aaltoja. Venheet soluivat raskaasti järveen, ja nyt
saivat soutajat tiukentaa vetojaan.

Kesti melkein kolmisen tuntia, ennen kuin runsaasti puolta
peninkulmaa pitkä järvi oli halaistu. Aurinko oli jo korkealla
ja paistoi suoraan soutajia selkään raukaisten hikipäissään
ponnistelevia miehiä.

-- Jopa tässä lämpiää, virkkoi toinen Palajoensuun veljeksistä,
pyyhkien hikeä otsaltaan. -- Annapa, Pekka, sitä auskaria...

-- Nytpä onkin jo suurin vaikeus voitettu, kun on takana
Kelottijärvi, lausahti Pekka heittäen auskarin keulaan. -- Mitäs se
teillä, kahdella miehellä?... Toista on Tanelilla, joka saa yksin
kiskoa Tuomaan venheessä...

-- Mutta hänelläpä ei olekaan sellaista lastia kuin meillä.

-- Emmeköhän jo pian laske maalle? kysyi herra Olaus haukotellen. --
Minäpä mielelläni jo söisin taas.

-- Emme vielä, herr' Vuolevi, virkahti perämies. -- Lasketaanhan
ensin Kelottiluspa ja Liinakurkkio... Sitten sopii ruokailla.

-- Emme lähde tyhjällä vatsalla Liinakurkkioon, nauroi herra Olaus ja
pudisti päätään. -- Mitä sanoisit, jos nälkä näkösi himmentäisi ja
laskisit kivelle?

Niin sokea en ole päivänkään paaston jälkeen, etten Liinakurkkiota
laske, lausui Pekka hymyillen. -- Mikä papilla on hätänä? Ei muuta
kuin makoilla vain... Ja tuskin on viittä tuntia siitä kuin syötiin.
Eivätpä soutajat puhu mitään syönnistä.

-- Heillä on niin täysi työ airoistaan, etteivät jouda ruokaa
ajattelemaankaan. Mutta minulla, laiskalla miehellä, on aikaa
siihenkin, veisteli herra Olaus. -- Mutta entäpä jos minäkin
soutaisin vähän! Annapa sinä, Antti airo minulle!

-- Ei me nyt sentään pappia... hymähti puhuteltu

-- Pappia, koira vie! Mies se olen vielä minäkin, vai mitä, Pekka?

-- Ka, miespä hyvinkin... Mutta mitä sanoo vanha sananlasku? "Silloin
on aika joutavassa, kun on pappi soutamassa." Heh!

-- Sitä se minäkin... virkahti Antti.

-- No, miten haluatte... Kyllähän minä tässäkin hyvin... sanoi herra
Olaus venytellen. -- Mutta -- jatkoi hän vilkastuen -- ajattelin
äsken Jounia. Hän ei ole syönyt juuri mitään koko aikana.

-- Ei näkynyt maistuvan ruoka vielä aamullakaan Tarjosin äijärievulle
kappaleen lihaa, mutta ei ottanut. Vilkaisi vain vihaisesti kulmainsa
alta.

-- Söi se sentään vähän, huomautti herra Olaus. -- Mutta se oli aivan
liika vähän aikamiehen muonaksi. -- Aikoneekohan tappaa itsensä
nälkään?

-- Mutta jos sen ei sisu anna? yhtyi puheeseen Antin veli Aapo. --
Minusta se näytti illalla olevan kovin mustissa mietteissä.

-- Kummako se? Pitkä on miehellä matka...

-- Mihin se viedään? kysäisi Antti.

-- En tiedä vielä varmaan... Luultavasti Hernösandiin taikka
Tornioon...

Miehet vaikenivat. Venhe liukui hyvää vauhtia väkevää myötävirtaa.
Jyrkkä Kelottiluspa oli laskettu, ja edessä pauhasi Liinakurkkio
kappaleen matkan päässä.

-- Eikö lasketa rantaan? huusi Tuomas toisesta venheestä. -- Tekisi
jo mieli tulille.

-- Samaa olen minäkin tässä ehdottanut! huusi herra Olaus vastaan.
-- Pekka, käännä rantaan! Mitäpä paranee. Syödään ja annetaan sitten
mennä yhtä vauhtia kirkolle.

Pekka seurasi kehoitusta. Muutaman aironvedon päästä kolahti kokka
rantakiville.

-- Syödään sitten... yhdentekevää... Vaikka olisi kai tässä vielä
jaksettu...

Miehet ottivat eväslaukkunsa ja nousivat törmälle. Pian oli tuli
tehty, ja he hääräilivät sen ympärillä, mikä kalaa paistaen, mikä
kärventäen kuivattua poronlihaa. Herra Olaus otti laukustaan
kappaleen leipää ja poronlavanpuolikkaan ja kehoitti Pekka Maunua
seuraamaan itseään. He menivät venheelle, jossa Jouni makasi.

-- Päästä vangin kädet! käski herra Olaus. Pekka päästi köyden ja
auttoi Jounia istumaan. Herra Olaus ojensi hänelle leipäkappaleen.

-- Syö! sanoi hän käskevästi.

Mutta Jouni katsoi häntä vihasta leimuavin silmin ja vastasi
äkäisesti:

-- Syö itse! En halua ruokiasi!

Sirman otsalle kohosi pilvi ja hänen silmissään välähti pidätetty
suuttumus.

-- Kuule, Jouni, sinä syöt, kun minä käsken! Muuten sinun käy
huonosti!

-- Minkä voinet, pappi? Tapa tähän, kun vertani himoinnet, mutta
sinun kädestäsi en ota murenettakaan!

Sirma raivostui ja kohotti kätensä, mutta hillitsi itsensä ja katseli
murhaavasti vankiaan.

-- Koeta sinä, sanoi hän käheästi Pekalle. -- Hänen täytyy syödä!

Hän palasi rannalle ja Pekka ryhtyi Jounia suostuttelemaan.

-- Syöhän nyt pois, Jouni! kehoitti hän tarjoten leivänpuolikasta. --
Ethän muuten kykene mihinkään, puheli hän.

-- Mihin minun vielä pitäisi kyetä? huudahti Jouni vihan kyyneleet
silmissä. -- Jalkani on pilalla ja vapauteni riistetty! Mitä pahaa
olen tehnyt, kun näin minua vainootte... juuri kuin metsän petoa?

Hän kiristeli hampaitaan epätoivoisena.

-- Eihän asia tule enää sen paremmaksi, lohdutteli Pekka. -- Ethän
itseäsi nälyttämällä mitään voita. --. Olehan nyt järkevä ja syö!

-- Olisi paljon parempi, jos irroittaisit jalkani, ähkyi Jouni. -- Ne
ovat aivan turtuneet.

Pekka meni nuotiolle.

-- Jouni haluaisi saada jalkansa irti, puhui hän neuvottomana
Sirmalle.

-- No, päästä sitten, sanoi tämä. -- Mihinkäpä menee yhdellä
jalalla...

Hän huomasi eväät Pekan kädessä ja kysyi:

-- Eikö ruvennut syömään?

-- Ei vielä, mutta ehkäpä saan taivutetuksi... Hän palasi rantaan ja
irroitti Jounin jalat.

-- Syöhän nyt ja heitä kiukku pois! sanoi hän, jättäen eväät Jounin
eteen ja nousi törmälle.

Hetken kuluttua Jouni otti lihakappaleen ja ryhtyi sitä verkalleen
pureksimaan. Miehet huomasivat sen ja Pekka virkkoi:

-- Kelpasipa äijälle...

-- Kyllä nälkä opettaa, hymähti herra Olaus.

Aterioitiin ääneti. Omituinen, painostava tunne valtasi miehet.
Siihen sekaantui jonkinlaista sääliä, jota nämä karut erämaan
ihmiset harvoin tunsivat. Heidät oli luonto karaissut koviksi, ja
herkkämielisyys oli heille vierasta. Mutta nyt, kun he näkivät Jounin
kalpeana istuvan venheessä ja sanaton murhe kasvoillaan kalvavan
kovaa lihakappaletta, ailahteli sääli heidän povessaan. Jounin
olennossa oli jotakin niin liikuttavan surullista, joka ei ollut
vaikuttamatta heihin. He söivät mietteisiinsä vaipuneina, tuijotellen
alakuloisina tuleen.

-- Krunk, krunk! kuului heidän päänsä päältä.

Korppi lensi yli siivet levällään.

Miehiä puistatti. Korppi, paholaisen lintu! Mikä sen tänne manasi? Se
oli paha enne...

Samassa kuului Jounin käheä nauru venheestä. Hän oli viskannut
lavanpuolikkaan menemään ja istui pää painuksissa.

-- Mitä se julmettu nauraa? kuiskasi Pekka, katsahtaen papin olkapään
yli Jounia.

-- Tiesi jo, mitä miettinee, murahti Tuomas. Ja yks' kaks' oli
säälintunne haihtunut ja mielen valtasi taikauskoinen pelko, joka sai
heidän tuntonsa äkkiä kovenemaan.

-- Kuka tietää noidan metkut? Pthyi! sylkäsi Aapo.

Eväät korjattiin pois ja miehet kävelivät venheille. Päivä oli jo
sivuuttanut puolivälin, mutta matkaa ei ollutkaan enää jäljellä kuin
peninkulman verran. Hyvin siis ehdittäisiin kirkolle.

Miehet seisoivat venheissä sauvoimet käsissä valmiina työntämään
rannasta, kun samassa Pekka huomautti:

-- Meidän venheemme on liiaksi lastissa. Pelkään, että
Liinakurkkiossa täyttää.

Täytyi ruveta sovittelemaan, ja lopputulokseksi tuli, että Antti sai
siirtyä Tuomaan venheeseen.

-- Työntäkää ulos! komensi Sirma.

Venheet läksivät liikkeelle ja lipuivat virtaan. Edessäpäin
pauhasi Liinakurkkio. Miehet soutelit verkalleen, ja virta kävi
kiinteämmäksi, niellen joka hetki yhä ahnaammin alaspäin.

Jo oltiin kosken niskassa. Jyrkkänä kuin mäki syöksyi veden paljous
eteenpäin ahtaassa väylässään. Kuohut hyppelivät venheen ympärillä
ja alempana kiehui koski valkoisena vaahtona. Oli kuin olisivat
liinapäiset vedenneidot siellä karkeloineet hurjassa sekamelskassa.

Vauhti kiihtyi kiihtymistään, ja rannat vilahtelivat sivu. Joentörmät
vapisivat veden pauhinasta, joka kasvoi joka hetki, kuta syvemmälle
koskeen tultiin. Tähän saakka olivat miehet soutaneet kaikin voimin,
jotta vältettäisiin kosken niskassa piileksivät vaaralliset kivet.
Nyt oli niiden ohi onnellisesti päästy, ja valtava väylä oli avoimena
edessä.

-- Airot pois! hihkaisi Pekka leimuavin silmin ja hänen
laskumies-verensä ourusivat kilpaa kosken hurjan pauhinan kanssa.

Venhe kiiti huimaavaa vauhtia. Kuohupääaallot nyökkäsivät vain
hyvästiksi ja pärskäyttivät vaahtoa perämiehen silmille. Takimainen
venhe seurasi kiinteästi perässä, ja tyrskyjen välistä vilahtelivat
Tulinkisuvannon Tuomaan järeät kasvot, kun hän alustaan, ohjasi.
Kosken alla kävi vaahtoharjaisten laineiden leikki hurjana, ja
jymisten syöksyi pauhaava virta alapuolella olevaan suvantoon.

Pekka seisoi jämeränä venheen perässä, ja hänen kasvoillaan kuvastui
erämaan lapsen välitön riemu, jota se tuntee joka kerta, kun joutuu
luonnon kanssa kamppailuun ja huomaa voittavansa. Nuo muuten niin
vakavat kasvot olivat nyt mitä eloisimmat. Niissä kuvastui herkästi,
yksityiskohtia myöten jokainen sielun liike, jonka aiheutti kiitävän
venheen ohjaaminen myllertävien kuohujen läpi. Käsi painoi jäntevästi
melaa, joka oli vaulalla kiinnitetty venheen laitaan, ja koko se
voima, joka tarvittiin melan käänteeseen, tuli näkyviin silmien
kipunoissa ja poskille karahtaneessa punassa. Suupieli venähti äkeään
juomuun, ja kulmat rutistuivat kurttuun. -- Ja kun ahdas paikka oli
sivuutettu, seestyi muoto, ja jykeville kasvoille lehahti iloinen
hymy, joka vaikutti kuin auringon pilkahdus pilven lomasta.

Yht'äkkiä kalpenivat Pekan kasvot, ja hän painautti pontevasti melaa.
Kosken alla muodosti vesi korkean aallonharjan, joka uhkaavana vyöryi
joen keskijuoksua kohden. Se oli tuttu aalto Pekalle, ja hän tiesi,
ettei sen kanssa ollut leikkimistä. Hän mittasi katseellaan venheen
ja tuon vaarallisen aallon välimatkan ja huomasi, että vauhti oli
saatava lisääntymään, jos mieli aaltoa välttää.

-- Aapo, ota airot! karjaisi hän ja koetti saada venhettä leikkaamaan
viistoon virran poikki.

Aapo totteli paikalla, mutta komento oli tullut hetkistä liian
myöhään. Venhe liukui panimoilleen tuhoisan aallon sivuitse
ottaakseen vastaan koko sen mahtavan harjan syleilyn. Aalto pyyhkäisi
sen yli kokasta perään saakka, ja raskaassa lastissa oleva alus
täyttyi silmänräpäyksessä.

-- Nyt tuli tuho! huudahti Pekka, ja hänen miehekäs äänensä värähti.
Perässä laskevasta venheestä kuului huutoja, ja samassa kun se
pyyhälsi ohi, kääntyi Pekan venhe poikkipuolin, ja virta löi sen
kumoon.

Kuului kauhea hätähuuto. Tuomas laski rantaan niin nopeasti kuin
saattoi, raastoi lastin ja Jounin maalle ja hyppäsi venheeseen
kumppaninaan Antti.

Pekan venhe pyörähteli virrassa. Sen lasti oli joutunut veden
saaliiksi, ja se soljui hiljalleen suvantoon, josta kuului kuoleman
kanssa taistelevien miesten epätoivoinen huuto:

-- Aa-utta-kaaa!

Antti kiskoi voimainsa takaa, ja Tuomas ohjasi suoraan hukkuvia
kohti. Tuokiossa he olivat Sirman lähettyvillä.

-- Ojenna sauvoin! karjaisi Tuomas.

Antti sieppasi sauvoimen ja kurkoitti sen papille, joka tarttui
siihen koko tarmollaan. Ei kulunut monta sekuntia, ennen kuin herra
Olaus oli saatu ylös.

Jonkun matkan päässä taisteli Aapo, kuoleman kalventaessa jo kasvoja.
Silmät seisoivat jäykkinä, lasimaisina, ja kuin kuolevan korahdukset
kuuluivat hänen hätähuutonsa:

-- A-ut-ta-kaa!

Miehet soutivat hänen luokseen ja aivan viime hetkessä, jolloin Aapo
jo oli vaipumaisillaan, sai Antti kiinni hänen tukastaan. Yhdessä
Tuomaan kanssa he vetivät puolipökertyneen miehen venheeseen.

-- Nyt Pekan luo! huudahti Tuomas.

Keskellä suvantoa näkyi Pekan pää vedenpinnan yläpuolella, ja Antti
ponnisti hammasta purren.

Mutta välimatka oli liian pitkä ja Pekan voimat olivat jo uupuneet.
Pää painahti veden alle, kohosi vielä kerran ja hävisi sitten
kokonaan.

Kun venhe ehti paikalle, ei näkynyt enää mitään. Muutamia vesikuplia
kohosi pinnalle, ja sitten oli kaikki hiljaista.

-- Sinne meni mies, sanoi Tuomas ja hänen karhea äänensä värähti. --
Liian myöhään tulimme...

Seurasi synkkä äänettömyys, jonka katkaisi Sirman vaikeroiva ääni:

-- Voi, Pekka, Pekka, monivuotinen kumppani! Näinkö piti sinun käydä?

Otettiin kiinni papin ajelehtiva venhe ja soudettiin rantaan. Siellä
tehtiin tuli, jonka ääressä miehet saattoivat kuivata vaatteitaan.

Pitkään aikaan ei puhuttu mitään. Onnettomuus oli herpaissut miehet.
Vihdoin virkkoi Antti:

-- Kun ei koko tapaus vain olisi tuon aikaansaama, sanoi hän
matalalla äänellä osoittaen pienen matkan päässä makaavaa Jounia.

Toiset havahtuivat, ja kaikkien kasvoille virisi epäluulo. He olivat
ajatelleet samaa.

-- Kun ei olisikin...

Keskustelu muuttui kuiskailuksi, ja herra Olaus virkahti:

-- Mutta mitenkä se olisi mahdollista?

Hän oli ajatellut aivan samaa, vaikka ei tahtonutkaan sitä tunnustaa.

-- Tiesi vain, mutta noita, Jumala varjele, pystyy kaikkeen.

-- Tokkohan nyt...?

-- Ei ole takaamista... Tuomas puistautti epäillen päätään.

Keskustelu katkesi. Mutta jokainen pohti yhä samaa asiaa. Ja
vähitellen vakaantui epäluulo uskoksi, jota ei mikään saanut
järkkymään.

-- Kun ajattelee, että Pekka, vanha koskimies, hukkuu tässä, melkein
kotinsa kynnyksellä, koskessa, jota on lukemattomia kertoja laskenut,
niin...

Tuomas ei lopettanut lausettaan, ja jokainen ymmärsi, mitä hän
tarkoitti.

       *       *       *       *       *

Alakuloisina soutivat miehet, kun venheet taas parin tunnin kuluttua
työnnettiin vesille. Ei virkattu monta sanaa. Pekan äkkinäinen
kuolema kammitsi kielet.

Suvannon alapäässä kellui jotakin mustaa veden pinnalla. Tuomas
huomasi sen ensimmäisenä ja huusi papin venheeseen:

-- Tuolla ajelehtii jotakin. Soudetaanpa katsomaan.

Soudettiin.

Kun päästiin paikalle, huomattiin kelluva esine viinanassakaksi, joka
oli ollut herra Olauksen venheessä.

-- Katso vain! Tänne saakka kulkenut... ja aivan ehyt! huudahti
Tuomas, ja painunut mieliala virkosi hetkiseksi.

-- Ei tarvitse herr' Vuolevin aivan tyhjänä tulla kotiin... yritti
joku, mutta säikähti samassa omaa puhettansa ja vaikeni. Eikä kukaan
jatkanut keskustelua, vaan äänettömyyden vallitessa soudettiin
eteenpäin.

Viimeiset kosket laskettiin onnellisesti. Ei ollut enää jäljellä
muuta kuin lyhyt, mutta jyrkkä Vikkuri. Kun se oli tultu alas,
päästiin suvannolle, jonka oikealla rannalla sijaitsi Erkki Maunun
uudistalo.

Laskettiin rantaan ja noustiin verkkaan taloon. Jouni jätettiin
venheeseen Antin vartioimana.

Pieneen, puolen kyynärän korkuiseen ikkuna-aukkoon ilmestyi uteliaina
tirkisteleviä lasten päitä toinen toisensa jälkeen.

Miehet astuivat pirttiin. Lapset pujahtivat piiloon, mikä minnekin.
Erkki-vanhus veisteli viikatteen vartta, ja Juhani tervasi pieksuja
lieden ääressä. Paksu savukerros leijaili laessa, ja sen läpi kuulsi
päivänvalo himmeänä avonaisesta reppanasta. Savukerroksen alapuolella
surisi sääskiparvi inisten yksitoikkoista säveltään. Vanha,
ryppykasvoinen muori kyykötti sauvaansa nojaten peräseinällä olevan
lavitsansängyn reunalla, ja nuori, noin kolmenkymmenen ikäinen nainen
tuuditti katto-orresta matalalla riippuvaa komsiota. Se oli Pekan
vaimo Kustaava.

-- Hyvää iltaa! lausui herra Olaus ja ääni vavahti. Erkki-vanhus
nousi kättelemään.

-- Terve, terve! Nytkö se herr' Vuolevi jo palaa? Emme odottaneet
näin varhain... Ja meiltä kun on vielä heinäkin keskessä. Vasta eilen
pääsimme Suomen puolen niityistä...

Sirman sydäntä kirveli. Mistä hän saisi rohkeuden surullisen
uutisensa kertomiseen?

-- Ja papilla on mukana useampia miehiä. Mihinkäs meidän Pekka on
jäänyt, kun ei palaakaan papin matkassa? puheli Erkki työntäen
viikatteensa kiukaan taakse. Siellä hän huomasi uteliaita, pyöreitä
silmiä ja lisäsi leikkisästi:

-- Vai sinne ne vekarat taas ovat paenneet! Tulkaa esiin pappia
tervehtimään!

Herra Olaus pyyhkäisi otsaansa ja katseli surullisena vuoroin Erkkiä,
vuoroin naista komsion ääressä, ja hänen sydäntänsä kaihersi.

-- Sellaisia metsäläisiä! nauroi Erkki lapsia, jotka pysyivät visusti
kiukaan takana. -- Kirmaavat piiloon heti, kun vieras tulee...

Hän sytytti piippunsa ja istahti penkille.

-- Taisikin meidän Pekka jäädä vielä Ruijaan? virkkoi hän. --
Kustaava täällä on ikävöinyt ja odottanut, vaikka minä olen kokenut
selittää, ettei paluuaika vielä ole käsissäkään... Vastahan ne
syyskuussa palaavat pyyntimiehet.

-- Eihän Pekalle lie vain mitään vahinkoa tapahtunut? kysäisi
Kustaava, siirtyen komsion luota lieden ääreen ja katsoen Sirmaa
suurilla, kirkkailla silmillään.

-- Kyllä... kyllähän sattui... vahinko, änkytti herra Olaus
kääntäen päänsä toisaanne. Hän ei saattanut katsoa nuoren vaimon
pelästyneisiin silmiin.

-- Vahinko...? Pekalle...? Minkälainen...?

-- Meiltä kaatui venhe Liinakurkkiossa ja Pekka -- hukkui.

Sydäntä särkevä parahdus pusertui vaimon rinnasta.

-- Voi, voi! Sitähän olen aina peljännyt, että onnettomuus vielä
tulee, vaikeroi hän käsiään väännellen. Voi lapsiparkoja, voi! Nyt te
olette jääneet isättömiksi!

Kustaava lyyhistyi penkille ja peitti käsillä kasvonsa. Kyyneleet
valuivat vuolaina hänen sormiensa lomitse ja tipahtelivat syliin.

Lapset olivat pelästyneinä hiipineet kiukaan takaa esiin ja
kerääntyneet äidin ympärille.

-- Jopa tuli vahinko! valitti Erkki ja hänen leukansa tutisi. -- Meni
mies parhaassa iässä...

Ja hän pyyhiskeli silmiään ryppyisellä kämmenseljällä.

Vanha muori oli noussut seisomaan. Nojaten sauvaansa hän katsoi
pienillä, tuikkivilla silmillään pappia, joka istui penkillä kalpein,
verettömin kasvoin. Ojentaen laihan kätensä Sirmaa kohti hän huusi
värisevällä äänellä, joka soi herra Olauksen korvissa kuin tuomion
pasuuna:

-- Johan minä olen aina sanonut, että papin retkillä se Pekka vielä
surmansa kohtaa! Kovin olet pahaonninen, herr' Vuolevi! Ja nyt on
ennustukseni täyttynyt!

Hän astui pari askelta eteenpäin ja jatkoi:

-- Kirottu ole sinä, pappi, joka riistit vanhalta äidiltä
pojan, vaimolta miehen ja lapsilta isän!... Ole kirottu...
kolminkertaisesti kirottu!

Erkki kavahti pystyyn ja talutti vaimonsa sänkyyn.

-- Älkää, herr' Vuolevi... pyyteli hän silmät kyynelissä. -- Muori
on ollut jo pitemmän aikaa heikko...

Mutta herra Olaus viittasi kädellään kuin torjuakseen Erkin
anteeksipyyntöjä. Hänen omassatunnossaan soi ääni, joka vakuutti,
että muori oli oikeassa. Syy oli hänen. Jos ei Jounia olisi ollut
matkassa, niin Pekka eläisi ja lapsilla olisi isä, vaimolla mies ja
äidillä poika...

Hän tunsi vaistomaisesti, että hänen velvollisuutensa olisi ollut
lohduttaa itkevää vaimoa, mutta häntä pidätti siitä syyllisyyden
tunto. Hänestä tuntui, kuin olisi lohdutus hänen huuliltaan ollut
pilkkaa.

Hän nousi ja astui sanaa virkkamatta ulos, ja Aapo seurasi häntä.
Tulinkisuvannon Tuomas soutumiehineen jäi taloon yöksi.

Rantaan tultuaan hän käski miehiä nostamaan Jounin omaan
venheeseensä. Sitten hän astui itse siihen ja viittasi Anttia
työntämään ulos.

Venhe läksi luisumaan myötävirtaa, ja herra Olaus katseli jääpää
taloa. Aurinko oli laskemassa ja heitti pitkin jokea kirkkaan
valojuovan, joka välkehti venheen vanavedessä. Mutta herra Olauksesta
näytti, kuin olisi sitä tuon tuostakin kaihtinut pitkä, musta varjo...




XIV


Pappilan pirtissä istuu Paulus-Jouni ovensuussa lattialla, avojaloin,
puoleksi makaavassa asennossa, kädet seljän taakse sidottuina.
Erkin Maunu piittaa haravia sivupenkillä, ja Maarita kehrää
karsinaloukossa. Kaarina-emäntä puuhailee takan luona illallista
valmistellen. Herra Olaus ei ole kotona. Hän on aamulla lähtenyt
Palojoensuun veljesten venheessä Suonttavaaraan ilmoittamaan
nimismiehelle Paulus-Jounin vangitsemisesta.

Kaarina nosti padan tulelta ja kaatoi siitä keitosta pahkakuppiin.
Ottaen hyllyltä puulusikan hän meni Jounin luo ja virkkoi lempeästi:

-- Ehkä syömme nyt, Jouni, muutoin tulee liian pitkä rupeama
eilisillasta saakka.

Jouni katsoi häneen silmissä uhma, joka näytti pohjattomalta. Hän ei
vastannut mitään.

-- Ehkäpä Maunu irroittaa siteet siksi aikaa kuin Jouni syö, virkkoi
Kaarina Maunun puoleen kääntyen.

Maunu laski haravan penkille ja irroitti vangin kädet.

-- Kas niin, sanoi Kaarina-emäntä hymyillen suopeasti. -- Nyt saattaa
Jouni syödä... Syöhän nyt, ennen kuin jäähtyy... Katsomme sitten
kipeää jalkaa ja korjaamme käärettä.

Jouni loi Kaarinaan omituisen katseen. Se kertoi syvästä, verisestä
loukkauksesta, jota ei voitu koskaan anteeksi antaa, mutta samalla
oli siinä selittämätöntä kummastuksen ja ihailun sekoitusta, jonka
aiheutti papin vaimon lempeä ystävällisyys.

Hän tarttui lusikkaan ja ryhtyi verkalleen syömään. Ensimmäiset
lusikalliset eivät tahtoneet mennä kurkusta alas. Oli kuin olisi
haavoitettu sisu pannut kaikin voimin vastaan tuota rakkaalla kädellä
tarjottua almua. Mutta vähitellen, kuta enemmän hän söi, solui keitto
kuin itsestään, eikä kestänyt pitkää aikaa, ennen kuin kuppi oli
tyhjä. Jouni laski sen viereensä lattialle ja käänsi päänsä seinään
päin.

-- Ehkä Jouni söisi lisää? kysyi Kaarina ottaen kupin lattialta.

Lyhyt päänpudistus vastaukseksi.

Kaarina iloitsi sydämessään, että oli saanut Jounin syömään. Kunpa
saisi hänet puhumaankin jonkun sanan. Tuo vuorokauden kestänyt
vaitiolo tuntui kovin painostavalta.

Maunu meni Jounin luo ja sanoi:

-- Pannaanpas kädet kiinni taas.

Jouni kohottautui sen verran, että Maunu saattoi sitoa kädet seljän
taakse, mutta ei muuttanut entistä asentoaan.

-- Jokohan me nyt katsomme nilkkaa, miten sen laita on? sanoi
Kaarina. -- Ehkäpä Maunu päästää vähän jalkoja irralleen.

Maunu päästi jalkanuorat, jotka olivat moninkerroin kierretyt
pohkeiden ympäri, ja Kaarina kääri housunlahetta vähän ylös. Nilkka
oli tavattomasti paisunut.

-- Ai, ai! Sehän on ajettunut yhä enemmän, sanoi hän silmät kosteina
ja äänessä valittava sävy. -- Mitäs me nyt teemme? Ei taida olla
muuta keinoa kuin panna siihen uudelleen kostea kääre.

Hän irroitti varovaisesti nilkan ympärille kierretyn rievun, joka oli
jo aivan kuivunut, kostutti sen ja asetti paikoilleen.

Jouni kohautti hermostuneesti olkapäitään, kun Kaarina rupesi
käärettä kiinni sitomaan.

-- Koskeeko pahoin? kysyi hän osaaottavasti.

-- Ei, vastasi Jouni, ja äänessä oli tyyni, melkein onnellinen sointu.

Kaarina tuli tästä niin hyvilleen, että kyyneleet pulpahtivat
silmiin. Se oli ensimmäinen sana, jonka Jouni lausui vuorokauden
kuluessa.

Hän veti siteen keveään solmuun ja kääri lahkeen alas.

-- Kas nyt, sanoi hän ja hymyili kyyneltensä lomasta. -- Toivotaan,
että se paranee pian.

Jouni loi häneen kiitollisen silmäyksen ja nyykäytti hiljaa päätään.

-- Kiitos! kuiskasi hän käheästi ja käänsi taas päänsä seinään päin.

Kaarina-emäntä söi palvelijainsa kanssa illallisen ja meni levolle.
Maarita vetäytyi aitan luhtiin ja paneutui myös maata. Maunu jäi
pirttiin vankia vartioimaan.

Hän piitti haravan toisensa jälkeen ja valvoi reippaasti, silmäten
tuontuostakin Jouniin, joka näytti nukkuneen. Pappilan ympäristössä
oli hiljaista. Ainoa ääni, mikä silloin tällöin kuului, oli
jänkälinnun yksinäinen, valittava piipitys pappilan takana olevalta
vuomaita.

Maunu sai haravat valmiiksi ja istahti penkille tupakoimaan. Kumma,
ettei herr' Vuolevia jo kuulunut, ihmetteli hän puhallellen savun
toisensa jälkeen. Ehkä ei ollut tavannut nimismiestä kotoa ja oli
lähettänyt häntä hakemaan. Aamulla aikaisin oli lähtenyt eikä vielä
ollut palannut.

Jouni liikahti hiljaa nurkassaan ja valitti unissaan... Kuka
olisi uskonut, että Jouni, joka oli ollut nimismiehen kanssa
Seitavuopiolla, makaisi tuossa parin viikon päästä, kädet ja jalat
köysissä. Merkillistä, että herr' Vuolevin piti sattuakin juuri
parhaaseen aikaan Ruijasta palaamaan... Ja ihmeellistä, että veli
Pekan piti tälle matkalle hukkua... ja sellaiseen paikkaan kuin
Liinakurkkio, jonka oli monet monituiset kerrat laskenut... Tuo
onnettomuus oli varmaan salaperäisessä yhteydessä Jounin kanssa...
Maunu oli vakuutettu, että noita oli koettanut kostaa herr'
Vuoleville loihtimalla hänen venheensä veden valtaan. Mutta hän oli
onnistunut vain osaksi: Pekka, suuren perheen isä oli mennyt... Papin
olivat omat taikansa pelastaneet...

Oli hiiskumattoman hiljaista. Maunu eroitti selvään Jounin
epätasaisen hengityksen... Se oli katkonaista ja kuulosti
tuskalliselta... Häntä pakkasi pelottamaan. Mitä jos tulisi
manalaisia pirttiin ja kävisivät hänen kimppuunsa...? Sydän löi
kovasti, ja hän kuunteli korvat hörössä.

... Eikö eteisessä hiipinyt joku...? Kuului heikko risahdus, ja Maunu
säpsähti. Mikä se oli...? Hän jännitti kuuloaan: taas risahdus...
Mitä kummaa se oli... Maunu astui keskelle huonetta ja huomasi
samassa, että kekäleinä riutuvat puut risahtelivat takassa.

Häntä nauratti. Kaikkea piti aikamiehen ajatellakin! Mikäs hätä
tässä! Jouni nukkui nurkassaan, ja ovet olivat salvassa... Mikäs
tässä... papin talossa...

Maunu henkäisi rauhallisesti ja tunsi veriensä tyyntyvän. Hän
lisäsi puuta takkaan, sytytti piippunsa ja meni karsinanpuoleisen
ikkunan ääreen. Siinä oli heti talon takana Niittyvuoma, pappilan
lehmilaidun. Ulompana häämötti metsänranta tummana, pimeänä kehyksenä.

Maunua rupesi raukaisemaan ja hän haukotteli pitkään. Aamulla piti
lähteä Mannajärven rantoja niittämään, joen toiselle puolen...
Nimismies, koranus, vei kuin veikin Puhalluksen, ja sen sijaan oli
nyt saatu kurpoa tehdä vetisiä jänkätilkkuja sieltä täältä...

Hän haukotteli syvään. Joko tässä nyt nukuttamaa: kesken yön?
ajatteli hän siirtyen joenpuoleiseen ikkunaan. Siellä riippuivat
verkot navetan päässä. Hän eroitti ne valkeista tuohikopista, jotka
kuumottivat öisen hämyt läpi. Ei oltu joudettu kalastamaankaan, kun
oli heinän teko vienyt kaiken ajan...

... Mikä siellä aitan portailla liikkui? Maunu teroitti katsettaan.
Jokin elävä se oli... mikä sitten lie ollut eihän vain kärppä...?
Nyt hypähti se maahan ja pyöri siinä hetkisen... hypähti taas aitan
portaille ja katosi porrasten toiselle puolen... Tuolla se tuli taas
esiin portaiden takaa ja hypähteli pihanurmella... asettui sitten
istumaan keskelle pihaa ja -- naukui... Kas, kissahan se...! Miksikä
olivat jättäneet mirrin ulos...?

Maunu ajatteli lähteä päästämään kissaa sisälle, mutta pelkäsi
herättävänsä Jounin... Antaapa mirrin olla... lämminhän on yö...

Häntä raukaisi tavattomasti. Silmät pyrkivät väkistenkin painumaan
kiinni. Penkki viekoitteli kovin makeasti, mutta hän voitti
kiusauksen. Nosti vain toisen jalkansa sille ja nojasi mukavasti
ikkunanpielustaan.

-- -- --

Jouni heräsi siihen, että jalkaa särki. Hän kohautti yläruumistaan ja
tunsi samassa, kuinka jokin kireä ja karkea puristi ranteita, saaden
aikaan kirvelevää kipua. Missä hän oli? Hän silmäsi ympärilleen.
Haravia oli rivissä uuninkupeella... yksi, kaksi, kolme... kuusi
haravaa... Penkin vieressä lattialla oli piippu, ja mies nukkui
ikkunanpieltä vasten.

Jounin uniset aivot selvisivät vähän. Hänhän makasi pappilan
pirtissä... Tuossa oli peräseinän ikkunan edessä pöytä, jolle hän
Pyhän Andreaan aamuna oli laskenut kirkkaan hopeataalerin... Nyt
siinä oli pienoinen pahkakuppi... Eikö hän ollut illalla siitä
syönyt...? Olipa varmaan... ja Kaarina-emäntä oli sen ojentanut
hänelle... lempeä, suloinen Kaarina...

Mikä hänen nilkkaansa vaivasi? Sellainen kuumeinen, kipeä pakotus,
joka ulottui kylkeen saakka...

Yht'äkkiä hän muisti kaiken: hän makasi pappilan pirtissä vankina,
herr' Vuolevin vankina. Kireän puristuksen ranteissa aiheutti nuora,
jonka Maunu oli illalla sitonut liian tiukkaan. Nilkassa poltteleva
kipu johtui jalan nyrjähtämisestä pakomatkalla leväisen jängän yli.

Hän kohottautui istumaan. Aurinko paistoi karsinanpuoleisesta
ikkunasta ja valaisi maitohyllyn peräseinällä. Maunu nukkui
joenpuoleisen ikkunan ääressä, ja hänen päänsä oli painunut rinnalle.

Päätyikkunasta näkyivät etäisyydessä siintävät tunturit, joiden
huippuja aamuaurinko nyt valaisi. Jouni tunsi hivuttavaa kaipuuta
rinnassaan... Siellä nukkuivat lappalaiskodat laaksojen kätköissä,
ja porolaumat lepäsivät tunturien rinteillä... Ja hän oli täällä,
ahtaassa, kuumassa pirtissä... vihollisensa vankina...

Hän nosti sidotuita käsiään selkää pitkin ja väänteli niitä
tuskissaan. Nuora kiristi ranteita armottomasti, ja hänen kasvonsa
vääntyivät kivusta. Kunpa voisi saada kädet irti! Silloin hän olisi
vapaa!

Hän painoi toista kättä alaspäin pitäessään toista ylhäällä... ja
kas -- se solahti hieman. Hän painoi voimainsa takaa... se solui
vielä alemmas. Mutta kuta enemmän hän painoi, sitä kipeämmin koski
toiseen ranteeseen. Hän veti käden ylös ja tunsi, kuinka kiristys
toisessa lakkasi. Väänneltyään kättä vielä jonkin aikaa hän huomasi
ilokseen, että silmukka isoni. Se antoi siis perään! Vielä voimakas
kierto, joka nostatti kyyneleet silmiin, ja -- toinen käsi oli irti.
Pian oli toinenkin vapaana, ja sitten seurasi jalkojen vuoro.

Mutta kipeään jalkaan koski tavattomasti, kun hän vähänkin sitä
liikautti. Sääriä ei kärsinyt ollenkaan koukistaa, ja tuntui aivan
mahdottomalta päästä käsiksi nuoraan, joka kiristi pohkeita. Mutta
hän puri hampaat yhteen ja veti jalat koukkuun kivusta huolimatta.
Nyt hän ulottui nuoraan ja kehi sen muutamassa hetkessä auki. Tavaton
voimainponnistus oli kuitenkin uuvuttanut hänet niin, että hänen
täytyi laskeutua pitkälleen.

Nyt hän oli vapaa, ja ensimmäinen ajatus oli päästä pirtistä ulos
niin pian kuin mahdollista. Hän kohottautui jälleen ja yritti terveen
jalan avulla nousta seisomaan. Se oli tuskallista ja kysyi suuria
ponnistuksia, mutta se onnistui kuitenkin.

Samassa kun hän oli päässyt pystyyn, liikahti Maunu penkillään.
Jounin sydän lakkasi melkein sykkimästä. Mutta Maunu oli liikahtanut
vain unissaan ja näytti nukkuvan yhtä sikeästi.

Jouni nojasi kipeään jalkaansa ja yritti päästä uunin kupeelle. Hänen
tarkoituksensa oli saada käteensä harava voidakseen sen varassa
paremmin kulkea. Vaivalloisesti hän pääsikin haravarivin luo, mutta
kurkottaessaan ottamaan laitimmaista, hän tuli sysänneeksi sitä, ja
koko haravarivi kaatui kolisten lattiaan.

Siihen meluun havahtui Maunu ja kavahti pystyyn. Jounin silmissä
musteni maailma, mutta hän tointui pian. Nähdessään vartijansa
valveilla heräsi hänen sydämessään kaikki koettu kärsimys, ja hän sai
epätoivoisen voimat. Siepaten nurkasta puolitekoisen kirvesvarren,
hän kolhaisi sillä Maunua päähän, ennen kuin tämä ehti oikein tointua.

Maunu kaatui koristen lattiaan.

Jouni läähätti raskaasti. Voimainponnistus oli ollut liian suuri
hänen nälän heikontamalle ruumiilleen. Sitä paitsi tuotti pieninkin
kipeään jalkaan nojaaminen mitä ankarimpia tuskia. Päätä huimasi ja
silmiä hämärsi. Mutta karsinaikkunaan yhä kirkkaammin kimmeltävä
aamuauringon loiste herätti hänen turtuneet aistinsa täyteen
toimintaan. Hän hengitti syvään sieraimet levällään ja kuunteli.
Pirtin viereisestä kamarista kuului heikkoa voihkinaa. Kaarina-emäntä
oli siis herännyt.

Hän otti lattialta haravan ja nilkutti sen avulla Maunun luo,
joka makasi tiedottomana. Koston raivottaret temmelsivät hänen
sydämessään, kun hän katseli pyörtynyttä vihollistaan. Mikä estäisi
häntä nyt ainiaaksi vapautumasta papin uskollisesta apulaisesta?
Ikkunan vieressä seinällä riippui puukko. Hän kurottautui sitä
ottamaan, mutta hätkähti samassa viereisestä huoneesta kuuluvaa
valittavaa ääntä.

"Kaarina!" jysähti hänen mieleensä ja käsi painui alas. Hän näki
papinemännän suuret, lempeänsiniset silmät ja kuuli hänen sointuvan
äänensä: "Nyt me syömme vähän!"

Hän otti seinältä poronhihnan ja kumartui Maunun puoleen, joka
osoitti jo toipumisen merkkejä. Nopeasti hän sitoi tämän kädet ja
jalat hihnalla lujasti kiinni. Saatuaan Maunun sidotuksi hän suuntasi
vaivalloisen kulkunsa viereistä huonetta kohti. Hän avasi oven ja
astui sisään.

Suloisen hivelevä hajuheinän tuoksu lehahti häntä vastaan heti
ovessa, ja huoneen täytti vieno, väreilevä valo, joka virtasi sisään
vaaleiden ikkunaverhojen läpi. Pienellä pöydällä ikkunan edessä oli
kukkia ja tuolilla sen vieressä vaatteita.

Jouni pysähtyi oven suuhun ja hengitti syvään.

Peräseinällä olevasta vuoteesta tuijottivat häntä vastaan kalpeat,
säikähtyneet kasvot. Niiden ilme oli hätääntynyt, äärimmilleen
hätääntynyt, ja suurten silmien avuton katse oli kauhua täynnä. Se
vaikutti Jouniin omituisen herpaisevasti.

-- Jouni! kuiskasi vapiseva ääni, jossa värähteli kuoleman pelko. --
Miksi tulet tänne? Tahdotko tappaa minut? Voi, Jouni... sääli minua!

Jouni hymyili, ja lämmin veri virtasi hänen sydämeensä.

-- Tappaako? sanoi hän äänessä omituisen verhottu sävy. -- Älä
pelkää, Kaarina, en tee sinulle mitään pahaa.

Mutta Kaarina oli sellaisen kauhun vallassa, ettei käsittänyt Jounin
sanoja.

-- Minä olen ollut sinulle hyvä, Jouni... Olen auttanut sinua...
voitko tehdä minulle pahaa? puhui hän hätäisesti ja katseli Jounia
mieletön pelko silmissään.

-- En tee sinulle mitään! Kuuletko? Tulin vain katsomaan ja
puhelemaan hiukan... Olen päässyt vapaaksi, niinkuin näet, ja nyt
lähden tieheni.

Kaarina hengitti syvään ja näytti vähän tointuvan.

-- Aiotko paeta, Jouni? kysyi hän viattomasti. -- Niin, pakene,
pakene vain.

-- Toivotko minun pääsevän pakoon? kysyi Jouni, ontuen lähemmäksi
vuodetta. -- Mutta mitä pappi sanoo?

-- Pakene vain, Jouni, pakene heti!... Mene aivan paikalla, ennen
kuin herra Olaus tulee!... Kuuletko, hän voi tulla millä hetkellä
hyvänsä!...

-- Sinä toivot minun pakenevan, Kaarina? Jouni istahti sängyn
laidalle. -- Sinä toivot minun pelastuvan papin käsistä, niinkö?

-- Niin, niin! Mene heti, ennenkuin hän tulee kotiin!

Jounin kalpeita, miellyttäviä kasvoja kirkasti valoisa hymy.
Ruskeiden silmien loistava katse lämpeni, pehmeni. Oli jotakin
ylevän kaunista tuossa nuoressa lappalaisessa, jonka valjulla,
korkealla otsalla leikki uudinten raosta pilkistävä auringonsäde.
Kaarina katseli häntä ihmeissään, ja pelko häipyi vähitellen hänen
sydämestään. Jounin kasvoissa ei ollut mitään pelkoa herättävää.
Niiden avuton onnen ilme vaikutti päinvastoin rauhoittavasti.

-- Kaarina! sanoi Jouni, ja hänen kasvonsa punertuivat äkkiä, ja
silmiin syttyi outo, kuuma hehku. -- Kaarina, minä en voi selittää
itselleni, miksi en voi sinua vihata, vaikka olet papin vaimo.
Sinä olet voittanut sydämeni. Rinnassani on kummallinen tunteiden
sekoitus. Minä vihaan pappia koko sielustani enkä näkisi mitään niin
mielelläni kuin hänen tuhonsa, mutta sinua en voi vihata, vaikka
pakotankin itseäni siihen -- välistä. Niinkuin nytkin: yksi ääni
povessani sanoo: "kosta nyt!", mutta toinen kieltää.

Kaarina veti kätensä peitteen alle ja vapisi. Sydän miltei lakkasi
sykkimästä, ja hän tuijotti kauhistuneena Jouniin, jonka lämmin
katse hyväili häntä. Hän tunsi vaistomaisesti suuren vaaran uhkaavan
itseään, ja koko hänen naisellisuutensa heräsi torjumaan sitä ajoissa.

-- Miksi noin puhut ja pahoitat mieleni? kysyi hän -- niin tyynesti
kuin saattoi. -- Tahtooko Jouni kostaa minulle, joka olen aina ollut
Jounille vain hyvä ja lempeä?

-- Tahtoisin! vastasi Jouni ja katsoi Kaarinaa vakavasti silmiin. --
Silloin olisi kostoni ehyt, jos voisin kostaa papille sinun kauttasi.
Mutta en voi! Se on heikkouteni. Ja nyt kun en enää voi täydellä
sydämellä kostaa, niin täytyy sinun saada pappi jättämään minut
rauhaan.

Jounin katse oli totinen, melkein synkkä.

-- Vannotko sen?

Kaarina yritti vastata, mutta samassa kuului pirtistä kolinaa, ja
ääni huusi:

-- Kaarina!

Jouni säpsähti ja katsahti kysyvästi Kaarinaan: Oliko se pappi?

-- Se on Maunu! sanoi Kaarina hätääntyen. -- Mitä olet hänelle tehnyt?

Jounin katse sai äkkiä villin ilmein, ja hänen suunsa vääristyi
raivosta.

-- Maunulle? Aioin tappaa hänet, mutta en tehnyt sitä -- sinun
vuoksesi. -- Katso, siinä taas uusi todistus heikkoudestani! Jos et
olisi ollut hyvä minulle, olisin empimättä surmannut hänet.

Jouni viittasi päällään pirttiin käsin ja hänen äänensä oli melkein
soimaava.

-- Siinä teit kauniisti, Jouni, puhui Kaarina hellästi kuin lapselle
ja jatkoi epätoivoisella rohkeudella:

-- Ja nyt, Jouni, jos panet arvoa siihen, mitä sinulle olen tehnyt,
niin lähdet heti ja säilytät vapautesi. Muutoin saavuttaa herra Olaus
sinut ja silloin...

Hän ei uskaltanut lopettaa lausettaan nähdessään Jounin kiihtyneet
kasvot.

-- Mitä voi herra Olaus minulle? huudahti hän leimuavin silmin. --
Minä voin tappaa hänet milloin hyvänsä?

-- Sitä ei Jouni tee...

-- Miksi en tekisi?

-- Jouni ei ole julma... Hänen sydämensä on jalo ja ylevä... Hän ei
tahdo verta vuodattaa.

Jounin raivo tyyntyi vähän ja hän katsoi Kaarinaan väkinäisesti
hymyillen.

-- Tunnetko sinä Paulus-Jounin sydämen?

-- Tunnen, tunnen kyllä! Kaarina puhui lämmöllä ja vakuuttavasti. --
Jouni ei ole alhainen. Jouni ei sillä tavalla kostaisi.

-- Mutta pappi ei anna minulle rauhaa! Mitä voin lopuksi muuta tehdä
--? Vaikka se ei olisikaan paras kosto hänelle...

-- Herra Olaus jättää sinut rauhaan, sanoi Kaarina ja katsoi Jounia
vakavasti silmiin. -- Minä lupaan tehdä kaikkeni taivuttaakseni hänet
siihen. Mutta luovu sinä pakanuudestasi ja taivu. Olet väärässä.

Jounin kasvoja valaisi hetkellinen tyytyväisyys.

-- Se on hyvä, että lupaat, vaikka et ole tähän saakka mitään voinut.
Kerran ennen jo lupasit... Mutta nyt en luota enää lupaukseen. Sinun
tulee vannoa se!

-- Minä vannon! huudahti Kaarina ja kylmä hiki kohosi hänen
otsalleen. -- Vannon kaiken nimessä, mikä minulle on pyhää! Kaikkeni
teen... polvillani rukoilen... ja uskon, että herra Olaus on
jättävä sinut rauhaan.

-- Hyvä! Minä luotan siihen ja lähden. Kiitos kaikesta hyvästä, mitä
olet minulle tehnyt! Jää terveeksi!

Jouni astui ovelle, mutta pysähtyi vielä.

-- Maunua et saa laskea vapaaksi heti. Lupaatko sen? kysyi hän.

-- Lupaan kyllä! Mene vain rauhassa.

Jouni loi häneen pitkän, surullisen katseen ja poistui.

Kaarina kuuli hänen sanovan jotakin Maunulle ja nauravan
pilkallisesti. Sitten avattiin ovi, ja hän kuuli, kuinka eteisen
lattia rasahteli harvakseen. Ulko-ovi vetäistiin auki ja painettiin
kiinni. Vielä häipyviä, laahustavia askeleita ulkoa ja sitten oli
kaikki taas hiljaista.

Mutta nyt kun Jouni oli mennyt, valtasi Kaarinan selittämätön kauhu.
Se hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin ahdistava painajainen, uhaten
tyrmistyttää hänet siihen paikkaan. Sydän kutistui kokoon, ja kädet
puristautuivat kiinni kuin turvaa etsien. Huone tuntui pyörivän hänen
silmissään. Hän kyyristäytyi vavisten peitteen alle, ja koko äskeinen
kohtaus kulki kuin kamala uni hänen silmäinsä ohitse. Kuinka saattoi
hän olla niin tyyni ja keskustella niin rauhallisesti...? Mitä hän
olisi tehnyt, jos Jouni olisi yrittänyt väkivaltaa...? Hyvä Jumala,
hyvä Jumala! hoki hän mielettömässä tuskassa.

Pirtistä kuului ähkymistä ja kolinaa. Siellä joku potki ja kiemurteli
lattialla. Kuulosti aivan kuin olisi kaksi miestä painiskellut
keskenään. Oliko Jouni palannut kostoaan täyttämään?

Hän kuunteli vapisevin sydämin. Ähkymistä ja potkimaa jatkui. Kuului
voimakkaita kolahduksia, tukahutettua äännähtelyä ja natinaa, kuin
olisi jotakin pingoitettu lujaan. Sitten läähättävää hengitystä ja
kaikki hiljeni.

-- Kaarina-emäntä! Tulkaa laskemaan minut irti! huusi käheä ääni.

Hyvä Jumala! Sehän oli Maunu, joka oli sidottuna... varmaankin
lattialla.

Kaarina hypähti sängystä.

-- Odota! huusi hän temmaten tuolilta vaatteensa. -- Minä tulen heti!

Hän ryhtyi nopeasti pukeutumaan, mutta samassa hän muisti, että Jouni
oli kieltänyt häntä laskemasta Maunua vapaaksi. Hyvä Jumala! Mitä
tehdä?

Hän vaipui tuolille istumaan kädessään paulakenkä ja kuunteli. Ulkoa
ei kuulunut mitään epäiltävää. Jouni oli jo saattanut päästä hyvän
matkan päähän. Mutta hänellähän oli kipeä jalka. Voi hyvä Jumala!
Mitä tästä lopuksi tulikaan?

-- Eikö Kaarina-emäntä joudu jo?

Kaarina havahtui mietteistään ja pisti kengän sukkelaan jalkaansa.

-- Odotahan nyt, minä tulen aivan heti! huusi hän vastaan ja
tirkisti uudinten raosta ulos. Aurinko oli jo korkealla ja valaisi
kirkkaasti Niittyvuoman, jossa heinäsaurat seisoivat totisina,
tuulen leyhytellessä pielien päihin tarttuneita heinätupsuja. Ketään
ei näkynyt vuomalla paremmin kuin metsänreunassakaan. Aamuauringon
valaisema luonto oli hiljainen ja rauhallinen.

Hän pujotteli ylleen viimeiset vaatekappaleet, solmisi tukkansa
sykerölle ja astui pirttiin sykkivin sydämin.

Maunu makasi keskellä lattiaa, jonne hän oli kieritellyt itsensä
saadakseen siteet paremmin irtaantumaan. Mutta se ei ollut
onnistunut; siksi hyvin oli Jouni työnsä tehnyt.

-- Päästäkääpä irti käteni, että pääsen vähän väljemmälle, sanoi hän
synkkänä. -- Se ruoja on köyttänyt minut niin lujaan, etten pääse
hievahtamaankaan.

Kaarina silmäsi joenpuoleiseen ikkunaan, mutta ei nähnyt ketään.
Rannasta olivat molemmat venheet poissa, mutta vastakkaisella
rannallakaan ei niitä näkynyt. Hänelle selvisi Jounin juoni ja hän
arvasi hänen päässeen turvaan.

Hän päästi Maunun vapaaksi. Tämä hyppäsi pystyyn, tempaisi pyssyn
seinältä ja riensi ulos.

-- Nyt lähetän luodin hänen lävitseen, kun vain näkösälle saan! huusi
hän mennessään. -- Nyt kostetaan veljen kuolema!

Kaarina juoksi hänen jälkeensä ja huusi:

-- Turha vaiva, Maunu! Hän on varmaankin jo kaukana täältä!

Mutta Maunu ei kuunnellut, vaan riensi vihurina rantaan. Kaarina
kuuli hänen siellä sadattelevan ja näki hänen juoksevan rantaa pitkin
jokea alaspäin.

Hetken kuluttua palasi Maunu hikisenä ja hengästyneenä.

-- Se koranus on vienyt meiltä molemmat venheet, sanoi hän pyyhkien
hikeä otsaltaan. -- Toinen oli tarttunut kivelle keskelle jokea
tuonne alemmas, ja toisella viiletti Jouni kaukana koskessa. Häntä
on turha enää perästä ajaa. Hän voi nousta maalle missä hyvänsä ja
työntää venheen jokeen, ja silloin häntä on mahdoton löytää.

-- Viisaspa oli, sanoi Kaarina, joka henkeä pidättäen oli kuunnellut
Maunun kertomusta. -- Työnsi toisenkin venheen vesille, jottei
päästäisi takaa-ajamaan. -- Voisiko sitä saada pois kiveltä?

-- En tiedä... vaikeaa se on, mutta täytyy koettaa. Voi taitamaton!
Kylläpä tämä oli koko onnettomuus. Ja minun syyni kokonaan... Mitä
sanoo herr' Vuolevi, kun niin huonosti vartioitsin? Voi taitamaton!

-- Minkäpä sille?... Mennyt on mennyt... koetti Kaarina lohduttaa.

-- Niinpä se on, mutta sittenkin tahtoo pääni mennä sekaisin, kun
ajattelen, että se oli minun syyni. Voi minua viheliäistä tomppelia,
kun en ollut huolekkaampi. Milläs me nyt niityllekin... kun ei ole
venhettä? Voi taitamaton!...

Ja Maunun suurissa, harmaissa silmissä kuvastui avuttomuus ja
epätoivo.




XV


Kauppias Eerik Kvaenangenin tuvassa Lyngenvuonon pohjukassa kävi
iloinen elämä. Avonaisesta ikkunasta, joka oli vuonolle päin,
kuului kovaäänistä puhetta, vuoroin ruotsiksi, vuoroin norjaksi.
Kajahtipa väliin selvä suomalainen sanakin, jota säestyksenä seurasi
juopuneen äänellä laulettu lapinkielinen joiunpätkä. Toisin vuoroin
rämähti käheä ääni nauruun, joka muuttui juopuneelle omituiseksi
kukerrukseksi. Siitä ei taas tuntunut loppua tulevankaan. Loppu tuli
kuitenkin sellaisena hetkenä, jolloin sitä vähimmin osasi odottaa,
ja sen ilmoitti voimakas nyrkin paukahdus pöytään. Tätä äkkinäistä
naurun katkeamista seurasi taas sekavaa turinaa, josta eroitti vain
harvan yksityisen sanan.

Ikkunan ääressä istui kaksi miestä ryypiskelemässä. Toinen oli
lyhytrakenteinen ja tanakka, yllä lapintakki ja jalassa lappalaisen
tavalliset kesäjalkineet, paulaiset vuotakengät. Toinen oli pitkä
ja laiha, kuluneessa nukkavierutakissa ja polvihousuissa. Jalassa
hänellä oli messinkisolkiset kengät. Tukka oli epäjärjestyksessä ja
paidanrinnus auki.

Molempien kasvoilla pohotti kuumeinen puna, seurauksena ahkerasta
ryypiskelemisestä. Lapintakin omistaja oli vanha tuttavamme Olaus
Sirma, ja hänen toverinsa Lyngenin nimismies Rolf Jenssen.

Kauppamies hoi! huusi Sirma ja kolkutti tyhjällä tuopilla pöydän
laitaan.

Viereisestä huoneesta tuli ystävällisen näköinen, hymyilevä vanhus,
nahkaesiliina edessä. Hän astui reippaasti pöydän luo, silmäsi
veitikkamaisesti molempia juomatovereita ja kysyi kohteliaasti:

-- Mitä suvaitsette?

-- Eikö ukko Kvaenangen näe, että tämä on aivan tyhjä? sanoi Sirma
ja käänsi tuopin kauppiasta kohti. -- Aivan tyhjä! lisäsi hän silmää
iskien.

-- Vieläkö herra pastori tahtoo? Se nousee ehkä liiaksi tänne?

Kauppias taputti leikkisästi Sirmaa päähän.

-- Ann' nousta vain! Ei aina olla Norjassa! Vai luuletko, ettei
minulla ole millä maksaa? Enontekiön kappalaisella on rahaa! Näetkös?

Sirma löi kirkkaan taalerin pöytään.

-- No, no, kyllä minä uskon, mutta ajattelin vain. Mutta saman
tekevä, kyllä minä noudan.

Kauppias otti tuopin ja toi sen hetken kuluttua täynnä kuohuvaa
olutta.

-- Eikö minulle enää viinaa uskota? ärjäisi Sirma löi nyrkkiä
pöytään. -- Mitä hävyttömyyttä tämä on Jenssen, kuinka voit sallia...?

-- Jaa, jaa, vastasi puhuteltu ja heilutteli päätään.

-- Minä tahdon viinaa, oikeaa lajia! Pois oluet! Sirma heitti tuopin
lattialle.

-- Istu rauhassa! Mitäs siinä teutaroit? koetti nimismies häntä
rauhoittaa.

Kauppias otti tuopin lattialta ja suuttui. Hän astui pöydän luo ja
sanoi tiukasti:

-- Jollei pastori lupaa olla hiljaa, niin minä en anna pisaraakaan
enää!

-- Minä lupaan... anteeksi! Sinä olet kelpo ukko... Minä pidän
sinusta...

Sirma nousi ja yritti syleillä kauppiasta, mutta tämä vetäytyi
taaksepäin eikä ollut huomaavinaan hänen tarkoitustaan.

Viinaa tuotiin pöytään. Sirma tarttui lasiin ja vei sen huulilleen.

-- Prosit, Jenssen!... Tämä on hyvää!... Norjan viinaa! -- Prosit,
prosit!

-- Kuulehan, Jenssen, virkkoi Sirma tuokion kuluttua. -- Minulla
on huono toveri siellä kotikirkolla... ymmärrättekö? Nimismies,
tarkoitan... Martinpoika. Suuri lurjus koko mies. Meillä on ollut
käräjäjuttu heinämaista ja minä voitin... komeasti... Tahtoi viedä
minulta niittyni... ajattelepas!... Suuri lurjus... heittiö!...

-- Älä, älä! Ole siivolla! Ukko Kvaenangen ajaa meidät muutoin ulos.

-- Anteeksi, aloitti Sirma hiljaisella, melkein kuiskaavalla äänellä.
-- Mutta minä en saata sietää sitä ketunnaamaista Martinpoikaa! Se
puolustaa noitia ja velhoja, vaikka virka toista vaatisi...

-- Kuule, miten kävi sen sinun noitasi, sen Paulus-Jounin? On
kuulunut tännekin jotakin.

-- Älä kysy. Se on ruma juttu... Kuule, maistetaan, niin minä
kerron...

Lasit kohosivat taas.

-- Se on ruma juttu... Ajattelepas... otimme miehen kiinni muutamana
päivänä viime kesänä... Oli juuri palannut muutamasta pirullisesta
ilveilystään... uhrijuhlasta... katsopas. Olin parast'aikaa
syömässä kodassa, kun Tulinkisuvannon Tuomas... tiedäthän... tulee
ja sanoo, että Jouni on naapurinamme viereisessä kodassa... Sanoo
tyynesti vain... niinkuin se olisi aivan jokapäiväinen asia...
Minä ulos... kuin pyssyn suusta... ja miehet perässä... Siellä
viilettää jo noita pakoon, niin että takin helmat lepattavat... Me
perässä... hiivatin hamppua, Jenssen! Noita loikkaa vetistä jänkää
poikki, niin että vesi pärskähtelee... Meille nousee tie pystyyn...
Ei kukaan uskalla jängälle, vaikka minä manaan ja noidun... Sellaisia
nahjuksia, Jensen!... Mutta kohtalo tuli meille avuksi... Tuiskis!
Siellä makaa mies silmällään jängässä eikä pääse ylös... Silloin
me ympäri kiertämään... ja niskaan!... Jalka oli nyrjähtänyt
sijoiltaan... peijakas! Otimme kiinni ja toimme kirkolle sidottuna
... käsistä ja jaloista...

-- No, mitenkäs sitten?... Teiltähän hukkui mieskin sillä matkalla?

-- Niin... Erkin Pekka... Täytti venheen muutamassa koskessa...
ja sinne meni mies... Vanha muori... Erkin äiti... kirosi minut
syvimpään helvettiin... Niinkuin se olisi ollut minun syyni...
Sanopas, Jenssen oliko se minun syyni?

-- Mitenkä se sinun...?

-- Sitähän minäkin! Olen koko talven... houkka itseäni soimannut...
mutta se on ollut turhaa vaivaa! Minkä minä sille...?

Hän vaikeni ja tuijotti edessään olevaan lasiin, puistellen päätään
omille mietteilleen.

Nimismies pitkästyi hänen vaitioloonsa ja kysyi:

-- No, mitenkä kävi sen Jounin sitten?

Sirma havahtui ja katsoi nimismiestä tuikeasti silmiin.

-- Niin, kuule, Maunu, sen vietävä, päästi miehen irti. Jouni
pelotteli muijan pahanpäiväiseksi... Kovin oli peljästynyt hyvä,
ettei surmannut... Kun minä palasin Suonttavaarasta, oli noita poissa
-- paennut... Ei löydetty mistään... Piti läheltä, etten lyönyt
Maunua halolla kalloon... Niin suututti... suututti armottomasti!

Nimismies räjähti nauramaan.

-- Olipa se soma juttu, hah-hah! Vai pakoon pääsi? Katsos vain...
viekkaannäköinen se onkin. Olen monesti markkinoilla nähnyt.

-- Niin on... Mutta kerran vielä hänet käsitän! Kuule, Jenssen, minä
käsitän hänet, ja silloin hän ei pääse pakoon!

Hän huojui tuolillaan, puiden pöydän yli nyrkkiä nimismiehelle.

-- Uskon, uskon, vakuutteli tämä. -- Mutta tiedätkö, että hän on
täällä tätä nykyä?

-- Paulus-Jouni!?

-- Hänpä juuri. Näin eilen lastauspaikalla, ja niin kanteli
jauhosäkkiä kuin mies... Vankka se onkin.

Sirman käsi painui pöydälle, ja juopunut katse näytti hetkeksi
selviävän.

-- Voi herja! ärjäisi hän ja tuijotti hirmuisesti nimismieheen. --
Jenssen, kuule, sinun pitää auttaa minua, lisäsi hän hiljemmin. --
Kuule, lupaatko?... Otamme kiinni -- sinun avullasi. Minä vien
miehen kotia ja toimitan voudille.

-- Ei siitä tule mitään. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän ei
ole täällä pahaa tehnyt.

-- Vai ei ole, hm! Mutta kuule, Jenssen, minulla on häntä vastaan.
Hän on noita, ja minun tehtävänäni on panettaa hänet kiinni.
Ymmärrätkö?

-- Kyllä, kyllä, mutta...

-- Kuule, Jenssen, minä vihaan sitä miestä, vihaan sydämeni pohjasta!
Tiedätkö, oli pelotellut vaimoni, Kaarinan, puolikuoliaaksi...
Oli vannonut, että tämä koettaisi vaikuttaa minuun, jotten häntä,
Jounia, enempää vainoisi... Siitä asti on eukko rukoillut, että
antaisin herjan olla... Mutta minä, Jenssen, olen kuuro sellaisille
rukouksille, kuuro... kokonaan!... Aivan kokonaan!

Hän iski nyrkkiä pöytään, niin että lasit hypähtivät kohoksi, ja
retkahti raskaasti taaksepäin. Vähän ajan kuluttua hän rupesi
samealla äänellä laulamaan:

    -- Paulus-Jouni,
    stuorra noaidde,
    voiaa naa-naa...
    Buoidest tshoarbälest adda
    heijus nävo...[27]

Hän ojentausi jälleen vaivalloisesti ja katseli toveriaan kuin
ei olisi tätä oikein tuntenut. Silmiään haristellen hän tuijotti
nimismieheen ja soperteli kuiskaten:

-- Jenssen, kuule, olenko minä juovuksissa?

Nimismies katseli häntä ihmeissään. Mitähän se nyt mietti?
Juovuksissako? Hän tarkkasi Sirmaa tuimasti ja tajuttuaan, että hänen
tuli lausua arvostelu toisesta, hän ojentihe ja vastasi varmasti:

-- Niinkuin sika!

-- S-sika? Se tuli kimeällä äänellä. -- Jaahah! Kyllä tunnen sinut,
sinä vanha kettu... sinä kruunun myyrä!... Mutta enpä tuosta suutu.
-- Tiedätkö, Jenssen, miksi minä juon?

Se lausuttiin virallisesti, pää kallellaan.

Siinä oli nimismiehelle uusi pulma. Mitähän hän nyt vastaisi?
Vanhastaan hän tiesi, ettei Sirmaa tuolla päällä ollessa ollut hyvä
suututtaa. Hän katsoi parhaaksi olla vaiti.

-- Ahaa! lausui Sirma ja iski Jenssenille silmää. -- Sinun järkesi
kohtasi ylimenemättömän paikan. Tiedätkö, miksi minä juon? -- Juu,
minä osoitan mieltäni... demonstreeraan... konsistoriumia vastaan.

Jenssenin hikiset kasvot osoittivat täydellistä käsittämättömyyttä.

-- Katsopas, Jenssen, ne Hernösandin herrat kirjoittavat minulle
aina niin karskisti ja komentavasti... En muka saisi mennä Ruijaan,
vaan tulisi minun kyyhöttää Lätäs-enon suussa, niinkuin munkin
luostarissa... Mutta minäpä haluan nähdä maailmaa, Jenssen... ja minä
tulen siis tänne... Ja kuta enemmän minua kielletään, sitä äkäisempi
olen lähtemään... Minä olen siinä kohden niinkuin kovapäinen poro:
kuta enemmän sitä pidätät, sitä tuimemmin se tolvaa... Nyt viime
keväänä kirjotti Anzenius... se lihava lallus... että Ruijanmatkoista
oli tehtävä loppu... Ja sekö minua kiukutti! Donnerjeeveli! Kiukutti
niin, että kolmantena päivänä läksin! Ei muuta kuin raito kuntoon...
ja ann' mennä vain, niin että korvissa soi! -- Nyt ovat porot
meikäläisten tokassa, ja syksyllä vien raidon takaisin... täynnä
tavaraa... Lähetin sanan Jukkasjärven papille, että saa tulla
tullaamaan, jos haluttaa... Kuule, Jenssen, kumpi on suurempi synti:
sekö, että pappi myy... vai se, että hän juo?

-- Riippuu siitä, mitä pappi myy.

-- No viinaa, totisesti!

-- Katsopas... riippuu siitä, mitä pappi juo.

-- Ätsh! No viinaa tietysti! Älä sinä rupea viisastelemaan... Kyllä
minä... katsopas, Jenssen, Jukkasjärven pappi myy viinaa... ja minä
taas juon... pääasiallisesti juon... Kumpi on parempi?

-- Molemmilla on hyvät puolensa.

-- Äläst!... Jukkasjärven pappi turmelee muita ja hyödyttää
itseään... mutta minä taas turmelen itseäni... ja hyödytän muita...
Ukko Kvaenangen esimerkiksi hyötyy minun kustannuksellani... Kumpi on
parempi? Ratkaisepas se kysymys, Jenssen!

-- Se on yhtä pitkä kuin leveäkin, ymmärtääkseni.

-- Äläst! Ei tässä skolastiikkaa... Mutta, katsopas, Jenssen -- hän
pyyhkäisi otsaansa kuin kootakseen hajanaisia ajatuksiaan -- jos
puhuisivat koreasti ja pitäisivät miehenä... niin minä _olisin_ mies!
Ja jos kohtelisivat pappina, niin olisin myös _pappi_ Mutta nyt
kaikki pitävät minua renttuna... ja minä olen silloin _renttu! Qvod
erät demonstrandum!_

Nyrkki paukahti taas pöytään, entistä kovemmin.

-- Älä hiidessä! Meille tulee vielä kaunis lähtö täältä, kun ukko
Kvaenangen lopulta suuttuu.

-- No, no, älähän huoli... Lauletaanpas vähän! Hei, Jenssen,
pistetäänpäs lauluksi! Ei noita joutavia renkutuksia... vaan oikea
kunnon laulu!

Ja odottamatta sen enempää toverinsa suostumusta tahi kieltoa hän
rupesi laulamaan:

    -- Nyt paistaa päivä kirkas
    jo Orrajärvelle.
    Ah, latvaan kuusen jospa
    mä voisin kiivetä,
    ja nähdä saisin järven tuon,
    niin, järven tuon, --
    ah, Orrajärven tuon!

Kun kauppias Kvaenangen puolta tuntia myöhemmin tuli tupaan, nukkui
Sirma pöytää vasten, tyhjä lasi edessään. Nimismies oli mennyt.
Kauppias näki hänen hoipertelevan pitkin kylän tietä ja tapailevan
kiinni pikkupoikia, jotka ilakoivat hänen ympärillään. Vuonolta
kuului heleä-äänistä laulua. Kauppias kuunteli. Naapuritalon tytöt
siellä soutelivat. Ulkoa remahti pikku poikain nauru: "Eläköön setä
Jenssen!" ja sitten kuului nimismiehen käheä komento: "Hiljaa,
pojat!" Kauppias silmäsi pöydän ääressä nukkuvaa miestä ja meni ulos
mutisten itsekseen:

-- Ihminen on heikko... niin kovin heikko...




XVI


Oli kulunut kohta kolme vuotta herra Olauksen viimeisestä
Ruijan-matkasta. Talvet olivat olleet ankaroita lappalaisille. Huonon
kaivoksen vuoksi oli poroja sadoittain kuollut joka vuosi, ja siitä
oli katkeruus vain yhä kasvanut uutta uskoa kohtaan, jonka arveltiin
onnettomuudet aiheuttaneen. Yhä vastahakoisemmin tulivat lappalaiset
kirkolle, ja vaikka pari vuotta sitten suurta joukkoa oli sakotettu
jumalanpalvelusten laiminlyömisestä, ei se ollut isosti auttanut.
Lappalaiset maksoivat sakkonsa, istuivat jalkapuussa ja palasivat
takaisin tuntureilleen, tullakseen seuraavana vuonna jälleen sakkoja
saamaan ja jalkapuussa istumaan. Paulus-Jounia vain ei ollut
markkinapaikalla näkynyt, sen jälkeen kun hän kuusi vuotta takaperin
oli ollut oikeudessa noituudesta syytettynä. Silloin tuomitut sakot
hän oli maksanut, mutta jalkapuuhun ei herra Olaus ollut häntä
saanut kaikista ponnistuksistaan huolimatta. Mies piili talvisin
tuntureilla, milloin Ruotsin milloin Suomen puolella, oleskeli kesät
Ruijassa, eikä herra Olaus ollut häntä nähnyt, sen jälkeen kun Jouni
oli ollut pappilassa vankina, neljä vuotta takaperin. Mutta sanomia
hänestä oli kuulunut joka vuosi, viimeksi viime markkina-aikana. --
Jossakin pohjoistuntureilla oli taas viime syksynä pidetty suuria
uhrijuhlia. Jouni oli ollut niitä johtamassa. Nyt oli luvattu
palkinto Jounin päästä. Herra Olaus oli ilmoittanut asiasta kuninkaan
voudille, ja tämä oli lähettänyt kuuluisen, jossa luvattiin 150
markkaa hopeassa sille, joka toisi Jounin kirkolle joko elävänä tahi
kuolleena.

Oli ilta huhtikuun lopulla, ja laskevan auringon viimeiset säteet
heittivät navetan ja päärakennuksen välisestä aukeamasta punertavan
juovan pappilan pihalle, josta rusottava kinos heijasti valon
päätykamarin ikkunaan kuin paremmin valaistakseen niitä papereita,
joiden yli kumartuneena herra Olaus istui.

Hänen edessään oli avattuna piispa Gezeliuksen "Lasten paras tavara",
ja hän lueskeli parastaikaa tiheään kirjoitettua paperilehtistä,
verraten sitä kirjaan. Hän oli kirjoittanut koko päivän ja saanut
työnsä päätökseen. Siinä oli nyt Gezeliuksen kirjan lapinkielinen
käännös valmiina pöydällä hajallaan olevissa paperiliuskoissa.

Hän kokosi lehdet ja selaili niitä harvakseen. Sydänalassa sykähteli
niin omituisesti, kun hän silloin tällöin pysähtyi tarkkaamaan
jotakin yksityistä lausetta, joka lapinkielisessä asussaan tuntui
kovin ujolta ja epävarmalta alkutekstiin verrattuna. Siinä oli hänen
yksinäisten hetkiensä työn tulos kaikessa vaatimattomuudessaan.

Monenlaisia ajatuksia tuli herra Olauksen mieleen. Hän muisti
katkeruudella konsistoriumin osoittamaa epäluottamusta ja kylmyyttä.
Hänen mieleensä johtuivat seurakuntalaisten kovat tuomiot ja
arvostelut. -- Mitä näki konsistoriumi hänessä? Ainoastaan
uppiniskaisen ja tottelemattoman _kappalaisen_, jota piti uhkauksilla
ja varoituksilla alituisesti kurissa pitää, ja mitä näkivät
seurakuntalaiset hänessä? Yksinomaan riidanhaluisen, kovasydämisen
ja juopon papin, jota kaikki pelkäsivät, mutta ei kukaan rakastanut,
papin, joka hoiti suuremmalla innolla kauppaansa kuin seurakuntaansa,
ja iloitsi enemmän viinaryypystä kuin syntisen kääntymisestä. Ja
_kuitenkin_ hän oli pitänyt huolta lappalaisten ajallisesta ja
iankaikkisesta menestyksestä opettaessaan heille kristinuskon
totuutta ja neuvoessaan tietä ainoan, oikean Jumalan luo. Tätä hän
oli harrastanut niiden kahdentoista vuoden kuluessa, jotka hän
täällä oli ollut. Ja nyt viimeksi tämän käännöstyön kautta... Kuinka
pintapuolinen olikaan ihmisten arvostelu! Maailma kuuli vain sen
iloisen laulun, jolla liiallisen markkinailon valtaama sydän joskus
tulkitsi tunteitaan, ja laski tarkkaan ne ryypyt, jotka väsynyt mies
jonakin lauantai-iltana otti ystävällisen kauppiaan tuvassa meren
rannassa... Sellainen oli maailma, kova ja rakkaudeton.

Herra Olaus laski käsikirjoituksensa pöydälle ja huokasi syvään.
Elämä tuntui kovin raskaalta taas...

Hän pisti paperikimpun pöytälaatikkoon. Ei nähnyt lukea enää,
sillä hämärä hiipi yhä rohkeammin matalaikkunaiseen huoneeseen, ja
väsymyskin alkoi jo vaivata monituntisen yhtämittaisen istumisen
jälkeen. Hän oikaisi selkäänsä ja katseli ulos. Etelän taivas tummui
tummumistaan, ja iltatähti rupesi välkehtimään joen vastakkaisella
rannalla olevan jängän yllä. Hämärä laskeutui yhä tihenevänä harsona
joelle, käärien vastarannan risukot epäselvään vaippaansa.

Huoneessa oli jo melkein pimeä. Herra Olaus haukotteli syvään ja
ojensi jalkansa suoriksi pöydän alle. Väsytti kelpo lailla. Hän
odottelikin vain Kaarinan illalliskutsua päästäkseen sitten levolle.

Ulkoa kuului askeleita. Kylmännyt lumi ratisi niin somasti jalan
alla. Hän kuulosti. Kukahan näin myöhällä vielä pappilaan?...
Askeleet lähenivät. Ne tuntuivat tulevan markkinapaikalta päin. Nyt
pysähtyivät ne ulko-oven eteen, joka heti sen jälkeen temmattiin
auki, ja sitten kuului hiipimistä eteisessä.

Hän ei malttanut odottaa kauempaa, vaan hyppäsi tuoliltaan ja työnsi
oven auki.

Kuka siellä? kysyi hän tiukasti. Minä se vain, herr' Vuolevi, kuului
hiljainen vastaus, ja huoneeseen astui pienoinen mies, jolla, sen
verran kuin hämärässä saattoi nähdä, näytti olevan tärkeää asiaa,
päättäen hänen salaperäisestä käytöksestään.

-- Mitä, sinäkö se olet, suntio? nauroi Sirma. -- Minä luulin siellä
varkaiden liikkuvan... Mitä sinä nyt näin myöhällä hiiviskelet?

Suntio katseli ympärilleen kuin tarkaten, olisiko huoneessa muita, ja
suhahti merkitsevästi:

-- Nyt se on satimessa. Jos herr' Vuolevi haluaa, niin tänä yönä se
on kiinni ja raudoissa.

-- Kuka? Ketä tarkoitat?

-- Paulus-Jouni! Eikö herr' Vuolevi haluaisi saada häntä kiinni? Minä
tiedän, missä hän on tavattavissa.

Suntion silmäkulmassa välähti veitikka, ja suu vetäytyi
itsetyytyväiseen hymyyn.

-- Paulus-Jouni! Varmaankin nimismiehessä!

-- Siellä on ollut. On käynyt vain, koska ajoi sieltä päin, selitti
suntio hätäisenä. -- Kirkkotörmää nousi ylös ja niin sakariston
päitse metsään. Trolli, ajattelin minä, nyt olet kiikissä! Ja niin
sivakat jalkaan ja perään katsomaan, minnepäin miehen keino... ja
aivan oikein... Aslak Omman kodalle tietysti, kuten arvasin. -- Ja
siellä hän nyt on yötä ihan varmaan.

Suntio oli puhunut melkein yhteen hengenvetoon, ja herra Olaus oli
kuunnellut jännittyneenä.

-- Jos hän on yötä Omman kodalla, on hän käsissämme ennen aamua!
huudahti hän lyöden suntiota olkapäälle.

-- Mutta oletko varma?

-- Ihan varma! Siksi kauas seurasin jälkeä, ja se ei voinut viedä
muualle kuin Aslakin kodalle.

Sirma riensi pirttiin. Kaarina kehräsi takan loisteessa, ja
palvelustyttö pesi pataa karsinaloukossa. Erkin Maunu istui pöydän
päässä halukkaana pistellen poskeensa vasta tulelta nostettuja
nauriita.

-- Maunu! huudahti Sirma reippaasti tälle. -- Nyt saat vähän
hauskempaa työtä kuin ranganveto, mutta sellaista, jossa ei kysytä
ainoastaan voimaa, vaan ennen kaikkea ketteryyttä.

-- No, minkähänlaista tuo olisi? virkkoi puhuteltu suu täynnä
naurista ja käänsi päätään vain puoleksi pappia kohti.

Herra Olaus hymyili miehen rauhallisuudelle. Hän tunsi monivuotisen
työmiehensä ja tiesi, että tuossa verkkaisennäköisessä miehessä oli
uskomatonta notkeutta, kun sitä kerran tarvittiin.

-- Minulla on vaarallinen otus pyydyksessä, virkkoi hän istuutuen
pöydän toiseen päähän. -- Syöhän nyt vankasti, niin lähdemme sitten
heti taipaleelle.

-- Oikeinko herr' Vuolevi tosissaan?

Luisevat, leveät kasvot katsoivat hämmästyneinä pappiin, ja harmajat
silmät seisoivat pyöreinä kuin renkaat.

Herra Olaus kuiskasi jotakin hänen korvaansa, josta oli seurauksena,
että nauriit saivat hetkeksi rauhan ja täyteinen suu jäi puoleksi
auki. Sitten kuului nopeaa tajuamista osoittava:

-- Ahaa! Vai sillä lailla!

-- Minä olen heti valmis, jatkoi hän ruveten pistelemään nauriita
tavallista kiireemmin. -- Mutta kuka lähtee kumppaniksi meille? Emme
kai me kahden?...

-- Suntio lähtee kolmanneksi.

-- Suntio, jänishousu, röhähti Maunu suu täynnä ruokaa. -- Pahoin
pelkään, ettei hänestä ole apua... Sellainen työ kysyy miestä, jatkoi
hän nielaisten panoksen.

Kaarinan rukki oli pysähtynyt, ja hän kuunteli neuvottomana miehensä
ja Maunun keskustelua.

-- Mihin nyt aiot, Olaus, yötä vasten? kysyi hän arasti.

-- Älähän huolehdi, Kaarina! Minulla on pieni virkamatka, joka ei
siedä lykkäystä.

-- Tottakai syöt ensin illallisen?

-- En malta nyt, sillä asia on tärkeä. Aamuksi viimeistään olemme
palanneet. -- Jouduhan sitten, Maunu, meillä on kiire.

Hän riensi ulos.

-- Mihin te nyt lähdette? kysyi Kaarina Maunulta Sirman mentyä.
Hänet oli vallannut levottomuus miehensä kiihtyneen käytöksen vuoksi.
Mitä kummaa nyt oli tekeillä?

-- Käymme vain tässä lähellä herr' Vuolevin kanssa vastasi Maunu ja
nousi pöydästä.

Hän otti poronvaljaat seinältä ja ryhtyi niitä järjestelemään.

-- Emännän ei pidä huolehtia. Pian me olemme takaisin...

-- Eikö sitä saata sanoa?

-- Miksipä ei. Käymme Paulus-Jounia katsomassa. Herr' Vuolevi
haluaisi häntä vähän niinkuin puhutella, ja nyt kuuluu olevan hyvä
tilaisuus, kun Jouni on tässä lähellä...

Kaarina riensi miehensä jälkeen. Hänen pitää koettaa estää tämä
matka. Jokin ääni hänen rinnassaan sanoi, ettei se ollut hyvän edellä.

Sirma tuli suntion kanssa häntä vastaan eteisessä, täysissä
matkatamineissa.

-- Älä lähde, Olaus, rukoili hän. -- Tiesi, mikä onnettomuus sinua
vielä kohtaa...

-- Joutavia, Kaarina! Mikä onnettomuus tässä nyt kohtaisi? Menehän
tupaan ja pane levolle. Pian me tulemme takaisin.

Ajokkaat seisoivat jo rahkeissa, ja miehet heittäytyivät ahkioihin.
Porot tempaisivat juoksuun ja karahuttivat mäkeä alas Niittyvuomalle.

-- Hyvästi! huusi herra Olaus ja heilautti kättään laskettaessaan
mäkeä alas. Kaarina katseli ajomiesten jälkeen. Maunu ajoi
etumaisena. Hänen ahkioonsa oli kollostettu liikaporo tyhjä
liistereki perässä. Sirma ajoi keskimmäisenä ja viimeisenä suntio.
Porot mennä viilettivät jo kaukana vuomalla. Ei kuulunut muuta kuin
ahkion yhä heikkenevä ratina jääriitassa olevaa hankea vasten.

Kaarina palasi takaisin, ja tuskallinen tunne täytti hänen mielensä.
Minkähänlainen oli seuraus tästä matkasta, kyseli hän itseltään ja
häntä puistatti.

Hän telkesi ulko-oven ja vetäytyi arkana pirttiin.

Sirma miehineen ajeli verestä ahkionjälkeä, joka mutkitteli yli
jänkien ja metsäsaarekkeiden. Oli lievä kylmänen ja ahkionjälki oli
käynyt ohueen jääriittaan. Porot mulkkasivat vuorotellen, sillä
lumenkuori leikkasi niiden jalkoja. Oli ajettu suunnilleen puolisen
peninkulmaa, kun Maunu pysäytti puhalluttaakseen ajokastaan.

-- Mitenkähän käynee tämän retken? äännähti suntio puoliääneen
ahkiostaan.

-- Joko olet ruvennut jänistämään? kysäisi Maunu. Sirma iski Maunulle
silmää ja virkahti leikkisästi:

-- Suntio muistaa entisiä kokemuksiaan ja häntä on ruvennut
peloittamaan. Mutta olehan huoleti. Ei voi Paulus-Jouni sinulle
mitään.

Suntio naurahti väkinäisesti. Häntä oli todella ruvennut
arveluttamaan tämä öinen matka ja hän katui, että oli ollenkaan
lähtenyt herr' Vuoleville asiasta kertomaan.

-- Enpä juuri pelkääkään, vastasi hän vältellen. -- Mutta muuten
tuntuu niin omituiselta tämä reissumme.

-- Tämä on ikimuistettava retki, sillä luulen, että tämän matkan
perästä loppuu viimeinkin Paulus-Jounin mahti, lausui Sirma
painokkaasti. -- Kaikki riippuu nyt ainoastaan siitä, onko lintu
pesässä.

-- Varmasti uskon olevan, sillä Jouni luulee sivuuttaneensa
kirkonkylän kenenkään näkemättä, vakuutti suntio.

-- Missä Aslakin kota on? Se on Tarpomavuoman laidassa, tästä noin
kolmen neljänneksen päässä.

-- Se on sitten vanhassa kevätpaikassa, yhtyi puheeseen Maunu. --
Mutta sitä on vaikea lähestyä, kun täytyy ajaa avonaisen vuoman yli.
Meidän tulee siinä tapauksessa kiertää vuoman oikeata laitaa.

-- Tehdään niin! -- Mutta meidän pitää nyt sopia menettelytavastamme.
Minun mielestäni on parasta, että Maunu hyökkää Jouniin käsiksi
ja pitelee häntä allaan, kunnes saamme hänet sidotuksi. Jos Aslak
ryhtyisi puolustamaan vierastaan, on suntion otettava hänet osalleen
ja minä olen varaväkenä.

-- Se sopii! Rohki minä Jounin hoidan, kun te vain muista huolen
pidätte, lausui Maunu vakavana. -- Minä muistan kyllä vanhan velan.

Matkaa jatkettiin. Pieniä jäkäläpalasia seurasi toinen toisensa
jälkeen. Siellä täällä törröttivät kevätauringon esiinhautomat
mättäät jo paljaina lumen alta kuin pitkätukkaiset miehenpäät,
muodostaen tummia täpliä muuten valkeaan jängän pintaan. Kaltioita
peittänyt lumivaippa oli sulanut pois, ja tuontuostakin saivat ajajat
tehdä pienen kaarroksen välttääkseen niiden mustalta pohottavia
kurimoita. Kulku kävi hitaasti, sillä sellaisissa paikoissa oli
varoen liikuttava.

Hetkisen mentyä tultiin joelle, joka oli vielä vahvan jääkuoren
peitossa. Se oli Lätäs-eno. Ahkionjälki kulki suorana viivana poikki
suvannon, ja miehet karahuttivat joelle, niin että jää kumisi.
Noustiin vastakkaiselle rannalle, jossa kasvoi kääkkyräistä petäjää,
viimeiset etuvartijat lähellä mäntypuun rajaa.

Maunu hopitti ajokastaan, ja porot suikkelehtivat puiden lomitse kuin
varjot. Silloin tällöin raapaisivat näiden sarvet alhaalla riippuvia
oksia, ja ahkiot kolahtelivat kantoihin ja puiden kylkiin. Perässä
kulkeva reki tartahti vähäväliä kiinni, ja se hidastutti hiukan
kulkua. Metsä loppui kuitenkin pian, ja avara vuoma aukeni eteen. Se
oli Tarpomavuoma, jonka toisessa laidassa kodan piti olla.

Oli suunnilleen puolenpäivän aika, ja hämyinen vuoma näytti
salaperäiseltä. Miehet lähtivät ajamaan pitkin sen reunaa, niin
hiljaa kuin mahdollista, kiertääkseen sen pohjoispäähän. Ajettuaan
jonkun matkaa he yht'äkkiä kohtasivat sakeaa koivurutoa kasvavan
vuomanlahdekkeen, joka pisti syvälle metsämaan kainaloon. Siitä piti
päästä poikki, jos mieli jatkaa vuoman kiertämistä. Maunu oli juuri
ajamaisillaan rutoon, kun hän äkkiä pysäytti ajokkaansa ja viittasi
varovasti kädellään.

Seisottiin.

-- Mikä hätänä? kysyi Sirma kuiskaten. -- Ettekö tunne savun hajua?
Luulen, ettei kota olekaan viimekeväisessä paikassa. On parasta,
että päästämme porot valjaista ja sidomme kiinni. Lähdemme sitten
hiipimään eteenpäin.

Sanottu ja tehty. Porot riisuttiin ja sidottiin kiinni. Maunu lähti
varovaisesti etenemään rutoa pitkin toisten seuratessa perässä.

Maunu asteli verkalleen ja taivutteli koivunoksia syrjään. Aivan
äänettömästi oli mahdotonta liikkua, sillä joka askeleella sohahti
riittainen hanki jalan upotessa siihen polvea myöten. Papin ja
suntion oli parempi kulkea, kun saivat astua valmiisiin jalanjälkiin.
Parinkymmenen askeleen perästä Maunu pysähtyi ja viittasi puiden
välistä häämöttävää mustaa esinettä. Siinä oli kota aivan rudon
laidassa, tuskin parin sadan askeleen päässä miehistä. Säkeniä
sinkoili reppanasta, ja sisällä palava tuli valaisi selvästi
mustuneet seipäät, jotka ristiinrastiin pistivät savureijästä ulos.
Kodasta kuului hiljaista puheen sorinaa. Siellä siis valvottiin vielä.

       *       *       *       *       *

Paulus-Jouni loikoili puoleksi istuallaan kodan perällä kädet pään
taakse pistettyinä ja haasteli Aslak Omman kanssa, joka istui
soikealla "kiisalla"[28] lähellä oviaukkoa. Molempien leukapielessä
savusi piippunysä, jota he ahkeraan imeskelivät. Toisella puolen
kotaa istui Inka, pää painuneena kaaripuuta vasten. Silmät olivat
kiinni ja tasainen hengitys ilmoitti hänen nukkuvan. Tulenliekki
valaisi hänen terveitä, kukkeita kasvojaan, ja povi aaltoili
rauhallisesti. Kädessä ollut puolitekoinen poronnahkakinnas, jota
hän äsken oli neulonut, oli luisunut maahan. Hänen vieressään
porontaljalla nukkui noin kolmivuotias poika. Toisen kengän paula
oli auennut, ja punainen hiippalakki oli painunut syvään pikku
miehen kasvoille. Aslak lisäsi puita nuotioon. Hän asetti jäätyneitä
koivukapaleita varovasti toistensa päälle ja katsoi, että latvapuolet
tulivat oviaukkoa kohti. Epähuomiossa joutui kuitenkin yksi
kappaleista päinvastaiseen asentoon, tyvi oveen päin. Jouni huomasi
sen ja lausui:

-- Korjaapas nuotiota.

Aslak silmäsi tulta ja huomasi erehdyksensä. Nopeasti hän käänsi
puun toista tietä, tyvipuolen kodan perää, posjoa, kohti ja virkahti
naurahtaen, katsahtaen nukkuvaan vaimoonsa:

-- Olipa siinä tulla vahinko!

Oltiin hetkinen vaiti ja vedeltiin savuja. Aslak mietti, tulisikohan
todella mitään, jos panisi puun väärinpäin nuotioon, vai ei...
Sanoivat vanhat tulevan... ihan varmaan... Sanoivat lapsen syntyvän
väärinpäin, jalat edellä...

-- Onkohan tuohon mitään taikaa, jos panisikin koivupökkylän toista
tietä tuleen? kysäisi hän kääntyen lynkäpäisillään Jounin puoleen.

-- Onkoko? -- Jouni kohottautui istumaan ja rupesi täyttämään
uudelleen piippuaan. -- On ihan varmaan! Minä olen kuullut
monta tapausta, jolloin lapsi on tullut väärinpäin maailmaan.
Riha-Pietin vaimo esimerkiksi hakkasi kerran Sarakan puita[29] ja
pani tahallaan koivukapaleen väärinpäin nuotioon. Mies korjasi sen
heti, mutta eukko oli kiukkuinen luonteeltaan ja käänsi vängälläkin
puun... "Katsotaanpas, ukkoseni, tuleeko siitä mitään", sanoi hän
sisuissaan... Ja mitekäs kävi?

Vaikka Pieti korjasikin puun paikalleen, niin onnettomuus tuli.
Parin päivän päästä vaimo synnytti ja poika tuli väärinpäin, jalat
edellä... Ja siinä vääntyi lapsen käsi niin, että on tänäkin päivänä
vielä vaivainen.

Vasemmalla kädellä ajaa Pietin-Lassi, niinkuin tiedät, oikealla ei
voi tehdä mitään...

-- Siitäkö tuo tuli, että äiti pani puun väärinpäin tuleen?

-- Siitä. Hän teki sen tahallaan, ja Sarakka ei sitä kärsinyt.
Erehdyksen hän kyllä antaa anteeksi, mutta teepäs tahallaan.

Aslakin täytyi myöntää, ettei sitä sopinut tahallaan tehdä.

-- Eivät ne haltiat suvaitse tottelemattomuutta, jatkoi Jouni
heittäytyen entiseen asentoonsa. -- Minä olen itse saanut sellaisen
kalliisti kerran maksaa. Tulin markkinoilta Lyngenistä muutamana
talvena ja väsynyt kun olin, päätin yöpyä lähelle Kalmuskursua. En
jaksanut kauemmas, vaikka olisin kuinka ponnistanut. Tein tulen ja
laskin porot hihna kaulassa syömään, kun paikalla oli hyvä jäkälikkö.
Siinä odotellessani keiton kiehumista torkahdin hetkeksi, ja
arvaapas, miten kävi...? Eteeni ilmestyi pieni, vanha mies, punainen
lakki päässä ja poikkinainen peskipuukko kädessä. Se oli staalo.
"Siirry pois tästä!" sanoi se. "Tämä on meidän asuinpaikkamme."
Heräsin ja katselin ympärilleni. Porot söivät rauhallisina vähän
matkan päässä. Niitä ei näyttänyt häiritsevän. Kun keitto juuri oli
kiehumassa, ajattelin, etten viitsi siirtyä ennen syöntiä. Luin vain
muutaman varaussanan ja pyysin haltioilta ruokarauhaa. Mutta mitäs
tapahtui?... Odotellessani lihan kypsymistä, nukahdin uudelleen, ja
heti ilmestyi sama äijä kuin ensi kerrallakin. Katsoen minuun syvässä
palavilla silmillään hän sanoi puukkoaan heilutellen: "Vai niin!
Sinä et näy tottelevankaan ensimmäistä käskyä. Katsopas, mitenkä nyt
käy!" Heräsin samassa ja näin, kuinka porot laukkasivat virmapäisinä
suoraan Kalmuskursua kohti... Läksin perään hiihtämään, mutta niiden
vauhti oli niin hurja, etten nähnyt kuin vilauksen... Tulin kursun
reunalle ja näin, että ainakin kaksi härkää oli syöksynyt alas....
Läksin hakemaan toisia, ja koko yön hiihdettyäni löysin ne aamulla
noin kolmen peninkulman päästä muutamalta vuomaita. Niistä oli kaksi
poissa ja minä tiesin, -- missä ne olivat: ne oli staalo korjannut
saaliikseen. Palasin nuotiopaikalleni takaisin, ja se oli näky,
joka kohtasi minua: Pata oli viskattu monen syllän päähän. Se maata
keuvotti kyljellään, ja keitto oli hävinnyt kuin ilmaan. Kuormat
olivat kumollaan, yksi siellä toinen täällä. -- Se oli staalon kosto.

Koirat, jotka tähän saakka olivat maanneet hiljaa, kuono etukäpäläin
varassa, nostivat äkkiä päätään kuin jotakin vainuten.

Jouni silmäsi niitä ja kuulosti:

-- Mikäs koiria vaivaa? Tuntuu kuin vainuaisivat jotakin, sanoi hän
katsahtaen hiukan levottomana Aslakkiin. -- Olin kuulevinani ahkion
ratinaa vuomaita päin...

Aslak pistäysi ulos ja palasi tuokion kuluttua.

-- En minä kuullut enkä nähnyt mitään, sanoi hän silmäten kysyvästi
Jounia.

-- Taisin sitten erehtyä... Tuli vain mieleeni, että olen liian
lähellä kirkkoa, ja siksi kai tuntui, kuin olisi joku ollut ajamassa
tänne päin...

Tuli taas hiljaisuus. Miehet polttelivat piippujaan ja mietiskelivät.
Jostakin etäältä kuului tunturipöllön huuto.

-- Niin, sinustahan on ollut kumma kuulutus kirkossa, virkkoi Aslak
havahtuen mietteistään ja lisäten puita nuotioon.

-- Mikä kuulutus?

Aslak katseli Jounia hämmästyksissään.

-- Etkö ole kuullut? No, sehän ihme! Vouti oli luvannut sinusta 150
markan palkinnon sille, joka tuo sinut kirkolle... joko elävänä tahi
kuolleena...

-- Onko se totta?

-- Niin sanotaan... En minä ole ollut kirkossa, mutta Rasmus Hurri
kertoi. Sanoi omin korvin kuulleensa.

Jouni oli aivan tyrmistynyt. Hänelle selvisi yht'äkkiä se omituinen
vastaanotto, joka oli tullut hänen osakseen Suonttavaarassa. Hän oli
iltahämärissä ajanut taloon, riisunut poronsa ja yrittänyt sisään.
Mutta ovi oli pantu säppiin aivan hänen nenänsä edessä. Hän oli
kolkuttanut aikansa, mutta kukaan ei ollut tullut avaamaan. Hän oli
päätellyt, ettei nimismies ollut kotona, ja että emäntä pelosta ei
uskaltanut laskea häntä sisään. Hän oli sitä kovin ihmetellyt, mutta
nyt selvisi koko asia. Hän oli henkipatto, jonka kanssa nimismies ei
tahtonut enää olla missään tekemisissä. Entisen ystävyyden vuoksi
ei ollut kuitenkaan ruvennut häntä vangitsemaan. Oli antanut mennä
menojaan. Sillä että nimismies oli ollut kotona, siitä hän nyt oli
varma. Hän oli sitten ajanut kirkolle ja päättänyt lähteä katsomaan,
oliko Aslak Omma vielä vanhassa kevätpaikassaan, ja niin hän oli
tullut tänne.

Hän katsoi Aslakkia, joka poltteli piippuaan ja näytti vaipuneen
syviin mietteisiin. Vanha viha heräsi luopiota kohtaan, jota sitten
Passevaaran juhlien ei ollut näkynyt yhteisillä uhripaikoilla.
Tiesi vaikka olisi Aslak ollut liitossa papin kanssa ja miettisi
parhaillaan, miten voisi tälle toimittaa sanan hänen täällä olostaan.

-- Vai semmoista kuuluu, sanoi hän synkästi. -- Sitten olen totisesti
liian lähellä kirkkoa! Ei auta muu kuin lähteä ajamaan.

-- Tokkopa sentään on tarvis, virkkoi Aslak hitaasti. -- Täällähän
kyllä olet turvassa. -- Eihän sinua kukaan nähnyt kirkolla?

-- En luulisi...

-- No sitten ei ole hätää. Ole tässä yötä ja lähde aamulla varhain.

Jounin epäluulo vahvistui. Aslak koetti viivyttää häntä. Tiesi vaikka
olisi ainakin joku nähnyt hänet kirkolla, ja veisi sanan papille,
joka tuossa tuokiossa olisi täällä.

-- Vai 150 markkaa! Vähänarvoisenapa pitävät minua, sanoi hän
ivallisesti. -- Ei sinulla, Aslak, taitaisi olla halua ansaita
palkintoa?

Aslak katsoi häntä hämillään ja punastui:

-- Mitä tarkoitat?

-- No, että sinunhan sopisi ansaita tuo summa. Saisihan sillä
parikymmentä vasikkaa, enemmänkin. Voithan ottaa minut nyt kiinni...
tahi ampua... tuossahan on pyssy nurkassa... Eikös se ollut "elävänä
tahi kuolleena"?

-- Ettäkö minä haluaisin saada sinun päärahasi? Älä nyt puhu
joutavia, Jouni! En minä vielä niin huono mies ole, että pettäisin
vanhan toverini!

-- Niinkö on?

-- Niin on! Usko jos tahdot! -- Vai että minä sinun päärahojasi...?
Bärgalak! Niin huonona miehenäkö pidät?

Aslak oli suuttunut ja hänen kätensä vapisi, kun hän risukappaleella
otti nuotiosta tulta piippuunsa.

-- No kun et, niin et... Sehän on hyvä. Ajattelin vain, että kun olet
hyvä ystävä papin kanssa... niin.

-- En ole paremmin ystävä kuin vihamieskään. Olen vain päättänyt,
etten sekaannut hänen asioihinsa. Mutta vaikka niinkin, niin saat
minun puolestani rauhassa olla... Minä en tule sinua ilmiantamaan.

-- No, hyvä, hyvä! Jouni nauroi katkerasti.

Samassa rupesivat koirat taas murisemaan. Ne karkasivat pystyyn ja
syöksivät haukkuen ulos. Inka heräsi ja hieroi unisia silmiään.
Jounin valtasivat pahat aavistukset. Hän hyökkäsi ovelle ja pääsi
parahiksi ulos nähdäkseen seisovansa vastatusten papin rengin, Maunun
kanssa. Pappi ja suntio juoksivat jälempänä raskaasti huohottaen.

Jouni arvasi paikalla miesten aikeet. Hän silmäsi sinnepäin, missä
hänen poronsa oli, mutta nähtyään sen olevain liian etäällä hän
huomasi pakonsa mahdottomaksi. Hehkuvin silmin ja kasvot raivosta
vääntyneinä hän tapaili pitkää puukkoaan, mutta ennen kuin hän
ehti sen vetää esiin, oli Maunu jo hyökännyt hänen kimppuunsa, ja
vimmattu, epätoivoinen painiskelu syntyi miesten kesken.

Aslak pisti päänsä oviaukosta, mutta vetäisi sen heti takaisin,
nähtyään mitä ulkopuolella tapahtui.

Maunun ja Jounin painiskelu oli yltynyt hurjaksi otteluksi,
jossa kumpikin jännitti viimeiset voimansa. Lumi tuprusi heidän
ympärillään, ja miesten läähättävä hengitys huurusi raikkaassa
ilmassa. Maunu oli ilmeisesti voimakkaampi, sillä hetken kuluttua hän
paiskasi puuskuttavan Jounin siljoon, niin että jysähti.

-- Aslak, ota pyssy ja ammu! huusi Jouni, teutaroiden Maunun alla
tämän painaessa häntä rinnuksista tantereeseen. Mutta Aslak pysyi
siivosti kodassa eikä näyttäytynyt.

-- Tänne hihna! karjaisi Maunu pidätellen rimpuilevaa Jounia allaan.

-- Mene apuun, suntio, että saadaan sidotuksi! huusi Sirma suntiolle,
joka kalpeana oli seurannut taistelun kulkua. Suntio juoksi
hätääntyneenä paikalle ja ojensi hihnan.

-- Sinullako se olikin? sanoi Maunu läähättäen. -- Nyt tämä peijakas
pääsee! jatkoi hän rynnistellen maassa makaavan Jounin kanssa, joka
yritti tempautua irti hänen otteestaan. -- Ole koreasti siinä, tahi
lyön hampaat kurkkuperääsi! Etkö tottele, vietävä! Tuosta saat!...
Vai puremaan aiot...!

Maunu iski nyrkillä Jounia suulle. Kirkas, punainen veri purskahti
hangelle, ja Jouni hellitti hampaansa Maunun kädestä, johon oli
pureutunut kiinni.

-- Pidä päästä kiinni, sillä aikaa kun minä sidon kädet! huusi Maunu
suntiolle. -- Se vietävä puree kuin ahma.

Suntio totteli kehoitusta, ja pian oli Jouni saatu köysiin. Hän
makasi avutonna kyljellään, suu vaahdossa ja silmät verestäen. Huuli
oli turvonnut Maunun lyönnistä, ja veri tippui hiljalleen suusta,
värjäten lumen punaiseksi. Hänen rintaansa paisutti suunnaton raivo,
joka uhkasi aivan tukehduttaa hänet.

Aslak Omma oli tällä välin kömpinyt kodastaan ja katseli ihmetellen
maassa makaavaa Jounia. Hänestä tuntui koko tapaus pahalta unelta.
Hän oli aivan ymmällä. Sen hän tajusi, että Jouni oli nyt hukassa.
Hämmästys ja pelko, johon sekaantui epämääräistä säälintunnetta,
täytti hänen mielensä.

-- Siit! ärjäisi hän koirille, jotka haukkuivat yhteen ääneen ja
kiersivät miehiä tapaillen kiinni peskin helmuksista.

-- Olisit äsken usuttanut ne noiden kirottujen päälle, jotka
hyökkäsivät kimppuuni kuin salakavalat hukat! sähisi Jouni sylkäisten
pitkän verisyljen hangelle. -- Mutta eihän sinussa ole miestä! Raukka
olet, suuri raukka, joka et todella ansaitse muuta kuin virsikirjan
käteesi pyssyn ja suopungin asemesta! Senpävuoksi syököön hukka
laumasi ja polttakoon tuli kotasi, sinä katala luopio, joka olet
hylännyt isäisi uskon ja heittäytynyt papin orjaksi! Ole kirottu,
sinä ja sinun jälkeläisesi!

-- Pidäpäs nyt suusi koreasti kiinni! Sinä olet nyt meidän
vallassamme, lausui Sirma kuivasti.

-- Teidän vallassanne! huusi Jouni hammasta purren. -- Muista pappi,
etten koskaan jää sinun valtaasi! Sinä et ole saapa sitä nautintoa,
että näkisit Paulus-Jounin lähtevän viimeiselle matkalleen, et sinä
ilmoisna ikinä...!

Hän kiristeli hampaitaan, niin että leukapielet rutisivat.

-- Kuulehan kerskuria! Nostakaa, miehet, rekeen herja, jotta pääsemme
lähtemään.

Suntio ja Maunu kävivät Jouniin käsiksi ja retuuttivat hänet rekeen,
jonka edellinen oli noutanut paikalle. Siihen sidottiin sitten mies
seljälleen, tiukkaan ja tukevasti, jottei pääsisi pakenemaan.

Lähdettiin paluumatkalle.

Suntio talutti poroa, jonka reessä Jouni makasi. Sirma ja Maunu
astuivat perässä. Rudon toisessa laidassa valjastettiin sinne jätetyt
porot, ja lähdettiin ajamaan äskeistä jälkeä takaisin. Maunu ajoi
nytkin edellä ja viimeisenä Sirma. Hänen ja suntion välissä kulki
Paulus-Jouni, Lapin kuuluisa tietäjä matkalla esivallan eteen.

Oliko nyt viimeinkin pappi päässyt voitolle?

Tätä kysymystä mietti Jouni maatessaan sidottuna reessä ja
katsellessaan puiden latvoja, joissa viriävä aamutuuli hiljaa
suhisi. Tässä taistelivat keskenään vanha ja uusi usko, jotka
kumpikin vaativat ihmisten sydämiä omikseen. Vanha usko oli isiltä
peritty. He olivat opettaneet kannuksen käytön, he olivat neuvoneet
taiat ja arpomiset. Jouni ei voinut käsittää, mitä pahaa vanhassa
uskossa oli, varsinkin kun lappalaiset mielellään ottivat uudenkin
opetuksen vastaan. Hehän kastattivat lapsensa, niinkuin esivalta
käski. Ja vaikka kaste kotona pestiinkin pois, niin mitä se pappiin
kuului, kun taivuttiin hänenkin kasteelleen tulemaan? He maksoivat
verot kuninkaan voudille, suorittivat kymmenykset kahdelle jopa
kolmellekin papille yht'aikaa ja kävivät kirkossa suurina juhlina,
maksoivat sakot ja istuivat jalkapuussa. Miksi he eivät sitten
saaneet kotona seidoille uhrata ja kannusta rauhassa viljellä? Sitä
ei Jouni voinut käsittää. Uusi usko oli tullut Lappiin kuninkaan
voudin ja pirkkalaisten mukana ja ruvennut vaatimaan rajatonta
valtaa lappalaisten yli. Ristinjumala ei tahtonut elää sovinnossa
Suurjunkkarin eikä seitojen kanssa, vaan vainosi niitä armotta. Sen
olivat jalkapuut ja mustat penkit, sen ripit ja sakot, sen vankila ja
polttorovio... Ja suuren vallan se olikin jo saavuttanut lappalaisten
keskellä, vaikka sen valta Jounin mielestä perustuikin itsekkyyteen
ja vääryyteen...

Sirma mietti samoja kysymyksiä.

Miksi oli pakanuuden voima niin suuri, että täytyi tällaisiin
keinoihin ryhtyä sen tukahduttamiseksi: saada vaikenemaan sen
tukipylväät, tietäjät? Siihen oli vaikea vastata. Mutta yksi asia
hänelle oli selvä: Jumalan voima oli vielä suurempi ja se murskasi
maahan noituuden ja poltti poroksi velhot ja poppamiehet. Niin oli
myös käyvä suuren noidan, Paulus-Jounin. Hän oli matkaava alas eikä
ikinä palajava!

Hänen silmiinsä syttyi kiihkon tuli, kun kirkko tuli näkyviin. Se
oli tosin pieni, mutta sen mahti oli suuri, sillä se oli vanhurskaan
Jumalan temppeli keskellä pimeää taikauskon ja pakanuuden maata.

Porot mulkkasivat metsästä kirkkomäkeä rajoittavalle vuomalle.
Jounin silmät sattuivat pienen puukirkon ristiin ja hänen sydäntään
karvasteli ja vihloi. Risti oli hänelle orjuuden merkki. Risti
kertoi menetetystä vapaudesta, merkitsi ehkä ikuisia jäähyväisiä
näille tuntureille... Ja samassa hetkessä Jouni tunsi, kuinka paljon
hän rakasti tuntureita, ja kuinka raivokkaasti hän vihasi ristiä
tuolla tornin huipussa. Hän kirosi sen ja sen edustaman vallan.
Hän sadatteli sitä jumalaa, jonka sanottiin tuollaisella ristillä
kuolleen. Oh, hän olisi huutanut riemusta, jos tuo ristitorni olisi
kaatunut, luhistunut kokoon, mennyt murskaksi! Hän olisi toivonut,
että maa olisi sen niellyt. -- Mutta torni seisoi järkähtämättömänä,
ja risti kuvastui aivan selvästi vaaleaa itätaivasta vasten. Jouni
ei saattanut siihen enää katsoa, vaan käänsi päänsä toisaalle ja
puri hampaat lujasti yhteen. Mutta samassa sattuivat hänen silmänsä
pappilan päätykamarin ikkunaan, josta pelästyneet kasvat tähystivät
häntä. Nuo lempeät silmät ilmaisivat osanottoa ja sääliä.

Jouni tunsi Kaarinan, ja hänen sydänalassaan läikähti omituinen
tunne, joka hiljalleen repi rikki hänen kovettuneen vihansa kappale
kappaleelta. Eikä hän pannut vastaan sydämessään. Hän salli vihansa
sulaa ja tahtoi säilyttää tuon toisen tunteen. Ja kun Maunu ryhtyi
päästelemään häntä siteistä, hän painoi silmänsä kiinni, ettei
vihamiehen näkeminen häiritseisi sydämessä vellovaa lämpöä ja
hellyyttä.




XVII


Pohjan taivaalle oli ruvennut kerääntymään mustan- harmaita pilviä.
Ne levisivät vähitellen yli koko avaruuden ja peittivät auringon.
Ilma jäähtyi tuntuvasti. Lumi, joka aamulla oli ollut nuoskeaa,
jäätyi hiljalleen ja narskui jo puolenpäivän aikaan kovana pappilan
pihalla puuhailevien miesten askelista.

Erkin Maunu suntion kanssa kiinnitti reslaa liisterekeen, jossa
Jounia seuraavana päivänä piti lähdettämän viemään Jukkasjärvelle ja
sieltä edelleen alamaahan.

-- Luulen, että siitä nousee myrsky illaksi, virkkoi suntio silmäten
taivaalle. -- Meillä on huomenna menemistä, jos aiomme Sopperoon
yöksi. Ei ole leikkiä päästä keväälläkään Sattamasvuoman yli, jos on
oikea jumalan ilma. Ja sitten vielä tällainen kallisarvoinen kuorma.
Minusta olisi varminta saada kolmas mies kumppaniksi... Arveluttaa
vähän, miten käy.

-- Sinä tunnut olevan kovin peloissasi, nauroi Maunu, pidellen reslaa
kohdallaan, sillä aikaa kun toinen sitä sitoi. -- Taidat todella
pelätä Jounia?

Tiesi hänet... mutta mielelläni en sille matkalle lähde. Kovin oli
vistoa jo tämä kiinniottokin, vastasi suntio, silmäten tupakamarin
ikkunaan kuin varoen, ettei hänen puheensa sisälle kuuluisi.

-- Ole huoleti! Tässä köllöttää mies kauniisti siihen saakka, kunnes
joutuu parempiin käsiin, puheli Maunu. -- Kunhan saamme Jounin
kunnialla voudin huostaan, niin olemme tehtävämme tehneet. Vouti
kyllä matkan jatkamisesta huolen pitää. Kaupunkia pääsee Jouni
katsomaan ensimmäisen ja viimeisen kerran. Suntio ei vastannut mitään.

-- Mutta mitä sanot, jos hän loihtii manalaiset niskaamme? kysäisi
hän tuokion kuluttua.

-- Mitä joutavia! Ei taida olla Jounilla enää apua siitä väestä...
Hänelle näyttää koittaneen hylätyn osa.

-- Älä sano... minä en juuttaaseen luota ollenkaan. Tiesi jo, mitä
voimia hänellä on hallussaan. Oudonnäköisenä istuu mies pirtissä...
Mutta minulle ei hän ainakaan mitään mahda.

Suntio vetäisi köydenpään solmuun keulatakan ympäri, ja reki oli
valmis. Miehet työnsivät sen natan kupeelle.

-- Mitä varokeinoja sinulla sitten on? tiedusteli Maunu. Olisipa soma
tietää, että voisin varautua minäkin.

Suntio ei ollut oikein selvillä, puhuiko Maunu totta vai leikkiä. Se
oli aina sellainen irvihammas.

-- Lupaatko, ettet kerro papille, niin sanon? kysyi hän salaperäisenä.

-- Olkoon menneeksi!

-- Mutta onko varma, ettet kerro?

-- No, en, en... Sano pois vaan!

-- Tulehan sitten tänne!

Suntio meni navetan taa, ja Maunu seurasi perässä.

-- Sehän taitaa ollakin koko temppu! sanoi hän hymyillen, vaikka
uteliaisuus loisti silmistä.

-- Älähän puhu mitään...! Katsopas tätä!

Suntio oli kaivanut poveltaan linnun sulan, jonka poikkileikattuun
päähän oli pistetty pienen pieni korkkitulppa. Sisällä oli kirkasta,
hopeankarvaista ainetta.

-- Katsopas, puheli suntio ja piteli sulkaa Maunun edessä. -- Tässä
on korpin sulka, joka on pantu tyvestä poikki, niinkuin näet, ja
johon on sisälle tipautettu muutama pisara elohopeaa. Tätä kun pitää
povellaan, eivät manalaiset mahda mitään.

Maunu katseli kummissaan taikakapinetta. Uteliaisuus oli saanut
täydellisen voiton pilkantekohalusta.

-- Jottako tuo sitten auttaa? kysyi hän vakavana.

-- Ihan varmaan! Kuulepas, kun menin ensi kerran tapuliin, sen
jälkeen kuin olin pelastunut lappalaisten kynsistä, säikähdin niin,
että olin siihen paikkaan jäädä Koko tapuli oli täynnä pieniä,
hiipiviä olentoja. Niitä istui luukkujen reunalla, kurkisteli
kellotelineen takaa ja kiipeili soittohihnaa myöten kuin kärppiä.
Joka taholla vain heiluvia jalkoja, tirkisteleviä päitä, sipinää ja
supinaa, tissutusta ja tassutusta. Tempaisin luukut auki ja soittaa
heläyttelin niin paljon kuin jaksoin. Silloin ne kaikkosivat pois
siinä silmänräpäyksessä, mutta heti kun kellon ääni oli vaiennut
ja olin saanut tapulin luukut kiinni, ne olivat jälleen entisillä
paikoillaan. Ja sama sipinä ja supina alkoi uudelleen. Peljästyin
niin, että olin tulla suin päin tapulista alas.

-- Tiedätkö, mitä väkeä se oli?

-- Luulenpa tietäväni...

-- Taisi olla kirkon väkeä?

-- Niin oli. Joka sunnuntai uudistui sama kamala meno, ja lopulta
en ollut uskaltaa koko tapuliin... Mutta sitten sain muutamalta
lapinvaimolta tämän, ja siitä saakka on tapuli ollut hiljainen ja
rauhallinen niinkuin ennenkin.

Maunu oli kuunnellut korvat hörössä.

-- Vai semmoista! Katsohan veitikoita! sanoi hän ihmeissään.

Niin, mutta sen jälkeen on ollut täysi rauha.

-- Niin vain. Taitaa ollakin koko tehokas keino... Mutta minä tiedän
myöskin sellaisen, joka auttaa yhtä varmasti.

-- Sanohan!

-- Lue isä-meidän kolmella eri kielellä, niin eivät hätyytä.

-- Mutta jospa ei osaa...?

-- Sepä se kyllä... Tuo sulkahoito on silloin parempi.

Miehet lähtivät pirttiin.

Oven suussa istui Paulus-Jouni lattialla samoin kuin edelliselläkin
kerralla, mutta nyt vielä lujemmin köytettynä. Miehet istahtivat
penkille ja tarkastivat häntä uteliaina.

-- Katsohan! kuiskasi suntio kauhuissaan. -- Sillähän on silmät
nurinpäin päässä!

Maunu säpsähti ja tuijotti Jouniin kalpeana.

Tämä nojasi seinään puoleksi makaavassa asennossa ja näytti
katselevan kattoon. Silmät painahtivat tuontuostakin kiinni,
mutta revähtivät jälleen auki, paljastaen vain silmävalkuaiset,
jotka pyörivät syvissä kuopissaan. Jonkun aikaa räpyttivät silmät
kiihkeästi, sitten ne asettuivat taas, jääden tuijottamaan suoraan
eteenpäin.

Maunu hiipi vangin luo ja katsoi häntä kasvoihin. Katse oli
suunnattu suoraan eteenpäin, mutta ei näyttänyt tarkkaavan mitään
määrättyä kohtaa. Se oli sisäänpäin kääntynyt ja omituisen verhottu.
Maunu kuljetti kättään Jounin silmien edessä, mutta ne eivät
rävähtäneetkään.

Samassa tuli Kaarina pirttiin ja pysähtyi takan luo, seuraten arkana
Maunun puuhia.

-- Onko hän sairas? kuiskasi hän hiljaa.

-- En minä tiedä, mikä häntä vaivaa. Näyttää aivan tiedottomalta...

-- Minä menen herättämään pastorin, sanoi Kaarina ja yritti lähteä,
mutta samassa Jounin katse selkeni ja hän suuntasi sen kirkkaana
papinvaimoon.

-- Kaarina! lausui hän heikosti ja äänessä värisi soimausta, joka
vaikutti niin kummallisen herpaisevasti Kaarinaan.

Tämä meni vangin luo ja kysyi hillitysti:

-- Onko Jouni sairas?

-- En, vastasi hän hiljaa ja katsahti merkitsevästi Maunua ja
suntiota, jotka äärimmäisen uteliaina odottivat, mitä hän sanoisi.

Kaarina ymmärsi hänen tarkoituksensa. Jouni ei halunnut puhua toisten
läsnäollessa.

Hän meni rukkinsa luo ja istui kehräämään. Tuokion vallitsi huoneessa
hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kuin rukin yksitoikkoinen hyrinä.
Lopuksi katkaisi suntio vaitiolon ja kysäisi:

-- Vieläkö herr' Vuolevi nukkuu?

-- Vielä... kovin oli väsynyt...

-- Väsyttämäänpä tässä alkaa jo meitäkin, kun on koko yö valvottu.

Tuli taas hiljaisuus.

-- Ehkäpä Maunu menee suntion kanssa noutamaan vettä saunaan, sanoi
Kaarina hetkisen kuluttua. -- Tuolla näkyy olevan kelkka navetan
edessä... Olisitte vähän apuna Maaritalle.

Miehet lähtivät, ja Kaarina jäi Jounin kanssa kahden. Hän keskeytti
kehräämisen ja astui ovensuuhun. Jouni istui silmät ummessa.

-- Mitä Jounilla oli sanottavaa? kysyi hän. Jouni avasi silmänsä ja
katsahti ympärilleen.

-- Niin, nyt ei ole ketään pirtissä. Voit puhua huoleti. Jouni katsoi
papinvaimoon pitkään eikä puhunut tuokioon mitään. Sitten hän kysyi:

-- Missä on lupauksesi, Kaarina?

Hänen äänessään värähti tuskallinen, surunvoittoinen sävy.

Kaarina hätääntyi, ja kyyneleet kohosivat silmiin. Jouni syytti häntä
vapautensa menettämisestä.

Usko minua, Jouni, puhui hän vakuuttavasti. -- En voinut sille
mitään. Kaikkeni olen tehnyt... olen pyytänyt ja rukoillut, mutta
turhaan. Herra Olaus ei ole se, joka taipuu edes vaimonsa rukouksiin,
silloin kun uskoo olevansa oikeassa.

Jouni katsoi häntä pitkään eikä vastannut mitään.

-- Huomennako minua lähdetään viemään? kysyi hän vihdoin.

-- Niin kai.

-- Mihin?

-- Alamaahan... luultavasti Hernösandiin...

-- Mitä varten?

Kaarina painoi rintaansa ja hengitti raskaasti.

-- Voi, älä kysy, Jouni!... Se on niin hirveää. Tiedäthän
itsekin...

Samassa palasi Maunu, ja Kaarina pyyhkäisi silmiään vetäytyen
rukkinsa luo.

-- Siellä tulee kova myrsky, virkkoi Maunu sytyttäen piippunsa. --
Jorp'oivi huokaa raskaasti ja se on paha merkki... Saa nähdä, miten
huomenna päästään matkaan.

Jouni istui silmät ummessa ja näytti nukkuvan. Mutta se oli vain
näennäistä. Hänen ajatuksensa toimivat täydellä tarmolla ja niiden
koko voima oli suuntautunut yhtä ainoata asiaa pohtimaan: kuolemaa.
Mutta ei häpeällistä kuolemaa kaukana alamaassa, vaan vapaaehtoista
eroa elämästä.

-- Mihin suntio jäi? kuuli hän Kaarinan kysyvän.

-- Maaritaa auttamaan saunan lämmityksessä.

Rukki hyrisi hiljaisessa pirtissä ja lankaa kertyi kerälle. Jounin
ajatukset kehräsivät myös vilkkaina ja voimakkaina. Hän oli
tehnyt päätöksensä: alamaahan hän ei lähde. Sitä voittoa ei pappi
tule saavuttamaan, ei konsanaan! Hän lähtee itse vapaaehtoisesti
saivokansan luo. Ennen huomista hän on oleva siellä, onnellisten,
vapaiden vainajain parissa. Tuonen hiljaisilla tuntureilla...

Jospa hänellä olisi ollut rumpunsa! Hetkessä hän olisi silloin sinne
päässyt, sillä hän oli tottunut loveen lankeamaan. Jo viisivuotiaana
hän oli ensi kerran hengessä liikkunut saivokansan keskuudessa. Ja
sitten monen monta kertaa sen jälkeen. Tiet hän kyllä tiesi, opas
oli keino. Tarkkaan oli Staalo-Oula opettanut, visusti varannut,
ja oikein oli neuvonut joka kohdassa. Ei ollut koskaan vastuksia
sattunut. Hyvin oli saivokansa vastaanottanut, helposti takaisin
laskenut, kun hän oli tietoja hakemassa käynyt. Ja nyt ottavat
ilolla. Takaisin hän ei enää tahdokaan... Sinne hän jää isien ja
heimonsa luo vapaana henkenä vaeltamaan.

Kun olisi ollut rumpu! Mutta sehän oli turha toivomus. Mistä se nyt
tulisi, ja jos tulisikin, niin sitä olisi mahdoton käyttää. Ei olisi
papin väki sallinutkaan. Mutta ei ollut rumpua tarviskaan. Löytyi
vielä yksi keino ja sitä oli nyt koetettava. Ja se tulisi varmaan
onnistumaan, sillä sitä ei papin väki osaisi pitää vaarallisena,
paitsi pappi itse -- ehkä. Mutta hänhän nukkui... Jospa nukkuisi koko
illan!

Löytyi siis keino vielä, sekin Staalo-Oulan opettama. Hän oli sitä
koettanut niin monta kertaa, että tiesi taidon tehoavan.

Jos ei ollut rumpua käsillä -- niin oli Oula neuvonut -- tuli ottaa
pytynkansi taikkapa vain ohut laudankappale, jos ei muuta sattunut
olemaan, ja takoa sitä voimakkaasti sekä laulaa joku parhaista
joiuista. Silloin pääsi henki Saivoon yhtä helposti kuin konsana
rummunkin avulla. Ensi kerran hän oli taitoa koettanut muutamana
kesänä ollessaan nimismiehellä heinänteossa.

Hän oli ottanut voipytyn kannen, takonut sitä lusikalla voimakkaasti
ja joikunut parasta, mitä oli osannut. Hetkinen vain, niin hän
oli ollut lovessa ja vaellellut ympäri Saivomaata: milloin oli
uiskennellut kalana, milloin lintuna lentänyt, milloin kiemurrellut
käärmeenä. Ja suurella ihastuksella oli saivokansa hänet
vastaanottanut. Ei ollut mielinyt takaisin laskeakaan -- ainoa kerta,
jolloin hänen oli täytynyt väkivoimalla riistäytyä irti heidän
lumoistaan. Lähellä oli jo ollut sinne jäänti, ja hän olisi varmaan
jäänytkin, jollei maan päällä olisi ollut avustajaa, joka kutsui
hänen henkensä takaisin tuonen tanhuvilta.

Nimismiehen heinämiesten joukossa oli ollut eräs lappalaisvaimo,
joka oli ruvennut hiljaa joikumaan, nähdessään hänen ruumiinsa
liian kauan liikkumattomana lepäävän. Mutta kovalle oli ottanut
sittenkin, ennen kuin henki oli päässyt ruumiiseen palaamaan. Mutta
vihdoin oli palannut. Kun hän oli avannut silmänsä, oli avustajavaimo
ollut kumartuneena hänen edessään, ja heinämiesten kasvot oli kauhu
kalventanut. "Sinä olet suuri noita!" oli vaimo sanonut. "Tuon on
vain Staalo-Oula tehnyt ennen sinua."

Kerran hän oli tehnyt saman matkan ohuen laudankappaleen avulla.
Mutta sillä kertaa hänellä oli ollut taitavia avustajia useampia.
Ilolla oli taaskin Saivossa vastaanotettu, oli kehoitettu jäämään
toisten suurten tietäjäin joukkoon, mutta kun hän oli sanonut
olevansa vielä tarpeellinen maanpäällisen heimon keskuudessa, missä
Ristin-Jeesuksen tietäjä jo taikojaan teki, oli päästetty takaisiin.
Ja hyvät tiedot hän oli saanutkin matkaansa, hyvät tiedot, taiat
mainiot, joita hän sitten oli monta kertaa käyttänyt heimolaistensa
hyväksi... Mutta nyt hän halusi pois. Nyt ei häntä enää kukaan
tarvinnut. Silloin vielä, kun hänen onnistui paeta pappilasta,
luuli hän olevansa tarpeen. Hän oli pitänyt vapauden saantia
merkkinä siitä. Ja hän oli huomannut olleensa oikeassa, sillä yhä
runsaammin oli lappalaisia ruvennut viime aikoina yhteisillä uhreilla
käymään. Mutta se oli ollutkin vain merkki vanhan uskon lopusta.
Nyt hän ymmärsi sen. Ennen häviötään se oli vielä kerran puhjennut
kukoistukseensa, niinkuin kaunis iltarusko auringon laskettua vielä
julistaa päivän valtaa. Kun hän katseli ympärilleen, oli jo luopioita
paljon, ja Ristin-Jeesuksen mahti kasvoi päivä päivältä. Hänen toinen
kiinnijoutumisensa oli merkki Saivosta, jossa vanha usko ja isien
voimallinen tieto eli täydellisenä. Sinne lähtee hän.

Jouni avasi silmänsä. Palvelustyttö ei ollut pirtissä. Hän oli
ainoa, joka voisi vaikeuttaa hänen matkaansa, vaikkakaan ei sitä
kokonaan estää. Hän voisi joiullaan kutsua häntä takaisin ja niin
tehdä hänen ensimmäiset hetkensä Saivossa vaikeiksi. Mutta ei ollut
yhtään luultavaa, että Maarita huomaisi sellaiseen ryhtyä. Eikä
uskaltaisikaan.

Kaikki muut seikat, joita Jouni mietti, suosivat vain hänen
alettaan. Hiljaisuutta ei tulisi kestämään niin pitkälti kuin oli
välttämätöntä, jotta tietäjän henki pääsisi palaamaan. Päinvastoin
oli melkein varmaa, että huoneessa syntyisi liikettä ja kolinaa,
joka vain auttaisi hengen irtaantumista. Herr' Vuolevi ryntäisi
pirttiin ja tarttuisi häneen kiinni, tunnustelisi ja pudistelisi,
niinkuin pyörtynyttä ainakin, ja silmänräpäyksessä katkaisisi
viimeisenkin siteen hengen ja ruumiin väliltä. Sillä tuskinpa kukaan
silloin muistaisi, ettei loveen langennutta tietäjää saanut mennä
koskettamaan, jos mieli saada hänet virkoamaan.

Ulkoa kuului pahaa ennustava jyminä, ja Jouni tiesi, mitä se
merkitsi: tuntureilla raivosi lumimyrsky. Yhtäkkiä syöksähti savua
huoneeseen. Voimakas tuulenpuuska oli pyyhkäissyt savutorvea. Ei
kulunut pitkää aikaa, ennen kuin ikkunanruuduissa rupesi vinkumaan ja
seinissä ryskämään. Eteisen ovi paukahti rämähtäen kiinni.

-- Myrsky tuli kuin tulikin, kuuli Jouni Maunun sanovan. --
Katsokaapa, Kaarina-emäntä, minkälaisia ryöppyjä! Tuskin eroittaa
saunaa niiden seasta.

Ulkona ryski ja vonkui. Tuntui kuin kohottaisi myrskytuuli pienen
pirtin ilmaan. Takka löi savua sisään vähänväliä.

-- Taitaa olla parasta sammuttaa tuli, huomautti Maunu.

Kaarina kaasi vettä lieteen, jossa tuli pihisten sammui.

-- Tämähän vasta hirmuista! päivitteli hän. -- Tällaista myrskyä en
muista vielä nähneeni.

-- Ei tämä olekaan tavallinen myrsky, sanoi Maunu salaperäisenä. --
Tiesi, vaikka olisi koko Manalan väki liikkeellä...

-- Ei saa puhua sellaista! torui Kaarina siirtäen rukkinsa nurkkaan.

-- No... eipä sitten.

Samassa tuli suntio sisään juoksujalassa.

-- Sepä vasta jumalan ilma! sanoi hän puistellen lunta päältään. --
Aivan tahtoo viedä miehen matkassaan., Oh, täällähän on savua!

-- Pannaanpa ovi auki vähäksi aikaa, sanoi Kaarina ja avasi oven. --
Mutta Jouni ei taidakaan tarjeta siinä, Ehkä Maunu suntion kanssa
nostaa hänet peremmäs. Hänelle tulee kylmä tuossa ovensuussa.

-- Ei tarvitse! sanoi Jouni. -- Kyllä tässä tulee toimeen. Olisin
kiitollisempi, jos irroittaisitte käsiäni vähän. Ne ovat aivan
tunnottomat.

Maunu silmäsi kysyvästi Kaarinaan.

-- Päästä! sanoi tämä.

Maunu irroitti köyden. Jounin kämmenet olivat melkein mustat ja
ranteissa näkyi syvä, valkoinen juova.

Hän oikoi käsiään saadakseen veren niissä kiertämään. Hänen kalpeat
kasvonsa olivat iloiset ja silmät loistivat kirkkaina. Ulkona pauhasi
myrsky entistä voimakkaammin. Se valitti nurkissa niin vihlovasti
kuin kuolemankielissä oleva ihminen.

Hän kuunteli myrskyn ulvontaa. Se oli tuttu ääni hänelle. Siinä
soivat vainajain huudot. Ne huusivat häntä luokseen.

Jouni oli koko ajan pitänyt silmällä kauhaa, joka riippui vesisaavin
kyljessä. Siinä olisi hänelle kannus, mutta miten saada se. Samassa
iski hänen päähänsä hyvä ajatus ja hän hymyili salaperäisesti.

Kaarina-emäntä meni viereiseen huoneeseen ja silloin huomasi Jouni
otollisen hetken tulleen.

-- Annapas, Maunu, vähän vettä... kuivaa niin kurkkua. -- Tuossahan
on kauha saavin kyljessä, pyysi hän nöyrästi.

Maunu ojensi kauhan, ja Jouni joi pitkin, ahnain kulauksin. Hänen
kasvonsa kalpenivat omituisesti, silmiin syttyi kaukainen katse, ja
rinta huokasi raskaasti.

Kaarina palasi pirttiin.

-- Pane jo ovi kiinni! sanoi hän Maunulle.

Jouni käänteli kädessään kauhaa ja katseli sitä tutkivasti.

-- Mistä tällaisia saapi? kysyi hän kuin sivumennen naputteli
sormellaan kauhan pohjaa.

-- Ruijasta se on, vastasi Maunu pitäen silmällä vangin puuhia.

Tämä naputteli kauhaa kuin ajatuksissaan ja käänteli sitä puoleen ja
toiseen.

-- Mitä merkillistä siitä löydät, kun niin tarkkaan tutkit? kysyi hän
hymyillen. -- Se ei taida sentään loihtuvälineeksi kelvata?

-- Kuka tiesi, jos kelpaisikin, vastasi Jouni kuin leikillään ja
katsahti hymähtäen Maunuun.

-- No, koetahan!

-- Mitä Maunu taas joutavia! torui Kaarina. -- Että viitsitkin!

-- No, leikki sijansa saakoon... En minä nyt niin totta tarkoittanut.

Sillä välin oli Jouni ruvennut naputtelemaan kauhaa yhä kovemmin.
Hänen silmiinsä syttyi kuumeinen kiilto, sieraimet laajenivat ja
suupielet värähtelivät. Hän rupesi hiljaisella äänellä laulamaan
omituisen surullista säveltä.

Maunu iski suntiolle silmää. Tämä poltteli piippuaan ja näytti hiukan
pelokkaalta. Kaarina yritti jo keskeyttää joutavan ilveilyn, kun
samassa kaikkien huomio kiintyi laulun sanoihin:

    -- Mua kutsuu kuollehet
    nyt Saivomaahan jo.
      Voiaa...
    Hengessä äidin nään:
    hän lypsää poroja
    rannalla järven laajan,
    min vesi kirkasta
    kuin tunturissa lähteen.
      Voiaa...

Laulu kaikui surullisena, ja Jounin ääni värisi sisäisestä
liikutuksesta. Myrskyn kohina ulkona oli kuin valtava säestys laulun
valittavalle sävelelle. Kaikki kuuntelivat henkeään pidätellen.
Tämähän ei ollutkaan tavallinen joiku. Sehän muistutti melkein virttä.

    -- Vierellä rantaäyrään
    sinisen seisoo kota,
    ja kullankeltaisna
    sen nousee savu ilmaan.

Ihmeellistä! Sehän oli merkillinen laulu! Suntio laski piippunsa
penkille ja kuunteli hartaana.

Jounin ääni kohosi, sai tummemman soinnun. Hänen kasvonsa kävivät
juhlallisen vakaviksi, ja katse tähtäsi kaukaisuuteen.

    -- Myös taattoni mä nään:
    joukossa tietäjäin,
    kasvoillaan totisuus,
    hän istuu, hiippalakki,
    laella tunturin.
      Voiaa...
    Pilvissä huippu ui,
    ja alla avartuu
    kultainen vuoma, laaja,
    laidoilla jonka huokaa
    hopeinen koivikko...
      Voiaa...

Jouni tärisytti kauhan pohjaa yhä tulisemmin, ja hänen äänensä soi
täyteläisenä, riemukkaana:

    -- Myös heimoni mä nään,
    tuon suuren saamekansan:
    elävät onnellisna
    kätkössä tunturin,
    min yllä asustaa
    kepeä Tuonen hämy,
    ja verhoo rinteitä
    jäkäläpeitto pehmyt...
      Voiaa!

Loppusäkeet laulettiin hillitysti, mutta samalla riemuisasta.
Niiden sävelessä väreili kokonainen maailma sanoin kuvaamatonta
onnen ja vapautuksen tunnetta, ja se muodosti omituisesti tenhoavan
vastakohdan ulkona laulavan myrskyn rajulle tohinalle.

Jounin silmät loistivat, ja voimakas puna peitti hänen kasvonsa.
Rinta nousi ja laski kuin meren maininki, ja syvä, onnellinen huokaus
purkautui kuuluviin.

Mutta yht'äkkiä kasvot kalpenivat, ja katse sai salaperäisen,
sisäänpäin kääntyneen ilmeen. Näytti kuin olisi häntä kohdannut
äkillinen pyörtymys. Ääni tosin heikkeni, mutta värisi silti
ihmeellisen tunteellisena, ja autuaallinen hymy kirkasti laulajan
kasvot.

    -- Kas, silkkikarvaiset
    käy porot laitumella,
    ja nuoret paimenet
    kirmaavat kirkkain kasvoin
    jälessä Tuonen karjan.
      Voiaa...
    Rinteitä tunturin,
    lempeitä laaksoja
    nyt kiirii äänten helke,
    autuitten joikulaulu:
      Voiaa...!

Viimeinen sävel hukkui melkein kokonaan myrskyn pauhinaan. Jouni
huokasi syvään pari kertaa, pää painahti rinnalle, ja kauha solahti
kädestä. Ruumista värisytti voimakas puistatus, ja raskaasti
korahtaen hän kaatui seinää vasten.

Kaarina hypähti kirkaisten ylös, ja Maunu ja suntio riensivät vangin
luo. He olivat molemmat kuin pilvistä pudonneita.

Jouni makasi seinää vasten kalpeana kuin ruumis. Kauniit, nuoret
kasvot, joita äsken kirkasti autuas hymy, olivat nyt tuskallisesti
vääntyneet. Hän näytti saaneen kouristuskohtauksen, sillä kädet
olivat jäykästi nyrkissä, ja hampaat purivat kiristen yhteen.

-- Irroittakaa jalkanuorat, että veri pääsee paremmin kiertämään,
kehoitti Kaarina nyyhkyttäen.

Maunu tarttui jalkoihin ja yritti ruveta köyttä päästämään, mutta
samassa tärisytti Jounin ruumista uusi, voimakas puistatus, ja Maunu
tempaisi äkisti kätensä pois.

-- Se lankesi loveen, kuiskasi suntio. -- Meidän täytyy olla aivan
hiljaa, niin hän virkoaa.

Kului hetkinen mitä tuskallisemmassa odotuksessa, jolloin ei kuulunut
muuta kuin myrskyn kohina ja tuiskun rapina ikkunaruutuja vasten.

Yht'äkkiä paukahti eteisen ovi, ja Maarita hyökkäsi sisään
hengästyneenä ja kauhuissaan.

-- Kirkonkello soi!... Myrsky on kiskonut tapulin luukut auki! huusi
hän.

Samassa syöksyi herra Olaus pirttiin. Hän oli herännyt myrskyn
pauhinaan ja kuullut Maaritan jotakin huutavan.

-- Mitä Maarita sanoo? kysyi hän, unisissa silmissään säikähtynyt
ilme.

-- Tapulin luukut ovat auki... ja kirkonkello soi kuin tulipalossa!

-- Suntio, mene panemaan luukut kiinni! komensi herra Olaus, ja
samassa hävisivät viimeisetkin unenjäljet. Hän silmäsi ympärilleen ja
huomasi miesten kalpeat kasvot ja vaimonsa itkettyneen, hätääntyneen
katseen.

-- Mitä täällä on tapahtunut? kysyi hän ihmeissään.

Hän katsahti nurkkaan, jossa Jouni istui seinää vasten. Leuka oli
painunut rinnalle, ja kädet riippuivat hervottomina.

-- Mitä... mitä tämä on...? Mies makaa kuin kuollut!

Hän kumartui vangin puoleen ja tarttui häntä käteen.

-- Mitä ihmettä...? Käsi aivan tarmoton! Kuollutko hän on?

Maunu ja suntio selittivät tapauksen.

Kun he olivat lopettaneet, astui herra Olaus kiivaasti muutaman
askeleen edestakaisin ja istahti sitten pöydän päähän, jääden
raskaasti hengittäen tuijottamaan eteensä.

Huoneessa vallitsi kolkko äänettömyys, jota häiritsi vain naisten
tukahutettu nyyhkytys ja ulkoa kuuluva myrskyn kohina.

Herra Olaus nousi hitaasti ja meni Jounin luo. Pitkän aikaa hän
katseli kuolleen vastustajansa elottomia piirteitä. Sitten hän
kääntyi Maunun puoleen ja virkkoi soinnuttomasti, osoittaen vangin
jaloissa olevia nuoria:

-- Ota nuo pois...

Hän astui hiljaa ulos, hartiat kumarassa, ja Maunusta näytti, kuin
olisi hänen leukansa vapissut.

       *       *       *       *       *

Kun Maunu ja suntio hetkistä myöhemmin kantoivat Jounin ruumiin ulos,
riehui myrsky kauhistuttavalla voimalla. Se ulvoi ja vonkui, valitti
ja huusi, ja pihalla kävi sellainen lumiryöppy, ettei eroittanut
askeltakaan eteensä. Myrsky loukutti tapulin luukkuja, ja vihurin
lomasta kuului silloin tällöin pienen kirkonkellon valittava kiminä.




Viiteselitykset:


[1] Hyvä ystävä.

[2] Porojen kanto-aika.

[3] Terve!

[4] Piti vangittuna.

[5] Tavattiin.

[6] Viinan voittama.

[7] Eväät.

[8] Koristukset.

[9] Hyvää iltaa!

[10] Jumal' antakoon!

[11] Saivo, alkuper. merkitys "pyhä", usein esiintyvä nimitys
lappalaisten muinaisuskonnossa. Saivo, Saivomaa = Tuonela. Saivokaste
= kaste, jolla noita vihittiin virkaansa.

[12] Tiensä.

[13] Pakanallinen jumalatar, joka avusti synnytyksessä.

[14] Valkeakylkinen poro.

[15] Tosi, oikea.

[16] Kiiruhdamme.

[17] Palas = polku.

[18] Elo = porolauma.

[19] Runo = naarasporo.

[20] Vaadin = naarasporo.

[21] Kero = tunturinlaki.

[22] Kermikkä = toisen vuoden koirasporo.

[23] Vuongeli = kolmannen vuoden naarasporo.

[24] Haltian isän ja vaimon ja pojan nimeen.

[25] Tuulen haltia.

[26] Tuonela.

[27] Paulus-Jouni, suuri noita, lihavasta paistipuolikkaasta antaa
huonon neuvon.

[28] Rasian muotoinen arkku.

[29] Kun raskaana oleva lappalaisvaimo särki puita, sanottiin hänen
hakkaavan "Sarakan puita", koska tuollainen liike tuli helpottamaan
synnytystä, jossa Sarakka avusti.








End of the Project Gutenberg EBook of Risti ja noitarumpu, by Arvi Järventaus

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48671 ***