*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48125 ***

SYRJÄSTÄKATSOJAN TARINA

Kirj.

Charlotte Bronté

Suomentanut ["Villette"] Tyyni Haapanen-Tallgren






WSOY, Porvoo, 1921.




SISÄLLYS:

       I. Bretton.
      II. Pauliina.
     III. Leikkitoverit.
      IV. Neiti Marchmont.
       V. Lehti kääntyy.
      VI. Lontoo.
     VII. Villette.
    VIII. Madame Beck.
      IX. Isidore.
       X. Tohtori John.
      XI. Ovenvartijattaren komero.
     XII. Lipas.
    XIII. Aivastus sopimattomalla hetkellä.
     XIV. Juhla.
      XV. Pitkä loma.
     XVI. "Kauan kauan sitten".
    XVII. La Terrasse.
   XVIII. Me riitelemme.
     XIX. Kleopatra.
      XX. Konsertti.
     XXI. Vastavaikutusta.
    XXII. Kirje.
   XXIII. Vashti.
    XXIV. Herra de Bassompierre.
     XXV. Pikku kreivitär.
    XXVI. Eräs hautaus.
   XXVII. Hotelli Crecy.
  XXVIII. Kellonvitjat.
    XXIX. Monsieur'n syntymäpäivä.
     XXX. Herra Paul.
    XXXI. Metsänneito.
   XXXII. Ensimmäinen kirje.
  XXXIII. Herra Paul täyttää lupauksensa.
   XXXIV. Malevola.
    XXXV. Veljeyttä.
   XXXVI. Eripuraisuuden omena.
  XXXVII. Päivänpaistetta.
 XXXVIII. Pilviä.
   XXXIX. Vanha ja uusi tuttavuus.
      XL. Onnellinen pari.
     XLI. Faubourg Clotilde.
    XLII. Loppu.




I

BRETTON


Kummitätini asuntona oli kaunis talo siistissä vanhassa Brettonin
kaupungissa. Hänen miehensä esi-isät olivat asuneet siellä jo
sukupolvien ajan, ja heidän ikivanha nimensä oli sama kuin kaupungin
-- Bretton of Bretton. En tiedä oliko se sattuma vai oliko joku
kaukainen suvun jäsen ollut kyllin arvokas antaakseen oman nimensä
kotipaikalleen.

Tyttö vuosinani kävin Brettonissa noin pari kertaa vuodessa,
ja se oli minulle mieluinen matka. Pidin talosta ja varsinkin
sen asujaimista. Avarat rauhalliset huoneet, hyvin sijoitetut
huonekalut, suuret kirkkaat ikkunat, parvekkeelta näköala kauniille
vanhanaikaiselle kadulle, jossa aina näytti olevan sunnuntai ja
juhlapäivä -- kaikki tämä miellytti minua.

Talossa missä asuu vain aikuisia, joutuu lapsi yleensä
keskipisteeksi, ja niinpä rouva Bretton kiinnitti omalla hiljaisella
tavallaan minuun paljon huomiota. Hän oli jäänyt leskeksi yhden pojan
äitinä jo ennen kuin minä hänet tunsin; hänen miehensä, lääkäri, oli
kuollut hänen ollessaan vielä nuori ja kaunis nainen.

Hän ei enää ollut nuori sellaisena kuin minä muistan hänet, mutta hän
oli vielä kaunis, pitkä, ryhdikäs ja englannittareksi tummaverinen.
Hänen tummahipiäisissä poskissaan oli aina terve väri, ja terve
eloisuus loisti hänen kauniista, mustista, ystävällisistä silmistään.
Ihmisten mielestä oli suuri vahinko, ettei hän ollut jättänyt
hipiäänsä perinnöksi pojalleen, jonka silmät olivat siniset -- vaikka
jo poikaiässä hyvin läpitunkevat -- ja jonka pitkän tukan väri oli
sellainen, että ystävät eivät juuri halunneet sitä määritellä, paitsi
kun aurinko paistoi siihen, jolloin he sanoivat sitä kultaiseksi. Hän
oli kuitenkin perinyt äitinsä kasvonpiirteet, hänen hyvät hampaansa
ja vartalonsa (siltä ainakin näytti, vaikka hän ei vielä ollut
täysikasvuinen) ja, mikä parempi, hänen järkkymättömän terveytensä
ja tasaisen mielenlaatunsa, jotka omistajalleen ovat rikkauttakin
paremmat.

Syksyllä vuonna -- -- oleskelin Brettonissa; kummitätini oli omassa
persoonassaan tullut pyytämään minua luokseen sukulaisilta, joiden
luona vakinainen asuntoni oli siihen aikaan. Uskon että hän silloin
selvästi näki tulevat tapahtumat, joiden uhkaavasta varjosta
minulla tuskin oli aavistusta, mutta jotka olivat sitä laatua, että
pieninkin epäilys siihen suuntaan riitti tekemään minut epämääräisen
surulliseksi, ja olin iloinen saadessani vaihtaa ympäristöä ja seuraa.

Kummitädin luona aikani vieri aina tasaisesti, ei kiihkeän nopeana,
vaan kauniisti kuin vuolas virta tasangolla. Käyntini hänen luonaan
muistuttivat kristityn ja toivovan oloa erään "suloisen virran
rannalla, jonka varsilla oli vihreitä puita ja ihania liljaniittyjä
läpi vuoden". Vaihtelun viehätystä ei siellä ollut, ei myöskään
tapauksien aiheuttamaa jännitystä, mutta minä pidin rauhasta niin
paljon ja välitin humusta niin vähän, että kun sitä tuli, pidin sitä
melkein häiritsevänä ja toivoin että se olisi vielä pysynyt poissa.

Eräänä päivänä saapui muuan kirje, jonka sisällys ilmeisesti yllätti,
vieläpä jonkin verran huolestutti rouva Brettonia. Ajattelin ensin
että se oli kotoa, ja vapisin odottaen tiesi mitä tuhoisaa uutista.
Minulle ei kuitenkaan ilmoitettu mitään, ja pilvi näytti haihtuvan.

Seuraavana päivänä, kun palasin pitkältä kävelyltä ja menin
makuuhuoneeseeni, huomasin odottamattoman muutoksen. Paitsi omaa
ranskalaista vuodettani varjoisassa sopessaan näkyi eräässä nurkassa
pieni valkoisiin verhottu sänky, ja oman mahonkilipastoni vieressä
näin pienen ruusupuisen lipaston. Seisoin paikallani, katsoin ja
mietin.

"Mitä nämä esineet merkitsevät ja tietävät?" kysyin. Vastaus oli
päivänselvä. "Rouva Bretton odottaa vierasta."

Päivällisellä sain selityksen. Minulle kerrottiin että olin kohta
saava seurakseni pienen tytön, tohtori Bretton-vainajan ystävän
ja kaukaisen sukulaisen tyttären. Tuo pieni tyttö, lisättiin, oli
äskettäin kadottanut äitinsä, vaikka itse asiassa, kuten rouva
Bretton ennen pitkää lisäsi, tappio ei ollut niin suuri kuin miltä
se ensi hetkessä saattoi näyttää. Rouva Home (kuten nimi kuului
olevan) oli ollut hyvin kaunis mutta kevytmielinen ja huolimaton
nainen, joka ei välittänyt lapsestaan ja tuotti miehelleen pettymystä
ja surua. Avioliitto oli osoittautunut niin mahdottomaksi, että
viimein oli tullut ero -- ero molemminpuolisesta suostumuksesta eikä
oikeudenpäätöksen perusteella. Pian tämän tapauksen jälkeen nainen
oli vilustunut eräissä tanssiaisissa, saanut kuumeen ja kuollut
hyvin lyhyen sairauden jälkeen. Hänen miestään, joka luonnostaan
oli herkkä ja tunteellinen ja jota liian äkillinen tieto asiasta
oli järkyttänyt, näytti nyt olevan vaikea saada uskomaan muuta kuin
että jokin liiallinen ankaruus hänen puoleltaan -- kärsivällisyyden
ja suvaitsevaisuuden puute -- oli jouduttanut vaimon loppua. Hän
oli hautonut tätä ajatusta kunnes hänen hermonsa kärsivät siitä
vakavasti; lääkärit tahtoivat itsepintaisesti häntä koettamaan
parannuskeinona matkustusta, ja rouva Bretton oli tarjoutunut sillä
välin pitämään huolta hänen pienestä tytöstään. "Ja minä toivon",
lisäsi kummitätini lopuksi, "ettei tyttö tule äitiinsä, tuohon
tyhjänpäiväiseen huitukkaan, jonka järkevä mies heikkoudessaan
erehtyi ottamaan. Sillä", hän jatkoi, "herra Home _on_ järkevä mies
omalla tavallaan, vaikkei juuri käytännöllinen: hän on mieltynyt
tieteisiin ja elää puolet elämäänsä laboratoriossa tehden kokeita
-- seikka jota hänen perhosvaimonsa ei voinut ymmärtää eikä sietää.
Ja itse asiassa", tunnusti kummitätini, "en itsekään olisi siitä
pitänyt."

Vastaukseksi kysymykseeni hän edelleen kertoi minulle, että hänen
miesvainajallaan oli tapana sanoa Homen perineen tieteelliset
taipumuksensa enoltaan, ranskalaiselta tiedemieheltä: hänen
syntyperässään nimittäin näytti olleen sekä skottilaista että
ranskalaista ainesta, ja hänellä eli vielä Ranskassa sukulaisia,
joista usea kirjoitti nimensä eteen _de_ ja sanoi olevansa aatelia.

Samana iltana yhdeksän tienoilla lähetettiin eräs palvelija ottamaan
vastaan vaunua jossa pienen vieraamme odotettiin tulevan. Rouva
Bretton ja minä istuimme kahden arkihuoneessa odotellen hänen
tuloaan, John Graham Bretton oli näet käymässä erään koulutoverinsa
luona, joka asui maalla. Odottaessaan kummitätini luki iltalehteä,
minä ompelin. Oli sateinen ilta, pisarat pieksivät ikkunanruutuja ja
tuuli vinkui vihaisesti ja levottomasti.

"Lapsi parka!" sanoi rouva Bretton aika ajoin. "Minkälaisen
matkailman hän sai! Toivoisinpa että hän olisi täällä kaikella
kunnialla."

Vähän ennen kymmentä ilmoitti ovikello Warrenin paluun. Tuskin oli
ovi avattu kun syöksyin eteiseen; siellä oli matka-arkku ja pari
käsilaukkua, niiden vieressä seisoi hoitajattarelta näyttävä ihminen,
ja portaiden alapäässä oli Warren, käsivarsillaan huiveihin kiedottu
käärö.

"Siinäkö lapsi on?" kysyin.

"Kyllä on, neiti."

Yritin avata huivia nähdäkseni vilahduksen kasvoista, mutta ne
kääntyivät nopeasti näkyvistäni Warrenin olkapäätä kohti.

"Laskekaa minut maahan, olkaa hyvä", sanoi hento ääni kun Warren
avasi arkihuoneen oven, "ja ottakaa huivi pois", jatkoi pienokainen
vetäen pikkuruisella kädellään neulan pois ja vapautuen miltei
halveksivan kiireellisesti kömpelöstä peitteestä. Olento joka
nyt tuli näkyviin, yritti ketterästi kääriä huivin kokoon, mutta
se oli aivan liian raskas ja suuri pienten käsien ja käsivarsien
kannatettavaksi ja pideltäväksi. "Antakaa se Harrietille", kuului
silloin määräys, "hän saa panna sen pois." Tämän sanottuaan olento
kääntyi ja loi katseensa rouva Brettoniin.

"Tule tänne, pikku kulta", sanoi rouva. "Olet varmaankin viluinen ja
märkä. Sinun täytyy päästä lämmittelemään tänne valkean ääreen."

Lapsi tuli nopeasti rouva Brettonin luo. Hän oli äärettömän hento,
mutta siro ja hyvin muodostunut pieni olento, kevyt, hoikka ja suora.
Istuessaan kummitätini avarassa sylissä hän näytti vain nukelta,
ja hänen niskansa, hienoinen kuin vaha, sekä hänen silkinpehmeä
kiharapäänsä lisäsivät luullakseni yhtäläisyyttä.

Rouva Bretton piti pientä herttaista pakinaa lämmittäessään lapsen
käsiä, käsivarsia ja jalkoja. Ensin hän kohtasi vain miettiväisen
tuijotuksen, mutta sai pian hymyilyn vastaukseksi. Rouva Bretton
ei ollut hyväilevä nainen; poikansakin seurassa, jota hän syvästi
rakasti, oli hänen käytöksensä harvoin hempeämielistä, usein
päinvastoin, mutta kun pieni vieras hymyili hänelle, hän suuteli tätä
kysyen:

"Mikä on pikkuruiseni nimi?"

"Missy."

"Mutta mikä muu kuin Missy?"

"Polly, niin isä nimittää tyttiä."

"Tyytyykö Polly asumaan tädin luona?"

"Ei _aina_, siihen asti vain kun isä tulee kotiin. Isä on lähtenyt
pois." Hän pudisti ilmeikkäästi päätään.

"Hän tulee takaisin Pollyn luo tai lähettää noutamaan Pollya."

"Ihanko varmaan? Tiedättekö että hän tulee."

"Minä luulen niin."

"Mutta Harriet luulee että hän ei tule, ei ainakaan pitkään aikaan.
Hän on sairas."

Lapsen silmät kyyneltyivät. Hän veti kätensä rouva Brettonin kädestä
ja näytti haluavan pois hänen polveltaan. Rouva Bretton vastusteli
ensin, mutta lapsi sanoi: "Sallikaa minun mennä. Minä voin istua
tuolilla."

Hän sai liukua alas polvelta, sitten hän otti jakkaran ja kantoi sen
nurkkaan, missä oli hyvin hämärää, ja sinne hän istui. Vaikka rouva
Bretton olikin luonteeltaan käskevä ja tärkeissä asioissa jyrkkäkin,
oli hän usein välinpitämätön pikkuasioissa. Hän antoi lapsen tehdä
miten tahtoi ja sanoi minulle: "Älä ole huomaavinasi häntä nyt."
Mutta minä huomasin hänet, minä pidin silmällä Pollya, joka oli
painanut pienen kyynärpäänsä pieneen polveensa, pään käteensä, näin
hänen vetävän neliötuuman tai parin kokoisen nenäliinan nukenhameensa
taskusta, ja sitten kuulin hänen itkevän. Toiset lapset itkevät
suruissaan ja vaivoissaan ääneen, kainostelematta ja hillittömästi,
mutta tämä olento itki hiljaa, ja silloin tällöin vain pieni
niiskutus ilmaisi hänen liikutustaan. Rouva Bretton ei kuullut sitä,
eikä ollut väliäkään. Ennen pitkää kuului nurkasta ääni joka kysyi:
"Voisimmeko soittaa kelloa ja pyytää Harrietia tänne?"

Minä soitin kelloa, hoitajatarta mentiin hakemaan ja hän tuli.

"Harriet, minut on pantava levolle", sanoi hänen pieni emäntänsä.
"Kysyisitkö missä minun vuoteeni on."

Harriet ilmoitti jo kysyneensä.

"Kysy nukutko sinä minun kanssani."

"En, Missy", sanoi hoitajatar, "teillä on yhteinen huone tämän nuoren
neidin kanssa." Hän osoitti, minua. Missy ei noussut istuimeltaan,
mutta näin hänen silmiensä etsivän minua. Parin minuutin hiljaisen
tarkastelun jälkeen hän tuli esiin nurkastaan.

"Toivotan teille hyvää yötä, rouva", hän sanoi rouva Brettonille,
mutta meni minun ohitseni ääneti.

"Hyvää yötä, Polly", sanoin.

"Ei tarvitse sanoa hyvää yötä, koska kerran nukumme samassa
huoneessa", kuului vastaus, ja niine hyvineen hän katosi
arkihuoneesta. Me kuulimme Harrietin ehdottavan että hän kantaisi
tytön portaita ylös. "Ei tarvitse", oli taaskin hänen vastauksensa.
-- "Ei tarvitse, ei tarvitse", ja hänen pienet askelensa
ponnistelivat väsyneesti portaita ylös.

Kun tuntia myöhemmin menin nukkumaan, oli hän vielä täysin hereillä.
Hän oli järjestänyt tyynyt niin että ne antoivat tukea hänen pienelle
ruumiilleen, joka oli istuvassa asennossa, päällekkäin asetetut kädet
lepäsivät liikkumattomina lakanalla, ja koko hänen olemuksessaan
oli vanhan ihmisen levollisuutta, joka oli mahdollisimman vähän
lapsimaista. Olin jonkin aikaa puhumatta hänelle, mutta juuri ennen
kuin sammutin kynttilän, kehotin häntä menemään makuulle.

"Vähitellen", kuului vastaus.

"Mutta sinä vilustut, Missy."

Hän otti jonkin pienen vaatekappaleen tuolilta vuoteensa vierestä
ja peitti sillä olkapäänsä. Minä annoin hänen tehdä niinkuin häntä
halutti. Kuuntelin pimeässä hetkisen ja huomasin että hän vielä itki
-- itki hillitysti, hiljaa ja varoen.

Kun heräsin päivän valjetessa, kuulin veden läiskettä. Kas vain!
hän oli jo noussut ja seisoi tuolilla pesukaapin vieressä koettaen
vaivoin kallistaa pesukannua (jota ei jaksanut nostaa) sen verran,
että sen sisällys virtaisi soikkoon. Oli omituista katsella häntä,
kun hän peseytyi ja pukeutui, tuo pieni toimelias ja äänetön
olento. Ilmeisesti hän oli hyvin tottumaton itse pukeutumaan ja
napit, nauhat, hakaset ja silmukat tuottivat vaikeuksia, joihin hän
suhtautui niin lannistumattomasti, että sitä oli hauska katsella. Hän
kääri kokoon yöpukunsa, tasoitti vuodeverhonsa kerrassaan sievästi
ja vetäytyi sitten erääseen nurkkaan, jossa valkoinen uudin peitti
hänet, ja kävi aivan hiljaiseksi. Minä nousin istumaan ja kurkotin
päätäni nähdäkseni mitä hän puuhasi. Hän oli polvillaan, otsa
painettuna käsiin, ja ymmärsin että hän rukoili.

Hänen hoitajattarensa naputti oveen. Lapsi hypähti pystyyn.

"Minä olen valmis, Harriet", hän sanoi. "Olen pukeutunut itse, mutta
en tunne olevani siisti. Laita minut siistiksi."

"Minkä tähden pukeuduit itse, Missy?"

"Hys! puhu hiljaa, Harriet, ettet herätä _tuota tyttöä_" (hän
tarkoitti minua, joka nyt makasin silmät ummessa). "Pukeuduin itse,
jotta sitten osaisin kun sinä olet poissa."

"Haluatko että menen pois?"

"Kun olet ollut pahalla tuulella, olen usein halunnut sinun menevän
pois, mutta en nyt. Sido vyönauhani suoraan, silitä tukkani, ole
hyvä."

"Vyönauha on suorassa. Mikä kummallinen pieni otus sinä olet!"

"Se täytyy sitoa uudelleen. Ole kiltti ja sido."

"No, kas niin. Kun minä olen mennyt, sinun täytyy pyytää tuota nuorta
neitiä pukemaan itsesi."

"Ei millään ehdolla."

"Miksi ei? Hän on hyvin kiltti nuori neiti. Toivon, että aiot
käyttäytyä kauniisti häntä kohtaan, Missy, etkä näytä oikkujasi."

"Hän ei millään ehdolla saa pukea minua."

"Hullunkurinen pieni olento!"

"Sinä et vedä kampaa hiusteni läpi suoraan, Harriet, jakauksesta
tulee vino."

"Kas, kas, sinua on vaikea tyydyttää. Kelpaako näin?"

"Oikein hyvä. Minne minä nyt menen?"

"Minä vien sinut aamiaishuoneeseen."

"Tule sitten."

He menivät ovea kohti. Hän pysähtyi.

"Voi, Harriet, olisipa tämä isän talo! Minä en tunne näitä ihmisiä."

"Ole hyvä lapsi, Missy."

"Minä olen hyvä, mutta minun tekee kipeätä tästä" -- hän pani kätensä
sydämelleen ja vaikeroi: "Isä, isä!"

Minä hypähdin pystyyn ja nousin hillitäkseni tätä kohtausta niin
kauan kuin vielä oli mahdollista.

"Sano hyvää huomenta neidille", määräsi Harriet.

Hän sanoi "hyvää huomenta" ja lähti hoitajattaren seurassa huoneesta.
Samana päivänä Harriet jätti talon toistaiseksi mennäkseen eräiden
ystäviensä luo, jotka asuivat lähitienoilla.

Tullessani alakertaan tapasin Pauliinan (lapsi sanoi itseään
Pollyksi, mutta hänen täydellinen nimensä oli Pauliina Mary)
aamiaispöydässä, missä hän istui rouva Brettonin rinnalla. Hänen
edessään oli maitolasi ja hänen toimettomana pöytäliinalla lepäävässä
kädessään leipäpalanen: hän ei syönyt.

"Kuinka saamme tämän pikku ihmisen kesyyntymään", sanoi rouva Bretton
minulle. "Minä en käsitä: hän ei syö mitään ja ulkomuodostaan
päättäen hän ei ole nukkunut."

Minä sanoin luottavani ajan ja ystävällisyyden vaikutukseen.

"Jos hän sattuisi kiintymään talomme johonkin ihmiseen, hän asettuisi
piankin, mutta ei sitä ennen", vastasi rouva Bretton.




II

PAULIINA


Kului muutamia päiviä eikä näyttänyt siltä kuin hän suurestikaan
kiintyisi kehenkään talossa. Hän ei ollut suorastaan häijy eikä
uppiniskainen, hän ei suinkaan ollut tottelematon, mutta on
tuskin mahdollista kuvitella olentoa joka olisi vähemmän sovelias
kaikkeen mukavuuteen -- vieläpä rauhalliseen elämään -- kuin hän.
Hän murjotti: kukaan aikuinen ei olisi paremmin kyennyt tuohon
ikävään ajanvietteeseen, kukaan maanpakolainen, joka vastakkaiselta
pallonpuoliskolta ikävöi Eurooppaan, ei olisi uurteisissa kasvoissaan
voinut kantaa selvempiä koti-ikävän merkkejä kuin näkyi hänen
lapsenkasvoistaan. Hän näytti tulevan vanhaksi ja ylimaalliseksi.
Minä, Lucy Snowe, olen vapaa kiihtyneen ja haihattelevan
mielikuvituksen kirouksesta, mutta aina kun avatessani oven johonkin
huoneeseen näin hänen istuvan nurkassa yksinään, pää käsien varassa,
minusta tuntui että huone ei ollut asuttu, vaan että siellä
kummitteli.

Ja kun kuutamoöinä herätessäni näin hänen hahmonsa valkoisena ja
silmäänpistävänä, yöpuvussaan ja polvillaan vuoteellansa, rukoillen
kuin mikäkin katolilainen tai metodisti-intoilija -- kuin mikäkin
varhaiskypsä uskonkiihkoinen tai ennenaikainen pyhimys -- tuskin
tiedän mitä ajatuksia mielessäni liikkui, mutta pelkäänpä pahoin,
etteivät ne olleet juuri sen järjellisempiä eivätkä terveempiä kuin
mitä tuon lapsen mielessä täytyi olla.

Vain harvoin kuulin sanaakaan hänen rukouksistaan, sillä ne
kuiskattiin hyvin hiljaa; väliin niitä ei edes kuiskattu, vaan
lähetettiin sanattomina huokauksina. Mutta ne harvat lauseet, jotka
tulivat kuuluvilleni, sisälsivät koko taakan: "Isä, rakas isäni!"
Huomasin hänet luonteeksi jolla on yksi ainoa aate ja tuo taipumus
monomaniaan, jota aina olen pitänyt onnettomimpana kirouksena, mikä
voi kohdata miestä tai naista.

Mihin tuollainen jäytävä ikävä olisi voinut viedä, jos sitä olisi
keskeytymättä jatkunut, sitä voi ainoastaan arvailla, sillä asiassa
tapahtui äkillinen käänne.

Eräänä iltapäivänä rouva Bretton oli houkutellut hänet esiin
tavallisesta nurkastaan, nostanut hänet ikkunalaudalle ja,
kiinnittääkseen hänen huomionsa johonkin, kehoittanut häntä
katselemaan ohikulkijoita ja laskemaan montako rouvasihmistä kulki
katua määrätyn ajan kuluessa. Hän oli istunut välinpitämättömänä,
tuskin katsoen ulos ja viitsimättä laskea ollenkaan, kun -- tarkastin
näet juuri hänen silmiään -- huomasin niiden terissä yllättävän
muutoksen. Nuo pikaistuvat, vaaralliset luonteet -- _herkät_, kuten
niitä nimitetään -- tarjoavat monta omituista näytelmää niille, jotka
viileämpi luonnonlaatu on turvannut heidän särmikkäiltä oikuiltaan.
Tuijottava ja raskas katse alkoi tulvehtia ja väristä ja välkkyi
sitten tulena; pieni synkkä otsa selkeni, alakuloiset arkisuuteen
vaipuneet piirteet kirkastuivat, surullinen ilme katosi ja sen
tilalle ilmestyi äkillinen kiihkeys, jännittynyt odotus.

"Se _on_!" kuuluivat hänen sanansa.

Kuin lintu tai nuoli tai jokin muu nopea esine hän oli jättänyt
huoneen. En osaa sanoa miten hän sai ulko-oven auki, luultavasti
se oli raollaan, tai kenties sattui Warren tielle ja totteli hänen
käskyään, joka varmasti oli hyvin jyrkkä. Minä, joka rauhassa
katselin ikkunasta, näin hänen kiitävän mustassa puvussaan,
hieno pitsillä reunustettu esiliina vyöllä (rintalappuja hän ei
voinut sietää), puoliväliin katua, ja kun juuri aioin kääntyä
ja levollisesti ilmoittaa rouva Brettonille, että lapsi oli
menettänyt järkensä ja että hänet pitäisi viipymättä ottaa kiinni,
näinkin että hänet pysäytettiin ja temmattiin pois minun kylmältä
silmälläpidoltani ja ohikulkijain kummastelevilta katseilta. Muuan
herrasmies oli tehnyt tämän yllätyksen, ja kietoen hänet takkiinsa
tuli nyt tuomaan hänet takaisin taloon josta oli nähnyt hänen
pakenevan.

Minä arvelin että hän jättäisi lapsen palvelijain huostaan ja
poistuisi, mutta hän tulikin sisään: viivyteltyään hetkisen alhaalla
hän nousi portaita.

Hänen vastaanotostaan kävi heti selville, että hän oli rouva
Brettonin tuttava. Tämä tunsi hänet, tervehti häntä ja oli kuitenkin
hämillään ja ihmeissään. Hänen katseensa ja käytöksensä oli miltei
moittiva, ja vastaukseksi enemmän niihin kuin hänen sanoihinsa
virkkoi vieras: "En voinut auttaa sitä, hyvä rouva, huomasin
mahdottomaksi lähteä maasta näkemättä sitä ennen omin silmin, kuinka
hän viihtyy."

"Mutta te häiritsette hänen sopeutumistaan."

"Toivottavasti en. Ja kuinka voi isän pikku Polly?"

Tämän kysymyksen hän teki Pauliinalle asettuessaan istumaan ja
sijoittaessaan hänet kauniisti lattialle eteensä.

"Kuinka voi Pollyn isä?" kuului vastaus lapsen nojautuessa hänen
polveensa ja katsoessa ylös hänen kasvoihinsa.

Kohtaus ei ollut äänekäs eikä monisanainen, ja siitä olin
kiitollinen, mutta siinä oli liian runsaasti tunnetta, ja koska malja
ei vaahdonnut korkealle eikä tulvinut raivoisasti yli äyräiden, se
teki sitä painostavamman vaikutuksen katsojaan. Kohtauksissa joissa
kiihkeät ja rajattomat tunteet paisuvat liikaa, huojentaa ylenkatse
tai naurettavuudentaju väsynyttä katsojaa, kun sitä vastoin aina olen
pitänyt raskaampana senlaatuista tunteellisuutta, joka taipuu oman
tahtonsa alle -- jättiläisorja, joka tottelee hyvän järjen ylivaltaa.

Herra Home oli lujapiirteinen -- minun pitäisi ehkä sanoa
kovapiirteinen mies; hänen otsansa oli ryhmyinen ja poskipäät jyrkät
ja ulkonevat. Hänen kasvojensa luonne oli kokonaan skottilainen,
mutta silmissä oli tunnetta ja hänen nyt järkyttyneistä kasvoistaan
kuvastui liikutus. Hänen ylämaalainen murteensa oli sopusoinnussa
kasvojen kanssa. Hän näytti sekä ylpeältä että koruttomalta ihmiseltä.

Hän laski kätensä lapsen kurkottavalle päälle. Tyttö sanoi: "Suutele
Pollya."

Hän suuteli Pollya. Toivoin että tyttö olisi puhjennut hysteeriseen
huutoon, jotta olisin tuntenut helpotusta ja rauhoittunut. Mutta
tyttö piti ihmeteltävän vähän ääntä, hän näytti saaneen mitä halusi
-- _kaiken_ mitä halusi, ja näytti olevan tyydytyksen hurmiossa.
Tuo pikku olento ei muistuttanut isäänsä piirteiltään eikä
kasvojenilmeeltään, ja kuitenkin hän oli samaa rotua: isän sielu oli
täyttänyt hänen sielunsa, kuten pullosta kaadetaan pikariin.

Home osasi epäilemättä hillitä itsensä miehen tavoin, mitkä hänen
salaiset tunteensa erinäisistä asioista sitten lienevätkin olleet.
"Polly", hän sanoi katsahtaen pikku tyttöönsä, "mene eteiseen, siellä
näet isän ison päällystakin tuolilla, pistä kätesi sen taskuun, niin
löydät sieltä nenäliinan. Tuo se minulle."

Lapsi totteli, lähti ja tuli takaisin ketteränä ja vilkkaana. Isä
puheli rouva Brettonin kanssa kun hän tuli takaisin, ja tyttö odotti
nenäliina kädessään. Oli kuin olisi katsellut taulua, kun näki hänen
seisovan siinä isän polvien edessä niin hentona, sirona ja sievänä.
Nähdessään että Home jatkoi puheluaan eikä ilmeisesti huomannut hänen
paluutaan, tyttö tarttui hänen käteensä, avasi vastustelemattomat
sormet, pujotti nenäliinan niihin ja sulki ne taas yksitellen. Isä
ei vieläkään tuntunut näkevän eikä huomaavan häntä, mutta ennen
pitkää hän nosti tytön polvelleen, tyttö painautui häneen, ja vaikka
kumpikaan ei seuraavan tunnin kuluessa katsonut eikä puhutellut
toista, otaksun että molemmat olivat tyytyväisiä.

Teenjuonnin aikana tuon pikku otuksen liikkeet ja käytös antoivat,
kuten tavallista, yllin kyllin askartelua silmille. Ensin hän antoi
määräyksiä Warrenille, joka järjesteli tuoleja.

"Pankaa isän tuoli tähän ja minun tuolini sen lähelle, isän ja rouva
Brettonin väliin. _Minun_ täytyy ojentaa hänelle teekuppi."

Hän istui omalle tuolilleen ja viittasi kädellään isälle.

"Ole lähelläni, isä, aivan kuin olisimme kotona."

Ja samoin pöydässä, kun hän pysäytti isän kupin ja tahtoi sekoittaa
sokerin ja itse kaataa kerman: "Minä sain aina kotona tehdä sen
sinulle, isä. Ei kukaan osannut tehdä sitä niin hyvin, et edes sinä
itse."

Koko aterian ajan hän jatkoi pieniä palveluksiaan, jotka olivat
melkein mielettömiä. Sokeripihdit olivat liian suuret hänen käteensä,
niin että hänen täytyi käyttää molempia pidellessään niitä;
hopeaisen kerma-astian, leipä- ja voilautasen paino kysyi kovin
hänen riittämättömiä voimiaan ja taitoaan, mutta hän tahtoi nostaa
tämän, ojentaa tuon ja särkemättä mitään hän suoriutui kaikesta
onnellisesti. Suoraan sanoen pidin häntä pienenä rauhanhäiritsijänä,
mutta hänen isänsä, sokea kuten kaikki vanhemmat, näytti täysin
tyytyväiseltä antaessaan hänen palvella, olipa kuin olisivat tytön
puuhat tuntuneet hänestä ihmeen suloisilta.

"Hän on minun lohdutukseni", ei hän voinut olla sanomatta rouva
Brettonille. Tällä rouvalla oli oma "lohdutuksensa" ja aarteensa,
kooltaan paljon suurempi ja sillä hetkellä poissa kotoa, ja siksipä
hän ymmärsikin Homen heikkouden.

Tämä toinen "lohdutus" astui näyttämölle illan kuluessa. Tiesin että
se päivä oli määrätty hänen kotiintulopäiväkseen, ja olin huomannut
rouva Brettonin odottavan häntä joka tunti. Istuimme takan ympärillä
teenjuonnin jälkeen, kun Graham yhtyi seuraamme, oikeastaan minun
pitäisi sanoa: hajoitti sen -- sillä hänen tulonsa aiheutti tietenkin
hälinää, ja koska herra Graham oli nälkäinen, oli hankittava
virvokkeita. Hän ja Home kohtasivat toisensa kuin vanhat tutut; pikku
tyttöön hän ei aluksi kiinnittänyt mitään huomiota.

Lopetettuaan ateriansa ja vastattuaan äitinsä lukuisiin kysymyksiin
Graham palasi tulen ääreen. Vastapäätä sitä paikkaa, jonne hän
asettui, istui herra Home, ja hänen vieressään lapsi. Kun sanon
lapsi, käytän soveltumatonta ja huonosti kuvailevaa nimitystä --
sanaa joka panee ajattelemaan mitä muuta kuvaa tahansa kuin tuota
totista pikku olentoa surupuvussaan, kaulassa valkoinen kaulus,
joka juuri ja juuri olisi sopinut isolle nukelle -- olentoa joka
nyt oli kiivennyt korkealle tuolille hyllyn viereen, jolla oli
hänen valkoinen, pikkuruinen ompelulippaansa, ja piti kädessään
nenäliina-tilkkusta muka päärmäten sitä. Hän lävistelikin
sitä uutterasti neulalla, joka hänen sormissaan näytti miltei
paistinvartaalta, pisti silloin tällöin sormeensa ja merkkasi siten
palttinaan rivin pienen pieniä punaisia täpliä, hätkähti joskus
kun tuo vastahakoinen ase, jota hänen oli vaikea hallita, pisti
tavallista syvempään, mutta pysyi koko ajan vaiteliaana, ahkerana,
työhönsä vaipuneena, naisellisena.

Graham oli siihen aikaan kaunis uskottomannäköinen kuusitoistavuotias
nuorukainen. Sanon uskottomannäköinen, en siksi että hän todella
olisi omannut taipumuksia petollisuuteen, vaan siksi että tuo
sana mielestäni sattuvasti kuvailee hänen ulkomuotonsa vaaleata
kelttiläistä (ei anglosaksista) kauneutta, hänen aaltoilevaa
kastanjanruskeata tukkaansa, hänen notkeaa sopusuhtaisuuttaan, hymyä
joka niin usein oli hänen huulillaan ja josta ei puuttunut viehätystä
eikä oveluutta (ei missään pahassa merkityksessä). Hemmoteltu ja
oikukas poika hän oli niihin aikoihin.

"Äiti", hän sanoi silmäiltyään hetkisen äänettömänä edessään olevaa
pientä olentoa, kun Homen satunnainen poissaolo huoneesta vapautti
hänet siitä naureskelevasta hämillisyydestä, joka oli hänen ujoutensa
ainoa ilmenemismuoto, "äiti, minä näen tässä seurassa erään nuoren
naisen, jolle minua ei ole esitetty".

"Arvelen että tarkoitat herra Homen pikku tyttöä."

"Totisesti, hyvä rouva", vastasi poika, "puhutte mielestäni kovin
kursailematta. _Minä_ olisin varmaan sanonut neiti Home, jos olisin
rohjennut puhua tuosta ylimysnaisesta, jota tarkoitan."

"Kuule, Graham, minä en tahdo että rupeat härnäämään tuota lasta. Älä
kuvittelekaan että saat pilailla hänen kustannuksellaan."

"Neiti Home", jatkoi Graham, jota äidin nuhde ei pelottanut, "saanko
kunnian itse esittää itseni, koska ei kukaan muu näytä haluavan
tehdä teille ja minulle sitä palvelusta. Teidän orjanne John Graham
Bretton."

Tyttö katsahti Grahamiin, jolloin tämä nousi ja kumarsi täysin
vakavana. Tyttö pani varovasti pois sormustimen, sakset ja käsityön,
laskeutui hitaasti korkealta istuimeltaan ja teki sanomattoman
juhlallisen niiauksen lausuen: "Kuinka voitte?"

"Minulla on kunnia voida täysin hyvin, olen vain jonkin verran
väsynyt kiireellisen matkan jälkeen. Minä toivon, hyvä neiti,
tapaavani teidät terveenä."

"Jol-ti-senkin terveenä", oli tuon pikku naisen kunnianhimoinen
vastaus, ja nyt hän koetti päästä takaisin äskeiseen korkeuteensa,
mutta huomatessaan ettei se ollut mahdollista ilman kiipeämistä ja
ponnistuksia -- säädyllisyyden uhraus, jota ei voinut ajatellakaan --
ja halveksien mitä suurimmassa määrin kaikkea apua tuon oudon nuoren
herran aikana, hän hylkäsi korkean istuimensa ja asettui matalalle
tuolille. Tämän matalan tuolin viereen veti Graham omansa.

"Minä toivon, hyvä neiti, että nykyinen asuntonne, äitini talo,
tuntuu teistä soveliaalta olinpaikalta?"

"Ei er-erit-täin, minä tahtoisin mennä kotiin."

"Luonnollinen ja kiitettävä halu, hyvä neiti, kuitenkin halu jota
minä olen koettava parhaani mukaan vastustaa. Arvelen saavani teistä
hiukkasen sitä kallisarvoista mukavuutta, jota sanotaan huvitukseksi
ja jota äiti ja neiti Snowe eivät kykene minulle suomaan."

"Minä lähden pian pois isän kanssa, minä en jää pitkäksi aikaa
äitinne luo."

"Kyllä vain, te jäätte minun luokseni, siitä olen varma. Minulla on
poni jolla saatte ratsastaa, ja loppumaton määrä kuvakirjoja, joita
saatte katsella."

"Tuletteko _te_ nyt asumaan täällä?"

"Tulen. Onko se teille mieleen? Pidättekö minusta?"

"En."

"Miksi ette?"'

"Minusta olette niin kummallinen."

"Kasvoniko, hyvä neiti?"

"Kasvonne ja kaikki muukin teissä. Teillä on pitkä punainen tukka."

"Kastanjanruskea, hyvä neiti, äiti sanoo sitä kastanjanruskeaksi tai
kultaiseksi, ja niin sanovat kaikki hänen ystävänsäkin. Mutta vaikka
minulla olisikin 'pitkä punainen tukka'" -- ja hän ravisti kuin
voitonriemuisena harjaansa, jonka hän hyvin tiesi keltaisenruskeaksi
ja jonka leijonankarvaisuudesta hän ylpeili -- "en kuitenkaan voisi
olla kummallisempi kuin teidän armonne."

"Sanotteko minua kummalliseksi?"

"Sanon, tottakin."

(Äänettömyys.) "Luulen että minun on mentävä levolle."

"Tuollaisen pikkuruisen olisi pitänyt olla levolla jo monta tuntia
sitten, mutta istuitte luultavasti ylhäällä odottamassa minua."

"Enkä istunut."

"Varmaankin toivoitte saavanne iloita minun seurastani. Tiesitte
että tulisin kotiin, ja tahdoitte odottaa niin kauan että näkisitte
vilauksen minusta."

"Minä istuin ylhäällä isän tähden enkä teidän."

"Erittäin hyvä, neiti Home. Minusta tulee suosikki; lyönpä vetoa että
minut pian pannaan isän edelle."

Tyttö toivotti minulle ja rouva Brettonille hyvää yötä. Hän näytti
juuri epäröivän oliko Graham kyllin ansiokas samaan huomaavaisuuteen
hänen puoleltaan, kun poika tarttui häneen yhdellä kädellään ja piti
sillä häntä ylhäällä päänsä päällä. Peilistä takan yläpuolelta tyttö
näki itsensä korkealla ilmassa. Teon äkillisyys ja rohkeus sekä
kunnioituksen puute olivat liikaa.

"Hävetkää, herra Graham", hän huusi vihastuneena, "laskekaa minut
alas!" Päästyään taas jaloilleen hän jatkoi: "Tahtoisin tietää
mitä te ajattelisitte minusta, jos kohtelisin teitä tuolla tavoin,
nostaisin teidät kädelläni" -- hän kohotti tuota mahtavaa jäsentä
-- "niinkuin Warren nostaa pientä kissaa." Näin sanoen hän poistui
huoneesta.




III

LEIKKITOVERIT


Herra Home viipyi talossa kaksi päivää. Vierailunsa aikana ei häntä
saatu kertaakaan lähtemään ulos; hän istui kaiken päivää takan
ääressä, väliin ääneti, väliin kuunnellen rouva Brettonin pakinaa
ja vastaillen siihen. Rouva Brettonin suhtautuminen häneen oli
soveliasta hänen sairaalloiselle mielentilalleen -- ei liioitellun
myötätuntoista, ei myöskään liian vierasta eikä järkeilevää, olipa
siinä pieni vivahdus äidillisyyttäkin -- rouva Bretton oli siksi
paljon häntä vanhempi, että tuo vivahdus oli sallittua.

Mitä tulee Pauliinaan, oli lapsi sekä onnellinen että äänetön, ahkera
ja tarkkaavainen. Isä nosti hänet usein polvelleen, ja siinä hän
istui kunnes tunsi tai kuvitteli isän tulevan levottomaksi. Silloin
kuului: "Isä, laske minut maahan, minä väsytän sinua painollani."

Ja tuo valtava taakka liukui matolle ja istahti siihen tai tuolille
aivan isän jalkojen juureen. Valkoinen ompelulipas ja punatäpläinen
nenäliina otettiin esiin. Tuo nenäliina oli nähtävästi aiottu
muistolahjaksi isälle, ja sen piti tulla valmiiksi ennen hänen
lähtöään; siispä oli ompelijattaren ahkeruus ylen tärkeätä: hän
suoritti noin parikymmentä pistoa puolessa tunnissa.

Ilta, joka palautti Grahamin äitinsä katon alle (päivänsä hän vietti
koulussa), toi taloon aina vilkkautta -- mitä ei suinkaan vähentänyt
niiden kohtausten laatu, joita aivan varmaan oli tulossa hänen ja
neiti Pauliinan välillä.

Ynseä ja kylmäkiskoinen käytös oli ollut seurauksena loukkauksesta
joka oli kohdannut tyttöä ensimmäisenä iltana Grahamin tulon jälkeen.
Hänen tavallinen vastauksensa Grahamin puhutteluun oli: "En voi
olla kanssasi, minulla on muita asioita ajateltavina." Kun häneltä
kysyttiin _mitä_ asioita, kuului vastaus: "Työtä."

Graham yritti houkutella hänen huomiotaan puoleensa avaamalla
laatikkonsa ja levittämällä esiin sen moninaisen sisällyksen:
sinettejä, kiiltäviä vahapuikkoja, kynäveitsiä, sekalaisen
kokoelman piirroksia -- muutamat koreanvärisiä -- joita hän aikojen
kuluessa oli koonnut. Tämä voimakas houkutus ei jäänytkään kokonaan
tehottomaksi: tytön silmät nousivat salavihkaa työstä ja heittivät
monta katsetta kirjoituspöytää kohti, jolle oli hujan hajan viskelty
niin paljon katseltavaa. Muuan etsaus, joka esitti lintukoiran kanssa
leikkivää lasta, sattui putoamaan lattialle.

"Sievä pieni koira", sanoi tyttö ihastuneena.

Varovainen Graham ei ollut huomaavinaan. Ennen pitkää tyttö hiipi
salaa nurkastansa katselemaan aarretta lähempää. Koiran suuret
silmät ja pitkät korvat sekä lapsen hattu höyhenineen olivat
vastustamattomia.

"Sievä kuva", kuului hänen suopea arvostelunsa.

"No -- voithan saada sen", sanoi Graham.

Tyttö näytti epäröivän. Omistamisenhalu oli voimakas, mutta
suostuminen olisi ollut myönnytys hänen arvokkuudeltaan. Ei. Hän pani
kuvan pöydälle ja kääntyi pois.

"Etkö sitten tahdo sitä, Polly?"

"Mieluummin en, kiitos vain."

"Sanonko sinulle mitä teen kuvalla, jollet halua sitä?"

Tyttö puolittain kääntyi kuuntelemaan.

"Leikkaan sen palasiksi ja sytytän niillä kynttilän."

"Ei!"

"Mutta minä leikkaan."

"Älä viitsi -- ole niin hyvä."

Graham kävi heltymättömäksi kuullessaan tuon rukoilevan äänen. Hän
otti sakset äitinsä ompelulippaasta.

"Siinä se menee", hän sanoi tehden uhkaavan liikkeen. "Suoraan Fidon
pään läpi ja halki pikku Harryn nenän."

"Ei! Ei! Ei!"

"Tule tänne sitten. Tule pian, muuten se on tehty."

Hän epäröi ja viivytteli, mutta tuli.

"No, tahdotko sen?" kysyi poika, kun tyttö seisoi hänen edessään.

"Ole hyvä ja anna."

"Mutta minä tahdon maksun."

"Kuinka paljon?"

"Suudelman."

"Anna kuva ensin minun käteeni."

Sanoessaan tämän näytti Polly vuorostaan melkein petolliselta. Graham
antoi kuvan. Polly pakeni velkojaansa, kiiti isänsä luo ja pakeni
hänen polvelleen. Graham nousi teeskennellyn kiukun vallassa ja
seurasi häntä. Tyttö hautasi kasvonsa Homen liiviin.

"Isä -- isä -- lähetä hänet pois!"

"Ei minua niin vain lähetetä", sanoi Graham.

Kasvot vieläkin toisaalle käännettyinä tyttö ojensi kätensä
pitääkseen häntä loitolla.

"Sitten suutelen kättä", sanoi poika, mutta samassa hetkessä muuttui
käsi pikkuruiseksi nyrkiksi ja antoi maksun pikkurahoina, jotka eivät
olleet suudelmia.

Graham -- joka omalla tavallaan osasi olla yhtä juonikas kuin hänen
pieni leikkitoverinsa -- vetäytyi pois muka aivan lannistuneena. Hän
heittäytyi sohvalle, painoi päänsä tyynyyn ja makasi kuin sairas
ainakin. Polly huomasi hänen olevan hiljaa ja kurkisti häneen. Hän
oli kätkenyt silmänsä ja kasvonsa käsiinsä. Tyttö kääntyi isänsä
polvella ja katsoi vihamieheensä pitkään ja levottomasti. Graham
voihki.

"Isä, mikä on hätänä?" hän kuiskasi.

"Sinun on parempi kysyä häneltä, Polly."

"Onko hän vahingoittunut?" (Uusi voihkaisu.)

"Hän ääntelee ikään kuin hän olisi", sanoi Home.

"Äiti", ehdotti Graham heikolla äänellä, "luulen että sinun on paras
lähettää noutamaan lääkäriä. Voi minun silmääni!" (Uusi hiljaisuus,
jonka vain Grahamin huokaukset keskeyttivät.)

"Jos minä nyt tulen sokeaksi" -- sanoi Graham.

Hänen kurittajansa ei voinut kestää enempää. Hän oli heti pojan
vieressä.

"Anna minun katsoa silmääsi; minä en aikonut lyödä siihen, suulle
vain, enkä aikonut lyödä niin _ylen_ kovasti."

Hän sai vastaukseksi vain äänettömyyden. Hänen kasvonsa vavahtelivat.
"Olen pahoillani, olen pahoillani!"

Sitten seurasi mielenliikutusta, sopertelua, itkua.

"Lakkaapas jo kiusoittelemasta tuota lasta, Graham", sanoi rouva
Bretton.

"Se on paljasta pilaa, kultaseni", huusi herra Home.

Ja Graham nosti hänet vielä kerran ilmaan, ja tyttö kuritti häntä
taas ja tuivertaessaan hänen leijonankarvaisia kiharoitaan antoi
hänelle nimen "ilkein, epäkohteliain, pahin ja viekkain olento mitä
ikinä voi olla".

<tb>

Lähtöaamunaan herra Home istui kahden kesken tyttärensä kanssa
ikkunasyvennyksessä, ja heidän välillään sukeutui eräänlainen
keskustelu. Minä kuulin osan siitä.

"Enkö voisi koota tavaroitani ja lähteä kanssasi, isä?" kuiskasi
lapsi tosissaan.

Isä pudisti päätään.

"Olisinko sinulle vaivaksi?"

"Olisit, Polly."

"Siksikö että olen pieni?"

"Siksi että olet pieni ja hento. Vain suurten ja vahvojen ihmisten
pitäisi matkustaa. Mutta älä näytä surulliselta, pikku tyttöni, se
särkee sydämeni. Isä tulee pian takaisin Pollynsa luo."

"En todellakaan ole surullinen, isä, en juuri ensinkään."

"Polly olisi surullinen jos tuottaisi isälle tuskaa, eikö olisikin?"

"Surullistakin surullisempi."

"Siinä tapauksessa Pollyn pitää olla reipas; ei saa itkeä lähdön
hetkellä eikä murjottaa perästäpäin. Pollyn täytyy katsoa eteenpäin,
siihen hetkeen jolloin taas kohtaamme toisemme, ja koettaa olla
onnellinen sillä välin. Osaako hän olla niin?"

"Hän tahtoo koettaa."

"Minä näen että hän tahtoo. Hyvästi siis. On aika lähteä."

"_Nytkö_? -- juuri _nyt_?"

"Juuri nyt."

Tyttö kurkotti värisevät huulensa. Isä nyyhkytti mutta tyttö ei, sen
huomasin. Laskettuaan hänet maahan isä puristi toisten läsnäolijani
kättä ja lähti.

Kun ulko-ovi sulkeutui, putosi tyttö polvilleen tuolin viereen ja
huusi: "Isä."

Huuto oli hillitty mutta kestävä, jonkinlainen "Miksi olet minut
hylännyt?" Seuraavien minuuttien aikana huomasin hänen kärsivän
todellista sieluntuskaa. Tuona lapsenelämänsä lyhyenä hetkenä hän
koki sellaista mielenliikutusta, jota jotkut eivät tunne koskaan.
Se johtui hänen luonteenlaadustaan, ja hän saisi kokea enemmänkin
sellaisia hetkiä, jos jäisi elämään. Kukaan ei puhunut. Rouva
Bretton, joka oli äiti, vuodatti kyynelen tai pari. Graham, joka
kirjoitti, kohotti katseensa ja tuijotti häneen. Minä, Lucy Snowe,
olin levollinen.

Tuo pieni olento, jonka muut jättivät rauhaan, teki itse mitä kukaan
muu ei olisi voinut tehdä -- taisteli sietämätöntä mielenliikutusta
vastaan ja tukahutti sen ennen pitkää jossakin määrin. Sinä päivänä
hän ei huolinut lievitystä keneltäkään, eikä seuraavanakaan päivänä.
Myöhemmin hän kävi välinpitämättömäksi.

Kolmantena iltana, hänen istuessaan lattialla uupuneena ja
levollisena, tuli Graham sisään ja otti hänet syliinsä kauniisti,
sanomatta sanaakaan. Tyttö ei vastustellut, vaan melkein painautui
hänen syliinsä, ikään kuin väsyneenä. Kun Graham istuutui, painoi
lapsi päänsä häneen. Muutaman minuutin kuluttua hän nukkui, ja
poika kantoi hänet yläkertaan vuoteeseen. En ihmetellyt että lapsen
ensimmäinen kysymys seuraavana aamuna oli: "Missä on herra Graham?"

Sattui että Graham ei tullut aamiaispöytään; hänen piti kirjoittaa
muutamia harjoitelmia sen aamun tunneiksi, ja hän oli pyytänyt
äitiään lähettämään kupin teetä työhuoneeseen. Polly tarjoutui
viemään sitä, hänen täytyi saada puuhata jotakin, pitää huolta
jostakin. Kuppi uskottiin hänelle, sillä vaikka hän olikin levoton
lapsi, oli hän kuitenkin huolellinen. Koska työhuone oli vastapäätä
ruokasalia niin että ovet olivat käytävässä vastakkain, seurasi
katseeni häntä.

"Mitä teet?" hän kysyi pysähtyen kynnykselle.

"Kirjoitan", sanoi Graham.

"Miksi et tule syömään aamiaista äitisi kanssa?"

"Liiaksi työtä."

"Tahdotko aamiaista?"

"Tietysti."

"Kas siinä sitten."

Ja hän laski kupin matolle niinkuin vanginvartija pistää vesiruukun
vankikopin ovesta sisään ja vetäytyi pois. Mutta äkkiä hän kääntyi.

"Mitä muuta tahdot kuin teetä -- mitä syötävää?"

"Jotakin hyvää. Tuo minulle jotakin oikein hauskaa, niin olet kiltti
pikku nainen."

Polly palasi rouva Brettonin luo.

"Kiltti rouva, lähettäkää pojallenne jotakin hyvää."

"Sinä saat valita hänen puolestaan, Polly. Mitä vain haluat."

Polly valikoi mitä parasta oli pöydällä ja tuli ennen pitkää takaisin
pyytämään kuiskaten hiukan hedelmähilloa, jota ei ollut esillä. Kun
hän sitten oli saanut sitä -- sillä tuolta parilta rouva Bretton ei
kieltänyt mitään -- kuului Graham hetkistä myöhemmin ylistävän häntä
pilviin asti luvaten ottaa hänet taloudenhoitajakseen saatuaan oman
talon, ja kenties -- jos Polly osoittaisi taipumusta keittotaitoon
-- keittäjättärekseen. Ja kun Polly ei palannut takaisin ja menin
katsomaan minne hän oli joutunut, tapasin Grahamin ja hänet
syömässä aamiaista kahden kesken. Polly seisoi pojan vieressä
tasaten hänen annoksensa -- lukuunottamatta hedelmähilloa, johon
hän hienotunteisesti kieltäytyi koskemasta, jottei, luultavasti,
näyttäisi siltä kuin hän olisi hankkinut sitä yhtä hyvin omaan
laskuunsa kuin Grahamin. Hänessä ilmeni alituiseen tuollaista herkkää
havaintokykyä ja hienovaistoisuutta.

Täten solmittu ystävyydenliitto ei aivan pian hajonnut, päinvastoin
näyttivät aika ja olosuhteet pikemmin lujittavan kuin höllentävän
sitä. Niin huonosti kuin nuo kaksi sopivatkin yhteen iän, sukupuolen,
harrastusten ym. puolesta, oli heillä kuitenkin paljon sanottavaa
toisilleen. Mitä Pauliinaan tulee, huomasin ettei hänen luonteensa
koskaan täysin päässyt oikeuksiinsa muuten kuin nuoren Brettonin
seurassa. Rauhoituttuaan ja totuttuaan taloon hän osoittautui
kylläkin mukautuvaksi rouva Brettoniin nähden, mutta hän saattoi
päiväkaudet istua tuolillaan rouvan jalkojen juuressa lukien läksyään
tai ommellen tai piirtäen kuvia kivitauluun, ilman että hänessä
kertaakaan välähti mitään omaperäistä tai että hänen luonteensa
erikoisuuksista näkyi pienintäkään pilkahdusta. Tällöin en pitänyt
häntä silmällä; hän ei ollut mielenkiintoinen. Mutta niin pian
kuin Grahamin koputus illalla kuului, tapahtui muutos. Polly oli
samassa silmänräpäyksessä portaiden yläpäässä. Tavallisesti hänen
tervetuliaisensa oli nuhde tai uhkaus.

"Sinä et ole pyyhkinyt jalkojasi kunnollisesti mattoon. Minä kerron
äidillesi."

"Pikku hätikkö! Oletko siellä?"

"Olen -- ja sinä et yletä minuun! Minä olen korkeammalla kuin sinä"
(hän tirkisteli kaidepuun säleiden lomitse, sillä hän ei kyennyt
katsomaan sen yli).

"Polly!"

"Rakas poikani!" (se oli eräs hänen Grahamille antamistaan
nimityksistä, lainattu tämän äidiltä).

"Minä voisin pyörtyä väsymyksestä", ilmoitti Graham nojaten käytävän
seinään muka uuvuksissa. "Tohtori Digby" -- yliopettaja -- "tekee
vallan lopun minusta liialla työllä. Tulehan alas ja auta minua
kantamaan kirjojani."

"Ahaa, sinä olet viekas!"

"En ensinkään, Polly, se on totinen tosi. Olen vetelä kuin riepu.
Tule alas."

"Silmäsi ovat rauhalliset kuin kissan, mutta sinä osaat kyllä
hypähtää."

"Hypähtää? Ei sinne päinkään, siihen ei minusta ole. Tule alas."

"Ehkä tulenkin -- jos lupaat ettet koske minuun -- et viskaa minua
ylös etkä kiepauta ympäri."

"Minäkö! Siihen en pystyisi!" Hän vaipui tuolille.

"Laske sitten kirjasi alimmalle portaalle ja mene itse kolmen
kyynärän päähän."

Kun tämä oli tehty, laskeutui Polly portaita varovasti, irroittamatta
katsettaan heikosta Grahamista. Tietysti hänen tulonsa sähköisti
pojan aina uuteen suonenvedontapaiseen elämään, ja varmasti oli
tulossa hurja meteli. Väliin Polly suuttui, väliin sallittiin
kaiken tapahtua levollisesti, ja saatoimme kuulla hänen sanovan
taluttaessaan Grahamia portaita ylös: "Kas niin, rakas poikani, tule
nyt juomaan teetä -- minä uskon että varmaan tarvitset jotakin."

Oli jokseenkin hullunkurista katsella häntä, kun hän istui Grahamin
vieressä tämän nauttiessa ateriaansa. Hänen poissa ollessaan
Polly oli hiljainen olento, mutta hänen seurassaan kärkkäin ja
palvelevaisin pikku hätikkö mitä ajatella voi. Toivoin usein, että
tyttö malttaisi mielensä ja olisi rauhassa; mutta ei -- hän unohti
oman itsensä ja ikään kuin vaipui toiseen: poika ei voinut saada
häneltä kyllin hyvää palvelusta eikä riittävää huolenpitoa, hän
oli Pollyn silmissä suurempi kuin Turkin sulttaani. Tyttö kokosi
vähitellen kaikki vadit hänen eteensä, ja kun sivullinen otaksui että
hänellä oli ulottuvillaan kaikki mitä hän ikinä saattoi toivoa, keksi
Polly vielä jotakin muuta.

"Rouva", kuiskasi hän rouva Brettonille, "poikanne ehkä ottaisi
mielellään vähän kakkua -- makeata kakkua, tiedättehän -- sitä on
tuolla" (hän viittasi ruokakaappiin). Rouva Bretton ei yleensä
hyväksynyt makean kakun käyttöä teen juonnin ohella, mutta pyyntö
uudistettiin kuitenkin: "Pieni palanen -- vain hänelle -- hän käy
koulua. Tytöt -- sellaiset kuin minä ja neiti Snowe -- eivät tarvitse
herkkupaloja, mutta _hän_ pitäisi siitä."

Graham piti siitä hyvin paljon ja saikin sitä melkein aina. Hänen
kunniakseen on mainittava, että hän olisi tahtonut jakaa palkintonsa
sen kanssa, jota sai siitä kiittää, mutta tätä ei koskaan sallittu.
Itsepintaisuus tässä asiassa pahoitti tytön mielen koko illaksi.
Saada seisoa hänen polvensa vieressä, pitää yksinoikeutenaan hänen
sanojaan ja huomiotaan, siinä palkka minkä hän tahtoi -- eikä osuutta
kakkuun.

Hän mukautui omituisen helposti asioihin joita Graham harrasti.
Johtui ajattelemaan, että tuolla lapsella ei ollut omaa sielua eikä
elämää, vaan että hänen välttämättä täytyi elää, liikkua ja olla
toisessa. Nyt kun isä oli häneltä otettu, hän turvautui Grahamiin
ja näytti tuntevan hänen tunteitaan, elävän hänen elämäänsä.
Hän oppi tuossa tuokiossa pojan kaikkien koulutoverien nimet,
tiesi ulkomuistista heidän luonteensa niinkuin Graham oli niitä
kuvaillut: yksi ainoa kuvaus kustakin näytti riittävän. Hän ei
koskaan unohtanut eri yksilöitä eikä sekoittanut niitä toisiinsa;
hän saattoi kokonaisen illan puhella pojan kanssa ihmisistä joita
ei ollut koskaan nähnyt, ja tuntui olevan täysin selvillä heidän
ulkomuodostaan, tavoistaan ja taipumuksistaan. Muutamia hän oppi
matkimaankin. Eräällä aliopettajalla, jota nuori Bretton ei sietänyt,
näyttää olleen joitakin omituisuuksia, jotka Polly silmänräpäyksessä
tajusi Grahamin esityksestä, ja niitä hän jäljitteli Grahamin iloksi.
Tätä ei rouva Bretton kuitenkaan hyväksynyt, vaan kielsi pilan.

Parimme riiteli harvoin. Kerran kuitenkin sattui eripuraisuus, jossa
Pollyn tunteet saivat ankaran iskun.

Grahamilla oli syntymäpäivänään eräitä ystäviä -- hänen ikäisiään
poikia -- luonaan päivällisellä. Pauliina oli erittäin kiinnostunut
näiden ystävien tulosta. Hän oli usein kuullut puhuttavan heistä,
ja nämä olivat juuri niitä, joista Graham eniten puhui. Päivällisen
jälkeen nuoret herrasmiehet jäivät yksikseen ruokasaliin, missä he
pian tulivat hyvin hyvälle tuulelle ja pitivät aika kovaa meteliä.
Kulkiessani eteisen läpi näin Pauliinan istuvan yksinään alimmalla
portaalla, pieni otsa rypyssä levottomasta mietiskelystä ja katse
takertuneena ruokasalin oven kiiltäviin ruutuihin, joihin eteisen
lampun valo heijastui.

"Mitä ajattelet, Polly?"

"En mitään erikoista, tahtoisin vain että tuo ovi olisi kirkasta
lasia -- silloin voisin nähdä sen läpi. Pojat tuntuvat hyvin
iloisilta, ja minä tahtoisin mennä heidän joukkoonsa, tahtoisin olla
Grahamin kanssa ja katsella hänen ystäviään."

"Mikä estää sinua menemästä?"

"Minua pelottaa, mutta voisinkohan koettaa, luuletteko? Voisinko
koputtaa oveen ja pyytää päästä sisään?"

Minä arvelin ettei pojilla kenties olisi mitään sitä vastaan, että
hän tulisi heidän leikkitoverikseen, ja niin ollen kehoitin häntä
yrittämään.

Hän koputti -- ensin niin hiljaa ettei sitä kuultu, mutta toisella
yrityksellä ovi aukeni ja Grahamin pää tuli näkyviin. Hän näytti
olevan loistavalla tuulella, mutta kärsimätön.

"Mitä tahdot sinä pieni apina?"

"Tulla luoksesi."

"Todellako? Luuletko minun nyt tahtovan sinua vaivoikseni. Mars
matkaasi äidin ja neiti Snowen luo ja käske heitä panemaan sinut
sänkyyn." Kastanjanruskea pää ja helakanpunaiset kasvot katosivat --
ovi sulkeutui tylysti. Polly oli kuin lyöty.

"Minkä tähden hän puhuu noin? Hän ei ole koskaan ennen puhunut tuolla
tavoin", hän sanoi kauhuissaan. "Mitä olen tehnyt?"

"Et mitään, Polly, mutta Graham tahtoo nyt olla koulutoveriensa
kanssa."

"Ja hän pitää heistä enemmän kuin minusta! Hän työntää minut luotaan,
kun he ovat täällä."

Ajattelin hieman lohduttaa häntä ja käyttää tilaisuutta
teroittaakseni hänen mieleensä muutamia viisaita mietelmiä, joita
minulla aina oli varastossa valmiina sovellettaviksi. Hän keskeytti
minut kuitenkin panemalla sormensa korvilleen jo ensi sanojeni aikana
ja heittäytymällä pitkäkseen matolle, kasvot kohti lattiaa. Tästä
asennosta ei Warren eikä keittäjä saaneet häntä hievahtamaan, ja
niinpä hän sai maata kunnes näki hyväksi nousta omasta aloitteestaan.

Graham unohti kärsimättömyytensä samana iltana ja olisi ystäviensä
mentyä lähestynyt häntä kuten tavallisesti, mutta Polly tempautui
irti hänen käsistään. Tytön silmät salamoivat, hän ei tahtonut
toivottaa Grahamille hyvää yötä eikä katsoa häntä kasvoihin.
Seuraavana päivänä Graham kohteli häntä välinpitämättömästi, ja
tyttö kävi kylmäksi kuin marmori. Päivää myöhemmin poika kiusoitteli
häntä saadakseen tietää mistä oli kysymys, mutta hänen huulensa
eivät auenneet. Tietenkään ei Graham puolestaan voinut olla todella
suuttunut, peli kun joka tavalla oli liian epätasainen. Hän koetti
lepyttää ja maanitella. "Miksi Polly oli niin vihoissaan? Mitä
Graham oli tehnyt?" Vähitellen vastasivat kyynelet hänelle, hän
hellitteli lasta, ja he olivat taas ystäviä. Mutta Polly oli niitä,
joilta tuollaiset tapahtumat eivät unohdu. Huomasin ettei hän tämän
loukkauksen jälkeen koskaan etsinyt Grahamin seuraa, ei seurannut
häntä eikä millään tavoin koettanut kiinnittää hänen huomiotaan.
Käskin häntä kerran viemään kirjan tai jonkin muun esineen
Grahamille, kun tämä oli sulkeutunut työhuoneeseensa.

"Minä odotan kunnes hän tulee ulos", sanoi hän ylpeästi. "En tahdo
vaivata häntä nousemaan ja avaamaan ovea."

Nuorella Brettonilla oli lempiponi, jolla hän usein lähti
ratsastamaan. Polly katseli aina ikkunastaan hänen lähtöään ja
paluutaan. Hänen kunnianhimonsa päämääränä oli päästä ratsastamaan
pihan ympäri tuolla ponilla, mutta pois se että hän olisi pyytänyt
Grahamilta sellaista armoa. Eräänä päivänä hän meni pihalle
katsomaan, kun Graham hyppäsi hevosen selästä, ja hänen nojatessaan
porttiin väikkyi hänen silmissään ikävöivä halu saada maistaa
ratsaillepääsyn nautintoa.

"Tules, Polly, tahdotko laskettaa ravia?" kysyi Graham huolettomasti.
Minä arvelen että hän Pollyn mielestä oli _liian_ huoleton.

"En, kiitos", sanoi tyttö kääntyen pois äärimmäisen kylmästi.

"Tulisit nyt", jatkoi poika. "Sinä pitäisit siitä ihan varmaan."

"Älä luule että minä välitän siitä hituistakaan", kuului vastaus.

"Se ei ole totta. Sinä sanoit Lucy Snowelle että ratsastaisit hirveän
kernaasti."

"Lucy Snowe on _löppöliisa_", kuulin hänen sanovan (pieni
puutteellisuus ääntämisessä oli vähimmän pikkuvanhaa koko tytössä),
ja niine hyvineen hän marssi sisään. Graham, joka tuli sisään
pian hänen jälkeensä, huomautti äidilleen: "Äiti, minä uskon että
tuo lapsi on vaihdokas, hän on todellinen oikkupussi, mutta minä
ikävystyisin ilman häntä. Hän huvittaa minua paljon enemmän kuin sinä
tai Lucy Snowe."

"Neiti Snowe", sanoi Pauliina minulle (hän oli nyt ottanut
tavakseen silloin tällöin jutella kanssani, kun olimme kahden
kesken huoneessamme iltaisin), "tiedättekö minä viikonpäivänä pidän
Grahamista eniten?"

"Kuinka kummassa voisin tietää niin omituista asiaa? Onko hän jonakin
viikon seitsemästä päivästä toisenlainen kuin kuutena muuna?"

"Ihan varmaan! Ettekö näe? Ettekö tiedä? Minusta hän on verrattomin
sunnuntaisin. Silloin saamme pitää hänet luonamme koko päivän, ja hän
on niin hiljainen ja illalla _niin_ kiltti."

Tuo havainto ei ollut kokonaan perusteeton: käynti kirkossa ym.
piti Grahamin hiljaisena sunnuntaisin, ja illalla hän tavallisesti
antautui leppoisaan, miltei laiskottelevaan ajanviettoon arkihuoneen
takan ääressä. Hän otti tavallisesti haltuunsa sohvan ja kutsui
luokseen Pollyn.

Graham ei ollut aivan samanlainen kuin muut pojat; hänen kaikki
ilonsa ei ollut toiminnassa, vaan hän kykeni myös ajoittaiseen
mietiskelyyn. Hän saattoi myös löytää huvia lukemisesta, eikä hän
valinnut kirjojaan kokonaan umpimähkään, vaan silloin tällöin välähti
hänen valinnassaan luonteenomaisia harrastuksia, vieläpä vaistomaista
makua. Tosin hän harvoin lausui ajatuksiaan lukemansa johdosta, mutta
olen nähnyt hänen istuvan miettimässä sitä.

Kun Polly oli hänen lähellään, polvillaan matolla tai pienellä
tyynyllä, alkoi kuiskaileva keskustelu, hillitty mutta ei
sentään mahdoton kuulla. Kuulin silloin tällöin katkelman heidän
juttelustaan, ja tosi on, että jokin parempi ja hienompi vaikutus
kuin arkipäivisin näytti sellaisina sunnuntaihetkinä tyynnyttävän
Grahamin sangen miellyttävälle tuulelle.

"Oletko oppinut virsiä tällä viikolla, Polly?"

"Olen oppinut yhden hyvin kauniin, neljä säkeistöä pitkän. Luenko
sen?"

"Lue sitten, mutta sievästi, älä pidä kiirettä."

Kun virsi oli luettu tai pikemmin puoliksi laulettu heikolla
jonottavalla äänellä, teki Graham muistutuksia lukemistavan johdosta
ja ryhtyi antamaan opetusta lausunnassa. Polly oli nopea oppimaan,
nokkela jäljittelemään; sitä paitsi hänen suurin ilonsa oli olla
Grahamille mieliksi, ja niinpä hän osoittautui hyväksi oppilaaksi.
Virren jälkeen tuli tavallisesti vähän lukemista -- kenties luku
Raamatusta, ja siinä tarvittiin harvoin oikaisua, sillä lapsi osasi
lukea koruttoman kertovan kappaleen oikein hyvin, ja kun aihe
oli sellainen jonka hän ymmärsi ja joka saattoi kiinnittää hänen
mieltään, olivat hänen ilmeensä ja hänen innostuksensa kerrassaan
merkilliset. Joosef heitettynä kuoppaan, Samuelin kutsuminen, Daniel
jalopeurain luolassa -- nämä olivat lempipaikkoja, ja varsinkin
ensimmäisen intomielisyys näytti tehoavan häneen mitä voimakkaimmin.

"Jaakob parka", hän sanoi joskus vapisevin huulin. "Kuinka hän
rakastikaan poikaansa Joosefia! Yhtä paljon", hän lisäsi kerran,
"yhtä paljon, Graham, kuin minä rakastan sinua. Jos sinä kuolisit"
(ja hän avasi kirjan uudelleen, etsi kohdan ja luki), "niin minä 'en
huolisi lohdutuksesta, vaan murehtien minä menisin tuonelaan poikani
tykö'."

Näin sanoen hän sulki Grahamin pieniin käsivarsiinsa ja veti hänen
pitkätukkaisen päänsä luokseen. Muistan että teko tuntui minusta
oudon äkilliseltä ja herätti katsojassa samaa tunnetta kuin
luonnostaan vaarallisen ja vain puoliksi kesytetyn eläimen liian
varomaton hyväileminen. Eipä silti että olisin pelännyt Grahamin
vahingoittavan häntä tai työntävän hänet raa'asti takaisin, mutta
arvelin että Polly oli vaarassa tulla sysätyksi pois huolettomasti,
kärsimättömällä tavalla, mikä hänelle olisi melkein pahempaa kuin
lyönti. Itse asiassa kuitenkin tällaiset mielenilmaisut otettiin
vastaan passiivisesti, väliinpä vielä tuikki pojan silmistä
eräänlaista ystävällistä eikä ensinkään ynseätä ihmettelyä Pollyn
hartaan puolueellisuuden johdosta. Kerran hän sanoi: "Sinä pidät
minusta melkein yhtä paljon kuin jos olisit pieni sisareni, Polly."

"Oi, minä _pidän_ sinusta", sanoi Polly, "minä _pidän_ sinusta hyvin
paljon."

<tb>

Minulle ei pitkäksi aikaa suotu tätä luonteentutkimisen huvia.
Polly oli ollut Brettonissa tuskin kahta kuukautta, kun tuli kirje
herra Homelta, joka ilmoitti nyt asettuneensa mannermaalle äitinsä
sukulaisten keskuuteen, ja koska Englanti oli käynyt hänelle
tykkänään vastenmieliseksi, ei hän vähääkään ajatellut palaavansa
sinne, kenties ei vuosikausiin. Hän toivoi saavansa pikku tyttärensä
luokseen viipymättä.

"Miltähän kannalta tyttö mahtaa ottaa tämän uutisen", sanoi rouva
Bretton luettuaan kirjeen. _Minä_ pohdin sitä myös, ja otin
tehtäväkseni ilmoittaa asian hänelle.

Tullessani salonkiin -- kaunis ja hiljainen huone, missä tyttö
mielellään istui yksin ja minne hänet vapaasti uskallettiin laskea,
sillä hän ei kajonnut sormillaan mihinkään, tai pikemmin, ei liannut
mitään mihin kajosi -- tapasin hänet loikoilemasta leposohvalla
kuin mikäkin pieni haaremikaunotar, puoleksi kätkössä läheisen
ikkunan riippuvien verhojen takana. Hän näytti onnelliselta; kaikki
hänen ajanviete-esineensä olivat hänen ulottuvillaan: valkoinen
ompelulipas, pari musliinikaistaletta, pari nauhanpätkää, joita
oli kokoiltu nuken korutarpeiksi. Nukke, asianmukaisesti puettuna
yöpukuun ja yömyssy päässä, makasi kehdossaan; hän tuuditti
sitä uneen, nähtävästi järkähtämättä uskoen sen tuntemis- ja
nukkumiskykyyn, ja silmäili samalla kuvakirjaa, joka oli levällään
hänen polvellaan.

"Neiti Snowe", hän sanoi kuiskaten, "tämä on ihmeellinen kirja.
Candace" (nukke, Grahamin ristimä, sillä sen likaisenvärinen iho
teki sen etiopialaisen näköiseksi) -- "Candace nukkuu nyt, ja
minä voin kertoa teille siitä, mutta meidän pitää molempien puhua
hiljaa, jottei hän heräisi. Tämän kirjan sain Grahamilta; siinä
kerrotaan kaukaisista maista, jotka ovat pitkän pitkän matkan
päässä Englannista ja jonne ei kukaan matkustaja pääse muutoin
kuin purjehtimalla tuhansia peninkulmia meren yli. Niissä maissa
asuu villi-ihmisiä, neiti Snowe, joilla on toisenlaiset vaatteet
kuin meillä, ja itse asiassa on muutamilla heistä vaatteita tuskin
lainkaan, jotta heidän olisi viileä olla, tiedättehän, siellä kun on
hyvin kuuma ilma. Tässä on kuva jossa heitä on tuhansittain koolla
autiolla paikalla -- tasangolla, jossa on paljon hiekkaa -- ja heidän
keskellään on mustapukuinen mies -- hyvä, _hyvä_ englantilainen mies
-- lähetyssaarnaaja, joka saarnaa heille palmun juurelta." (Hän
näytti pientä väritettyä puupiirrosta, joka esitti edellä kerrottua.)
"Ja tässä", hän jatkoi, "on 'enemmän kummallisempia' kuvia"
(kielioppi sattui unohtumaan) "kuin tuo. Tässä on suuri ihmeellinen
Kiinan muuri, tässä on kiinalainen rouva, jolla on pienempi jalka
kuin minulla. Tässä on villi tataarilaishevonen, ja tässä kaikkein
ihmeellisin, maa jossa on vain lunta ja jäätä, ei mitään vihreitä
niittyjä eikä metsiä eikä puutarhoja. Tästä maasta on löydetty
mammutinluita, mutta mammutteja ei siellä enää ole. Te ette tiedä
mikä mammut on, mutta minä voin sanoa sen teille, koska Graham sanoi
minulle. Suuri kummitusmainen olento, korkea kuin tämä huone, pitkä
kuin eteinen, mutta ei paha eikä lihansyöjä, niin arvelee Graham.
Hän uskoo että jos minä tapaisin sellaisen metsässä, se ei tappaisi
minua jollen tulisi aivan sen tielle, mutta siinä tapauksessa se
polkisi minut pensaikkoon niinkuin minä voin astua heinäsirkan päälle
niityllä tietämättä siitä mitään."

Tällä tavoin hän antoi mielikuvituksensa harhailla.

"Polly", keskeytin, "olisiko sinusta hauska päästä matkustamaan?"

"Ei juuri vielä", oli hänen varovainen vastauksensa, "mutta
kahdenkymmenen vuoden päästä, kun olen aikuinen nainen, yhtä suuri
kuin rouva Bretton, lähden kenties matkalle Grahamin kanssa. Me
aiomme matkustaa Sveitsiin ja kiivetä Mont Blanc'ille, ja jonakin
päivänä purjehdimme Etelä-Amerikkaan ja nousemme Chimborazon
huipulle."

"Mutta miltä sinusta tuntuisi matkustaa nyt, jos isä olisi kanssasi?"

Hänen vastauksestaan -- joka tuli vasta äänettömyyden jälkeen --
ilmeni taaskin tuollainen odottamaton mielialan muutos, joka oli
hänelle ominaista. "Mitä hyödyttää puhua noin tuhmasti?" hän sanoi.
"Minkä tähden mainitsette isän? Mitä isä teihin kuuluu? Aloin juuri
olla onnellinen enkä ajatellut häntä niin paljon, ja nyt on kaikki
alettava alusta!"

Hänen huulensa värisivät. Kiiruhdin kertomaan vastasaapuneesta
kirjeestä ja ilmoittamaan määräyksen, jonka mukaan Harrietin ja hänen
oli viipymättä matkustettava hänen rakkaan isänsä luo. "No, Polly,
etkö ole iloinen?" lisäsin.

Hän ei vastannut. Hän pudotti kirjansa ja lakkasi tuudittamasta
nukkeaan, sitten hän tuijotti minuun vakavana ja juhlallisena.

"Eikö sinusta ole hauskaa mennä isäsi luo?"

"Tietysti", hän sanoi vihdoin tuolla terävällä tavalla, jota hän
yleensä käytti puhuessaan minulle ja joka oli aivan toisenlainen kuin
hänen tapansa puhua rouva Brettonille, ja toisenlainen myös kuin
hänen Grahamin seurassa käyttämänsä puhetapa. Olisin tahtonut saada
enemmän selvyyttä hänen ajatuksistaan, mutta ei, hän ei tahtonut
keskustella enempää. Hän riensi rouva Brettonin luo, kysyi häneltä ja
sai vahvistuksen uutiseeni. Näiden sanomain painavuus ja tärkeys piti
hänet täysin vakavana kaiken päivää. Illalla, samana hetkenä jolloin
Grahamin askelet kuuluivat alhaalta, huomasin hänet vierelläni. Hän
alkoi hypistellä niskassani olevaa medaljonkinauhaa, otti kamman
hiuksistani ja pani sen takaisin, ja hänen puuhatessaan tuli Graham
sisään.

"Kertokaa hänelle vähitellen", hän kuiskasi, "kertokaa että minä
lähden pois."

Teenjuonnin aikana tein sitten ilmoituksen. Grahamin ajatukset
sattuivat juuri silloin olemaan eräässä koulupalkinnossa, josta hän
kilpaili. Uutinen oli kerrottava kahdesti ennen kuin se kunnollisesti
kiinnitti hänen huomiotaan, ja sittenkin hän viivähti siinä vain
hetkisen.

"Lähteekö Polly? Kuinka ikävää! Pikku hiiri kulta, minä tulen
kaipaamaan häntä. Hänen pitää tulla takaisin meille, äiti."

Ja nielaistuaan teensä nopeasti hän otti kynttilän, valtasi pienen
pöydän itselleen ja kirjoilleen ja oli pian syventynyt lukuihinsa.

"Pikku hiiri" hiipi hänen viereensä ja laskeutui matolle hänen
jalkainsa juureen, kasvot vasten lattiaa. Siinä asennossa hän pysyi
mykkänä ja liikkumattomana nukkumaanmenoon asti. Kerran näin Grahamin
sysäävän häntä levottomalla jalallaan, vähääkään aavistamatta hänen
läheisyyttään. Hän vetäytyi tuuman tai pari etäämmälle. Minuuttia
myöhemmin hiipi pieni käsi kasvoista, joita vasten se oli ollut
painettuna, ja hyväili hellästi tuota varomatonta jalkaa. Kun
hoitajatar tuli hakemaan, nousi hän ja lähti hyvin tottelevaisena,
sanottuaan meille kaikille nöyrästi hyvää yötä.

En tahdo sanoa että tuntia myöhemmin pelkäsin mennä levolle;
kuitenkin oli mielessäni levoton tietoisuus siitä etten tapaisi lasta
levollisessa unessa. Ennakkovaistoni piti paikkansa, sillä näin hänen
valkoisen linnun tavoin kyyröttävän sängynlaidalla, kylmissään ja
täysin valveilla. Tuskin tiesin miten minun oli lähestyttävä häntä,
sillä häntä ei voinut kohdella kuin muita lapsia. Mutta hän tekikin
aloitteen. Kun olin sulkenut oven ja laskenut kynttilän yöpöydälle,
hän kääntyi minuun ja sanoi: "Minä en voi -- _en voi_ nukkua, ja
tällä tavoin en voi -- _en voi_ elää."

Kysyin mikä häntä vaivasi.

"Kauhea sur-ke-us!" hän sopersi valittavasti.

"Kutsunko rouva Brettonin?"

"Se olisi vallan hullua", kuului hänen kärsimätön vastauksensa,
ja itse asiassa tiesinkin hyvin, että jos hän olisi kuullut rouva
Brettonin askelten lähestyvän, hän olisi painunut hiljaisena kuin
hiiri peitteen alle. Niin silmittömästi kuin hän tuhlasikin oikkujaan
minuun, jota kohtaan hän tunsi tuskin kiintymyksen varjoakaan, ei hän
koskaan näyttänyt kummitädilleni pilkahdustakaan sisimmästään; hänen
aikanaan Polly oli vain kiltti, jonkin verran sievistelevä pieni
tyttö. Tarkastelin häntä; hänen poskensa olivat purppuranpunaiset,
suuriksi levinneet silmät olivat sekä hehkuvat että himmeät ja
tuskallisen levottomat. Oli ilmeistä että hän ei saanut jäädä tuohon
tilaan huomiseen asti. Arvasin asian laidan.

"Tahtoisitko sanoa Grahamille uudelleen hyvää yötä?" kysyin. "Hän ei
ole vielä mennyt huoneeseensa."

Hän kurkotti heti pieniä käsivarsiaan, jotta nostaisin hänet. Kiedoin
huivin hänen ympärilleen ja kannoin hänet takaisin salonkiin. Graham
oli juuri lähdössä.

"Hän ei voi nukkua näkemättä teitä ja puhumatta teille vielä kerran",
sanoin. "Hänestä ei ole mieluisaa jättää teitä."

"Minä olen pilannut hänet", sanoi Graham ottaen Pollyn minulta
hyväntuulisesti ja suudellen hänen pieniä kuumia kasvojaan ja
polttavia huuliaan. "Polly, nyt sinä välität minusta enemmän kuin
isästäsi --"

"_Minä_ välitän sinusta, mutta _sinä et_ välitä minusta hiukkaakaan",
kuiskasi lapsi.

Hänelle vakuutettiin päinvastaista, häntä suudeltiin taas, hänet
annettiin takaisin minulle ja minä kannoin hänet pois, mutta voi! hän
ei ollut rauhoittunut.

Kun arvelin että hän saattoi kuunnella minun sanojani, virkoin:
"Pauliina, ei sinun pitäisi olla pahoillasi siitä, että Graham ei
välitä sinusta yhtä paljon kuin sinä hänestä. Sen täytyy olla niin."

Hänen kohotetut ja kysyvät silmänsä tahtoivat tietää minkä tähden.

"Siksi että hän on poika ja sinä olet tyttö, hän on
kuusitoistavuotias ja sinä vain kuusivuotias, hänen luonteensa on
voimakas ja iloinen ja sinun on toisenlainen."

"Mutta minä rakastan häntä niin paljon; hänen _pitäisi_ rakastaa
minua hiukan."

"Niin hän tekeekin. Hän pitää sinusta. Sinä olet hänen suosikkinsa."

"Olenko minä Grahamin suosikki?"

"Olet, enemmän kuin kukaan pieni lapsi minkä tunnen."

Tämä vakuutus rauhoitti häntä ja hän hymyili kesken tuskaansa.

"Mutta", jatkoin, "älä huoli murjottaa äläkä odota häneltä liikoja,
muuten hän tuntee sinun olevan vaivaksi, ja sitten on kaikki hukassa."

"Kaikki hukassa", hän säesti vienosti. "Minä tahdon olla hyvä. Minä
koetan olla hyvä, Lucy Snowe."

Panin hänet vuoteeseen.

"Antaako hän minulle anteeksi tämän yhden kerran?" hän kysyi, kun
minä riisuuduin. Minä vakuutin että hän kyllä antaa, ettei hän vielä
ollut millään tavoin nurjamielinen, että Pollyn vain piti varoa
tulevaisuudessa.

"Ei ole tulevaisuutta", hän sanoi. "Minä lähden pois. Enkö koskaan --
koskaan saa nähdä häntä, kun olen poissa Englannista?"

Annoin rohkaisevan vastauksen. Kynttilä sammutettiin ja kului
hiljainen puolituntinen. Minä luulin hänen nukkuvan, kun pieni
valkoinen haamu vielä kerran nousi istumaan vuoteelleen ja hento ääni
kysyi: "Pidättekö Grahamista, neiti Snowe?"

"Pidänkö hänestä? Pidän, hiukan."

"Hiukan vain! Pidättekö hänestä niinkuin minä?"

"Sitä en luule. Ei, en niinkuin sinä."

"Pidättekö hänestä paljon?"

"Sanoinhan että pidän hänestä hiukan. Mitä hyödyttää välittää hänestä
niin hirveän paljon, hän on täynnä virheitä."

"Onko hän?"

"Kaikki pojat ovat."

"Enemmänkö kuin tytöt?"

"Hyvin luultavaa. Viisaat ihmiset sanovat, että on hullutusta pitää
ketään täydellisenä, ja mitä tulee pitämiseen ja ei-pitämiseen,
tulisi meidän olla ystävällisiä kaikille eikä jumaloida ketään."

"Oletteko te viisas ihminen?"

"Aion koettaa olla. Mene nukkumaan nyt."

"En _voi_ mennä nukkumaan. Eikö teillä ole kipua juuri täällä" (hän
pani keijukaiskätensä keijukaisrintaan), "kun ajattelette että
_teidän_ pitää jättää Graham, sillä eihän _teidän_ kotinne ole
täällä?"

"Tosiaankaan, Polly", sanoin, "sinun ei pitäisi tuntea niin suurta
tuskaa, kun hyvin pian lähdet isäsi luo. Oletko unohtanut hänet? Etkö
enää tahdo olla hänen pieni toverinsa?"

Kuoleman hiljaisuus seurasi tätä kysymystä.

"Lapsi, pane levolle ja nuku", käskin.

"Vuoteeni on kylmä", hän sanoi. "En voi lämmittää sitä."

Näin tuon pikku otuksen värisevän. "Tule minun luokseni", sanoin, ja
minä toivoin, joskaan en juuri uskonut, hänen noudattavan pyyntöäni,
sillä hän oli mitä kummallisin ja oikukkain pikku olento ja erityisen
juonikas minun seurassani. Hän tuli kuitenkin heti, liukuen pienen
aaveen tavoin poikki maton. Otin hänet vuoteeseeni. Hän oli viluinen:
lämmitin häntä sylissäni. Hän värisi hermostuneesti: minä tyynnytin
häntä. Näin rauhoitettuna ja hoivattuna hän vihdoin nukkui.

"Hyvin omituinen lapsi", ajattelin, kun katselin hänen nukkuvia
kasvojaan epätasaisessa kuunvalossa ja varovasti ja hiljaa kuivasin
hänen kimmeltäviä silmäluomiaan ja märkiä poskiaan nenäliinaani.
"Kuinka hän on pääsevä maailman läpi ja taisteleva tämän elämän
vaikeuksia vastaan? Kuinka hän on kestävä ne iskut ja vastukset,
nöyryytykset ja tuskat, joita kirjat ja oma järkeni sanovat
valmistetun kaikkea lihaa varten?"

Hänen lähtönsä tapahtui seuraavana päivänä, ja jäähyväisten hetkenä
hän värisi kuin lehti, mutta hillitsi itsensä.




IV

NEITI MARCHMONT


Lähdin Brettonista muutamia viikkoja Pauliinan lähdön jälkeen --
aavistamatta etten enää koskaan tulisi käymään siellä, en koskaan
astelemaan sen rauhallisia vanhoja katuja -- kotiin, josta olin
ollut poissa kuusi kuukautta. Arvellaan kaiketi, että tietenkin olin
iloinen palatessani omaisteni helmaan. No niin, tuo ystävällinen
arvelu ei vahingoita ketään, ja jääköön siis rauhassa vaille
vastustusta. Pois se että vastaisin kieltävästi, päinvastoin sallin
lukijan kuvitella minun seuraavan kahdeksan vuoden aikana olevan kuin
tyvenellä säällä pursi, joka uinailee peilikirkkaassa satamassa --
perämiehen loikoillessa pienellä kannella, kasvot taivasta kohden
ja silmät ummessa, vaipuneena, jos niin haluat, pitkään rukoukseen.
Hyvin monen naisen ja tytön otaksutaan viettävän elämänsä jotenkin
siihen suuntaan; miksi en siis minäkin muiden mukana?

Kuvittele minua siis joutilaana, lekottelevana, lihavana ja
onnellisena loikoilemassa patjain verhoamalla kannella, alituisen
päivänpaisteen lämmössä ja pehmeän uneliaan tuulenhengen
keinuttamana. Ei kuitenkaan voi salata, että siinä tapauksessa minun
syystä tai toisesta täytyi pudota yli laidan, tai että lopulta täytyi
sattua haaksirikko. Minä muistan liiankin hyvin ajan -- pitkän
ajan -- täynnä vilua, vaaraa ja ponnistuksia. Tähän hetkeen asti
olen painajaisöinä tuntenut tuon ajan vihaisten aaltojen suolaisen
kirpeyden kaulassani ja jäisen puristuksen keuhkoissani. Tiedän myös
että tuona aikana raivosi myrsky, ja sitä ei kestänytkään vain yhden
tunnin tai yhden päivän. Moneen päivään ja yöhön ei näkynyt aurinkoa
eikä tähteä, omin käsin heitimme kaluston mereen, säälimätön myrsky
vainosi meitä ja kaikki pelastumisen toivo otettiin meiltä. Vihdoin
laiva hajosi ja miehistö oli hukassa.

Niin pitkälle kuin muistan, en valittanut kenellekään näistä
vaivoista. Itse asiassa, kenelle olisin voinut valittaa? Rouva
Brettonin olin jo kauan sitten kadottanut näkyvistäni. Esteet,
toisten nostamat, olivat vuosia sitten tulleet seurustelumme tielle
ja katkaisseet sen. Sitä paitsi oli aika tuonut hänenkin elämäänsä
muutoksia: se sievoinen omaisuus, joka hänen oli talletettava
poikaansa varten ja joka suurimmaksi osaksi oli sijoitettu
johonkin osakepankkiyritykseen, oli sulanut, niin kerrottiin,
alkuperäisen määränsä murto-osaksi. Satunnaisten huhujen kautta
sain tietää, että Graham oli ryhtynyt ammattiopintoihin; sekä hän
että hänen äitinsä olivat lähteneet Brettonista ja asuivat kuuleman
mukaan nyt Lontoossa. Näin ollen ei jäänyt mitään mahdollisuutta
riippuvaisuuteen toisista; vain itseeni voin turvautua. En tiedä
olinko erikoisen itsenäinen tai toimelias luonne, mutta olosuhteet
tyrkyttivät minulle itsenäisyyttä ja työintoa, niinkuin tuhansille
muille, ja kun neiti Marchmont, lähistöllä asuva naimaton nainen,
lähetti hakemaan minua, tottelin hänen pyyntöään toivoen että hän
osaisi neuvoa minulle tehtävän johon voisin ryhtyä.

Neiti Marchmont oli varakas nainen ja asui kauniissa talossa, mutta
luuvalo oli tehnyt hänet rammaksi, kykenemättömäksi käyttämään
käsiään ja jalkojaan, ja sellainen hän oli ollut jo kaksikymmentä
vuotta. Hän istui aina yläkerrassa, missä salonki oli makuuhuoneen
vieressä. Olin usein kuullut puhuttavan neiti Marchmontista ja hänen
erikoisuuksistaan (hänellä oli hyvin omituisen ihmisen maine), mutta
tähän saakka en ollut koskaan nähnyt häntä. Tapasin uurteisen ja
harmaatukkaisen naisen, jonka yksinäisyys oli tehnyt vakavaksi,
pitkä suru ankaraksi, ja joka myös oli ärtyisä ja kenties vaatelias.
Kävi selville että palvelustyttö tai pikemminkin seuranainen, joka
muutamia vuosia oli ollut hänen apulaisenaan, oli naimisiin menossa,
ja kuultuaan turvattomasta asemastani neiti Marchmont oli lähettänyt
sanan minulle, ajatellen että voisin täyttää tuon henkilön paikan.
Hän teki tämän ehdotuksen teenjuonnin jälkeen, kun istuimme kahden
hänen takkansa ääressä.

"Se ei tule olemaan helppoa elämää", hän sanoi suoraan, "sillä minä
vaadin aika paljon huomaavaisuutta ja te tulette saamaan hyvin
vähän vapautta, mutta ehkä se sentään tulee tuntumaan siedettävältä
verrattuna viimeaikaisiin oloihinne."

Minä mietin. Tietysti sen olisi pitänyt tuntua siedettävältä, myönsin
itsekseni, mutta jonkin omituisen kohtalon oikun vuoksi se ei
kuitenkaan tuntunut siltä. Elää täällä, tässä umpinaisessa huoneessa,
kärsimyksen todistajana, kenties joskus kiukun kohteena -- koko
edessä olevan nuoruuteni ajan, kun kaikki se mikä oli takana, oli
kulunut lievimmin sanoen ei-onnellisesti! Mieleni lannistui hetkeksi,
sitten se elpyi taas, sillä vaikka pakotinkin itseni toteamaan
vastukset, olin luullakseni liian proosallinen ihannoimaan, niinpä
myös liioittelemaan niitä.

"Epäilen vain, tokko minulla on voimia tähän toimeen", huomautin.

"Sitäpä minäkin pelkään", hän sanoi, "sillä te näytätte lopen
rasittuneelta."

Niin näytinkin. Näin peilistä itseni -- surupukuisen, kuihtuneen,
onttosilmäisen olennon. En kuitenkaan paljoa välittänyt tuosta
synkästä näystä. Uskoin että ruoste oli pääasiassa ulkopuolista:
tunsin vielä imeväni voimaa elämän lähteistä.

"Mitä muuta teillä on toivossa -- onko mitään?"

"Ei mitään varmaa vielä, mutta voinhan saada jotakin."

"Niin te kuvittelette ja ehkä olette oikeassa. Koettakaa sitten omia
keinojanne, ja jos ne eivät tepsi, koetelkaa minun keinoani. Tekemäni
tarjous on jäävä avoimeksi teitä varten kolmeksi kuukaudeksi."

Se oli ystävällistä. Sanoin hänelle sen, ja ilmaisin kiitollisuuteni.
Puhuessamme hän sai kipukohtauksen. Minä autoin häntä, toimitin
välttämättömät palvelukset hänen määräystensä mukaan, ja kun kohtaus
helpotti, oli välillemme jo muodostunut jonkinlainen tuttavuus. Minä
puolestani olin hänen tavastaan kestää tämän kohtauksen nähnyt, että
hän oli luja ja kärsivällinen nainen (kärsivällinen ruumiillisessa
tuskassa, vaikka kenties joskus ärtyisä kalvavan henkisen kivun
aikana), ja hän taas oli siitä auliudesta, millä olin auttanut
häntä, huomannut että hän voi saavuttaa myötätuntoni (sellaisen kuin
se oli). Hän lähetti hakemaan minua seuraavanakin päivänä; viitenä
kuutena päivänä peräkkäin hän halusi seuraani. Läheisempi tuttavuus,
joka kyllä paljasti vikoja ja oikkuja, avasi minulle samalla näköalan
luonteeseen jota voin kunnioittaa. Niin tyly ja äreä kuin hän
joskus olikin, saatoin palvella häntä ja istua hänen vieressään,
mielessäni se tyyneys, joka aina on ilonamme tuntiessamme, että
käytöksemme, läheisyytemme, kosketuksemme miellyttää ja tyynnyttää
henkilöä jota palvelemme. Silloinkin kun hän torui minua -- ja sitä
hän tuon tuostakin teki, ja aika happamesti sittenkin -- tapahtui se
kuitenkin tavalla joka ei nöyryyttänyt eikä jättänyt mitään pistosta
mieleeni; hän oli pikemminkin kuin tuittupäinen äiti, joka läksyttää
tytärtään, kuin tyly emäntä, joka nuhtelee riippuvaisessa asemassa
olevaa palvelijaansa. Nuhdella hän itse asiassa ei osannutkaan,
vaikka hän saattoikin tilapäisesti raivota. Lisäksi oli kaikessa
hänen intohimossaan aina pisara järkeä: hän oli johdonmukainen
suuttumuksessaankin. Ennen pitkää alkoi kasvava kiintymyksen tunne
näyttää tilanteen aivan uudessa valossa, ja toisella viikolla olin
suostunut jäämään hänen seuralaisekseen.

Kaksi kuumaa umpinaista huonetta tuli siis maailmakseni, ja
vanha rampa nainen emännäkseni, ystäväkseni, kaikekseni. Hänen
palvelemisensa oli velvollisuuteni -- hänen tuskansa kärsimykseni --
hänen huojennuksensa toivoni -- hänen suuttumuksensa rangaistukseni
-- hänen arvonantonsa palkkani. Minä unohdin että oli niittyjä,
metsiä, jokia, meriä ja alati vaihteleva taivas tämän sairashuoneen
himmeiden ristikkoikkunain takana, ja olin melkein tyytyväinen
unohtaessani sen. Kaikki minussa rajoittui osani mukaan. Koska olin
kohtalon kasvattamana tottunut kesyksi ja hiljaiseksi, en vaatinut
kävelyjä raittiissa ilmassa eikä ruokahaluni tarvinnut enempää
kuin sairaalle tarjottuja niukkoja annoksia. Lisäksi hän tarjosi
luonteensa omaperäisyyden tutkittavakseni, hyveittensä lujuuden ja,
tahtoisin lisätä, intohimojensa voiman ihailtavakseni, tunteittensa
vilpittömyyden turvakseni. Kaikki nämä ominaisuudet hänellä oli, ja
niiden tähden pysyin hänen luonaan.

Näiden seikkojen tähden olisin kituuttanut hänen luonaan vaikka
kaksikymmentä vuotta, jos hänen pitkä elämänsä olisi voinut jatkua
vielä niin kauan. Mutta toisin oli kirjoitettu. Nähtävästi minua
oli yllytettävä toimintaan. Minua oli kiihotettava, ajettava,
ruoskittava, pakotettava tarmoon. Pienen osuuteni inhimillistä
kiintymystä, jota ylistin kuin mitäkin katoamatonta helmeä,
piti sulaa sormissani ja liukua pois kuin haihtuva rae. Pieni
velvollisuus, jonka olin omaksunut, oli temmattava pois helposti
tyydytetyltä omaltatunnoltani. Olin tahtonut ryhtyä sovitteluihin
kohtalon kanssa: säästyä satunnaisista suurista tuskista alistamalla
koko elämäni kieltäymyksiin ja pieniin vaivoihin. Kohtaloa ei niin
vähällä tyynnytetty, eikä sallimus hyväksynyt moista peräytyvää
laiskuutta ja pelkurimaista velttoutta.

Eräänä helmikuun yönä -- muistan sen hyvin -- havaittiin neiti
Marchmontin talon lähellä eräs ääni, jonka joka asukas kuuli mutta
kenties vain yksi tulkitsi. Kylmän talven jälkeen aloittivat
myrskyt kevään. Olin pannut neiti Marchmontin vuoteeseen ja istuin
tulen ääressä ommellen. Tuuli vinkui ikkunoissa; se oli vinkunut
kaiken päivää, mutta yön synkistyessä se sai uuden äänen -- kimeän,
vihlovan, miltei puhuvan. Se oli valittavaa, surkeata ja hermoja
järkyttävää, ja sitä lauloi joka tuulenpuuska.

"Oi, hiljaa, hiljaa", sanoin levottomalle mielelleni, pudotin työni
ja koetin turhaan sulkea korviani tuolta oudon läpitunkevalta
itkulta. Olin kuullut tuon saman äänen sitä ennen, ja ehdoton
havainto oli pakottanut minut muodostamaan teorian siitä mitä se
ennusti. Kolme kertaa elämässäni olivat tapahtumat opettaneet
minulle, että nuo oudot äänet myrskyssä -- tuo levoton, toivoton itku
-- ennustivat elämälle epäsuotuisaa tilaa ilmakehässä. Uskoin että
läähättävä ja nyyhkivä, kiusaantunut, pitkään valittava itätuuli
ilmoitti usein kulkutauteja. Siitä otaksun tarinan Bansheesta saaneen
alkunsa. Kuvittelin myös -- olin sen pannut merkille -- että usein
samaan aikaan kuulemme tulivuoren purkauksista etäisillä paikoilla
maapalloa, virroista jotka äkkiä ovat syöksyneet uomastaan, ja
tavattoman korkeasta nousuvedestä, joka raivoisana tulvii matalille
merenrannoille. "Maapallomme", olin sanonut itsekseni, "näyttää
sellaisina aikoina olevan revelty ja myllerryksissä, ja heikot
joukostamme menehtyvät epäterveelliseen henkäykseen, joka kuumana
purkautuu savuavista tulivuorista."

Kuuntelin ja vapisin. Neiti Marchmont nukkui.

Keskiyön aikana myrsky asettui puolen tunnin kuluessa kuoleman
hiljaisuudeksi. Tuli, joka oli palanut sammuksiin, alkoi
äkkiä hehkua. Tunsin ilman vaihtuvan ja virkistyin. Nostin
ikkunavarjostinta ja uutimia, katsoin ulos ja näin tähtien kirkkaina
tuikkivan kirpeässä pakkasessa.

Kääntyessäni takaisin kohtasi silmäni ensiksi neiti Marchmontin, joka
oli herännyt. Hän nosti päätään tyynyltä ja katseli minua tavattoman
vakavana.

"Onko siellä kaunis yö?" hän kysyi.

Vastasin myöntävästi.

"Arvasin sen", hän sanoi, "sillä tunnen itseni niin voimakkaaksi,
niin terveeksi. Nostakaa minua. Tunnen olevani nuori tänä yönä", hän
jatkoi, "nuori, kevytsydäminen ja onnellinen. Entä jos kipuni olisi
käännekohdassa ja minun sallittaisiin vielä nauttia terveyttä? Se
olisi ihme!"

"Näinä päivinä ei tapahdu ihmeitä", ajattelin itsekseni ja ihmettelin
kuullessani hänen puhuvan niin. Hän jatkoi johtaen keskustelun
menneisyyteen ja näytti muistavan sen tapahtumat, kohtaukset ja
henkilöt tavattoman elävästi.

"Rakastan muistoa tänä yönä", hän sanoi, "ylistän sitä parhaana
ystävänäni. Se antaa minun nyt juuri tuntea syvää iloa; se antaa
takaisin sydämelleni vanhat tosiasiat elävinä, lämpiminä, kauniina
-- ei vain tyhjiä aatteita, vaan kaiken sen, mikä kerran oli totta
ja minkä jo kauan olen luullut lakastuneeksi, hävinneeksi, haudan
multaan sekaantuneeksi. Omistan juuri nyt nuoruuteni hetket,
ajatukset ja toiveet. Elän uudelleen elämäni rakkauden -- sen
ainoan rakkauden -- sen melkein ainoan kiintymyksen, sillä minä en
ole erikoisen hyvä nainen, minä en ole sydämellinen. Kuitenkin on
minulla ollut tunteeni, väkevät ja keskitetyt, ja niillä tunteilla
oli esineensä, joka yksinään oli minulle yhtä rakas kuin suurimmalle
osalle miehiä ja naisia ovat kaikki nuo lukemattomat seikat, joihin
he tuhlaavat harrastustaan. Kun rakastin ja kun olin rakastettu,
minkälaista elämää vietinkään! Minkä ihanan vuoden saatankaan
muistaa -- kuinka loistavana se palaakaan mieleeni! Mikä elontäysi
kevät -- mikä lämmin, iloinen kesä -- mikä pehmeä kuunvalo, joka
hopeoi syksyn illat -- mikä toivon vahvuus sen vuoden talvijäiden ja
härmäisten kenttien yllä! Läpi koko sen vuoden eli sydämeni Frankin
sydämen kanssa. Oi, jalo Frank -- uskollinen Frank -- _hyvä_ Frank,
niin paljon parempi olit kuin minä itse -- niin paljon korkeammalla
kannoit lippuasi kaikessa! Tämän voin nyt nähdä ja sanoa: jos harvat
naiset ovat niin kärsineet kuin minä menetettyäni hänet, harvat ovat
myös niin iloinneet kuin minä hänen rakkaudestaan. Se oli paljon
parempaa rakkautta kuin tavallinen; minä en koskaan epäillyt sitä
enkä häntä; se oli rakkautta joka kunnioitti, suojeli ja kohotti
yhtä paljon kuin ilahdutti naista jolle se oli annettu. Nyt tahdon
kysyä, juuri tällä hetkellä, kun mieleni on niin oudon kirkas -- nyt
tahdon miettiä miksi se otettiin minulta pois? Minkä rikoksen tähden
minut tuomittiin kahdentoista onnellisen kuukauden jälkeen kestämään
kolmekymmentä vuotta surua?"

"Minä en tiedä", hän jatkoi hetkisen äänettömyyden jälkeen. "Minä
en voi -- _en voi_ nähdä syytä, ja kuitenkin voin tällä hetkellä
sanoa vilpittömästi, mitä en koskaan ennen ole koettanut sanoa --
tutkimaton Jumala. Sinun tahtosi tapahtukoon! Ja tällä hetkellä voin
uskoa että kuolema vie minut Frankin luo. Sitä en koskaan tähän
saakka ole uskonut."

"Onko hän siis kuollut?" kysyin hiljaisella äänellä.

"Rakas tyttöni", hän sanoi, "eräänä onnellisena jouluiltana pukeuduin
ja koristelin itseäni, odottaen että sulhoni, josta hyvin pian oli
tuleva mieheni, tulisi sinä iltana luokseni. Istuin odottamaan.
Vielä kerran näen tuon hetken -- näen lumisen hämärän hiipivän
sisään ikkunasta, jonka verho ei ollut laskettu, sillä tahdoin nähdä
hänen ratsastavan valkoista käytävää pitkin; näen ja tunnen pehmeän
takkavalkean loimun lämmittävän itseäni, leikkivän silkkipukuni
poimuissa ja oikullisesti väläyttävän omia nuoria kasvojani
kuvastimesta. Näen tyynen talvi-illan kuun nousevan täytenä,
kirkkaana ja kylmänä pensaikon mustan massan ja hopeanhohtoisten
niittyjen yli. Minä odotan, suoneni tykkivät hieman kärsimättömästi,
mutta rinnassani ei ole epäilystä. Liekit takassa ovat sammuneet,
mutta hiilet hehkuvat vielä kirkkaina -- kuu nousee korkealle, mutta
vielä sen saattaa nähdä ikkunasta. Kello lähenee kymmentä; hän oli
harvoin myöhästynyt tämän enempää, mutta kerran tai pari hän ei ollut
päässyt tulemaan aikaisemmin."

"Pettäisikö hän minut tällä kertaa? Ei -- ei tälläkään kertaa. Ja
nyt hän tuli -- ja tuli nopeasti -- saavuttaakseen menetetyn ajan.
'Frank, sinä hurja ratsastaja', sanoin itsekseni ja kuuntelin
iloisena mutta levottomana lähestyvää ravia, 'tästä sinä saat toruja;
minä sanon sinulle, että _minun_ niskani se on, jonka panet vaaralle
alttiiksi, sillä kaikki mikä on sinun, on rakkaammassa ja hellemmässä
merkityksessä minun'. Siinä hän oli, minä näin hänet, mutta luulen
että silmissäni oli kyyneliä, näköni oli niin sekava. Näin hevosen,
kuulin sen tömistelevän -- ainakin näin tumman möhkäleen -- kuulin
melua. _Oliko_ se hevonen? Vai mikä oli tuo raskas laahustava olento,
joka oudon mustana kulki ruohokentän poikki? Miksi saatoin nimittää
tuota esinettä, jonka näin edessäni kuutamossa, ja kuinka voin
tulkita tunnetta joka nousi sieluuni?"

"Saatoin ainoastaan rientää ulos. Suuri eläin -- luultavasti Frankin
musta hevonen -- seisoi värisevänä, läähättäen ja korskuen oven
edessä. Muuan mies piteli sitä; luulin että se oli Frank."

"'Mitä on tapahtunut?' kysyin. Thomas, oma palvelijani, vastasi
terävästi: 'Menkää sisälle, neiti.' Ja sitten hän huusi toiselle
palvelijalle, joka riensi keittiöstä kuin jonkinlaisen vaiston
ajamana: 'Ruth, vie neiti heti sisään.' Mutta minä polvistuin
lumeen, vieressäni jokin joka makasi siinä -- jokin jota olin
nähnyt laahattavan pitkin pihaa -- jokin joka huokasi, joka voihki
rinnallani kun nostin sitä ja vedin sen luokseni. Hän ei ollut
kuollut, hän ei ollut kokonaan tiedoton. Annoin kantaa hänet sisään
ja kieltäydyin noudattamasta mitään määräyksiä ja lähtemästä hänen
luotaan. Olin kyllin maltillinen hallitsemaan ei ainoastaan itseäni
vaan myös muita. Alussa he olivat yrittäneet kohdella minua kuin
lasta, kuten ihmiset aina kohtelevat sitä, johon Jumalan käsi on
sattunut, mutta minä en luovuttanut paikkaani muille kuin haavurille,
ja kun tämä oli tehnyt voitavansa, kiedoin kuolevan Frankin
käsivarsiini. Hänellä oli voimaa vastata syleilyyni, hänellä oli
voimaa lausua nimeni, hän kuuli sanani kun rukoilin hiljaa hänen
puolestaan, hän tunsi läheisyyteni kun hellästi ja lempeästi hoitelin
häntä."

"'Maria', hän sanoi, 'minä kuolen Paratiisissa'. Viime henkäykseensä
asti hän puhui minulle uskollisia sanoja. Kun jouluaamu sarasti, oli
Frankini Jumalan luona."

"Ja tämä", hän jatkoi, "tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten. Olen
kärsinyt sen jälkeen. Epäilen olenko käyttänyt onnettomuuksiani
parhaiten. Pehmeät sydämelliset luonteet olisivat niissä puhdistuneet
pyhimyksiksi; väkevistä pahoista luonteista ne olisivat tehneet
demoneja. Mitä minuun tulee, olen ollut vain surun murtama ja itsekäs
nainen."

"Te olette tehnyt paljon hyvää", sanoin, sillä hän oli tunnettu
ylevämielisestä anteliaisuudestaan.

"En ole evännyt rahaa, tarkoitatte, mikäli se voi lievittää
murhetta. Mitä siitä? Antaminen ei maksa minulle mitään ponnistusta
eikä vaivaa. Mutta ajattelen että tästä päivästä alkaen olen
pääsevä parempaan mielentilaan, valmistautuva kohtaamaan Frankin.
Te näette että vieläkin ajattelen Frankia enemmän kuin Jumalaa,
ja jos katsotaan että rakastamalla luotua olentoa niin paljon,
niin kauan ja niin yksipuolisesti olen solvaissut Luojaa, on
pelastusmahdollisuuteni pieni. Mitä te ajattelette näistä asioista,
Lucy? Olkaa pappinani ja sanokaa minulle."

Tähän kysymykseen en voinut vastata, minulla ei ollut sanoja. Mutta
näytti kuin hän olisi ajatellut että _olin_ vastannut.

"Aivan oikein, lapseni. Meidän pitäisi tunnustaa Jumala armolliseksi,
vaikka emme aina ymmärtäisikään häntä. Meidän pitäisi ottaa
vastaan oma osamme, oli se mikä oli, ja koettaa tehdä toisten
elämä onnelliseksi. Eikö meidän pitäisi? No hyvä, huomenna aloitan
koettamalla tehdä teidät onnelliseksi. Pyrin tekemään jotakin teidän
hyväksenne, Lucy, jotakin josta teillä on hyötyä kun minä olen
kuollut. Pääni on nyt kipeä liiasta puhumisesta, mutta kuitenkin olen
onnellinen. Menkää nukkumaan. Kello lyö kaksi. Kuinka myöhälle minä
itsekkyydessäni pidänkään teitä valveilla! Mutta menkää nyt, älkää
enää olko levoton minusta, tunnen että voin levätä hyvin."

Hän laskeutui levolle ikään kuin nukkuakseen. Minäkin vetäydyin
vuoteeseeni saman huoneen pieneen komeroon. Yö kului hiljaa; hiljaa
oli hänen loppunsa vihdoin tullut, rauhallisesti ja ilman tuskia:
aamulla hänet löydettiin elottomana, melkein kylmänä, mutta tyynen
ja häiriintymättömän näköisenä. Hänen äskeinen vilkastumisensa ja
mielen muutoksensa oli ollut kohtauksen enne. Yksi ainoa isku riitti
katkaisemaan elämänlangan, jota murhe oli niin kauan kalvanut.




V

LEHTI KÄÄNTYY


Kun emäntäni oli kuollut ja minä taaskin yksinäni, täytyi minun etsiä
uusi paikka. Tähän aikaan saattoi hermostoni olla vähän -- hyvin
vähän -- vikaantunut. Tunnustan etten ollut kaunis, päinvastoin
laiha, näivettynyt ja onttosilmäinen kuin mikäkin yövalvoja,
rasittunut palvelustyttö tai paikaton ja velkaantunut ihminen.
Velkaantunut en kuitenkaan ollut enkä aivan köyhäkään, sillä vaikka
neiti Marchmont ei ehtinytkään tehdä mitään hyväkseni, kuten hän
viimeisenä yönään sanoi aikovansa, sain kuitenkin hautajaisten
jälkeen kaikella kunnialla palkkani hänen pikkuserkultaan, perijältä,
kitsaannäköiseltä mieheltä, jolla oli kapea nenä ja ahtaat ohimot
ja josta tulikin oikea saituri, kuten paljon myöhemmin kuulin,
suoranainen vastakohta jalomieliselle sukulaiselleen ja häpeä hänen
muistolleen, jota köyhät ja tarvitsevaiset vielä tänä päivänä
siunaavat. Omistin siis viisitoista puntaa, terveyden joka tosin oli
heikentynyt mutta ei murtunut, ja mielen jonka tila oli samanlainen,
joten moneen muuhun verrattuna voitiin asemaani pitää kadehdittavana.
Sangen pulmallinen se kuitenkin oli, ja tämän tunsin aika kirpeästi
eräänä päivänä, kun minun tasan viikon päästä oli lähdettävä
olinpaikastani -- toista minulla ei ollut tiedossa.

Tässä pälkähässä oli ainoa keinoni mennä kysymään neuvoa eräältä
perheemme vanhalta palvelijalta, joka aikoinaan oli ollut
hoitajattareni, ja oli nyt emännöitsijänä suurella tilalla neiti
Marchmontin talon lähellä. Vietin muutamia tunteja hänen seurassaan.
Hän lohdutti minua, mutta ei osannut antaa neuvoja. Mielessä yhä
pimeys jätin hänet hämärän tullessa. Edessäni oli kahden peninkulman
kävely. Oli kirkas kylmä ilta. Yksinäisyydestä, köyhyydestä ja
neuvottomuudestani huolimatta sykki sydämeni, jota elähytti ja
vahvisti nuoruuden joustavuus -- nuoruuden joka ei vielä ollut nähnyt
kahtakymmentäkolmea kesää -- keveästi eikä heikosti. Ei heikosti,
siitä olen varma, muuten olisin vavissut yksinäisellä tielläni,
joka kulki hiljaisten kenttien yli sivuuttamatta ainoatakaan kylää,
taloa tai majaa, olisin kaivannut kuunvaloa, sillä vain tähtien
johdolla löysin himmeän polkuni, ja vielä enemmän olisin kammonut
tavatonta vierasta, joka sinä iltana paistoi pohjoisessa eloisana,
salaperäisenä -- revontulia. Mutta tuo juhlallinen muukalainen
vaikutti minuun toisin kuin herättämällä pelkoa. Uutta voimaa se
tuntui tuovan. Hengitin tarmoa virkeän, hiljaisen tuulenhengen
mukana, joka puhalsi sen polulla. Rohkea ajatus lähetettiin mieleeni,
ja mieleni vahvistui ottamaan sen vastaan.

"Jätä tämä sydänmaa", sanottiin minulle, "ja lähde muualle."

"Minne", kysyin.

Minun ei tarvinnut katsoa kauas. Luodessani katseeni tuosta alavan,
rikkaan Keski-Englannin maalaispitäjästä näin sieluni silmillä
sellaista mikä nyt oli ulottuvillani ja jota en vielä koskaan ollut
ruumiillisilla silmilläni nähnyt -- näin Lontoon.

Seuraavana päivänä palasin kartanoon, pyysin vielä kerran saada
tavata emännöitsijää ja kerroin hänelle suunnitelmastani.

Rouva Barret oli vakava ja ymmärtäväinen nainen, vaikka tunsi
maailmaa tuskin enemmän kuin minäkään, mutta niin vakava ja
ymmärtäväinen kuin olikin, ei hän syyttänyt minua mielettömyydestä.
Itse asiassa minulla oli oma vakaantunut käytökseni, joka jo
ennenkin oli ollut minulle yhtä hyödyllinen kuin harmaasarkainen
takki ja päähine, sillä sen suojeluksen alla minun oli mahdollista
rankaisematta, vieläpä toisten suostumuksella suorittaa tekosia jotka
varmaan olisivat jossakin suhteessa hankkineet minulle haaveilijan
ja yltiöpään nimen, jos sellaisiin olisin ryhtynyt kiihtyneen ja
epävakaisen näköisenä.

Emännöitsijä kuvaili hitaasti erinäisiä vaikeuksia ja puhdisti
samalla pomeranssinkuoria hedelmähilloa varten, kun muuan lapsi
juoksi ikkunan ohi ja tuli hyppien sisään huoneeseen. Se oli kaunis
lapsi, ja kun se nauraen tanssi luokseni -- sillä emme olleet
vieraita toisillemme (eikä vieras ollut sen äitikään, talon nuori
naimisissa oleva tytär) -- otin sen polvelleni. Niin erilainen kuin
yhteiskunnallinen asemamme nyt olikin, olimme olleet koulutovereita,
tämän lapsen äiti ja minä, kun minä olin kymmenvuotias tyttö ja hän
kuusitoistavuotias nuori neiti, ja muistin hänet hyvin -- kaunis
mutta huonopäinen tyttö alemmalla luokalla kuin minä.

Minä ihailin pojan kauniita tummia silmiä, kun äiti, nuori rouva
Leigh, tuli sisään. Mikä kaunis ja ystävällinen nainen olikaan tullut
tuosta somasta ja hyväluonteisesta mutta lahjattomasta tytöstä!
Vaimonaolo ja äitiys olivat muuttaneet häntä, kuten myöhemmin olen
nähnyt niiden muuttavan toisia, vähemmänkin lupaavia kuin hän.
Minut hän oli unohtanut. Muuttunut olin minäkin, pelkään vain
että en edukseni. En millään tavalla yrittänyt palauttaa itseäni
hänen muistiinsa -- miksi olisinkaan? Hän tuli hakemaan poikaansa
kävelylle, ja hänen takanaan tuli hoitajatar, joka kantoi sylilasta.
Mainitsen tapahtuman vain siksi, että kääntyessään hoitajattareen
rouva Leigh puhui ranskaa (hyvin huonoa ranskaa, sivumennen sanoen,
ääntäminen kerrassaan kelvotonta, mikä pakostakin taas muistutti
minulle kouluaikojamme), ja siitä huomasin naisen ulkomaalaiseksi.
Pikku poikakin rupatteli ranskaa aika liukkaasti. Kun koko seurue oli
poistunut, huomautti rouva Barret, että nuori rouva oli tuonut tuon
ulkomaalaisen hoitajattaren mukanaan pari vuotta sitten palatessaan
kotiin mannermaalta, että tätä kohdeltiin melkein yhtä hyvin kuin
kotiopettajatarta ja ettei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin viedä
pienokainen kävelylle ja puhella ranskaa Charlesin kanssa, "ja hän
sanoo", lisäsi rouva Barret, "että monella englannittarella on
ulkomaisissa perheissä yhtä hyvä paikka kuin hänellä."

Minä otin talteen tämän satunnaisen tiedonmurusen kuten huolelliset
perheenemännät poimivat arvottomilta näyttäviä tilkkuja ja rippeitä,
jotka heidän kaukonäköinen mielensä aavistaa käyttökelpoisiksi
jonakin päivänä. Ennen kuin jätin vanhan ystäväni, antoi hän
minulle erään lontoolaisen hotellin osoitteen -- kunnianarvoisen
vanhanaikaisen hotellin, jota hän sanoi enojeni käyttäneen ennen
vanhaan.

Lähtiessäni Lontooseen jouduin vähemmän alttiiksi vaaroille ja
osoitin vähemmän yritteliäisyyttä kuin lukija saattaa ajatella. Itse
asiassa oli matka vain viisikymmentä peninkulmaa. Varani riittäisivät
sekä matkaan sinne että muutamien päivien oleskeluun perillä, ja myös
paluumatkaan, jollei mielestäni olisi mitään syytä jäädä. Katsoin
sitä pikemmin lyhyeksi lupapäiväksi, jonka kerran myöntäisin työstä
väsyneelle mielelleni, kuin seikkailuksi jossa on kysymys elämästä ja
kuolemasta. On verratonta arvioida vain kohtuullisen tärkeäksi kaikki
mihin ryhtyy: se pitää sekä sielun että ruumiin rauhallisena, kun
taas mahtipontiset kuvittelut piankin syöksevät molemmat kuumeeseen.

Viisikymmentä peninkulmaa oli siihen aikaan päivän matka (puhun
ajasta joka jo on mennyt: hiukseni, jotka viime vuosiin asti
uhmasivat ajan hallaa, kätkeytyvät nyt vihdoinkin valkoisina
valkoisen myssyn sisään, niinkuin lumi lumen alle). Kello yhdeksän
tienoilla kosteana helmikuun iltana saavuin Lontooseen.

Tiedän että lukijani ei kiittäisi minua jos kävisin huolitellusti
kuvaamaan runollisia ensi vaikutelmia. Ja se onkin hyvä, koska
minulta puuttui sekä aikaa että halua hellitellä sellaisia, kun
myöhään pimeänä, koleana, sateisena iltana saavuin Babyloniin ja
erämaahan jonka avaruus ja outous jännitti äärimmilleen kaikkia
selkeän ajatuksen ja lujan mielenmaltin voimia, joita luonto
loistavampien lahjojen puutteessa on saattanut minulle antaa.

Kun nousin vaunusta, tuntui ympärillä odottavien ajurien ja muiden
ihmisten outo puhetapa minusta kummalliselta kuin vieras kieli. En
ollut koskaan ennen kuullut englannin kieltä jokellettavan sillä
tavoin. Onnistuin kuitenkin ymmärtämään ja tulemaan ymmärretyksi
sen verran että sain itseni ja matka-arkkuni kaikella kunnialla
siirretyksi vanhaan hotelliin, jonka osoite minulla oli. Kuinka
vaikealta, kuinka ahdistavalta, kuinka pulmalliselta tuntuikaan
matkani! Ensi kertaa Lontoossa, ensi kertaa hotellissa, väsyneenä
matkasta, neuvotonna keskellä pimeyttä, lamaantuneena kylmästä,
vailla sekä kokemuksia että neuvoja siitä mitä olisi tehtävä, ja
kuitenkin -- pakotettuna tekemään jotakin!

Uskoin asian terveen järjen haltuun. Terve järki oli kuitenkin
yhtä viluissaan ja ymmällä kuin kaikki muukin minussa, ja vain
lahjomaton välttämättömyys kannusti sen täyttämään tehtävänsä
suonenvedontapaisesti. Näin pakotettuna se maksoi kantajan (ottaen
huomioon tilanteen kriitillisyyden en kovin paljon moittinut sitä,
vaikka sitä petkutettiinkin suuresti), se kysyi vahtimestarilta
huonetta, kutsui ujosti kamarineitsyttä ja, mikä paljon enemmän,
kesti kokonaan masentumatta tuon nuoren neidin suurenmoisen kopean
käytöksen, kun hän vihdoin ilmaantui.

Muistan että tuo sama kamarineitsyt oli oikea kaupunkilaisen
sievyyden ja keikailun mallikappale. Niin hyvin sopivat hänen
vyönsä, myssynsä ja pukunsa -- ihmettelin miten niitä ollenkaan
oli voitu ommella. Hänen puheessaan oli sävy joka sievistelevässä
liukkaudessaan tuntui auktoriteetin tavoin moittivan omaani, hänen
keikarimainen asunsa pöyhisteli luontevan ylenkatseellisesti halvan
maalaiskuosini rinnalla.

"Hyvä on, eihän sitä voi auttaa", ajattelin, "ja lisäksi on näyttämö
uusi ja olosuhteet uudet. Minäpä tahdon voittaa."

Käyttäytymällä hyvin levollisesti tuota ylimielistä pikku neitiä
kohtaan ja myöhemmin samalla tavoin suhtautumalla papillisennäköiseen
mustaan takkiin ja valkoiseen kaulahuiviin pukeutuneeseen
vahtimestariin sain ennen pitkää molemmat kohtelemaan itseäni hyvin.
Uskon että he ensin luulivat minua palvelustytöksi, mutta muuttivat
hetkisen kuluttua mieltä ja häilyivät epävarmassa tilassa ylemmyyden
ja kohteliaisuuden välimailla.

Kestin pystyssä kunnes olin nauttinut hieman virvokkeita,
lämmitellyt tulen ääressä ja kaikella kunnialla sulkeutunut omaan
huoneeseeni, mutta kun istahdin vuoteelleni ja lepuutin päätäni ja
käsivarsiani pieluksella, valtasi kauhea tuska mieleni. Asemani
nousi äkkiarvaamatta mieleeni kummituksen tavoin. Siinä se oli koko
luonnottomuudessaan ja kolkkoudessaan, miltei tyhjänä toivosta. Mitä
tein yksinäni täällä suuressa Lontoossa? Mitä aioin tehdä huomenna?
Mitä toiveita minulla oli elämässä? Mitä ystäviä minulla oli maan
päällä? Minne olin tullut? Minne minun piti mennä? Mitä minun oli
tehtävä?

Kastoin tyynyn, käsivarteni ja hiukseni vuolailla kyynelillä. Mitä
katkerimpien ajatusten pimeä väliaika seurasi tätä purkausta,
mutta kuitenkaan en katunut ottamaani askelta enkä toivonut sitä
tekemättömäksi. Voimakas mutta epämääräinen vakaumus, että parempi
oli kulkea eteenpäin kuin taaksepäin ja että _saatoin_ kulkea
eteenpäin -- että ajan tullen aukenisi tie, joskin ahdas ja vaikea
-- vallitsi muita tunteitani, sen vaikutus vaimensi ne siinä määrin,
että vihdoin olin kyllin rauhallinen lukemaan rukoukseni ja menemään
levolle. Olin juuri sammuttanut kynttiläni ja laskeutunut vuoteeseen,
kun syvä, matala, valtava sointi kajahti läpi yön. Ensin en tuntenut
sitä, mutta se uudistui kaksitoista kertaa, ja kahdennellatoista
valtavan humisevalla ja väräjävällä lyönnillä sanoin: "Minä lepään
St. Paulin varjossa".




VI

LONTOO


Seuraava päivä oli maaliskuun ensimmäinen, ja kun herättyäni nousin
ja avasin ikkunaverhoni, näin nousevan auringon ponnistelevan esiin
sumun keskeltä. Pääni yläpuolella, talonharjojen yläpuolella, miltei
pilvien tasalla näin juhlallisen, pyöreän, tummansinisenä siintävän
möhkäleen -- KIRKONTORNIN. Kun katselin sitä, liikehti sisin itseni,
sieluni ravisti aina-kahlitut siipensä puoliksi irti, ja minulle tuli
sellainen äkillinen tunne, että minä, joka en koskaan ollut todella
elänyt, sain vihdoinkin maistaa elämää. Sinä aamuna kasvoi sieluni
nopeasti kuin Joonaan pensas.

"Tein oikein kun tulin", sanoin ruvetessani pukeutumaan nopeasti
ja huolellisesti. "Minä pidän tämän suuren Lontoon sielusta, jonka
tunnen ympärilläni. Kuka muu kuin pelkuri suostuisi viettämään
koko elämäänsä mökkipahasessa ja ainiaksi jättämään hengenvoimansa
mitättömyyden ruosteen raiskattavaksi."

Pukeuduttuani menin alas, en matkasta väsyneenä enkä uupuneena,
vaan siistinä ja virkeänä. Kun vahtimestari toi aamiaiseni, osasin
puhutella häntä tyynesti mutta hilpeästi; keskustelimme kymmenen
minuuttia, ja niiden aikana opimme tuntemaan toisemme hyödyllisellä
tavalla.

Hän oli harmaatukkainen vanhanpuoleinen mies, ja näytti olleen
nykyisessä paikassaan kaksikymmentä vuotta. Saatuani tästä varmuuden,
päätin että hänen täytyi tuntea enoni Charles ja Wilmot, jotka
viisitoista vuotta sitten olivat vakinaisia vieraita täällä.
Mainitsin heidän nimensä, hän muisti heidät mainiosti ja näytti
kunnioittavan heitä. Kun hän oli saanut selville sukuni, oli asemani
siitä lähtien hänen silmissään selvä ja oikealla pohjalla. Hän sanoi
että olin Charles-enoni näköinen, ja otaksun hänen puhuneen totta,
sillä rouva Barretilla oli tapana sanoa samaa. Aulis ja ystävällinen
kohteliaisuus tuli nyt hänen aikaisemman epämukavan epäröintinsä
tilalle, ja siitä lähtien en enää jäänyt vaille kunnollista vastausta
järjelliseen kysymykseen.

Katu jolle pienen oleskeluhuoneeni ikkuna antoi, oli ahdas, täysin
hiljainen eikä ensinkään likainen. Sen harvalukuiset ohikulkijat
olivat juuri sellaisia kuin näkee maaseutukaupungeissa. Siinä ei
ollut mitään pelottavaa, ja pidin varmana että uskaltaisin lähteä
yksin ulos.

Syötyäni aamiaista lähdinkin. Ilo ja ylpeys täytti mieleni:
kävellä Lontoossa yksinään tuntui jo sinänsä seikkailulta. Nyt
olin Paternoster Row'lla -- klassillista maaperää tämä. Astuin
kirjakauppaan jonka omisti muuan Jones, ja ostin pienen kirjan. Se
oli tuhlaavaisuutta, johon varani eivät olisi oikein riittäneet,
mutta arvelin että jonakin päivänä voisin antaa tai lähettää kirjan
rouva Barretille. Herra Jones, laihankuiva kauppamies, seisoi
pöytänsä takana; hän oli mielestäni yksi suurimpia, minä yksi
onnellisimpia elävistä olennoista.

Suunnaton oli se vaikutelmien moninaisuus, minkä sinä aamuna koin.
Huomatessani olevani St. Paulin edustalla menin sisään, kiipesin
torniin, näin sieltä Lontoon jokineen, siltoineen, kirkkoineen, näin
vanhan Westminsterin ja vihreät Temple-puutarhat, joihin aurinko
paistoi ja joiden yläpuolella kaartui iloinen sininen varhaiskevään
taivas. Sumupilvi itseni ja niiden välillä ei ollut liian tiheä.

Laskeuduttuani aloin kulkea sattuman johdolla, hiljaisessa vapauden
ja nautinnon hurmiossa, ja jouduin -- en tiedä kuinka -- keskelle
City-elämän sydäntä. Näin ja tunsin Lontoon vihdoinkin, kävelin
Strandilla, menin Cornhilliin, sekaannuin katujen ihmisvilinään ja
uskalsin antautua niiden ylittämisen vaaraan. Tämän kaiken tekeminen,
vieläpä ypöyksinään, tuotti minulle suurta huvia, kenties järjetöntä,
mutta todellista. Noiden päivien jälkeen olen nähnyt West Endin,
puistot, hienot puistikot, mutta pidän paljon enemmän Citystä.
City näyttää olevan niin paljon enemmän tosissaan: sen liikenne,
humina ja jyske ovat niin vakavia asioita, niin vakavaa nähtävää ja
kuultavaa. City elää elämäänsä, West End vain nauttii huvituksistaan.
West Endissä kyllä voi olla hauskaa, mutta Cityssä joutuu syvän
kiihtymyksen valtaan.

Uupuneena vihdoinkin ja nälkäisenä (siitä oli vuosia kun viimeksi
olin tuntenut niin terveellistä nälkää) palasin kahden tienoilla
pimeään, vanhaan, hiljaiseen hotelliini. Söin päivälliseksi kahta
ruokalajia: yksinkertaista liharuokaa ja kasviksia; molemmat
maistuivat erinomaisilta, paljon paljon paremmilta kuin ne pienet
herkulliset annokset, joita neiti Marchmontin kokki lähetti kiltille
emäntävainajalleni ja minulle, ja joiden maistelemiseen ei meillä
yhteensä ollut puoliakaan tavallisen ihmisen ruokahalusta! Suloisesti
väsyneenä panin pitkäkseni kolmelle tuolille (huone ei ylpeillyt
sohvalla) tunnin ajaksi. Minä nukuin, sitten heräsin ja ajattelin
kahden tunnin ajan.

Mielentilani ja kaikki muut olosuhteet olivat juuri nyt sellaiset,
jotka eniten suosivat uuden, päättäväisen ja uskaliaan -- kenties
epätoivoisen -- toimintasuunnan valitsemista. Minulla ei ollut mitään
menetettävää. Sanomaton vastenmielisyys entistä toivotonta olotilaa
kohtaan kielsi paluun. Jos epäonnistuin siinä mihin nyt aioin ryhtyä,
kuka joutuisi kärsimään, paitsi minä itse? Jos kuolisin kaukana --
aioin sanoa kotoa, mutta minullahan ei ollut kotia -- Englannista,
kuka itkisi?

Entä sitten vaikka kärsisin, olinhan tottunut kärsimään, eikä itse
kuolema, niin minusta tuntui, herättänyt minussa sellaista kauhua
kuin lempeän kasvatuksen saaneissa ihmisissä. Olin ennenkin katsonut
kuolemanajatusta levollisin silmin. Siten valmistuneena kaikkiin
mahdollisuuksiin tein erään suunnitelman.

Samana iltana sain ystävältäni vahtimestarilta tietoja laivojen
kulusta erääseen mannermaan satamaan, Boue-Marine'iin. Mielestäni en
saanut hukata hetkeäkään: vielä samana iltana minun oli varattava
paikka laivaan. Olisin kyllä voinut vasta aamulla mennä alukseen,
mutta en tahtonut joutua myöhästymisen vaaraan.

"Parasta, että lähdette laivaan heti", neuvoi vahtimestari. Minä
olin yhtä mieltä hänen kanssaan, ja kun olin suorittanut laskuni
ja maksanut kiitollisuudenvelkani ystävälleni summalla jonka nyt
tiedän ruhtinaalliseksi ja joka hänen silmissään mahtoi näyttää
mielettömältä -- pistäessään rahan taskuunsa hän hymyilikin heikkoa
hymyä, josta heijastui hänen käsityksensä antajan nokkeluudesta --
hän lähti hakemaan ajuria. Hän uskoi minut nyt ajurin huomaan ja
nähtävästi antoi hänelle määräyksen viedä minut laiturille saakka
eikä jättää minua lautturien käsiin, minkä mainittu virkamies
lupasikin, mutta ei pitänyt lupaustaan: päinvastoin hän uhrasi minut
kuin lahjan, tarjosi minut kuin tihkuvan paistin, panemalla minut
nousemaan vaunuista keskelle lauttureita.

Tämä oli epämukava käänne. Oli pimeä ilta. Ajuri ajoi suoraa päätä
tiehensä niin pian kuin oli saanut maksunsa, ja lautturit alkoivat
tapella minusta ja arkustani. Kuulen heidän kirouksensa vielä tänä
hetkenä: ne järkyttivät mieltäni enemmän kuin pimeys, yksinäisyys tai
kohtauksen outous. Eräs kävi käsiksi arkkuuni. Minä katselin vain ja
odotin hiljaisena, mutta kun toinen kävi käsiksi itseeni, ilmaisin
mielipiteeni, tempauduin hänestä irti, astuin viipymättä erääseen
veneeseen ja vaadin tuimasti, että arkku asetettaisiin viereeni --
"juuri tähän" -- mikä tapahtuikin heti, sillä nyt sain liittolaisen
valitsemani veneen omistajasta, ja minut soudettiin pois.

Joki oli tumma kuin mustevirta, ympärillä olevien rakennusryhmien
valot välkkyivät siinä, laivat keinuivat sen pinnalla. Minut
soudettiin useiden laivojen luo, luin lyhdyn valossa niiden nimet,
jotka oli maalattu suurin valkoisin kirjaimin tummalle pohjalle:
_Ocean, Phoenix, Consort, Dolphin_ sivuutettiin vuoron perään, mutta
_Vivid_ oli minun laivani, ja se näytti olevan kauempana.

Vene liukui pitkin tummaa jokea, ja minä ajattelin Styksiä
ja Kharonia, joka soutaa jotakin yksinäistä sielua varjojen
valtakuntaan. Keskellä tätä outoa näyttämöä, kirpeän tuulen
puhaltaessa kasvoihini ja keskiyön pilvien pudottaessa sadepisaroita
päälleni, seuranani kaksi raakaa soutajaa, joiden vimmatut kiroukset
vieläkin kiduttivat korviani, kysyin itseltäni, olinko onneton tai
kauhuissani. En ollut kumpaakaan. Usein elämässäni olen ollut paljon
onnettomampi verrattain turvallisissa olosuhteissa. "Kuinka tämä
on mahdollista?" ajattelin. "Minusta tuntuu että olen virkeä ja
hyväntuulinen, sen sijaan että olisin alakuloinen ja peloissani." En
voinut käsittää miksi.

"_Vivid_" välähti vihdoin valkoisena ja säteilevänä näkyviin mustasta
yöstä. "Kas siinä", sanoi lautturi ja pyysi muitta mutkitta kuutta
shillinkiä.

"Te pyydätte liian paljon", sanoin. Hän souti veneen irti laivasta
ja vannoi päästävänsä minut vasta kun olin maksanut. Muuan nuori
mies, laivakokki, kuten myöhemmin sain tietää, katseli laidan yli
ja virnaili mielihyvästä odottaessaan riidan puhkeamista. Hänen
kiusakseen maksoin heti. Kolme kertaa sinä iltapäivänä olin antanut
kruunuja kun minun olisi pitänyt antaa shillinkejä, mutta lohdutin
itseäni tuumimalla että ne ovat oppirahoja.

"He pettivät teitä", sanoi kokki riemuissaan, kun nousin kannelle.
"Tiesin sen", vastasin flegmaattisesti ja menin alas.

Lihava, kaunis ja koreileva nainen oli naisten hytissä. Pyysin häntä
näyttämään minulle vuoteeni, hän katsoi minuun tiukasti, mutisi
jotakin sellaista, että matkustajien tulo laivaan tällaiseen aikaan
oli tavatonta, ja näytti haluavan olla vähemmän kuin ihmisiksi.
Minkälaiset kasvot -- niin kauniit -- niin julkeat ja itsekkäät!

"Koska nyt kerran olen laivassa, aion varmasti myös jäädä tänne", oli
vastaukseni. "Pyydän teitä näyttämään minulle vuoteeni."

Hän totteli, mutta ynseänä. Otin hatun päästäni, järjestin tavarani
ja paneuduin pitkäkseni. Olin nyt päässyt muutamien vaikeuksien
läpi, jonkinlainen voitto oli saavutettu: koditon, ankkuriton,
turvaton mieleni oli taaskin saanut lyhyen lupa- ja lepoajan. Niin
kauan kuin _Vivid_ oli matkalla, ei minulta vaadittaisi enää mitään
toimenpiteitä, mutta sitten... Oh, en voinut katsoa eteenpäin.
Uupuneena ja kiusaantuneena vaivuin levottomaan uneen.

Tarjoilijatar puhui kaiken yötä, ei minulle vaan nuorelle
laivakokille, joka oli hänen poikansa ja ilmetty kuvansa. Tämä
pistäytyi hyttiin yhtä päätä, he väittelivät, riitelivät, ja tämä
uudistui ainakin kaksikymmentä kertaa yön kuluessa. Nainen ilmoitti
kirjoittavansa kirjettä kotiin -- isälleen, hän sanoi -- luki kohtia
siitä ääneen eikä välittänyt minusta enempää kuin puupölkystä --
ehkä hän uskoi minun nukkuvan. Useat näistä kohdista näyttivät
sisältävän perhesalaisuuksia, ja niissä viitattiin usein erääseen
"Charlotteen", nuorempaan sisareen, joka kirjeen sanoista päättäen
oli solmimaisillaan romanttisen ja varomattoman naimiskaupan. Äänekäs
oli tämän vanhemman rouvan vastalause tuota epämiellyttävää liittoa
vastaan.

Kuuliainen poika piti äitinsä kirjeenvaihtoa pilkkanaan. Äiti
puolusti sitä ja raivosi hänelle. He olivat kummallinen pari. Äiti
saattoi olla neljänkymmenen korvissa ja oli reipas ja kukoistava
kuin kaksikymmenvuotias tyttö. Tuima, kovaääninen, turhamainen
ja sivistymätön hän oli, ja näytti kuin sekä hänen sielunsa
että ruumiinsa olisivat kovaa ja kestävää ainetta. Arvelin että
hän lapsuudestaan saakka oli elänyt julkisissa paikoissa, ja
nuoruudessaan hän todennäköisesti oli ollut kapakkatyttö.

Aamupuolella hänen keskustelunsa siirtyi uuteen aiheeseen,
"Watsoneihin". Nämä olivat muuan odotettu matkustava perheseurue,
nähtävästi hänen tuttujaan ja hänen suuressa suosiossaan sen
sievoisen tulolähteen tähden, mikä hänelle koitui heidän
juomarahoistaan. Hän sanoi hyötyvänsä "melkein pienen omaisuuden joka
kerta kun tuo perhe matkusti".

Päivän sarastaessa kaikki olivat jalkeilla, ja auringonnousun aikaan
tulivat matkustajat laivaan. Myrskyisin tervetulontoivotuksin
otti tarjoilijatar vastaan "Watsonit" ja piti aika hälinää heidän
kunniakseen. Heitä oli kaikkiaan neljä, kaksi miespuolista ja kaksi
naispuolista. Paitsi heitä oli vain yksi matkustaja -- nuori neiti,
jota muuan herrannäköinen vaikkakin nollamainen mies saattoi. Nuo
kaksi ryhmää olivat jyrkästi erilaiset. Watsonit olivat epäilemättä
rikkaita ihmisiä, sillä koko heidän esiintymisessään ilmeni tietoisen
rikkauden suoma itseluottamus. Naiset -- molemmat olivat nuoria
ja toinen virheettömän kaunis, mikäli vain ruumiillinen kauneus
tulee kysymykseen -- olivat pukeutuneet rikkaasti, loisteliaasti ja
niin vähän olosuhteiden mukaan, että se oli kerrassaan mieletöntä.
Heidän koreakukkaiset hattunsa, samettitakkinsa ja silkkipukunsa
olisivat paremmin sopineet puistoihin ja kävelypaikkoihin kuin
märälle laivankannelle. Miehet olivat lyhyitä, rumia, lihavia ja
jokapäiväisiä; vanhempi, ruma, ihrainen ja paksu oli, kuten pian
huomasin, tuon kauniin tytön mies -- tai luultavasti sulhanen, sillä
tyttö oli hyvin nuori. Syvä oli ihmetykseni kun keksin tämän, ja
vieläkin syvempi kun huomasin että tyttö, sen sijaan että olisi
ollut epätoivoisen onneton moisesta hitosta, oli iloinen aina
kevytmielisyyteen saakka. "Hänen naurunsa", ajattelin, "täytyy olla
pelkkää epätoivon hurjuutta." Kun hiljaisena ja yksinäisenä nojauduin
laivan kaidepuuhun, tämän ajatuksen vielä risteillessä mielessäni,
pyrähti hän minun, uppo-oudon ihmisen eteen kantaen telttatuolia ja
hymyillen hymyä jonka kepeämielisyys ällistytti ja oudostutti minua,
vaikkakin se paljasti nähtäväkseni moitteettoman rivin moitteettomia
hampaita, ja tarjosi mukavuudekseni tuon huonekalun. Minä tietysti
kieltäydyin, pinnistäen käytökseni niin kohteliaaksi kuin suinkin
mahdollista, ja hän tanssi tiehensä huolettomana ja hilpeänä. Hän
mahtoi olla hyväluonteinen, mutta mikä oli saanut hänet ottamaan
miehekseen tuon otuksen, joka yhtä paljon muistutti öljytynnyriä kuin
ihmistä?

Toinen naismatkustaja, se jolla oli herrasmies saattajanaan, oli
vasta tyttönen, soma ja vaalea. Yksinkertainen musliinipuku,
nauhaton olkihattu ja iso viehkeästi sidottu huivi muodostivat
miltei kveekarimaisen koruttoman asun, joka kuitenkin puki häntä.
Ennen kuin herrasmies lähti, huomasin hänen luovan tutkivan katseen
kaikkiin matkustajiin, ikään kuin saadakseen selville minkälaiseen
seuraan hänen holhokkinsa oli jäävä. Hänen katseensa kääntyi mitä
tyytymättömimpänä pois noista koreakukkaisista naisista; sitten hän
katseli minua ja sanoi jotakin tyttärelleen tai veljentytölleen tai
mikä lie ollut. Tyttökin katsoi minuun ja nyrpisti hienosti lyhyttä
kaunista ylähuultaan. Kenties minä itse, kenties kömpelö surupukuni
aiheutti tämän halveksivan eleen; luultavimmin molemmat. Kello
kilahti, isä (kuulin myöhemmin että mies oli hänen isänsä) suuteli
häntä ja palasi maihin. Laiva lähti.

Ulkomaalaiset sanovat että vain englantilaiset tytöt voidaan
tuolla tavoin uskoa matkustamaan yksin, ja ihmettelevät syvästi
englantilaisten vanhempien ja holhoojien luottavaisuutta. Mitä
tulee nuoriin "misseihin" itseensä, pitävät muutamat heidän
pelottomuuttaan miesmäisenä ja "sopimattomana", toiset taas katsovat
heitä kasvatusopillisen ja teologisen järjestelmän tahdottomiksi
uhreiksi, järjestelmän joka lyö laimin säädyllisen "kaitsennan".
Oliko kysymyksessä oleva nuori neiti sitä lajia, että hänet kaikessa
rauhassa voitiin jättää kaitsematta, sitä en tiedä tai oikeammin en
tietänyt _silloin_, mutta pian kävi selville, että ylpeä yksinäisyys
ei ollut hänen makuunsa. Hän mitteli kantta kertaan pariin
edestakaisin, vilkaisi happamen ylenkatseellisesti pöyhkeileviin
silkki- ja samettipukuihin, sitten kannenpuhdistajiin, jotka sillä
hetkellä kiinnittivät huomiota, sitten hän hätävaraksi lähestyi minua
ja puhui.

"Oletteko mieltynyt merimatkoihin?" kuului hänen kysymyksensä.

Selitin että _mieltymykseni_ merimatkaan täytyi vielä kestää
kokemuksen koe: en näet ollut koskaan ollut merellä.

"Oi kuinka hurmaavaa!" hän huudahti. "Aivan kadehdin
ensikertalaisuuttanne: ensi vaikutelmat, tiedättehän, ovat niin
hauskoja. Minä olen tehnyt niin monta merimatkaa että vallan unohdan
ensimmäisen. Olen kerrassaan väsähtänyt meren ja tuon kaiken suhteen."

En voinut olla hymyilemättä.

"Minkä tähden nauratte minulle?" hän kysyi mutkattoman kirpeästi,
mikä miellytti minua enemmän kuin hänen muut puheensa.

"Siksi että olette kovin nuori ollaksenne _väsähtänyt_ johonkin."

"Olen seitsemäntoistavuotias" (hieman närkästyneenä).

"Näytätte tuskin kuusitoistavuotiaalta. Onko teistä hauska matkustaa
yksin?"

"Pyh, siitä en välitä hitustakaan. Olen matkustanut Kanaalin yli
kymmenen kertaa, mutta pidän kyllä huolta siitä, etten jää yksin:
teen aina tuttavuuksia."

"Tällä matkalla tuskin saatte montakaan tuttavaa, luulen." Vilkaisin
Watson-ryhmään, joka nyt nauroi ja piti aika elämää kannella.

"En ainakaan noista inhottavista ihmisistä", hän sanoi. "Tuollaisten
pitäisi matkustaa välikannella. Oletteko matkalla kouluun?"

"En."

"Minne sitten?"

"Siitä ei minulla ole vähintäkään aavistusta -- ainakaan mitä tulee
maailmaan Boue-Marinen sataman takana."

Hän hölmistyi ja jatkoi sitten huolettomasti:

"Minä olen matkalla kouluun. Oi kuinka monet ulkomaan koulut olen
elämässäni käynytkään! Ja kuitenkin olen täysin tietämätön. En
tiedä mitään -- en niin mitään -- paitsi että soitan ja tanssin
sievästi, ja ranskaa ja saksaa tietysti osaan puhua, mutta enpä juuri
lukea enkä kirjoittaa. Tiedättekö, kerran minut pantiin kääntämään
englanniksi sivu helppoa saksalaista kirjaa, enkä minä osannut.
Isä oli aivan masentunut: hän sanoi että näyttää siltä kuin herra
de Bassompierre, kummisetäni, joka maksaa koulunkäyntini, olisi
heittänyt rahansa hukkaan. Ja mitä muihin kouluaineisiin tulee --
historiaan, maantieteeseen ja laskentoon -- olen täydellinen vauva
ja kirjoitan englantia niin huonosti -- sanovat minun tekevän
kauheita tavaus- ja kielioppivirheitä. Kaiken lisäksi olen kokonaan
unohtanut uskonnon: minua sanotaan protestantiksi, tiedättehän, mutta
minäpä en totisesti tiedä olenko vai enkö ole, sillä en ole tarkoin
selvillä siitä mikä erottaa protestanttisuuden katolisuudesta. Oli
miten oli, veisaan viisi koko asiasta. Olin luterilainen kerran
Bonnissa -- rakas Bonn! -- hurmaava Bonn! -- jossa oli niin paljon
kauniita ylioppilaita. Jokaisella meidän koulun sievällä tytöllä oli
ihailija; pojat tiesivät kävelytuntimme ja tulivat melkein aina meitä
vastaan. 'Schönes Mädchen', kuulimme heidän sanovan. Olin äärettömän
onnellinen Bonnissa."

"Ja minne matkustatte nyt?"

"Oh, no se on se -- _chose"_, hän sanoi.

_Chose_-sanalla neiti Ginevra Fanshawe (se oli tämän nuoren henkilön
nimi) vain korvasi oikean nimen, jonka oli sattunut unohtamaan.
Sellainen oli hänen tapansa. "_Chose_" esiintyi keskustelun joka
käänteessä -- se oli niin mukava pistää puuttuvan sanan tilalle
mihin kieleen tahansa, mitä kulloinkin sattui puhumaan. Ranskalaiset
tytöt tekevät usein samoin, ja heiltä oli Ginevra omaksunut tapansa.
Sain kuitenkin selville että "chose" tässä tapauksessa tarkoitti
Villetteä, suuren Labassecourin kuningaskunnan suurta pääkaupunkia.

"Pidättekö Villettestä?" kysyin.

"Koko lailla. Kaupungin asukkaat ovat kyllä hirveän typeriä ja
arkipäiväisiä, mutta siellä on muutamia hauskoja englantilaisia
perheitä."

"Oletteko koulussa?"

"Olen."

"Onko se hyvä koulu?"

"Oi, ei. Se on kauhea, mutta minä olen ulkona joka sunnuntai ja
annan palttua _maîtresseille_ ja _professeureille_ ja _élèveeille_,
ja läksyt saavat mennä _au diable_ (sitä ei uskaltaisi sanoa
englanniksi, mutta ranskaksi se kuuluu vallan sopivalta), ja sillä
tavoin tulen mainiosti toimeen... Te nauratte minulle taas?"

"En -- nauran omille ajatuksilleni."

"Mitä ne ovat?" Ja odottamatta vastausta hän jatkoi: "Nyt teidän
_täytyy_ kertoa minne matkustatte."

"Minne kohtalo ohjannee. Asianani on vain ansaita elatukseni missä
voin."

"Ansaita!" (kauhistuneena): "oletteko sitten köyhä?"

"Köyhä kuin Job."

Äänettömyys. "Hyh, kuinka ikävää! Mutta _minä_ tiedän mitä merkitsee
olla köyhä: kotona he ovat totisesti köyhiä, isä ja äiti ja kaikki
muut. Isää sanotaan kapteeni Fanshaweksi, hän on puolipalkkainen
upseeri, mutta hienoa sukua, ja eräät sukulaisemme ovat hyvinkin
ylhäisiä, mutta vain setäni ja kummini de Bassompierre, joka asuu
Ranskassa, auttaa meitä: hän antaa kasvatuksen meille tytöille.
Ennen pitkää kyllä joudumme naimisiin -- mieluummin keski-ikäisten
herrasmiesten kanssa, joilla on paksu kukkaro, luulisin -- isä ja
äiti järjestävät niin. Sisareni Augusta on naimisissa miehen kanssa
joka näyttää paljon vanhemmalta kuin isä. Augusta on hyvin kaunis --
ei minun tyyliäni, vaan tumma; hänen miehensä, herra Davies, sairasti
keltakuumetta Intiassa ja on vieläkin guinean värinen, mutta hän on
rikas ja Augustalla on vaununsa ja hieno talonsa, ja kaikkien meidän
mielestä hän on tehnyt täysin hyvin. Se on toista kuin 'elatuksensa
ansaitseminen', kuten te sanotte. Ohimennen sanoen, oletteko hyvin
viisas."

"En, en ensinkään."

"Osaatteko soittaa, laulaa, puhua kolmea tai neljää kieltä?"

"En mitenkään."

"Sittenkin luulen että olette viisas." (Äänettömyys ja haukotus.)

"Tuletteko merikipeäksi?"

"Tuletteko te?"

"Oi, hirveästi, niin pian kuin meri vain alkaa näkyä. Itse asiassa
rupean jo tuntemaan oireita. Minä menen alas, ja voi kuinka
komentelenkin tuota paksua inhottavaa kyökkipiikaa! _Heureusement je
sais faire aller mon monde_."[1] Hän meni alas.

Ei kestänyt kauan ennen kuin muut matkustajat seurasivat häntä, ja
koko iltapäivän olin kannella yksin. Kun muistelen tuota tyyntä,
vieläpä onnellista mielentilaa, jossa vietin nuo tunnit, ja samaan
aikaan muistan asemaani koko vaarallisuudessaan -- joku voisi sanoa
toivottomuudessaan -- tunnen että, kuten

    "Stone walls do not a prison make,
    Nor iron bars -- a cage",[2]

niin ei vaara, yksinäisyys eikä epävarma tulevaisuus ole painostavaa
pahaa niin kauan kuin mieli on terve ja voimat käytännössä, ja
varsinkin niin kauan kuin Vapaus lainaa meille siipensä ja Toivon
tähti johtaa meitä.

En tullut sairaaksi ennen kuin olimme purjehtineet pitkän matkan ohi
Margaten, ja merituulen mukana join sieluuni syvää riemua. Kanaalin
paisuvat aallot, merilinnut riutoillaan, valkoiset purjeet tummassa
etäisyydessä ja kaiken yllä kaartuva tyyni pilvinen taivas toivat
minulle jumalaista nautintoa. Haaveissani olin etäällä näkevinäni
Euroopan mantereen, kuin kaukaisen unelmien maan. Päivänpaiste
säteili sen yllä ja teki tuosta pitkästä rannikosta kultajuovan;
hennon hento kirjonauha kaupunkiryhmiä ja lumenhohteisia torneja,
tummia metsiä ja sahalaitaisia kukkuloita, tasaisia laidunmaita ja
suonenhienoja virtoja kohosi metallinkirkkaasta taivaanrannasta.
Taustana oli juhlallinen ja tummansininen taivas, ja -- valtavana,
ruhtinaallisin lupauksin, pehmeänä, lumoavin värivivahduksin --
pingottui pohjoisesta etelään Jumalan jännittämä kaari, toivon
vertauskuva.

Pyyhi pois tuo kaikki, lukija, jos sinua haluttaa, tai kernaammin
jätä se sikseen ja ota siitä opetus -- alkusointuinen, suurin
kirjaimin kirjoitettu muistilause:

/p
    Day-dreams are delusions of the demon.[3]
p/

Tultuani äärettömän sairaaksi hoipertelin alas hyttiin.

Neiti Fanshawe oli joutunut hyttitoverikseni, ja mielipahakseni
minun täytyy sanoa että hän kiusasi minua säälimättömän itsekkäästi
koko yhteisen vaivamme ajan. Mikään ei vetänyt vertoja hänen
kärsimättömyydelleen ja ärtyisyydelleen. Watsonit, jotka hekin
olivat sairaita ja joita tarjoilijatar palveli häpeämättömän
puolueellisesti, olivat stoalaisia hänen rinnallaan. Myöhemmin olen
usein huomannut, että henkilöt joilla on Ginevra Fanshawen kevyt
ja huoleton luonnonlaatu ja vaalea, hauras kauneus, ovat täysin
kykenemättömiä kärsimään: he happanevat vastoinkäymisissä kuin olut
ukkosilmalla. Miehen joka ottaa sellaisen naisen vaimokseen, tulisi
olla valmis takaamaan hänelle ainaista päivänpaistetta. Suutuin
vihdoin hänen hermostuttavaan kärtyisyyteensä ja pyysin häntä
lyhyesti "pitämään suunsa kiinni". Tämä nolaus teki hänelle hyvää,
ja huomattava on ettei hän sen jälkeen pitänyt minusta vähemmän kuin
ennenkään.

Kun tuli pimeä yö, kävi meri tuimemmaksi ja yhä suuremmat aallot
loiskivat mahtavina vasten laivan kylkeä. Oli outoa ajatella että
ylt'ympäri meitä oli sysimustaa vettä, ja tuntea laivan kyntävän
tietöntä tietään suoraan eteenpäin, uhmaten pauhaavia aaltoja ja
yltyvää tuulta. Huonekaluja alkoi kaatua ja kävi välttämättömäksi
sitoa ne paikoilleen, matkustajat tulivat entistä sairaammiksi, ja
neiti Fanshawe selitti voihkien, että hänen täytyi kuolla.

"Ei juuri vielä, nuppuseni", sanoi kyökkipiika. "Olemme heti
satamassa." Neljännestunnin kuluttua laskeutuikin rauha ylitsemme, ja
keskiyön tienoissa matka päättyi.

Minä olin surullinen, niin, olin surullinen. Lepoaikani oli ohi
ja vaikeuteni -- ankarat vaikeuteni -- alkoivat uudelleen. Kun
tulin kannelle, oli kuin kylmä ilma ja yön tumma jylhyys olisivat
nuhdelleet minua uhkarohkeudestani, kun olin siinä missä olin, ja
vieraan satamakaupungin valot, jotka välkkyivät vieraan sataman
ympärillä, ottivat minut vastaan lukemattomien uhkaavien silmien
tavoin. Ystäviä tuli laivankannelle Watsoneja vastaan, kokonainen
ystäväperhe ympäröi neiti Fanshawen ja vei hänet mukanaan, mutta minä
-- en uskaltanut hetkeäkään viivähtää vertailuissa.

Minne minun oli mentävä? Minun täytyi lähteä jonnekin. Kovan pakon
edessä ei auta olla nirso. Antaessani tarjoilijattarelle juomarahaa
-- hän näytti ällistyvän saadessaan arvokkaamman kolikon kuin mitä
hänen halvat laskelmansa luultavasti olivat arvioineet heruvaksi
sellaiselta taholta -- sanoin:

"Olkaa kiltti ja neuvokaa minulle jokin hiljainen ja säädyllinen
hotelli, jossa voin viettää yön."

Hän ei ainoastaan neuvonut minulle sellaista, vaan vieläpä kutsui
kantajan ja pyysi häntä pitämään huolta minusta ja -- _ei_ arkustani,
sillä se oli viety tullihuoneeseen.

Minä seurasin tuota miestä pitkin karkeakivisiä katuja, joita nyt
valaisi oikukas kuun pilke, ja hän saattoi minut hotelliin. Tarjosin
hänelle kuusi pennyä, joita hän kieltäytyi ottamasta vastaan; luulin
ettei se riittänyt ja vaihdoin sen shillingiksi, mutta siitäkään hän
ei huolinut, vaan puhui aika tuikeasti kielellä jota en ymmärtänyt.
Muuan tarjoilija, joka tuli pitkin valaistua ravintolakäytävää,
huomautti minulle murteellisella englanninkielellä, että rahani
oli ulkomaista eikä kelvannut täällä. Annoin hänelle sovereignin
vaihdettavaksi. Kun tämä pieni asia oli järjestetty, kysyin
makuuhuonetta. Illallista en voinut syödä, olin vielä merikipeä ja
heikko ja vapisin kauttaaltani. Kuinka syvästi iloinen olinkaan kun
erään hyvin pienen huoneen ovi vihdoin sulkeutui minun ja uupumukseni
jälkeen! Taaskin sain levätä, vaikka epäilyksen pilvi huomenna
olisikin sankempi kuin koskaan, ponnistamisen pakko vaativampi,
puutteeseen joutumisen vaara lähempänä, taistelu olemassaolosta
ankarampi.




VII

VILLETTE


Heräsin seuraavana aamuna virkistyneenä, mielessä uusi uskallus.
Ruumiillinen heikkous ei enää haitannut arvostelukykyäni, ajatukseni
tuntuivat nopeilta ja selviltä.

Juuri kun olin lopettanut pukeutumiseni, koputettiin oveen. Sanoin:
"Sisään", odottaen kamarineitiä, mutta sisään astuikin karkea mies,
joka sanoi:

"Antakaa avaimet, Meess!"

"Minkä tähden?" kysyin.

"Antakaa", hän sanoi kärsimättömästi, ja siepatessaan ne melkein
väkisin käsistäni lisäsi: "Hyvä on, saatte arkkunne pian."

Onneksi kaikki kääntyi hyvin: hän oli tullitoimistosta. Minne minun
oli mentävä aamiaiselle, sitä en tietänyt, mutta lähdin kuitenkin
empimättä alas.

Huomasin nyt, mitä illalla uupumuksessa en nähnyt, nimittäin että
asuin suuressa hotellissa, ja kun hitaasti laskeuduin leveitä
portaita pysähtyen joka askelella (minulla oli ihmeesti hyvää aikaa
mennä alas), katselin korkeata kattoa yläpuolellani, maalattuja
seiniä ympärilläni, isoja ikkunoita, joista valoa tulvi sisään, ja
juovikasta marmoria jalkaini alla (portaat olivat näet kokonaan
marmoria, vaikkakin ilman mattoja eivätkä aivan puhtaat), ja
verratessani tätä kaikkea itselleni määrätyn komeron mittasuhteisiin
ja äärimmäisen vaatimattomaan sisustukseen, jouduin miettivälle
tuulelle.

Ihmettelin suuresti vahtimestarien ja kamarineitojen tarkkanäköistä
kykyä määrätä kullekin vieraalle hänen persoonaansa vastaavat
mukavuudet. Kuinka ravintolapalvelijat ja laivatarjoilijat
osasivat heti ensi näkemältä päättää että esimerkiksi minä olin
yhteiskunnallisesti täysin mitätön henkilö, jota kukkaron liika
lihavuus ei painanut? He _tiesivät_ sen ilmeisesti; saatoinhan aivan
hyvin nähdä, että lyhyen arvioinnin jälkeen he kaikki antoivat
minulle saman murto-osan merkitystä. Asia tuntui minusta omituiselta
ja tärkeältä, enkä tahtonut peittää itseltäni, mitä se merkitsi,
mutta huolimatta sen painostuksesta onnistuin kuitenkin pitämään
mielialani koko hyvänä.

Päädyin vihdoinkin suureen halliin, joka oli täynnä kiiltäviä
holvi-ikkunoita, ja pääsin joten kuten paikkaan joka osoittautui
kahvihuoneeksi. En voi kieltää että astuessani tähän huoneeseen
minua jonkin verran värisytti, olisin hartaasti suonut tietäväni
teinkö oikein vai väärin, olin vakuuttunut jälkimmäisestä, mutta
en voinut auttaa itseäni. Toimin levollisena kuin fatalisti,
istuin pienen pöydän ääreen, jolle vahtimestari parhaillaan kantoi
aamiaisvälineitä, ja otin ateriaan osaa mielentilassa joka ei
suurestikaan ollut omiaan edistämään ruoansulatusta. Huoneen toisten
pöytien ääressä oli paljon muita ihmisiä aamiaisella; olisin ollut
paremmalla mielellä, jos olisin nähnyt naisia heidän joukossaan,
mutta niitä ei näkynyt ainoatakaan -- kaikki läsnäolijat olivat
miehiä. Mutta kukaan ei näyttänyt ajattelevan että tein mitään
tavatonta; pari herrasmiestä vilkaisi minuun sattumalta, mutta kukaan
ei katsellut tunkeilevasti. Arvaan että jos asiassa oli jotakin
outoa, he kuittasivat sen sanalla: "englannitar".

Aamiaisen jälkeen minun oli taas lähdettävä liikkeelle -- mihin
suuntaan? "Lähde Villetteen", sanoi sisäinen ääni, epäilemättä
niiden parin kiitävän sanan innostamana, jotka neiti Fanshawe
hyvästellessään lausui huolettomasti ja umpimähkään:

"Soisin että tulisitte madame Beckin luo; hänellä on pari
lapsinulikkaa, joita voisitte vartioida. Hän tarvitsee englantilaista
kotiopettajatarta, tai tarvitsi kaksi kuukautta sitten."

Kuka madame Beck oli ja missä hän asui, sitä en tietänyt; olin
kysynyt, mutta kysymys meni ohi korvien ja neiti Fanshawe riensi
pois ystävineen jättäen vastaamatta. Otaksuin Villetteä hänen
asuinpaikakseen: oli siis lähdettävä sinne. Matkaa oli neljäkymmentä
peninkulmaa. Tiesin kyllä tarttuvani oljenkorteen, mutta allani
oli niin aava ja pauhaava syvyys, että olisin tarttunut vaikka
hämähäkinverkkoon. Kysyttyäni matkustustapaa Villetteen ja varattuani
paikan vaunusta lähdin matkaan tämän hahmokuvan, tämän suunnitelman
varjon turvissa. Ennen kuin lausut arvostelusi toimenpiteeni
nopeudesta, lukija, katso taaksepäin, lähtökohtaani, ota huomioon
minkälaisen tyhjyyden olin jättänyt, käsitä kuinka vähän panin
alttiiksi. Pelini oli sellainen, jossa ei voi menettää mitään mutta
jossa on voittamisen mahdollisuus.

En myönnä että minulla on taiteilijan temperamenttia, mutta
jonkin verran omistanen taiteilijan kykyä nauttia hetken huvista
mahdollisimman paljon: so. silloin kun se on minun makuuni. Minä
nautin siitä päivästä, vaikka matkustimmekin hitaasti, vaikka oli
kylmä ja satoi. Jotensakin alaston, tasainen ja puuton oli tie
jota kuljimme; sameat kanavat luikertelivat puoleksi turtuneiden
vihreiden käärmeiden tavoin tien varrella, ja tasalatvaiset pajut
reunustivat lakeita peltoja, jotka olivat yhtä huolellisesti
viljeltyjä kuin keittiökasvitarha. Taivaskin oli yksitoikkoisen
harmaa, ilma oli liikkumaton ja kostea, mutta kesken kaikkia näitä
kuolettavia vaikutelmia puhkesi mielikuvitukseeni raikkaita silmuja,
ja sydämeni lekotteli päivänpaisteessa. Näitä tunteita hillitsi
kuitenkin salainen mutta alituinen tietoisuus levottomuudesta, joka
väijyi nautintoani kuin viidakkoon kyyristynyt tiikeri. Tuon pedon
hengitys oli korvissani aina, sen raju sydän jyskytti kiinteästi
vasten omaani, se ei koskaan hievahtanut pesästään, mutta tunsin sen
läsnäolon ja tiesin sen vain odottavan auringonlaskua ponnahtaakseen
saaliinhimoisena väijytyksestään.

Olin toivonut että ehtisimme Villetteen ennen iltaa ja että siten
säästyisin pahasta pulasta, jolla pimeys näyttää vaikeuttavan ensi
saapumista outoon paikkaan, mutta -- osaksi hitaan kulkumme ja
pitkien seisausten, osaksi sankan sumun ja hienon tiheän sateen
vuoksi -- oli pimeys, jonka melkein saattoi tuntea, laskeutunut yli
kaupungin, kun vihdoin pääsimme perille.

Tiedän että ajoimme sisään portista jossa oli sotilaita vahteina --
sen verran saatoin nähdä lampunvalossa, sitten jätimme taaksemme
lokaisen viertotien ja huristimme pitkin katua jonka kivetys oli
omituisen karkeata ja epätasaista. Erään toimiston kohdalla vaunu
pysähtyi ja matkustajat nousivat pois. Ensi työkseni tahdoin periä
matka-arkkuni; pieni asia kylläkin, mutta minulle tärkeä. Ymmärsin
että paras oli olla hätiköimättä ja karttamatta tavaroitaan ja sen
sijaan rauhassa katsella toisten arkkujen luovuttamista, odottaen
kunnes näkee omansa ja silloin nopeasti pyytää sitä ja pelastaa se.
Siksi seisoin syrjässä, katse kiinnittyneenä siihen osaan vaunua,
jonne olin nähnyt pienen matka-arkkuni työnnettävän ja jossa nyt
näin pinoittain myöhemmin saapuneita arkkuja ja matkalaukkuja. Näin
kuinka niihin tartuttiin, kuinka ne laskettiin alas ja perittiin.
Olin varma että omani olisi pitänyt jo olla näkyvissä: se ei ollut.
Olin sitonut osoitekortin vihreällä nauhanpätkällä, jonka heti voisin
tuntea: näkyvissä ei ollut vihreätä lankaakaan. Kaikki matkatavarat
nostettiin alas, joka-ainoa tinarasia ja ruskea paperikäärö sekä
öljyvaate otettiin pois, ja näin selvästi että jäljelle ei jäänyt
ainoatakaan sateenvarjoa, takkia, keppiä, hattukoteloa eikä
korurasiaa.

Ja missä oli minun pieni matka-arkkuni, joka sisälsi vähäiset
vaatevarani ja jäännöksen viidestätoista punnastani?

Minä kysyn sitä nyt, mutta silloin en voinut kysyä. En osannut puhua
niin mitään, sillä en kyennyt _sanomaan_ ranskaksi ainoatakaan
lausetta, ja ranskaa, vain ranskaa livertelivät nyt kaikki ihmiset
ympärilläni. _Mitä_ minun piti tehdä? Lähestyin ajajaa, laskin käteni
hänen käsivarrelleen, osoitin erästä matka-arkkua, sitten vaunun
kattoa, ja koetin tehdä kysymyksen silmilläni. Hän ymmärsi minut
väärin, tarttui osoitettuun arkkuun ja alkoi hinata sitä vaunuun.

"Jättäkää se paikalleen -- kuuletteko?" sanoi eräs ääni hyvällä
englanninkielellä, ja täydensi sitten: "_Qu'est ce que vous faites
donc? Cette malle est à moi_".[4]

Mutta minä kuulin isänmaani kieltä, se ilahdutti sydäntäni ja minä
käännyin.

"Sir", sanoin vieraalle herralle, huomaamatta hädässäni minkä
näköinen hän oli, "minä en osaa puhua ranskaa. Voinko pyytää teitä
kysymään tuolta mieheltä mitä hän on tehnyt arkulleni?"

Erottamatta sillä hetkellä, minkä laatuiset olivat kasvot joihin
olin kohottanut ja kiinnittänyt katseeni, tunsin että niiden
ilmeestä heijastui ihmettelyä vetoamiseni johdosta ja epäilyä tokko
sekaantuminen olisi viisasta.

"_Kysykää_ nyt häneltä -- minä tekisin yhtä paljon teidän
hyväksenne", sanoin.

En tiedä hymyilikö hän, mutta hän sanoi herrasmiehen äänellä, so.
äänellä joka ei ollut kova eikä pelottava:

"Minkälainen arkkunne oli?"

Minä kuvailin sitä ottaen huomioon vihreän nauhan. Ja paikalla
hän alkoi kovistella ajajaa, ja koko sen ranskankielisen
keskustelumyrskyn aikana, mikä nyt seurasi, ymmärsin että hän pani
miehen oikeaan ristikuulusteluun. Sitten hän kääntyi minuun.

"Mies väittää että vaunu oli liian täynnä, ja tunnustaa nostaneensa
pois teidän arkkunne sen jälkeen kun näitte sen pantavan vaunuun, ja
jättäneensä sen Boue-Marineen toisten matkatavarain joukkoon. Hän
lupaa kuitenkin tuoda sen mukanaan huomenna, ja ylihuomenna saatte
periä sen kaikella kunnialla tästä toimistosta."

"Kiitos", sanoin, mutta mieleni kävi ankeaksi.

Mitä minun oli tehtävä sillä välin? Kenties tuo englantilainen herra
näki kasvoissani rohkeudenpuutetta, sillä hän kysyi ystävällisesti:

"Onko teillä keitään tuttavia tässä kaupungissa?"

"Ei, enkä tiedä minne mennä."

Seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana hänen kääntyessään niin että
yläpuolella oleva lamppu paremmin pääsi valaisemaan häntä, näin että
hän oli nuori, hieno ja kaunis mies. Minun käsitykseni mukaan hän
saattoi olla vaikka lordi: mielestäni luonto oli antanut hänelle
kyllin paljon hyvyyttä prinssiä varten. Hänen kasvonsa olivat hyvin
hauskat: hän näytti ylhäiseltä mutta ei ylimieliseltä, miehekkäältä
mutta ei vallanhimoiselta. Minä olin kääntymäisilläni pois, syvästi
tietoisena siitä, että minulla ei ollut vähääkään oikeutta edelleen
odottaa apua hänenlaiseltaan.

"Olivatko kaikki rahanne matka-arkussa?" hän kysyi pysäyttäen minut.

Kuinka kiitollinen olinkaan voidessani totuudenmukaisesti vastata:

"Ei. Minulla on kukkarossani niin paljon" (minulla oli lähes
kaksikymmentä frangia) "että voin asua vaatimattomassa hotellissa
ylihuomiseen asti, mutta olen aivan vieras Villettessä enkä tunne
katuja ja hotelleja."

"Minä voin antaa teille osoitteen juuri sellaiseen hotelliin jota
etsitte", hän sanoi, "eikä se ole kaukana, neuvojeni mukaan löydätte
sinne helposti."

Hän repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen pari sanaa ja
antoi sen minulle. Minusta hän _oli_ ystävällinen, ja olisin melkein
yhtä hyvin voinut epäillä Raamattua kuin häntä, hänen neuvojaan
ja osoitettaan. Hänen ilmeestään loisti hyvyys, hänen kirkkaista
silmistään kunniallisuus.

"Teidän on mukavin mennä sinne bulevardia pitkin ja puiston läpi",
hän jatkoi, "mutta nyt on liian myöhäinen ja liian pimeä naisen
kulkea puistossa yksinään. Minä saatan teitä sinne asti."

Hän lähti liikkeelle ja minä seurasin häntä läpi pimeyden ja hienon
läpitunkevan sateen. Bulevardi oli autio, käytävät lokaiset, vesi
tihkui puista; puisto oli pimeä kuin keskiyöllä. Puiden ja sumun
kaksinkertaisessa hämärässä en voinut nähdä opastani, saatoin
ainoastaan seurata hänen askeliaan. En pelännyt vähääkään: uskon että
olisin seurannut noita rehellisiä askelia alituisen yön läpi maailman
loppuun asti.

"Nyt", hän sanoi, kun olimme päässeet puiston läpi, "kuljette tätä
leveätä katua kunnes tulette portaille. Kaksi lamppua näyttää teille
missä ne ovat. Astutte alas näitä portaita, niiden alla on ahtaampi
katu, ja sen päästä löydätte hotellinne. Siellä puhutaan englantia,
joten vaikeutenne ovat nyt kauniisti ohi. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä, sir", sanoin. "Ottakaa vastaan vilpittömät kiitokseni."
Ja me erosimme.

Muisto hänen kasvoistaan, joissa varmasti olin näkevinäni
ystävättömälle mieluisan hohteen -- kaiku hänen äänestään, jossa
puhui ritarillisuus heikkoa ja hätääntynyttä kohtaan ja joka samalla
oli niin nuorekas ja sointuva -- ne olivat minulle jonkinlaisen
virkistyksen lähteenä pitkäksi aikaa. Hän oli oikea nuori
englantilainen gentlemanni.

Minä jatkoin matkaani, riensin aika vauhtia pitkin loistavaa katua ja
läpi puistikon, jonka ympärillä oli suuria taloja ja niiden keskellä
upean rakennusryhmän valtavat ääriviivat -- siinä kai oli palatsi tai
kirkko, en tiennyt kumpiko. Juuri kun kuljin erään porttikäytävän
ohi, tuli kaksi viiksiniekkaa miestä äkkiä näkyviin pylvästen takaa.
He polttivat sikaria; puvusta päättäen he olivat herrasmiehiä,
mutta miesparoilla oli sangen alhainen sielu. He sanoivat minulle
hävyttömyyksiä, ja vaikka kuljinkin nopeasti, pysyivät he pitkän
matkaa rinnallani. Vihdoin tuli vastaan jonkinlainen yövartio, ja
pelätyt vainoojani käännytettiin takaisin, mutta he olivat ajaneet
minut määräpaikkani ohi, ja kun taas saatoin koota ajatukseni,
en enää tietänyt missä olin. Portaat olin varmaan sivuuttanut jo
aikaa sitten. Olin hädissäni, hengästynyt, kaikki suoneni sykkivät
auttamattoman levottomasti, enkä tietänyt mihin kääntyä. Oli kauheata
ajatella, että vielä kohtaisin nuo partaiset ilkkuvat tyhmeliinit, ja
kuitenkin oli palattava takaisin ja etsittävä portaat.

Tulin vihdoin vanhoille kuluneille portaille, pidin varmana että
siinä nyt olivat nuo hakemani, ja laskeuduin niitä. Katu jolle ne
veivät, oli kyllä ahdas, mutta hotellia ei siinä ollut. Vaelsin
eteenpäin. Eräällä sangen hiljaisella ja suhteellisen siistillä
ja hyvin kivetyllä kadulla näin vihdoinkin valon loistavan erään
suurehkon talon ovella, talon joka oli kerrosta korkempi kuin
ympärillä olevat. _Tämä_ saattoi vihdoinkin olla hotelli. Kiirehdin
sitä kohti; polveni vapisivat ja olin uupumaisillani.

Se ei ollut hotelli. Suurta porttikäytävää koristi messinkilevy.
"Pensionnat de Demoiselles" kuului kirjoitus, ja alla oli nimi
"Madame Beck".

Minä hätkähdin. Sadat ajatukset tulvivat mieleeni silmänräpäyksessä.
En kuitenkaan suunnitellut mitään, en miettinyt mitään: minulla ei
ollut aikaa. Sallimus sanoi: "Seis, tässä on _sinun_ hotellisi."
Kohtalo tarttui minuun väkevällä kädellään, lannisti tahtoni, ohjasi
tekoni -- ja minä soitin ovikelloa.

Odottaessani en halunnut ajatella mitään. Tuijotin kiinteästi
katukiviin, joita ovilamppu valaisi, laskin ne ja panin merkille
niiden muodon ja märän kimalluksen. Soitin uudelleen. Vihdoin
avattiin. Siromyssyinen palvelijatar seisoi edessäni.

"Voinko saada tavata madame Beckiä?" kysyin.

Uskon että jos olisin puhunut ranskaa, hän ei olisi päästänyt minua
sisään, mutta kun puhuin englantia, otaksui hän minut ulkomaalaiseksi
opettajaksi, jonka asia koski oppilaitosta, ja vaikka jo olikin
myöhäinen, laski hän minut sisään ilman ainoatakaan vastahakoista
sanaa ja epäröimättä hetkeäkään.

Seuraavana hetkenä istuin kylmässä kimaltelevassa salongissa,
jossa oli lämmittämätön porsliini-uuni, kullattuja koristuksia ja
kiillotettu lattia. Uunin reunuksella löi kello yhdeksän.

Neljännestunti kului. Kuinka kiivaasti sykkikään joka suoni
ruumiissani! Kuinka kuumenin ja kylmenin vuoroittain! Istuin ja
tuijotin oveen -- se oli suuri valkea kaksoisovi, jossa oli kullatut
koristeet. Odotin että toinen puolisko liikahtaisi ja avautuisi.
Kaikki oli ollut hiljaista, ei hiiren hivaustakaan kuulunut, ja
valkoiset kaksoisovet pysyivät kiinni ja liikkumattomina.

"Te olette englantilainen?" sanoi ääni vierestäni. Minä melkein
hyppäsin pystyyn, niin odottamaton oli tuo ääni, niin varma olin
ollut yksinäisyydestäni.

Vieressäni ei ollut mikään kummitus eikä aavemainen näky, vaan
pyylevä, äidillinen, pieni nainen, jolla oli suuri huivi hartioilla,
aamupuku yllä ja siisti soma yömyssy päässä.

Minä sanoin olevani englantilainen, ja viipymättä, ilman enempiä
johdantoja syvennyimme mitä merkillisimpään keskusteluun. Madame Beck
(sillä madame Beck hän oli -- hän oli tullut huoneeseen pienestä
ovesta minun takaani, ja koska hänellä oli jalassaan pehmeät kengät,
en ollut kuullut hänen tuloaan enkä lähestymistään) -- madame Beck
oli tyhjentänyt koko taitonsa saarivaltakunnan kielessä sanoessaan
"Te olette englantilainen", ja alkoi nyt liukkaasti ladella omaa
kieltään. Minä vastasin omallani. Hän ymmärsi minut osittain, mutta
koska minä en ymmärtänyt häntä ollenkaan, pääsimme hyvin vähän
eteenpäin, vaikka elämöimmekin kauheasti (mitään sellaista kuin
madamen puheenlahja en ollut koskaan kuullut enkä kuvitellut). Hän
soitti ennen pitkää apua, mikä saapui erään opettajattaren hahmossa.
Tämä oli saanut kasvatuksensa osittain eräässä irlantilaisessa
luostarissa, ja häntä pidettiin täysin pätevänä englanninkielen
taitajana. Hän oli tanakka pieni ihminen -- labassecouritar kiireestä
kantapäähän, ja kuinka hän rääkkäsikään Albionin kieltä! Oli miten
oli, esitin hänelle selvän kertomuksen, jonka hän käänsi ranskaksi.
Kerroin kuinka olin jättänyt oman maani haluten laajentaa tietojani
ja ansaita toimeentuloni, että olin valmis käymään käsiksi mihin
hyödylliseen työhön tahansa, kunhan se vain ei ollut millään
tavoin väärää eikä alentavaa, että rupeaisin lapsenhoitajaksi tai
kamarineidiksi enkä kieltäytyisi taloustoimistakaan, mikäli niihin
pystyin. Madame kuuli tämän, ja tutkiessani hänen ilmettään luulin
melkein, että kertomus miellytti häntä.

"_Il n'y a que les Anglais pour ces sortes d'entreprises_", hän
sanoi, "_sont-elles donc intrépides cez femmes là_!"[5]

Hän kysyi nimeäni ja ikääni; hän istui ja katseli minua -- ei
säälien, ei uteliaana. Koko kohtauksen aikana ei hänen kasvoissaan
näkynyt myötätunnon pilkahdusta, ei säälin varjoa. Minä tunsin
ettei hän ollut sellainen, joka antaisi tunteittensa johtaa itseään
tuumankaan vertaa. Hän tuijotti minuun vakavana ja mietteissään,
kysyen neuvoa järjeltään ja punniten kertomustani. Muuan kello soi.

"_Voilà pour la prière du soir_",[6] hän sanoi ja nousi. Tulkkinsa
kautta hän ilmoitti että minun nyt olisi lähdettävä ja tultava
takaisin huomenna, mutta minua pelotti ajatus että minun vielä
oli palattava pimeyden ja kadun vaaroihin. Käännyin tarmokkaasti
mutta kuitenkin hillitysti ja maltillisesti hänen itsensä enkä
opettajattaren puoleen ja sanoin:

"Olkaa vakuuttunut siitä, madame, että jos viipymättä otatte minut
palvelukseenne, on siitä koituva teille hyötyä eikä vahinkoa: olette
näkevä minussa henkilön joka tahtoo työllään antaa täyden korvauksen
palkastaan, ja jos pestaatte minut, olisi minun parempi jäädä tänne
yöksi, sillä kuinka voisin saada asuntoa, kun en tunne ketään
Villettessä enkä hallitse maan kieltä."

"Niin todellakin", hän sanoi, "mutta voittehan toki antaa
suosituksen?"

"En ainoatakaan."

Hän kysyi matkatavaroitani, ja sanoin milloin ne saapuisivat. Hän
mietti. Samalla kuului eteisestä miehen askelia, jotka nopeasti
etenivät ulko-ovea kohti. (Jatkan kertomustani ikäänkuin olisin
ymmärtänyt kaiken mitä sanottiin; sillä vaikka silloin sain selville
tuskin mitään, käännettiin keskustelu minulle myöhemmin.)

"Kuka menee ulos nyt?" kysyi madame Beck kuunnellen askelia.

"Herra Paul", vastasi opettajatar. "Hän tuli tänä iltana antamaan
lukutunnin ensimmäiselle luokalle."

"Siinä mies jonka tällä hetkellä mieluimmin haluaisin nähdä. Kutsukaa
hänet tänne."

Opettajatar riensi ovelle ja kutsui herra Paulia. Hän tuli -- pieni,
tumma, hintelä mies, jolla oli silmälasit.

"_Mon cousin_", aloitti madame, "tarvitsen apuanne. Me tunnemme
taitonne kasvojentutkijana: käyttäkää sitä nyt. Lukekaa noita
kasvoja."

Pieni mies suuntasi minuun silmälasinsa. Päättäväinen huulten
puristus ja kulmakarvojen rypistäminen tuntui sanovan, että hän aikoi
katsoa lävitseni ja että harso ei ole hänelle mikään harso.

"Minä luen niitä", hän ilmoitti.

"_Et qu'en dites vous_?"[7]

"_Mais -- bien des choses_",[8] kuului oraakkelimainen vastaus.

"Hyvää vai pahaa?"

"Molempia, epäilemättä", jatkoi tietäjä.

"Voiko hänen sanaansa luottaa?"

"Onko kysymyksessä jokin tärkeä asia?"

"Hän tarjoutuu minulle lapsenhoitajaksi tai kotiopettajaksi, kertoo
täysin uskottavan tarinan, mutta ei anna mitään suosituksia."

"Onko hän ulkomaalainen?"

"Englannitar, kuten nähdä voi."

"Puhuuko hän ranskaa?"

"Ei sanaakaan."

"Ymmärtääkö hän sitä?"

"Ei."

"Hänen aikanaan voi siis puhua vapaasti?"

"Epäilemättä."

Mies tuijotti minuun kiinteästi. "Tarvitsetteko hänen palvelustaan?"

"Voisin käyttää sitä. Tiedättehän että olen kyllästynyt madame
Sviniin."

Hän tutki vielä. Tuomio, kun se vihdoin tuli, oli yhtä epämääräinen
kuin kaikki mikä oli käynyt sen edellä.

"Ottakaa hänet. Jos hyvä on vallitsevana tuossa luonteessa, palkitsee
teko itse itsensä, jos paha -- _eh bien, ma cousine, ce sera toujours
une bonne oeuvre_".[9] Ja kohtaloni hämärä tuomari kumarsi, sanoi
"_bon soir_"[10] ja katosi.

Ja Madame otti minut palvelukseensa samana iltana -- Jumalan armosta
säästyin joutumasta takaisin tuolle yksinäiselle, pelottavalle,
vihamieliselle kadulle.




VIII

MADAME BECK


Jäätyäni opettajattaren huostaan tämä johti minut pitkää ahdasta
käytävää keittiöön, joka oli hyvin siisti mutta hyvin omituinen.
Siellä ei näkynyt mitään keittokapineita -- ei tulisijaa eikä
uunia. En silloin ymmärtänyt että suuri musta laitos, joka täytti
yhden nurkan, korvasi molempia. Varmaankaan ei ylpeys vielä alkanut
kuiskata sydämessäni, mutta kuitenkin tunsin huojennusta kun minua
ei jätetty keittiöön, niinkuin melkein olin luullut, vaan johdettiin
eteenpäin pieneen huoneeseen, jota nimitettiin "kabinetiksi".
Keittäjätär, jolla oli yllä lyhyt alushame ja mekko ja jalassa
puukengät, toi sisään illalliseni, so. jotakin lihaa, laatu
tuntematon, oudonmakuista ja hapanta mutta lystikästä kastiketta,
muutamia perunanviipaleita, jotka oli maustettu en tiedä millä --
kenties etikalla ja sokerilla, voileivän ja paistetun päärynän. Koska
olin nälkäinen, söin ja olin kiitollinen.

Iltarukouksen jälkeen tuli madame itse vielä katsomaan minua.
Hän tahtoi että seuraisin häntä yläkertaan. Läpi sarjan mitä
omituisimpia pieniä makuuhuoneita -- jotka, kuten myöhemmin
kuulin, olivat aikoinaan olleet nunnain kammioita -- ja läpi
rukoussalin -- pitkä, matala, pimeä huone, jonka seinässä riippui
kalpea ristiinnaulitunkuva, edessään kaksi himmeästi palavaa
vahakynttilää -- hän johdatti minut huoneeseen jossa nukkui kolme
lasta kolmessa pienessä vuoteessa. Kuuma kamiina teki huoneen
ilman painostavaksi, ja mainitakseni tosiasioita vastaani lehahti
tuoksu, joka oli pikemmin väkevä kuin hieno: tuoksu joka oli hyvin
yllättävä ja odottamaton näissä olosuhteissa, sillä siinä oli
sekaisin tupakansavua ja jotakin miestäväkevämpää -- lyhyesti sanoen
viinanhajua.

Nojatuolissa pöydän vieressä, jolla tuikutti kynttilänpätkä, istui
sikeään uneen vaipuneena ikävännäköinen, eriskummaisesti pukeutunut
nainen, yllään korea leveäjuovainen silkkihame ja villakankainen
esiliina. Taulun täydentämiseksi ja asiain tilan selventämiseksi
mainittakoon että nukkuvan kaunottaren vieressä pöydällä oli pullo ja
tyhjä lasi.

Madame katseli tätä merkillistä taulua järkähtämättömän levollisena,
ei hymyillyt eikä rypistänyt otsaansa, eikä ainoakaan vihan,
inhon tai yllätyksen värähdys häirinnyt hänen vakavien kasvojensa
tasapainoa. Hän ei edes herättänyt naista. Viitaten tyynesti
neljänteen vuoteeseen hän ilmoitti että se oli oleva minun, sammutti
sitten kynttilän, toi tilalle yölampun ja katosi sisemmästä ovesta,
jonka jätti raolle -- aukosta näkyi että sen takana oli hänen oma
huoneensa, suuri hyvin kalustettu huone.

Rukoukseni sinä iltana oli yksinomaan kiitosta. Ihmeellisesti oli
minua johdettu sitten aamun -- odottamatta olin löytänyt turvan
ja toimeentulon. Saatoin tuskin uskoa että ei vielä ollut kulunut
neljääkymmentäkahdeksaa tuntia siitä kun jätin Lontoon ilman
muuta holhousta kuin se mikä suojelee muuttolintua, ilman muuta
suunnitelmaa kuin toivon epävarmat pilvenhattarat.

Nukun yleensä keveästi, ja keskellä yötä heräsin äkkiä. Kaikki
oli hiljaista, mutta huoneessa seisoi valkoinen olento -- madame
yöpuvussaan. Hän liikkui melkein äänettömästi, kävi katsomassa
kolmessa vuoteessa nukkuvaa kolmea lasta ja läheni sitten minua.
Minä olin nukkuvinani, ja hän tarkasti minua kauan. Seurasi
pieni pantomiimi, joka oli sangen omituinen. Lyön vetoa että hän
istui vuoteeni laidalla neljännestunnin, tuijottaen kasvoihini.
Sitten hän tuli lähemmäksi, kumartui ylitseni, kohotti kevyesti
päähinettäni ja käänsi reunan niin että hiukset tulivat näkyviin.
Sitten hän tarkasti kättäni, joka oli peitteellä. Tämän tehtyään
hän kääntyi katsomaan vaatteitani, jotka olivat tuolilla sängyn
jalkopäässä. Kun kuulin hänen koskettavan ja nostelevan niitä, avasin
silmäni varovasti, sillä tunnustan olleeni utelias näkemään miten
pitkälle hänen tutkimushalunsa johtaisi. Aika pitkälle kylläkin
-- hän tutki erikseen joka vaatekappaleen. Arvasin mikä aiheutti
tämän toimenpiteen: hän tahtoi vaatteita tutkimalla muodostaa
mielipiteen niiden käyttäjästä, hänen säädystään, varallisuudestaan,
siisteydestään jne. Tarkoitus ei ollut paha, mutta keinot eivät
juuri olleet kauniita eivätkä oikeutettuja. Puvussani oli tasku, sen
hän muitta mutkitta käänsi nurin, laski kukkarossani olleet rahat,
avasi pienen muistikirjan, tarkasti kylmästi sen sisällyksen ja
otti lehtien välistä pienen palmikoidun kiehkuran neiti Marchmontin
harmaata tukkaa. Erityistä huomiota hän kiinnitti avainkimppuun,
jossa oli matka-arkkuni, laatikkoni ja ompelulippaani avaimet,
vieläpä poistui hetkiseksi omaan huoneeseensa vieden sen mukanaan.
Minä kohottauduin hiljaa vuoteessa ja seurasin häntä silmilläni,
ja näitä avaimia, lukija, ei tuotu takaisin ennen kuin ne olivat
jättäneet viereisen huoneen pukupöydälle vaha jäljennöksen itsestään.
Kun kaikki täten oli suoritettu asianmukaisesti ja kaikella
kunnialla, pantiin omaisuuteni paikoilleen ja vaatteeni käärittiin
huolellisesti kokoon. Minkälaatuisia olivat johtopäätökset,
jotka aiheutuivat tästä tutkimuksesta? Olivatko ne edullisia vai
päinvastoin? Turha kysymys. Madamen kiviset kasvot (sillä kivisiltä
ne näyttivät siinä keskellä yötä -- salongissa ne olivat olleet
inhimilliset ja, kuten sanoin, äidilliset) eivät ilmaisseet mitään.

Suoritettuaan velvollisuutensa -- tunsin että äskeinen puuha oli
hänen silmissään velvollisuus -- hän nousi, ääneti kuin varjo,
ja liukui omaa huonettaan kohti. Ovella hän kääntyi ja kiinnitti
katseensa pullosankarittareen, joka nukkui edelleen ja kuorsasi
äänekkäästi. Rouva Svinin (otaksuin että tämä oli rouva Svini,
englannitar tai irlannitar, Sweeny) -- rouva Sweenyn tuomio näkyi
madame Beckin silmistä -- tuo katse puhui järkähtämättömästä
päätöksestä. Madamen tarkastusmatkat virheiden löytämiseksi
saattoivat olla hitaita, mutta ne olivat varmoja. Kaikki tämä oli
hyvin ei-englantilaista: totisesti olinkin ulkomailla.

Seuraavana aamuna sain jatkaa tuttavuuttani rouva Sweenyn
kanssa. Nähtävästi hän oli esittäytynyt nykyiselle emännälleen
englantilaisena naisena, joka oli joutunut ahtaisiin oloihin,
oli kotoisin Middlesexistä ja puhui englanninkieltä puhtaimmalla
pääkaupungin korostuksella. Madame -- luottaen omiin pettämättömiin
keinoihinsa saada totuus aikoinaan selville -- oli omituisen
uskalias palvelusväkensä pestaamisessa ilman muuta (mikä niin kovin
selvästi oli käynyt ilmi omasta tapauksestani). Hän otti rouva
Sweenyn hoitajattareksi ja kasvattajaksi kolmelle lapselleen. Minun
tuskin tarvitsee selittää lukijalle, että tämä nainen itse asiassa
oli irlantilainen. Hänen säätyään en yritä määritellä: hän itse
rohkeasti väitti kasvattaneensa "erään markiisin pojan ja tyttären".
Minä ajattelen että hän mahdollisesti oli ollut seuralaisena,
lastenhoitajana, kasvattajana tai pesijättärenä jossakin
irlantilaisessa perheessä. Hänellä oli hillitty puhetapa, joka oli
omituisesti höystetty teennäisillä lontoolais-lauseparsilla. Tavalla
tai toisella hän oli hankkinut itselleen ja omisti nyt pukuvaraston,
jonka loisteliaisuus oli melkein epäilyttävä -- kallisarvoisia
kankeita silkkipukuja, jotka sopivat hänelle välttävästi ja jotka
nähtävästi oli tehty toisia mittasuhteita varten kuin niitä, joita
ne nyt koristivat, myssyjä joiden reunukset olivat oikeata pitsiä,
ja -- pukuvaraston pääpykälä, taikakalu jonka avulla hän herätti
jonkinlaista kunnioitusta koko talossa, lannisti opettajat ja
palvelijat, joilla muuten oli taipumusta halveksia häntä, ja vaikutti
madameen itseensä niin kauan kuin hänen leveät hartiansa kantoivat
tuota majesteetillista verhoa -- _oikea intialainen hartiahuivi_ --
"_un véritable Cachemire_", kuten madame Beck sekä kunnioittaen että
ihmeissään sanoi. Olen aivan varma että ilman tätä "Cachemireä" hän
ei olisi saanut jäädä oppilaitokseen edes kahdeksi päiväksi, mutta
kiitos olkoon sen, ja yksin sen, hän jäi kuukaudeksi.

Mutta kun rouva Sweeny sai kuulla että minä olin astuva hänen
kenkiinsä, silloin hän vasta ilmaisi kantansa -- silloin hän nousi
madame Beckiä vastaan koko voimallaan -- silloin hän ryntäsi
kimppuuni koko keskitetyllä painollaan. Madame kantoi tämän
kohtauksen ja koettelemuksen niin hyvin, niin stoalaisesti, etten
minäkään häpeän vuoksi voinut suhtautua siihen muuten kuin tyynesti.
Vain pieneksi hetkeksi madame poistui huoneesta: kymmenen minuuttia
myöhemmin seisoi keskellämme poliisi. Rouva Sweeny tavaroineen
siirrettiin pois. Koko kohtauksen aikana ei madamen otsa ollut
kertaakaan rypistynyt -- ei ainoakaan terävä sana ollut pujahtanut
hänen huuliltaan.

Tämä pieni pirteä erottamisjupakka oli kokonaan selvitetty ennen
aamiaista: lähtökäsky annettu, poliisi kutsuttu, kapinoitsija
karkotettu, lastenkamari savutettu ja puhdistettu, ikkunat avattu.
Kaikki jäljet siististä rouva Sweenysta -- aina hienoon tuoksuun ja
alkoholinlemuun saakka, joka antoi niin selvän ja kohtalokkaan leiman
hänen rikkomukselleen -- poistettiin Rue Fossettelta: ja kaikki tämä,
sanon minä, oli tapahtunut aikana joka kului siitä hetkestä, jolloin
madame Beck aamuruskon jumalattaren tavoin ilmaantui huoneestaan,
siihen asti jolloin hän kylmäverisesti istui kaatamaan itselleen
ensimmäistä kahvikuppia.

Puolipäivän tienoissa kutsuttiin minut pukemaan madamea. (Nähtävästi
minusta oli tuleva jonkinlainen kotiopettajattaren ja kamarineidin
välimuoto.) Puolipäivään saakka hän kummitteli ympäri taloa
aamupuvussaan, huivi hartioilla ja pehmeät tohvelit jalassa. Mitähän
englantilaisen koulun johtajatar arvelisi moisesta asusta?

Hänen tukkansa kampaaminen sai minut hämilleni. Hänellä oli runsas
kastanjanruskea tukka, jossa ei vielä näkynyt harmaata, vaikka hän
olikin jo neljänkymmenen vuoden ikäinen. Nähdessään hämmennykseni hän
sanoi: "Ettekö ollut kamarineitinä omassa maassanne?" Ja hän otti
harjan kädestäni ja työnsi minut syrjään, ei kylläkään tylysti eikä
halveksivasti, ja laittoi itse tukkansa. Muita pukuasioihin kuuluvia
palveluksia suoritettaessa hän puoleksi määräsi, puoleksi auttoi
minua, ilman vähintäkään huonon tuulen tai kärsimättömyyden merkkiä.
Sivumennen sanoen tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin
minua pyydettiin pukemaan häntä. Tästä lähtien tämä velvollisuus
siirrettiin Rosinelle, ovenvartijattarelle.

Pukeutuneena osoittautui madame Beck naiseksi joka oli vartaloltaan
verrattain lyhyt ja lihava, mutta kuitenkin vielä omalla tavallaan
viehkeä, so. viehkeys johtui ruumiinosien sopusuhtaisuudesta. Hänen
ihonsa oli raikas ja verevä, ei liian punakka, silmät siniset ja
kirkkaat, ja tumma silkkipuku sopi hänelle niinkuin vain ranskalainen
ompelijatar saa puvun sopimaan. Hän oli hauskan, joskin hieman
porvarillisen näköinen, ja porvarisnainenhan hän olikin. En tiedä
mistä johtui se sopusointuisuus, joka täytti koko hänen olemuksensa,
ja kuitenkin oli hänen kasvoissaan myös vastakohtaisuuksia:
piirteet eivät suinkaan olleet sitä lajia kuin yleensä on totuttu
näkemään noin häikäisevän raikkaan ja sileän hipiän yhteydessä,
vaan niiden viivat olivat lujat, otsa oli korkea mutta kapea,
siitä ilmeni kyvykkyyttä ja eräänlaista hyväntahtoisuutta, mutta
ei laajakatseisuutta, eikä noista tyynistä ja valppaista silmistä
koskaan säihkynyt sydämessä syttyvä tuli, eikä siitä tulvehtiva
hellyys. Hänen suunsa oli kova, se saattoi olla tylykin, ja huulet
olivat ohuet. Tunsin, että madame olisi kaikkea neroa ja herkkyyttä,
arkuutta ja uskallusta kohtaan ollut hameisiin pukeutunut Minos.

Ajan pitkään huomasin että hän hameissaan oli jotain muutakin. Hänen
nimensä oli Modeste Maria Beck, o.s. Kint, mutta hänen nimensä
olisi pitänyt olla Ignacia. Hän oli armelias nainen ja teki paljon
hyvää. Lempeämpi ei voi olla kenenkään emännän valta. Minulle
kerrottiin ettei hän koskaan nuhdellut edes tuota sietämätöntä rouva
Sweenya, huolimatta hänen juopottelustaan, säännöttömyydestään ja
laiminlyönneistään, mutta mrs. Sweenyn oli kuitenkin lähdettävä
siinä hetkessä jolloin hänen lähtönsä katsottiin soveliaaksi.
Minulle kerrottiin myös, ettei tämän laitoksen opettajista eikä
opettajattarista koskaan löydetty mitään vikaa, ja kuitenkin sekä
opettajat että opettajattaret vaihtuivat usein: he hävisivät ja
toisia tuli tilalle -- kukaan ei oikein voinut selittää kuinka.

Koulu oli sekä sisä- että ulko-oppilaitos: ulko-oppilaiden luku
nousi yli sadan, sisäoppilaita oli parinkymmenen verran. Madame
mahtoi olla etevä johtajatarkyky; hän hallitsi näitä kaikkia,
lisäksi neljää opettajaa, kahdeksaa opettajatarta, kuutta palvelijaa
ja kolmea lasta, ja tuli sen ohella verrattoman hyvin toimeen
oppilaiden vanhempien ja ystävien kanssa, ja kaikki tämä tapahtui
ilman huomattavaa ponnistusta, ilman hälinää, väsymystä, kuumetta
tai mitään liikanaisen kiihtymyksen oiretta. Toimessa hän oli aina,
mutta harvoin kiireissään. Totta on että madamella oli oma keinonsa
hoitaa ja pitää kunnossa tätä valtavaa koneistoa, ja aika sievä keino
se olikin -- lukija on jo saanut siitä näytteen tuossa pikku jutussa,
kun madame käänsi nurin taskuni ja luki yksityiset muistiinpanoni.
"Valvonta", "vakoilu" -- siinä hänen tunnussanansa.

Madame tiesi kuitenkin mitä rehellisyys on, ja piti siitä -- so.
kunhan se vain ei tyrkyttänyt kömpelöitä arvelujaan hänen tahtonsa
ja etujensa tielle. Hän tunsi kunnioitusta Englantia kohtaan, ja
mitä tulee englannittariin, ei hän tahtonut minkään muun maan naisia
hoitamaan lapsiaan, jos se vain oli mahdollista.

Usein iltasilla, häärittyään kaiken päivää joka puolella, vakoiltuaan
ja otettuaan vastaan vakoojain tiedonantoja, hän tuli huoneeseeni
otsassaan todellisen väsymyksen jäljet, ja istahti kuuntelemaan
kun lapset lukivat pieniä rukouksiaan minulle englanninkielellä
-- nuo pikku katolilaiset saivat istua polvellani lukemassa
Isämeidän-rukousta ja virttä joka alkaa sanoilla "Rakas Jeesus".
Ja kun olin pannut lapset vuoteeseen, jäi hän puhelemaan kanssani
(opin pian siksi paljon ranskaa että voin ymmärtää hänen puhettaan,
vieläpä vastata siihen) Englannista ja englannittarista ja niistä
syistä, jotka saivat hänet katsomaan heidän älyään korkeammaksi,
rehellisyyttään varmemmaksi ja luotettavammaksi kuin muiden naisten.
Hän osoitti usein erittäin hyvää järkeä, lausui usein erittäin
terveitä mielipiteitä: hän näytti tietävän että tyttöjen pysyttäminen
epäluuloisten rajojen sisällä, sokeassa tietämättömyydessä ja
sellaisen kaitsennan alla, joka ei sallinut heidän hetkeksikään
vetäytyä rauhaan omaan soppeensa, ei ollut paras keino kasvattaa
heistä rehellisiä ja vaatimattomia naisia. Mutta hän väitti että jos
mannermaan lasten kasvatuksessa yritettäisiin käyttää muita keinoja,
siitä koituisi tuhoisia seurauksia; he kun olivat niin tottuneet
rajoituksiinsa, että vapaus, miten tarkan valvonnan alla tahansa,
ymmärrettäisiin väärin ja johtaisi harhaan. Hän selitti olevansa
lopen kyllästynyt omiin keinoihinsa, mutta käyttää hänen niitä
täytyi, ja keskusteltuaan kanssani, usein hienosti ja arvokkaasti,
hän hiipi pois "hiljaisuuden-kengissään" ja liukui aaveen tavoin
läpi talon, valvoen ja vakoillen kaikkialla, tirkistäen joka
avaimenreiästä, kuunnellen joka oven takana.

Loppujen lopuksi madamen järjestelmä ei ollut huono -- sallittakoon
minun olla oikeamielinen. Parempaa ei voisi ajatella kuin hänen
toimenpiteensä oppilaiden ruumiillisen hyvinvoinnin edistämiseksi.
Ketään ei rasitettu liiaksi, läksyt jaettiin hyvin ja tehtiin
verrattoman helpoiksi lukijalle, oli vapaata aikaa huvitteluun
ja tilaisuutta ruumiinharjoituksiin, mikä piti tytöt terveinä;
ruokaa oli yllin kyllin, ja se oli hyvää: Rue Fossettella ei
näkynyt kalpeita eikä näivettyneitä kasvoja. Madame ei koskaan
vastahakoisesti antanut lupapäivää, hän myönsi runsaasti aikaa
nukkumiseen, pukeutumiseen, pesemiseen ja syömiseen, hänen
järjestelmänsä kaikissa näissä asioissa oli helppo, vapaamielinen,
terveellinen ja järkevä. Moni ynseä englantilainen opettajatar tekisi
sanomattoman hyvin ottaessaan hänestä oppia -- ja uskon että moni
tekisikin sen mielellään, jos vaateliaat englantilaiset vanhemmat sen
vain sallisivat.

Koska madame Beck hallitsi vakoilemalla, oli hänellä tietysti
vakoojakuntansa. Hän tunsi tarkalleen työkalujensa laadun, ja
samalla kun hän ei häikäillyt käyttää likaisinta likaisimmassa
toimessa -- viskaten sen luotaan kuin arvottoman hedelmän kuoren,
kun mehu oli puserrettu pois -- tiedän hänen olleen hyvin tarkka
valitessaan puhdasta metallia siisteihin tarkoituksiin, ja kun
kerran löytyi tahraton ja ruosteeton ase, antoi hän sille paljon
arvoa ja säilytti sitä silkissä ja pumpulissa. Ja kuitenkin, voi
sitä miestä tai naista, joka luotti häneen tuumankaan verran enemmän
kuin mitä madamen hyöty vaati: hyöty oli madamen luonteen tärkein
avain -- hänen vaikuttimiensa pääjoustin -- hänen elämänsä a ja o.
Olen nähnyt vedottavan hänen tunteisiinsa ja hymyillyt itsekseni,
puoleksi säälien puoleksi halveksien vetoajia. Sitä tietä ei kukaan
saanut ääntään hänen kuuluvilleen eikä niillä keinoin horjuttanut
hänen mieltään. Päinvastoin, yritys hellyttää hänen sydäntään oli
varmin keino herättää hänen vastenmielisyytensä ja saada hänestä
salainen vihollinen. Se todisti hänelle että hänellä ei ollut
sydäntä hellytettävänä, se muistutti hänelle kohtaa missä hän oli
kykenemätön ja kuollut. Missään ei ero hyvyyden ja hyväntekeväisyyden
välillä käynyt niin selvästi ilmi kuin hänessä. Vaikka hän olikin
kokonaan vailla myötätuntoa, oli hänellä riittävä määrä järkiperäistä
hyväntahtoisuutta: hän oli erittäin altis antamaan apua ihmisille
joita ei ollut koskaan nähnyt -- mieluummin kuitenkin ihmisluokille
kuin yksilöille. "_Pour les pauvres_"[11] avasi hän kukkaronsa
kernaasti -- _köyhältä_ hän piti sen säännöllisesti suljettuna.
Ihmisystävällisiin tarkoituksiin koko laajan yhteiskunnan hyväksi hän
antoi avustuksensa ilomielin, mutta ei ainoankaan yksityisen suru
liikuttanut häntä, ei mikään kärsimyksen voima tai suuruus yhteen
sydämeen keskitettynä kyennyt järkyttämään häntä. Ei Getsemanen tuska
eikä kuolema Golgatalla olisi kyennyt pusertamaan kyyneliä hänen
silmistään.

Sanon sen vieläkin, madame oli hyvin suuri ja hyvin kyvykäs nainen.
Koulu oli vain liian rajoitettu alue hänen voimilleen, hänen
olisi pitänyt hallita kansakuntaa, hänen olisi pitänyt johtaa
myrskyisää lainlaatijain kokousta. Kukaan ei olisi saanut häntä
säikähtämään, kukaan ei olisi ärsyttänyt hänen hermojaan, saanut
hänen kärsivällisyyttään loppumaan tai voittanut häntä viekkaudessa.
Hän yksin olisi pystynyt ottamaan niskoilleen pääministerin ja
poliisipäällikön velvollisuudet. Viisas, luja, viekas, salaperäinen,
taitava, intohimoton, valpas ja tutkimaton, teräväpäinen ja tunteeton
-- sitä paitsi täysin säädyllinen -- mitä muuta olisi voinut toivoa?

Ymmärtäväinen lukija ei otaksune että minä kuukaudessa tai puolessa
vuodessa keräsin hänestä ne tiedot, jotka tähän on tiivistetty. Ei!
Ensiksi näin vain laajan ja kukoistavan oppilaitoksen kauniilta
ulkopuoleltaan. Näin suuren talon täynnä terveitä vilkkaita
tyttöjä, jotka kaikki olivat hyvissä vaatteissa, useat kauniita, ja
jotka omaksuivat oppia ihmeen helpolla tavalla, ilman tuskallista
ponnistusta ja hyödytöntä päänvaivaa. He eivät kenties edistyneet
erikoisen nopeasti missään, kun kaikki kävi niin helposti, mutta
aina he olivat toimessa eivätkä koskaan rasittuneita. Näin
opettaja- ja opettajatarkunnan jolta kyllä vaadittiin aika paljon.
Koska oppilaita koetettiin säästää, lankesi päätyö opettajien
niskoille, mutta tehtävät oli järjestetty niin että toinen astui
nopeasti toisen paikalle, missä vain työ oli ankaraa. Lyhyesti sanoen
näin ulkomaisen koulun joka eloisuudessaan, vilkkaudessaan ja
vaihtelevaisuudessaan oli viehättävä vastakohta monelle
samanlaatuiselle laitokselle Englannissa.

Talon takana oli avara puutarha, ja kesällä oppilaat miltei
asuivat ulkona ruusupensaiden ja hedelmäpuiden keskellä. Kesäisinä
iltapäivinä madame asettui istumaan suureen viiniköynnösten
verhoamaan lehtimajaan ja kutsui oppilaat luokittain ympärilleen
lukemaan ja ompelemaan. Sillä välin opettajat tulivat ja menivät
pidettyään lyhyitä vilkkaita luentoja, pikemmin kuin oppitunteja,
ja oppilaat tekivät muistiinpanoja tai olivat tekemättä -- ihan
miten halutti, sillä ehdolla että he jälkimmäisessä tapauksessa
saivat jäljentää toveriensa muistiinpanot. Paitsi säännöllisiä
kuukausilupia, aiheuttivat katoliset juhlat sarjan lupapäiviä pitkin
vuotta, ja väliin kirkkaina kesäaamuina tai lauhkeina kesäiltoina
vietiin oppilaat pitkälle kävelylle maaseudulle, eväinään vohveleita
ja valkoviiniä tai rieskamaitoa ja ruisleipää tai vehnäkakkua ja
kahvia. Kaikki tämä tuntui hyvin hauskalta, madame näytti olevan itse
hyvyys, ja opettajat kävivät laatuun -- pahempiakin olisivat voineet
olla. Oppilaat olivat kenties hieman meluisia ja vallattomia, mutta
terveitä ja iloisia.

Sellainen oli näköala katsottuna etäisyyden tenhon läpi, mutta
tuli aika jolloin välimatka oli minulta häipyvä -- jolloin minut
kutsuttiin alas lastenkamarin näkötornistani, josta siihen saakka
olin tehnyt havaintojani, ja jolloin minut pakotettiin läheisempään
vuorovaikutukseen Rue Fossetten pienen maailman kanssa.

Eräänä päivänä istuin tapani mukaan yläkerrassa ja kuulustelin
lasten englanninläksyä, samalla kääntäen erästä madamen silkkipukua,
kun madame itse saapui huoneeseen, kasvoillaan hajamielinen, kovaa
ajatustyötä osoittava ilme, joka hänellä väliin oli ja joka sai hänet
näyttämään niin vähän ystävälliseltä. Hän vaipui vastapäätä olevaan
nojatuoliin ja oli ääneti muutamia minuutteja. Désirée, vanhin tyttö,
luki parhaillaan jotakin rouva Barbauldin pikku kyhäelmää, ja sitä
mukaa kuin hän luki, panin hänet kääntämään lukemansa sujuvasti
englannista ranskaksi, päästäkseni varmuuteen siitä että hän ymmärsi
sen. Madame kuunteli.

Äkkiä, ilman mitään esipuhetta tai johdatusta, hän sanoi miltei
moittivassa sävyssä: "Meess, Englannissa olitte kotiopettajatar."

"En, madame", sanoin hymyillen, "te erehdytte."

"Onko tämä ensimmäinen yrityksenne opettajana -- tämä yritys lasteni
kanssa?"

Vakuutin hänelle että niin oli. Taaskin hän vaikeni, mutta kun
katsahdin ylös ottaessani neulan tyynystä, huomasin olevani
tutkimuksen esineenä. Hän seurasi minua silmillään, hän näytti
kääntelevän minua ympäri ajatuksissaan -- mitaten kykyäni erästä
tarkoitusta varten, punniten arvoani eräässä suunnitelmassa. Madame
oli tätä ennen tarkastanut kaiken mitä minulla oli, ja uskon että hän
katsoi tuntevansa minut läpikotaisin, mutta siitä päivästä alkaen
noin kahden viikon ajan hän tutki minua uusin keinoin. Hän kuunteli
lastenkamarin oven takana, kun olin sulkeutunut sinne lasten kanssa,
hän seurasi varovaisen välimatkan päässä kun olin kävelyllä heidän
kanssaan, hän hiipi kuuluvilleni milloin vain puiston tai bulevardin
puut tarjosivat riittävän suojuksen. Kun tarkat ennakkotoimenpiteet
siten oli suoritettu, otti hän askelen eteenpäin.

Eräänä aamuna hän tuli luokseni äkkiarvaamatta ikään kuin
kiireissään, ja sanoi joutuneensa pieneen pulaan. Herra Wilson,
englanninopettaja, ei ollut saapunut tunnilleen, madame pelkäsi hänen
sairastuneen, oppilaat odottivat luokassa eikä kukaan ollut antamassa
heille opetusta. Olisiko minusta vastenmielistä tämän kerran antaa
heille pieni sanelutunti, juuri sen verran ettei oppilaiden tarvinnut
sanoa menettäneensä englannintuntiaan?

"Luokallako, madame?" kysyin.

"Niin luokalla, toisella osastolla."

"Missä on kuusikymmentä oppilasta", sanoin minä, sillä tiesin
lukumäärän, ja surkean pelkurimaisena kuten tapani oli vetäydyin
laiskuuteeni kuin etana kuoreensa, ja päästäkseni tehtävästä
sanoin tekosyyksi kykenemättömyyteni ja tottumattomuuteni. Jos
minut olisi jätetty omiin hoteisiini, olisin epäilemättä päästänyt
tämän tilaisuuden käsistäni. Haluttomana seikkailuihin ja vailla
käytännöllisen kunnianhimon yllytystä olin valmis istumaan
kaksikymmentä vuotta lastenkamarissa opettaen alaikäisille
aapiskirjaa, kääntäen silkkipukuja ja ommellen lastenvaatteita.
Eipä silti että mikään todellinen tyydytys olisi seurannut tuota
mieletöntä alistuvaisuutta: työni ei viehättänyt taipumuksiani eikä
kiinnittänyt mieltäni, mutta minusta tuntui suuriarvoiselta elää
ilman raskaita huolia, olla vapaa sisäisistä vastoinkäymisistä, ja
säästyminen ankarista kärsimyksistä oli lähin onnen muoto, jonka
odotin saavani tuntea. Sitä paitsi tuntui kuin olisin elänyt kahta
elämää -- elämää ajatuksissani ja elämää todellisuudessa, ja kunhan
vain edellinen sai osakseen riittävän määrän mielikuvituksen outoja
taikariemuja, saattoivat jälkimmäisen edut rajoittua jokapäiväiseen
leipään, säännölliseen työhön ja kattoon pääni päällä.

"Tulkaa", sanoi madame, kun kumarruin tavallista uutterammin
leikkaamaan lapsen rintalappua, "jättäkää tuo työ."

"Mutta Fifine tarvitsee sitä, madame."

"Fifine tarvitkoon vain, _minä_ tarvitsen nyt _teitä."_

Ja koska madame Beck todella tarvitsi minua ja oli päättänyt
saada minut mukaansa -- koska hän jo kauan oli ollut tyytymätön
englanninopettajaan, tämän epäsäännöllisyyteen ja huolimattomaan
opetustapaan -- ja koska _häneltä_ ei puuttunut päättäväisyyttä eikä
käytännöllistä toimellisuutta, oli _minulla_ sitä sitten tai ei --
pakotti hän minut muitta mutkitta jättämään neulan ja sormustimen,
tarttui käteeni ja kuljetti minut alakertaan. Kun pääsimme isoon
nelikulmaiseen eteiseen, joka erotti asuinhuoneet kouluhuoneista,
hän pysähtyi, hellitti käteni, asettui eteeni ja tutki minua. Minä
olin tulipunainen ja vapisin kiireestä kantapäähän ja -- älkää
kertoko sitä kenellekään -- luulen että itkin. Itse asiassa eivät
edessäni olevat vaikeudet suinkaan olleet kuviteltuja. Jotkut niistä
olivat hyvinkin todellisia, ja vähimmän olennainen ei suinkaan ollut
puutteellinen taitoni hallita sitä välinettä, jonka avulla minun oli
pakko opettaa. Olin kyllä ahkerasti opiskellut ranskaa Villetteen
tultuani, saanut käytännöllistä harjoitusta päivisin ja tietopuolista
joka vapaahetkenäni iltaisin, niin myöhälle kuin talon ohjesäännöt
sallivat pitää kynttilässä valoa, mutta en vielä lähimainkaan voinut
luottaa ääntämiseni virheettömyyteen.

"_Dites donc_", sanoi madame ankarasti, "_vous sentez-vous réellement
trop faible_?"[12]

Minä olisin voinut sanoa "tunnen" ja palata lastenkamarin hämärään,
jossa kenties olisin saanut tomuttua loppuikäni, mutta katsoessani
madameen näin hänen kasvoissaan jotakin joka pani minut ajattelemaan
kahdesti ennen kuin tein päätökseni. Sillä hetkellä hän ei ollut
naisen, vaan pikemmin miehen näköinen. Erikoislaatuinen voima
kuvastui selvästi kaikista hänen piirteistään, ja se voima ei ollut
_minun_ voimaani: se ei herättänyt myötätuntoa, samanmielisyyttä eikä
alistuvaisuutta. Seisoin siinä -- en tyyntyneenä, en voitettuna,
en lannistuneena. Näytti kuin olisi tapahtunut voimainmittely
vastakkaisten luonnonlahjojen välillä, ja tunsin äkkiä arkuuteni koko
häpeän, velttouteni koko raukkamaisuuden.

"Tahdotteko mennä eteenpäin vai taaksepäin?" hän sanoi viitaten
kädellään pientä ovea, joka vei asuinhuoneisiin, sitten
luokkahuoneiden isoja kaksoisovia.

"_En avant_",[13] minä vastasin.

"Mutta", jatkoi hän, kylmeten sitä mukaa kuin minä lämpenin ja yhä
suunnaten minuun tuikean katseensa, joka oli minulle siinä määrin
vastenmielinen, että juuri siitä sain voimaa ja päättäväisyyttä,
"voitteko seisoa luokan edessä vai oletteko liian kiihtynyt?"

Hän nyrpisti hienosti nenäänsä näin sanoessaan: hermostunut kiihtymys
ei juuri ollut madamen makuun.

"En ole kiihtyneempi kuin tämä kivi", sanoin ja kopautin permantoa
jalallani, "tai kuin te itse", lisäsin ja vastasin hänen katseeseensa.

"_Bon_![14] Mutta sallikaa minun huomauttaa teille, että nyt ette
joudu tekemisiin hiljaisten ja säädyllisten englantilaistyttöjen
kanssa. Nämä ovat labassecourittaria, häikäilemättömiä, tuittupäisiä
tyttöjä ja hieman kapinallisiakin."

Minä sanoin: "Tiedän sen ja tiedän myös, että vaikka olenkin
ahkerasti opiskellut ranskaa sitten tuloni, puhun sitä vieläkin aivan
liian epävarmasti -- aivan liian virheellisesti saadakseni heidät
tottelemaan. Tulen tekemään virheitä jotka panevat minut alttiiksi
tietämättömimmänkin ylenkatseelle. Kuitenkin aion pitää tunnin."

"He antavat aina kyytiä ujoille opettajille", sanoi hän.

"Tiedän senkin, madame, olen kuullut kuinka he kiusasivat ja
vainosivat neiti Turneria" -- poloinen koditon englanninopettaja,
jota madame oli käyttänyt ja jolle hän oli antanut nopean
lähtöpassin. Neiti Turnerin säälittävä tarina ei ollut minulle vieras.

"_C'est vrai_",[15] sanoi madame kylmästi. "Neiti Turnerilla ei ollut
heihin enemmän valtaa kuin keittiön palvelustytöllä. Hän oli heikko
ja epäröivä, hänellä ei ollut tahdikkuutta eikä älyä, päättäväisyyttä
eikä arvokkuutta. Neiti Turner ei ensinkään kelvannut opettamaan
noita tyttöjä."

Minä en vastannut, mutta lähestyin kouluhuoneen suljettua ovea.

"Teidän ei tule odottaa apua minulta eikä keneltäkään muulta", hän
sanoi. "Se osoittaisi heti että olette kykenemätön toimeenne."

Minä avasin oven ja kumarsin, annoin hänen mennä ja seurasin häntä.
Kouluhuoneita oli kolme, kaikki suuria. Toisen osaston huone, jossa
minun oli määrä esiintyä, oli huomattavasti suurempi kuin muut, joten
siihen mahtui paljon lukuisampi, meluavampi ja äärettömän paljon
kesyttömämpi joukko kuin kahteen muuhun. Jonkin ajan kuluttua, kun
tunsin maaperän paremmin, ajattelin väliin (jos sellainen vertaus
on sallittu), että hiljainen, siisti ja kesy ensi osasto verrattuna
reippaaseen, meluavaan ja pelottomaan toiseen osastoon oli kuin
Englannin parlamentin ylähuone verrattuna alahuoneeseen.

Jo ensi silmäyksellä näin, että monet oppilaista olivat enemmän kuin
tyttöjä -- täydellisiä nuoria naisia. Tiesin että muutamat olivat
aatelisperheistä (Labassecourin aatelia), ja olin vakuuttunut siitä
ettei yksikään heistä ollut tuntematta asemaani madamen perheessä.
Kun nousin opettajan paikalle, matalalle lavalle, joka oli askelta
ylempänä kuin lattia ja jolla oli opettajan istuin ja pöytä, näin
vastassani rivin silmiä ja otsia, jotka uhkasivat myrskyistä säätä
-- silmiä jotka välkkyivät häikäilemättöminä, otsia jotka olivat
kovia ja punastumattomia kuin marmori. Mannermaan "tyttölapsi" on
aivan toinen olento kuin saarivaltakunnan samanikäinen ja samaan
yhteiskuntaluokkaan kuuluva "tyttölapsi". Tuollaisia silmiä ja
otsia en koskaan ole nähnyt Englannissa. Madame Beck esitti minut
muutamin kylmin sanoin, purjehti huoneesta ja jätti minut yksin
kunniapaikalleni.

En ole koskaan unohtava tuota ensimmäistä tuntia enkä sitä elämän
ja luonteiden pohjavirtaa, jonka se avasi eteeni. Silloin vasta
aloin oikein nähdä mikä ääretön eroavaisuus on runoilijan ja
romaaninkirjoittajan ihannoiman "nuoren tytön" ja todellisuuden
"nuoren tytön" välillä.

Kolme arvonimillä varustettua kaunokaista ensi rivissä oli nähtävästi
istunut paikalleen lujasti päättäen että _lastenhoitaja_ ei tulisi
antamaan heille opetusta englanninkielessä. He tiesivät onnistuneensa
karkottamaan vastenmieliset opettajat tätäkin ennen, he tiesivät että
madame milloin tahansa antaisi lähtöpassin opettajalle joka ei ollut
suosittu koulussa, että hän ei koskaan auttanut heikkoa toimihenkilöä
pysymään paikallaan, vaan että tämä sai marssia tiehensä, jollei
hänellä ollut voimaa taistella tai tahdikkuutta selviytyä itse.
Katsellessaan "neiti Snowea" he arvelivat saavansa helpon voiton.

Neitoset Blanche, Virginie ja Angélique aloittivat taistelun
sarjalla kuiskauksia ja kikatuksia; nämä paisuivat pian muminaksi
ja lyhyiksi naurunpyrskähdyksiksi, joihin taemmat penkit yhtyivät
vieläkin äänekkäämpänä kaikuna. Tämä kuudenkymmenen kasvava kapina
yhtä vastaan alkoi pian käydä aika tukalaksi, kun ranskalainen
sanavarastoni oli niin riittämätön ja olosuhteet niin julmat.

Jospa vain olisin saanut puhua omaa kieltäni -- minusta tuntui että
silloin kyllä olisin saanut heidät kuuntelemaan, sillä ensiksikin
vaikka tiesin näyttäväni surkealta olennolta ja monessa suhteessa
sillä hetkellä sellainen olinkin, oli luonto antanut minulle äänen
joka kyllä osasi hankkia kuulijoita, jos kiihtymys korotti tai
mielenliikutus syvensi sitä. Toiseksi, vaikka puheeni tavallisissa
olosuhteissa ei suinkaan ollut mikään vuolas virta, pikemmin
epävarma pieni puronen, olisin kuitenkin, sellaisen yllykkeen
kuin tuon kapinallisen lauman kiihottamana, kyennyt englanniksi
vyöryttämään lauseita, jotka olisivat häväisseet tyttöjen juonet
tavalla minkä ne ansaitsivat, ja sitten tuntui minusta että jonkin
verran pilkallisella käytöksellä, jota höysti ylenkatseellinen
katkeruus kapinan johtajia ja keveä ivallisuus heikompia ja vähemmän
vallattomia seuraajia kohtaan, olisi kenties lopullisesti voinut
lannistaa tämän villin lauman ja saada sen seuraamaan opetusta.
Kaikki mitä nyt voin tehdä, oli että menin Blanchen -- mademoiselle
de Melcyn, nuoren vapaaherrattaren, vanhimman, pisimmän, kauneimman
ja pahankurisimman luo, pysähdyin hänen pulpettinsa eteen, otin
hänen käsistään hänen harjoitusvihkonsa, palasin opettajan paikalle,
luin kylmäverisesti hänen harjoitelmansa, jonka havaitsin sangen
typeräksi, ja yhtä kylmäverisesti, koko koulun edessä, repäisin
tuhritun sivun kahtia.

Tämä teko onnistui herättämään huomiota ja hillitsemään metelin.
Vain yksi tyttö kaukana takapenkillä jatkoi elämöimistään
vähentymättömällä tarmolla. Katsoin häneen tarkkaavasti. Hänellä
oli kalpeat kasvot, tukka musta kuin yö, paksut leveät kulmakarvat,
jyrkät piirteet ja tummat, kapinalliset, synkät silmät. Panin
merkille että hän istui pienen oven vieressä, ja tiesin tämän oven
johtavan pieneen komeroon, jossa säilytettiin kirjoja. Hän oli
noussut seisomaan saadakseen metelöimisensä vieläkin pontevammaksi.
Mittelin hänen vartaloaan ja arvioin hänen voimansa. Hän näytti
sekä kookkaalta että jäntevältä, mutta jos taistelu olisi lyhyt ja
hyökkäys odottamaton, luulin selviäväni hänestä.

Kävelin huoneen perälle niin huolettoman ja levollisen näköisenä kuin
mahdollista, lyhyesti sanoen täysin viattomana, työnsin ovea hiljaa
ja huomasin sen olevan raollaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin
navakasti iskenyt kiinni tyttöön. Silmänräpäys vielä ja hän istui
komerossa, ovi oli lukossa ja avain minun taskussani.

Sattui niin että tämä tyttö, Dolores nimeltään ja katalonialainen
sukuperältään, oli sellainen luonne, jota kaikki toverit pelkäsivät
ja vihasivat. Edellä kerrottu pikainen oikeudenkäyttö osoittautui
olevan kaikille mieleen: ei ainoakaan läsnäolija syvimmällä
sydämessään voinut muuta kuin iloita siitä. Ensin he hiljenivät,
sitten hiipi hymy -- ei nauru -- pulpetilta pulpetille, sitten --
kun olin vakavana ja levollisena palannut paikalleni, kohteliaasti
pyytänyt heitä olemaan hiljaa ja aloittanut sanelun ikään kuin ei
mitään olisi tapahtunut -- kynät liukuivat rauhallisesti yli sivujen
ja lopputunti kului järjestyksessä ja ahkeruudessa.

"_C'est bien_",[16] sanoi madame Beck, kun tulin luokasta kuumissani
ja hieman uupuneena, "_ça ira_".[17]

Hän oli kuunnellut ja tirkistellyt avaimenreiästä koko ajan.
Siitä päivästä lakkasin olemasta lastenhoitaja ja ylenin
englanninopettajaksi. Madame kohotti palkkaani mutta sai puserretuksi
minusta työtä kolme kertaa enemmän kuin herra Wilsonista, ja puolella
hinnalla.




IX

ISIDORE


Aikani tuli nyt hyvin ja hyödyllisesti käytetyksi. Opetin toisia,
opiskelin itse ahkerasti, ja vapaata hetkeä minulle jäi tuskin
ollenkaan. Se oli hauskaa. Tunsin edistyväni, tunsin että nyt en
jäänyt paikalleni homeen ja ruosteen saaliiksi, vaan kiillotin ja
kehitin taipumuksiani ja alituisen käytön avulla hioin ne teräviksi.
Edessäni oli mahdollisuus saavuttaa eräänlaisia kokemuksia, eikä
niinkään ahtaalta alalta. Villette on yleismaailmallinen kaupunki,
ja koulussa on tyttöjä miltei kaikista Euroopan kansallisuuksista ja
myös hyvin erilaisilta arvoasteilta. Labassecourissa harrastetaan
tasa-arvoisuutta; joskaan ei muodollisesti, on maa todellisuudessa
melkein tasavalta, ja madame Beckin oppilaitoksen tuoliriveillä
istuivat nuori kreivitär ja nuori porvaristyttö rinnan. Eikä suinkaan
aina voinut ulkonaisista merkeistä päättää kumpi oli aatelinen ja
kumpi alhaissäätyinen, jollei kenties siitä, että jälkimmäisellä
usein oli suorasukaisempi ja kohteliaampi käytös, kun taas edellisen
erikoisalana oli hienonhieno yhdistelmä julkeutta ja vilpillisyyttä.
Edellisessä yhtyi usein vilkas ranskalaisveri marskimaitten
flegmaattisuuteen, ja minun täytyy mielipahakseni myöntää, että
tuon eloisan nesteen vaikutus ilmeni etupäässä kielen liukkaammassa
kerkeydessä laskettelemaan mairitteluja ja sepitettyjä juttuja
sekä vilkkaammassa ja kevyemmässä mutta läpeensä sydämettömässä ja
epärehellisessä käytöksessä.

Jotta kaikille tapahtuisi oikeus, mainittakoon että kunniallisilla
syntyperäisillä Labassecourin tytöillä oli oma ulkokultaisuutensa
heilläkin, mutta se oli karkeampaa laatua ja saattoi pettää vain
harvoja. Milloin heille vain sattui tilanne jossa valhe oli
tarpeellinen, he laskettelivat valheen huolettoman helposti ja ilman
minkäänlaista häiriötä omantunnon puolelta. Ei ollut sieluakaan
madame Beckin talossa, keittiötytöstä hamaan johtajattareen asti,
jolle valheen häpeäminen ei ollut voitettu kanta. He eivät pitäneet
valhetta vähääkään vaarallisena -- eihän sellaisten keksiminen nyt
suorastaan hyvekään ollut, mutta ainakin se oli virheistä luvallisin.
"_J'ai menti plusieurs fois_"[18] oli vakinainen pykälä joka tytön
ja naisen kuukausiripissä, ja pappi kuunteli pahentumatta vähääkään
ja antoi synninpäästön empimättä. Jos he olivat laiminlyöneet messun
tai lukeneet luvun romaania -- kas se oli toista, ne olivat rikoksia,
jotka välttämättä vaativat nuhteita ja katumustöitä sovituksekseen.

Vaikkakin vasta puoliksi tiesin tästä asiaintilasta enkä tuntenut
sen tuloksia, menestyin uudessa ympäristössäni sangen hyvin. Parin
ensimmäisen vaikean tunnin kuluttua, jotka annoin keskellä vaaroja,
moraalisen tulivuoren partaalla, joka järisi jalkaini alla ja
sinkahutti kipinöitä ja kuumaa savua silmiini, näytti mullistuksen
henki asettuvan, ainakin mitä minuun tuli. Olin päättänyt menestyä:
en voinut sietää ajatusta että pelkkä kuriton nurjamielisyys
ja tyttöletukkain tottelemattomuus nolaisi minua tässä ensi
yrityksessäni päästä eteenpäin maailmassa. Monta yön hetkeä makasin
valveilla miettien mitä suunnitelmia minun olisi paras noudattaa
saadakseni tukevan otteen noista kapinoitsijoista ja lannistaakseni
tuon uppiniskaisen heimon pysyvän vaikutukseni alle. Ennen kaikkea
näin selvästi, ettei minulla ollut odotettavissa minkään laatuista
apua madamelta: hänen oikeudenmukainen suunnitelmansa oli pysyä
oppilaiden rikkoutumattomassa suosiossa, maksoi se sitten opettajille
mitä oikeuden tai mukavuuden uhreja tahansa. Avun etsiminen häneltä
jossakin kapinakohtauksessa oli opettajalle yhtä kuin hankkia
varmuus omasta karkotuksestaan. Seurustelussa oppilaiden kanssa
madame otti omalle osalleen kaiken mikä oli mieluista, ystävällistä
ja suositeltavaa, mutta vaati järkähtämättömästi apulaisiltaan
taitoa selviytyä omin neuvoin epämiellyttävistä selkkauksista, missä
asianmukainen ripeä toiminta merkitsi suosion menettämistä. Näin
ollen minun oli luotettava vain itseeni.

Ennen kaikkea oli päivänselvää, että tuota sikalaumaa ei väkipakolla
saanut mihinkään. Heitä piti ymmärtää, heidän heikkouksiaan piti
sietää hyvin kärsivällisesti; kohtelias, tyyni käytös tehosi heihin,
hyvin harvinainen leikinlaskun välähdys teki hyvää. Ankaraa tai
pitkäaikaista päänvaivaa he eivät voineet -- tai tahtoneet -- sietää:
liian raskaat vaatimukset muistille, järjelle ja tarkkaavaisuudelle
he hylkäsivät ilman muuta. Missä vain keskinkertaisenkin lahjakas
ja oppivainen englantilais-tyttö olisi kiltisti ottanut, vastaan
tehtävän ja koettanut ymmärtää ja voittaa sen, siinä labassecouritar
nauroi vasten kasvojasi ja viskasi työn takaisin sanoen: "_Dieu que
c'est difficile! Je n'en veux pas. Cela m'ennuie trop_."[19]

Opettaja, joka ymmärsi asiansa, otti tehtävän takaisin empimättä,
ilman vastaväitteitä, ryhtyi vieläpä liioitellun huolellisesti
tasoittamaan kaikkia vaikeuksia ja sovittelemaan sitä heidän
ymmärryksensä tasalle, antoi sen sitten muunnettuna heille takaisin
ja ruoski heitä säälimättä ivallaan. Tytöt tunsivat piston, kenties
hieman kiemurtelivat kivusta, mutta eivät kantaneet mitään kaunaa
tämän laatuisen hyökkäyksen johdosta, edellytettynä että iva ei
ollut häijyä vaan hyväntahtoista, ja että se armottoman selvästi,
kirkkaasti ja ymmärrettävästi osoitti heille heidän kyvyttömyytensä,
tietämättömyytensä ja laiskuutensa. He kapinoivat jos saivat kolme
riviä lisää läksyä, mutta en tiedä heidän koskaan mukisseen vastaan
jos heidän itsekunnioitustaan haavoitettiin: se pieni annos, mitä
heillä oli tätä ominaisuutta, oli niin tottunut musertamiseen, että
lujan kantapään paino oli sille melkein mieluista.

Vähitellen, sitä mukaa kuin opin puhumaan heidän kieltään sujuvasti
ja vapaasti ja totuin käyttämään sen mehevimpiä sanamuotoja sen
verran kuin heidän seurassaan soveltui, alkoivat vanhimmat ja
lahjakkaimmat tytöt omalla tavallaan pitää minusta. Huomasin että
niin pian kuin oppilas sielussaan oli herännyt tuntemaan terveellisen
kunnianhimon kiihotusta tai rehellisen häpeän virkistävää vaikutusta,
oli hän siitä päivästä alkaen voitettu. Jos vain kerrankin sain
heidän (tavallisesti suuret) korvansa kuumenemaan paksun kiiltävän
tukan alla, oli kaikki verrattain hyvin. Ennen pitkää alkoi
kukkavihkoja ilmaantua pöydälleni aamuisin, ja osoittaakseni
kiitollisuuttani tuon pikku huomaavaisuuden johdosta kävelin joskus
välitunneilla harvojen valittujen kanssa. Keskustelun kuluessa
sattui kerran tai pari, että tein ajattelemattoman yrityksen
oikaista erinäisiä heidän ihmeen vääristyneitä oikeuskäsitteitään,
varsinkin lausuin mielipiteeni valheen pahuudesta ja alhaisuudesta.
Varomattomana hetkenä satuin mainitsemaan, että pidin vilpillisyyttä
pahempana syntinä kuin satunnaista laiminlyöntiä kirkonmenoissa.
Tyttöparkoja oli opetettu saattamaan katolisiin korviin kaikki mitä
heidän protestanttinen opettajansa sanoi. Seuraus oli erittäin
mieltä ylentävä. Jokin -- jokin näkymätön, nimetön, epämääräinen --
hiipi minun ja parhaiden oppilaitteni väliin: kukkavihkoja saapui
edelleen, mutta keskusteluista ei siitä lähtien tullut mitään. Kun
kuljin käytävää tai istahdin lehtimajaan, ei tyttö koskaan tullut
oikealle puolelleni ilman että joku opettaja kuin taikavoiman
lähettämänä ilmaantui vasemmalle. Niinpä, ihmeellistä kyllä, madame
hiljaisuuden-kengissään oli aina kintereilläni, yhtä nopeana,
äänettömänä ja odottamattomana kuin harhaileva tuulenhenkäys.

Eräässä tilaisuudessa minulle ilmaistiin jotenkin yksinkertaisella
tavalla katolisten tuttavieni käsitys hengellisistä
mahdollisuuksistani. Muuan sisäoppilas, jolle olin tehnyt jonkin
pienen palveluksen, huudahti eräänä päivänä istuessaan vieressäni:

"Mademoiselle, mikä vahinko että olette protestantti!"

"Miksi niin, Isabelle?"

"Siksi että kun kuolette, joudutte suoraa päätä helvetin tuleen."

"Niinkö luulette?"

"Luulen toki, koko maailma sen tietää, ja sitä paitsi pappi on
sanonut sen minulle."

Isabelle oli yksinkertainen pikku olento. Hän lisäsi, _sotto
voce_:[20]

"_Pour assurer votre salut là-haut, on ferait bien de vous bruler
toute vive ici-bas_."[21]

Minä nauroin, sillä olihan mahdotonta muutakaan tehdä.

<tb>

Onko lukija unohtanut neiti Ginevra Fanshawen? Jos niin on, täytyy
minun uudelleen esittää tämä nuori neiti kukoistavana oppilaana
madame Beckin koulussa, sillä sellainen hän oli. Saapuessaan Rue
Fossetten varrelle pari päivää minun tuloni jälkeen hän osoitti hyvin
vähän kummastusta kohdatessaan minut. Hänellä mahtoi olla hyvää verta
suonissaan, sillä yksikään herttuatar ei voisi olla täydellisemmin,
jyrkemmin, järkähtämättömämmin _nonchalante_ kuin hän. Kevyt
hetkellinen hämmästys oli kaikki mitä hän tiesi ihmetyksentunteesta.
Suurin osa hänen ominaisuuksistaan näytti olevan samaa hataraa
laatua: hänen mieltymyksensä ja vastenmielisyytensä, rakkautensa ja
vihansa olivat pelkkää hämähäkinverkkoa ja hölynpölyä, mutta yksi
asia oli luja ja kestävä, ja se oli -- hänen itsekkyytensä.

Ylpeä hän ei ollut, ja niin lastenhoitaja kuin olinkin olisi hän
edelleen tahtonut saada minusta jonkinlaisen ystävän ja uskotun. Hän
vaivasi minua tuhansilla joutavilla voivotuksilla kouluriidoista
ja talousasioista: ruoka ei ollut hänen makunsa mukaista, ihmiset
hänen ympärillään, opettajat ja oppilaat, olivat hänen mielestään
halveksittavia, koska olivat ulkomaalaisia. Kestin jonkin aikaa
kärsivällisesti hänen valituksensa perjantain suolakalasta ja
kovaksi keitetyistä munista, hänen panettelunsa liemestä, leivästä
ja kahvista, mutta vihdoin kyllästyin tuohon ainaiseen jankutukseen,
muutuin äreäksi ja annoin hänelle aika läksytyksen. Se minun olisi
pitänyt tehdä heti alussa, sillä terveellinen saarna teki hänelle
aina hyvää.

Paljon kauemmin sain sietää hänen pyyntöjään työasioissa. Hänen
pukuvarastonsa, mitä tulee päällimmäisiin vaatekappaleisiin, oli
hieno ja hyvässä kunnossa, mutta toisia kappaleita hänelle oli
varustettu huonommin: se mitä hänellä oli, tarvitsi alituista
korjausta. Hän itse vihasi ompelupuuhia ja toi kasoittain sukkia
ym. minulle parsittaviksi. Muutaman viikon myöntyväisyydestä uhkasi
koitua alituinen sietämätön rasitus -- ja vihdoin sanoin hänelle
selvästi, että hänen täytyi suostua itse paikkaamaan vaatteensa. Hän
itki saadessaan tämän ilmoituksen, ja syytti minua siitä etten muka
enää ollut hänen ystävänsä, mutta minä pysyin päätöksessäni ja annoin
hänen selviytyä kohtauksestaan niin hyvin kuin taisi.

Kuinka kaunis hän olikaan, jollei ota huomioon näitä heikkouksia ja
lukuisia muita, joita on turha mainita mutta jotka eivät suinkaan
osoittaneet hienostusta eikä luonteen ylevyyttä. Kuinka viehättävä
hän olikaan tullessaan alas aurinkoisina sunnuntaiaamuina, yllään
himmeänvioletti silkkipuku, pitkät vaaleat kutrit valtoiminaan
valkoisilla olkapäillä. Sunnuntai oli lupapäivä, jonka hän aina
vietti kaupungissa asuvien ystäviensä luona, ja hän antoi minun
pian ymmärtää, että näiden ystävien joukossa oli eräs, joka
mielellään olisi ollut hänelle enemmän kuin ystävä. Silmäniskut ja
viittaukset sekä hänen ilmeittensä ja käytöksensä yleinen hilpeys
osoittivat minulle ennen pitkää, että tulinen ihailu -- kenties
todellinen rakkaus -- oli hänen vallassaan. Hän nimitti ihailijaansa
"Isidoreksi", mikä, kuten hän uskoi minulle, ei kuitenkaan ollut
tämän oikea nimi. Ginevraa vain huvitti nimittää häntä niin, koska
miehen oma nimi nähtävästi ei ollut "juuri sievä". Kerran kun
hän taas oli kerskaillut "Isidoren" ihailun kiihkeydestä, kysyin
rakastiko hän puolestaan tätä.

"Noin vain", hän sanoi, "hän on kaunis ja rakastaa minua
mielettömästi, ja se on minusta hauskaa. Se riittää."

Huomasin että hän oli antanut asian kehittyä pitemmälle kuin mitä
olisin odottanut hänen huikentelevaiselta mieleltään, ja ryhdyin
eräänä päivänä vakaviin kyselyihin, koettaen saada selville missä
määrin mainittu herrasmies oli sellainen, että Ginevran vanhemmat ja
ennen kaikkea hänen setänsä, josta hän nähtävästi oli riippuvainen,
todennäköisesti olisivat hyväksyneet hänet. Tyttö tunnusti että se
oli hyvin epäiltävää, hän kun ei uskonut Isidorella olevan paljon
rahaa.

"Rohkaisetteko häntä?" kysyin.

"Aivan hurjasti toisinaan", hän vastasi.

"Vaikka ette olekaan varma että saatte mennä naimisiin hänen
kanssaan?"

"Oh mikä hupakko olette! En minä tahdo mennä naimisiin. Olen liian
nuori."

"Mutta jos hän rakastaa teitä niin suuresti kuin sanotte, eikä koko
asiasta lopulta tule mitään, teette hänet onnettomaksi."

"Tietysti hänen sydämensä on särkyvä. Olisin harmissani ja pettynyt,
jollei niin kävisi."

"Tahtoisinpa tietää onko herra Isidore hullu."

"Hullaantunut hän on, minuun, mutta hän on viisas muissa asioissa, _à
ce qu'on dit_.[22] Rouva Cholmondeley pitää häntä erittäin etevänä ja
sanoo hänen pääsevän eteenpäin lahjojensa avulla. Minä tiedän vain,
ettei hän juuri muuta tee kuin huokaa minun aikanani ja että voin
kietoa hänet pikkusormeni ympäri."

Haluten saada selvemmän käsityksen rakastuneesta Isidoresta, jonka
asema tuntui minusta kaikkea muuta kuin varmalta, pyysin Ginevraa
antamaan minulle henkilökohtaisen kuvauksen hänestä, mutta Ginevra
ei osannut kuvata, hänellä ei ollut sanoja eikä kykyä liittää sanoja
kuvaileviksi lauseiksi. Hän ei myöskään näyttänyt kunnollisesti
panneen merkille, minkälainen hänen ihailijansa oli: mikään seikka
tämän ulkomuodossa ja ilmeiden vaihtelussa ei ollut liikuttanut
hänen mieltään eikä pysynyt hänen muistissaan -- että Isidore oli
"_beau, mais plutôt bel homme que joli garçon_",[23] siinä kaikki
mitä hän saattoi vakuuttaa. Kärsivällisyyteni olisi usein loppunut ja
mielenkiintoni laimentunut kuunnellessani häntä, jollei erästä asiaa
olisi ollut. Kaikki vihjaukset joita hän antoi, kaikki pikkuseikat
jotka hän mainitsi, osoittivat minulle hänen tietämättään, että
Isidore ilmaisi ihailunsa hyvin hienotunteisesti ja kunnioittavasti.
Ilmoitin suoraan, että arvelin Isidoren olevan aivan liian hyvä
hänelle, ja uskoin hänelle yhtä suoraan, että hän itse mielestäni
oli vain tyhjänpäiväinen keimailija. Hän nauroi, ravisti kiharat
silmiltään ja tanssi tiehensä ikään kuin olisin sanonut hänelle
kohteliaisuuden.

Neiti Ginevran kouluopinnot olivat vähän paremmat kuin nimelliset,
mutta oli vain kolme ainetta joita hän harrasti vakavasti, nimittäin
soittoa, laulua ja tanssia. Niin ikään hän mielellään kirjaili
hienoja kamritsinenäliinoja, joita hänen ei kannattanut ostaa
valmiina. Mutta sellaiset pikkuseikat kuin historian, maantieteen,
kieliopin ja laskuopin läksyt hän jätti lukematta tai antoi toisten
lukea puolestaan. Hyvin suuri osa hänen ajastaan kului vierailuihin.
Madame, tietäen että hän oli viipyvä koulussa määrätyn ajan,
jota ei pidennettäisi, edistyi hän tai ei, salli hänelle tässä
suhteessa paljon vapautta. Rouva Cholmondeley, hänen "kaitsijansa",
iloinen muodinmukainen nainen, kutsui hänet luokseen aina kun
hänen omassa talossaan oli vieraita, ja otti hänet vähin mukanaan
iltakutsuihin tuttaviensa luo. Ginevra hyväksyi täydellisesti tämän
menettelytavan: siinä oli vain yksi epäkohta, nimittäin se, että
hänen oli pakko käydä hyvin pukeutuneena, eikä hänellä ollut varaa
ostaa useita pukuja. Kaikki hänen ajatuksensa askartelivat tässä
vaikeassa kysymyksessä; koko sielullaan hän koetti keksiä keinoja
sen ratkaisemiseksi. Oli ihmeellistä nähdä kuinka toimellinen hänen
muutoin niin veltto mielensä oli tässä yhdessä asiassa ja kuinka
uskaliaisiin tekoihin häntä kannusti muka välttämättömyys -- ja halu
loistaa.

Hän kerjäsi rohkeasti rouva Cholmondeleyltä -- rohkeasti, sanon minä,
ei häpeissään ja vastahakoisesti, vaan tähän suuntaan:

"Rakkahin rouva Cholmondeley, minulla ei ole niin mitään mitä voisin
panna ylleni kutsuihinne ensi viikolla; _teidän täytyy_ antaa minulle
musliinipuku ja taivaansininen vyönauha. _Olkaa niin kiltti_ --
olette enkeli! Annattehan!"

"Rakkahin rouva Cholmondeley" myöntyi ensin, mutta huomatessaan
että anomukset lisääntyivät mikäli niihin suostuttiin, hänen
täytyi piankin, kuten kaikkien neiti Fanshawen ystävien, asettua
vastustamaan liikaa julkeutta. Jonkin ajan kuluttua en enää kuullut
mitään rouva Cholmondeleyn lahjoista, mutta vierailuja jatkui yhä
ja ehdottomasti välttämättömiä pukuja hankittiin, niinpä myös monta
kallisarvoista pikkuesinettä -- käsineitä ja kukkavihkoja, vieläpä
koruja. Näitä tavaroita hän jonkin aikaa -- vasten tapaansa ja myös
luonnettaan, sillä hän ei ollut salamyhkäinen -- piti mitä tarkimmin
salassa, mutta eräänä iltana lähtiessään suuriin kutsuihin, joihin
vaadittiin erityisen huolellista ja hienoa pukeutumista, hän ei
voinut vastustaa haluaan tulla huoneeseeni näyttäytymään koko
loistossaan.

Kaunis hän oli, niin nuori ja raikas, niin hienohipiäinen ja
sulavavartinen kuin vain englantilainen tyttö voi olla -- nämä kaksi
seikkaa eivät kuulu mannermaan naisten suloihin. Hänen pukunsa oli
uusi, kallisarvoinen ja virheetön. Näin ensi silmäyksellä, että siitä
ei puuttunut ainoatakaan noista täydentävistä pikkuseikoista, jotka
maksavat niin paljon ja antavat yleisvaikutukselle niin aistikkaan ja
täydellisen leiman.

Tarkastin häntä kiireestä kantapäähän. Hän kääntyi hilpeästi ympäri,
jotta sain tutkia häntä joka puolelta. Tuntien viehätysvoimansa hän
oli parhaalla tuulellaan, ja hänen pienehköt silmänsä säkenöivät
ilosta. Hän aikoi juuri koulutyttömäisellä tavallaan suudella minua
riemunsa osoitukseksi, mutta minä sanoin: "Seis! Pysytään vakavina,
harkitaan mitä aiomme tehdä ja otetaan selville loistomme tarkoitus",
ja työnsin hänet kyynärän välimatkan päähän, kestämään kylmemmän
tarkastuksen.

"Kelpaanko?" hän kysyi.

"Kelpaatteko?" sanoin minä. "Voi kelvata niin monella eri tavoin, ja
kautta kunniani, minä en ymmärrä teidän tapaanne."

"Mutta miltä minä näytän?"

"Te näytätte hyvin pukeutuneelta."

Hän ei katsonut kiitosta kyllin lämpimäksi, vaan ryhtyi kiinnittämään
huomiotani kauniin asunsa erinäisiin yksityiskohtiin. "Katsokaahan
näitä koruja", hän sanoi. "Rintasolki, korvarenkaat, rannerenkaat: ei
kellään koko koulussa ole sellaisia, ei edes madamella itsellään."

"Minä näen ne kaikki." Äänettömyys. "Onko herra de Bassompierre
antanut teille nämä jalokivet?"

"Setäni ei tiedä niistä mitään."

"Ovatko ne sitten rouva Cholmondeleyn lahjoja?"

"Eivät ole. Rouva Cholmondeley on viheliäinen, kitsas olento; hän ei
anna minulle enää mitään."

Minä en viitsinyt kysyä enempää, vaan käännyin jyrkästi pois.

"No mitä nyt, vanha Äkäpussi -- vanha Diogenes?" (Nämä olivat hänen
lempinimensä minulle, kun olimme vihoissa).

"Menkää matkoihinne! Minua ei huvita katsella teitä eikä teidän
korujanne."

Hän näytti ällistyvän hetkiseksi.

"Mitä nyt, äiti Viisaus? En ole velkaantunut niiden tähden -- so.
jalokivien, käsineiden ja kukkakimpun. Pukuni ei tosin ole vielä
maksettu, mutta setä de Bassompierre maksaa sen samalla kun muutkin
laskut: hän ei koskaan katso muuta kuin loppusummaa, ja hän on niin
rikas, pari guineaa enemmän tai vähemmän ei merkitse hänelle mitään."

"Ettekö lähde! Minä tahdon sulkea oven... Ginevra, ihmiset sanokoot
että olette hyvin kaunis tuossa tanssiaispuvussa, mutta _minun_
silmissäni ette koskaan ole niin kaunis kuin olitte pumpulipuvussa,
yksinkertainen olkihattu päässä, silloin kun näin teidät ensi kerran."

"Toisilla ihmisillä ei ole teidän puritaanista makuanne", vastasi hän
suuttuneena. "Ja sitä paitsi mielestäni teillä ei ole mitään oikeutta
saarnata minulle."

"Epäilemättä! Minulla on hyvin vähän oikeutta siihen, ja teillä
kenties vielä vähemmän tulla teikaroimaan ja pöyhistelemään minun
huoneeseeni -- senkin harakka lainahöyhenissä! En vähääkään kunnioita
höyheniänne, neiti Fanshawe, enkä varsinkaan noita riikinkukon
silmiä, joita nimitätte koruiksi. Hyvin kauniita kylläkin, jos
olisitte ostanut ne omilla rahoillanne, jotka hyvin olisitte voinut
heittää pois, mutta ei ensinkään kauniita näissä olosuhteissa."

"_On est là pour Mademoiselle Fanshawe",[24] ilmoitti ovenvartijatar,
ja Ginevra tipsutti tiehensä.

Korujen salaisuus ei selvinnyt ennen kuin pari kolme päivää
myöhemmin, jolloin Ginevra tuli tekemään vapaaehtoisen tunnustuksen.

"Teidän ei tarvitse murjottaa minulle", hän aloitti, "eikä ajatella
että saatan isän tai herra de Bassompierren suuriin velkoihin. Minä
vakuutan teille että mitään ei ole maksamatta, lukuun ottamatta paria
pukua, jotka hiljattain olen teettänyt; kaikki muu on kunnossa."

"Tässä on jokin salaisuus", ajattelin, "koska kerran ette ole saanut
niitä rouva Cholmondeleyltä ja koska itsellänne on vain muutamia
shillinkejä, joita kyllä tiedän teidän osaavan käyttää hyvinkin
varovasti."

"_Ecoutez_",[25] jatkoi hän siirtyen lähemmäksi ja puhuen
tutunomaisimmalla ja maanittelevimmalla äänellään, sillä
"murjottamiseni" oli hänelle epämukavaa: hän tahtoi saada minut
puhelu- ja kuuntelutuulelle, vaikka puhuinkin vain toruakseni ja
kuuntelin hillitäkseni häntä. "_Ecoutez, chère grogneuse_![26] Minä
kerron teille koko asian, ja sitten saatte nähdä ei ainoastaan kuinka
hyvällä tolalla kaikki on, vaan myös kuinka viisaasti kaikki on
järjestetty. Ensiksikin: minun _täytyy_ käydä kutsuissa. Isä itse on
sanonut, että hän soisi minun näkevän vähän maailmaa; hän nimenomaan
huomautti rouva Cholmondeleylle, että vaikka olenkin aika suloinen
olento, näytän sentään vielä voileipää syövältä koulutytöltä,
ja siitä hän erityisesti toivoo minun pääsevän olemalla mukana
seuraelämässä täällä ennen kuin teen varsinaisen ensi esiintymiseni
Englannissa. No niin, jos olen mukana, minun _täytyy pukeutua hyvin_.
Rouva Cholmondeley on käynyt ilkeäksi eikä anna enää mitään; olisi
liian kovaa panna setä maksamaan _kaikki_ mitä tarvitsen: _sitä_ ette
voi kiistää -- _se_ on omien saarnojenne mukaista. No niin, eräs
joka kuuli (aivan sattumalta, minä vakuutan teille) kuinka valitin
rouva Cholmondeleylle tukalia olojani ja kuinka minun täytyi otella
parin koristuksen tähden -- _eräs_ ei suinkaan kitsastellut, vaan oli
aivan hurmaantunut siitä ajatuksesta, että saisi lahjoittaa minulle
jonkin pikkukapineen. Olisittepa vain nähnyt kuinka keltanokkaiselta
hän näytti puhuessaan siitä ensin, kuinka hän epäröi ja punasteli ja
suorastaan vapisi kiellon pelosta."

"Se riittää, neiti Fanshawe. Otaksun saavani ymmärtää että herra
Isidore on hyväntekijä, että häneltä olette saanut nuo kallisarvoiset
korut ja että hän hankkii teille kukkavihot ja käsineet."

"Te sanotte asian niin epämiellyttävästi", hän sanoi, "tuskin
tietää mitä vastata. Minä tarkoitan vain että silloin tällöin suon
Isidorelle sen ilon ja kunnian, että hän saa osoittaa ihailuaan
tarjoamalla minulle jonkin joutavan kapineen."

"Sama asia se kuitenkin on... No niin, Ginevra, sanoakseni täyden
totuuden en oikein ymmärrä noita asioita, mutta minä uskon että
teette väärin, hyvin väärin. Ehkä kuitenkin nyt olette varma siitä,
että voitte mennä naimisiin herra Isidoren kanssa; vanhempanne ja
setänne ovat antaneet suostumuksensa, ja te puolestanne rakastatte
häntä koko sydämestänne?"

"_Mais pas du tout_!"[27] (Hän aina turvautui ranskankieleen
aikoessaan sanoa jotakin erityisen sydämetöntä ja nurinkurista.) "_Je
suis sa reine, mais il n'est pas mon roi_."[28]

"Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy uskoa että tuollainen puhe
on pelkkää lorua ja keimailua. Teissä ei ole mitään suurta,
mutta kuitenkaan ette pysty käyttämään hyväksenne sen miehen
hyväntahtoisuutta ja kukkaroa, jota kohtaan tunnette ehdotonta
välinpitämättömyyttä. Te rakastatte Isidorea paljon enemmän kuin
luulettekaan tai tahdotte tunnustaa."

"Enkä. Tanssin toissailtana erään nuoren upseerin kanssa, josta pidän
tuhannen kertaa enemmän. Ajattelen usein ihmeissäni, miksi olenkin
niin kovin kylmä Isidorelle, sillä kaikki sanovat häntä kauniiksi
ja toiset naiset ihailevat häntä, mutta kuitenkin hän vaivaa minua.
Antakaahan kun ajattelen asiaa..."

Ja hän näytti ponnistavan ajatuksiaan. Rohkaisin häntä siinä.
"Oikein", sanoin, "koettakaa saada selvä käsitys mielentilastanne.
Minusta se näyttää olevan hyvin sekava -- kirjava kuin ryysykasa."

"Jotakin tämäntapaista se on", huudahti hän ennen pitkää. "Mies
on liian romanttinen ja rakastunut ja luulee minun olevan
jotakin suurempaa kuin minusta on sovelias olla. Hän pitää minua
täydellisenä, luulee minun omaavan kaiken maailman hyvät ominaisuudet
ja täysipainoiset hyveet, joita minulla ei koskaan ole ollut ja joita
en aio saadakaan. No niin, hänen aikanaan ei muuta voi kuin jotenkin
koettaa osoittaa hänen hyvät käsityksensä oikeiksi, ja on niin
väsyttävää olla ihmisiksi ja puhua järkeä -- hän tosiaankin luulee
minua järkeväksi. Minun on paljon helpompi olla teidän kanssanne,
vanha neiti -- teidän, te rakas ärripussi, joka tunnette minut
sellaisena kuin pahimmillani olen, ja tiedätte että olen keimaileva,
tietämätön, hakkaileva, huikentelevainen, tyhmä, itsekäs ja paljon
muuta herttaista, mitä te ja minä olemme päättäneet kuuluvan
luonteeseeni."

"Tämä kaikki on erittäin hyvä", sanoin minä ja tein innokkaan
ponnistuksen säilyttääkseni vakavan ankaruuteni, jota tämä
eriskummainen suoruus oli vähällä järkyttää, "mutta se ei muuta tuota
viheliäistä lahjajuttua. Käärikää ne kokoon, Ginevra, niinkuin hyvä
ja rehellinen tyttö, ja lähettäkää ne takaisin."

"Kas sitäpä en tahdo", hän sanoi päättäväisenä.

"Sitten petätte herra Isidorea. Onhan päivän selvää, että ottaessanne
vastaan hänen lahjansa annatte hänen ymmärtää että hän on kerran
saava teiltä palkinnon..."

"Mutta sitä hän ei saa", keskeytti hän, "hän on jo saanut palkkansa
-- hänen palkkanaan on se ilo, että saa nähdä minun käyttävän hänen
korujaan. Aivan tarpeeksi hänelle: hän on vain porvari."

Tämä lause typerässä ylimielisyydessään paransi minut kokonaan siitä
hetkellisestä heikkoudesta, joka oli saanut ilmeeni ja käytökseni
lauhtumaan. Hän räpätti edelleen:

"Asiani tällä hetkellä on nauttia nuoruudesta eikä ajatella itseni
kahlehtimista lupauksella tai valalla miehelle tai toiselle. Kun
ensin näin Isidoren, uskoin että hän auttaisi minua nauttimaan.
Uskoin hänen tyytyvän siihen, että olen kaunis tyttö, uskoin että
kohtaisimme ja eroaisimme ja lentelisimme kuin kaksi perhosta ja
olisimme onnelliset. Mutta katso! väliin hän on vakava kuin tuomari,
syvätunteinen ja miettiväinen. _Bah! Les penseurs, les hommes
profonds et passionnés ne sont pas à mon goût_.[29] Luutnantti Alfred
de Hamal miellyttää minua paljon enemmän. _Va pour les beaux fats et
les jolis fripons! Vive la joie et les plaisirs! A bas les grandes
passions et les sévères vertus_!"[30]

Hän odotti vastausta sanatulvaansa. Minä en vastannut.

"_J'aime mon beau Colonel_", hän jatkoi, "_je n'aimerai jamais son
rival. Je ne serai jamais femme de bourgeois, moi_!"[31]

Ilmoitin nyt olevan ehdottomasti välttämätöntä, että huoneeni
vapautuu hänen läsnäolonsa tuomasta kunniasta. Hän meni tiehensä
nauraen.




X

TOHTORI JOHN


Madame Beck oli erittäin eheä luonne: sieti kaikkia ihmisiä, mutta ei
ollut hellä kenellekään. Hänen omat lapsensa eivät kertaakaan saaneet
häntä hairahtumaan stoalaisen rauhansa tasaisuudesta. Hän piti huolta
perheestään, valvoi sen etuja ja ruumiillista hyvinvointia, mutta ei
nähtävästi koskaan tuntenut halua ottaa pikku lapsiansa polvelleen,
painaa huuliaan heidän ruusuisille huulilleen, sulkea heitä
sydämelliseen syleilyyn, tuhlata heille lempeitä hyväilyjä, helliä
sanoja.

Pidin häntä väliin silmällä, kun hän istui puutarhassa ja kaukaa
katseli pienokaisiaan, jotka tepastelivat käytävällä hoitajansa
Trinetten seurassa. Hänen katseensa oli huolehtiva ja ymmärtäväinen.
Tiesin että hän usein levottomana mietti lastensa tulevaisuutta,
mutta jos nuorin, heikko ja hintelä mutta suloinen lapsi, sattui
huomaamaan hänet, erosi hoitajastaan ja juosta lyllerteli nauraen ja
innoissaan hänen luokseen tahtoen likistää hänen polviaan, silloin
madame ojensi levollisesti kätensä ikään kuin ehkäistäkseen lapsen,
äkillisestä hyökkäyksestä johtuvaa epämukavuutta, sanoi heltymättä:
"Varo, varo, lapseni!", salli kärsivällisesti lapsen seisoa lähellään
muutaman minuutin, ja sitten, ilman hymyä tai suudelmaa tai hellää
tavuakaan hän nousi ja talutti lapsen takaisin Trinetten luo.

Hänen suhtautumisensa vanhimpaan tyttöön oli yhtä kuvaavaa,
joskin toisella tavoin. Tämä oli pahantapainen lapsi: "_Quelle
peste que cette Désirée! Quelle poison que cette enfant là_!"[32]
olivat lausetapoja joita käytettiin hänestä niin keittiössä
kuin kouluhuoneissa. Paitsi muita avuja hänellä oli verraton
ärsyttämistaito, ja väliin hän sai hoitajansa ja palvelustytöt ihan
suunniltaan. Hän livahti salaa heidän huoneisiinsa, avasi heidän
laatikkonsa ja lippaansa, repi kuin leikillään heidän parhaat
myssynsä ja tahri heidän parhaat huivinsa, hän vaani tilaisuutta
päästä ruokasalin tarjoilupöydän luo, missä rikkoi lasia ja
porsliinia, tai ruokakomeroon, mistä ryösti säilykkeitä, joi makeata
viiniä, rikkoi ruukkuja ja pulloja, ja osasi johtaa asiat niin että
epäluulo lankesi keittäjättäreen ja palvelustyttöihin. Kun madame
näki tämän kaiken ja kun hänelle siitä annettiin tieto, oli hänen
ainoa huomautuksensa -- ja sen hän lausui verrattoman tyynesti:

"Désirée tarvitsee aivan erikoista silmälläpitoa." Ja niinpä hän
pitikin tämän lupaavan taimen enimmäkseen läheisyydessään. Luulen
ettei hän koskaan suoraan huomauttanut tytölle hänen virheistään,
selittänyt kuinka pahoja tuollaiset tavat olivat, eikä osoittanut
minkälaiset seuraukset niistä olisi. Silmälläpidon piti saada
aikaan koko parannus. Tietysti keino petti. Désiréetä estettiin
jossain määrin olemasta palvelustyttöjen seurassa, mutta sen sijaan
hän kiusasi ja rosvoili äitiään. Mitä ikinä hän sai irti madamen
työ- tai pukupöydältä, sen hän varasti ja kätki. Madame näki tämän
kaiken, mutta ei kuitenkaan ollut näkevinään: hänen oma sielunsa ei
ollut kyllin vilpitön vastustamaan tuon lapsen paheita. Kun katosi
jokin esine joka oli välttämättä saatava takaisin, hän aina arveli
Désiréen ottaneen sen, muka leikillään, ja pyysi häntä tuomaan sen
takaisin. Mutta Désiréetä ei niin vain puijattu, hän oli oppinut
tukemaan varkauksiaan valheella ja kielsi koskeneensa rintasolkeen,
sormukseen tai saksiin. Edelleen noudattaen onttoa järjestelmäänsä
äiti oli aivan tyynesti uskovinaan häntä ja perästäpäin vakoili ja
vainusi lasta alituiseen, kunnes sai selville hänen kätkönsä -- reiän
puutarhan aidassa, raon tai halkeaman ullakolla tai ulkohuoneessa.
Tämän tehtyään madame tavallisesti lähetti Désiréen kävelylle
hoitajansa kanssa ja käytti hyväkseen hänen poissaoloaan rosvotakseen
rosvon. Désirée puolestaan osoittautui viekkaan äitinsä todelliseksi
tyttäreksi -- hän ei milloinkaan antanut ilmeissään tai käytöksessään
näkyä pienintäkään merkkiä siitä, että hän olisi pahoillaan
huomatessaan menetyksensä.

Toisen lapsen, Fifinen, sanottiin muistuttavan isä-vainajaansa. Varma
on, että vaikka lapsi olikin perinyt äidiltään terveen ruumiinsa,
siniset silmänsä ja punaiset poskensa, ei sen henkinen olemus ollut
lähtöisin äidistä. Fifine oli rehellinen ja iloinen pieni sielu;
samalla myös kiihkeä, lämminverinen, meluava olento, ja sen lajin
lapsi, joka helposti sotkeutuu vaaroihin ja vaikeuksiin. Eräänä
päivänä hänen päähänsä pisti pudota jyrkkien kiviportaiden ylimmältä
askelmalta alimmalle. Madame kuuli melun (hän kuuli aina joka äänen),
tuli ruokasalista paikalle, nosti lapsen ylös ja sanoi tyvenesti:

"_Cet enfant a un os de cassé_."[33]

Ensin toivoimme että asia ei ollut niin hullusti. Se oli kuitenkin
vain liian totta: pieni lihava käsivarsi riippui hervottomana.

"Meess" (se olin minä) "saa ottaa hänet", sanoi madame, "ja te menkää
heti hakemaan ajuria."

Ajurilla hän lähti tuota pikaa mutta ihmeteltävän kylmäverisesti ja
maltillisena noutamaan lääkäriä.

Nähtävästi hän ei tavannut kotilääkäriään, mutta se ei merkinnyt
mitään: hän etsi kunnes sai käsiinsä toisen mieleisensä, ja toi hänet
mukanaan. Minä olin sillä välin leikannut hihan tytön käsivarrelta,
riisunut hänet ja pannut vuoteeseen.

Luulen ettei kukaan meistä _(meillä_ tarkoitan lastenhoitajaa,
keittäjätärtä, ovenvartijatarta ja itseäni) ehtinyt tarkastaa
tohtoria, kun tämä astui huoneeseen. Minä ainakin olin kokonaan
syventynyt tyynnyttämään Fifineä, jonka huutoa (hänellä oli
hyvät keuhkot) oli hirveä kuulla. Huuto yltyi kaksin verroin
voimakkaammaksi, kun outo mies lähestyi hänen vuodettaan. "Antakaa
minun olla!" hän huusi kiihkeästi murteellisella englanninkielellään
(hän puhui englantia kuten muutkin lapset). "Minä en tahdo teitä,
minä tahdon tohtori Pillulen."

"Tohtori Pillule on oikein hyvä ystäväni", kuului vastaus
virheettömällä englanninkielellä, "mutta hän on toimessa kolmen,
peninkulman päässä, ja minä olen tullut hänen sijastaan. Meidän on
ryhdyttävä työhön heti kun olemme vähän rauhoittuneet, ja niin saamme
tuon pienen käsivarsiraukan pian siteisiin ja hyvään kuntoon."

Tämän jälkeen hän pyysi lasin sokerivettä, juotti tyttöselle pari
teelusikallista tätä makeata nestettä (Fifine oli vilpitön herkkusuu;
kuka tahansa voitti hänen sydämensä kitalaen kautta), lupasi lisää
käsittelyn päätyttyä ja ryhtyi ripeästi toimeen. Hän tarvitsi hieman
apua ja pyysi sitä keittäjättäreltä, joka oli roteva ja lujakätinen
nainen, mutta tämä sekä ovenvartijatar ja hoitaja pakenivat suin
päin. Minusta ei ollut hauskaa pidellä tuota pientä kiusattua
jäsentä, mutta koska luulin ettei muutakaan vaihtoehtoa ollut,
ojensin jo käteni tehdäkseni mitä vaadittiin. Toinen ehti ennen
minua. Madame Beck oli myös ojentanut kätensä, ja se pysyi lujana kun
minun käteni vapisi.

"Tämä on parempi", sanoi tohtori kääntyen minusta häneen.

Hän osoitti viisautta valinnassaan. Minun stoalaisuuteni olisi
ollut teeskenneltyä, lujuuteni väkinäistä. Madamen ei tarvinnut
teeskennellä eikä pakottaa itseään.

"_Merci, Madame; très hien, fort bien_",[34] sanoi tohtori
lopetettuaan työnsä. "_Voilà un sang-froid bien opportun, et qui vaut
mille élans de sensibilité déplacée._"[35]

Tohtoria miellytti hänen lujuutensa, häntä taas tohtorin tunnustus.
Luultavaa on myös että tohtorin koko ulkonainen olemus, hänen
äänensä, ilmeensä ja käytöksensä teki edullisen vaikutuksen.
Tosiaankin kun oikein katseli häntä ja kun lamppu tuotiin sisään --
sillä oli ilta ja alkoi olla pimeä -- näki että muulla tavoin ei
juuri voinut ollakaan, jollei madame Beck ollut vähemmän kuin nainen.
Tämä nuori tohtori (hän _oli_ nuori) ei ollut suinkaan tavallisen
näköinen. Hänen vartalonsa näytti kunnioitettavan kookkaalta tuossa
pienessä huoneessa ja keskellä naisryhmää; hänen profiilinsa oli
selväpiirteinen, hieno ja ilmeikäs; hänen katseensa lenteli kasvoista
kasvoihin kenties liian vilkkaasti, liian nopeasti ja liian usein,
mutta silmien ilme oli erittäin miellyttävä, niin myös hänen suunsa,
ja leuka oli voimakas, kaksijakoinen, kreikkalainen, täydellinen.
Mitä tulee hänen hymyynsä, ei sille aivan äkkiä voinut keksiä
sopivaa kuvailusanaa. Siinä oli jotakin mikä miellytti, mutta myös
jotakin mikä sai ihmisen ajattelemaan kaikkia vikojaan ja heikkoja
puoliaan: kaikkea mikä voisi tehdä ihmisen naurunalaiseksi. Fifine
kuitenkin mieltyi tähän epäilyttävään hymyyn ja piti sen omistajaa
hyvänä ihmisenä, sillä niin paljon kuin tohtori olikin kiusannut
häntä, ojensi lapsi kätensä ja toivotti hänelle kiltisti hyvää yötä.
Tohtori taputti pientä kättä ystävällisesti, ja sitten madame ja hän
laskeutuivat portaita yhdessä. Madame puhui, mieliala ylimmillään ja
liukaskielisyydessä korkea vuoksi, tohtori kuunteli hyväntahtoisen
kiinnostuneena, mutta hyväntahtoisuuteen liittyi tuota itsetiedotonta
kujeellisuutta, jota mielestäni on vaikea kuvata.

Huomasin että vaikka hän puhui ranskaa hyvin, hän puhui englantia
paremmin, ja lisäksi hänellä oli englantilaisen ihonväri, silmät
ja vartalo. Huomasin muutakin. Kun hän kulki ohitseni lähtiessään
huoneesta ja käänsi kasvonsa hetkiseksi minua kohti -- ei
puhutellakseen minua, vaan madamea, mutta seisoen kuitenkin niin,
että minun oli melkein pakko katsoa häneen -- silloin välähti
mielessäni selvästi muuan muisto, joka oli ponnistellut esiin siitä
hetkestä saakka, jolloin ensi kerran kuulin hänen äänensä. Tämä oli
sama herrasmies, jolle olin puhunut toimiston edustalla, sama joka
oli auttanut minua matka-arkkuasiassa ja joka oli opastanut minua
pimeän märän puiston läpi. Kun kuulin hänen astuvan pitkän eteisen
poikki kadulle, tunsin vieläpä hänen askelensa: se oli sama luja ja
tasainen käynti, jota olin seurannut pisaroivien puiden alla.

<tb>

Otaksuttavaa olisi ollut, että nuoren lääkärin ensimmäinen käynti Rue
Fossettella olisi ollut myös viimeinen. Koska kunnianarvoista tohtori
Pilluleä odotettiin kotiin seuraavana päivänä, ei tuntunut olevan
mitään syytä, minkä vuoksi hänen nuori sijaisensa olisi taaskin
tullut hänen puolestaan, mutta toisin olivat Kohtalottaret säätäneet.

Tohtori Pillule oli kutsuttu katsomaan erästä vanhaa rikasta
luulotautista Bouquin-Moishin, vanhaan yliopistokaupunkiin, ja hänen
määrätessään lääkkeeksi ilmastonvaihtoa ja matkustusta pyysi tuo ujo
potilas häntä seurakseen parin viikon matkalle. Ei siis ollut muuta
neuvoa kuin että nuori lääkäri jatkoi palvelustaan Rue Fossettella.

Minä näin hänet usein, sillä madame ei tahtonut uskoa pikku potilasta
Trinetten huostaan, vaan pyysi minua viettämään suurenosan ajastani
lastenkamarissa. Minun ymmärtääkseni nuori lääkäri oli taitava.
Fifine toipui nopeasti hänen hoidossaan, mutta ei sekään seikka
jouduttanut tohtorin häviämistä näköpiiristä. Kohtalo ja madame Beck
näyttivät olevan hitossa keskenään, ja molemmat olivat päättäneet
että tohtorin oli perin pohjin tutustuttava Rue Fossetten eteiseen,
yksityiseen porraskäytävään ja yläkerran huoneisiin.

Tuskin oli Fifine selviytynyt hänen käsistään, kun Désirée
selitti olevansa sairas. Tuo riivattu lapsi oli oikea mestari
teeskentelemään, ja viehättyneenä siitä huomaavaisuudesta ja
suvaitsevaisuudesta, jota sairashuoneessa saa osakseen, hän tuli
siihen johtopäätökseen, että sairaus olisi täydellisesti hänen
mielensä mukaista, ja niin hän paneutui vuoteeseen. Hän näytteli
hyvin ja hänen äitinsä vielä paremmin, sillä vaikka koko asia oli
madame Beckille tietysti selvä kuin päivä, suhtautui hän siihen
hämmästyttävän vakavasti ja muka hyvässä uskossa.

Täydellinen yllätys oli minulle, että tohtori John (niin oli nuori
englantilainen opettanut Fifineä nimittämään itseään, ja me kaikki
totuimme siihen Fifinen mukaan, kunnes siitä tuli vakiintunut tapa,
ja mitään muuta nimeä ei hänestä käytetty Rue Fossettella) -- että
tohtori John ääneti suostui omaksumaan madamen menettelytavan ja
yhtymään hänen temppuihinsa. Jonkin aikaa hän kyllä oli hullunkurisen
epäilyksen vallassa, vilkaisi kerran tai pari nopeasti lapsesta
äitiin, antautui hetkiseksi mietteisiin, mutta alistui lopulta
sangen luontevasti näyttelemään osaansa ilveilyssä. Désirée söi
kuin susi, teuhasi vuoteessaan yöt päivät, teki telttoja lakanoista
ja peitteistä, vetelehti kuin turkkilainen tyynyjen ja patjojen
keskellä, huvittelihe heittämällä hoitajatartaan kengillään
ja irvistelemällä sisarilleen -- lyhyesti, hän oli tulvillaan
ansaitsematonta terveyttä ja ilkeitä juonia, mutta teeskenteli
raukeutta vain sen ajan kun äiti ja lääkäri olivat jokapäiväisellä
käynnillään hänen luonaan. Tiesin että madame Beck oli iloinen
saadessaan tyttärensä pysymään vuoteessa, poissa pahanteosta, mutta
ihmettelin kun tohtori John ei väsynyt koko asiaan.

Tämän pelkän tekosyyn nojalla hän joka päivä saapui täsmällisesti
käynnilleen, ja madame otti hänet aina vastaan yhtä innokkaasti,
yhtä päivänpaisteisesti ja teeskennellen yhtä ihailtavasti
levottomuutta lapsensa tähden. Tohtori John määräsi vaarattomia
lääkkeitä potilaalle ja tarkasteli hänen äitiään ovelasti vilkkuvin
silmin. Madame kesti hänen ilkamoivat ilmeensä pahastumatta --
siihen hän olisi ollut aivan liian viisas. Niin myöntyväiseltä
kuin nuori tohtori tuntuikin, ei häntä silti voinut halveksia --
tällä nöyräselkäisyydellään hän silmin nähtävästi ei tavoitellut
työnantajansa suosiota: vaikka hän pitikin toimestaan laitoksessa
ja omituisesti viivytteli Rue Fossetten tienoilla, oli hänen
esiintymisensä itsenäistä, miltei huoletonta, ja kuitenkin hän usein
oli miettiväinen ja hajamielinen.

Kenties ei minun asiani ollut tehdä havaintoja hänen omituisesta
käytöksestään ja koettaa keksiä sen syitä ja päämäärää, mutta
asemastani johtui etten juuri muutakaan voinut. Hän pani itsensä
alttiiksi silmälläpidolleni kiinnittäessään läsnäolooni juuri sen
verran huomiota kuin minun ulkomuotoni omaava henkilö tavallisesti
odottaakin, so. suunnilleen yhtä paljon kuin vaatimattomiin
huonekaluihin, tavallisen puusepän tekemiin tuoleihin ja mattoihin,
joiden kuviot eivät millään tavoin pistä silmään. Usein odottaessaan
madamea hän vaipui ajatuksiinsa, hymyili, katseli tai kuunteli
kuten ihminen joka luulee olevansa yksin. Sillä välin minulla
oli hyvä tilaisuus kummastella hänen ilmeitään ja eleitään, ja
pohtia mikä saattoikaan olla tämän omituisen harrastuksen ja
kiintymyksen tarkoitus -- harrastuksen johon yhtyi outoa epäilystä
ja selittämätöntä voimakasta lumousta ja joka vihki hänet tähän
luostarimaiseen, keskellä kaupungin sydäntä sijaitsevaan eristettyyn
taloon. Hän luullakseni ei koskaan muistanut, että minulla oli silmät
päässä ja aivot niiden takana.

Eikä hän koskaan olisi sitä keksinytkään, jollei eräänä päivänä,
hänen istuessaan auringonpaisteessa ja minun tarkatessani hänen
tukkansa, poskipartansa ja ihonsa väriä, joka oli niin, sanoisinko,
vaarallisen väkevä kuin värit voivat kirkkaassa valossa olla (muistan
tosiaankin, että jouduin vertaamaan hänen säteilevää päätään kuningas
Nebukadnesarin "kultaiseen kuvaan"), uusi, äkillinen ja yllättävä
ajatus olisi vallannut huomiotani vastustamattomalla voimalla ja
kiinteydellä. En vielä tänä päivänä tiedä kuinka katselin häntä:
yllätyksen ja vakaumuksen voima sai minut unohtamaan itseni, ja
palasin tavalliseen tietoisuuteeni vasta kun näin, että hänen
huomionsa oli nyt herännyt ja hän oli äkännyt liikkeeni pienestä
kirkkaasta soikiopeilistä, joka oli kiinnitetty ikkunasyvennyksen
seinään -- sen avulla madame usein salaa vakoili puutarhassa
käveleviä ihmisiä. Niin iloinen ja vilkas kuin tohtori John olikin
luonteeltaan, ei häneltä puuttunut eräänlaista hermostunutta
herkkyyttä, joka sai hänet kiusaantumaan jos joku tuijotti häneen
suoraan ja kysyvästi. Yllättäessään katseeni hän kääntyi ja sanoi
äänellä joka kyllä oli kohtelias, mutta jossa oli juuri sen verran
kuivuutta kuin tarvittiin ilmaisemaan hienoa pahastumista ja kevyttä
moitetta:

"Neiti ei säästä minua: en ole niin turhamainen, että kuvittelisin
ansioitteni kiinnittävän huomiotanne, vaan epäilemättä näette jonkin
vian. Uskallanko kysyä -- minkä?"

Minä tulin noloksi, kuten lukija voi ymmärtää, mutta hämmentymiseni
ei kuitenkaan ollut parantumatonta, koska tiesin että saamaani
moitteeseen ei ollut syynä varomaton ihailu eikä epäoikeutettu
uteliaisuus. Olisin voinut puhdistaa itseni paikalla, mutta en
tahtonut. Minä en puhunut. En ollut tottunut puhumaan hänelle. Niinpä
annoin hänen ajatella minusta mitä suvaitsi ja syyttää minua mistä
halutti, otin käsityön, jonka olin pudottanut, ja pysyin kumartuneena
sen yli hänen käyntinsä loppuajan. On olemassa nurinkurinen
mielentila, jolloin olemustamme koskevat väärinkäsitykset pikemmin
rauhoittavat kuin harmittavat meitä, ja paikoissa joissa meitä
ei koskaan oikein tunneta, meitä huvittaa, luullakseni, pysyä
kokonaan tuntemattomina. Kukapa kunniallinen mies, jota sattumalta
luullaan murtovarkaaksi, ei pikemmin olisi melkein mielissään kuin
suutuksissaan moisesta erehdyksestä?




XI

OVENVARTIJATTAREN KOMERO


Oli kesä ja hyvin kuuma. Georgette, nuorin madame Beckin lapsista,
sairastui kuumeeseen. Désirée, joka äkisti parani kivulloisuudestaan,
lähetettiin Fifinen kanssa kummitädin luo maalle tartunnan vaaraa
pakoon. Lääkärin apua tarvittiin nyt todella, ja nähden hyväksi
unohtaa toht. Pillulen, joka oli ollut kotona jo viikon päivät,
madame rukoili hänen englantilaista kilpailijaansa jatkamaan
käyntejään. Pari oppilasta valitti päänkipua ja näytti muutenkin
lievästi sairastavan Georgetten tautia. "Nyt vihdoinkin on tohtori
Pillule kutsuttava: varovainen johtajatar ei koskaan uskalla antaa
nuoren miehen hoitaa oppilaitaan."

Johtajatar oli kyllä hyvin varovainen, mutta saattoi myös
olla huikean uskalias. Hän johdatti tohtori Johnin kouluun ja
uskoi hänen hoitoonsa ylpeän ja kauniin Blanche de Melcyn ja
hänen ystävättärensä, turhamaisen ja hakkailevan Angeliquen.
Tohtori John oli luullakseni jonkin verran mielissään tästä
luottamuksenosoituksesta, ja jos hienotunteinen käytös olisi
antanut oikeutuksen moiselle askelelle, olisi hänen käytöksensä
jos mikään sen oikeuttanut. Tässä luostarien ja rippituolien
maassa ei kuitenkaan rankaisematta suvaittu hänenlaisensa henkilön
läsnäoloa "tyttö-oppilaitoksessa". Koulussa juoruiltiin, keittiössä
supatettiin, huhu levisi kaupungille, vanhemmat kirjoittivat kirjeitä
ja kävivät antamassa muistutuksia. Jos madame olisi ollut heikko,
hän olisi nyt ollut hukassa: tusina kilpailevia oppilaitoksia oli
valmiina käyttämään omaksi hyväkseen ja hänen häviökseen tätä väärää
askelta -- mikäli se nyt oli väärä. Mutta madame ei ollut heikko, ja
niin jesuiitta kuin hän saattoikin olla, taputin hänelle hengessäni
käsiä ja, seuratessani hänen taitavaa esiintymistään, viisasta
menettelyään, maltillisuuttaan ja lujuuttaan tässä asiassa, huusin
mielessäni: "Hyvä!"

Hän otti hätääntyneet vanhemmat vastaan hyväntuulisesti ja
luontevasti, sillä kukaan ei vetänyt hänelle vertoja eräänlaisessa
_rondeur et franchise de bonne femme_",[36] oli se sitten todellista
tai näyteltyä, ja se saavutti aiotun päämäärän välittömästi ja
täydellä menestyksellä tilanteissa joissa ankara juhlallisuus ja
vakava järkisyiden esittäminen luultavasti olisi epäonnistunut.

"_Ce pauvre docteur Jean!"[37] hän sanoi nauraen ja hykerteli
hilpeänä pieniä, valkoisia, lihavia käsiään. "_Ce cher jeune homme!
le meilleur créature du monde_!"[38] Ja sitten hän selitti edelleen
kuinka hän sattui käyttämään tohtori Johnia omia lapsiaan varten,
jotka olivat niin kiintyneet häneen, että parkuivat itsensä sairaiksi
jos vain ajateltiin toista lääkäriä, ja kuinka hän piti luonnollisena
uskoa oppilaansa lääkärille jolle uskoi omat lapsensa, -- sitä
paitsi koko asia oli kerrassaan väliaikainen. Blanche ja Angelique
valittivat päänsärkyä, tohtori John kirjoitti määräyksen, siinä
kaikki.

Vanhempien suut sulkeutuivat. Blanche ja Angelique säästivät
madamelta enemmät vaivat laulamalla lääkärinsä ylistystä äänekkäässä
duetossa, toiset oppilaat säestivät heitä selittäen yksimielisesti
tahtovansa tohtori Johnin eikä ketään muuta lääkärikseen, kun
sairastuivat, ja madame nauroi ja vanhemmat nauroivat myös.
Labassecourilaisissa mahtaa olla tuntuva annos jälkeläisrakkautta:
ainakin oli heidän pitkämielisyytensä vesojaan kohtaan äärimmäisen
venyvää, ja useimmissa taloissa oli lasten tahto lakina. Madamelle
luettiin nyt kunniaksi hänen äidillisen puolueellinen menettelynsä
tässä asiassa, hän selvisi tapauksesta kirkkain värein, ja ihmiset
pitivät hänestä johtajattarena enemmän kuin konsanaan.

Tähän päivään saakka en koskaan ole täydellisesti ymmärtänyt, miksi
hän noin pani alttiiksi oman etunsa tohtori Johnin tähden. Kyllähän
minä tiesin mitä ihmiset sanoivat: koko talo -- oppilaat, opettajat,
palvelijat -- oli sitä mieltä, että hän aikoi ottaa puolisokseen
tohtori Johnin. Niin päättivät ihmiset asian, ikäero ei näyttänyt
merkitsevän mitään heidän silmissään: niin täytyi käydä.

Myönnettävä on, että näennäiset seikat eivät kokonaan kumonneet tätä
olettamusta. Madame näytti tahtovan pitää hänet palveluksessaan
kaikin mokomin ja kokonaan unohtavan entisen suojattinsa,
Pillulen. Hän piti myös erittäin tärkeänä olla itse läsnä tohtorin
käynneillä, ja oli erehtymättömän herttainen, ystävällinen ja
suopea käytöksessään häntä kohtaan. Lisäksi hän tähän aikaan piti
huomattavan hyvää huolta puvustaan. Hän oli luopunut tavastaan
esiintyä aamuisin yömyssy päässä ja huivi hartioilla, ja tohtori
Johnin aikaisilla käynneillä hänen ruskeat kutrinsa olivat sievästi
järjestyksessä, silkkipuku oli kauniisti yllä, jaloissa oli tohvelien
asemasta siistit nauhakengät: sanalla sanoen koko asu oli täydellinen
kuin muotilehdessä ja raikas kuin kukkanen. Minä en kuitenkaan usko
hänen tarkoituksensa tässä ulottuneen pitemmälle kuin että hän
tahtoi näyttää kauniille miehelle ettei hänkään sentään ollut aivan
ruma nainen, eikä hän ruma ollutkaan. Ilman piirteiden kauneutta ja
vartalon hienouttakin hän oli miellyttävä. Ilman nuoruutta ja sen
iloista tenhoa hän osasi viehättää. Hänen katselemiseensa ei väsynyt:
hän ei koskaan ollut yksitoikkoinen, laimea, väritön eikä penseä.
Hänen himmentymätön tukkansa, hänen silmiensä tyyni sininen loiste,
hänen poskiensa kukkeus, joka muistutti tervettä hedelmää -- kaikki
tämä miellytti kohtalaisesti mutta jatkuvasti.

Oliko hänellä tosiaankin epämääräisiä haaveita saada tohtori John
miehekseen, ottaa hänet asumaan hyvin varustettuun kotiinsa,
lahjoittaa hänelle säästönsä, joiden sanottiin nousevan sievoiseen
summaan, ja turvata hänelle vaivaton elämä hänen loppuiäkseen?
Epäilikö tohtori John häntä tällaisista haaveista? Olin nähnyt
hänen poistuvan madamen luota huulillaan kujeellinen hymyn väre,
silmissä katse josta heijastui mairiteltu miehinen turhamaisuus.
Niin kaunis ja hyväluonteinen kuin olikin, ei tohtori John suinkaan
ollut täydellinen, mutta jopa hän olisikin ollut kaikkea muuta kuin
täydellinen, jos olisi ilkeästi antanut yllykettä suunnitelmille
joiden ei koskaan aikonut sallia toteutuvan. Mutta eikö hän siis
aikonut? Ihmiset sanoivat ettei hänellä ollut varoja, vaan että hän
oli kokonaan riippuvainen toimestaan. Madame -- joskin ehkä noin
neljätoista vuotta vanhempi kuin hän -- oli kuitenkin niitä naisia,
jotka eivät milloinkaan vanhene, milloinkaan kuihdu, milloinkaan
lannistu. Epäilemättä heidän välinsä olivat hyvät. Tohtori John
ei kenties ollut rakastunut, mutta kuinkahan moni ihminen koskaan
rakastaa tai menee naimisiin rakkaudesta tässä maailmassa? Me
odotimme päätöstä.

Mitä tohtori John odotti, sitä en tiedä, en myöskään mitä hän piti
silmällä, mutta hänen omituinen käytöksensä, hänen odottava ja
valpas, keskittynyt ja kiihkeä katseensa ei koskaan laimentunut,
pikemmin päinvastoin. Hän ei ollut milloinkaan ollut oikein
minun tutkimusteni piirissä, ja luulen että hän asettui yhä vain
loitommalle siitä.

Eräänä aamuna pikku Georgette oli ollut tavallista kuumeisempi
ja niin ollen tavallista oikukkaampi, itki vain eikä ottanut
rauhoittuakseen. Arvelin että eräs äskettäin määrätty lääke ei ollut
hänelle sovelias, ja epäilin oliko sitä annettava hänelle edelleen.
Odotin kärsimättömästi tohtoria saadakseni neuvotella hänen kanssaan.

Ovikello soi, hänet laskettiin sisään -- siitä olin aivan varma,
sillä kuulin hänen puhuttelevan ovenvartijatarta. Hänen tapansa oli
nousta suoraan lastenkamariin, hypätä tullessaan pari kolme porrasta
kerralla ja yllättää meidät iloisesti. Viisi minuuttia kului --
kului kymmenen -- enkä nähnyt enkä kuullut hänestä mitään. Mitä
hän mahtoi tehdä? Kenties hän odotti alhaalla käytävässä. Pikku
Georgette uikutti surkeasti vedoten minuun tuttavallisella tavallaan:
"Minnie, Minnie, minä kovin kipeä", kunnes sydäntäni vihloi. Lähdin
ottamaan selvää miksi hän ei tullut. Käytävä oli tyhjä. Minne hän
oli hävinnyt? Oliko hän madamen kanssa ruokasalissa? Mahdotonta,
olin vain hetki sitten jättänyt madamen, joka pukeutui omassa
huoneessaan. Minä kuuntelin. Kolme oppilasta harjoitteli ahkerasti
soittoläksyään kolmessa lähimmässä huoneessa -- ruokasalissa sekä
suuremmassa ja pienemmässä salongissa, joita erotti käytävästä vain
ovenvartijattaren huone. Tämä huone oli alkuaan aiottu budoaariksi ja
oli yhteydessä salonkien kanssa. Kauempana, neljännen soittokoneen
ääressä oli koko luokalla, johon kuului ainakin kaksitoista tyttöä,
laulutunti. Juuri sillä hetkellä he lauloivat "barcarolea" (luulen
että he nimittivät laulua siksi), josta vieläkin muistan sanat
"_fraîchë brisë_" ja "_Venisë_". Mitä saatoin kuulla tällaisissa
olosuhteissa? Yhtä ja toista kuitenkin -- jospa se vain olisi ollut
tarkoituksenmukaista.

Niin, minä kuulin kevytmielistä kimakkaa naurua äsken mainitsemastani
pienestä huoneesta, jonka oven vieressä seisoin -- ovi oli
raollaan. Miehen ääni, jonka sävy oli pehmeä, syvä, pyytävä, lausui
muutamia sanoja, joista erotin ainoastaan: "Jumalan tähden!"
Sekunnin äänettömyyden jälkeen astui huoneesta tohtori John,
silmät loistavina, mutta ei ilosta eikä voitonriemusta, kaunis
englantilainen poski hehkuvan punaisena, otsassa hämmentynyt,
levoton, kiusaantunut mutta kuitenkin hellä ilme.

Avonainen ovi oli minulle suojana, mutta vaikka olisinkin ollut
suoraan hänen tiellään, en usko että hän olisi minua nähnyt. Jokin
harmi, jokin väkevä mielipaha oli vallannut hänen sielunsa -- tai
pikemmin, kirjoittaakseni vaikutelmani sellaisena kuin ne aikoinaan
sain, minun tulisi sanoa: jokin suru, jokin vääryydentunne. En
luule niinkään, että hänen ylpeyttään oli loukattu, pikemminkin
oli haavoitettu hänen tunteitaan -- haavoitettu julmasti, niin
näytti minusta. Mutta kuka oli kiduttaja? Kuka olento talossa piti
häntä siinä määrin vallassaan? Madamen uskoin olevan kamarissaan;
huone josta hän oli tullut, oli yksinomaan ovenvartijattaren
hallussa, ja tämä, Rosine Matou, periaatteeton sievä ranskalainen
tytönletukka, tyhjänpäiväinen, kevytmielinen, koreileva, turhamainen
ja rahanhimoinen -- tämä ei varmaankaan voinut olla sen tulikokeen
aiheuttajana, jonka tohtori John näytti läpäisseen.

Mutta kun vielä pohdin asiaa, kajahutti Rosinen kirkas joskin hieman
terävä ääni hilpeän ranskalaisen laulun, joka helisi vieläkin
raollaan olevan oven läpi. Vilkaisin sisään epäillen aistejani.
Siinä hän istui pöydän ääressä vaaleanpunaisessa musliinipuvussaan
päärmäten pientä vaaleata myssyä. Paitsi häntä ei huoneessa ollut
ainoatakaan elävää sielua -- lukuunottamatta paria kultakalaa
lasikuvussaan, muutamia kukkia maljakossa ja leveätä heinäkuun
auringon valoläikkää.

Tässäpä arvoitus, mutta minun täytyi mennä yläkertaan kysymään
lääkkeestä.

Tohtori John istui tuolilla Georgetten vuoteen vieressä, madame
seisoi hänen edessään, pientä potilasta oli tutkittu ja tyynnytetty
ja nyt hän vihdoinkin makasi rauhallisena pikku sängyssään. Kun
tulin sisään, puheli madame parhaillaan tohtorin omasta terveydestä,
huomautti todellisesta tai kuvitellusta muutoksesta hänen
ulkonäössään, syytti häntä liiasta työstä ja suositteli lepoa ja
ilmaston vaihtoa. Tohtori kuunteli hyväntahtoisesti, mutta sanoi
välinpitämättömänä ja nauraen, että madame oli "liian hyvä" ja että
hän itse voi täysin hyvin. Madame vetosi minuun -- tohtori Johnin
seuratessa hänen elettään hitain katsein, jotka näyttivät ilmaisevan
raukeata yllätystä sen johdosta, että madame kysyi neuvoa niin
vähäpätöiseltä taholta.

"Mitä te ajattelette, neiti Lucie?" kysyi madame. "Eikö hän olekin
kalpeampi ja laihempi?"

Olin hyvin harvoin lausunut muuta kuin yksitavuisia sanoja tohtori
Johnin läheisyydessä. Hän oli senlaatuinen ihminen, jonka silmissä
mieluimmin jäin ainiaaksi olemaan se yhdentekevä passiivinen
olento, joksi hän minua luuli. Nyt kuitenkin katsoin sopivaksi
sanoa kokonaisen lauseen, vieläpä lauseen jonka tahallani tein
merkitseväksi.

"Hän näyttää sairaalta tällä hetkellä, mutta siihen saattaa olla
jokin satunnainen syy: tohtori Johnilla on ehkä ollut mielipahaa
tai ikävyyksiä." En voi sanoa miltä kannalta hän otti tämän puheen,
koska en katsonut hänen kasvoihinsa saadakseni sen tietää. Georgette
alkoi kysyä minulta katkonaisella englanninkielellään, eikö hän voisi
saada lasillista sokerivettä. Minä vastasin englanniksi. Luulen että
tohtori John ensi kerran huomasi minun puhuvan hänen omaa kieltään.
Tähän asti hän aina oli pitänyt minua ulkomaalaisena, käyttänyt
minusta sanaa "mademoiselle" ja antanut ranskaksi tarpeelliset ohjeet
lasten hoitoa varten. Hän näytti olevan tekemäisillään huomautuksen,
mutta tarkemmin ajateltuaan pitikin suunsa kiinni.

Madame rupesi taaskin neuvomaan häntä, mutta hän pudisti nauraen
päätään, nousi ja toivotti hänelle hyvää vointia kohteliaasti mutta
kuitenkin huolimattomasti, kuin ihminen jota pyytämättä tyrkytetty
huolenpito tympäisee.

Hänen mentyään madame vajosi nojatuoliin josta hän oli juuri noussut,
ja nojasi leukansa käden varaan. Kaikki eloisa ja sydämellinen
hävisi hänen kasvoiltaan, hän näytti ankaralta ja tunteettomalta,
miltei loukkautuneelta ja äreältä. Hän huokasi -- kerran vain,
mutta syvään. Koulun kello soitti äänekkäästi koulutunneille. Hän
nousi, ja kulkiessaan pukeutumispöydän ohi, jonka yläpuolella
riippui peili, hän katsoi kuvaansa siitä. Yksi ainoa valkoinen hapsi
pisti esiin hänen pähkinänruskeista palmikoistaan. Hän nykäisi
sen irti vavahtaen. Kesäpäivän täydessä valossa saattoi selvästi
nähdä että hänen kasvonsa, niin värikkäät kuin ne vielä olivatkin,
olivat menettäneet nuoruuden kirkkauden, ja missä sitten olivat
nuorekkaat vartalonviivat? Ah, madame, niin viisas kuin olitkin, oli
_sinullakin_ heikkoutesi. En koskaan ennen ollut säälinyt madamea,
mutta sydämeni pehmeni häntä kohtaan kun hän synkännäköisenä kääntyi
pois peilistä. Häntä oli kohdannut onnettomuus. Ilkeä noita Pettymys
huusi hänelle pahansuovan tervehdyshuutonsa, ja hänen sielunsa vieroi
sen läheisyyttä.

Mutta Rosine! Hämmästykseni oli kaiken kuvailun yläpuolella. Viisi
kertaa sinä päivänä käytin hyväkseni tilaisuutta kulkea hänen
huoneensa ohi ja tarkastella hänen sulojaan saadakseni selville
niiden viehätysvoiman salaisuuden. Hän oli kaunis, nuori ja hyvin
pukeutunut. Kaikki erittäin hyviä seikkoja ja luullakseni täysin
riittävät selittämään kaiken tuskan ja mielenkuohun tohtori Johnin
kaltaisessa nuoressa miehessä. En kuitenkaan voinut olla puolittain
toivomatta että mainittu tohtori olisi veljeni tai että hänellä
ainakin olisi sisar tai äiti, joka voisi häntä ystävällisesti
läksyttää. Sanon toivoneeni _puolittain_, sillä särjin toiveeni ja
viskasin sen pois ennen kuin siitä tuli kokonainen, huomattuani
ajoissa sen ylenpalttisen hulluuden. "Yhtä hyvin", ajattelin, "voisi
joku läksyttää madamea hänen suhteestaan nuoreen tohtoriinsa, ja mitä
hyötyä siitä olisi?"

Uskon että madame läksytti itse itseään. Hän ei käyttäytynyt heikon
tavoin eikä missään suhteessa tehnyt itseään naurunalaiseksi. Totta
on että hänellä ei ollut voimakkaita tunteita voitettavinaan, eikä
helliä tunteita, jotka olisivat aiheuttaneet vihlovaa kipua. Olihan
hänellä myös tärkeä toimi, asiallinen työ, joka täytti hänen aikansa,
suuntasi hänen ajatuksensa toisaalle ja jakoi hänen mielenkiintonsa.
Ja ennen kaikkea hänellä oli synnynnäinen terve järki, jota ei
ole annettu kaikille naisille eikä kaikille miehille, ja kaikkien
näiden etujen avulla hän käyttäytyi viisaasti -- käyttäytyi
hyvin. Hyvä, madame Beck, vieläkin kerran! Näin sinun taistelevan
erityisen mieltymyksen Apollyonia vastaan, sinä kilvoittelit hyvän
kilvoituksen, ja sinä pääsit voitolle!




XII

LIPAS


Rue Fossetten talon takana oli puutarha -- suuri puutarha siihen
nähden, että se sijaitsi kaupungin sydämessä, ja muistissani
se tuntuu mieluisalta vielä tänä päivänä. Mutta aika, kuten
etäisyyskin, vaikuttaa muutamiin seikkoihin niin pehmentävästi, ja
kuinka kallisarvoiselta tuntuukaan yksi ainoa pensas siinä, missä
joka taholla on vain kiveä, kiviseiniä ja kuumia katuja, ja kuinka
suloiselta tuntuu siinä aidattu kappale viljeltyä maata.

Muuan perimätieto kertoi että madame Beckin talo oli ennen vanhaan
ollut luostari ja että menneinä vuosina -- kuinka kauan sitten, en
osaa sanoa, mutta luullakseni siitä oli jo vuosisatoja -- ennen
kuin kaupunki ulottui tälle tienoolle ja kun paikka vielä oli
viljeltyä maata ja puistoa, syvää lehtevää siimestä, joka saattoi
sulkea sisäänsä luostarin -- oli tällä paikalla tapahtunut jotakin
joka aikoinaan oli herättänyt pelkoa ja kauhua ja jättänyt talolle
perinnöksi kummitusjutun. Epämääräinen tarina tiesi musta- ja
valkopukuisesta nunnasta, joka väliin, muutamina öinä vuodessa,
nähtiin jossakin tällä tienoolla. Kummitus oli varmaan muurattu
kiinni jokin aika sitten, sillä nyt oli taloja kaikkialla, mutta
muutamat luostariajan jätteet, ikivanhat jättiläiskokoiset
hedelmäpuut pyhittivät paikkaa vielä, ja erään juurella -- se oli
oikea Metusalemin päärynäpuu, kuollut muuten, lukuunottamatta
paria oksaa, jotka uskollisesti joka kevät peittyivät tuoksuviin
lumikukkiinsa -- jos sen paljaiden juurten välistä raapi sammalta
pois, pilkotti sieltä metalli, sileä, kova ja musta. Epävarma
taru, johon kukaan oikeastaan ei uskonut mutta joka kuitenkin oli
levinnyt aika laajalle, kertoi että siinä oli oviaukko holviin, joka
syvällä ruohoja ja kukkia kasvavan maan alapuolella kätki sisäänsä
nuoren tytön ruumiin, tytön jonka luostarioikeus oli keskiajan
hirmupäivinä haudannut elävältä jonkin rikoksen tähden, jonka hän
oli tehnyt vastoin nunnanlupaustansa. Hänen haamunsa se oli saanut
pelokkaat vapisemaan monta sukupolvea sen jälkeen kun hänen poloinen
ruumiinsa jo oli tomuna. Hänen mustan pukunsa ja valkoisen huntunsa
ovat kuutamo ja varjot loihtineet arkojen silmien eteen hänen
kisaillessaan yötuulen kera puutarhan tiheikössä.

Romanttisista jutuista huolimatta oli vanhalla puutarhalla oma
viehätyksensä. Kesäaamuina tavallisesti nousin aikaisin saadakseni
nauttia siitä yksin, kesäiltoina viivyttelin siellä yksinäni
kohdatakseni nousevan kuun, saadakseni suudelman iltatuulelta ja
tunteakseni -- tai ehkä pikemmin kuvitellakseni maahan laskeutuvan
kasteen raikkautta. Ruoho oli vihantaa, hiekkaiset käytävät
valkoisia, helakat nenätit loistivat kauniina ryhminä hedelmätarhan
jättiläisten juurella, joiden rungoilla köynnöskasvit kiemurtelivat.
Siellä oli suuri lehtimaja, jonka yli levisi akaasiapuun varjo,
siellä oli toinen pienempi, yksinäisempi, viiniköynnösten kätkössä.
Köynnökset peittivät kokonaan korkean harmaan muurin, yhdistivät
lonkeronsa viehättäviksi sykermiksi ja ripustivat rypäleensä runsaina
ja auliina tuolle luonnon suosimalle paikalle, missä jasmiini ja
muratti yhtyivät niihin.

Epäilemättä keskipäivällä, keskellä leveätä arkea, kun madame Beckin
suuri koulu oli väliajalla ja ulko- ja sisäoppilaat kilvan läheisen
poikakoulun vesojen kanssa täyttivät maan ja vimmatusti harjoittivat
keuhkojaan ja jäseniään -- epäilemättä puutarha oli _silloin_
sangen jokapäiväinen ja tallattu paikka. Mutta auringon laskiessa
tai iltasoiton jälkeen, kun ulko-oppilaat olivat menneet kotiin
ja sisäoppilaat istuivat hiljaa läksyjensä ääressä, silloin oli
mieluisaa samoilla pitkin rauhallisia käytäviä ja kuunnella St. Jean
Baptisten kellojen kaikuvan vienoa, pehmeätä, harrasta soittoaan.

Eräänä iltana olin tällaisella kävelyllä, ja minut oli pidättänyt
tavallista kauemmin hämyssä yhä syvenevä rauha, suloinen viileys,
hyväntuoksuinen hengitys jolla kukkaset, joita mikään päivänpaiste
ei voittanut, nyt vastasivat iltakasteen suostutteluihin. Näin valoa
rukoussalin ikkunassa ja arvasin katolisen huonekunnan kokoontuneen
iltarukoukseen -- toimitus josta protestanttina silloin tällöin jäin
pois.

"Hetkiseksi vielä", kuiskasivat yksinäisyys ja kesäinen kuu, "jää
luoksemme! Kaikki on todella rauhallista nyt, sinua ei kaivata vielä
neljännestuntiin, päivän helle ja hälinä on väsyttänyt sinua, nauti
näistä kallisarvoisista hetkistä."

Puutarhaa ympäröi ryhmä ikkunattomia talon takaseiniä, ja koko
toista puolta reunusti pitkä rivi seiniä -- läheisen poikakoulun
rakennukset. Tämä seinärivi oli pelkkää kiveä, lukuunottamatta
pieniä ullakkoikkunoita, jotka kuuluivat palvelijatarten
makuuhuoneisiin, samoin kuin erästä alemman kerroksen avattavaa
ikkunaa, jonka sanottiin vievän erään opettajan työhuoneeseen.
Mutta niin turvallinen kuin paikka olikin, oli oppilaita kielletty
kävelemästä tuossa osassa puutarhaa olevalla käytävällä, joka kulki
yhdensuuntaisesti mainitun korkean seinän kanssa. Sitä nimitettiin
"kielletyksi käytäväksi", ja se tyttö, joka jalallaan astui sinne,
sai kärsiä niin ankaran rangaistuksen kuin madame Beckin koulun
lempeät säännöt vain myönsivät. Opettajat tietysti saivat kävellä
siellä vapaasti, mutta koska käytävä oli ahdas ja hoitamattomat
pensaat molemmin puolin olivat kasvaneet hyvin taajoiksi ja liki
toisiaan, muodostaen sen yläpuolelle lehtikaton, jonka läpi
auringonsäteet vain harvoin pääsivät pilkistämään, ei tähän käytävään
usein tultu edes päivälläkään, ja pimeän tullen sitä vältettiin
huolellisesti.

Jo alusta saakka minulla oli ollut kiusaus poiketa tästä tavasta,
sillä käytävän eristetty asema, vieläpä synkkyys houkuttelivat
minua. Omituiselta näyttämisen pelko pidätti minua kauan, mutta
vähitellen, sitä mukaa kuin ihmiset tottuivat minuun ja tapoihini ja
luonteeni erikoisuuksiin -- ne olivat vain erikoisuuksien varjoja,
jotka eivät varmaankaan olleet kyllin merkillisiä herättääkseen
mielenkiintoa eikä kyllin huomattavia loukatakseen ketään, mutta ne
olivat minulle synnynnäisiä ja yhtä lähtemättömiä kuin oma minuuteni
-- tuli minusta vähitellen vakituinen kävelijä tuolla kapealla ja
ahtaalla polulla. Rupesin hoitamaan muutamia värittömiä kukkia, joita
kasvoi sen tiheiden pensasrivien välissä, puhdistin pois menneiden
syksyjen jätteet ja panin kuntoon kaukana toisessa päässä olleen
puutarhapenkin. Lainasin Gotonilta, keittäjättäreltä, vesisoikon
ja pesuharjan, ja hankasin penkin puhtaaksi. Madame näki minut
puuhassani ja hymyili hyväksyvästi -- oliko se vilpitöntä vai ei,
sitä en tiedä, mutta hän _näytti_ vilpittömältä.

"Katsokaahan", hän huudahti, "kuinka tuo demoiselle Lucie on siisti?
Pidättekö siis tästä käytävästä, Meess?"

"Pidän", vastasin, "se on hiljainen ja varjoisa."

"Se on oikein", sanoi hän suopean näköisenä ja kehoitti
ystävällisesti minua harrastamaan sitä niin paljon kuin halutti,
lisäten että koska valvonta ei kuulunut velvollisuuksiini, ei minun
tarvinnut vaivautua kävelemään oppilaiden kanssa, mutta sallisin kai
hänen lastensa tulla sinne puhelemaan englantia kanssani.

Puheena olevana iltana istuin piilopenkilläni, jonka olin vallannut
homeelta ja sammalelta, ja kuuntelin kaupungin huminaa, joka tuntui
niin etäiseltä. Etäistä se itse asiassa ei ollut; koulu sijaitsi
kaupungin keskuksessa, siitä oli vain viiden minuutin kävely puistoon
ja tuskin kymmenen minuutin kävely loistavien palatsirakennusten
luo. Aivan lähellä oli kirkkaasti valaistuja valtakatuja, jotka
tällä hetkellä vilisivät elämää ja joita pitkin ajopelit vierivät
tanssiaisiin ja oopperaan. Sama hetki, jolloin meidän luostarissamme
kaikui iltasoitto, jolloin kaikki lamput sammutettiin ja verhot
laskettiin joka vuoteen eteen, sama hetki kutsui iloisen kaupungin
ympärillämme juhliin ja huvituksiin. Tätä vastakohtaa en kuitenkaan
ajatellut, sillä iloisia vaistoja oli luonteessani vain vähän.
Tanssiaisissa ja oopperassa en ollut koskaan käynyt, ja vaikka usein
olin kuullut niitä kuvailtavan, vieläpä toivonut itse pääseväni
näkemään, ei toiveeni kuitenkaan ollut ihmisen joka tahtoisi saada
osansa nautinnosta, jos vain saisi -- joka tuntisi kykenevänsä
loistamaan etäisessä välkkyvässä ilmakehässä, jos siihen vain
pääsisi; se ei ollut saavuttamisen ikävöintiä eikä maistamisen
nälkää, se oli vain tyyntä halua nähdä jotakin uutta.

Taivaalla oli kuu, ei täysikuu, vaan kapea kasvava sirppi. Lehtien
raosta näin sen. Kuu ja tähdet, jotka myös saatoin nähdä, eivät
olleet muukalaisia täällä, missä kaikki muu oli vierasta. Ne olivat
lapsuuteni tuttuja. Himmeä kehä sylissään olin nähnyt tuon kultaisen
käyrän selällään illan sinessä, sen vaeltaessa vanhan orapihlajan
latvoilla, vanhan viljapellon töyräällä vanhassa Englannissa, monta
monta aikaa sitten -- aivan samanlaisena kuin se nyt virui selällään
upean torninhuipun vierellä tässä keskieurooppalaisessa kaupungissa.

Oi lapsuuttani! Minulla oli tunteita: niin syrjässä kuin elinkin,
niin vähän kuin puhuin, niin kylmältä kuin näytin -- kun ajattelin
menneitä päiviä, _osasin_ tuntea. Nykyhetken suhteen oli paras olla
stoalainen, tulevaisuuden suhteen -- sellaisen tulevaisuuden kuin
minulla oli -- paras olla kuin kuollut. Ja tietoisesti minä pidin
luonteeni vilkkaan puolen lamassa ja kuolemanhorroksessa.

Muistan hyvin, mitkä seikat tuohon aikaan saivat minut kiihdyksiin
-- muutamia säitä esimerkiksi suorastaan pelkäsin, koska ne
herättivät minussa eloon tuon puolen, jota aina koetin tuudittaa
uneen, ja yllyttivät sen itkuun ja ikävöintiin, jota en voinut
tyydyttää. Eräänä iltana puhkesi ukkosilma; oli kuin tuulispää olisi
lennättänyt meidät vuoteistamme. Katolilaiset joutuivat pakokauhun
valtaan ja rukoilivat pyhimyksiään. Mitä minuun tulee, otti rajuilma
minut valtaansa tyrannin tavoin, tempasi minut väkivaltaisesti
pystyyn ja pakotti elämään. Minä nousin ja pukeuduin, hiivin ulos
ikkunasta, joka oli vuoteeni vieressä, ja istahdin ikkunalaudalle
laskien jalkani matalamman rakennuksen katolle, joka oli sen
alapuolella. Satoi virtanaan, myrsky raivosi, oli pilkkosen pimeä.
Sisällä makuuhuoneessa toiset kokoontuivat kauhuissaan yölampun
ympärille ääneen rukoillen. Minä en voinut mennä sisään, oli liian
vastustamattoman ihanaa olla ulkona keskellä mustaa myrskyistä yötä,
ukkosen jylistessä sellaista oodia, jota ihmiskieli ei koskaan
pysty lausumaan -- liian pelottavan hurmaavaa katsella pilviä joita
häikäisevät salamat lävistivät ja pirstoivat.

Minä kaipasin kipeästi silloin ja seuraavan kahdenkymmenenneljän
tunnin aikana jotakin, joka tempaisi minut nykyisestä olotilastani
ja veisi minut ylöspäin ja eteenpäin. Sellainen kaipuu ja kaikki
samantapainen oli välttämättä lannistettava, ja minä lannistinkin
ne kuten Jael surmasi Siseran lyömällä kuvaannollisesti naulan
sen ohimojen läpi. Päinvastoin kuin Sisera ne eivät kuolleet, ne
vain hetkellisesti huumautuivat ja vähin kapinallisesti nykivät ja
tempoivat naulaa, ja silloin ohimot vuotivat verta ja aivot värisivät
tuskasta sisimpäänsä saakka.

Tänä iltana en ollut niin kapinallinen enkä niin onneton. Sisera
uinui rauhallisena teltassaan, ja joskin kipu tuntui unessakin,
oli lähellä enkelintapainen olento -- ihanne -- joka polvistui
nukkujan viereen, vuodatti palsamia tyyntyneisiin ohimoihin,
piti ummistettujen silmien edessä taikakuvastinta, jonka vienot
juhlalliset näyt toistuivat hänen unissaan, ja valoi kuutamoisista
siivistään ja puvustaan hohteen yli haavoitetun nukkujan, teltan
kynnyksen ja ympäröivän maiseman. Jael, ankara nainen, istui
syrjässä, hieman leppyneenä vankiaan kohtaan ja alttiimpana vain
uskollisesti odottamaan Heberin kotiintuloa. Näillä sanoilla
tarkoitan, että illan viileä rauha ja kasteinen lempeys tekivät
mieleni toiveikkaaksi. En toivonut mitään erityistä, mutta mielessäni
koin yleistä rohkaistumista ja hyvänolon tunnetta.

Eikö tuollaisen mielialan, joka oli niin lempeä, niin levollinen,
niin harvinainen, olisi pitänyt tietää hyvää? Voi, mitään hyvää ei
siitä koitunut! Karu todellisuus ryntäsi äkkiä esiin -- niin pahana,
kalpeana ja vastenmielisenä kuin se liiankin usein on.

Keskeltä tuota täydellisen hiljaista kiviseinää, joka kohosi yli
käytävän, puiden ja korkean aidan, kuulin äänen: ikkuna narahti auki.
Ennen kuin olin ehtinyt katsoa missä kerroksessa se oli ja kuka
avasi, näin erään puunlatvan heilahtavan ikään kuin siihen olisi
viskattu jotakin, ja muuan esine putosi suoraan jalkoihini.

Jean Baptisten kello löi yhdeksän, päivä oli laskenut, mutta ei ollut
pimeä: uusikuu auttoi vain vähän, mutta syvä kultainen hohde sillä
suunnalla taivasta, missä aurinko viimeksi oli loistanut, ja koko
avaran ilmankannen kristallinen kirkkaus valaisivat kesäistä hämyä.
Pimeässä käytävässänikin olisin jonkin aukon läheisyydessä voinut
lukea pientäkin painettua tekstiä. Helppo oli minun siis nähdä,
että heitetty esine oli lipas, pieni lipas valkoista ja värillistä
norsunluuta. Sen irtonainen kansi aukesi käteeni, ja sisässä oli
orvokkeja, joiden väliin oli piilotettu tarkasti taitettu palanen
punaista paperia -- kirjelappu, ja siinä osoite "_Pour la robe
grise_".[39] Pukuni oli todellakin harmaata ranskalaista kangasta.

Hyvä. Oliko tämä lemmenkirje? Sellaisista olin kuullut puhuttavan,
mutta en tähän asti ollut saanut kunniaa nähdä tai pitää käsissäni
ainoatakaan. Sellainenko kappale oli minulla peukalon ja etusormen
välissä tänä hetkenä?

Tuskin vain -- en hetkeäkään uneksinut sellaista. Kosija- tai
ihailijakäsitettä ei ollut edes tajunnassani. Kaikki opettajattaret
haaveilivat rakastajistaan, yksi heistä (mutta hän tietysti
olikin herkkäuskoista lajia) uskoi vieläpä tulevaan mieheen.
Kaikki neljäätoista vuotta vanhemmat oppilaat tiesivät jostakin
sulhasehdokkaasta, kaksi tai kolme oli jo joutunut kihloihin
vanhempiensa välityksellä ja ollut kihloissa lapsuudestaan
saakka. Mutta niiden tunteiden ja toiveiden maailmaan, joita
tuollaiset mahdollisuudet avaavat, ei ajatuksillani, vielä vähemmän
itseluottamuksellani ollut kertaakaan ollut lupa tunkeutua. Jos
toiset opettajattaret menivät kaupungille tai lähtivät kävelylle
bulevardeille tai vain kuuntelivat messua, uskoivat he aivan varmaan
(mikäli jäljestäpäin kerrottiin) kohtaavansa jonkun "vastakkaista
sukupuolta" edustavan henkilön, jonka ihastunut vakava katse vakuutti
heille heidän viehätys- ja vetovoimaansa. Minä en voi sanoa että
kokemukseni tässä suhteessa oli samanlainen. Kävin kirkossa ja olin
kävelyllä ja tiesin erittäin hyvin, ettei kukaan huomannut minua.
Ei ollut Rue Fossetten varrella ainoatakaan tyttöä tai naista,
joka ei olisi voinut eikä tahtonut todistaa aika ajoin saaneensa
ihailevan katseen nuoren tohtorimme sinisistä silmistä. Minun on
kuitenkin pakko, niin nöyryyttävältä kuin se kuuluneekin, jättää
itseni huomioon ottamatta: mitä minuun tulee, olivat nuo siniset
silmät yhtä viattomat ja tyynet kuin taivas, jonka sini näytti
olevan niille sukua. Ja niin kuulin toisten puhelevan, ihmettelin
usein heidän iloisuuttaan, varmuuttaan ja itseensätyytyväisyyttä,
mutta en vaivannut itseäni nostamaan silmiäni tuijottaakseni polulle
jota he niin varmaan uskoivat astuvansa. Tämä ei siis ollut mikään
lemmenkirje, ja lujasti vakuuttuneena päinvastaisesta avasin sen
levollisesti. Näin se kuului -- minä käännän sen:

"Unteni enkeli! Tuhannet, tuhannet kiitokset siitä, että pidit
lupauksesi: tuskin uskalsin toivoakaan sen täyttymistä. Uskoin
tosiaankin Sinun laskevan leikkiä, ja sitä paitsi näytit pitävän
yritystä niin vaarallisena -- olihan hetki niin tavaton, käytävä niin
ankarasti kielletty -- ja kuten sanoit, kummittelee siellä usein
tuo lohikäärme, englanninopettajatar -- _une véritable bégueule
Britannique à ce que vous dites -- espèce de monstre, brusque et
rude comme un vieux caporal de grenadiers, et revêche comme une
religieuse_"[40] (lukija suonee anteeksi vaatimattomuuteni, kun
sallin tuon imartelevan kuvan rakastettavasta itsestäni säilyttää
alkukielen hienon asun). "Sinä tiedät", jatkui tämä verraton
vuodatus, "että pikku Gustave on sairautensa vuoksi siirretty erään
opettajan huoneeseen -- tuohon onnen suosimaan huoneeseen, jonka
ikkuna viettää Sinun vankilasi pihaan. Sinne on minun, sedistä
parhaan, lupa tulla tervehtimään häntä. Kuinka vavisten lähestyinkään
ikkunaa ja silmäilin Edeniisi -- minulle se on Eden, vaikkakin
Sinulle erämaa -- kuinka pelkäsinkään näkeväni vain tyhjyyttä
tai äsken mainitun lohikäärmeen! Kuinka riemuisasti sykkikään
sydämeni, kun noiden kateellisten oksien läpi näin vilauksen somasta
olkihatustasi ja harmaan pukusi hulmahduksen -- puvun jonka tuntisin
tuhansien joukosta. Mutta miksi, enkelini, et katso ylös? Sinä julma,
miksi epäät minulta ainoatakaan sädettä noista ihanista silmistä!
-- Kuinka yksikin katse olisi minua elähyttänyt! Kirjoitan tämän
kuumeisella kiireellä, käytän hyväkseni tilaisuutta sillä aikaa kun
lääkäri tutkii Gustavea, suljen sen pieneen lippaaseen kukkakimpun
kera -- ne ovat kukista suloisimmat, mutta kuitenkin vähemmän
suloisia kuin Sinä, minun Perini -- minun iki-ihanaiseni! Ikuisesti
Sinun -- tiedät kyllä kuka."

"Soisinpa tietäväni kuka se on", arvelin minä, ja vielä enemmän
kuin sen kirjoittajaa toiveeni tarkoitti henkilöä jolle tämä
rahanarvoinen epistola oli osoitettu. Kenties se oli jonkun kihloissa
olevan oppilaan sulhaselta, ja siinä tapauksessa ei ollut tehty
eikä aiottu tehdä mitään suurta virhettä -- pieni säännöttömyys
vain. Monella tytöllä -- varmaan suurimmalla osalla -- oli veljiä
tai serkkuja naapurikoulussa. Mutta "harmaa puku, olkihattu", siinä
varmaan oli avain -- sangen hämmennyttävä. Olkihattu oli tavallinen
puutarhapäähine, jota käytti hyvin moni. Madame Beck itse käytti
juuri näihin aikoihin enimmäkseen harmaata pukua, eräs toinen
opettajatar ja pari oppilasta olivat hankkineet samanvärisen ja
-kuosisen puvun kuin omani: se oli jonkinlainen arkipuku, joka sattui
siihen aikaan olemaan muodissa.

Siinä aprikoidessani huomasin että minun oli mentävä sisään.
Makuuhuoneissa välkehtivät valot ilmaisivat että rukoushetki oli
ohi ja oppilaat menossa levolle. Puolen tuntia vielä, ja kaikki
ovet olisivat lukossa, kaikki valot sammuksissa. Päätyovi oli vielä
auki, jotta kuumentuneeseen taloon pääsisi kesäillan raikkautta,
ovenvartijattaren huoneesta sen vieressä loisti valoa, ja sen
hohteessa näkyi pitkä eteinen, jonka toisella puolen oli salonkiin
vievä kaksoisovi, ja näköalan sulki iso kadulle aukeneva ovi.

Yhtäkkiä kuului pikainen kellonsoitto, pikainen mutta ei äänekäs --
pieni kilahdus vain, kuin varoittava metallikuiske. Rosine syöksyi
esiin huoneestaan ja riensi avaamaan. Henkilö jonka hän laski sisään,
puheli hänen kanssaan pari minuuttia: tuntui kuin olisi epäröity ja
vitkasteltu. Rosine tuli puutarhanovelle lamppu kädessä, pysähtyi
portaille, kohotti lamppua ja katseli ympärilleen epämääräisesti.

"Sellaista satua", hän huudahti keimaillen. "Kukaan ei ole ollut
siellä."

"Antakaa minun mennä", pyysi ääni jonka hyvin tunsin. "Pyydän vain
viittä minuuttia." Ja tuttu hahmo, pitkä ja kookas (sellainen
se oli meidän kaikkien Fossette-kadun asukkaiden mielestä),
tuli ulos ja lähti harhailemaan keskelle puutarhan käytäviä ja
pöytiä. Se oli pyhyyden loukkausta -- mieshenkilön tunkeutuminen
tällaiseen paikkaan, tällaisena hetkenä -- mutta hän tiesi olevansa
etuoikeutettu ja ehkä sitä paitsi luotti ystävälliseen yöhön.
Hän vaelsi käytävää, vaelsi toista, katseli puoleen ja toiseen,
katosi pensaikkoihin ja tallasi kukkia, taittoi oksia etsiessään --
tunkeutui vihdoin "kielletylle käytävälle". Siellä minä ilmestyin
hänen eteensä, arvatenkin kuin kummitus.

"Tohtori John, se on löytynyt!"

Hän ei kysynyt kuka löysi, sillä hänen nopea katseensa huomasi että
se oli minulla kädessä.

"Älkää antako häntä ilmi", hän sanoi ja katsoi minuun kuin olisin
todellakin ollut lohikäärme.

"Vaikka olisin luonnostani miten petollinen tahansa, en voi antaa
ilmi sellaista mitä en tiedä", oli vastaukseni. "Lukekaa kirje, niin
näette miten vähän se ilmaisee."

"Ehkä olette lukenutkin sen", ajattelin itsekseni, enkä kuitenkaan
voinut uskoa hänen kirjoittaneen sitä. Kirje ei juuri voinut olla
hänen tyyliään; sitä paitsi olin kyllin hupsu kuvittelemaan että hän
olisi ollut vähän kohtuullisempi antaessaan minulle tuollaisia nimiä.
Hänen oma ilmeensä vapautti hänet epäluulosta -- hän kuumeni ja
punastui lukiessaan.

"Tämä on totisesti liian paljon, tämä on julmaa, tämä on
nöyryyttävää", pääsi hänen huuliltaan. Minunkin mielestäni se _oli_
julmaa, kun näin hänen ilmeensä niin järkyttyneenä. Yhdentekevää
oliko hän moitittava vai ei; minusta näytti että joku toinen oli
moitittavampi.

"Mitä aiotte sillä tehdä?" hän kysyi. "Kerrotteko madame Beckille
mitä olette löytänyt, ja nostatteko hälinän -- häväistysjutun?"

Minusta tuntui että minun tuli kertoa, ja sanoin sen hänelle,
mutta lisäsin etten uskonut asiasta nousevan mitään hälinää eikä
häväistysjuttua, madame kun oli aivan liian varovainen tehdäkseen
hälytystä asiasta joka tällä tavoin koski hänen laitostaan.

Hän seisoi katse maahan luotuna ja mietti. Hän oli sekä liian ylpeä
että liian kunniallinen rukoillakseen minua olemaan vaiti, kun
velvollisuuteni ilmeisesti oli puhua. Minä halusin tehdä oikein,
mutta en mitenkään olisi tahtonut tuottaa hänelle mielipahaa tai
ikävyyksiä. Juuri silloin Rosine vilkaisi avoimesta ovesta. Hän ei
voinut nähdä meitä, vaikka minä oksien lomasta saatoinkin selvästi
nähdä hänet: hänen pukunsa oli harmaa kuten minunkin. Tämä seikka,
yhdistettynä aikaisempiin tapahtumiin, herätti minussa ajatuksen että
asia, joskin valitettava, oli sellainen jonka suhteen minulla ei
ollut mitään velvollisuuksia. Niinpä sanoin:

"Jos voitte vakuuttaa minulle, ettei kukaan madame Beckin oppilas ole
sekaantunut asiaan, pysyn hyvin kernaasti siitä erilläni. Ottakaa
lipas, kukkavihko ja kirje -- minä puolestani unohdan koko asian
ilomielin."

"Katsokaa", hän kuiskasi äkkiä, sulkiessaan käteensä sen mitä hänelle
annoin, ja viitaten samalla oksien taa.

Minä katsoin. Näin madamen aamupuvussaan, huivi hartioilla ja
tohvelit jalassa äänettömästi laskeutuvan portaita ja hiipivän
kissan lailla ympäri puutarhaa. Kahden minuutin kuluttua hän olisi
yllättänyt tohtori Johnin. Jos madame oli kissa, oli tohtori John
aivan yhtä hyvin leopardi: mikään ei ollut äänettömämpää kuin hänen
käyntinsä, kun hän tahtoi. Hän piti varansa, ja kun madame kääntyi
erään nurkan taa, harppasi hän puutarhan poikki kahdella äänettömällä
askelella. Madame tuli näkyviin, ja hän oli poissa. Rosine auttoi
häntä sulkemalla viipymättä oven hänen ja vainoojattaren väliltä.
Minäkin olisin voinut poistua, mutta tahdoin mieluummin kohdata
madamen avoimesti.

Vaikka minulla usein ja tunnetusti oli tapana viettää hämyhetkeä
puutarhassa, en tähän saakka koskaan ollut viipynyt näin myöhälle.
Ihan varmaan oli madame kaivannut minua -- oli tullut etsimään ja
aikoi nyt iskeä syylliseen äkkiarvaamatta. Odotin nuhteita. Ei.
Madame oli itse hyvyys. Hän ei lausunut edes huomautusta, hän ei
osoittanut ihmetyksen varjoakaan. Ehdottomalla tahdikkuudellaan,
jossa en luule ainoankaan elävän olennon koskaan voittaneen häntä,
hän vain ilmoitti lähteneensä ulos hengittämään "iltailmaa".

"Mikä kaunis yö!" hän huudahti katsoen tähtiin -- kuu oli nyt
kadonnut Jean Baptisten leveän tornin taa. "Kuinka ihanaa, kuinka
raikas ilma!"

Ja sen sijaan että olisi lähettänyt minut sisään hän veti minut
kanssaan kävelemään pari kierrosta isolla käytävällä. Kun vihdoin
molemmat palasimme sisään, nojautui hän rakkaasti olkapäähäni
saadakseen tukea portaita noustessaan, ja erotessamme hän tarjosi
poskensa suudeltavakseni. "_Bon soir, ma bonne amie: dormez
bien_!"[41] oli hänen ystävällinen hyvänyöntoivotuksensa.

Minä huomasin hymyileväni maatessani valveilla ja miettivänä
vuoteessani -- hymyileväni madamelle. Hänen lienteä makea
käytöksensä oli sille, joka hänet tunsi, varmana merkkinä siitä
että jokin epäluulo askarteli hänen aivoissaan. Jostakin raosta
tai tähystystornista, oksien lomitse tai avoimesta ikkunasta hän
epäilemättä oli saanut vihiä -- etäistä tai läheistä, harhaanvievää
tai totuudenmukaista -- sen illan tapahtumista. Niin hieno ja
voittamaton hän oli vakoilun taidossa, että oli melkein mahdotonta
ajatella että hänen puutarhaansa oli heitetty lipas ja että joku oli
juossut hänen käytävillään ristiin rastiin etsimässä sitä, ilman
että hän olisi oksan heilahduksesta, kiitävästä varjosta, oudosta
jalanrapsahduksesta tai hiljaisesta supatuksesta (ja vaikka tohtori
John oli lausunut harvat sanansa hyvin hiljaa, tuntui minusta siltä
kuin hänen miehisen äänensä hyminä vielä olisi täyttänyt koko tämän
luostarialueen) -- ilman, sanon minä, että madame olisi jostakin
vainunnut jotakin tavatonta olevan tekeillä hänen talossaan. _Mitä_
se oli, sitä hän ei mitenkään voinut nähdä eikä keksiä tällä
hetkellä, mutta hurmaava pieni sotkuinen vyyhti houkutteli häntä
selvitystyöhön, ja olihan hän jo saanut "Meess Lucien", tuon hupsun
kärpäsen, kömpelösti takertumaan keskelle hämähäkinverkkojaan.




XIII

AIVASTUS SOPIMATTOMALLA HETKELLÄ


Minulla oli tilaisuus uudelleen hymyillä madamen kustannuksella,
vieläpä nauraa hänelle niiden kahdenkymmenen neljän tunnin aikana,
jotka seurasivat edellisessä luvussa kerrottua pientä kohtausta.

Villetten ilmanala on yhtä vaihteleva, joskaan ei yhtä kostea
kuin Englannin kaupunkien. Tuulinen yö seurasi tuota lempeätä
auringonlaskua, ja koko seuraavan päivän raivosi kuiva myrsky; sää
oli synkkä ja pilvinen, mutta sateeton, kadut sakeanaan hiekkaa ja
pölyä, jota lenteli bulevardeilta. Tiedän ettei edes herttaisin ilma
olisi houkutellut minua viettämään sen illan luku- ja lepohetkeä
samassa paikassa missä olin viettänyt sen edellisenä päivänä.
Käytäväni, ja itse asiassa puutarhan kaikki käytävät ja pensaikot,
olivat tulleet uudella mutta ei hauskalla tavalla mielenkiintoisiksi,
niiden yksinäisyyteen ei enää voinut luottaa, niiden rauha oli tullut
epävarmaksi. Ikkuna josta satoi kirjelappuja, oli pilannut ennen niin
rakkaan sopukan, jonka yllä se kohosi, ja sitä paitsi oli kukkasten
silmillä nyt näkövoima ja puunrunkojen nystyrät kuuntelivat salaisten
korvien tavoin. Tosin oli siellä muutamia kukkia, jotka tohtori
John oli tallannut etsiessään ja juostessaan pois kiireisesti ja
varomattomasti ja joita minä halusin suojella, kastaa ja herättää
henkiin, olipa hän myös jättänyt pari jalanjälkeä kukkapenkkeihin,
mutta nämä vahingot ehdin kovasta tuulesta huolimatta korjata
hyvin aikaisin aamulla, ennen kuin yhteisen kansan silmät olivat
ehtineet niitä nähdä. Miettivän tyytyväisenä istuin työpöytäni ja
saksankirjani ääreen, oppilaiden lukiessa iltaläksyjään ja toisten
opettajattarien tehdessä käsitöitä.

"Iltaluku" tapahtui aina ruokasalissa, joka oli paljon pienempi kuin
kaikki kolme luokkahuonetta. Sinne ei koskaan laskettu muita kuin
sisäoppilaat, ja näitä oli vain parikymmentä. Kaksi lamppua riippui
katosta kahden pöydän yllä, ne sytytettiin hämärän tultua ja olivat
merkkinä siitä, että koulukirjat oli pantava syrjään, kasvoille oli
otettava juhlallinen ilme, yleinen hiljaisuus saatava aikaan ja "_la
lecture pieuse_" aloitettava. Tämä niin sanottu "hurskas lukeminen"
oli etupäässä tarkoitettu, kuten pian huomasin, terveelliseksi
kuoletukseksi älylle, hyödylliseksi nöyryytykseksi järjelle ja
sellaiseksi lääkeannokseksi terveelle ymmärrykselle, kuin se jouten
ollessaan saattoi sulattaa ja käyttää hyväkseen parhaansa mukaan.

Kirja, joka kannettiin esiin (se ei koskaan vaihtunut, vaan kun
päästiin loppuun, alettiin taas alusta), oli kunnioitettava nidos,
vanha kuin vuoret, harmaa kuin kaupungintalo.

Olisin antanut kaksi frangia, jos kerran olisin saanut tuon kirjan
käsiini, saanut käännellä sen pyhiä keltaisia lehtiä, päässyt
selville nimestä ja tutkinut omin silmin noita suunnattomia
valhejuttuja, joita minun arvottomana kerettiläisenä oli lupa
ammentaa vain ällistyneillä korvillani. Tämä kirja sisälsi
pyhimyslegendoja. Hyvä Jumala (minä sanon kunnioittaen nämä sanat),
mitä taruja ne olivatkaan! Mitä kerskailevia veijareita olivatkaan
nuo pyhimykset, jos he ensimmäisinä olivat ylpeilleet noista
tekosista tai keksineet nuo ihmeet! Nämä tarut eivät kuitenkaan
olleet muuta kuin munkkien mielikuvitusta, joita sai itsekseen
nauraa, mutta sitä paitsi oli siinä papillisia aineksia, ja kirjan
pappisvoima oli paljon vaarallisempi kuin munkkien höpsötys. Korvat
kuumottivat molemmin puolin päätäni, kun pakosta kuulin kertomuksia
siitä henkisestä marttyyriudesta, johon Rooma alistaa ihmiset,
pöyhkeilevistä rippi-isistä, jotka olivat ilkeästi käyttäneet väärin
valtaansa, saattaneet syvään alennustilaan ylhäissäätyisiä naisia
ja tehneet kreivittäristä ja prinsessoista viheliäisimpiä orjia
auringon alla. Tarinat sellaiset kuin Konradin ja Unkarin Elisabetin
toistuivat yhä uudelleen koko pelottavassa rikollisuudessaan,
inhottavassa tyranniudessaan ja mustassa jumalattomuudessaan, tarinat
jotka olivat kuin painajaisunia, täynnä ahdistusta, hätää ja tuskaa.

Istuin muutamina iltoina kuuntelemassa tätä "hurskasta lukua" niin
hyvin ja levollisena kuin taisin. Vain kerran katkaisin saksieni
kärjet työntäessäni ne vaistomaisesti aika syvälle edessäni olevaan
madonsyömään pöytään. Mutta vihdoin se sai minut niin polttavan
kuumaksi, ohimoni, sydämeni ja ranteeni tykyttivät niin nopeasti, ja
uneni jäljestäpäin oli niin katkonaista ja levotonta, etten voinut
enää jäädä paikalleni. Näin varovaisimmaksi nopeasti hävitä niin
pian kuin tuo ilkeä vanha kirja kannettiin esiin. Mause Headrigg ei
koskaan voinut tuntea voimakkaampaa kutsumusta nousta todistamaan
kersantti Bothwellia vastaan kuin minä lausumaan mielipiteeni
tuosta paavilaisesta "hurskaasta lukemisesta". Onnistuin kuitenkin
hillitsemään ja hallitsemaan haluni, ja vaikka aina livistin niin
pian kuin Rosine tuli sytyttämään lampun, tein sen kuitenkin aivan
hiljaa, käyttäen hyväkseni edullista pientä hälinänhetkeä ennen
kuolemanhiljaisuutta, ja kadoten silloin kun oppilaat panivat
kirjansa pois.

Kun katosin, katosin pimeyteen, kynttilöitä ei ollut lupa kantaa, ja
opettajalla joka poistui ruokailuhuoneesta, oli pakopaikkanaan vain
pimeä eteinen, luokkahuone tai makuuhuone. Talvella pakenin pitkiin
luokkahuoneisiin ja astelin niissä edestakaisin pysyäkseni lämpimänä.
Olin onnellinen jos kuu paistoi, ja jos vain tähdet tuikkivat, totuin
pian niiden himmeään loisteeseen, vieläpä täydelliseen pimeyteenkin.
Kesällä ei koskaan ollut aivan pimeä, ja silloin menin yläkertaan,
omaan osastooni pitkään makuuhuoneeseen, avasin oman ikkunani
(huonetta valaisi viisi suuren oven kokoista ikkunaa), nojauduin ulos
ja katselin puutarhan takana leviävää kaupunkia, kuuntelin orkesterin
soittoa puistosta tai palatsipuistikosta, ajattelin väliin omia
ajatuksiani, elin omaa elämääni omassa hiljaisessa varjomaailmassani.

Sinä iltana, tapani mukaan paeten paavia ja hänen teoksiaan,
nousin yläkertaan, lähenin makuuhuonetta ja avasin hiljaa oven,
jota pidettiin aina huolellisesti suljettuna ja joka, kuten kaikki
muutkin tämän talon ovet, avautui äänettömästi voidelluilla
saranoillaan. Ennen kuin _näin, tunsin_ että suuressa, tavallisesti
tyhjässä huoneessa oli elämää -- eipä silti että olisi kuulunut
hiiskausta tai henkäystä tai pientäkään rasahdusta, mutta tyhjyys
puuttui. Yksinäisyys ei ollut kotona. Kaikki valkoiset vuoteet --
"enkelinvuoteet", kuten niitä runollisesti nimitettiin -- olivat
näkyvissäni ensi silmäyksellä: kukaan ei nukkunut niissä. Korviini
sattui varovasti avatun lipastonlaatikon ääni, ja kun astuin
vähän syrjemmälle, aukesi eteeni vapaa näköala, jota laskeutuvat
verhot eivät häirinneet. Saatoin nyt nähdä oman laatikkoni ja oman
lipastoni, jonka päällä oli lukittu ompelulipas ja jonka laatikot
olivat lukossa.

Erinomaista! Tanakka äidillinen pikku olento, säädyllinen huivi
hartioilla ja päässä yömyssyistä puhtain, seisoi piirongin edessä
kovasti puuhaten ja nähtävästi teki minulle sen palveluksen, että
"järjesti laatikkoni". Ompelulippaan kansi oli auki, ylin laatikko
auki, ja muut laatikot avattiin vuorollaan puolueettomasti ja
kaikella kunnialla: kaikki esineet nostettiin esiin niiden sisästä
ja käärittiin auki, kaikki paperit tarkastettiin, kaikki pienet
lippaat avattiin, ja ihailtava oli taitavuus, mallikelpoinen
huolellisuus, jolla etsintä suoritettiin. Madame teki työtänsä kuin
todellinen tähti, kiirehtimättä, lepäämättä. Myönnän katselleeni
häntä salaisella ilolla. Jos olisin ollut mies, luulen että madame
olisi löytänyt armon silmissäni, hän oli niin kätevä, niin siisti
kaikessa mitä teki. Muutamien ihmisten liikkeet ärsyttävät sielua
huolimattomalla kömpelyydellään, hänen taas tyydyttivät huolekkaalla
kiinteydellään. Lyhyesti sanoen seisoin kuin lumottuna, mutta oli
välttämätöntä pyrkiä rikkomaan lumous, täytyi peräytyä. Etsijä
olisi voinut kääntyä ja huomata minut, edessä olisi välttämättä
ollut kohtaus, hän ja minä olisimme äkkinäisessä romahduksessa heti
paikalla oppineet tuntemaan toisemme perin pohjin: tipotiessään olisi
ollut kaikki sovinnaisuus, pois puhallettu kaikki teeskentely. _Minä_
olisin katsonut hänen silmiinsä, ja _hän_ minun -- olisimme tunteneet
ettemme enää voisi työskennellä yhdessä, ja eronneet ainiaksi.

Mitä hyödytti koetella sellaista ratkaisua? Minä en ollut vihoissani
enkä suinkaan halunnut jättää häntä. Olisin tuskin mistään voinut
saada työnantajaa jonka ies olisi ollut niin helppo ja kevyt kantaa,
ja minä todellakin pidin madamesta hänen verrattoman järkensä
tähden, ajattelinpa sitten mitä hyvänsä hänen periaatteistaan. Hänen
järjestelmänsä ei minua vahingoittanut, hän sai kernaasti soveltaa
sitä minuun mielin määrin: toimenpiteistä ei kuitenkaan ollut mitään
tulosta. Minä, jolla ei ollut mitään rakastajaa ja joka en odottanut
rakkautta, olin sydämeni köyhyydessä yhtä turvassa vakoojilta
kuin kerjäläinen varkailta. Niinpä käännyin takaisin ja pakenin,
laskeutuen portaita yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin hämähäkki joka
samalla liukui kaidepuuta alas.

Kuinka nauroinkaan päästyäni kouluhuoneeseen! Minä tiesin nyt, että
hän oli nähnyt tohtori Johnin puutarhassa, ja minä tiesin mitä
hän ajatteli. Tuon epäluuloisen luonteen näkeminen, joka omissa
kuvitelmissaan oli joutunut niin kauaksi harhaan, kutkutti mieltäni
suuresti. Mutta kun nauru kuoli, iski mieleeni eräänlainen viha, ja
sitten seurasi katkeruus; kallioon oli lyöty, ja Meribahin vedet
syöksyivät valloilleen. En koskaan ollut tuntenut niin outoa ja
ristiriitaista sisäistä temmellystä kuin sinä iltana tunsin yhden
tunnin ajan: kipeys ja nauru, polttava tuli ja haikea mielipaha
riitelivät sydämestäni. Itkin kuumia kyyneleitä: en siksi että
madame ei luottanut minuun -- minä viisi hänen epäluuloistaan --
vaan toisista syistä. Monimutkaiset ja hämmennyttävät ajatukset
mullistivat olemukseni koko rauhan. Melske asettui kuitenkin, ja
seuraavana päivänä olin jälleen Lucy Snowe.

Tutkiessani laatikoitani huomasin ne kaikki hyvin lukituiksi,
eikä paraskaan tarkastelu olisi löytänyt muutosta tai näennäistä
häiriötä ainoankaan esineen asemassa. Harvat pukuni olivat käärössä
niinkuin olin ne jättänyt, pieni kimppu valkoisia orvokkeja, jotka
muuan vieras (vieras minulle, sillä emme olleet koskaan vaihtaneet
sanaakaan) oli kerran vaieten ojentanut minulle ja jonka olin
kuivannut ja sen suloisen tuoksun tähden kätkenyt parhaan pukuni
laskoksiin, oli paikallaan, musta silkkivyö, pitsiröyhelö ja
kaulukset olivat ennallaan. Jos hän olisi rypistänyt ainoatakaan
esinettä, myönnän että minun olisi ollut paljon vaikeampi antaa
hänelle anteeksi, mutta huomatessani kaiken olevan kunnossa ja
paikallaan, sanoin: "Jääkööt sikseen menneet asiat. Minä olen
vahingoittumaton, miksi kantaisin kaunaa?"

<tb>

Eräs asia minua kummastutti, ja aivoissani etsin avainta siihen
arvoitukseen melkein yhtä uupumatta kuin madame oli etsinyt
johtolankaa lipastonlaatikkojeni hyödylliseen tuntemiseen. Kuinka oli
mahdollista että tohtori John, jollei hän kerran ollut osallisena
lippaan heittämiseen puutarhaamme, tiesi että se _oli_ heitetty ja
niin nopeasti ilmaantui paikalle etsimään sitä? Niin voimakas oli
haluni päästä selville tästä asiasta, että aloin hautoa uskaliasta
ajatusta:

"Miksi en voisi, jos joskus saan tilaisuuden, pyytää tohtori Johnia
itseään selvittämään tätä sattumaa?"

Ja niin kauan kuin tohtori John pysyi poissa, uskoin todellakin
rohkenevani koetella häntä tuollaisella kysymyksellä.

Pikku Georgette oli nyt toipumassa taudistaan, ja niin ollen hänen
lääkärinsä teki käyntejään hyvin harvoin, olisipa lopettanut ne
kokonaan, mutta madame tahtoi hänen silloin tällöin pistäytyvän
talossa, kunnes lapsi tulisi kokonaan terveeksi.

Hän tuli lastenkamariin eräänä iltana juuri kun minä olin kuunnellut
Georgetten murteellista iltarukousta ja pannut hänet vuoteeseen.
Tarttuen pienokaisen käteen hän sanoi:

"_Cette enfant a toujours un peu de fièvre_."[42] Ja vilkaisten
minuun nopeammin kuin oli tavallista hänen tyvenille silmilleen
hän lisäsi heti: "_Le Docteur John l'a-t-il vue dernièrement? Non,
n'est-ce pas_?"[43]

Sen asian hän tietenkin tunsi paremmin kuin kukaan koko talossa.
"Hyvä", hän jatkoi, "minä olen lähdössä ulos ajelemaan. Minä
pistäydyn tohtori Johnin luona ja lähetän hänet lapsen luo. Tahdon
että tohtori näkee hänet tänä iltana -- hänen poskensa hehkuvat,
valtimo on nopea: _te_ saatte ottaa tohtorin vastaan minun
puolestani, minä en ole kotona."

Nyt oli niin, että lapsi voi aika hyvin, oli vain kuumissaan
heinäkuun helteessä, ja oli tuskin vähemmän tarpeellista noutaa
pappia antamaan viimeistä voitelua, kuin tohtoria kirjoittamaan
lääkemääräystä. Niin ikään kävi madame harvoin "ajelulla", kuten hän
tänä iltana sanoi, ja lisäksi tämä oli ensimmäinen kerta kun hän näki
hyväksi olla poissa tohtori Johnin käynnin aikana. Koko järjestely
viittasi johonkin suunnitelmaan -- näin sen selvästi mutta ilman
vähintäkään levottomuutta. "Ha haa, madame", nauroi Kerjäläinen
Kevytsydän, "sinun oveluutesi iskee harhaan."

Hän lähti hyvin hienosti pukeutuneena, hartioilla kallisarvoinen
huivi, päässä muuan _chapeau vert tendre_,[44] jonka väri olisi ollut
hyvin uskallettu vähemmän raikkaalle hipiälle kuin hänen, mutta
hänelle se ei sopinut huonosti. Olisin tahtonut tietää mitä hänellä
oli mielessä, aikoiko hän todellakin lähettää tohtori Johnin vai
eikö, ja tulisiko tämä -- hänhän saattoi olla muualla.

Madame oli antanut tehtäväkseni pitää Georgettea valveilla tohtorin
tuloon asti, ja siksi minulla oli täysi työ kertoa hänelle
lastenkamari-satuja ja laverrella hänen ilokseen. Olin kiintynyt
Georgetteen, hän oli tunteellinen ja helläsydäminen lapsi, ja minulle
oli oikea nautinto pitää häntä polvellani tai kantaa käsivarsillani.
Tänä iltana hän tahtoi minua laskemaan pääni hänen pienen vuoteensa
pielukselle, panipa vielä pienet käsivartensa kaulaani. Hänen
puserruksensa ja luottava tapansa painaa poskensa poskeeni sai
minut melkein itkemään kipeästä hellyydestä. Tässä talossa ei
minkäänlaisilla tunteilla ollut sijaa, ja siksi tämä puhdas pikku
pisara puhtaasta pikku lähteestä oli liian suloinen, se tunkeutui
syvälle, hellytti sydämen ja nostatti kyynelet silmiin.

Puolen tuntia tai tunti kului, Georgette kuiskasi pehmeällä
leperryksellään, että hänen alkoi olla uni. "Ja sinä _olet_ nukkuva",
ajattelin minä, "äidin ja lääkärinkin uhalla, jolleivät he ole täällä
kymmenen minuutin kuluessa."

Kuule! Ovikello soi, sitten kuului askelia jotka hämmästyttivät
nopealla etenemisellään. Rosine saattoi sisään tohtori Johnin, ja
tuolla vapaalla käytöksellä, joka ei ollut erikoisen luonteenomaista
vain hänelle, vaan Villetten palvelustytöille yleensä, jäi kuulemaan
mitä tohtorilla oli sanottavana. Madamen läsnäolo olisi karkottanut
hänet takaisin omaan valtakuntaansa eteiseen -- minun tai jonkun
muun opettajan tai oppilaan läsnäolosta hän välitti viisi. Siinä
hän seisoi somana, siistinä ja kielevänä, molemmat kädet korean
esiliinansa taskuissa, ja katseli tohtori Johnia yhtä rohkeasti ja
ujostelematta kuin olisi tämä ollut kuvapatsas eikä elävä herrasmies.

"_Le marmot n'a rien, n'est-ce pas_?"[45] sanoi hän viitaten
Georgetteen leuan nykäisyllä.

"_Pas beaucoup_",[46] kuului vastaus, tohtorin kiireesti kyhätessä
paperille vaaratonta lääkemääräystä.

"No niin", jatkoi Rosine ja tuli aivan lähelle häntä hänen pannessaan
pois kynänsä. "Entä lipas -- saitteko sen? Monsieur lähti pois kuin
tuulispää toissa iltana, enkä ehtinyt kysyä."

"Minä löysin sen."

"Ja kuka sitten oli sen viskannut?" jatkoi Rosine lausuen aivan
vapaasti nuo samat sanat, jotka minä niin kovin kernaasti olisin
sanonut, jos vain olisin ollut kyllin taitava ja rohkea. Kuinka
lyhyt muutamille ihmisille onkaan tie paikkaan joka toisista tuntuu
saavuttamattomalta!

"Se jääköön minun salaisuudekseni", sanoi tohtori John lyhyesti mutta
ilman minkäänlaista ylpeyttä.

Hän näytti täydellisesti ymmärtävän Rosinen kaltaisen tytönheilakan
luonnetta.

"Mutta", jatkoi tämä vähääkään nolostumatta, "monsieur tiesi että
se oli heitetty, koska kerran tuli hakemaan sitä -- kuinka monsieur
tiesi?"

"Olin katsomassa pientä potilasta viereisessä koulussa", hän sanoi,
"ja näin kun lipas pudotettiin hänen kamarinsa ikkunasta. Sitten
tulin hakemaan sitä."

Kuinka yksinkertainen olikaan koko selitys! Kirjeessähän oli viitattu
tohtoriin, joka oli katsomassa "Gustavea".

"Niinkö!" huudahti Rosine. "Eikö siinä siis ole mitään kätkettynä --
ei mitään salaisuutta, ei lemmenseikkailua?"

"Ei enempää kuin minun kädessäni", vastasi tohtori näyttäen
kämmentään.

"Mikä vahinko", vastasi letukka. "Ja minä -- jolla jo alkoi olla omat
ajatukseni tästä kaikesta."

"Todellako? Se oli turhaa vaivannäköä", oli tohtorin kylmä vastaus.

Rosine närkästyi. Tohtori ei voinut olla nauramatta nähdessään hänen
nyrpistävän suutaan, ja kun hän nauroi, tuli hänen ilmeeseensä
jotakin erikoisen hyväntahtoista ja hilpeätä. Minä näin hänen
pistävän käden taskuunsa.

"Kuinka monta kertaa olette avannut minulle oven viime kuukauden
kuluessa?" hän kysyi.

"Monsieur olisi itse saanut pitää laskua siitä", sanoi Rosine
nokkelasti.

"Niinkuin ei minulla olisi parempaa tehtävää", vastasi tohtori, mutta
minä näin hänen antavan Rosinelle kultarahan, jonka tämä otti aivan
epäröimättä ja hyppeli sitten avaamaan ovea, jonka kello soi joka
viides minuutti juuri nyt, kun eri perheiden palvelijattaret tulivat
hakemaan ulko-oppilaita kotiin.

Lukija ei saa ajatella liian pahaa Rosinesta: itse asiassa hän
ei ollut mikään huono ihminen, eikä hänellä ollut pienintäkään
aavistusta siitä, että olisi millään tavoin häpeällistä ottaa mitä
vain sai, tai mitenkään julkeata seisoa siinä räkättämässä kuin
harakka koko kristikunnan parhaalle herrasmiehelle.

Minä olin saanut tietää jotakin äskeisen kohtauksen aikana, paitsi
sitä mikä koski norsunluulipasta, nimittäin sen, että häpeä tohtori
Johnin sydämen särkemisestä ei kuulunut tuolle musliinipuvulle, oli
se sitten punainen tai harmaa, eikä myöskään poimutetulle esiliinalle
taskuineen. Nämä vaatekappaleet olivat ilmeisesti yhtä viattomat kuin
Georgetten pieni sininen mekko. Sitä parempi. Mutta kuka siis oli
syyllinen? Missä oli perustus, missä alkulähde, missä täydellinen
selitys koko juttuun? Muutamat seikat olivat jo selvinneet, mutta
kuinka paljon olikaan vielä pimeätä kuin yö!

"Oli miten oli", sanoin itselleni, "tämä asia ei kuulu sinulle",
ja kääntyen pois kasvoista joissa katseeni oli vaistomaisesti
kysyvänä viipynyt, silmäsin ulos ikkunasta, joka vietti puutarhaan.
Tohtori John seisoi sillä välin vuoteen vieressä ja veti hitaasti
käteensä käsineitä katsellen pientä potilastaan, jonka silmät
ummistuivat ja huulet aukenivat unen lähestyessä. Minä odotin kunnes
hän lähtisi kuten tavallisesti -- nopeasti kumartaen ja lausuen
tuskin kuuluvan "hyvää yötä". Juuri kun hän otti hattunsa, sattui
katseeni, joka oli kiintynyt puutarhaa ympäröiviin rakennuksiin,
tuohon aikaisemmin mainittuun ikkunaan. Se avattiin varovasti, ja
aukosta pistettiin käsi ja valkea nenäliina. Molempia huiskutettiin.
En tiedä vastattiinko merkkiin jostakin näkymättömästä osasta omaa
rakennustamme, mutta ikkunasta liiteli heti sen jälkeen putoava
esine, valkoinen ja kevyt -- uusi kirjelappu, tietysti.

"Siinä!" huudahdin vaistomaisesti.

"Missä?" kysyi tohtori John kiivaasti ja tuli suoraa päätä ikkunan
luo. "Mikä on?"

"He ovat tehneet sen uudelleen", vastasin minä. "Nenäliinaa
heilutettiin ja jotakin putosi." Ja minä viittasin ikkunaan, joka nyt
oli aivan tekopyhästi kiinni.

"Menkää alas heti, ottakaa se ja tuokaa tänne", kuului hänen jyrkkä
määräyksensä. Sitten hän lisäsi: "Kukaan ei kiinnitä huomiota
_teihin, minut_ nähtäisiin."

Minä menin suoraa päätä. Hetkisen etsittyäni löysin taitetun paperin,
joka oli tipahtanut erään pensaan alimmalle oksalle, ja vein sen
suoraan tohtori Johnille. Luulen ettei edes Rosine nähnyt minua tällä
kertaa.

Tohtori John repi kirjelipun kappaleiksi lukematta sitä.

"Siinä ei ole hiukkaakaan _hänen_ syytään, se teidän tulee muistaa."

"_Kenen_ syytä?" kysyin. "_Kuka_ se on?"

"Ettekö siis vielä tiedä?"

"En vähääkään."

"Ettekö arvaa?"

"En."

"Jos tuntisin teidät paremmin, tekisi melkein mieleni ottaa teidät
uskotukseni ja siten saada teidät vartijaksi maailman viattomimmalle
ja parhaalle mutta jonkin verran kokemattomalle olennolle."

"Siveyden vartijaksiko?"

"Niin", sanoi hän hajamielisesti. "Mitä ansoja viritetäänkään hänen
ympärilleen!" hän lisäsi miettiväisenä, ja nyt hän varmaan ensi
kerran tutki kasvojani -- tietenkin levottomana siitä, näkisikö
niistä jonkin luontaisen ilmeen, joka rohkaisisi häntä uskomaan
turviini taivaallisen olennon, jota vastaan pimeyden voimat
vehkeilivät. Minä en tuntenut suurtakaan kutsumusta taivaallisten
olentojen kaitsijaksi, mutta muistin kohtausta tavaratoimistossa,
ja minusta tuntui että olin _hänelle_ velkaa vastapalveluksen: jos
_voin_, tahdoin auttaa häntä, eikä minun määrättävissäni ollut millä
tavoin. Niin vähän vastahakoisesti kuin mahdollista selitin olevani
"halukas tekemään voitavani henkilön hyväksi joka kiinnosti häntä".

"Minä olen asiassa vain katsojana", hän sanoi ihailtavan
vaatimattomasti, kuten minusta näytti. "Satun tuntemaan tuon
luonteeltaan sangen arvottoman ihmisen, joka vastakkaisesta
talosta on jo kahdesti häirinnyt tämän paikan pyhyyttä, ja
seurapiireissä olen myös tavannut henkilön jota nämä alhaiset
yritykset tarkoittavat. Hänen verrattoman ylevämmyytensä ja
synnynnäisen hienostuksensa pitäisi karkottaa kaikki julkeus hänen
läheisyydestäänkin, niin luulisi. Niin ei kuitenkaan ole, ja koska
hän on viaton ja vailla epäluuloja, tahtoisin varjella häntä pahasta,
jos voisin. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan voi tehdä mitään: en
pääse hänen lähelleen." Hän vaikeni.

"Hyvä, minä olen halukas auttamaan teitä, kunhan vain sanotte millä
tavoin." Ja ajatuksissani kävin nopeasti talomme asukasluettelon
läpi etsien tuota ihmeolentoa, tuota kallisarvoista helmeä, tuota
virheetöntä jalokiveä. "Sen täytyy olla madame", päättelin.

"_Hän_ yksin meistä kaikista kykenee _näyttämään_ muita ylevämmältä,
mutta mitä tulee hänen epäluulottomuuteensa ja kokemattomuuteensa
jne., ei tohtori Johnin tarvitsisi vaivata päätään niillä. Se juuri
kuitenkin on hänen päähänpistonsa, enkä tahdo vastustaa häntä, hän
saakoon tahtonsa täyttymään, hänen enkelinsä olkoon enkeli."

"Osoittakaa vain mille taholle minun on suunnattava huolenpitoni",
jatkoin vakavana, vaikka sisimmässäni hihitin sitä ajatusta,
että minut pantaisiin madame Beckin tai jonkun hänen oppilaansa
kaitsijaksi.

Tohtori Johnilla sattui olemaan hienosäikeinen hermosto, ja hän
tunsi heti vaistomaisesti, mitä karkeampirakenteinen mieli ei olisi
aavistanut, nimittäin että hän hieman huvitti minua. Veri kohosi
hänen poskiinsa, hän kääntyi hymyillen tuskin huomattavasti ja otti
hattunsa -- hän aikoi lähteä. Tunsin piston sydämessäni.

"Minä tahdon -- tahdon auttaa teitä", sanoin kiihkeästi. "Minä teen
mitä vain toivotte. Pidän silmällä enkeliänne, pidän hänestä huolta,
kunhan vain sanotte kuka hän on."

"Mutta _täytyyhän_ teidän tietää", sanoi hän vakavana mutta hyvin
hiljaisella äänellä. "Niin tahraton, niin hyvä, niin sanomattoman
kaunis -- mahdotonta että samassa talossa olisi kahta hänen
vertaistaan. Minä tarkoitan tietysti --"

Tällöin madame Beckin huoneen ovi (joka avautui lastenkamariin)
äkkiä rapsahti, ikään kuin käsi, joka piti kiinni lukosta, olisi
lievästi vavahtanut. Pidätetty aivastus oli väkisinkin pärskähtänyt
ja tehnyt tepposet. Tuollaisia pieniä vahinkoja voi sattua parhaille
joukostamme. Madame, tuo erinomainen nainen, oli vartiopaikallaan.
Hän oli palannut kotiin hiljaa, hiipinyt portaita ylös varpaillaan
ja oli nyt huoneessaan. Jos aivastusta ei olisi tullut, olisi hän
saanut kuulla kaiken, ja minä myös, mutta tuo onneton pärähdys sai
tohtori Johnin hämmentymään. Hänen seisoessaan siinä säikähtyneenä
tuli madame sisään ketteränä, levollisena, parhaalla tuulellaan, eikä
kukaan hänen tapojaan tuntematon olisi voinut muuta uskoa kuin että
hän oli juuri palannut kotiin. Jokainen olisi karkottanut mielestään
ajatuksen että hänen korvansa oli ainakin viimeisten kymmenen
minuutin ajan ollut liimattuna avaimenreikään. Hän oli aivastavinaan
vielä, selitti olevansa "_enrhumée_"[47] ja alkoi sitten sujuvasti
kertoa "ajelustaan". Kello kutsui rukouksiin, ja minä jätin hänet
tohtorin seuraan.




XIV

JUHLA


Niin pian kuin Georgette parani, lähetti madame hänet maaseudulle.
Minä olin suruissani; rakastin lasta, ja menettäessäni hänet olin
entistäkin köyhempi. Mutta en saanut valittaa. Elin talossa joka
oli täynnä pulppuavaa elämää; olisin voinut saada tovereita,
mutta valitsin yksinäisyyden. Kaikki opettajat vuoron perään
tarjosivat minulle erityistä tuttavuuttaan, ja minä koettelin heitä
kaikkia. Erään heistä huomasin olevan kunniallinen nainen mutta
ahdasajatuksinen, karkeatunteinen ja itsekäs. Toinen oli pariisitar,
ulkonaisesti hienostunut mutta sydämeltään turmeltunut, vailla uskoa,
vailla periaatteita, vailla rakkautta. Tunkeuduttuasi tämän luonteen
säädyllisen ulkokuoren läpi, näit alla vain kuilun. Hän harrasti
intohimoisesti lahjoja, ja siinä suhteessa kolmas opettajatar --
toisella tavoin heikkoluonteinen ja mitätön ihminen -- muistutti
häntä suuresti. Tällä jälkimmäisellä oli toinenkin erikoisominaisuus
-- hän oli saita. Vallitsevimpana hänessä oli rakkaus rahaan sen
itsensä tähden. Kultarahan näkeminen sytytti hänen silmiinsä vihreän
kiillon, oudon nähdä. Suosionsa osoitukseksi hän vei minut kerran
yläkertaan, avasi erään salaoven ja näytti minulle aarteen -- kasan
suuria karkeita rahoja -- noin viisitoista guineaa viiden frangin
kappaleina. Hän rakasti tätä aarretta niinkuin lintu muniaan. Siinä
olivat hänen säästönsä. Hän tuli usein puhumaan minulle niistä
viehättyneenä ja kuin pysyvän höperyyden vahassa, mikä oli outoa
nähdä ihmisessä joka ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä viittä.

Pariisitar taas oli tuhlaavainen ja siveetön (so. taipumuksiltaan,
hänen tekojaan en tuntenut). Jälkimmäinen ominaisuus näytti minulle
käärmeenpäätään vain kerran, ja silloinkin hyvin varovasti.
Väläyksessä minkä näin, se näytti oudonlaatuiselta matelijalta, sen
uutuus kiihotti uteliaisuuttani, ja jos se olisi tullut rohkeasti
esiin, olisin ehkä filosofin tavoin pitänyt puoliani ja kylmästi
tarkastanut tuota pitkää elukkaa kaksihaaraisesta kielestä hamaan
suomuiseen pyrstöön asti. Mutta se vain sihisi huonon romaanin
lehdillä, ja kohdatessaan pikaisen ja epäviisaan vihanpuuskan se
peräytyi ja katosi sähisten. Pariisitar vihasi minua siitä päivästä
saakka.

Tämä nainen oli aina velkaantunut, sillä hänen palkkaansa ei tarvittu
ainoastaan pukuihin, vaan myös hajuvesiin, kauneusvälineisiin,
leivoksiin ja makeisiin. Mikä kylmä ja tunnoton nautiskelija hän
olikaan joka suhteessa! Näen hänet vieläkin edessäni. Hänellä oli
kapeat kasvot ja hintelä vartalo, kellahtava iho, säännölliset
piirteet, virheettömät hampaat, huulet kuin lanka, leveä ulkoneva
leuka, avoimet mutta jääkylmät silmät, joiden kiilto oli sekä
vaativaa että kiittämätöntä. Hän vihasi yötä koko sydämestään ja
rakasti sitä mitä hän nimitti huvitukseksi, joka oli tympeätä,
sydämetöntä, älytöntä ajanhukkaa.

Madame Beck tunsi tämän naisen luonteen täysin hyvin. Hän kerran
puhuikin kanssani hänestä, sävyssä joka oli lystikäs sekoitus
arvostelua, välinpitämättömyyttä ja vastenmielisyyttä. Kysyin miksi
hän piti tuota ihmistä laitoksessaan. Hän vastasi suoraan: siksi
että se soveltui hänen etuihinsa, ja viittasi erääseen seikkaan
jonka olin huomannut, nimittäin siihen että neiti St. Pierre omasi
miltei verrattoman taidon saada kurittomat oppilaansa pysymään
järjestyksessä. Hänen olemustaan ympäröi eräänlainen kivettävä voima,
ja ilman minkäänlaista kiihkoa, melua tai suuttumusta hän hillitsi
tytöt kuin tuuleton hallayö kohisevan virran. Itse opetustyössä
ei hänestä ollut suurtakaan hyötyä, mutta tarkassa valvonnassa ja
sääntöjen noudattamisessa hän oli korvaamaton. "Tiedän kyllä että
hänellä ei ole periaatteita eikä kenties tapojakaan", myönsi madame
suoraan, mutta lisäsi filosofin tavoin: "Hänen käytöksensä luokassa
on aina täysin säädyllistä, vieläpä jossakin määrin arvokasta, ja
siinä kaikki mitä tarvitaan. Oppilaat ja vanhemmat eivät katso
kauemmas, enkä siis minäkään."

<tb>

Omituinen, hilpeä, meluisa pieni maailma oli tämä koulu: nähtiin
paljon vaivaa jotta kahleet saataisiin kätketyiksi kukkasiin,
hieno katolisuuden tuoksu tuntui joka toimenpiteessä, ja sallittua
oli laaja aistillinen vapaus (niin sanoakseni) kateellisen
henkisen rajoituksen vastapainoksi. Joka henki oli kasvatettava
orjuuteen, mutta jottei kenenkään ajatus pysähtyisi miettimään
tuota tosiseikkaa, tartuttiin kaikkiin ruumiillisen virkistyksen
mahdollisuuksiin ja tehtiin niistä mitä voitiin. Täällä kuten
muuallakin KIRKKO pyrki kasvattamaan lapsistaan ruumiillisesti
vahvoja, sielullisesti heikkoja olentoja, lihavia, vereviä,
raikkaita, mutta samalla tietämättömiä, ajattelemattomia,
kyselemättömiä. "Syö, juo ja elä", se sanoo. "Pidä huolta ruumiistasi
ja jätä sielusi minun haltuuni. Minä pidän huolta siitä, määrään sen
suunnan ja menen takuuseen sen lopullisesta kohtalosta." Kas siinä
kauppa jossa jokainen tosi katolilainen pitää itseään voittajana.
Lucifer käyttää aivan samaa sanamuotoa: "Kaiken tämän voiman annan
minä sinulle ja kunnian siitä, sillä se on jätetty minun haltuuni ja
minä annan sen kenelle ikinä tahdon. Jos sinä siis tahdot palvella
minua, on kaikki oleva sinun."

Näihin aikoihin -- kesän kukkeimman hehkun aikana -- tuli madame
Beckin oppilaitoksesta niin iloinen paikka kuin koulu suinkin
saattoi olla. Kaiken päivää olivat leveät kaksoisovet ja ikkunat
selkoselällään, yhtämittainen auringonpaiste näytti kotiutuneen
ilmakehään, pilvet purjehtivat kauas merten taa viipyen epäilemättä
sellaisten saarimaiden yllä kuin Englanti -- se rakas sumujen maa --
mutta pysyen kokonaan poissa kuivalta mannermaalta. Asuimme paljon
enemmän puutarhassa kuin katon alla. Tunnit pidettiin ja ateriat
nautittiin "suuressa lehtimajassa". Sitä paitsi tuntui lähenevä
loma-aika ilmassa, ja se muutti vapauden miltei vallattomuudeksi.
Pitkään syyslomaan oli enää kaksi kuukautta, mutta sitä ennen odotti
viettoaan eräs suuri päivä -- tärkeä juhlatilaisuus -- ei vähemmän
kuin madamen syntymäpäivä.

Juhlan johto lankesi etupäässä neiti St. Pierren osaksi, koska madame
itse muka oli asiasta erillään, kainosti tietämätön kaikesta mitä
tulisi tapahtumaan hänen kunniakseen. Ennen kaikkea hän ei koskaan
tietänyt, ei vähintäkään aavistanut, että joka vuosi pantiin koko
koulussa toimeen rahankeräys kauniin syntymäpäivälahjan ostoa varten.
Kohtelias lukija jättäköön tahdikkaasti huomioon ottamatta lyhyen
salaisen neuvottelun tämän asian johdosta madamen omassa huoneessa.

"Mitä tahdotte tänä vuonna?" kysyi hänen pariisilainen luutnanttinsa.

"Oh, mitä sellaisista! Jättäkää se sikseen. Antakaa lapsiparkojen
pitää franginsa." Ja madame näytti suopealta ja vaatimattomalta.

St. Pierre työnsi tällöin leukansa pystyyn; hän osasi madamen
ulkoa ja nimitti hänen "hyvyyden"-ilmeitään irvistyksiksi. Hän ei
hetkeäkään edes ollut kunnioittavinaan niitä.

"Pian nyt", hän sanoi kylmästi. "Mainitkaa esine. Pitääkö sen olla
korutavaraa vai porsliinia, rihkamaa vai hopeata?"

"No niin! Pari kolme hopealusikkaa ja saman verran hopeahaarukoita."

Ja tuloksena oli kaunis rasia, joka sisälsi hopeaesineitä kolmensadan
frangin arvosta.

Juhlapäivän ohjelma oli seuraava: lahjan antaminen, välipala
puutarhassa, näytelmäkappale, jonka oppilaat ja opettajat
esittivät, tanssia ja illallinen. Tämä kaikki tuntui minusta perin
suurenmoiselta, kuten hyvin muistan. Zélie St. Pierre ymmärsi
tällaisia asioita ja johti niitä taitavasti.

Pääkohta oli näytelmäkappale, jota varten tarvittiin kuukauden
valmistuksia. Jo näyttelijäin valinta kysyi taitoa ja huolekkuutta;
sitten seurasi lausunnan ja asentojen opetusta sekä lukemattomia
väsyttäviä harjoituksia. Kaikkeen tähän St. Pierre tietenkään ei
riittänyt: siinä vaadittiin toista johtoa, toista taitoa kuin
hänen. Henkilö joka täytti nämä vaatimukset, oli Paul Emanuel,
kirjallisuuden opettaja. Minun osalleni ei koskaan langennut päästä
kuulemaan herra Emanuelin näyttämöopetusta, mutta näin hänet usein
kun hän astui _carrén_ poikki (nelikulmainen eteinen asuinhuoneiden
ja luokkahuoneiden välillä). Lämpiminä iltoina kuulin hänen luentonsa
avoimesta ovesta, ja hänen nimensä sekä kaskuja hänestä kaikui
korviini joka taholta. Varsinkin aikaisempi tuttavamme neiti Ginevra
Fanshawe, joka oli valittu esittämään huomattavaa osaa näytelmässä ja
joka yleensä lahjoitti minulle suuren määrän vapaahetkistään, höysti
puhettaan usein jäljittelemällä hänen sanojaan ja tekojaan. Ginevran
mielestä hän oli hirvittävän ruma, ja tyttö tunnusti joutuvansa
miltei hysteerisen pelon valtaan kuullessaan hänen äänensä tai
askelensa. Hän oli tumma pieni mies, yrmeä ja pisteliäs. Minunkin
mielestäni hän oli aika karmea ilmiö -- musta lyhyeksi leikattu
tukka, leveä kellahtava otsa, laihat posket, suuret värisevät
sieraimet, läpitunkeva katse ja hätäinen käytös. Ärtyisä hän oli,
sen kyllä huomasi kun kuuli hänen tiuskivan määräyksiään kömpelölle
näyttelijäjoukolle. Väliin hän purki kärsimättömyyttään ja kiukkuaan
näihin harjaantumattomiin tilapäisnäyttelijättäriin ja pauhasi heidän
käsitystensä nurinkurisuutta, tunteittensa kylmyyttä, antaumuksensa
heikkoutta. "Kuulkaa!" hän huusi, ja hänen äänensä vyöryi yli äsken
mainittujen, ja kun kuuli Ginevran, Mathilden tai Blanchen heikon
piipityksen heidän yrittäessään matkia sitä, ymmärsi kyllä miksi tuo
samainen piipitys oli saanut palkakseen suuttumuksen kumeata murinaa
tai raivon vihaista sähinää.

"_Vous n'êtes donc que des poupées_?"[48] kuulin hänen jylistävän.
"_Vous n'avez pas de passions -- vous autres? Vous ne sentez donc
rien? Votre chair est de neige, votre sang de glace? Mois, je veux
que tout cela s'allume, qu'il ait une vie, une âme_!"[49]

Turha purkaus! Ja kun hän vihdoin huomasi että se _oli_ turha, heitti
hän äkkiä koko asian sikseen. Tähän asti hän oli opettanut heille
suurta murhenäytelmää, nyt hän repi murhenäytelmän kappaleiksi ja
toi seuraavana päivänä pienen, kiinteän, tyhjänpäiväisen ilveilyn.
Tämän tytöt ottivat vastaan suopeammin, ja sitä hän nyt takoi heidän
sieviin pyöreihin päihinsä.

Neiti St. Pierre oli aina läsnä Emanuelin harjoituksissa, ja
minulle kerrottiin että hänen kohtelias käytöksensä, näennäinen
tarkkaavaisuutensa, tahdikkuutensa ja viehkeytensä oli tehnyt
mainittuun herrasmieheen erittäin edullisen vaikutuksen. Hänellä oli
todellakin taito jonkin aikaa miellyttää ketä tahtoi, mutta tuo tunne
ei ollut kestävä: seuraavassa hetkessä se kuivui kuin kaste, haihtui
kuin höytyset.

Päivä ennen madamen juhlaa oli lupapäivä samoin kuin itse
syntymäpäiväkin. Se omistettiin kolmen kouluhuoneen siivoamiselle,
puhdistamiselle ja koristamiselle. Koko talossa vallitsi mitä iloisin
hälinä, ei ylä- eikä alakerrassa voinut hiljainen eristetty henkilö
löytää itselleen olosijaa, ja niinpä minä puolestani pakeninkin
puutarhaan. Koko päivän vaelsin ja istuskelin siellä yksin, etsin
lämpöä auringonpaisteesta, siimestä puiden alta ja jonkinlaista
seuraa omista ajatuksistani. Muistan hyvin, että sinä päivänä
vaihdoin vain kaksi lausetta elävien olentojen kanssa, mutta en
silti tuntenut itseäni yksinäiseksi, nautin vain saadessani olla
rauhassa. Syrjästäkatsojalle riitti kun sai kerran tai pari kulkea
huoneiden läpi, nähdä mitä muutoksia oli tekeillä, kuinka laadittiin
pieni pukuhuone ja näyttelijäinhuone, pystytettiin pieni lava
näyttämölaitteineen, kuinka Paul Emanuel yhdessä neiti St. Pierren
kanssa johti kaikkea ja kuinka innokas oppilasjoukko hilpeästi
puuhasi heidän käskyjensä mukaan.

Tuo suuri päivä valkeni. Aurinko nousi kuumana pilvettömälle
taivaalle ja paahtoi iltaan asti. Kaikki ikkunat ja ovet avattiin,
mikä teki tunnelman iloisen kesäiseksi ja vapaaksi -- ja täydellisin
vapaus näytti todellakin olevan päivän tunnussana. Opettajattaret
ja oppilaat tulivat aamiaispöytään kampaustakeissa, papiljotteja
hiuksissa: odottaessaan illan suurta pukeutumista heistä nähtävästi
oli hauskaa viettää aamupäivä ylenmääräisessä huolimattomuudessa --
kuten raatiherrat paastoavat ennen juhla-ateriaa. Kello yhdeksän
tienoissa aamulla saapui tärkeä toimihenkilö, kampaaja. Tuo jumalaton
ihminen asetti päämajansa rukoussaliin, ja siellä, vihkivesimaljan,
vahakynttiläin ja ristiinnaulitunkuvan läheisyydessä hän syventyi
taiteensa mysteereihin. Joka tyttö kutsuttiin vuoron perään hänen
käsiinsä ja tuli takaisin pää sileänä kuin näkinkenkä, valkoinen
jakaus virheettömänä ja pään ympärillä kreikkalaiset palmikot, jotka
kiilsivät kuin öljyttyinä. Minäkin käytin hyväkseni vuoroani muiden
mukana, ja saatoin tuskin uskoa mitä peili ilmaisi, kun jäljestäpäin
kysyin sen mieltä. Tuo runsas kruunu aaltoilevaa ruskeata tukkaa
kummastutti minua -- pelkäsin ettei kaikki ollut omaani, ja sain
tunnustella sitä useat kerrat ennen kuin varmasti tiesin pelkoni
turhaksi. Tunnustin silloin, että kampaaja oli ensiluokkainen
taiteilija, joka pystyi saamaan paljon irti arvottomistakin aineista.

Kun rukoussali oli suljettu, tuli makuuhuoneesta erinäisten --
lystikkään huoliteltujen -- pesujen, koristelujen ja somistelujen
näyttämö. Minulle oli ja tulee aina olemaan arvoitus, kuinka he
saattoivat kuluttaa niin paljon aikaa tehdessään niin vähän. Itse
toimitus näytti huolelliselta, monimutkaiselta, pitkältä, mutta
tulos oli yksinkertainen. Puhdas valkoinen musliinipuku, sininen
vyönauha (Pyhän Neitsyen värit), pari valkoisia tai oljenvärisiä
kiiltohansikkaita -- siinä juhlaunivormu, jonka ottamiseen tuo
talontäysi opettajattaria ja oppilaita omisti elämänsä kiitävät
tunnit. Mutta täytyy myöntää että asu kaikessa yksinkertaisuudessaan
oli virheetön -- täydellisen kuosikas, sopiva ja raikas. Joka
tukkalaite oli niin ikään soma ja sievä, kiinteydessään aistikas,
ja soveltui labassecourilaisten piirteiden täyteläiseen ja lujaan
kauneuteen, vaikka se olisikin ollut liian jäykkä notkeammalle ja
taipuisammalle kauneuslajille. Yleisvaikutus kaiken kaikkiaan oli
kiitettävä.

Katsellessani läpikuultavaa lumivalkoista massaa, muistan hyvin
tunteneeni itseni pelkäksi varjotäpläksi valokentällä. Minulla ei
ollut rohkeutta panna ylleni läpinäkyvää valkoista pukua, mutta
jotakin ohutta minulla täytyi olla, sillä ilma ja huoneet olivat
liian kuumat jotta olisi voinut sietää yllään vahvempaa kangasta,
ja niinpä olin penkonut ainakin tusinan myymälöitä, kunnes vihdoin
löysin jonkinlaista punervanharmaata harsokangasta -- väri, sanalla
sanoen, oli tiheän sumun, joka leijailee kukkivalla kanervakankaalla.
Ompelijattareni oli hyväntahtoisesti tehnyt pukuni niin hyvin kuin
suinkin osasi, sillä koska, kuten hän viisaasti huomautti, kangas oli
"niin alakuloista, niin himmeätä", oli työn huolellinen suoritus sitä
välttämättömämpää. Hyvä oli että hän otti asian tältä kannalta, sillä
minulla ei ollut ainoatakaan kukkasta eikä jalokiveä kaunistamassa
pukuani, ja mikä pahempi, minulla ei ollut luonnollisia ruusuja
poskissani.

Me unohdamme tällaiset puutteellisuudet keskellä arjen yksitoikkoista
aherrusta, mutta ne kyllä muistuttavat meille ikävästä
olemassaolostaan loistavissa tilaisuuksissa, kun kauneuden pitäisi
säteillä.

Oli miten oli, tuossa varjopuvussa viihdyin erinomaisesti, ja siitä
edusta en olisi saanut nauttia, jos ylläni olisi ollut jotakin
loistavampaa tai näkyvämpää. Myös madame Beck rohkaisi minua:
hänen pukunsa oli melkein yhtä huomaamaton kuin omanikin, paitsi
että hänellä oli rannerengas ja suuri rintasolki, jossa kulta ja
jalokivet välkkyivät. Satuimme kohtaamaan toisemme portaissa,
ja hän nyökäytti minulle päätään ja hymyili hyväksyvästi. Ei
siksi, että hänen mielestään olin kaunis -- sellainen asia ei
todennäköisesti voinut kiinnittää hänen mieltään -- vaan siksi,
että hän piti pukuani "sopivana", "säädyllisenä", ja Sopivaisuus ja
Säädyllisyys olivat kaksi tyyntä jumalatarta, joita madame palveli.
Hän myös pysähtyi, laski Olalleni hansikoidun kätensä, jossa oli
koruommeltu hyvältä tuoksuva nenäliina, ja kuiskasi korvaani
ivallisen huomautuksen toisista opettajattarista (joille juuri oli
päässyt lausumasta kohteliaisuuksia vasten kasvoja). "Ei mikään ole
mielettömämpää", hän sanoi, "kuin että kypsyneet naiset pukeutuvat
kuin viisitoistavuotiaat tytöt -- St. Pierre ainakin näyttää vanhalta
kietanalta, joka leikkii pikkutyttöä."

Tultuani valmiiksi ainakin pari tuntia aikaisemmin kuin kukaan
muu, huvittelin lähtemällä -- ei puutarhaan, jossa palvelustytöt
parhaillaan järjestivät pitkiä pöytiä, asettivat tuoleja ja
levittelivät liinoja välipalaa varten -- vaan kouluhuoneisiin, jotka
nyt olivat tyhjät, hiljaiset, viileät ja puhtaat. Seinät olivat
äskettäin maalatut, lautalattiat pestyt ja tuskin vielä kuivuneet,
raikkaat kukat maljakoissa koristivat ikkunalautoja ja puhtaat
uutimet suuria ikkunoita.

Vetäydyin ensimmäiseen luokkaan, joka sijaitsi pienemmässä ja
somemmassa huoneessa kuin muut, valitsin lasiovisesta kirjakaapista,
jonka avain oli hallussani, kirjan jonka nimi oli hieman lupaava, ja
istuin lukemaan. Tämän "luokan" eli kouluhuoneen lasinen ovi avautui
suureen lehtimajaan; akaasiapuun lehvät hyväilivät sen ruutuja
kurkottautuessaan toisella puolen ovea kukkivaa ruusupensasta kohti,
ja tässä ruusupensaassa hyrisi ahkera ja onnellinen mehiläisparvi.
Aloin lukea. Juuri kun turvapaikkani hiljainen hyminä, ympäröivä
siimes ja lämmin yksinäinen rauha alkoi karkottaa kirjani sivulta
ajatuksen ja silmistäni näkövoiman sekä houkutella minut unelmain
polulle, johonkin unimaailman syvään rotkoon -- juuri silloin kuului
katuovelta kiivain soitto mitä tuo paljon kokenut kone koskaan oli
helistänyt, ja tempasi minut takaisin tietoisuuteen.

Nyt oli asia niin, että kello oli kilissyt kaiken aamua, kun
työmiehet, palvelijattaret, kampaajat ja ompelijat juoksivat
lukemattomilla asioillaan. Lisäksi oli täysi syy odottaa että se
soi myös koko iltapäivän, koska noin satakunta ulko-oppilasta
oli vielä saapumatta vaunuillaan tai ajurinrattailla, eikä ollut
luultavaa että se vaikenisi illallakaan, kun vanhemmat ja ystävät
kerääntyivät katsomaan näytelmää. Näissä olosuhteissa oli soitto --
vieläpä kiivaskin -- ymmärrettävä asia, ja kuitenkin oli juuri tässä
helähdyksessä oma omituinen sointinsa, joka karkotti unelmani ja
pudotti kirjan polveltani.

Olin kumartunut nostamaan viimeksi mainittua, kun -- lujina, nopeina,
varmoina -- suoraan läpi eteisen -- pitkin käytävää, poikki _carrén_,
läpi ensi osaston, toisen osaston, suuren salin -- lähestyivät
askelet, pikaiset, säännölliset, kärkkäät. Ensi luokan -- minun
pyhättöni -- suljettu ovi ei ollut esteenä; se lensi auki ja aukon
täytti päällystakki ja kreikkalainen lakki sekä kaksi silmää, jotka
ensin harhailivat sinne tänne, sitten nälkäisinä iskivät minuun.

"_C'est cela_!"[50] sanoi ääni. "_Je la connais; c'est l'Anglaise.
Tant pis. Tout Anglaise, et, par conséquent toute bégueule qu'elle
soit -- elle fera mon affaire, ou je saurai pourquoi_."[51]

Sitten hän sanoi jollakin tavoin tuiman kohteliaasti (otaksun
hänen arvelleen etten ollut kuullut sanaakaan hänen aikaisemmasta
epäkohteliaasta mutinastaan) ja hirvittävimmällä murteella mitä
milloinkaan on kuultu: "Meess -- teidän pitää näytellä, siitä ette
pääse mihinkään."

"Mitä voin tehdä hyväksenne, herra Paul Emanuel?" kysyin, sillä
tulija oli Paul Emanuel, sangen kiihtyneessä mielentilassa.

"Teidän pitää näytellä. Minä en tahdo että peräydytte tai rypistätte
kulmianne tai teeskentelette kainoutta. Minä luin kasvonne sinä
iltana kun tulitte, minä näen lahjanne. Te osaatte näytellä, teidän
pitää näytellä."

"Mutta kuinka, herra Paul? Mitä tarkoitatte?"

"Tässä ei ole aikaa hukattavana", hän sanoi, puhuen nyt ranskaa,
"ja heittäkää hiiteen kaikki vastahakoisuus, kaikki estelyt, kaikki
teeskentely. Teidän täytyy ottaa osa."

"Ilveilyssäkö?"

"Ilveilyssä. Tepä sen sanoitte."

Minä läähätin kauhuissani. _Mitä_ tuo pikku mies tarkoitti?

"Kuulkaa", hän sanoi. "Minä kerron teille asian, ja te vastaatte
myöntävästi tai kieltävästi, ja sen vastauksen mukaan olen aina
arvosteleva teitä."

Ärtyisän luonteen vaivoin hillitty kiihko hehkui hänen poskissaan,
salamoi hänen katseissaan. Varomattomuus ja tympeys, epäröinti,
hitaus, teeskentely ja ennen kaikkea itsepintaisuus olisi helposti
saanut hänet väkivaltaiseksi ja leppymättömäksi. Vaikeneminen ja
tarkkaavaisuus oli paras lääke: minä kuuntelin.

"Koko asia on menossa myttyyn", hän alkoi. "Louise Vanderkelkov on
sairastunut -- niin ainakin vakuuttaa hänen naurettava äitinsä. Minä
puolestani uskon varmaan että hän jaksaisi näytellä jos tahtoisi,
puuttuu vain hyvää tahtoa. Hänellä oli näytelmässä osa, niinkuin
tiedätte tai ette tiedä, se on yhdentekevää. Ilman tätä osaa ei koko
näytelmästä tule mitään. Nyt on enää muutama tunti oppimisaikaa:
yksikään tyttö koko koulussa ei tahtoisi kuulla järkeä eikä ryhtyä
tehtävään. Totisesti osa ei ole mielenkiintoinen eikä miellyttävä,
ja heidän viheliäinen itserakkautensa -- tuo alhainen ominaisuus,
jota naisissa on niin paljon -- kapinoi sitä vastaan. Englannittaret
ovat joko sukupuolensa parhaita tai huonoimpia. _Dieu sait que je les
déteste comme la peste, ordinairement_"[52] (tämän tuo konna mumisi
hampaittensa välistä). "Minä turvaudun englannittareen ja pyydän
häntä auttamaan itseäni. Mikä on hänen vastauksensa -- kyllä vai ei?"

Tuhat vastaväitettä nousi mieleeni. Vieras kieli, ajan lyhyys,
suuri yleisö... Halu peräytyi, taito epäilytti, itsekunnioitus
(tuo "viheliäinen ominaisuus") vapisi. "Ei, ei, ei!" sanoi tämä
kaikki, mutta kun katsoin herra Paulia ja näin hänen huolestuneissa,
kiihkeissä ja tutkivissa silmissään jonkinlaisen pyynnön kaikkien
uhkausten takana, pääsi huuliltani: "suostun". Hetkiseksi hänen
ankara ilmeensä vaihtui tyytyväisyyden värähdykseen, mutta pian hän
taas suoristihe ja jatkoi:

"Nopeasti työhön! Tässä on kirja, tässä osanne, lukekaa!" Ja minä
luin. Hän ei kiitellyt, ja väliin hän torui ja polki jalkaa. Hän luki
minulle, ja minä jäljittelin huolellisesti. Osa oli epämiellyttävä
-- miehen, typerän narrin. Siihen ei voinut panna sydäntä eikä
sielua -- minä inhosin sitä. Näytelmän -- mitättömän ilveilyn --
juonena oli parin kilpailijan ponnistelut kauniin keimailijan käden
voittamiseksi. Toista kosijaa nimitettiin "karhuksi", hän oli hyvä
ja kunnollinen mutta sivistymätön mies, jonkinlainen jalokivi
kuonakasassa, toinen oli perhonen, suunpieksijä ja petturi, ja
minusta piti tulla perhonen, suunpieksijä ja petturi.

Minä tein parhaani -- mikä tietysti oli huonoa ja ärsytti herra
Paulia. Hän alkoi tupakoida. Kävin käsiksi työhön kahta vimmatummin,
koetin tehdä parempaa kuin parhaani. Uskon että hän antoi tunnustusta
hyville aikeilleni, sillä hän ilmaisi olevansa osittain tyytyväinen.
"Se menettelee", hän huusi, ja koska puutarhasta alkoi kuulua ääniä
ja puiden välissä vilahteli valkoisia pukuja, hän lisäsi: "Teidän
täytyy vetäytyä syrjään, teidän täytyy olla yksinänne oppimassa tätä.
Tulkaa kanssani."

Saamatta aikaa ja voimia epäröimiseen huomasin samassa hengenvedossa
tulevani temmatuksi kuin tuulispäässä yläkertaan, vieläkin kerrosta
ylemmäs, ei, kahta kerrosta ylemmäs, (sillä tämä kiukkuinen pikkumies
näytti vaistomaisesti osaavan joka paikkaan). Minut lennätettiin
yksinäiselle ja korkealle ullakolle, työnnettiin sisään, ovi
lukittiin ja herra Paul pisti avaimen taskuunsa ja katosi.

Ullakko ei ollut mikään miellyttävä paikka. Uskon ettei hän tietänyt
kuinka epämiellyttävä se oli, muuten hän ei suinkaan olisi noin
vain muitta mutkitta lukinnut minua sinne. Tällaisena kesäpäivänä
se oli kuuma kuin Afrikka, talvella taas kylmä kuin Grönlanti. Se
oli täynnä laatikoita ja romua, vanhat vaatteet verhosivat sen
maalaamattomia seiniä, hämähäkinverkot lakaisematonta kattoa.
Tiedettiin varsin hyvin, että siellä asusti rottia, kovakuoriaisia
ja torakoita -- huhuttiinpa että puutarhan aavemainen nunna oli
kerran nähty sielläkin. Osittainen pimeys peitti yhden nurkan, jonka
yli oli vedetty, ikään kuin salaperäisyyden lisäämiseksi, vanha
tummanruskea uudin verhoksi tummalle riville talvitakkeja, jotka
riippuivat kukin naulassaan kuin pahantekijä hirsipuussa. Noiden
takkien keskeltä, tuon verhon takaa sanottiin nunnan tulleen. Minä
en sitä uskonut, eikä mikään sensuuntainen pelko minua häirinnyt,
mutta minä näin hyvin tumman ja hyvin suuren rotan, jolla oli pitkä
häntä, liukuvan esiin tuosta likaisesta komerosta, ja lisäksi sattui
silmäni moneen kovakuoriaiseen, jotka muodostivat täpliä lattialle.
Nämä otukset kiusasivat minua enemmän kuin kenties on viisasta sanoa,
ja niin myös paikan pölyisyys, romu ja kuumuus. Viimeksi mainittu
häiriö olisi pian käynyt sietämättömäksi, ellen olisi onnistunut
avaamaan kattoikkunaa ja siten saanut hieman raikasta ilmaa. Tämän
aukon alapuolelle vedin suuren tyhjän arkun, ja nostettuani sen
päälle pienemmän laatikon ja pyyhittyäni pölyt molemmista kokosin
huolellisesti ympärilleni pukuni helmat (lukija muistakoon että se
oli paras pukuni ja niin ollen oikeutettu huolenpidon kohde) ja
nousin tälle tilapäiselle valtaistuimelle. Istuttuani kävin käsiksi
tehtävääni, ja lukiessani en suinkaan unohtanut pitää ankarasti
silmällä kovakuoriaisia ja torakoita, jotka luullakseni herättivät
minussa vieläkin kuolettavampaa pelkoa kuin rotat.

Ensi vaikutelmani oli, että olin ryhtynyt tehtävään jota oli
suorastaan mahdoton täyttää, ja päätin yksinkertaisesti tehdä
parhaani ja alistua epäonnistumaan. Huomasin kuitenkin pian, että
yksi osa niin lyhyessä kappaleessa ei ollut enempää kuin mitä muisti
saattoi hallita muutaman tunnin harjoituksen jälkeen. Minä luin ja
luin, ensin kuiskaten, sitten ääneen. Täysin varmana ettei kukaan
inhimillinen olento kuunnellut minua, näyttelin osaani ullakon
syöpäläisille. Syvennyttyäni sen tyhjyyteen, kevytmielisyyteen ja
vilpillisyyteen kostin ylenkatseen ja kärsimättömyyden innoittamana
tuolle narrille tekemällä hänet niin narrimaiseksi kuin suinkin
osasin.

Tässä työssä kului iltapäivä: päivä alkoi kallistua illaksi, ja
minun, joka en ollut syönyt mitään sitten aamiaisen, alkoi olla
ääretön nälkä. Ajattelin välipalaa jota toiset varmasti parhaillaan
ahmivat kaukana puutarhassa. Olin nähnyt eteisessä korillisen
pieniä _pâtés à la crême_,[53] jotka mielestäni voittivat kaikki
muut keittotaidon tuotteet. Piirakka tai kimpale kakkua olisi tällä
hetkellä tullut oikein hyvään paikkaan, ja mikäli haluni noihin
herkkuihin kasvoi, alkoi minusta tuntua jonkin verran kovalta, että
minun piti viettää lupapäiväni paastoten ja vankilassa. Niin kaukana
kuin ullakko olikin eteisestä ja katuovesta, kuului ovikellon ikuinen
kilinä tännekin heikosti, samoin pyörien alituinen ratina kiusatulla
kiveyksellä. Tiesin että talo ja puutarha olivat tulvillaan väkeä ja
että tuolla alhaalla oli hauskaa ja iloista; täällä alkoi hämärtää,
kovakuoriaiset häipyivät näkyvistäni, ja ajattelin vavisten että
ne kenties salaa lähestyivät minua, nousivat valtaistuimelleni
näkymättöminä ja valtasivat pukuni liepeet aavistamattani.
Kärsimättömänä ja pelokkaana aloin harjoittaa osaani uudelleen vain
ajan tappamiseksi. Juuri kun olin päässyt loppuun, kuului korviini
avaimen odotettu rapina lukossa -- sangen tervetullut ääni. Herra
Paul (hämärän läpi saatoin juuri nähdä että se _oli_ herra Paul,
erotin hänen lyhyeksi leikatun tukkansa samettimaisen mustuuden ja
hänen otsansa kellahtavan norsunluun) kurkisti sisään.

"Hyvä!" hän huusi pitäen ovea auki ja jääden seisomaan kynnykselle.
"Minä kuulin kaiken. Se käy aika hyvin. Uudestaan!"

Minä epäröin hetkisen.

"Uudestaan", hän sanoi ankarasti. "Ei mitään irvistyksiä! Hiiteen
kainous!"

Minä luin osani uudelleen, mutta en puoliksikaan niin hyvin kuin
yksin ollessani.

"No, ainakin hän osaa sen", sanoi hän hieman tyytymättömänä, "eikä
voi olla turhantarkka eikä vaatelias näissä olosuhteissa." Sitten hän
lisäsi: "Saatte aikaa vielä kaksikymmentä minuuttia, näkemiin!" Ja
hän aikoi lähteä.

"Monsieur", huusin kooten rohkeuteni.

"Mikä on, mademoiselle?"

"Minun on kova nälkä."

"Mitä, onko teidän nälkä! Entä välipala?"

"Siitä en tiedä mitään. Sitä en ole nähnyt, kun olen ollut suljettuna
tänne."

"Ah! Aivan niin", hän huusi.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli valtaistuimeni hylätty, ullakko
tyhjänä, ja sama tuulenpuuska, joka oli lennättänyt minut ullakolle,
toistui nyt päinvastaiseen suuntaan ja vei minut alas -- alas
-- alas hamaan keittiöön asti. Minä luulin joutuvani kellariin.
Keittäjättärelle annettiin ankara määräys hankkia ruokaa ja
minulle yhtä ankara määräys syödä. Suureksi ilokseni tämä ruoka
rajoittui kahviin ja leivoksiin: olin pelännyt saavani viiniä ja
makeisia, joista en pitänyt. Kuinka hän arvasi että pidin pienistä
kermapiirakoista, sitä en voi tietää, mutta hän meni ulos ja hankki
minulle sellaisen jostakin. Minä söin ja join sangen halukkaasti ja
säästin _petit pâtén_ viimeiseksi, jälkiruoaksi. Herra Paul valvoi
ateriaani ja melkein väkisin ajoi minuun enemmän kuin saatoin niellä.

"Hyvä on", hän huudahti, kun olin ilmoittanut etten todellakaan
jaksanut syödä enempää ja kohotetuin käsin rukoillut häntä säästämään
minua lisäsämpylältä, jolle hän juuri oli levittänyt voita. "Te kai
pidätte minua jonkinlaisena tyrannina tai Sinipartana, joka kiduttaa
naisia nälällä ullakolla, mutta itse asiassa en ole sellainen. No
nyt, neiti, onko teillä rohkeutta ja voimaa esiintyä?"

Minä sanoin luulevani että minulla oli, vaikka itse asiassa olinkin
aivan pyörällä päästä ja tuskin olisin osannut sanoa miltä minusta
tuntui, mutta tämä pikkumies oli senlaatuinen ihminen, jota ei saanut
vastustaa jollei omistanut niin ääretöntä voimaa, että olisi kyennyt
lannistamaan hänet heti.

"Tulkaa sitten", hän sanoi tarjoten kätensä.

Minä annoin hänelle omani, ja hän lähti liikkeelle sellaisella
vauhdilla, että minun oli pakko juosta pysyäkseni hänen rinnallaan.

Nelikulmaisessa eteisessä hän pysähtyi hetkeksi; siellä paloivat
suuret lamput, luokkahuoneiden leveät ovet olivat selällään, samoin
suuret puutarhaovet, puuastiassa kasvavat pomeranssipuut ja suuret
kukat ruukuissaan koristivat näitä ovia molemmin puolin, ja joukko
naisia ja herroja iltapuvuissaan käveli kukkien keskellä. Sisälle
luokkahuoneisiin avautui komea näköala: tungeksivaa ja aaltoilevaa,
hälisevää, keinuvaa ja virtaavaa joukkoa, kaikki ruusuista, sinistä
ja miltei läpikuultavan valkoista. Katossa paloi kynttiläkruunuja,
etäällä taustassa oli näyttämö, juhlallinen vihreä esirippu, rivi
kynttilöitä, lavan reunalla.

"Eikö ole kaunista?" kysyi seuralaiseni.

Minun olisi pitänyt vastata myöntävästi, mutta sydämeni nousi
kurkkuun. Herra Paul huomasi sen, muljautti minulle rumasti silmäänsä
ja antoi minulle pienen ravistuksen vaivoistani.

"Minä tahdon tehdä parhaani, mutta soisin että kaikki olisi ohi",
sanoin, ja kysyin sitten: "Onko meidän kuljettava tuon joukon läpi?"

"Ei mitenkään, minä hoidan asiat paremmin: me kuljemme puutarhan
kautta -- tästä."

Seuraavana hetkenä olimme ulkona. Tyven ja viileä ilta virkisti
minua jonkin verran. Kuutamoa ei ollut, mutta lukuisten loistavien
ikkunoiden heijastus valaisi pihaa kirkkaasti ja myös käytäviä --
himmeästi. Taivas oli pilvetön, ja sen aavuudessa värisi tuhansittain
eläviä valoja. Kuinka leppoisia ovatkaan mannermaan illat -- lauhoja,
sulotuoksuisia, turvallisia! Ei merisumua, ei viluista kosteutta --
sumuttomia kuin keskipäivä ja raikkaita kuin aamu.

Kuljettuamme pihan ja puutarhan poikki tulimme ensimmäisen luokan
ovelle. Se oli auki kuten kaikki muutkin ovet sinä iltana, me
astuimme sisään, ja sitten minut johdettiin pieneen huoneeseen, joka
erotti luokan suuresta salista. Tämä huone häikäisi silmiäni, se kun
oli niin tulvillaan valoa, se huumasi korviani, sillä se oli niin
täynnä häliseviä ääniä, se tukehdutti minua, se kun oli niin kuuma,
umpinainen ja täynnä väkeä.

"Järjestystä! Hiljaisuutta!" huusi herra Paul. "Tämähän on kaaosta",
hän jatkoi, ja melu hiljeni. Tusinalla sanoja ja yhtä monella
liikkeellä hän ajoi ulos puolet läsnäolijoista ja pakotti loput
järjestykseen. Ne jotka jäivät, olivat kaikki erikoispuvuissa:
he olivat esiintyjiä, ja tämä oli näyttelijäin huone. Herra Paul
esitti minut. Kaikki töllistelivät ja muutamat virnistelivät.
Minä olin yllätys; kukaan ei ollut odottanut että englannitar
esiintyisi ilveilyssä. Ginevra Fanshawe, joka oli somasti pukeutunut
osaansa varten ja viehättävän kaunis, käänsi minuun parin silmiä,
jotka olivat pyöreät kuin napit. Hän oli parhaalla tuulellaan,
ilman vähintäkään pelon tai ujouden tuntua, päinvastoin ihastunut
saadessaan kohta loistaa satojen edessä, ja tuloni näytti "lyövän
hänet hämmästyksellä" kesken iloa. Hän olisi huudahtanut, mutta herra
Paul piti hänet ja muutkin aisoissa.

Silmäiltyään ja arvosteltuaan koko joukkoa herra Paul kääntyi minuun
päin.

"Teidänkin pitää pukeutua osaanne varten."

"Niin -- pukeutua mieheksi!" huudahti Zélie St. Pierre ja hyökkäsi
eteenpäin lisäten ylen avuliaasti: "Minä puen hänet itse."

Mieheksi pukeutuminen ei miellyttänyt minua eikä olisi sopinutkaan
minulle. Olin suostunut ottamaan miehen nimen ja osan; mitä hänen
pukuunsa tulee -- seis siinä! Ei. Tahdoin pitää oman pukuni,
tuli mitä tuli. Herra Paul saisi myrskytä, saisi raivota -- minä
tahdoin pitää oman pukuni. Sanoin sen, ja ääneni oli yhtä varma
tarkoituksessaan kuin matala ja kenties epävakainen ilmaisumuodossaan.

Hän ei aivan heti ruvennut myrskyämään eikä raivoamaan, kuten
varmasti olin luullut. Hän oli vaiti. Mutta Zélie ehätti taas väliin.

"Hänestä tulee mainio _petit-maître_. Tässä ovat vaatteet -- kaikki
tyynni. Ne ovat ehkä liian suuret, mutta siitä minä kyllä selviydyn.
Tulkaa, rakas ystävä -- kaunis englannitar!"

Ja hän nauroi ivallisesti, sillä minä en ollut "kaunis". Hän
tarttui käteeni, hän aikoi vetää minut mukanaan. Herra Paul seisoi
liikkumatta -- puolueettomana.

"Te ette saa vastustaa", jatkoi St. Pierre, sillä minä vikuroin. "Te
pilaatte kaiken, turmelette näytelmän hilpeyden, katsojain huvin,
uhraatte kaiken itserakkaudellenne. Se olisi liian paha -- monsieur
ei koskaan tule sitä sallimaan."

Hän etsi herra Paulin katsetta. Niin tein minäkin. Tämä katsoi
ensin häneen, sitten minuun. "Seis", hän sanoi hitaasti, pysäyttäen
St. Pierren, joka yhä ponnisteli saadakseen minut mukaansa. Kaikki
odottivat ratkaisua. Hän ei ollut vihoissaan eikä ärtyisä. Huomasin
sen ja rohkaisin mieleni.

"Ettekö pidä näistä vaatteista?" hän kysyi osoittaen miehen
vaatekappaleita.

"Ei minulla ole mitään muutamia vastaan, mutta kaikkia en huoli."

"Kuinka sitten käy? Kuinka voi suostua miehen osaan ja astua
näyttämölle naisen puvussa? Tosin tämä on vain amatöörinäyttämö --
_vaudeville de pensionnat_; erinäisiä myönnytyksiä voin sallia, mutta
täytyyhän teillä toki olla jotakin, josta näkee teidän kuuluvan
jalompaan sukupuoleen."

"Ja siihen suostunkin, monsieur, mutta minun täytyy saada järjestää
asia omalla tavallani, kukaan ei saa sekaantua siihen, eikä vaatteita
saa väkisin tyrkyttää minulle. Antakaa minun itse pukeutua."

Sanaakaan lausumatta herra Paul otti puvun St. Pierreitä, antoi sen
minulle ja päästi minut pukuhuoneeseen. Jäätyäni yksin tyynnyin
täydellisesti ja ryhdyin työhön kaikessa rauhassa. Jätin ylleni
naisen puvun sellaisenaan, otin vain lisäksi pienen liivin,
kauluksen, solmion ja pienen päällystakin, jotka oli saatu erään
oppilaan veljeltä. Avasin palmikkoni, kiinnitin hiukseni lujasti
takaa, ja edestä kampasin ne toiselle sivulle. Otin käteeni hatun
ja hansikkaat ja lähdin ulos. Herra Paul ja kaikki muut odottivat.
Paul silmäili minua. "Olkoon menneeksi näin koulussa", hän sanoi.
Sitten hän lisäsi melkein ystävällisesti: "Rohkeutta, ystäväni! Vähän
kylmäverisyyttä vain -- vähän häikäilemättömyyttä, neiti Lucien, ja
kaikki käy hyvin!"

St. Pierre nauraa hihitti taaskin kylmällä käärmeellisellä tavallaan.

Minä olin närkäs, sillä olin kiihtynyt, enkä voinut olla kääntymättä
häneen sanoakseni että jollei hän olisi nainen ja minä herrasmies,
tekisi mieleni haastaa hänet kaksintaisteluun.

"Näytelmän jälkeen, näytelmän jälkeen", sanoi herra Paul. "Sitten
annan teille pistoolit ja järjestämme taistelun kaikkien sääntöjen
mukaan. Se on vain vanha riita Ranskan ja Englannin välillä."

Mutta nyt lähestyi hetki jolloin näytäntö oli alkava. Herra
Paul asettui eteemme ja piti meille lyhyen puheen kuin kenraali
sotilailleen ennen taistelua. En tiedä mitä hän sanoi, paitsi että
hän kehoitti meitä jokaista täyttämään sydämensä oman mitättömyytensä
tunteella. Jumala tietää että minun mielestäni tuo neuvo oli
tarpeeton muutamille meistä. Kello kilisi. Minä ja kaksi muuta
työnnettiin näyttämölle. Kello soi uudelleen. Minun oli sanottava
ihan ensimmäiset sanat.

"Älkää katsoko yleisöön älkääkä ajatelko sitä", kuiskasi herra Paul
korvaani. "Kuvitelkaa että olette ullakolla ja näyttelette rotille."

Hän katosi. Esirippu nousi -- käpertyi kattoon, ja eteemme humahti
valojen kirkkaus, pitkä huone, hilpeä väkijoukko. Minä ajattelin
kovakuoriaisia, vanhoja laatikoita, madonsyömiä arkkuja. Sanoin
sanottavani huonosti, mutta sanoin sen. Tuo ensimmäinen vuorosana
olikin vaikein, sillä se ilmaisi minulle sen tosiseikan, että
en pelännyt yleisöä läheskään niin paljon kuin omaa ääntäni.
Tuo vieras ulkomaalainen yleisö ei merkinnyt minulle mitään. En
ajatellutkaan sitä. Kun kieleni kerran vapautui ja ääneni pääsi
oikeaan korkeuteensa ja sointiinsa, silloin en ajatellut muuta kuin
esittämääni henkilöä -- ja herra Paulia, joka kuunteli, katseli ja
oli kuiskaajana näyttämön syrjässä.

Vähitellen, tuntiessani oikean voimani tulevan -- oikeiden
lähteiden pyrkivän valloilleen -- tyynnyin siksi paljon, että
saatoin kiinnittää huomiota kanssanäyttelijöihini. Muutamat heistä
näyttelivät erittäin hyvin, varsinkin Ginevra Fanshawe, jonka tuli
keimailla kahdelle ihailijalle -- tehtävä mistä hän suoriutui
verrattomasti, hänhän oli oikeassa elementissään. Huomasin että hän
kerran tai pari oli erityisen suopea ja tehostetun puolueellinen
minua, keikaria, kohtaan. Niin vilkkaasti ja innokkaasti hän suosi
minua, niin merkitseviä katseita hän sinkosi kuuntelevaan ja käsiä
taputtavaan yleisöön, että minulle -- joka tunsin hänet -- kävi
äkkiä selväksi että hän näytteli _jollekin_, ja minä seurasin hänen
katseitaan, hymyjään, liikkeitään, ja keksin ennen pitkää, että hän
oli valinnut ainakin kauniin ja hienon maalitaulun vasamoilleen.
Aivan näiden nuolien suunnassa, muita katsojia kookkaampana ja niin
ollen vieläkin alttiimpana niille seisoi tuttu olento -- levollisena
mutta hyvin tarkkaavaisena -- tohtori John.

Tuo näky oli jossakin määrin kiihottava. Tohtori Johnin katseessa
oli sanoja, vaikka en osannutkaan tulkita niitä, se yllytti minua,
luin siitä tarinan, panin ajatukseni osaan jota näyttelin, panin
sen Ginevran-palvontaani. "Karhussa" eli rehellisessä ihailijassa
näin tohtori Johnin. Säälinkö häntä, kuten ennen vanhaan? En, minä
paadutin sydämeni, kilpailin hänen kansaan ja löin hänet laudalta.
Tiesin olevani vain narri ja keikari, mutta missä hän ei kelvannut,
siellä minä saatoin miellyttää. Nyt tiesin näytteleväni ihmistä
joka tahtoo ja on päättänyt voittaa ja valloittaa. Ginevra yllytti
minua, ja yhdessä miltei muutimme osan luonnetta, kullaten keikarin
kiireestä kantapäähän. Näytösten välissä herra Paul sanoi että hän
ei tietänyt mikä meitä riivasi, ja miltei nuhteli meitä. "Se on
kenties kauniimpaa kuin esikuvanne", hän sanoi, "mutta se ei ole
oikein." Minä en myöskään tietänyt mikä minua riivasi, mutta halusin
jotenkin jättää varjoon "karhun", so. tohtori Johnin. Ginevra oli
hellä -- kuinka olisin voinut olla muuta kuin ritarillinen? Pysyen
kirjaimellisesti uskollisena osalleni muutin huoletta koko sen
hengen. Ilman sydäntä, ilman mielenkiintoa en voinut näytellä sitä
ollenkaan. Näyteltävä sitä kuitenkin oli -- tuo kaivattu mauste pääsi
mukaan -- ja minä näyttelin hyvällä halulla.

Mitä sinä iltana tunsin ja tein, sitä en olisi odottanut tuntevani ja
tekeväni, yhtä vähän kuin että minut hurmauksen tilassa nostettaisiin
seitsemänteen taivaaseen. Kylmänä, vastahakoisena, pelokkaana
olin toisen mieliksi suostunut näyttelemään osaani: ennen pitkää
lämpenin, rohkaistuin, mielenkiintoni heräsi, ja näyttelin omaksi
huvikseni. Mutta seuraavana päivänä, kun ajattelin tätä kaikkea,
en vähääkään hyväksynyt tällaisia amatöörinäytäntöjä, ja vaikka
olinkin mielissäni kun olin saanut tehdä herra Paulille palveluksen
ja kerran koettaa voimiani, päätin lujasti, ettei minua enää koskaan
vedettäisi samanlaiseen juttuun. Harras halu näyttämötaiteeseen oli
osoittautunut kuuluvan luonteeseeni; tämän vastakeksityn taipumuksen
helliminen ja kehittäminen olisi voinut lahjoittaa minulle kokonaisen
maailman hauskuutta, mutta se ei olisi sopinut minunlaiselleni
syrjästäkatsojalle. Se taipumus ja halu oli työnnettävä syrjään, ja
minä työnsin ne syrjään ja lukitsin ne päätöksellä jota ei aika eikä
kiusaus ole sittemmin järkyttänyt.

Tuskin oli näytelmä ohi ja _kunnialla_ ohi, kun tuo
kiukkuinen ja itsevaltainen herra Paul muuttui aivan toiseksi.
Vapautuneena ohjaajan edesvastuusta hän viipymättä luopui
opettajan-ankaruudestaan, tupsahti keskellemme vilkkaana,
ystävällisenä ja puheliaana, puristi jokaisen kättä, kiitti kutakin
erikseen ja ilmoitti päätöksensä että meidän kaikkien oli tanssittava
hänen kanssaan alkavissa tanssiaisissa. Kun hän tuli vaatimaan
minun lupaustani, sanoin hänelle etten tanssi. "Tämän kerran
teidän täytyy", oli vastaus, ja jollen olisi pujahtanut syrjään ja
pysytellyt poissa hänen tieltään, olisi hän varmaan pakottanut minut
tähän toiseenkin esitykseen. Mutta minä olin näytellyt tarpeekseni
jo yhden illan osalta; oli aika taas palata itseeni ja tavalliseen
elämääni. Kanervanvärinen pukuni menetteli kyllä päällystakin
alla näyttämöllä, mutta ei olisi sopinut valssiin tai katrilliin.
Vetäydyin hiljaiseen soppeen, josta huomaamattomana saatoin tehdä
havaintoja -- tanssiaiset, loisto ja huvitus vierivät ohitseni kuin
näytelmä.

Taaskin oli Ginevra Fanshawe prinsessa, kaunein ja iloisin
läsnäolijoista. Hänet valittiin avaamaan tanssiaiset, ja hyvin
ihastuttavalta hän näytti, hyvin viehkeästi tanssi, hyvin iloisesti
hymyili. Tällaiset tilaisuudet olivat hänen voittojaan -- hän oli
huvituksen lapsi. Työ ja kärsimykset kohtasivat hänet penseänä ja
lannistuneena, voimattomana ja nureksivana, mutta ilo levitti hänen
perhossiipensä, kirkasti niiden kultatomun ja loistavat täplät, sai
hänet säkenöimään kuin jalokivi ja hehkumaan kuin kukka. Tavalliselle
ruoalle ja juomalle hän nyrpisti nenäänsä, mutta ravitsi itseään
kermavaahdolla ja jäätelöllä kuin mehiläinen hunajalla; makea viini
oli hänen elementtinsä ja makeat leivokset hänen jokapäiväinen
leipänsä. Ginevra eli täyttä elämäänsä tanssisalissa, muualla hänen
mielialansa laskeutui.

Älä ajattele, lukija, että hän kukoisti ja säkenöi tuolla
tavoin vain herra Paulin, tanssittajansa vuoksi, tai että hän
sinä iltana tuhlaili parasta viehätysvoimaansa vain toveriensa
mielenylennykseksi, tai vanhempien ja isovanhempien, jotka täyttivät
nelikulmaisen eteisen ja tanssisalin seinät. Niin tympeissä ja
rajoitetuissa olosuhteissa, niin nolojen ja laimeiden vaikutinten
varassa Ginevra olisi tuskin viitsinyt tanssia ainoatakaan katrillia;
väsymys ja ärtyisyys olisi pian karkottanut virkeyden ja hyvän
tuulen. Mutta hän tiesi juhlayleisön raskaassa massassa löytyvän
kuohuaineen joka nostatti kaiken muun, tunsi mausteen joka antoi
suloisen lisämaun, keksi syitä jotka oikeuttivat hänet käyttämään
valituimpia viehätyskeinojaan.

Tanssisalissa tosin ei nähty ainoatakaan miespuolista olentoa, joka
ei ollut naimisissa tai isä -- lukuun ottamatta herra Paulia. Tämä
herrasmies oli myös sukupuolensa ainoa, jonka sallittiin viedä koulun
oppilas tanssiin, ja tämä poikkeuksellinen asema myönnettiin hänelle
osaksi vanhan vakiintuneen tavan vuoksi (hän oli madame Beckin
sukulainen ja nautti hänen korkeinta luottamustaan), osaksi koska hän
aina tahtoi kulkea omia teitään ja tehdä miten halutti, osaksi siitä
syystä että -- niin uppiniskainen, kiihkeä ja puolueellinen kuin
hän saattoikin olla -- hän oli itse kunniallisuus ja hänelle olisi
voinut uskoa kokonaisen rykmentin kauneimpia ja puhtaimpia olentoja,
täysin varmana siitä, että hänen johdossaan ei heille tapahtuisi
mitään vahinkoa. Monet tytöistä -- sanottakoon tämä ohimennen --
eivät olleet vähääkään puhdasmielisiä, kaikkea muuta, mutta herra
Paulin läheisyydessä he uskalsivat näyttää luontaista karkeuttaan
yhtä vähän kuin olisivat uskaltaneet tahallaan astua hänen
liikavarpailleen, nauraa hänelle vasten kasvoja kesken myrskyistä
nuhdesaarnaa, tai hälistä suureen ääneen, kun jokin ärtyisyydenpuuska
peitti hänen ihmiskasvonsa älykkään tiikerin naamiolla. Herra Paul
sai siis tanssia kenen kanssa tahtoi -- ja voi sitä joka sai hänet
sekaantumaan tahdissa.

Toisia päästettiin katselijoiksi -- (näennäisen) vastahakoisesti,
pitkien rukousten jälkeen, muiden ihmisten suosituksella, ankarilla
rajoituksilla ja kiitos olkoon madame Beckin erityisen, vaivoin
saadun suosion ja hyväntahtoisuuden. Näitä hän kaiken iltaa --
ollen itse kaitsijana -- pidätti kaukana eteisen pimeimmässä ja
kylmimmässä, etäisimmässä ja kolkoimmassa nurkassa. Siellä seisoi
pieni hylätty joukko "nuoria miehiä", kaikki kotoisin parhaista
perheistä, salissaistuvien äitien täysikasvuisia poikia ja koulun
oppilaiden veljiä. Kaiken iltaa madame piti vartiota näiden "nuorten
miesten" luona -- huolehti heistä kuin äiti, mutta oli ankara kuin
lohikäärme. Heidän eteensä oli piirretty jonkinlainen raja, ja he
väsyttivät madamea rukouksillaan päästä sen yli ja virkistää itseään
edes yhdellä tanssilla tuon "kauniin vaalean" tai tuon "sievän
ruskeatukkaisen" tai tuon "ihanan tytön kanssa, jonka tukka on musta
kuin sysi".

"_Taisez-vous_!"[54] vastasi madame sankarillisena ja
järkähtämättömänä. "_Vous ne passerez pas à moins que ce ne
soit sur mon cadavre, et vous ne danserez qu' avec la nonnette
du jardin_."[55] Ja hiirenharmaassa silkkipuvussaan hän käveli
majesteetillisena edestakaisin heidän kärsimättömän ja epätoivoisen
rivinsä edessä kuin mikäkin pikku Bonaparte.

Madame tunsi maailmaa koko lailla, madame tiesi ihmisluonnosta yhtä
ja toista. En luule että kukaan muu Villetten johtajatar olisi
uskaltanut laskea "nuorta miestä" seiniensä sisäpuolelle, mutta
madame tiesi että myöntämällä heille pääsyn tällaiseen tilaisuuteen
hän teki rohkean iskun ja sai suuren voiton.

Ensiksikin joutuivat vanhemmat osallisiksi tähän tekoon, sillä
vain heidän välityksellään se oli mahdollista. Toiseksi: näiden
kalkkarokäärmeiden hurmaava ja vaarallinen läheisyys auttoi
madamea näyttämään juuri vahvimman puolensa -- ensiluokkaiset
kaitsijanominaisuutensa. Kolmanneksi: heidän läheisyytensä antoi
kirpeän lisämaun illan hauskuudelle; oppilaat tiesivät sen, ja
tuollaisten kultaomenain etäinen loiste viritti heissä mielialan
jota mikään muu ei olisi saanut syttymään. Lasten ilo tarttui
vanhempiin, eloisuus ja hyvä tuuli täytti pian koko tanssisalin,
yksinpä "nuorilla miehillä" oli hauskaa karsinassaan, sillä madame ei
koskaan sallinut heidän ikävystyä -- ja niin saavutti madame Beckin
syntymäpäivä joka vuosi menestyksen, jonka vertaista maan minkään
muun koulun johtajatar ei saanut kokea.

Huomasin että tohtori Johnin sallittiin ensin vapaasti kulkea
luokkahuoneissa. Hänellä oli tuollainen miehekäs ja luotettava ilme,
joka korvasi hänen nuoruutensa ja melkein sovitti hänen kauneutensa.
Mutta heti kun tanssi alkoi, riensi madame hänen luokseen.

"Tulkaa susi, tulkaa", hän sanoi nauraen. "Te kuljette lampaan
vaatteissa, mutta siitä huolimatta teidän täytyy jättää laumani.
Tulkaa, minulla on täällä eteisessä hieno susitarha -- parikymmentä
kappaletta; sallikaa minun liittää teidät kokoelmaani."

"Mutta sallikaa minun toki ensin tanssia sen oppilaanne kanssa, jonka
valitsen."

"Onko teillä rohkeutta pyytää sellaista? Se on hulluutta, se on
jumalattomuutta. Ulos, ulos, ja pian!"

Hän ajoi tohtoria edellään ja oli pian sulkenut hänet rajan
sisäpuolelle.

Ginevra, joka arvatenkin oli väsynyt tanssimaan, etsi minut
piilopaikastani. Hän heittäytyi penkille viereeni ja (tunteenilmaus
jota ilmankin erittäin hyvin olisin voinut olla) kietoi käsivartensa
kaulaani.

"Lucy Snowe! Lucy Snowe!" hän huusi hysteerisenä melkein
nyyhkyttävällä äänellä.

"Mikä ihme nyt on hätänä?" sanoin kuivasti.

"Minkä näköinen olen -- minkä näköinen olen tänä iltana?" hän kysyi.

"Kuten tavallisesti", vastasin, "turhamaisen hupakon."

"Ilkeä olento. Teillä ei koskaan ole ystävällistä sanaa minua varten,
mutta teidän ja kaikkien muiden kateellisten pärjääjäin uhallakin
tiedän että olen kaunis, tunnen sen, näen sen -- pukuhuoneessa on iso
peili, josta voin nähdä itseni kiireestä kantapäähän. Ettekö lähde
kanssani sinne, niin saamme yhdessä seisoa sen edessä?"

"Minä lähden, neiti Fanshawe, teidän halunne tulkoon tyydytetyksi
ääriään myöten."

Pukuhuone oli aivan lähellä, ja me menimme sinne. Hän kietoi
käsivartensa vyötäisilleni ja veti minut peilin eteen. Minä seisoin
siinä vastarintaa tekemättä, mitään sanomatta, ja annoin hänen
itserakkautensa riemuita ja juhlia. Olin utelias näkemään kuinka
paljon samainen itserakkaus voisi sulattaa -- olisiko sen mahdollista
tulla kylläiseksi -- tunkeutuisiko Ginevran sydämeen mikään kuiske,
joka kehoittaisi häntä ottamaan huomioon toistenkin tunteet ja
hillitsisi hänen turhamaista iloaan.

Ei ensinkään. Hän käänteli minua ja kääntyili itse, hän tarkasteli
meitä molempia joka taholta, hymyili, ravisteli kiharoitaan, kohensi
silkkivyötään, levitteli pukuaan, laski vihdoin käsivarteni irti ja
sanoi kumartaen pilkallisen kohteliaasti:

"En tahtoisi olla Lucy Snowe, vaikka saisin kuningaskunnan."

Huomautus oli liian lapsekas herättääkseen suuttumusta. Tyydyin
sanomaan:

"Erittäin hyvä."

"Ja mitä _te_ antaisitte, jos saisitte olla MINÄ?"

"En pahaista penniäkään -- niin kummalta kuin se kuuluukin",
vastasin. "Te olette vain poloinen olento."

"Niin ette ajattele sydämessänne."

"En, sillä sydämessäni ei teillä ole minkäänlaista paikkaa: silloin
tällöin vain kääntelen teitä aivoissani."

"Ei mutta kuulkaahan nyt", hän riiteli vastaan, "kuulkaa kuinka
erilainen asema meillä kahdella on, ja sitten näette kuinka
onnellinen minä olen ja kuinka te olette onneton."

"Jatkakaa, minä kuuntelen."

"Ensiksikin: minä olen hienon herran tytär, ja vaikka isäni ei
olekaan rikas, on minulla perinnöntoivoa eräältä sedältä. Sitten
olen juuri täyttänyt kahdeksantoista -- paras mahdollinen ikä. Olen
saanut keski-eurooppalaisen kasvatuksen, ja vaikka tuskin osaan
tavata, on minulla taitoja yllin kyllin. Minä _olen_ kaunis, sitä
ette voi kiistää, ja voin saada niin paljon ihailijoita kuin vain
tahdon. Juuri tänä iltana särjen kahden herrasmiehen sydäntä, ja
toiselta heistä sain äsken aivan masentuneen katseen, joka sai minut
näin hyvälle tuulelle. Minusta on niin hirveän hauskaa nähdä heidän
punastuvan ja kalpenevan, sinkauttavan vihaisia katseita toisiinsa ja
ikävöiviä minuun. Sellainen olen _minä_ -- onnellinen MINÄ, ja nyt
saatte kuulla mikä _te_ olette, poloinen sielu."

"Minä otaksun että ette ole kenenkään tytär, koska rupesitte
pikkulasten hoitajaksi kun ensin tulitte Villetteen, teillä ei ole
sukulaisia, kahdenkymmenenkolmen vuoden iässä ette voi sanoa olevanne
nuori, teillä ei ole mitään viehättäviä taitoja -- ei kauneutta. Mitä
tulee ihailijoihin, tiedätte tuskin mitä ne ovat, ette edes osaa
puhua niistä, istutte mykkänä kun toiset opettajattaret luettelevat
valloituksiaan. Minä uskon että te ette koskaan ole rakastunut ettekä
koskaan rakastukaan, ja sitä parempi, sillä vaikka oma sydämenne
särkyisikin, ette koskaan pystyisi särkemään toisen sydäntä. Eikö
tämä kaikki ole totta?"

"Totta kuin evankeliumi, suureksi osaksi, ja aika sukkelaa lisäksi.
Teissä täytyy olla jotakin hyvää, Ginevra, kun osaatte puhua noin
rehellisesti. Tuo käärme, Zélie St. Pierre, ei kykenisi sanomaan mitä
te nyt olette sanonut. Ja kuitenkin, neiti Fanshawe, niin onneton
kuin teidän kuvauksenne mukaan olenkin, en maksaisi viittä penniä
teistä, ruumiinenne ja sieluinenne."

"Siksi vain, että minä en ole älykäs, ja siinä kaikki mitä te
ajattelette. Ei kukaan muu kuin te välitä älykkyydestä."

"Päinvastoin, mielestäni te _olette_ älykäs omalla tavallanne -- ja
aika terävä sittenkin. Mutta te puhuitte sydämien särkemisestä --
tuosta mieltä ylentävästä huvista, jonka eduista minä en ole aivan
yhtä mieltä kanssanne: saanko kysyä kenelle turhamaisuudessanne
luulette tehneenne tuon tempun tänä iltana?"

Hän painoi huulensa korvaani vasten. "Isidore ja Alfred de Hamal ovat
molemmat täällä", hän kuiskasi.

"Oho, vai niin! Minäpä tahtoisin nähdä heidät."

"No, kultaseni, vihdoinkin on uteliaisuutenne herännyt. Tulkaa
mukanani, minä näytän heidät."

Hän lähti ylpeänä edellä. "Mutta te ette voi nähdä heitä
kunnollisesti luokista", hän sanoi kääntyen minuun päin. "Madame
pitää heitä liian kaukana. Mennäänpä puutarhaan, astutaan sisään
käytävästä ja hiivitään takaapäin aivan lähelle heitä. Saamme toruja
jos meidät nähdään, mutta mitä siitä."

Tällä kertaa en minäkään välittänyt. Me kuljimme läpi puutarhan --
tunkeuduimme käytävään rauhallisesta yksityisovesta, lähestyimme
eteistä ja pysytellen käytävän varjossa näimme "nuorten miesten"
parven aivan läheltä.

Luulen että ilman ohjaustakin olisin löytänyt joukosta tuon
valloittajan de Hamalin. Hän oli suoranenäinen, piirteiltään hyvin
virheetön pieni keikari. Sanon _pieni_ keikari, vaikka hänen
pituutensa ei ollutkaan alle keskimitan, sillä hänen piirteensä
olivat pienet, samoin kädet ja jalat, ja hän oli niin sievä, sileä ja
nukkemaisen siro, niin somasti puettu, somasti käherretty, hänellä
oli kauniit kengät ja käsineet ja solmio -- hän oli tosiaankin
viehättävä. "Mikä herttainen olento!" huudahdin, kiitin Ginevran
makua lämpimästi, ja kysyin mitä hän arveli de Hamalin tehneen
särkyneen sydämensä kallisarvoisilla murusilla -- oliko hän kenties
pannut ne hajuvesipulloon ja säilytti niitä ruusuvedessä? Huomautin
myös syvän ihastuksen vallassa, että luutnantin kädet olivat tuskin
suuremmat kuin neiti Fanshawen omat ja että se oli sangen soveliasta
-- hän kun hätätilassa saattoi käyttää Ginevran hansikkaita. Selitin
hullaantuvani hänen herttaisiin kutreihinsa, ja mitä tulee hänen
matalaan kreikkalaiseen otsaansa ja verrattomaan klassilliseen
päänmuotoonsa, tunnustin että kieleni ei kyennyt tekemään niille
oikeutta.

"Entä jos hän olisi rakastajanne?" kysäisi Ginevra julmassa ilossaan.

"Oi taivas, mikä autuus!" sanoin minä, "mutta olkaa toki
inhimillinen, neiti Fanshawe: panna sellaisia asioita päähäni on
samaa kuin näyttää karkotetulle Kain-paralle väläyksiä paratiisista."

"Te siis pidätte hänestä?"

"Niinkuin pidän makeisista, hedelmähillosta, sokerileivoksista ja
ansarikukista."

Ginevra ihaili makuani, sillä kaikkia näitä hän rakasti
intohimoisesti ja saattoi siis helposti luulla, että minä tein samoin.

"Ja nyt Isidore", jatkoin. Myönnän että olin vieläkin uteliaampi
näkemään hänet kuin hänen kilpailijansa, mutta Ginevra oli kokonaan
syventynyt jälkimmäiseen.

"Alfred pääsi tänä iltana tänne", hän kertoi, "tätinsä, vapaaherratar
de Dorlodot'n välityksellä. Nyt kun olette nähnyt hänet, voitte kai
ymmärtää miksi minä olen ollut niin loistavalla tuulella kaiken
iltaa, näytellyt hyvin, tanssinut sellaisella innolla, ja miksi nyt
olen onnellinen kuin kuningatar. Dieu! Dieu! Oli niin verrattoman
lystikästä katsella ensin häntä ja sitten toista ja hullaannuttaa
molemmat."

"Mutta tuo toinen -- niissä hän on? Näyttäkää minulle Isidore."

"En minä."

"Miksi ei?"

"Minä häpeän häntä."

"Mistä syystä?"

"Kun -- kun --" (kuiskaten) -- "hänellä on sellaiset -- sellaiset
viikset, oranssin -- punaiset -- kas siinä!"

"Asia on tullut ilmi", sanoin. "Mitä siitä, näyttäkää hänet
kuitenkin, minä lupaan olla pyörtymättä."

Hän katseli ympärilleen. Juuri silloin puhutteli eräs englantilainen
ääni meitä takaapäin.

"Te seisotte molemmat vedossa, teidän täytyy lähteä tästä käytävästä."

"Ei täällä ole vetoa, tohtori John", sanoin minä ja käännyin.

"Hän vilustuu niin helposti", jatkoi tohtori katsellen Ginevraa
äärettömän ystävällisesti. "Hän on heikko, hänestä täytyy pitää
huolta. Hakekaa hänelle huivi."

"Sallikaa minun itse huolehtia itsestäni", sanoi neiti Fanshawe
ylpeästi. "Minä en tarvitse huivia."

"Pukunne on ohut, olette tanssinut, olette kuumissanne."

"Kuka aina saarnaa", vastusti tyttö, "aina neuvoo ja nalkuttaa!"

Vastaus jonka tohtori John aikoi antaa, jäikin tulematta. Hänen
silmistään näki selvästi, että hän oli pahastunut. Synkistyneenä,
surullisena ja pahoillaan hän siirtyi vähän syrjään, mutta oli
kärsivällinen. Tiesin että aivan lähellä oli koko kasa huiveja;
juoksin hakemaan niistä yhden.

"Hän on ottava tämän ylleen jos minä vain voin pakottaa hänet
siihen", sanoin, kiedoin sen hyvin hänen musliinipukunsa ympäri
ja peitin huolellisesti hänen niskansa ja käsivartensa. "Onko tuo
Isidore?" kuiskasin melkein vihaisena.

Ginevra mutisti huuliaan, hymyili ja nyökäytti päätään.

"_C'est lui-même_",[56] hän sanoi. "Kuinka jurolta hän näyttääkään
luutnantti-kreivin rinnalla! Ja sitten -- oi taivas! -- nuo viikset!"

Tohtori John meni nyt sisään.

"Luutnantti-kreivi", toistin minä. "Tuo nukke -- tuo vauva -- tuo
kääpiö -- tuo viheliäinen raukka! Pelkkä lakeija tohtori Johnin
rinnalla, hänen renkinsä, hänen lähettipoikansa! Onko mahdollista
että hieno ylevämielinen herrasmies -- kaunis kuin ilmestys --
tarjoaa teille kunniallisen kätensä ja ritarillisen sydämensä
ja lupaa suojella teidänlaistanne huoletonta tytönhattaraa läpi
myrskyjen ja taisteluiden -- ja te vikuroitte vastaan -- te
halveksitte, loukkaatte ja kidutatte häntä! Onko teillä voimaa
siihen? Kuka antoi teille sen voiman? Missä se on? Onko se kaikki
kauneudessanne -- valkoisessa ja punaisessa ihossanne, keltaisessa
tukassanne? Sekö sitoo hänen sielunsa teidän jalkainne juureen
ja taivuttaa hänen niskansa teidän ikeenne alle? Sekö hankkii
teille hänen kiintymyksensä, hänen hellyytensä, hänen ajatuksensa,
toiveensa, harrastuksensa, hänen jalon ja sydämellisen rakkautensa --
ja sitäkö te ette tahtoisi? Halveksitteko te sitä? Te teeskentelette
vain, te ette ole tosissanne, te rakastatte häntä, ikävöitte häntä,
mutta leikitte hänen sydämellään saadaksenne hänet vieläkin varmemmin
omaksenne."

"Pyh! Mikä sanatulva! En ymmärrä siitä puoliakaan."

Olin jo tätä ennen vienyt hänet puutarhaan. Istutin hänet penkille
ja sanoin että hän ei saisi hievahtaa paikaltaan ennen kuin oli
tunnustanut kummanko heistä hän aikoi ottaa -- miehen vai apinan.

"Se jota te sanotte mieheksi", hän vastasi, "on aateliton,
punatukkainen ja tuntee nimen John! -- _cela suffit: je n'en veux
pas_.[57] Luutnantti de Hamal on aatelismies, hänellä on erinomaiset
sukulaisuussuhteet, virheetön käytös, viehättävä ulkomuoto, kalpeat
kiintoisat kasvot, tukka ja silmät kuin italialaisella. Lisäksi hän
on ihastuttavin seuramies mitä toivoa voin -- mies ihan minun makuni
mukaan, ei järkevä eikä totinen niinkuin tuo toinen, vaan vertaiseni
ihminen jonka kanssa voin puhua -- joka ei kiusaa eikä väsytä eikä
vaivaa minua syvyyksillä ja korkeuksilla ja intohimoilla ja kyvyillä,
jotka eivät ole minun makuuni. Se siitä. Älkää pitäkö minusta kiinni
niin kovasti."

Minä hellitin otteeni ja hän kiiti pois. En viitsinyt ajaa häntä
takaa.

Miten olikaan, en voinut olla palaamatta vielä kerran käytävää
kohti nähdäkseni tohtori Johnin uudelleen, mutta tapasinkin hänet
seisomassa puutarhan portailla keskellä ikkunasta tulevaa leveää
valojuovaa. Hänen sopusuhtaisesta vartalostaan ei voinut erehtyä,
sillä luulen ettei kukaan siinä suhteessa ollut hänen vertaisensa.
Hänellä oli hattu kädessä; hänen paljas päänsä, kasvonsa ja hieno
otsansa olivat hyvin kauniit ja miehekkäät. _Hänen_ piirteensä
eivät olleet pienet ja hienot kuin naisen, eivät myöskään kylmät,
tyhjänpäiväiset ja heikot; ne olivat hyvin veistetyt mutta eivät
niin hiotut ja viimeistellyt, että olisivat menettäneet voimastaan
ja ilmeikkyydestään sen mitä olisivat voittaneet elottomalla
sopusuhtaisuudellaan. Niissä oli ajoittain paljon tunnetta, ja vielä
enemmän tunnetta viipyi vaiteliaana hänen silmissään. Sellaiset
olivat ainakin minun ajatukseni hänestä: minun silmissäni hän oli
tätä kaikkea. Selittämätön ihmetyksentunne täytti mieleni kun katsoin
tätä miestä ja ajattelin että _häntä_ voitaisiin halveksia.

Tarkoitukseni ei ollut lähestyä eikä puhutella häntä puutarhassa,
koska tuttavuutemme ei vielä olisi oikeuttanut sellaista askelta.
Olin vain aikonut näkymättömänä katsella häntä toisten joukossa, ja
kun näin odottamatta tapasin hänet yksin, vetäydyin taaksepäin. Mutta
hän etsi juuri minua, tai pikemmin sitä joka oli ollut kanssani, ja
niin ollen laskeutui portaita ja seurasi minua puutarhaan.

"Te tunnette neiti Fanshawen! Olen usein halunnut kysyä tunnetteko
hänet", sanoi tohtori John.

"Kyllä minä hänet tunnen."

"Läheisestikö?"

"Aivan niin läheisesti kuin haluan."

"Mitä olette tehnyt hänelle nyt?"

"Olenko minä hänen vartijansa?" teki mieleni kysyä, mutta vastasin
vain: "Olen antanut hänelle kyytiä aika tavalla ja olisin antanut
vielä enemmän, mutta hän pujahti käsistäni ja juoksi pois."

"Soisitteko minulle sen ilon", hän sanoi, "että pitäisitte häntä
silmällä tämän ainoan illan ja katsoisitte ettei hän tee mitään
varomatonta -- esimerkiksi juokse ulos iltailmaan heti tanssittuaan."

"Voinhan kenties pitää häntä hiukan silmällä, koska te niin haluatte,
mutta hän on aivan liian omapäinen alistuakseen noin vain kenenkään
valvottavaksi."

"Hän on niin nuori ja niin läpeensä teeskentelemätön."

"Minulle hän on arvoitus", vastasin.

"Niinkö?" kysyi hän hyvin kiinnostuneena. "Kuinka niin?"

"Olisi vaikeata sanoa millä tavoin -- vaikeata sanoa ainakin
_teille."_

"Ja miksi juuri minulle?"

"Minua ihmetyttää että teidän harras ystävyytenne ei miellytä häntä
sen enempää."

"Mutta hänellä ei ole hämärintäkään aavistusta siitä _missä_ määrin
olen hänen ystävänsä. Sitä juuri en osaa hänelle opettaa. Saanko
kysyä onko hän koskaan puhunut minusta teille?"

"Hän on usein puhunut teistä 'Isidoren' nimellä, mutta minun on
lisättävä että vasta viimeisten kymmenen minuutin aikana huomasin
teidät ja Isidoren samaksi henkilöksi. Vasta niin lyhyen ajan olen
tietänyt, tohtori John, että Ginevra Fanshawe on se tämän talon
asukas, joka niin kauan on kiinnostanut teitä -- että hän on se
magneetti, joka vetää teidät Rue Fossettelle, että hänen tähtensä
uskallatte tunkeutua tähän puutarhaan ja hakea kilpailijain
pudottamia lippaita."

"Te tiedätte kaiken?"

"Tiedän sen verran."

"Jo vuoden ajan olen tottunut tapaamaan hänet seuraelämässä. Hänen
ystävänsä, rouva Cholmondeley, on tuttavani, ja niin tapaan hänet
joka sunnuntai. Mutta te huomautitte minulle, että hän usein puhui
minusta käyttäen Isidore-nimeä: saanko kysyä -- toivoen ettette käytä
väärin osoittamaani luottamusta -- mikä oli hänen sanojensa sävy ja
tuntu? Olen hieman levoton kuulemaan sitä, sillä minua jossain määrin
vaivaa se etten tiedä missä kirjoissa hän minua pitää."

"Oh, hän vaihtelee: hän muuttuu ja häilähtelee kuin tuuli."

"Voitte kai sentään esittää jonkinlaisen yleisvaikutuksen?"

"Voin kyllä", ajattelin, "mutta sitä yleisvaikutusta ei käy
kertominen sinulle. Sitä paitsi jos sanoisin että hän ei rakasta
sinua, en luulisi sinun sitä uskovan."

"Te vaikenette", hän jatkoi. "Otaksun että teillä ei ole mitään hyviä
uutisia kerrottavana. Ei tee mitään. Jos hän tuntee minua kohtaan
suoranaista kylmyyttä ja vastenmielisyyttä, on se vain merkkinä siitä
etten ansaitse häntä."

"Epäilettekö itseänne? Pidättekö itseänne luutnantti de Hamalia
huonompana?"

"Minä rakastan neiti Fanshawe'ta paljon enemmän kuin de Hamal
rakastaa ketään elävää olentoa, ja pitäisin hänestä paljon parempaa
huolta kuin tämä. Pelkään että hän on harhaluulon vallassa de Hamalin
suhteen; minä tunnen tuon miehen luonteen, koko hänen entisyytensä,
kaikki hänen hairahduksensa. Hän ei ole kauniin nuoren ystävänne
arvoinen."

"'Kauniin nuoren ystäväni' pitäisi tietää se, pitäisi tietää ja
tuntea kuka on hänen arvoisensa", sanoin minä. "Jollei hänen
kauneutensa eikä älynsä auta häntä niin pitkälle, on hän ansainnut
kokemuksen kovan opetuksen."

"Etteköhän nyt ole hieman ankara?"

"Minä olen hirveän ankara -- ankarampi kuin haluan näyttää teille.
Teidän pitäisi kuulla niitä läksytyksiä, joilla onnellistan 'kaunista
nuorta ystävääni', -- mutta te kyllä kauheasti loukkautuisitte
huomatessanne kuinka vähän hellää hienotunteisuutta minulla on hänen
herkkää luonnettaan kohtaan."

"Hän on niin herttainen -- häntä kohtaan ei voi olla muuta kuin
herttainen. Te varmaan -- kuten kaikki häntä vanhemmat naiset -- ette
voi olla tuntematta äidin tai vanhemman sisaren hellyyttä tuollaista
viatonta, yksinkertaista, tyttömäistä olentoa kohtaan. Suloinen
enkeli! Eikö sydämenne paisu myötätunnosta, kun hän kuiskaa korvaanne
puhtaita lapsellisia salaisuuksiaan? Kuinka te olette kadehdittava."
Ja hän huokasi.

"Minä katkaisen väliin nuo salaisuudet aika jyrkästi", sanoin.
"Mutta suokaa anteeksi, tohtori John, saanko hetkiseksi vaihtaa
puheenaihetta? Mikä jumalallinen mies onkaan tuo de Hamal! Mikä nenä
-- täydellinen! Muovaile sellainen kipsistä tai savesta, etkä voi
tehdä kauniimpaa, suorempaa, parempaa! Ja sitten -- nuo klassilliset
huulet ja leuka -- ja käytös -- niin ylevää!"

"De Hamal on täydellinen vauva, sitä paitsi viheliäinen pelkuri."

"Te, tohtori John -- kuten jokainen karkeatekoisempi mies kuin hän
-- varmaan tunnette häntä kohtaan jonkinlaista ihailevaa hellyyttä,
sellaista kuin Mars ja muut jykevämmät jumalolennot varmaan tunsivat
nuorta viehkeätä Apolloa kohtaan."

"Periaatteeton peluri ja pieni apina", sanoi tohtori John lyhyesti,
"jonka koska tahansa voisin yhdellä kädellä nostaa olkaimista ja
panna makaamaan katuojaan, jos minua haluttaisi."

"Suloinen serafi!" sanoin minä. "Mikä julma ajatus! Etteköhän nyt ole
hieman ankara, tohtori John?"

Ja siihen pysähdyin. Jo toisen kerran sinä iltana olin uskaltanut
ulkopuolelle itseni -- ulkopuolelle luonnollisten tapojeni --
antautunut ajattelemattomaan välittömään puhetapaan, joka suuresti
oudostutti minua kun pysähdyin miettimään. Olinko aavistanut
noustessani sinä aamuna, että ennen iltaa olin näytellyt iloisen
rakastajan osaa ilveilyssä ja tuntia myöhemmin ujostelematta
keskustellut tohtori Johnin kanssa hänen onnettomasta kosinnastaan
ja ilkkunut hänen harhaluulojaan? Yhtä hyvin olisin voinut odottaa
retkeä ilmapallolla tai matkaa Kap Hornille.

Tohtori ja minä olimme kävelleet käytävän päähän saakka ja palasimme
nyt takaisin. Ikkunasta tuleva heijastus valaisi taaskin hänen
kasvojaan: hän hymyili, mutta silmät olivat surulliset. Kuinka
toivoinkaan että hän olisi voinut olla onnellinen! Kuinka olinkaan
pahoillani kun tiesin hänen kantavan mielessään tuskaa, ja sellaisen
asian vuoksi! Hän, suurine ansioineen, hänkö rakastaisi turhaan?
En silloin tietänyt että miettiväisyys ja vastoinkäymiset tekevät
niin hyvää muutamille luonteille, enkä tullut ajatelleeksi että
muutamat yrtit, jotka ehjinä ollessaan ovat tuoksuttomia, särjettyinä
levittävät suloista lemua.

"Älkää surko, älkää olko pahoillanne", puhkesin sanomaan. "Jos
Ginevrassa ainoakaan kipinä on rakkautenne arvoinen, niin hänen
_täytyy_ tuntea vastarakkautta. Olkaa iloinen, olkaa toiveikas,
tohtori John. Kuka sitten toivoisi, jollette te?"

Vastaukseksi tähän puheeseen sain -- minkä varmaan olin ansainnutkin
-- kummastuneen katseen, joka mielestäni oli myös hieman paheksuva.
Me erosimme ja minä palasin sisään hyvin viluisena. Kellot löivät
ja kirkonkellot soivat keskiyötä, ihmiset olivat lähdössä, juhla
oli ohi, lamput himmenivät. Tunti vielä, ja koko talo oli hiljainen
ja pimeä. Minäkin olin vuoteessa, mutta en nukkunut. Minun ei ollut
helppo nukkua sellaisen kiihtymyksen päivän jälkeen.




XV

PITKÄ LOMA


Madame Beckin syntymäpäivää, kolmen edellisen viikon laiskottelua,
itse juhlapäivän lyhyttä kahdentoista tunnin ilon ja hilpeyden
puuskaa ja äärettömän ikävää huomispäivää seurasi aivan
päinvastainen aika: kaksi kuukautta oikeata työtä, ahkeraa ja
tiukkaa opiskelua. Nämä kaksi kuukautta, kouluvuoden viimeiset,
olivat itse asiassa ainoa todellinen työaika koko vuotena. Niihin
lykättiin ja keskitettiin ankarimmat valmistelut tutkintoa varten,
joka tapahtui ennen palkintojenjakoa. Niin tekivät sekä opettajat
että opettajattaret ja oppilaat. Palkinnontavoittelijain oli
tehtävä vakavaa työtä, opettajain ja opettajattarien oli otettava
taakka hartioilleen, yllytettävä hitaita, autettava ja opastettava
lupaavampia. Oli saatava aikaan vaikuttava näyte, loistava julkinen
tutkinto, ja se tarkoitus pyhitti kaikki keinot.

Tuskin huomasinkaan toisten opettajain työtä, oma puuhani askarrutti
mieltäni, ja _minun_ tehtäväni ei ollutkaan helpoimpia: minun oli
päntättävä noin yhdeksäänkymmeneen päähän tarpeellinen määrä sitä
mitä he pitivät taidoista vaikeimpana ja monimutkaisimpana, englannin
kieltä, väännettävä yhdeksänkymmentä kieltä ääntämään sellaista
mikä heistä tuntui melkein mahdottomalta -- saarivaltion sihiseviä
hammasäänteitä.

Tutkintopäivä valkeni. Kauhea päivä! Sitä varten oli valmistuttu
levottoman jännittyneinä, pukeuduttu ääneti ja kiireisesti -- ei
mihinkään kevyeen eikä liehuvaan tällä kertaa -- poissa olivat
nyt valkoiset harsokankaat ja taivaansiniset vyönauhat, muotina
oli vakava, vahva ja kiinteä. Minusta tuntui että juuri minä olin
erityisen pahassa asemassa tuona päivänä, koska raskain taakka ja
vaikeus lankesi yksin minun osalleni kaikista naisopettajista.
Toisten ei tarvinnut pitää tutkintoa opettamissaan aineissa;
kirjallisuudenopettaja, herra Paul, otti tämän velvollisuuden
itselleen. Hän, tuo kotityranni, kokosi toiseen käteensä kaikki
ohjakset, hän hylkäsi vihaisesti kaiken yhteistyön; hän ei tahtonut
apua. Madamen itsensä, joka ilmeisesti mielellään olisi pitänyt
tutkinnon maantieteessä, lempiaineessaan, jota hän opetti hyvin,
oli mukauduttava itsevaltiaan sukulaisensa määräyksiin. Paul
syrjäytti koko opettajakunnan, miespuoliset ja naispuoliset,
ja seisoi tutkijan paikalla yksinään. Hän oli harmissaan siitä
että hänen oli pakko tehdä yksi poikkeus tästä säännöstä. Hän ei
hallinnut englanninkieltä: siispä hänen täytyi jättää tämä opinhaara
englanninopettajan käsiin, ja niin hän tekikin, mutta ei ilman pientä
lapsekasta kateutta.

Alituinen ristiretki joka-ainoan ihmisen -- paitsi oman itsensä --
itserakkautta vastaan kuului tämän kykenevän mutta kiukkuisen ja
kunnianhimoisen pienen miehen omituisuuksiin. Hänellä oli voimakas
halu oman persoonansa julkiseen näyttelemiseen, mutta äärimmäinen
vastenmielisyys toisten ihmisten samanlaista esiintymistä kohtaan.
Hän sorti, hän lannisti milloin vain voi, ja raivosi kuin pulloon
suljettu tuulispää, milloin ei voinut.

Tutkintopäivän aattoiltana kävelin puutarhassa kuten muutkin
opettajattaret ja kaikki sisäoppilaat. Herra Emanuel yhtyi seuraani
"kielletyllä käytävällä"; hänellä oli sikari hampaissa; päällystakki
-- erittäin luonteenomainen vaatekappale, vaikkakaan ei kuosiltaan
erikoinen -- liehui tummana ja uhkaavana, kreikkalaisen lakin tupsu
varjosti ankarana vasenta ohimoa, mustat viikset käpertyivät kuin
vihaisella kissalla, ja sinisten silmäin välkkeessä oli pilviä.

"Niin te siis", hän alkoi, pysäyttäen minut jyrkästi ja
asettuen eteeni, "niin te siis aiotte isännöidä kuin kuningatar
valtaistuimellaan -- minun vierelläni, huomenna. Varmaan jo ennakolta
nautitte korkeasta asemastanne. Olen näkevinäni teissä tiesi mitä
säteilyä, te pieni kunnianhimoinen olento."

Nyt sattuikin niin, että hän erehtyi tykkänään. Minä en pitänyt
-- en voinut pitää -- kuulijakunnan ihailua tai hyvää käsitystä
yhtä suuressa arvossa kuin hän. Jos minulla olisi sen joukossa
ollut yhtä monta henkilökohtaista ystävää tai tuttavaa kuin
hänellä, en tiedä miten asia olisi kääntynyt, mutta minä puhunkin
tapauksesta sellaisena kuin se nyt oli. Minulle olivat kouluvoitot
vain kylmää kiiltoa. Olin ihmetellyt -- ja ihmettelin nytkin --
kuinka niiden loiste hänestä voi näyttää kirkkaalta ja lämpimältä
kuin takkavalkea. _Hän_ välitti niistä ehkä liian paljon, _minä_
luultavasti liian vähän. Minulla oli kuitenkin omat päähänpistoni
niinkuin hänelläkin. Minusta esimerkiksi oli hauskaa nähdä herra
Emanuel kateellisena. Kateus sytytti hänen mielensä ja viritti hänen
henkensä ja loi kaikennäköisiä lystikkäitä valoja ja varjoja hänen
tummiin kasvoihinsa ja orvokinsinisiin silmiinsä (hänellä oli tapana
sanoa, että hänen musta tukkansa ja siniset silmänsä olivat "une de
ses beautés_").[58] Hänen kiukullaan oli oma viehätyksensä: se oli
vilpitöntä, totista, kokonaan järjetöntä, mutta ei koskaan tekopyhää.
Niinpä en millään tavoin salannut luuloteltua mielihyvääni,
kysyinpähän vain milloin englanninkielen tutkinto oli -- alussa vai
lopulla päivää.

"Minä epäröin", sanoi hän, "asetanko sen alkuun, jolloin ihmisiä
on vasta vähän ja jolloin kunnianhimoinen luonteenne ei saa
nauttia suuresta kuulijakunnasta, vai aivan loppuun, kun kaikki
ovat väsyneitä ja osaksenne tulee vain laimeata ja heikkoa
tarkkaavaisuutta."

"Kuinka kovasydäminen olette, monsieur", sanoin teeskennellen
alakuloisuutta.

"Teitä kohtaan pitääkin olla ankara. Te olette niitä ihmisiä, joita
täytyy _pitää kurissa_. Minä tunnen teidät! Minä tunnen teidät!
Toiset ihmiset tässä talossa näkevät teidät ja luulevat että väritön
varjo on kulkenut ohi. Mutta minäpä tutkin kasvonne heti, ja se
riitti."

"Oletteko tyytyväinen kun ymmärrätte minua?"

Vastaamatta suoraan hän jatkoi: "Ettekö ollutkin mielissänne kun
onnistuitte näytelmässä? Minä katselin teitä ja näin kasvoissanne
intohimoista voitonriemua. Kuinka katseenne säkenöi! Se ei ollut vain
valoa, se oli liekkejä: minä tiesin olla varuillani."

"Se mitä tuossa tilaisuudessa tunsin -- ja suokaa anteeksi jos sanon
teidän äärettömästi liioittelevan tunteeni suuruutta ja laatua -- oli
kokonaan ylimalkaista. Minä en välittänyt ilveilystä. Vihasin osaa
jonka annoitte minulle. Minulla ei ollut pienintäkään myötätuntoa
näyttämön edessä olevaa yleisöä kohtaan. Epäilemättä kunnon ihmisiä,
mutta tunnenko minä heitä? Merkitsevätkö he mitään minulle? Välitänkö
siitä että huomenna taas joudun heidän eteensä? Onko tutkinto minulle
mitään muuta kuin työ jonka soisin pian olevan kunnialla ohi?"

"Saanko vapauttaa teidät siitä?"

"Äärettömän kernaasti, jos vain ette pelkää epäonnistumista."

"Mutta minä en onnistuisi. Osaan vain kolme lausetta englantia ja
muutamia sanoja, esimerkiksi _de sonn, de mone, de stare_[59] --
sanoinko hyvin? Minun mielestäni olisi parasta jättää koko asia
sikseen, olla ilman englannintutkintoa -- mitä siitä sanotte?"

"Jos madame suostuu, suostun minäkin."

"Sydämestännekö?"

"Sydämeni pohjasta."

Hän poltti sikariaan äänettömänä. Sitten hän äkkiä kääntyi.

"Antakaa minulle kätenne", hän sanoi. Kiukku ja kateus suli hänen
kasvoistaan, niistä loisti nyt herttainen ystävällisyys.

"Kas niin, ei viitsitä olla kilpailijoita, ollaan ystäviä. Tutkinto
tulee tapahtumaan, minä valitsen sopivan hetken, ja sen sijaan että
häiritsisin ja kiusaisin teitä, kuten melkein teki mieleni kymmenen
minuuttia sitten -- minulla on pahat tuuleni, on ollut lapsesta
saakka -- tahdon rehellisesti auttaa teitä. Itse asiassa olette
yksinäinen ja vieras, teidän on raivattava tienne ja ansaittava
leipänne, ja voi ehkä olla hyväkin että tulette tunnetuksi. Me olemme
ystäviä -- suostutteko?"

"Koko sydämestäni, monsieur. Minä iloitsen ystävästä. Pidän siitä
enemmän kuin voitosta."

"Raukka" hän sanoi, kääntyi pois ja jätti minut käytävään.

Tutkinto sujui hyvin; Paul piti sanansa ja teki parhaansa
helpottaakseen minun osaani. Seuraavana päivänä oli palkintojenjako.
Sekin meni ohi, koulu loppui, oppilaat lähtivät kotiin ja alkoi pitkä
loma.

Sitä lomaa! Unohdanko sen koskaan? Luullakseni en. Madame Beck
matkusti loman ensi päivänä lastensa luo rannikolle, kaikilla
kolmella opettajattarella oli omaisia tai ystäviä, joiden luo he
pakenivat, kaikki opettajat lähtivät kaupungista, muutamat Pariisiin,
muutamat Boue-Marineen, Paul lähti pyhiinvaellukselle Roomaan,
talo jäi aivan tyhjäksi, ilman muita asukkaita kuin minä, eräs
palvelustyttö ja muuan onneton oppilas, tylsämielinen raukka, joka
kaukana asuvalta äitipuoleltaan ei saanut lupaa palata kotiin.

Sydämeni melkein kuoli; viheliäinen ikävä herpaannutti sen kielet.
Kuinka nuo syyskuun päivät olivat pitkät! Kuinka hiljaiset, kuinka
elottomat! Kuinka tyhjät, autiot ja lohduttomat! Kuinka alakuloinen
olikaan tuo hylätty puutarha, joka nyt, kaupungin kesän jälkeen,
oli harmaana tomusta. Katsoessani eteenpäin noiden kahdeksan viikon
alussa tiesin tuskin kuinka voisin elää ne loppuun. Mielialani
oli jo kauan ollut asteittain alenemassa, ja nyt kun työn antama
tuki oli poissa, se laskeutui nopeasti. Eteenpäin katsominenkaan
ei tuonut mitään toiveita: mykkä tulevaisuus ei tietänyt mistään
huojennuksesta, ei tarjonnut mitään lupauksia, ei antanut mitään
aihetta kestää nykyistä pahaa luottaen tulevaan hyvään. Surullinen
välinpitämättömyys koko olemassaolosta painoi usein mieltäni --
epätoivoinen halu päästä pian maallisen retken päähän. Kun minulla
nyt oli hyvää aikaa katsella elämää niin kuin minunlaiseni on sitä
katsottava, näin siinä vain toivottoman erämaan: vain keltaista
hiekkaa, ei vihreätä niittyä, ei palmupuuta, ei lähdettä näkyvissä.
Toiveita, jotka ovat nuoruudelle rakkaat, jotka pitävät sitä
pystyssä ja ohjaavat sitä, en tuntenut enkä uskaltanut tuntea.
Jos ne joskus kolkuttivat oveeni, oli epävieraanvarainen telki
vedettävä sisäpuolelta niiden eteen. Kun ne hylättyinä kääntyivät
pois, vuotivat väliin hyvinkin katkerat kyynelet, mutta sitä ei
voinut auttaa, minä en uskaltanut ottaa vastaan sellaisia vieraita.
Niin kuolettavasti pelkäsin liikanaisen itseluottamuksen syntiä ja
heikkoutta.

Uskonnollinen lukija, sinä kai pidät minulle pitkän saarnan sen
johdosta mitä juuri olen kirjoittanut. Niin sinäkin, moralisti, ja
sinä, ankara viisas. Sinä stoalainen rypistät kulmiasi, sinä kyynikko
olet ivallinen, sinä nautiskelija naurat. Hyvä on, suhtautukaa
siihen kukin omalla tavallanne. Minä otan vastaan saarnan, kulmain
rypistämisen, pilkan ja naurun. Ehkä olette kaikki oikeassa, ja ehkä
minun olosuhteissani olisitte kaikki olleet väärässä kuten minä.
Ensimmäinen kuukausi oli todellakin pitkä, raskas, musta kuukausi
minulle.

Tylsämielinen ei näyttänyt onnettomalta. Tein parhaani ruokkiakseni
hänet hyvin ja pitääkseni hänet lämpimänä, eikä hän muuta pyytänyt
kuin ruokaa ja päivänpaistetta, ja kun se puuttui, takkavalkeata.
Hänen heikot hengenlahjansa viihtyivät toimettomuudessa: hänen
aivonsa, silmänsä, korvansa ja sydämensä nukkuivat tyytyväisen unta,
ne eivät voineet herätä työhön, horrostila oli niiden paratiisi.

Loman kolme ensimmäistä viikkoa olivat kuumat, kauniit ja kuivat,
mutta neljäs ja viides myrskyä ja sadetta. En tiedä miksi tuo
ilmanmuutos teki niin kauhean vaikutuksen minuun, miksi raivoava
myrsky ja vihmova sade lamaannuttivat minua kuolettavammin kuin
kirkas sää, mutta niin kävi, ja hermostoni jaksoi hädin tuskin kestää
sitä mitä sen oli kestettävä monena päivänä ja yönä tuossa suuressa
tyhjässä talossa. Kuinka rukoilinkaan taivaalta apua ja lohdutusta!
Kuinka kauhistuttavalla voimalla minut vähin vähäsikään se vakaumus,
että kohtalo oli ainainen vihamieheni, jota ei koskaan voinut
lepyttää! Minä en sydämessäni syyttänyt Jumalan armoa ja oikeutta
tästä; päätin Hänen suureen suunnitelmaansa kuuluvan, että muutamien
piti syvästi kärsiä elinaikanaan, ja olin vihlovan vakuuttunut siitä,
että näiden joukkoon kuuluin minäkin.

Oli jonkinlainen helpotus kun tylsämielisen täti, kiltti vanha
nainen, eräänä päivänä tuli hakemaan luokseen omituisen, viallisen
toverini. Tuo onneton olento oli ajoittain ollut minulle raskaana
taakkana; en voinut viedä häntä puutarhan ulkopuolelle enkä jättää
häntä hetkeksikään yksin, sillä hänen poloinen sielunsa oli kasvanut
yhtä vinoon kuin ruumiskin, ja sillä oli eniten taipumusta pahaan.
Epämääräinen halu pahantekoon ja tarkoitukseton ilkeys tekivät
alituisen valvonnan välttämättömäksi. Koska hän puhui hyvin harvoin
ja saattoi tuntikausia istua tylsän näköisenä, väännellen kasvojaan
sanoin kuvaamattomiin irvistyksiin, olin pikemmin ikään kuin vankina
oudon ja kesyttömän eläimen kanssa kuin ihmisolennon seurassa.
Lisäksi hänelle oli tehtävä erinäisiä palveluksia, jotka olisivat
vaatineet mielisairaanhoitajattaren hermoja. Rohkeuttani koeteltiin
kovin, ja vähin se lannistui kokonaan. Näiden velvollisuuksien ei
olisi pitänyt tulla minun osalleni; eräs palvelustyttö oli tähän asti
suorittanut ne, mutta lomallelähdön kiireessä ei hänelle ehditty
hankkia sijaista. Tämä rasitus ja vaiva ei suinkaan ollut helpoimpia
mitä elämässäni olen kokenut, mutta niin halpaa ja vastenmielistä
kuin se olikin, oli henkinen tuskani paljon kuluttavampaa ja
tuhoisampaa. Tylsämielisen palveleminen riisti minulta usein kyvyn
ja halun syödä ateriaani ja lähetti minut uupuneena ulos raikkaaseen
ilmaan ja kaivon luo pihalle. Mutta tämä työ ei koskaan kouristanut
sydäntäni eikä pusertanut silmistäni kuumia kyyneleitä.

Tylsämielisen lähdettyä sain vapaasti kävellä ulkona. Ensin
minulla ei ollut rohkeutta poistua kauaksi Rue Fossettelta, mutta
vähitellen uskalsin jo kaupungin porteille asti, kuljin niistä ulos
ja vaeltelin kaukana pitkin viertoteitä, yli peltojen, katolisen ja
protestanttisen hautausmaan taakse, ohi maatalojen, teille ja pieniin
metsiin, en tiedä minne. Ahdistus ajoi minua eteenpäin, kuume kielsi
lepäämästä, seuralaisenpuute vaivasi sieluani polttavan nälän tavoin.
Vaelsin usein aamusta saakka, läpi helteisen keskipäivän, kuivan
iltapuolen ja pimeän illan, ja palasin kotiin kuun noustessa.

Yksinäisillä kävelyilläni ajattelin väliin toisten, tuttavieni,
nykyistä olotilaa. Siellä oli madame Beck hauskassa kylpypaikassa
lastensa ja äitinsä kanssa, keskellä lukuisia ystäviä, jotka olivat
hakeutuneet samaan virkistyspaikkaan. Zélie St. Pierre oli Pariisissa
sukulaistensa luona, toiset opettajattaret olivat kodeissaan.
Siellä oli Ginevra Fanshawe, jonka eräs ystävä oli vienyt hauskalle
kiertomatkalle etelään. Ginevra oli mielestäni onnellisin. Hän sai
retkeillä läpi kauniiden seutujen, syyskuun aurinko loisti hänelle
yli hedelmällisten tasankojen, joilla vilja tuleentui ja viini
kypsyi sen lämpimissä säteissä. Kultainen ja kristallinen kuu nousi
hänen näkyviinsä siniseltä taivaanrannalta, jota vuorten aaltoviiva
reunusti.

Mutta kaikki tämä ei ollut mitään; minäkin tunsin nuo syksyiset
päivänpaisteet ja näin nuo elonkorjuun kuutamot, ja melkein toivoin
nukkuvani syvällä nurmen alla, kaukana niiden vaikutuksesta. Mutta
Ginevralla oli mukanaan eräänlainen hengetär, joka osasi antaa
alituista voimaa ja lohtua, kirkastaa päivänpaisteen ja täyttää
pimeyden tuoksuilla. Paras ihmiselämän hyvistä hengettäristä suojasi
häntä siivillään ja kumartui hänen päänsä yli. Ginevraa seurasi
todellinen Rakkaus, eikä hän koskaan voinut olla yksin. Oliko hän
tunteeton sille? Minusta se tuntui mahdottomalta: en voinut kuvitella
sellaista turtumusta. Kuvittelin että hän oli salassa kiitollinen,
rakasti vielä pidätetysti, mutta aikoi jonakin päivänä näyttää miten
paljon hän rakasti. Ajattelin myös että hänen uskollinen sankarinsa
aavisti hänen aran kiintymyksensä ja sai siitä lohdutusta; uskoin
että heidän välillään oli myötätunnon sähköinen lanka, keskinäisen
ymmärtämyksen hieno säie, joka satojenkin peninkulmien takaa yhdisti
-- toimitti perille rukouksia ja toiveita yli vuorien ja laaksojen.
Ginevrasta tuli vähitellen jonkinlainen sankaritar silmissäni. Eräänä
päivänä, huomatessani tämän kasvavan harhakuvan, sanoin: "Luulen
todellakin että hermoni ovat ylenmäärin jännittyneet: olen jollakin
tavoin kärsinyt liikaa; sairaus on siitä seurauksena -- mitä minun on
tehtävä? Kuinka voin pysyä terveenä?"

Itse asiassa ei ollut mitään keinoa pysyä terveenä näissä
olosuhteissa. Vihdoinkin seurasi erityisen kauhun ja tuskan vallassa
vietettyä päivää ja yötä ruumiillinen sairaus -- minun oli pakko
mennä vuoteeseen. Näihin aikoihin loppui intiaanikesä ja alkoivat
päiväntasausmyrskyt. Yhdeksän pimeätä ja sateista päivää, joiden
tunnit vyöryivät ohitseni levottomina, kuuroina, hurjina, myrskyn
Pauliinan huumaamina, makasin oudossa hermojen ja veren kuumeessa.
Uni karkottui kokonaan. Usein nousin yöllä, etsin unta joka taholta,
pyysin hartaasti sitä palaamaan. Ikkunan rasahdus, tuulen vinkuna
vain vastasi -- uni ei tullut!

Minä erehdyn. Kerran se tuli, mutta vihoissaan. Kärttämiseeni
kyllästyneenä se toi mukanaan kostavan unen. St. Jean Baptisten
kellon mukaan tuo uni kesti vain viisitoista minuuttia -- lyhyt aika,
mutta se riitti rasittamaan koko ruumistani tuntemattomalla tuskalla,
tuomaan mukanaan nimettömän kokemuksen, joka laatunsa, sävynsä
ja herättämänsä kauhun puolesta oli kuin tervehdys iäisyydestä.
Kahdentoista ja yhden välillä sinä yönä tyrkytettiin huulilleni
kalkki, musta, väkevä, outo, joka ei ollut kotoisin mistään kaivosta,
vaan äyräitään myöten täynnä pohjattoman ja rannattoman meren vettä.
Kärsimyksen malja, joka on valmistettu ajallisten ja äärellisten
mittojen mukaan ja tarkoitettu kuolevaisen huulille, ei maistu
sellaiselta kuin tämä kärsimys maistui. Juotuani ja herättyäni luulin
että kaikki oli ohi: loppu tullut ja mennyt. Vapisin kauheasti kun
tietoisuus palasi; olin valmis huutamaan apua joltakin ihmiseltä,
mutta tiesin ettei ketään ollut kyllin lähellä kuullakseen hurjaa
huutoani -- Goton kaukaisessa ullakkokamarissaan ei voinut kuulla
-- ja nousin polvilleni vuoteeseen. Muutamia hirveitä tunteja
kului: kuvaamaton tuska repi ja ahdisti mieltäni. Luulen että pahin
tuon unen kauhuista oli tämä. Näin unta että rakastettu vainaja,
joka elämässään oli rakastanut _minua_, kohtasi minut jossakin
vieraantuneena: sanomaton epätoivo tulevaisuuden suhteen ahdisti
sydänjuuriani. Minulla ei ollut minkäänlaista aihetta toivoa
toipuvani ja palaavani elämään, ja kuitenkin oli aivan sietämätön tuo
säälimätön ja ynseä ääni, jolla Kuolema houkutteli minua kutsumaan
luokseni sen tuntemattomat kauhut. Kun koetin rukoilla, sain
huuliltani vain nämä sanat: "Nuoruudestani saakka olen kärsinyt Sinun
hirmuisuuttasi vaivaantunein mielin."

Se oli niin totta.

Tuodessaan minulle teetä seuraavana aamuna Goton pyysi minua
kutsumaan lääkärin. Minä en tahtonut -- en uskonut minkään lääkärin
voivan parantaa minua.

Eräänä iltana nousin -- minä en houraillut, olin täysissä tajuissani
-- ja pukeuduin, heikkona ja horjuvana. En voinut kauemmin sietää
huoneeni yksinäisyyttä ja hiljaisuutta; aavemaiset valkoiset vuoteet
muuttuivat silmissäni kummituksiksi, jokaisen päänalus oli pääkallo,
jättiläiskokoinen ja auringon valkaisema -- kangastuksia vanhemmasta
maailmasta ja väkevämmästä suvusta oli kiteytynyt niiden suuriin
ammottaviin silmäkuoppiin. Sinä iltana lujittui sielussani entistä
kiinteämmin sellainen vakaumus, että Kohtalo oli kiveä ja Toivo
väärä epäjumala -- sokea, veretön, graniittisydäminen. Tunsin myös
että koettelemus, jonka Jumala oli minulle lähettänyt, oli nyt
saavuttanut huippunsa ja että minun oli käännettävä se takaisin omin
käsin, niin kuumat, heikot ja vapisevat kuin ne olivatkin. Satoi
vieläkin ja tuuli vinkui, mutta mielestäni armeliaammin kuin oli
satanut ja myrskynnyt kaiken päivää. Hämy lankesi yli maan, ja sen
vaikutus tuntui minusta sääliväiseltä. Ikkunasta näin purjehtivia
iltapilviä, jotka riippuivat alhaalla kuin liput puolitangossa.
Minusta tuntui että sillä hetkellä oli taivaassa surua ja myötätuntoa
kaikkia maan kärsimyksiä kohtaan, kauhean uneni paino keventyi, tuo
sietämätön ajatus, ettei minua enää rakastettu, ei tunnettu, vaihtui
puolittain päinvastaisen toivoon -- ja olin varma että tuo toivo
loistaisi kirkkaammin, jos pääsisin pois tämän katon alta, joka oli
painostava kuin laakea hautakivi, ja menisin kaupungin ulkopuolelle
eräälle hiljaiselle kukkulalle, kauas kenttien keskelle. Panin
ylleni päällystakin (en voinut olla houreissa, sillä minulla oli
älyä pukeutua lämpimästi) ja lähdin matkaan. Erään kirkon kellot
pysäyttivät minut kulkiessani ohi, ne tuntuivat kutsuvan minua
iltarukoukseen, ja minä menin sisään. Mikä juhlameno tahansa, kaikki
vilpittömän hartauden näkeminen, kaikki vetoaminen Jumalaan oli
minulle silloin yhtä tervetullutta kuin leipä äärimmäistä puutetta
kärsivälle. Polvistuin muiden mukana kivilattialle. Se oli vanha
juhlallinen kirkko, jonka hämärää maalatuista ikkunoista tuleva valo
ei kullannut vaan purppuroi.

Kirkossa oli kourallinen väkeä, ja iltarukouksen jälkeen lähti puolet
pois. Huomasin pian että jäljellejääneet aikoivat ripittäytyä. En
hievahtanut paikaltani. Kirkon kaikki ovet suljettiin huolellisesti,
pyhä hiljaisuus ja juhlallinen hämärä laskeutui ylitsemme. Hetkisen
kuluttua, joka oli vietetty henkeä pidättävässä hiljaisuudessa
ja rukouksessa, eräs katuvaisista lähestyi rippituolia. Seurasin
häntä silmilläni. Hän kuiskasi tunnustuksensa, hänelle kuiskattiin
synninpäästö, hän palasi lohdutettuna. Toinen teki samoin, ja kolmas.
Kalpea nainen, joka oli polvillaan minun lähelläni, sanoi hiljaisella
ystävällisellä äänellä:

"Menkää te nyt, minä en ole vielä aivan valmis."

Tottelin koneellisesti, nousin ja lähdin. Tiesin mitä aioin tehdä;
tarkoitukseni oli selvinnyt minulle kuin salaman välähdyksessä.
Onnettomammaksi kuin jo olin ei tämä askel voinut minua tehdä, ja se
voi rauhoittaa.

Pappi rippituolissa ei edes kääntynyt katsomaan minuun, kallisti
vain korvansa hiljaa huulteni eteen. Hän saattoi olla hyvä mies,
mutta hänen työnsä oli muuttunut jonkinlaiseksi muodollisuudeksi: hän
suoritti sen totunnaisen rauhallisesti. Minä epäröin, en tietänyt
tunnustuskaavaa, ja tavanmukaisten alkusanojen sijasta sanoin:

"_Mon père, je suis Protestante_."[60]

Hän teki äkkikäännöksen. Hän ei ollut tämän maan pappeja, tuota
luokkaa, jonka kasvojen ilme miltei poikkeuksetta on ikävä ja
mateleva. Näin hänen profiilistaan ja otsastaan, että hän oli
ranskalainen. En usko että häneltä puuttui tunnetta ja älyä, vaikka
hän olikin jo iäkäs ja harmaantunut. Hän kysyi aika ystävällisesti,
miksi olin tullut hänen luokseen vaikka olin protestantti.

Sanoin isoavani neuvoa ja lohdutuksen sanaa. Olin asunut muutamia
viikkoja aivan yksin, olin ollut sairas, mieltäni ahdisti tuska,
jonka painoa tuskin enää jaksaisin kestää.

"Oliko se synti, rikos?" kysyi hän hieman hätkähtäen.

Rauhoitin häntä siinä suhteessa ja osoitin hänelle kokemukseni
ääriviivat niin hyvin kuin taisin.

Hän näytti miettiväiseltä, kummastuneelta. "Te yllätätte minut", hän
sanoi. "Minulla ei ennen ole ollut tällaista tapausta. Yleensä meillä
on juurtunut tapamme ja olemme sen mukaisesti valmistuneita, mutta
tämä tapaus poikkeaa suuresti ripin tavallisesta kulusta. Minulla
tuskin on varalla neuvoa tällaisissa olosuhteissa."

Tietysti en ollut odottanutkaan että hänellä olisi, mutta pelkkä
vaivani kertominen korvaan joka oli inhimillinen ja kuuleva ja
kuitenkin pyhitetty, patoutuneen ja kauan salatun ahdistukseni
purkaminen taholle josta se ei pääsisi leviämään eteenpäin, oli
tehnyt minulle hyvää. Olin jo huojentunut.

"Täytyykö minun mennä, isä?" kysyin, kun hän oli vaiti.

"Tyttäreni", hän sanoi ystävällisesti -- ja olen varma että hän
oli hyvä mies, hänellä oli niin säälivä katse -- "tänä iltana
teidän on paras mennä, mutta vakuutan teille että sananne ovat
koskeneet minuun. Rippi, kuten kaikki muukin, voi ajan pitkään tulla
kaavamaiseksi ja jokapäiväiseksi. Te olette tullut tyhjentämään
sydämenne: sellaista tapahtuu harvoin. Tahtoisin mielelläni vielä
ajatella tapaustanne, ottaa sen mukanani rukouskammiooni. Jos
olisitte meidän uskoamme, tietäisin kyllä mitä minun olisi sanottava
-- noin järkyttynyt mieli voi löytää lepoa vain hiljaisessa
turvapaikassa ja säännöllisissä hartaudenharjoituksissa. Maailma,
se on tunnettua, ei tarjoa minkäänlaista tyydytystä tuonlaatuisille
luonteille. Pyhät miehet ovat kehoittaneet teidänkaltaisianne
rippilapsia jouduttamaan matkaansa ylöspäin katumustöillä,
kieltäymyksillä ja vaikeilla hyvillä töillä. Kyynelet ovat täällä
heidän ruokanaan ja juomanaan -- murheen leipä ja murheen vesi
-- mutta heidän palkkansa tulee perästäpäin. Oma vakaumukseni
on että nämä vaikutelmat, joiden alla te nyt huokailette, ovat
Jumalan lähettejä, jotka ovat tulleet saattamaan teitä oikean
kirkon helmaan. Te olette luotu meidän uskoamme varten: vain meidän
uskomme voisi parantaa ja auttaa teitä -- protestanttinen oppi on
aivan liian kylmää, kuivaa ja proosallista teille. Mitä enemmän
ajattelen tätä tapausta, sitä selvemmin näen että se kokonaan
poikkeaa tavallisuudesta. En mistään hinnasta tahtoisi kadottaa
teitä näkyvistäni. Menkää, tyttäreni, tällä kertaa, mutta palatkaa
luokseni taas."

Minä nousin ja kiitin häntä. Olin poistumassa kun hän viittasi minut
takaisin.

"Teidän ei pidä tulla tähän kirkkoon", hän sanoi. "Näen että olette
sairas, ja tämä kirkko on liian kylmä. Teidän pitää tulla kotiini,
asun" -- (ja hän antoi minulle osoitteensa). "Tulkaa luokseni
huomenaamulla kello kymmenen."

Minä vain kumarsin vastaukseksi tähän ehdotukseen, laskin harson
kasvoilleni, tiukensin päällystakkiani ja hiivin pois.

Otaksutko, lukija, että aioin uudelleen uskaltaa tämän
kunnianarvoisen isän ulottuville? Yhtä hyvin olisin voinut marssia
suoraan Babylonian pätsiin. Tällä papilla oli aseita jotka voivat
tepsiä minuun, hän oli luonnostaan ystävällinen; se oli tuota
mielevää ranskalaista ystävällisyyttä, jonka viehätykselle tiesin
olevani jonkin verran altis. Vaikkakaan en kunnioittanut kaikkea
rakkautta, oli olemassa tuskin ainoatakaan kiintymyksen laatua, edes
hiukankin todellisuuteen perustuvaa, jota olisin uskonut pystyväni
kokonaan vastustamaan. Jos olisin mennyt hänen luokseen, olisi hän
näyttänyt minulle kaiken mikä on suloista, viihdyttävää ja lempeätä
kunnon paavilaisessa taikauskossa. Sitten hän olisi koettanut
sytyttää, virittää, yllyttää minussa intoa hyviin töihin. Minä en
tiedä kuinka kaikki olisi päättynyt. Me kaikki luulemme olevamme
lujia muutamissa asioissa, me kaikki tiedämme olevamme heikkoja
monissa. On mahdollista, että jos olisin käynyt Rue des Mages n:o
10:ssä määrättynä päivänä ja hetkenä, voisin juuri nyt, sen sijaan
että kirjoitan tätä kerettiläistä kertomusta, laskea rukousnauhani
helmiä erään karmeliittiluostarin kammiossa Boulevard de Crécyn
varrella Villettessä. Tuossa lempeässä vanhassa papissa oli jotakin
fénelonimaista, ja olivat hänen virkaveljensä minkälaisia tahansa
ja ajattelin sitten mitä hyvänsä hänen kirkostaan ja uskostaan (en
pidä kummastakaan), hänet itsensä olen aina säilyttävä kiitollisessa
muistossa. Hän oli ystävällinen kun tarvitsin ystävällisyyttä, hän
teki minulle hyvää. Taivas siunatkoon häntä!

Hämy oli vaihtunut pimeäksi ja lamput oli sytytetty kaduilla, kun
astuin ulos tuosta hämärästä kirkosta. Kotiinpaluu oli nyt käynyt
minulle mahdolliseksi; hurja kaipuu saada hengittää tätä lokakuun
tuulta pienellä kukkulalla kaukana kaupungin muurien ulkopuolella
oli lakannut olemasta ehdottomasti käskevä vaikutin ja lauhtunut
hiljaiseksi toiveeksi, jota järki voi nousta vastustamaan. Järki
työnsi sen syrjään ja minä palasin, kuten luulin, Rue Fossettelle.
Mutta olinkin joutunut siihen osaan kaupunkia, jota vähimmin
tunsin; se oli vanha osa, täynnä ahtaita katuja ja vanhoja,
kauniita, lahoavia taloja. Olin aivan liian heikko kokoamaan
ajatukseni ja vielä liian välinpitämätön omasta hyvinvoinnistani
ja turvallisuudestani, ollakseni varovainen; hämmennyin kokonaan,
sotkeuduin outojen kadunkulmain verkkoon. Olin eksynyt enkä osannut
kysyä neuvoa keneltäkään.

Jos myrsky oli hieman torkahtanut auringonlaskun aikana, otti se
nyt vahingon takaisin. Väkevänä pyyhkäisi viuhuva tuuli luoteesta
kaakkoon; satoi kuin kaatamalla ja väliin kuului ankara paukaus.
Oli kylmä, ja minua paleli ytimiin saakka. Painoin pääni alas
päästäkseni paremmin vastatuuleen, mutta se löi minut takaisin. En
menettänyt rohkeuttani tässä taistelussa, toivoin vain siipiä, jotta
olisin voinut nousta tuuliratsun selkään, levittää lentimeni ja
lepuuttaa niitä sen voimassa, kiitää sen mukana, pyyhkäistä minne se
pyyhkäisi. Juuri kun toivoin tätä, tunsin äkkiä vieläkin ankarampaa
vilua, vaikka minun jo muutenkin oli ollut kylmä, vielä kauheampaa
voimattomuutta, vaikka jo olin niin heikko. Koetin päästä läheisen
suuren rakennuksen porttikäytävään, mutta sen valtava päätymässä ja
jättiläistorni musteni ja katosi näkyvistäni. Sen sijaan että olisin
vaipunut portaille kuten aioin, tuntui kuin olisin suinpäin syöksynyt
syvyyden kuiluun. Enempää en muista.




XVI

"KAUAN KAUAN SITTEN"


Missä sieluni oli tuon tainnostilan aikana, sitä en osaa sanoa. Mitä
se näki, missä se matkusti lumouksessaan tuona kummallisena yönä,
sen se piti omana salaisuutenaan, kuiskaamatta koskaan sanaakaan
muistille, nolaten mielikuvituksen järkähtämättömällä vaitiolollaan.
Ehkä se oli liidellyt ylöspäin ja kaukaa nähnyt ikuisen kotinsa,
toivoen pääsevänsä sinne nyt, luullen tuskallisen kytkeytyneisyytensä
aineeseen vihdoinkin loppuneen. Sieluni näin arvellessa oli kenties
enkeli käskenyt sitä poistumaan taivaan kynnykseltä, johtanut itkevän
takaisin maan päälle ja sitonut sen värisevänä ja vastahakoisena
uudelleen kylmään ja kuihtuneeseen ruumisparkaan, jonka seuraan se
oli enemmän kuin väsynyt.

Tiedän että se astui takaisin vankilaansa murehtien, ja
vastahakoisesti vaikeroiden ja väristen. Eronneita tovereita, henkeä
ja ainetta, oli vaikeata yhdistää uudelleen: ne eivät tervehtineet
toisiaan syleillen, vaan ponnistellen tuskallisesti vastaan.
Näköaisti palasi mutta kaikki oli punaista, ikään kuin veressä uivaa,
menetetty kuulo syöksyi takaisin korviini kuin ukkosen jylinä,
tietoisuus palasi pelkona: nousin säikähtyneenä istumaan kysyen
itseltäni missä maailmoissa, minkälaisten olentojen joukossa heräsin.
Ensin en tuntenut mitään minkä näin: seinä ei ollut seinä, lamppu
ei ollut lamppu. Olisin yhtä hyvin ymmärtänyt sitä mitä sanomme
kummitukseksi, kuin ymmärsin tavallisimpia esineitä, toisin sanoen:
kaikki mihin silmäni sattui, näytti aavemaiselta. Mutta aistini
asettuivat pian kukin paikalleen, ja elämänkoneisto alkoi totutun
säännöllisen työnsä.

En vieläkään tietänyt missä olin, vähitellen vain näin että minut oli
kaatumapaikaltani siirretty jonnekin. En maannut missään portailla,
yön ja myrskyn erottivat minusta seinät, ikkunat ja katto. Minut oli
kannettu johonkin taloon -- mutta mihin taloon?

Saatoin vain ajatella tyttökoulua Rue Fossetten varrella. Vieläkin
melkein unessa koetin kaikin mokomin päästä selville mihin huoneeseen
minut oli viety, suureen makuusaliinko vai johonkin pienistä
makuuhuoneista. Olin ihmeissäni kun en voinut nähdä pilkahdustakaan
huonekaluista, jotka tajunnassani kuuluivat yhteen näiden huoneiden
kanssa. Poissa olivat tyhjät valkoiset vuoteet, poissa suurten
ikkunain pitkä rivi. "Eivätköhän vain ole panneet minua madame
Beckin omaan huoneeseen?" ajattelin. Ja silloin katseeni sattui
sinisellä damastilla verhottuun nojatuoliin. Vähitellen huomasin
toisiakin istuimia, jotka olivat verhotut samalla tavoin, ja
vihdoin käsitin olevani hauskassa arkihuoneessa, jonka takassa
paloi iloinen tuli, lattialla oli matto, jonka himmeän ruskeasta
pohjasta erotin heleänsinisiä lehtikoristeita, vaaleiden seinien
yläreunassa oli kapea mutta loppumaton seppele sinisiä lemmenkukkia,
jotka kietoutuivat ja sotkeentuivat lukemattomiin kultalehtiin ja
kiehkuroihin. Kultakehyksinen peili täytti kahden ikkunan välisen
seinäpinnan. Ikkunoissa oli runsaslaskoksiset verhot sinistä
damastia. Tästä peilistä näin itseni, ja huomasin että minut oli
laskettu sohvalle eikä vuoteeseen. Näytin aavemaiselta, silmäni
olivat suuremmat ja ontommat, tukkani tummempi kuin tavallisesti
vasten laihojen kasvojeni tuhkanharmaata hipiää. Oli ilmeistä,
päättäen ei ainoastaan huonekaluista, vaan ikkunain, ovien ja takan
paikasta, että tämä oli tuntematon huone oudossa talossa.

Melkein yhtä ilmeistä oli, ettei järkeni vielä ollut ennallaan,
sillä kun tuijotin siniseen nojatuoliin, näytti se tulevan tutuksi,
niin myös muuan kääntösohva, samoin pyöreä pöytä keskellä lattiaa
verhonaan sininen liina, jota reunusti kirjavien syyslehtien köynnös,
ja ennen kaikkea kaksi pientä jakkaraa, joissa oli kirjailtu
päällinen, ja pieni eebenpuinen tuoli, jonka istuin ja selusta niin
ikään olivat kirjaillut loistavilla kukkaryhmillä tummaa taustaa
vasten.

Ihmeissäni tästä kaikesta tutkin edelleen. Kummallista sanoa, kaikki
oli minulle vanhastaan tuttua, ja "kauan kauan sitten" hymyili
vastaani joka sopesta. Kamiinan reunuksen yläpuolella riippui kaksi
soikeata pienoiskuvaa: tunsin ulkomuistista "päiden" korkeissa
puuteroiduissa hiuslaitteissa olevat helmet, valkoisten kaulojen
ympäri kaartuvat samettiröyhelöt, musliinipäähineiden runsaat
laskokset ja hihojen pitsireunusten kuosin. Kamiinan reunuksella
oli kaksi porsliinimaljakkoa, jotka olivat jätteitä siromuotoisesta
teekalustosta, sileitä kuin emalji ja ohuita kuin munankuori, ja
keskellä oli muuan koriste, klassillinen alabasteriryhmä, jota
säilytettiin lasikuvun alla. Kaikkien näiden erikoisuudet olisin
voinut mainita, luetella säröt ja naarmut kuin selvänäkijä.
Ennen kaikkia näin pari käsivarjostinta, joissa oli taidokkaita
lyijykynäpiirroksia, huoliteltuja kuin teräspiirrokset, ja näitä
katsellessani kirveli silmiäni vieläkin, sillä muistin hetket
jolloin ne olivat viiva viivalta, piirros piirrokselta seuranneet
vitkastelevaa, heikkoa, koukertelevaa koulutytön kynää, jota olivat
pidelleet nämä nyt niin luurankomaiset sormet.

Missä minä olin? Eikä ainoastaan missä paikassa maailmaa, vaan minä
armon vuonna? Sillä kaikki nämä esineet kuuluivat menneisiin päiviin,
kaukaiseen maahan. Kymmenen vuotta sitten olin sanonut niille
hyvästi; sitten neljännentoista ikävuoteni emme olleet kohdanneet
toisiamme. Voihkaisin ääneen: "Missä olen?"

Muuan olento, jota en tähän asti ollut huomannut, liikahti, nousi
ja lähestyi minua: olento joka ei ollut sopusoinnussa ympäristön
kanssa ja teki arvoituksen vieläkin monimutkaisemmaksi. Se oli vain
jonkinlainen maalaispalvelijatar, yllä karttuunipuku ja päässä
arkipäiväinen palvelijattaren myssy. Hän ei puhunut ranskaa eikä
englantia, enkä saanut häneltä mitään selvyyttä, kun en ymmärtänyt
hänen murrettaan. Mutta hän hautoi ohimoitani ja otsaani jollakin
viileällä ja hyvänhajuisella nesteellä, ja sitten hän kohensi
pielusta johon nojasin, viittasi minua olemaan puhumatta ja palasi
paikalleen sohvan jalkopäähän.

Hänellä oli kudin kädessä, ja koska hänen katseensa niin ollen
oli minusta poispäin, saatoin tuijottaa häneen keskeytymättä. En
käsittänyt kuinka hän oli tullut sinne ja mitä tekemistä hänellä oli
sen ympäristön ja lapsuuteni päivien kanssa. Vielä käsittämättömämpää
oli, mitä tekemistä sillä ympäristöllä ja niillä päivillä nyt saattoi
olla minun kanssani.

Koska olin liian heikko tutkimaan salaisuutta perinpohjin,
koetin selvittää sen sanomalla että kaikki oli erehdystä, unta,
kuumehouretta, ja kuitenkin tiesin, että se ei voinut olla erehdystä
ja että en nukkunut vaan uskoin olevani tajuissani. Olisin suonut
ettei huone olisi ollut niin hyvin valaistu, jotta en olisi niin
selvästi nähnyt pieniä kuvia, koristeita, suojuksia ja kirjailtua
tuolia. Kaikki nämä esineet, samoin kuin sinipäällyksinen
huonekalusto, olivat pienimpiä yksityiskohtia myöten samat kuin ne,
jotka niin hyvin muistin ja jotka olivat minulle niin perin tutut
kummitätini salongista Brettonissa. Minusta tuntui että ainoastaan
huoneisto oli muuttunut, mittasuhteet olivat toiset.

Ajattelin Bedreddin Hassania, joka nukkuessaan kuljetettiin Kairosta
Damaskoksen porteille. Oliko joku haltija laskeutunut tummilla
siivillään läpi myrskyn joka oli minut kaatanut, ottanut minut kirkon
portailta ja "nousten korkealle ilmaan", kuten itämainen satu kertoo,
kantanut minut yli merten ja mannerten ja laskenut minut kauniisti
takkavalkean ääreen vanhaan Englantiin? Mutta ei; minä tiesin että
tuon takan valkea ei enää lämmittänyt kotijumaliaan -- valkea oli
sammunut kauan sitten ja kotijumalat viety muualle.

Palvelijatar kääntyi taaskin katsomaan minua, ja huomatessaan
silmieni olevan selkiselällään ja pitäen arvatenkin niiden ilmettä
hämmentyneenä ja kiihtyneenä, hän pani pois kutimensa. Näin hänen
hetkisen askartelevan pienen pöydän ääressä, hän kaatoi vettä lasiin
ja tiputti pisaroita pullosta. Mitähän tummaa nestettä hän aikoi
minulle tarjota -- mitähän elämänvettä tai taikajuomaa?

Oli myöhäistä kysyä -- olin jo niellyt sen aivan passiivisesti ja
heti. Levollisen ajatuksen virta hyväili nyt lempeästi aivojani, se
paisui korkeammalle yhä leppoisampana, ja sen lauhat aallot olivat
suloiset kuin palsami. Heikkouden tuska haihtui jäsenistäni, lihakset
nukkuivat. Menetin liikuntakykyni, mutta kun samalla menetin halun
liikkua, ei se ollut mikään tappio. Ystävällinen palvelijatar asetti
varjostimen minun ja lampun väliin; näin hänen sitä varten nousevan,
mutta en muista huomanneeni hänen palaavan paikalleen, sillä näiden
kahden tapauksen välillä vaivuin uneen.

<tb>

Kun heräsin, katso! kaikki oli taaskin muuttunut. Kirkas päivänvalo
ympäröi minua, se ei tosin ollut lämmintä kesävaloa, vaan myrskyisen
ja kolean syksyn lyijynharmaata hohdetta. Nyt luulin varmasti olevani
madame Beckin koulussa -- varmasti, koska sade pieksi ikkunaruutuja,
tuuli ulvoi puissa -- siis puutarhassa -- ja koska makasin keskellä
vilua, valkeutta, yksinäisyyttä. Sanon _valkeutta_, sillä valkoiset
parkkumiuutimet, jotka verhosivat ranskalaista vuodettani, sulkivat
minulta näköalan.

Minä kohotin niitä ja katsoin ulos. Olin valmistunut näkemään
pitkän, suuren, valkoisen huoneen, ja räpyttelin hämmentyneenä
silmiäni nähdessäni vain pienen kamarin rajoitetun pinta-alan --
pienen kamarin, jossa oli merensiniset seinäpaperit. Viiden suuren
ja alastoman ikkunan sijasta näin vain yhden korkean ikkunan, jota
musliiniuutimet verhosivat; parinkymmenen pienen puisen pesutelineen
sijasta näin pukupöydän joka oli puettu kuin tanssiaisiin lähtevä
nainen, valkoiseen punareunuksiseen pukuun; suuri hiottu peili
riippui sen yläpuolella, ja soma pitsireunuksinen neulatyyny
koristi sitä. Tämä pukupöytä sekä pieni ja matala, vihreän ja
valkoisenkirjavalla sintsikankaalla päällystetty nojatuoli ja
marmorilevyinen pesupöytä himmeänvihreine kalustoineen riittivät
täyttämään tämän pienen huoneen.

Lukija, minä hätäännyin! Minkä tähden, kysyt. Oliko tuossa
yksinkertaisessa, omalla tavallaan kauniissa makuuhuoneessa
mitään mikä olisi voinut säikyttää arintakaan? Ei muuta kuin
tämä: nuo huonekalut eivät voineet olla todellisia, oikeita
nojatuoleja, peilejä ja pesupöytiä -- niiden täytyi olla aaveita;
ja jos tämä otaksuma torjuttaisiin muka liian hurjana -- ja
kesken hämmennystänikin minä torjuin sen -- oli jäljellä vain
se mahdollisuus, että minä itse olin joutunut luonnottomaan
mielentilaan, että olin sairas ja houreissa, ja sittenkin tämä
mielikuva oli varmaan oudoimpia millä kuumehoureet koskaan ovat
uhrejaan ahdistaneet.

Minä tunsin, minun täytyi tuntea tuon pienen nojatuolin
sintsipäällinen, mukava pikku tuoli itse, peilin kiiltävänmusta kehys
kaiverrettuine lehtikoristeineen, pesuastioiden sileä vaaleanvihreä
porsliini, pesupöytä itse harmaine marmorilevyineen, joka oli
särkynyt yhdestä nurkasta, minun oli pakko tuntea nämä kaikki ja
tervehtiä niitä, kuten edellisenä iltana olin väkisinkin tuntenut ja
tervehtinyt salongin ruusupuisia huonekaluja, verhoja ja porsliineja.

Bretton, Bretton ja kymmenen vuoden takainen aika heijastui tuosta
peilistä! Ja minkä tähden Bretton ja neljästoista ikävuoteni
kummittelivat tuolla tavoin mielessäni? Ja jos ne kerran
tulivat eteeni, miksi eivät sitten täydellisinä? Miksi leijaili
hämmentyneiden silmieni edessä vain huonekalusto, kun taas huoneet
ja muut ympäristötekijät olivat poissa? Mitä tulee tuohon punaisesta
satiinista tehtyyn, kultahelmillä kirjailtuun ja pitsiripsuilla
reunustettuun neulatyynyyn, oli minulla sama oikeus tuntea se kuin
tuntea varjostimet -- olin tehnyt sen itse. Nousin ponnistellen
vuoteesta, otin tyynyn käteeni ja tutkin sitä. Tuossa oli nimimerkki
"L. L. B.", kirjailtuna kultahelmillä, ympärillään soikea,
valkoisella silkillä ommeltu kukkakiehkura. Ne olivat kummitätini
Louisa Lucy Brettonin nimen alkukirjaimet.

"Olenko Englannissa? Olenko Brettonissa?" mumisin, kiirehdin vetämään
kaihtimen ikkunan edestä ja katsoin ulos saadakseni selville missä
olin. Olin melkein valmistunut näkemään hiljaiset, vanhat, kauniit
rakennukset, Pyhän Annan kadun siistin harmaan kiveyksen ja sen
toisessa päässä Brettonin kirkon tornit, ja jos toisin olisi, odotin
kuitenkin varmaan näkeväni kaupunkinäköalan, kadun Villettessä,
jollei katua vanhassa hauskassa englantilaisessa kaupungissa.

Mutta minä jouduinkin katselemaan korkeata ikkunaa ympäröivän
lehtikehyksen läpi vihreälle niityn tapaiselle kentälle,
ruohopengermälle, jonka takaa, alavammalta maalta, kohosi puita --
korkeita metsän puita, jollaisia en ollut nähnyt moniin aikoihin.
Ne huojuivat nyt lokakuun tuulessa, ja niiden runkojen lomitse näin
käytävän ääriviivat, käytävän jolla keltaiset lehdet kertyivät
kasoiksi tai lentelivät yksitellen viuhuvassa länsituulessa.
Etäämpänä täytyi maiseman olla tasankoa, ja nämä suuret pyökit
estivät sitä näkymästä. Paikka näytti eristetyltä ja oli minulle
aivan outo. En tuntenut sitä ensinkään.

Panin uudelleen makuulle. Vuoteeni oli pienessä makuukomerossa; jos
käänsin kasvoni seinään, katosi huone hämmennyttävine esineineen
näkyvistäni. Katosi? Ei! Sillä kun siinä toivossa järjestin
asentoani, sattui silmääni vihreässä seinässä kahtaalle solmittujen
verhojen välissä riippuva kultakehyksinen muotokuva. Se oli
vesivärimaalaus -- hyvin maalattu, vaikka vain luonnos -- ja esitti
päätä, pojan päätä, raikasta ja eloisaa, ilmeikästä ja vilkasta.
Poika saattoi olla kuusitoistavuotias, hänellä oli kaunis iho ja
terve puna poskissaan, tukka oli pitkä, ei tumma vaan vaalea ja
aurinkoinen, silmät läpitunkevat, suu veitikkamaisen iloinen, hymy
huulilla. Itse asiassa sangen hauskat kasvot, varsinkin niiden
katseltaviksi, joilla oli oikeutta vaatia rakkautta tuolta pojalta
-- vanhempien esimerkiksi, tai sisarten. Joku romanttinen pieni
koulutyttö olisi melkein voinut rakastua tauluun kehyksineen
päivineen. Nuo silmät näyttivät sellaisilta, jotka hieman vanhempina
kykenisivät antamaan salamoivan vastauksen rakkauteen: en ole varma
tokko niissä oli uskollisuuden himmentymätöntä säteilyä. Mutta sille
tunteelle, joka liian kevyessä muodossa tulisi hänen tielleen,
uhkasivat nuo kauniit mutta lujat huulet vähäistä ja epävarmaa
arvonantoa.

Koettaen suhtautua jokaiseen uuteen keksintöön mahdollisimman
rauhallisesti kuiskasin itsekseni:

Oi niin, tuo muotokuva riippui kamiinanreunuksen päällä ruokasalissa
-- vähän liian korkealla minun mielestäni. Muistan hyvin, kuinka
nousin pianotuolille ja otin kuvan irti seinästä, pidin sitä
käsissäni ja katselin noihin iloisiin silmiin, jotka nauroivat ja
säteilivät ruskeiden ripsiensä alla. Ja minusta oli hauska tarkata
noiden poskien punaa ja suun ilmettä. En uskonut että oivallisinkaan
mielikuvitus olisi voinut parantaa tuon suun tai tuon leuan kaarta;
_minäkin_ tietämättömyydessäni ymmärsin että ne olivat kauniit, ja
pohdin neuvottomana, kuinka oli mahdollista että "se mikä oli niin
viehättävää, samalla saattoi tehdä niin kipeätä". Kokeeksi nostin
kerran pienen Missy Homen käsivarsilleni ja käskin häntä katsomaan
kuvaa.

"Pidätkö siitä, Polly?" kysyin. Hän ei vastannut, tuijotti vain
kauan, ja vihdoin hänen herkkätunteiset silmänsä tummenivat ja
värisivät, ja hän sanoi: "Laskekaa minut alas." Minä laskin hänet
alas ja sanoin itsekseni: "Lapsikin tuntee sen."

Kaikkia näitä ajattelin nyt ja lisäsin: "Hänellä oli vikansa, mutta
onkohan sentään toista sen hienompaa ihmistä, jalomielisempää,
herkempää, miellyttävämpää." Mietteeni päättyivät siihen että ääneen
lausuin nimen "Graham".

"Graham!" kaikui odottamaton ääni vuoteen vierestä. "Tarvitsetteko
Grahamia?"

Minä katsoin. Salaisuus sakeni vain, ihme kehittyi huippuunsa. Jos
oli outoa nähdä tuo tuttu kuva seinässä, oli vieläkin oudompaa
kääntyä ja huomata vastakkaisella puolella yhtä tuttu elävä olento --
nainen, rouva, täysin todellinen ja aineellinen, hyvin pukeutunut,
yllään silkkinen leskenpuku ja sellainen päähine, joka parhaiten
sopi hänen arvokkaaseen ja äidilliseen tukkalaitteeseensa. Hänellä
oli hyväntahtoiset kasvot, kenties nyt jo liian uurteiset ollakseen
kauniit, mutta silti yhä älykkäät ja luonteenomaiset. Hän oli hyvin
vähän muuttunut -- hieman tuikeampi, hieman kookkaampi nyt -- mutta
hän oli kummitätini, ilmetty rouva Bretton.

Olin vaiti, mutta sisimmässäni olin hyvin kiihtynyt, suonet
tykyttivät, veri pakeni poskista, jotka kylmenivät.

"Hyvä rouva, missä minä olen?" kysyin.

"Hyvin varmassa turvapaikassa, toistaiseksi aivan suojattuna.
Malttakaa mielenne kunnes vähän voimistutte. Näytätte sairaalta tänä
aamuna."

"Olen kokonaan hämmentynyt, en tiedä voinko ollenkaan luottaa
aisteihini vai johtavatko ne minut aivan harhaan. Mutta tehän puhutte
englantia, eikö niin, rouva?"

"Pitäisipä teidän se kuulla -- en osaisi pitkältäkään puhua ranskaa."

"Ettekö ole tullut Englannista?"

"Olen hiljan saapunut sieltä. Oletteko te ollut kauan tässä maassa?
Näytätte tuntevan poikani?"

"Niinkö, rouva? Ehkä tunnenkin. Teidän poikanne -- tuoko kuva tuossa?"

"Se on hänen kuvansa poikavuosilta. Kun katselitte sitä, lausuitte
hänen nimensä."

"Graham Bretton?"

Hän nyökäytti päätään.

"Puhuttelenko rouva Brettonia, joka ennen asui Brettonissa,
--shiressa?"

"Aivan niin, ja te kuulutte olevan englanninkielen opettaja eräässä
täkäläisessä koulussa, poikani tunsi teidät."

"Kuinka minut löydettiin, ja kuka löysi?"

"Poikani kertoo teille vähitellen", hän sanoi, "mutta nyt olette
liian hämmentynyt ja heikko puhumaan, koettakaa syödä vähän aamiaista
ja sitten nukkua."

Huolimatta kaikesta mitä olin saanut kestää -- ruumiillista
väsymystä, mielenliikutusta, sadetta ja myrskyä -- tuntui minusta
kuitenkin että voin paremmin. Kuume, varsinainen tauti joka oli
vaivannut ruumistani, oli nyt väistymässä, sillä kun viimeisinä
yhdeksänä päivänä en ollut voinut nauttia mitään kunnollista
ruokaa, kärsinyt vain alituista janoa, tunsin sinä aamuna aamiaista
tarjottaessa oikeata ruoantarvetta, sisäistä heikkoutta, joka sai
minut innokkaasti tarttumaan ojennettuun teekuppiin ja nauttimaan
kappaleen paahdettua leipää, jonka rouva Bretton salli minun syödä.
Se oli vain murunen, mutta se riitti pitämään minua voimissa kunnes
palvelijatar kaksi tai kolme tuntia myöhemmin toi kupillisen
lihalientä ja korpun.

Kun ilta alkoi hämärtyä, ainainen tuuli yhä vinkui kylmänä ja rajuna
ja sade virtasi kuin kaatamalla, rupesin kyllästymään -- kovasti
kyllästymään vuoteeseeni. Vaikka huone oli sievä, oli se kuitenkin
pieni; tunsin sen ahtaaksi ja ikävöin vaihtelua. Yhä enenevä kylmyys
ja pimeä myös ahdisti minua, tahdoin nähdä ja tuntea takkavalkean
loimua. Sitä paitsi ajattelin koko ajan tämän talon poikaa -- koska
saisin nähdä hänet? En varmaankaan ennen kuin olin jättänyt tämän
huoneen.

Vihdoin tuli palvelijatar laittamaan vuoteeni yökuntoon. Hän aikoi
kääriä minut peitteeseen ja istuttaa pieneen sintsituoliin, mutta
minä torjuin nämä palvelukset ja rupesin pukeutumaan. Puuhani oli
juuri päättynyt ja olin istahtanut hengähtämään, kun rouva Bretton
taaskin näyttäytyi.

"Vaatteet yllä?" hän huudahti hymyillen tuota hymyä, jonka niin hyvin
tunsin -- se oli hauska hymy, joskaan ei lempeä. "Oletteko parempi
siis? Ihan tervekö -- mitä?"

Hän puhui minulle siinä määrin entisellä tavallaan, että melkein
luulin hänen alkavan tuntea minut. Hänen äänessään ja käytöksessään
oli sama suojeleva sävy, johon jo pikkutyttönä olin tottunut --
suojeleva sävy johon alistuin ja josta pidinkin, sillä se ei
perustunut sovinnaisiin varallisuus- eikä säätysuhteisiin (viimeksi
mainitussa ei välillämme ollut koskaan ollutkaan mitään erilaisuutta,
hänen säätynsä oli sama kuin minun), vaan luonnollisiin,
ruumiillisesta etevämmyydestä johtuviin syihin. Hän suojasi minua
kuin puu ruohoa. Tein muitta mutkitta erään pyynnön.

"Antakaa minun mennä alakertaan, rouva, minun on niin kylmä ja ikävä
täällä."

"Parempaa en toivokaan, jos vain olette kyllin vahva kestämään
muuttoa", hän vastasi. "Tulkaa sitten, tässä on käsivarsi." Ja
hän tarjosi minulle käsivartensa, minä nojauduin siihen, ja me
laskeuduimme mattojen peittämiä portaita eteiseen, josta suuri
avoin ovi johti sinidamasti-huoneeseen. Kuinka hauska se olikaan,
kuinka verrattoman kodikas ja mukava! Kuinka lämmin olikaan sen
kultainen lampunvalo ja takkavalkean punainen loimu! Jotta kuva
olisi täydellinen, oli teepöytä katettu valmiiksi -- englantilainen
teepöytä, jonka kiiltävä kalusto tervehti minua niin tutusti.
Siinä oli hopeinen teekeittiö, vanhanaikainen ja jykevä. Lisäksi
painava kannu samaa metallia, ja ohuet purppuran- ja kullankirjavat
porsliinikupit. Tunsin tuon erikoisen aniskakun, joka oli paistettu
erikoisessa muotissa ja jolla Brettonissa aina oli paikkansa
teepöydällä. Graham piti siitä, ja siinä se oli kuten ennen vanhaan
-- Grahamin lautasen edessä, vieressään hopeaveitsi ja haarukka.
Grahamia siis odotettiin teelle, Graham oli talossa ehkä nyt jo, ja
muutaman minuutin kuluttua saisin nähdä hänet.

"Istukaa, istukaa!" sanoi taluttajani, kun jalkani hieman kompastui
mennessäni takan luo. Hän istutti minut sohvaan, mutta minä asetuin
pian sen taakse sanoen että tulenloimu oli liian kuuma. Sohvan
varjosta löysin toisen istuimen, joka sopi minulle paremmin. Rouva
Brettonilla ei koskaan ollut tapana tehdä numeroa kenestäkään tai
mistään, ja hän salli minun pitää pääni ilman muuta. Hän valmisti
teen ja otti sitten käteensä sanomalehden. Minusta oli hauska seurata
kummitätini puuhia; hänen jokainen liikkeensä oli niin nuori: hänen
täytyi nyt olla yli viidenkymmenen, mutta vuosien ruoste ei näyttänyt
koskeneen hänen jäntereihinsä eikä henkeensä. Kaikessa upeudessaan
hän oli ketterä, kaikessa levollisuudessaan hän saattoi väliin
tulistua -- hyvä terveys ja oivallinen mielenlaatu säilyttivät hänet
vihreänä kuin keväimessään.

Huomasin että hän lukiessaan kuunteli -- kuunteli poikansa
askeleita. Hän ei ollut sellainen nainen, joka koskaan olisi
tunnustanut olevansa levoton, mutta myrsky ei tänä iltana hellittänyt
hetkeksikään, ja jos Graham oli ulkona tuossa vihaisessa tuulessa,
joka vieläkin ärjyi tyytymättömänä, tiesin kyllä että äidin sydän oli
ulkona hänen mukanaan.

"Kymmenen minuuttia yli aikansa", hän sanoi kelloonsa katsoen;
seuraavassa minuutissa hän kohotti katseensa lehdestä ja käänsi
päänsä kevyesti ovea kohti, mikä oli merkkinä siitä että hän oli
kuullut jotakin. Samassa hänen otsansa kirkastui, ja silloin minunkin
korvani, vähemmän harjaantunut kuin hänen, kuuli rautaveräjän
paukauksen, askeleita hiekkakäytävältä ja vihdoin ovikellon soiton.
Hän oli tullut. Hänen äitinsä täytti teekannun, veti sinipäällyksisen
nojatuolin lähemmäksi tulta -- oikeastaan oman tuolinsa, mutta
minä huomasin että oli muuan joka rankaisematta sai käyttää sitä
omanaan. Ja kun tuo _muuan_ nousi portaita -- minkä hän pian tekikin,
arvatenkin siistittyään itseään ensin sen verran kuin märkä ja
myrskyinen ilta teki välttämättömäksi -- ja marssi muitta mutkitta
sisään, salasi hänen äitinsä iloisen hymyilynsä ja kysyi lyhyesti:

"Sinäkö se olet, Graham?"

"Kuka muukaan se olisi, äiti?" vastasi myöhästyjä, julkeasti anastaen
luovutetun valtaistuimen.

"Ansaitset kylmää teetä, kun tulet myöhään?"

"Minä en saa rangaistustani, sillä keitin porisee iloisesti."

"Vedäpä itsesi pöydän ääreen, laiska poika: sinulle ei kuitenkaan
kelpaa muu kuin minun tuolini, ja jos sinussa olisi kipinäkin
säädyllisyyttä, jättäisit tuon istuimen aina Vanhalle Rouvalle."

"Niin minun pitäisikin, mutta kun rakas Vanha Rouva aina
itsepintaisesti jättää sen minulle! Kuinka jaksaa potilaasi, äiti?"

"Ehkä hän haluaa itse puhua puolestaan?" sanoi rouva Bretton kääntyen
minun nurkkaani, ja tämän kehoituksen kuullessani tulin esiin. Graham
nousi kohteliaasti tervehtimään minua. Hän seisoi takan luona pitkänä
ja sorjana -- ilmestys joka oikeutti äidin peittelemättömän ylpeyden.

"Vai olette tullut alas?" hän sanoi. "Te voitte siis paremmin --
paljon paremmin. Enpä juuri olisi osannut odottaa että kohtaisimme
tällä tavoin ja täällä. Olin hätääntynyt eilen illalla, ja jollei
minun olisi ollut pakko kiirehtiä erään kuolevan potilaan luo,
en tottakaan olisi jättänyt teitä, mutta äitini itse on pikku
tohtori, ja Martha oivallinen hoitajatar. Näin että kysymyksessä
oli pyörtymiskohtaus, joka tosin ei ole ehdottomasti vaarallinen.
Mikä sen aiheutti, se minun vielä on saatava tietää, ja kaikki
yksityiskohdat. Toistaiseksi uskon teidän todella voivan paremmin."

"Paljon paremmin", vastasin levollisesti. "Paljon paremmin, kiitos
kysymästä, tohtori John."

Sillä lukija, tämä pitkä nuori mies -- tämä äitinsä kultapoika
-- tämä isäntäni -- tämä Graham Bretton _oli_ tohtori John, hän
eikä kukaan muu, ja mikä merkillisempää, minä totesin tämän
yhtäpitävyyden miltei hämmästymättä. Vielä enemmän: kun kuulin
Grahamin askelet portaissa, tiesin minkälainen olento oli astuva
sisään, tiesin mitä näkemään saisin valmistaa silmäni. Keksintö ei
ollut peräisin siltä päivältä, se oli sarastanut mielessäni jo kauan
sitten. Tietysti muistin nuoren Brettonin hyvin, ja vaikka kymmenen
vuotta (kuudestatoista kuuteenkolmatta) suuresti muuttaakin poikaa
tehdessään hänestä kypsyneen miehen, ei muutos sentään voinut olla
niin perinpohjainen, että se olisi kyennyt sokaisemaan silmäni ja
saattamaan muistini häpeään. Tohtori John Graham Bretton muistutti
vielä monessa suhteessa tuota kuusitoistavuotiasta poikaa, hänellä
oli tämän silmät, useimmat tämän piirteistä, nimittäin juuri kasvojen
alaosan verrattoman kauniit viivat, ja minä tunsin hänet pian.
Keksin hänet ensi kerran tuossa useita lukuja sitten mainitussa
tilaisuudessa, jolloin varomattoman tarkkaavaisuuteni tähden olin
saanut niellä moitetta. Myöhempi havaintojenteko varmensi joka
suhteessa tuon varhemman arvelun. Näin hänen miehuutensa liikkeissä,
ryhdissä ja tavoissa kaikki hänen poikaikänsä lupaukset. Kuulin
hänen äänessään, joka nyt oli syvä, entisaikojen soinnin. Erinäiset
lauseparret, jotka ennen olivat hänelle ominaiset, olivat sitä
vieläkin, ja samoin oli moni suun värähdys ja silmän isku, moni hymy,
moni äkillinen silmien pilkahdus luonteenomaisten kulmain alla.

_Puhua_ asiasta, _viitata_ keksintööni, se ei olisi soveltunut
ajatustapaani eikä tunnemaailmaani. Päinvastoin olin tahtonut pitää
asian omana tietonani. Minusta oli hauskaa tulla hänen läheisyyteensä
verhottuna pilveen, jonka läpi hän ei nähnyt, kun taas hän seisoi
edessäni aivan erityisessä valaistuksessa, joka lankesi aivan
puolueellisena hänen päänsä päälle, värisi hänen jaloissaan eikä
valaissut sen pitemmälle.

Varsin hyvin tiesin, että hänelle oli sangen yhdentekevää tulinko
vai enkö hänen luoksensa ilmoittamaan: "Tässä on Lucy Snowe!" Niinpä
pysyin vain opettajan-paikallani, ja kun hän ei koskaan kysynyt
nimeäni, en minäkään maininnut sitä. Hän kuuli minua sanottavan
neidiksi tai neiti Lucyksi, mutta ei koskaan kuullut sukunimeä
Snowe. Mitä tulee yhtäkkiseen tuntemiseen, ei sellainen "herääminen"
päässyt häntä yllättämään -- vaikka minä ehkä olinkin muuttunut vielä
vähemmän kuin hän -- ja miksi olisin kuvitellutkaan sellaista?

Teenjuonnin aikana tohtori John oli ystävällinen, mikä olikin
hänen luonteensa mukaista. Kun ateria oli ohi ja tarjotin viety
pois, järjesti hän mukavia tyynyjä sohvannurkkaan ja pakotti minut
istumaan niiden keskelle. Hän ja hänen äitinsä asettuivat myös tulen
ääreen, ja ennen kuin olimme istuneet kymmenen minuuttia, huomasin
jälkimmäisen kiinteästi katselevan minua. Muutamissa asioissa naiset
ovat epäilemättä nopeampia kuin miehet.

"Hyvänen aika!" hän huudahti. "Olen harvoin nähnyt tuollaista
yhdennäköisyyttä! Graham, oletko sinä huomannut sitä?"

"Huomannut mitä? Mikä Vanhaa Rouvaa nyt vaivaa? Kuinka sinä tuijotat,
äiti! Luulisi että sinulla on selvänäköisyyden puuska."

"Sano minulle, Graham, ketä tuo nuori neiti muistuttaa", sanoi rouva
Bretton osoittaen minua.

"Äiti, sinä saatat hänet hämilleen. Olen usein sanonut sinulle että
liika jyrkkyys on vikojasi; muista myös että hän on sinulle vieras
eikä tunne tapojasi."

"No, nyt kun hän katsoo alas, nyt kun hän kääntyy sivuttain -- kenen
näköinen hän on, Graham?"

"Totisesti, äiti, koska sinä olet asettanut arvoituksen, saat
mielestäni myös itse ratkaista sen."

"Ja sinä sanot tunteneesi hänet jonkin aikaa -- siitä saakka kun
rupesit käymään koulussa Rue Fossetten varrella -- etkä koskaan ole
maininnut minulle tuota hämmästyttävää yhdennäköisyyttä!"

"Enhän voinut mainita asiaa jota en koskaan ole ajatellut ja jota en
vieläkään tiedä. _Mitä voit_ tarkoittaa?"

"Tyhmä poika! Katso häntä."

Graham katsoi, mutta tätä en enää voinut sietää, näin kuinka asia
tulisi päättymään ja katsoin parhaaksi ehtiä väliin.

"Tohtori Johnilla", sanoin, "on ollut niin paljon tehtävää ja
ajateltavaa sen jälkeen kun viimeksi löimme kättä Pyhän Annan
kadun varrella, että vaikka minä helposti tunsinkin hänet Graham
Brettoniksi pari kuukautta sitten, ei mieleeni koskaan juolahtanut
että hän tuntisi minut Lucy Snoweksi."

"Lucy Snowe! Minä ajattelinkin! Minä tiesin sen!" huusi rouva
Bretton. Ja hän riensi heti kamiinamaton poikki suutelemaan
minua. Jotkut naiset olisivat varmaan nostaneet kovan hälinän
tällaisesta keksinnöstä, olematta silti erikoisen iloisia, mutta
minun kummitätini tapoihin ei kuulunut nostaa hälinää, ja hän
jätti kaikki hentomieliset purkaukset mieluimmin umppuunsa.
Niinpä hän ja minä selviydyimmekin yllätyksestä parilla sanalla
ja yhdellä tervehdyksellä, ja kuitenkin uskallan väittää että hän
oli mielissään, ja tiedän itse olleeni iloinen. Sillä välin kun me
uudistimme vanhaa tuttavuuttamme, istui Graham ääneti paikallaan
koettaen tointua hämmästyksestään.

"Äiti sanoo minua tyhmäksi pojaksi", hän sanoi vihdoin, "ja tyhmä
kai olenkin, sillä kautta kunniani, niin usein kuin näinkin teidät,
en kertaakaan aavistanut tätä tosiseikkaa, joka nyt tuntuu niin
päivänselvältä. Lucy Snowe! Tietysti! Muistan hänet aivan hyvin, ja
tuossa hän nyt istuu, siitä ei epäilystäkään. Mutta", hän lisäsi,
"ette kai sentään ole koko tätä aikaa tuntenut minua vanhaksi
tuttavaksenne, siitä minulle mainitsematta?"

"Olen kylläkin", oli vastaukseni.

Tohtori John ei huomauttanut mitään. Otaksun että hän piti
vaitioloani omituisena, mutta oli hienotunteinen ja pidättyi
arvostelemasta sitä. Uskallanpa väittää että hänen mielestään olisi
ollut tunkeilevaa ruveta kyselemään minulta hyvin tarkasti, ottamaan
selville syrjässäpysymiseni syitä, ja vaikka hän saattoikin olla koko
lailla utelias, ei asia mitenkään ollut hänelle niin tärkeä että
uteliaisuus olisi voittanut hienotunteisuuden.

Minä puolestani uskalsin vain kysyä, muistiko hän sitä kertaa,
jolloin olin katsellut häntä hyvin tarkasti, sillä se pieni
pahastuminen, jota hän sillä kertaa ei voinut peittää, oli vieläkin
kipeänä sydämelläni.

"Luulenpa muistavani", hän sanoi. "Luulen että hiukan suutuinkin
teille."

"Piditte minua kenties liian rohkeana", kysyin.

"En ollenkaan. Mutta kun yleensä olitte niin ujo ja pysyttelitte
syrjässä, en voinut käsittää mikä tavattomuus kasvoissani tai
olemuksessani siinä määrin kiinnitti puoleensa katseenne, joka muuten
yleensä oli kääntynyt toisaanne."

"Näettekö nyt kuinka asia oli?"

"Täydellisesti."

Tällöin rouva Bretton keskeytti meidät monen monilla kysymyksillä
menneistä ajoista, ja tyydyttääkseni häntä minun oli palautettava
mieleeni kestetyt vaikeudet, selitettävä syyt näennäiseen
vieraantumiseeni, kosketeltava yksinäistä kamppailuani elämän,
kuoleman, onnettomuuden ja kohtalon kanssa. Tohtori John kuunteli,
puhuen vähän. Hän ja rouva Bretton kertoivat sitten minulle omat
vaiheensa: heidänkään tiensä ei ollut kulkenut aivan tasaisesti, ja
menestys oli vähentänyt ennen niin runsaita lahjojaan. Mutta niin
urhea äiti, jolla oli sellainen puolustaja pojassaan, oli omiaan
kilvoittelemaan hyvän kilvoituksen maailmassa ja saavuttamaan
lopullisen voiton. Tohtori John itse oli niitä ihmisiä, joiden
syntyessä suotuisat tähdet varmaan olivat hymyilleet. Vastoinkäyminen
saattoi näyttää hänelle synkeimmän muotonsa: hänessä oli miestä
voittamaan se hymy huulilla. Voimakas ja hilpeä, luja ja ritarillinen
hän oli, ei hätiköivä vaan miehekäs, ja sellaisena hän saattoi uhmata
itse Kohtaloa ja puristaa tämän jumalattaren kylmistä silmistä miltei
rakastavan katseen.

Ammatissa jonka hän oli valinnut, oli hänen menestyksensä nyt
aivan varma. Viimeisten kolmen kuukauden aikana hän oli ottanut
haltuunsa tämän talon, joka oli, sanottiin minulle, pieni linna
noin puolen peninkulman päässä Porte de Crécystä. Hän oli valinnut
tämän maaseutupaikan äitinsä terveyden vuoksi, jolle kaupungin
ilma ei ollut soveliasta. Tänne hän oli kutsunut rouva Brettonin,
ja tämä oli tuonut mukanaan Englannista P. Annan kadun varrelta ne
jäännökset huonekaluistaan, jotka hän oli katsonut voivansa jättää
myymättä. Siitä hämmennykseni nähdessäni nuo aavetuolit, peilihaamut,
teenkeittimet ja kupit.

Kun kello löi yksitoista, tohtori John keskeytti äitinsä.

"Neiti Snowen täytyy nyt päästä levolle", hän sanoi, "hän alkaa olla
hyvin kalpea. Huomenna uskaltanen tehdä muutamia kysymyksiä, jotka
koskevat hänen sairautensa alkusyitä. Hän on tosiaankin kovasti
muuttunut sitten viime heinäkuun, jolloin näin hänen aika sukkelasti
näyttelevän erittäin viehättävän herrasmiehen osaa. Mitä eilisillan
kohtaukseen tulee, olen varma että siihen kätkeytyy tarina, mutta
emme tahdo kysyä enempää tänä iltana. Hyvää yötä, neiti Lucy."

Ja hän johdatti minut ystävällisesti ovelle ja näytti vahakynttilällä
tietä yläkertaan.

Kun olin lukenut rukoukseni, riisuutunut ja laskeutunut levolle,
tunsin että minulla vielä oli ystäviä. Ystäviä jotka tosin eivät
tunteneet mitään rajua kiintymystä minua kohtaan, jotka eivät
tarjonneet tasa-arvoisen ja samanmielisen toveruuden mieluisaa
lohdutusta, joilta niin ollen saatoin pyytää vain kohtuullista
hellyyttä, odottaa vain kohtuullista viihdytystä, mutta joita
kohtaan sydämeni kuitenkin vaistomaisesti heltyi ja avautui liiankin
kiitollisena, niin että minun jo täytyi pyytää järkeä hillitsemään
sitä.

"Älä anna minun ajatella heitä liian usein, liian paljon, liian
hellästi", pyysin. "Anna minun tyytyä keskinkertaiseen siemaukseen
tästä elävästä virrasta, älä salli minun janoisena ja kiihkeänä
rientää nauttimaan sen tervetulleesta vedestä, äläkä anna minun
kuvitella sitä makeammaksi kuin maiset lähteet ovat. Oh, suokoon
Jumala että voisin tyytyä kohtaamaan heidät silloin tällöin,
ystävällisesti, harvoin, lyhyesti, mitään pyytämättä ja levollisesti
-- aivan levollisesti."

Vielä toistaen näitä sanoja laskin pääni pielukselle, ja toistaen
niitä _vieläkin_ kostutin pielusta kyynelilläni.




XVII

LA TERRASSE


Tuollaiset taistelut luonnollista ihmistä, sydämen väkevää
synnynnäistä taipumusta vastaan saattavat näyttää joutavilta ja
hyödyttömiltä, mutta lopulta ne tekevät hyvää. Ne kääntävät, joskin
heikosti, toimintamme ja käytöksemme siihen suuntaan, jonka järki
hyväksyy ja jota tunne ehkä liiankin usein vastustaa, ja aivan
varmaan ne vaikuttavat elämän yleiseen kulkuun, tekevät sen pinnalta
katsoen säännöllisemmäksi, tasaisemmaksi, levollisemmaksi, ja pintaa
kauemmaksihan ei tavallinen katse ylety. Ihminen, vertaisesi,
heikko kuin sinä itse ja kykenemätön tuomariksesi, älköön pääskö
kauemmaksi: avaa sydämesi Luojallesi, näytä Hänelle sen sielun
salaisuudet, jonka Hän sinulle antoi, kysy Häneltä kuinka sinun on
kestettävä vaivat joita Hän sinulle lähettää, polvistu Hänen eteensä
ja pyydä luottavin mielin valoa pimeydessä, voimaa viheliäisessä
heikkoudessa, kärsivällisyyttä äärimmäisessä hädässä. Ja varmaan
jonakin hetkenä -- joskaan kenties ei _sinun_ hetkenäsi -- parantava
vesi liikahtaa, alas laskeutuu parannuksen airut -- _jossakin_
hahmossa, vaikkakaan kenties ei siinä josta sinä olit uneksinut,
jota sinun sydämesi oli rakastanut ja jonka vuoksi verta vuotanut
-- ja rammat ja sokeat, kuurot ja riivatut johdetaan veden tykö.
Airut, tule nopeasti! Tuhannet odottavat veden partaalla itkien ja
epätoivoissaan, kun näkevät sen viruvan liikkumattomana läpi hitaiden
vuosien. Pitkät ovat taivaan "ajat", lähettienkelien lentokaaret
näyttävät loputtomilta kuolevaisten silmissä, ne kenties sulkevat
sisäänsä aikakausia, yhden tulon ja paluun välillä saattaa kulua
lukemattomia ihmisikiä, ja maan tomu, joka syttyy lyhyeen kärsimysten
elämään ja kärsimyksen kautta taas muuttuu tomuksi, ehtii haihtua
muistista uudelleen ja yhä uudelleen. Kuinka monille raajarikoille ja
kärsiville miljoonille onkaan ensimmäinen ja ainoa enkel-airut se,
jolle itämaalaiset ovat antaneet nimen Azrael!

Koetin nousta seuraavana aamuna, mutta kun parhaillaan pukeuduin ja
välillä aina join kylmää vettä yöpöydälläni olevasta karahvista,
pyrkien siten karkottamaan heikkoutta, joka teki pukeutumisen niin
vaikeaksi, astui rouva Bretton sisään.

"Tämäpä vasta mieletöntä", oli hänen aamutervehdyksensä. "Pois
tuollaiset temput", hän lisäsi, kävi käsiksi minuun tuikean
tarmokkaalla tavallaan -- tuolla tavalla, joka ennen aina huvitti
minua, kun hän sovelsi sitä poikaansa ja tämä pyristeli vastaan -- ja
oli kahden minuutin kuluttua tilkinnyt minut ranskalaisen vuoteeni
vangiksi.

"Siinä sinä pysyt iltapäivään asti", hän sanoi. "Poikani jätti ennen
lähtöään määräyksen että niin pitää tapahtua, ja minä voin vakuuttaa
sinulle että poikani on sellainen herra, jota pitää totella. Nyt saat
aamiaista."

Hän toi minulle ruokaa, kantoi sen sisään omilla toimeliailla
käsillään eikä jättänyt minua palvelijain haltuun. Hän istui vuoteeni
laidalla kun söin. Nyt on asia niin, että kun olemme sairaina, emme
tahtoisi lähellemme ketä tahansa, ei edes kunnioitettuja ystäviämme
eikä arvossapidettyjä tuttavia, hoitamaan ja pitämään meitä
silmällä ja olemaan aina vierellämme. Ei joka ystävän silmä valaise
sairashuonetta, ei joka ystävän läheisyys viihdytä, mutta rouva
Brettonin läsnäolo viihdytti minua ja oli aina viihdyttänyt. Ruoka
ja juoma ei koskaan ollut minulle niin mieluisaa kuin saadessani
sitä hänen kädestään. En muista ainoatakaan tilaisuutta, jolloin
hänen tulonsa ei olisi tehnyt huonetta hauskemmaksi. Luonnollinen
myötätuntomme ja vastenmielisyytemme ovat yhtä merkillisiä. On
ihmisiä joita salaisesti vieromme, joita tahtoisimme välttää,
vaikka järki myöntäisikin että he ovat hyviä ihmisiä. On toisia
joilla saattaa olla hyvinkin ilmeisiä luonteenvikoja ym., mutta
joiden läheisyydessä elämme tyytyväisinä, ikään kuin ilma heidän
ympärillään tekisi meille hyvää. Kummitätini vilkkaat mustat
silmät ja raikas ruskea poski, hänen lämpöiset nopeat kätensä,
hänen itseluottamuksensa, varma käytöksensä, olivat kaikki minulle
mieluisia kuin terveellisen seudun ilmasto. Hänen pojallaan oli
tapana nimittää häntä "vanhaksi rouvaksi", mutta minusta oli
ihmeellistä ja hauskaa huomata, kuinka koko hänen olemuksestaan vielä
henki viisikolmattavuotiaan voima ja ketteryys.

"Minä toisin tänne käsityöni", hän sanoi ottaen minulta tyhjän
teekuppini, "ja istuisin luonasi koko päivän, jollei tuo omavaltainen
John Graham olisi tehnyt tenää. 'Huomaa sitten, äiti', hän sanoi
lähtiessään, 'sinä et saa väsyttää kummitytärtä juttelullasi', ja hän
nimenomaan toivoi minun pysyttelevän tarkasti omalla puolellani ja
säästävän sinua herttaisesta seurastani. Hän sanoo arvelevansa että
sinussa on ollut hermokuumetta, Lucy, päättäen ulkonäöstäsi -- onko
niin?"

Minä vastasin, etten tarkoin tietänyt mikä tautini oli ollut,
mutta kärsinyt olin aika tavalla, varsinkin henkisesti. En pitänyt
viisaana viipyä kauemmin tässä kysymyksessä, sillä kokemusteni
yksityiskohdat kuuluivat siihen puoleen elämääni, johon en odottanut
kummitätini koskaan ottavan osaa. Mihin uuteen maailmaan olisikaan
sellaisten asiain uskominen vienyt tuon terveen ja tasaisen luonteen!
Eroavaisuutta välillämme kuviteltakoon suunnilleen samaksi kuin
kahden aluksen välillä: toinen, uhkea laiva, luovailee turvassa
tyvenillä vesillä täysilukuisine miehistöineen, iloisen ja urhean,
viisaan ja uskaliaan kapteeninsa johdolla; toinen, pelastusvene,
viruu suurimman osan vuotta kuivana ja yksinäisenä vanhassa pimeässä
venehuoneessa, ja lykätään vesille vain rajuilmalla, aaltojen
vyöryessä korkeina, kun pilvet yhtyvät kuohuihin ja vaara ja kuolema
vallitsevat suurta syvyyttä. Laiva "Louisa Bretton" ei koskaan ollut
ulkona satamasta sellaisena yönä ja sellaisessa ilmassa, sen miehistö
ei voinut edes käsittää mitään sellaista, ja siksipä hukkumaisillaan
olleen pelastusveneen mies pitää tietonsa ominaan eikä sepittele
mitään merimiesjuttuja.

Hän jätti minut, ja minä makasin vuoteessani tyytyväisenä: Graham oli
tehnyt kauniisti muistaessaan minua ennen kuin lähti ulos.

Päiväni oli yksinäinen, mutta tulevan illan toivo lyhensi ja kirkasti
sitä. Lisäksi tunsin olevani heikko, ja lepo oli tervetullutta.
Kun aamun tunnit olivat ohi -- nuo tunnit, jotka aina ikään kuin
muistuttavat suoritettavista töistä, tekemättömistä tehtävistä
ja täytettävistä velvollisuuksista sitäkin, jonka on pakko pysyä
toimettomana -- kun tuo häiritsevä aika oli ohi ja iltapäivän
hiljainen hämärtyminen vaiensi palvelustyttöjen askelet portaissa ja
huoneissa, silloin vaivuin miellyttävään haaveelliseen olotilaan.

Hiljainen pieni huoneeni tuntui olevan ikään kuin luola meren
rannalla. Siinä ei ollut mitään muuta väriä kuin valkoista ja
himmeänvihreätä, joka oli kuin vaahtopäitä ja syvää vettä; valkaistu
laenreunus oli koristettu näkinkenkämäisillä kuvioilla, ja
laenkulmauksissa oli valkoisia, delfiinejä muistuttavia korkokuvia.
Ainoa näkyvissä oleva värihiukkanen -- punainen neulatyyny --
muistutti sekin korallia, ja tumma kiiltävä peili olisi voinut
heijastaa merenneitoa. Kun suljin silmäni, kuulin tuulen -- joka
vihdoinkin oli asettumassa -- kohisevan talon päädyssä kuin paisuva
hyökylaine kallion juurella. Kuulin sen vaikenevan ja vetäytyvän
kauas kauas pois, kuin nousuvesi, joka pakenee joltakin ylemmän
maailman rannalta -- maailman joka oli niin korkealla, että sen
suurimpien aaltojen pauhu ja vihaisimpien hyrskyjen kohina kuului
tähän merenalaiseen kotiin vain kaukaisen kehtolaulun tavoin.

Kesken näitä unelmia tuli ilta, ja silloin Martha toi tulta; hänen
avullaan pukeuduin nopeasti, ja nyt jo paljon voimakkaampana kuin
aamulla laskeuduin omin voimin siniseen salonkiin.

Tohtori John näytti sinä iltana päättäneen lääkärin-kierroksensa
tavallista aikaisemmin. Hänen hahmonsa sattui ensimmäisenä silmääni,
kun astuin arkihuoneeseen; hän seisoi ikkunansyvennyksessä vastapäätä
ovea ja luki tiheäladelmaista sanomalehteä sammuvan päivän heikossa
valossa. Takkavalkea loisti kirkkaana, mutta lamppu pöydällä oli
vielä sytyttämättä eikä teetarjotinta ollut kannettu sisään.

Rouva Bretton, toimelias kummitätini -- joka, kuten myöhemmin
kuulin, oli kaiken päivää ollut ulkoilmassa -- oli puoliksi makuulla
pehmeässä syvässä nojatuolissaan, tällä hetkellä uneen vaipuneena.
Hänen poikansa näki minut ja astui minua kohti. Huomasin että hän
astui varovasti, jottei nukkuja heräisi; hän myös puhui matalalla
äänellä: hänen sointuvassa äänessään ei koskaan ollut terävyyttä,
mutta nyt se oli niin hillitty että saattoi pikemmin tuudittaa uneen
kuin havahduttaa.

"Tämä on hiljainen pieni linna", hän sanoi kutsuttuaan minut istumaan
ikkunan luo. "En tiedä oletteko kävelyillänne huomannut sitä --
vaikka eihän se itse asiassa näykään viertotielle. Tasan peninkulman
päässä Porte de Crécystä käännytte metsätielle, joka pian levenee
käytäväksi, ja se johtaa läpi niittyjen ja varjoisain paikkojen tämän
talon ovelle saakka. Tämä ei ole mikään uudenaikainen paikka, vaan
linna on rakennettu suunnilleen Basse-Villen vanhaan tyyliin. Se on
pikemmin kartano kuin linna, ja sen nimenä on 'La Terrasse', koska
sen pääty kohoaa leveältä nurmettuneelta käytävältä, josta portaat
johtavat ruohoista rinnettä alas tielle. Katsokaa! Kuu nousee, se
näyttää kauniilta puunrunkojen takaa."

Missäpä ei kuu näyttäisi kauniilta? Mikäpä olisi se maisema, ahdas
tai avara, jota kuun kehä ei juhlistaisi? Se nousi nyt punaisena ja
hehkuvana läheisen mäenrinteen takaa, ja kun me vielä katselimme sen
purppuraista nousua, kirkastui se kullanväriseksi ja kohosi hyvin
lyhyessä ajassa tyyntyneelle taivaalle. Saiko kuun nousu tohtori
Brettonin heltymään ja alakuloiseksi? Minä luulen niin. Vaikka
hän luonnostaan ei ollutkaan mikään huokailija, huokasi hän nyt
katsellessaan sitä, huokasi hiljaa itsekseen. Ei tarvinnut aprikoida
tuon huokauksen syytä tai suuntaa, minä tiesin että kauneuden
näkeminen sen aiheutti, minä tiesin että se seurasi Ginevraa. Kun
kerran tämän tiesin, juolahti mieleeni, että oli jollakin tavoin
velvollisuuteni lausua nimi jota hän ajatteli. Tietysti hän oli
valmis tähän puheenaiheeseen, huomasi kuinka hänen ilmeestään
heijastui loputon määrä kysymyksiä, selityksiä, mielenkiintoa,
kokonainen patouma sanoja ja tunnetta, jota luullakseni pidätti
vain neuvottomuuden tunne siitä miten alkaisi. Päästää hänet tästä
pulasta oli paras, vieläpä ainoa hyöty minusta. Minun ei tarvinnut
kuin lausua epäjumalan nimi, ja rakkauden hellä litania pääsisi
valloilleen. Olin juuri keksinyt sopivan lauseen: "Tiedättekö että
neiti Fanshawe on lähtenyt matkalle Cholmondeleyden seurassa?" ja
olin avaamaisillani suuni sanoakseni sen, kun tohtori John hajotti
suunnitelmani ryhtymällä uuteen aiheeseen.

"Ensi työkseni tänä aamuna", hän sanoi pistäen tunteet taskuunsa,
kääntyen pois kuusta ja asettuen istumaan, "menin Rue Fossettelle ja
kerroin keittäjättärelle että te olette turvassa ja hyvissä käsissä.
Tiedättekö, minä näin ettei hän ollut edes vielä huomannut teidän
olevan poissa talosta: hän luuli teidän kaikella kunnialla lepäävän
suuressa makuusalissa. Kuinka suunnattoman huolellisesti teitä onkaan
mahdettu hoitaa!"

"Oi, kaikki tuo on hyvin ymmärrettävää", sanoin. "Goton ei voinut
muuta tehdä hyväkseni kuin tuoda minulle hiukan kauralientä ja
leivänmurusen, ja olin niin monta kertaa viime viikolla jättänyt
nekin syömättä, että tuo kunnon nainen väsyi turhiin juoksuihin
asuinrakennuksen, keittiön ja koulun makuusalin välillä ja tuli vain
kerran keskipäivällä laittamaan vuoteeni. Uskokaa kuitenkin, että
hän on hyväsydäminen nainen ja olisi ilomielin paistanut minulle
lampaankyljyksiä, jos vain olisin voinut syödä niitä."

"Mitä madame Beck ajatteli jättäessään teidät yksin?"

"Madame Beck ei voinut ennakolta tietää että tulisin sairaaksi."

"Hermostonne oli suureksi osaksi syynä sairauteenne, vai kuinka?"

"En aivan tarkoin tiedä mitä 'hermostoni' on, mutta olin pelottavan
apealla mielellä."

"Juuri siitä syystä teitä ei voi parantaa pillereillä ja rohdoilla.
Lääke ei voi antaa kenellekään hyvää tuulta. Tieteeni pysähtyy
synkkämielisyyden kynnykselle, katsoo juuri vain sisään, mutta ei
voi paljon sanoa eikä tehdä. Hauskasta seurasta olisi hyötyä; teidän
pitäisi olla mahdollisimman vähän yksin, teidän pitäisi liikkua
paljon."

Myöntävä vaitiolo seurasi näitä huomautuksia. Ne kuulostivat aivan
oikeilta, ja niillä oli tavan luotettava pyhitys ja käytännön kulunut
leima.

"Neiti Snowe", aloitti tohtori John uudelleen -- terveyteni, hermosto
siihen luettuna, oli nyt ollut puheena ja helpotuksekseni jätettiin
syrjään -- "saanko kysyä teiltä mikä on uskontonne? Oletteko
katolilainen?"

Minä katsahdin ylös hämmästyneenä. "Katolilainen? En! Mistä saitte
sen ajatuksen?"

"Tapa jolla teidät toissa iltana uskottiin haltuuni, antoi aihetta
tähän epäilykseen."

"Minut uskottiin haltuunne? Mutta tosiaankin, minä olen unohtanut.
Enhän ole vielä saanut tietää kuinka jouduin käsiinne."

"No niin, olosuhteissa jotka hämmästyttivät minua. Olin koko
päivän ollut pitämässä silmällä erästä erittäin mielenkiintoista
ja jännittävää sairaustapausta, koska tauti oli harvinainen ja sen
hoito epätietoista. Olen nähnyt samanlaisen ja vieläkin hienomman
tapauksen eräässä Pariisin sairaalassa, mutta se ei huvita teitä.
Vihdoin kivun tärkeimmät oireet laimenivat (kovat tuskat seuraavat
sitä myös), ja minä olin vapaa lähtemään kotiin. Lyhin tieni vei
Basse-Villen kautta, ja koska ilta oli hyvin pimeä, myrskyinen ja
sateinen, valitsin sen. Ratsastaessani ohi vanhan kirkon, joka
kuuluu begiini-nunnille, näin porttiholvin lampun valossa papin
joka piti käsivarsillaan jotakin. Lampun valo oli siksi kirkas,
että selvästi näin papin piirteet, ja minä tunsin hänet, olen usein
tavannut saman miehen sairasvuoteiden ääressä, sekä rikkaiden että
köyhien, etupäässä jälkimmäisten. Hän on luullakseni hyvä vanha mies,
paljon parempi kuin useat hänen virkaveljensä tässä maassa, etevämpi
joka suhteessa, sivistyneempi ja työssään hartaampi. Katseemme
kohtasivat toisensa, hän käski minun pysähtyä; se mitä hän kantoi
käsivarsillaan, oli nainen, kuoleva tai pyörtynyt. Minä hyppäsin
maahan."

"'Tämä henkilö on teidän maanne naisia', hän sanoi, 'pelastakaa
hänet, jollei hän jo ole kuollut'."

"Tarkastettaessa osoittautui kansalaiseni madame Beckin koulun
englanninopettajattareksi. Hän oli täysin tiedoton, täysin tajuton ja
miltei kylmä."

"'Mitä tämä kaikki merkitsee?' kysyin."

"Hän kertoi omituisen jutun; te olitte sinä iltana ollut hänen
luonaan ripittäytymässä; riutunut ja kärsivä ulkomuotonne sekä
muutamat asiat, jotka olitte sanonut --"

"Asiat jotka olin sanonut? Tahtoisinpa tietää mitkä asiat!"

"Kauheita rikoksia epäilemättä, mutta hän ei kertonut minulle
niitä: siinä, tiedättehän, ripin salaisuus hillitsi hänen kielensä
ja minun uteliaisuuteni. Uskomanne asiat eivät kuitenkaan tehneet
kunnon isää viholliseksenne; hän näyttää olleen niin järkyttynyt ja
pahoillaan, kun teidän piti sellaisena iltana olla yksin ulkona, että
hän kristittynä oli katsonut velvollisuudekseen pitää teitä silmällä
kun jätitte kirkon, eikä päästää teitä näkyvistään ennen kuin olitte
päässyt kotiin. Kenties tuo kunnon mies oli sekoittanut menettelyynsä
hieman luokkansa viekkautta: hän ehkä päätti ottaa selville asuntonne
-- ilmoititteko sen hänelle ripissänne?"

"En, päinvastoin vältin huolellisesti minkään tiedonannon
varjoakaan. Ja mitä rippiini tulee, tohtori John, pidätte minua
varmaan mielettömänä, kun otin sellaisen askelen, mutta luulen
että kaikkeen oli syynä vain se mitä nimitätte 'hermostokseni'. En
osaa selittää asiaa sanoin, mutta päiväni ja yöni olivat käyneet
sietämättömiksi, kauhea yksinäisyydentunne painoi mieltäni, tunne
joka oli raivaava tiensä, purkautuva tai tappava minut -- niinkuin
(ja tämän te ymmärrätte, tohtori John) veri joka virtaa läpi sydämen
ja etsii itselleen luonnottoman väylän, jos suonenrepeämä tai jokin
muu sairaus estää sitä pääsemästä tavallisiin uomiinsa. Tarvitsin
seuraa, tarvitsin ystävyyttä, tarvitsin neuvoa. Mitään sellaista en
löytänyt kammiosta enkä huoneesta, ja niinpä etsin niitä kirkosta ja
rippituolista. Se mitä papille sanoin, ei ollut mikään salaisuus, ei
edes mikään kertomus. En ollut tehnyt väärin: elämäni ei ole ollut
kyllin toimivaa jotta olisin kyennyt pimeään tekoon, kuviteltuun tai
todelliseen. Rippini oli vain synkkä ja toivoton valitus."

"Lucy, teidän pitäisi olla matkoilla kuusi kuukautta -- mitä,
levollinen luonteenne on aivan kiihtymässä! Kirottu madame Beck!
Eikö tuolla hupaisella pikku leskellä siis ole lainkaan sydäntä, kun
tuomitsee parhaan opettajansa yksinäisyyteen ja vankilaan."

"Ei se ollut madame Beckin syy", sanoin minä, "ei se ole kenenkään
elävän olennon syy, enkä tahdo kuulla ketään moitittavan."

"Kuka sitten on väärässä, Lucy?"

"Minä itse, tohtori John, minä ja tuo suuri käsite, jonka leveille
hartioille vieritän kokonaiset vuoret syytöksiä -- ne kyllä jaksavat
kantaa: minä ja Kohtalo."

"'Minän' täytyy olla paremmin varuillaan toiste", sanoi tohtori John
-- hymyillen, luullakseni, huonoa kielenkäyttöäni.

"Ilmaston vaihdos, olosuhteiden vaihdos, siinä minun määräykseni",
jatkoi käytännöllinen nuori tohtori. "Mutta palatkaamme asiaan, Lucy.
Toistaiseksi ei isä Silas, niin ovela kuin onkin (sanotaan että
hän on jesuiitta), tiedä enempää kuin te sallitte hänen tietävän,
sillä sen sijaan että olisitte palannut Rue Fossettelle, vaeltelitte
kuumehoureissa -- kuume oli varmaan hyvin korkea --"

"Ei, tohtori John, kuumeessa tapahtui käänne sinä yönä -- älkää
selittäkö että olin houreissa, minä tiedän asian paremmin."

"Hyvä, olitte epäilemättä yhtä tajuissanne kuin minä tällä hetkellä!
Olitte vaeltanut aivan vastakkaiseen suuntaan kuin kouluun päin.
Lähellä begiiniluostaria, keskellä vihuria ja rankkasadetta ja
pilkkopimeätä olitte pyörtynyt ja kaatunut. Pappi tuli avuksenne ja
lääkäri sattui paikalle, kuten näimme. Otimme yksissä neuvoin ajurin
ja toimme teidät tänne. Isä Silas, niin vanha kuin onkin, tahtoi
kantaa teidät ylös ja laski itse teidät tuolle sohvalle. Hän olisi
varmaan jäänyt paikalle kunnes seisahtunut elontoimintanne olisi
palannut, ja niin olisin minäkin, mutta samassa tuli kiireellinen
sana kuolevalta potilaalta, jonka juuri olin jättänyt. Meitä
kutsuttiin suorittamaan viimeisiä velvollisuuksia -- lääkärin
viimeistä käyntiä ja papin viimeistä toimitusta, joita ei voinut
lykätä. Isä Silas ja minä lähdimme yhdessä, äitini vietti iltaa
poissa kotoa, me jätimme teidät Marthan hoitoon antaen määräyksiä,
joita hän näyttää noudattaneen menestyksellisesti. No, oletteko
katolilainen?"

"En vielä", vastasin hymyillen. "Ja älkää koskaan antako isä Silaksen
tietää missä asun, muuten hän yrittää käännyttää minut. Mutta viekää
hänelle parhaat ja vilpittömimmät kiitokseni, kun tapaatte hänet,
ja jos minusta joskus tulee rikas, lähetän rahaa hänen köyhilleen.
Katsokaa, tohtori John, äitinne herää, teidän pitäisi soittaa teetä."

Sen hän tekikin, ja kun rouva Bretton hypähti pystyyn, -- ihmeissään
ja harmistuneena lankeemuksestaan sekä täysin valmiina kiistämään
ensinkään nukkuneensa -- hänen poikansa hyökkäsi iloisesti hänen
kimppuunsa.

"Hys, äiti! Nuku vielä. Sinä olet kuin viattomuuden perikuva
unelmissasi."

"Minun unelmani, John Graham! Mitä sinä puhelet? Sinähän tiedät etten
_koskaan_ nuku päivisin: tämä oli vain ihan kevyt torkahdus."

"Aivan niin, serafin lempeä nukahdus, keijukaisen uni. Äiti,
tuollaisena sinä mielestäni aina muistutat Titaniaa."

"Sen tähden että sinä itse olet aivan kuin Pulma."

"Neiti Snowe, oletteko koskaan kuullut sukkelampaa kuin äidin
kokkapuheet? Hän on hilpein tuonkokoinen ja -ikäinen nainen."

"Pidä kohteliaisuutesi ominasi, hyvä herra, äläkä unohda omaa
kokoasi, joka näyttää olevan aika tavalla enenemässä. Lucy, eikö hän
kohta ole kuin mikäkin John Bull? Ennen hän oli hoikka kuin ankerias,
ja nyt näen hänessä oikeita rakuunan ja häränsyöjän taipumuksia.
Graham, pidä varasi! Jos sinusta tulee lihava, en tunnusta sinua
omakseni."

"Ikään kuin et yhtä hyvin voisi olla tunnustamatta omaa itseäsi! Minä
olen välttämätön vanhan rouvan onnelle, Lucy. Hän aivan nääntyisi
keltaisenvihreään surumielisyyteen, jollei hänellä olisi kuuden jalan
mittaista pojanviikariaan toruttavanaan. Se pitää hänet vilkkaana --
se on terveellinen hapatus hänen hengelleen."

Nuo kaksi seisoivat nyt vastakkain takan molemmin puolin; heidän
sanansa eivät olleet erityisen helliä, mutta heidän keskinäiset
katseensa korvasivat sanojen puutteet. Siitä ainakin olin varma,
että rouva Brettonin elämän paras aarre oli kätkettynä hänen
poikansa rintaan, hänen rakkain valtimonsa sykki Grahamin sydämessä.
Mitä taas nuoreen tohtoriin tulee, jakautuivat hänen tunteensa
pojan-rakkauden ja erään toisen rakkauden kesken, ja koska tuo
uusi intohimo oli syttynyt viimeksi, sai se epäilemättä Benjaminin
osan hänen tunne-elämässään. Ginevra, Ginevra! Tiesiköhän rouva
Bretton jo, kenen jalkain juureen hänen nuori epäjumalansa oli
laskenut ihailunsa? Hyväksyisikö hän tämän valinnan? Sitä en osaa
sanoa, mutta arvasin kyllä että jos hän olisi tietänyt kuinka neiti
Fanshawe käyttäytyi Grahamia kohtaan, kuinka hän oli vuoroin kylmä
ja maanitteleva, kopea ja viehättävä; jos hän olisi aavistanutkaan
kuinka Ginevra oli kiusannut hänen poikaansa, jos hän olisi nähnyt,
kuten minä, iloisen Grahamin alakuloisena ja kiusaantuneena,
arvottoman kilpailijan asetettuna hänen tielleen välikappaleeksi,
jolla häntä nöyryytettiin -- _silloin_ rouva Bretton olisi ajatellut
Ginevran olevan typerä tai järjetön tai kumpaistakin. Hyvä -- niin
ajattelin minäkin.

Toinen ilta kului yhtä hauskasti kuin ensimmäinen -- hauskemminkin:
nautimme nyt levollisemmasta ajatustenvaihdosta, vanhoihin huoliin ei
kajottu, tuttavuus oli nyt lujempaa, minun oli parempi ja helpompi
olla ja aloin kotiutua. Sinä iltana -- sen sijaan että olisin itkenyt
itseni uneen -- vaelsin unten maahan polkua jota mieluisat ajatukset
reunustivat.




XVIII

ME RIITELEMME


Ensi päivinä jotka vietin Terrassessa, ei Graham koskaan istahtanut
likelleni tai mitellessään lattiaa lähestynyt tuoliani tai näyttänyt
hajamieliseltä tai tavallista vakavammalta, ilman että ajattelin
neiti Fanshaweta ja odotin hänen nimensä pujahtavan nuoren isäntäni
huulilta. Pidin korvani ja mieleni alituisesti valmiina tämän hellän
aiheen varalta, kärsivällisyyteni sai määräyksen olla vakinaisesti
aseissa ja myötätuntoni tuli pitää runsaudensarvensa täynnä ja
valmiina vuodatettavaksi. Vihdoin, pienen sisällisen taistelun
jälkeen, jonka näin ja jota kunnioitin, Graham heittäytyi tähän
aiheeseen. Se otettiin puheeksi hienotunteisesti, mainitsematta nimiä.

"Ystävänne viettää lomansa matkoilla, olen kuullut." "Ystäväni, kyllä
kai!" ajattelin itsekseni, mutta tässä ei sopinut sanoa vastaan,
hänen täytyi saada pitää oma päänsä, minun täytyi niellä tuo lempeä
loukkaus: olkoon menneeksi ystävä. En kuitenkaan voinut olla kokeeksi
kysymättä ketä hän tarkoitti.

Hän oli istunut työpöytäni viereen, laski nyt kätensä lankarullalle
ja rupesi huolettomasti kerimään sitä auki.

"Ginevra -- neiti Fanshawe on siis Cholmondeleyden mukana matkalla
Etelä-Ranskassa?"

"Niin on."

"Oletteko kirjeenvaihdossa?"

"Ihmettelette varmaan kun kuulette etten kertaakaan ole ajatellut
saavani moista etuoikeutta."

"Oletteko nähnyt hänen kirjoittamiaan kirjeitä?"

"Olen, useita hänen sedälleen osoitettuja."

"Niistä ei varmaankaan puutu lapsellista pirteyttä; hänen sielussaan
on niin paljon kimallusta ja niin vähän teeskentelyä."

"Hän kirjoittaa aika ymmärrettävästi rouva Bassompierrelle; joka
uskaltaa, lukekoon" (Ginevran epistolat rikkaalle setämiehelle olivat
varsin tavallisia liikeasia-kirjeitä, peittelemättömiä rahanpyyntöjä).

"Entä hänen käsialansa? Kaunis ja kevyt, naisellinen, luulisin?"

Niin olikin, ja minä myönsin sen.

"Minä uskonkin että hän tekee hyvin kaiken mitä tekee", sanoi tohtori
John, ja kun minulla ei näyttänyt olevan mitään kiirettä yhtyä tuohon
huomautukseen, lisäsi hän: "Te, joka tunnette hänet, voitteko mainita
ainoatakaan seikkaa, jossa hänen taitonsa olisi puutteellinen?"

"Hän on aika taitava useissa seikoissa." ("Esimerkiksi hakkailussa",
lisäsin itsekseni.)

"Koska arvelette hänen palaavan kaupunkiin?" hän kysyi sitten.

"Suokaa anteeksi, tohtori John, minun täytyy selittää. Te osoitatte
minulle liian suurta kunniaa luulemalla neiti Fanshawen olevan
tuttavallisemmassa suhteessa minuun kuin mistä minulla on onni
nauttia. Minä en koskaan ole ollut hänen suunnitelmiensa ja
salaisuuksiensa uskottu. Hänen varsinaiset ystävänsä löydätte
toisista piireistä kuin minun läheltäni, esimerkiksi Cholmondeleyden
joukosta."

Hän luuli nyt että minua kalvoi samantapainen mustasukkaisuus kuin
häntä itseään! "Antakaa hänelle anteeksi", hän sanoi, "tuomitkaa
häntä lempeästi. Hienon-maailman kimmellys johtaa häntä harhaan,
mutta kyllä hän pian huomaa noiden ihmisten tyhjyyden ja palaa
luoksenne kiintymys ja luottamus varmistuneena. Tunnen Cholmondeleyn
perhettä jonkin verran -- pintapuolisia, teennäisiä, itsekkäitä
ihmisiä. Uskokaa pois, sydämessään Ginevra antaa teille enemmän arvoa
kuin tusinalle tuollaisia."

"Olette hyvin ystävällinen", sanoin lyhyesti. Mieleni paloi
puhdistautua tunteista joita hän luuli minun omaavan, mutta minä
sammutin liekin. Alistuin olemaan verrattoman neiti Fanshawen
hylätty, nöyryytetty ja kärsivä ystävä, mutta lukija, se alistuminen
ei ollut helppoa.

"Näette kuitenkin", Graham jatkoi, "vaikka nyt tässä lohdutankin
_teitä_, en voi samalla tavoin lohduttaa itseäni. En voi toivoa hänen
olevan oikeamielinen minua kohtaan. De Hamal on arvoton olento, mutta
minä pelkään että hän miellyttää Ginevraa -- viheliäinen luulo!"

Nyt kärsivällisyyteni äkkiä loppui kokonaan. Kipu ja heikkous kai
olivat jäytäneet sitä.

"Tohtori Bretton", kuohahdin, "mikään ei vedä vertoja
harhaluulollenne. Joka suhteessa paitsi yhdessä olette mies,
suora, terve, oikeamielinen, selvänäköinen, mutta tässä yhdessä
asiassa olette vain orja. Minä sanon että siinä, mikä koskee neiti
Fanshaweta, ette ansaitse kunnioitusta, enkä minä ainakaan kunnioita
teitä."

Minä nousin ja poistuin huoneesta hyvin kiihtyneenä.

Tämä pieni kohtaus sattui aamulla; minun täytyi tavata hänet
vielä illalla, ja silloin näin että olin tehnyt pahasti. Hän ei
ollut tavallisesta puusta veistetty, ei muovailtu jokapäiväisistä
aineksista; vaikka hänen luonteensa ulkopiirteet olivatkin voimakkaat
ja leveät, oli yksityiskohtien rakenteessa miltei naisellista
herkkyyttä ja hienoutta paljon enemmän kuin olit valmistautunut
kohtaamaan ja kuin vuosienkin tuttavuuden jälkeen saatoit uskoa
hänelle ominaiseksi. Tämä hienorakenteinen koneisto jäikin
näkymättä, kunnes jokin liian kova kosketus hänen hermoihinsa oli
osoittanut niiden äärimmäisen herkkyyden, kun lisäksi myötätunto ei
hänessä ollut erikoisen huomattava ominaisuus. Tuntea ja nopeasti
tajuta toisen tunteet ovat kaksi eri kykyä; harva ihminen omistaa
molemmat, usea ei kumpaakaan. Tohtori Johnilla oli edellinen
verrattomasti kehittynyt, ja kun sanon että jälkimmäistä hän ei
omannut yhtä suuressa määrin, toivon lukijan varovasti karttavan
toista äärimmäisyyttä ja pidättyvän sanomasta häntä tunteettomaksi
ja kylmäkiskoiseksi. Päinvastoin hän oli ystävällinen, jalomielinen
mies. Kerroit vain tarpeesi, ja hänen kätensä oli avoin. Puit surusi
sanoihin, ja hänen korvansa ei ollut kuuro. Mutta jos odotit hienon
hienoa tajuntaa, vaistoamisen ihmeitä, jouduit pettymään. Kun tohtori
John sinä iltana astui huoneeseen ja iltalampun valo lankesi häneen,
näin yhdessä väläyksessä hänen luonteensa koko rakenteen.

Sitä kohtaan, joka oli nimittänyt häntä "orjaksi" ja evännyt
häneltä kunnioituksensa edes yhdessä suhteessa, täytyi hänellä nyt
olla erityisiä tunteita. Olkoon vain että nimi oli sopiva ja epäys
oikeutettu; hän ei väittänyt vastaan, hän vieläpä vilpittömästi
punnitsi mielessään tuota miehuutonta mahdollisuutta. Hän etsi
tästä moitteesta syytä siihen huonoon menestykseen, joka oli niin
pahasti järkyttänyt hänen mielenrauhaansa. Kesken tuota ankaraa
sisäistä tilintekoa hänen käytöksensä rouva Brettonia ja minua
kohtaan tuntui vakavalta, kenties kylmältä. Ja kuitenkaan ei hänen
ilmeessään näkynyt mitään kaunaa, ei mitään ilkeyttä, kiukkua
eikä pikkumaisuutta; sen kauneus oli miehen parasta kauneutta
masennuksessakin. Kun olin asettanut hänen tuolinsa pöydän ääreen,
minkä kiirehdin tekemään ennen palvelustyttöä, ja ojentanut hänelle
teekupin "pelolla ja vavistuksella", sanoi hän: "Kiitos, Lucy",
miellyttävässä äänessään niin ystävällinen sävy kuin toivoa saatoin.

Mitä minuun tulee, oli edessäni vain yksi mahdollisuus: minun oli
sovitettava rikollinen rohkeuteni, muuten en sinä yönä nukkuisi.
Sillä tämä ei käynyt päinsä, tätä en kestänyt, enkä luullut
kykeneväni sotaan tällaisella perustalla. Koulun yksinäisyys,
luostarin hiljaisuus ja seisahtunut elämä, kaikki tuntui paremmalta
kuin epäsopu tohtori Johnin kanssa. Ginevra, hän sai minun puolestani
lainata hopeasiivet kyyhkyseltä tai joltakin muulta lentäväiseltä ja
nousta suoraan ylimmälle paikalle, korkeimpien tähtien karkeloon,
minne ikinä hänen rakastajansa mielikuvituksen korkein lento saattoi
kiinnittää hänen sulojensa tähdistön: minun asianani älköön enää
koskaan olko väittää tätä järjestelmää vastaan. Tapailin kauan
tohtori Johnin katsetta. Kerta kerralta se kohtasi omani, ja kun
sillä ei ollut mitään sanottavaa, se vetäytyi takaisin ja minä tulin
nolatuksi. Teenjuonnin jälkeen hän istui hiljaisena ja suruissaan
lukien erästä kirjaa. Olisin suonut uskaltavani istahtaa hänen
lähelleen, mutta minusta näytti että jos olisin ottanut moisen
askelen, hän olisi osoittanut suuttumusta ja vihamielisyyttä.
Ikävöin puhua suuni puhtaaksi, mutta en uskaltanut edes kuiskata.
Hänen äitinsä poistui huoneesta; silloin sai sietämätön tuska minut
kuiskaamaan sanat: "Tohtori Bretton."

Hän katsahti kirjastaan, hänen silmänsä eivät olleet kylmät
eivätkä pahansuovat, hänen suunsa ei ollut pilkallinen, hän oli
valmis ja halukas kuulemaan mitä sanottavaa minulla oli. Hänen
mielensä oli liian jaloa ja hienoa viiniä pahentuakseen yhdestä
ukkosenjyrähdyksestä.

"Tohtori Bretton, antakaa anteeksi pikaiset sanani, _antakaa_
anteeksi."

Hän hymyili. "Ehkä ansaitsin ne, Lucy. Jos ette kunnioita minua, olen
varma että syynä on oma arvottomuuteni. Pelkään että olen aika hölmö:
minun on täytynyt menetellä jollakin tavoin tyhmästi, koska kerran en
miellytä sitä jota tahtoisin miellyttää."

"Siitä ette voi olla varma, ja vaikka niin olisikin, onko se
oman luonteenne vai tuon toisen käsitysten syy? Mutta antakaa
minun peruuttaa mitä suutuksissani sanoin. Yhdessä asiassa, niin,
kaikissakin asioissa kunnioitan teitä syvästi. Jos ajattelette liian
vähän itsestänne ja liian paljon toisista, mitä se muuta on kuin
ylevyyttä?"

"Voinko ajatella liian paljon Ginevrasta?"

"_Minä_ uskon että voitte, _te_ uskotte että ette voi. Suostukaamme
olemaan eri mieltä. Antakaa minulle anteeksi, siinä kaikki mitä
pyydän."

"Luuletteko että kannan kaunaa yhden kiihkeän sanan tähden?"

"Minä näen että sitä ette tee ettekä voikaan tehdä, mutta sanokaa
vain: 'Lucy, minä annan teille anteeksi'. Sanokaa se ja päästäkää
minut sydämen kivusta."

"Heittäkää pois sydänkipunne niinkuin minäkin heitän omani, sillä
te haavoititte minua vain hiukan, Lucy. Nyt, kun kipu on ohi, annan
enemmän kuin anteeksi: olen kiitollinen ihmiselle joka vilpittömästi
toivoo parastani."

"Minä _toivon_ vilpittömästi parastanne, olette oikeassa."

Niin päättyi riitamme.

Lukija, jos tämän kertomuksen jatkuessa huomaat että
käsitykseni tohtori Johnista muuttuu, suo anteeksi tuo näennäinen
epäjohdonmukaisuus. Kuvaan mielialat sellaisina kuin sillä hetkellä
ne tunsin, esitän näkemykseni hänen luonteestaan sellaisena kuin se
minulle aukeni.

Hän osoitti luonteensa hienoutta olemalla tämän pienen epäsovun
jälkeen minua kohtaan vielä ystävällisempi kuin ennen. Enemmänkin:
juuri tuo tapaus, jonka minun laskelmaini mukaan piti jossain määrin
vieroittaa meitä toisistamme, muuttikin suhdettamme aivan toiseen
suuntaan, eikä siihen jota minä tuskallisesti odotin. Jokin näkymätön
mutta kylmä, jokin hyvin ohut, hyvin läpikuultava mutta hyvin
kalsea, jonkinlainen jääseinä oli tähän asti, kautta kumpaisenkin
elämän, ollut välillämme ehkäisemässä keskinäistä seurusteluamme.
Nuo pari kuumaa sanaa, vaikkakin kuumat vain kiukusta, puhalsivat
umpimielisyyden hauraaseen jäähän, joka silloin alkoi osoittaa
sulamisen oireita. Luulen että siitä päivästä saakka niin kauan
kuin ystävyytemme jatkui, hän ei milloinkaan ollut sovinnaisen
kohteliaisuuden kannalla minuun. Hän näytti tietävän, että jos hän
halusi puhua vaikka vain itsestään ja siitä mikä eniten kiinnosti
häntä, tuli odotukseni aina täytetyksi, toiveeni tyydytetyksi.
Luonnollisena seurauksena tästä oli, että yhä edelleen kuulin paljon
"Ginevrasta".

"Ginevra!" Hänen mielestään Ginevra oli niin kaunis, niin hyvä,
hän puhui niin rakastuneesti Ginevran suloista, viehätyksestä,
viattomuudesta, että vaikka minulla olikin arkipäiväisen selvä
käsitys todellisuudesta, jonkinlainen heijastushohde alkoi minunkin
silmissäni langeta Ginevran nimeen. Ja kuitenkin, lukija, olen vapaa
tunnustamaan että hän usein puhui hölynpölyä, mutta minä koetin
olla järkähtämättömän kärsivällinen hänen kanssaan. Olin saanut
opetuksen: tiesin nyt kuinka tuskallisen vaikeata minun oli pahoittaa
hänen mieltään tai suututtaa häntä. Minusta tuli hyvin itsekäs aivan
uudessa ja omituisessa merkityksessä: en kyennyt kieltämään itseltäni
iloa olla suvaitsevainen häntä kohtaan ja taipua hänen tahtoonsa.
Hän tuntui minusta vieläkin äärimmäisen mielettömältä, kun hän
itsepintaisesti epäili omaa kykyään lopulta voittaa neiti Fanshawen
rakkautta. Omassa mielessäni piintyi lujemmin kuin koskaan vakaumus
että Ginevra vain teeskenteli kylmyyttä yllyttääkseen häntä, mutta
kätki sydämeensä hänen joka ainoan katseensa ja sanansa. Väliin hän
ärsytti minua huolimatta päätöksestäni kuunnella ja kestää: kesken
kuulemisen ja kestämisen kuvaamattoman sappi-hunajaista nautintoa hän
iski lujamielisyyteni piikiveen niin että se kipinöi kerran toisensa
jälkeen. Satuin eräänä päivänä sanomaan, tyynnyttääkseni hänen
kärsimättömyyttään, että minä puolestani pidin varmana että neiti
Fanshawen _täytyi_ aikoa ottaa hänet.

Varmaan! Helppo sanoa, mutta oliko minulla mitään perusteita
sellaiseen vakuutukseen?

"Parhaat perusteet."

"No mutta, Lucy, kertokaa pian."

"Te tiedätte ne yhtä hyvin kuin minäkin, ja kun kerran tiedätte ne,
tohtori John, ihmetyttää minua todellakin että ette vilpittömästi
luota hänen uskollisuuteensa. Epäileminen näissä olosuhteissa on
miltei herjaus."

"Nyt alatte puhua nopeasti ja hengittää lyhyeen, mutta puhukaa
vieläkin nopeammin ja hengittäkää vieläkin lyhyempään, kunnes olette
antanut selityksen -- täyden selityksen: minun täytyy saada se."

"Te saatte, tohtori John. Muutamissa suhteissa olette antelias,
tuhlaavainen mies: kun te palvotte jotakin, olette aina valmis
antamaan uhrilahjoja. Jos isä Silas saisi _teidät_ kääntymään,
antaisitte yllin kyllin almuja hänen köyhilleen, pitäisitte hänen
alttarinsa vahakynttilöissä ja rikastuttaisitte parhaanne mukaan
lempipyhimyksenne alttaria. Ginevra, tohtori John --"

"Vaiti", hän sanoi, "älkää jatkako."

"Minä _en tahdo_ vaieta, minä _tahdon jatkaa_. Ginevran kädet
ovat täyttyneet teidän käsistänne useammat kerrat kuin laskea
voin. Olette etsinyt hänelle kallisarvoisimmat kukat, vaivannut
päätänne keksimällä hienoimpia lahjoja, sellaisia kuin luulisi
vain naisen mieleen juolahtavan, ja lisäksi neiti Fanshawe omistaa
kokoelman koruja, joiden ostamisessa anteliaisuutenne on hipaissut
tuhlaavaisuutta."

Kainous, jota Ginevra itse ei ollut koskaan osoittanut tässä
suhteessa, kohotti nyt hereän punan hänen ihailijansa kasvoihin.

"Lorua!" hän sanoi, leikellen tuhoisasti silkkikaistaletta minun
saksillani. "Minä tein sen omaksi huvikseni: pidin suosionosoituksena
että hän otti lahjojani vastaan."

"Se oli enemmän kuin suosionosoitus, tohtori John, hän antoi
kunniansa pantiksi siitä että hän puolestaan tahtoi tehdä jotakin
teidän hyväksenne, ja jollei hän voi maksaa rakkaudellaan, pitäisi
hänen tarjota asianmukainen korvaus muutamien kultarahojen muodossa."

"Mutta te ette ymmärrä häntä, hän katsoo liian vähän omaa etuaan
välittääkseen lahjoistani, ja on liian viaton ymmärtääkseen niiden
arvoa."

Minä nauroin. Olin kuullut Ginevran arvioivan joka jalokiven hinnan,
ja tiesin hyvin että rahahuolet, raha-asiat, rahan arvon ymmärtäminen
ja rahanpyynnöt olivat jo vuosikausia, niin nuori kuin hän olikin,
olleet hänen ajatustensa alituisena ja rakkaimpana esineenä.

Hän jatkoi: "Olisittepa vain nähnyt hänet kun laskin jonkin
pikkuesineen hänen polvelleen -- hän oli niin kylmä, niin
järkähtämätön, ei kiirehtinyt ottamaan sitä käteensä eikä näyttänyt
edes iloitsevan sen katselemisesta. Vain siksi että hänestä oli
vastahakoista pahoittaa mieltäni, hän salli kukkavihon maata siinä
tai kenties vei sen mukanaan. Tai jos olin kiinnittänyt rannerenkaan
hänen käsivarteensa, valkoiseen kuin norsunluu, ei sen loisto koskaan
häikäissyt hänen kirkkaita silmiään, oli koru miten kaunis tahansa
(ja minä valitsin huolellisesti sellaista mikä _minusta_ oli kaunista
ja mikä tietenkään ei ollut arvotonta). Hän tuskin vilkaisi lahjaani."

"Ja sitten hän tietysti irrotti sen kädestään ja antoi takaisin
teille, koska kerran ei välittänyt siitä, vai kuinka?"

"Ei, sellaiseen hän on liian hyväsydäminen. Hän suostui näennäisesti
unohtamaan tekoni ja pitämään lahjan tyynen ja luontevan
välinpitämättömästi, kuin maailmannainen ainakin. Kun olosuhteet ovat
tällaiset, kuinka voikaan mies rakentaa toiveita siihen että hänen
lahjansa otetaan vastaan? Mitä minuun tulee, niin vaikka tarjoaisin
hänelle kaiken mitä minulla on ja hän ottaisi vastaan, en kuitenkaan
rohkenisi uskoa edenneeni askeltakaan, niin kykenemätön hän on
mihinkään alhaisiin laskelmiin."

"Tohtori John", aloitin, "rakkaus on sokea", mutta juuri silloin
välähti tohtori Johnin silmistä sininen ovela syrjäkatse: se
muistutti minua menneistä päivistä, se muistutti minua hänen
kuvastaan, se sai minut melkein ajattelemaan että hänen vakuutuksensa
neiti Fanshawen "viattomuudesta" ainakin osaksi oli teeskenneltyä,
se sai minut hämärästi aavistamaan, että niin rakastunut kuin hän
olikin Ginevran kauneuteen, hän kenties näki tämän heikkoudet
selvemmin kuin mitä hänen puheestaan saattoi otaksua. Saattoihan se
myös olla vain satunnainen katse tai enintään hetkellisen vaikutelman
ilmaus. Satunnainen tai tarkoitettu, todellinen tai kuviteltu, joka
tapauksessa se lopetti keskustelun.




XIX

KLEOPATRA


Oleskeluni La Terrassessa pitkittyi kaksi viikkoa yli loma-ajan
loppumisen. Rouva Brettonin ystävällinen välitys hankki minulle tuon
lykkäyksen. Hänen poikansa oli eräänä päivänä antanut lausunnon:
"Lucy ei ole vielä kyllin vahva palaamaan tuohon viheliäiseen
kouluun", ja silloin kummitätini suoraa päätä lähti Rue Fossettelle,
oli johtajattaren puheilla ja hankki mainitun luvan, syynä pitkitetyn
levon ja vaihtelun välttämättömyys täydelliselle toipumiselleni. Tätä
toimenpidettä seurasi huomaavaisuus jota ilmankin erittäin hyvin
olisin voinut olla, nimittäin madame Beckin kohtelias käynti luonani.

Mainittu rouva ajoi eräänä kauniina päivänä vuokravaunuilla aina
linnaan saakka. Arvatenkin hän oli päättänyt ottaa selville,
minkälaisessa paikassa tohtori John asui. Kaunis seutu ja hauska
koti nähtävästi voittivat hänen odotuksensa, hän ylisti kaikkea
minkä näki, antoi sinisestä salongista arvolauseen "_une pièce
magnifique_",[61] onnitteli minua vuolain sanoin ystävistäni,
jotka olivat "_tellement dignes, aimables et respectables_",[62]
pyöräytti niin ikään sievän kohteliaisuuden minun hyväkseni, ja
kun tohtori John astui sisään, riensi hänen luokseen parhaalla
tuulellaan, aloitti samalla nopean puhetulvan, jossa säkenöi
kohteliaisuuksia ja onnitteluja hänen "linnastaan", hänen "rouva
äidistään, kunnon linnanrouvasta", ja myös hänen ulkonäöstään, joka
olikin erittäin kukoistava ja jota tällä hetkellä vielä kaunisti se
hyväntahtoinen ja huvittuneisuutta osoittava hymy, joka aina karehti
tohtori Johnin huulilla hänen kuunnellessaan madamen lipeätä ja
koristeellista ranskankieltä. Lyhyesti sanoen madame loisti sinä
päivänä kirkkaimmillaan, tuli ja meni kuin elävä tulipyörä, joka
säkenöi kohteliaisuutta, ihastusta ja rakastettavuutta. Osittain
tarkoituksella, osittain tehdäkseni pari koulua koskevaa kysymystä
saatoin hänet vaunuihin ja kurkistin sisään, kun hän oli istuutunut
ja ovi suljettu. Mikä muutos olikaan tapahtunut, ja kuinka lyhyessä
ajassa! Hetki sitten pelkkää säihkettä ja leikinlaskua, nyt ankarampi
kuin tuomari ja totinen kuin idän viisas! Hupaisa pieni nainen!

Palasin takaisin ja kiusoittelin tohtori Johnia madamen
kiintymyksellä. Voi kuinka hän nauroi! Kuinka hänen silmänsä
ilakoivat kun hän muistutteli madamen koreita puheita, toisti niitä
ja matki hänen kielevyyttään! Hän oli herkkä tajuamaan huumoria ja
paras seuralainen mitä toivoa voi -- silloin kun hän saattoi unohtaa
neiti Fanshawen.

<tb>

Heikoille ihmisille sanotaan olevan erittäin terveellistä istua
"tyynessä ja kauniissa päivänpaisteessa", se kun antaa heille uutta
elinvoimaa. Kun pieni Georgette Beck oli toipumassa taudistaan, otin
hänet usein käsivarsilleni ja kävelin hänen kanssaan tuntikausia
puutarhassa eräällä seinustalla, jota peittivät etelän auringossa
kypsyvät viiniköynnökset. Sama aurinko hyväili hänen pientä
hintelää ruumistaan yhtä tehokkaasti kuin se paisutti ja kypsytti
rypäleterttuja.

On ihmisluonteita, leppoisia, lämpimiä, ystävällisiä, joiden
vaikutuspiirissä henkisesti vaivaisen on yhtä hyvä olla kuin
ruumiillisesti heikon lekotella keskipäivän paahteessa. Näihin
valioluonteisiin kuuluivat epäilemättä sekä tohtori Bretton että
hänen äitinsä. Heistä oli hauskaa levittää ympärilleen onnea, kuten
muutamista on hauskaa aiheuttaa onnettomuutta, he tekivät sen
vaistomaisesti, ilman melua ja nähtävästi melkein tietämättään,
sillä keinot tulivat välittömästi heille mieleen. Joka päivälle,
minkä viivyin heidän luonaan, laadittiin pieni suunnitelma, josta
koitui hyötyä ja hauskuutta. Niin varattu kuin tohtori Johnin aika
olikin, osasi hän aina järjestää sillä tavoin, että pääsi mukaan
pienille retkillemme. En tiedä kuinka hän hoiti sitoumuksensa;
niitä oli paljon, mutta miten olikaan, hän luokitti ja asetteli
ne siten että hänelle joka päivä jäi vapaata aikaa. Näin hänet
usein kovassa työssä, mutta harvoin rasittuneena, enkä koskaan
hermostuneena, ärtyisenä tai kiusaantuneena. Kaikissa hänen töissään
tuntui se helppous ja luontevuus, joka johtuu riittävistä voimista,
se eloisa hilpeys, joka johtuu järkkymättömästä tarmosta. Hänen
johdollaan tutustuin Villetteen, sen ympäristöihin ja asukkaisiin
noina kahtena onnellisena viikkona enemmän kuin koko sinä kahdeksan
kuukauden aikana, jonka jo olin viettänyt kaupungissa. Hän vei minut
kaupungin mielenkiintoisille paikoille, joista ennen olin tuskin
kuullut puhuttavan, ja antoi minulle auliisti paljon hyviä tietoja
niistä. Hän ei koskaan näyttänyt pitävän kertomista rasituksena,
ja olen varma siitä että minä en koskaan väsynyt kuulemaan. Hänen
tapansa ei ollut puhua asioista kylmästi ja ylimalkaisesti, hän teki
harvoin yleistyksiä eikä koskaan ollut kuiva. Hän näytti pitävän
hauskoista yksityiskohdista yhtä paljon kuin minäkin, hän tuntui
tekevän havaintoja ihmisluonteista, eikä mitään pintapuolisia
havaintoja. Tämä kaikki teki hänen puheensa mielenkiintoiseksi, ja
se seikka, että hän puhui suoraan omasta päästään eikä lainaillut
kirjoista -- kuivan tosiasian sieltä, kuluneen lauseen tai piintyneen
mielipiteen täältä -- antoi hänen esitykselleen tuoreuden, joka
on yhtä harvinainen kuin tervetullut. Minun silmissäni hänen
luonteenlaatunsa näytti kohoavan uuteen vaiheeseen, muuttuvan
raikkaaksi päivänvaloksi, nousevan uudessa ja jalommassa koitteessa.

Hänen äidillään oli aika suuri annos hyväntahtoisuutta, mutta hänellä
itsellään vieläkin enemmän. Seuratessani häntä Basse-Ville'iin
huomasin että hän kävi siellä yhtä paljon ihmisystävän kuin lääkärin
asioilla. Ymmärsin nyt että hän, omalla hilpeällä tavallaan ja
täysin tietämättömänä tekojensa ansiokkuudesta, harjoitti tehokasta
hyväntekeväisyyttä kurjissa oloissa elävien keskuudessa. Nämä
pieneläjät pitivät hänestä paljon, ja sairaaloiden poloiset asukkaat
tervehtivät häntä ilmeisesti lämpimin tuntein.

Mutta seis! Minä en saa uskollisesta kertojasta alentua
puolueelliseksi ylistäjäksi. Tiesin hyvin, erittäin hyvin, että
tohtori John ei ollut täydellinen, yhtä vähän kuin itse olen
täydellinen. Inhimillinen heikkous oli läpinäkyvänä ominaisuutena
hänessäkin, enkä viettänyt tuntiakaan, tuskin hetkeäkään hänen
seurassaan ilman että hänen teoissaan, sanoissaan tai ilmeissään
näyttäytyi sellaista, mikä ei kuulunut jumalaisolennolle.
Jumalaisolennossa ei voinut olla tohtori Johnin kauheata
turhamaisuutta eikä hänen ajoittaista kevytmielisyyttään. Kukaan
kuolematon ei voinut hänen tavallaan unohtaa, jos siksi tuli, kaikkea
muuta paitsi kulumassa olevaa hetkeä, intohimoisesti käydä käsiksi
siihen -- ei karkeasti, antautumalla aineellisten nautintojen
valtaan, vaan itsekkään hienostuneesti, pusertamalla siitä kaiken
mikä voi ravita hänen miehistä itserakkauttaan. Tuon ahnaan tunteen
ruokkiminen tuotti hänelle suurta iloa, mutta hän ei ajatellut
ravinnon hintaa, eikä välittänyt vaikka mainitun tunteen pysyttäminen
kiiltävänä ja hyvin hoidettuna kävikin kalliiksi.

Lukijaa pyydetään panemaan merkille näennäinen ristiriitaisuus
niissä kahdessa kuvassa, jotka olen antanut Graham Brettonista
-- virkamiehenä ja yksityisihmisenä, kaupungilla ja kotona.
Edellisessä, julkisuuden ihmisenä, hän esiintyy itsensä unohtavana,
vaatimattomana ja työssään vakavana. Jälkimmäisessä, kotikuvassa, hän
on ilmeisesti tietoinen siitä mitä hän on ja mitä omistaa, iloitsee
arvonannosta, ei tosin etsi sitä, mutta kuitenkin se mairittelee
hänen turhamaisuuttaan. Molemmat kuvat ovat oikeita.

Ei ollut mahdollista tehdä tohtori Johnille mitään palvelusta
huomaamatta ja salassa. Kun luuli että jokin hänen käytettäväkseen
aiottu pikkukapine oli valmistunut kaikessa hiljaisuudessa ja että
hän, kuten muut miehet, ottaisi sen käytäntöön kysymättä koskaan
mistä se oli tullut, hämmästyttikin hän tekijää parilla hymyilevällä
huomautuksella, joista kävi ilmi että hän oli pitänyt työtä silmällä
alusta loppuun saakka, arvannut tarkoituksen, seurannut edistymistä
ja huomannut valmistumisen. Hänestä oli hauskaa kun häntä noin
palveltiin, ja hän antoi mielihyvänsä säteillä silmistään ja karehtia
huulillaan.

Tämä kaikki olisi vielä ollut sangen hyvää, jollei tuohon
ystävälliseen ja vaatimattomaan tarkkanäköisyyteen olisi liittynyt
itsepintaista halua maksaa kaikista mitä hän sanoi veloikseen.
Kun hänen äitinsä teki työtä hänen hyväkseen, palkitsi hän tämän
tuhlailemalla hänelle loistavaa hyväntuulisuuttaan vieläkin
runsaammin kuin hilpeätä, nälvivää, kiusoittelevaa hellyyttään. Jos
Lucy Snowe saatiin kiinni samanlaisesta työstä, suunnitteli Graham
palkinnoksi hauskan virkistysmatkan.

Minua usein ihmetytti hänen täydellinen perehtyneisyytensä
Villetteen. Se ei rajoittunut vain avoimiin katuihin, vaan ulottui
kaupungin kaikkiin taidekokoelmiin, saleihin ja nähtävyyksiin. Joka
ovea varten, joka kätki taakseen näkemisenarvoisen esineen, joka
museota, joka salia, taiteelle tai tieteelle pyhitettyä varten,
hänellä näytti olevan taikasana "Sesam, aukene!". Minulla ei koskaan
ole ollut taipumusta tieteeseen, mutta sokea, tietämätön, lapsellinen
vaisto kiinnitti mieleni taiteeseen. Minusta oli hauska käydä
taulukokoelmissa, ja olin ihastuksissani jos minut jätettiin niihin
yksin. Kun olin seurassa, kielsi eräs harmillinen ominaisuuteni
minua näkemästä paljoa ja tuntemasta mitään. Oudossa seurassa,
kun oli välttämätöntä pitää yllä katkeamatonta keskustelua nähdyn
johdosta, riitti puolisen tuntia uuvuttamaan minut kokonaan, sekä
ruumiillisesti väsyttämään että henkisesti tylsistämään. En ole
koskaan nähnyt hyvin kasvatettua lasta, vielä vähemmin sivistynyttä
aikuista, joka ei saattaisi minua häpeään jatkuvassa vireydessä
ja älykkäässä käytöksessä sellaisen tulikokeen aikana kuin on
seurusteleva, keskusteleva käynti taulukokoelmissa, historiallisissa
rakennuksissa tai muissa nähtävyyspaikoissa. Tohtori Bretton oli
aivan minun mieleiseni opas: hän vei minut museoon ajoissa, ennen
kuin oli kerääntynyt paljon väkeä, jätti sinne parin kolmen tunnin
ajaksi ja tuli hakemaan minua selviydyttyään omista tehtävistään.
Sillä välin minä olin onnellinen, vaikka aina en ihaillutkaan, vaan
tutkin, kysyin ja tein johtopäätöksiä. Ensimmäisillä käynneilläni
oli jonkin verran väärinkäsitystä ja hankausta tahdon ja kyvyn
välillä. Edellinen vaati ihailemaan sitä mitä kuului asiaan ihailla,
jälkimmäinen nurisi vastahakoisena taakkansa alla, ja silloin sitä
ivattiin, yllytettiin ja kehoitettiin hienostamaan makuaan. Mutta
mitä enemmän sitä nuhdeltiin, sitä vähemmän se suvaitsi ihailla. Kun
vähitellen huomasin että ihmeellinen väsymyksentunne oli ainoana
tuloksena noista tietoisista ponnistuksista, aloin miettiä enkö voisi
heittää sikseen koko suurta työtä. Päätin että sen kyllä voin tehdä,
ja niinpä vaivuin rentonani herkulliseen rauhaan yhdeksänkymmenen
yhdeksän edessä sadasta noita näytteille pantuja kehyksiä.

Näytti siltä kuin hyvä ja omaperäinen taulu olisi aivan yhtä
harvinainen kuin hyvä ja omaperäinen kirja, enkä lopulta häikäillyt
sanoa itselleni, seisoessani erinäisten tunnettujen mestariteosten
edessä: "Nuo eivät ole hituistakaan luonnonmukaisia. Luonnollinen
päivänvalo ei koskaan ole tuon väristä, ei myrsky eikä pilvet saa
sitä noin sameaksi indigosinisen taivaan alla; eikä tuo sini ole
taivaansineä, eivätkä nuo tummat korret, joita siihen on liimattu,
ole puita." Usea hyvin maalattu ja hauskannäköinen lihava nainen ei
mielestäni suinkaan ollut se jumalatar, jona näytti itseään pitävän.
Oli tusinoittain ihmeen taidokkaita flaamilaisia pikkutauluja,
samoin luonnoksia jotka olisivat mainiosti sopineet entisaikojen
parhaita muoteja esittäviin teoksiin, ja jotka antoivat näytteitä
kiitettävästä mutta oikukkaasti käytetystä ahkeruudesta. Ja siellä
täällä oli kuitenkin totuuden murusia, jotka tyydyttivät katsojan
tietoisuutta, valon pilkahduksia, jotka ilahuttivat silmää. Tuossa
purkautui luonnon voima vuoriston lumimyrskyssä, tässä sen ihanuus
etelän aurinkoisessa päivässä. Jokin ilme tuossa muotokuvassa
osoitti tarkkaa perehtymistä ihmisluonteeseen, jotkin kasvot
tuossa historiallisessa maalauksessa muistuttivat sattuvalla
yhdennäköisyydellään, että mestarin käsi oli ne luonut. Näitä
poikkeuksia minä rakastin, ne tulivat minulle läheisiksi kuin ystävät.

Erään päivän hiljaisena varhaishetkenä olin melkein yksin eräässä
taulukokoelmassa, jossa muuan luonnottoman suurikokoinen ja
mahdollisimman hyvään valaistukseen asetettu maalaus näytti pitävän
itseään kokoelman kuningattarena. Sen edessä oli suojaköysi ja pehmeä
penkki taiteentuntijoita varten, jotka olivat katselleet jalkansa
väsyksiin ja saattoivat kernaasti jatkaa työtään istualtaan. Se
esitti naista joka mielestäni oli huomattavasti suurempi luonnollista
kokoa. Laskin että tämä rouvasihminen, punnittuna vaa'alla joka
olisi kyllin iso kestämään moista möhkälettä, painaisi ehdottomasti
ainakin neljätoista tai kuusitoista leiviskää. Hän oli tosiaankin
erittäin hyvin ruokittu: hyvin paljon lihaa, puhumattakaan leivästä,
kasviksista ja juomista, oli hänen täytynyt nauttia ennen kuin oli
saavuttanut tuollaisen pituuden ja leveyden, tuollaisen lihasten
paljouden, tuollaisen lihan runsauden. Hän oli puolittain makuulla
leposohvalla -- minkä tähden, sitä oli vaikea sanoa -- täysi
päivänvalo loisti hänen ympärillään, hän näytti herttaisen terveeltä,
kyllin väkevältä tekemään työtä kahden hyvän keittäjättären edestä,
hän ei voinut syyttää selkärangan heikkoutta, hänen olisi pitänyt
seisoa tai ainakin istua suorana kuin keppi. Hänellä ei ollut mitään
oikeutta lojua sohvalla keskellä kirkasta aamupäivää. Hänellä
olisi niin ikään pitänyt olla yllään säädyllinen puku, joka olisi
verhonnut hänet kunnollisesti, mutta niin ei ollut laita: runsaalla
kangasmäärällä -- sanoisin sitä olleen kaksikymmentäseitsemän
kyynärää -- ei hän kyennyt suojaamaan itseään riittävästi. Aivan
anteeksiantamaton oli siivo hänen ympärillään. Ruukkuja ja pannuja
-- minun pitäisi ehkä sanoa maljakoita ja pikareita -- lojui siellä
täällä hänen edessään, keskellä täydellistä kukkasekasotkua, aivan
aiheeton ja epäsiisti rykelmä vaatetta kokosi pölyä sohvalle ja esti
vapaata kulkua lattialla. Kysyessäni neuvoa luettelolta huomasin että
tämä merkillinen luomus kantoi nimeä "Kleopatra".

No niin, minä istuin ihmettelemässä sitä (kun penkki kerran oli
siinä, katsoin yhtä hyvin voivani käyttää sitä hyväkseni), ja
ajattelin että vaikka erinäiset yksityiskohdat, kuten ruusut,
kultamaljat, jalokivet ym. olivat sangen sievästi maalatut, oli teos
kokonaisuudessaan ääretön silmänlume. Huone, joka tullessani oli
ollut melkein tyhjä, alkoi täyttyä. Siihen seikkaan en kiinnittänyt
huomiota (eihän se koskenut minuun), vaan pysyin paikallani, pikemmin
levätäkseni kuin tutkiakseni tuota jättiläiskokoista tummahipiäistä
mustalaiskuningatarta, johon pian kyllästyin. Virkistyksekseni
aloin katsella eräitä herkullisia pieniä "hiljaiselo"-kuvia: kedon
kukkia, hedelmiä, sammaleisia metsäsopukoita, linnunmunia jotka
olivat kuin helmiä nähtyinä kirkkaanvihreän meriveden läpi. Kaikki
nämä riippuivat vaatimattomina tuon karkean ja luonnottoman kankaan
alapuolella.

Äkkiä joku taputti minua kevyesti olkaan. Hätkähdin, käännyin ja näin
kasvot jotka kallistuivat minua kohti. Ne olivat uhkaavat, miltei
loukkautuneet kasvot.

"_Que faites vous ici_?"[63] sanoi eräs ääni.

"_Mais, monsieur, je m'amuse_."[64]

"Te huvittelette, ja millä tavoin, jos saa kysyä? Mutta suokaa
minulle ensin se ilo että nousette, tartutte käsivarteeni ja lähdette
toiselle puolen."

Minä tein kuten käskettiin. Herra Paul Emanuel (hän se oli) oli
palannut Roomasta ja matkustaneena miehenä todennäköisesti sieti nyt
uppiniskaisuutta vielä vähemmän kuin aikaisemmin, jolloin tämä uusi
kunnia ei vielä laakeroinut hänen ohimoitaan.

"Sallikaa minun saattaa teidät seurueenne luo", hän sanoi, kun
kuljimme huoneen poikki.

"Ei minulla ole seuruetta."

"Ettehän toki ole yksin?"

"Olen, monsieur."

"Tulitteko tänne ilman seuraa?"

"En, monsieur. Tohtori Bretton saattoi minut tänne."

"Tohtori Bretton ja hänen rouva äitinsä, tietenkin?"

"Ei, tohtori Bretton vain."

"Ja hänkö käski teitä katsomaan _tuota_ taulua?"

"Ei mitenkään, löysin sen itse."

Herra Paulin tukka oli leikattu aivan lyhyeksi, muuten se olisi
luultavasti noussut pystyyn. Aloin nyt ymmärtää mihin hän tähtäsi, ja
minulle tuotti huvia pysyä kylmänä ja saada hänet kiihdyksiin.

"Huimaavaa brittiläistä julkeutta", huusi professori. "Ihmeellisiä
naisia nuo englannittaret!"

"Mikä on hätänä, monsieur?"

"Mikäkö hätänä? Kuinka te uskallatte, nuori nainen, istua aivan
kylmästi, levollisena kuin poika, katsomassa _tuota_ kuvaa?"

"Se on hyvin ruma kuva, mutta minä en ensinkään ymmärrä miksi en
saisi katsella sitä."

"Hyvä! Hyvä! Älkää puhuko enää siitä. Mutta teidän ei pitäisi olla
täällä yksin."

"Entä jos minulla ei ole seuraa -- _seuruetta_, kuten te sanotte? Ja
mitä sitten merkitsee olenko yksin vai seurassa? Kukaan ei sekaannu
minun asioihini."

"Olkaa vaiti ja istukaa tuohon -- tuohon!" Ja hän asetti pontevasti
tuolin erikoisen ikävään nurkkaan, harvinaisen epäonnistuneen
tauluryhmän eteen.

"Mutta, monsieur --"

"Mutta, mademoiselle, istukaa siinä älkääkä liikahtako -- kuuletteko!
Istukaa kunnes teitä tullaan hakemaan tai kunnes minä annan luvan."

"Mikä ikävä nurkka", huusin, "ja kuinka rumia tauluja!"

Ja rumia ne tosiaankin olivat, nuo neljä taulua, jotka luettelosta
löytyivät nimellä "Naiselämä". Niiden tyyli oli aivan erikoisen
laimea, eloton, väritön ja kaavamainen. Ensimmäinen esitti "nuorta
tyttöä", joka astui ulos kirkosta rukouskirja kädessään, hyvin
keimailevasti puettuna, silmät maahan luotuina, suu supussa -- ilkeän
pienen tekopyhän perikuva. Toinen oli "morsian", joka pitkässä
valkoisessa hunnussa oli polvistuneena rukousjakkaralla huoneessaan,
kädet puristettuina yhteen, sormi sormea vasten, ja näytteli
silmänvalkuaisiaan sangen ärsyttävästi. Kolmas, "nuori äiti",
kumartui lohduttoman näköisenä pullean vahamaisen vauvan puoleen,
jonka kasvot olivat kuin pahaenteinen täysikuu. Neljäs, "leski", oli
mustiinpukeutunut nainen, joka talutti kädestä mustaa pikkutyttöä,
ja molemmat olivat syventyneet tutkimaan hienoa ranskalaista
hautapatsasta jossakin Père la Chaisen sopukassa. Kaikki nuo neljä
"enkeliä" olivat ilkeitä ja likaisia kuin murtovarkaat, kylmiä
ja kalpeita kuin haamut. Mitä naisia! epärehellisiä, riitaisia,
verettömiä, älyttömiä, tyhjänpäiväisiä! Yhtä pahoja omalla tavallaan
kuin tuo laiska mustanpuhuva jättiläisnainen omallaan!

Oli mahdotonta kiinnittää huomiota pitkäksi aikaa noihin
mestariteoksiin, ja niinpä käännyin vähitellen ympäri ja aloin
katsella huoneeseen.

Todellinen ihmispaljous oli nyt kokoontunut tuon naarasleijonan
ympärille, jonka läheisyydestä minut oli karkotettu. Lähes puolet
joukosta oli naisia, mutta Paul selitti minulle perästäpäin, että
nämä olivat "rouvia" ja että heidän oli aivan sopivaa katsella
sellaista mihin yksikään "neiti" ei saanut edes vilkaista. Vakuutin
hänelle suoraan, etten voinut mukautua tähän oppiin enkä nähnyt
siinä mitään järkeä. Tällöin hän, jyrkkänä kuten aina, käski
minua olemaan vaiti ja selitti samassa hengenvedossa, minkälainen
sekoitus häikäilemättömyyttä ja tietämättömyyttä minä olin.
Itsevaltaisempi pieni mies kuin herra Paul ei milloinkaan ole
istunut professorintuolilla. Vähitellen huomasin että hän itse
tarkasteli taulua kaikessa rauhassa, vieläpä hyvin kauan, mutta hän
ei kuitenkaan unohtanut aika ajoin katsahtaa minuun, arvatenkin
nähdäkseen tottelinko määräyksiä ja pysyin aisoissa. Vihdoin hän
taaskin tuli luokseni.

Hän halusi tietää olinko ollut sairas, hän oli arvellut että niin oli.

Oikea arvelu, mutta nyt olin aivan terve.

Missä olin viettänyt lomani?

Enimmäkseen Rue Fossettella, osaksi madame Brettonin luona.

Hän oli kuullut että olin jäänyt yksin Rue Fossettelle, oliko niin?

En aivan yksin, Marie Broc (tylsämielinen) oli ollut seuranani.

Hän kohautti olkapäitään, ja nopeita ristiriitaisia ilmeitä välähti
hänen kasvoissaan. Herra Paul tunsi Marie Brocin hyvin; hän ei
koskaan voinut pitää tuntia kolmannella osastolla (johon vähimmin
edistyneet oppilaat kuuluivat) ilman että tyttö aiheutti hänessä
kiivaan taistelun vastakkaisten mielialojen välillä. Tytön ulkomuoto,
vastahakoinen käytös ja lukuisat uppiniskaisuuden puuskat ärsyttivät
hänen luontoaan ja herättivät hänessä voimakasta vastenmielisyyttä
-- tunne jolle hän oli liiankin altis, jos hänen makuaan loukattiin
tai hänen tahtoaan vastustettiin. Toisaalta tytön kova kohtalo vetosi
voimakkaasti hänen lempeyteensä ja sääliinsä tavalla jota hänen
luontonsa ei voinut vastustaa. Tästä seurasi miltei jokapäiväisiä
taisteluita kärsimättömyyden ja vastenmielisyyden sekä säälin ja
oikeudentunnon välillä, ja sanottakoon hänen kunniakseen, että
edelliset tunteet pääsivät hyvin harvoin voitolle -- kun se joskus
tapahtui, osoitti Paul kerrassaan hirmuista sisua. Hänellä oli
voimakkaat intohimot, hänen vastenmielisyytensä ja kiintymyksensä
oli yhtä kiihkeätä, ja se voima, jota hän käytti molempien
hillitsemiseen, ei mitenkään laimentanut sivullisen käsitystä niiden
kiivaudesta. Saattaa hyvin otaksua että tuollaiset taipumukset
helposti herättivät pelkoa ja vastenmielisyyttä tavallisissa
ihmisissä. Oli kuitenkin erehdys pelätä häntä: mikään ei siinä
määrin raivostuttanut häntä kuin arkuus ja epäluulo, eikä mikään
tyynnyttänyt häntä niin helposti kuin ystävällinen luottamus. Siihen
vaadittiin kuitenkin perinpohjaista tutustumista hänen luonteeseensa,
ja hänen luonteensa oli sitä laatua, jota harvoin ymmärrettiin.

"Kuinka tulitte toimeen Marie Brocin kanssa?" hän kysyi lyhyen
äänettömyyden jälkeen.

"Monsieur, minä tein parhaani, mutta oli kauheata olla yksin hänen
kanssaan."

"Teillä on siis raukkamainen sydän! Teiltä puuttuu rohkeutta, ehkä
myös armeliaisuutta. Teillä ei ole ominaisuuksia joista syntyy
laupeudensisar."

(Hän oli uskonnollinen pieni mies omalla tavallaan: katolisen
uskon opettama kieltäytyminen ja uhrautuminen sai häneltä osakseen
kunnioitusta.)

"En tosiaankaan tiedä; pidin hänestä huolta niin hyvin kuin osasin,
mutta kun hänen tätinsä tuli hakemaan häntä, oli se minulle suuri
huojennus."

"Ahaa, te olette itsekäs. On naisia jotka ovat hoitaneet
sairaaloittain tuollaisia raukkoja. Ettekö te voinut tehdä samoin?"

"Voisiko monsieur itse?"

"Naisten jotka ovat nimensä arvoisia, pitäisi verrattomasti voittaa
meidän karkea, puutteellinen, itsekäs sukupuolemme tuollaisten
velvollisuuksien täyttämisessä."

"Minä pesin hänet, pidin hänet siistinä, annoin hänelle ruokaa ja
koetin huvittaa häntä, mutta puhumisen asemasta hän vain irvisteli."

"Luulette tehneenne suuriakin töitä?"

"En, niin suuria vain kuin osasin."

"Vajavaiset ovat siis kykynne, sillä hoitaessanne tylsämielistä
tulitte sairaaksi."

"En siitä, Monsieur. Minussa oli hermokuume, sieluni oli sairas."

"Todellako! Te ette sitten ole paljonkaan arvoinen. Te ette ole
sankari-ainesta; rohkeutenne ei auta teitä kestämään yksinäisyyttä,
se tekee teidät vain kyllin julkeaksi katselemaan Kleopatran-kuvia
kylmäverisesti."

Olisi ollut helppo suuttua tuon pikku miehen ärsyttävän
vihamielisestä puheesta. En kuitenkaan ollut vielä koskaan suuttunut
häneen eikä minua haluttanut tehdä niin nytkään.

"Kleopatra", toistin rauhallisesti. "Monsieur myös on katsellut
Kleopatraa, mitä monsieur arvelee hänestä?"

"Ei minkään arvoinen", hän vastasi. "_Une femme superbe -- une taille
d'impératrice, des formes de Junon, mais une personne dont je ne
voudrais ni pour femme, ni pour fille, ni pour soeur. Aussi vous ne
jeterez plus un seul coup d'oeil de son côté_."[65]

"Mutta minä olen vilkaissut häneen hyvin monta kertaa monsieur'n
puhuessa, voin nähdä hänet varsin hyvin tästä nurkasta."

"Kääntykää seinään ja tutkikaa noita neljää kuvaa, jotka esittävät
naiselämää."

"Suokaa anteeksi, monsieur Paul, ne ovat liian hirveitä, mutta jos
te ihailette niitä, sallikaa minun luovuttaa teille istuimeni, jotta
saatte jäädä tutkimaan niitä."

"Mademoiselle", sanoi hän irvistäen ilmoille jonkinlaisen hymyilyn
tai hymyilyksi tarkoitetun, vaikka se olikin vain juro ja
kiireellinen ilmaus, "te protestanttisuuden kasvatit hämmästytätte
minua. Te kaitsemattomat englannittaret kävelette levollisina
punaisten tulenkielekkeiden lomitse ja pelastutte palamasta. Uskon
että jos joku teistä heitettäisiin Nebukadnesarin tulisimpaan
pätsiin, hän pääsisi pois tulen vähääkään korventamatta häntä."

"Tahtooko monsieur olla hyvä ja siirtyä tuuman verran syrjään."

"Mitä? Mitä te nyt katselette? Ettehän vain näe jotakin tuttavaa
noiden nuorten miesten joukossa?"

"Luulen näkeväni -- aivan oikein, näen henkilön jonka tunnen."

Itse asiassa olin nähnyt vilauksen päästä, joka oli liian kaunis
kuuluakseen kenellekään muulle kuin pelätylle luutnantti de
Hamalille. Mikä virheetön kiillotettu pieni päännuppu se olikaan!
Ja mikä vartalo, niin siro ja sievä! Mitkä naiselliset kädet ja
jalat! Kuinka somasti hän pitikään monokkelia silmässään, kuinka
ihaillen katseli Kleopatraa ja kuinka miellyttävästi nauraa hihitti
ja supatteli ystävänsä kanssa! Oi tuota viisasta miestä! Oi tuota
hienostunutta herraa ja hänen ylhäistä makuaan ja tahdikkuuttaan!
Pidin häntä silmällä lähes kymmenen minuuttia ja huomasin että
hän oli ylen määrin hullaantunut tuohon tummaan ja uhkeaan
Niilin Venukseen. Siinä määrin hänen käytöksensä huvitti minua
ja niin syventynyt olin tutkimaan hänen luonnettaan ilmeistä ja
liikkeistä, että hetkeksi unohdin herra Paulin, ja sillä välin
saapui muuan seurue minun ja tuon herrasmiehen väliin, tai kenties
hänen loukkautuva tuntonsa oli saanut uuden ja pahemman kolauksen
hajamielisyydestäni, ja hän oli vetäytynyt pois vapaaehtoisesti. Joka
tapauksessa hän oli poissa kun uudelleen katsoin ympärilleni.

Jatkaessaan etsimäänsä silmäni ei nähnyt häntä, vaan toisenlaisen
olennon, joka erottautui ihmisjoukosta sekä mittansa että ryhtinsä
tähden. Sieltä tuli tohtori John, joka kasvoiltaan, vartaloltaan
ja ihonväriltään erosi tummasta, kirpeän happamesta pikku
professorista yhtä suuresti kuin hesperidien hedelmä villin pensaikon
tuomenmarjasta, kuin ylväs mutta ohjiin tottunut arabialaishevonen
halparotuisesta vikuroivasta ponista. Hän etsi minua, mutta ei ollut
vielä löytänyt nurkkaa jonne koulumestari oli minut istuttanut. Minä
pysyin alallani; tahdoin tehdä havaintoja vielä hetkisen.

Hän lähestyi de Hamalia, pysähtyi tämän läheisyyteen -- arvelin että
häntä huvitti katsella kilpailijansa pään yli -- ja silmäili hänkin
Kleopatraa. Epäilen tokko se häntä miellytti, hän ei virnaillut kuten
tuo pieni kreivi, hänen suunsa näytti ylenkatseelliselta, hänen
silmänsä kylmiltä, ja ilmaisematta mieltään millään tavoin hän astui
syrjään ja antoi tilaa toisille. Huomasin hänen odottavan, nousin ja
menin hänen luokseen.

Teimme vielä kierroksen kokoelmassa; Grahamin kanssa oli hyvin
hauskaa tehdä sellainen kierros. Minun oli niin herttaisen mieluista
kuulla mitä hän ajatteli tauluista tai kirjoista, sillä vaikka
hän ei tahtonutkaan esiintyä minkäänlaisena tuntijana, hän aina
sanoi ajatuksensa, ja sain olla varma siitä että se oli tuore ja
omintakeinen, hyvin usein myös oikea ja ytimekäs ajatus. Oli myös
hauskaa sanoa hänelle eräitä asioita, joita hän ei tietänyt --
hän kuunteli niin ystävällisesti, niin oppivaisesti, vähääkään
pelkäämättä että hän taivuttamalla kauniin vaalean päänsä kuulemaan
naisen verrattain hämäriä ja epävarmoja selityksiä voisi panna
alttiiksi miehisen arvokkuutensa. Ja kun hän vuorostaan antoi
selityksiä, tapahtui se niin selkeän älykkäästi, että kaikki
hänen sanansa piirtyivät kirkkaina muistiin. En koskaan unohtanut
ainoatakaan hänen antamaansa selitystä tai hänen kertomuksensa kohtaa.

Kun lähdimme kokoelmasta, kysyin mitä hän ajatteli Kleopatrasta
(saatuani hänet nauramaan kertomalla kuinka professori Emanuel
oli lähettänyt minut tieheni, ja vietyäni hänet katsomaan tuota
viehättävää kuvasarjaa, jota minulle oli suositeltu).

"Pyh", hän sanoi, "äitini on kauniimpi nainen. Kuulin tuolla parin
ranskalaisen keikarin sanovan häntä 'nautinnonhimoisen perikuvaksi'.
Jos niin on, voin ainoastaan sanoa että 'nautinnonhimoinen' on hyvin
vähän minun mieleiseni. Verratkaahan tuota mulattia Ginevraan!"




XX

KONSERTTI


Eräänä aamuna tuli rouva Bretton äkkiä huoneeseeni ja pyysi minua
avaamaan laatikkoni ja näyttämään hänelle pukuvarastoni, minkä tein
sanaakaan virkkamatta.

"Riittää jo", hän sanoi käänneltyään sitä hetkisen. "Sinun täytyy
saada uusi puku."

Hän poistui. Sitten hän palasi ompelijan seurassa. Minusta otettiin
mittaa. "Aion seurata omaa makuani ja tehdä niinkuin haluan tässä
pikku asiassa", hän sanoi.

Kaksi päivää myöhemmin saapui -- punainen puku!

"Tämä ei ole minua varten", kiirehdin sanomaan, sillä minusta tuntui
että melkein yhtä hyvin olisin voinut panna ylleni kiinalaisen
ylimysnaisen puvun.

"Saammepa nähdä onko se sinua varten vai eikö", sanoi kummitätini
jyrkän päättäväisenä kuten ainakin. "Huomaa tarkoin sanani. Sinä
käytät tätä pukua tänä samana iltana."

Sitä en uskonut, luulin ettei mikään inhimillinen mahti saisi minua
pukeutumaan siihen. Punainen puku! En tuntenut sitä. Se ei tuntenut
minua. En ollut koettanut sitä ylleni.

Kummitätini julisti edelleen että minun oli samana iltana tultava
konserttiin hänen ja Grahamin kanssa. Konsertti, hän selitti,
olisi suuri tilaisuus, joka pidettäisiin musiikkiyhdistyksen
isossa salissa. Konservatorion etevimmät oppilaat tulisivat
esiintymään, sitten seuraisi arpojenmyyntiä "köyhien hyväksi", ja
kaiken huipuksi olisivat Labassecourin kuningas, kuningatar ja
prinsessat läsnä. Lähettäessään pääsyliput Graham oli huomauttanut
että kohteliaisuudesta kuninkaallisia kohtaan oli esiinnyttävä
juhlapuvussa; hän oli myös pyytänyt olemaan valmiina täsmälleen kello
seitsemän.

Kuuden tienoilla minut lähetettiin yläkertaan. Vaikka mitään
väkivaltaa ei tapahtunutkaan, huomasin olevani toisen tahdon
johdettavana ja vaikutuksen alaisena, ilman että minulta kysyttiin
neuvoa, ja että annoin suostumukseni hiljaisena, voitettuna.
Lyhyesti, punainen puku, jota musta pitsikoristelu hieman lievensi,
tuli kuin tulikin ylleni. Minua käskettiin ottamaan hyvä ryhti ja
katsomaan peiliin. Minä katsoin peläten ja vavisten ja käännyin
pois peläten ja vavisten vielä enemmän. Kello löi seitsemän,
tohtori Bretton oli tullut, kummitätini ja minä astuimme alas.
_Hän_ oli pukeutunut ruskeaan samettiin, ja kuinka kadehdinkaan
hänen juhlallista tummaa majesteettiuttaan kulkiessani siinä hänen
varjonaan! Graham seisoi salongin ovella.

"_Soisin_ että hän ei luule minun koristelleen itseäni herättääkseni
huomiota", ajattelin ja minun oli paha olla.

"Kas tässä, Lucy, pari kukkasta", hän sanoi ja ojensi minulle
kukkavihon. Pukuuni hän ei kiinnittänyt sen enempää huomiota, hymyili
vain ystävällisesti ja nyökäytti päätään tyytyväisenä, mikä heti
rauhoitti häpeäntunteeni ja naurettavuudenpelkoni. Sitä paitsi oli
pukuni äärimmäisen yksinkertainen; minua hirvitti vain kankaan keveys
ja kirkas väri, ja koska Graham ei nähnyt siinä mitään hullunkurista,
suostui oma silmäni piankin.

En usko että joka ilta yleisissä huvipaikoissa käyvät ihmiset voivat
päästä siihen raikkaaseen juhlatunnelmaan, joka valtaa sen mielen,
jolle ooppera tai konsertti on harvinaisuus. En tiedä odotinko
suurta iloa konsertista, koska minulla oli vain hyvin epämääräinen
käsitys sellaisesta, mutta ajomatkasta sinne pidin paljon.
Umpivaunujen rattoisa mukavuus kylmänä kauniina iltana, hauska ajelu
niin hilpeässä ja ystävällisessä seurassa, tähtien hetkittäinen
tuikahtelu tienvarren puiden lomasta, avaran iltataivaan näkeminen
tultuamme avoimelle tielle, ajo kaupungin porteista sisään, valojen
välke, jonkinlainen tarkastus johon meidän täytyi alistua ja joka
meitä suuresti huvitti -- kaikki nämä pikkuseikat riemastuttivat
minua omituisella uutuuden viehätyksellään. En tiedä miten paljon
johtui siitä ystävällisestä hengestä, joka ympäröi minua: tohtori
John ja hänen äitinsä olivat molemmat parhaalla tuulellaan, olivat
kinastelevinaan kaiken matkaa ja osoittivat minulle niin suurta
ystävällisyyttä kuin olisin ollut heidän sukulaisensa.

Ajoimme pitkin Villetten parhaita katuja, jotka olivat kirkkaasti
valaistut ja paljon eloisammat nyt kuin keskipäivällä. Kuinka
loistavilta näyttivätkään myymälät! Kuinka vilkkaana, iloisena
ja runsaana tulvehtikaan elämän vuoksi leveällä katukäytävällä!
Katsellessani tätä kaikkea johtui mieleeni Rue Fossette -- umpinainen
puutarha ja koulutalo ja pimeät autiot "luokat", joissa olin tottunut
yksin astelemaan juuri tähän aikaan päivästä, katsellen tähtiä
korkeiden verhottomien ikkunain läpi ja kuunnellen kaukaista ääntä,
joka ruokasalissa yksitoikkoisesti luki "hurskasta lukua". Noin piti
minun taas pian astella ja kuunnella, ja tuo tulevaisuuden varjo
pääsi ajoittain himmentämään loistavaa mielialaani.

Olimme nyt joutuneet oikeaan vaunujen virtaan. Niillä kaikilla oli
sama suunta, ja edessämme säteili suuren valaistun rakennuksen pääty.
Siitä, mitä tulisin näkemään tuon rakennuksen sisällä, oli minulla,
kuten jo sanoin, hyvin vajanainen käsitys, sillä minun osakseni ei
ollut vielä koskaan tullut astuminen julkisen huvipaikan kynnyksen
yli.

Nousimme vaunuista porttikäytävässä, jossa oli suuri hälinä ja
tungos, mutta enempiä yksityiskohtia en selvästi muista, kunnes
huomasin nousevani portaita jotka olivat majesteetillisen leveät
ja helpot astua ja joita peitti pehmeä purppuranpunainen matto. Ne
johtivat suurille juhlallisesti suljetuille oville, jotka nekin
olivat verhotut purppuravaatteella.

Tuskin huomasin mikä taikavoima sai nuo ovet kääntymään taaksepäin
-- tohtori John piti siitä huolta -- mutta taaksepäin ne joka
tapauksessa kääntyivät, ja eteemme levisi sali -- suuri, avara
ja korkea, jonka kaartuvat seinät ja holvikatto näyttivät
silmissäni puhtaalta kullalta (niin taidokkaasti ne olivat
maalatut), josta erottautui kohopaikkoja, uurteita ja kiehkuroita,
joko kullankiiltäviä tai alabasterinvalkoisia, tai kultalehtiä
ja valkoisia liljoja sekaisin kiehkuroina. Missä ikinä näkyi
poimuteltuja verhoja, levitettyjä mattoja ja tyynyjä, siinä oli
ainoana värinä tumma purppura. Katosta riippui säihkyvä massa,
joka häikäisi silmiäni -- luulin sen olevan vuorikristallia, sen
hiotut pinnat sädehtivät, siinä kimalteli helmiä ja välkkyi tähtiä,
siinä välähti kuin sulatettuja jalokiviä ja taivaankaaren säteitä.
Lukija, se oli vain kynttiläkruunu, mutta minun silmissäni se
näytti itämaisten taikurien tuotteelta, ja odotin melkein näkeväni
jättiläiskokoisen, tumman, juomuisen käden -- Lampun Hengen käden --
joka ylhäällä holvin säihkyvässä ja hyväntuoksuisessa ilmassa vartioi
tuota ihmeellistä aarretta.

Kuljimme eteenpäin -- en ollenkaan tietänyt minne -- mutta jossakin
käänteessä tuli äkkiä vastaamme toinen seurue, joka lähestyi
vastakkaiselta suunnalta. Näen vieläkin tuon seurueen sellaisena
kuin se äkkiä ilmestyi eteeni. Kaunis keski-ikäinen rouva tummassa
samettipuvussa, nuori mies, joka saattoi olla hänen poikansa --
parhaat kasvot, hienoin vartalo mitä koskaan luulin nähneeni -- sekä
kolmas henkilö punaisessa, mustilla pitseillä koristetussa puvussa.

Huomasin heidät kaikki -- kolmannen henkilön yhtä hyvin kuin
toisetkin -- ja murto-osan sekuntia luulin heitä vieraiksi ihmisiksi,
joten sain puolueettoman vaikutelman heidän ulkonäöstään. Mutta
vaikutelma oli tuskin tajuttu eikä vielä tarkemmin määritelty, kun
sen jo hälvensi tietoisuus että seisoinkin suuren kuvastimen edessä,
joka täytti kahden pylvään välin, ja että seurue olimme me itse.
Näin sain ensimmäisen ja kenties ainoan kerran elämässäni nauttia
siitä, että näin itseni sellaisena kuin toiset näkevät minut. Ei ole
syytä viipyä tuloksessa. Se toi epäsoinnun särähdyksen, mielipahan
pistoksen ilooni; se ei ollut imarteleva, mutta loppujen lopuksi
olisi minun sentään pitänyt olla kiitollinen: olisihan voinut olla
hullumminkin.

Vihdoinkin istuimme paikoilla, joista oli hyvä näköala tuohon
avaraan ja häikäisevään mutta lämpimään ja iloiseen saliin. Se oli
täynnä, ja sen täytti loistava seura. En tiedä olivatko naiset
erikoisen kauniita, mutta heidän pukunsa olivat niin täydelliset.
Ja ulkomaalaiset, sellaisetkin jotka kotielämässään eivät ole
edukseen, näyttävät omaavan taidon esiintyä julkisissa paikoissa
miellyttävästi. Miten kömpelöitä ja reuhtovia heidän arkiliikkeensä
ovatkin kampausviitan ja papiljottien läheisyydessä, on heillä aina
kauniisti varalla juhlakäytäntöä varten sulava ja ryhdikäs pään ja
käsivarsien asento, suun ja silmien ilme, jotka aina otetaan käyttöön
juhlapuvun kanssa ja asiaankuuluvasti puetaan ylle samalla kertaa
kuin korut.

Siellä täällä näkyi hieno vartalo. Se edusti erästä kauneuden lajia,
jota luullakseni ei koskaan tavata Englannissa: lujaa, kiinteätä,
veistokuvamaista tyyliä. Näissä olennoissa ei ole mitään särmiä,
marmorikaryatidi on melkein yhtä taipuisa, Feidiaan jumalatar ei
ole täydellisempi tyynessä upeassa kauneudessaan. Heidän piirteensä
ovat kuin hollantilaisten maalarien madonnien: alankomaalaisten
klassilliset piirteet, säännölliset mutta pyöreät, suoraviivaiset
mutta älyttömät, ja mitä tulee heidän ilmeettömän tyyneytensä, heidän
intohimottoman rauhansa syvyyteen, voi ainoastaan napaseutujen
lumiaavikko vetää sille vertoja. Tällaiset naiset eivät tarvitse
koristeita ja käyttävät niitä harvoin; heidän sileä, kiinteästi
palmikoitu tukkansa on riittävänä vastakohtana vieläkin sileämmille
poskille ja otsalle; heidän pukunsa ei voi olla liian yksinkertainen;
täyteläinen käsivarsi ja virheetön niska eivät kaipaa rannerenkaita
eikä kaulavitjoja.

Minulla oli kerran onni ja ilo tulla läheisesti tutuksi tällaisen
kaunottaren kanssa. Hänen syvän ja vakiintuneen itserakkautensa
tympeä voima oli hämmästyttävä; sille veti vertoja ainoastaan hänen
ylpeä välinpitämättömyytensä kaikista muista luoduista. Verta ei
virrannut hänen suonissaan, mieto vesineste täytti ja miltei tukki
hänen valtimonsa.

Tuollainen Juno istui nyt näkyvissämme -- eräänlaisena maalitauluna
kaikkien katseille ja täysin tietoisena siitä, mutta katseiden ja
silmäysten magneettinen voima ei tehonnut häneen: hän istui siinä
kylmänä, pyöreänä, valkoisena ja kauniina kuin kultakapiteelinen
marmoripylväs, joka kohosi hänen vieressään.

Huomatessani että tohtori Johnin tarkkaavaisuus oli suuresti
kiintynyt tähän naiseen pyysin häntä hiljaisella äänellä taivaan
nimessä varomaan sydäntään. "Teidän ei kannata rakastua _tuohon_
naiseen", sanoin, "sillä vakuutan teille etukäteen että saisitte
rauhassa kuolla hänen jalkoihinsa ilman että hän rakastuisi teihin."

"Aivan oikein", hän sanoi, "ja mistä tiedätte vaikka juuri hänen
suuren tunteettomuutensa näkeminen olisi minussa voimakkain yllyke
palvontaan? Luulen että epätoivon oka on erinomainen kiihotin
tunteilleni, mutta" (hän kohautti olkapäitään) "te ette tiedä näistä
asioista mitään; minä käännyn äitini puoleen. Äiti, minä olen
vaarallisella tiellä."

"Ikään kuin se minua liikuttaisi", vastasi rouva Bretton.

"Voi onnetonta kohtaloani", sanoi hänen poikansa. "Ei ainoallakaan
miehellä ole tunteettomampaa äitiä kuin minulla: hänen mieleensä ei
edes juolahda että häntä voisi kohdata sellainen onnettomuus kuin
miniä."

"Jollen ajattele sitä, ei se suinkaan johdu siitä ettei samaista
onnettomuutta olisi minulle toitotettu. Viimeisten kymmenen vuoden
ajan olet uhannut minua sillä. 'Äiti, minä menen pian naimisiin',
huusit jo ennen kuin olit saanut miehen puvun."

"Mutta äiti, jonakin päivänä siitä tulee totta. Kesken kaiken, kun
luulet olevasi oikein rauhassa, lähden kuin Jaakoppi tai Esau tai
joku muu patriarkka etsimään vaimoa, kenties juuri maan tytärten
joukosta."

"Oma vahinkosi, John Graham, siinä kaikki."

"Äiti tahtoo minusta vanhaapoikaa. Mikä mustasukkainen vanha rouva!
Mutta katsohan tuotakin loistavaa olentoa, jolla on himmeänsininen
silkkipuku ja vielä himmeämmän ruskea tukka, jossa on yhtä hienot
silkkivivahdukset kuin puvussakin. Etkö olisi ylpeä, äiti, jos
jonakin päivänä toisin tuon jumalattaren kotiin ja esittäisin hänet
sinulle rouva Bretton nuorempana?"

"Sinä et tuo mitään jumalatarta La Terrasseen: tuohon pieneen linnaan
ei mahdu kahta rouvaa, varsinkin jos toisella on sellainen koko,
paino ja ympärysmitta kuin tuolla valtaisalla silkkipukuisella
vahanukella."

"Äiti, hän täyttäisi tuolisi niin ihanasti!"

"Täyttäisi tuolini? Minä viisi välitän vieraasta anastajasta! Kehnon
tuolin hän siitä saisi -- mutta hiljaa nyt, John Graham! Hillitse
kielesi ja käytä silmiäsi."

Heidän kinastelunsa aikana oli sali, joka minusta oli näyttänyt
täydeltä jo astuessamme sisään, yhä edelleen mahduttanut sisäänsä
seurueen toisensa jälkeen, kunnes ylenevä puoliympyrä näyttämön
edessä oli tiheänään päitä. Näyttämö tai oikeammin avara tilapäinen
lava, suurempi kuin mikään näyttämö, joka puoli tuntia sitten
oli ollut tyhjä, oli nyt tulvillaan elämää. Kahden suuren pianon
ympärille, jotka oli asetettu keskelle, oli ääneti kokoontunut
valkoinen parvi nuoria tyttöjä, konservatorion oppilaita. Olin
katsellut heidän tuloaan sillä aikaa kun Graham ja hänen äitinsä
olivat syventyneet keskustelemaan sinipukuisesta kaunottaresta,
ja seurannut kiinnostuneena heidän järjestelyään ja asetteluaan.
Kaksi herrasmiestä, jotka molemmat tunsin tuttavikseni, johti
tätä impien parvea. Toinen, taiteilijan näköinen mies, parrakas
ja pitkätukkainen, oli tunnettu pianisti ja Villetten paras
soitonopettaja; hän kävi kahdesti viikossa madame Beckin
oppilaitoksessa antamassa tunteja muutamille oppilaille, joiden
vanhemmat olivat kyllin rikkaita voidakseen kustantaa tyttärilleen
hänen opetustaan; hänen nimensä oli Josef Emanuel, ja hän oli herra
Paulin velipuoli. Viimeksi mainittu mahtava henkilö esiintyi toisen
herrasmiehen hahmossa.

Herra Paul huvitti minua, hymyilin itsekseni kun katselin häntä,
hän näytti niin kauttaaltaan olevan elementissään seisoessaan siinä
näkyvällä paikalla suuren yleisön edessä asetellen, hilliten ja
halliten satakuntaa nuorta neitoa. Hän oli niin läpeensä tosissaan,
niin ponteva, niin harras ja ennen kaikkea niin jyrkkä -- ja mitä
tekemistä hänellä oli täällä? Mitä tekemistä hänellä oli musiikin
tai konservatorion kanssa, hänellä joka tuskin osasi erottaa säveltä
toisesta? Tiesin että hänet oli tuonut tänne hänen halunsa esiintyä
ja hallita -- halu jossa ei ollut mitään loukkaavaa, se kun oli niin
lapsekas. Oli myös ilmeistä että hänen veljensä, herra Josef, oli
yhtä paljon hänen valtansa alla kuin tytöt itse. Onko koskaan nähty
tuollaista pientä haukkaa kuin herra Paul? Ennen pitkää ilmestyi
lavalle joku tunnettu laulaja ja soittaja, ja varsinaisten tähtien
noustessa tuo komeettamainen professori laski. Hän ei sietänyt
kuuluisuuksia eikä tunnettuja henkilöitä: missä hän ei voinut loistaa
ylinnä, sieltä hän pakeni.

Ja nyt oli kaikki valmiina, vain yksi salin osasto odotti
täyttymistään. Se osasto oli verhottu purppuraan kuten suuret
portaat ja ovet, siinä oli pehmeitä tyynyillä varustettuja penkkejä
kahden puolen kahta kuninkaallista tuolia, joiden yläpuolella oli
kunniakatos.

Annettiin merkki, ovet vierivät taaksepäin, yleisö nousi seisomaan,
orkesteri alkoi soittaa, ja tervetuliaissävelten kaikuessa astuivat
sisään Labassecourin kuningas ja kuningatar seurueineen.

En ollut vielä koskaan silmilläni nähnyt elävää kuningasta, ja
voi arvata että pinnistin näkökykyäni tajuamaan noita Euroopan
hallitsijahuoneiden edustajia. Jokainen joka ensi kerran näkee
kuninkaan, tuntee epämääräistä yllätystä, joka lähentelee pettymystä,
kun hänen majesteettinsa ei ilmesty näkyviin valtaistuimellaan,
kruunu päässä ja valtikka kädessä. Etsiessäni silmilläni kuningasta
ja kuningatarta ja nähdessäni vain keski-ikäisen sotilaan ja
nuorenpuoleisen naisen, olin puoleksi pettynyt ja puoleksi huvittunut.

Muistan hyvin tuon kuninkaan, hän oli viisikymmenvuotias mies,
hieman kumara, hieman harmaa, eikä koko yleisössä ollut ainoitakaan
kasvoja jotka olisivat muistuttaneet hänen kasvojaan. En ollut
koskaan lukenut enkä kuullut mitään hänen luonteestaan tai
tavoistaan, ja ensi näkemältä nuo paksut hieroglyfit, joita oli
kuin teräspiirtimellä kaiverrettu hänen otsaansa, silmien ja suun
ympärille, hämmästyttivät minua ja saivat vaistoni neuvottomiksi.
Ennen pitkää kuitenkin _tunsin_, jollen _tietänytkään_, mitä
merkitsivät nuo piirteet, joita ei mikään käsi ollut uurtanut. Siinä
istui hiljainen kärsijä -- hermostunut, surumielinen mies. Nuo silmät
olivat tottuneet näkemään erään aaveen -- olivat jo kauan odottaneet
oudoimman haamun, synkkämielisyyden, tuloa ja menoa. Kenties hän
näki sen nytkin edessään näyttämöllä tai keskellä loistavaa yleisöä.
Synkkämielisyyden tapoihin kuuluu nousta keskeltä tuhansia --
pimeänä kuin tuomio, kalpeana kuin tauti ja melkein yhtä väkevänä
kuin kuolema. Sen seuralainen ja uhri luulee olevansa onnellinen
hetkisen. -- "Ei", sanoo se, "minä tulen." Ja se hyydyttää veren
hänen suonissaan ja himmentää hänen silmiensä valon.

Joku voisi sanoa että vieraan kruunun paino oli luonut nuo omituiset
tuskalliset uurteet kuninkaan otsaan, joku taas saattaisi arvella
niiden aiheutuneen varhaisista suruista. Kumpainenkin voi osaksi olla
oikeassa, mutta nämä uurteet olivat ihmiskunnan pimeimmän vihollisen,
parantumattoman synkkämielisyyden katkeroittamat. Kuningatar, hänen
vaimonsa, tunsi tämän: minusta näytti että heijastus hänen miehensä
surusta levisi varjona hänen omiin miellyttäviin kasvoihinsa.
Kuningatar näytti lempeältä, miettiväiseltä, suloiselta naiselta;
hän ei ollut kaunis eikä vähääkään muistuttanut tuota vankkaa
marmorisydämistä kaunotarta, joka on kuvattu pari sivua sitten.
Hän oli vartaloltaan hento, mutta hänen piirteissään, jotka olivat
kylläkin hienot, ilmeni liian paljon hallitsevien sukujen perintöä,
jotta ne olisivat olleet yksinomaan miellyttävät. Ilme joka verhosi
tätä profiilia, oli viehättävä tässä muodossaan, mutta katsoja
ei voinut olla muistelematta muotokuvia joissa samat piirteet
esiintyivät vähemmän miellyttävinä -- heikkoina, aistillisina tai
viekkaina, miten milloinkin. Katse oli kuitenkin kuningattaren
oma, ja sääliväisyys, hyvyys ja lempeä myötätunto siunasi sitä
jumalaisella valollaan. Hänen esiintymisensä ei ollut valtiattaren,
vaan naisen -- lempeän, hienon, rakastavan. Hänen pieni poikansa,
Labassecourin prinssi ja nuori Dindonneaun herttua, oli hänen
mukanaan; lapsi nojautui äitinsä polveen, ja silloin tällöin
illan kuluessa näin kuningattaren syrjästä vilkaisevan mieheensä,
tietoisena hänen synkästä hajamielisyydestään ja tahtoen hälventää
sen kiinnittämällä hänen huomionsa heidän poikaansa. Hän kumartui
usein kuuntelemaan pojan huomautuksia ja toisti ne hymyten hänen
majesteetilleen. Alakuloinen kuningas havahtui, kuunteli ja hymyili,
mutta vaipui takaisin synkkämielisyyteensä heti kun hänen hyvä
enkelinsä lakkasi puhumasta. Surullinen ja merkillinen näytelmä! Eikä
vähimmin siksi että Labassecourin ylhäisö ja kunnon porvaristo ei
näyttänyt vähääkään huomaavan sen erikoisuutta: en voinut nähdä että
ainoakaan läsnäolijoista olisi ollut ihmeissään tai liikuttunut.

Kuninkaan ja kuningattaren mukana oli astunut sisään heidän
hoviseurueensa sekä pari kolme ulkomaiden lähettilästä, ja näitä
seurasi Villettessä asuvien ulkomaalaisten parhaisto. Nämä ottivat
haltuunsa purppuranpunaiset penkkirivit, naiset istuivat, enin
osa miehistä jäi seisomaan, ja heidän musta rivinsä oli tummana
taustana etualan loistolle. Ei ollut tämäkään loisto ilman valon
ja varjon vivahduksia ja vaihteluita: keskustan täytti arvoisain
rouvien joukko, samettia ja silkkiä, höyheniä ja jalokiviä, kun
taas etualan penkit kuningattaren oikealla puolen näyttivät varatun
yksinomaan nuorille tytöille, Villetten ylimystön kukille -- minun
ehkä pitäisi sanoa nupuille. Täällä ei näkynyt jalokiviä eikä
hiuskoristeita, ei raskaita samettilaskoksia eikä silkin välkettä:
puhtaus, yksinkertaisuus ja ilmava kauneus oli vallitsevana tässä
impien parvessa. Nuoret yksinkertaisesti kammatut päät, kauniit
muodot (aioin kirjoittaa _hennot_ muodot, mutta se olisi ollut
kerrassaan totuudenvastaista: useat näistä "nuorista tytöistä",
joilla ei vielä ollut ikää kuin kuusi tai seitsemäntoista vuotta,
saivat ylpeillä yhtä kiinteistä ja täyteläisistä muodoista kuin
lihavat englannittaret kahdenkymmenenviiden vuoden iässä) --
valkoiseen, himmeän punaiseen ja vaaleansiniseen verhotut kauniit
muodot saivat ajattelemaan taivasta ja enkeleitä. Tunsin ainakin
pari noista ihmiskunnan valko- ja punaruusuista. Täällä oli kaksi
madame Beckin entistä oppilasta -- neitoset Mathilde ja Angélique.
Näiden kahden olisi viimeisenä kouluvuotenaan pitänyt olla ensi
luokalla, mutta heidän älynsä ei riittänyt toista luokkaa ylemmäksi.
Heidän englanninopintonsa olivat olleet minun huolenani, ja kova
työ oli saada heidät järjellisesti kääntämään sivun "Wakefieldin
kappalaista". Toinen heistä oli niin ikään kolmen kuukauden ajan
istunut vastapäätä minua ruokapöydässä, ja se määrä leipää, voita
ja muhennettuja hedelmiä, jonka hän tavallisesti kulutti "toisella
aamiaisella", oli oikea maailman ihme -- jolle veti vertoja vain se
tosiseikka, että hän pisti taskuunsa ne makupalat, joita ei voinut
syödä. Mainittakoon nämä tosiasiat -- terveelliset tosiasiat.

Tunsin vielä yhden näistä enkeleistä -- kauneimman tai ainakin
vähimmän sievistelevän ja tekopyhän näköisen koko joukosta, hän istui
englantilaisen päärin tyttären vieressä, joka hänkin näytti kunnon
tytöltä, joskin ylpeältä; molemmat olivat astuneet sisään Britannian
lähetystön mukana. Hänellä (so. minun tuttavallani) oli hento notkea
vartalo, joka ei ollenkaan muistuttanut noiden ulkomaalaisten
neitojen muotoja; hänen tukkansa ei myöskään ollut sileä kuin
näkinkenkä tai silkkinen patalakki, se todellakin _näytti_ tukalta
ja hulmusi pitkänä, kiharaisena ja lainehtivana. Hän käytti kieltään
lipevästi ja näytti olevan tulvillaan kevyttä tyytyväisyyttä itseensä
ja asemaansa. Minä en katsonut tohtori Brettoniin, mutta tiesin että
hänkin näki Ginevra Fanshawen. Hän oli käynyt niin hiljaiseksi,
vastasi niin lyhyesti äitinsä kysymyksiin ja tukahdutti niin usein
huokauksen. Mitä hänen tarvitsi huokailla? Hän oli tunnustanut että
rakastaminen vaikeissa olosuhteissa oli hänelle mieluista -- tässä
hänen makunsa tuli tyydytetyksi. Hänen rakkautensa esine säteili
kaukaisessa ilmapiirissä hänen yläpuolellaan, hän ei voinut päästä
valtijattarensa lähelle eikä ollut varma voisiko vallata häneltä
edes katsetta. Katselin Ginevraa nähdäkseni tulisiko sellainen
suosionosoitus hänen ihailijansa osaksi. Paikkamme ei ollut kaukana
purppurapenkeiltä; niin vikkeläin ja liikkuvaisten silmien kuin neiti
Fanshawen täytyi ehdottomasti nähdä meidät, ja hyvin pian hän olikin
tähdännyt kiikarinsa meihin, ainakin tohtoriin ja rouva Brettoniin.
Minä pysyttelin varjossa ja syrjemmällä, sillä en tahtonut että minut
heti tunnettaisiin. Ginevra katseli kiinteästi tohtori Johnia ja
suuntasi sitten kiikarin hänen äitiinsä. Minuutin tai parin kuluttua
hän nauraen kuiskasi jotakin naapurilleen. Näytännön alkaessa hänen
epävakainen huomionsa kiintyi lavalle.

Konserttia minun ei tarvitse kuvata, vaikutelmani siitä eivät
huvittaisi lukijaa, eikä tosiaankaan maksaisi vaivaa muistella niitä,
ne kun olivat törkeän tietämättömyyden vaikutelmia. Konservatorion
nuoret neidot olivat hyvin peloissaan ja takoivat vapisevin käsin
kahta suurta pianoa. Herra Josef Emanuel seisoi heidän vieressään
kun he soittivat, mutta hänellä ei ollut sitä tahdikkuutta eikä
vaikutusvaltaa kuin hänen sukulaisellaan, joka samanlaisissa
olosuhteissa varmaan olisi _pakottanut_ oppilaansa käyttäytymään
sankarillisesti ja hillitsemään itsensä. Herra Paul olisi asettanut
hysteeriset ensikertalaiset kahden tulen väliin -- yleisön pelon
ja hänen itsensä pelon -- ja olisi herättänyt heissä epätoivon
rohkeutta tekemällä jälkimmäisen pelon edellistä verrattoman paljon
suuremmaksi. Siihen ei herra Josef pystynyt.

Valkoisia musliinipukuisia pianisteja seurasi hieno, aikuinen,
itsetietoinen rouvasihminen, pukeutuneena valkoiseen silkkiin. Hän
lauloi. Hänen laulunsa vaikutti minuun aivan kuin silmänkääntäjän
temput, ihmettelin kuinka hän sai aikaan mitään sellaista -- kuinka
hän osasi juoksuttaa ääntään ylös ja alas ja tehdä niin eriskummaisia
keikauksia, mutta koruton skotlantilainen laulu halvan katusoittajan
esittämänä on usein liikuttanut minua syvemmin.

Tämän jälkeen astui lavalle herrasmies joka huomattavasti taivutti
ruumistaan kuningasta ja kuningatarta kohti, nosti valkoisen
hansikoidun kätensä useasti sydämensä tienoille ja parkaisi ilmoille
katkeran syytöstulvan erästä "petollista Isabellaa" kohtaan. Minusta
hän näytti vetoavan erityisesti kuningattaren myötätuntoon, mutta
ellen pahasti erehdy, kuunteli hänen majesteettinsa tätä esitystä
pikemmin tyynen kohteliaana kuin vakavan tarkkaavaisena. Tämän
herrasmiehen mielentila oli sangen kiusallinen, ja olin iloinen kun
hän lakkasi tulkitsemasta sitä laulullaan.

Kuorolaulu ohjelman lopussa oli mielestäni paras osa illan
esityksistä. Kuorossa oli mukana parhaiden maaseutu-lauluseurojen
edustajia, aito labassecourilaisia, pyyleviä kuin tynnyrit.
Nämä ukkelit antoivat äänensä kaikua muitta mutkitta, ja heidän
luonnonraikkaasta innostuksestaan oli ainakin se hyöty, että kuulijan
korva sai nauttia tyydyttävästä voimantunteesta.

Kautta koko ohjelman -- ujojen pianoduettojen, teennäisten
lauluesitysten ja raikuvien metallisointuisten kuorojen -- myönsi
mielenkiintoni vain yhden silmän ja yhden korvan näyttämön
tarkkaamiseen, kun taas toinen oli jatkuvasti pidätetty tohtori
Brettonin palvelukseen. En voinut unohtaa häntä enkä lakata kysymästä
miltä hänestä tuntui, mitä hän ajatteli, oliko hänellä hauskaa vai
päinvastoin. Viimein hän puhui.

"Ja te pidätte tästä kaikesta, Lucy? Olette hyvin hiljainen", hän
sanoi omalla herttaisella tavallaan.

"Olen hiljainen", vastasin, "siksi että tämä kaikki niin _kovin_
suuresti kiinnostaa minua -- ei ainoastaan musiikki, vaan kaikki
muukin ympärilläni."

Hän alkoi sitten tehdä erinäisiä huomautuksia, niin levollisena ja
hillitysti että rupesin luulemaan ettei hän todellakaan ollut nähnyt
sitä minkä minä olin nähnyt, ja minä kuiskasin: "Neiti Fanshawe on
täällä, oletteko huomannut hänet?"

"Olen toki, ja tiedän että tekin olette huomannut hänet?"

"Luuletteko että hän on tullut Cholmondeleyden seurassa?"

"Rouva Cholmondeley on täällä hyvin suuren seurueen kanssa. Ginevra
oli _hänen_ saattueessaan, ja rouva Cholmondeley oli Lady --n
saattueessa; tämä taas oli kuningattaren saattueessa. Jollei tämä
olisi tuollainen arkipäiväinen pikkuhovi, jonka muodollisuudetkaan
eivät ole juuri sen kummempia kuin perhetavat ja jonka juhlaloistokin
on vain kodikkuutta sunnuntaipuvussa, kuuluisi tuo kaikki hyvin
hienolta."

"Ginevra näki teidät, luullakseni."

"Niin luulen minäkin. Olen tarkannut häntä useat kerrat sen jälkeen
kun te käänsitte katseenne hänestä, ja minulla on ollut kunnia
seurata pientä näytelmää, josta te säästyitte."

En kysynyt mikä se oli, vaan odotin vapaaehtoista selitystä, joka
pian annettiinkin.

"Neiti Fanshawella", hän sanoi, "on seuralainen -- ylhäissukuinen
neiti. Satun tuntemaan Lady Saran ulkonäöltä; hänen jalosukuinen
äitinsä on kutsunut minut ammattini vuoksi taloonsa. Hän on
ylpeä tyttö mutta ei vähääkään hävytön, ja epäilen tokko Ginevra
on kohonnut arvoltaan hänen silmissään ryhtymällä pilkkaamaan
naapureitansa."

"Mitä naapureita?"

"Vain minua ja äitiäni. Mitä minuun tulee, on tuo kaikki hyvin
luonnollista: mikään ei luullakseni ole sopivampi pilkan aihe
kuin nuori porvarillinen tohtori; mutta äitini! En koskaan ennen
ole nähnyt häntä naurettavan. Tiedättekö, tuo nyrpistyvä huuli ja
ivallisesti tähdätty kiikari vaikuttivat minuun hyvin omituisesti."

"Älkää siitä välittäkö, tohtori John, ei se maksa vaivaa. Jos Ginevra
on huimalla tuulellaan, niinkuin hän nähtävästi on tänä iltana, voisi
hän ilman mitään tunnonvaivoja nauraa tuota lempeätä miettiväistä
kuningatarta tai tuota surumielistä kuningasta. Hänen vaikuttimenaan
ei ole ilkeys, vaan silkka päätön hulluttelu. Hatarapäiselle
koulutytölle ei mikään ole pyhää."

"Mutta te unohdatte että minä en ole tottunut näkemään neiti
Fanshawe'ta hatarapäisenä koulutyttönä. Eikö hän ollut minulle
jumalaisolento -- elämäni enkeli?"

"Hm. Siinä olikin erehdyksenne."

"Sanoakseni puhtaan totuuden, ilman mitään väärää lennokkuutta tai
teennäistä romantiikkaa, oli todellakin aika, noin kuusi kuukautta
sitten, jolloin pidin häntä jumalallisena. Muistatteko keskusteluamme
lahjoista? En ollut täysin avomielinen teitä kohtaan siinä asiassa:
se lämpö, millä te suhtauduitte siihen, huvitti minua. Saadakseni
täyden hyödyn teidän selvänäköisyydestänne sallin teidän luulla minua
sokeammaksi kuin todella olin. Juuri nuo lahjat ensinnä todistivat
Ginevran kuolevaiseksi. Hänen kauneudellaan oli kuitenkin vielä
entinen lumousvoimansa, ja kolme päivää -- kolme tuntia sitten olin
hyvin suuressa määrin hänen orjansa. Kun hän tänä iltana kulki
ohitseni voitollisessa kauneudessaan, tervehdin häntä tulvehtivin
sydämin: ilman tuota ainoata onnetonta pilkkanaurua olisin vieläkin
hänen nöyrin palvelijansa. Hän olisi saanut ilkkua _minua_, siitä
olisin haavoittunut mutta en niinkään helposti loitontunut hänestä
kokonaan; minun itseni kautta ei hän olisi kymmenessä vuodessa
loukannut minua niin syvästi kuin äitini kautta yhtenä hetkenä."

Hän vaikeni hetkiseksi. En ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon
tulta ja niin vähän päivänpaistetta tohtori Johnin sinisissä silmissä
kuin juuri nyt.

"Lucy", hän aloitti uudelleen, "katsokaa tarkasti äitiäni ja sanokaa
ilman pelkoa ja puolueellisuutta miltä hän näyttää teistä juuri nyt."

"Samalta kuin aina ennenkin -- keski-ikäinen englantilainen
säätyläisnainen, hyvin vaikka vakavasti pukeutunut, vapaa kaikesta
teennäisyydestä, luonteeltaan tasainen ja hilpeä."

"Sellaiselta hän näyttää minustakin -- Jumala häntä siunatkoon!
Iloinen ihminen naurakoon hänen _kanssaan_, mutta vain heikko raukka
voi nauraa _häntä_. Häntä ei saa tehdä naurunalaiseksi, ei ainakaan
minun suostumuksellani eikä ilman minun -- minun suuttumustani, --
minun vastenmielisyyttäni, minun --"

Hän pysähtyi, ja oli aikakin, sillä hän alkoi kiihtyä -- enemmän
kuin asia näytti oikeuttavan. En silloin tietänyt että hänellä
oli kaksinkertainen syy olla tyytymätön Ginevraan. Hänen hehkuvat
kasvonsa, laajenevat sieraimensa ja kaunismuotoisen alahuulensa
rohkean ylenkatseellinen kaartuminen näyttivät hänet uudessa ja
oudossa valossa. Intohimon puuska luonteeltaan tyynissä ja lempeissä
ihmisissä ei ole mikään mieluisa näky, enkä pitänytkään tuosta koston
kiihkosta, joka värisytti hänen nuorta voimakasta ruumistaan.

"Pelotanko teitä, Lucy?" hän kysyi.

"En ymmärrä miksi olette niin kovin vihoissanne."

"Tästä syystä", hän kuiskasi korvaani, "Ginevra ei ole puhdas enkeli
eikä puhdasmielinen nainen."

"Lorua, te liiottelette, ei hänessä mitään vaarallista pahuutta ole."

"Liian pahaa minulle. _Minä_ näen siinä missä _te_ olette sokea.
Jätetään nyt tämä asia. Tahdon huvikseni kiusoitella äitiä; lyön
vetoa että hän ikävystyy. Äiti, lähdepä liikkeelle siitä."

"John, minä totisesti lähetän sinut liikkeelle jollet käyttäydy
paremmin. Oletteko hiljaa siellä, sinä ja Lucy, jotta saan kuulla
laulua."

Kuoro pauhasi juuri silloin, ja sen turvissa oli äskeinen keskustelu
tapahtunut.

"_Sinäkö_ kuuntelisit laulua, äiti! Uskallan lyödä vetoa
kauluksennapeistani, jotka ovat aidot, sinun väärennettyä
rintasolkeasi vastaan --"

"Minun väärennetty solkeni, Graham? Riivattu poika, sinä tiedät että
siinä on kallisarvoinen kivi."

"Oh, se on vain sinun taikauskoasi, sinua petkutettiin siinä
kaupassa."

"Minua petkutetaan harvemmin kuin luuletkaan. Kuinka satut tuntemaan
hovin nuoria neitoja, John? Olen huomannut että pari heistä on
kiinnittänyt sinuun sangen paljon tarkkaavaisuutta viimeisen puolen
tunnin aikana."

"Soisin ettet huomaisi heitä."

"Miksi en? Siksikö että toinen ivallisesti suuntaa minuun kiikarinsa?
Hän on kaunis tyhmä tyttö, mutta pelkäätkö sinä että hänen
virnailunsa saa vanhan rouvan noloksi?"

"Järkevä, ihailtava vanha rouva! Äiti, sinä olet vielä minulle
parempi kuin kymmenen vaimoa."

"Älä rupea mihinkään mielenosoituksiin, John, tai pyörryn ja saat
kantaa minut ulos, ja jos sellainen taakka laskettaisiin harteillesi,
kääntäisit äskeisen puheesi ja huudahtaisit: 'Äiti, kymmenen vaimoa
tuskin voisi olla minulle enemmän vaivaksi kuin sinä!'"

<tb>

Konsertin päätyttyä seurasi arpajaiset "köyhien hyväksi". Väliaika
oli yleisen huojennuksen ja mahdollisimman hauskan nousun ja
liikunnan hetki. Laulajien valkoinen parvi karkotettiin lavalta,
ja tilalle tunkeutui joukko toimeliaita herrasmiehiä, jotka
tekivät järjestelyjä arvontaa varten. Näiden joukossa -- kaikista
toimeliaimpana -- näkyi tuttu hahmo, pieni mutta ponteva, jota
elähdytti kolmen pitkän miehen tarmo ja pirteys. Voi kuinka herra
Paul puuhasi! Kuinka hän jakeli määräyksiä ja samalla otti kuormaa
omille harteilleen! Puolen tusinaa miehiä oli hänen takanaan
nostamassa pianoja ym. -- entä sitten, hänen täytyi lisätä näihin
voimiin omansa. Hänen touhunsa ylenpalttisuus oli puoleksi
harmittavaa, puoleksi hullunkurista: mielessäni sekä harmistuin
että nauroin koko hälinää. Kesken ennakkoluulojani ja harmiani en
kuitenkaan voinut olla huomaamatta eräänlaista aika miellyttävää
välittömyyttä kaikessa mitä hän teki ja sanoi, enkä voinut olla sokea
hänen kasvojensa voimakkaan luonteenomaisille piirteille, jotka
näkyivät sitä selvemmin keskellä kaikkia näitä kesympiä kasvoja:
hänen silmiensä syvän kiihkeälle hartaudelle, kalpean, leveän ja
täyteläisen otsan voimalle ja taipuisan suun eloisuudelle. Häneltä
puuttui voiman levollisuutta, mutta sen vilkkauden ja tulen hän
omisti huomattavassa määrin.

Tällä välin koko sali lähti liikkeelle; suurin osa yleisöä nousi ja
jäi vaihteen vuoksi seisomaan, muutamat kävelivät, kaikki nauroivat
ja puhelivat. Purppuranpunaisessa osastossa oli erittäin vilkasta
hyörinää. Pitkä herrarivi särkyi murto-osiin ja sekaantui naisten
sateenkaareen, kaksi tai kolme upseerin näköistä miestä läheni
kuningasta ja puheli hänen kanssaan. Kuningatar jätti tuolinsa
ja liukui nuorten neitojen ohi, nämä kaikki nousivat seisomaan
hänen kulkiessaan, ja näin hänen myöntävän jokaiselle jonkin
ystävällisyyden-osoituksen -- suopean sanan, katseen tai hymyn. Nuo
kaksi kaunista englantilaista tyttöä, lady Sara ja Ginevra Fanshawe,
saivat osakseen useita lauseita, ja kun hän jätti heidät, näyttivät
molemmat ja varsinkin jälkimmäinen loistavan tyytyväisyydestä. Joukko
naisia tuli puhuttelemaan heitä, ja pieni parvi herroja kokoontui
heidän ympärilleen. Näiden joukossa -- lähinnä Ginevraa -- seisoi
kreivi de Hamal.

"Tässä huoneessa on tukahduttavan kuuma", sanoi tohtori Bretton ja
nousi äkkiä kärsimättömänä. "Lucy -- äiti -- tuletteko hetkiseksi
raikkaaseen ilmaan?"

"Mene hänen kanssaan, Lucy", sanoi rouva Bretton, "minä pysyn
kernaammin paikallani."

Kernaasti olisin minäkin pysynyt paikallani, mutta Grahamin halun
piti voittaa omani, ja minä seurasin häntä.

Huomasimme iltailman aika purevaksi, tai ainakin minusta tuntui
siltä -- hän ei näyttänyt sitä huomaavan -- mutta oli hyvin tyyni,
ja tähtikirkas taivas levisi yllämme pilvettömänä. Minut kiedottiin
turkiksiin. Teimme pari kierrosta käytävällä; erään lampun alla
kohtasi Graham katseeni.

"Näytätte miettiväiseltä, Lucy, minunko tähteni?"

"Pelkäsin vain että olette pahoillanne."

"En ensinkään -- olkaa hyvällä mielellä vain, niinkuin minäkin.
Vakaumukseni on, Lucy, että kun kuolen, se ei tapahdu sydänhaavojen
tähden. Voin saada piston, voin näyttää alakuloiselta jonkin aikaa,
mutta mikään tuska tai tunteen sairaus ei vielä ole järkyttänyt koko
olemustani. Ettekö kotona aina ole nähnyt minua hyväntuulisena?"

"Tavallisesti."

"Olen iloinen että hän nauroi äitiäni. En antaisi vanhaa rouvaa
tusinasta kaunottaria. Tuo virnistys teki minulle parasta mitä
ajatella voi. Kiitoksia, neiti Fanshawe!" Ja hän nosti hatun
aaltoilevilta kiharoiltaan ja teki ivallisen kumarruksen.

"Niin", hän sanoi, "minä kiitän häntä. Hän on saanut minut
ymmärtämään että yhdeksän kymmenesosaa sydämestäni on aina ollut
terve kuin kello ja että kymmenes osa oli saanut naarmun, neulan
riipaisun, joka paranee silmänräpäyksessä."

"Olette vihoissanne juuri nyt, kiihtynyt ja suutuksissa, mutta
huomenna ajattelette ja tunnette toisin."

"_Minäkö_ kiihtynyt ja suutuksissa? Ette tunne minua. Päinvastoin on
kiihtymys jo poissa ja olen kylmä kuin yö -- joka muuten saattaa olla
liian kylmä teille. Menemme takaisin."

"Tohtori John, tämä on äkillinen muutos."

"Eikä ole, tai jos on, on sillä hyvät syynsä -- kaksi hyvää syytä,
joista olen kertonut teille toisen. Mutta mennään nyt sisään."

Meidän ei ollut helppoa päästä takaisin paikoillemme, arvonta
oli alkanut ja koko sali oli täynnä hälinää ja hämminkiä.
Käytäväntapainen, jonka läpi meidän oli kuljettava, oli tulvillaan
väkeä, ja meidän oli pakko pysähtyä hetkiseksi. Satuin katsomaan
ympärilleni -- itse asiassa kuvittelin melkein että joku lausui
nimeni -- ja näin ihan lähelläni kaikkialla olevan, aivan
välttämättömän herra Paulin. Hän katseli vakavasti ja kiinteästi
minua -- tai pikemmin punaista pukuani -- ivallinen huomautus sen
johdosta tuikki hänen silmissään. Asia oli niin, että hänen tapanaan
oli pitää oikeutenaan arvostella pukuja, mm. madame Beckin koulun
opettajien ja oppilaiden -- tapa jota ainakin edelliset pitivät
loukkaavana tunkeilevaisuutena. Tähän saakka en vielä ollut joutunut
kärsimään siitä -- tumma arkipukuni ei ollut omiaan herättämään
huomiota. Minä en tänä iltana ollut siinä mielentilassa että olisin
sietänyt uutta hyökkäystä; tahdoin kernaammin olla huomaamatta hänen
läsnäoloaan kuin pitää hyvänäni hänen naljailuaan, ja niinpä käänsin
kasvoni kiinteästi tohtori Johnin takinhihaa kohti luullen löytäväni
samaisesta hihasta enemmän hupia ja turvallisuutta, herttaisuutta
ja ystävällisyyttä kuin pienen tumman professorin epämiellyttävistä
kasvoista. Tohtori John näytti vaistomaisesti hyväksyvän valintani,
sillä hän katsahti alas ja sanoi ystävällisellä äänellään:

"Pysykää aivan lähellä minua, Lucy, nämä tunkeilevat porvarit eivät
juuri kunnioita lähimmäistään."

Minä en kuitenkaan voinut olla uskollinen itselleni. Totellen jotakin
vaikutelmaa, kenties magneettista -- vaikutelmaa joka ei ollut
tervetullut eikä miellyttävä, mutta tehoisa -- vilkaisin taaskin
ympärilleni nähdäkseni oliko herra Paul poissa. Ei, siinä hän seisoi
samassa paikassa, katsellen vieläkin, mutta muuttunein silmin. Hän
oli lukenut ajatukseni ja tajunnut haluni välttää häntä. Ilkamoiva
mutta ei pahantuulinen katse oli muuttunut pimeän uhkaavaksi, ja kun
kumarsin hänelle sovinnon toivossa, sain vastaukseksi jäykimmän ja
ankarimman nyökkäyksen mitä kuvitella voi.

"Kenet olette suututtanut, Lucy?" kuiskasi tohtori Bretton hymyillen.
"Kuka on tuo kesytön ystävänne?"

"Eräs opettaja madame Beckin koulussa -- hyvin tuikea pikku mies."

"Hän näyttää erittäin tuikealta juuri nyt: mitä olette tehnyt
hänelle? Mitä on tekeillä? Ah, Lucy, Lucy, kertokaa minulle mitä tämä
kaikki merkitsee!"

"Ei mitään salaisuutta, vakuutan teille. Herra Emanuel on hyvin
vaatelias, ja kun katselin teidän takinhihaanne sen sijaan että
olisin kumartanut ja niiannut hänelle, olen hänen mielestään
osoittanut hänelle liian vähän kunnioitusta."

"Se pieni" -- aloitti tohtori John; en tiedä mitä hän olisi lisännyt,
sillä samassa hetkessä olin melkein rusentua ihmisjoukon jalkoihin.
Herra Paul oli lähtenyt liikkeelle rajusti, ja raivasi nyt tietään
niin kokonaan välinpitämättömänä ympärilläolijain mukavuudesta ja
turvallisuudesta, että seurauksena oli perin tukala puristus.

"Minä luulen että hän on sitä mille hän itse antaisi nimen
'_méchant_'",[66] sanoi tohtori Bretton. Samaa luulin minäkin.

Hitaasti ja vaivalloisesti tunkeuduimme käytävää pitkin ja pääsimme
vihdoin paikoillemme. Arvonta kesti lähes tunnin; se oli hauska ja
eloisa toimitus, ja koska meillä kaikilla oli arpalippu, yhdyimme
yleiseen toivon ja pelon vaihteluun pyörän joka käännöksellä. Kaksi
pientä tyttöä, toinen viisi- toinen kuusivuotias, veti numeroita,
ja voitot julistettiin lavalta asianmukaisesti. Voittoja oli paljon
mutta arvoltaan vähäpätöisiä. Sattui niin että tohtori John ja minä
voitimme molemmat: minun voittoni oli sikarikotelo, hänen voittonsa
naisen päähine -- mahdollisimman hepeninen sinisen- ja hopeankirjava
turbaani, jonka toisella laidalla liehui lumipilveä muistuttava
töyhtö. Hän olisi kaikin mokomin tahtonut vaihtaa, mutta minua ei
saatu kuulemaan järkeä, ja tähän päivään asti olen säilyttänyt
sikarikoteloni, ja kun katselen sitä, muistuttaa se minulle menneistä
päivistä ja eräästä onnellisesta illasta.

Tohtori John puolestaan piti turbaaniaan käsivarren mitan
etäisyydellä peukalon ja etusormen välissä ja katseli sitä
kunnioituksen ja neuvottomuuden vallassa, mikä oli äärettömän
hullunkurista. Tarkastuksen päätyttyä hän aikoi kylmästi laskea tuon
hienon kapineen maahan jalkainsa väliin, hänellä ei näyttänyt olevan
vähintäkään aavistusta siitä käsittelystä tai säilytyspaikasta,
joka sen tuli saada osakseen, ja jollei hänen äitinsä olisi ehtinyt
hätään, luulen että hän olisi taittanut sen kainaloonsa kuin
oopperahattunsa. Rouva Bretton pelasti turbaanin koteloon josta se
oli nostettu esille.

Graham oli täysin hilpeä kaiken iltaa, ja hänen hilpeytensä tuntui
luonnolliselta ja pakottomalta. Hänen käytöstään ja ilmettään ei
ole helppo kuvata; siinä oli jotakin omituista, jotakin omalla
tavallaan erikoista. Näin siinä intohimojen hillintää, joka ei
ollut tavallista, ja runsaan määrän syvää ja tervettä voimaa, joka
ilman mitään läähättäviä ponnistuksia lannisti pettymyksen ja
taittoi sen kärjen. Hänen käytöksensä sai minut ajattelemaan niitä
hyviä ominaisuuksia, joita olin huomannut hänessä kun hän toimitti
virkatehtäviänsä Basse-Villen köyhän, rikollisen ja kärsivän
väestön keskuudessa: hän oli samalla kertaa päättäväinen, luja
ja lempeä. Kuka voi olla pitämättä hänestä? _Hän_ ei osoittanut
mitään heikkoutta joka vaivasi tunnetta keksimään keinoja, miten
sen horjahdukset parhaiten saisi autetuiksi, _hänessä_ ei ollut
ärtyisyyttä joka häiritsi yleistä rauhaa ja tukahdutti ilon,
_hänen_ huuliltaan ei päässyt mitään pilkkasanaa joka syöpyi luihin
saakka, _hänen_ silmänsä eivät singonneet pahantuulisia vasamia,
jotka kylminä, ruosteisina ja myrkyllisinä lävistivät sydämen.
Hänen luonaan oli lepoa ja turvaa -- hänen ympärillään lämmittävää
auringonpaistetta.

Ja kuitenkaan hän ei ollut unohtanut neiti Fanshawe'ta eikä antanut
hänelle anteeksi. Epäilen tokko tohtori Bretton kerran suututtuaan
leppyi niinkään helposti -- kerran vieraannuttuaan palasi koskaan
takaisin. Hän katseli Ginevraa useammin kuin kerran, ei nöyrästi
eikä salavihkaa, vaan avoimesti ja rohkeasti. De Hamal seisoi nyt
kiinteästi hänen vieressään, rouva Cholmondeley istui lähellä,
ja kaikki kolme olivat kokonaan vaipuneet iloiseen hälinään ja
puheensorinaan, joka elähdytti purppurapenkkejä aivan yhtä paljon
kuin salin mitä plebeijistä osaa tahansa. Vilkkaalta näyttävän
keskustelun aikana Ginevra kerran tai pari nosti kättään ja
käsivarttaan: kaunis rannerengas vilahti jälkimmäisessä. Minä näin
sen välkkeen heijastuvan tohtori Johnin silmistä -- siellä se muuttui
ivan ja raivon kipinäksi. Hän nauroi:

"Luulenpa", hän sanoi, "että lasken turbaanini totunnaiselle
uhrialttarilleni, siellä se joka tapauksessa löytäisi armon.
Katutyttökään ei helpommin ota lahjoja. Omituista, sillä tiedän
kuitenkin että hän on perhetyttö."

"Mutta te ette tunne hänen kasvatustaan, tohtori John", minä sanoin.
"Koko ikänsä on häntä viskelty toisesta ulkomaan koulusta toiseen,
ja niinpä hänellä on täysi oikeus puolustaa useimpia vikojaan
tietämättömyyden lieventävällä asianhaaralla. Ja lisäksi olen hänen
puheistaan ymmärtänyt että hänen isänsä ja äitinsä ovat saaneet
jokseenkin samanlaisen kasvatuksen kuin hän itse."

"Minä olen aina olettanut että hän ei ole rikas, ja kerran tuo ajatus
oli minulle mieluinen", hän sanoi.

"Hän on kertonut minulle että hänen omaisensa ovat köyhiä; hän puhuu
aivan avoimesti sellaisista asioista, enkä koskaan ole huomannut
hänen valehtelevan, niinkuin nuo ulkomaalaiset usein tekevät. Hänen
vanhemmillaan on suuri perhe, ja heillä on sellainen asema ja
sellaisia suhteita, jotka heidän käsityskantansa mukaan vaativat
komeata esiintymistä. Olosuhteiden ankara pakko ja myötäsyntyinen
ajattelemattomuus yhdessä ovat aiheuttaneet huoletonta tunnottomuutta
keinojen hankkimisessa hyvän ulkokuoren säilyttämiseksi. Tällainen
on asiain tila, ainoa asiain tila johon hän lapsuudesta saakka on
tottunut."

"Minä uskon sen -- ja ajattelin kehittää hänet parempaan, mutta,
Lucy, puhuakseni täyden totuuden olen tänä iltana havainnut erään
uuden puolen katsellessani häntä ja de Hamalia. Tunsin sen jo ennen
kuin huomasinkaan hänen nenäkkyytensä äitiäni kohtaan. Näin erään
katseen, jonka he vaihtoivat keskenään heti sisään tultuaan ja joka
loi sangen epämieluisaa valoa mieleeni."

"Mitä tarkoitatte? Ettekö jo kauan ole huomannut heidän hakkailuaan?"

"Hakkailua? Se saattaisi olla viatonta tyttömäistä kujeilua
todellisen rakastajan yllyttämiseksi, mutta se mitä minä tarkoitan
ei ollut mitään hakkailua. Tuo katse ilmaisi salaista keskinäistä
ymmärtämystä -- se ei ollut tyttömäinen eikä viaton. Kukaan nainen,
oli hän sitten kaunis kuin Afrodite, joka lähettää tai ottaa vastaan
sellaisia katseita, ei tule tavoitteluni esineeksi: ennemmin otan
vaimokseni lyhythameisen ja korkealakkisen talonpoikaistytön, kun
vain tiedän että hän on kunniallinen."

Minä en voinut olla hymyilemättä. Olin varma että hän nyt
liioitteli: Ginevra, sen uskoin, oli kunniallinen kylläkin kaikessa
huikentelevaisuudessaan. Sanoin sen hänelle. Hän pudisti päätään
ja sanoi että hänessä ei olisi miestä uskomaan kunniaansa Ginevran
haltuun.

"Se on ainoa", sanoin, "minkä rauhassa voitte uskoa hänelle. Hän
olisi valmis tunnottomasti hävittämään miehensä rahoja ja omaisuutta,
huolettomasti koettelemaan hänen kärsivällisyyttään, mutta en luule
että hän edes hengähtäisi tai antaisi kenenkään toisen hengähtää
hänen kunnialleen."

"Te rupeatte hänen asianajajakseen", hän sanoi. "Tahtoisitteko että
palaisin vanhoihin kahleisiini?"

"En, olen iloinen kun näen teidät vapaana, ja uskon että pysytte
vapaana kauan. Mutta olkaa samalla oikeudenmukainen."

"Niin olenkin, Lucy, aivan kuin Rhadamanthys. Kun minä kerran
perinpohjin vieraannun, en voi mitään sille, että olen ankara.
Mutta katsokaas, kuningas ja kuningatar nousevat. Minä pidän
kuningattaresta, hänellä on suloiset kasvot. Äitini on myös lopen
väsynyt; jos viivymme kauemmin, emme saa vanhaa rouvaa kotiin."

"Minäkö väsynyt, John?" huudahti rouva Bretton vähintään yhtä
vilkkaan ja valveutuneen näköisenä kuin hänen poikansa. "Minä olisin
valmis vielä istumaan kilpaa sinun kanssasi. Jäädäänpä molemmat tänne
aamuun asti, niin saamme nähdä kumpi meistä on surkeampi auringon
noustessa."

"Se koe ei minua houkuttele, sillä totisesti, äiti, olet sinä
kuihtumattomin ikivihreistä ja kukoistavin vanhojen rouvien joukossa.
Minun täytyy siis vedota poikasi herkkiin hermoihin ja heikkoon
ruumiinrakenteeseen, kun teen anomuksen pikaisesta lähdöstämme."

"Laiska nuori mies! Toivoisit varmaan olevasi vuoteessa, ja kaiketi
haluasi on noudatettava. Ja kas Lucya, kuinka hänkin on lopussa! Hyi
häpeä, Lucy! Kun minä olin sinun iässäsi, ei koko viikon juhliminen
olisi tehnyt minua rahtuistakaan kalpeammaksi. Tulkaa pois, molemmat,
ja saatte nauraa vanhaa rouvaa niin paljon kuin tahdotte, mutta minä
pidän huolta kotelosta ja turbaanista."

Sen hän tekikin. Minä tarjouduin vapauttamaan hänet, mutta minut
työnnettiin takaisin lempeän ylenkatseellisesti. Kummitätini mielestä
minulla oli täysi työ pitää huolta itsestäni. Välittämättä mistään
seremonioista nyt keskellä iloista hälinää, joka seurasi kuninkaan ja
kuningattaren lähtöä, rouva Bretton lähti edellä ja raivasi meille
nopeasti tietä tungoksen läpi. Graham seurasi, julistaen että hänen
äitinsä oli kukoistavin "grisette" minkä hänellä milloinkaan oli
ollut onni nähdä kantavan hattukoteloa; hän niin ikään huomautti
minulle kuinka mieltynyt rouva Bretton oli tuohon taivaansiniseen
turbaaniin, ja ilmaisi vakaumuksekseen että tämä aikoi jonakin
päivänä pistää sen päähänsä.

Yö oli hyvin kylmä ja pimeä, mutta löysimme vaunumme ennen pitkää.
Istuimme niissä pian, siellä oli lämmin ja mukava kuin takkavalkean
ääressä, ja kotimatka oli luullakseni vieläkin hauskempi kuin ajo
konserttiin. Hauska se oli, vaikkakin ajaja -- joka oli viettänyt
viinikauppiaan kojussa osan siitä ajasta jonka me vietimme
konsertissa -- vei meidät pitkin pimeätä ja yksinäistä tietä kauas La
Terrassen tienhaaran toiselle puolen. Me vain puhelimme ja nauroimme
emmekä huomanneet erehdystä, kunnes rouva Bretton vihdoin selitti,
että vaikka hän aina oli pitänytkin taloansa syrjäisenä sopukkana,
hän ei sentään uskonut sen olevan ihan maailman lopussa, ja siltä
nyt kuitenkin näytti, sillä hän arveli meidän olleen jo puolentoista
tuntia matkalla, eikä vielä ollut käännytty syrjätielle.

Silloin Graham katsoi ulos, ja huomatessaan vain pimeitä kenttiä,
joiden näkymättömiä ojia reunustivat oudot lehmusrivit, hän
alkoi aavistaa kuinka asiat olivat, käski pysäyttämään, nousi
ajajanpaikalle ja tarttui itse ohjaksiin. Hänen ansiostaan saavuimme
onnellisesti kotiin noin puolitoista tuntia määräajan jälkeen.

Martha ei ollut unohtanut meitä; ruokasalissa paloi iloinen tuli ja
pöydällä odotti hyvä illallinen. Iloitsimme kummastakin. Syysaamu
alkoi jo hämärtää kun pääsimme huoneisiimme. Minä riisuin yltäni
punaisen pukuni pitsikoristeineen onnellisempana kuin olin pukeutunut
siihen. Kenties eivät kaikki jotka sinä iltana konsertissa olivat
loistaneet hienoissa vaatteissaan, voineet sanoa samaa, sillä
kaikilla ei ollut ilonaan ystävyys -- sen tyyni ilo ja vaatimattomat
toiveet.




XXI

VASTAVAIKUTUSTA


Vielä kolme päivää, ja minun oli palattava kouluun. Melkein kellosta
laskin noiden päivien hetkiä, kernaasti olisin viivyttänyt niiden
rientoa, mutta ne liukuivat ohitseni kun laskin niitä, ne olivat
poissa kun vielä pelkäsin niiden menoa.

"Lucy ei lähde tänään", sanoi rouva Bretton aamiaispöydässä
maanitellen, "hän tietää että voimme hankkia hänelle uuden
lykkäyksen."

"Minä en pyytäisi sitä sanallakaan vaikka voisinkin saada sen", minä
vastasin. "Ikävöin jäähyväisten toiselle puolen ja vanhaan vauhtiini
Rue Fossettella. Minun täytyy lähteä tänä aamuna, minun täytyy lähteä
heti, matkalaukkuni on valmis ja suljettu."

Lähtöni osoittautui kuitenkin riippuvaksi Grahamista; hän sanoi
tahtovansa saattaa minua, ja sattuikin niin että hän oli toimessaan
kaiken päivää ja palasi vasta pimeässä. Nyt seurasi pieni sanakiista.
Rouva Bretton ja hänen poikansa tahtomalla tahtoivat minua viipymään
vielä yhden yön. Minä olisin voinut vaikka itkeä, niin kiusaantunut
olin ja halukas suoriutumaan lähdöstä. Ikävöin heidän luotaan
niinkuin rikollinen mestauslavalla ikävöi kirveen putoamista:
toisin sanoen tahdoin että kipu pian olisi ohi. Kuinka kiihkeästi
toivoin, sitä he eivät voineet ymmärtää. Mielentilani oli heidän
kokemuspiirinsä ulkopuolella.

Oli pimeä kun tohtori John auttoi minut vaunuista madame Beckin
portilla. Oven yläpuolella paloi lamppu, satoi pientä marraskuun
tihkua, niinkuin oli satanut kaiken päivää, ja lampunvalo heijastui
märkään kiveykseen. Juuri samanlainen oli se ilta vajaa vuosi sitten,
jolloin ensi kerran olin pysähtynyt tälle samalle kynnykselle, juuri
samanlainen oli ympäristö. Muistin vieläpä katukivien muodon, jonka
olin toimettomana pannut merkille odottaessani kiivaasti sykkivin
sydämin tuon oven aukeamista, jonka edessä seisoin yksinäisenä
anojana. Tuona iltana minulla myös oli ollut lyhyt kohtaus hänen
kanssaan, joka nyt seisoi vieressäni. Olinko koskaan muistuttanut
hänelle tuosta kohtauksesta tai selittänyt sitä? En ollut, enkä
koskaan ollut tuntenut haluakaan siihen: se oli mieluisa ajatus, joka
oli kätketty omaan mieleeni ja pysyi parhaiten tallessa siellä.

Graham soitti kelloa. Ovi avautui heti, sillä oli juuri se aika
illasta, jolloin ulko-oppilaat lähtivät, ja Rosine oli niin ollen
vikkelänä.

"Älkää tulko sisään", sanoin hänelle, mutta hän astui valaistuun
eteiseen hetkiseksi. En olisi tahtonut hänen näkevän että minulla
oli vedet silmissä, sillä hän oli liian hyväluonteinen jotta hänelle
olisi tarpeettomasti viitsinyt näyttää moisia surunmerkkejä. Hän
halusi aina parantaa ja huojentaa, silloinkin kun, niin lääkäri kuin
olikin, parannus ja huojennus kenties ei ollut hänen vallassaan.

"Rohkaiskaa mielenne, Lucy. Ajatelkaa äitiäni ja minua todellisina
ystävinänne. Me emme unohda teitä."

"En minäkään unohda teitä, tohtori John."

Matkalaukkuni oli nyt kannettu sisään. Olimme lyöneet kättä, hän oli
kääntynyt lähteäkseen, mutta ei vielä ollut tyytyväinen: hän ei ollut
vielä tehnyt tai sanonut riittävän paljon, jotta hänen jalomieliset
vaikuttimensa olisivat tyyntyneet.

"Lucy" -- hän tuli perässäni -- "tunnetteko itsenne hyvin
yksinäiseksi täällä?"

"Alussa kylläkin."

"Hyvä, äitini tulee pian katsomaan teitä, ja minäpä sanon mitä minä
teen sitä ennen. Minä kirjoitan -- vain jotakin iloista hölynpölyä
mitä pistää päähäni -- kirjoitanko?"

"Sinä hyvä ja ritarillinen sydän", ajattelin itsekseni, mutta
pudistin päätäni hymyillen ja sanoin: "Älkää ajatelko sellaista,
älkää sälyttäkö itsellenne sellaista tehtävää. _Tekö_ kirjoittaisitte
_minulle_ -- teillä ei ole aikaa."

"Oh, minä löydän tai teen aikaa. Hyvästi!"

Hän oli poissa. Raskas ovi jysähti: kirves oli pudonnut -- tuska oli
kestetty.

Myöntämättä itselleni aikaa ajatuksiin ja tunteisiin -- niellen
kyyneleitä kuin olisivat ne olleet viiniä -- astuin madamen
vastaanottohuoneeseen suorittaakseni välttämättömän, sovinnaisen
tervehdyskäynnin. Hän otti minut vastaan erittäin hyvin näytellyllä
sydämellisyydellä -- vieläpä oli tervetuliaisissaan tunteikas
joskin lyhytsanainen. Kymmenessä minuutissa hän selvisi minusta.
Hänen huoneestaan menin ruokasaliin, jonne oppilaat ja opettajat
olivat kokoontuneet iltaluvun ääreen. Sielläkin toivotettiin minut
tervetulleeksi, eikä luullakseni kokonaan ontosti. Tämän jälkeen olin
vapaa vetäytymään makuuhuoneeseen.

"Ja aikooko Graham todellakin kirjoittaa?" kysyin kun väsyneenä
vaivuin vuoteeni laidalle.

Järki, joka varkain hiipi luokseni tuon pitkän huoneen hämärästä,
kuiskasi vakaisesti:

"Hän saattaa kirjoittaa kerran. Niin ystävällinen on hänen
luonteensa, että se saattaa kannustaa häntä kerran tekemään tuon
ponnistuksen. Mutta sitä _ei voi jatkua_ -- _se ei saata toistua_.
Olisi suurta hulluutta rakentaa moiselle lupaukselle -- mieletöntä
herkkäuskoisuutta luulla hetkellistä sadelammikkoa, josta voi saada
yhden siemauksen, läpi vuoden virtaavaksi lähteeksi, joka pitää
nuolta vuodenaikojen tarpeesta."

Pääni painui, istuin siinä koko tunnin ja mietin. Järki kuiskasi
minulle vieläkin, laskien olalleni kuivettuneen käden ja koskettaen
viluista korvaani kylmillä sinertävillä vanhan ihmisen huulillaan.

"Ja _jos_ hän kirjoittaisikin", mutisi se, "entä sitten? Odotatko
hauskuutta vastaamisesta? Ah, mieletön, minä varoitan sinua!
Lyhyt olkoon vastauksesi. Älä toivo mitään sydämen iloa -- mitään
älyn nautintoa, älä salli tunteesi avartua -- älä päästä mitään
hengenlahjaasi valloilleen, älä haaveile mitään ystävällistä
ajatustenvaihtoa, älä hellittele mitään virkistävää suhdetta --"

"Mutta minä olen puhellut Grahamin kanssa, etkä sinä puuttunut
asiaan", vastustin.

"En", se sanoi, "minun ei tarvinnut. Puhuminen on sinulle hyvää
kuria. Keskustelusi on puutteellista. Kun puhut, ei alemmuutesi voi
hetkeksikään unohtua eikä mikään harhaluulo saa yllykettä: tuska,
puute, köyhyys lyövät leimansa puheeseesi --"

"Mutta", keskeytin taaskin, "kun ruumiillinen läheisyys on heikko
ja puhe halveksittavaa, ei varmaankaan voi olla erehdystä jos
kirjoitetusta kielestä tekee paremman ilmaisuvälineen kuin mitä
sammaltavat huulet olisivat."

Järki vastasi vain: "Oma vahinkosi jos hellittelet tuota ajatusta tai
sallit sen vaikutuksen elähyttää kirjoituksiasi!"

"Mutta jos tunnen, enkö _koskaan_ saa ilmaista sitä?"

"_Et koskaan_!" julisti järki.

Minä voihkin sen katkeraa ankaruutta vastaan. Ei koskaan -- ei
koskaan -- oi, kova sana! Tuo velho, tuo järki ei antanut minun
katsoa ylös, hymyillä eikä toivoa, se ei saanut rauhaa ennen kuin
olin kokonaan nujerrettu, pelotettu, masentunut ja murtunut. Järjen
mukaan minä olin syntynyt vain ahertamaan leipäpalasen edestä,
odottamaan kuoleman tuskia ja lujasti kuolettamaan kaiken toivon
läpi elämän. Järki saattaa olla oikeassa, mutta onko ihme jos aika
ajoin ilomielin uhmaamme sitä, riistäydymme irti sen kahleista ja
annamme vapaahetkemme mielikuvitukselle -- järjen lempeälle ja
loistavalle viholliselle, _meidän_ suloiselle auttajallemme, meidän
jumalaiselle toivollemme. Me saamme ja meidän täytyy silloin tällöin
katkaista kahleet, huolimatta kauheasta kostosta, joka odottaa meitä
palatessamme. Järki on kostonhimoinen kuin paholainen, ja minulle
se aina on ollut vastenmielinen kuin äitipuoli. Jos tottelin sitä,
tapahtui se pääasiallisesti pelosta, ei rakkaudesta. Olisin jo
aikoja sitten kuollut sen pahoinpitelystä -- sen kylmyydestä ja
kitsaudesta, sen niukoista aterioista ja viluisista vuoteista, sen
vihaisista lakkaamattomista lyönneistä -- ilman tuota lempeämpää
voimaa, joka oli salainen ja taattu liittolaiseni. Usein on Järki
lähettänyt minut ulos yöhön, keskitalven nietoksiin, viskaten
evääkseni jyrsittyjä luita, jotka eivät kelpaa enää koirillekaan;
tuimasti on se selittänyt ettei sen varastoissa ole mitään muuta
minua varten -- karkeasti kieltänyt oikeuteni pyytääkään mitään
parempaa... Silloin, katsoessani ylös, olen nähnyt erään olennon
keskellä taivaan kiertäviä tähtiä, joista kauneimmat ja loistavimmat
katsoivat puoleeni myötötuntoisesti ja hellästi. Hengetär,
lempeämpi ja parempi kuin ihmisjärki, liiteli hiljaa alas erämaahan
-- sen ympärillä vallitsi ikuisen kesän ilma -- se toi mukanaan
lakastumattomien kukkain lemua, tuoksua puiden, joiden hedelmä on
elämää, puhtaita tuulahduksia maailmasta jonka päivä ei tarvitse
aurinkoa valokseen. Tuo hyvä henki tyydytti nälkäni ruoalla, oudolla
ja suloisella, jota enkelit ovat koonneet kasteessa kimaltelevilta
niityiltään taivaallisen päivän ensi vartiossa, se kuivasi lempeästi
nuo polttavat kyynelet, joihin itse elämä itkee itsensä kuiviin,
antoi viihdyttävää lepoa kuoleman väsymykseen, virvoitti toivon
ja rohkeuden kesken epätoivon lamaannusta. Jumalallinen, säälivä,
avulias henki! Jos notkistan polveni muille kuin Jumalalle, on se
tapahtuva sinun valkoisten siivekkäiden jalkojesi edessä, jotka ovat
yhtä kauniit vuorilla kuin lakeuksilla. Temppeleitä on rakennettu
auringolle -- alttareita pystytetty kuulle. Oi, suurempi kunnia!
Sinulle ei tarvitse kätten rakentaa, ei huulten pyhittää, mutta
sydämet läpi aikojen palvelevat sinua uskollisesti. Sinulla on
asuinsijasi, liian avarat seinille, liian korkeat kupoleille --
temppeli jonka kattona on avaruus, ja jonka juhlamenojen mysteerit
sulautuvat maailmojen sytyttävään sopusointuun!

Sinä valtiatar, sinulla on kokonainen armeija marttyyrejä jotka
ovat kestäneet, ja pieni valittujen parvi, joka on päässyt perille.
Tutkimaton jumaluus, sinun olemukseesi ei katoavaisuus pysty!

Tämä taivasten tytär muisti minua sinä iltana, se näki minun itkevän
ja se tuli tuomaan lohdutusta. "Nuku", se sanoi. "Nuku suloisesti,
minä kultaan unesi!"

Se piti sanansa ja vartioi lepoani läpi yön, mutta aamulla asettui
järki tilalle. Heräsin hätkähtäen; sade pieksi ikkunaruutuja ja tuuli
vingahti ärtyisästi silloin tällöin; yölamppu mustalla jalustallaan
keskellä makuuhuonetta oli sammumaisillaan: päivä oli jo koittanut.
Kuinka säälinkään niitä, joita henkinen kipu lamaannuttaa eikä
nostata! Tänä aamuna heräämisen tuska tempasi minut vuoteesta
kuin jättiläiskäsi. Kuinka nopeasti pukeuduinkaan kolean aamun
koitossa! Kuinka ahnaasti joinkaan jääkylmää vettä! Se oli minun
sydämenvahvistukseni, jonka ääreen riensin halukkaasti kuten muutkin
juomarit, kun tuska ahdisti mieltäni.

Ennen pitkää soi herätyskello kautta koko koulun. Pukeuduttuani menin
yksinäni ruokasaliin, jossa jo oli tuli kamiinassa ja ilma lämminnyt.
Koko muussa talossa vallitsi vielä mannermaan talven pureva
kylmyys: vaikka oltiinkin vasta marraskuun alussa, oli pohjatuuli
jo puhaltanut talvea yli Euroopan. Muistan että nuo mustat kamiinat
olivat miellyttäneet minua hyvin vähän tullessani, mutta nyt aloin
yhdistää niihin kodikkuudentunnetta ja pidin niistä kuten Englannissa
pidämme takoista.

Istahdin tuon tumman lohduttajan viereen ja syvennyin ankaraan
tilintekoon itseni kanssa elämästä ja sen vaihteluista, kohtalosta
ja sen säädöksistä. Mieleni, joka nyt oli tyynempi ja voimakkaampi
kuin edellisenä iltana, laati itselleen muutamia jyrkkiä säädöksiä
kieltäen hirmuisten rangaistusten uhalla kaiken heikon viivyttelyn
menneen onnen muistelemisessa, määräten kärsivällistä taivallusta
nykyisyyden erämaassa, teroittaen luottamusta uskontoon --
pilvi- ja tulipatsaaseen, joka tyynnyttää johdattaessaan ja herättää
pyhää kunnioitusta valaistessaan -- lannistaen halun hempeään
epäjumalanpalvelukseen ja estäen ikävöivän katseen silmäilemästä
kaukaiseen luvattuun maahan, jonka rantoja emme kenties koskaan
saavuta muuten kuin kuolevan unelmissa, ja jonka ihania niittymaita
saamme katsella vain Nebon autiolta hautakummulta.

Vähitellen yhdistynyt voiman ja tuskan tunne kietoutui lujasti
sydämeni ympärille, rauhoitti tai ainakin hillitsi sen kiivasta
sykintää ja teki minut kykeneväksi päivän työhön. Nostin päätäni.

Kuten jo mainitsin, istuin lähellä kamiinaa, joka oli ruokasalin ja
nelikulmaisen eteisen välisen seinän vieressä ja niin ollen lämmitti
molempia huoneita. Samassa seinässä aivan lähellä kamiinaa oli
ikkuna, joka siis aukeni eteiseen. Kun katsahdin ylös, täytti tuon
ikkunan lakintupsu, otsa ja kaksi silmää; noiden silmien kiinteä
katse sattui suoraan omaani: ne tarkastivat minua. Tähän hetkeen
saakka en ollut tietänyt että poskessani oli kyyneleitä, mutta nyt
tunsin ne.

Tämäpä merkillinen talo, jossa mikään nurkka ei ollut rauhassa
häiritsijöiltä, jossa ainoakaan kyynel ei saanut vuotaa eikä
ainoakaan ajatus kehkeytyä ilman että joku vakooja oli panemassa
sen merkille ja arvailemassa syytä. Ja tämä uusi, ulkona seisova
miespuolinen vakooja, mikä oli tuonut hänet siihen tänä tavattomana
hetkenä? Mitä oikeutta hänellä saattoikaan olla noin tunkeutua
tielleni? Kukaan muu opettaja ei olisi uskaltanut astua eteisen
lattian poikki ennen luokkakellon soittoa. Herra Emanuel ei pitänyt
lukua tunneista eikä määräyksistä: ensi luokan kirjastossa oli jokin
lähdekirja, jota hän nyt saattoi tutkia, hän oli tullut hakemaan
sitä ja kulki matkalla ruokasalin ohi. Oli hyvin hänen tapaistaan
pälyä kaikkialle, eteensä, taakseen ja molemmille puolilleen: hän oli
nähnyt minut pienestä ikkunasta -- nyt hän avasi ruokasalin oven ja
seisoi edessäni.

"Mademoiselle, te olette surullinen."

"Monsieur, minulla on siihen oikeus."

"Te olette sairas sydämeltä ja mieleltä", hän jatkoi. "Te olette sekä
suruissanne että kapinallinen. Näen poskessanne kaksi kyyneltä, jotka
tiedän kuumiksi kuin kipinät ja suolaisiksi kuin meren kristalli. Kun
puhun teille, silmäilette minua oudosti. Sanonko teille mikä johtuu
mieleeni kun katselen teitä?"

"Monsieur, minut kutsutaan pian rukouksiin, tällä hetkellä minulla on
hyvin niukalti aikaa keskusteluun -- suokaa anteeksi --"

"Minä suon kaiken anteeksi", hän keskeytti, "mieleni on niin
lauhkea, ei mikään kieltävä vastaus, tuskin loukkauskaan saisi
sitä kuohuksiin. Te muistutatte nuorta villiä naaraseläintä,
saavuttamatonta ja kesytöntä, joka pelonsekaisella vihalla katselee
ensimmäistä ahdistajaa."

Luvatonta puhetta -- pikaista ja epähienoa jos se olisi koskenut
oppilasta, opettajattarelle tarkoitettuna kerrassaan sopimatonta. Hän
luuli ärsyttävänsä minua antamaan lämpimän vastauksen; olin ennenkin
nähnyt hänen saavan kiihkeät ihmiset suunniltaan. Minuun nähden hänen
ilkeä aikeensa joutuisi häpeään; istuin ääneti.

"Te näytätte", hän sanoi, "ihmiseltä joka olisi valmis tyhjentämään
suloisen myrkkymaljan yhdessä siemauksessa, mutta työntää
terveellisen karvaan lääkkeen inhoten luotaan."

"En tosiaankaan ole koskaan pitänyt karvaista lääkkeistä enkä usko
niitä terveellisiksi. Mitä taas tulee kaikkeen makeaan, oli se sitten
myrkkyä tai ravintoa, ette tekään voi kiistää sen olevan suloista
-- se kun on makeata. Parempi ehkä olisi saada pikainen ja helppo
kuolema kuin laahustaa eteenpäin ilotonta elämää."

"Mutta", hän sanoi, "teidän pitäisi ottaa karvas lääkkeenne
täsmällisin annoksin joka päivä, jos minulla olisi valta määrätä, ja
mitä taas tulee mieluisaan myrkkyyn, olisin ehkä valmis lyömään rikki
itse maljankin."

Käänsin pääni jyrkästi toisaalle, osaksi koska hänen läheisyytensä
oli minulle äärimmäisen vastenmielistä, osaksi koska halusin välttää
kysymyksiä -- pelkäsin että vastaamisen vaatima ponnistus nykyisessä
mielentilassa kävisi itsehillinnälleni ylivoimaiseksi.

"Kas niin", sanoi hän lempeämmin, "sanokaa minulle totuus -- ero
ystävistänne tekee teidät surulliseksi -- eikö niin?"

Maanitteleva lempeys oli minulle yhtä vähän mieleen kuin urkkiva
uteliaisuus. Olin ääneti. Hän tuli huoneeseen, istahti penkille
kahden kyynärän päähän minusta ja koetti kauan ja -- ollakseen
hän -- kärsivällisesti saada minua puhumaan. Yritysten täytyi
jäädä turhiksi, sillä minä en _voinut_ puhua. Vihdoin pyysin häntä
jättämään minut yksin. Ääni petti kun lausuin pyyntöni, pää painui
pöydälle käsivarsien varaan. Minä itkin katkerasti, vaikkakin hiljaa.
Hän istui siinä vielä hetkisen. Minä en katsonut ylös enkä puhunut.
Vihdoin oven sulkeutuminen ja poistuvat askelet ilmaisivat minulle
hänen lähteneen. Kyynelet olivat tuoneet minulle huojennusta.

Ehdin valella silmiäni vedellä ennen aamiaista, ja uskon että tuolla
aterialla näytin yhtä tyyneltä kuin kuka muu tahansa -- en sentään
yhtä iloiselta kuin nuori neiti, joka asettui istumaan vastapäätä
minua, kiinnitti minuun kaksi pienehköä silmää, jotka tuikkivat
hilpeästi, ja ojensi muitta mutkitta valkoisen kätensä pöydän yli
puristettavaksi. Neiti Fanshawen matkat, huvitukset ja kuhertelut
olivat tehneet hänelle erittäin hyvää; hänestä oli tullut suorastaan
lihava, hänen poskensa olivat pyöreät kuin kaksi omenaa.

Olin viimeksi nähnyt hänet hienossa iltapuvussa. En usko että hän nyt
näytti vähemmän viehättävältä koulupuvussaan, joka oli eräänlainen
huoleton aamupuku, tummansinistä epämääräisen mustaruutuista
kangasta. Luulen päinvastoin että tämä tumma asu puki häntä erikoisen
hyvin, se kun vastakohdallaan korosti hänen hipiänsä vaaleutta, hänen
poskiensa raikkautta ja hiusten kultaista kauneutta.

"Olen iloinen että olette tullut takaisin, Timon", hän sanoi. Timon
oli yksi hänen lukemattomista minulle antamistaan nimistä. "Ettepä
tiedäkään kuinka usein olen kaivannut teitä tässä inhottavassa
loukossa."

"Oh, todellako? Siinä tapauksessa teillä tietysti on jotakin työtä
minulle, ehkä sukkain parsimista." En koskaan uskonut Ginevran
epäitsekkyyteen hetkenkään vertaa.

"Äreä ja hapan kuten aina", hän sanoi. "Sitä juuri odotinkin: ette
olisi oma itsenne jos ette tiuskisi. Mutta kuulkaahan nyt, isoäiti,
minä toivon että pidätte kahvista yhtä paljon ja sämpylöistä yhtä
vähän kuin ennenkin: haluttaako vaihtokauppa?"

"Tehkää tapanne mukaan."

Hänellä oli näet eräs tapa käyttää minua hyväkseen. Hän ei pitänyt
aamukahvista, tällainen koulukahvi kun ei ollut kyllin väkevää
eikä makeata tyydyttääkseen hänen makuaan, mutta hänellä oli
oivallinen ruokahalu kuten kaikilla terveillä koulutytöillä, ja
erityinen rakkaus aamiaissämpylöihin, jotka olivat vastaleivottuja
ja sangen hyviä ja joita jokaiselle tarjottiin määrätty annos.
Koska tämä annos oli suurempi kuin mitä minä tarvitsin, annoin
puolet Ginevralle vaihtelematta koskaan saajaa, vaikka monet muutkin
tavoittelivat tuota herkkupalaa. Siitä palkasta hän antoi minulle
joskus osan kahvistaan. Tänä aamuna nautin juomasta, sillä en ollut
vähääkään nälkäinen, mutta jano kirveli kurkkuani. En tiedä miksi
annoin leipäni mieluummin Ginevralle kuin kellekään toiselle, enkä
myöskään miksi aina, jos kahden oli käytettävä samaa juoma-astiaa,
kuten väliin sattui -- esimerkiksi kun pitkillä maaseutukävelyillä
pysähdyimme johonkin taloon nauttimaan virvokkeita -- järjestin
niin että hän tuli toverikseni, ja melkein mielelläni annoin hänen
ottaa valtaosan, oli se sitten valkoista olutta, makeata viiniä tai
tuoretta maitoa. Niin oli kuitenkin laita, ja hän tiesi sen, ja siksi
emme koskaan vieraantuneet, vaikka riitelimmekin joka päivä.

Aamiaisen jälkeen oli tapanani vetäytyä ensi luokkaan ja istua
siellä yksinäni lukien tai ajatellen (useimmin ajatellen), kunnes
yhdeksän-kello lennätti kaikki ovet selkiselälleen, laski sisään
ulko-oppilaiden hälisevän lauman ja antoi merkin työn ja touhun
alkamiseen, jota jatkui herkeämättä kello viiteen iltapäivällä.

Olin juuri päässyt istumaan sinä aamuna, kun oveen koputettiin.

"Pardon, mademoiselle", sanoi muuan oppilas ja astui hiljaa sisään.
Otettuaan laatikostaan tarvitsemansa kirjan tai paperin hän poistui
varpaillaan ja mumisi kulkiessaan ohitseni: "_Que Mademoiselle est
appliquée_!"[67]

Ahkera, tosiaankin! "Ahkeruuden" välineet olivat levällään
edessäni, mutta minä en tehnyt mitään, en ollut tehnyt enkä
aikonutkaan tehdä. Tuolla tavoin maailma uskoo ansioihimme, joita
ei ole. Madame Beck itse piti minua oikeana sinisukkana ja varotti
minua usein ja juhlallisesti ahkeroimasta liikoja, ettei "kaikki
veri nousisi päähän". Itse asiassa oli jokainen Rue Fossetten
asukas sen taikauskon vallassa että "meess Lucie" oli oppinut
nainen. Huomattavana poikkeuksena oli herra Emanuel, joka hänelle
ominaisilla ja minulle käsittämättömillä keinoillaan oli saanut
aika tarkat tiedot todellisesta opistani ja kaikessa hiljaisuudessa
usein kuiskasi korvaani ilkamoivia sanoja sen niukkuudesta. Itse
puolestani en antanut tietojeni puutteen vaivata itseäni. Minun oli
niin herttaisen hauska ajatella omia ajatuksiani, nautin suuresti
muutamien, ei monien, kirjojen lukemisesta -- pidin aina eniten
niistä joiden tyyliin tai tunnesävyyn kirjailijan oma yksilöllinen
luonne oli lyönyt selvän leiman, enkä välittänyt luonteettomista
kirjoista, olivat ne muuten miten erinomaisia ja ansiokkaita tahansa
-- ja tiesin hyvin että mitä omaan henkeeni tulee, oli Luoja
rajoittanut sen voiman ja toimintakyvyn. Olin kiitollinen saamistani
lahjoista, mutta en kunnianhimoisena tavoitellut korkeampia
saavutuksia enkä levottoman kiihkeästi pyrkinyt korkeampaan
hengenviljelyyn.

Tuskin oli tuo kohtelias oppilas lähtenyt, kun sisään syöksyi
koputtamatta ja kursailematta toinen rauhanhäiritsijä. Vaikka
olisin ollut sokea, olisin tietänyt kuka tämä oli. Luontainen
vähäpuheisuuteni oli tähän aikaan vaikuttanut terveellisesti ja
minulle mukavalla tavalla asuintoverieni käytökseen; harvoin enää
jouduin kokemaan vallatonta ja tungettelevaa kohtelua. Alkuaikoina
sattui silloin tällöin että joku kömpelö saksalaistyttö taputti
minua olkaan ja pyysi juoksemaan kilpaa kanssaan, tai meluava
labassecouritar tempasi minua käsipuolesta ja veti leikkikenttää
kohti; jokapäiväisiä tapahtumia olivat ennen niin ikään hartaat
pyynnöt tulla pyörähtelemään "_Pas de Gèant'iin_" tai ottaa osaa
erääseen vallattomaan piilosleikkiin, jonka nimi oli "Yksi, kaksi,
kolme". Mutta kaikki nuo pienet huomaavaisuudet olivat loppuneet
jokin aika sitten -- ja loppuneet ilman että minun oli tarvinnut
vaivautua lopettamaan niitä lyhyeen. Minun ei enää tarvinnut pelätä
tai kestää tuttavallisia mielenosoituksia muuta kuin yhdeltä taholta,
ja koska tämä "taho" oli englantilainen, voinkin sen sietää.
Ginevra Fanshawe saattoi ilman mitään tunnonvaivoja silloin tällöin
hyökätä kimppuuni eteisen lattian poikki, pyöräyttää minua ympäri
väkinäisessä valssissa ja nauttia sydämensä pohjasta siitä henkisestä
ja ruumiillisesta häiriöstä, jota hänen käytöksensä aiheutti. Ginevra
Fanshawe se nytkin keskeytti "oppineen leponi". Hänellä oli suuri
nuottikirja kainalossa.

"Menkää soittamaan harjoituksianne", sanoin hänelle heti. "Mars
pieneen salonkiin!"

"Ei ennen kuin olen saanut puhua kanssanne, _chère amie_. Minä
tiedän missä olette viettänyt loma-aikanne ja kuinka olette alkanut
uhrata sulottarille ja nauttia elämästä kuten muutkin kaunottaret.
Näin teidät tuona iltana konsertissa, olitte pukeutunut kuten kaikki
muutkin. Kuka on ompelijanne?"

"Kas kas kuinka koreasti se alkaa! Ompelijani -- hölynpölyä. Tiehenne
nyt, Ginevra! En todellakaan kaipaa seuraanne."

"Mutta kun minä niin kovin kaipaan teidän seuraanne, _ange
farouche_,[68] niin mitä merkitsee pieni vastahakoisuus teidän
puoleltanne? _Dieu merci_,[69] me tiedämme miten on kohdeltava
lahjakasta maanmiestämme -- oppinutta 'Britannian karhua'. Kas niin,
karhumuori, tehän tunnette Isidoren?"

"Minä tunnen John Brettonin."

"Oh, vaiti" -- hän pani kädet korvilleen -- "te särjette rumpukalvoni
karkeilla anglisismeillanne. Mutta miten jaksaa rakastettu Johnimme?
Kertokaa minulle hänestä. Miesparan asiat mahtavat olla hullusti.
Mitä hän sanoi käytöksestäni tuona iltana? Enkö ollut julma?"

"Luuletteko että huomasin teidät?"

"Se oli hurmaava ilta. Oi tuota jumalaista de Hamalia! Ja nähdä
sitten tuon toisen murjottavan ja menehtyvän kaukana -- ja entä
sitten vanha rouva, tuleva anoppini! Mutta minä pelkään että lady
Sara ja minä olimme hieman häijyjä kun virnailimme hänelle."

"Lady Sara ei virnaillut hänelle ensinkään, ja mitä _te_ teitte,
sillä ei teidän kannata vaivata päätänne: rouva Bretton kyllä elää
_teidän_ virnailunne yli."

"Hän ehkä elää, vanhat rouvat ovat sitkeähenkisiä, mutta entä hänen
poikaparkansa? Kertokaa nyt minulle mitä hän sanoi -- minä näin että
hän oli hirveästi loukkautunut."

"Hän sanoi että näytitte siltä kuin sydämessänne jo olisitte madame
de Hamal."

"Sanoiko hän?" huudahti Ginevra riemuissaan. "Hän huomasi sen? Kuinka
hurmaavaa! Arvasin että hän oli aivan hulluna mustasukkaisuudesta."

"Ginevra, oletteko vakavasti tehnyt päätöksenne tohtori Brettonin
suhteen? Tahdotteko että hän jättää teidät?"

"Oh, tiedättehän että sitä hän ei _voi_ -- mutta oliko hän aivan
hulluna?"

"Aivan hulluna", myönsin, "hulluna kuin maaliskuun jänis."

"No, ja kuinka _kummassa_ saitte hänet kotiin?"

"Kuinka _kummassa_, todellakin! Ettekö ensinkään sääli hänen
äitiparkaansa ja minua? Kuvitelkaa kuinka me tiukasti pitelimme
häntä vaunussa ja hän sätkytteli välillämme niin että kuka tahansa
voi menettää järkensä. Miten olikaan, ajoi ajurikin väärään, ja me
eksyimme tieltä."

"Eihän! Te teette minusta pilkkaa. Kuulkaas nyt, Lucy Snowe --"

"Vakuutan teille että se on totta -- ja totta on myös että tohtori
John _ei pysynyt vaunuissa:_ hän riistäytyi irti käsistämme ja tahtoi
ajaa _ulkopuolella_."

"Ja sitten?"

"Sitten -- kun hän _pääsi_ kotiin -- sitä kohtausta on mahdoton
kuvailla."

"Oi mutta kuvailkaa toki -- te tiedätte että se on niin hauskaa!"

"Hauskaa _teille_, neiti Fanshawe, mutta" (vakavana ja ankarana) "te
tunnette sananlaskun: 'Toisen hurma toisen turma.'"

"Jatkakaa, Timon kulta!"

"Totta puhuen en voi jatkaa jollette vakuuta että teillä sentään on
vähän sydäntä."

"Minullahan on -- niin äärettömän paljon, te ette tiedä!"

"Hyvä! Siinä tapauksessa voitte kuvitella kuinka tohtori Graham
Bretton ensiksikin hylkäsi illallisensa -- ei koskenutkaan
kananpoikiin ja pikkuleipiin, jotka oli valmistettu juuri häntä
varten. Sitten -- mutta mitä hyödyttää viipyä näissä tuskallisissa
yksityiskohdissa? Riittää kun sanon ettei koskaan, ei edes hänen
lapsuutensa myrskyisimpien kohtausten aikana hänen äidillään ollut
sellaista vaivaa lakanain tukkimisesta hänen ympärilleen kuin sinä
iltana."

"Eikö hän tahtonut maata hiljaa?"

"Hän ei tahtonut maata hiljaa, siinäpä se oli. Lakanat voi vielä
kääriä hänen ympärilleen, mutta toista oli saada ne pysymään siinä."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Sanoi? Ettekö voi kuvitella että hän huusi jumalaista Ginevraansa,
sadatteli tuota paholaista de Hamalia -- houraili kultaisista
kiharoista, sinisilmistä, valkoisista käsivarsista ja välkkyvistä
rannerenkaista?"

"Eihän? Näkikö hän rannerenkaan?"

"Näkikö rannerenkaan? Näki yhtä selvästi kuin minäkin -- ja ehkä
myös ensi kerran sen poltinmerkin, jonka tuo rannerengas on painanut
käsivarteenne. Ginevra" -- nousin ja muutin sävyä -- "kas niin, nyt
teemme lopun tästä. Menkää soittamaan harjoituksianne". Ja minä
avasin oven.

"Mutta te ette ole kertonut kaikkea."

"Parempi teille jos ette odota kunnes _kerron_ kaiken. Teillä ei
olisi mitään iloa niin ylenmääräisestä avomielisyydestä. Mars!"

"Ilkeä otus!" sanoi hän, mutta totteli. Itse asiassa olikin ensi
luokka minun aluettani, eikä hän siellä voinut laillisesti vastustaa
lähtökäskyäni.

Totta pulmakseni en sentään ollut koskaan ollut vähemmän tyytymätön
häneen kuin nyt. Oli nautinto ajatella vastakohtaa todellisuuden ja
kuvaukseni välillä -- muistella kuinka tohtori John iloitsi ajelusta
kotiin, söi illallistaan hyvällä halulla ja vetäytyi lepoon kuin hyvä
kristitty ainakin. Vain silloin kun näin hänet todella onnettomana,
olin vakavasti kiukustunut hänen kärsimystensä kauniiseen mutta
hauraaseen aiheuttajaan.

<tb>

Kului kaksi viikkoa; aloin taaskin tottua kouluhaarniskaan ja luisua
intohimoisesta muutoksen tuskasta takaisin tavan velttouteen. Eräänä
iltapäivänä, kulkiessani eteisen poikki matkalla ensi luokkaan, jossa
minua odotettiin olemaan läsnä "tyyli- ja kirjallisuustunnilla", näin
Rosinen, ovenvartijattaren, seisovan erään korkean ja leveän ikkunan
edessä. Kuten tavallista oli hänen asentonsa täysin huoleton. Hän
seisoi aina mukavassa asennossa, toinen käsi esiliinan taskussa.
Toinen piti tällä hetkellä silmien edessä kirjettä, jonka osoitetta
ja sinettejä hyvä neiti tutki kylmästi ja tarkkaan.

Kirje! Tuollaisen kirjeen haamu oli kummitellut aivojeni sopukoissa
viimeiset seitsemän päivää. Viime yönä olin nähnyt unta kirjeestä.
Väkevä magneetti veti minut nyt tuota kirjettä kohti; en kuitenkaan
tiedä olisinko uskaltanut pyytää Rosinelta sen vertaa kuin saada
kerran vilkaista tuohon valkoiseen kuoreen, jonka keskellä koreili
punainen lakkasinetti. Ei, luulen että olisin pujahtanut ohi peläten
Pettymystä: sydämeni pamppaili ikään kuin olisin jo kuullut sen
lähenevät askelet. Hermostunut erehdys! Ne olivat kirjallisuuden
professorin nopeat askelet, jotka mittelivät käytävää. Pakenin hänen
edellään. Jospa vain ehtisin kaikessa rauhassa pöytäni ääreen ennen
hänen tuloaan, ja saisin oppilaat hiljaisuuteen ja järjestykseen,
silloin hän ehkä ei kiinnittäisi huomiota minuun. Mutta jos joutuisin
kiinni viivyttelemisestä eteisessä, minua odottaisi varmasti
erikoissaarna. Minä ehdin istuutua, pakottaa luokan täydelliseen
hiljaisuuteen, ottaa esille työni ja aloittaa sen syvimmän ja
mallikelpoisimman äänettömyyden vallitessa, ennen kuin herra Emanuel
astui sisään kiivaasti kilahuttaen lukkoa, täräyttäen ovea kuten
tavallisesti ja kumartaen syvään, liiotellen, pahaa ennustavasti.

Hän yllätti meidät tapansa mukaan kuin ukkosen isku, mutta sen sijaan
että olisi salaman nopeudella kiitänyt ovelta opettajanpöydän luo,
hän pysähtyi keskiväliin minun pöytäni eteen. Kasvot käännettyinä
minua ja ikkunaa kohti, selkä päin oppilaita ja huonetta hän iski
minuun katseen -- katseen sellaisen, joka hyvin olisi oikeuttanut
minut ponnahtamaan pystyyn ja kysymään mitä hän tarkoitti -- karsaan,
epäluuloisen katseen.

"_Voilà! pour vous_",[70] hän sanoi, veti kätensä liivintaskusta
ja asetti pöydälleni kirjeen -- juuri sen saman, jonka olin
nähnyt Rosinen kädessä -- kirjeen jonka emaljinvalkoiset kasvot
ja lakanpunainen kykloopinsilmä olivat niin selvinä ja kirkkaina
piirtyneet sieluni silmien verkkokalvoon. Minä tiesin sen, minä
tunsin että se oli unelmaini kirje, toivoni täyttymys, epäilykseni
hälventäjä ja kauhuni lunastus. Anteeksiantamattoman tunkeilevana
kuten ainakin oli herra Paul ottanut ovenvartijattarelta tämän
kirjeen ja toi sen nyt itse perille.

Olisin voinut suuttua, mutta minulla ei ollut sekuntiakaan aikaa
sellaiseen. Niin, kädessäni ei siis ollut vain keveä kirjelappunen,
vaan oikea kotelo, jonka täytyi sisältää ainakin yksi arkki: se ei
tuntunut ohuelta, vaan lujalta, tukevalta, vakuuttavalta. Ja siinä
oli osoite "Neiti Lucy Snowe", selvästi kirjoitettuna siistillä ja
tasaisella, päättävällä käsialalla, ja siinä oli sinetti, pyöreä ja
täyteläinen, taitavien ja vapisemattomien sormien painama, leimanaan
hyvin piirretyt alkukirjaimet "J.G.B.". Minut valtasi onnellinen
tunne -- iloinen mielenliikutus, joka tulvahti lämpimänä sydämeeni
ja virtasi eloisana läpi suonien. Kerrankin oli toive täyttynyt.
Pidin kädessäni kappaleen todellista, pysyvää iloa: se ei ollut
unelma, ei aivojen harhakuva, ei noita varjomaisia mielikuvituksen
lumeita, joita ihmiskunta isoaa mutta joilla se ei voi elää; se ei
ollut tuota mannaa, jota hetki sitten alakuloisesti ylistin -- joka
tosiaankin ensin sulaa kielelle sanomattoman ja yliluonnollisen
suloisena, mutta jota sielumme varmasti lopulta inhoaa, mielettömästi
ikävöiden luonnollista ja maallista ravintoa, hurjasti rukoillen
taivaan henkiä ottamaan takaisin oman aamukasteensa ja mehujuomansa,
joka on jumalallista ravintoa, mutta kuolevaisille tappavaa myrkkyä.
Ei se ollut sokeriryynejä eikä pieniä makeisia, ei ohuita leivoksia
eikä äitelää hunajaa, tuo ruoka, joka äkkiarvaamatta oli osunut
eteeni; se oli metsämiehen villiä ja mehuisaa ravintoa, voimakasta ja
terveellistä lihaa, metsän ja erämaan kasvattamaa, tuoretta, väkevää
ja elähyttävää. Se oli samaa mitä vanha kuoleva patriarkka pyysi
pojaltaan Esaulta luvaten palkinnoksi viime hengenvetonsa siunauksen.
Se oli Jumalan lähettämää, ja sisimmässäni kiitin Jumalaa, joka oli
sen minulle suonut. Ulkonaisesti vain kiitin miestä huudahtaen:
"Kiitoksia, kiitoksia, monsieur!"

Monsieur nyrpisti huultaan, vilkaisi minuun ilkeästi kulmainsa alta
ja marssi opettajanpöydän luo. Herra Paul ei suinkaan ollut mikään
hyvä pieni mies, vaikka hänellä oli hyvätkin puolensa.

Luinko kirjeeni siinä paikassa? Nautinko riistani heti ja
kiireisesti, ikään kuin Esaun nuoli lentäisi joka päivä?

Minä tiesin paremmin. Kuori osoitteineen, sinetti ja nuo kolme
selvää kirjainta -- siinä oli yllin kyllin nautintoa siksi hetkeksi.
Pujahdin huoneesta ja etsin avaimen suureen makuusaliin, joka
päivällä pidettiin lukittuna. Menin lipastoni luo -- kiireesti ja
pelokkaana vavisten -- saattoihan, madame hiipiä perässäni yläkertaan
ja vakoilla minua -- avasin laatikon, väänsin auki erään lippaan,
otin siitä pienen rasian ja -- kestittyäni silmiäni vieläkin yhdellä
katseella ja kosketeltuani kunnioituksen, häpeän ja riemun sekaisin
tuntein huulillani sinettiä -- käärin koskemattoman aarteeni vielä
aivan kauniina ja eheänä hopeapaperiin, pistin käärön rasiaan,
suljin lippaan ja laatikon, panin lukkoon makuusalin oven ja
palasin luokalle, mielessäni sellainen tunne, että sadut ovat totta
ja hengetärten lahjat eivät ole pelkkää unelmaa. Outo, suloinen
mielettömyys! Ja tuota kirjettä, iloni lähdettä, en ollut vielä
lukenut, en tietänyt vielä sen rivien lukumäärää.

Kun palasin kouluhuoneeseen -- katso, herra Paul raivosi kuin rutto!
Joku oppilas ei ollut puhunut kyllin selvästi tai kuuluvalla äänellä,
jotta se olisi kelvannut professorin korville tai maulle, ja nyt tämä
tyttö ja kaikki toiset itkivät, ja herra Paul riehui istuimellaan
melkein lyijynkarvaisena. Omituista kyllä, kun lähestyin, hän iski
vihansa minuun.

Olinko minä noiden tyttöjen opettaja? Luulinko opettavani heitä
käyttäytymään hienojen naisten tavoin salliessani heidän --
epäilemättä vielä yllyttäessänikin heitä siihen -- mongertaa
äidinkieltään kurkussaan, jauhaa ja survoa sitä hampaittensa välissä
ikään kuin heillä olisi jokin alhainen syy hävetä lausumiaan
sanoja? Oliko se muka vaatimattomuutta? Hän tiesi paremmin. Se oli
viheliäistä valetunnetta, joka on pahan alkulähde ja edelläkävijä.
Mutta hän ei alistu moiseen ensiluokan oppilaiden kuhnusteluun
ja murjotukseen, tuollaiseen lepertelyyn ja keimailuun, jalon
kielen rääkkäämiseen, yleiseen teeskentelyyn ja inhottavaan
uppiniskaisuuteen, ei, ennemmin hän heittää heidät sietämättömien
alaopettajattarien haltuun ja rupeaa itse opettamaan aakkosia
kolmannen osaston vauvoille.

Mitä osasin sanoa tähän kaikkeen? Itse asiassa en mitään, ja toivoin
että hän antaisi minun olla vaiti. Myrsky alkoi uudestaan.

Evättiinkö siis kaikki vastaukset hänen kysymyksiinsä? Näytti
siltä että _tässä_ paikassa -- tässä pöyhkeilevässä ensi luokan
salongissa vaateliaine kirjakaappeineen, kehystettyine taulu- ja
karttarojuineen, vihreine pulpetteineen, joutavine kukkatelineineen
ja ulkomaalaisine valvojineen, jumaliste! -- näytti siltä että
täällä oli muodissa ajatella että kirjallisuuden professori ei
ollut vastauksen arvoinen! Uusia aatteita ne sellaiset, kotoisin
epäilemättä suoraan Iso-Britanniasta -- niissä tuntui saarimaan
röyhkeyttä ja ylimielisyyttä.

Hetkinen tyventä. Tytöt, joista ainoankaan ei koskaan tiedetty
itkeneen kyyneltäkään kenenkään muun opettajan torumisten tähden,
sulivat kaikki kuin lumipatsaat herra Emanuelin kohtuuttoman
kuumuuden edessä. Minä en ollut vielä kovinkaan järkyttynyt, istahdin
ja uskalsin tarttua työhöni.

Jokin seikka -- joko jatkuvassa äänettömyydessäni tai ompelevan
käteni liikkeissä -- teki kokonaan lopun herra Emanuelin
kärsivällisyydestä. Hän hypähti alas korokkeeltaan. Pöytäni lähellä
oli kamiina, ja hän iski kiinni siihen. Pieni rautaovi oli lentää
saranoiltaan, hiilet kirposivat sinne tänne.

"_Est-ce que vous avez l'intention de m'insulter_?"[71] sanoi hän
minulle matalalla raivostuneella äänellä, pirstoessaan valkeata jota
muka kohensi.

Oli aika lepyttää häntä hiukan, mikäli mahdollista.

"Mutta monsieur", sanoin, "minä en mistään hinnasta tahtoisi
solvaista teitä. Muistan liian hyvin teidän kerran toivoneen että
olisimme ystäviä."

Tarkoitukseni ei ollut että ääneni olisi värissyt, mutta se värisi
-- enemmän luullakseni äskeisen ilon vaikutuksesta kuin senhetkisen
pelon tähden. Oli kuitenkin jotakin herra Paulin vihassa -- sen
intohimoisessa kiihkeydessä -- joka oli erikoisesti omiaan nostamaan
kyynelet silmiin. En ollut onneton, en pelännyt paljoakaan, ja
kuitenkin itkin.

"No, no!" sanoi hän nyt, katsoi ympärilleen ja näki yleisen
vedenpaisumuksen. "Totisesti olen aika peto ja lurjus. Minulla
on vain yksi nenäliina", hän lisäsi, "mutta jos minulla olisi
kaksikymmentä, antaisin teille joka ainoan. Opettajanne saa edustaa
teitä. Kas tässä, neiti Lucy."

Ja hän veti esiin ja ojensi minulle puhtaan nenäliinan. Nyt olisi
henkilö joka ei tuntenut Paulia eikä hänen puuskiaan, varmaan
kursaillut -- kieltäytynyt ottamasta vastaan tarjousta -- jne. Mutta
minä tunsin liiankin selvään että sellainen ei menettelisi: pieninkin
epäröinti olisi vaikuttanut tuhoisasti alkavaan rauhanhierontaan.
Minä nousin ja menin puolitiehen vastaan, otin nenäliinan kauniisti
käteeni ja kuivasin sillä silmäni. Sitten palasin paikalleni, pidin
tuota rauhanlippua kädessä polvellani ja varoin tarkasti koko
lopputunnin aikana koskemasta neulaan, sormustimeen, saksiin tai
musliiniin. Monta kateellista katsetta loi Paul noihin tarvekaluihin;
hän vihasi niitä kuolettavasti, ompeleminen kun oli hänen mielestään
vain omiaan hajottamaan sitä tarkkaavaisuutta, jonka tuli kohdistua
vain häneen itseensä. Hän piti hyvin kaunopuheisen oppitunnin ja
oli erittäin kiltti ja ystävällinen loppuun saakka. Ennen kuin hän
lopetti, olivat pilvet poissa ja aurinko paistoi kirkkaasti --
kyynelet olivat vaihtuneet hymyilyiksi.

Poistuessaan huoneesta hän pysähtyi vielä kerran pöytäni eteen.

"Entä kirjeenne?" hän sanoi, tällä kertaa vähän säyseämmin.

"Minä en ole lukenut sitä, monsieur."

"Ahaa, se on liian hyvä luettavaksi heti, te säästätte sen niinkuin
minä poikana säästin kypsimmät persikat."

Arvelu oli niin lähellä totuutta, etten voinut estää äkillistä
lämmintä punaa kohoamasta kasvoihini ja ilmaisemasta sitä.

"Varaatte itsellenne hauskan hetken", hän sanoi, "avaatte kirjeen
kun olette yksin -- _n'est-ce pas_?[72] Ah, teidän hymynne vastaa.
Niin, niin, ei saisi olla liian ankara, '_la jeunesse n'a qu'un
temps_'."[73]

"Monsieur, monsieur!" huusin tai pikemmin kuiskasin hänen jälkeensä,
kun hän kääntyi poistuakseen. "Älkää lähtekö erehdyksen vallassa.
Se on vain ystävän kirje. Sen voin vannoa vaikka en vielä ole
lukenutkaan sitä."

"_Je conçois, je conçois: on sait ce que c'est qu'un ami_.[74]
Hyvästi, mademoiselle!"

"Mutta monsieur, tässä on nenäliinanne."

"Pitäkää se, pitäkää se kunnes kirje on luettu ja tuokaa se sitten
minulle; silmistänne luen kirjeen sisällyksen."

Kun hän oli lähtenyt ja oppilaat jo olivat virranneet kouluhuoneesta
lehtimajaan ja sieltä puutarhaan ja pihalle tavalliselle
vapaaajalleen ennen päivällistä, seisoin hetken mietteissäni ja
solmin hajamielisesti nenäliinan käteni ympäri. Jostakin syystä --
ehkä jokin äkillinen väläys lapsuuden kultapäivistä ilahdutti minua
ja herätti oudolla tavalla lapsuuden vallattomuuden, ehkä vapaus
tunnin päätyttyä sai mieleni hilpeäksi, ja ennen kaikkea riemastutti
sydäntäni iloinen tietoisuus aarteestani joka oli rasiassa, lippaassa
ja laatikossa tuolla ylhäällä -- aloin leikkiä nenäliinalla ikään
kuin se olisi ollut pallo, heittelin sitä ilmaan ja sieppasin kiinni
kun se putosi. Leikin keskeytti toinen käsi kuin omani -- käsi joka
pisti esiin päällystakin hihasta ja ojennettiin olkani yli; se
tarttui tilapäiseen leikkikaluuni ja vei sen pois. Kuulin samalla
yrmeät sanat:

"Näen kyllä että teette pilkkaa minusta ja tavaroistani."

Totisesti tuo pikku mies oli kauhea, oikukas ja kaikkiallaoleva kuin
mikäkin velho: ei sitä koskaan tietänyt mistä hän tulla tuiskahti ja
mitä hänellä oli mielessä.




XXII

KIRJE


Kun kaikki hiljeni talossa, kun päivällinen ja meluisa vapaahetki
olivat ohi, kun oli tullut pimeä, ja hiljainen lukulamppu oli
sytytetty ruokasaliin, kun ulko-oppilaat olivat menneet kotiin ja
ovien pauke ja kellon kilinä siltä päivältä vaiennut, kun madame
varmasti oli asettunut omalle puolelleen äitinsä ja ystäviensä
seuraan, silloin hiivin keittiöön, pyysin puolen tunnin ajaksi
kynttilää erityiseen tarkoitukseen ja sain pyyntööni myöntävän
vastauksen ystävältäni Gotonilta, joka sanoi: "Saatte toki,
kultaseni, saatte vaikka kaksi, jos tahdotte." Ja kynttilä kädessä
menin ääneti makuusaliin.

Suuri oli harmini kun huomasin että eräs oppilas oli pahoinvoinnin
tähden jo mennyt levolle -- vielä suurempi kun musliinimyssyn
reunuksen alta tunsin Ginevra Fanshawen "kärsivät kasvot". Tällä
hetkellä hän tosin näytti nukkuvan, mutta ihan varmaan hän oli
heräävä ja ahdistava minua laverteluillaan juuri silloin kun
keskeytys olisi vähimmin suotavaa. Tosiaankin, kun katselin häntä,
huomasin pienen vavahduksen silmäluomessa, mikä ilmaisi että tuo
näennäinen lepo saattoi olla vain sotajuoni ja että hän itse asiassa
viekkaasti piti silmällä "Timonin" liikkeitä. Häneen ei ollut
luottamista. Ja minä olin niin toivonut saada olla yksin, vain sen
verran että ehtisin lukea kallisarvoisen kirjeeni rauhassa.

Hyvä, minun oli mentävä luokkahuoneisiin. Etsittyäni ja löydettyäni
aarteen lippaastaan laskeuduin alas. Huono onni vainosi minua.
Luokkahuoneita parhaillaan lakaistiin ja puhdistettiin kynttilän
valossa jokaviikkoisen tavan mukaan: penkit oli kasattu pulpeteille,
ilma oli harmaa tomusta, märkä kahvinporo (sitä käyttävät
labassecourilaiset palvelustytöt teelehtien asemesta) peitti lattian,
kaikki oli toivotonta sekasotkua. Vetäydyin takaisin nolona mutta
en lannistuneena, ja tahdoin yhtä päättävästi kuin konsanaan löytää
yksinäisyyttä _jostakin_.

Otin avaimen sieltä missä tiesin sen olevan, nousin kolmet portaat
yhteen menoon, pääsin pimeälle ja hiljaiselle pengermälle, avasin
madonsyömän oven ja työnnyin mustalle kylmälle ullakolle. Tänne
ei kukaan seuraisi minua -- kukaan ei keskeyttäisi -- ei edes
madame itse. Suljin ullakon oven, asetin kynttilän vanhalle laholle
lipastolle, heitin hartioilleni huivin, sillä ilma oli jääkylmä, otin
kirjeeni väristen suloisesta maltittomuudesta, rikoin sinetin.

"Onko se pitkä -- onko se lyhyt?" ajattelin, ja pyyhkäisin kädellä
silmiäni hälventääkseni lauhkean eteläsateen hopeisen himmeyden.

Se oli pitkä.

"Onko se kylmä -- onko se ystävällinen?"

Se oli ystävällinen.

Hillitty, hallittu, kuritettu odotukseni piti sitä hyvin
ystävällisenä, ikävöivä ja isoava ajatukseni ehkä ystävällisempänä
kuin se olikaan.

Niin vähän olin toivonut, niin paljon olin pelännyt, nyt sain
maistaa toteutumisen täyttä riemua -- sellaista jota kenties
monikaan ihmisolento ei saa tuntea koko elinaikanaan. Poloinen
englanninopettaja kylmällä ullakolla lukiessaan lepattavan kynttilän
valossa kirjettä joka oli vain ystävällinen -- ei mitään muuta --
vaikka tuo ystävällisyys minusta silloin tuntuikin jumalaiselta, oli
onnellisempi kuin moni kuningatar palatsissaan.

Onni jolla oli niin hatara alkuperä, ei tietenkään voinut olla
muuta kuin lyhyt, mutta niin kauan kuin sitä kesti, se oli
aitoa ja verratonta: pisara -- mutta suloinen pisara -- oikeata
hunajakastetta. Tohtori John oli kirjoittanut minulle pitkälti,
hän oli kirjoittanut minulle mielellään, hän oli kirjoittanut
hyväntuulisesti, viipyen päivänpaisteisen tyytyväisenä kohtauksissa
jotka olivat sattuneet hänen ja minun silmieni edessä, paikoissa
jotka yhdessä olimme nähneet, keskusteluissamme, lyhyesti sanoen
kaikenlaisissa pikkuseikoissa, jotka kuuluivat viimeisiin rauhan
viikkoihin. Mutta riemuni sisin ydin oli varmuus, johon tuo hilpeä
ja herttainen sävy niin jalomielisesti antoi aihetta, varmuus siitä
että kirje ei ollut tarkoitettu vain _minun_ ilokseni, vaan hänen
_omaksikin_ hauskuudekseen. Hauskuus jota hän ehkä ei enää koskaan
haluaisi eikä etsisi -- sellainen olettamus tuntui joka suhteessa
todenmukaiselta -- mutta _se_ oli sen ajan murhe. Kuluvassa hetkessä
ei ollut mitään tuskaa, ei mitään tahraa eikä puutetta -- se oli
täysipainoinen, puhdas ja virheetön, ja toi minulle syvää siunausta.
Kiitävä enkeli näytti viivähtävän vieressäni, se nojautui sydämeeni
ja painoi sen sykintää vasten rauhoittavan ja viileän, parantavan
ja pyhittävän siipensä. Tohtori John, sinä tuotit minulle tuskaa
jäljestäpäin: kaikki paha annettakoon anteeksi -- vapaasti anteeksi
-- tuon yhden herttaisen, ikimuistettavan hyvän työn tähden.

Onko ilkeitä olentoja, jotka eivät ole ihmisiä ja jotka kadehtivat
ihmisonnea? Onko pahoja voimia, jotka kummittelevat ilmassa ja
myrkyttävät sen ihmiseltä? Kuka oli lähelläni?

Jokin outo ääni kuului avaralta yksinäiseltä ullakolta. Minusta
tuntui kuin ihan varmaan olisin kuullut lattialla hiipiviä askeleita
-- ikään kuin joku olisi liukunut eteenpäin tuon pimeän nurkan
suunnalta, jossa nuo kummitusmaiset pahantekijä-takit riippuivat.
Minä käännyin: valoni oli huono, huone pitkä -- mutta niin totta
kuin elän! Keskellä kummitusmaista huonetta näin haamun, mustaan
ja valkoiseen puetun, jonka viitta oli ahdas, suora ja musta, pää
hunnutettu, valkoinen.

Sano mitä tahdot, lukija -- sano että olin hermostunut tai
hullu, vakuuta että kirjeen aiheuttama jännitys oli saanut minut
kiihdyksiin, selitä että näin unta, mutta tämän minä vannon: minä
näin siinä -- tuossa huoneessa -- sinä yönä -- haamun joka oli kuin
-- _nunna_.

Minä kirkaisin, minä kauhistuin. Jos tuo olento olisi lähestynyt
minua, olisin varmaan pyörtynyt. Se vetäytyi takaisin, ja minä
riensin ovelle. En tiedä miten pääsin portaita alas. Vaistomaisesti
vältin ruokasalia ja suuntasin kulkuni madamen seurusteluhuoneeseen.
Syöksyin sisään. Sanoin:

"Ullakolla on jotakin -- minä olin siellä -- minä näin jotakin.
Menkää katsomaan, kaikki tyynni!"

Minä sanoin "kaikki tyynni", sillä huone oli mielestäni täynnä
väkeä, vaikka siellä itse asiassa oli vain neljä henkeä: madame
Beck, hänen äitinsä madame Kint, joka oli sairas ja nyt käymässä
tyttärensä luona, hänen veljensä Victor Kint ja toinen herrasmies,
joka keskusteli vanhan rouvan kanssa elikä päin ovea minun astuessani
sisään.

Kuolettava pelkoni ja heikkouteni oli varmaan tehnyt minut
kalmankalpeaksi. Minua vilutti ja värisytti. Kaikki nousivat
kauhuissaan ja ympäröivät minut. Vaadin heitä lähtemään ullakolle;
herrojen näkeminen teki minulle hyvää ja rohkaisi minua: tuntui kuin
miesten läheisyydestä olisi jotakin toivoa ja apua. Käännyin ovea
kohti ja viittasin heitä seuraamaan itseäni. He tahtoivat pysäyttää
minut, mutta minä sanoin että heidän piti tulla minun osoittamaani
tietä: heidän täytyi nähdä mitä minä olin nähnyt -- jotakin
kummallista, joka seisoi keskellä ullakkoa. Ja nyt muistin kirjeeni,
joka oli jäänyt lipastolle kynttilän viereen. Tuo kallisarvoinen
kirje! Ihmisiä tai aaveita oli uhmattava sen tähden. Lensin portaita
ylös, riensin sitä nopeammin kun tiesin että toisia tuli perässäni:
heidän oli pakko seurata.

Katso! Kun pääsin ullakon ovelle, oli sen takana pimeä kuin säkissä:
kynttilä oli sammunut. Onneksi joku -- arvatenkin madame, levollisena
ja järkevänä kuten ainakin -- oli tuonut mukanaan lampun, ja niinpä
tunkeutui valo piankin tuohon synkkään pimeyteen. Tuossa oli kynttilä
sammuksissa lipastolla, mutta missä oli kirje? Ja nyt minä katselin
_sitä_, enkä nunnaa.

"Kirjeeni, minun kirjeeni!" läähätin ja voihkin miltei suunniltani.
Hapuilin pitkin lattiaa väännellen käsiäni. Julma, julma tuomio! Tuo
onnenmurunen oli siis yliluonnollisella tavalla temmattu minulta
ennen kuin olin ehtinyt sitä kunnollisesti maistaakaan.

En tiennyt mitä toiset tekivät, en voinut katsella heitä: he tekivät
minulle kysymyksiä, joihin en vastannut, he tutkivat kaikki nurkat,
lörpöttelivät päällystakkien epäjärjestyksestä, kattoikkunan
halkeamasta -- tiesi mistä kaikesta. "Jotakin tai joku on täällä
ollut", pääteltiin viisaasti.

"Oi, he ovat ottaneet kirjeeni!" huusi etsivä ja hapuileva hullu,
joka ajatteli vain yhtä asiaa.

"Minkä kirjeen, Lucy? Rakas tyttöni, minkä kirjeen?" kysyi tuttu ääni
korvani juurelta. Saatoinko uskoa tuota korvaa? En, ja katsahdin
ylös. Voinko luottaa silmiini? Olinko tuntenut äänen? Katsoinko
nyt kasvoista kasvoihin tuon saman kirjeen kirjoittajaa? Oliko tuo
herrasmies, joka seisoi vieressäni pimeällä ullakolla, John Graham --
tohtori Bretton itse?

Oli, hän se oli. Hänet oli samana iltana kutsuttu katsomaan vanhaa
madame Kintiä, jolla oli jokin taudinkohtaus, hän juuri oli tuo
toinen herra, jonka näin madamen huoneessa kun tulin sisään.

"Oliko se _minun_ kirjeeni, Lucy?"

"Teidän juuri -- kirje jonka kirjoititte minulle. Olin tullut tänne
jotta saisin lukea sen rauhassa. En voinut löytää toista paikkaa,
jossa olisin saanut olla yksin. Olin säästänyt sitä kaiken päivää --
en edes avannut sitä ennen iltaa: ehdin tuskin silmäillä sitä loppuun
asti, _enkä voi kestää_ sen menettämistä. Voi, minun kirjeeni!"

"Vaiti, älkää itkekö ja tuskaantuko noin hirveästi. Mitä arvoa
sillä sitten oli? Hiljaa! Tulkaa pois tästä kylmästä huoneesta; he
lähettävät nyt hakemaan poliisia, joka tutkii asian tarkemmin, meidän
ei tarvitse jäädä tänne -- tulkaa, mennään alas!"

Lämmin käsi tarttui viluisiin sormiini ja talutti minut huoneeseen
jossa oli tulta. Tohtori John ja minä istahdimme tulen ääreen. Hän
puheli minulle ja tyynnytti minua äärettömän herttaisesti, luvaten
minulle kaksikymmentä kirjettä tuon yhden kadonneen tilalle. Jos on
sanoja ja tekoja jotka pistävät kuin veitset ja joiden aiheuttamat
syvät haavat eivät koskaan parane -- jotka myrkkyä tihkuvalla
sahanterällään loukkaavat ja herjaavat -- niin samoin on lohdutuksen
sanoja, joiden sävy on niin hieno, että kuulijan korva halukkaasti
säilyttää niiden kaiun ainaisesti, hyväileviä ystävyydentekoja, joita
rakastetaan ja muistellaan läpi koko elämän ja jotka säteilevät
himmentymättömän kirkkaina läpi senkin synkän pilven, joka käy itse
kuoleman edellä. Minulle on myöhemmin kerrottu ettei tohtori Bretton
ollut läheskään niin täydellinen kuin miksi häntä luulin, että hänen
luonteestaan itse asiassa puuttui se syvyys, korkeus, tasapaino ja
kestävyys, jota minä luulin siinä olevan. Minä en tiedä: minulle
hän oli yhtä virvoittava kuin lähde nääntyvälle vaeltajalle --
kuin aurinko värjöttävälle vangille. Minä muistan hänet sankarina.
Sankarina tahdon ajatella häntä tälläkin hetkellä.

Hän kysyi hymyillen, miksi välitin niin kovin paljon hänen
kirjeestään. Minä ajattelin mutta en sanonut, että se oli minulle
kallis kuin veri suonissani. Vastasin vain että sain niin harvoin
kirjeitä joista välitin.

"Olen varma että ette lukenutkaan sitä", hän sanoi, "muuten ette
välittäisi siitä vähääkään."

"Minä luin, mutta vain kerran. Tahtoisin lukea sen uudestaan. Olen
pahoillani kun se on kadonnut." Enkä voinut olla hyrskähtämättä
uuteen itkuun.

"Lucy, Lucy, poloinen pieni kummisisareni -- jos sellaista
sukulaisuutta on -- tässä, _tässä_ on kirjeenne. Miksi ei se paremmin
ansaitse noin kuumia kyyneliä ja noin hellästi liioittelevaa
uskollisuutta?"

Omituinen, luonteenomainen temppu! Hänen nopea silmänsä oli nähnyt
kirjeen lattialla josta sitä etsin, hänen yhtä nopea kätensä oli
siepannut sen siitä. Hän oli kätkenyt sen liivintaskuunsa. Jos
hätäni olisi ollut hivenenkään laimeampaa ja epätodellisempaa,
epäilen olisiko hän tunnustanut sitä oikeaksi ja rauhoittanut minua.
Astettakin kylmemmät kyynelet kuin ne, joita minä vuodatin, olisivat
vain huvittaneet tohtori Johnia.

Oli niin hauskaa saada takaisin kirjeeni, että unohdin antaa hänelle
ansaitut moitteet kiusoittelustaan. Iloni oli suuri, sitä ei käynyt
salaaminen; luulen kuitenkin että se näkyi enemmän ilmeestäni kuin
sanoista. Puhuin vähän.

"Oletteko tyytyväinen nyt?" kysyi tohtori John.

Vastasin että olin -- tyytyväinen ja onnellinen.

"Hyvä", hän jatkoi, "mutta kuinka on ruumiillisen vointinne laita?
Alatteko rauhoittua? Ei juuri, vapisettehan vielä kuin lehti."

Minusta tuntui kuitenkin että olin kyllin rauhallinen, en ainakaan
enää ollut kauhun vallassa. Sanoin olevani tyyni.

"Kykenette siis kertomaan minulle mitä näitte? Tiedonantonne oli
perin epämääräinen, tiedättekö sitä? Olitte valkoinen kuin muuri,
mutta puhuitte vain _jostakin_, sanomatta mitä se oli. Oliko se
ihminen? Oliko se eläin? _Mikä_ se oli?"

"En aio koskaan tarkemmin kertoa mitä näin", vastasin, "jollei joku
toinenkin näe samaa -- silloin tukisin häntä todistuksellani; muussa
tapauksessa minua ei uskota ja sanotaan että olen nähnyt unta."

"Kertokaa minulle", sanoi tohtori Bretton, "minä kuuntelen virkani
puolesta. Katselen teitä nyt ammattini kannalta ja luen kenties
kaiken mitä te tahdotte salata -- silmistänne, jotka ovat oudon
eloisat ja levottomat, poskistanne, joilta veri on paennut,
kädestänne, jota ette saa vakaantumaan. Kas niin, Lucy, kertokaa
minulle kaikki."

"Te nauratte --"

"Jos ette kerro, ette enää saa kirjeitä."

"Te nauratte nyt jo."

"Minä otan takaisin tuonkin ainoan epistolan: koska se on omani,
luulen että minulla on oikeus vaatia se itselleni."

Tunsin ilkamointia hänen sanoissaan, se teki minut vakavaksi ja
hiljaiseksi, mutta kirjeen taitoin kokoon ja piilotin näkyvistä.

"Piilottakaa vain, kyllä minä sen saan haltuuni milloin vain haluan.
Ette tunne taitoani silmänkääntäjäntempuissa. Voisin esiintyä
poppamiehenä jos tahtoisin. Äitikin sanoo väliin, että minulla on
samanlainen silmä kuin kielikin, mutta sitä ette te ole koskaan
huomannut -- vai oletteko, Lucy?"

"Tottahan nyt -- kun olitte vain poika, huomasin molemmat: paljon
paremmin silloin kuin nyt, sillä nyt olette voimakas, ja voima ei
tarvitse viekkautta. Mutta on teillä vieläkin, tohtori John, '_un
air fin_',[75] kuten tässä maassa sanotaan, ja siitä ei kukaan voi
erehtyä. Madame näki sen ja --"

"Ja piti siitä", hän sanoi nauraen, "sillä hänellä itsellään on
samanlainen. Mutta Lucy -- antakaa minulle tuo kirje -- ette te siitä
todella välitä."

Tuohon ärsyttävään puheeseen en vastannut. Kun Graham oli
naljailutuulella, ei hänen mieltään saanut liiaksi noudattaa. Juuri
nyt väreili hänen huulillaan uusi hymy -- hyvin miellyttävä, mutta
se pahoitti mieltäni jollakin tavoin -- uusi valo välähti hänen
silmissään -- ei vihamielinen mutta ei rauhoittavakaan. Minä nousin
lähteäkseni ja toivotin hänelle hyvää yötä hieman surullisesti.

Hänen herkkätunteisuutensa -- tuo omituinen, varova, keksivä kyky --
tajusi silmänräpäyksessä äänettömän ja tuskin ajatellun moitteeni.
Hän kysyi hiljaa, olinko loukkautunut. Pudistin päätäni.

"Sallikaa minun sitten puhua hetkinen vakavasti kanssanne ennen
kuin lähdette. Hermonne ovat suuresti kiihtyneessä tilassa.
Päättäen ilmeestänne ja käytöksestänne, vaikka hillitsettekin niitä
hyvin, uskon varmaan että ollessanne tänä iltana tuolla synkällä
hautamaisella ullakolla -- tuossa kosteassa, homeelta haisevassa
tyrmässä, keuhkotaudin ja katarrin pesässä, jonne teidän ei koskaan
olisi pitänyt astua -- uskon että näitte tai _luulitte_ näkevänne
jotakin joka erityisesti oli omiaan vaikuttamaan mielikuvitukseen.
Tiedän että luonnolliset kauhut, rosvojen pelko ym. eivät tepsi
eivätkä ole koskaan tepsineet teihin, mutta en ole yhtä varma etteikö
aavemainen näky järkyttäisi koko olemustanne. Olkaa levollinen nyt.
Näen että tämä kaikki kuuluu hermoihin, mutta määritelkääpä näkynne
tarkemmin."

"Ettekö kerro kenellekään?"

"En kenellekään -- ihan varmasti. Saatte luottaa minuun yhtä
ehdottomasti kuin luotitte isä Silakseen. Tosiaankin saattaa tohtori
olla luotettavampi rippi-isä näistä kahdesta, vaikka hänen hiuksensa
eivät olekaan harmaat."

"Ettekö naura?"

"Ehkä nauran -- se voi tehdä teille hyvää -- mutta pilkallisesti en
naura. Lucy, minulla on teitä kohtaan ystävän tunteita, vaikka arka
luonteenne onkin hidas luottamukseen."

Hän näyttikin nyt ystävältä: tuo kuvaamaton hymy ja silmien välähdys
olivat nyt poissa, huulten, sieraimien ja kulmakarvojen pelottavat
kaariviivat olivat alentuneet, hänen asentonsa oli rauhallinen, ilme
tarkkaavainen ja vakava. Hän oli voittanut luottamukseni, ja kerroin
hänelle tarkalleen mitä olin nähnyt. Olin jo aikaisemmin kertonut
hänelle tämän talon tarinan -- sen kertomisessa oli vierähtänyt
hetkinen leppoisaa lokakuun iltapäivää, jona hän ja minä yhdessä
ajelimme Bois l'Etangissa.

Hän istui mietteissään, ja sillä välin kuulimme toisten tulevan
portaita alas.

"Tulevatko he keskeyttämään meidät?" hän sanoi katsoen harmistuneena
oveen.

"He eivät tule tänne", vastasin, sillä olimme pienessä salongissa,
jossa madame ei koskaan istunut iltaisin ja jonka uuni aivan
sattumalta vielä oli kuumana. He sivuuttivat oven ja menivät
ruokasaliin.

"Nyt he puhuvat", hän jatkoi, "rosvoista ja murtovarkaista ja niin
edespäin. Antakaa heidän puhua -- muistakaa että ette sano mitään,
ja pysykää päätöksessänne olla kuvaamatta nunnaanne kenellekään. Se
saattaa näyttäytyä teille uudelleen -- älkää säikähtäkö."

"Luuletteko siis", sanoin salaisen kauhun vallassa, "että se tuli
omista aivoistani, on nyt mennyt sinne takaisin ja saattaa taas tulla
näkyviin jonakin päivänä ja hetkenä, kun en odota sitä?"

"Luulen että tässä on harhanäkytapaus, ja pelkään sen johtuvan
pitkällisestä henkisestä tuskasta."

"Oi, tohtori John, minua värisyttää pelkkä ajatuskin että olisin
altis tuollaiseen harhanäkyyn. Se näytti niin todelliselta. Eikö ole
mitään parannusta -- mitään ehkäisykeinoa?"

"Onni on parannus, iloinen mieli ehkäisykeino: viljelkää molempia."

Mikään iva maailmassa ei mielestäni koskaan ole kuulunut niin
ontolta kuin se, että käsketään _viljelemään_ onnea. Mitä tarkoittaa
sellainen neuvo? Onni ei ole mikään peruna, jonka saa istuttaa
multaan ja jota voi hoitaa ja höystää. Onni on aurinko joka
säteilee meihin kaukaa taivaalta. Se on jumalainen kaste, jonka
sielu muutamina suviaamuinaan tuntee lankeavan ylitseen Paratiisin
amaranttiniityiltä ja kultaisista hedelmätarhoista.

"Viljelkää onnea!" sanoin tohtorille vain. "Viljelettekö _te_ onnea?
Kuinka menettelette?"

"Olen luonnostani iloinen veikko, eikä onnettomuus ole koskaan
vainonnut minua. Vastoinkäyminen rypisti minulle ja äidilleni
kulmiaan ja pyyhkäisi meitä ohimennen, mutta me uhmasimme sitä tai
pikemmin nauroimme sille ja se meni menojaan."

"Ei se vielä mitään viljelemistä ole."

"Minä en päästä surumielisyyttä lähelleni."

"Vai ette, olen nähnyt teidät kokonaan sen vallassa."

"Ginevra Fanshawenko takia, vai mitä?"

"Eikö hän joskus tehnyt teitä onnettomaksi?"

"Pyh, loruja, joutavia! Näette että voin paremmin nyt."

Jos naurava ja eloisasti tuikkiva silmä sekä terveyttä ja tarmoa
säteilevät kasvot voivat todistaa että joku voi paremmin, totisesti
hän silloin voi paremmin.

"Ette tosiaankaan näytä kovin kipeältä ja vaivaiselta", myönsin.

"Ja miksi ette te, Lucy, voi näyttää samanlaiselta ja olla
samanlainen kuin minäkin -- hilpeä, rohkea, valmis uhmaamaan kaikkia
kristikunnan nunnia ja liehittelyjä? Voisin antaa kultaa jos vain
näkisin teidän naksauttavan sormianne. Koettakaahan!"

"Entä jos toisin neiti Fanshawen eteenne juuri nyt?"

"Minä vannon, Lucy, että hän ei järkyttäisi minua vähääkään, tai
hän järkyttäisi minua vain yhdellä keinolla -- todellisella, niin,
ja intohimoisella rakkaudella. Vähemmästä hinnasta en myöntäisi
anteeksiantoa."

"Niinkö tosiaankin? Yksi ainoa hymy hänen huuliltaan olisi jokin aika
sitten ollut teille kokonainen omaisuus."

"Toisin nyt, Lucy, toisin nyt. Muistakaa että kerran sanoitte minua
orjaksi! Nyt olen vapaa mies!"

Hän nousi seisomaan. Pään asento, vartalon ryhti, loistavien silmien
katse uhkui vapautta joka oli enemmän kuin huolettomuutta --
mielentilaa joka halveksi mennyttä orjuutta.

"Neiti Fanshawe", hän jatkoi, "on johtanut minut tunnekauden
läpi, joka nyt on ohi. Olen päässyt toisenlaiseen tilaan, ja nyt
minua suuresti haluttaa vaatia rakkautta rakkaudesta -- intohimoa
intohimosta -- ja hyvällä mitalla sittenkin."

"Ah, tohtori, te sanoitte että oli luonteenne mukaista tavoitella
rakkautta vaikeissa olosuhteissa -- että ylpeä tunteettomuus viehätti
teitä!"

Hän vastasi nauraen: "Luontoni vaihtelee, yhden hetken mieliala on
väliin toisen pilkan esine. No niin, Lucy", -- hän veti käsineet
käteensä -- "tuleekohan nunna vielä tänä iltana, luuletteko?"

"En luule."

"Sanokaa hänelle terveiseni, jos hän tulee -- tohtori Johnin
terveiset -- ja pyytäkää häntä hyväntahtoisesti odottamaan käyntiäni.
Lucy, oliko se kaunis nunna? Oliko hänellä somat kasvot? Sitä ette
ole vielä kertonut minulle, ja _sehän_ tässä todella on tärkeätä."

"Hänellä oli valkoinen huntu kasvojensa edessä", vastasin, "mutta
hänen silmänsä loistivat."

"Viheliäiset haamun hepenet!" huudahti hän vailla kunnioitusta.
"Mutta olihan hänellä sentään kauniit silmät -- loistavat ja lempeät?"

"Kylmät ja tuijottavat", oli vastaus.

"Ei, ei, emme me huoli hänestä sitten, ei hän saa vainota teitä,
Lucy. Lyökää hänelle kättä, jos hän tulee takaisin. Kestäisikö hän
_tällaista_, luuletteko?"

Minun mielestäni hänen kädenlyöntinsä oli liian herttainen ja
sydämellinen kummituksen kestettäväksi, ja niin oli myös hymy joka
seurasi sitä, kun hän toivotti "hyvää yötä".

<tb>

Ja oliko ullakolla ollut mitään? Mitä he olivat keksineet? Luulen
että heidän tarkimpienkin tutkimustensa tulokset jäivät hyvin
vähiin. Puheltiin ensin että päällystakkeja oli siirretty, mutta
madame Beck sanoi minulle jäljestäpäin, että hänen mielestään
ne riippuivat jokseenkin samoin kuin ennenkin, ja mitä tulee
kattoikkunan särjettyyn ruutuun, hän vakuutti että ullakkoikkunoissa
melkein aina on jokin särkynyt ruutu: sitä paitsi oli pari päivää
sitten ollut ankara raemyrsky. Madame tiedusteli minulta hyvin
tarkasti mitä olin nähnyt, mutta minä kuvailin vain epäselvää
mustapukuista haamua: varoin hengähtämästäkään sanaa "nunna", sillä
uskoin varmaan että se sana olisi heti saanut hänet ajattelemaan
jotakin romanttista ja epätodellista. Hän velvoitti minua olemaan
mainitsematta asiaa ainoallekaan palvelijattarelle, opettajalle tai
oppilaalle, ja kiitti lämpimästi hienotunteisuuttani, kun olin tullut
hänen yksityishuoneisiinsa enkä vienyt tuota kauhunsanomaa koulun
ruokasaliin. Siihen asia raukesi. Minä jäin salaisesti ja suruisena
pohtimaan, oliko tuo outo näky tästä maailmasta vai haudantakaisesta
vai oliko se tosiaankin vain sairauden harha ja minä tuollaisen
sairauden uhri.




XXIII

VASHTI


"Suruisena pohtimaan", sanoinko niin? Ei, uusi voima alkoi vaikuttaa
elämääni, ja suru lannistettiin joksikin aikaa. Kuvitelkaa rotkoa
syvällä metsän pimennossa, se on piilossa keskellä sumua ja
märkyyttä, sen turve on kosteata, sen ruoho kalpeata ja kituvaa.
Myrsky tai kirves tekee suuren aukon sen edessä kasvaviin tammiin,
tuuli tunkeutuu sisään, aurinko kurkistaa, surullinen kylmä rotko
muuttuu syväksi valosäiliöksi, keskikesä säteilee sinistä loistettaan
ja kultavaloaan ihanalta taivaankannelta, jota tuo nääntyvä onkalo ei
tähän asti ollut koskaan nähnyt.

Minussa heräsi uusi usko -- usko onneen.

Kolme viikkoa oli kulunut ullakkoseikkailusta ja minulla oli
rasiassa, lippaassa ja laatikossa tuolla ylhäällä, käärittyinä yhteen
ensimmäisen kirjeen kanssa, neljä samankaltaista, saman lujan kynän
kirjoittamia, saman selvän sinetin sulkemia, täynnä samaa elähyttävää
voimaa. Elähyttävältä voimalta tuntui se minusta silloin: luin niitä
sitten vuosien jälkeen, ja ne olivat aika ystävällisiä kirjeitä --
hauskoja kirjeitä, koska hyväntuulinen ihminen oli ne kirjoittanut,
kahdessa viimeisessä oli kolme tai neljä puoleksi iloista, puoleksi
hellää loppuriviä, joita "_tunne_ oli hipaissut mutta ei täyttänyt".
Aika, rakas lukija, sulatti ne tällaiseksi miedoksi juomaksi, mutta
kun ensi kerran maistoin niiden mehua, joka juuri oli raikkaana
vuotanut ihaillusta alkulähteestään, tuntui se jumalaisen viinitarhan
tuotteelta, maljalta jonka Hebe voisi täyttää ja joka kelpaisi
kuolemattomillekin.

Välittääköhän lukija, muistellen mitä on sanottu pari sivua sitten,
kysyä kuinka vastasin näihin kirjeisiin: annoinko kuivan ja kitsaan
järjen hillitä itseäni, vai soinko täyden, vapaan, välittömän vallan
tunteelle?

Totta puhuakseni tein sovittelun, palvelin kahta herraa, notkistin
polveni Rimmonin temppelissä ja ylensin sydämeni toisessa pyhäkössä.
Kirjoitin näihin kirjeisiin kaksi vastausta -- toisen omaksi
ilokseni, toisen Grahamin luettavaksi.

Alussa tunne ja minä karkotimme järjen, salpasimme oven ja sitten
istuimme, otimme paperia, kastoimme kiihkeän kynän musteeseen ja
aloimme syvän ilon vallassa vuodattaa vilpitöntä sydäntämme. Kun
olimme lopettaneet -- kun kaksi sivua oli täynnä kieltä josta uhkui
voimakas ja uskollinen kiintymys, syvä ja todellinen kiitollisuus --
(tässä yhteydessä tahdon kerta kaikkiaan suuttuneena ja halveksien
torjua kaikki alhaiset viittaukset "lämpimämpiin tunteisiin": naiset
eivät elätä tällaisia "lämpimiä tunteita", jollei tuttavuuden
alusta saakka kertaakaan ole horjutettu heidän sitä vakaumustaan,
että sellainen olisi kuolettavaa mielettömyyttä; kukaan ei koskaan
heittäydy rakkauden valtaan, jollei ole edes unissaan nähnyt toivon
tähden nousevan rakkauden levottomien vetten yli) -- niin, kun
siis olin ilmaissut läheisen, syvän ja ihailevan kiintymykseni --
kiintymyksen joka ikävöi vetää puoleensa ja ottaa omalle osalleen
kaiken mikä oli tuskallista sen esineen kohtalossa -- joka olisi
tahtonut, jos olisi voinut, hälventää ja ohjata pois kaikki myrskyt
ja salamat elämästä johon se suhtautui intohimoisella huolenpidolla
-- silloin, juuri sinä hetkenä järkkyivät sydämeni ovet, salvat
ja säpit antautuivat ja järki syöksyi sisään voimakkaana ja
kostonhaluisena, sieppasi käsiinsä nuo täydet sivut, luki, pilkkasi
ja pyyhki pois, repi palasiksi ja kirjoitti uudelleen, sulki
kirjeen, kirjoitti osoitteen ja lähetti matkaan lyhyen täsmällisen,
sivunmittaisen sanoman. Se teki oikein.

En elänyt yksin kirjeistä: minun luonani käytiin, minusta pidettiin
huolta, kerran viikossa minut vietiin La Terrasse'iin ja aina minuun
kiinnitettiin suurta huomiota. Tohtori Bretton ei jättänyt kertomatta
_miksi_ hän oli minulle niin ystävällinen. "Tahdon pitää nunnaa
loitolla", hän sanoi, "olen päättänyt kiistellä saaliista hänen
kanssaan." Hän selitti saaneensa perinpohjaisen vastenmielisyyden
nunnaan, etupäässä noiden valkoisten hunnutettujen kasvojen ja
kylmien harmaiden silmien tähden. "Niin pian kuin olin kuullut
noista ikävistä yksityiskohdista", hän vakuutti, "yllytti ehdoton
vastenmielisyys minut taisteluun häntä vastaan, päätin koettaa
kumpi meistä on viisaampi, hän vai minä, ja toivoisin vain että
hän tervehtisi teitä vielä kerran ja minun aikanani." _Sitä_ ei
nunna kuitenkaan tehnyt. Sanalla sanoen, tohtori John suhtautui
minuun kuin potilaaseen, tieteensä kannalta, ja sai sekä harjoittaa
ammattitaitoaan että tyydyttää luontaista hyväntahtoisuuttaan
jatkuvalla hoidolla, joka oli sekä sydämellistä että tarkkaavaa.

Eräänä iltana, joulukuun ensimmäisenä, kävelin yksinäni
nelikulmaisessa eteisessä. Kello oli kuusi, luokkahuoneiden ovet
kiinni, mutta niiden takana vallattomat oppilaat, jotka parhaillaan
olivat välitunnilla, panivat toimeen oikean pienoiskokoisen kaaoksen.
Eteinen oli aivan pimeä, lukuunottamatta punaista valoa joka kiilui
kamiinasta, avarat lasiovet ja korkeat ikkunat olivat tykkänään
jäässä, ja tähden kristallikipinä, joka siellä täällä kimmelsi
tuossa kalpeassa talviverhossa taittaen sen himmeän koruompelun
loistaviin särmiin, osoitti että ulkona oli tähtikirkas ilta, vaikka
ei ollutkaan kuutamoa. Se seikka, että näin uskalsin olla yksin
pimeässä, osoitti että hermoni alkoivat parantua. Ajattelin kyllä
nunnaa, mutta en juuri pelännyt sitä, vaikka takanani olivatkin
portaat jotka läpi säkkipimeän yön johtivat ylemmäs ja ylemmäs,
tasanteelta tasanteelle, aina tuohon kummitushuoneeseen saakka.
Myönnän kuitenkin että sydämeni vavahti ja valtimoni tykkivät
kiivaasti, kun äkkiä kuulin rapinaa ja hengitystä ja kääntyessäni
näin portaiden syvän varjon vieläkin syvempänä -- jokin olento
laskeutui portaita. Se pysähtyi hetkiseksi luokkahuoneen oven eteen,
sitten se liukui ohitseni. Samaan aikaan kuulin ovikellon kaukana
soivan. Luonnollinen ääni herättää luonnollisia tunteita: tämä olento
oli liian pyylevä ja lyhyt ollakseen minun luiseva nunnani. Se oli
vain madame Beck virkatoimissaan.

"Mademoiselle Lucy!" huusi Rosine rientäen käytävästä lamppu kädessä.
"Teitä odotetaan salongissa."

Madame näki minut, minä näin madamen, Rosine näki meidät molemmat,
mutta mitään ei sanottu. Minä lähdin suoraa päätä salonkiin. Siellä
tapasin sen jonka tunnustan odottaneenikin tapaavani -- tohtori
Brettonin, mutta hän oli iltapuvussa.

"Vaunut odottavat ovella", hän sanoi. "Äiti on lähettänyt hakemaan
teitä teatteriin, hän aikoi lähteä itse, mutta erään vieraan tulo
esti häntä ja hän sanoi heti: 'Ota Lucy minun sijastani'. Lähdettekö?"

"Nytkö heti? En ole asianmukaisessa puvussa", huudahdin ja silmäilin
epätoivoissani tummaa merinopukuani.

"Teillä on puolen tuntia aikaa pukeutumiseen. Minun olisi pitänyt
ilmoittaa teille aikaisemmin, mutta päätin itsekin lähtöni vasta
viiden aikaan, kun kuulin että odotettavissa oli todellinen nautinto
-- eräs suuri näyttelijätär esiintyy."

Ja hän mainitsi nimen joka häikäisi minua -- nimen joka siihen aikaan
saattoi häikäistä koko Eurooppaa. Se on vaiennut nyt, sen kerran niin
levoton kaiku on hiljennyt kokonaan. Hän, sen omistaja, on vuosia
sitten päässyt lepoon, yö ja unohdus on jo ammoin peittänyt hänet,
mutta _silloin_ hänen loisteensa -- Siriuksen loiste -- oli täydessä
korkeudessaan, valossaan ja voimassaan.

"Minä tulen, olen valmis kymmenen minuutin kuluttua", lupasin. Ja
minä kiidin pois eikä minua, hyvä lukija, hillinnyt se ajatus, joka
tällä hetkellä kenties hillitsee sinua, että nimittäin teatterimatka
Grahamin seurassa ja ilman rouva Brettonia saattaisi olla jollakin
tavoin moitittava. Sellaista ajatusta -- sellaista tunnonvaivaa
-- en olisi voinut ajatella, vielä vähemmän ilmaista Grahamille,
nostattamatta samalla kiihkeätä itsenihalveksintaa mielessäni,
sytyttämättä häpeän tulta niin hillitöntä, niin tuhoisaa, että se
varmaan pian olisi polttanut vereni kuiviin. Sitä paitsi kummitätini,
joka tunsi poikansa ja tunsi minut, olisi voinut ajatella veljen ja
sisaren kaitsemista yhtä hyvin kuin tunnollista huolenpitoa meidän
edesottamuksistamme.

Tämä tilaisuus ei vaatinut loistavaa pukua, himmeä punaharmaa
kreppipukuni riittäisi, ja niinpä etsin sitä makuusalin suuresta
tammikaapista, jossa riippui kokonaista neljäkymmentä pukua. Mutta
siellä oli tapahtunut muutoksia ja parannuksia, jokin uudistava
käsi oli järjestänyt täpötäyttä kaappia ja kantanut erinäisiä
vaatekappaleita ullakolle -- minun kreppipukuni muiden mukana. Minun
täytyi hakea se. Otin avaimen ja kiipesin portaita pelkäämättä,
miltei ajattelematta. Avasin oven ja tunkeuduin sisään. Lukija
uskokoon jos tahtoo, mutta kun äkkiä astuin sisään, ei tuo ullakko
ollut ihan niin pimeä kuin sen olisi pitänyt olla: eräästä nurkasta
loisti juhlallinen valo, kuin tähti, mutta leveämpi. Niin selvänä se
loisti, että saatoin nähdä tuon syvän alkovin ja osan himmeänpunaista
verhoa, joka oli sen edessä. Silmänräpäyksessä se katosi ääneti
silmieni edestä, samoin verho ja alkovi, ja koko tuo puoli ullakkoa
muuttui pimeäksi kuin yö. En uskaltanut tutkia asiaa, siihen minulla
ei ollut aikaa eikä halua, sieppasin vain pukuni, joka riippui
seinällä, onneksi lähellä ovea, syöksyin ulos, lukitsin oven
suonenvedontapaisella kiireellä ja lensin portaita alas makuusaliin.

Mutta minä vapisin liiaksi voidakseni pukeutua: mahdotonta kammata
tukkaani ja kiinnittää hakasia sellaisilla sormilla. Niinpä
kutsuin Rosinea ja lahjoin hänet auttajakseni. Rosine, joka piti
lahjoista, teki parhaansa, silitti ja palmikoi tukkani yhtä hyvin
kuin oikea kampaaja, asetti pitsikauluksen matemaattisen suoraan,
sitoi kaulahuivin virheettömästi -- sanalla sanoen teki työnsä kuin
todellinen näppärä Phillis, mikä hän kyllä osasi olla kun vain
suvaitsi. Annettuaan minulle nenäliinan ja hansikkaat hän otti
kynttilän ja valaisi minulle portaita. Olin unohtanut huivini, hän
palasi hakemaan sitä, ja minä odotin eteisessä tohtori Johnin kanssa.

"Mikä on, Lucy?" sanoi Graham katsellen minua tiukasti. "Vanha
kiihtymys taas. Haa, onko se nunna?"

Mutta minä kiistin jyrkästi; minua harmitti kun taas jouduin
epäilyksen alaiseksi harhanäyistä. Hän oli epäilevä.

"Nunna on näyttäytynyt, niin totta kuin elän", hän sanoi, "hänen
hahmonsa näkeminen jättää silmiinne erityisen kiillon ja ilmeen josta
ei voi erehtyä."

"Hän _ei_ ole näyttäytynyt", intin vastaan, ja itse asiassa voinkin
totuudenmukaisesti kiistää hänen näyttäytymisensä.

"Näen kaikki vanhat oireet", vakuutti hän, "erikoinen ilme, kalpeat,
kiihtyneet kasvot."

Hän oli niin itsepintainen, että pidin parhaana kertoa hänelle mitä
todella _olin_ nähnyt. Tietysti hän piti sitä saman syyn uutena
seurauksena: harhanäkyä kaikki -- heikkohermoisuutta jne. En uskonut
häntä hivenenkään vertaa, mutta en tohtinut sanoa vastaan: lääkärit
ovat niin itsepäisiä, niin järkkymättömiä kuivissa materialistisissa
näkökohdissaan.

Rosine toi huivin, minut kiedottiin siihen ja vietiin vaunuihin.

<tb>

Teatteri oli täynnä -- täynnä kattoa myöten, kuninkaalliset ja
aatelisto olivat läsnä, palatsit ja hovit olivat tyhjentäneet
asujaimensa näille ahtaille äänettömille penkkiriveille. Tunsin
syvästi etuoikeuteni saadessani paikan tämän näyttämön edessä,
ikävöin nähdä olentoa jonka kyvyistä olin kuullut minussa aivan
erikoista odotusta herättäviä kertomuksia. Tahdoin nähdä oliko
hänen maineensa oikeutettu, ja odotin omituisen uteliaana, vakavana
ja ankarana, mutta hyvin jännittyneenä. Saisin tutkia luonnetta
jonkalaista ei vielä koskaan ollut sattunut silmieni eteen: suuri ja
uusi tähti hän oli, mutta minkä muotoinen? Odotin hänen nousemistaan.

Hän nousi kello yhdeksän aikaan tuona joulukuun iltana, yli
taivaanrannan näin hänen tulevan. Hän saattoi vieläkin loistaa
kalvenneen suurena ja kiinteän väkevänä, mutta tuo tähti kallistui
jo tuomiopäiväänsä kohti. Läheltä nähtynä se oli vain kaaos -- ontto
ja puoliksi palanut: sammunut tai sammuva taivaankappale -- puoliksi
laavaa, puoliksi hehkua.

Olin kuullut tuota naista sanottavan "rumaksi", ja odotin näkeväni
luisevaa koleutta ja karkeutta -- jotakin suurta, kulmikasta,
kellahtavaa. Mitä näin, oli vain varjo kuninkaallisesta Vashtista:
kuningatar, muinoin kaunis kuin päivä, oli nyt kolkko kuin hämärä ja
kulunut kuin palava vaha.

Jonkin aikaa -- pitkän aikaa -- luulin että siinä oli vain nainen,
vaikkakin nainen ainoa laatuaan, täynnä voimaa ja tenhoa. Vähitellen
huomasin erehdykseni. Katso! minä näin hänessä jotakin joka ei ollut
naista eikä ihmistä: hänen kummassakin silmässään oli paholainen.
Nuo pahat voimat kantoivat häntä läpi näytelmän, pitivät pystyssä
hänen heikkoja voimiaan -- sillä hän oli vain hauras olento -- ja kun
toiminta kohosi ja syveni, kuinka villisti ne ravistivatkaan häntä
hornan intohimoillaan! Ne kirjoittivat sanan _helvetti_ hänen suoraan
ylvääseen otsaansa. Ne virittivät hänen äänensä tuskan värinään. Ne
väänsivät hänen kuninkaalliset kasvonsa pirulliseksi naamioksi. Hän
seisoi siinä kuin lihaksi tullut viha, murha ja hulluus.

Se oli ihmeellinen näky, valtava ilmestys.

Se oli alhainen, hirveä, epämoraalinen näytelmä.

Lävistetyt miekkailijat, jotka nääntyvät veriinsä areenan hiekalle,
härät jotka sarvillaan raatelevat hevosia, joiden sisälmykset ovat
vuotaneet ulos, ovat lievempi näky yleisölle -- miedompi höyste
ihmisten maulle -- kuin Vashti seitsemän paholaisen kynsissä,
paholaisten jotka kirkuen repivät uhriaan, mutta eivät antaneet
manata itseään ulos.

Kärsimys oli iskenyt tuohon näyttämön vaitijattareen, ja hän
seisoi katsomonsa edessä antautumatta kärsimykselle, alistumatta
siihen, vieläpä tuntematta sitä ihmismitoilla mitaten: hän seisoi
umpimielisenä taistelussaan, jäykkänä vastarinnassaan. Hänen yllään
ei ollut tavallinen puku, vaan kalpea antiikkinen viitta, ja hän
seisoi pitkänä ja ryhdikkäänä kuin kuvapatsas. Taustan, ympäristön ja
lattian purppura toi hänet voimakkaasti näkyviin -- valkoisena kuin
alabasteri -- kuin hopea; tai pikemmin, sanottakoon se, kuin kuolema.

Missä oli Kleopatran taulun maalaaja? Tulkoon hän tänne ja istukoon
tutkimaan tätä erilaista näkyä. Etsiköön täältä ihailemaansa valtavaa
lihamäärää, jänteitä, runsasta verta, hyvin syötettyä silavaa.
Tulkoot kaikki materialistit tänne ja katsokoot.

Olen sanonut että hän ei tunne tuskaansa. Ei, sillä tuon sanan
heikkous tekisi siitä valheen. Hänen silmissään kaikki tuska heti
ruumiillistuu: hän katsoo siihen kuin johonkin jonka kimppuun
voi hyökätä, jonka voi lannistaa ja repiä kappaleiksi. Hän, joka
itse tuskin on ainetta, joutuu taisteluun käsitteitä vastaan.
Vastoinkäymisen edessä hän on kuin naarastiikeri, hän repii
kappaleiksi tuskansa ja pirstoo sen inhoten, suonenvedon tapaisesti.
Kärsimys ei häneen nähden anna mitään hyviä tuloksia, kyynelet eivät
kastele viisauden satoa; tautia, vieläpä kuolemaa hän katselee
kapinallisen silmin. Hän on kenties paha, mutta hän on myös voimakas,
ja hänen voimansa on valloittanut Kauneuden ja Sulon ja kytkenyt
molemmat puolelleen, verrattoman ihanat vangit, ja yhtä tottelevaiset
kuin ihanat. Hillittömimmissäkin voimanponnistuksissa on hänen joka
liikkeensä kuninkaallisen, verrattoman ylevä. Hänen tukkansa, joka
hulmuaa valtoimenaan kemuissa tai taistelussa, on sittenkin enkelin
tukkaa, loistavaa sädekehänsä alla. Langenneena, kapinallisena,
kirottuna hän muistuttaa taivasta jota vastaan hän niskoitteli.
Taivaan valo etsii hänen karkotuspaikkaansa, tunkeutuu sen rajojen
sisälle ja valaisee sen hylättyä etäisyyttä.

Asettakaa nyt Kleopatra tai joku muu vetelys hänen tielleen
esteeksi, niin saatte nähdä kuinka hän lävistää tuon pehmeän massan
kuin Saladinin miekka untuvapatjan. Antakaa Peter Paul Rubensin
herätä kuolleista, antakaa hänen nousta käärinliinoistaan ja tuoda
tähän paikkaan lihavien naistensa koko armeija: sama taikavoima,
joka elähytti Mooseksen hentoa sauvaa, voisi yhdessä henkäyksessä
palauttaa uomaansa sanan voimalla kahlehditut vedet ja hukuttaa
voimakkaan vihollisarmeijan hajoavien vesimuurien Pauliinaan.

Vashti ei ollut hyvä, oli minulle kerrottu, ja olen itse sanonut että
hän ei näyttänyt hyvältä: hän oli henki, mutta kotoisin hornasta. No
hyvä, jos niin paljon epäpyhää voimaa voi nousta alhaalta, eikö yhtä
runsas määrä pyhitettyä voimaa saattaisi jonakin päivänä laskeutua
ylhäältä?

Mitä arveli Graham tästä olennosta?

Pitkinä väliaikoina unohdin katsoa kuinka hän käyttäytyi ja kysyä
mitä hän ajatteli. Neron väkevä magneettivoima veti sydämeni pois
tavalliselta radaltaan; auringonkukka kääntyi kohti etelästä
säihkyvää valoa, joka ei lähtenyt auringosta -- rajua punaista
komeetanvaloa -- kuumaa nähdä ja tuntea. Olin nähnyt näyttelemistä
ennenkin, mutta en koskaan mitään tämäntapaista: en koskaan sellaista
mikä hämmästyttää toivoa ja vaimentaa halun, mikä käy yli vaiston
ja himmentää ymmärryksen; mikä, sen sijaan että se vain ärsyttäisi
mielikuvitusta ajatuksella siitä mikä voisi tapahtua, samalla
kiihottaa hermoja, koska se _ei_ tapahdu, ja päästää valloilleen
voiman joka on kuin syvä ja tulvehtiva talvinen virta, joka pauhaa
koskena ja tempaa sielun kuin minkäkin lehden putouksensa kurimuksiin
ja ankariin kuohuihin.

Neiti Fanshawe, pätevänä arvosteluissaan kuten aina, oli sanonut
tohtori Brettonia vakavaksi, intohimoiseksi mieheksi, liian totiseksi
ja liian herkäksi. Minä en koskaan nähnyt häntä siinä valossa, enkä
voinut sälyttää hänelle sellaisia virheitä. Hänen luonnollinen
olotilansa ei ollut mietiskelevä eikä hänen luonnollinen mielialansa
tunteellinen; _herkkä_ hän oli kuin läikehtivä vesi, mutta samalla
myös _tunteeton_, melkein kuin vesi: tuuli ja aurinko liikuttivat
häntä -- teräs ei purrut, tuli ei polttanut.

Tohtori John _osasi_ ajatella ja ajatteli hyvin, mutta hän oli
pikemmin toiminnan kuin ajatuksen mies; hän _osasi_ tuntea,
voimakkaastikin omalla tavallaan, mutta hänen sydämessään ei ollut
ainoatakaan innostuksen kieltä. Kirkkaat, lempeät ja suloiset
vaikutelmat saivat kirkkaan, lempeän ja suloisen vastaanoton hänen
huuliltaan ja silmistään, ihanan nähdä kuin ruusunpunan ja hopean
helmi- ja purppuravivahdukset suvipilvissä. Mikä taas oli myrskyä,
mikä hurjaa ja kiihkoisaa, vaarallista, äkkinäistä ja liekehtivää,
sitä kohtaan hänellä ei ollut mitään myötätuntoa, sen kanssa ei
mitään kosketusta. Kun sain aikaa ja halua vilkaista häneen, huvitti
ja ilahdutti minua huomata että hän ei katsellut tuota kaameata
ja ylevää Vashtia ihmetellen ja palvoen eikä vieroenkaan, vaan
yksinkertaisesti hyvin uteliaana. Vashtin tuska ei vaivannut häntä,
Vashtin villi valitus -- pahempi kuin hätähuudot -- ei suurestikaan
liikuttanut häntä, Vashtin raivo oli hänelle hieman vastenmielistä
mutta ei kauhistuttavaa. Kylmä nuori brittiläinen! Hänen oman
Englantinsa kalpeat kalliot eivät levollisemmin katso Kanaalin
kuohuihin kuin hän sinä iltana katseli tuota Pythian innoitusta.

Katsellessani hänen kasvojansa teki mieleni tietää hänen ajatuksensa
tarkalleen, ja vihdoin teinkin kysymyksen houkutellakseni ne esiin.
Ääneni kuullessaan hän heräsi kuin unesta, sillä oman tapansa mukaan
hän oli ajatellut, ja hyvin keskitetysti sittenkin, omia ajatuksiaan.
"Mitä hän piti Vashtista", halusin tietää.

"Hm-m-m", oli ensimmäinen tuskin lausuttu mutta paljon sanova
vastaus, ja sitten karehti hänen huulillaan niin omituinen hymy, niin
arvosteleva, miltei ynseä! Uskon että tuollaisia luonteita kohtaan
hänen tunteensa olivatkin ynseät. Parilla huolitellulla lauseella
hän ilmaisi mielipiteensä tuosta näyttelijättärestä ja tunteensa
häntä kohtaan: hän arvosteli Vashtia naisena, ei taiteilijattarena.
Arvostelu oli polttava.

Tuo ilta oli jo merkitty elämäni kirjaan, ei valkoisella vaan syvän
punaisella ristillä. Mutta en ollut vielä lopussa, ja toinen muisto
oli vielä aiottu painettavaksi siihen häviämättömin kirjaimin.

Keskiyön tienoilla, kun syvenevä murhenäytelmä tummeni
kuolinkohtausta kohti, kun kaikki pidättivät henkeään ja yksinpä
Grahamkin puri alahuultaan, rypisti kulmiaan ja istui ääneti ja
järkyttyneenä -- kun koko teatteri oli hiljainen ja kaikkien silmät
keskitettyinä yhteen kohtaan, kaikkien korvat kuuntelivat samaa ääntä
-- kun muuta ei näkynyt kuin valkoinen olento, joka oli vajonnut
penkille ja kamppaili väristen viimeistä, vihatuinta, ilmeisesti
voitollista vihollistaan vastaan -- kun muuta ei kuulunut kuin hänen
voihkeensa ja läähätyksensä, joista vielä henki kapinallisuutta ja
uhmaa; kun suhdaton tahto järkytti riutuvaa kuolevaista ruumista
ja pakotti sen taisteluun tuomiota ja kuolemaa vastaan, kamppaili
jokaisesta tuumanverrasta maata, möi kalliisti joka veripisaran,
vastusti viimeiseen asti kykyjensä riistäjää, _tahtoi_ nähdä,
_tahtoi_ kuulla, _tahtoi_ hengittää, _tahtoi_ elää hamaan siihen
hetkeen asti ja melkein sen ylikin, jolloin kuolema sanoo kaikelle
aistivalle ja kaikelle elävälle:

"Tähän asti eikä kauemmaksi!"

Juuri silloin kuului pahaenteistä rätinää näyttämön takaa -- siellä
juostiin ja puheltiin. Mitä se oli? kysyi koko sali. Liekki,
savunkäry vastasi.

"Tulipalo!" vyöryi läpi katsomon. "Tulipalo!" huudettiin,
toistettiin, parkaistiin edelleen. Ja sitten nopeammin kuin kynä voi
kuvata tuli pakokauhu, myrskyten ja rusentaen -- sokea, itsekäs,
julma kaaos.

Entä tohtori John? Lukija, minä näen hänet vieläkin, näen hänen
hienon rohkeutensa ja herttaisen levollisuutensa.

"Lucy pysyy paikallaan, minä tiedän sen", hän sanoi ja vilkaisi
minuun, katseessaan sama tyyni hyvyys ja voiman lepo, jota niissä
olin nähnyt istuessani hänen vieressään hänen äitinsä takkavalkean
turvallisessa loisteessa. Niin, luulen että tällainen vetoaminen
olisi saanut minut istumaan alallani vaikkapa halkeavan kallion
alla, mutta itse asiassa olikin ensimmäinen vaistoni pysyä
paikallani tällaisissa olosuhteissa, enkä mistään hinnasta olisi
liikehtimiselläni saattanut häntä levottomaksi, vastustanut hänen
tahtoaan tai vaatinut häneltä erityistä huolenpitoa. Olimme
permannolla, ja muutaman hetken kuluttua oli ympärillämme mitä
hirvittävin ja säälimättömin paine.

"Kuinka naiset ovatkaan kauhuissaan?" hän sanoi, "mutta jolleivät
miehet olisi melkein samanlaisia, voitaisiin ylläpitää järjestystä.
Tämä on surullinen näky: näen tällä hetkellä viitisenkymmentä
itsekästä petoa, joista jokaisen voisin omatunto hyvänä lyödä maahan,
jos olisin lähellä. Näen naisia jotka ovat urheampia kuin miehet. Kas
tuolla -- hyvä Jumala!"

Grahamin puhuessa oli eräs nuori tyttö, joka hyvin hiljaisena ja
lujana oli painautunut edessämme olevaan herrasmieheen, tullut äkkiä
riistetyksi irti suojelijastaan, ja muuan raakamainen tungettelija
oli painanut hänet ihmisjoukon jalkoihin. Tuskin pari sekuntia hän
ehti olla kateissa. Graham ryntäsi eteenpäin, hän ja tuo vieras
herra, voimakas vaikkakin harmaatukkainen mies, koettivat yksissä
voimin torjua ihmisjoukkoa. Tytön pää ja pitkä tukka retkahtivat
hänen olalleen: tyttö näytti olevan tainnoksissa.

"Uskokaa hänet minulle, minä olen lääkäri", sanoi tohtori John.

"Jollei teillä ole ketään naista seurassanne, olkoon niin", oli
vastaus. "Pidelkää häntä ja minä raivaan tien: meidän on saatava
hänet ulkoilmaan."

"Minulla on mukanani eräs neiti", sanoi Graham, "mutta hän ei ole
esteenä eikä vaivana."

Hän etsi minua silmillään: olimme joutuneet erilleen. Olin kuitenkin
päättänyt mennä hänen luokseen ja tunkeuduin tuon elävän muurin läpi,
ryömien alitse milloin en voinut päästä välistä tai yli.

"Tarttukaa kiinni minuun älkääkä hellittäkö", sanoi hän, ja minä
tottelin.

Tienraivaajamme osoittautui väkeväksi ja neuvokkaaksi, hän avasi
tiheän massan kuin kiila, onnistui vihdoin kärsivällisenä ja
väsymättömänä tunkeutumaan tuon elävän kallion läpi -- se oli niin
kiinteä, kuuma ja tukahduttava -- ja vei meidät raikkaaseen viileään
yöhön.

"Olette englantilainen", hän sanoi lyhyesti tohtori Brettonille, kun
olimme päässeet kadulle.

"Englantilainen. Ja puhun maanmieheni kanssa, eikö niin?" oli vastaus.

"Oikein arvattu. Olkaa hyvä ja viipykää tässä vielä pari minuuttia,
kunnes löydän vaununi."

"Isä, en minä ole loukkaantunut", sanoi tyttömäinen ääni. "Olenko
isän luona?"

"Olette erään hyvän ystävän luona, ja isänne on aivan vieressä."

"Sanokaa hänelle etten ole vahingoittunut, paitsi olkapäähän. Voi
kuinka se on kipeä. He polkivat juuri sitä."

"Mennyt kenties sijoiltaan", mutisi tohtori. "Toivotaan ettei ole
tapahtunut pahempaa vahinkoa. Lucy, antakaa kätenne tänne hetkiseksi."

Ja minä autoin häntä kun hän järjesti vaatteita ja asentoa
mukavammaksi kärsivälle taakalleen. Tyttö tukahdutti valituksen ja
makasi hänen käsivarsillaan hiljaa ja kärsivällisenä.

"Hän on hyvin kevyt", sanoi Graham, "kuin lapsi!" Ja hän kysyi
kuiskaten: "Onko hän lapsi, Lucy? Huomasitteko minkä ikäinen hän on?"

"Minä en ole lapsi -- olen seitsemäntoistavuotias", vastasi potilas
vakavasti ja arvokkaana. Ja heti sen jälkeen:

"Käskekää isää tänne, minä tulen levottomaksi."

Vaunut ajoivat esiin, tytön isä vapautti Grahamin taakastaan, mutta
muutettaessa kantajalta toiselle häneen teki kipeätä ja hän vaikeroi
taas.

"Kultaseni!" sanoi isä hellästi. Sitten hän kääntyi Grahamiin.
"Sanoitte olevanne lääkäri, sir, eikö niin?"

"Sanoin, olen tohtori Bretton La Terrassesta."

"Hyvä. Tahdotteko astua vaunuihin?"

"Omat vaununi ovat täällä, etsin ne ja seuraan teitä."

"Olkaa sitten hyvä ja seuratkaa meitä." Ja hän mainitsi osoitteensa:
Hotelli Crécy, Rue Crécyn varrella.

Me seurasimme, vaunut vierivät nopeasti, Graham ja minä olimme
ääneti. Tämä tuntui seikkailulta.

Koska olimme kadottaneet jonkin hetkisen vaunujemme etsimiseen,
pääsimme hotelliin noin kymmenen minuuttia myöhemmin kuin nuo
vieraat. Talo oli hotelli ulkomaisessa merkityksessä: kokoelma
asuinhuoneita, ei ravintola -- suuri upea rakennus, katuoven yllä
korkea kaari, sen takana holvikäytävä, joka vei joka taholta
rakennusten ympäröimään nelikulmaiseen pihaan.

Me astuimme vaunuista, nousimme isoja kauniita portaita ja
pysähdyimme numero kahden eteen toiselle tasanteelle. Koko
ensimmäinen kerros oli näet jonkun venäläisen ruhtinaan hallussa,
ilmoitti Graham. Soitettuamme kelloa toisella suurella ovella avautui
eteemme sarja hyvin kauniita huoneita. Livree-pukuinen palvelija
ilmoitti meidät, astuimme salonkiin, jonka takassa englantilaiseen
tapaan paloi tuli ja jonka seinissä välkehti ulkomaisia peilejä.
Tulen ääressä näkyi pieni ryhmä: hento olento vajonneena suureen
nojatuoliin, pari naista hääräili ympärillä ja tuo teräksenharmaa
herrasmies katseli heitä levottomana.

"Missä on Harriet? Tahtoisin että Harriet tulisi tänne", sanoi
tyttömäinen ääni heikosti.

"Missä on rouva Hurst?" kysyi herrasmies kärsimättömästi ja hieman
tuikeasti miespalvelijalta, joka oli laskenut meidät sisään.

"Ikävä kyllä hän on lähtenyt kaupungille, sir, nuori neiti antoi
hänelle vapaata huomiseen asti."

"Niin -- niin annoin. Hän meni sisarensa luo, minä sanoin että hän
saa mennä, muistan nyt", keskeytti nuori neiti. "Mutta minä olen
niin pahoillani, Manon ja Louison eivät ymmärrä sanaakaan siitä mitä
sanon, ja he vahingoittavat minua tahtomattaan."

Tohtori John ja herrasmies tervehtivät nyt toisiaan, ja sillä aikaa
kun he kuluttivat muutamia minuutteja neuvotteluihin, lähestyin minä
nojatuolia, ja nähdessäni mitä tuo heikko ja raukea tyttö tahtoi
saada tehdyksi, tein sen.

Olin vielä näissä puuhissani, kun Graham tuli lähemmäksi. Hän oli
yhtä taitava haavuri kuin lääkäri, ja tutkiessaan hän huomasi että
hänen omat tietonsa riittivät kysymyksessä olevan tapauksen hoitoon.
Hän määräsi että tyttö oli kannettava omaan huoneeseensa, ja kuiskasi
minulle:

"Menkää naisten mukana, Lucy, he näyttävät hitailta: voittehan
ainakin määrätä heidän liikkeitään ja siten säästää häneltä kipua.
Häneen on koskettava hyvin hellävaroen."

Huoneen teki varjoisaksi himmeänsiniset kaihtimet, ilmavaksi
musliiniset ikkunaverhot; vuode oli mielestäni kuin lunta ja usvaa
-- tahraton, pehmeä ja utuinen. Annoin naisten seisoa syrjässä ja
riisuin heidän valtiattarensa ilman heidän hyvää tarkoittavaa mutta
kömpelöä apuaan. En ollut siksi tyynellä mielellä, että olisin
voinut erikseen panna merkille vaatteiden yksityiskohdat, mutta
saamani yleisvaikutus puhui hienostuksesta, herkkätunteisuudesta
ja täysin persoonallisesta sivistyksestä, mikä, jäljestäpäin asiaa
ajatellessani, tuntui olevan omituisessa ristiriidassa niiden
huomioiden kanssa, joita olin tehnyt neiti Ginevra Fanshawen asusta.

Tyttö itse oli pieni hento olento, mutta kaunis kuin kuva. Kun
työnsin taaksepäin hänen runsaan mutta samalla hienoisen tukkansa,
joka oli niin kiiltävä ja pehmeä ja verrattoman hyvin hoidettu,
tulivat näkyviini nuoret, kalpeat ja väsyneet, mutta ylhäiset
kasvot. Otsa oli sileä ja kirkas, kulmakarvat selvät mutta pehmeät,
ja ne häipyivät ohimoilla pelkäksi viivaksi; silmät olivat ihana
luonnonlahja -- kauniit ja ilmeikkäät, suuret ja syvät, ja näyttivät
hallitsevan hentoja piirteitä. Toisena hetkenä ja toisissa
olosuhteissa ne varmaan kykenivät ilmaisemaan paljon, nyt ne olivat
raukeat ja kärsivät. Hänen hipiänsä oli täydellisen kirkas, niskassa
ja käsissä oli hienoja suonia kuin kukan terälehdissä. Hieno kerros
ylpeyden jäätä täydensi tämän hentoisen ulkomuodon, ja huulessa oli
kaari -- epäilemättä synnynnäinen ja itsetiedoton -- mutta jos ensi
kerran olisin nähnyt sen keskellä terveyttä ja ulkonaista loistoa,
olisin pitänyt sitä aiheettomana ja luullut pikku neidin omaavan
aivan väärän käsityksen elämästä ja omasta tärkeydestään.

Hänen käyttäytymisensä tohtorin käsissä hymyilytti ensin; se ei
suinkaan ollut lapsellista -- pikemmin lujaa ja kärsivällistä --
mutta kerran tai pari hän kuitenkin äkkiä ja tiukasti kääntyi
tohtoriin päin ja sanoi että tämä teki hänelle pahaa ja että tohtorin
täytyi koettaa kiusata häntä vähemmän. Näin myös hänen suurten
silmiensä kiintyvän Grahamin kasvoihin kuin kauniin ja ihmettelevän
lapsen juhlalliset silmät. En tiedä huomasiko Graham tätä
tarkastusta; jos huomasi, varoi hän häiritsemästä tai keskeyttämästä
sitä maksamalla takaisin samalla mitalla. Luulen että hän suoritti
työnsä äärimmäisen huolellisesti ja hellä varoen, säästäen
potilaaltaan tuskaa niin paljon kuin voi. Kun hän oli lopettanut,
antoikin tyttö hänelle tunnustusta sanomalla sydämellisesti:

"Kiitoksia, tohtori, ja hyvää yötä." Puhuessaan hän kuitenkin toisti
saman totisen ja suoran katseensa, joka mielestäni oli niin erikoinen
vakavuudessaan ja innossaan.

Hän ei nähtävästi ollut loukannut itseään vaarallisesti, tämän tiedon
isä otti vastaan huulillaan hymy joka melkein teki kenen tahansa
hänen ystäväkseen -- se oli niin iloinen ja kiitollinen. Hän ilmaisi
nyt kiitollisuutensa Grahamia kohtaan niin vakavasti kuin sopii
englantilaiselle, kun kysymyksessä on henkilö joka on auttanut häntä
mutta joka vielä on hänelle vieras. Hän pyysi Grahamia saapumaan myös
seuraavana päivänä.

"Isä", kuului vuodeverhojen takaa, "kiitä myös neitiä. Onko hän
siellä?"

Avasin verhot hymyillen ja katsoin häneen. Hänen oli nyt suhteellisen
hyvä olla; hän näytti kauniilta, vaikka olikin kalpea; kasvot olivat
hienopiirteiset, ja joskin ne ensi hetkessä näyttivät ylpeiltä,
luulen että lähempi tuttavuus voisi osoittaa ne lempeiksi.

"Minä kiitän neitiä hyvin vilpittömästi", sanoi hänen isänsä. "Arvaan
että hän on ollut hyvin kiltti lapselleni. Tuskin uskallammekaan
kertoa rouva Hurstille, kuka on ollut hänen sijaisenaan ja tehnyt
hänen työnsä, hän olisi sekä häpeissään että mustasukkainen."

Ja niin sanottiin hyvästit mitä parhaimpina ystävinä. Meille
tarjottiin vieraanvaraisesti virvokkeita, mutta koska oli myöhäinen,
kieltäydyimme ja poistuimme hotelli Crécystä.

Paluumatkalla jouduimme ajamaan teatterin ohi. Kaikki oli hiljaista
ja pimeätä: hälisevä ja ryntäävä ihmisjoukko oli poissa -- lamput,
kuten alkava tulipalokin, sammuksissa ja unohdetut. Seuraavan aamun
lehdet tiesivät että kipinä oli pudonnut vain johonkin irtonaiseen
verhoon, joka oli leimahtanut tuleen ja sammunut seuraavassa hetkessä.




XXIV

HERRA DE BASSOMPIERRE


Ne jotka elävät syrjässä, joiden elämä kuluu koulujen tai muiden
muurattujen ja vartioitujen rakennusten seinien sisällä, voivat
äkkiä ja pitkäksi aikaa hävitä ystäviensä muistista, ystävien jotka
ovat vapaamman maailman kansalaisia. Kenties aivan selittämättä
ja heti sellaisen kauden jälkeen, jolloin seurustelu on ollut
tavattoman vilkasta -- johon on kasaantunut sarja miltei kiihdyttäviä
pikkuseikkoja, joiden luonnollisena seurauksena luulisi pikemmin
olevan keskinäisen yhteyden lisäämisen kuin lopettamisen -- sattuu
hiljainen keskeytys, sanaton äänettömyys, pitkä unohduksen tyhjyys.
Tämä on aina keskeytymätön, yhtä täydellinen kuin selittämätön.
Kirjeet ja terveiset, joita ennen tuli niin usein, lakkaavat
kokonaan: käynnit, jotka ennen olivat säännöllisiä, ovat loppuneet;
kirjat ja sanomalehdet, jotka ennen olivat muistamisen merkkeinä,
eivät enää saavu.

Näillä laiminlyönneillä on aina ymmärrettävät syynsä, jos erakko vain
tuntisi ne. Vaikka hän pysyykin paikallaan kammiossaan, ovat hänen
tuttavansa ulkona maailmassa keskellä elämän kuumimpia pyörteitä.
Tuo tyhjä väliaika, joka hänestä kuluu niin hitaasti että kellotkin
tuntuvat seisovan ja siivettömät tunnit laahustavat eteenpäin
kuin väsyneet maankiertäjät, jotka ovat valmiit levähtämään joka
virstantolpalla -- tuo sama aika on kenties tulvillaan tapahtumia ja
rientää suhisten eteenpäin hänen ystäviensä mielestä.

Erakko -- jos hän on järkevä erakko -- nielee omat ajatuksensa ja
lukitsee omat tunteensa näiden sisäisen talven viikkojen aikana. Hän
tietää että Kohtalo on määrännyt hänet silloin tällöin jäljittelemään
nukkujaa, ja hän tahtoo olla mukautuvainen: tekeytyy sileäksi
palloksi, vierähtää elämän muurissa olevaan reikään ja alistuu
kauniisti siihen että tuiskuttava lumikinos pian saartaa hänet ja
säilyttää hänet jäässä sen vuodenajan.

Tyytyköön hän sanomaan: "Se on aivan oikein, niin pitääkin olla,
koska kerran niin on." Ja kenties jonakin päivänä hänen lumihautansa
avautuu, kevään lempeys palajaa, aurinko ja etelätuuli saavuttavat
hänet, pensasaitojen silmikot, lintujen liverrykset ja vapautuneiden
virtojen kohina kutsuvat hänet uuteen virvoittavaan elämään.
_Kenties_ tämä tapahtuu, kenties ei: halla voi hyydyttää hänen
sydämensä jäähän joka ei enää koskaan sula, ja kun kevät tulee,
saa varis tai harakka nokkia muurista vain nukkujan luut. No hyvä,
siinäkin tapauksessa on kaikki oikein: onhan otaksuttavaa että hän
alun pitäen tiesi olevansa kuolevainen ja kerran kulkevansa samaa
tietä kuin kaikki muu liha, ja "yhtä hyvä varhain kuin myöhään".

Tuota vaiherikasta teatteri-iltaa seurasi seitsemän viikkoa, jotka
minulle olivat yhtä tyhjät kuin seitsemän valkoista paperiarkkia: ei
ainoatakaan sanaa kirjoitettuna yhteen niistä, ei käyntiä, ei merkkiä.

Noin keskivälissä tuota aikaa rupesin kuvittelemaan että jotakin
oli tapahtunut ystävilleni La Terrassessa. Tyhjyyden keskivaihe
on aina pimeätä aikaa yksinäiselle: hänen hermojaan särkee pitkän
odotuksen jännityksestä, siihen saakka torjutut epäilykset ovat nyt
kasaantuneet yhteen ja -- väkevinä patoutumisessaan -- vyöryvät
hänen ylitseen voimalla josta tuntuu kostonhimo. Yöstäkin tulee
ynseä aika, ja uni ja hänen luonteensa eivät voi suostua toisiinsa:
oudot sävähdykset ja tuskanväänteet häiritsevät hänen lepoaan;
pahojen unien synkkä parvi, kaameat aavistukset ja sairaalloinen
pelko yhtyvät liittoon häntä vastaan. Poloinen raukka! Hän koettaa
parhaansa mukaan pysyä pystyssä, mutta hän on kurja, kalpea, riutunut
olento, huolimatta tuosta "parhaasta".

Viimeisellä noista seitsemästä pitkästä viikosta minä suostuin
siihen minkä kuutena edellisenä olin kateellisesti sulkenut
ajatuksistani -- tulin vakuuttuneeksi siitä että tällaiset tyhjyydet
olivat välttämättömiä, tulos olosuhteista, Sallimuksen käsky, osa
elämäni kohtalosta ja -- ennen kaikkea -- asia jonka alkusyitä ei
koskaan saanut kysyä ja jonka tuskallisia seurauksia ei koskaan
saanut nurkua. Tietenkään en syyttänyt itseäni kärsimyksistäni:
Jumalan kiitos oli minulla siksi tarkka oikeudentunto, etten
vaipunut typerään itsesyytös-haihatteluun. Mitä taas tulee toisten
moittimiseen, tiesi järkeni heidät moitteista vapaiksi ja sydämeni
tunnusti heidät sellaisiksi. Mutta tie oli raskas ja rosoinen
vaeltaa, ja ikävöin parempia päiviä.

Koetin eri keinoja pysyäkseni pystyssä ja suoriutuakseni ahdingostani
jotenkuten. Panin alulle paljotöisen koruompelun, opiskelin
saksaa aika pontevasti, rupesin oikein työkseni säännöllisesti
lukemaan kirjaston kuivimpia ja paksuimpia kirjoja, ja kaikissa
ponnistuksissani olin niin oikeauskoinen kuin tiesin että tuli olla.
Erehdyinkö jotenkin? Hyvin luultavaa. Tiedän vain tuloksen: minusta
tuntui kuin olisin nakertanut paperia nälkääni tai juonut suolavettä
janoni lievitteeksi.

Kiusanhetkeni oli postiaika. Pahaksi onneksi tiesin sen liiankin
hyvin, ja koetin yhtä turhaan kuin itsepintaisesti totuttaa
itseäni pois siitä tiedosta. Pelkäsin sitä odotuksen jännitystä
ja pettymyksen sairasta uupumusta, mikä joka päivä kävi edellä ja
seurasi tuota perin tuttua soittoa.

Luulen että eläimet joita pidetään häkissä ja joille annetaan niin
niukasti ruokaa, että ne aina ovat nälänhädän partaalla, odottavat
ateriaansa niinkuin minä odotin kirjettä. Oh! -- puhuakseni totuuden
ja jättääkseni tuon väärän levollisuuden sävyn, joka ajan pitkään
jäytää luonteen kestävyyttä -- noina seitsemänä viikkona sain
kokea katkeraa pelkoa ja tuskaa, outoja sisäisiä vastoinkäymisiä,
viheliäistä toivon uupumusta ja epätoivon sietämättömiä hyökkäyksiä.
Tämä viimeksi mainittu tuli joskus niin lähelle minua, että sen
henkäys tunki suoraan lävitseni. Tunsin sen myrkyllisen ilman tai
leyhkäyksen tavoin tunkeutuvan syvälle, pysähtyvän sydämeeni tai
jatkavan matkaansa sanomattoman ahdistavana. Kirje -- tuo rakastettu
kirje -- ei tullut, ja siihen sisältyi kaikki odottamani elämän
suloisuus.

Hätäni ollessa äärimmillään turvauduin yhä uudelleen lippaassa
olevaan pieneen kääröön -- siinä olivat nuo viisi kirjettä. Kuinka
loistavalta tuntuikaan se kuukausi, jonka taivaalle nämä viisi tähteä
olivat nousseet! Kävin katsomassa niitä aina iltaisin, ja koska
en joka ilta uskaltanut pyytää kynttilää keittiöstä, ostin itse
vahakynttilän ja tikkuja ja pujahdin lukutunnilla makuuhuoneeseen
nauttimaan murusistani. Barmecideen leipää. Se ei ravinnut minua,
kärsin puutetta, tulin heiveröiseksi kuin varjo, mutta muuten en
ollut sairas.

Eräänä iltana luin niitä verrattain myöhään ja tunsin etten enää
jaksaisi -- sillä lakkaamaton tutkiminen riisti kirjeistäni kaiken
mehun ja merkityksen: kulta kuihtui lehdiksi silmieni edessä ja surin
mennyttä harhaluuloani -- kun äkkiä kuulin nopeiden jalkojen juosta
sipsuttavan portaita ylös. Tunsin Ginevra Fanshawen askelet; hän oli
sinä iltana syönyt päivällistä kaupungilla, oli nyt palannut kotiin
ja tuli panemaan huivinsa ym. vaatekaappiin.

Aivan oikein, hän tuli sisään heleässä silkkipuvussaan, huivi valahti
hartioilta, ja kiharat, jotka illan kosteus oli puoleksi oikaissut,
riippuivat niskassa huolimattomina ja raskaina. Minulla oli tuskin
aikaa panna aarteeni takaisin lippaaseen ja sulkea kansi, kun hän jo
oli vierelläni. Hän ei suinkaan näyttänyt olevan parhaalla tuulellaan.

"Tämä oli typerä ilta: typeriä ihmisiä kaikki tyynni", hän aloitti.

"Ketkä? Rouva Cholmondeley? Olen aina luullut että piditte hänen
taloaan hauskana."

"En ole ollut rouva Cholmondeleylla."

"Todellako? Onko teillä sitten uusia tuttavuuksia?"

"Setä de Bassompierre on täällä."

"Setä de Bassompierre! Ettekö ole iloinen? Luulin että hän on
suosiossa."

"Te luulitte väärin: mies on inhottava, minä vihaan häntä."

"Siksikö että hän on ulkomaalainen? Vai mistä yhtä painavasta syystä?"

"Hän ei ole ulkomaalainen. Mies on aivan tarpeeksi englantilainen,
herra paratkoon, ja hänellä oli englantilainen nimi vielä kolme neljä
vuotta sitten, mutta hänen äitinsä on ulkomaalainen, de Bassompierre,
ja joku tämän perheestä on kuollut ja jättänyt hänelle tiluksia,
arvon ja tämän nimen. Hän on ihan mahtava mies nyt."

"Siitäkö syystä vihaatte häntä?"

"Tiedättekö mitä äiti sanoo hänestä? Hän ei ole oikea setäni, on
vain ollut naimisissa äidin sisaren kanssa. Äiti vihaa häntä ja
sanoo että hän tappoi Ginevra-tädin epäystävällisyydellään -- hän
näyttääkin oikealta karhulta. Sellainen ikävä ilta", hän jatkoi. "En
mene enää hänen suureen hotelliinsa. Ajatelkaahan vain, minä kävelen
huoneessa yksikseni, suuri viisikymmenvuotias mies tulee luokseni,
puhelee kanssani muutamia minuutteja ja kääntää sitten suorastaan
selkänsä minulle ja lähtee äkkiä huoneesta. Sellaisia hulluja tapoja!
Lyönpä vetoa että hän sai piston omaantuntoonsa, sillä kotona kaikki
sanovat että minä olen Ginevra-tädin kuva. Äiti sanoo usein että
yhdennäköisyytemme aivan naurattaa."

"Olitteko te ainoa vieras?"

"Ainoa vieras? Niin, olihan siellä vielä pikku neiti, serkkuni --
pilalle hemmoteltu pieni olento."

"Onko herra de Bassompierrellä tytär?"

"On, on, älkää vaivatko minua kysymyksillänne. Ohhoo kuinka olen
väsynyt!"

Hän haukotteli. Sitten hän muitta mutkitta heittäytyi vuoteelleni ja
lisäsi: "Pikku neidistä nähtävästi oli vähällä tulla hilloa jossakin
teatterihämmingissä muutama viikko sitten."

"Ahaa, tosiaanko? Asuvatko he suuressa hotellissa Rue de Crécyn
varrella?"

"Aivan oikein. Kuinka _te_ sen tiedätte?"

"Olen ollut siellä."

"Oo, vai niin? Todellako? Te nyt lennätte joka paikkaan näinä
aikoina. Otaksun että äiti Bretton vei teidät mukanaan. Hänellä ja
Asklepioksella on pääsy de Bassompierren huoneisiin -- nähtävästi
'poikani John' hoiti pikku missiä tapaturman jälkeen. Tapaturman?
Pyh, teeskentelyä kaikki tyynni! Minä en luule että hän rusentui
yhtään sen enempää kuin hänen kopea nokkansa yllin kyllin
ansaitseekin. Ja nyt on perustettu aivan läheinen tuttavuus: kuulin
jotakin 'vanhoista muistoista' ja tiesi mistä. Oh, kuinka typeriä he
kaikki olivat."

"_Kaikki_! Sanoitte olevanne ainoa vieras."

"Sanoinko? Te näette että voi unohtaa mainita erikseen vanhan naisen
ja hänen poikansa."

"Tohtori ja rouva Bretton olivat siis herra de Bassompierren luona
tänä iltana?"

"Olivat, olivat, jumaliste, ja missi leikki emäntää. Mikä keimaileva
nukke hän onkaan!"

Happamuudessaan alkoi neiti Fanshawe huomaamattaan ilmaista
masentuneen tilansa syitä. Suitsutus oli vähentynyt, huomaavaisuus ja
ihailu suunnattu toisaalle tai kokonaan loppunut: keimailu ei ollut
tehonnut, turhamaisuus oli saanut kolauksen. Hän purki kiukkuaan
tyhjään ilmaan.

"Onko neiti de Bassompierre aivan terve nyt?" kysyin.

"Yhtä terve kuin te tai minä, epäilemättä, mutta hän on teeskentelevä
pieni olento ja koetti näyttää sairaalta kiinnittääkseen lääkärin
huomion puoleensa. Ja sittenkös tuo vanha leskirouva pani hänet
lepäämään sohvalle ja 'poikani John' kielsi mielenliikutukset -- uh!
Se oli aivan ellottava näky!"

"Eipä olisi ollut, jos huomion esine olisi vaihtunut: jos te olisitte
päässyt neiti de Bassompierren tilalle."

"Kyllä kai! Minä vihaan 'poikaani Johnia'."

"'Poikani John!' -- Ketä tarkoitatte sillä nimellä? Tohtori Brettonin
äiti ei koskaan nimitä häntä niin."

"Sitten hänen pitäisi. Oikea tolvana, karhumainen John hän on."

"Te loukkaatte totuutta kun sanotte niin, ja koska koko
kärsivällisyyteni on nyt päässyt kerältä, toivon mitä jyrkimmin että
te heti nousette tuolta vuoteelta ja poistutte huoneesta."

"Sellainen kiihkoilija! Kasvonne ovat punaiset kuin villiunikko.
Tahtoisin tietää mikä tekee teidät aina niin mahdottoman ärtyiseksi
_à l'endroit du gros Jean_![76] John Anderson, my Jo, John! Oi mikä
hieno nimi!"

Väristen kiukusta, jonka purkaminen olisi ollut sulaa hulluutta --
sillä eihän tuon tyhjänpäiväisen höyhenen, tuon hatarasiipisen perhon
kanssa kannattanut edes riidellä -- sammutin kynttiläni, lukitsin
laatikon ja jätin hänet, koska hän ei tahtonut jättää minua. Hän oli
kuin kaljaa joka nyt oli käynyt sietämättömän happameksi.

Seuraava päivä oli torstai ja puoleksi lupapäivä. Aamiainen oli ohi,
olin vetäytynyt ensi luokkaan. Tuo pelätty postiajan hetki läheni, ja
minä istuin odotellen suunnilleen samaan tapaan kuin henkiennäkijä
odottaa kummitustaan. Kirjeentulo oli vähemmän luultavaa kuin
koskaan, mutta miten ponnistelinkin, en voinut unohtaa että se toki
oli mahdollinen. Sitä mukaa kuin hetki läheni, valtasi mieleni
levottomuus ja pelko, miltei keskitasoa pahempi. Ulkona puhalsi
talvinen itätuuli, ja olin jokin aika sitten antautunut tuohon
kolkkoon seurusteluun tuulien ja niiden vaihtelujen kanssa, jota niin
vähän tunnetaan ja jota terve ihminen ei voi käsittää. Pohjoinen
ja itä vaikuttivat kaameasti, tekivät kaiken tuskan kipeämmäksi,
kaiken surun raskaammaksi. Etelä voi tyynnyttää, länsi joskus tehdä
iloiseksi -- jolleivät ne siivillään kantaneet ukkospilvien taakkaa,
joiden paino ja kuumuus kuoletti kaiken tarmon.

Pureva ja pimeä oli tuo tammikuun päivä, ja kuitenkin muistan
juosseeni avopäin pitkän puutarhan perälle ja viipyneeni siellä,
alastomien pensaiden keskellä, siinä viheliäisessä toivossa että
postimiehen soitto sattuisi sillä aikaa kun minä olin poissa
kuulemasta. Siten säästyisin vavahdukselta, jota jokin erityinen
hermo tai hermot alati saman ajatuksen herkeämättömän hampaan melkein
poikki kalvamina eivät kohta enää voineet kestää. Viivyttelin niin
kauan kuin uskalsin pelkäämättä poissaoloni herättävän huomiota.
Kiedoin pääni esiliinaan ja tukin korvani jotten kuulisi tuota
kiduttavaa helähdystä, jota ihan varmaan kuitenkin seuraisi niin
autio hiljaisuus, niin hedelmätön tyhjyys minulle. Vihdoin uskalsin
palata luokkaan, jonne oppilaita ei vielä ollut laskettu, koska
kello ei vielä ollut yhdeksää. Ensimmäinen näkemäni oli valkoinen
esine mustalla pulpetillani, valkoinen litteä esine. Posti oli
todellakin tullut, minun kuulemattani. Rosine oli käynyt kammiossani
ja hyvän enkelin tavoin jättänyt kirkkaan merkin käynnistään. Tuo
loistava esine pulpetillani oli todellakin kirje, oikea kirje, sen
saatoin nähdä kolmen kyynärän päähän, ja koska minulla oli vain
yksi kirjeenvaihtaja maan päällä, täytyi sen tulla tuolta yhdeltä.
Hän muisti minua vielä. Syvä kiitollisuuden virta toi uutta elämää
sydämeeni.

Kun tulin lähemmäksi ja kumarruin vavisten katsomaan kirjettä,
toivoen miltei varmasti näkeväni tutun käsialan, sattui kohtalokseni
nähdäkin kirjoitus joka sillä hetkellä tuntui oudolta -- väritön
naisellinen töherrys lujien miehekkäiden kirjainten asemesta. Silloin
oli kohtalo mielestäni _liian_ kova minulle, ja sanoinkin ääneen:
"Tämä on julmaa."

Mutta minä pääsin senkin tuskan yli. Elämä on vielä elämää, niin
kipeätä kuin se onkin: silmät ja korvat ja niiden käyttö jää meille
vieläkin, vaikka kaiken mieluisan näkeminen on meiltä kokonaan
riistetty ja kaikki lohdulliset äänet kokonaan vaienneet.

Avasin kirjeen. Olin jo huomannut käsialan aivan tutuksi. Se oli
päivätty "La Terrassessa" ja kuului näin:

    Rakas Lucy. -- Mieleeni juolahtaa kysyä mitä olet puuhaillut
    tänä viime kuukautena tai parina. Eipä silti että luulisin
    sinulle vähimmälläkään tavalla vaikeaksi tehdä tiliä
    edesottamuksistasi. Uskallan väittää että olet ollut aivan
    yhtä ahkera ja onnellinen kuin me täällä La Terrassessa. Mitä
    Grahamiin tulee, laajenee hänen avuntarvitsijainsa piiri päivä
    päivältä: hänellä on niin paljon potilaita ja puuhaa, että minä
    sanon hänelle hänen tulevan aivan itserakkaaksi. Todella hyvä
    äiti kun olen, koetan parhaani mukaan pitää häntä kurissa: sinä
    tiedät ettei hän koskaan saa minulta imartelua. Ja kuitenkin,
    Lucy, hän on hieno mies, ja äidin sydän hypähtää ilosta hänet
    nähdessään. Kun häntä kaiken päivää on riepoteltu sinne tänne,
    hän on saanut kestää senkin seitsemät pahat tuulet, taistellut
    satoja oikkuja vastaan, usein nähnyt kauheita tuskia -- ja ehkä
    väliin, kuten sanon hänelle, aiheuttanutkin niitä -- palaa hän
    kuitenkin illalla luokseni niin herttaisena ja hyväntuulisena,
    että tosiaankin tuntuu kuin henkisesti eläisin toisella puolen
    maapalloa, ja näinä tammikuun iltoina minun aurinkoni nousee kun
    toisten laskee.

    Kuitenkin hän tarvitsee kuria ja oikaisuja ja hillitsemistä,
    ja minä teen hänelle sen hyvän palveluksen, mutta poika on
    niin joustava että on mahdotonta perin pohjin pahoittaa
    hänen mieltään. Kun luulen että vihdoinkin olen saanut hänet
    murjottamaan, maksaa hän minulle kaikennäköisellä leikinlaskulla
    -- mutta tunnethan sinä hänet ja kaikki hänen kujeensa, ja minä
    olen vain vanha höperö kun teen hänet tämän kirjeen aiheeksi.

    Mitä minuun tulee, on vanha Brettonin asianajajani ollut
    vieraanani, ja olen korvia myöten vajonnut liikeasioihin. Soisin
    niin hartaasti että voisin palauttaa Grahamille edes osan siitä
    mitä hänen isänsä jätti hänelle. Hän nauraa ja ilkkuu huoliani
    siinä asiassa, pyytää minua katsomaan kuinka hyvin hän kykenee
    pitämään huolta itsestään ja minustakin, ja kysyy mitä vanha
    rouva voisi vielä tarvita, jota hänellä ei jo ole, viittaa
    taivaansinisiin päähineisiin, syyttää minua kunnianhimosta
    kun muka tahtoisin käyttää timantteja, pitää livreepukuisia
    palvelijoita, asua hotellissa ja olla muodin esikuvana Villetten
    englantilaisten joukossa.

    Taivaansininistä päähineistä muistan että sinunpa olisi pitänyt
    olla meillä toissa iltana. Hän oli tullut kotiin todella
    väsyksissä, ja kun olin antanut hänelle teetä, hän heittäytyi
    nojatuoliini julkeana kuten ainakin. Suureksi ilokseni hän
    nukahti siihen. (Tiedäthän kuinka hän aina kiusaa minua muka
    uneliaisuudestani, minua joka en koskaan enkä missään tapauksessa
    ummista silmiäni päivänvalolla). Hän oli siinä nukkuessaan
    mielestäni hyvin hauskan näköinen, Lucy, minä hupsu kun olen
    niin ylpeä hänestä, mutta minkä sille mahtaa? Näytä minulle
    hänen vertaisensa. Minne ikinä katsonkaan, en näe toista hänen
    vertaistaan koko Villettessä. No niin, päähäni pisti tehdä
    hänelle pieni kepponen, ja niinpä hain tuon taivaansinisen
    päähineen ja onnistuin, äärimmäisen varovainen kun olin,
    asettamaan tuon ison korean laitoksen hänen otsalleen. Vakuutan
    sinulle ettei se ollenkaan rumentanut häntä, hän näytti aivan
    itämaiselta, paitsi että on niin vaalea. Kukaan ei sentään voi
    haukkua häntä punatukkaiseksi _nyt_ -- hänen tukkansa on oikeata
    pähkinänruskeata -- tummaa kiiltävää pähkinänruskeata. Kun vielä
    panin ison kasimirihuivini hänen harteilleen, oli hän niin kaunis
    tilapäinen nuori bey, dey tai paa kuin toivoa saattoi.

    Se oli hauskaa ajanvietettä, mutta nautin siitä vain puolittain,
    kun olin yksin: _sinun_ olisi pitänyt olla mukana.

    Sopivaan aikaan hyvä herrani heräsi, ja tulisijan yläpuolella
    oleva peili paljasti pian hänen tilansa. Voit kuvitella että saan
    nyt joka hetki pelätä kostoa.

    Mutta nyt kirjeeni pääasiaan. Tiedän että torstai on puoleksi
    lupapäivä Rue Fossetten varrella. Laita itsesi valmiiksi kello
    viideksi iltapäivällä, silloin lähetän vaunut noutamaan sinua La
    Terrasseen. Katsokin että tulet, ehkä tapaat vanhoja tuttujakin.
    Hyvästi nyt, viisas, rakas, totinen pieni kummityttäreni.
    Uskollisesti sinun

                                                 _Louisa Bretton_.

No, tällainen kirje saa ihmisen entiselleen! Surullinen saatoin
vieläkin olla luettuani tämän kirjeen, mutta olin tyynempi, ehkä
en juuri iloinen, mutta huojentunut. Ystäväni toki siis voivat
hyvin ja olivat onnellisia: mitään tapaturmaa ei ollut sattunut
Grahamille, mikään tauti ei ollut iskenyt hänen äitiinsä -- sellaisia
onnettomuuksia olin niin kauan pelännyt ja nähnyt niistä unta.
Heidän tunteensa minua kohtaan olivat -- samat kuin ennenkin. Mutta
kuinka omituista oli ajatella rouva Brettonin seitsemää viikkoa ja
verrata niitä minun seitsemään viikkooni! Ja kuinka kovin viisasta
onkaan että ihmiset jotka ovat joutuneet poikkeukselliseen asemaan,
hillitsevät kielensä eivätkä riennä toitottamaan kuinka tuo asema
heitä vaivaa! Maailma ymmärtää hyvinkin, että voi nääntyä ravinnon
puutteeseen: kenties vain harvat voivat tajuta ja huomata, että
yksinäisyys ja eristys saattavat tehdä ihmisen hulluksi. He näkevät
tuon kauan haudassa viruneen vangin kaivettuna esiin, mielipuolena
tai tylsänä! -- mutta kuinka järki pakeni hänestä -- kuinka hermot
ensin ärtyivät, kärsivät nimettömiä tuskia ja sitten vajosivat
tylsyyteen -- se aihe on liian epäselvä tutkittavaksi, liian
vaikeatajuinen ihmisten ymmärrettäväksi. Puhu siitä! Yhtä hyvin
voisit asettua eurooppalaiselle markkinatorille ja syytää suustasi
hämäriä sanoja sillä kielellä ja siinä sävyssä kuin Nebukadnesar,
tuo luulotautinen hallitsija, puhui hämmästyneille kaldealaisilleen.
Ja kauan kauan vielä lienevät ne henget, joille tuollaiset aiheet
eivät ole pelkkä arvoitus -- jotka suhtautuvat myötätuntoisesti
niiden ilmauksiin -- luvultaan vähäiset, harvassa tavattavat. Kauan
luultaneen vielä yleisesti että vain ruumiilliset kärsimykset
ansaitsevat myötätuntoa ja että kaikki muu on pelkkää kuvittelua.
Kun maailma oli nuorempi ja terveempi kuin nyt, olivat sielulliset
kärsimykset vieläkin suurempi arvoitus: koko Israelin valtakunnassa
oli kenties vain yksi Saul -- varmaan vain yksi David joka ymmärsi
häntä.

<tb>

Aamun purevaa tyventä kylmyyttä seurasi myöhemmin päivällä terävä
tuuli Venäjän aroilta: kylmän vyöhykkeen leyhkä puhalsi yli lauhkean
ja jäädytti sen kiinni. Raskas pilvipeite, pimeä ja lumesta sakea,
purjehti pohjoisesta ja asettui odottavan Euroopan ylle. Iltapäivällä
alkoi lumentulo. Pelkäsin että vaunut eivät tulisi, valkoinen myrsky
raivosi niin sakeana ja hurjana. Mutta kummitätiini sai luottaa! Hän
tahtoi saada vieraansa, kun kerran oli häntä pyytänyt. Kello kuuden
tienoilla minut nostettiin vaunuista linnan portaille, jotka jo
olivat nietosten peitossa, ja laskettiin sisään La Terrassen ovesta.

Riensin eteisen poikki ja portaita ylös salonkiin; siellä tapasin
rouva Brettonin, joka oli kuin suvipäivä omassa persoonassaan. Vaikka
olisin ollut vielä kahta vertaa vihaisempi kuin olin, olisi hänen
ystävällinen suudelmansa ja herttainen syleilynsä lämmittänyt minua.
Kun nyt niin kauan olin tottunut näkemään paljasseinäisiä huoneita,
mustia penkkejä, pulpetteja ja uuneja, näytti sininen salonki
ylelliseltä silmissäni. Yksin sen jouluntuntuisella takkavalkealla
oli kirkas ja punainen hohde, joka aivan häikäisi minua.

Kun kummitätini oli pitänyt kättäni hetkisen omassaan, keskustellut
kanssani ja torunut minua siitä että olin laihtunut sitten viime
näkemän, sanoi hän huomaavansa että lumimyrsky oli pannut tukkani
epäkuntoon, ja lähetti minut yläkertaan siistimään itseäni ja
riisumaan päällysvaatteeni.

Tullessani omaan pieneen merenvihreään huoneeseeni näin sielläkin
loimuavan valkean, ja kynttilät olivat sytytetyt: iso vahakynttilä
seisoi molemmin puolin suurta peiliä -- mutta kynttiläin välissä
peilin edessä oli jokin joka pukeutui -- ilmava, keijukaismainen
olento -- pieni, kevyt ja valkoinen -- kuin talven henki.

Tunnustan että hetkisen ajattelin Grahamia ja hänen
harhanäkyväitteitään. Epäilevin silmin panin merkille tämän uuden
näköharhan yksityiskohdat. Sillä oli valkoinen puku, jossa oli
kevyitä punaisia pilkkuja, sen vyö oli punainen, sillä oli tukassaan
jotakin vihreätä -- kiiltävää -- pieni köynnös ikivihreitä lehtiä.
Oli hän aave tai ei, tässä ei tosiaankaan ollut mitään pelottavaa, ja
minä astuin lähemmäksi.

Hän kääntyi minuun päin, ja suuret silmät leimahtivat pitkien ripsien
alta minua, tunkeilijaa, vastaan. Ripset olivat yhtä tummat kuin
pitkät, ja ne pehmensivät viivoillaan varjostamiaan silmiä.

"Ah, te olette tullut!" henkäisi hän pehmeällä hiljaisella äänellä,
hymyili sitten hitaasti ja katsoi tarkkaan.

Tunsin hänet nyt. Nähtyäni kerrankin vain nuo kasvot hienoine
hentoine piirteineen en voinut olla tuntematta niitä.

"Neiti de Bassompierre", sanoin.

"Ei", kuului vastaus, "ei neiti de Bassompierre _teille."_ En udellut
kuka hän sitten oli, vaan odotin vapaaehtoista selvitystä.

"Te olette muuttunut, mutta kuitenkin olette oma itsenne", hän sanoi
tullen lähemmäksi. "Muistan teidät hyvin -- ilmeenne, hiustenne
värin, kasvojenne piirteet..."

Olin tullut valkean ääreen, hän seisoi vastakkaisella puolen
katsellen minuun, ja hänen katsellessaan kävivät hänen kasvonsa yhä
ajattelevammiksi ja tunteikkaammiksi, kunnes vihdoin hänen kirkkaat
silmänsä sumenivat.

"Minua melkein itkettää kun katson niin kauas taaksepäin", hän sanoi,
"mutta älkää sentään luulko minua surulliseksi tai hentomieliseksi:
päinvastoin olen täysin iloinen ja hyvällä tuulella."

Olin kiinnostunut mutta vielä väärillä jäljillä, enkä tietänyt mitä
sanoa. Viimein änkytin: "En luule meidän koskaan tavanneen toisiamme
ennen tuota iltaa, jolloin te satutitte itsenne...?"

Hän hymyili. "Oletteko siis unohtanut että minä olen istunut
polvellanne, levännyt käsivarsillanne ja vieläpä jakanut tyynyn
kanssanne? Ettekö enää muista sitä iltaa, jolloin minä tulin itkien
kuin häijy lapsi, mikä olinkin, vuoteenne viereen ja te otitte minut
vuoteeseenne? Ettekö ensinkään muista sitä lohdutusta ja suojaa,
millä lievititte kipeätä tuskaani? Palatkaa Brettoniin. Muistakaa
rouva Homea."

Vihdoin ymmärsin kaiken. "Ja tekö olette pikku Polly?"

"Minä olen Pauliina Mary Home de Bassompierre."

Kuinka aika voi muuttaa! Pikku Pollylla oli kalpeissa pikku
kasvoissaan, sievässä sopusuhtaisuudessaan, vaihtelevissa ilmeissään
erinäisiä somia ja mielenkiintoisia lupauksia, mutta Pauliina
Marystä oli tullut kaunis -- ei sitä lajia kauneutta, joka häikäisee
silmiä kuin ruusu -- täyteläistä, punakkaa ja uhkeata -- ei vaalean
Ginevra-serkun lihavaa, punaista ja kellervää kauneutta; vaan hänen
seitsemäntoista vuottaan olivat kehittäneet hänessä hienostunutta
ja hentoa viehkeyttä, joka ei piillyt hipiässä, vaikka se oli
heleä ja kirkas, ei viivoissa, vaikka piirteet olivat suloiset
ja jäsenet moitteettomat, vaan pikemmin, luullakseni, sielun
sisäisessä hillityssä hehkussa. Tämä ei ollut pimeä ja valoton
joskin kallisarvoinen maljakko, vaan kainosti valaiseva lamppu, joka
varjeli puhdasta ja elävää liekkiä sammumasta, mutta ei kätkenyt sitä
ihailulta. Puhuessani hänen viehkeydestään en tahtoisi liioitella,
mutta tosi on että se oli mielestäni hyvin tenhoava ja todellinen.
Mitä siitä vaikka kaikki olikin pienessä asteikossa -- tuoksu se
oli joka antoi tälle valkoiselle orvokille hienostusta ja teki sen
upeintakin kameliaa, täyteläisintäkin daaliaa ihanammaksi.

"Ah! ja muistatteko te vanhan ajan Brettonissa?"

"Paremmin", hän sanoi, "paremmin kenties kuin te. Muistan pienimpiä
yksityiskohtia myöten -- en vain itse aikaa, vaan joka päivän
erikseen, ja päivien tunnit."

"On kai teidän sentään täytynyt jotakin unohtaa?"

"Hyvin vähän, luullakseni."

"Olitte silloin pieni hyvin vilkastunteinen olento! onhan teidän jo
kauan sitten täytynyt kasvaa pois niistä vaikutelmista, joita ilo ja
suru, kiintymys ja ero painoivat mieleenne kymmenen vuotta sitten."

"Luuletteko että olen unohtanut ne joista pidin, ja kuinka paljon
pidin heistä lapsena?"

"Kiihkeys kai sentään on poissa -- kärki, kipeys -- syvä vaikutelma
on vaimentunut ja hälvennyt, vai kuinka?"

"Minä muistan hyvin nuo päivät."

Siltä näyttikin. Hänen silmänsä olivat ihmisen joka muistaa, jonka
lapsuus ei haihdu kuin uni, eikä nuoruus hälvene kuin päivänsäde. Hän
ei tahtonut ottaa elämää irrallisesti ja hajallaan, osan kerrallaan,
ja antaa vuodenajan liukua pois heti toisen tullessa; hän tahtoi
pidättää ja liittää yhteen, usein elää uudelleen alusta alkaen ja
siten kasvaa sopusuhtaisuudessa ja eheydessä samalla kun kasvoi
vuosilta. En kuitenkaan vielä voinut kokonaan suostua uskomaan että
_kaikki_ ne kuvat, joita nyt tulvehti mieleeni, olivat selvinä hänen
näkyvissään. Hänen hartaat kiintymyksensä, hänen kisailunsa ja pienet
riitansa rakastetun leikkitoverin kanssa, hänen lapsensydämensä
kärsivällinen ja vilpitön antaumus, hänen pelkonsa, hienotunteinen
pidättyväisyytensä, pienet vastoinkäymiset ja lopulta eron
vihlova tuska... Minä muistelin näitä kaikkia ja pudistin päätäni
epäuskoisena. Hän pysyi väitteessään. "Seitsenvuotias lapsi elää
vieläkin seitsemäntoistavuotiaassa tytössä."

"Te olitte erikoisesti kiintynyt rouva Brettoniin", huomautin, aikoen
koetella häntä. Hän oikaisi minua heti.

"En _erikoisesti_ kiintynyt", sanoi hän. "Pidin hänestä, kunnioitin
häntä niinkuin nytkin. Hän on mielestäni hyvin vähän muuttunut."

"Hän ei ole paljon muuttunut", sanoin minäkin.

Olimme vaiti muutamia hetkiä. Katsellen ympärilleen hän sanoi:

"Täällä on paljon tavaroita, jotka ennen olivat Brettonissa. Muistan
tämän neulatyynyn ja tuon peilin."

Nähtävästi hän ei ollut arvioinut muistiaan liian suureksi, ei
ainakaan toistaiseksi näyttänyt siltä.

"Luuletteko siis että olisitte tuntenut rouva Brettonin?" jatkoin.

"Muistan hänet täydellisesti; kasvojen juonteet, oliivinväriset
kasvot, mustan tukan, hänen mittansa, käyntinsä ja äänensä."

"Tohtori Brettonin tunteminen ei tietenkään voisi tulla kysymykseen",
jatkoin. "Kun näin ensi tapaamisenne, huomasin itse asiassa että hän
oli teille vieras."

"Ensimmäisenä iltana olin ymmälläni", hän vastasi.

"Kuinka hän ja isänne sattuivat tuntemaan toisensa?"

"He vaihtoivat nimikortteja. Nimet Graham Bretton ja Home de
Bassompierre antoivat aihetta kysymyksiin ja selvittelyihin. Tämä
tapahtui toisena päivänä, mutta jo sitä ennen aloin minä aavistaa
jotakin."

"Kuinka -- aavistaa jotakin?"

"Niin", hän sanoi, "kuinka omituista että useimmat ihmiset näyttävät
niin hitailta tuntemaan totuuden -- ei näkemään, vaan _tuntemaan!_
Kun tohtori Bretton oli käynyt luonani pari kertaa, istunut lähelläni
ja puhunut kanssani, kun olin huomannut hänen silmiensä katseen,
ilmeen hänen suunsa ympärillä, hänen leukansa muodon ja päänsä
asennon ja kaiken minkä huomaamme ihmisessä joka lähestyy meitä
-- kuinka saatoin olla yhdistämättä häntä ajatuksissani Graham
Brettoniin? Graham oli hoikempi kuin hän eikä niin pitkäksi kasvanut,
ja hänellä oli sileämmät kasvot ja pitempi ja vaaleampi tukka, ja hän
puhui -- ei niin syvällä äänellä -- vaan pikemmin kuin tyttö; mutta
kuitenkin _hän_ on Graham, aivan niinkuin minä olen pikku Polly tai
te olette Lucy Snowe."

Minä ajattelin samoin, mutta ihmettelin huomatessani omat
ajatukseni hänenkin omikseen. On asioita joiden suhteen tapaamme
kaksoisolentomme niin harvoin, että sen esiintyminen tuntuu
suorastaan ihmeeltä.

"Te ja Graham olitte ennen leikkitoverit."

"Ja muistatteko te sen?" hän kysyi vuorostaan.

"Epäilemättä Grahamkin sen muistaa", sanoin minä.

"En ole kysynyt häneltä: harva asia ihmetyttäisi minua niin paljon
kuin jos hän todellakin muistaisi. Otaksun että hän vieläkin on
iloinen ja huoleton luonteeltaan."

"Oliko hän sellainen ennen? Painuiko se niin mieleenne? Sellaisenako
muistatte hänet?"

"Muunlaisena häntä tuskin muistankaan. Väliin hän luki ahkerasti,
väliin oli iloinen, mutta oli hän sitten kirjojensa ääressä tai
leikkituulella, ajatteli hän aina ennen kaikkea kirjoja tai
leikkejään, eikä paljonkaan välittänyt niistä joiden kanssa hän luki
tai leikki."

"Mutta teitä kohtaan hän oli puolueellinen."

"Puolueellinen minua kohtaan? Oi, ei! hänellä oli toisia
leikkikumppaneita -- koulutoverit, ja minä merkitsin hänelle hyvin
vähän, paitsi sunnuntaisin. Niin, hän oli kiltti sunnuntaisin.
Muistan kulkeneeni käsi kädessä hänen kanssaan St. Maryn kirkkoon,
ja hän haki tarvittavat kohdat rukouskirjastani. Ja kuinka hyvä ja
hiljainen hän oli sunnuntai-iltoina! Niin kiltti ollakseen tuollainen
ylpeä vilkas poika, niin kärsivällinen vaikka teinkin virheitä
luvussani, ja niin ihmeellisen luotettava, sillä hän ei koskaan
viettänyt noita iltoja poissa kotoa. Pelkäsin alituisesti että hän
ottaisi vastaan jonkin kutsun ja jättäisi meidät, mutta niin hän
ei koskaan tehnyt eikä näyttänyt edes haluavankaan tehdä. Niin ei
tietenkään enää voi olla. Uskon että sunnuntai nyt on se päivä,
jolloin tohtori Bretton syö päivällistä ulkona..."

"Lapset, tulkaa alas", kuului rouva Brettonin ääni alhaalta. Pauliina
olisi vielä tahtonut viivytellä, mutta minä nousin lähteäkseni, ja me
menimme alakertaan.




XXV

PIKKU KREIVITÄR


Niin hilpeä kuin kummitätini olikin luonteeltaan ja niin hauskana
kuin hän tahtoikin meidän tähtemme esiintyä, ei sinä iltana ollut
mitään todellista iloa La Terrassessa, kunnes talvi-illan rajun
kohinan läpi kuulimme ääniä jotka ilmaisivat odotettujen tuloa.
Kuinka usein, naisten ja tyttöjen istuessa kodikkaan takkavalkean
lämmössä, heidän sydämensä ja mielikuvituksensa on tuomittu jättämään
viihtyisän ympäristön ja harhailemaan ulkona pimeillä teillä,
uhmaamaan myrskyä, kamppailemaan lumituiskua vastaan, odottamaan
yksinäisillä porteilla ja porraspuilla keskellä tuulen hurjinta
pyörinää, katsellen ja kuunnellen isää, poikaa tai miestä, joita
odotetaan kotiin.

Isä ja poika saapuivat linnaan vihdoinkin -- kreivi de Bassompierre
näet seurasi sinä iltana tohtori Brettonia. En tiedä kuka meistä
kolmesta ensimmäisenä kuuli hevoset; pureva ja myrskyinen sää antoi
meille hyvän syyn rientää eteiseen kohtaamaan ja tervehtimään noita
kahta ratsastajaa, kun he astuivat sisään, mutta he varottivat meitä
pysymään loitolla. Molemmat olivat valkoisia kuin kaksi lumivuorta,
ja nähdessään heidän tilansa rouva Bretton määräsi että heidän
paikalla oli mentävä keittiöön, ja kielsi heitä itsensä tähden
laskemasta jalkaansa mattojen peittämille portaille ennen kuin
olivat kaikella kunnialla heittäneet pois joulupukin-naamionsa.
Emme kuitenkaan voineet olla seuraamatta heitä keittiöön -- se oli
avara vanha skottilainen keittiö, kodikas ja hauska. Pieni valkoinen
kreivitär tanssi piirissä yhtä valkoisen isänsä ympärillä taputtaen
käsiään ja huutaen:

"Isä, isä, sinä olet kuin suunnaton jääkarhu."

Karhu ravisteli itseään, ja pikku keijuinen pakeni kauas tuon jäisen
sateen alta. Pian hän kuitenkin palasi takaisin nauraen ja innokkaana
auttamaan isää tuon napaseudunasun riisumisessa. Kreivi, joka
vihdoinkin vapautui lumivaipastaan, uhkasi viskata sen hänen päälleen
kuin lumivyöryn.

"Kas niin", sanoi tyttö kumartuen muka ottamaan vastaan putousta,
ja kun vaippa leikkisän uhkaavasti kohosi hänen päänsä yläpuolelle,
livahti hän tiehensä kuin pieni vuorikauris.

Hänen liikkeissään oli kissanpojan notkeaa pehmeyttä ja samettimaista
suloa, hänen naurunsa oli kirkkaampaa kuin hopean ja kristallin
helinä, ja kun hän tarttui isänsä kylmiin käsiin ja hieroi niitä ja
seisoi varpaillaan ulottuakseen suutelemaan hänen huuliaan, oli kuin
rakastavan ilon sädekehä olisi loistanut hänen ympärillään. Vakava ja
kunnianarvoinen herra katsoi häneen niin kuin miehet _osaavat_ katsoa
siihen mikä on heidän silmäteränsä.

"Rouva Bretton", hän sanoi, "mitä on minun tehtävä tälle tyttärelleni
tai tyttölapselleni? Hän ei kasva viisaudessa eikä kooltaan. Eikö hän
olekin mielestänne melkein yhtä lapsi kuin kymmenen vuotta sitten?"

"Hän ei voi olla enemmän lapsi kuin tämä minun suuri poikani", sanoi
rouva Bretton, joka parhaillaan otteli poikansa kanssa jostakin
puvunmuuttamis-asiasta, jota hän piti viisaana mutta Graham vastusti.
Tämä seisoi skottilaisen keittiöpöydän varassa, nauroi ja piti
äitiään käsivarren etäisyydellä.

"Kas niin, äiti", hän sanoi, "sovinnon tähden ja sekä sisäisen että
ulkonaisen lämpömme turvaamiseksi laittakaamme oikea joulumalja ja
juokaamme vanhan Englannin kunniaksi tämän lieden ääressä."

Niinpä kreivin seisoessa tulen ääressä ja Pauliina Maryn vielä
hypellessä ympäri huonetta -- onnellisena suuren salimaisen keittiön
vapaudesta -- rouva Bretton itse opetti Marthaa maustamaan ja
kuumentamaan juhlajuomaa. Sitten hän kaatoi sen brettonilaiseen
kivipulloon, ja sitä tarjottiin ympäri kuumana ja kuohuvana ja
ammennettiin pienellä hopeapikarilla, jonka tunsin Grahamin
kummilahjaksi.

"Vanhojen muistojen malja", sanoi kreivi nostaen kiiltävän pikarin
korkealle. Sitten hän katsoi rouva Brettoniin ja lausui:

    "We twa ha' paidlet i' the burn
       Fra morning sun till dine,
    But seas between us braid hae roar'd
       Sin' auld lang syne.

    "And surely ye'll be your pint-stowp,
       And surely I'll be mine;
    And we'll taste a cup o' kindness yet
       For auld lang syne."[77]

"Skotinkieltä! Skotinkieltä!" huusi Pauliina, "isä puhuu
skotinkieltä, ja skotti hän puoleksi onkin. Nimemme on Home ja de
Bassompierre, olemme kaledonialaisia ja gallialaisia."

"Ja skottilaista tanssiako sinä hyppelet, sinä ylämaiden keiju?"
kysyi hänen isänsä. "Rouva Bretton, pian ilmestyy vihreä piiri
keskelle keittiötämme. En vastaa hänen tavoistaan: hän on omituinen
pieni kuolevainen."

"Käske Lucya tanssimaan kanssani, isä, -- tässä on Lucy Snowe."

Herra Home (hänessä oli vielä yhtä paljon rehtiä herra Homea
kuin ylpeätä kreivi de Bassompierreä) ojensi minulle kätensä
ystävällisesti ja sanoi muistavansa minut hyvin, ja jollei olisi
voinutkaan luottaa omaan muistiinsa, oli nimeni niin usein hänen
tyttärensä huulilla ja hän oli kuullut minusta niin monta pitkää
juttua, että jo senkin tähden olin hänelle kuin vanha tuttava.

Jokainen oli nyt maistanut juhlajuomaa paitsi Pauliina, jonka
keijukais- tai satutanssia ei kukaan aikonutkaan keskeyttää niin
maallisen maljan tähden. Mutta häntä ei saanut unohtaa eikä hänen
etuoikeuksiaan kuolevaisena jättää huomioon ottamatta.

"Antakaa minun maistaa", hän sanoi Grahamille, kun tämä aikoi panna
maljan keittiöpöydän hyllylle, pois hänen ulottuviltaan.

Rouva Bretton ja herra Home olivat nyt syventyneet keskusteluun.
Tohtori Johnilta ei keijukaistanssi ollut jäänyt huomaamatta, hän
oli katsellut sitä ja pitänyt siitä. Puhumattakaan liikkeiden
pehmeydestä ja sulavuudesta, jotka suuresti miellyttivät hänen
kauneutta rakastavia silmiään, viehätti tämä luontevuus hänen äitinsä
talossa häntä, sillä se antoi _hänellekin_ luvan olla vapaasti, ja
tyttö oli taaskin lapsi hänen silmissään, taaskin -- melkein hänen
leikkitoverinsa. Odotin uteliaana miten hän puhuttelisi tyttöä, en
ollut vielä kuullut hänen sitä tekevän, ja hänen ensimmäiset sanansa
osoittivatkin että tämän illan lapsellinen kevytsydämisyys oli
palauttanut hänen mieleensä "pikku Pollyn" entiset päivät.

"Teidän armonne tahtoo maistaa haarikasta?"

"Luulen sen sanoneeni. Luulen ilmoittaneeni sen verran."

"En mistään hinnasta voisi suostua sellaiseen askeleen. Olen
pahoillani, mutta en voi sitä tehdä."

"Miksi niin? Olenhan aivan terve nyt, eikä se voi taittaa
solisluutani eikä panna olkapäätäni sijoiltaan. Onko se viiniä?"

"Ei, eikä myöskään kastetta."

"Minä en tahdo kastetta, minä en pidä kasteesta, mutta mitä se sitten
on?"

"Olutta, väkevää olutta, 'vanhaa lokakuuta', jota on valmistettu ehkä
silloin kun minä synnyin."

"Sepä varmaan omituista -- onko se hyvää?"

"Äärettömän hyvää."

Ja hän otti haarikan alas, mittasi itselleen toisen annoksen tuota
mahtavaa taikajuomaa, ilmaisi kujeellisilla silmillään äärimmäisen
tyytyväisyytensä siihen ja nosti maljan juhlallisesti takaisin
hyllylle.

"Minä tahtoisin maistaa hiukan", sanoi Pauliina katsoen ylös. "En ole
koskaan juonut 'vanhaa lokakuuta', onko se makeata?"

"Vaarallisen makeata", sanoi Graham.

Polly katsoi edelleen ylös tarkalleen samannäköisenä kuin lapsi joka
ikävöi jotakin kiellettyä herkkupalaa. Vihdoin tohtori taipui, otti
haarikan alas ja soi itselleen sen ilon että antoi tytön maistaa
hänen kädestään. Hänen silmänsä, jotka aina olivat herkät ilmaisemaan
mieluisia tunteita, tunnustivat valoisalla hymyilyllään että se _oli_
ilo, ja hän pitkitti iloaan pitelemällä pikaria siten että vain
pisara kerrallaan pääsi noille ruusuisille maisteleville huulille,
jotka hapuilivat sen reunaa.

"Hiukan enemmän -- hiukan enemmän", sanoi tyttö ja kosketti
vallattomasti hänen kättään etusormellaan saadakseen hänet
kallistamaan pikaria hieman jalomielisemmin ja auliimmin. "Se tuoksuu
mausteilta ja sokerilta, mutta minä en voi maistaa sitä; kätenne on
niin jäykkä ja te olette niin kitsas."

Graham teki hänen mielikseen, mutta kuiskasi vakavasti: "Älkää
kertoko äidilleni eikä Lucylle; he eivät hyväksyisi."

"En niinäkään", sanoi hän muuttaen sävyä ja tapaa heti kun oli
juomaa kunnollisesti maistanut, aivan kuin se olisi vaikuttanut
häneen vastamyrkyn tavoin, joka teki tyhjäksi velhon lumeet.
"Minusta se on kaikkea muuta kuin hyvää, se on karvasta ja kuumaa ja
salpaa hengitykseni. Teidän 'vanha lokakuunne' oli haluttavaa vain
kiellettynä. Kiitos, ei enää."

Ja kumartaen kevyesti -- liike oli yhtä huoleton mutta yhtä viehkeä
kuin tanssikin -- hän liukui Grahamin luota ja meni isänsä luo.

Luulen että hän oli puhunut totta: seitsenvuotias lapsi eli
seitsemäntoistavuotiaassa tytössä.

Graham katsoi hänen jälkeensä hieman nolona, hieman ymmällään. Hänen
silmänsä viipyivät tytössä sangen paljon illan kuluessa, mutta tämä
ei näyttänyt huomaavan häntä.

Kun lähdimme salonkiin juomaan teetä, tyttö tarttui isänsä
käsivarteen. Hänen luonnollinen paikkansa näytti olevan isän
vieressä, hänen silmänsä ja korvansa seurasivat tätä. Isä ja rouva
Bretton olivat pienen seuramme pääasialliset puhujat, ja Pauliina
oli heidän paras kuuntelijansa; hän seurasi tarkasti kaikkea mitä
sanottiin ja vaati toistettavaksi sen tai sen piirteen tai seikkailun.

"Entä missä sinä olit siihen aikaan, isä? Ja mitä sitten sanoit?
Ja kerro rouva Brettonille mitä sitten tapahtui." Tällä tavoin hän
yllytti isää.

Hän ei enää antautunut minkään ilonpuuskan valtaan, lapsellinen
säkenöiminen oli siltä illalta sammunut ja nyt hän oli pehmeä,
miettiväinen ja kiltti. Kelpasi nähdä hänen sanovan hyvää yötä. Hänen
käytöksessään Grahamia kohtaan oli pieni hiven arvokkuutta, hänen
miltei huomaamattomassa hymyssään ja hiljaisessa kumarruksessaan
ilmeni kreivitär, eikä Graham voinut muuta kuin näyttää vakavalta ja
kumartaa takaisin. Huomasin että hän tuskin tiesi miten ajatuksissaan
yhdistää tanssivan keijukaisen ja hienon pikku vallasnaisen.

Seuraavana päivänä, kun kaikki kokoontuivat aamiaispöydän ääreen
virkeinä ja hytisten kylmästä aamupesun jälkeen, antoi rouva
Bretton määräyksen ettei kukaan, jota ei hirmuinen välttämättömyys
pakottanut, saanut sinä päivänä lähteä hänen talostaan. Lähtö
näyttikin miltei mahdottomalta, lumikinos varjosti ikkunain alimpia
ruutuja, ja jos katsoi ulos, näki taivaan ja ilman sakeana ja
pimeänä, tuulen ja lumen kiivaassa kamppailussa keskenään. Tällä
hetkellä ei pyryttänyt, mutta se lumi, joka jo oli tullut, lenteli
maasta irrallaan, lyhyet viuhuvat vihurit tuivertelivat ja viskelivät
sitä satoihin eriskummallisiin muotoihin.

Kreivitär yhtyi rouva Brettoniin.

"Isä ei saa mennä ulos", hän sanoi ja asetti itselleen istuimen
isän nojatuolin viereen. "Minä pidän hänestä huolta. Ethän lähde
kaupunkiin, ethän, isä?"

"Lähden ja en", oli vastaus. "Jos sinä ja rouva Bretton olette
_hyvin_ hyviä minulle -- tiedäthän, kilttejä ja huomaavaisia; jos
lellittelette minua hyvin kauniisti ja kiinnitätte minuun paljon
huomiota, voin mahdollisesti suostua odottamaan tunnin aamiaisen
jälkeen ja katsomaan aikooko tämä partaveitsi-tuuli asettua. Mutta
nähkääs nyt, ettehän anna minulle edes aamiaista, ette tarjoa minulle
mitään, annatte minun nähdä nälkää."

"Pian, rouva Bretton, olkaa hyvä ja kaatakaa kahvia pian", pyysi
Pauliina, "sillä aikaa minä pidän huolta kreivi de Bassompierrestä
muissa suhteissa. Hän on tarvinnut _niin_ paljon palvelusta sen
jälkeen kun hänestä on tullut kreivi."

Hän otti sämpylän ja levitti sille voita.

"Kas tässä, isä", hän sanoi. "Ja tässä on hilloketta, aivan
samanlaista kuin meillä oli Brettonissa ja jota sinä sanoit niin
hyväksi kuin jos se olisi valmistettu Skotlannissa --"

"Ja jota teidän pikku armonne aina kerjäsi pojalleni -- muistatteko
vielä?" keskeytti rouva Bretton. "Oletteko unohtanut kuinka tulitte
viereeni ja kosketitte hihaani kuiskaten: 'Olkaa niin kiltti, rouva,
jotakin hyvää Grahamille -- hiukan hilloketta tai hunajaa tai
hedelmäsosetta!'"

"Eihän, äiti", puhkesi tohtori John sanomaan nauraen mutta punastuen,
"se ei varmaankaan ole totta, enhän ole voinut välittää sellaisista."

"Välittikö hän vai eikö, Pauliina?"

"Hän piti niistä", vahvisti Polly.

"Älkää sitä hävetkö, John", sanoi herra Home rohkaisten. "Minä pidän
niistä vieläkin ja olen aina pitänyt. Ja Polly osoittaa ymmärrystään
varustamalla ystävälleen aineellista hyvää: minä se olen opettanut
hänelle sellaisia hyviä tapoja enkä anna hänen unohtaa niitä. Polly,
tarjoapa minulle pieni viipale tuota kieltä."

"Kas tässä, isä, mutta muista että sinua palvellaan näin
väsymättömästi vain sillä ehdolla että olet mukautuvainen ja annat
houkutella itsesi jäämään La Terrasseen täksi päiväksi."

"Rouva Bretton", sanoi kreivi, "minä tahdon päästä vapaaksi
tyttärestäni -- lähettää hänet kouluun. Tiedättekö mitään hyvää
koulua?"

"No esimerkiksi Lucyn koulu -- madame Beckin."

"Onko neiti Snowe koulussa?"

"Olen opettajana", vastasin, ja olin miltei iloinen saadessani
tilaisuuden sanoa tämän. Minusta oli jo vähän aikaa tuntunut
kuin olisi asemani ollut väärä. Rouva Bretton ja hänen poikansa
tunsivat olosuhteeni, mutta kreivi ja hänen tyttärensä eivät. Heitä
kenties halutti muuttaa jokin vivahdus tähän asti sydämellisessä
käytöksessään minua kohtaan, kun saivat tietää yhteiskunnallisen
asemani. Puhuin heille luontevasti, mutta noiden sanojen mukana nousi
kokonainen parvi epämääräisiä ajatuksia, joita en ollut odottanut
enkä kutsunut ja jotka saivat minut huokaamaan vasten tahtoani. Herra
Home ei nostanut katsettaan aamiaislautasestaan kahteen minuuttiin
eikä puhunut mitään; kenties hän ei ollut kuullut sanojani -- kenties
hän piti kohteliaimpana olla huomauttamatta mitään tuonluonteiseen
tunnustukseen. Skotlantilaisten ylpeys on käynyt sananparreksi, ja
niin kodikkaalta kuin herra Home näyttikin, niin yksinkertainen kuin
hän olikin tavoissaan ja tottumuksissaan, olen koko ajan antanut
ymmärtää että hänelläkin oli annoksensa tuota kansallisominaisuutta.
Oliko hänen ylpeytensä väärää vai oliko se todellista arvokkuutta?
Jätän kysymyksen koko laajuudessaan ratkaisematta. Mikäli se koski
juuri minua, voin vain vastata: minua kohtaan hän aina osoittautui
todelliseksi gentlemanniksi.

Hän oli luonteeltaan tunteellinen ja ajattelija, hänen
mielenliikutustensa ja mietelmiensä yli levisi aina jotakin
miedontavan surumielistä, vieläpä enemmän kuin miedontavaa:
levottomuuden ja eron hetkinä se oli synkentävä pilvi. Hän ei
tietänyt paljoa Lucy Snowesta; minkä tiesi, sitä hän ei aivan
tarkalleen ymmärtänyt -- usein saikin hänen väärä käsityksensä
luonteestani minut hymyilemään -- mutta hän näki että vaellukseni
tässä maailmassa tapahtui pikemmin varjon puolella kukkulaa; hän
antoi tunnustusta pyrkimyksilleni pitää tieni kunniallisen suorana,
olisi auttanut minua jos olisi voinut, ja kun hänellä ei ollut siihen
tilaisuutta, hän ainakin toivoi minulle hyvää. Kun hän vihdoin katsoi
minuun, oli katse ystävällinen, kun hän puhui, oli ääni suopea.

"Teillä on vaivalloinen kutsumus", hän sanoi. "Toivon että
terveytenne ja voimanne kestävät siinä -- toivon teille menestystä."

Hänen kaunis pieni tyttärensä ei suhtautunut ilmoitukseeni yhtä
maltillisesti. Hän suuntasi minuun ihmetyksestä suuret silmänsä -- ne
olivat miltei pelästyneet.

"Oletteko opettaja?" hän huudahti. Sitten, pysähdyttyään miettimään
tätä vaikeasti sulavaa ajatusta, hän jatkoi: "Minä en koskaan ole
tietänyt mikä olette, eikä mieleeni edes ole juolahtanut kysyä.
Minulle, olette aina ollut Lucy Snowe."

"Ja mikä nyt olen?" en voinut olla kysymättä.

"Oma itsenne, tietysti. Mutta oletteko todellakin opettajana täällä
Villettessä?"

"Olen todellakin."

"Pidättekö opettamisesta?"

"En aina."

"Ja miksi siis jatkatte?"

Isä katsahti tyttöön ja pelkäsin hänen aikovan hillitä häntä,
mutta hän sanoikin vain: "Jatka, Polly, jatka kyselyäsi -- osoita
olevasi se pieni näsäviisas, mikä olet. Jos neiti Snowe punastuisi
ja näyttäisi hämmentyneeltä, käskisin sinua hillitsemään kielesi,
ja sinä ja minä istuisimme loppuaterian ajan jonkinlaisessa
epäsuosiossa. Mutta hän hymyilee vain, ahdista häntä siis kovasti
ristikuulustelullasi. No niin neiti Snowe, miksi jatkatte työtänne?"

"Etupäässä, pelkään, sen rahan vuoksi jota siitä saan."

"Eikö siis puhtaasti ihmisystävällisistä syistä? Polly ja minä
tarrauduimme tähän olettamukseen pitäen sitä helpoimpana keinona
selittää oikkuanne."

"Ei -- ei, sir. Pikemmin turvallisen katon tähden, jonka siten
kykenen saamaan pääni päälle, ja mielen tasapainon, jonka saan siitä
ajatuksesta, että kun itse teen työtä puolestani, säästyn vaivasta
olla kenellekään taakaksi."

"Isä, sano mitä tahdot, mutta minä säälin Lucya."

"Ota tuo säälisi, neiti de Bassompierre, ota se molempiin käsiisi
niin kuin ottaisit pienen hanhenpoikasen, joka ilman lupaa räpiköi
aitauksen ulkopuolella, pane se takaisin lämpimään sydänpesään,
josta se on lähtenyt, ja kuule tämä kuiskaus: Jos minun Pollyni
joskus joutuisi kokemaan tämän maailman etujen epävakaisuutta,
näkisin kernaasti hänen menettelevän niin kuin Lucy: tekevän työtä
elatuksekseen, jottei jäisi taakaksi ystäville eikä sukulaisille."

"Niin, isä", sanoi hän miettivästi ja mukautuvasti. "Mutta
Lucy-parka! Minä luulin että hän on rikas neiti ja että hänellä on
rikkaita ystäviä."

"Sinä ajattelit kuin pieni tyhmyri. _Minä_ en koskaan ole luullut
niin. Kun minulla on ollut aikaa katsella Lucyn käytöstä ja ilmettä,
mikä ei ole tapahtunut usein, olen huomannut hänet ihmiseksi joka
oli tottunut valvomaan eikä valvottavaksi, toimimaan eikä saamaan
palvelusta, ja kuvittelen että tämä kohtalo on antanut hänelle
kokemuksia joista hän vielä voi kiittää Sallimusta, jos elää niin
kauan että ehtii todeta niiden täyden siunauksen. Mutta puhukaamme
nyt koulusta", hän jatkoi muuttaen äänensä vakavasta hilpeäksi.
"Ottaisikohan madame Beck vastaan Pollyni, vai mitä luulette, neiti
Lucy?"

Minä sanoin ettei tarvinnut muuta kuin kysyä madamelta, pianhan
se nähtäisiin, ja hän piti englantilaisista oppilaista. "Jos te,
sir", jatkoin, "vain tahdotte saattaa neiti de Bassompierren sinne
vaunuissanne tänä samana iltapäivänä, luulen voivani vastata siitä
että Rosine, ovenvartijatar, ei ole hidas kuulemaan soittoanne, ja
olen varma että madame vetää parhaat hansikkaat käsiinsä tullessaan
salonkiin ottamaan teidät vastaan."

"Siinä tapauksessa", vastasi herra Home, "en näe mitään syytä
viivytellä. Rouva Hurst voi lähettää perästäpäin sen mitä sanoo
nuoren neitinsä 'tavaroiksi', Polly voi asettua aapisensa ääreen jo
ennen iltaa, ja te, neiti Lucy, suvaitsette toivottavasti silloin
tällöin luoda silmänne häneen ja aika ajoin antaa minun tietää kuinka
hän menestyy. Toivon että hyväksytte tämän järjestelyn, kreivitär de
Bassompierre."

Kreivitär änkytti ja epäröi. "Minä luulin", hän sanoi, "minä luulin
että kasvatukseni jo on valmis."

"Se osoittaa vain kuinka suuresti voimme erehtyä ajatuksissamme.
Minulla on siitä hyvin eriävä mielipide, kuten kai useimmilla niistä
jotka tänä aamuna ovat saaneet kuulla syvää elämänviisauttasi. Ah,
pikku tyttöni, sinulla on paljon opittavaa, ja isän olisi pitänyt
opettaa sinua paljon enemmän kuin hän on tehnyt! Kas niin, siinä ei
muu auta kuin koettaa madame Beckiä, ilma näyttää asettuvan, ja minä
olen lopettanut aamiaiseni --"

"Mutta isä!"

"Mitä?"

"Minä näen erään esteen."

"Minä en näe mitään."

"Se on äärettömän suuri, isä, sen yli ei mitenkään päästä, se on yhtä
leveä kuin sinä isoissa turkeissasi, lumikinos vielä lisänä."

"Ja kykenevä sulamaan niinkuin lumikinos?"

"Ei, se on liian -- liian kiinteätä lihaa: se olet juuri sinä itse.
Miss Lucy, varoittakaa madame Beckiä kuuntelemasta mitään ehdotuksia
minun ottamisestani kouluun, sillä loppujen lopuksi kävisi niin, että
hänen olisi otettava isä myös. Koska isä on noin kiusoittelevalla
tuulella, kerron hänestä pari juttua. Rouva Bretton ja kaikki,
kuunnelkaa! Noin viisi vuotta sitten, kun olin kaksitoistavuotias,
hän sai päähänsä että hän hemmotteli minua, että kasvoin
sopimattomaksi maailmaan ja tiesi mitä kaikkea; eikä mikään saanut
häntä rauhoittumaan, vaan minun oli lähdettävä kouluun. Minä itkin,
jne., mutta de Bassompierre osoittautui kovasydämiseksi, lujaksi
kuin piikivi, ja kouluun minä lähdin. Mikä oli tulos? Isä itse tuli
kouluun mitä ihastuttavimmalla tavalla: joka toinen päivä hän kävi
katsomassa minua. Madame Aigredoux marisi, mutta siitä ei ollut
hyötyä, ja niinpä isä ja minä molemmat lopulta saimme lähtökäskyn.
Lucy voi kertoa madame Beckille tämän pikku piirteen: onhan aivan
oikein että hän saa tietää mitä hänellä on odotettavanaan."

Rouva Bretton kysyi Homelta, mitä hän voi siihen vastata. Koska
hän ei puolustanut itseään, langetettiin tuomio häntä vastaan, ja
Pauliina voitti.

Mutta tytöllä oli muitakin tuulia kuin veitikkamainen ja lapsellinen.
Aamiaisen jälkeen, kun molemmat vanhemmat ihmiset vetäytyivät pois
-- arvatenkin puhumaan joistakin rouva Brettonin liikeasioista --
ja kreivitär, tohtori Bretton ja minä jäimme lyhyeksi aikaa kolmen
kesken, pakeni lapsi hänestä kokonaan. Meidän seurassamme, jotka
olimme lähempänä hänen omaa ikäänsä, hän äkkiä yleni pikku neidiksi:
hänen kasvonsakin näyttivät muuttuvan, se kasvoneleiden leikittely
ja katseen välitön kirkkaus, joka sai hänen kasvonsa aivan pyöreiksi
ja kuoppaisiksi, kun hän puhui isälleen, vaihtui miettivämpään
ilmeeseen, ja piirteet kävivät selvemmiksi ja vähemmän liikkuviksi.

Epäilemättä Graham huomasi tämän vaihdoksen yhtä hyvin kuin
minäkin. Hän seisoi pari minuuttia ikkunan luona katsellen ulos
lumipyryyn, sitten hän lähestyi takkaa ja aloitti keskustelun,
mutta ei aivan yhtä luontevasti kuin muulloin: sopivia aiheita
ei näyttänyt juolahtavan hänen mieleensä, hän valitsi niitä
tarkasti, epäröiden, ja juuri sen vuoksi huonolla menestyksellä:
hän puhui ylimalkaisesti Villettestä, sen asukkaista, huomattavista
näköaloista ja rakennuksista. Neiti de Bassompierre vastasi hänelle
aito naiselliseen tapaan, älykkäästi mutta ei kuitenkaan kokonaan
persoonattomasti, ja silloin tällöin sattui äänenvärähdys, katse tai
liike, joka oli pikemmin vilkas ja nopea kuin hillitty ja arvokas ja
joka vielä muistutti pikku Pollya, mutta kaikkia näitä erikoisuuksia
kultasi ja kannatti niin hieno ja moitteeton sivistyksen kiilto,
niin tyyni ja kohtelias viehkeys, että vähemmänkin herkkätunteinen
mies kuin Graham ei olisi uskaltanut käydä käsiksi niihin ikään kuin
heikkoihin kohtiin, jotka veivät lähempään tuttavuuteen.

Pysyessään edelleenkin hillittynä ja -- ollakseen Graham --
hiljaisena, tohtori Bretton teki kuitenkin huomioita. Mikään näistä
pienistä luonnollisuuden ja välittömyyden puuskista ei jäänyt häneltä
huomaamatta, ei ainoakaan luonteenomainen liike, epäröinti puheessa
tai sammallus ääntämisessä. Puhuessaan nopeasti Polly väliin vielä
sammalsi, mutta punastui joka kerta kun sellaista sattui ja lausui
sanan toistamiseen selvemmin, huolellisella ja tunnollisella tavalla,
joka oli vähintään yhtä huvittava kuin tuo pieni erehdys.

Joka kerta kun hän teki tämän, hymyili tohtori Bretton. Heidän
puhellessaan väheni molemminpuolinen pingotus asteittain, ja jos
keskustelua olisi voinut jatkua, uskon että siitä piankin olisi
tullut oikein hilpeätä. Pauliinan huulille oli jo palannut tuo
lystikäs kuoppainen hymy; hän sammalsi kerran ja unohti korjata
virheensä. Ja tohtori John sitten, en tiedä miten _hän_ muuttui,
mutta kyllä hänkin _muuttui_. Hän ei tullut iloisemmaksi, ei mikään
keveä ilkamointi säteillyt hänen kasvoistaan -- mutta hänen olonsa
näytti käyvän mieluisammaksi hänelle itselleen, ja hän ilmaisi
lisääntyneen mielihyvänsä sujuvammalla puheellaan, pehmeämmällä
äänensävyllään. Kymmenen vuotta sitten tuolla parilla oli aina
ollut yllin kyllin sanottavaa toisilleen; kulunut kymmenvuotiskausi
ei ollut supistanut kummankaan kokemuspiiriä eikä köyhdyttänyt
kummankaan älyä -- sitä paitsi on luonteita joiden keskinäinen
vaikutus on sellainen, että mitä enemmän he puhuvat, sitä enemmän
heillä on puheenaihetta. Tällaisissa seurustelu kasvattaa kiintymystä
ja kiintymys yhteensulautumista. Grahamin täytyi kuitenkin lähteä:
hänen ammattinsa vaatimuksia ei voinut jättää sikseen eikä lykätä.
Hän poistui huoneesta, mutta palasi kerran takaisin ennen kuin
saattoi lähteä talosta kokonaan. Olen varma että hän palasi --
ei hakemaan laatikostaan paperia tai korttia, mikä hänellä oli
näennäisenä asiana -- vaan tullakseen vielä kerran vakuuttuneeksi
siitä että Pauliina todella oli sen kuvan näköinen, jonka hän
nyt vei mukanaan muistissaan, ja että hän ei ollut katsellut
tyttöä puolueellisessa, keinotekoisessa valossa eikä erehtynyt
mieluisalla tavalla. Ei! hän huomasi vaikutelmansa oikeaksi --
itse asiassa hän pikemmin voitti kuin menetti paluullaan: hän vei
mukanaan jäähyväiskatseen -- ujon mutta hyvin pehmeän -- niin
kauniin ja viattoman kuin pieni metsävuohi konsanaan voisi kohottaa
sanajalka-piilostaan tai karitsa niittyvuoteeltaan.

Jäätyämme kahden Pauliina ja minä olimme hetkisen vaiti, etsimme
kumpikin jotakin työtä ja syvennyimme mykkään ja uutteraan
ompelemiseen. Entisaikojen valkoisen ompelurasian korvasi nyt
kallisarvoinen mosaiikkilipas, jonka sisällä oli kultaiset työkalut;
pienet vapisevat sormet, jotka tuskin kykenivät ohjaamaan neulaa,
olivat nyt vikkelät ja taitavat, vaikkakin vielä hennot, mutta
jäljellä oli vielä sama toimelias kulmainrypistys, samat sievät
pienet tottumukset, samat nopeat liikkeet ja käänteet -- joiden
tarkoituksena oli milloin ottaa harhaanmennyt silmä takaisin, milloin
pyyhkäistä silkkihameelta jokin kuviteltu tomuhiukkanen -- jokin
tarrautuva langanpätkä.

Sinä aamuna en ollut puhetuulella: talvipäivän kolkko myrskyisyys
vaikutti minuun pelottavasti, mykistävästi. Tuo tammikuun raivo, niin
kelmeä ja veretön, ei ollut vielä ohi: tuuli oli mylvinyt itsensä
käheäksi, mutta ei näyttänyt vielä olevan lähempänä uupumusta. Jos
Ginevra Fanshawe olisi ollut seuralaisenani tuossa salongissa, ei
hän olisi sallinut minun istua omissa ajatuksissani ja kuunnella
häiritsemättä. Henkilö joka juuri oli lähtenyt luotamme, olisi
ollut hänen aiheenaan, ja kuinka hän olisikaan osannut kehittää ja
muunnella tuota ainoata aihetta -- kuinka hän olisi vainonnut ja
ahdistanut minua kysymyksillään ja arveluillaan -- kiusannut ja
rasittanut selityksillään ja salaisuuksillaan, joita en kaivannut ja
joita vain koetin välttää.

Pauliina Mary loi minuun kerran tai kahdesti tutkivan katseen
tummilla ilmeikkäillä silmillään, hänen huulensa avautuivat puoleksi,
ikään kuin aikoen sanoa jotakin, mutta hän huomasi että halusin olla
vaiti ja kunnioitti toivettani hienotunteisesti.

"Tuota ei kestä kauan", ajattelin itsekseni, sillä en ollut tottunut
huomaamaan naisissa ja tytöissä itsensähillitsemisen kykyä enkä
itsensäkieltämisen voimaa. Mikäli heitä tunsin, eivät he juuri
mielellään jättäneet käyttämättä niin hauskaa tilaisuutta, kun saivat
pakista omista tavallisesti arkipäiväisistä salaisuuksistaan, usein
sangen laimeista ja viheliäisistä tunteistaan.

Pikku kreivitär näytti olevan poikkeus: hän ompeli kunnes oli väsynyt
siihen, sitten hän otti kirjan.

Sattuma tahtoi että hän etsi sen tohtori Brettonin
kirjakaapinosastosta, ja se osui olemaan vanha brettonilainen kirja
-- jokin kuvitettu luonnontieteellinen teos. Usein olin nähnyt hänen
seisovan Grahamin vieressä pitäen kirjaa hänen polvellaan ja lukien
hänen johdollaan, ja kun tunti oli ohi, pyysi hän aina Grahamia
palkaksi kertomaan hänelle kuvista. Katselin häntä tarkoin: nythän
saisin hyvän näytteen muistista josta hän oli ylpeillyt. Muistaisiko
hän nyt kaiken uskollisesti?

Uskollisesti? Sitä ei voinut epäillä. Kun hän käänteli lehtiä,
välähti hänen kasvoistaan ilme toisensa jälkeen, joista jokainen oli
täysi tervehdys menneisyydelle. Ja sitten hän taas käänsi kansilehden
esiin ja katseli nimeä jonka koulupojan käsi oli kirjoittanut. Hän
katsoi sitä kauan, eikä tyytynyt pelkkään katselemiseen, vaan antoi
sormenpäittensä hiljaa liukua kirjainten yli, seuraten liikettään
itsetiedottomalla mutta hellällä hymyllä, joka teki kosketuksesta
hyväilyn. Pauliina rakasti menneisyyttä, mutta tämän pikku kohtauksen
erikoisuus oli siinä että hän ei sanonut mitään: hän osasi tuntea
purkamatta tunteitaan sanatulvaan.

Hän puuhaili kirjakaapin ääressä lähes tunnin, otti alas kirjan
toisensa jälkeen ja uudisti tuttavuuden jokaisen kanssa erikseen.
Tämän jälkeen hän istahti matalalle tuolille, pani käden poskelleen
ja ajatteli, mutta pysyi vieläkin vaiti.

Päätyoven aukeneminen alhaalla, kylmän viiman äkillinen puhallus
ja isän puhelu rouva Brettonin kanssa eteisessä havahdutti hänet
vihdoin. Hän hypähti pystyyn ja oli seuraavassa hetkessä alakerrassa.

"Isä, isä, ethän vain lähde ulos?"

"Pienokaiseni, minun täytyy lähteä kaupunkiin."

Ja silloin kuulin de Bassompierren selittävän kuinka hyvin hän oli
varustautunut ilmaa vastaan ja kuinka hyvä ja suojaisa hänen olisi
vaunuissa; sanalla sanoen, Pollyn ei tarvinnut olla levoton hänen
takiaan.

"Mutta lupaatko tulla takaisin tänä iltana ennen kuin on aivan pimeä
-- sinä ja tohtori Bretton, molemmat vaunuissa? Nyt ei ole hyvä
ratsastaa."

"Hyvä on, jos tapaan tohtorin, sanon hänelle että eräs nainen on
käskenyt häntä pitämään huolta kallisarvoisesta terveydestään ja
tulemaan aikaisin kotiin minun turvissani."

"Aivan niin, sinun pitää sanoa eräs nainen, niin hän luulee että
se on hänen äitinsä, ja tottelee. Ja muista tulla pian, isä; minä
_varmasti_ katselen ja kuuntelen."

Ovi sulkeutui ja vaunut vierivät pehmeästi pois läpi lumen. Kreivitär
palasi sisään miettivänä ja huolissaan.

Hän kuunteli ja katseli kun ilta tuli, mutta se tapahtui
mahdollisimman hiljaa: hän vain käveli salongissa aivan kuulumattomin
askelin. Väliin hän keskeytti sametinpehmeän käyntinsä, kallisti
korvansa ja kuunteli illan ääniä, tai pikemmin tulisi sanoa ihan
hiljaisuutta, sillä nyt oli tuuli vihdoinkin tyyntynyt. Vapautuneena
lumivyöry-pilvistään taivas oli alaston ja kalpea: saatoimme sen
hyvin nähdä käytävän paljaiden oksien läpi, ja huomasimme myös
uudenkuun napaseutumaisen hohteen -- sen kaari oli valkoinen kuin
jäämaailma. Eikä kestänyt kauan ennen kuin näimme vaunujenkin
palaavan.

Pauliinalla ei sen illan varalta ollut mitään tervetuliaistanssia.
Hänessä oli eräänlaista vakavuutta kun hän otti isän haltuunsa
heti tämän astuessa huoneeseen, mutta hän valtasikin tulijan
kokonaan, vei istumaan valitsemalleen paikalle, ja kun tyttö siinä
lempeästi vuodatti häneen hunajaisia kiitossanojaan siitä että hän
oli ollut kiltti ja tullut pian kotiin, olisi luullut että isä oli
pantu tuoliinsa, asetettu ja hoivattu yksin hänen pienten käsiensä
voimalla, sillä tuo väkevä mies näytti nauttivan saadessaan kokonaan
antautua tähän hallintaan -- joka vain rakkaudessaan oli mahtava.

Graham tuli näkyviin vasta muutamia minuutteja myöhemmin. Pauliina
kääntyi puoleksi kun hänen askelensa kuuluivat; he puhelivat, mutta
vain sanan tai pari, heidän sormensa koskettivat toisiaan hetkisen,
mutta nähtävästi vain kevyesti. Pauliina pysytteli isänsä vieressä,
Graham heittäytyi tuoliin toiselle puolen huonetta.

Oli hyvä että rouva Brettonilla ja herra Homella oli niin paljon
sanottavaa toisilleen -- miltei tyhjentymätön keskustelun lähde
vanhoissa muistoissaan, muuten olisi seurueemme luullakseni ollut
sangen hiljainen sinä iltana.

Teenjuonnin jälkeen olivat Pauliinan vikkelä neula ja soma
kultainen sormustin ahkerassa liikkeessä lampunvalossa, mutta hänen
kielensä pysyi paikallaan ja silmät näyttivät vastahakoisilta usein
kohottamaan sileitä ja pitkäripsisiä luomiaan. Graham oli varmaan
myös väsynyt päivänsä työn jälkeen, hän kuunteli siivosti vanhempien
ja arvokkaampien puhetta, sanoi hyvin vähän itse, ja seurasi
silmillään Pauliinan sormustimen kultaista välkettä, ikään kuin se
olisi ollut jokin loistava lentävä perhonen tai vilistävän keltaisen
käärmeenpoikasen kultainen pää.




XXVI

ERÄS HAUTAUS


Tästä lähin ei elämältäni puuttunut vaihtelua; olin paljon ulkona
saatuani siihen suostumuksen madame Beckiltä, joka täydellisesti
hyväksyi tuttavieni aseman. Tuo arvoisa johtajatar ei alusta saakka
ollut koskaan kohdellut minua muulla tavoin kuin kunnioittavasti, ja
kun hän huomasi että usein sain kutsuja eräästä linnasta ja eräästä
suuresta hotellista, muuttui kunnioitus miltei ihailuksi.

Eipä silti että se olisi ilmennyt mitenkään vastenmielisesti:
madame ei ollut heikko missään maallisessa asiassa, hänen
kuumimmassakin oman edun tavoittelussaan oli kohtuutta ja järkeä,
hänen ahnaimmassakin voitonhalussaan oli levollisuutta ja harkintaa,
ja niinpä hän ei suinkaan antautunut alttiiksi ylenkatseelleni
osoittautumalla nöyräksi kumartelijaksi isoisten edessä, vaan ilmaisi
tahdikkaasti mielihyvänsä siitä että ihmiset jotka olivat tekemisissä
hänen laitoksensa kanssa, etsivät sellaista seuraa, joka ehdottomasti
sivistää ja kehittää, mieluummin kuin sellaista joka voisi alentaa ja
vaikuttaa pahaa. Hän ei koskaan ylistänyt ketään ystävistäni; kerran
vain, kun hän istui aurinkoisessa puutarhassaan kahvikuppi vierellään
ja Gazette kädessään, näyttäen hyvin tyytyväiseltä elämäänsä, ja minä
tulin pyytämään lupaa olla poissa yhden illan, hän puhkesi puhumaan
seuraavaan suopeaan tapaan:

"_Oui, oui, ma bonne amie: je vous donne la permission de coeur et de
gré. Votre travail dans ma maison a toujours été admirable, rempli de
zèle et de discrétion: vous avez bien le droit de vous amuser. Sortez
donc tant que vous voudrez. Quant à votre choix de connaissances,
j'en suis contente; c'est sage, digne, louable_."[78]

Hän sulki huulensa ja palasi Gazetteen.

Lukija älköön liian vakavasti suhtautuko siihen pikku seikkaan, että
samoihin aikoihin katosi laatikostani tuo kolminkertainen käärö, joka
sisälsi viisi kirjettäni. Tyhjä pettymys oli tietysti ensimmäinen
tunteeni, kun tein tuon havainnon, mutta seuraavassa hetkessä sain
mieleni rohkaistuksi.

"Kärsivällisyyttä", kuiskasin itsekseni. "Paras etten sano mitään,
odotan vain rauhallisesti ja ne tulevat takaisin aikanaan."

Ja takaisin ne tulivat, ne olivat vain olleet lyhyellä käynnillä
madamen huoneessa, ja kestettyään tarkastuksen ne aivan oikein
palasivat säädyllisesti takaisin: huomasin ne entisellä paikallaan
seuraavana päivänä.

Tahtoisin tietää mitä hän ajatteli kirjeenvaihdostani. Missä arvossa
hän piti tohtori John Brettonin kykyä kirjoittaa kirjeitä? Missä
valossa ilmenivät hänelle nuo usein niin ytimekkäät ajatukset, nuo
yleensä niin terveet ja väliin omaperäiset mielipiteet, jotka ilman
mitään vaatimuksia esitettiin helpolla ja pirteällä tyylillä? Mitä
hän piti tuosta herttaisesta, puoleksi leikillisestä sävystä, josta
minulle koitui niin suurta iloa? Mitä hän ajatteli noista harvoista
ystävällisistä sanoista, joita oli ripoteltu sinne tänne -- ei
tiheästi, kuten timantteja Sindbadin laaksoon, vaan harvalleen, kuten
louhimoihin joista tarinat eivät kerro? Oi, madame Beck, miltä tuo
kaikki sinusta näytti?

Minä luulen että nuo viisi kirjettä pääsivät jonkinlaiseen suosioon
madame Beckin silmissä. Eräänä päivänä sen jälkeen kun hän oli
_lainannut_ ne minulta (kun puhuu niin lempeästä pikku naisesta,
täytyy käyttää lempeitä sanoja), yllätin hänet tarkastamasta
minua kiinteän tutkivasta, hieman ihmeissään mutta ei ollenkaan
pahansuovasti. Oli juuri tuo lyhyt hetki tuntien välissä, jolloin
oppilaat pääsivät ulos pihalle neljännestunniksi virkistymään, hän ja
minä jäimme ensi luokkaan kahden, ja kun kohtasin hänen katseensa,
pakottautuivat hänen ajatuksensa osittain esiin hänen huuliltaan.

"_Il y a_", hän sanoi, "_quelque chose de bien remarquable dans le
caractère Anglais_."[79]

"Missä suhteessa, Madame?"

Hän naurahti hieman ja toisti sanat "missä suhteessa" englanniksi.

"En osaa sanoa 'missä suhteessa', mutta englantilaisilla on omat
käsityksensä ystävyydestä, rakkaudesta, kaikesta. Ja ainakaan he
eivät tarvitse kaitsemista", hän lisäsi ja tepsutteli pois kuin
pyylevä pieni poni.

"Sitten toivon", mumisin itsekseni, "että suosiollisesti jätät
tulevat kirjeeni rauhaan."

Voi, jotakin syöksyi silmiini sumentaen niiden näön kokonaan,
hälventäen näkyvistäni kouluhuoneen, puutarhan, kirkkaan
talviauringon, kun muistin että sellaisia kirjeitä, joita hän oli
lukenut, ei tulisi minulle enää koskaan. Olin nähnyt viimeisen
niistä. Se kaunis virta, jonka rannalla olin viipynyt, jonka
aalloista muutama virkistävä pisara oli osunut huulilleni, oli nyt
kääntymässä toiseen suuntaan, oli jättänyt yksinäisen majani ja
kuivan kenttäni ja suunnannut runsaat vesivaransa kauas toisaalle.
Muutos oli oikea ja luonnollinen, niinkuin olla piti, ei sanaakaan
voinut siitä sanoa -- mutta minä rakastin Reiniäni, Niiliäni,
olin melkein palvonut Gangestani, ja minua suretti kun tuo suuri
vuoksi nyt oli vyöryvä minulle vieraana ja katoava kuin kangastus.
Vaikka harrastin stoalaisuutta, en ollut aivan stoalainen, kyynelet
virtasivat nopeina käsilleni, pulpetilleni: itkin kuuman kuuron,
raskaan ja lyhyen.

Mutta pian sanoin itselleni: "Toivo, jota nyt itken, kärsi ja sai
minut kärsimään paljon: se ei kuollut ennen kuin aika oli tullut,
ja niin pitkällisen kuolinkamppailun jälkeen pitäisi kuoleman olla
tervetullut."

Minä koetin saada sen tervetulleeksi. Mutta pitkällinen vaiva oli
tehnyt kärsimyksestä tavan. Lopulta suljin vainajani silmät, peitin
sen kasvot ja asetin sen jäsenet suureen lepoon.

Kirjeet täytyi kuitenkin toimittaa pois, pois näkyvistä: ihmiset
jotka ovat kärsineet tappion, kokoavat ja lukitsevat kateellisina
muistonsa, sillä on sietämätöntä saada joka hetki sydämeensä kipeitä
muistutuksia kaipauksestaan.

Eräänä vapaa-iltapäivänä (torstaina), mennessäni aarrekammiooni
aikoen miettiä sen lopullista sijoitusta, huomasin -- ja tällä
kertaa tuntien voimakasta mielipahaa -- että siellä oli taaskin oltu
sekoittamassa. Käärö tosin oli paikallaan, mutta nauha jolla se oli
sidottu, oli avattu ja solmittu uudelleen, ja muistakin merkeistä
huomasin että laatikossani oli käyty.

Tämä oli vähän liian paljon. Madame Beck itse oli ruumiillistunut
varovaisuus, sitä paitsi hänellä oli niin voimakkaat aivot ja niin
terve arvostelukyky kuin milloinkaan on ihmisen päässä asustanut. Ei
ollut hauskaa että hän tunsi lippaani sisällön, mutta sen saattoi
vielä sietää. Sellainen pikku jesuiitta ja inkvisiittori kuin hän
olikin, osasi hän sentään nähdä asiat oikeassa valossa ja ymmärtää
ne vääristelemättöminä, mutta se ajatus, että hän oli uskaltanut
ilmoittaa saamansa tiedot toisille ja kenties jonkun seuralaisen
kanssa pitänyt hauskaa minun pyhien paperieni kustannuksella, se
loukkasi minua kauheasti. Kuitenkin oli nyt mielestäni syytä pelätä
että asia oli niin, vieläpä arvasin kuka oli hänen uskottunsa.
Hänen sukulaisensa Paul Emanuel oli viettänyt edellisen illan hänen
seurassaan: madamella oli tapana kysyä häneltä neuvoa ja keskustella
hänen kanssaan asioista joita ei uskonut kenellekään muulle. Tänä
samana aamuna oli samainen herrasmies onnellistanut minua katseella,
jonka hän näytti lainanneen Vashtilta, näyttelijättäreltä. Sillä
hetkellä en ollut ymmärtänyt tuota kolkkoa, sinertävää salamaa hänen
vihaisissa silmissään, mutta nyt luin sen tarkoituksen. _Hän_, niin
luulin, ei kyennyt katsomaan kauniilta näkökannalta mitään mikä koski
minua, eikä arvostelemaan minua suvaitsevasti ja vilpittömästi. Olin
aina nähnyt hänet ankarana ja epäluuloisena, ja se ajatus, että nämä
kirjeet, nämä pelkät ystävän kirjeet, olivat jo kerran joutuneet ja
joutuisivat vieläkin hänen käsiinsä, suorastaan järkytti sieluani.

Mitä minun oli tehtävä sen ehkäisemiseksi? Mistä tämän kummallisen
talon nurkasta voisi löytää varman piilopaikan? Missä voisi avain
olla turvassa tai munalukko esteenä?

Ullakollako? Ei, minä en pitänyt ullakosta. Sitä paitsi olivat
useimmat sen lippaista ja laatikoista lahoamistilassa, eikä niitä
voinut lukita. Rotatkin nakertelivat läpi pilaantuneen puun, ja
hiiret pesivät niiden sisällä olevaan rojuun. Rakkaat kirjeeni
(rakkaat vieläkin, vaikka Ichabod oli kirjoitettu niiden kuoriin)
eivät saaneet jäädä tuholaisten saaliiksi, ja kosteus varmasti pian
hälventäisi kirjoituksen. Ei, ullakko ei kelpaisi -- mutta mikä
sitten?

Pohtiessani tätä ongelmaa istuin makuusalin ikkunasyvennyksessä.
Oli kaunis pakkasilta, talviaurinko oli jo laskussaan ja kimmelsi
kalpeana puutarhanpensaiden latvoissa "kielletyllä käytävällä".
Siellä kohosi yksi ainoa suuri päärynäpuu -- nunnan päärynäpuu
-- kuin jättiläismäinen metsänneidon luuranko, harmaa, alaston,
kuivettunut. Mieleeni juolahti eräs ajatus -- yksi noita omituisia
haavemaisia ajatuksia, joita vähin sattuu yksinäisille ihmisille.
Puin ylleni lakin, takin ja turkikset, ja lähdin kaupungille.

Suuntasin askeleni kaupungin vanhaan historialliseen osaan, jonka
harmaantuneita ja tummavarjoisia seutuja vaistomaisesti etsin
aina surumielisyyden hetkinä, vaeltelin kadulta kadulle kunnes,
kuljettuani puoliaution torin tai puistikon poikki, jouduin
eräänlaiseen välityskauppiaan myymälään -- se oli vanha paikka,
täynnä vanhoja tavaroita.

Tarvitsin metallisen laatikon, jonka voi juottaa kiinni, tai paksun
lasiruukun tai pullon jonka voi sulkea ilmanpitävästi. Keskeltä
sangen sekalaisia tavaroita löysin ja ostin jälkimmäisen.

Sitten tein pienen pyöreän käärön kirjeistäni, kiedoin ne öljyttyyn
silkkiin ja sidoin purjelangalla. Pistettyäni käärön pulloon pyysin
vanhaa juutalaiskauppiasta sulkemaan ja sinetöimään sen ja tekemään
sen ilmanpitäväksi. Totellessaan määräyksiäni hän silloin tällöin
vilkaisi minuun epäluuloisesti lumivalkoisten kulmiensa alta. Luulen
että hän pelkäsi jotakin pahaa olevan tekeillä. Kaiken tämän aikana
minulla oli kolkko tunne -- se ei ollut mielihyvää, vaan surullista
yksinäistä tyydytystä. Vaikutin joka minua johti, mieliala jonka
vallassa toimin, olivat samanlaiset kuin se vaikutin ja se mieliala,
jotka olivat saaneet minut käymään rippituolissa. Kun kävelin
nopeasti, ehdin kouluun juuri pimeän tullen ja päivällisaikaan.

Kello seitsemältä nousi kuu. Puoli kahdeksan, kun oppilaat ja
opettajat olivat lukuhuoneessa ja madame Beck äiteineen ja lapsineen
ruokasalissa, kun ulko-oppilaat olivat kaikki menneet kotiin, Rosine
lähtenyt eteisestä ja kaikki oli hiljaa -- silloin puin ylleni, otin
sinetöidyn ruukkuni, pujahdin ensi luokan ovesta ulos lehtimajaan ja
sieltä "kielletylle käytävälle".

Metusalem, päärynäpuu, sijaitsi tämän käytävän perällä, lähellä
istuintani -- siinä se kohosi himmeänä ja harmaana matalampien
pensaiden yli. Vaikka Metusalem olikin hyvin vanha, oli se vielä
tervettä puuta, vain juuren lähellä oli reikä tai pikemmin syvä
ontelo, jonka osittain peitti muratti ja tiheät köynnöskasvit; ja
siihen aioin kätkeä aarteeni. Mutta en aikonut haudata ainoastaan
aarretta, aioin haudata myös surun. Se suru, jota äsken olin itkenyt
kietoessani sen kääriliinoihin, oli haudattava.

No niin, minä raivasin pois murattia ja löysin reiän; se oli kyllin
suuri kätkemään pulloni, ja heitin sen sinne syvälle. Eräässä
työkaluvajassa puutarhan perällä oli rakennusaineiden jätteitä, joita
oli jäänyt siihen muurareilta kun samaista vajaa hiljattain oli
korjattu. Otin sieltä kiviliuskan ja hiukan muurisavea, panin kiven
onkalon suulle, muurasin sen kiinni, peitin kaiken mustalla mullalla
ja asetin lopuksi muratin takaisin. Tämän tehtyäni jäin nojaamaan
puuta vasten, viipyen juuri umpeenluodulla haudalla kuin mikä muu
surevainen tahansa.

Illan ilma oli hyvin tyyni, mutta sitä himmensi omituinen sumu, joka
muutti kuutamon valoisaksi autereksi. Tässä ilmassa tai tässä sumussa
oli jokin ominaisuus -- kenties sähköinen -- jolla oli kummallinen
vaikutus minuun. Minulla oli sama tunne kuin vuosi sitten Englannissa
-- eräänä iltana, kun revontulet olivat säihkyneet ja hulmunneet
taivaalla, ja minä, viivähtäen yksinäisenä kentällä, olin pysähtynyt
seuraamaan tuon liehuvalippuisen sotajoukon katselmusta -- tiheiden
keihäiden värinää -- lähettien pikaista hypähtelyä pohjantähden alta
ylös taivaan pimeälle korkealle laelle. En ollut onnellinen, kaukana
siitä, mutta olin täynnä uudistunutta voimaa.

Jos elämä on taistelua, tunsin että minun kohtaloni oli suorittaa
se yksinäni. Mietin nyt miten minun oli luovuttava talvisesta
majapaikastani -- jätettävä leiri mistä ravinto ja muona
puuttui. Kenties oli tämän muutoksen tähden taisteltava vielä
uusi järjestelmällinen taistelu, ja jos niin oli, tunsin halua
ryhtyä siihen; koska olin liian köyhä menettämään mitään, saattoi
Jumala määrätä minut voittamaan. Mutta mikä tie oli avoin -- mikä
suunnitelma sovelias?

Tätä kysymystä pohdin vielä, kun kuu, joka tähän asti oli ollut
niin himmeä, näytti loistavan kirkkaammin, ja eräs kohta paistoi
valkoisena edessäni, kun taas muuan varjo tuli selväksi ja jyrkäksi.
Katsoin kiinteämmin saadakseni selville mikä aiheutti tuon jyrkän
vastakohdan, joka aivan äkkiä ilmestyi hämärälle käytävälle. Se
kävi silmissäni vieläkin valkoisemmaksi ja mustemmaksi, ja äkkiä se
sai määrätyn hahmon. Kolmen kyynärän päässä minusta seisoi kookas,
mustapukuinen, valkohuntuinen nainen.

Kului viisi minuuttia. Minä en paennut enkä huutanut. Hän oli hiljaa.
Minä puhuin.

"Kuka olette ja miksi tulette luokseni?"

Hän seisoi mykkänä. Hänellä ei ollut kasvoja -- ei piirteitä, sillä
otsan alapuolella oli kaikki valkoisen hunnun peitossa, mutta hänellä
oli silmät, ja ne katselivat minua.

En ollut urhea, mutta hieman epätoivoinen, ja epätoivo riittää usein
täyttämään rohkeuden paikan ja suorittamaan sen työn. Astuin askelen
eteenpäin. Ojensin käteni, sillä aioin koskea häneen. Hän näytti
peräytyvän. Astuin lähemmäksi, hänen äänetön peräytymisensä muuttui
nopeammaksi. Ryhmä ikivihreitä pensaita, täysilehtistä laakeria
ja tiheää punakatajaa sattui minun ja sen väliin, jota seurasin.
Päästyäni tämän esteen toiselle puolen katsoin enkä nähnyt mitään.
Odotin. Sanoin: "Jos teillä on jotakin asiaa ihmisille, tulkaa
takaisin ja ilmaiskaa se." Mikään ei puhunut eikä näyttäytynyt
uudelleen.

Tällä kertaa ei ollut tohtori Johnia johon turvautua, ei ketään jolle
olisin uskaltanut kuiskata: "Olen taaskin nähnyt nunnan."

<tb>

Pauliina Mary kävi usein hakemassa minua Rue Crécylle. Vanhoina
aikoina Brettonissa, vaikka hän ei koskaan osoittanutkaan
kiintymystä minuun, oli seurastani pian tullut hänelle itsetiedoton
välttämättömyys. Huomasin aina että jos vetäydyin huoneeseeni, hän
sipsutteli jäljessäni, avasi oven, kurkisti sisään ja sanoi pienellä
käskevällä äänellään:

"Tulkaa alas. Miksi istutte yksinänne? Teidän täytyy tulla
arkihuoneeseen."

Samassa sävyssä hän vaati minua nytkin.

"Jättäkää Rue Fossette", hän sanoi, "ja tulkaa asumaan meidän
luoksemme. Isä antaisi teille paljon enemmän kuin madame Beck."

Herra Home tarjosi minulle sievoisen summan -- nykyisen
palkkani kolminkertaisena -- jos suostuisin seuralaiseksi hänen
tyttärelleen. Minä epäsin. Luulen että olisin kieltäytynyt vaikka
olisin ollut vieläkin köyhempi, omannut vieläkin niukemmat
elämisenmahdollisuudet, vieläkin ahtaammat tulevaisuudennäköalat.
Minulla ei ollut sitä kutsumusta. Osasin opettaa, osasin antaa
tunteja, mutta yksityisopettajan tai seuranaisen tehtävä oli minulle
luonnonvastaista. Mieluummin kuin olisin ruvennut sellaiseen
toimeen suuressa talossa, olisin tyynesti ottanut sisäkön paikan,
ostanut parin lujia käsineitä, lakaissut makuuhuoneita ja portaita,
kiillottanut uuneja ja lukkoja rauhassa ja riippumattomana.
Olisin ommellut paitoja ja nähnyt puutetta ennemmin kuin ruvennut
seuranaiseksi.

Minä en halunnut olla minkään loistavan neidin varjo, en edes neiti
de Bassompierren. Luonteeseeni kuului useinkin olla surumielinen ja
olin tottunut alistumaan, mutta sekä alakuloisuuden että nöyryyden
täytyi saada olla vapaaehtoista -- sellaista joka sai minut kiltisti
istumaan pöytäni ääressä keskellä oppilaitani madame Beckin ensi
luokalla, johon nyt olin hyvin tottunut, tai yksinäni oman vuoteeni
ääressä hänen makuusalissaan, tai hänen puutarhansa käytävällä ja
istuimella, joita sanottiin omikseni. Ominaisuuteni eivät olleet
muodosteltavia eivätkä mukautuvia, niistä ei voinut tehdä minkään
jalokiven aluslehteä, ei minkään kauneuden sivuseikkaa eikä minkään
suuruuden lisäkappaletta koko kristikunnassa. Madame Beck ja minä,
niin erilaiset kuin olimmekin, ymmärsimme toisiamme hyvin. Minä en
ollut _hänen_ seuranaisensa enkä hänen lastensa kotiopettaja, hän
jätti minut vapaaksi, hän ei sitonut minua mihinkään -- ei itseensä
-- ei edes etuihinsa. Kerrankin, kun hänen erään läheisen sukulaisen
sairauden vuoksi oli täytynyt olla parisen viikkoa poissa kotoa, ja
hän palatessaan oli levoton ja huolissaan laitoksensa tähden, peläten
että jotakin oli mennyt hullusti hänen poissa ollessaan -- ja kun
hän huomasi että kaikki oli sujunut jokseenkin niinkuin ennen eikä
mitään silmäänpistävää laiminlyöntiä ollut tapahtunut, hän antoi joka
opettajalle lahjan tunnustukseksi heidän uskollisuudestaan. Minun
vuoteeni viereen hän tuli kahdentoista aikaan yöllä ja kertoi ettei
hänellä ollut mitään lahjaa minulle. "Minun täytyy tehdä uskollisuus
edulliseksi St. Pierrelle", hän sanoi, "mutta jos koettaisin tehdä
sen edulliseksi teille, tulisi välillemme väärinymmärrystä -- kenties
eroaisimme. Yhden seikan _voin_ kuitenkin tehdä mieliksenne -- antaa
teidän olla omassa vapaudessanne, ja sen teenkin."

Hän piti sanansa. Kaikki pienet rajoitukset, joita hän konsanaan oli
minulle pannut, poistettiin tästä lähtien kuin hiljaisella kädellä.
Näin sain ilon vapaaehtoisesti noudattaa hänen määräyksiään, huvin
uhrata kaksin verroin aikaa ja kaksin verroin vaivaa oppilaisiin
jotka hän uskoi haltuuni.

Mitä tulee Mary de Bassompierreen, kävin mielelläni häntä katsomassa,
vaikka en tahtonutkaan asua hänen luonaan. Käyntini osoittivat
piankin minulle, ettei ollut todennäköistä että tilapäinen ja
vapaaehtoinenkaan seurani olisi hänelle kauan välttämätöntä. Herra de
Bassompierre puolestaan ei päästänyt tätä arvelua lähettyvilleen, ei
pystynyt näkemään tätä mahdollisuutta, ymmärsi yhtä vähän kuin lapsi
merkkejä ja todennäköisyyksiä, katkonaisia alkuoireita sellaiseen,
jota hän kenties ei hyväksyisi kun se tulisi päätökseen.

Antaisiko hän sydämellisen hyväksymisensä vai eikö, sitä usein
pohdin. Vaikea sanoa. Hän oli hyvin syventynyt tieteellisiin
harrastuksiinsa, oli virkku, kärkäs ja jonkin verran
taistelunhaluinen kaikessa mikä koski hänen lempipuuhiaan, mutta
epäluuloton ja luottavainen elämän jokapäiväisissä asioissa. Mikäli
voin huomata hän näytti pitävän "tyttölastaan" pelkkänä lapsena,
eikä arvatenkaan vielä suostunut toteamaan että toiset jo saattoivat
nähdä lapsen eri valossa. Hän puheli usein mitä tehtäisiin sitten kun
"Polly" olisi aikuinen nainen, ja "Polly", joka seisoi hänen tuolinsa
vieressä, hymyili väliin ja otti hänen kunnianarvoisen päänsä pienten
käsiensä lomaan ja suuteli hänen teräksenharmaita kiharoitaan, väliin
hän taas nyrpisti huuliaan ja pörrötti hänen tukkaansa, mutta ei
koskaan sanonut: "Isä, minä _olen_ aikuinen."

Polly käyttäytyi eri tavalla eri ihmisiä kohtaan. Isänsä seurassa
hän todellakin oli vielä lapsi tai lapsimainen, hellä, iloinen ja
leikillinen. Minun seurassani hän oli vakava ja niin naisellinen
kuin miksi ajatus ja tunne voivat hänet tehdä. Rouva Brettonin
seurassa hän oli oppivainen ja luottava, mutta ei välitön. Grahamin
seurassa hän oli ujo, hyvin ujo tätä nykyä, koetti ajoittain olla
kylmä ja väliin pyrki karttamaan häntä. Grahamin askelet saivat hänet
sävähtämään, hänen tulonsa sai hänet hiljaiseksi; kun Graham puhui,
olivat hänen vastauksensa harvasanaiset, ja kun hän poistui, oli
Polly tyytymätön itseensä ja hämillään. Isäkin pani merkille tämän
hänen käytöksensä.

"Pikku Pollyni", hän sanoi kerran, "sinä vietät liian eristettyä
elämää. Jos sinusta kasvaa nainen jolla on noin arka käytös, sovit
tuskin ollenkaan seuraelämään. Sinähän todellakin pidät tohtori
Brettonia aivan vieraana -- kuinka se on mahdollista? Etkö muista
kuinka pikkutyttönä olit melkein puolueellinen hänelle?"

"_Melkein_, isä", säesti tyttö hieman kuivalla mutta kiltillä ja
koruttomalla tavallaan.

"Ja etkö pidä hänestä nyt? Mitä hän on tehnyt?"

"Ei mitään. Ky-yllä, pidän hänestä hiukan, mutta olemme käyneet
vieraiksi toisillemme."

"Karista se sitten pois, Polly, karista pois ruoste ja
vieraantuminen. Puhu vapaasti kun hän on täällä, äläkä pelkää häntä."

"_Hän_ ei puhu paljon. Pelkääkö hän minua, luuletko isä?"

"Oh, tietysti, kukapa mies ei pelkäisi noin hiljaista pikku neitiä?"

"Sano hänelle sitten joskus, että hän ei välittäisi vaikka olenkin
hiljainen. Sano että se on minun tapani ja etten tarkoita sillä
mitään epäystävällistä."

"Sinun tapasi, pikku lörppöliisa? Kaikkea vielä, sinun oikkusi se
vain on!"

"No hyvä, minä teen parannuksen, isä."

Ja hän koettikin hyvin kauniisti ja kiltisti pitää sanansa seuraavana
päivänä. Näin hänen tekevän ponnistuksia keskustellakseen tohtori
Johnin kanssa ystävällisesti yleisistä asioista. Tämä huomaavaisuus
nostatti mielihyvän hehkun hänen vieraansa kasvoihin, hän kohteli
tyttöä varovaisesti ja vastasi pehmeimmällä äänellään, ikään kuin
ilmassa olisi leijaillut jotakin utuista onnea, jota hän pelkäsi
häiritsevänsä jos hengittäisi liian syvään. Kieltämättä olikin Pollyn
ujossa mutta vilpittömässä lähentymisyrityksessä mitä verrattomin,
keijukaismainen viehätys. Kun tohtori oli lähtenyt, hän lähestyi
isänsä tuolia.

"Pidinkö sanani, isä? Käyttäydyinkö paremmin?"

"Minun Pollyni käyttäytyi kuin kuningatar. Minä tulen aivan ylpeäksi
hänestä jos tätä parannusta jatkuu. Ennen pitkää saamme nähdä hänen
ottavan vastaan vieraitani täysin levollisella ja ylhäisellä tavalla.
Miss Lucy ja minä saamme katsoa eteemme ja kiillottaa parhaat
ilmeemme ja viehätyskeinomme, jottemme jäisi varjoon. Kuitenkin,
Polly, on puheessasi vielä hiukan epävarmuutta, hiukan taipumusta
änkyttämiseen silloin tällöin, vieläpä joskus sopotat niinkuin
sopotit kuusivuotiaana."

"Ei, isä", keskeytti Polly harmistuneena, "se ei voi olla totta."

"Minä vetoan neiti Lucyyn. Eikö hän, vastatessaan tohtori Brettonin
kysymykseen, onko hän nähnyt prinssin palatsia Bois l'Etangissa,
sanonut 'ky-ky-kyllä', hän on ollut siellä 'usheita kertoja'."

"Isä, sinä olet ivallinen, sinä olet ilkeä. Minä osaan ääntää
aakkosten kaikki kirjaimet yhtä selvästi kuin sinä. Mutta sanohan
nyt: sinä tahdot minun aivan erikoisesti olevan kohtelias tohtori
Brettonille -- pidätkö hänestä itse?"

"Tietysti, pidän hänestä vanhan tuttavuuden vuoksi, lisäksi hän on
erittäin hyvä poika äidilleen, sitä paitsi hyväsydäminen mies ja
taitava ammatissaan. Niin, pojanteikari on hyvä kylläkin."

"_Teikari_![80] Ah sinua skottia! Isä, puhutko Edinburghin vai
Aberdeenin murretta?"

"Molempia, pikkuinen, molempia, ja epäilemättä vielä glaswegiläistä
kaupan päälle. Se se saakin minut puhumaan ranskaa niin hyvin: hyvän
skotlantilaisen kieli kääntyy aina mainiosti puhumaan ranskalaista."

"_Ranskalaista_![81] Skotinkieltä taaskin, parantumaton isä! Sinäkin
tarvitsisit koulutusta."

"Hyvä on, Polly, sinun täytyy pyytää neiti Snowea ottamaan haltuunsa
sekä itsesi että minut -- tekemään sinusta vakaantuneen ja
naisellisen, minusta hienostuneen ja klassillisen."

Se valo, jossa de Bassompierre ilmeisesti näki minut,
aiheutti minulle paljon mielenylennystä. Kuinka vastakkaisia
luonteenominaisuuksia meillä luullaankaan olevan, aina sen mukaan
millä silmin meitä kulloinkin katsotaan! Madame Beck piti minua
oppineena sinisukkana, neiti Fanshawe pisteliäänä, ivallisena
ja kyynillisenä, herra Home mallikelpoisena opettajattarena,
joka oli kuin itse levollisuus ja ymmärtäväisyys, kenties hieman
sovinnainen, liian täsmällinen, varovainen ja tunnontarkka, mutta
kuitenkin kotiopettajatar-virheettömyyden perikuva, kun taas eräs
toinen henkilö, professori Paul Emanuel nimittäin, ei milloinkaan
laiminlyönyt tilaisuutta lausuakseen mielipiteenään että luonteeni
oli kiivas ja äkkipikainen -- seikkailunhaluinen, kesytön ja
uskalias. Hymyilin heille kaikille. Jos joku tunsi minut, oli se
pieni Pauliina Mary.

Kun en tahtonut ruveta Pauliinan varsinaiseksi ja palkatuksi
seuranaiseksi, ja kun kuitenkin aloin pitää hänen seuraansa
mieluisana ja sopusointuisena, sai hän minut suostumaan siihen,
että yhdessä opiskelisimme jotakin, se kun olisi säännöllinen ja
vakinainen keino olla yhdessä. Oppiaineeksi hän ehdotti saksankielen,
jota hänen niinkuin minunkin oli vaikea oppia hallitsemaan. Päätimme
ottaa tuntimme saman opettajan johdolla Rue Crécyn varrella, ja
siten jouduimme olemaan yhdessä muutamia tunteja joka viikko. Herra
de Bassompierre näytti olevan vallan mielissään: hän hyväksyi
täydellisesti sen järjestelyn, että madame Minerva Vakavuus
yhdistäisi osan vapaahetkistään hänen kauniin ja rakkaan lapsensa
joutoaikaan.

Mutta kun tuo toinen itseoikeutettu tuomarini, Rue Fossetten
professori, salakähmäisillä vakoilukeinoilla sai selville että minä
en enää ollut yhtä liikkumaton kuin ennen, vaan lähdin säännöllisesti
ulos eräiden päivien eräinä hetkinä, otti hän tehtäväkseen panna
minut silmälläpidon alaiseksi. Ihmiset sanoivat että Emanuel oli
kasvatettu jesuiittain parissa. Olisin helpommin uskonut tähän
tietoon, jos hän olisi osannut paremmin naamioida temppunsa. Mutta
nyt epäilin sitä. Ei ole maailmassa toista niin peittelemätöntä
juonittelijaa, niin suoraa ja avomielistä vehkeilijää. Hänen tapanaan
oli tehdä selkoa juonistaan: ensin keksiä monimutkaisia suunnitelmia
ja sitten antautua selittelevään kerskailuun niiden taidokkuudesta.
En tiedä huvittiko vai ärsyttikö minua enemmän, kun hän eräänäkin
aamuna tuli luokseni ja kuiskasi juhlallisesti, että hän "piti minua
silmällä", _hän_ ainakin tahtoi täyttää ystävän velvollisuuden eikä
jättää minua kokonaan omien oikkujeni varaan. Käytökseni näytti tähän
aikaan hyvin epävakaiselta, hän ei tietänyt mitä sille oli tehtävä,
hänen mielestään serkku Beck oli erittäin moitittava suvaitessaan
moista häilähtelevää huikentelevaisuutta taloonsa kiinnitetyssä
opettajattaressa. Mitä tekemistä kreivien ja kreivittärien, hotellien
ja linnojen kanssa oli henkilöllä joka oli antautunut vakavaan
kutsumukseen, kasvatustyöhön? Hänen silmissään minä olin jo kokonaan
"_en l'air_". Kautta kunniansa hän uskoi, että olin ulkona kuutena
päivänä viikon seitsemästä.

Minä sanoin: "Monsieur liioittelee. Tosin olen viime aikoina saanut
nauttia pienen vaihtelun hauskuuksista, mutta vasta sitten kun se
kävi välttämättömäksi, enkä ole tätä etuani käyttänyt mitenkään
liikaa."

Välttämättömäksi? Miten se oli välttämätöntä? Voin kai aivan hyvin,
hän arveli? Vaihtelu välttämätöntä? Hän neuvoi minua katsomaan
katolisia nunnia ja tutkimaan _heidän_ elämäänsä. _He_ eivät pyydä
vaihtelua.

En osaa sanoa mikä ilme viivähti kasvoillani hänen puhuessaan
näin, mutta joka tapauksessa se ärsytti häntä, hän syytti minua
huolettomaksi maailmanmieliseksi epikurolaiseksi, himoitsin muka
suuruutta ja kuumeisesti janosin elämän turhaa koreutta. Minulla
ei näyttänyt olevan mitään "antaumusta", ei mitään "hartautta"
luonteessani, ei lempeyttä, uskoa, uhrimieltä eikä kieltäymystä.
Tuntien kuinka hyödytöntä oli vastata noihin syytöksiin, jatkoin
mykkänä englanninkirjoituspinkan korjaamista.

Hän ei voinut nähdä minussa mitään kristillistä: kuten moni muu
protestantti mässäsin pakanuuden ylpeydessä ja itsekkyydessä.

Käännyin hänestä hieman pois ja painuin yhä kiinteämmin hiljaisuuden
siiven suojaan.

Epämääräinen ääni kuului hänen hampaittensa välistä, se ei tietenkään
voinut olla kirous, siihen hän oli liian jumalinen, mutta ihan
varmaan kuulin sanan _sacré_. Surullista kertoa toistui sama sana
uudelleen, ja siihen tuli lisäksi ei-kaksimielinen _tuhat_ sitä
ja sitä, kun noin kaksi tuntia myöhemmin kuljin hänen ohitseen
käytävässä valmiina lähtemään saksantunnilleni Rue Crécyn varrelle.
Ei ole toista niin hyvää pikku miestä kuin herra Paul muutamissa
suhteissa, mutta ei myöskään ilkeämpää pikku tyrannia toisissa.

<tb>

Saksan-opettajamme, Fräulein Anna Braun, oli noin
neljäkymmentäviisi-vuotias, kunnianarvoinen suorasukainen nainen.
Hänen olisi kenties pitänyt elää kuningatar Elisabetin aikoina,
koska hän tavallisesti nautti sekä ensimmäiseksi että toiseksi
aamiaiseksi olutta ja häränpaistia. Myös näytti hänen koruttoman
avomielinen saksalainen luonteensa kärsivän kauheasti siitä mitä
hän sanoi englantilaiseksi umpimielisyydeksemme, vaikka luulimmekin
olevamme hyvin sydämellisiä häntä kohtaan: mutta me emme taputtaneet
häntä olalle, ja jos suostuimme suutelemaan hänen poskeaan, tapahtui
se hiljaisesti, ilman mitään pamahtavaa maiskahdusta. Tällaiset
laiminlyönnit painostivat ja masensivat häntä huomattavasti;
kuitenkin suurin piirtein katsoen tulimme toimeen aika hyvin. Hän kun
oli tottunut opettamaan ulkomaalaisia tyttöjä, jotka tuskin viitsivät
ajatella ja oppia mitään omin päin, joilla ei ole mitään käsitystä
ottelusta vaikeutta vastaan ja sen voittamisesta tarmokkaalla
ajattelemisella tai ahkeruudella -- näytti edistyksemme, joka itse
asiassa oli sangen vaivatonta, suorastaan huumaavan häntä. Hänen
silmissään olimme pari jäistä ihmeolentoa, kylmää, ylpeätä ja
yliluonnollista.

Nuori kreivitär _oli_ hieman ylpeä, hieman ylenkatseellinen, ja
kenties hänen synnynnäinen hienoutensa ja kauneutensa antoikin
hänelle oikeuden noihin tunteisiin. Mutta luullakseni oli täydellinen
erehdys syyttää minua niistä. Minä en koskaan laiminlyönyt
aamutervehdystä, josta Pauliina pujahti vapaaksi kun vain suinkin
voi, eikä minun puolustusaseitteni joukossa ollut hiljaisen
ylenkatseen pientä tikaria, joka taas Pauliinalla oli aina varalla
kirkkaana, hienona ja loistavana, ja jokainen karkea saksalainen
kokkapuhe kutsui paikalla esiin sen teräksisen välkkeen.

Kunniallinen Anna Braun tunsikin jossain määrin tämän eroavaisuuden,
ja sillä välin kun hän puolittain pelkäsi puolittain jumaloi
Pauliinaa kuin somaa metsänneitoa -- kuin Undinea -- turvautui hän
minuun kuin kuolevaiseen olentoon, jonka kanssa on helpompi tulla
toimeen.

Eräs kirja, jota mielellämme luimme ja käänsimme, oli Schillerin
Balladit. Pauliina oppi pian lukemaan niitä kauniisti, Fräulein
kuunteli häntä hymyillen leveätä mielihyvän hymyä ja sanoi että
lukijan ääni helkkyi kuin musiikki. Hän käänsi niitä myös helposti ja
vuolaasti, sukulaissielun runollisen innon vallassa, hänen poskensa
hehkuivat, huulet hymyilivät väristen, kauniit silmät vuoroin
syttyivät ja sulivat hänen edetessään. Hän oppi kauneimmat ulkoa ja
lausui niitä usein kun olimme kahden kesken. Eräs, josta hän piti
paljon, oli "Des Mädchens Klage". Hän toisti mielellään sen sanoja,
huomasi niissä valittavaa sointuisuutta, mutta sen sisällystä hän
arvosteli. Hän mumisi, kun eräänä iltana yhdessä istuimme tulen
ääressä:

/p
    "Du Heilige, rufe dein Kind zurück,
    Ich habe genossen das irdische Glück,
    Ich habe gelebt und geliebet."
p/

"Elänyt ja rakastanut", hän sanoi, "onko maallisen onnen huippu,
elämän loppu -- rakastaa? Minä en sitä luule. Se voi olla
äärimmäinen, kuolettava onnettomuus, se voi olla pelkkää ajanhukkaa
ja hyödytöntä tunteen kidutusta. Jos Schiller olisi sanonut _olla
rakastettu_, olisi hän kenties päässyt lähemmäksi totuutta. Eikö se
olekin toista, Lucy, olla rakastettu?"

"Otaksun että niin on, mutta miksi ajatella moista aihetta? Mitä
rakkaus on teille? Mitä te siitä tiedätte?"

Hän sävähti punaiseksi, puoleksi harmistuneena, puoleksi häpeissään.

"Kas niin, Lucy", hän sanoi, "tuota en tahdo kuulla teiltä. Saattaa
olla hyvä että isä pitää minua vauvana, minusta on melkein parempi
että hän näkee minut siinä valossa, mutta _te_ tiedätte ja teidän
pitää oppia myöntämään, että kohta käännyn yhdeksännelletoista
ikävuodelleni."

"Entä sitten, vaikka kääntyisitte yhdeksännellekolmatta; emme voi
ennakolta kokea tunteita väittelemällä ja keskustelemalla niistä, ja
siksi emme puhu rakkaudesta."

"Tosiaankin!" hän sanoi kiireisesti ja kuumentuen, "saatte luulla
hillitsevänne ja pidättävänne minua niin paljon kuin teitä haluttaa,
mutta minä _olen_ puhunut siitä ja kuullut siitä myös ja oikein
paljon ja aivan viime aikoina, epämiellyttävästi ja vahingollisesti
ja tavalla jota te ette hyväksyisi."

Ja tuo harmistunut ja voitonriemuinen, kaunis ja ilkeä olento
nauroi. Minä en voinut käsittää mitä hän tarkoitti, enkä tahtonut
kysyä häneltä: olin hämilläni. Nähdessäni kuitenkin hänen ilmeensä
äärimmäisen viattomuuden -- johon yhtyi ohimenevää pahankurisuutta ja
ilkastelua -- kysyin vihdoin:

"Kuka puhuu teille epämiellyttävästi ja vahingollisesti sellaisista
asioista? Kuka teille läheinen henkilö uskaltaisi tehdä niin?"

"Lucy", vastasi hän pehmeämmin, "on eräs henkilö, joka väliin tekee
minut onnettomaksi, ja soisin hänen pysyvän poissa -- en tarvitse
häntä."

"Mutta kuka se voi olla, Pauliina? Te saatte minut aivan
hämmästymään."

"Se on -- se on serkkuni Ginevra. Joka kerta kun hänellä on lupa
käydä rouva Cholmondeleyn luona, hän käy myös täällä, ja aina kun hän
tapaa minut yksin, hän alkaa puhua ihailijoistaan. Rakkautta, kyllä
kai! Kuulisitte vain mitä kaikkea hän sanoo rakkaudesta."

"Oh, minä olen kuullut", sanoin aivan kylmästi, "ja itse asiassa on
ehkä hyvä että tekin olette kuullut, sitä ei kannata surra, se on
niin kuin olla pitää. Mutta eihän Ginevra toki voi vaikuttaa teihin.
Te voitte katsoa yli sekä hänen päänsä että hänen sydämensä."

"Hän vaikuttaa minuun hyvin paljon. Hänellä on taito häiritä onneani
ja saada mielipiteeni sekaisin. Hän loukkaa minua tunteillaan ihmisiä
kohtaan, jotka ovat minulle rakkaimmat."

"Mitä hän sanoo, Pauliina? Antakaa minulle jokin käsitys asiasta.
Ehkä voi vielä tehdä tyhjäksi tapahtuneen vahingon."

"Hän halventaa ihmisiä joita olen kauimmin ja eniten pitänyt arvossa.
Hän ei säästä rouva Brettonia -- hän ei säästä... Grahamia."

"Ei, sen tiedän, mutta kuinka hän sekoittaa nämä tunteeseensa ja...
rakkauteensa? Hän sekoittaa ne, vai kuinka?"

"Lucy, hän on julkea, ja luulen että hän on vilpillinen. Te tunnette
tohtori Brettonin. Me molemmat tunnemme hänet. Hän saattaa olla
huoleton ja ylpeä, mutta onko hän koskaan ollut halpamainen orja?
Päivä päivältä Ginevra näyttää hänet minulle muka polvillaan hänen
jalkojensa juuressa, seuraten häntä kuin varjo. Ginevra karkottaa
hänet häpeällisesti, ja hän muka pyytää ja rukoilee Ginevraa aivan
mielettömänä. Lucy, onko se totta? Onko siinä mitään totta?"

"Sen verran saattaa olla totta, että hän kerran piti Ginevraa
kauniina. Väittääkö Ginevra häntä vieläkin kosijakseen?"

"Ginevra sanoo että hän milloin tahansa voisi mennä naimisiin hänen
kanssaan: hän odottaa vain Ginevran suostumusta."

"Nämäkö jutut ovat syynä teidän pidättyvään käyttäytymiseenne
Grahamia kohtaan, minkä isännekin huomasi?"

"Ne ovat tosiaan saaneet minut epäilemään hänen luonnettaan. Kun
Ginevra puhuu, eivät ne tunnu ehdottomasti tosilta, uskon että hän
liioittelee -- kenties keksii -- mutta tahdon tietää minkä verran."

"Entä jos panisimme neiti Fanshawen koetukselle? Antakaa hänelle
tilaisuus käyttää voimaansa, josta hän ylpeilee."

"Voisin tehdä sen huomenna. Isä on pyytänyt muutamia herroja
päivälliselle, kaikki tiedemiehiä. Graham, joka myös on tiedemies,
kuten isä alkaa huomata -- sanovat häntä taitavaksi useassakin
tieteenhaarassa -- on mukana. Minähän olisin aivan onneton, jos
minun pitäisi ilman mitään tukea istua pöydässä tällaisen seurueen
keskellä. Enhän osaisi puhua herrojen A:n ja Z:n, Pariisin
akateemikkojen kanssa, ja koko uusi seurustelumaineeni joutuisi
vaaranalaiseksi. Teidän ja rouva Brettonin täytyy tulla minun
tähteni, ja Ginevra tulee mukaan kun sanon vain sanan."

"Hyvä, minä toimitan kutsun perille, ja hän saa tilaisuuden näyttää
voiko hänen luonteeseensa luottaa."




XXVII

HOTELLI CRÉCY


Seuraavasta päivästä tulikin vilkkaampi ja touhukkaampi kuin me
-- tai ainakin minä -- olisimme odottaneet. Se osoittautui olevan
erään Labassecourin nuoren prinssin syntymäpäivä -- luullakseni
vanhimman, Dindonneaun herttuan, ja hänen kunniakseen annettiin
yleinen lupapäivä kouluille, eritoten tärkeimmälle, "Athénéelle" eli
lukiolle. Tämän laitoksen oppilaat olivat myös sepittäneet alamaisen
adressin, joka heidän piti esittää, ja sitä tarkoitusta varten
heidän oli kokoonnuttava yleiseen rakennukseen, jossa vuositutkinnot
pidettiin ja palkinnot jaettiin. Adressin esittämisen jälkeen oli
seuraava erään opettajan puhe.

Koska useimmat de Bassompierren tiedemies ystävistä olivat enemmän
tai vähemmän tekemisissä Athénée'n kanssa, odotettiin heitä
mainittuun tilaisuuteen yhdessä Villetten kunnianarvoisen pormestarin
de Chevalier Staasin sekä oppilaiden vanhempien ja omaisten kanssa.
Herra de Bassompierre sai ystäviltään kutsun tulla mukaan, hänen
kaunis tyttärensä liittyisi tietysti seurueeseen, ja Polly kirjoitti
pienen kirjelapun Ginevralle ja minulle pyytäen meitä tulemaan
aikaisin, jotta ehtisimme mukaan.

Kun neiti Fanshawe ja minä pukeuduimme Rue Fossetten makuusalissa,
hän (neiti F.) purskahti äkkiä nauruun.

"Mitä nyt?" kysyin, sillä hän keskeytti pukeutumistoimituksensa ja
tuijotti minuun.

"Minusta tuntuu niin hullunkuriselta", hän vastasi tavallisella,
puoleksi rehellisellä puoleksi hävyttömällä välinpitämättömyydellään,
"että te ja minä nyt niin paljon olemme samalla tasolla,
seurustelemme samoissa piireissä yhteisten tuttavien luona."

"Totta kyllä", sanoin, "minä en suurestikaan kunnioittanut niitä
tuttavia, joiden kanssa pääasiallisesti seurustelitte jokin aika
sitten: rouva Cholmondeley ja kumppanit eivät olisi miellyttäneet
minua ensinkään."

"Kuka _olette_, neiti Snowe?" kysyi hän niin peittelemättömän
ja väärentämättömän uteliaana, että minä vuorostani purskahdin
nauramaan. -- "Te sanoitte olevanne pientenlasten kasvattaja, ja kun
ensiksi tulitte tänne, te todellakin hoiditte talon lapsia: olen
nähnyt teidän kantavan pikku Georgettea kuin mikäkin lapsentyttö --
harva kotiopettajatar olisi siinä määrin alentunut -- ja nyt madame
Beck kohtelee teitä kunnioittavammin kuin pariisitarta, St. Pierreä,
ja tuo ylpeä kissanpoikanen, serkkuni, tekee teistä sydämenystävänsä!"

"Ihmeellistä!" myönsin, samalla kun hänen kuvitelmansa suuresti
huvittivat minua. "Kuka todellakin lienen? Kenties joku valepukuinen
henkilö. Vahinko vain etten sellaiselta näytä."

"Minua ihmetyttää ettei tämä kaikki tunnu teistä mairittelevammalta",
jatkoi hän. "Otatte kaiken niin kumman levollisesti. Jos todellakin
olette se ei-mikään, joksi teitä ensin luulin, mahdatte olla sangen
kylmäverinen."

"Se ei-mikään, joksi minua ensin luulitte", toistin, ja kasvoni
hieman kuumenivat, mutta en tahtonut suuttua, sillä mitä merkitsi
koulutytön kypsymätön tapa käyttää sanoja "ei mikään" ja "joku".
Tyydyin sen vuoksi huomauttamaan että olin vain saanut osakseni
kohteliaisuutta, ja kysyin näkikö hän kohteliaisuudessa jotakin
sellaista, joka voisi saada vastaanottajansa kovin hämmentymään.

"Ei vaan voi olla ihmettelemättä muutamia asioita", intti hän.

"Ihmetelkää omien kättenne saavutuksia. Oletteko vihdoinkin valmis?"

"Olen, sallikaa minun tarttua käsivarteenne."

"Sitä en tahtoisi, kuljetaan vierekkäin."

Kun hän tarttui käsivarteeni, nojautui hän aina minuun koko
painollaan, ja koska en ollut herrasmies enkä hänen ihailijansa, en
pitänyt siitä.

"Kas siinä taas", hän huudahti. "Kun tarjouduin tarttumaan
käsivarteenne, luulin sillä ilmaisevani että hyväksyn pukunne ja
yleisvaikutuksenne: tarkoitin sen kohteliaisuudeksi."

"Niinkö? Tarkoititte, lyhyesti sanoen, ilmaista että ette häpeä
vaikka teidät nähtäisiin kadulla minun seurassani, vai kuinka? Sitäkö
että jos rouva Cholmondeley lellittelee sylikoiraansa jossakin
ikkunassa ja eversti de Hamal kaivaa hampaitaan jollakin parvekkeella
ja jos he sattuisivat näkemään vilauksen teistä, ette vallan pahasti
punastuisi seuralaisenne tähden?"

"Niin", sanoi hän sillä suorasukaisuudella joka oli hänen paras
puolensa -- joka antoi eräänlaista rehellisyyden sävyä hänen
valheilleenkin, kun hän lasketteli sellaisia -- joka sanalla sanoen
oli suola, ainoa säilyttävä aines luonteessa joka muuten ei ollut
luotu pysymään koossa.

Minä jätin ilmeeni tehtäväksi vastata tähän "niin"-sanaan, tai
pikemmin kiirehti alahuuleni vaistomaisesti kieleni edelle, ja
tietenkään ei hänelle suomassani katseessa ilmennyt kunnioitusta eikä
vakavuutta.

"Te vihainen ja ylenkatseellinen olento", hän jatkoi, kun kuljimme
suuren torin poikki ja tulimme hiljaiseen hauskaan puistoon, joka oli
lyhin tie Rue Crécylle. "Ei kukaan koko maailmassa ole koskaan minua
kohtaan ollut sellainen turkkilainen kuin te."

"Oma syynne: jättäkää minut rauhaan, olkaa järkevä ja pysykää vaiti
-- kyllä minä teidät rauhaan jätän."

"Ikään kuin teidät _voisi_ jättää rauhaan, kun olette niin omituinen
ja salaperäinen!"

"Koska omituisuus ja salaperäisyys ovat kokonaan omien aivojenne
tuotteita -- pelkkää kuvittelua -- ei enempää eikä vähempää, niin
olkaa hyvä ja pitäkää ne poissa näkyvistäni."

"Mutta _oletteko_ te sitten jokin?" intti hän ja työnsi kätensä
vastustelustani huolimatta käsivarteni alle, jolloin tuo käsivarsi
painautui epäystävällisen kiinteästi kylkeäni vasten karkottaakseen
tungettelijan.

"Olen", sanoin, "olen nouseva henkilö: ennen erään vanhan naisen
seuralainen, sitten pientenlasten kasvattaja, nyt opettajatar."

"Kertokaa -- _kertokaa_ minulle kuka olette! Minä en sano
kenellekään", pyysi hän pitäen hullunkurisen itsepintaisesti
kiinni tuosta _incognito_-ajatuksesta, jonka oli saanut päähänsä,
rutisti käsivartta, jonka hän nyt oli saanut kokonaan haltuunsa,
ja maanitteli ja vannotti kunnes minun oli pakko pysähtyä keskelle
puistoa nauramaan. Koko matkamme ajan hän kehitteli tätä aihetta
mitä eriskummallisimmalla tavalla, osoittaen itsepintaisella
herkkäuskoisuudellaan tai epäuskollaan kykenemättömyytensä
käsittämään kuinka kukaan ihminen, jota ei pidä pystyssä
syntyperä tai rikkaus, jota ei tue jokin tietoisuus nimestä
tai sukulaisuussuhteista, saattaa säilyttää järkiperäisesti
nuhteettoman asenteen. Mitä minuun tulee, riitti mielenrauhalleni
täydellisesti, että minut tunnettiin niissä asioissa joissa tahdoin
tulla tunnetuksi, muu painoi mieltäni hyvin keveästi! Sukuperä,
yhteiskunnallinen asema ja kätketty älyllinen omaisuus pitivät
hallussaan suunnilleen yhtä suurta alaa harrastuksistani ja
ajatuksistani. Ne olivat kolmannen luokan asukkaitani, joille saatoin
myöntää paikan vain pienessä seurusteluhuoneessa ja takimmaisessa
makuuhuoneessa, ja jos ruokasali ja salonki sattuivatkin olemaan
tyhjinä, en sitä niille tunnustanut, koska vähempikin mukavuus
mielestäni sopi niiden olosuhteisiin. Maailma, sen opin pian
huomaamaan, arveli toisin, enkä epäile etteikö maailman katsantokanta
ole sangen oikea, mutta uskon sentään etten minäkään omassani ole
aivan väärässä.

On ihmisiä joita halvempi asema alentaa siveellisesti, joille
ylhäisten tuttavien menetys merkitsee itsekunnioituksen menetystä.
Eivätkö he ole oikeassa pannessaan etusijalle säädyn ja seurapiirin,
joka varjelee heitä alennuksesta? Jos jostakin ihmisestä tuntuu että
hän tulisi omien silmiensä halveksimaksi, jos yleisesti tiedettäisiin
että hänen esi-isänsä olivat alhaisoa eivätkä aatelistoa, köyhiä
eivätkä rikkaita, niin olisiko oikein moittia häntä ankarasti siitä
että hän tahtoo pitää nuo tuhoisat seikat salassa, hätkähtää, vapisee
ja hämmentyy jos ne uhkaavat tulla ilmi? Mitä kauemmin elämme, sitä
enemmän laajenee kokemuksemme ja sitä vähemmän kärkkäitä olemme
tuomitsemaan naapurimme käytöstä, kysymään maailman viisautta,
ja missä vain huomaammekin puolustuskeinoja, joko suojaamaan
kainostelijan hyvettä tai maailmanmiehen kunniallisuutta, siinä niitä
ihan varmaan tarvitaankin.

Tulimme hotelli Crécyhin, Pauliina oli valmis, rouva Bretton oli
hänen mukanaan, ja hänen ja herra de Bassompierren saattamina meidät
pian johdettiin juhlapaikalle, istutettiin hyville sijoille, sopivan
välimatkan päähän puhujanlavasta. Athénée'n nuoriso järjestyi
eteemme, viranomaiset ja pormestari istuivat kunniapaikoilla, nuoret
prinssit opettajineen asettuivat näkyvälle paikalle, ja itse salin
täytti kaupungin ylimystö ja paras porvaristo.

En ollut vielä ehtinyt miettiä enkä kysyä kuka olisi se opettaja,
joka oli pitävä puheen. Minulla oli epämääräinen aavistus että jokin
oppinut oli nouseva pystyyn ja pitävä muodollisen puheen, puoleksi
opetusta koulun oppilaille, puoleksi imartelua nuorille prinsseille.

Puhujanlava oli tyhjä kun astuimme sisään, mutta kymmenen minuutin
kuluttua se täyttyi. Äkkiä, sekunnissa, ilmestyi punaisen pulpetin
yläpuolelle eräs pää, rinta ja käsivarret. Tuon pään minä tunsin,
sen väri, muoto, ryhti ja ilme olivat tutut sekä minulle että neiti
Fanshawelle. Lyhyeksi leikatun tukan tummuus, otsan leveys ja
kalpeus, katseen sinertävä salama, kaikki nuo yksityiskohdat olivat
niin kotonaan muistissani ja liittyivät niin moneen eriskummalliseen
seikkaan, että niiden äkkiarvaamaton ilmestyminen miltei kutkutti
nauruhermoja. Omasta puolestani tunnustankin että nauroin kunnes
minun oli aivan lämmin, mutta sitten taivutin pääni ja uskoin
hilpeyteni vain nenäliinalleni ja alasvedetylle harsolleni.

Luulen että olin iloinen nähdessäni herra Paulin, luulen että oli
ennen kaikkea hauskaa nähdä hänen seisovan siinä, ylpeänä ja rehtinä,
mustana ja vilpittömänä, itsepäisenä ja pelottomana, aivan kuin
koulussa hallitessaan luokkaa opettajanpöydältään. Hänen läsnäolonsa
oli sellainen yllätys, en ollut hetkeäkään ajatellut näkeväni häntä
siinä, vaikka tiesinkin hänen hallitsevan kirjallisuuden oppituolia
lukiossa. Kun _hän_ oli puhujanlavalla, olin varma ettemme olisi
tuomitut kuulemaan muodollisuuksia emmekä imartelua, mutta siihen
mitä meille tarjottiin, siihen mikä äkkiä, nopeasti, yhtäjaksoisesti
alkoi vuotaa päämme yli -- myönnän etten ollut valmistunut siihen.

Hän puhui prinsseille, aatelisille, virkamiehille ja porvareille
aivan yhtä helposti, melkein yhtä terävän ja sapekkaan vakavasti
kuin hänellä oli tapana saarnata kolmelle luokallemme Rue Fossetten
varrella. Hän ei puhunut oppilaille koulupoikina, vaan tulevina
kansalaisina ja heräävinä isänmaanystävinä. Niitä aikoja, joita
Eurooppa sen jälkeen on kokenut, ei ollut vielä ennustettu, ja
herra Emanuelin henki tuntui minusta oudolta. Kuka olisi uskonut
että tuo Labassecourin lattea ja viljava maa saattoi tuottaa
valtiollisia vakaumuksia ja kansallistunteita, sellaisia kuin nyt
niin voimakkaasti ilmaistiin? Hänen mielipiteittensä suunnasta minun
ei ole tarvis tässä tehdä tarkemmin selvää, sallittakoon minun
kuitenkin sanoa että uskoin pikku miehen olevan yhtä paljon oikeassa
kuin hän oli vakava sanoissaan: kaikessa kiivaudessaan hän oli ankara
ja järkevä, hän tallasi utopistien teorioita jalkoihinsa, hän hylkäsi
hurjat unelmat ylenkatseellisesti, mutta kun hän vastusti tyranniutta
-- ah, silloin välähti hänen silmissään tuli jota kannatti nähdä, ja
kun hän puhui vääryydestä, ei hänen äänessään ollut mitään epävarmaa
kaikua, vaan se muistutti pikemmin torvien ääniä, joita illalla
kuuluu puistosta.

En usko että hänen jalo innostuksensa yleensä kykeni sytyttämään
hänen kuulijakuntaansa, mutta muutamien lukion nuorukaisten mieli
leimahti, kun hän kaunopuheisesti sanoi heille minkä tuli olla
heidän polkunsa ja pyrkimyksensä oman maan ja Euroopan tulevaisuuden
hyväksi. He tervehtivät häntä pitkällä, äänekkäällä, raikuvalla
eläköön-huudolla, kun hän lopetti tulisen puheensa. Hän oli heidän
lempiopettajansa.

Kun seurueemme lähti salista, seisoi hän oven luona, hän näki ja
tunsi minut ja nosti hattuaan sekä pisti kättä ohimennessä ja
kuiskasi: "Mitä sanotte?" Kysymys oli suurenmoisen kuvaava ja
muistutti minua tänäkin hänen voitonriemunsa hetkenä siitä urkkivasta
levottomuudesta, siitä mielestäni tarpeellisen itsehillinnän
puutteesta, joka kuului hänen vikoihinsa. Hänen ei olisi tarvinnut
juuri siinä kysyä mitä minä ajattelin tai mitä kukaan muu ajatteli,
mutta hän _välitti_ siitä ja oli liian luonnollinen salaamaan, liian
välitön tukahduttamaan toiveitaan. No hyvä, jos moitin hänen liikaa
kiihkeyttään, pidin hänen naiivisuudestaan. Olisin kiittänyt häntä,
minulla oli yllin kyllin kiitosta sydämessäni, mutta voi! ei sanoja
huulilla. _Kenellä_ on sanat valmiina oikealla hetkellä? Sopertelin
pari vaivaista lausetta, mutta olin todella iloinen kun muut ihmiset
tulivat vuolaine onnitteluineen ja peittivät minun puutteellisuuteni
heidän runsauteensa.

Muuan herrasmies esitti hänet de Bassompierrelle, ja kreivi, joka
myös oli erittäin mieltynyt puheeseen, pyysi pikku professoria
seuraamaan hänen ystäviään (joista useimmat olivat myös herra
Emanuelin ystäviä) ja tulemaan heidän kanssaan päivälliselle hotelli
Crécyhin. Hän kieltäytyi päivällisestä, sillä hän oli aina hieman
arka isoisten lähentymisen suhteen: hänen lihastensa jännittämisessä
oli itsepintaisen riippumattomuuden voimaa -- ei tungettelevaa, vaan
aika mieluisaa havaita, mikäli edistyi hänen luonteensa tuntemisessa.
Hän lupasi kuitenkin pistäytyä kreivin luona myöhemmin illalla
ystävänsä herra A:n, erään Ranskan akatemian jäsenen kanssa.

Niillä päivällisillä olivat sekä Ginevra että Pauliina hyvin
kauniit omalla tavallaan. Edellinen kenties sai kerskua etusijasta
ulkonaisissa suloissa, mutta jälkimmäinen loisti kirkkaampana
mitä tulee hienompiin ja henkisempiin viehätyskeinoihin: silmien
säteilyyn ja kaunopuheisuuteen, katseen viehkeyteen, ilmeiden
miellyttävään vaihteluun. Ginevran tummanpunainen puku korosti hyvin
hänen kutriensa vaaleutta ja oli sopusoinnussa hänen ruusumaisen
kukoistuksensa kanssa. Pauliinan puku -- ruumiinmukainen,
virheettömän siro, kangas hohtavan valkoista -- sai silmän
iloitsemaan hipiän hennoista värivivahduksista, ilmeiden herkästä
eloisuudesta, silmien hellästä syvyydestä, ruskean tukan runsaudesta
-- se oli tummempi kuin hänen englantilaisen serkkunsa, niin olivat
myös kulmakarvat, silmäripset, täyteläiset teränkehät ja suuret
liikkuvat silmäterät. Luonto oli piirtänyt kaikki nämä yksityiskohdat
kevyesti, huolettomalla kädellä neiti Fanshawelle, kun taas neiti de
Bassompierrellä se oli kehittänyt ne korkeaan ja hienoon valmiuteen
saakka.

Pauliina ujosteli tiedemiehiä, ei kuitenkaan aivan mykkyyteen saakka:
hän keskusteli vaatimattomasti, arasti, ei ilman ponnistuksia, mutta
niin todella viehkeästi, niin hienon ja terävän älykkäästi, että
hänen isänsä useat kerrat keskeytti oman keskustelunsa kuunnellakseen
ja kiinnitti häneen ylpeän ihastuneen katseensa. Hänet oli vetänyt
keskusteluun eräs kohtelias ranskalainen, hyvin oppinut mutta
myös hyvin seurustelutaitoinen mies. Olin ihastunut Pauliinan
ranskankieleen, se oli moitteetonta -- lauserakenne oikea, sanonnat
virheettömät, ääntäminen puhdasta, Ginevra, joka oli elänyt puolet
ikäänsä mannermaalla, ei saanut aikaan mitään sen vertaista. Eipä
siltä että neiti Fanshawelta koskaan olisi puuttunut sanoja, mutta
todelliseen sujuvuuteen ja puhtauteen ei hän ollut päässyt eikä
ollut pääseväkään kului sitten aikaa miten paljon tahansa. Tässäkin
suhteessa de Bassompierre sai olla tyytyväinen, sillä kieleen nähden
hän oli ankara.

Oli toinenkin kuuntelija ja tarkkaaja, eräs joka virkansa vaatimusten
tähden oli tullut myöhään päivälliselle. Tohtori Bretton arvosteli
hiljaisesti molempia neitejä asettuessaan paikalleen pöytään,
ja tuo varovainen tarkkailu toistui useammin kuin kerran. Hänen
tulonsa herätti neiti Fanshawen, joka oli tähän asti näyttänyt
välinpitämättömältä; hän muuttui nyt hymyileväksi ja suopeaksi,
puheli -- vaikka se, mitä hän sanoi, osui harvoin paikalleen -- tai
pikemmin oli nöyryyttävästi alapuolella keskimitan. Hänen kevyt
hajanainen lörpöttelynsä olisi aikoinaan ihastuttanut Grahamia,
kenties miellytti se häntä vieläkin; ehkä oli pelkkää kuvittelua
luulla että vaikka hänen silmänsä ja korvansa saivatkin ravintoa,
hänen tarkka makunsa ja vilkas älynsä eivät saaneet yhtä paljon
tyydytystä, yhtä hyvää kestitystä. Varmaa on, että niin levottomasti
ja vaateliaasti kuin hänen huomiotaan kysyttiinkin, hän kohteliaasti
antoi kaiken mitä pyydettiin, eikä hänen käytöksessään tuntunut
mielenkarvautta eikä kylmyyttä. Ginevra oli hänen naapurinsa ja
häneen tohtori John kohdisti kaiken huomionsa päivällisen aikana.
Ginevra näytti tyytyväiseltä ja siirtyi salonkiin varsin hyvällä
tuulella.

Mutta tuskin olimme ehtineet tuohon turvapaikkaan, kun hän taaskin
muuttui veltoksi ja välinpitämättömäksi. Hän heittäytyi sohvalle ja
selitti että niin puhe kuin päivällinen olivat olleet typeriä, ja
kysyi serkultaan kuinka tämä jaksoi kuunnella noita proosallisia
kirjatoukkia, joita hänen isänsä kokoili ympärilleen. Mutta heti kun
herrat kuuluivat lähtevän liikkeelle, hänen panettelunsa lakkasi,
hän hyökkäsi pystyyn, lensi pianon luo ja iski siihen ponnekkaasti.
Tohtori Bretton, joka astui sisään ensimmäisten joukossa, istahti
hänen viereensä. Luulin ettei hän kauan pysyisi siinä; takkavalkean
ääressä oli toinen paikka, jonne odotin näkeväni hänen mielittelevän,
mutta hän vain tarkasteli sitä silmillään, ja kun _hän katseli,
valtasivat toiset_ sen. Pauliinan viehkeys ja henkevyys miellytti
ajattelevia ranskalaisia: hänen kauneutensa hienous, hänen
käytöksensä vieno kohteliaisuus, hänen lapsellinen mutta oikea ja
synnynnäinen tahdikkuutensa viehätti heidän luontaista makuaan.
He kokoontuivat hänen ympärilleen, ei puhumaan tieteistä, mikä
olisi tehnyt hänet mykäksi, vaan koskettelemaan erinäisiä aiheita
kirjallisuuden, taiteen ja nykyajan elämän alalta, ja keskustelussa
kävi piankin ilmi että hän oli sekä lukenut että ajatellut. Minä
kuuntelin. Olen varma että vaikka Graham seisoi taempana, hän
myös kuunteli: hänen kuulonsa kuten näkönsäkin oli hieno, nopea,
tarkka. Tiesin että hän kuuli keskustelun, tunsin että tapa millä
sitä suoritettiin, miellytti häntä tavattomasti -- miellytti miltei
tuskallisesti.

Pauliinassa oli enemmän voimaa -- sekä taiteen että luonteen -- kuin
useimmat ihmiset olettivat -- kuin Graham itse kuvitteli -- enemmän
kuin hän koskaan näytti niille jotka eivät halunneet sitä nähdä.
Puhuakseni totta, lukija, ei ole mitään verratonta kauneutta, ei
mitään täydellistä suloa eikä luotettavaa hienostusta ilman yhtä
verratonta, yhtä täydellistä, yhtä luotettavaa voimaa. Yhtä hyvin
voisit odottaa näkeväsi hyviä hedelmiä ja kukkia juurettomassa ja
mehuttomassa puussa, kuin kestävää viehätystä heikossa ja veltossa
luonteessa. Hetkisen aikaa voi kukoistava näennäiskauneus rehottaa
heikkouden ympärillä, mutta se ei voi kestää tuulenpuuskaa, se katoaa
pian, selkeimmässäkin päivänpaisteessa. Graham olisi hämmentynyt
jos jokin viisas henki olisi kuiskannut hänelle siitä jäntevyydestä
ja voimasta, joka piti yllä tuota hentoa luonnetta, mutta minä,
joka olin tuntenut hänet lapsena, tiesin tai aavistin kuinka hyvät
ja väkevät juuret kiinnittivät hänen sulonsa todellisuuden lujaan
maaperään.

Kun tohtori Bretton kuunteli ja odotti jotakin aukkoa tuohon
taikakehään, hänen katseensa, joka silloin tällöin levottomana
harhaili pitkin huonetta, pysähtyi sattumalta minuun. Istuin
hiljaisessa nurkassa lähellä kummitätiäni ja de Bassompierreä, jotka
tapansa mukaan istuivat "kahteen pekkaan", niinkuin herra Home sanoi,
tai niinkuin kreivi olisi sanonut, "tête-à-tête". Graham hymyili
huomatessaan minut, astui huoneen poikki, kysyi kuinka jaksoin ja
sanoi että näytin kalpealta. Minäkin hymyilin omaa hymyäni omalle
ajatukselleni: siitä oli nyt noin kolme kuukautta kun tohtori John
oli viimeksi puhunut minulle -- väliaika josta hän ei edes ollut
tietoinen. Hän istahti ja oli ääneti. Hän halusi pikemmin katsella
kuin keskustella. Ginevra ja Pauliina istuivat nyt vastapäätä häntä:
hän saattoi katsella tarpeekseen -- hän tarkasti kumpaakin, tutki
molempien kasvoja.

Useita uusia vieraita, niin naisia kuin herroja, oli astunut
huoneeseen päivällisen jälkeen ottaakseen osaa iltakeskusteluun,
ja voin ohimennen huomauttaa että herrojen joukossa olin jo
vilahduksittain huomannut ankaran ja tumman professorinhahmon, joka
liiteli etäällä sisemmässä salongissa ja näkyi vain kaukaa. Herra
Emanuel tunsi useita läsnä olevista herroista, mutta oli luullakseni
vieras enimmille naisille, paitsi minulle. Katsoessaan takkaa kohti
hänen täytyi nähdä minut ja hän teki luonnollisen lähentymiseleen,
mutta nähdessään myös tohtori Brettonin hän muutti mielensä ja
peräytyi. Jos siinä olisi ollut kaikki, ei olisi vielä ollut mitään
riidan syytä, mutta hänpä ei tyytynytkään pysymään vain loitolla,
vaan rypisti kulmiaan, työnsi huulensa esiin ja näytti niin rumalta
että minä käänsin silmäni tuosta epämiellyttävästä näystä. Joseph
Emanuel oli saapunut samalla kuin hänen tuikea veljensä, ja vapautti
juuri tällä hetkellä Ginevran pianon luota. Mikä mestarin kosketus
seurasikaan koulutytön kilkutusta! Kuinka suurin kiitollisin sävelin
soittokone antoikaan tunnustuksensa tosi taiteilijan kädelle!

"Lucy", aloitti tohtori John, katkaisten hiljaisuuden ja hymyillen
kun Ginevra liukui hänen ohitseen heittäen mennessään silmäyksen
häneen, "neiti Fanshawe on totisesti hieno tyttö!"

Tietysti minä myönsin.

"Onko", hän jatkoi, "huoneessa toista yhtä rakastettavaa?"

"Luulen ettei ole toista yhtä kaunista."

"Olen yhtä mieltä kanssanne, Lucy: te ja minä olemme usein
yhtä mieltä ajatuksissa, makuasioissa, luulisin, tai ainakin
arvosteluissa."

"Uskon että jos te olisitte poika, Lucy, ettekä tyttö -- äitini
kummipoika ettekä kummitytär, olisimme hyvät ystävät: mielipiteemme
sulautuisivat toisiinsa."

Hän oli puhunut ivailevaan sävyyn: puoleksi hyväilevä puoleksi
pilkallinen tuike loisti vinosti hänen silmistään. Ah Graham!
olen uhrannut useamman kuin yhden yksinäisen hetken mietteille ja
laskelmille siitä, mikä oli ajatuksesi Lucy Snowesta: oliko se aina
oikea ja ystävällinen? Jos Lucy olisi ollut sisäisesti sama, mutta
lisäksi omistanut rikkautta ja hyvän aseman, olisikohan käytöksesi,
olisiko arvonantosi häntä kohtaan ollut aivan sama kuin nyt, ja
kuitenkaan en tahtonut näillä kysymyksillä lausua mitään vakavia
moitteita. Ei, saatoit kyllä joskus tehdä minut surulliseksi ja
pahoittaa mieltäni, mutta minun mieleni masentuikin pian, pahoittui
helposti -- se lannistui jos pilvi kulki auringon yli. Kenties
ankaran tasapuolisuuden silmillä katsottaessa minussa oli enemmän
vikaa kuin sinussa.

Koetin siis painaa alas järjetöntä tuskaa, joka ahdisti sydäntäni kun
sen oli pakko tuntea, että vaikka Graham toisille saattoi omistaa
mitä vakavinta, täyspainoisinta ja miehekkäintä mielenkiintoa, ei
häneltä riittänyt Lucylle, vanhalle ystävälle, muuta kuin kevyttä
pilaa; ja kysyin tyynesti:

"Missä suhteessa olemme niin kovin samaa mieltä?"

"Meillä kummallakin on kyky tehdä havaintoja. Te kenties ette usko
minulla sitä olevan, mutta minullapa on kuitenkin."

"Mutta te puhutte makuasioista: saatammehan nähdä saman esineen ja
kuitenkin arvostella sitä eri tavoin."

"Tehdäänpä koe. Tietenkään ette muuta voi kuin antaa tunnustusta
neiti Fanshawen ansioille -- no, mitä arvelette toisista tässä
huoneessa? Äidistäni esimerkiksi, tai noista leijonista tuolla,
herroista A. ja Z., tai sanokaamme tuosta kalpeasta pikku neiti de
Bassompierrestä?"

"Te tiedätte mitä ajattelen äidistänne. Herroista A. ja Z. minulla ei
ole mitään mielipidettä."

"Entä viimeksi mainittu?"

"Ajattelen että hän on kalpea pikku neiti, niinkuin sanoitte --
kalpea ainakin juuri nyt, kun on väsynyt liiasta kiihtymyksestä."

"Ettekö muista häntä lapsena?"

"Pohdin väliin muistatteko te?"

"Olin unohtanut hänet, mutta on huomattava että asianhaarat,
henkilöt, vieläpä sanat ja katseet, jotka ovat haihtuneet muistista,
voivat joissakin olosuhteissa, määrätyssä mielentilassa -- omassamme
tai toisten -- palata takaisin."

"Se on kylläkin mahdollista."

"Kuitenkin", hän jatkoi, "on tuollainen palaaminen epätäydellistä
-- tarvitsee vahvistusta, siinä on siksi paljon unen himmeätä
tai kuvittelun hataraa luonnetta, että välttämättä tarvitaan
silmänkääntäjän todistusta sitä tukemaan. Ettekö te ollutkin vieraana
Brettonissa kymmenen vuotta sitten, kun herra Home toi äitini luo
pienen tyttärensä, jota silloin sanoimme 'pikku Pollyksi'?"

"Olin siellä sinä iltana kun hän tuli, ja myös sinä aamuna kun hän
lähti pois."

"Aika erikoinen lapsi, eikö ollutkin? Tahtoisin tietää kuinka
kohtelin häntä. Olinkohan mieltynyt lapsiin siihen aikaan? Oliko
minussa mitään kilttiä tai lempeätä siihen aikaan -- kun olin
tuollainen suuri huoleton koulupoika? Mutta te ette tietenkään muista
minua."

"Olette nähnyt oman kuvanne La Terrassessa. Se on hyvin näköisenne.
Käytöksessänne olitte miltei sama eilen kuin tänään."

"Mutta Lucy, mitä nyt? Tuollainen oraakkelimainen puhe kiihdyttää
uteliaisuuttani. Mitä olen tänään? Mitä olin eilen tai kymmenen
vuotta sitten?"

"Kiltti sille joka miellytti teitä -- epäystävällinen tai häijy ette
kenellekään."

"Sitten olette väärässä. Luulen että olin melkein peto _teille_,
esimerkiksi."

"Peto! Ei, Graham, minä en koskaan olisi kärsivällisenä sietänyt
petomaisuutta."

"_Tämän_ minä ainakin _muistan:_ hiljainen Lucy Snowe ei saanut
maistaa suopeuttani."

"Yhtä vähän kuin häijyyttänne."

"Hyvänen aika, vaikka olisin ollut itse Nero, en kai olisi voinut
kiusata olentoa joka oli vaaraton kuin varjo."

Minä hymyilin, mutta tukahdutin samalla voihkaisun. Oh, toivoin
vain että hän jättäisi minut rauhaan -- lakkaisi viittaamasta
minuun. Nämä lisänimet, nämä laatusanat minä torjuin luotani. Annoin
hänelle takaisin hänen "hiljaisen Lucy Snowensa", hänen "vaarattoman
varjonsa", en suuttuneena vaan äärettömän väsyneenä. Ne olivat
kylmät ja raskaat kuin lyijy: hänen ei tarvinnut vierittää päälleni
sellaista painoa. Onneksi hän otti pian toisen aiheen.

"Minkälaiset välit oli 'pikku Pollylla' ja minulla? ellei muistini
petä, emme olleet vihamiehiä --"

"Te puhutte hyvin epämääräisesti. Ettekö usko pikku Pollyn muistia
tarkemmaksi?"

"Oh, emmehän puhu 'pikku Pollysta' _nyt_. Pyydän, sanokaa neiti de
Bassompierre, ja tietenkään ei tuollainen arvokas henkilö muista
mitään Brettonista. Katsokaa hänen suuria silmiään, Lucy, osaavatko
ne lukea sanaakaan muiston kirjasta? Ovatko ne samat jotka minä
ohjasin aapiskirjaan? Hän ei tiedä että minä osittain opetin hänet
lukemaan."

"Raamattua sunnuntai-iltaisin?"

"Hänellä on tyyni, hieno, melkein kaunis profiili nyt; kuinka levoton
ja kiihkeä olikaan hänen ilmeensä ennen! Mitä onkaan lapsen kiintymys
-- mikä kupla! Uskoisitteko? Tuo neiti oli kiintynyt minuun!"

"Luulen että hän piti teistä jonkin verran", sanoin vaatimattomasti.

"Ettekö sitten muista? _Minä_ olin unohtanut, mutta minä muistan
_nyt_. Hän piti minusta enemmän kuin mistään muusta koko Brettonissa."

"Te luulitte niin."

"Muistan sen aivan hyvin. Soisinpa voivani kertoa hänelle kaiken mitä
muistan, tai vielä kernaammin soisin että joku, _te_ esimerkiksi,
menisitte hänen taakseen ja kuiskaisitte sen kaiken hänen korvaansa,
ja minulla olisi ilo -- täältä missä istun -- tarkata hänen ilmettään
tuon tiedonannon aikana. Voisitteko suorittaa sen, mitä luulette,
Lucy, ja tehdä minut iäti kiitolliseksi?"

"Voisinko tehdä teidät iäti kiitolliseksi?" sanoin minä. "En, _minä
en voi."_ Ja minä tunsin sormieni liikehtivän ja käteni tarttuvan
yhteen: tunsin myös sisäistä rohkeutta, lämmintä ja sitkeätä. Tässä
asiassa minua ei haluttanut tehdä tohtori Johnille mieliksi, ei
ensinkään. Totesin nyt mieluisan voimakkaasti, kuinka täydellisen
väärin hän ymmärsi luonnettani ja olemustani. Hän tahtoi minut aina
esittämään osaa joka ei ollut omani. Luonto ja minä vastustimme
häntä. Hän ei ensinkään arvannut mitä _minä_ tunsin: hän ei lukenut
silmistäni, kasvoistani eikä liikkeistäni, vaikka, sitä en epäile,
ne kaikki puhuivat. Hän kumartui lähemmäksi maanittelevasti ja sanoi
pehmeällä äänellä: "_Tehkää_ minulle mieliksi, Lucy."

Ja minä olisin tehnyt hänelle mieliksi tai ainakin olisin selvästi
valistanut häntä ja opettanut hänelle, ettei hänen enää koskaan
tarvinnut odottaa saavansa minusta avuliaan kamarineidin osan
esittäjää rakkausnäytelmään, kun heti hänen hiljaisen mutta kiihkeän
kuiskauksensa jälkeen, miltei yhtyen hänen pyytävään vienoon sanaansa
"Tehkää minulle mieliksi, Lucy", kuului toiselta puolen terävän
vihlova sihinä.

"_Petite chatte, doucerette, coquette_!" sihisi tuo odottamaton
jättiläiskäärme, "_vous avez l'air bien triste, soumise, rêveuse,
mais vous ne l'êtes pas: c'est moi qui vous le dis: Sauvage! la
flamme à l'âme, l'éclair aux yeux_!"[82]

"_Oui; j'ai la flamme à l'âme, et je dois l'avoir_!"[83] vastasin
ja käännyin oikeutetun vihan vallassa, mutta professori Emanuel oli
sähissyt solvauksensa ja poistunut.

Pahinta asiassa oli että tohtori Bretton, jolla oli terävä ja
tarkka kuulo, niinkuin jo olen sanonut, erotti joka sanan tästä
äkkijupakasta. Hän pani nenäliinan suunsa eteen ja nauroi niin että
hytkyi.

"Hyvin tehty, Lucy", hän huudahti, "mainiota, kissanpoikanen, pikku
keimailija! Oi, minun täytyy kertoa äidille! Onko se totta, Lucy, vai
puoleksi totta? Minä uskon että se on: tehän lennätte punaiseksi kuin
neiti Fanshawen puku. Ja totisesti, kautta kunniani, nyt katselen
häntä, ja sehän on tuo sama pikku mies, joka niin julmistui teihin
konsertissa: ihan sama, ja hän raivoaa sielussaan tällä hetkellä, kun
näkee minun nauravan. Oi, minun täytyy tehdä hänelle kiusaa."

Ja Graham antautui kujeilunhalunsa valtaan, nauroi, ilkamoi ja
kuiski, kunnes en enää kestänyt ja silmäni täyttyivät.

Äkkiä hän rauhoittui: tyhjä paikka ilmestyi neiti de Bassompierren
lähelle; piiri joka ympäröi häntä, näytti olevan hajoamassa. Tuo
liike sattui heti Grahamin silmiin, jotka olivat virkut hänen
nauraessaankin. Hän nousi, kokosi rohkeutensa, astui huoneen poikki
ja anasti tuon etuuden. Tohtori John oli läpi koko elämänsä onnen
poika -- menestyksen mies. Ja minkä tähden? Koska hänellä oli silmät
huomaamaan hyvän tilaisuuden, rohkeutta ryhtyä tekoon oikealla ajalla
ja voimaa suorittaa työ hyvään päätökseen. Eikä mikään itsevaltainen
intohimo pidättänyt häntä, mikään liika innostus, mikään heikkous ei
ollut esteenä hänen tiellään. Kuinka kaunis hän oli tällä hetkellä!
Kun Pauliina katsahti häneen, kohtasi tytön silmäys heti hyökkäävän
katseen, tulisen mutta vaatimattoman; ja nuoren miehen kasvoissa,
kun hän puhutteli tyttöä, oli puoleksi punastusta, puoleksi hehkua.
Hän seisoi Pauliinan vieressä rohkeana ja ujona, alistuvana ja
tunkeilemattomana, mutta kuitenkin varmana päämäärästään ja
antautuvana tunteessaan. Tajusin tämän kaiken yhdellä silmäyksellä.
En jatkanut havaintojentekoa -- puuttui aikaa, jos olisikin ollut
halua: ilta oli myöhäinen ja Ginevran ja minun olisi jo pitänyt olla
Rue Fossettella. Minä nousin ja toivotin hyvää yötä kummitädilleni ja
herra de Bassompierrelle.

En tiedä oliko professori Emanuel huomannut kuinka vastahakoisesti
kuuntelin tohtori Brettonin lörpöttelyä, vai oliko hän ymmärtänyt
että olin pahoilla mielin ja että ilta kokonaisuudessaan ei ollut
pelkkää nautintoa ja ilakointia kevytmieliselle ja huvinhaluiselle
mademoiselle Lucielle, mutta kun olin jättämäisilläni huoneen,
hypähti hän viereeni ja kysyi oliko minulla saattajaa Rue
Fossettelle. Professori puhui _nyt_ kohteliaasti, vieläpä nöyrästi,
ja näytti katuvalta ja anteeksipyytävältä, mutta minä en voinut antaa
tunnustusta hänen kohteliaisuudelleen vain yhdestä sanasta enkä
vastata hänen katumukseensa ennenaikaisella unohduksella. Koskaan
tätä ennen en ollut tuntenut halua ottaa pahakseni hänen oikkujaan
tai suuttua hänen vihanpuuskistaan, mutta se mitä hän oli tänä
iltana sanonut, tuntui mielestäni anteeksiantamattomalta; halusin
ilmaista, joskin hienosti vain, että mitä syvimmin paheksuin hänen
menettelyään. Sanoin vain: "Minulla on saattaja."

Mikä oli totta, koska Ginevra ja minut aiottiin saattaa kotiin
vaunukyydillä, ja minä kuljin hänen ohitseen kevyesti kumartaen. Hän
oli tottunut saamaan sellaisen tervehdyksen oppilailta jotka luokassa
menivät hänen pöytänsä ohi.

Etsittyäni huivini palasin eteiseen. Emanuel seisoi siellä ikään kuin
odottaen. Hän huomautti että ilta oli kaunis.

"Niinkö?" sanoin, enkä muuta voinut kuin nauttia ääneni tiivistetyn
pidätetystä ja jäisestä sävystä. Osasin niin harvoin pysyä
päätöksessäni ja loppuun asti näytellä hillittyä ja kylmää, kun
olin loukkautunut tai pahoillani, että nyt olin miltei ylpeä tämän
yhden ponnistuksen menestyksestä. Tuo "Niinkö?" kuului aivan
kuin toisen ihmisen sanalta. Olin kuullut sadoittain tuollaisia
teeskenneltyjä, laimeita, kuivia pikku lauseita ainakin parinkymmenen
itserakkaan ja itsekylläisen missin tai mademoisellen nyrpistetyiltä
korallihuulilta. Tiesin ettei herra Paulin tarvinnut kovin kauan
kestää tällaista keskustelua, mutta totisesti hän ansaitsi näytteen
lyhyestä ja kuivakiskoisesta puhuttelusta. Uskon että hän itsekin
arveli niin, sillä hän nieli annoksen hiljaisesti. Hän katseli
huiviani ja moitti sitä ohueksi. Sanoin hänelle päättävästi että
se oli niin paksu kuin halusinkin. Vetäydyin kauemmaksi, nojauduin
portaiden kaidepuuhun, kiedoin huivin ympärilleni ja kiinnitin
katseeni synkkiin uskonnollisiin maalauksiin, jotka pimensivät seinää.

Ginevra oli hidas tulemaan, ja hänen vitkastelunsa tuntui
sietämättömältä. Paul oli vielä siinä, ja korvani odottivat vihaista
ääntä hänen huuliltaan. Hän tuli lähemmäksi. "No nyt uusi sähähdys",
ajattelin, ja jollei se olisi ollut niin epäkohteliasta, olisin
voinut panna kädet korvilleni kauhuissani siitä mitä tulossa oli.
Mikään ei tapahdu niin kuin odotamme: odotat kuhertelua tai kuisketta
ja kuuletkin hätähuudon tai tuskanparahduksen. Odotat vihlovaa
huutoa, vihaista uhkausta, ja säätkin ystävällisen tervehdyksen,
säyseän ja suopean kuiskeen. Herra Paul puhui kauniisti:

"Ystävät", hän sanoi, "eivät riitele yhdestä sanasta. Sanokaa
olinko se minä vai oliko se tuo suuri typerä englantilainen" (niin
halventavan nimen hän antoi tohtori Brettonille), "joka sai silmänne
kosteiksi ja poskenne niin kuumiksi kuin ne vieläkin ovat?"

"En tiedä teidän, monsieur, enkä kenenkään muunkaan kiihdyttäneen
minua sillä tavoin kuin sanotte", oli vastaukseni, ja sanoessani sen
pääsin taaskin voitolle tavallisesta itsestäni ja pyöräytin siron
jäisen valheen.

"Mutta mitä minä sanoin?" jatkoi hän, "sanokaa se minulle, olin
suuttunut. Olen unohtanut sanani, mitkä ne olivat?"

"Sellaiset että on paras unohtaa ne", sanoin vielä yhtä tyynesti ja
kylmästi.

"_Minun_ sanani siis haavoittivat teitä? Pitäkää niitä
lausumattomina, sallikaa minun ottaa ne takaisin, antakaa minulle
anteeksi."

"Minä en ole suuttunut, monsieur."

"Sitten te olette pahempaa kuin suuttunut -- pahoillanne. Antakaa
minulle anteeksi, neiti Lucy."

"Herra Emanuel, minä _annan_ teille anteeksi."

"Kas niin, sanokaa nyt luonnollisella äänellänne eikä tuolla
vieraalla sävyllä: '_Mon ami, je vous pardonne_'."[84]

Hän sai minut hymyilemään. Kuka saattoi olla hymyilemättä hänen
hartaudelleen, koruttomuudelleen ja vakavuudelleen?

"Hyvä!" hän huudahti. "Päivä koittaa jo! Sanokaa siis: _mon ami."_

"Monsieur Paul, minä annan teille anteeksi."

"En minä tahdo mitään monsieur'ta, lausukaa tuo toinen sana tai en
usko vilpittömyyteenne. Uusi ponnistus -- _mon ami_, tai, olkoon
sitten englanniksi -- my friend!"

"My friend"-sanoilla on aivan toinen kaiku ja merkitys kuin
ranskalaisilla "mon ami"; siitä ei hengi sama tutunomainen ja
läheinen kiintymys. "_Mon ami_" en olisi voinut sanoa herra Paulille,
"my friend" voin ja sanoinkin sen ilman mitään vaikeutta. Tätä
eroa hän ei kuitenkaan tuntenut ja oli siis aivan tyytyväinen
englanninkielisiin sanoihini. Hän hymyili. Olisitpa vain nähnyt
hänen hymyilevän, lukija, niin olisit huomannut eron hänen
silloisten kasvojensa ja niiden välillä, jotka hänellä oli puolen
tuntia aikaisemmin. En tiedä olinko koskaan ennen nähnyt ilon
ja tyytyväisyyden ystävällistä hymyä herra Paulin huulilla tai
silmissä. Olin sata kertaa nähnyt hänen ilmaisevan ivaa, pilkkaa,
ylenkatsetta, intohimoista riemua jonkinlaisella mitä hän sanoi
hymyksi, mutta yksikin kirkas lempeämpien ja lämpimämpien tunteiden
pilkahdus hänen kasvoistaan oli minulle kokonaan uutta. Se muutti ne
naamiosta kasvoiksi: syvät uurteet hälvenivät, itse kasvojen väri
näytti kirkkaammalta ja raikkaammalta, tuo etelämainen kellertävä
tummuus, joka ilmaisi hänen espanjalaista vertaan, väistyi vaaleamman
värin tieltä. En tiedä olenko koskaan toisissa ihmiskasvoissa
nähnyt samanlaista muuttumista samanlaisista syistä. Hän saattoi
minut vaunuihin, ja samassa tuli herra de Bassompierre ulos
sisarentyttärensä kanssa.

Omalla tuulellaan oli neiti Fanshawe; ilta oli ollut hänelle suuri
pettymys, ja koska hän mielentilansa oli kokonaan järkyttynyt,
alkoi hän purkaa mitä hillittömintä pahantuulisuuttaan niin
pian kuin olimme istuneet ja vaunujen ovi oli suljettu. Hänen
loukkaavissa puheissaan tohtori Brettonista oli myrkkyä. Huomattuaan
itsensä kykenemättömäksi sekä hurmaamaan että pistelemään häntä
ei Ginevralla ollut muuta jäljellä kuin viha, ja tämän vihan hän
ilmaisi niin kohtuuttomin ja säädyttömin sanoin, että kun olin
hetkisen kuunnellut teeskennellen stoalaisuutta, iski loukattu
oikeudentuntoni vihdoin äkkiä tulta. Seurasi räjähdys, sillä minä
osasin olla intohimoinen minäkin, varsinkin tämän kauniin mutta
puutteellisen seuralaiseni suhteen, joka aina kiihdytti pahimpia
vaistojani. Oli hyvä että vaunujen pyörät pitivät hirveätä rätinää
Chosevillen kovalla kiveyksellä, sillä voin vakuuttaa lukijalle että
vaunuissa ei vallinnut kuolemanhiljaisuus eikä levollinen keskustelu.
Puoleksi tosissani puoleksi näytellen otin asiakseni löylyttää
Ginevran perin pohjin. Hän oli lähtenyt Rue Crécyltä riehakkaan
kiukkuisena; oli välttämätöntä kesyttää hänet ennen kuin ehdimme Rue
Fossettelle, ja tätä tarkoitusta varten täytyi hänelle osoittaa hänen
todellinen arvonsa ja korkeat ansionsa, ja se oli tehtävä kielellä
jonka suoruutta ja mutkattomuutta kelpasi verrata John Knoxin
kohteliaisuuksiin Maria Stuartille. Tämä oli oikea kasvatustapa
Ginevralle, se teki hänelle hyvää. Olen aivan varma että hän sinä
iltana meni levolle paljon parempana ja rauhallisempana mieleltään ja
tuuleltaan ja nukkui paljon suloisemmin saatuaan terveen moraalisen
selkäsaunan.




XXVIII

KELLONVITJAT


Herra Paul Emanuel oli erittäin herkkä suuttumaan, jos häntä
jostakin syystä häirittiin tunnilla. Kulkemista hänen luokkansa läpi
pitivätkin koulun opettajattaret ja oppilaat, kukin erikseen ja
kaikki yhdessä, miltei naisen ja tytön hengen vaarantamisena.

Madame Beck itse, jos hänen oli pakko tehdä tuo koe, riensi huoneen
läpi vetäen kokoon hameitaan ja huolellisesti välttäen tuota
kauhistuttavaa opettajan pöytää, ikään kuin laiva joka pelkää
aallonmurtajaa. Mitä tulee Rosineen, ovenvartijaan -- jonka hartioita
painoi kauhea velvollisuus käydä joka puolen tunnin päästä noutamassa
oppilaita milloin minkäkin luokan sisimmästä soittotunneille
rukoussaliin, suureen tai pieneen salonkiin, ruokasaliin tai johonkin
muuhun pianohuoneeseen -- hän palasi tavallisesti jo toiselta tai
kolmannelta retkeltään miltei mykkänä kauhusta -- minkä tunteen
aiheuttivat ne kuvaamattomat katseet, joita häneen oli sinkautettu
salamoivien silmälasien takaa.

Eräänä aamuna istuin nelikulmaisessa eteisessä, käsissäni
koruompelutyö, jota eräs oppilas oli aloittanut mutta ei viitsinyt
tehdä valmiiksi, ja sormieni työskennellessä kestitsin korviani
kuuntelemalla erään äänen nousuja ja laskuja, äänen joka saarnasi
viereisessä luokassa ja silloin tällöin muuttui levottomammaksi,
pahaenteisen vaihtelevaksi. Minun ja tuon nousevan myrskyn välillä
oli hyvä ja luja seinä, lisäksi tarjoutui myös pikainen pakotie
lasioven kautta pihalle, jos myrsky olisi sattunut pyyhkäisemään
minun kohdalleni, joten pelkään saaneeni enemmän huvia kuin
hätääntyneeni noista tihenevistä oireista. Rosine-parka ei ollut
turvassa: neljä kertaa tuona siunattuna aamuna hän oli astunut
vaaran polkua, ja nyt, viidennen kerran, tuli hänen pelottavaksi
velvollisuudekseen siepata kekäle suoraan uunista -- oppilas herra
Paulin nenän edestä.

"Mon Dieu! mon Dieu!" hän huusi. "Kuinka minun käy? Monsieur tappaa
minut, siitä olen varma -- hän on niin vihainen!"

Epätoivon rohkeuden kannustamana hän avasi oven.

"Mademoiselle La Malle soittotunnille!" hän huusi. Ennen kuin hän
ehti kunniakkaasti peräytyä tai kokonaan sulkea ovea, kuului ääni:

"Tästä hetkestä saakka -- luokka on kielletty! Ensimmäinen joka avaa
tämän oven tai kulkee tämän luokan läpi, joutuu hirteen -- olkoon
vaikka madame Beck itse!"

Kymmenen minuuttia ei ollut vielä kulunut tämän lain julistamisesta,
kun Rosinen ranskalaisten tohvelien sipsutus kuului käytävästä.

"Mademoiselle", hän sanoi, "en tahtoisi edes viidenkolmatta frangin
rahasta mennä tuohon luokkaan juuri nyt: monsieur'n silmälasit ovat
todella kauheat, ja nyt on tullut sanantuoja Athénée'sta. Sanoin
madame Beckille etten uskalla toimittaa asiaa, ja hän käski minua
jättämään sen teidän tehtäväksenne."

"Minun! Ei, se on liian hullua! Se ei kuulu minun velvollisuuksiini.
Kas niin, Rosine, kantakaa oma taakkanne. Olkaa rohkea -- koettakaa
vielä kerran."

"Minäkö, mademoiselle? -- mahdotonta! Viisi kertaa olen suututtanut
hänet jo tänään. Madamen pitäisi totisesti palkata poliisi tähän
työhön. Uh! Minä en jaksa enää!"

"Pyh, olette vain pelkuri. Mitä asiaa teillä olisi?"

"Juuri sellaista mitä monsieur vähimmin haluaa kiusakseen:
ehdoton kutsu tulla Athénée'hen heti paikalla, koska sinne on
saapunut virallinen vieras -- tarkastaja -- en tiedä mikä, ja
monsieur'n _täytyy_ tavata hänet, ja te tiedätte kuinka hän vihaa
_täytyy-sanaa."_

Tiesin, minä tiesin sen hyvinkin. Tuo äksy pikku mies vihasi suitsia
ja kannuksia; sai olla varma että hän kapinoisi kaikkea ehdotonta tai
pakollista vastaan. Otin kuitenkin vastuun harteilleni -- en suinkaan
ilman pelkoa, mutta pelkoon sekaantui muita tunteita, niiden joukossa
uteliaisuutta. Avasin oven, astuin sisään, suljin sen perässäni
niin nopeasti ja ääneti kuin hieman epävakainen käteni suinkin
salli, sillä hitaus tai kovaäänisyys, lukon ratistaminen tai oven
jättäminen ammolleen olivat raskauttavia asianhaaroja, jotka usein
olivat seurauksiltaan tuhoisammat kuin tuo ääretön rikos itse. Siinä
seisoin, ja tuolla hän istui, hän oli ilmeisesti pahalla tuulella
-- melkein pahimmillaan; hänellä oli laskentotunti -- sillä hän
antoi tunteja missä aineessa milloinkin päähän pisti -- ja laskento,
joka oli kuiva aine, sai hänet aina pahalle tuulelle: ei ollut sitä
oppilasta, joka ei olisi vapissut kun hän rupesi puhumaan numeroista.
Hän istui kumartuneena pöytänsä yli: katseen kohottaminen kun ovi
kuului avautuvan ja joku siis suoranaisesti rikkoi hänen tahtoaan
ja lakiaan, oli ponnistus jota hän sillä hetkellä ei saanut itseään
tekemään. Se oli yhdentekevää, voitinhan siten aikaa ja ehdin kulkea
pitkän luokan päästä päähän, ja minun omituisuuksiini sopi paljon
paremmin kohdata läheltä hänen vihansa purkaus kuin kestää loitolta
sen uhkaus.

Hänen pöytänsä eteen pysähdyin, suoraan eteen. Tietenkään en
ansainnut välitöntä huomiota: hän jatkoi tuntiaan. Mutta ylenkatse ei
mielestäni kelvannut -- hänen täytyi kuulla asiani ja vastata siihen.

Koska en ollut kyllin pitkä nostamaan päätäni hänen pöytänsä
yli, joka oli korokkeella, ja siten jäin näkymättömiin, uskalsin
kurkistaa pöydän sivulta, ensin vain saadakseni paremman näköalan
hänen kasvoihinsa, jotka sisäänastuessani olivat hämmästyttävässä
ja hupaisassa määrässä muistuttaneet mustankeltaisen tiikerin
naamaa. Kahdesti sain rankaisematta nauttia tästä syrjäkatseesta,
koska suoritin temppuni tulematta huomatuksi, kolmannella kerralla
oli silmäni tuskin ehtinyt häämöttää pöydän pimennon takaa, kun se
nähtiin ja lävistettiin suoraan silmäterän kohdalta -- lävistettiin
silmälasien takaa. Rosine oli oikeassa, noihin silmälaseihin sisältyi
todellinen jähmettynyt kauhu, joka voitti niiden käyttäjän omien
silmien liikkuvan vihan.

Huomasin nyt mikä etu oli läheisyydestä: nämä likinäköisen silmälasit
olivat kelpaamattomat tarkastamaan rikollista monsieur'n nenän
edessä, niinpä hän riisui ne pois, ja olimme tasaväkisemmät.

Olen iloinen etten todellakaan pelännyt häntä paljon -- itse asiassa
en tuntenut minkäänlaista kauhua näin lähellä häntä, sillä kun hän
pyysi nuoraa ja hirsipuuta toteuttaakseen äsken lausumansa tuomion,
kykenin ojentamaan hänelle neulallisen koruompelulankaa niin
mukautuvan kohteliaasti, että se ei muuta voinut kuin lievittää edes
pienen osan hänen tavatonta kiukkuaan. Tietenkään en komeillut tällä
kohteliaisuudella kaikkien nähden, ojensin langan vain pöydän kulman
takaa ja kiinnitin sen, silmukka valmiiksi vedettynä, professorin
tuolin sälöiseen selustaan.

"Mitä te minusta tahdotte?" hän sanoi jymeällä äänellä, jonka
kaje rajoittui yksinomaan rintaan ja kurkkuun, sillä hän kiristi
hampaitaan lujasti yhteen ja näytti sisimmässään vannovan ettei
mikään maallinen voisi vääntää hänen suutaan hymyyn. Vastaukseni
alkoi taipumattomana.

"Monsieur", sanoin, "minä tahdon mahdottomia, ennenkuulumatonta", ja
katsoen parhaaksi olla kaunistelematta asioita ja päästää suihkua
tulemaan koko tuimuudessaan kerroin nopeasti ja hiljaisella äänellä
Athénéen lähetin sanan, liioitellen värikkäästi sen ehdotonta
tärkeyttä.

Tietenkään hän ei tahtonut ottaa sitä kuuleviin korviinsa. Hän
ei lähtisi luokastaan, ei vaikka kaikki Villetten viranomaiset
lähetettäisiin hakemaan häntä. Hän ei väistyisi tuumankaan vertaa
tieltään, vaikka kuningas, ministerit ja säädyt häntä yhdessä
pyytäisivät.

Minä tiesin kuitenkin että hänen _täytyi_ mennä, että, miten hän
puhuikaan, sekä hänen velvollisuutensa että etunsa vaativat kutsun
viipymätöntä ja kirjaimellista noudattamista. Niinpä seisoin
paikallani ja odotin ääneti, ikään kuin ei hän vielä olisi sanonut
mitään. Hän kysyi mitä vielä tahdoin.

"Vain monsieur'n vastauksen sanantuojalle."

Hän ravisti kärsimättömänä päätään.

Julkenin ojentaa käteni kreikkalaista lakkia kohti, joka lojui
yrmeässä levossa ikkunalaudalla. Hän seurasi silmillään tätä
uskaliasta liikettä, epäilemättä sekä säälien että kummastellen sen
rohkeutta.

"Ah!" hän mutisi, "jos siihen joudutaan -- jos neiti Lucy käy käsiksi
lakkiini -- voi neiti yhtä hyvin panna sen omaan päähänsä, muuttua
tilaisuutta varten pojaksi ja mennä hyväntahtoisesti Athénée'hen
minun puolestani."

Suuresti kunnioittaen laskin lakin pöydälle, missä sen tupsu näytti
nyökkäävän minulle kaameasti.

"Minä kirjoitan anteeksipyyntö-kirjeen -- se käy", hän sanoi, tehden
vieläkin verukkeita.

Tietäen hyvin että se _ei_ käynyt, työnsin lakkia hiljaa hänen
kättään kohti. Näin työnnettynä se liukui pitkin vernissatun
pöydän kiiltävää pintaa, kuljetti edellään keveitä teräskehyksisiä
silmälaseja, ja -- kauheata kertoa -- ne putosivat korokkeelle.
Olin parikymmentä kertaa tätä ennen nähnyt niiden putoavan saamatta
mitään vahinkoa -- _tällä_ kertaa määräsi Lucy Snowen kova kohtalo
ne putoamaan niin, että kummastakin kirkkaasta linssistä tuli
pirstoutunut muodoton tähti.

Nyt tulin todella pahoilleni -- pahoilleni ja katumapäälle. Tiesin
näiden silmälasien arvon: Paulin näkö oli erikoinen, vaikea
mukaannuttaa, ja nämä lasit sopivat hänelle. Olin kuullut hänen
nimittävän niitä aarteikseen, ja käteni vapisi kun nostin ne ylös
arvottomina sirpaleina. Olin säikähtynyt läpi kaikkien hermojeni
nähdessäni pahan kepposen, jonka olin tehnyt, mutta luulen että
olin vielä enemmän pahoillani kuin pelästynyt. Pariin sekuntiin en
uskaltanut katsoa ryöstettyä professoria kasvoihin, ja hän se puhui
ensimmäisenä.

"Kas niin", hän sanoi, "nyt jäin leskeksi silmälaseistani! Luulenpa
mademoiselle Lucyn nyt myöntävän, että hirttonuora on erittäin
ansaittu -- hän vapisee odottaessaan tuomiotaan. Ah, kavaltaja,
kavaltaja! Olette päättänyt että minun on sokeana ja avuttomana
jäätävä käsiinne."

Kohotin katseeni: sen sijaan että hänen kasvonsa olisivat olleet
vihaiset, synkät ja uurteiset, ne olivat tulvillaan samaa hymyä,
jonka olin nähnyt kirkastavan ja värittävän niitä tuona iltana Rue
Crécyn varrella. Hän ei ollut vihainen -- ei edes pahoillaan. Kun
hänelle todella tehtiin vahinkoa, oli hän täynnä lempeyttä, kun häntä
todella ärsytettiin, oli hän kärsivällinen kuin pyhimys. Tämä tapaus,
joka näytti niin harmilliselta -- jonka luulin kerta kaikkiaan
tuhonneen kaikki onnistumisen mahdollisuuteni, osoittautuikin olevan
paras apuni. Herra Paul, jota oli ollut niin vaikea saada taipumaan
niin kauan kuin en ollut tuottanut hänelle mitään vahinkoa, muuttui
suopean mukautuvaksi heti kun seisoin hänen edessään tietoisena ja
katuvana pahantekijänä.

Laskien vielä hyväntahtoista pilaa minusta -- "_une forte femme --
une Anglaise terrible -- une petite casse-tout_"[85] -- hän selitti
että hän ei uskaltanut olla tottelematta henkilöä joka oli antanut
sellaisen näytteen vaarallisesta rohkeudestaan -- olinhan aivan kuin
"suuri keisari", joka löi maljakon säpäleiksi herättääkseen pelkoa.
Ja niinpä hän vihdoin kruunasi päänsä kreikkalaisella lakillaan,
otti tuhoutuneet silmälasit kädestäni puristaen sitä ystävällisen
anteeksiantavasti ja rohkaisevasti, teki kumarruksen ja lähti
Athénée'hen aivan ensiluokkaisella tuulella.

<tb>

Kaiken tämän ystävällisyyden jälkeen on lukija varmasti pahoillaan
minun puolestani, kun kuulee että minä ennen iltaa taaskin riitelin
herra Paulin kanssa. Niin se kuitenkin oli, enkä voinut sille mitään.

Hänellä oli tapana -- ja hyvin kiitettävä ja hyväksyttävä tapa
se olikin -- tulla silloin tällöin iltaisin, aina odottamatta ja
ilmoittamatta, hiljaiselle lukutunnillemme, perustaa äkillinen
yksinvalta meidän ja töittemme keskelle, saada kirjat pois,
työkorit esille; sitten hän toi yhden ainoan paksun nidoksen tai
kourallisen lentolehtiä ja korvasi tuon typerän "hurskaan luvun",
jota joku uninen oppilas tavaili, jollakin murhenäytelmällä, jonka
suuri esitys teki suureksi, tulinen toiminta tuliseksi -- jollakin
draamalla, jonka varsinaisiin ansioihin minä puolestani harvoin
perehdyin, sillä Emanuel teki siitä jonkinlaisen vuodatusmaljan,
jonka täytti omalla synnynnäisellä voimallaan ja intohimollaan,
kuin niilläkin elämänjuomalla. Tai hän sinkautti luostarimaiseen
pimeyteemme heijastuksen kirkkaammasta maailmasta, näytti välähdyksiä
uusimmasta kirjallisuudesta, luki kohtia jostakin viehättävästä
tarinasta tai viime pilalehdestä, joka oli herättänyt hilpeyttä
Pariisin salongeissa -- karsien aina ankaralla kädellä pois niin
murhenäytelmästä ja draamasta kuin tarinasta ja esseestä joka
ainoan kohdan, lauseen tai sanan, jota voisi pitää sopimattomana
nuorten tyttöjen korville. Huomasin useammin kuin kerran, että missä
tuollainen mielivaltainen hyppäys olisi aiheuttanut merkityksetöntä
tyhjyyttä tai heikentänyt vaikutusta, hän osasi keksiä sijalle
kokonaisia jaksoja, yhtä voimakkaita kuin moitteettomia; kaksinpuhelu
tai kuvaus, jonka hän sovitti tilalle, oli usein parempi kuin se
minkä hän oli karsinut.

No niin, mainittuna iltana istuimme hiljaa kuin nunnat kammioissaan,
oppilaat lukivat, opettajat ompelivat. Muistan työni, se oli pieni
koruesine ja se kiinnosti minua jonkin verran. Sillä oli tarkoitus,
en tehnyt sitä vain tappaakseni aikaa. Aioin siitä lahjaa jollekin,
ja koska antamistilaisuus oli lähellä, piti kiirehtiä, ja sormeni
olivat ahkerassa työssä.

Kuulimme terävän kellonsoiton, jonka kaikki tunsimme, sitten nopeat
askelet, jotka olivat tutut joka korvalle, ja sanat "monsieur tulee"
olivat tuskin puhjenneet yhtaikaa kaikkien huulilta, kun kaksoisovi
halkesi (se aina ikään kuin halkesi kun hän oli tulossa -- sellainen
hidas sana kuin "avautui" ei kykenisi kuvaamaan hänen liikkeitään) ja
hän seisoi keskellämme.

Huoneessa oli kaksi työpöytää, molemmat pitkiä ja penkkien
reunustamia. Kummankin yläpuolella riippui lamppu, ja lampun ääressä,
molemmin puolin pöytää, istui opettajatar. Tytöt oli järjestetty
vasemmalle ja oikealle puolelle, vanhimmat ja ahkerimmat lähimmäksi
lamppuja eli kuumaan vyöhykkeeseen, joutilaat ja pienimmät
pohjois- ja etelänapoja kohti. Monsieur'n tapana oli kohteliaasti
ojentaa tuoli jollekin opettajattarista, tavallisesti Zélie St.
Pierrelle, vanhimmalle, ja asettua hänen vapaalle paikalleen
järjestäen siten itsensä kravun- tai kauriin kääntöpiirin täyteen
paisteeseen, jota hän likinäköisenä tarvitsikin.

Zélie nousi vikkelästi kuten tavallista, ja hymyili koko suunsa
leveydeltä, näyttäen sekä ylemmän että alemman hammasrivinsä
kokonaisuudessaan -- se oli tuota omituista hymyä, joka ulottuu
korvasta korvaan ohuena terävänä viivana, mutta ei leviä kasvoihin,
ei saa poskia kuopille eikä silmiä loistamaan. Otaksun että monsieur
ei nähnyt häntä tai oli saanut päähänsä olla huomaamatta häntä,
sillä monsieur oli oikukas kuin naiset; sitä paitsi hänellä oli
silmälaseissaan (hänellä oli nyt uudet) hyvä tekosyy kaikkien
pikkusyntien ja huomaamattomuuksien puolustukseksi. Oli syy mikä
tahansa, hän syrjäytti Zélien, tuli pöydän toiselle puolen, ja
ennen kuin ehdin nousta antamaan hänelle tietä hän kuiskasi: "Älkää
hievahtako", ja tunkeutui minun ja neiti Fanshawen väliin, Ginevra
kun aina tahtoi olla naapurinani, kyynärpää kyljessäni, niin usein
kuin selitinkin hänelle:

"Ginevra, soisin että olisitte Jerikossa."

Oli helppo sanoa: "Älkää hievahtako", mutta voinko sitä auttaa?
Täytyihän minun antaa hänelle tilaa ja pyytää oppilaita siirtymään
kauemmaksi, jotta _minä_ voisin siirtyä. Ginevra saattoi
rauhassa liimautua minuun "pysyäkseen lämpimänä", kuten hän
talvi-iltaisin sanoi, ja kiusata minua sydämeen asti hyörimisellään
ja tyrkkimisellään, niin että minun vähin oli suorastaan pakko
sovittaa vyöhöni neula suojaksi hänen kyynärpäätään vastaan, mutta
otaksuin ettei herra Emanuelia voinut kohdella samalla tavoin, ja
niinpä korjasin ompelutarpeeni tehdäkseni tilaa hänen kirjalleen,
ja vetäydyin itse syrjemmälle antaakseni paikan hänelle itselleen.
En kuitenkaan jättänyt vähä kyynärää enemmän -- juuri sen verran
kuin jokainen järkevä mies olisi pitänyt sopivana ja kunnioittaen
myönnettynä paikkana. Mutta Emanuel _ei_ ollut järkevä, taulaa ja
piikiveä hän oli ja iski tulta heti paikalla.

"_Vous ne voulez pas de moi pour voisin_", hän murisi, "_vous vous
donnez des airs de caste; vous me traitez en paria_",[86] hän torui.
"Hyvä, minä järjestän asian." Ja hän kävi työhön.

"Neidit, nouskaa kaikki!" hän huusi.

Tytöt nousivat. Hän lähetti heidät kaikki toiseen pöytään. Sitten hän
asetti minut pitkän penkin toiseen päähän ja tuotuaan asianmukaisesti
ja huolellisesti viereeni ompelulippaan, silkin, sakset ja kaikki
tarpeeni hän asettui itse aivan toiseen päähän.

Niin suunnattoman mieletöntä kuin tämä järjestely olikin, ei
yksikään sielu koko huoneessa uskaltanut nauraa; onneton olisi se
tirskunta ollut tirskujalle. Mitä minuun tulee, suhtauduin siihen
täysin kylmästi. Siinä istuin yksinäni ja eristettynä kaikesta
ihmisseurasta, istuin työhöni syventyneenä, olin levollinen enkä
ollenkaan onneton.

"Onko välimatka tarpeeksi pitkä?" hän kysyi.

"Monsieur sen päättää", vastasin.

"Tiedätte varsin hyvin, että se ei ole. Te juuri olette luonut tämän
äärettömän tyhjyyden, minä en ole pannut kättäni siihen asiaan."

Ja tätä vakuuttaen hän aloitti lukunsa.

Pahaksi onneksi hän oli valinnut ranskalaisen käännöksen draamasta,
jonka kirjoittaja oli, kuten hän selitti, "_Williams Shackspire, le
faux dieu de ces sots paiens, les Anglais_".[87] Kuinka aivan toisin
hän olisi luonnehtinut Shakespearea, jollei hänen mielensä olisi
ollut kuohuksissa, sitä minun tuskin tarvinnee sanoa.

Ranskalainen käännös oli tietenkin hyvin puutteellinen, enkä
erityisesti ponnistellut salatakseni ylenkatsetta jota muutamat sen
pilatuista kohdista olivat omiaan herättämään. Eipä siltä että minun
olisi sopinut _sanoa_ mitään, mutta voihan sitä joskus _katseellaan_
ilmaista mielipiteen jota ei ole lupa pukea sanoiksi. Monsieur'n
silmälasit olivat varuillaan ja sieppasivat kiinni jokaisen
harhailevan katseen. Luulen ettei hän menettänyt niistä ainoatakaan,
ja seurauksena oli että hänen silmiltään pian poistui varjostin,
niin että niiden loimu saattoi kipinöidä vapaasti. Ja hän kuumeni
pohjoisnavallaan, jonne oli vapaaehtoisesti karkottanut itsensä,
enemmän kuin -- katsoen huoneen yleiseen lämpötilaan -- olisi ollut
mahdollista itse kravun kääntöpiirin kohtisuorassa säteilyssä.

Lukemisen päätyttyä oli arvoituksellista lähtisikö hän pois
ilmaisematta suuttumustaan vai antaisiko hän sen purkautua.
Hillitseminen ei juuri kuulunut hänen tapoihinsa, mutta oliko hänelle
sitten tehty mitään niin ratkaisevaa, että siitä saisi aiheen
julkiseen moitteeseen? Minä en ollut edes äännähtänyt, enkä toki
voinut ansaita moitetta enkä rangaistusta siitä, että olin sallinut
kasvolihaksieni suun ja silmien ympärillä toimia hieman vapaammin
kuin tavallisesti.

Illallinen, johon kuului leipää ja haalealla vedellä miedonnettua
maitoa, tuotiin sisään. Kunnioituksesta professorin läheisyyttä
kohtaan sallittiin sämpyläin ja lasien olla paikallaan eikä tarjottu
niitä heti ympäri.

"Syökää illallisenne, hyvät naiset", hän sanoi ja näytti syventyneen
tekemään reunamuistutuksia "Williams Shackspire'iinsa". Tytöt
rupesivat syömään. Minäkin otin lasin ja sämpylän, mutta koska työ
kiinnosti nyt entistä enemmän, pysyin rangaistuspaikallani ja jatkoin
ompelemista luontevan kylmäverisesti samalla kun pureskelin leipääni
ja ryyppäsin juomaani, mielessä eräänlainen rattoisa tyyneys,
joka itse asiassa tuskin kuului tapoihini ja oli mieluisan uutta
tunteilleni. Tuntui kuin herra Paulin levottoman, kiihkeän ja okaisen
luonteen läsnäolo olisi magneetin tavoin imenyt itseensä kaikki
kuumeiset ja rauhattomat ainekset ja jättänyt minulle vain kaiken
mikä oli leppoisaa ja sopusointuista.

Hän nousi. "Aikooko hän mennä sanomatta muuta?" Kyllä vain, hän
kääntyi ovea kohti.

Ei, hän kääntyi _takaisin_, mutta kenties vain ottamaan
kynälaatikkonsa, jonka oli jättänyt pöydälle.

Hän otti sen -- työnsi kynää sisään ja ulos, katkaisi terän puuta
vasten, teroitti sen ja pisti taskuunsa ja ... käveli suoraan minun
luokseni.

Tytöt ja opettajattaret olivat kokoontuneet toisen pöydän ympärille
ja puhelivat aika vapaasti: he puhelivat aina aterioilla, ja kun
olivat tottuneet aina silloin puhumaan nopeasti ja ääneen, he eivät
nytkään juuri alentaneet ääntään.

Paul tuli ja pysähtyi taakseni. Hän kysyi mitä tein, ja minä vastasin
ompelevani kellonvitjoja.

Hän kysyi: "Kenelle?" Ja minä vastasin: "Eräälle herralle -- eräälle
ystävälleni."

Paul kumartui ja -- kuten romaaninkirjoittajat sanovat ja mikä oli
kirjaimellisesti totta tässä tapauksessa -- sähisi korvaani muutamia
painavia sanoja.

Hän sanoi että kaikista naisista jotka hän tunsi, minä olin se joka
osasin tehdä itseni huipentuneimman epämiellyttäväksi, minä olin
se jonka kanssa oli vähimmän mahdollista elää sovussa. Minulla
oli kesytön ja ihmeen paatunut luonne. Kuinka minä menettelin
ja mikä minua riivasi, sitä ei hän puolestaan tietänyt, mutta
milloin ikinä joku henkilö suhtautui minuun rauhallisin ja
ystävällisin tarkoituksin -- raksis! minä käänsin sovun epäsovuksi,
hyväntahtoisuuden vihamielisyydeksi. Hän oli varma siitä että hän,
herra Paul, toivoi minulle kaikkea hyvää, hän ei tietänyt koskaan
tehneensä minulle mitään pahaa, hän otaksui että hänellä ainakin oli
oikeus vaatia puolueettoman tuttavan asemaa, tuttavan joka ei ollut
vikapää vihamielisiin tunteisiin -- mutta kuinka minä käyttäydyin
häntä kohtaan! Kuinka pistävän tuittupäisesti -- kuinka kiihkeän
uppiniskaisesti -- kuinka vasten kaikkea oikeutta!

Tässä en voinut olla avaamatta silmiäni hieman suuriksi ja laskematta
huuliltani pientä ihmettelevää huudahdusta:

"Tuittupäisesti? Uppiniskaisesti? Vasten kaikkea oikeutta? Minä en
tietänyt..."

"Vaiti! Heti paikalla! Kas siinä taaskin, kuin tulta ja tappuroita."
Hän oli pahoillaan -- hyvin pahoillaan: minun tähteni hän suri
onnetonta ominaisuuttani. Tuo "kiihko", tuo "kuumaverisyys" -- joka
kyllä saattoi olla jaloa, mutta oli aivan liiallista -- voi vielä,
hän pelkäsi, tuottaa minulle onnettomuutta. Se oli vahinko: en ollut
-- sen hän sielussaan uskoi -- kokonaan vailla hyviä puolia, ja jos
vain tahtoisin kuulla järjen ääntä ja olla vakavampi, sävyisämpi,
vähemmän "lennossa", vähemmän "koketti", vähemmän ulkonäön lumoissa,
vähemmän valmis antamaan liiallista arvoa ulkonaisille eduille --
kiinnittämään huomiota ihmisten kohteliaisuuteen etupäässä vain
sen mukaan onko heidän mittansa "niin ja niin monta kyynärää",
onko heillä "nuken väri", "enemmän tai vähemmän hyvin muovautunut
nenä" ja suunnaton määrä itserakkautta -- voisi minusta vielä tulla
hyödyllinen, kenties mallikelpoinen luonne. Mutta, niinkuin nyt oli
-- ja tässä sortui pikku miehen ääni hetkeksi.

Olisin katsonut häneen tai ojentanut käteni tai sanonut tyynnyttävän
sanan, mutta pelkäsin että jos hievahtaisinkin, rupeaisin joko
nauramaan tai itkemään -- niin hullunkurinen sekoitus liikuttavaa ja
mieletöntä oli tämä kaikki.

Luulin että hän oli jo sanonut sanottavansa, mutta ei; hän istahti
voidakseen paremmin jatkaa.

Koska hän, Paul, nyt kerran oli joutunut näihin tuskallisiin
aiheisiin, uskalsi hän antautua alttiiksi vihalleni omaksi hyväkseni
ja rohkeni viitata erääseen muutokseen, jonka oli huomannut
puvussani. Hän tunnusti vapaasti, että kun hän ensin oppi tuntemaan
minut -- tai pikemmin oli tottunut silloin tällöin ohimennen
näkemään vilahduksen minusta -- tyydytin häntä tässä suhteessa:
pukuni ilmeinen vakavuus ja arvokas yksinkertaisuus olivat omiaan
herättämään mitä korkeimpia toiveita parhaiden etujeni hyväksi.
Mikä tuhoisa vaikutus oli saanut minut hiljattain panemaan kukkia
hatunreunani alle, käyttämään koruommeltuja kauluksia, vieläpä
eräässä tilaisuudessa esiintymään _tulipunaisessa puvussa_ -- sen hän
kylläkin saattoi arvata mutta ei tahtonut tällä hetkellä avoimesti
julistaa.

Taaskin keskeytin, ja tällä kertaa oli ääneni sävy sekä vihastunut
että kauhistunut.

"Tulipunainen, monsieur Paul? Se ei ollut tulipunainen! Se oli
neilikanpunainen, ja hyvin himmeä lisäksi, sitä paitsi siinä oli
mustaa pitsiä himmentämässä."

"Neilikanvärinen tai tulipunainen, keltainen tai karmosiininpunainen,
kellanvihreä tai taivaansininen, se on yhdentekevää, ne ovat kaikki
pöyhkeitä, kevytmielisiä värejä, ja mitä tulee pitsiin josta puhutte,
se on vain yksi koreus lisää." Ja hän huokasi alennustilaani. Hän ei
"paha kyllä kyennyt puhumaan tästä aiheesta niin yksityiskohtaisesti
kuin olisi tahtonut", ja koska ei tarkalleen tuntenut kaikkien noiden
"hepenien" nimityksiä, saattoi hän sanojen suhteen tehdä pieniä
erehdyksiä, jotka epäilemättä panivat hänet alttiiksi pilkalleni ja
kiihdyttivät onnettoman pikaista ja intohimoista mielenlaatuani. Hän
tahtoi vain lausua yleisin sanamuodoin -- ja nämä yleiset sanamuodot
hän tiesi oikeiksi -- että pukuuni viime aikoina oli ilmestynyt
maailmallista koreilua, joka haavoitti häntä.

Myönnän etten voinut aavistaa mitä "maailmallista koreilua" hän
näki silloisessa talvipuvussani ja sen yksinkertaisessa valkoisessa
kauluksessa, ja kun kysyin häneltä, hän sanoi että se oli tehty
kiinnittämällä aivan liian paljon huomiota vaikutukseen -- ja sitä
paitsi, eikö minulla ollut nauharuusuke kaulassa?

"Ja jos tuomitsette naisen käyttämän nauharuusukkeen, monsieur, ette
suinkaan hyväksy tällaista kapinetta herrasmiehelle?" Ja minä näytin
koreita silkillä ja kullalla kirjailtuja pikku vitjoja. Hänen ainoa
vastauksensa oli voihkaisu -- luultavasti minun kevytmielisyyteni
tähden.

Istuttuaan muutamia minuutteja ääneti katsellen kellonvitjoja, joita
nyt ompelin entistä ahkerammin, hän kysyi oliko hänen äskeisellä
puheellaan se vaikutus, että rupeaisin nyt kokonaan vihaamaan häntä.

Tuskin muistan mitä vastasin tai kuinka kaikki kävi, luulen etten
puhunut mitään, mutta tiedän että onnistuimme sanomaan hyvää yötä
ystävinä, vieläpä että Paul, ehdittyään ovelle saakka, kääntyi
takaisin sanomaan vain "ettei hän tahtonut toki kokonaan tuomita
tulipunaista pukua" ("Neilikanpunaista, neilikanpunaista!" pistin
minä väliin) "ettei hän suinkaan tahtonut kiistää siltä sitä ansiota,
että se _näytti_ aika hyvältä" (tosiasia on, että Emanuelin maku
väriasioissa jyrkästi kallistui kirkkaiden värien puolelle), "hän
tahtoi vain neuvoa minua aina käyttämään sitä sillä mielellä kuin
olisi se karkeata sarkaa ja väriltään tomunharmaa."

"Entä kukat hatunreunani alla, monsieur?" kysyin. "Nehän ovat hyvin
pieniä --"

"Antakaa niiden sitten pysyä pieninä", hän sanoi. "Älkää antako
niiden puhjeta täyteen kukoistukseen."

"Entä nauharuusuke, monsieur -- nauhanpätkä."

"Olkoon menneeksi", oli suopea vastaus.

Ja siihen asia päättyi.

<tb>

"Hyvin tehty, Lucy Snowe!" huudahtin itsekseni, "olet saanut kauniin
saarnan -- tullut hangatuksi karkealla saippualla, ja kaikki
vain siksi että olet niin viheliäisesti kiintynyt tämän maailman
turhuuksiin! Kuka olisi uskonut? Pidit itseäsi surumielisenä
ja yksivakaisena. Neiti Fanshawe tuolla pitää sinua toisena
Diogeneksena. Herra de Bassompierre käänsi toissapäivänä keskustelun
kohteliaasti toisaalle, kun oli puhe näyttelijätär Vashtin
hurjista luonnonlahjoista, koska muka, kuten hän ystävällisesti
sanoi, 'Neiti Snowe näytti olevan hämillään'. Tohtori John Bretton
tuntee sinut vain 'hiljaisena Lucyna', olentona joka on 'vaaraton
kuin varjo', ja hän on sanonut, olet kuullut hänen sanovan:
'Lucyn puutteet johtuvat liiallisesta vakavuudesta tavoissa ja
käytöksessä -- sekä luonteen että puvun värittömyydestä'. Sellainen
on omasi ja ystäviesi mielipide, ja katso! nousee pieni mies,
joka jyrkästi eroaa näistä kaikista, ja muitta mutkitta syyttää
sinua liian iloiseksi ja riehakaksi -- liian huikentelevaksi ja
epävakaiseksi -- liian koreaksi ja kirjavaksi. Tämä tuima pikku
mies -- tämä säälimätön tuomari -- kokoaa yhteen kaikki hajanaiset
turhamaisuudensyntiparkasi, onnettomat ruusukehepenesi, pienet
koristekiehkurasi, nauhanpätkäsi, viheliäiset pitsinpalaset, ja
kutsuu sinua tilille kaikista yhteensä ja jokaisesta erikseen. Olet
niin tottunut siihen että sinut syrjäytetään kuin varjo elämän
päivänpaisteessa: on kovin uutta nähdä erään ihmisen kärsimättömänä
varjostavan kädellä silmiään, koska ärsytät häntä liian
väkivaltaisella säteellä."




XXIX

MONSIEUR'N SYNTYMÄPÄIVÄ


Olin ylhäällä seuraavana aamuna tuntia ennen aamunkoittoa ja lopetin
vitjani polvillani makuusalin lattialla keskipöydän vieressä,
voidakseni hyötyä siitä sammuvasta tuikkeesta, jota yölamppu tarjosi
viime vartiossaan.

Kaikki tarvikkeeni -- koko helmi- ja silkkivarastoni -- oli käytetty
ennen kuin vitjat olivat niin pitkät ja koreat kuin tahdoin. Olin
tehnyt niistä kaksinkertaiset, koska vastakohtalain perusteella
tiesin että sitä erityistä makua varten, jonka tyydyttäminen oli
tarkoituksenani, oli vaikuttava ulkonäkö aivan välttämätön. Koristeen
päähän tarvittiin pieni kultahaka, ja onneksi oli sellainen ainoassa
pitsikauluksessani; irroitin sen varovasti ja kiinnitin uudelleen,
panin sitten valmiit vitjat paksuun kääröön ja suljin käärön pieneen
lippaaseen, jonka olin ostanut koska se oli niin loistava -- se
oli tehty jostakin lämpimien maiden näkinkengänkuoresta, väri oli
helmiäistä ja kannessa oli pieni kiehkura säihkyviä sinisiä kiviä.
Kannen sisäpuoleen kaiversin saksieni kärjellä eräät alkukirjaimet.

Lukija ehkä muistaa kuvauksen madame Beckin syntymäpäivästä, eikä
ole unohtanut että hänelle joka vuosi koottiin ja tarjottiin koulun
puolesta kaunis lahja. Syntymäpäivän vietto oli huomaavaisuus jota ei
myönnetty kenellekään muulle kuin madamelle ja muunnetussa muodossa
hänen sukulaiselleen ja neuvonantajalleen Emanuelille. Jälkimmäisessä
tapauksessa kunnianosoitus oli välitön, ei ennakolta suunniteltu
ja valmistettu, ja oli puolestaan monen muun ohella todistus
siitä arvonannosta, jota kirjallisuuden professori -- huolimatta
puolueellisuudestaan, ennakkoluuloistaan ja oikuistaan -- nautti
oppilaittensa keskuudessa. Hänelle ei annettu mitään arvoesinettä:
hän antoi selvästi ymmärtää, että hän ei ottaisi vastaan hopeaa
eikä jalokiviä. Pienistä lahjoista hän kuitenkin piti, kalleus
ja raha-arvo eivät häntä liikuttaneet; juhlallisesti lahjoitettu
timanttisormus tai kultainen nuuskarasia olisivat miellyttäneet häntä
vähemmän kuin kukkanen tai piirustus jotka annettiin koruttomasti ja
vilpittömin tuntein. Sellainen oli hänen luonteensa.

Herra Paulin syntymäpäivä oli maaliskuun ensimmäisenä ja sattui
torstaiksi. Oli kaunis aurinkoinen päivä, ja koska samalla oli
se aamu, jolloin oli tapana mennä kuulemaan messua, ja koska
toisaalta oli puoleksi lupapäivä, jolloin iltapäivällä sai lähteä
ulos, käydä ostoksilla ja vieraisilla, niin nämä kaikki seikat
yhdessä aiheuttivat yleistä hienoutta ja uutuutta puvuissa.
Kiiltävät kaulukset olivat muodissa, tavalliset tummanruskeat
villaiset koulupuvut oli vaihdettu vaaleampiin ja keveämpiin.
Mademoiselle Zélie St. Pierre oli tänä erikoisena torstaina pannut
ylleen oikean silkkipuvun, jota säästäväisessä Labassecourissa
pidettiin huikentelevaisena ylellisyysesineenä, tiedettiinpä myös
että hän otti kampaajan laittamaan tukkaansa aamulla, ja muutamat
oppilaat olivat kyllin teräviä huomaamaan että hän oli kostuttanut
nenäliinansa ja kätensä uudella muodinmukaisella hajuvedellä. Zélie
parka! Hänellä oli tähän aikaan usein tapana selittää että hän oli
kuolemaan saakka väsynyt eristettyyn ja työteliääseen elämäänsä,
että hän kaipasi varoja ja aikaa joutilaisuuteen, ihmistä joka
tekisi työtä hänen puolestaan -- miestä joka maksaisi hänen velkansa
(hänellä oli kauheat velat), varustaisi hänen vaatekaappinsa ja
antaisi hänelle vapauden, kuten hän sanoi, "_goûter un peu les
plaisirs_".[88] Oli kauan huhuiltu että hän oli iskenyt silmänsä
herra Emanueliin. Emanuelin silmät ainakin viipyivät usein hänessä.
Hän istui ja katseli Zélietä tiukasti minuuttikaupalla. Olen nähnyt
Paulin tuijottavan häneen koko neljännestunnin ajan, kun luokka oli
hiljaisessa työssä ja monsieur istui joutilaana valtaistuimellaan.
Aina tietoisena tästä basiliskinkatseesta Zélie kiemurteli sen
alaisena puoleksi mielissään, puoleksi kummastuneena, ja monsieur
seurasi hänen tunteitaan ja näytti väliin kauhistuttavan terävältä,
sillä hänellä oli muutamissa tapauksissa pelottava, erehtymätön,
vaistomainen selvänäköisyyden lahja, joka keksi sydämen viimeisenkin
lymyilevän ajatuksen piilostaan ja erotti koreiden verhojen alta
hengen alastoman kuivuuden, niin, ja sen nurjat aivoitukset ja
kätketyt vilpilliset pyyteet -- kaiken mitä miehet ja naiset eivät
olisi tietäneet -- vääristyneen selkärangan, synnynnäisesti viallisen
jäsenen ja -- mikä paljon pahempi -- tahran tai epämuodostuman
jonka he kenties itse olivat aiheuttaneet. Ei ollut niin kirottua
vaivaa, ettei Emanuel olisi säälinyt ja antanut sitä anteeksi,
jos se vain vilpittömästi tunnustettiin, mutta missä vain hänen
tutkiva silmänsä näki epärehellistä kiistämistä -- missä hänen
armoton etsintänsä löysi petollista salaamista -- oh, siinä hän
saattoi olla julma ja minun mielestäni paha! Silloin hän riemuiten
tempasi verhon noiden kurjien raukkojen edestä, lennätti heidät
intohimoisesti julkisuudenkukkulan huipulle ja näytti heidät siinä
kaikessa alastomuudessaan, kaikessa vilpillisyydessään -- poloiset
elävät valheet -- sen kauhean totuuden sikiöt, joka ei voi näyttäytyä
verhoamattomana. Hän luuli tekevänsä oikein; minä puolestani
epäilen onko ihmisellä lupa harjoittaa sellaista oikeudenkäyttöä
toista kohtaan, ja useammin kuin kerran tällaisissa tarkastuksissa
on silmistäni pusertunut kyyneliä hänen uhriensa tähden, enkä ole
säästänyt vihaani ja kiihkeitä moitteitani häneltä itseltään. Hän
ansaitsi sen, mutta oli vaikeata järkyttää hänen lujaa vakaumustaan
että teko oli oikeutettu ja välttämätön.

Kun aamiainen oli ohi ja messussa käyty, soi koulukello ja huoneet
täyttyivät. Opettajat ja oppilaat istuivat paikoillaan somina,
siisteinä ja odottavina, jokaisella kädessä onnittelukukkanen --
kevään kauneimpia kukkia, raikkaita ja tuoksuvia. Minulla yksin
ei ollut kukkia. Minusta oli hauska nähdä kasvavia kukkia, mutta
kun ne ovat poimitut, ne lakkaavat miellyttämästä. Ne ovat silloin
juurettomia ja katoavia silmissäni, niiden näennäinen elämä tekee
minut surulliseksi. En koskaan anna kukkia niille joista pidän, enkä
toivo saavani kukkia minulle rakkaista käsistä. Mademoiselle St.
Pierre huomasi tyhjät käteni -- hän ei voinut uskoa että olin ollut
niin huolimaton, hänen katseensa harhaili ahnaasti ympärilläni:
varmaankin minulla täytyi olla jokin yksinäinen vertauskuvallinen
kukka jossakin, jokin pieni orvokkikimppu, jotakin josta hyvä makuni
ja älykkyyteni saisi kiitosta. Mielikuvitukseton englannitar teki
tyhjiksi pariisittaren pelot: hän istui siinä kirjaimellisesti ilman
mitään, yhtä kukattomana ja lehdettömänä kuin talvinen puu. Päästyään
tästä varmuuteen Zélie hymyili hyvin mielissään.

"Kuinka viisaasti olettekaan osannut säästää rahanne, neiti Lucy",
hän sanoi, "minä tyhmyri olen heittänyt kaksi frangia ansarikukkiin."

Ja hän näytti ylpeänä loistavaa kukkavihkoaan.

Mutta vaiti! askeleita, tutut askelet. Ne tulivat nopeina kuten
tavallisesti, mutta meidän teki mieli imarrella itseämme uskomalla
että niiden nopeuden aiheuttivat muut tunteet kuin pelkkä hermojen
kiihtyneisyys ja harrastuksen väkevyys. Luulimme että professorimme
jalannousuun sinä aamuna sisältyi lupaus, ja niin siihen sisältyikin.

Hän astui sisään sellaisella tuulella, joka sai hänet esiintymään
kuin uutena auringonsäteenä jo ennestään valaistussa ensi luokassa.
Aamun valo, joka leikki kukkasissamme ja hymyili seinissämme, sai
uutta kirkkautta herra Paulin kaikkein suopeimmasta tervehdyksestä.
Todellisen ranskalaisen tavoin (vaikka en tiedä miksi sanoisin
niin, sillä hänen syntyperänsä ei ollut ranskalainen eikä
labassecourilainen) hän oli pukeutunut "tilanteen" ja tilaisuuden
mukaan. Pikimustan päällystakin epämääräiset laskokset, uhkaavat
ja salaliittolaismaiset, eivät nyt pimentäneet hänen persoonansa
ääriviivoja, vaan hänen vartaloaan (sellainen kuin se oli, en tahdo
siitä kerskua) kaunisti sivistynyt hännystakki ja silkkiliivi,
jotka olivat vallan kauniit katsella. Uhkamielinen ja pakanallinen
kreikkalaislakki oli kadonnut: avopäin hän astui eteemme, kantaen
kristillistä hattua hansikoidussa kädessään. Pikku mies oli
hauskan näköinen, oikein hauskan; hänen sinisiä silmiään kirkasti
ystävällisyys ja hänen tummasta hipiästään loisti hyvä tunne, ja
nämä korvasivat täydellisesti kauneuden: katsoja ei tosiaankaan
kiinnittänyt huomiota siihen, että hänen nenänsä, joka ei suinkaan
ollut pieni, ei ollut erityisen hienomuotoinen, että posket olivat
laihat, otsa jyrkkä ja nelikulmainen, suu ei mikään ruusunnuppu:
hänet hyväksyi sellaisena kuin hän oli, hänen läheisyytensä oli
kaiken laimean ja vähäpätöisen vastakohta.

Hän astui pöytänsä luo ja laski sille hatun ja käsineet. "Hyvää
päivää, ystäväni", hän sanoi äänellä joka jollakin tavoin hyvitti
muutamille meistä monta tuimaa letkausta ja rajua nuhdesaarnaa. Ei
se ollut mikään hilpeä hauskan-pojan ääni, vielä vähemmän öljyinen
papillinen nuotti, vaan ääni joka kuului juuri hänelle itselleen
ja jota hän käytti kun sanat tulivat huulille suoraan sydämestä.
Tuo sydän _puhui_ joskus; vaikkakin se oli ärtyinen, se ei ollut
luutunut elin; sen sisimmässä oli paikka jonka hellyys voitti miehen
hellyyden paikan, joka teki hänet nöyräksi pienten lasten edessä ja
liitti hänet tyttöihin ja naisiin -- sillä kaikesta niskoittelustaan
huolimatta hän ei voinut kiistää että hänellä näitä kohtaan oli
eräänlainen heimolaistunne ja että hän itse asiassa viihtyi paremmin
heidän kuin oman sukupuolensa seurassa.

"Me kaikki toivotamme monsieur'lle hyvää päivää ja pyydämme
lausua onnittelumme syntymäpäivän johdosta", sanoi mademoiselle
Zélie valiten itsensä seuran puheenjohtajaksi, astui esiin niin
teeskennellyn kiemurtelevasti kuin hänelle oli välttämätöntä
voidakseen ylipäänsä liikkua, ja laski kallisarvoisen kukkavihkonsa
hänen eteensä. Monsieur kumartui sen yli.

Seurasi sitten onnittelujen pitkä sarja: kaikki oppilaat kulkivat
pöydän ohi liukuvin askelin, joita ulkomaalaiset harrastavat, ja
jättivät lahjansa ohikulkiessaan. Joka tyttö asetti lahjansa niin
taitavasti, että kun viimeinen kukkavihko oli laskettu pöydälle, se
muodosti kukkapyramidin huipun -- pyramidin, joka levisi ja kohosi
niin yltäkylläisenä, että sankari lopulta aivan peittyi sen taakse.
Kun tämä toimitus oli ohi, palattiin paikoille, ja me istuimme
kuoleman hiljaisina odottaen puhetta.

Luulen että oli kulunut viisi minuuttia, ja hiljaisuutta jatkui yhä,
kymmenen minuuttia -- eikä kuulunut hiiskahdustakaan.

Monet läsnäolijat varmaan alkoivat ihmetellä mitä monsieur mahtoi
odottaa, ja kyllä oli syytäkin. Äänetönnä ja näkymättömänä,
liikkumatta ja sanatonna hän pysyi paikoillaan kukkakasan takana.

Vihdoin kuului ääni -- syvä ääni, ikään kuin se olisi tullut
ontelosta.

"Onko tässä kaikki?"

Mademoiselle Zélie katsoi ympärilleen.

"Oletteko kaikki antaneet kukkanne?" hän kysyi oppilailta.

Olivat, he olivat kaikki antaneet kukkavihkonsa, vanhimmasta
nuorimpaan, suurimmasta pienoisimpaan. Vanhin opettajatar vei tiedon
perille.

"Onko tässä kaikki?" toisti ääni joka jo ennestään oli syvä mutta nyt
laskeutui vielä paria säveltä alemmaksi.

"Monsieur", sanoi mademoiselle St. Pierre ja nousi, huulillaan
suloinen hymyilynsä, "minulla on kunnia kertoa teille että yhtä
poikkeusta lukuunottamatta ovat kaikki tässä luokassa tuoneet teille
kukkia. Meess Lucielle monsieur saa ystävällisesti antaa anteeksi,
hän ulkomaalaisena ei luultavasti tunne tapojamme tai ei pidä arvossa
niiden merkitystä. Meess Lucie on pitänyt tätä juhlamenoa liian
vähäpätöisenä kunnioittaakseen sitä osanotollaan."

"Mainiota!" mutisin hampaitteni välistä, "et ole mikään huono puhuja,
Zélie, kun kerran alat."

Vastaus joka myönnettiin mademoiselle St. Pierrelle, oli
kädenheilahdus pyramidin takaa. Tuo kädenliike näytti pyytävän sanoja
vaikenemaan, määräävän hiljaisuutta.

Muuan hahmo seurasi kättä ennen pitkää. Monsieur tuli näkyviin
pimennostaan, asettui korokkeen eteen ja tuijottaen suoraan ja
kiinteästi vastapäisessä seinässä riippuvaan maailmankarttaan hän
kysyi kolmannen kerran ja nyt todella traagillisella äänellä:

"Onko tässä kaikki?"

Olisin vielä voinut pelastaa kaiken astumalla esiin ja pistämällä
hänen käteensä punertavan pienen helmiäislippaan, jota tällä
hetkellä pidin tiukasti omassani. Minulla oli ollut luja tarkoitus
tehdä niin, mutta alussa oli monsieur'n käytöksen koomillinen puoli
houkutellut minua viivyttelemään, ja nyt oli mademoiselle St.
Pierren teeskennelty väliintulo yllyttänyt minua uppiniskaisuuteen.
Lukija, jolla ei tähän saakka ole ollut mitään syytä lukea miss
Snowen luonteenominaisuuksiin etäisimpiäkään kuvitteluja omasta
täydellisyydestä, tuskin hämmästyy kuullessaan että hänestä tuntui
liian vastenmieliseltä puolustautua mitään syytöksiä vastaan, joita
pariisitar suvaitsi vihjaista, ja sitä paitsi herra Paul oli niin
avuttoman masentunut ja otti laiminlyöntini niin vakavalta kannalta,
että hän ansaitsi harminsa. Niinpä pidätin sekä lippaani että ilmeeni
ja istuin tunteettomana kuin kivi.

"Hyvä on!" putosi vihdoinkin Paulin huulilta, ja kun hän oli lausunut
nämä sanat, niin jonkin suuren mielenliikutuksen varjo -- vihan,
ylenkatseen, päättäväisyyden aalto -- kulki hänen otsansa yli,
karehti hänen huulillaan ja teki uurteita hänen poskiinsa. Luopuen
kaikista pitemmistä selityksistä hän hyppäsi tavalliseen puheeseensa.

En ollenkaan muista mitä tämä "puhe" sisälsi, en kuunnellut sitä,
sillä itse hyppäys, harmin ja mielipahan jyrkkä sikseen heittäminen
olivat herättäneet minussa tunteen joka puolittain teki tyhjäksi tuon
toistetun "Onko tässä kaikki?" -lauseen hullunkurisen vaikutuksen.

Puheen loppupuolella sattui hupainen välikohtaus -- muistaakseni
pudotin sormustimen lattialle, ja kun kumarruin ottamaan
sitä, löin pääni pulpettini terävään reunaan, mikä tapaturma
(harmillisen oikeudenmukainen minulle jos kenellekään) tietysti
aiheutti pientä hälinää. Herra Paul hermostui, jätti sikseen
väkinäisen maltillisuutensa, antoi palttua tuolle arvokkuudelle ja
itsehillinnälle, jolla hän ei koskaan viitsinyt rasittaa itseään
kauan, ja siirtyi siihen sävyyn, joka parhaiten oli omiaan tuottamaan
hänelle helpotusta.

En tiedä kuinka hän puheensa kuluessa oli onnistunut pääsemään
Kanaalin poikki ja nousemaan Britannian maaperälle, mutta sieltä
hänet tapasin kun rupesin kuuntelemaan.

Sinkauttaen pikaisen kyynillisen katseen ympäri huonetta -- katseen
joka loukkasi tai jonka tarkoituksena oli minuun osuessaan loukata
minua -- hän alkoi raivota "englannittaria" vastaan.

Koskaan en ole kuullut englantilaisia naisia kohdeltavan niin kuin
herra Paul sinä aamuna kohteli heitä: hän ei säästänyt mitään --
ei heidän älyään, moraaliaan, tapojaan eikä ulkomuotoaan. Muistan
hänen erityisesti sättineen heidän vartalonsa ja kaulansa pituutta,
heidän ohuita käsivarsiaan, huolimattomia pukujaan, pedanttista
kasvatustaan, jumalatonta epäuskoaan (!), sietämätöntä ylpeyttään,
teeskenneltyä hyvettään, josta puhuessaan hän kiristi ilkeästi
hampaitaan ja näytti siltä kuin olisi tahtonut sanoa ihmeellisiä
asioita, jos olisi uskaltanut. Oi, hän oli häijy, katkera,
hurjistunut, ja luonnollisena seurauksena siitä inhottavan ruma.

"Pieni, ilkeä, myrkyllinen mies", ajattelin minä, "aionko minä
vaivata itseäni pelolla että en miellytä _sinua_ tai että loukkaan
_sinun_ tunteitasi? En totisesti, sinun pitää olla minulle
yhdentekevä kuin halvin kukkavihko pyramidissasi."

Mielipahakseni minun täytyy sanoa, etten voinut kokonaan pysyä tässä
päätöksessäni. Joksikin aikaa Englannin ja sen maaperän herjaaminen
jätti minut tylsäksi, kuuntelin sitä viisitoista minuuttia aika
stoalaisesta, mutta tämä sähisevä basiliski oli päättänyt pistää, ja
hän sanoi lopulta sellaisia asioita -- iskien kiinni ei ainoastaan
naisiimme, vaan suurimpiin nimiimme ja parhaisiin miehiimme, heittäen
lokaa Britannian vaakunaan ja tahrien merilippumme liejuun -- että
minä _tunsin_ piston. Ilkeämielisen iloisena hän lateli höystetyimmät
historialliset valheet mitä mannermaalla liikkuu -- loukkaavampia ei
voisi kuvitellakaan. Zélie ja koko luokka olivat yhtä kostonhimoisen
riemun irvistystä, sillä on omituista huomata kuinka nämä
Labassecourin klovnit salaa vihaavat Englantia. Vihdoin löin terävän
iskun pulpettiini, avasin huuleni ja päästin ilmoille huudon:

"_Vive l'Angleterre, l'Histoire et les Heros! A bas la France, la
Fiction et les Faquins_."[89]

Luokka oli kuin pilvistä pudonnut. Varmaan he luulivat minua
hulluksi. Professori nosti nenäliinan suunsa eteen ja hymyili
pirullisesti sen laskoksiin. Pieni häijyläinen! Hän luuli nyt
olevansa voittaja, kun oli saanut minut suuttumaan. Silmänräpäyksessä
hän tuli hyvälle tuulelle. Hän rupesi nyt sanomattoman suopeana
puhumaan kukistaan, puheli runollisesti ja vertauskuvallisesti niiden
suloudesta, tuoksusta, puhtaudesta jne., teki ranskalaismallisia
vertailuja "nuorten tyttöjen" ja edessään olevien vienojen kukkien
välillä, lausui mademoiselle St. Pierrelle paisutetun kohteliaisuuden
hänen kukkavihkonsa ihanuudesta, ja ilmoitti lopulta että
ensimmäisenä todella kauniina, leppoisana ja armaana kevätaamuna hän
aikoi viedä koko luokan syömään aamiaista maaseudulle. Ainakin ne
jotka hän saattoi lukea ystävikseen, hän lisäsi mahtipontisesti.

"Siis minä en tule", julistin tahtomattani.

"Olkoon niin", oli hänen vastauksensa, ja koottuaan kukat kainaloonsa
hän singahti luokasta sillä välin kun minä panin työni, sakset,
sormustimen ja unohdetun pikku lippaan pulpettiini ja hiivin
yläkertaan. En tiedä oliko _hän_ kuumissaan ja suuttunut, mutta
tunnustan suoraan, että _minä_ olin.

Vihani oli kuitenkin omituisen haihtuvaa. En ollut istunut tuntiakaan
vuoteeni laidalla yhä uudelleen maalaillen eteeni hänen ilmettään,
käytöstään ja sanojaan, kun jo nauroin koko kohtausta. Tunsin pientä
mielipahan pistosta siitä että lipas oli jäänyt antamatta. Olin
aikonut tehdä hänet iloiseksi. Kohtalo ei tahtonut niin.

Iltapäivän kuluessa muistin että pulpetin laatikot eivät suinkaan
olleet turvallisia säilytyspaikkoja, ja ajattelin että sietipä panna
parempaan talteen lipas, jonka kannessa oli alkukirjaimet P.C.D.E.,
so. Paul Carl (tai Carlos) David Emanuel -- se oli hänen koko nimensä
-- noilla ulkomaalaisilla pitää aina olla oikein sarja ristimänimiä
-- ja menin koulun puolelle.

Se uinaili lupapäivän levossa. Päiväoppilaat olivat kaikki menneet
kotiin, sisäoppilaat olivat ulkona kävelyllä, opettajattaret,
paitsi viikon valvojaa, olivat kaupungilla, vieraisilla tai
myymälöissä, luokkahuonerivi oli tyhjä, niin myös iso sali
juhlallisine karttapalloineen, joka riippui keskeltä kattoa,
monihaaraisine kynttilänjalkoineen ja suurine pianoineen, joka
suljettuna ja äänettömänä nautti puoliviikon-pyhästään. Ihmettelin
huomatessani ensi luokan oven olevan raollaan, tämä huone kun
tavallisesti oli lukittuna ollessaan tyhjä, eikä pääsyä siihen
ollut muilla kuin madame Beckillä ja itselläni, joilla kummallakin
oli sen avain. Ihmettelin vielä enemmän, kun lähestyessäni kuulin
epämääräisiä elonmerkkejä -- askeleita, tuolin siirtämistä, ihan
kuin pulpetti olisi avattu. "Se on vain madame Beck, joka suorittaa
tarkastusvelvollisuuttaan", päättelin mietittyäni hetkisen.
Puoliavoin ovi antoi minulle tilaisuuden päästä varmuuteen asiasta.
Minä silmäilin sinne. Katso! ei siellä näkynytkään madame Beckin
tarkastusasua -- huivi ja siro pieni myssy -- vaan päällystakki ja
tumma lyhyeksikeritty miehen pää. Tämä henkilö istui tuolillani,
hänen oliivinruskea kätensä piti pulpettiani auki, hänen nenänsä oli
hävinnyt paperieni keskelle. Hänen selkänsä oli minua kohti, mutta ei
hetkeäkään voinut olla epäilystä kuka hän oli. Juhlapuku oli jo pantu
pois, rakas mustetahrainen päällystakki otettu takaisin, uhkamielinen
kreikkalaislakki makasi lattialla ikään kuin juuri pudonneena
kädestä, joka nyt ahkeroi pahanteossa.

Tiesin kyllä ja olin kauan tietänyt, että tuo Emanuelin käsi oli mitä
läheisimmässä suhteessa pulpettiini, että se nosti kantta, tutki ja
järjesteli sisältöä miltei yhtä tuttavallisesti kuin omanikin. Tätä
tosiseikkaa ei voinut epäillä, eikä hän sitä tahtonutkaan, sillä
hän jätti selviä ja vääjäämättömiä merkkejä joka käynnistään. Tähän
asti en kuitenkaan ollut saanut häntä kiinni itse teosta: olin miten
valpas tahansa, en koskaan saanut selville hänen käyntiensä tuntia
ja hetkeä. Näin tuon mustan tontun työn kirjoitusharjoitelmissa,
jotka illalla olivat jääneet pulpettiini täynnä virheitä ja jotka
seuraavana aamuna löysin huolellisesti korjattuina, ja sain kiittää
hänen oikukasta hyväntahtoisuuttaan erittäin tervetulleista ja
virkistävistä kirjalainoista. Kellastuneen sanakirjan ja kuluneen
kieliopin väliin kasvoi kuin taikavoimalla tuore ja mielenkiintoinen
uusi teos tai jokin klassikko, mehuisa ja makea kypsyneessä
iässään. Ompelulippaastani pilkisti hymyilevä romaani, sen alta
väijyi lentolehtinen tai aikakauskirja, josta edellisen illan
luku oli otettu. Mahdotonta epäillä lähdettä josta nämä aarteet
virtasivat: jollei muuta merkkiä olisi ollut, oli kaikilla sama
moitittava ja petollinen ominaisuus, joka ratkaisi kysymyksen:
_ne tuoksuivat sikarilta_. Tämä tietenkin oli hyvin kauheata:
_minä_ arvelin alussa niin ja avasin ikkunan hieman äänekkäästi,
tuulettaakseni pulpettiani, ja pitelin turmeltuneita nidoksia nirsoin
sormin puhdistavassa tuulenhengessä. Tästä muodollisuudesta minut
parannettiin äkkiä. Monsieur yllätti minut eräänä päivänä, ymmärsi
tarkoituksen, vapautti silmänräpäyksessä käteni taakastaan ja
olisi seuraavassa hetkessä heittänyt sen uuniin. Se sattui olemaan
kirja jota mielelläni luin, ja niinpä kerrankin osoittauduin yhtä
päättäväiseksi ja vikkelämmäksi kuin hän, sieppasin saaliin takaisin
ja -- pelastettuani kirjan -- olin toiste viisaampi. Kaikesta
huolimatta en vielä koskaan ollut onnistunut yllättämään tuota
kummallista, hyväntahtoista, sikarintuoksuista haamua käynneillään.

Mutta nyt olin vihdoinkin saanut hänet kiinni: siinä hän oli -- musta
tonttu itse, ja siinä karehti hänen huuliltaan hänen intialaisen
lemmikkinsä himmeänsininen hengitys: hän poltti suoraan pulpettiini,
ihmekö siis jos se antoi hänet ilmi. Harmistuneena tästä sivuseikasta
ja kuitenkin mielissäni yllättäessäni hänet -- mielissäni, so.
sekavin tuntein kuin talonemäntä joka vihdoin tapaa keijukaismaisen
apulaisensa maitokamarista keskeneräisen kirnun äärestä -- hiivin
hiljaa eteenpäin, seisoin hänen takanaan ja kumarruin varovasti hänen
olkapäänsä yli.

Sydämeni sai piston kun näin että hän -- aamun vihamielisyyden,
näennäisen laiminlyöntini, hänen tunteittensa haavoittumisen ja
mielialansa järkkymisen jälkeen, aina valmiina unohtamaan ja
antamaan anteeksi -- oli tuonut minulle pari kaunista kirjaa,
joiden mielenkiintoisuuden nimi ja tekijä takasivat. Siinä hän
istui pulpettini ääressä ja penkoi sen sisältöä, mutta kauniisti ja
huolellisesti, pani kyllä epäjärjestykseen, mutta ei vahingoittanut
mitään. Sydämeni sai piston: kun kumarruin hänen ylitseen hänen
istuessaan siinä aavistamatta mitään, tehden minulle hyvää
niin paljon kuin ehti ja -- uskallan väittää -- ei ollenkaan
epäystävällisin tuntein minua kohtaan, silloin suli aamuinen vihani
kokonaan: minä pidin professori Emanuelista.

Luulen että hän kuuli hengitykseni. Hän kääntyi äkkiä; hän oli
hermostunut, mutta hän ei koskaan hätkähtänyt ja vaihtoi harvoin
väriä. Hänessä oli jotakin teräksistä.

"Luulin että olitte lähtenyt kaupungille toisten opettajien
kanssa", hän sanoi tarttuen lujin ottein mielenmalttiinsa, joka
oli livahtamaisillaan tiehensä. "Yhdentekevää vaikka ette olekaan.
Luuletteko minun välittävän siitä että joudun kiinni? Siitä minä
viisi. Käyn usein pulpetissanne."

"Monsieur, minä tiedän sen."

"Löydätte sieltä lehtisen tai kirjan silloin tällöin, mutta ette
lue niitä koska ne ovat olleet tämän lähellä, niinkö?" Hän kosketti
sikariaan.

"Niin kyllä, ne eivät ole siitä tulleet paremmiksi, mutta minä luen
niitä."

"Ilman mitään hauskuutta?"

"Monsieur'ta ei sovi vastustaa."

"Pidättekö niistä tai jostakin niistä? Käyvätkö ne laatuun?"

"Monsieur on sata kertaa nähnyt minun lukevan niitä ja tietää ettei
minulla ole niin monta hauskuutta, että voisin halveksia niitä joita
hän minulle tarjoaa."

"Minä tarkoitan hyvää, ja jos näette että tarkoitan hyvää ja saatte
hieman hupia ponnistuksistani, miksi emme voi olla ystäviä?"

"Fatalisti sanoisi: siksi että emme voi."

"Tänä aamuna", hän jatkoi, "heräsin loistavalla tuulella ja tulin
luokkaan onnellisena; te pilasitte päiväni."

"Ei, monsieur, vain tunnin tai pari siitä, ja tahtomattani."

"Tahtomattanne? Ei. Oli syntymäpäiväni, jokainen toivotti minulle
onnea paitsi te. Kolmannen luokan pikku lapset antoivat minulle
orvokkikimpun jokainen ja sopertelivat kaikki onnentoivotuksensa:
te -- ette mitään. Ei kukannuppua, ei lehteä, kuiskausta -- ei edes
katsetta. Oliko se tahtomattanne?"

"En tarkoittanut mitään pahaa."

"Ettekö siis tosiaankaan tuntenut tapaamme? Eikö teitä ollut
valmistettu? Olisitte ehkä kernaasti tuhlannut pari penniä kukkaseen
minun mielikseni, jos olisitte tietänyt että sitä odotettiin? Sanokaa
niin, ja kaikki on unohdettu ja tuska vaimennettu."

"Minä _tiesin_ että sitä odotettiin, minä _olin_ valmistautunut, ja
kuitenkaan en tuhlannut penniäkään kukkaseen."

"Hyvä on -- teette oikein kun olette rehellinen. Olisin melkein
vihannut teitä jos olisitte imarrellut ja valehdellut. Parempi
julistaa suoraan: 'Paul Carl Emanuel, minä vihaan sinua, poikaseni!'
-- kuin hymyillä muka ystävällisesti, teeskennellä mielenkiintoa,
ja sydämessään olla valheellinen ja kylmä. Valheellinen ja kylmä
en luule teidän olevan, mutta olette tehnyt elämässänne suuren
erehdyksen, sen uskon. Luulen että arvostelukykynne on iskenyt
harhaan -- että olette välinpitämätön siinä missä teidän pitäisi
olla kiitollinen -- ja kenties kiintynyt ja hurmautunut siinä
missä teidän pitäisi olla kylmä kuin nimenne. Älkää luulko minun
tahtovan että tuntisitte minua kohtaan intohimoa, mademoiselle,
Herra varjelkoon teitä siitä! Miksi hätkähdätte? Siksikö että
sanoin sanan intohimo? Hyvä, sanon sen vieläkin. Sellainen sana on
olemassa ja sellainen käsite myös, vaikka ei näiden seinien sisällä,
taivaan kiitos! Ette ole mikään lapsi, jolle ei saisi puhua siitä
mikä on, mutta minä lausuin vain sanan -- itse asia, sen vakuutan
teille, on vieras koko elämälleni ja ajatuskannalleni. Se kuoli
menneisyydessä -- nykyisyydessä se on haudattuna -- sen hauta on
syvä, luotu umpeen hyvin, ja monta talvea vanha. Tulevaisuudessa
on tapahtuva ylösnousemus, minä uskon sieluni lohdutukseksi, mutta
silloin on kaikki toisin -- muoto ja tunne: kuolevainen pukee ylleen
kuolemattomuuden -- se nousee, ei maata vaan taivasta varten. Kaikki
mitä sanon _teille_, miss Lucy Snowe, on -- että teidän pitäisi
kohdella professori Paul Emanuelia säädyllisesti."

Minä en voinut vastustaa enkä vastustanut tuollaista tunnetta.

"Sanokaa minulle", hän jatkoi, "milloin on _teidän_ syntymäpäivänne,
niin minä en kitsastele parin pennin tähden pientä lahjaa varten."

"Te olette niinkuin minä, monsieur: tämä maksaa enemmän kuin pari
penniä, enkä minä kitsastellut."

Ja minä otin pulpetista pienen lippaan, jonka panin hänen käteensä.

"Se oli valmiina polvellani tänä aamuna", jatkoin, "ja jos monsieur
olisi ollut hiukan kärsivällisempi eikä mademoiselle St. Pierre
olisi heti ehättänyt väliin -- ehkä minun pitäisi myös sanoa: jos
_minä_ olisin ollut maltillisempi ja viisaampi -- olisin antanut sen
silloin."

Hän katseli lipasta: näin että sen lämmin kirkas väri ja
taivaansininen kiehkura miellyttivät hänen silmiään. Käskin häntä
avaamaan sen.

"Minun alkukirjaimeni!" hän sanoi osoittaen kannessa olevia
kirjaimia. "Kuka on sanonut teille että olen Carl David?"

"Pieni lintu, monsieur."

"Lentääkö se minun luotani teidän luoksenne? Sittenhän voi tarpeen
tullen sitoa sen siiven alle sanoman."

Hän otti esiin vitjat -- jotka arvoltaan olivat mitättömät mutta
joissa silkki kiilsi ja helmet loistivat. Hän piti niistäkin --
ihaili niitä koruttomasti kuin lapsi.

"Minulleko?"

"Niin, teille."

"Näitäkö te teitte eilen illalla?"

"Niitä."

"Lopetitte ne tänä aamuna?"

"Lopetin."

"Aloititteko niitä siinä tarkoituksessa että niistä tulisi minulle?"

"Epäilemättä."

"Syntymäpäivälahjaksiko?"

"Niin."

"Ja jatkuiko tämä tarkoitus kuin ompelitte niitä?"

Taaskin myönsin.

"Siis ei ole välttämätöntä että leikkaisin niistä osan pois --
sanoen: tämä osa ei ole minun, se on ommeltu toista ajatellen:
toiselle koruksi?"

"Ei mitenkään. Se ei ole välttämätöntä eikä se olisi oikeinkaan."

"Tämä esine on siis _kokonaan_ minun?"

"Tuo esine on kokonaan teidän."

Suoraa päätä monsieur avasi päällystakkinsa ja asetti loistavat
kellonvitjat rintaansa, pannen näkyviin niin paljon ja piiloon niin
vähän kuin suinkin voi, sillä hänellä ei ollut mitään halua kätkeä
sellaista mitä hän ihaili ja piti kauniina. Mitä taas lippaaseen
tulee, sanoi hän siitä saavansa mainion makeisrasian -- hän piti
makeisista, sivumennen sanoen, ja koska hän aina mielellään jakoi
toisille sitä mikä häntä itseään miellytti, antoi hän "namujaan" yhtä
auliisti kuin lainasi kirjojaan. Kiltin mustan tontun pulpettiini
jättämistä lahjoista olen unohtanut mainita monta tötteröllistä
suklaamakeisia. Hänen makunsa näissä asioissa oli etelämaalainen ja
meikäläisten mielestä lapsekas. Hänen yksinkertaisena päiväaterianaan
oli usein vain kakku, jonka hän monesti jakoi jonkun kolmannen luokan
lapsukaisen kanssa.

"_A présent c'est un fait accompli_",[90] hän sanoi ja pani
päällystakkinsa kiinni, emmekä puhuneet enää siitä asiasta.
Silmäiltyään niitä kahta kirjaa, jotka hän oli tuonut, ja leikattuaan
kynäveitsellä pois muutamia sivuja (hän yleensä teki sellaisen
karsinnan ennen kuin lainasi kirjojaan, ja usein minua hiukan
suututti hänen sensuurinsa ankaruus, kun kertomus sillä tavoin
keskeytyi) hän nousi, kosketti kohteliaasti kreikkalaislakkiaan ja
sanoi minulle ystävällisesti "näkemiin!".

"Olemme ystäviä nyt", ajattelin, "kunnes taas ensi kerran riitelemme."

Me olisimme _voineet_ riidellä vielä samana iltana, mutta --
ihmeellistä kyllä! -- jätimme kerrankin hyvän tilaisuuden käyttämättä.

Vasten kaikkea odotusta Paul saapui lukutunnille. Kun olimme aamulla
nähneet häntä niin paljon, emme odottaneet hänen läsnäoloaan
illalla. Kuitenkin olimme tuskin ennättäneet istua töittemme ääreen,
kun hän ilmestyi paikalle. Tunnustan että olin iloinen nähdessäni
hänet, niin iloinen etten voinut olla tervehtimättä hänen tuloaan
hymyilyllä, ja kun hän tunkeutui samaan paikkaan jossa aikaisemmin
oli syntynyt niin vakava väärinymmärrys, pidin tarkoin huolta
etten jättänyt hänelle liian paljon tilaa. Hän katseli minua
syrjästä pitkään, mustasukkaisesti, nähdäkseen vetäydyinkö pois,
mutta minä en vetäytynyt, vaikka penkissä olikin hieman ahdasta.
Olin kadottamassa entisen vaistoni paeta herra Paulia. Kun nyt
olin tottunut päällystakkiin ja kreikkalaislakkiin, ei näiden
vaatekappaleiden läheisyys enää tuntunut epämukavalta eikä kovin
pelottavalta. Enkä nyt istunut arkana, "_asphyxiée_",[91] kuten hän
sanoi, hänen vieressään; minä liikuin kun halusin liikkua, yskin
kun se oli välttämätöntä, vieläpä haukottelin kun olin väsynyt
-- lyhyesti sanoen tein mitä minua halutti, sokeasti luottaen
hänen suvaitsevaisuuteensa. Eikä rohkeuteni ainakaan sinä iltana
saanut sitä rangaistusta, minkä se kenties ansaitsi; hän oli sekä
suvaitsevainen että hyväntahtoinen, ei ainoakaan tuikea katse
singonnut hänen silmistään, ei pikainen sana pujahtanut hänen
huuliltaan. Koko iltana ei hän ensinkään puhutellut minua, mutta
tunsin jollakin tavoin, että hän oli tulvillaan ystävällisyyttä.
Hiljaisuutta on monta lajia ja sen hengityksessä eri merkityksiä;
mitkään sanat eivät voisi aiheuttaa mieluisampaa tyytyväisyyden
tunnetta kuin herra Paulin sanaton läheisyys aiheutti. Kun tarjotin
kannettiin sisään ja illallishälinä alkoi, hän lähtiessään vain
toivotti minulle hyvää yötä ja suloisia unia, ja hyvä yö ja suloisia
unia minulla olikin.




XXX

HERRA PAUL


Lukija älköön kuitenkaan liiaksi kiirehtikö ystävällisiä
johtopäätöksiään älköönkä olko ylen altis otaksumaan että herra Paul
siitä päivästä alkaen olisi ollut muuttunut ihminen, jonka kanssa oli
helppo tulla toimeen ja joka ei enää kyennyt sytyttämään pelkoa ja
suuttumusta ympärilleen.

Ei, hän oli luonnostaan järjettömän oikukas pikku mies. Ollessaan
liiaksi rasittunut -- kuten hän usein oli -- hän tuli kiihkeän
ärtyiseksi, ja sitä paitsi hänen suoniaan tummensi lyijyinen
belladonna-väri, mustasukkaisuus. En tarkoita vain sydämen hellää
mustasukkaisuutta, vaan tuota ankarampaa ja ahtaampaa tunnetta, joka
asuu päässä.

Ajattelin usein, kun katselin herra Paulia tämän rypistäessä kulmiaan
tai venytellessä huuliaan jonkin harjoitusvihkoni ääressä, jossa
ei ollut niin paljon virheitä kuin hän olisi suonut (sillä hän
piti siitä että minä tein virheitä: sarja hairahduksia oli hänelle
mieluinen kuin pähkinäterttu), että hänessä oli yhtymäkohtia Napoleon
Bonaparten kanssa. Ajattelen niin vieläkin.

Hän muistutti suurta keisaria häpeämättömässä jalomielisyyden
ylenkatseessaan. Hän olisi riidellyt kahdenkymmenen oppineen
naisen kanssa, olisi punastumatta antautunut pikkumaiseen toraan
ja jankutukseen kaiken maailman kirjallisten nurkkakuntien kanssa,
vähääkään murehtimatta menetettyä arvokkuuttaan. Hän olisi ajanut
maanpakoon viisikymmentä madame de Staëlia, jos nämä olisivat
kiusanneet, loukanneet ja vastustaneet häntä tai saattaneet hänet
varjoon.

Muistan hyvin erään hänen kuuman välikohtauksensa madame Panachen
kanssa -- erään naisen jota madame Beck satunnaisesti käytti
historianopettajana. Hän oli viisas nainen -- so. hän tiesi
yhtä ja toista ja omasi sitä paitsi täydellisesti taidon hyötyä
tiedoistaan mahdollisimman paljon; sanoja ja rohkeutta hänellä oli
rajaton varasto. Hänen ulkonainen olemuksensa ei suinkaan ollut
kokonaan epäedullinen, uskon että moni olisi sanonut häntä hienoksi
naiseksi, ja kuitenkin hänen kookkaassa ja uhkeassa kauneudessaan,
samaten kuin hänen hälisevässä ja suuriäänisessä läheisyydessään
oli jotakin jota herra Paulin nirso ja oikullinen maku ei näkynyt
voivan sulattaa. Hänen äänensä kaiku nelikulmaisessa eteisessä pani
monsieur'n omituisen levottomuuden valtaan, hänen pitkät, vapaat,
miltei harppaavat askelensa käytävällä saivat pikku miehen väliin
sieppaamaan paperinsa ja pakenemaan suoraa päätä.

Eräänä päivänä hän keksi tunkeutua madame Panachen tunnille pahoin
tarkoituksin ja tajusi salamannopeasti tämän opetusmetodin,
joka erosi hänen omasta lempisuunnitelmastaan. Hän osoitti nyt
sangen mutkattomasti eikä juuri kohteliaasti madamen metodissa
muka esiintyvät virheet. En tiedä odottiko hän nöyryyttä ja
huomaavaisuutta, mutta hän kohtasi ankaraa vastarintaa ja sai kunnon
moitteet epäilemättä sopimattomasta sekaantumisestaan.

Sen sijaan että olisi vetäytynyt arvokkaasti pois, minkä hän vielä
olisi voinut tehdä, hän heitti taisteluhansikkaan. Madame Panache,
joka oli sotaisa kuin Penthesileia, sieppasi sen heti käteensä. Hän
iski sormensa vastustajansa kasvoihin, so. sinkosi häneen oikean
sanamyrskyn. Herra Emanuel oli kaunopuheinen, mutta madame Panache
oli suulas. Seurasi kiivas ja järjestelmällinen vihamielisyys. Sen
sijaan että olisi nauranut partaansa kauniille vihamiehelleen ja
hänen aralle itserakkaudelleen ja äänekkäälle itsepuolustukselleen,
herra Paul vihasi häntä hartaan kiihkeästi, kunnioitti häntä
vakavimmalla raivollaan ja vainosi häntä kostonhimoisesti ja
leppymättä, kieltäytyen rauhallisesta yölevosta, tosi ravinnosta
aterioilla, vieläpä sikarin tyynestä nautinnosta, kunnes madame oli
kerrassaan karkotettu laitoksesta. Professori voitti, mutta enpä
voi sanoa että tämän voiton laakerit kaunistivat hänen ohimoitaan.
Kerran uskalsin vihjaista hänelle sen verran. Suureksi yllätyksekseni
hän myönsi että saatoin olla oikeassa, mutta sanoi että kun hän
joutui kosketuksiin tuon karkean itsekylläisen mies- tai naistyypin
kanssa, josta madame Panache oli esimerkki, hän ei ensinkään kyennyt
hallitsemaan intohimojaan, vaan sanomaton aktiivinen viha pakotti
hänet hävityssotaan.

Kolme kuukautta myöhemmin, kuultuaan että hänen voitettu vihollisensa
oli joutunut vaikeuksiin ja todennäköisesti kärsi suoranaista
ahdinkoa paikanpuutteessa, hän unohti vihansa ja -- yhtä toimellisena
hyvässä kuin pahassa -- mullisti maat ja taivaat kunnes sai
hankituksi hänelle toimen. Mutta kun madame sitten tuli sopimaan
entisiä riitoja ja kiittämään häntä äskeisestä ystävällisyydestä,
niin tuo sama vanha ääni -- hieman kova, ja vanha käytös -- hieman
maltiton, vaikutti Pauliin niin että hän kymmenen minuutin kuluttua
nousi ja kumarsi hänelle tai pikemmin itselleen lähtömerkin ja
poistui huoneesta hermot huikean ärtyneinä.

Jatkaaksemme hiukan rohkeata vertaustamme herra Emanuel muistutti
Bonapartea voimanrakkaudessaan, kiihkeässä vallantavoittelussaan. Hän
oli mies jonka tahtoon ei aina saanut alistua. Väliin oli tarpeen
vastustaa, oli oikein seisoa hiljaa, katsoa hänen silmiinsä ja
selittää että hänen vaatimuksensa menivät yli kaiken järjen -- että
hänen ehdottomuutensa kallistui tyranniuteen.

Jonkin uuden taipumuksen herääminen ja ensi kehitys hänen
läheisyydessään, hänen valtansa alla, kiihdytti omituisesti, vieläpä
ärsytti häntä. Hän katseli karsain silmin sen ensi kamppailuja
elämästä, piti kädet selän takana -- kenties sanoi: "Tule vaan jos
kykenet", mutta ei auttanut sen syntymistä.

Kun ensi kamppailun tuska ja vaara oli ohi, kun ensi elonhenkäys
oli vedetty, kun hän näki keuhkojen laajenevan ja supistuvan, tunsi
sydämen sykkivän ja huomasi elämää silmissä, ei hän vieläkään
tarjoutunut kasvattajaksi.

"Näytä olevasi tosi ennen kuin alan vaalia sinua", oli hänen
määräyksensä, ja kuinka vaikeaksi hän tekikään tuon kokeen! Mitä
orjantappuroita ja ohdakkeita, mitä teräviä kiviä hän heittikään
tottumattomien jalkojen tielle! hän valvoi armottomana tulikokeita
jotka hän vaati läpäisemään pelottomasti. Hän seurasi jalanjälkiä
jotka ennen päämääräänsä joskus olivat veren tahraamat -- seurasi
niitä tuikeasti, valvoen kuin ankarin poliisi tuskan ahdistamaa
pyhiinvaeltajaa. Ja kun hän vihdoin salli lepoa, niin, ennen kuin
uni ehti ummistaa silmäluomet, hän avasi samat luomet selkiselälleen
armottomin sormin ja katseli syvälle läpi silmäterän ja teränkehien
suoraan aivoihin, suoraan sydämeen nähdäkseen kätkeytyikö
turhamaisuutta, ylpeyttä tai vilppiä missään niiden viekkaimmassakaan
muodossa mihinkään olemuksen etäisimpään piilopaikkaan. Jos hän
vihdoin antoi tuon vasta-alkajan nukkua, oli se vain hetkiseksi; hän
herätti uhrinsa äkisti uusiin tehtäviin, lähetti sen kiusallisille
asioille kun se horjui väsymyksestä, koetteli mielenlaatua,
ymmärrystä, terveyttä, ja vasta kun ankarimmat kokeet oli kestetty
ja läpäisty, kun syövyttävintä tulivettä oli käytetty eikä se ollut
himmentänyt metallin kiiltoa, vasta sitten hän myönsi alkavan
taipumuksen oikeaksi ja -- vieläkin sumean äänettömänä -- löi siihen
syvän hyväksymisleimansa.

Minä en asiantuntemattomana puhu näistä vaivoista.

Siihen aikaan saakka, johon viime luku loppuu, Paul ei ollut
toiminut minun opettajanani -- ei ollut antanut minulle tunteja,
mutta suunnilleen niihin aikoihin, kuultuaan sattumalta minun
kerran valittavan tietämättömyyttäni jossakin opinhaarassa
(muistaakseni laskennossa), joka tietämättömyys olisi ollut häpeäksi
köyhäinkoulunkin oppilaalle, kuten hän aivan oikein huomautti, hän
kävi minuun käsiksi, tutki minua ensin, huomasi tietoni -- sitä minun
ei tarvitse sanoakaan -- perin puutteellisiksi, lainasi minulle pari
kirjaa ja antoi pari tehtävää.

Hän teki tämän alussa mielellään, vieläpä peittelemättömästi
riemuiten, alentuipa sanomaan että olin "_bonne et pas trop faible_"
(s.o. minulla oli hyvä halu, enkä ollut kokonaan vailla lahjoja),
mutta -- varmaankin nurjien olosuhteiden johdosta -- oli "henkinen
kehitystasoni vielä perin alhainen".

Kaiken ponnistuksen alussa on minulle todellakin ollut ominaista
yliluonnollinen typeryys. En koskaan, en jokapäiväisintäkään tietoa
omaksuessani ole voinut osoittaa edes keskinkertaista nopeutta.
Vaikea ja masentava kohta on ollut johdantona jokaiseen uuteen
sivuun, jonka olen kääntänyt elämässäni.

Niin kauan kuin tätä kohtaa kesti, oli Paul hyvin kiltti ja erittäin
kärsivällinen, hän näki ponnistukseni ja tunsi kuinka kipeätä tuskaa
ja raskasta nöyryytystä oman kykenemättömyyteni tunne minulle
tuotti, ja sanat tuskin riittävät kuvaamaan hänen lempeyttään ja
avuliaisuuttaan. Hänen omat silmänsä kostuivat kun häpeän ja vaivan
kyynelet sumensivat minun silmiäni, ja niin töiden rasittama kuin
hän olikin, hän varasti puolet lyhyestä vapaa-ajastaan ja omisti sen
minulle.

Mutta, kummallinen kiusa! kun raskas ja pilvinen aamunkoitto
vihdoin alkoi kehkeytyä päiväksi, kun taipumukseni ponnistautuivat
esiin vapaina ja minulle alkoi tarmon ja täyttymyksen aika, kun
vapaaehtoisesti tein hänen antamansa tehtävät kaksin-, kolmin-,
nelinkertaisesti -- hänen mielikseen, niinkuin luulin -- silloin
hänen lempeytensä muuttui ankaruudeksi, valoisa tuike hänen
silmissään muuttui kipunaksi, hän kiusasi, vastusti ja lannisti
minua ynseästi; mitä enemmän tein, mitä kovemmin ponnistin,
sitä tyytymättömämmältä hän näytti. Ivalauseet, joiden ankaruus
kummastutti ja hämmensi minua, kiusasivat korviani, sitten alkoivat
katkerimmat viittaukset "hengen ylpeyttä" vastaan. Minua uhkasi
hämärästi tiesi mikä tuomio, jos vain koskaan astuisin sukupuolelleni
määrättyjen rajojen ulkopuolelle ja osoittaisin luvatonta pyrkimystä
epänaiselliseen oppineisuuteen. Voi! eihän minussa ollut sellaista
pyrkimystä. Minusta oli vain hauskaa olla mieliksi -- maksoi se
sitten mitä ponnistuksia tahansa -- sille josta pidin, mutta ylevä
tiedonnälkä kaikessa henkisyydessään -- jumalainen keksimisenjano --
näitä tunteita minä olin kokenut vain lyhyin välähdyksin.

Mutta kun herra Paul katsoi minuun ylenkatseellisesti, tahdoin
omistaa ne täydellisemmin: hänen vääryydellisyytensä herätti minussa
kunnianhimoisia toiveita -- siitä lähti väkevää yllykettä -- se antoi
siivet pyrkimyksilleni.

Alussa, ennen kuin olin tunkeutunut syihin saakka, tuo hänen
käsittämätön karsautensa teki sydämeeni kipeätä, mutta vähitellen se
vain lämmitti verta suonissani ja kiihdytti valtimoiden toimintaa.
Mitä lahjani sitten olivatkaan, naisellisia tai ei, olin saanut ne
Jumalalta, ja päätin lujasti etten häpeäisi mitään Hänen antamaansa.

Taistelu oli jonkin aikaa hyvin tuima. Minusta näytti että olin
menettänyt Paulin kiintymyksen; hän kohteli minua omituisesti.
Pahimpina hetkinään hän vihjaisi sellaista että muka olin pettänyt
häntä kun alussa esiinnyin "heikkona", niinkuin hän sanoi -- so.
lahjattomana; hän sanoi että olin teeskennellyt väärää kyvyttömyyttä.
Toisinaan hän teki äkkikäännöksen ja syytti minua etsityimmistä
jäljittelyistä ja mahdottomimmista lainoista, väittäen että olin
saanut sen tai sen ajatuksen kirjoista joista en edes ollut kuullut
puhuttavan -- ja joita lukiessani varmasti olisin vaipunut uneen,
syvään kuin Eutykkuksen uni.

Kerran kun hän taaskin teki tällaisen syytöksen, nousin vastarintaan.
Kokosin ison pinkan hänen kirjojaan pulpetistani esiliinaani ja
kasasin ne siitä korokkeelle hänen jalkojensa juureen.

"Ottakaa ne pois, herra Paul", sanoin, "älkääkä opettako minua enää.
En ole koskaan pyytänyt tulla oppineeksi, ja te pakotatte minut hyvin
syvästi tuntemaan että oppiminen ei ole onnea."

Ja minä palasin pulpettini luo, painoin pääni käsivarsiini enkä
tahtonut puhua hänelle kahteen päivään. Hän vaivasi ja kiusasi minua.
Hänen kiintymyksensä oli ollut hyvin suloista ja rakasta -- uusi
ja verraton ilo: nyt kun se näytti loppuneen, en välittänyt hänen
opetuksestaan.

Kirjoja ei kuitenkaan viety pois, huolellinen käsi asetti ne takaisin
paikalleen, ja hän tuli opettamaan minua kuten tavallisesti. Hän
teki sovinnon jotenkuten -- ehkä liian nopeasti; minun olisi pitänyt
pysyä lujana kauemmin, mutta kun hän näytti hyvältä ja ystävälliseltä
ja ojensi sovinnollisen käden, kieltäytyi muisti tarpeellisen
voimakkaasti palauttamasta mieleen hänen kovia hetkiään. Ja sitä
paitsi sovinto on aina suloinen!

Eräänä aamuna sain kummitädiltäni kutsun tulla kuulemaan jotakin
huomattavaa luentoa, joka pidettiin aikaisemmin kuvatussa julkisessa
huoneistossa. Tohtori John itse oli tuonut perille kutsun ja jättänyt
sen suullisesti Rosinelle, joka ei häikäillyt seurata herra Emanuelin
jälkiä ensi luokkaan ja hänen aikanaan seisahtua rehevästi pulpettini
ääreen, kädet esiliinantaskuissa, ja toistaa kutsun rohkeasti ja
suureen ääneen lopettaen sen sanoilla:

"_Qu'il est vraiment beau, Mademoiselle, ce jeune docteur! Quels yeux
-- quel regard! Tenez! J'en ai le coeur tout ému_!"[92]

Kun hän oli mennyt, kysyi opettajani minulta miksi saatoinkaan antaa
"tuon julkean tytönletukan, tuon häpeämättömän ihmisen" puhutella
itseäni tuolla tavoin.

Minä en keksinyt sovinnollista vastausta. Sanat olivat juuri
sellaiset joita Rosine -- nuori neiti, jonka päässä kunnioituksen
ja pidättyväisyyden elimet eivät olleet sanottavasti kehittyneet --
aina oli tottunut käyttämään. Sitä paitsi se mitä hän sanoi nuoresta
tohtorista, oli hyvinkin totta. Graham _oli_ kaunis, hänellä _oli_
kauniit silmät ja läpitunkeva katse. Tämänsuuntainen huomautus
pukeutui sanoiksi huulillani.

"Hän sanoo vain totuuden", huomautin.

"Ahaa, niinkö teistä?"

"Epäilemättä."

Tunti joka meillä oli kestettävänä sinä päivänä, oli sitä laatua,
että olimme hyvin iloiset kun se oli lopussa. Sen loputtua
vapautuneet oppilaat syöksyivät ulos, puoleksi vavisten, puoleksi
riemuiten. Minäkin olin lähdössä. Määräys jäämään pidätti minut.
Mutisin kaipaavani kipeästi raikasta ilmaa -- uuni oli hehkuva,
luokka ylen kuuma. Leppymätön ääni vain käski minua vaikenemaan, ja
tuo salamanteri, jonka mielestä mikään luokka ei ollut liian kuuma,
asettui pulpettini ja uunin väliin -- siinä paikassa hänen olisi
pitänyt kärventyä, mutta niin ei tapahtunut -- ja ryhtyi ahdistamaan
minua -- kreikankielisellä lauseella!

Emanuelin sielussa riehui pitkäaikainen epäluulo että minä osasin
sekä kreikkaa että latinaa. Niinkuin apinoilla sanotaan olevan
puhelahja, jos ne vain tahtoisivat sitä käyttää, ja väitetään niiden
salaavan tämän taitonsa vain pelosta että se käännettäisiin heidän
turmiokseen, niin luultiin minun omaavan tietomäärän jota muka
rikollisesti ja kavalasti salasin. Vihjailtiin että osakseni oli
tullut "klassillisen kasvatuksen" onni, olin hekumoinut Hymettoksen
kukkasilla, ja muistini komeroihin sullottu kultainen varasto antoi
nyt hiljaista tukea ponnistuksilleni ja elätti salaa älyäni.

Satoja keinoja Paul käytti keksiäkseen salaisuuteni -- saadakseen
sen minusta irti viekkaudella, uhkauksilla, äkkirynnäköllä. Väliin
hän asetti kreikkalaisia ja latinalaisia kirjoja tielleni ja piti
minua silmällä niinkuin Jeanne d'Arcin vartijat houkuttelivat
häntä sotisovalla ja odottivat piilostaan seurauksia. Toisinaan
hän luki kohtia tiesi minkä kirjailijan teoksesta, ja lausuessaan
noita suloisia ja soinnukkaita säkeitä (klassillinen runous kaikui
niin musikaalisena hänen huuliltaan, sillä hänellä oli hyvä ääni,
huomattavan taipuisa, vivahteleva ja ilmeikäs) hän iski minuun
valppaan, läpitunkevan ja usein viekkaan katseen. Oli ilmeistä että
hän väliin odotti suuria mielenosoituksia, mutta niitä ei koskaan
sattunut, sillä kun en ymmärtänyt mitään en tietenkään voinut olla
hurmaantunut enkä ikävystynyt.

Hämmästyneenä -- melkein suutuksissa -- hän vieläkin piti kiinni
päähänpistostaan, sanoi vastaanottavaisuuttani marmoriseksi,
kasvojani naamioksi. Näytti mahdottomalta saada häntä hyväksymään
korutonta totuutta ja tyytymään minuun sellaisena kuin olin.
Miehillä, ja naisilla myös, täytyy olla jonkinlaiset harhaluulonsa;
jollei sellaisia anneta heille valmiina, he keksivät itse
liioitteluja itselleen.

Väliin _toivoin_ että hänen epäluulonsa olisivat olleet paremmin
oikeutettuja. Oli aikoja jolloin olisin antanut oikean käteni
omistaakseni ne aarteet, jotka hän luuli minulla olevan. Hän olisi
ansainnut tuntuvan rangaistuksen ilkeistä oikuistaan. Olisin
suuresti nauttien syöttänyt hänelle hänen pahimmat epäluulonsa
hämmästyttävästi toteutuneina. Olisin riemuiten väläyttänyt hänen
eteensä oikean tietojen roihun, ällistyttänyt ja häikäissyt hänen
silmälasejaan. Oi, miksi ei kukaan ruvennut tekemään minusta
oppinutta silloin kun vielä olin kyllin nuori oppimaan -- niin että
olisin vainut yhdellä suurella yli-inhimillisellä paljastuksella --
yhdellä kylmällä, julmalla, valtavalla voitolla ikiajoiksi rusentaa
Paul Carl David Emanuelin pilkanhengen!

Sellainen urotyö ei ollut minun vallassani. Tänään, kuten
tavallisesti, hänen kreikkalainen lauseensa jäi tehottomaksi, ja hän
muutti pian aihetta.

"Intelligentit naiset" oli seuraava aihe, ja tässä hän oli kotonaan.
"Intelligentti nainen", siltä näytti, oli jonkinlainen "lusus
nature", luonnonoikku, kappale jolle ei ollut paikkaa eikä käytäntöä
luomakunnassa, jota ei tarvittu vaimoksi eikä työntekijäksi. Kauneus
pääsi tällaisen olennon edelle heti ensimmäisessä toimipaikassa.
Monsieur uskoi sielussaan että rakastettava, leppoisa ja passiivinen
naisellinen keskinkertaisuus oli ainoa päänalus jolla miehinen ajatus
ja järki voi lepuuttaa särkeviä ohimoitaan, ja mitä taas työhön
tulee, pystyi vain miehinen äly saavuttamaan hyviä käytännöllisiä
tuloksia -- vai kuinka?

Tämä "vai kuinka?" oli huudahdus jonka tarkoituksena oli saada minut
sanomaan vastaan. Mutta minä sanoin vain:

"Se ei koske minua, minä en välitä siitä", ja lisäsin sitten:
"Saanko mennä, monsieur? On jo soitettu 'toiselle aamiaiselle'" (so.
päiväaterialle).

"Entä sitten? Onko teidän nälkä?"

"On kuin onkin", sanoin, "en ole syönyt mitään sitten aamiaisen,
kello seitsemän, enkä saisi mitään ennen päivällistä, kello viittä,
jollen noudattaisi tämän kellon kutsua."

Hyvä vain, hän oli samassa tilassa, mutta sain kestää siinä kuin
hänkin.

Ja hän jakoi kahteen osaan kakun joka oli aiottu hänen omaksi
virkistyksekseen, ja antoi minulle puolet. Totta on että hän oli
pahempi haukkumaan kuin puremaan, mutta todella hirmuinen hyökkäys
oli vielä tulematta. Syödessäni kakkuani en voinut olla ilmaisematta
salaista toivettani että todella tietäisin kaiken mistä hän minua
syytti.

"Tunnetteko vilpittömästi olevanne täysin tietämätön?" kysyi hän
hieman leppyneenä.

Jos olisin säyseästi myöntänyt umpimähkään, uskon että hän olisi
ojentanut kätensä ja olisimme olleet ystävät siinä paikassa, mutta
minä vastasin.

"En ihan. Sitä tietoa, jota te luulette minulla olevan, en omista,
mutta _joskus_, en _aina_, tunnen että minulla on omat tietoni."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi hän terävästi.

Koska en siinä hengenvedossa kyennyt vastaamaan tähän kysymykseen,
vältin sitä ja vaihdoin puheenaihetta. Hän oli nyt lopettanut
kakunpuolikkaansa, ja koska olin varma että sellainen murunen ei
voinut tyydyttää hänen ruokahaluaan, niinkuin se ei tyydyttänyt
omaanikaan, ja kun samalla tunsin paistetun omenan tuoksua
ruokasalista, uskalsin kysyä eikö hänkin tuntenut samaa miellyttävää
lemua. Hän myönsi tuntevansa. Sanoin että jos hän päästäisi minut
ulos puutarhan ovesta ja antaisi minun vain juosta pihan poikki,
toisin niitä hänelle lautasellisen, ja lisäsin että uskoin niiden
olevan oivallisia, koska Goton oli erittäin taitava paistamaan tai
pikemmin muhentamaan hedelmiä -- hän pani niihin hiukan mausteita,
sokeria ja lasillisen tai pari valkoviiniä -- saisinko mennä?

"_Petite gourmande_!"[93] hän sanoi hymyillen, "en ole unohtanut
kuinka mieltynyt olitte siihen leivokseen, jonka kerran annoin
teille, ja tiedätte varsin hyvin tällä hetkellä, että kun haette
omenia minulle, saatte niitä samalla itsellenne. Menkää sitten, mutta
tulkaa nopeasti takaisin."

Ja vihdoin hän päästi minut kunniasanaani vastaan. Oma suunnitelmani
oli toimittaa asia ja palata nopeasti ja uskollisesti, pistää
lautanen ovesta sisään ja sitten viipymättä häipyä jättäen kaikki
seuraukset tulevien selvittelyjen varaan.

Hänen sietämättömän tarkka vaistonsa näytti aavistaneen
tarkoitukseni, sillä hän tuli vastaan kynnykselle, lennätti minut
huoneeseen ja oli silmänräpäyksessä istuttanut minut entiselle
paikalleni. Ottaen hedelmälautasen kädestäni hän jakoi annoksen, joka
oli aiottu hänelle yksin, ja käski minun syödä osani. Minä tottelin
sangen epäsuopeana, ja vastahakoisuuteni varmaankin ärsytti häntä
avaamaan peitetyn ja vaarallisen tykkitulen. Kaikkea mitä hän tähän
saakka oli sanonut, voin pitää pelkkänä suukopuna, joka ei merkinnyt
mitään, mutta tätä hyökkäystä en.

Siihen sisältyi järjetön ehdotus, jolla hän jo ennenkin oli kiusannut
minua: nimittäin että ensi julkisena tutkintopäivänä minun oli
asetuttava -- ulkomaalainen kun olin -- ensi luokan oppilaiden ensi
riviin ja heidän kanssaan kirjoitettava ranskankielinen aine aiheesta
jonka jokin kuuntelija määräisi, ilman kieliopin ja sanakirjan apua.

Minä tiesin mikä olisi tulos sellaisesta kokeesta. Minä, jolta luonto
oli kieltänyt improvisoimiskyvyn, minä, joka julkisuudessa olin oikea
nolla, jonka henkinen toimintakyky yksinkään ollessani ei ollut
loistavimpia, joka tarvitsin aamun raikasta hiljaisuutta tai illan
eristettyä rauhaa saadakseni edes yhden todistuksen luomishengen
läheisyydestä, edes yhden näytteen sen voimasta, minä, jolle sama
vaisto aina oli taipumattomin, oikukkain, raivostuttavin opettajista
(lukuunottamatta häntä joka seisoi edessäni) -- jumalolento joka
väliin, näennäisesti suotuisissa olosuhteissa, ei vastannut kun
kysyttiin, ei kuullut kun kutsuttiin, ei löytynyt kun etsittiin,
vaan seisoi kylmänä ja paatuneena kivikuvana, kuin mikäkin pimeä
Baal puisine huulineen ja tyhjine silmineen ja rintoineen, joka
oli kuin hautakivi. Ja väliin taas äkkiä, jonkin äänen, jonkin
pitkän väräjävän tuulenitkun, jonkin näkymättömän, ohisuhahtavan
sähkövirran herättämänä tuo sama demoni pyytämättä virkosi omituisen
eloisaksi, hyökkäsi jalustaltaan kuin kiintynyt Dagon ja kutsui
palvelijansa uhritoimitukseen, olivatpa hetki, olosuhteet ja
ympäristö mitkä tahansa, lupasi petollisesti ennusmerkkejä, kenties
täytti temppelinsä oudolla oraakkelinhyminällä, mutta varmasti antoi
puolet merkityksestä kohtalokkaille tuulille ja myönsi epätoivoiselle
kuuntelijalle viheliäisen murunkin vain vaivoin -- antoi sen
itarasti, kuin olisi joka sana ollut pisara sen omien tummien
suonten kuolematonta verinestettä. Ja tämä tyranni oli minun nyt
pakotettava aisoihin ja saatava kirjoittamaan aine koulunpenkillä,
Mathilden ja Coralien välissä, Labassecourin porvarien huviksi ja
mielenylennykseksi!

Tästä asiasta herra Paul ja minä taistelimme useammin kuin kerran
-- se oli kiivasta taistelua, epämääräistä pyynnön ja kiellon,
vaatimisen ja torjumisen hälinää.

Sinä päivänä sain aimo läksytyksen. "Koko sukupuoleni itsepäisyys"
näytti keskittyneen minuun, olin suorastaan "pirullisen ylpeä".
Pelkäsin kai epäonnistuvani? Mitä siitä, epäonnistuinko vai en?
Mikä minä olin etten saisi epäonnistua, niinkuin parempanikin?
Epäonnistuminen tekisi minulle hyvää. Hän tahtoi nähdä minut
alakynnessä (minä tiesin hänen niin tahtovan) -- ja hän pysähtyi
minuutiksi hengähtämään.

"Puhutteko nyt ja oletteko mukautuva?"

"En koskaan tule mukautumaan tässä asiassa. Itse lakikaan ei voisi
minua pakottaa. Maksaisin sakkoa tai istuisin vankeudessa ennemmin
kuin kirjoittaisin käskystä ja nähtäväksi, pulpetille kiivenneenä."

"Voisivatko lempeämmät syyt vaikuttaa teihin? Antautuisitteko
ystävyyden vuoksi?"

"En hituistakaan, en hiuskarvan vertaa. Millään ystävyyden muodolla
auringon alla ei ole oikeutta vaatia minulta sellaista myönnytystä.
Mikään todellinen ystävyys ei kiusaisi minua tuolla tavoin."

Hän otaksui silloin (tehden ylenkatseellisen eleen -- Paulilla oli
verraton taito osoittaa ylenkatsetta: hän nyrpisti huuliaan, levitti
sieraimiaan ja rypisti kulmiaan) -- hän otaksui että oli vain yksi
pyytämisen muoto jota minä kuuntelisin, ja se muoto ei ollut hänen
vallassaan.

"Erinäiset suostuttelut erinäiseltä taholta saisivat teidät suin
päin antautumaan tuohon uhraukseen, innokkaasti tavoittelemaan noita
ponnistuksia."

"Esiintymään tomppelina, olemaan varottavana esimerkkinä
sadalleviidellekymmenelle Villetten 'papalle' ja 'mammalle'."

Ja nyt oli kärsivällisyyteni lopussa ja puhkesin itkien vaatimaan
vapautusta -- pääsyä raikkaaseen ilmaan -- olin miltei kuumeinen.

"Hiljaa nyt", sanoi hän taipumattomana, "se on pelkkä veruke, jotta
pääsisitte livistämään. Eihän _minunkaan_ ole kuuma, vaikka uuni on
ihan takanani, kuinka _te_ sitten voitte kärsiä, kun minä kokonaan
varjostan teitä?"

"Minä en ymmärrä teidän ruumiinrakennettanne. En tunne salamanterien
luonnonoppia. Minä olen flegmaattinen saarelainen, eikä istuminen
uunissa miellytä minua. Saanko edes mennä kaivolle juomaan lasin
vettä -- makeista omenista tuli jano?"

"Jos siinä on kaikki, toimitan asianne."

Hän meni hakemaan vettä. Tietenkään en jättänyt tilaisuutta
käyttämättä, kun ovi takanani ei ollut lukossa. Ennen hänen paluutaan
oli hänen kiusaantunut saaliinsa tiessään.




XXXI

METSÄNNEITO


Kevät edistyi ja ilma oli äkkiä muuttunut lämpöiseksi. Tämä
säänvaihdos merkitsi minulle, kuten luultavasti monelle muullekin,
satunnaista voimien vähenemistä. Pienikin ponnistus uuvutti minua
tähän aikaan -- raukeat päivät seurasivat unettomia öitä.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, käveltyäni puolen peninkulman matkan
protestanttiseen kirkkoon, palasin kotiin väsyneenä ja uuvuksissa.
Pakenin yksinäiseen pyhäkkööni, ensi luokkaan, ja nautin päästessäni
istumaan ja saadessani pulpetista tyynyn päätäni ja käsivarsiani
varten.

Hetkisen kuuntelin mehiläisten hymisevää kehtolaulua lehtimajassa
ja katselin lasioven ja hennon harvan kevätlehdistön läpi madame
Beckiä ja iloista ystäväseuraa, jonka hän sinä päivänä oli kutsunut
päivällisille aamumessun jälkeen. He kulkivat keskikäytävällä
hedelmäpuiden alla, joiden oksat tähän vuodenaikaan olivat
kukkaverhossaan, väriltään yhtä puhtaassa ja lämpimässä kuin vuorien
lumi auringon noustessa.

Muistan että huomioni oli pääasiassa keskittynyt yhteen olentoon
tästä vierasryhmästä -- kauniiseen nuoreen tyttöön, jonka olin
ennenkin nähnyt vieraana madame Beckin luona ja josta olin
epämääräisesti kuullut että hän oli herra Emanuelin "filleule",
kummitytär, ja että hänen äitinsä tai tätinsä tai jonkun muun
naispuolisen sukulaisensa ja professorin välillä oli vallinnut
vanha ja erikoinen ystävyyssuhde. Paul ei ollut nyt mukana tässä
sunnuntaiseurassa, mutta olin nähnyt tämän nuoren tytön hänen
kanssaan ennen, ja mikäli etäisten havaintojeni mukaan saatoin
päättää, näytti tyttö ilahuttavan häntä holhokin reippaan luontevalla
suhtautumisella kilttiin holhoojaan. Olin nähnyt tytön juoksevan
hänen luokseen, pistävän käsivartensa hänen kainaloonsa ja kiikkuvan
siinä. Kerran kun hän teki niin, oli minussa välähtänyt omituinen
tunne -- epämiellyttävä, odottava tunne, joka luultavasti kuului
aavistuksien sukuun -- mutta en tahtonut ruveta erittelemään sitä ja
viipymään siinä. Kun katselin tätä tyttöä -- mademoiselle Sauveur
oli hänen nimensä -- ja seurasin hänen heleän silkkipukunsa välkettä
(hän käytti aina upeita pukuja, sillä häntä sanottiin varakkaaksi)
läpi kukkien ja hentojen kiiltävien smaragdilehtien, alkoi silmiäni
häikäistä -- ne ummistuivat, väsymykseni ja päivän kuumuus, lintujen
ja mehiläisten hyrinä, kaikki tuuditti minua ja lopulta nukuin.

Uneni kesti kaksi tuntia. Ennen kuin heräsin, oli aurinko kadonnut
näkyvistä tornimaisten rakennusten taakse, puutarha ja huone olivat
harmaat, mehiläiset olivat painuneet kekoihinsa ja kukat olivat
sulkeutumassa. Vierasseurue oli myös kadonnut, kaikki käytävät olivat
tyhjinä.

Herätessäni minun oli oikein hyvä olla -- ei kylmä, niinkuin olisi
luullut istuttuani noin hiljaa ainakin kaksi tuntia; poski ja
käsivarret eivät olleet turruksissa kovan pulpetin kosketuksesta.
Eikä ihmekään. Kovan puun asemesta, jolle olin ne laskenut, huomasin
paksun huolellisesti käärityn huivin tukenani, ja toinen huivi
(molemmat oli otettu käytävästä, jossa niitä riippui) oli kiedottu
lämpimästi ympärilleni.

Kuka oli tehnyt tämän? Kuka oli ystäväni? Kuka opettajattarista? Kuka
oppilas? Kukaan, paitsi St. Pierre, ei ollut minulle vihamielinen,
mutta kenellä heistä oli taitoa, halua ja tottumusta tehdä hyvää näin
kauniisti? Kenellä heistä oli niin hiljaiset askelet, niin lempeä
käsi, etten kuullut enkä tuntenut häntä kun hän oli lähestynyt ja
koskettanut minua päiväunessani.

Mitä tulee Ginevra Fanshawe'hon, ei tuo loistava nuori olento ollut
ensinkään lempeä käsistään, hän olisi varmaan työntänyt minut
tuolilta, jos olisi sekaantunut tähän asiaan. Vihdoin sanoin: "Se on
madame Beckin työtä, hän on tullut sisään, nähnyt minun nukkuvan ja
ajatellut että voisin vilustua. Hän pitää minua hyödyllisenä koneena,
joka hyvin vastaan sitä tarkoitusta, jota varten minut palkattiin, ja
siksi hän ei soisi minun suotta vahingoittuvan. Ja nyt", ajattelin,
"lähden kävelemään, ilta on raikas eikä liian kylmä." Niin avasin
lasioven ja astuin lehtimajaan. Menin omalle käytävälleni; jos olisi
ollut pimeä tai edes hämärä, olisin tuskin uskaltanut lähteä sinne,
sillä en ollut vielä unohtanut harhanäkyä (jos se nyt oli harha)
minkä olin siellä kokenut muutamia kuukausia sitten. Mutta laskevan
auringon säde kultasi vielä Jean Baptisten harmaata kruunua, eivätkä
puutarhan kaikki linnut vielä olleet kadonneet pesiinsä tuuheiden
pensaiden ja tiheän muratin keskelle. Astelin edestakaisin ja haudoin
miltei samoja ajatuksia kuin sinä iltana, jolloin olin haudannut
lasipulloni -- mietin kuinka pääsisin eteenpäin elämässä, kuinka
voisin ottaa uuden askelen riippumatonta asemaa kohti, sillä en ollut
koskaan kokonaan jättänyt tätä ajatussarjaa, vaikka viime aikoina en
ollut siihen kajonnut, ja aina kun muuan silmä kääntyi minusta ja
epäystävällisyys ja vääryydellisyys pimensi eräitä kasvoja, hyppäsin
suoraan näihin ajatuksiin, niin että vähitellen olin muodostanut
jonkinlaisen suunnitelman.

"Eläminen maksaa vähän", sanoin itsekseni, "tässä säästeliäässä
Villetten kaupungissa, missä ihmiset ovat ymmärtäväisempiä kuin
luulisin heidän olevan rakkaassa vanhassa Englannissa -- vaivaavat
päätään äärettömän paljon vähemmän sillä mikä näkyy, ja tavoittelevat
vähemmän kaikkea ulkonaista -- missä kukaan ei ainakaan häpeä olla
aivan niin yksinkertainen ja säästäväinen kuin näkee parhaaksi.
Viisaasti valitussa paikassa huoneiston vuokran ei tarvitse olla
korkea. Kun olen säästänyt tuhannen frangia, vuokraan huoneiston
jossa on yksi suuri huone ja kaksi tai kolme pienempää, suureen
huoneeseen hankin pari penkkiä ja pulpetteja, mustan taulun ja
korokkeen itseäni varten, korokkeelle tuolin ja pöydän, sienen ja
pari palaa valkoista liitua, ja sitten rupean ottamaan päiväoppilaita
ja raivaan tietäni eteenpäin. Madame Beck -- niin olen usein kuullut
hänen sanovan -- ei alkanut ollenkaan sen korkeammalta, ja missä
hän on nyt? Kaikki nämä rakennukset ja tämä puutarha ovat hänen,
hänen rahallaan ostettuja, hänellä on jo turvattu toimeentulo
vanhojenpäivien varalta ja johdettavanaan kukoistava oppilaitos,
josta hänen lapsensakin saavat elämänuransa."

"Rohkeutta, Lucy Snowe! Kieltäymystä ja säästäväisyyttä nyt, lujaa
ponnistusta vähitellen, ja elämän tarkoitus ei mene sinulta hukkaan.
Älä yritä valittaa että tuollainen tarkoitus on liian itsekäs, liian
ahdas, liian mielenkiinnoton, tyydy tekemään työtä riippumattomuutesi
puolesta, kunnes saavuttamalla tämän päämäärän olet osoittanut että
sinulla on oikeus katsoa korkeammalle. Mutta myöhemmin -- enkö saa
mitään enempää elämässä -- mitään todellista kotia -- mitään mikä
olisi minulle rakkaampaa kuin oma itseni ja mikä verrattomalla
kallisarvoisuudellaan kehittäisi minussa parempia puolia kuin mitä
vain itseäni varten viitsin viljellä? Eikö mitään jonka jalkoihin
halukkaasti laskisin inhimillisen itsekkyyden koko taakan ja jonka
vuoksi ilomielin nostaisin hartioilleni jalomman tehtävän, työn
ja elämisen toisten hyväksi? Minä luulen, Lucy Snowe, ettei sinun
elämäsi kehä ole pääsevä täyteen pyöreyteensä: puolikuu-asteen täytyy
sinulle riittää. Erittäin hyvä. Näen äärettömän lauman lähimmäisiäni
olosuhteissa jotka eivät ole sen paremmat. Näen että suuri joukko
miehiä ja vielä enemmän naisia ohjaa elämänvaljakkoaan puutteessa ja
kieltäymyksissä. En näe mitään syytä, miksi minä kuuluisin harvoihin
etuoikeutettuihin. Minä uskon että jokin toivon ja päivänpaisteen
hohde sulostuttaa pahimpiakin ihmiskohtaloita. Minä uskon että tämä
elämä ei ole kaikki, ei alku eikä loppu. Minä uskon vaikka vapisen,
minä luotan vaikka itken."

Se tästä aiheesta. On oikein silloin tällöin urheasti katsoa
elämänlaskuihimme ja tilittää ne vilpittömästi. Ja se kurja
itsensäpettäjä, joka valehtelee itselleen tehdessään laskelmiaan,
ja lukee onneksi sen mikä on onnettomuutta. Sano tuskaa tuskaksi ja
epätoivoa epätoivoksi, kirjoita molemmat lujin kirjaimin päättävällä
kynällä, sitä paremmin voit maksaa velkasi Tuomiolle. Väärennä,
sovita "etuoikeus" siihen mihin sinun olisi pitänyt kirjoittaa
"vaiva", ja katso sitten hyväksyykö mahtava velkamiehesi vilpin
ja ottaako hän vastaan rahan jolla tahdot häntä petkuttaa. Tarjoa
väkevimmälle, vaikkapa pimeimmällekin enkelille Jumalan sotajoukosta
vettä, kun hän pyytää verta -- ottaako hän sitä? Ei koko kalpea meri
vastaa ainoatakaan punaista pisaraa. -- Tein toisenkin tilityksen.

Pysähdyin Metusalemin eteen -- tuon puutarhan jättiläisen ja
patriarkan -- ja nojasin otsani sen ryhmyiseen runkoon. Jalkani
lepäsi kivellä joka sulki erään pienen haudan, ja palautin mieleeni
sinne haudatun tunnesarjan, palautin mieleeni tohtori Johnin,
lämpimän kiintymykseni häneen, uskoni hänen erinomaisuuteensa,
ihastukseni hänen viehättävyyteensä. Mitä oli tullut tuosta
omituisesta yksipuolisesta ystävyydestä, joka oli puoleksi marmoria
ja puoleksi elämää, vain toiselta puolen totta ja toiselta kenties
pilaa?

Oliko tämä tunne kuollut? Minä en tiedä, mutta haudattu se oli.
Väliin ajattelin hautaa levottomaksi ja näin kummallisia unia
järkytetystä maasta ja kultaisista hiuksista, jotka pilkistivät esiin
arkunraoista.

Olinko ollut liian pikainen? kysyin itseltäni, ja tämä kysymys tuli
eteeni armottoman terävänä aina kun minulla sattumalta oli ollut
jokin lyhyt kohtaus tohtori Johnin kanssa. Hänellä saattoi vieläkin
olla niin ystävällinen katse, niin lämmin käsi, hänen äänensä
sointui vieläkin niin hauskalta lausuessaan minun nimeni, enkä
koskaan pitänyt "Lucy" nimestä niin paljon kuin hänen sanomanaan.
Mutta ajan pitkään opin ymmärtämään että tämä hyväntahtoisuus, tämä
sydämellisyys, tämä musiikki ei millään tavoin kuulunut minulle: se
oli osa häntä itseään, se oli hänen luonteenlaatunsa hunaja, hänen
hienon mielensä palsami; hän jakoi sitä niinkuin kypsä hedelmä
makeudellaan palkitsee mehiläistä, hän levitti sitä ympärilleen
niinkuin ihana kukka tuoksuaan. Rakastaako nektaripersikka lintua tai
mehiläistä, jota se elättää? Onko ruusupensas rakastunut ilmaan?

"Hyvää yötä, tohtori John, sinä olet hyvä, sinä olet kaunis, mutta
sinä et ole minun. Hyvää yötä, ja Jumala siunatkoon sinua!"

Siihen lopetin mietteeni. "Hyvää yötä", lausuivat huuleni ääneen,
kuulin sanat ja sitten kuulin kaiun, aivan läheltä.

"Hyvää yötä, mademoiselle, tai pikemmin hyvää iltaa -- aurinko on
tuskin laskenut. Toivon että olette nukkunut hyvin?"

Minä säpsähdin, mutta olin hämmentynyt vain hetkisen, sillä tunsin
äänen ja puhujan.

"Nukkunut, monsieur? Koska? Missä?"

"Voitte hyvin kysyä koska ja missä. Te näytätte kääntävän päivän
yöksi ja valitsevan pulpetin päänaluseksi -- aika kova paikka, vai
kuinka?"

"Se pehmennettiin minulle, monsieur, kun nukuin. Tuo näkymätön
lahjoja tuova olento, joka kummittelee pulpetissani, muisti minua.
Mitä siitä kuinka nukuin, mutta minä heräsin peitettynä ja tyyny
pääni alla."

"Pitivätkö huivit teitä lämpimänä?"

"Hyvin lämpimänä. Pyydättekö niistä kiitoksia?"

"En. Näytitte kalpealta nukkuessanne -- vaivaako teitä koti-ikävä?"

"Jotta voisi tuntea koti-ikävää, täytyisi omistaa koti, ja sitä ei
minulla ole."

"Sitä enemmän tarvitsette huolehtivaa ystävää. Tunnen tuskin ketään,
miss Lucy, joka välttämättömämmin tarvitsisi ystävää kuin te, teidän
vikannekin ehdottomasti vaativat sitä. Tarvitsette niin paljon
hillitsemistä, ohjaamista ja lannistamista."

Tämä "lannistamisen" ajatus ei koskaan kaikonnut herra Paulin päästä;
ainaisinkaan alistuminen minun puoleltani ei olisi vapauttanut häntä
siitä. Entä sitten, mitä se merkitsi? Kuuntelin häntä enkä vaivannut
itseäni olemalla liian nöyrä; hänen puuhansa olisi mennyt hukkaan
jollen olisi jättänyt hänelle mitään "lannistettavaa".

"Te tarvitsette valvontaa ja silmälläpitoa", jatkoi hän, "ja
teille on hyvä että minä näen tämän ja teen parhaani täyttääkseni
nämä molemmat velvollisuudet. Minä pidän silmällä teitä ja toisia
hyvin tarkkaan, hyvin herkeämättä, lähempää ja useammin kuin he
ajattelevatkaan. Näettekö tuon valaistun ikkunan?"

Hän osoitti erästä ikkunaa poikakoulun ravintolahuoneissa.

"Siinä", hän sanoi, "on huone jonka olen vuokrannut nimellisesti
lukuhuoneeksi -- itse asiassa tähystyspaikaksi. Siellä istun ja luen
tuntikausia: se on minun tapani -- minun huvitukseni. Kirjani on tämä
puutarha, sen sisältönä on ihmisluonne -- naisluonne. Minä osaan
teidät kaikki ulkoa. Ah, minä tunnen teidät hyvin -- St. Pierren,
pariisittaren -- tuon hallitsijanaisen, itse serkkuni Beckin."

"Se ei ole oikein, monsieur."

"Mitä? Eikö se ole oikein? Minkä uskontunnustuksen mukaan?
Tuomitseeko joku Lutherin ja Calvinin opinkappale sen? Mitä
se minulle merkitsee? Minä en ole protestantti. Rikas isäni
(sillä vaikka minä olen tuntenut köyhyyttä ja nähnyt nälkää
kokonaisen vuoden eräässä Rooman ullakkokamarissa -- nähnyt nälkää
viheliäisesti, usein yksi ainoa ateria päivässä ja vähin ei sitäkään
-- olen kuitenkin syntynyt rikkauteen) -- rikas isäni oli hyvä
katolilainen ja antoi minulle papin ja jesuiitan opettajaksi. Minä
muistan hänen opetuksensa, ja mitä keksintöjä -- suuri Jumala --
olenkaan niiden avulla tehnyt!"

"Varkain tehdyt keksinnöt tuntuvat kunniattomilta keksinnöiltä."

"Puritaani! Minä en sitä epäile. Mutta kuulkaahan nyt kuinka minun
jesuiittasysteemini toimii. Te tunnette St. Pierren?"

"Osittain."

Hän nauroi. "Sanotte oikein -- _'osittain'_, kun minä taas tunnen
hänet kauttaaltaan. Siinä on ero. Hän näytteli minulle ystävyyttä,
tarjosi samettikäpälän, hyväili, imarteli, maanitteli minua. Minä
olen herkkä naisen imartelulle -- herkkä vastoin omaa järkeäni.
Vaikka hän ei koskaan ole ollut kaunis, oli hän -- kun ensin tulin
hänet tuntemaan -- nuori, tai osasi näyttää nuorelta. Kuten kaikilla
hänen maansa naisilla oli hänellä pukeutumisen taito, hänellä
oli viileätä luontevaa seurusteluvarmuutta, joka säästi minulta
hämilläolon vaivan --"

"Monsieur, se mahtoi olla tarpeetonta. En eläissäni ole nähnyt teitä
hämillänne."

"Mademoiselle, te tunnette minua vähän. Voin olla hämilläni kuin
pieni koulutyttö, luonteessani on varasto vaatimattomuutta ja ujoutta
--"

"Monsieur, sitä en minä ole koskaan nähnyt."

"Mademoiselle, se on siellä. Teidän olisi pitänyt nähdä se."

"Monsieur, olen nähnyt teidät julkisessa elämässä -- näyttämöillä,
puhujanlavoilla, arvonimien ja kruunattujen päiden edessä -- ja te
esiinnytte yhtä vaivattomasti kuin kolmannella luokalla."

"Mademoiselle, arvonimet ja kruunatut päät eivät herätä minussa
arkuutta, ja julkisuus on hyvin suuressa määrin elementtini. Minä
pidän siitä ja hengitän siinä täysin vapaasti, mutta -- mutta -- no
niin, tässähän se tunne juuri on toiminnassa, nyt, tällä hetkellä,
mutta en kuitenkaan siedä sen voittavan minua. Mademoiselle,
jos aikoisin mennä naimisiin (mitä en aio, ja te voitte säästää
itseltänne sen ylenkatseen vaivan, jota moinen ajatus voisi teissä
herättää) ja katsoisin välttämättömäksi kysyä joltakin naiselta,
voisiko hän ajatella minua tulevana miehenään, silloin kävisi ilmi
että olen mitä sanoin -- ujo."

Minä uskoin häntä täydellisesti nyt, ja uskoessani kunnioitin häntä
niin vilpittömällä arvonannolla että sydämeeni teki kipeätä.

"Mitä tulee St. Pierreen", hän jatkoi tointuen, sillä hänen äänensä
oli muuttunut hiukan, "aikoi hän kerran tulla madame Emanueliksi,
enkä tiedä mihin minut olisi voitu johtaa ilman tuota pientä
valaistua ikkunaa tuolla. Ah, lumottu ikkuna, mitä keksinnön ihmeitä
oletkaan saanut aikaan! Niin", hän jatkoi, "olen nähnyt hänen ilkeän
luonteensa, hänen turhamaisuutensa ja kevytmielisyytensä -- ei
ainoastaan täällä, vaan muuallakin: olen todennut sellaista mikä
tekee minut lujaksi kaikkia hänen juoniaan vastaan. Olen turvassa
Zélie-paralta."

"Ja oppilaani", hän alkoi taas, "nuo vaaleat nuoret tytöt -- niin
lempeät ja kiltit -- olen nähnyt hiljaisimpien riehuvan kuin pojat,
vakavimpien sieppaavan rypäleitä seiniltä, ravistavan pääryniä
puista. Kun englanninopettajatar tuli, näin hänet, panin merkille
hänen varhaisen kiintymyksensä tähän käytävään, huomasin hänen
harrastavan yksinäisyyttä, pidin häntä silmällä kauan ennen kuin hän
ja minä jouduimme puheisiin. Muistatteko kuinka kerran tulin hiljaa
ja tarjosin teille pienen kimpun valkoisia orvokkeja, kun vielä
olimme vieraita."

"Muistan kyllä. Minä kuivasin orvokit, säästin ne, ja ne ovat minulla
vieläkin."

"Minulle oli mieleen että otitte ne niin rauhallisesti ja nopeasti,
ilman mitään tekokainostelua -- tuota elettä, jota aina kammoan ja
vihaan ja vainoan, kun näen sitä silmissä tai liikkeissä. Mutta
asiaan. En ainoastaan _minä_ pitänyt teitä silmällä, vaan usein
-- varsinkin iltaisin -- toinenkin suojelusenkeli liiteli ääneti
läheisyydessänne: ilta illalta on serkkuni Beck hiipinyt jäljessänne
ja salaa seurannut liikkeitänne, kun ette nähnyt häntä."

"Mutta, monsieur, ettehän tuosta ikkunasta voinut nähdä mitä tässä
puutarhassa tapahtui iltaisin?"

"Kuutamolla saatoin jotenkin nähdä kiikarilla -- käytän kiikaria
-- mutta puutarha itse on minulle avoin. Vajassa puutarhan perällä
on ovi, ja tämä ovi johtaa pihaan, joka on yhteydessä poikakoulun
kanssa. Siihen oveen on minulla avain, ja niin saan tulla ja
mennä mielin määrin. Tänä iltapäivänä tulin siitä ja löysin
teidät nukkumasta luokassa, tänä iltana taas olen käyttänyt samaa
kulkutietä."

En voinut olla sanomatta: "Jos olisitte ilkeä, paha-aikeinen mies,
kuinka kauheata tämä kaikki olisi!"

Tämä näkökanta ei näyttänyt kykenevän kiinnittämään hänen huomiotaan:
hän sytytti sikarinsa, ja kun hän siinä tuprutteli savuja nojautuen
puuta vasten ja katsellen minua kylmästi tarkaten, niinkuin hänellä
oli tapana kun hänen mielensä oli tyyni, katsoin sopivaksi saarnata
hänelle edelleen. Hän läksytti minua usein tuntikaupalla -- miksi en
minäkin kerran saisi puhua suutani puhtaaksi. Niinpä sanoin hänelle
vaikutelmani hänen jesuiittajärjestelmästään.

"Tieto jonka sen avulla saatte, on ostettu liian kalliisti, monsieur,
tuo varkain tuleminen ja meneminen alentaa omaa arvoanne."

"Minun arvoani!" huudahti hän nauraen. "Milloin olette
nähnyt minun vaivaavan päätäni arvollani? Te, neiti Lucy,
te se olette 'arvokas'. Kuinka usein olenkaan -- korkeassa
saarivaltakuntalaisläheisyydessänne -- nauttinut saadessani tallata
jalkoihini sen mitä te suvaitsette sanoa arvokkuudekseni, repiä sen
kappaleiksi ja hajottaa kaikkiin tuuliin. Noita hulluja puuskia te
seuraatte niin ylevänä, ja tiedän niiden teidän mielestänne suuresti
muistuttavan kolmannen luokan lontoolaisnäyttelijän temppuja."

"Monsieur, minä sanon teille, että jokainen katseenne tuosta
ikkunasta on vääryys oman luonteenne parempaa osaa kohtaan.
Ihmissydämen tutkiminen tuolla tavoin on salaista ja kehnoa
herkuttelua Eevan omenilla. Soisin että olisitte protestantti."

Tämä toive ei häneen koskenut, ja hän poltteli edelleen. Oltuaan
hetken ääneti, hymyilevänä ja miettien, hän sanoi melko äkisti:

"Olen nähnyt muutakin."

"Mitä muuta?"

Hän otti sikarinpätkän huuliltaan ja viskasi sen pensaikkoon, missä
se hetkisen hehkui pimeässä.

"Katsokaa tuota", hän sanoi. "Eikö tuo hehku ole kuin silmä joka
katselee teitä ja minua?"

Hän käveli käytävän toiseen päähän, palasi sitten ja jatkoi:

"Olen nähnyt, miss Lucy, asioita jotka ovat minulle käsittämättömiä,
jotka ovat valvottaneet minua kokonaisen yön koettaessani etsiä
selitystä, jota en kuitenkaan ole löytänyt."

Ääni oli erikoinen, suoniani viilsi, ja hän näki minun värisevän.

"Pelkäättekö? Minun sanojeniko vai tuon punaisen kateellisen silmän
tähden, joka juuri tuikkii itsensä sammuksiin?"

"Minun on kylmä, ilta on jo pimeä ja myöhäinen, ilma on muuttunut ja
on aika mennä sisään."

"Kello on vähän yli kahdeksan, mutta teidän on pian mentävä sisään.
Vastatkaa minulle vain tähän kysymykseen."

Hän pysähtyi kuitenkin ennen kuin teki sen. Puutarha oli todellakin
tulossa tummaksi, pilvet olivat tuoneet pimeän, ja sadepisarat
alkoivat rapista puiden lehdissä. Toivoin että hän huomaisi tämän,
mutta hän näytti liian hajamieliseltä tunteakseen muutosta.

"Mademoiselle, uskotteko te protestantit yliluonnolliseen?"

"Siinä suhteessa on eroa teoriassa ja uskossa niin protestanteilla
kuin muillakin lahkokunnilla", vastasin. "Miksi kysytte minulta tätä,
monsieur?"

"Miksi vapisette ja puhutte niin heikosti? Oletteko taikauskoinen?"

"Olen luonteeltani hermostunut. En mielelläni puhele tästä asiasta.
Pidän siitä vieläkin vähemmän siksi että --"

"Uskotteko?"

"En, mutta olen sattunut kokemaan vaikutelmia --"

"Senkö jälkeen kun tulitte tänne?"

"Niin, muutama kuukausi sitten."

"Täälläkö -- tässä talossa?"

"Niin."

"Hyvä. Olen iloinen siitä. Minä tiesin sen likipitäen jo ennen
kuin sanoittekaan. Olin tietoinen teidän ja minun välisestä
sukulaisuudesta. Te olette kärsivällinen ja minä olen kiivas, te
olette hiljainen ja kalpea, minä ruskea ja tulinen, te olette
ankara protestantti, minä jonkinlainen maallikko-jesuiitta, mutta
me olemme samanlaiset -- välillämme on sukulaisuutta. Näettekö sen,
mademoiselle, kun katsotte peiliin? Huomaatteko että otsanne on
samanmuotoinen kuin minun -- että silmänne ovat samoin piirretyt kuin
minun? Kuuletteko että teillä on minun värähdyksiäni äänessänne?
Tiedättekö että teillä usein on minun ilmeitäni? Minä huomaan kaiken
tämän, ja uskon että te olette syntynyt minun tähteni alla. Niin,
te olette syntynyt minun tähteni alla. Vaviskaa, sillä kun näin on
laita kuolevaisten kesken, on vaikea erottaa heidän kohtaloittensa
lankoja, sattuu solmuja ja takertumisia -- äkillinen katkaiseminen
vahingoittaa kudelmaa. Mutta palatkaamme näihin 'vaikutelmiin',
kuten sanotte englantilaisen varovaisesti. Minullakin on ollut
'vaikutelmani'."

"Monsieur, kertokaa ne minulle."

"Parempaa en toivokaan, vähempää en aiokaan. Tunnettehan tämän talon
ja puutarhan tarinan?"

"Tunnen kyllä. Sanotaan että satoja vuosia sitten eräs nunna on
haudattu elävältä tämän saman puun juurelle, saman maan alle, joka
nyt kantaa meitä."

"Ja että ennen aikaan täällä kuljeskeli erään nunnan haamu."

"Monsieur, entä jos se kuljeskelee täällä vieläkin?"

"Jokin täällä kuljeskelee: tässä talossa käy öisin muuan haamu,
toisenlainen kuin kaikki olennot jotka näyttäytyvät päivisin. Minä
olen eittämättömästi nähnyt erään olennon, useammin kuin kerran, ja
sen luostarimainen asu oli outo näky, joka sanoi minulle enemmän kuin
se voisi sanoa kenellekään muulle elävälle olennolle. Nunna!"

"Monsieur, minäkin olen sen nähnyt."

"Sitä odotinkin. Oli tämä nunna sitten lihaa ja verta tai jotakin
mikä jää kun veri on kuivanut, on sillä luultavasti yhtä paljon asiaa
teille kuin minulle. Hyvä, minä aion ottaa selville, se on tähän asti
saattanut minut ymmälle, mutta minä aion tutkia salaisuuden. Minä
aion --"

Sen sijaan että olisi kertonut mitä aikoi, hän nosti äkisti päätään,
minä tein saman liikkeen samassa hetkessä, molemmat katsoimme samaan
kohtaan -- korkeaan puuhun, joka varjosti suurta lehtimajaa ja
jonka muutamat oksat olivat ensi luokan katolla. Tuolta suunnalta
oli kuulunut outoa ja selittämätöntä ääntä, ikään kuin tuon puun
käsivarret olisivat itsestään liikkuneet ja sen painava lehdistö
olisi rutistunut ja musertunut vankkaa runkoa vasten. Niin, tuntui
tuskin tuulenhenkäystäkään, ja tuo raskas puu järkkyi, kun taas
hentoiset pensaat seisoivat hiljaa. Muutamia minuutteja jatkui puun
ja sen lehdistön keskellä repimistä ja läähätystä. Niin pimeä kuin
olikin, näytti minusta että jokin vankempi kuin yön tai oksan varjo
erottui rungosta. Vihdoin ponnistelu lakkasi. Mitä oli syntynyt
tuosta työstä? Mikä metsänneito oli noussut tuosta kamppailusta?
Katsoimme kiinteästi. Äkkiä kellonsoitto kajahti läpi talon --
rukouskello. Silmänräpäyksessä tuli käytäväämme lehtimajasta
ilmestys, kokonaan musta ja valkoinen. Ikään kuin vihaisesti --
läheltä, läheltä ohi kasvojemme -- syöksähti nopeasti itse NUNNA!
Koskaan en ollut nähnyt häntä niin selvästi. Hän näytti kookkaalta ja
liikkeissään vikkelältä. Kun hän oli mennyt, alkoi tuuli nyyhkyttää,
sade valui hurjana ja kylmänä, koko yö tuntui kärsivän hänen kanssaan.




XXXII

ENSIMMÄINEN KIRJE


On jo aika kysyä missä on Pauliina Mary? Kuinka jaksoi seurusteluni
ylellisen Hotel Crécyn kanssa? Tuo seurustelu oli joksikin aikaa
keskeytynyt poissaolon tähden, herra ja neiti de Bassompierre kun
olivat olleet matkoilla viettäen muutamia viikkoja osaksi Ranskan
maaseudulla, osaksi pääkaupungissa. Sattuman kautta sain tietää
heidän paluustaan pian sen tapahduttua.

Kävelin eräänä lauhkeana iltapäivänä hiljaista bulevardia, kuljin
hitaasti nauttien huhtikuun auringosta ja parista miellyttävästä
ajatuksesta, kun näin edessäni ryhmän ratsastajia, jotka pysähtyivät
ikään kuin olisivat juuri kohdanneet ja tervehtivät toisiaan keskellä
leveätä ja tasaista lehmusten reunustamaa tietä. Toisella puolen
oli keski-ikäinen herrasmies ja nuori neiti, toisella -- nuori ja
kaunis mies. Neidin kasvot olivat hyvin viehättävät, hänen pukunsa
hyvin valittu, koko hänen olemuksensa hieno ja ylväs. Kun katselin
tarkemmin, huomasin että he olivat minulle tuttuja, ja kun tulin
hiukan lähemmäksi, tunsin heidät kaikki -- siinä oli kreivi de
Bassompierre, hänen tyttärensä ja tohtori Graham Bretton.

Kuinka eloisat olivat Grahamin kasvot! Kuinka tosi, kuinka lämmin
ja kuitenkin hillitty ilo ilmeni niistä! Tällainen siis oli se
asiaintila, tällainen se olosuhteiden yhdistelmä, joka heti paikalla
kykeni kahlitsemaan, taltuttamaan ja kiihdyttämään tohtori Johnia.
Helmi jota hän ihaili, oli itsessään kallisarvoinen ja virheettömän
puhdas, mutta hän ei ollut mies joka ihaillessaan jalokiveä saattoi
unohtaa sen kehyksen. Jos hän olisi nähnyt Pauliinan yhtä nuorena,
kauniina ja viehättävänä, mutta jalan, yksinään, ilman kaitsijaa ja
yksinkertaisessa puvussa, riippuvaisena työntekijänä tai puoleksi
katutyttönä, olisi hän pitänyt tyttöä sievänä pikku olentona ja
rakastanut häntä silmillään, liikkeillään ja ilmeillään, mutta
tarvittiin muuta valloittamaan hänet niin kuin hän nyt oli voitettu,
lannistamaan hänet kauniisti niinkuin nyt, ilman että hänen miehinen
kunniansa oli menettänyt tai voittanut mitään -- kyllä hän näki että
hän nyt oli vallanalaisena. Tohtori John oli kaikessa maailmanmies,
ei siinä kyllin että hän itse oli tyytyväinen, seurapiirien täytyi
hyväksyä, maailman piti ihailla sitä mitä hän ihaili, muuten hän piti
toimenpiteitään väärinä ja arvottomina. Valtiattareltaan hän vaati
kaikkea mitä tässä näkyi -- korkean sivistyksen leimaa, huolellisen
ja pätevän kaitsennan pyhitystä, kaikkia niitä apukeinoja joita muoti
säätää, rikkaus hankkii ja maku järjestää. Näistä ehdoista hänen
järkensä teki sopimuksen ennen kuin se antautui. Tässä kohden ne
tulivat mitä runsaimmin täytetyiksi, ja nyt, ylpeänä, intohimoisena
ja kuitenkin pelokkaana hän kunnioitti Pauliinaa kuningattarenaan.
Mitä tyttöön tulee, uinaili pikemmin tunteen kuin tietoisen voiman
hymyily vienona hänen silmissään.

He erosivat. Graham kiiti ohitseni tuskin tuntien maata jota pitkin
pyyhkäisi, ja näkemättä mitään kummallakaan puolellaan. Hän oli hyvin
kaunis, into ja päättäväisyys olivat kohonneet hänessä korkeimmilleen.

"Isä, tuolla on Lucy!" huusi sointuva ystävällinen ääni. "Lucy, rakas
Lucy -- _tulkaa tänne!"_

Minä riensin hänen luokseen. Hän viskasi harsonsa taaksepäin ja
kumartui satulastaan suutelemaan minua.

"Aioin tulla katsomaan teitä huomenna", hän sanoi, "mutta nyt te
tulettekin huomenna minun luokseni."

Hän mainitsi ajan, ja minä lupasin tulla.

Seuraavana iltana olin hänen luonaan -- hän ja minä istuimme hänen
omassa huoneessaan. En ollut nähnyt häntä sitten tuon tilaisuuden,
jolloin hänen oikeutensa oli asetettu rinnan Ginevra Fanshawen
oikeuksien kanssa ja ne olivat niin ilmeisesti saaneet etusijan, ja
hänellä oli nyt paljon kerrottavaa minulle matkoistaan joita hän
tänä väliaikana oli tehnyt. Hän oli erittäin vilkas ja nopea puhuja
tällaisessa kahdenolossa, ja hyvin eloisa kuvailemaan, mutta hänellä
oli niin teeskentelemätön puhetapa ja kirkkaan pehmeä ääni, ettei hän
koskaan tuntunut puhuvan liian nopeasti eikä sanovan liian paljon. En
luule että oma huomioni olisi piankaan laimentunut, mutta vähitellen
hän itse näytti tarvitsevan aiheenvaihdosta ja kiirehti lopettamaan
kertomuksensa lyhyeen. Heti ei kuitenkaan ilmennyt miksi hän lopussa
supisti lauseitaan niin paljon, seurasi hiljaisuus -- levoton
hiljaisuus, ei ilman hajamielisyyden oireita. Sitten hän kääntyi
minuun ja sanoi aralla, puoleksi pyytävällä äänellä:

"Lucy --"

"No, tässä minä olen."

"Onko serkkuni Ginevra Fanshawe vielä madame Beckin luona?"

"Serkkunne on siellä vielä, ikävöitte varmaan nähdä häntä."

"En -- en juuri."

"Tahdotte kai taaskin pyytää häntä viettämään iltaa luonanne?"

"En... Kai hän vieläkin puhuu naimisiinmenostaan?"

"Ei kenenkään sellaisen kanssa josta te välitätte."

"Mutta tietysti hän vieläkin ajattelee tohtori Brettonia? Ei kai hän
ole voinut muuttaa mieltään siinä suhteessa, koska se kaksi kuukautta
sitten oli niin lujasti kiinni."

"Mitä siitä, tiedätte kyllä. Näittehän itse minkälaiset heidän
välinsä olivat."

"Heillä oli varmaan jokin pieni väärinymmärrys sinä iltana. Näyttääkö
Ginevra onnettomalta?"

"Kaikkea vielä. Mutta vaihtakaamme aihetta. Oletteko saanut mitään
tietoja Grahamista poissaollessanne?"

"Isä on saanut häneltä kirjeen tai pari, arvatenkin liikeasioita. Hän
otti hoitaakseen jonkin asian joka vaati tarkkaavaisuutta, kun me
olimme poissa. Tohtori Bretton näyttää kunnioittavan isää ja auttavan
häntä mielellään."

"Niin kyllä; te tapasitte hänet eilen bulevardilla; voitte itse
päättää hänen ulkonäöstään, että hänen ystäviensä ei tarvitse olla
tuskissaan hänen terveytensä vuoksi, eikö totta?"

"Isä tuntuu ajattelevan samoin kuin te. Minä en voinut olla
hymyilemättä. Tiedätte että isä ei juuri tee havaintoja, vaan usein
ajattelee muita asioita kuin mitä tapahtuu hänen silmiensä edessä,
mutta hän sanoi, kun tohtori Bretton ratsasti pois: 'Totisesti on
miellyttävää nähdä tuon pojan hyvää tuulta ja tarmokkuutta.' Hän
sanoo tohtori Brettonia pojaksi; luulen että hän melkein pitääkin
häntä poikana, aivan samoin kuin hän pitää minua pikku tyttönä. Hän
ei puhunut minulle, vaan lausui tuon huomautuksen itsekseen. Lucy..."

Taaskin oli äänessä tuo pyytävä sävy, ja samassa hetkessä hän nousi
tuoliltaan ja istahti jakkaralle jalkojeni juureen.

Minä pidin hänestä. Sellaista tunnustusta en ole useasti tässä
kirjassa lausunut tuttavistani: lukija suvaitkoon sen nyt kerran.
Tuttavallinen seurustelu, läheinen havaintojenteko paljasti
Pauliinassa vain kaikkea hienoa, älykästä ja vilpitöntä, siksi oli
arvonantoni häntä kohtaan syvää. Pintapuolisempi ihailu olisi voinut
olla äänekkäämpää, minun oli kuitenkin hiljaista.

"Mitä kysyttävää teillä on Lucyltä?" sanoin. "Olkaa urhoollinen ja
puhukaa pois."

Mutta hänen silmissään ei ollut rohkeutta; kun ne kohtasivat
katseeni, vaipuivat ne alas, ja hänen poskillaan ei ollut viileyttä
-- eikä ohimenevää pintapunastusta, vaan keskittynyt sisäinen
kiihtymys kohotti niiden väriä ja lämpöä.

"Lucy, minä _tahtoisin tietää_ ajatuksenne tohtori Brettonista.
Sanokaa, _sanokaa_ minulle todellinen mielipiteenne hänen
luonteestaan, hänen mielenlaadustaan."

"Hänen luonteestaan minulla on korkea käsitys, ja sen se
ansaitseekin."

"Entä hänen mielenlaatunsa? Kertokaa minulle siitä", pyysi hän
innokkaasti. "Tehän tunnette hänet hyvin."

"Minä tunnen hänet oikein hyvin."

"Te tunnette hänen kotitapansa. Olette nähnyt hänet äitinsä seurassa.
Kertokaa hänestä poikana."

"Hän on hienotunteinen poika, äitinsä turva ja toivo, ilo ja ylpeys."

Hän piti kättäni omassaan ja antoi sille pienen hyväilevän
kosketuksen jokaisesta suopeasta sanastani.

"Millä muulla tavoin hän on hyvä, Lucy?"

"Tohtori Bretton on hyväntahtoinen -- inhimillinen koko rotuaan
kohtaan. Tohtori Brettonilta riittäisi suopeutta alhaisinta
raakalaista tai pahinta rikollista kohtaan."

"Kuulin muutamien herrojen, joidenkin isän ystävien jotka puhuivat
hänestä, sanovan samaa. He sanoivat että sairaaloissa monet hänen
köyhistä potilaistaan, jotka vapisevat säälimättömien ja itsekkäiden
lääkärien edessä, toivottavat hänet tervetulleeksi."

"He ovat oikeassa, minä olen saanut nähdä samaa. Hän otti minut
kerran mukaansa erääseen sairaalaan, ja näin kuinka hänet otettiin
vastaan. Isänne ystävät ovat oikeassa."

Herttaisin kiitollisuus loisti hänen silmistään kun hän nosti ne
hetkiseksi. Hänellä oli vielä enemmän sanottavaa, mutta hän näytti
epäröivän aikaa ja paikkaa. Alkoi jo olla pimeä, hänen huoneensa
takkavalkea hehkui jo punertavana kuin hämärässä, mutta minä
arvelin että hän olisi suonut huoneen vielä pimeämmäksi, hetken
myöhäisemmäksi.

"Kuinka rauhallista ja yksinäistä meillä onkaan täällä!" huomautin
tyynnyttääkseni häntä.

"Niinkö? Niin kyllä, on hiljainen ilta, eikä minua kutsuta alas
teelle. Isä syö päivällistä ulkona."

Hän piti vielä kättäni ja leikitteli sormillani itsetiedottomasti,
milloin pukien ne omiin sormuksiinsa, milloin kietoen niiden
ympärille kiharan kaunista tukkaansa, taputteli kämmenelläni kuumaa
poskeaan ja sanoi vihdoin, karistaen ääntään, joka luonnostaan oli
kirkas kuin leivosen: "Teistä mahtaa tuntua kummalliselta että puhun
niin paljon tohtori Brettonista, teen niin paljon kysymyksiä, osoitan
sellaista mielenkiintoa, mutta --"

"Ei ollenkaan kummalliselta, se on aivan luonnollista, te pidätte
hänestä."

"Jos pitäisinkin", sanoi hän hieman nopeasti, "olisiko minulla siinä
vielä puhumisen syytä? Luulen että pidätte minua heikkona, kuten
Ginevra-serkkuani?"

"Jos pitäisin teitä hituistakaan neiti Ginevran kaltaisena, en
istuisi tässä odottamassa tiedonantojanne. Minä nousisin, kävelisin
huoneessa edestakaisin ja ottaisin sanottavanne vastaan aimo
läksytyksellä. Jatkakaa."

"Minä aion jatkaa", hän vastasi, "mitä muuta luulette minun aikovan
tehdä?" Ja hänen ilmeensä ja puheensa oli oikukasta ja herkkää --
kuin Brettonin pikku Pollyn. "Jos pitäisin tohtori Johnista", hän
sanoi painokkaasti, "niin että kykenisin kuolemaan pitämiseeni, ei
se yksin vielä oikeuttaisi minua olemaan muuta kuin mykkä -- mykkä
kuin hauta -- mykkä kuin te, Lucy Snowe -- te tiedätte sen -- ja te
tiedätte että halveksisitte minua, jos en osaisi hillitä itseäni vaan
uikuttaisin jostakin vaivaisesta rakkaudesta, joka olisi kokonaan
minun puolellani."

"Tosi on, että heikosti kunnioitan naisia ja tyttöjä jotka kovin
suulaasti kerskuvat voitoistaan tai valittavat nöyryytyksiään
tunneasioissa. Mutta mitä _teihin_ tulee, Pauliina, puhukaa vaan,
sillä minä haluan todella kuulla teitä. Kertokaa minulle kaikki minkä
kertominen tuottaa teille iloa tai huojennusta: enempää en pyydä."

"Välitättekö minusta, Lucy?"

"Välitän, kyllä minä välitän, Pauliina."

"Ja minä pidän teistä. Minusta oli omituisen mieluista olla kanssanne
jo silloin kun olin pieni, vaivalloinen, tottelematon tyttö: minusta
oli ihastuttavaa purkaa teihin ilkeyttäni ja oikkujani. Nyt olette
minulle niin mieluisa, minun on hauska puhua kanssanne ja luottaa
teihin. Kuulkaa siis, Lucy."

Ja hän asettui mukavasti istumaan nojaten käsivarteeni -- nojaten
kauniisti, ei kunnon Fanshawen väsyttävällä ja itsekkäällä painolla.

"Muutama minuutti sitten kysyitte olimmeko kuulleet mitään Grahamista
poissa ollessamme, ja minä vastasin että isä oli saanut kaksi
kirjettä liikeasioista. Se oli totta, mutta en kertonut teille
kaikkea."

"Te kiertelitte?"

"Minä kiertelin ja puhuin kaksimielisesti. Nyt aion kuitenkin
kertoa totuuden; tulee jo pimeä ja voi helpommin puhua. Isä antaa
usein minun avata postilaukun ja jakaa hänelle sisällön. Ette usko
kuinka hämmästyin eräänä aamuna noin kolme viikkoa sitten, kun
lukuisien herra de Bassompierrelle osoitettujen kirjeiden joukosta
löysin yhden joka oli osoitettu neiti de Bassompierrelle. Huomasin
sen heti kaikkien toisten joukosta, käsiala ei ollut outoa, se
veti huomioni suoraan puoleensa. Aioin juuri sanoa: 'Isä, tässä on
taaskin kirje tohtori Brettonilta', mutta tuo 'neiti' teki minut
mykäksi. En ollut vielä koskaan ennen saanut herrasmieheltä kirjettä.
Olisiko minun pitänyt näyttää se isälle ja antaa hänen avata ja
lukea se ensiksi? Sitä en kuolemakseni olisi voinut, Lucy. Tiedän
niin hyvin isän käsityksen minusta, hän unohtaa ikäni, hän pitää
minua vain koulutyttönä eikä huomaa että toiset näkevät minun jo
kasvaneen niin suureksi kuin kasvankin. Omituisen sekavin tuntein,
joista osa oli itsesyytöstä, toiset taas niin hämmennyttäviä
ja väkeviä, etten osaa niitä kuvata, annoin isälle kaksitoista
kirjettä -- niin paljon niitä oli -- ja pidin itse ainokaiseni,
pikku karitsani. Se lepäsi povellani aamiaisen ajan ja vaikutti
minuun niin selittämättömällä tavalla, niin että tunsin olevani
kuin mikäkin kaksoisolento -- tuon rakkaan isän lapsi, mutta
itselleni en enää mikään lapsi. Aamiaisen jälkeen vein kirjeeni
yläkertaan, ja väännettyäni varmuuden vuoksi oven lukkoon aloin
tutkia aarteeni päällystä. Kesti muutamia minuutteja ennen kuin
selvisin osoitteesta ja sinetistä -- tämäntapaista linnoitusta
ei vallatakaan äkkirynnäköllä, sen eteen istahdetaan hetkiseksi,
niinkuin piirittäjät sanovat. Grahamin käsiala on samanlaista kuin
hän itsekin, Lucy, ja niin on hänen sinettinsäkin -- kaikki selvää,
lujaa, pyöreätä -- ei mitään huolimatonta vahaläiskää -- täyteläinen,
kiinteä, varma lakka -- selvä leima; ei mitään kulmikkaita koukeroita
silmähermojen kiusaksi, vaan siisti ja kehittynyt, hauska käsiala,
jonka lukeminen tekee oikein hyvää. Se on samanlainen kuin hänen
kasvonsa ovat -- aivan kuin hänen piirteittensä veistos. Tunnetteko
hänen nimikirjoituksensa?"

"Olen nähnyt sen."

"Sinetti oli liian kaunis murrettavaksi, ja niinpä leikkasin saksilla
sen kokonaisena irti. Kun vihdoin olin alkamaisillani lukea,
peräydyin vielä kerran vapaaehtoisesti. Oli liian pikaista vielä
juoda tuo juoma -- malja kimmelsi niin kauniisti -- tahdoin katsella
sitä vielä hetkisen. Sitten muistin että sinä aamuna en ollut lukenut
aamurukoustani. Olin kuullut isän menevän alas aamiaiselle vähän
aikaisemmin kuin tavallisesti, pelkäsin että hän joutuisi odottamaan
ja kiirehdin hänen luokseen heti kun olin pukeutunut, ajatellen
ettei ollut vaarallista lykätä rukouksia tuonnemmaksi. Jotkut
ihmiset sanoisivat että minun olisi ensin pitänyt palvella Jumalaa
ja sitten vasta ihmistä, mutta minä en luule että taivas voisi
olla kateellinen mistään mitä teen isän hyväksi. Luulen että olen
taikauskoinen. Jokin ääni tuntui nyt sanovan että kysymyksessä oli
toinen tunne kuin lapsen rakkaus -- vaativan minua rukoilemaan ennen
kuin uskalsin lukea sitä mitä niin ikävöin lukea -- kieltäytymään
vielä hetkiseksi ja muistamaan suuren velvollisuuden. Minulla on
ollut tuollaisia vaistoja niin kauan kuin voin muistaa. Panin kirjeen
pois ja luin rukoukseni lisäten loppuun hartaan pyynnön että, mitä
tulisikin tapahtumaan, en joutuisi kiusaukseen tuottaa isälle surua
ja etten toisista vaihtaessani koskaan unohtaisi häntä. Sellaisen
mahdollisuuden pelkkä ajatteleminenkin vihloi sydäntäni niin että sai
minut itkemään. Mutta kuitenkin, Lucy, tunsin että aikanaan isä oli
saatava ymmärtämään totuus ja johdettava kuulemaan järjen ääntä."

"Minä luin kirjeen. Lucy, sanotaan että elämä on vain pettymystä.
_Minä_ en pettynyt. Ennen kuin aloin ja kun jo luin, jyskytti
sydämeni -- ei, se värisi kiihkeästi -- joka värähdys oli kuin
janoisen eläimen läähätystä, kun se on päässyt lähteen reunalle
juomaan; ja lähde olikin aivan täynnä, ihanan kirkas, se kumpusi
runsaana omasta voimastaan, näin sen suihkun läpi auringon enkä
ainoatakaan raiskaa, sammalta, hyönteistä, en tomuhiukkastakaan
nähnyt sen verrattoman puhtaassa kultakimalluksessa."

"Elämän", hän jatkoi, "sanotaan olevan täynnä tuskaa muutamille. Olen
lukenut elämäkertoja joissa vaeltaja näyttää matkaavan kärsimyksestä
kärsimykseen, joissa Toivo liitää nopeasti hänen edellään tulematta
koskaan niin lähelle tai viipymättä niin kauan että antaisi hänen
kädelleen edes mahdollisuuden toteuttavaan puserrukseen. Olen lukenut
sellaisista jotka kylvivät kyynelillä ja joiden sato -- kaukana siitä
että sitä olisi ilolla niitetty -- tuhoutui homeeseen ennen aikojaan
tai hävisi äkilliseen tuulenpyörteeseen, ja monet heistä kohtasivat
talven tyhjin aitoin ja kuolivat äärimmäiseen puutteeseen pimeimpänä
ja kylmimpänä vuodenaikana."

"Oliko se heidän syynsä, Pauliina, että he, joista puhutte, kuolivat
sillä tavoin?"

"Ei aina heidän syynsä. Muutamat heistä olivat hyviä ja uutteria
ihmisiä. Minä en ole uuttera enkä toimelias, ja kuitenkin Jumala
on antanut minun kasvaa auringossa, sopivassa kosteudessa ja
hyvin suojeltuna rakkaan isäni hoivissa, hänen kasvattamanaan ja
opettamanaan. Ja nyt -- nyt -- tulee toinen. Graham rakastaa minua."

Pariksi minuutiksi pysähdyimme molemmat tähän keskustelun huippuun.

"Tietääkö isänne?" kysyin hiljaisella äänellä.

"Graham puhui syvästi kunnioittaen isästä, mutta arveli ettei hän
vielä uskalla ilmaista asiaa, hänen täytyy ensin osoittaa oma
arvonsa. Hän lisäsi että hänen pitää saada jotakin tietoa minulta
itseltäni ja omista tunteistani, ennen kuin hän uskaltaa tehdä
asiassa mitään toisaalla."

"Kuinka vastasitte?"

"Vastasin lyhyesti, mutta en työntänyt häntä luotani. Kuitenkin
melkein vapisin pelosta että vastauksestani voisi tulla liian
sydämellinen: Grahamin maku on niin herkkä. Kirjoitin kirjeeni
kolmeen kertaan -- siivoten ja laimentaen lauseita joka kerralla.
Kun vihdoin olin leiponut ja muovaillut sitä kunnes se mielestäni
oli kuin jääpalanen jossa oli aavistuksen verran mehua tai sokeria,
uskalsin sulkea sen ja lähettää matkaan."

"Mainiota, Pauliina! Teillä on hieno vaisto, te ymmärrätte tohtori
Brettonia."

"Mutta miten minun on meneteltävä isän suhteen? Se minua vielä
vaivaa."

"Älkää menetelkö mitenkään. Odottakaa nyt. Mutta älkää jatkako
kirjeenvaihtoa ennen kuin isänne tietää kaiken ja antaa siunauksensa."

"Antaako hän sitä koskaan?"

"Aika osoittaa. Odottakaa."

"Tohtori Bretton kirjoitti toisen kirjeen syvästi kiitollisena
tyynestä lyhyestä kirjelapustani, mutta minä aavistin neuvonne ja
vastasin että vaikka tunteeni edelleen olivat samat, en enää voinut
kirjoittaa isäni tietämättä."

"Te menettelitte aivan niin kuin teidän pitikin, niin tuntuu varmaan
tohtori Brettonista, ja se tekee hänet vielä ylpeämmäksi teistä ja
vielä rakastavammaksi -- jos kumpikaan tunne ylimalkaan kykenee enää
kasvamaan. Pauliina, tuo kevyt huurre, joka teissä ympäröi sellaista
puhdasta hienoa liekkiä, on verraton luonnonlahja."

"Te näette että minä vaistoan Grahamin mielenlaadun", hän sanoi.
"Minä tunnen että mikään häneen kohdistuva hienotunteisuus ei voi
olla liian valittua."

"On täydellisesti todistettu että te ymmärrätte häntä, ja sitä
paitsi -- olkoon sitten tohtori Brettonin mielenlaatu mikä tahansa,
olkoon hän sellainenkin joka odottaa läheisempää suhtautumista --
te menettelisitte aina rehellisesti, avoimesti ja hellästi isänne
suhteen."

"Lucy, minä uskon että aina olen menettelevä niin. Oi, on tuskallista
herättää isä unestaan ja sanoa hänelle etten enää ole pieni tyttö!"

"Älkää kiirehtikö tekemään sitä, Pauliina. Jättäkää se ilmoitus
ajan ja ystävällisen kohtalonne huoleksi. Minäkin olen huomannut
kuinka lempeästi kohtalo pitää teistä huolta, älkää epäilkö etteikö
se järjestä olosuhteita suotuisasti ja osoita sopivaa hetkeä. Niin,
minä olen ajatellut elämäänne aivan niinkuin te itse olette sitä
ajatellut, olen tehnyt samanlaisia vertailuja kuin ne mihin te
viittasitte. Me emme tunne tulevaisuutta, mutta menneisyys on ollut
suotuisa."

"Kun olitte lapsi, pelkäsin puolestanne; mikään olevainen ei
voinut olla herkempää kuin luonteenne lapsuudessa: ankarissa
olosuhteissa tai laiminlyötynä ei sisäinen eikä ulkonainen minänne
olisi kehittynyt siksi mitä se nyt on. Suuri määrä tuskaa, pelkoa,
kamppailua olisi suorastaan turmellut kasvojenne piirteet, häirinnyt
niiden säännöllisyyttä, kiusannut hermonne alituiseen kiihtymyksen
kuumeeseen: olisitte kadottanut sekä terveyttä että herttaisuutta,
sekä kauneutta että suloa. Sallimus on suojellut ja kehittänyt
teitä, ei ainoastaan itsenne tähden, vaan luullakseni myös Grahamin.
Grahaminkin tähti oli onnellinen: jotta hänen luonteensa parhaat
puolet pääsevät kehittymään, tarvitaan juuri sellaista kumppania
kuin te, ja siinä te olette valmiina. Teidän täytyy päästä yhteen.
Minä tiesin sen ensimmäisenä päivänä kun näin teidät yhdessä La
Terrassessa. Kaikessa mikä yhteisesti koskee teitä ja Grahamia,
näyttää minusta olevan lupausta, suunnitelmaa, sopusointua. En usko
että teidän kumpaisenkaan aurinkoinen nuoruus osoittautuu myrskyisen
keski-iän edeltäjäksi. Minä luulen että teidän kahden on nähty
hyväksi elää rauhassa ja olla onnellisia -- ei niinkuin enkelit,
vaan niinkuin harvat kuolevaiset. Muutamat ihmiselämät ovat niin
siunattuja, se näyttää olevan Jumalan tahto: se on todistava jälki
ja pysyvä näyte hänen Eedenistään. Toiset elämät saavat alusta asti
toisen suunnan. Toisia matkamiehiä kohtaa oikukas ja myrskyinen, raju
ja vaihteleva sää -- he saavat uhmata vastatuulta, he myöhästyvät,
ja varhainen talviyö yllättää heidät. Tämäkään ei voi tapahtua ilman
Jumalan sallimaa, ja minä tiedän että johonkin Hänen iankaikkisten
tekojensa keskelle kätkeytyy tämän jälkimmäisen kohtalon oikeutuksen
salaisuus: minä tiedän että Hänen aarteisiinsa sisältyy sekä todistus
että lupaus sen armoituksesta."




XXXIII

HERRA PAUL TÄYTTÄÄ LUPAUKSENSA


Toukokuun ensimmäisenä päivänä meidän kaikkien -- so. kahdenkymmenen
sisäoppilaan ja neljän opettajattaren -- oli määrä nousta kello
viisi aamulla, olla pukeutuneina ja valmiina kello kuusi ja asettua
professori Emanuelin käskettäviksi. Hän oli johtava kulkuamme
ulos Villettestä, sillä nyt oli päivä jolloin hän aikoi täyttää
lupauksensa ja viedä meidät syömään aamiaista maaseudulle. Kuten
lukija kenties muistaa, en ollut saanut kunniaa tulla kutsutuksi, kun
tätä retkeä ensin oli suunniteltu -- pikemmin päinvastoin, mutta kun
nyt viittasin tähän tosiseikkaan ja halusin tietää kuinka asia oikein
oli, sai korvani sysäyksen jonka toistumiselle en uskaltanut antautua
alttiiksi.

"_Je vous conseille de vous faire prier_",[94] sanoi
Emanuel mahtavasti uhaten toista korvaani. Yhdessä
Napoleonin-kohteliaisuudessa oli kylliksi ja niin päätin tulla mukaan
retkelle.

Aamu koitti leppoisana kuin kesäaamu, linnut lauloivat puutarhassa,
ja maassa oli kevyt kastesumu, joka lupasi hellettä. Me kaikki
sanoimme että tulee lämmin, riisuimme ilomielin raskaat vaatteet
ja pukeuduimme aurinkoisen vuodenajan mukaan. Puhdas uusi kesäpuku
ja keveä olkihattu, kumpikin ommeltu ja koristeltu niinkuin vain
ranskalainen ompelijatar osaa ommella ja koristella -- siten että
äärimmäinen vaatimattomuus yhtyy täydelliseen kuosikkuuteen -- siinä
pukeutumisemme sääntö. Kukaan ei koreillut haalistuneessa silkissä,
kenelläkään ei ollut kulunut parhaimpansa yllään.

Kuudelta soi hilpeä kello, ja me kiirehdimme portaita alas, läpi
nelikulmaisen eteisen, pitkin käytävää ulkoeteiseen. Siellä seisoi
professorimme, ei villinnäköisessä päällystakissaan eikä ankara
kreikkalaislakki päässä, vaan vyöllä varustettu nuorekas mekko
yllä ja hauska olkihattu päässä. Häneltä riitti mitä ystävällisin
aamutervehdys meille kaikille, ja useimmilta meistä riitti
kiitollinen hymyily hänelle. Meidät komennettiin jonoon, ja pian
lähdimme.

Kadut olivat hiljaiset, bulevardit raikkaat ja rauhalliset kuin
niityt. Uskon että olimme kaikki hyvin onnellisia kulkiessamme.
Tällä päälliköllämme oli hallussaan salainen taito antaa eräänlaista
yllykettä onnellisena-oloon, kun hän tahtoi, aivan samoin kuin hän
vastakkaisella tuulellaan osasi herättää pelkoa.

Hän ei kulkenut edellämme eikä perässä, vaan käveli pitkin jonoa,
sanoi sanasen jokaiselle, puhui paljon suosikkiensa kanssa, eikä
kokonaan laiminlyönyt niitäkään joista ei pitänyt. Oikeastaan oli
minun toiveeni -- minulla oli siihen omat syyni -- pysytellä hieman
etäämmällä huomiosta, ja koska parinani oli Ginevra Fanshawe ja
sain käsivarrellani kannattaa tuon enkelin ei suinkaan aineettomien
jäsenten rakasta painoa -- (hänen vointinsa oli edelleenkin
erinomainen, ja voin vakuuttaa lukijalle ettei ollut mikään pieni työ
kantaa hänen rakastettavuutensa taakkaa; monta kertaa tuon lämpimän
päivän kuluessa toivoin hartaasti että tuota ihastuttavaa mukavuutta
olisi ollut vähemmän) -- niin, koska hän kerran oli parinani, koetin
hyötyä hänestä asettamalla hänet aina itseni ja Paulin väliin ja
vaihtamalla paikkaa aina kun kuulin monsieur'n tulevan oikealta tai
vasemmalta. Yksityisen syyni tähän sotaliikkeeseen huomattakoon
olleen siinä asianhaarassa, että uusi karttuunipukuni oli väriltään
neilikanpunainen -- tosiseikka joka kulkueessamme sai minut olemaan
suunnilleen samassa mielentilassa kuin olisin ollut, jos minun olisi
täytynyt punainen huivi hartioilla mennä laitumen poikki, jolla
kuljeskeli härkä.

Joksikin aikaa vaihtelujärjestelmä sekä erinäiset muunnokset mustan
silkkivyöni asettelussa vastasivat tarkoitustani, mutta vähitellen
Paul huomasi että tuli hän oikealle tai vasemmalle puolen, neiti
Fanshawe oli aina hänen naapurinaan. Tuttavuussuhde hänen ja Ginevran
välillä ei ollut koskaan sujunut niin tasaisesti, ettei hänen
sisuaan aina hieman karmaissut kun hän kuuli Ginevran englantilaisen
ääntämisen. Heidän luonnonlaadussaan ei mikään sopinut yhteen, he
sähähtivät jos joutuivat kosketuksiin, mies piti tyttöä tyhjänä
ja teeskentelevänä, tyttö miestä karhumaisena, tungettelevana ja
vastenmielisenä.

Vihdoin, kun hän oli kuudennen kerran vaihtanut puolta ja aina
joutunut samaan epäsuotuisaan tulokseen kokeessaan, hän työnsi päänsä
eteenpäin, iski silmänsä minuun ja kysyi kärsimättömästi:

"Mitä tämä nyt on? Teettekö minulle kujeita?"

Sanat olivat kuitenkin tuskin päässeet hänen suustaan, kun hän jo
tavanmukaisella vikkelyydellään oli keksinyt menettelyni syyn:
turhaan ravistelin pitkiä ripsuja ja levitin vyönauhani avaraa päätä.
"A-h-h! punainen puku!" pääsi hänen huuliltaan, ja se vaikutti minuun
samaan suuntaan kuin jonkin laitumen valtiaan äkillinen ja vihainen
mörähdys.

"Se on vain pumpulia", kiirehdin vakuuttamaan, "ja halvempaa ja
kestää pesua paremmin kuin mikään muu väri."

"Ja mademoiselle Lucy keimailee kuin kymmenen pariisitarta", hän
vastasi. "Onko koskaan nähty moista englannitarta? Katsokaas vain
hänen hattuaan ja hänen käsineitään ja hänen kenkiään!" Nämä
vaatekappaleet olivat minulla ihan samanlaiset kuin seuralaisillani,
totisesti ei hitustakaan hienommat -- kenties pikemmin
yksinkertaisemmat kuin useimmilla -- mutta monsieur oli nyt päässyt
tekstiinsä, ja minä aloin kuumeta odottaessani saarnaa. Se meni
kuitenkin ohi yhtä lempeästi kuin myrskyn uhka väliin kesäpäivinä.
Minä sain vain yhden salamanvälähdyksen yhden ainoan ivallisen hymyn
muodossa, ja sitten hän sanoi:

"Rohkeutta -- totta puhuen en ole suuttunut, ehkä olen tyytyväinenkin
kun on laittauduttu niin kauniiksi pikku juhlaani varten."

"Mutta pukuni ei ole kaunis, monsieur -- se on vain siisti."

"Minä pidän siisteydestä", hän sanoi. Kerta kaikkiaan häntä ei
nyt saatu tyytymättömäksi, hyväntuulen aurinko oli voittava tänä
onnellisena aamuna, ja se hälvensi myrskypilvet ennen kuin ne ehtivät
pimentää sen kiekkoa.

Ja nyt olimme maalla, keskellä "metsiä ja pikku polkuja", niinkuin
he sanoivat. Kuukautta myöhemmin nämä samat metsät ja polut olisivat
tarjonneet vain tomuisen ja epäilyttävän eristäytymispaikan, mutta
nyt, toukokuun vihreydessä ja aamun rauhassa ne näyttivät oikein
hauskoilta.

Tulimme erään kaivon luo, jonka ympärille oli labassecourilaisen
makusuunnan mukaan istutettu säännöllinen piiri lehmuksia. Tähän oli
päätetty pysähtyä, meitä käskettiin istumaan vihreälle pengermälle,
joka ympäröi kaivoa. Monsieur asettui keskellemme ja salli meidän
kerääntyä ryhmäksi ympärilleen. Ne jotka enemmän rakastivat kuin
pelkäsivät häntä, tulivat lähelle, ja ne olivat enimmäkseen
pienokaisia; ne taas, jotka pelkäsivät enemmän kuin rakastivat,
pysyttelivät hieman etäämpänä; ne joille oli annettu paljon rakkautta
ja joissa pelon jäte oli hupaisena lisämausteena, pysyivät kauimpana.

Hän alkoi kertoa meille satua. Hyvin hän osasi kertoa, tavalla, jota
lapset rakastavat ja oppineet miehet tavoittelevat, tavalla joka oli
yksinkertainen voimassaan ja voimakas yksinkertaisuudessaan. Tuossa
pikku tarinassa oli kauniita kohtia, suloisia tunteen väläyksiä ja
kuvailun vivahduksia, jotka painuivat mieleeni kun kuuntelin, eivätkä
sen jälkeen ole haihtuneet. Hän maalasi eteemme hämärämaiseman --
muistan sen vieläkin -- sellaista taulua en ole koskaan nähnyt
maalarin siveltimestä lähteneenä.

Olen itsestäni sanonut että minulla ei ole improvisoimiskykyä, ja
ehkä juuri oma puutteellisuuteni sai minut sitä enemmän ihmettelemään
niitä, jotka omistivat tämän kyvyn koko täydellisyydessään.
Emanuelissa ei ollut miestä kirjoittamaan kirjoja, mutta olen kuullut
hänen huolettomana ja itsetiedottomana tuhlailevan sellaisia henkisen
rikkauden aarteita, joista kirjat harvoin saavat kerskua. Hänen
henkensä oli minun kirjastoni, ja aina kun ovet avattiin, astuin
onnellisena sisään. Älyllisesti kehittymätön kun olin, saatoin
lukea vain vähän; oli vain harvoja sidottuja ja painettuja teoksia,
jotka eivät väsyttäneet minua -- joiden tutkiminen ei uuvuttanut
eikä sokaissut -- mutta hänen ajatuksensa vivahdukset olivat
voidetta hengen silmille, niiden sisällys kirkastui ja voimistutti
sisäistä näkövoimaa. Ajattelin usein mikä nautinto olisi jollekin,
joka rakasti häntä enemmän kuin hän itse rakasti itseään, koota ja
järjestää nuo kourantäydet kultatomua, joita niin huolettomasti
viskeltiin taivaan huolettomiin tuuliin.

Kertomuksen päätyttyä hän lähestyi pientä kumpua, jolla Ginevra
ja minä istuimme erikseen. Tahtoen, kuten tavallisesti, heti
tietää toisen mielipiteen (hän ei malttanut odottaa kunnes se
vapaaehtoisesti tarjottiin), hän kysyi:

"Kiinnostiko se teitä?"

Minä vastasin innottomaan tapaani vain:

"Kiinnosti."

"Oliko se hyvä?"

"Oikein hyvä."

"En kuitenkaan voisi kirjoittaa sitä muistiin", hän sanoi.

"Miksi ette, monsieur?"

"Vihaan koneellista työtä, vihaan kumartumista ja hiljaa istumista.
Voisin kuitenkin mielihyvin sanella sen mieleiselleni kirjurille.
Tahtoisiko mademoiselle Lucy kirjoittaa minulle, jos pyytäisin häntä?"

"Monsieur olisi liian nopea, kiirehtisi minua ja suuttuisi jollei
kynäni pysyisi hänen huultensa tahdissa."

"Koettakaa joskus, niin saamme nähdä minkälaisen hirviön voin tehdä
itsestäni sellaisissa olosuhteissa. Mutta juuri nyt ei ole kysymys
sanelusta, aion saada teistä hyötyä toisessa toimessa. Näettekö
tuolla maatalon?"

"Puiden keskelläkö? Näen."

"Siellä me syömme aamiaista, ja sillä välin kun kunnon emäntä
valmistaa maitokahvia, saatte te ja viisi muuta, jotka valitsen,
levittää voita puolellesadalle sämpylälle."

Asetettuaan joukkonsa vielä kerran jonoon hän marssitti meidät
suoraan taloon, joka nähtyään ylivoimamme antautui ilman muuta.

Puhtaita veitsiä ja lautasia sekä tuoretta voita oli hankittu, ja
professorimme valitsemina puolen tusinaa meistä ryhtyi nyt hänen
johdollaan valmistamaan aamiaiseksi isoa korillista sämpylöitä,
joita leipurin oli ollut määrä varata taloon meidän tuloamme varten.
Kahvi ja suklaa olivat jo kuumina, kermaa ja tuoreita munia oli
lisätty kestitykseen, ja aina anteliaana Emanuel olisi tilannut vielä
suuren määrän silavaa ja hilloa, jollei muutama meistä, ylpeillen
kenties vaikutusvallastaan, olisi väittänyt että sellainen olisi
mitä kevytmielisintä elintarpeiden tuhlausta. Hän pilkkasi intoamme,
nimitteli meitä "saidoiksi emänniksi", mutta me annoimme hänen puhua
ja hoidimme aterian taloudellista puolta omalla tavallamme.

Kuinka hauskannäköisenä hän seisoikaan siinä keittiölieden ääressä
katsellen meitä! Hän oli mies jonka onnena oli tehdä toiset
onnellisiksi, hän näki mielellään liikettä, elämää, runsautta ja iloa
ympärillään. Me kysyimme mihin hän tahtoi istua. Hän vastasi meidän
kyllä tietävän että hän oli meidän orjamme ja me hänen tyrannejaan
ja että hän ei uskaltanut edes valita tuolia ilman meidän lupaamme.
Niinpä asetimme talon isännän ison tuolin pitkän pöydän päähän ja
istutimme hänet siihen.

Hyvin saatoimme pitää hänestä intohimoineen ja äkkimyrskyineen, kun
hän aika ajoin osasi olla niin hyvä ja lauhkea kuin juuri nyt. Itse
asiassa pahimpinakin hetkinä olivat vain hänen hermonsa ärtyneet
eikä luonne ollut jyrkästi paha; jos tyynnytit, ymmärsit ja lohdutit
häntä, oli hän kuin karitsa eikä olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään.
Vain hyvin typerälle, uppiniskaiselle ja ymmärtämättömälle hän oli
vähäisessä määrin vaarallinen.

Muistaen aina uskontonsa vaatimuksia hän pani nuorimman seurueesta
lukemaan pienen rukouksen ennen kuin rupesimme syömään, ja teki
ristinmerkin hartaasti kuin nainen. En koskaan ennen ollut nähnyt
hänen rukoilevan enkä tekevän tuota hurskasta liikettä, ja hän teki
sen niin koruttomasti, niin lapsekkaan uskovana, etten voinut olla
hymyilemättä mielihyvästä katsellessani häntä. Hänen katseensa
kohtasi hymyilyni, hän ojensi kätensä ja sanoi:

"Antakaa minulle kätenne! Minä näen että palvelemme samaa Jumalaa
samassa hengessä, vaikka eri menojen mukaan."

Enimmät herra Emanuelin opettajatovereista olivat
vapaa-ajattelijoita, uskottomia ja ateisteja, monet miehiä joiden
elämä ei sietänyt lähempää tarkastelua. Hän oli pikemmin kuin
vanhanajan ritari, uskonnollinen omalla tavallaan ja tahraton
maineeltaan. Viaton lapsuus ja kaunis nuoruus olivat turvassa hänen
seurassaan. Hänellä oli voimakkaat intohimot, kiihkeät tunteet, mutta
hänen puhdas kunniantuntonsa ja koruton hurskautensa olivat se väkevä
taikavoima, joka piti näitä leijonia makuulla.

Aamiainen oli hilpeä ateria, eikä hilpeys ollut vain tyhjänpäiväistä
räpätystä: Paul pani sen alulle, johti, hallitsi ja kohotti
sitä. Hänen vilkas ja seuraarakastava luonteensa oli valloillaan
kahleettomana ja pilvettömänä; sillä kun hänen ympärillään oli vain
naisia ja lapsia, ei mikään voinut kiusata eikä kahlita häntä, hän
sai noudattaa omaa tapaansa, ja hauska tapa se olikin.

Syötyä sai seurue vapaasti juosta ja leikkiä niityillä, muutamat
vain jäivät auttamaan talon emäntää astianpesussa. Paul kutsui minut
näiden joukosta ulos istumaan viereensä puun alle -- josta hän
saattoi nähdä koko avaralla niityllä hyppelevän lauman, ja lukemaan
hänelle ääneen hänen polttaessaan sikaria. Hän istui maalaisrahilla
ja minä puunjuurella. Kun minä luin (taskuklassikkoa -- jotakin
Corneillen näytelmää -- minä en pitänyt siitä, mutta hän piti ja
löysi siitä kauneutta jota minua ei koskaan saatu huomaamaan),
kuunteli hän lempeän tyynesti, mikä oli sitäkin vaikuttavampaa kun
hänen luonteensa yleensä oli niin kiihkeä, ja syvällinen onni täytti
hänen siniset silmänsä ja tasoitti hänen leveän otsansa. Minäkin
olin onnellinen -- onnellinen kauniista päivästä, onnellinen hänen
läsnäolostaan, onnellisin hänen ystävällisyydestään.

Hän kysyi ennen pitkää, enkö mieluummin juoksisi tovereitteni luo
kuin istuisi siinä. Minä vastasin kieltävästi, olin tyytyväinen siinä
missä olin. Hän kysyi olisinko aina tyytyväinen jos olisin hänen
sisarensa, saadessani olla sellaisen veljen kanssa kuin hän. Minä
sanoin että luulisin olevani, ja siltä minusta tuntuikin. Sitten hän
kysyi, olisinko suruissani jos hän jättäisi Villetten ja lähtisi
kauas pois, ja minulta putosi Corneille, enkä vastannut mitään.

"_Petite soeur_",[95] hän sanoi, "kuinka kauan voisitte muistaa
minua, jos olisimme erossa?"

"Sitä en voi sanoa, monsieur, koska en tiedä kuinka kauan kestää
ennen kuin lakkaan muistamasta kaikkea maallista."

"Jos minun pitäisi mennä merten taa kahdeksi -- kolmeksi -- viideksi
vuodeksi, toivottaisitteko minut tervetulleeksi palatessani?"

"Monsieur, kuinka voisin elää sillä välin?"

"_Pourtant j'ai été pour vous bien dur, bien exigeant_."[96]

Kätkin kasvoni kirjaan, sillä ne olivat kyynelten peitossa. Kysyin
häneltä miksi hän puhui tuolla tavoin, ja hän sanoi että hän ei
enää puhu niin, ja rohkaisi minua mitä herttaisimmin. Kuitenkin se
lempeys, millä hän kohteli minua lopun päivää, koski jollakin tavoin
sydämeeni. Se oli liian hellää. Olisin mieluummin antanut hänen olla
kiivas, oikullinen ja äreä, niinkuin tavallisesti.

Kun kuuma keskipäivä saapui -- sillä päivästä tuli, niinkuin
odotimme, helteinen kuin kesäkuussa -- kokosi hän lampaansa
laitumelta ja rupesi kauniisti johtamaan meitä kotiin. Mutta meillä
oli koko peninkulma käveltävänä -- niin kaukana Villettestä oli talo
jossa olimme syöneet aamiaista -- varsinkin lapset olivat leikistä
väsyneet, ja useimpia uuvutti jo pelkkä ajatus, että edessä oli
keskipäivän kävely pitkin kivisiä, hehkuvia ja tomuisia viertoteitä.
Tämä asia oli otettu huomioon jo edeltäpäin, ja sen varalta oli
ryhdytty toimenpiteisiin. Heti talomme rajojen ulkopuolella
kohtasimme kahdet tilavat ajoneuvot, jotka oli lähetetty noutamaan
meitä -- ne olivat juuri sitä lajia, joita vuokrataan kouluretkiä
varten -- niihin mahduimme kaikki, kun hyvin järjestettiin, ja tunnin
kuluttua jätti herra Paul hänelle uskotun katraan onnellisesti Rue
Fossettelle. Päivä oli ollut hauska, se olisi ollut täydellinen ilman
tuota surumielisyyden henkäystä, joka hetkiseksi oli himmentänyt sen
päivänpaisteen.

Tuo pimennys uusiutui samana iltana.

Juuri auringonlaskun aikaan näin Emanuelin astuvan ulos päätyovesta
madame Beckin seurassa. He kävelivät keskikäytävällä lähes tunnin
puhellen vakavasti. Monsieur näytti totiselta ja kuitenkin
levottomalta, madamen ilme oli kummastunut, moittiva, epäävä.

En voinut käsittää mistä he keskustelivat, ja kun madame Beck palasi
sisään pimeän tullen jättäen sukulaisensa Paulin vielä puutarhaan,
sanoin itsekseni:

"Hän sanoi minua 'pikku sisareksi' tänä aamuna. Jos hän todella
olisi veljeni, kuinka mielelläni menisinkään hänen luokseen juuri
nyt, ja kysyisin mikä painaa hänen mieltään. Kas kuinka hän nojautuu
tuohon puuhun, käsivarret ristissä ja otsa painuksissa. Hän tarvitsee
lohdutusta, tiedän sen: madame ei lohduta, hän vain nuhtelee. Mutta
mitä nyt?"

Siirtyen äkkiä lepotilasta toimintaan herra Paul astui suorana
ja nopein askelin puutarhan poikki. Eteisen ovet olivat vielä
auki, luulin että hän aikoi mennä kastamaan ruukuissa kasvavia
appelsiinipuita, niinkuin hänellä väliin oli tapana, mutta pihalle
tultuaan hän tekikin jyrkän käännöksen ja lähti lehtimajaa ja ensi
luokan ovea kohti. Siellä ensi luokassa olin minä, sieltä olin
katsellut häntä, mutta en saanut rohkeutta odottaa hänen tuloaan
siellä. Hän oli kääntynyt niin äkkiä, hän kulki niin nopeasti, hän
oli niin oudon näköinen; pelkuri sielussani kalpeni ja horjui, ja
kuullessani pensaiden rapisevan ja hiekan narskuvan hänen tullessaan
-- olin tipotiessäni pakokauhun vallassa, odottamatta järjen ääntä.

Enkä pysähtynyt ennen kuin olin päässyt rukoussalin pyhäkköön, joka
nyt oli tyhjä. Seisoessani siellä tykyttävin valtimoin, mielessä
selittämätön epämääräinen aavistus, kuulin hänen astuvan läpi
kaikkien kouluhuoneiden paiskien ovia kärsimättömästi kulkiessaan,
kuulin hänen tunkeutuvan ruokasaliin, jota "hurskas iltaluku" nyt
piti pyhitetyn pakkonsa alla, kuulin hänen lausuvan nämä sanat:

"_Ou est mademoiselle Lucie_?"[97]

Ja juuri kun kokosin rohkeuteni ja aioin mennä alas tekemään sitä
mitä loppujen lopuksi hartaimmin toivoin, so. tapaamaan häntä,
kuulin St. Pierren terävän äänen vastaavan hänelle liukkaasti ja
valheellisesti: "_Elle est au lit_."[98] Ja hän lähti harmista jalkaa
polkien käytävään. Siellä hänet kohtasi madame Beck, joka otti hänet
haltuunsa, torui häntä, saattoi hänet katuovelle ja vihdoin lähetti
pois.

Kun katuovi sulkeutui, iski minuun salaman tavoin äkillinen kummastus
oman typerän menettelyni johdosta. Olin ensi hetkestä tuntenut että
minua hän kaipasi, minua hän etsi, ja enkö minäkin ollut kaivannut
häntä? Mikä sitten oli vienyt minut pois? Mikä oli temmannut minut
hänen ulottuviltaan? Hänellä oli jotakin kerrottavaa, hän aikoi
kertoa sen minulle, korvani jännittivät hermojaan kuulemaan sitä,
ja minä olin tehnyt tuon luottamuksen mahdottomaksi. Olin ikävöinyt
kuunnella ja lohduttaa niin kauan kuin luulin kuuntelemisen ja
lohdutuksen olevan toiveiden ulkopuolella -- ja tuskin oli tilaisuus
äkkiä ja täysinäisenä saapunut, kun pakenin niinkuin olisin paennut
minuun suunnattua turman nuolta.

Mieletön heikkouteni sai kyllä palkkansa. Sen lohdun, sen tyydytyksen
sijasta, jonka olisin kenties saavuttanut -- jos vain olisin voinut
hillitä lamauttavan pakokauhuni ja seisoa lujana kaksi minuuttia
-- oli edessäni nyt kuollut tyhjyys, pimeä epäilys ja synkkä
epätietoisuus.

Otin palkkani päänaluselleni ja kulutin yön laskemalla sitä.




XXXIV

MALEVOLA


Madame Beck kutsui minut luokseen torstai-iltapäivänä ja kysyi, oliko
minulla mitään työtä mikä estäisi minua lähtemästä kaupungille ja
toimittamasta hänelle muutamia pieniä ostoksia.

Koska olin vapaa ja asetuin hänen käytettäväkseen, annettiin minulle
nyt luettelo villa-, silkki- ja koruompelulangoista jne., joita
tarvittiin oppilaiden käsitöihin. Pukeuduin tavalla joka oli uhkaavan
pilvisen ja hiostavan sään mukainen, ja olin juuri avaamaisillani
katuoven aikoen mennä ulos, kun madamen ääni kutsui minut takaisin
ruokasaliin.

"Suokaa anteeksi, meess Lucie!" hän huusi muka kiireissään, kuin
olisi jokin äkillinen ajatus tullut hänen mieleensä, "mieleeni on
juuri juolahtanut vielä yksi asia, ellei hyväntahtoisuuttanne ole jo
liiaksi rasitettu."

Tietenkin minä olin pelkkää päinvastaisen vakuuttelua, ja madame
riensi pieneen salonkiinsa, otti sieltä sievän korin, joka oli täynnä
kauniita kasvihuonehedelmiä, -- ruusunpunaisia, virheettömiä ja
houkuttelevia -- keskellä tummanvihreitä vahamaisia lehtiä ja jonkin
ulkomaisen kasvin vaaleankeltaisia tähtikukkia.

"Kas tässä", hän sanoi, "se ei ole raskas eikä tuota häpeätä
siistille puvullenne muka liian taloudellisena, palvelijattareen
viittaavana esineenä. Tehkää minulle se palvelus, että viette tämän
pienen korin madame Walravensin taloon ja lausutte onnitteluni hänen
syntymäpäivänsä johdosta. Hän asuu vanhassa kaupungissa, Rue des
Mages numero 3. Pelkään että pidätte kävelyä aika pitkänä, mutta
onhan teillä koko iltapäivä edessänne, eikä ole mitään kiirettä.
Jollette ehdi ajoissa päivälliselle, käsken säästää teidän osanne,
tai Goton, jonka suosikki te olette, saa pyöräyttää jotakin
erityisesti teitä varten. Teitä ei unohdeta, hyvä meess. Ja voi
kuulkaas!" (hän kutsui minut vielä kerran takaisin) "pyytäkää kaikin
mokomin tavata madame Walravens itse ja antakaa kori hänen omiin
käsiinsä, jottei mitään erehdystä tapahtuisi, sillä hän on miltei
turhantarkka ihminen. Hyvästi! Näkemiin!"

Vihdoinkin pääsin lähtemään. Ostoksien suorittaminen vei jonkin
verran aikaa, tuo silkki- ja villalankojen valitseminen ja
yhteensovitteleminen kun aina on vaivalloista puuhaa, mutta vihdoin
pääsin luetteloni päästä päähän. Ainekset tohveleita, kellonnyörejä
ja ompelukoreja varten oli valittu -- lukot ja tupsut hankittu
kukkaroihin -- koko sekasotku sanalla sanoen poissa mielestäni,
mitään muuta ei ollut jäljellä kuin hedelmäkori ja onnittelu.

Minua oikeastaan miellytti edessä oleva pitkä kävely syvälle vanhaan
ja rumaan Basse-Villeen, enkä pitänyt siitä vähemmän, vaikka
iltataivas kaupungin yläpuolella oli peittymässä mustansiniseen
metallimassaan, joka kuumeni reunastaan ja kiihtyi vähitellen raskaan
punaiseksi.

Minä pelkään suurta tuulta, koska myrsky vaatii voimanponnistusta ja
toimintaa, johon minä aina vaivoin antaudun, mutta yrmeä sade, sakea
lumipyry tai pimeä sadekuuro vaativat vain alistumista -- itsensä ja
vaatteittensa hiljaista jättämistä kastumisen varaan. Palkaksi se
lakaisee suuren pääkaupungin puhtaaksi edessäsi, se antaa sinulle
hiljaisen matkan pitkin leveitä suuria katuja, se verhoaa suuren
kaupungin kuin itämaiseen lumoukseen, se tekee Villettestä Tadmorin.
Antaa siis sateen valua, virtojen pauhata -- mutta ensin minun täytyy
vapautua hedelmäkoristani.

Tuntematon kello tuntemattomasta tornista (Jean Baptisten ääni oli
nyt liian kaukainen voidakseen kuulua) löi juuri neljännestä vailla
kuuden, kun pääsin kadulle ja taloon jonka osoitteen madame Beck
oli minulle antanut. Se ei ollutkaan mikään katu, se oli pikemmin
osa puistikkoa: se oli hiljainen, ruoho kasvoi leveiden harmaiden
katukivien välistä, talot olivat suuria ja näyttivät hyvin vanhoilta
-- niiden takaa näytti kohoavan puita, joten siellä täytyi olla
puutarhoja. Korkea ikä suojeli tätä aluetta, liike ja hyörinä
olivat täältä karkotetut. Rikkaat miehet olivat ennen omistaneet
tämän kaupunginosan, ja kerran oli mahtavuus asustanut täällä. Tuo
kirkko, jonka pimeät rappeutuneet tornit vallitsivat puistikkoa,
oli kunnianarvoinen ja muinoin rikas Tietäjän lipas.[99] Mutta
rikkaus ja mahtavuus olivat jo ammoin levittäneet kultaiset siipensä
ja lentäneet pois jättäen nämä vanhat pesänsä, kenties puutteen
asunnoiksi joksikin aikaa, tai kenties virumaan tyhjinä ja kylmillään
ja lahoamaan asumattomina talvien kuluessa.

Kun kuljin tuon aution torin poikki, jonka kiveystä melkein
viiden-frangin suuruiset sadepisarat nyt alkoivat hitaasti pimentää,
en koko sen laajuudella nähnyt mitään elonoiretta tai -merkkiä,
paitsi mikä näkyi vanhan sairaan papin hahmossa, joka kumaraisena ja
sauvaansa nojaten kulki ohitseni -- vanhan ja rappeutuneen esikuvana.
Hän oli tullut juuri siitä talosta johon minun oli mentävä, ja kun
pysähdyin oven eteen heti hänen jälkeensä ja soitin kelloa, hän
kääntyi katsomaan minua. Eikä hän kääntänytkään katsettaan minusta
pian -- ehkä hän piti minua, seisoessani siinä suvihedelmäkoreineni,
vailla vanhuuden arvokkuutta, huonosti soveltuvana tuollaiseen
ympäristöön. Minä tiedän, että jos nuori punakka palvelustyttö olisi
tullut avaamaan minulle ovea, en olisi katsonut sellaisen olennon
olevan sopusoinnussa asuntonsa kanssa, mutta kun näin edessäni
hyvin paksun naisen, yllä hyvin vanhanaikainen talonpoikaispuku,
johon kuului ruma ja samalla kallisarvoinen päähine pitkine
pitsireunoineen, verkahame, liivit ja puukengät, jotka pikemmin
muistuttivat pieniä saappaita kuin kenkiä -- silloin oli mielestäni
kaikki niin kuin pitikin, rauhoittavasti luonteenomaista.

Hänen kasvojensa ilme ei ollut aivan yhtä rauhoittava kuin hänen
pukunsa kuosi; olen harvoin nähnyt mitään sen äkäisempää; hän
tuskin vastasi kun kysyin madame Walravensia, ja luulen että hän
olisi siepannut hedelmäkorin käsistäni, jollei vanha pappi olisi
nilkuttanut paikalle, hillinnyt häntä ja itse kallistanut korvaansa
kuulemaan sanomaani.

Hänen ilmeinen kuuroutensa teki hieman vaikeaksi saada hänet täysin
ymmärtämään, että minun täytyi tavata madame Walravens ja jättää
hedelmät hänen omiin käsiinsä. Vihdoin hän kuitenkin ymmärsi, että
sellaiset määräykset oli minulle annettu ja että velvollisuus
vaati niiden kirjaimellista täyttämistä. Hän puhutteli vanhaa
palvelijatarta, ei ranskaksi vaan Labassecourin paikalliskielellä, ja
sai hänet vihdoin päästämään minut tuon epävieraanvaraisen kynnyksen
yli. Pappi itse saattoi minut portaita ylös, minut työnnettiin
jonkinlaiseen salonkiin ja jätettiin sinne.

Huone oli avara, siinä oli kaunis vanha katto ja miltei kirkkomaiset
ikkunat värillistä lasia, mutta se oli autio ja näytti lähenevän
myrskyn varjossa omituisen synkältä. Sisemmällä avautui ovi
pienempään huoneeseen; sen ainoan ikkunan kaihtimet olivat kuitenkin
suljetut, ja syvän pimeyden läpi häämötti joitakin huonekaluja.
Huvittelin koettamalla keksiä mitä nuo esineet olivat, ja erityisesti
kiinnitti huomiotani erään seinämaalauksen ääriviivat.

Yhtäkkiä tuo maalaus näytti ikään kuin väistyvän, suureksi
ihmeekseni se järkkyi, se vaipui, se kääriytyi kokoon ja hävisi,
ja sen hävitessä tuli näkyviin holvattu oviaukko, joka johti
holvattuun käytävään salaperäisine kiertoportaineen. Sekä käytävä
että portaat olivat kylmää kiveä, ilman mattoja ja maalauksia.
Noilta maanalaisilta portailta kuului lähenevää kopsetta kuin keppi
olisi iskenyt niihin, pian lankesi portaisiin varjo, ja viimeiseksi
kaikista huomasin erään olennon.

Vai oliko se mikään olento, tuo ilmestys joka lähestyi minua, tuo
kappale joka pimensi osan oviaukkoa?

Se tuli lähelle ja minä näin sen hyvin. Aloin ymmärtää missä
olin. Hyvin saattoi tämän vanhan puistikon nimenä olla Tietäjäin
puistikko -- hyvin saattoi noilla kolmella vanhalla tornilla, jotka
vallitsevat sitä, olla kummisetinä kuolleen ja pimeän taiteen
kolme salaperäistä tietäjää. Harmaantunut lumous vallitsi täällä,
jokin taika oli avannut minulle tarujen maan -- tuo pimeä kammio,
tuo häviävä maalaus, tuo holvikäytävä kiviportaineen -- kaikki ne
kuuluivat satuun. Vieläkin selvempänä kuin nämä näyttämölaitteet
seisoi edessäni päähenkilö -- Kuningunda, velhonainen! Malevola, paha
haltijatar. Minkälainen hän oli?

Hän saattoi olla kolme jalkaa pitkä, mutta hänellä ei ollut
minkäänlaista vartaloa, hänen kätensä lepäsivät päällekkäin ja
puristivat velhomaisen norsunluusauvan kultaista nuppia. Hänen
kasvonsa olivat leveät, lujat, mutta niiden paikka ei ollut
olkapäillä, vaan rinnan edessä; hänellä ei näyttänyt olevan
kaulaa ollenkaan; olisin sanonut että hänen piirteissään eli sata
vuotta, ja hänen silmissään ehkä vielä enemmän -- hänen viekkaissa
epäystävällisissä silmissään, joiden päällä oli paksut harmaat
kulmakarvat ja ympärillä lyijynkarvaiset luomet. Kuinka tuimasti ne
katselivatkaan minuun, täynnä eräänlaista tympeätä vastenmielisyyttä.

Tällä olennolla oli yllään kullalla kirjailtu kirkkaansininen puku,
helakka kuin gentianan kukkanen, siinä koristeena isokuvioinen
silkkipitsi, puvun päällä kallisarvoinen koreareunainen huivi, joka
oli hänelle niin suuri, että sen moniväriset hetaleet viistivät
lattiaa. Mutta hänen vahvin kohtansa olivat jalokivet: hänellä
oli pitkät välkkyvät korvarenkaat, joiden kiilto ei voinut olla
lainattu, eikä väärä, hänellä oli sormuksia luurangon-sormissaan,
paksuja kultavanteita, joissa säteili kiviä -- purppuraa, vihreätä ja
veripunaista. Tuo kyttyräselkäinen hullu kääpiö oli koristeltu kuin
raakalaiskuningatar.

"_Que me voulez-vous_?"[100] hän kysyi karkealla äänellä, joka
pikemmin muistutti vanhaa miestä kuin vanhaa naista, ja tottakin,
hänen leuassaan törrötti hopeinen parta.

Minä annoin korin ja sanoin asiani.

"Siinäkö kaikki?" hän kysyi.

"Siinä kaikki", sanoin minä.

"Totisesti se ei maksanut vaivaa", hän vastasi. "Palatkaa madame
Beckin luo ja sanokaa hänelle, että minä kyllä voin ostaa hedelmiä,
kun tahdon, _et quant à ses félicitations, je m'en moque_!"[101] Ja
tämä kohtelias rouva käänsi selkänsä.

Juuri kun hän kääntyi, jyrähti ukkonen, ja salaman väläys
valaisi leveälti salonkia ja sisähuonetta. Satu näytti jatkuvan
luonnonvoimien asianmukaisella säestyksellä. Vaeltaja, joka oli
tullut houkutelluksi lumottuun linnaan, kuulee taian herättämän
myrskyn nousevan ulkona.

Mitä oli minun kesken tätä kaikkea ajateltava madame Beckistä?
Hänellä oli ihmeellisiä tuttavuuksia, hän kantoi tervehdyksiään ja
lahjojaan ainoalaatuiselle alttarille, ja pahaenteiseltä näytti
hänen palvelemansa kummallisen olennon käytös. Tuolla meni pois tuo
yrmeä Sidonia, kompuroiden ja vavisten kuin ruumiillistunut halvaus,
kopistellen norsunluusauvallaan mosaiikkilattiaan ja mutisten
ilkeästi hävitessään näkyvistä.

Sade valui virtanaan, taivaankansi painui matalalle, pilvet, jotka
hetki sitten olivat olleet punertavia, olivat nyt kaiken mustuutensa
kautta muuttuneet kuolemankalpeiksi, ikään kuin olisivat kauhuissaan.
Vaikka äsken kerskailinkin etten muka pelkää rankkasadetta, ei
minua juuri haluttanut mennä ulos tuohon vesisuihkuun. Salamakin
leimahteli hyvin vihaisesti, ukkonen jyrisi hyvin lähellä, rajuilma
oli keskittynyt aivan Villetten päälle, se näytti puhjenneen
keskitaivaalta, se syöksyi suoraan alas. Haaraiset vinot salamat
lävistivät kohtisuoraan vesivirtoja, punaiset vinkkuraviivat
risteilivät läpi metallin valkoisen suihkeen, ja tämä kaikki puhkesi
taivaalta, joka voimiensa runsaudessa oli pelottava ja synkkä.

Jätin madame Walravensin tylyn salongin ja lähdin hänen kylmään
porraskäytäväänsä. Tasanteella oli istuin, odotin siinä. Joku liukui
pitkin suoraan yläpuolella olevaa käytävää; se oli tuo vanha pappi.

"Siinä ei mademoisellen pidä istua", hän sanoi. "Hyväntekijämme
olisi pahoillaan, jos tietäisi että vierasta kohdellaan niin hänen
talossaan."

Ja hän pyysi niin vakavasti minua palaamaan salonkiin, että en voinut
muuta kuin totella, jollen tahtonut olla epäkohtelias. Pienempi
huone oli paremmin kalustettu ja asuttavampi kuin iso, ja sinne
hän minut vei. Vetämällä kaihtimen hieman syrjään hän paljasti
näkyviin huoneen, joka oli pikemmin rukouskappeli kuin budoaari; se
oli hyvin juhlallinen pieni huone, joka pikemmin näytti omistetun
pyhäinjäännöksille ja muistoille kuin tarkoitetun nykyistä käytäntöä
ja mukavuutta varten.

Kunnon isä istahti ikään kuin pitääkseen minulle seuraa, mutta
keskustelemisen sijasta hän ottikin esiin kirjan, kiinnitti
katseensa sen sivuihin ja liikutteli huuliaan kuiskaten -- se kuului
rukoukselta tai litanialta. Keltainen sähköinen valo taivaalta
kultasi hänen kaljua päätään, mutta hänen vartalonsa jäi varjoon --
syvään ja purppuraiseen; hän istui liikkumattomana kuin veistos ja
näytti unohtaneen minut rukouksiensa tähden. Hän katsahti ylös vain
silloin kun vihaisempi salama tai kovempi jyrinä ilmaisi lähenevää
vaaraa, eikä hän silloinkaan kohottanut katsettaan pelosta, vaan
nähtävästi kunnioituksesta. Minäkin olin kunnioituksen vallassa,
mutta koska ei mikään orjamainen kauhu lannistanut minua, olin vapaa
ajattelemaan ja tekemään havaintoja.

Totta puhuen aloin kuvitella että pappivanhus muistutti tuota isä
Silasta, jonka edessä olin polvistunut Béguinage-kirkossa. Ajatus
oli epämääräinen, sillä olin nähnyt rippi-isäni vain hämärissä ja
sivultapäin, mutta kuitenkin olin huomaavinani yhdennäköisyyttä ja
luulin myös tuntevani hänen äänensä. Kun katselin häntä, ilmaisi
hän kohottamalla kerran katseensa, että hän tunsi tarkastukseni;
käännyin silloin katselemaan huonetta, jolla myös oli oma puoleksi
salaperäinen mielenkiintonsa.

Vanhuuttaan kellastuneen, omituisesti koristellun norsunluisen ristin
vieressä, joka kallistui tummanpunaisen rukous jakkaran yli ja johon
asianmukaisesti kuului kallisarvoinen messukirja ja mustapuinen
rukousnauha, riippui maalaus jonka himmeät ääriviivat olivat jo
ennen kiehtoneet katsettani -- taulu joka liikkui, putosi pois
seinän mukana ja hävisi kuin harhakuva. Hämärässä olin pitänyt sitä
madonnankuvana; kirkkaammassa valossa se osoittautui nunnanpuvussa
olevan naisen kuvaksi. Kasvot olivat miellyttävät vaikkakaan eivät
kauniit, ne olivat kalpeat ja nuoret ja niitä varjosti suru tai huono
terveys. Sanon vieläkin, että ne eivät olleet kauniit eivätkä edes
henkevät, niiden rakastettavuus oli heikon ruumiin, toimettomien
intohimojen, hiljaisten tapojen rakastettavuutta. Kuitenkin katselin
taulua kauan, enkä muuta voinut kuin katsoa.

Vanha pappi, joka ensin oli näyttänyt mielestäni niin kuurolta ja
sairaalta, oli kuitenkin mahtanut säilyttää aistimensa siedettävässä
kunnossa. Niin kirjaansa syventyneeltä kuin hän näyttikin,
kohottamatta edes päätään ja kääntämättä katsettaan, mikäli minä
käsitin, huomasi hän kuitenkin mikä kohta kiinnitti huomiotani, ja
lausui hitaalla selvällä äänellä nämä neljä huomautusta sen johdosta:

"Hän oli paljon rakastettu."

"Hän antoi itsensä Jumalalle."

"Hän kuoli nuorena."

"Häntä muistetaan vielä, itketään vielä."

"Tuoko vanha rouva, madame de Walravens, suree häntä?" kysyin ja
luulin parantumattomassa surussa keksineeni avaimen samaisen rouvan
toivottomaan pahantuulisuuteen.

Isä pudisti päätään puolittain hymyillen.

"Ei, ei", hän sanoi, "maailmannaisen rakkaus lastensa lapseen
saattaa kyllä olla suuri ja hänen surunsa heidän kuolemastaan
vilpitön, mutta vain kihlattu sulho, jolta Kohtalo, Usko ja Kuolema
ovat kolminkertaisesti kieltäneet yhteenliittymisen onnen, suree
tappiotaan sillä tavoin kuin Justine Marieta vieläkin surraan."

Minusta tuntui, että kunnon isä miltei toivoi että hänelle tehtäisiin
kysymyksiä, ja niinpä kysyin kuka oli menettänyt ja kuka vielä
suri Justine Marieta. Vastaukseksi sain oikean pienen romanttisen
tarinan, joka kerrottiin aika vaikuttavasti nyt jo asettuvan myrskyn
säestyksellä. Minun täytyy sanoa, että siitä olisi voinut tehdä
paljon todellisemmin vaikuttavan, jos siinä olisi ollut vähemmän
ranskalaista rousseaumaista hempeämielisyyttä ja pitkäpiimäisyyttä
ja vähän enemmän terveellistä välinpitämättömyyttä vaikutelmasta.
Mutta arvoisa isä oli ilmeisesti ranskalainen syntyperältään ja
kasvatukseltaan (tulin yhä varmemmaksi hänen yhdennäköisyydestään
rippi-isäni kanssa) -- hän oli todella Rooman poika, ja kun hän
nosti silmänsä, katseli hän minua kulmainsa alta terävämmin ja
ovelammin kuin olisi luullut mahdolliseksi seitsemänkymmenen vuoden
väsymykselle ja raihnaudelle. Kuitenkin uskon että hän oli hyvä vanha
mies.

Tämän tarinan sankari oli muuan hänen entinen oppilaansa, jota hän
nyt sanoi hyväntekijäkseen ja joka, niin kävi ilmi, oli rakastanut
tuota kalpeata Justine Marieta, rikkaiden vanhempien tytärtä, aikana
jolloin hänen omat maalliset mahdollisuutensa olivat sellaiset, että
hänellä oli oikeus tavoitella hyvillä myötäjäisillä varustettua
kättä. Oppilaan isä -- aikoinaan rikas pankkiiri -- oli tehnyt
vararikon, kuollut ja jättänyt jälkeensä vain velkoja ja puutetta.
Poikaa kiellettiin silloin ajattelemasta Justine Marieta, ja
varsinkin tuo vanha isoäiti-noita, jonka olin nähnyt, madame de
Walravens, oli vastustanut liittoa koko luonteensa kiivaudella, jonka
ruumiillinen viallisuus väliin teki suorastaan demoniseksi. Lempeä
Marie ei ollut kyllin petollinen ollakseen uskoton, mutta ei myöskään
kyllin voimakas ollakseen aivan uskollinen rakastetulleen; hän
hylkäsi ensimmäisen sulhasensa, mutta kieltäytyi suostumasta toiseen,
jolla oli painavampi kukkaro, vetäytyi luostariin ja kuoli siellä
noviisiaikanaan.

Haihtumaton tuska näytti vallanneen uskollisen sydämen, joka rakasti
häntä, ja tämän rakkauden ja surun todellisuus kuvailtiin tavalla
joka liikutti minuakin, kun kuuntelin.

Muutamia vuosia Justine Marien kuoleman jälkeen oli häviö kohdannut
hänenkin kotiaan. Hänen isänsä joka nimellisesti oli ollut
jalokiviseppä mutta myös käynyt paljon kauppaa pörssissä, oli
joutunut osalliseksi johonkin liikeyritykseen, joka oli tuottanut
häpeätä ja vienyt vararikkoon. Hän kuoli suruun ja häpeään. Hänen
vanhalle kyttyräselkäiselle äidilleen ja surevalle vaimolleen ei
jäänyt penniäkään, ja hekin olisivat voineet kuolla puutteeseen,
mutta heidän tytärvainajansa halveksittu sulhanen, tuo uskollinen
sydän riensi ihmeen uhrautuvana näiden naisten avuksi kuullessaan
heidän asemastaan. Hän palkitsi heidän häpeämättömän ylpeytensä
puhtaimmalla armeliaisuudella -- hankki heille kodin, piti heistä
huolta ja auttoi heitä niin että oma poika ei olisi tehnyt sitä
hellemmin ja tehokkaammin. Äiti -- itse asiassa hyvä nainen -- kuoli
siunaten häntä, mutta tuo kummallinen ja jumalaton, rakkaudeton
ja ihmisiä vihaava isoäiti eli vielä, kokonaan tuon uhrautuvaisen
miehen turvissa. Naista joka oli tuhonnut hänen elämänsä, murskannut
hänen toiveensa ja tuominnut hänet rakkauden ja kotionnen asemesta
pitkään suruun ja ilottomaan yksinäisyyteen, tuota naista hän
kohteli kunnioittaen kuin hyvä poika lempeätä äitiään. Hän oli
tuonut mummon tähän taloon, "ja täällä", jatkoi pappi vilpittömien
kyynelten kihotessa hänen silmiinsä, "täällä hän on antanut
turvapaikan myös minulle, vanhalle opettajalleen, ja Agnekselle,
isänsä perheen iäkkäälle palvelijattarelle. Meidän ylläpidoksemme
ja toisia hyväntekeväisyystarkoituksia varten tiedän hänen uhraavan
kolme neljännestä tuloistaan, ja vain yhdellä neljänneksellä hän
hankkii itselleen leivän ja mitä vaatimattomimmat mukavuudet. Tämän
järjestelmän kautta hän on tehnyt itselleen mahdottomaksi mennä
koskaan naimisiin: hän on antautunut Jumalalle ja enkelimorsiamelleen
aivan kuin hän olisi pappi niinkuin minäkin."

Isä oli kuivannut kyynelensä ennen kuin lausui nämä viimeiset sanat,
ja lausuessaan niitä hän hetkiseksi suuntasi silmänsä omiini. Minä
tajusin tämän katseen huolimatta sen verhotusta luonteesta, tuossa
hetkellisessä väläyksessä oli tarkoitus joka hämmästytti minua.

Nuo katolilaiset ovat kummallisia olentoja. Sellainen heidän
joukossaan, josta et tiedä enempää kuin Perun viimeisestä Inka-heimon
jäsenestä tai Kiinan ensimmäisestä keisarista, tuntee sinut ja
kaikki mikä sinua koskee, ja hänellä on syynsä sanoa sinulle niin
ja niin, kun luulit hänen sanojensa lähtevän hetken välittömästä
vaikutelmasta, ja hänellä on omat suunnitelmansa toimittaa sinut
määrättynä päivänä määrätylle paikalle määrätynlaisiin olosuhteisiin,
kun koko järjestely sinun kypsymättömässä mielessäsi näyttää vain
sattumalta tai välttämättömyyden seuraukselta. Madame Beckin lahja
ja asia, jotka niin äkkiä olivat juolahtaneet hänen mieleensä,
minun yksinkertainen lähettitoimeni Tietäjätorilla, vanhan papin
satunnainen laskeutuminen portaita alas ja kulku puistikon poikki,
hänen saapumisensa avukseni kun vanha palvelijatar tahtoi lähettää
minut pois, hänen ilmaantumisensa taas porraskäytävään, tuloni
hänen huoneeseensa, muotokuva, ystävällisesti kerrottu tarina --
kaikki nämä pienet tapahtumat, jos otti ne sellaisinaan, näyttivät
toisistaan riippumattomilta kuin kourallinen irtonaisia helmiä,
mutta pujoteltuina tuon nopean ja viekkaan jesuiittakatseen läpi ne
riippuivat perättäin pitkässä sarjassa kuin helmet rukousnauhassa.
Missä oli liitoskohta, missä tuon luostarimaisen kaulakoristeen pieni
lukko? Näin ja tunsin liittymisen, mutta en vielä voinut keksiä
liitoskohtaa tai -keinoa.

Kenties se miettimispuuska, johon nyt olin vajonnut, näytti hieman
epäilyttävältä hajamielisyydessään. Hän keskeytti lempeästi:

"Mademoiselle", hän sanoi, "toivon ettei teidän tarvitse kulkea kauas
näitä likomärkiä katuja pitkin?"

"Enemmän kuin puolen peninkulmaa."

"Te asutte --"

"Rue Fossetten varrella."

"Ei kai" (hyvin vilkkaasti) "ei kai madame Beckin
kasvatuslaitoksessa?"

"Siinä juuri."

"Sittenhän" (hän löi kätensä yhteen) "sittenhän tunnette jalon
oppilaani, minun Paulini?"

"Herra Paul Emanuelin, kirjallisuuden professorin?"

"Hän se juuri on, eikä kukaan muu."

Seurasi lyhyt hiljaisuus. Yhdistävä lukko näytti äkkiä tulleen
selville, tunsin sen sopivan paikalleen.

"Onko herra Paul juuri se henkilö, josta olette puhunut?" kysyin minä
nyt. "Hänkö on teidän oppilaanne ja madame Walravensin hyväntekijä?"

"Niin, ja Agneksen, vanhan palvelijattaren, ja lisäksi" (erityisen
painokkaasti) "hän oli ja _on_ tuon taivaan pyhimyksen -- Justine
Marien -- sulho, vilpitön, uskollinen ja iäinen."

"Ja kuka, isä, olette te?" jatkoin, ja vaikka korostinkin kysymystä,
oli sen esittäminen melkein turha, sillä olin jo tätä ennen täysin
varautunut vastaukseen.

"Minä, tytär, olen isä Silas, se Pyhän Kirkon arvoton poika, jota
te kerran kunnioititte jalolla ja liikuttavalla luottamuksella
avaten minulle sydämenne syvyydet ja mielenne sisimmät aivoitukset,
mielenne, jonka johtamista ainoan oikean uskon hyväksi minä totisesti
halajan. Enkä ole päiväksikään kadottanut teitä näkyvistäni enkä
tunniksikaan lakannut tuntemasta teitä kohtaan syvää mielenkiintoa.
Rooman kurin alaisena, sen korkean harjoituksen muovailemana,
sen terveellisten oppien oksistamana, innon elähyttämänä, jota
vain se voi antaa -- minä tunnen elävästi mikä olisi ollut
hengellinen asemanne, mikä käytännöllinen arvonne, ja minä kadehdin
kerettiläisyydeltä sen saalista."

Tämä näytti minusta aivan erityiseltä asianhaaralta -- melkein jo
itsekin tunsin olevani tuossa tilassa, kurin alaisena, muovailtavana,
harjoitettavana, oksitettavana jne. "Eipä niinkään", ajattelin
itsekseni, mutta en ruvennut vastustelemaan vaan istuin sangen
kauniisti.

"Ei kai herra Paul asu täällä?" kysyin, palaten aiheeseen joka
minusta tuntui tarkoituksenmukaisemmalta kuin mitkään hurjat
luopumus-unelmat.

"Ei, hän tulee vain silloin tällöin palvomaan rakasta pyhimystään ja
osoittamaan kunnioitusta sille jota nimittää äidikseen. Hänen omaan
asuntoonsa kuuluu vain kaksi huonetta, hänellä ei ole palvelijaa, ja
kuitenkaan hän ei suostu siihen että madame Walravens luopuisi noista
loistavista jalokivistä, jotka näitte hänen yllään ja joista hän
lapsellisesti ylpeilee, ne kun ovat hänen nuoruudenkoristeitaan ja
viimeinen muisto hänen poikansa, jalokivikauppiaan, rikkaudesta."

"Kuinka usein", mumisin itsekseni, "onkaan tuolta mieheltä, tuolta
Emanuelilta, puuttunut ylevämielisyyttä pikkuasioissa, ja kuinka
suuri hän kuitenkin on suurissa asioissa!"

Myönnän kuitenkin, etten lukenut hänen suuruutensa ilmauksiin hänen
ripittäytymistään enkä pyhimystenpalvelustaan.

"Kuinka kauan on siitä kun tuo nainen kuoli?" kysyin katsoen Justine
Marieta.

"Kaksikymmentä vuotta. Hän oli vähän vanhempi kuin herra Emanuel,
joka silloin oli hyvin nuori, sillä hän ei vielä ole paljon yli
neljänkymmenen."

"Sureeko hän häntä vielä?"

"Hänen sydämensä on sureva häntä aina; olennaisinta Emanuelin
luonteessa on -- uskollisuus."

Tämä sanottiin huomattavan painokkaasti.

Ja nyt puhkesi aurinko paistamaan kalpeana ja vetisenä; satoi
vieläkin hiukan, mutta ei enää myrskynnyt: tuo kuuma taivaanlaki oli
auennut ja syössyt maahan salamansa. Jos olisin vielä viivytellyt,
olisin tuskin päässyt palaamaan päiväsaikaan, ja niinpä nousin,
kiitin isää hänen vieraanvaraisuudestaan ja kertomuksestaan, sain
vastaukseksi suopean "_pax vobiscum_", jonka otin ystävällisesti
vastaan, koska se tuntui lähtevän todellisesta hyväntahtoisuudesta,
mutta vähemmän pidin salaperäisestä lauseesta, joka seurasi sitä:

"Tytär, sinusta _tulee_ mitä sinusta _täytyy_ tulla!" -- mikä
oraakkelin lause sai minut kohauttamaan olkapäitäni niin pian kuin
pääsin oven ulkopuolelle. Harvat meistä tietävät mitä meistä on
tuleva, mutta päättäen kaikesta mikä tähän asti oli tapahtunut,
voin hyvällä syyllä toivoa eläväni ja kuolevani nuhteettomana
protestanttina, sillä "Pyhässä Kirkossa" oli sisässä onttoutta
ja päällä loistoa, joka houkutteli minua vain keskinkertaisesti.
Kulkiessani mietin monta asiaa. Olkoon katolisuus mitä tahansa, on
olemassa hyviä katolilaisia: tämä mies, Emanuel, näytti kuuluvan
parhaimpiin. Vaikka hänessä olikin hiven taikauskoa ja vaikka
pappisviekkaus vaikutti häneen, oli hän ihmeellinen hellässä
uskollisuudessaan, hurskaassa antaumuksessaan, uhrautuvaisuudessaan
ja rajattomassa armeliaisuudessaan. Sieti nähdä vain, millä tavoin
Rooma asiamiestensä kautta kohteli näitä ominaisuuksia, hoivasiko se
niitä niiden itsensä ja Jumalan tähden, vai kiskoiko se niistä korkoa
ja petkuttiko etuja itselleen.

Kun ehdin kotiin, oli auringonlaskun aika. Goton oli ystävällisesti
säästänyt minulle osan päivällisruoasta, minkä tarvitsinkin. Hän
kutsui minut pieneen huoneeseen syömään, ja madame Beck ilmestyi
sinne pian tuoden minulle lasin viiniä.

"No", aloitti hän hihittäen, "minkälaisen vastaanoton saitte madame
Walravensilta? Hän on hullunkurinen, eikö niin?"

Minä kerroin mitä oli tapahtunut ja toistin sanasta sanaan kohteliaat
terveiset, jotka oli jätetty vietävikseni.

"_Oh la singulière petite bossue_!"[102] hän nauroi. "Ja voitteko
kuvitella että hän vihaa minua, koska luulee minun rakastuneen
serkkuuni Pauliin, tuohon pikku pyhimykseen, joka ei uskalla
liikahtaakaan ilman rippi-isänsä lupaa! Sitä paitsi" (hän jatkoi)
"vaikka hän kuinka tahtoisi mennä naimisiin -- joko minun tai
jonkun toisen kanssa -- ei hän voi, sillä hänellä on jo liian suuri
perhe elätettävänään, äiti Walravens, isä Silas, rouva Agnes ja
koko liuta nimettömiä köyhiä. Ei ole toista miestä, joka sillä
tavoin sälyttäisi harteilleen taakkoja, suurempia kuin jaksaa
kantaa, ja vapaaehtoisesti alistuisi hyödyttömiin vastuksiin.
Sitä paitsi hän hautoo mielessään romanttista ajatusta jostakin
kalpeakasvoisesta Marie Justinesta -- _personnage assez niaise à
ce que je pense_"[103] (sellainen oli madamen jumalaton huomautus)
"joka on ollut pyhimyksenä taivaassa tai jossakin muualla nämä
kaksikymmentä vuotta ja jonka luo hän aikoo mennä vapaana kaikista
maisista siteistä, puhtaana kuin lilja, niinkuin hän sanoo. Oi, te
nauraisitte jos tietäisitte edes puolet herra Emanuelin oikuista ja
kummallisuuksista! Mutta minähän estän teitä nauttimasta virvokkeita,
joita varmaan tarvitsette, hyvä meess. Syökää illallisenne,
juokaa viininne, _oubliez les anges, les bossues, et surtout, les
professeurs -- et bon soir_."[104]




XXXV

VELJEYTTÄ


"_Oubliez les professeurs_." Niin sanoi madame Beck. Madame Beck oli
viisas nainen, mutta hänen ei olisi pitänyt lausua näitä sanoja. Se
oli erehdys. Sinä iltana hänen olisi pitänyt jättää minut tyyneksi,
ei kiihtyneeksi, välinpitämättömäksi, omastani ja toisten mielestä
eristetyksi -- ilman ajatusyhteyttäkään tuon toisen henkilön kanssa,
joka minun tuli unohtaa.

Unohtaa hänet? Ah, he tekivät viisaan suunnitelman saadakseen
minut unohtamaan hänet -- nuo rikkiviisaat! He näyttivät minulle
kuinka hyvä hän oli, he tekivät rakkaasta pikku miehestäni
tahrattoman pienen sankarin. Ja sitten he olivat lörpötelleet hänen
lempimistavastaan. Millä keinoin olisin tähän päivään asti voinut
päästä varmuuteen siitä, osasiko hän ylimalkaan rakastaa vai eikö?

Olin tuntenut hänet mustasukkaiseksi, epäluuloiseksi, olin nähnyt
hänessä eräänlaista hellyyttä, oikkuilua -- lempeyttä joka tuli kuin
lämmin ilma, ja armeliaisuutta joka haihtui kuin varhainen kaste
hänen ärtyisyytensä kuumuuden kuivaamana: _siinä_ kaikki mitä minä
olin nähnyt. Ja nyt he, isä Silas ja Modeste Maria Beck (että nämä
kaksi toimivat yksissä neuvoin, sitä en epäillyt), avasivat hänen
sydämensä salakammiot -- näyttivät minulle yhden suuren rakkauden,
tämän etelämaisen luonteen nuoruuden lapsen, joka oli syntynyt niin
voimakkaana ja täydellisenä että se nauroi itse Kuolemaa, halveksi
sen vähäpätöistä hyökkäystä aineeseen, pysyi kiinni kuolemattomassa
hengessä ja oli voitokkaana ja uskollisena pitänyt vartiota haudan
ääressä kaksikymmentä vuotta.

Tämä oli tehty -- eikä se ollut mitään onttoa tunteen hemmottelua,
vaan hän oli antanut osoituksen uskollisuudestaan omistamalla parhaan
tarmonsa epäitsekkääseen tarkoitukseen ja todistanut sen rajattomin
persoonallisin uhrauksin: hän kunnioitti niitä, jotka kerran olivat
olleet rakkaita hänen rakastetulleen -- hän oli jättänyt koston
sikseen ja ottanut ristin kannettavakseen.

Mitä taas Justine Mariehin tulee, tiesin mikä hän oli laatuaan
aivan yhtä hyvin kuin jos olisin nähnyt hänet. Tiesin että hän
oli kylläkin hyvä, madame Beckin koulussa oli hänenlaisiaan
tyttöjä -- flegmaatikkoja -- kalpeita, hitaita, toimettomia, mutta
hyväsydämisiä, pahaan kykenemättömiä, ilman erityistä taipumusta
hyväänkään.

Jos hänellä oli enkelin siivet, tiesin kyllä kenen runollinen
mielikuvitus oli ne luonut. Jos hänen otsallaan loisti sädekehän
kirkas heijastus, tiesin kenen silmäterien tulessa tuon pyhän liekin
hohde oli syntynyt.

Pitikö minun sitten säikähtää Justine Marieta? Oliko kuolleen
kalpean nunnan kuva nouseva ikuiseksi esteeksi välillemme? Ja mitä
oli sanottava hyväntekeväisyydestä, joka nieli hänen maallisen
omaisuutensa? Mitä hänen sydämestään, joka oli vannoutunut puhtauteen?

Madame Beck, isä Silas, teidän ei olisi pitänyt aiheuttaa näitä
kysymyksiä? Ne olivat samalla syvin hämmennys, lujin haitta ja
kirpein yllyke mitä koskaan olin tuntenut. Yöt päivät koko viikon
ajan -- kun nukuin, näin niistä unta, ja kun heräsin, olivat nuo
kaksi kysymystä heti mielessäni. Koko maailmassa ei ollut niihin
mitään vastausta, ei muualla kuin siinä missä eräs tumma pieni mies
seisoi, istui, käveli, piti luentoja, rosvomaisen kreikkalaisiakin
alla ja murheellisen päällystakin sisässä, joka oli täynnä
mustetahroja eikä niinkään vähän tomuinen.

Tuon Rue de Magesissa käyntini jälkeen _tahdoin_ nähdä hänet taas.
Minusta tuntui -- nyt kun tiesin mitä tiesin -- että hänen ilmeensä
olisi selvempää ja mielenkiintoisempaa luettavaa kuin koskaan ennen,
ja ikävöin lukea siitä tuota alkuperäistä antaumusta, tuota puoleksi
ritarin puoleksi pyhimyksen jalomielisyyttä, jota papin kertomus
hänen luonteessaan edellytti. Hänestä oli tullut kristitty sankarini,
ja tahdoin tarkata häntä siinä valossa.

Suotuisa tilaisuus ei ollutkaan hidas saapumaan; uudet vaikutelmani
saivat kestää kokeen jo seuraavana päivänä. Niin, minulle myönnettiin
kohtaus "kristityn sankarini" kanssa -- kohtaus joka ei ollut
kovinkaan sankarillinen eikä tunteikas eikä raamatullinen, mutta
vilkas kylläkin omalla tavallaan.

Kello kolmen tienoissa iltapäivällä ensi luokan rauha -- jonka
näennäisesti turvasi madame Beckin tyyni hallitsijan valta, kun tämä
omassa persoonassaan antoi täsmällistä ja hyödyllistä oppituntia
-- tämä rauha, minä sanon, järkähti äkkiä, kun muuan päällystakki
syöksyi hurjana sisään.

Kukaan ei tällä hetkellä ollut tyynempi kuin minä. Madame Beckin
läsnäolo helpotti vastuutani, hänen yksitoikkoinen äänensä rauhoitti
ja hänen selvä esityksensä (sillä hän opetti hyvin) miellytti ja
kohotti. Istuin kumartuneena pulpettini ääressä ja piirsin -- so.
jäljensin taidokasta piirrosta pyrkien tunnontarkasti viimeistelemään
jäljennöstäni alkuperäisen mukaan, sillä se oli minun käytännöllinen
käsitykseni taiteesta, ja ihmeellistä kyllä tuotti tämänlaatuinen työ
minulle suurta nautintoa, ja saatoin jäljentää omituisen koukeroisia
kiinalaisia teräs- ja mezzotinta-piirroksia -- taideteoksia joiden
arvo oli suunnilleen sama kuin yhtä monen hiuskoriste-työn, mutta
minä ajattelin niistä suuria siihen aikaan.

Mikä oli hätänä? Piirustukseni, siveltimeni, kallisarvoinen
jäljennökseni rutistettiin erääseen kouraan ja ne katosivat
näkyvistäni, minut itse ravistettiin tai kiskottiin tuolistani
niinkuin yksinäinen ja kuivanut muskottipähkinä, jonka kiivastunut
kokki ravistaa mausterasiasta. Hurja päällystakki tempasi tuolini
toisen ja pulpettini toisen hihansa alle ja kantoi ne pois,
seuraavassa silmänräpäyksessä minä seurasin kalustoa, kahden minuutin
kuluttua sekä kalusto että minä olimme istutetut keskelle suurta
salia -- se oli viereinen avara huone, jota harvoin käytettiin
muulloin kuin tanssiharjoituksissa ja virsitunneilla -- istutetut
siihen pontevuudella joka näytti karkottavan etäisimmätkin toiveet
siitä, että koskaan saisimme lupaa siirtyä takaisin paikoillemme.

Kun olin osittain tointunut säikähdyksestäni, huomasin lähelläni
kaksi miestä -- minun kai pitäisi sanoa herrasmiestä -- toinen tumma,
toinen vaalea, toisella miltei sotilaallisen jäykkä ulkomuoto ja
yllä reunuksilla koristettu lievetakki, toisen ulkoasu ja käytös
lähenteli pikemmin ylioppilaan tai taiteilijan huolettomuutta,
molemmilla kukoistavan komeat viikset sekä poski- ja leukaparta.
Herra Emanuel seisoi hieman syrjässä heistä, hänen käytöksensä
ja katseensa ilmaisivat väkevää kiukkua ja hän ojensi kätensä
puhujanlava-liikkeeseensä.

"Mademoiselle", hän sanoi, "teidän asianne on todistaa näille
herroille, että minä en ole valehtelija. Teidän tulee parhaan kykynne
mukaan vastata kysymyksiin joita he teille tekevät. Teidän tulee
myös kirjoittaa aiheesta jonka he valitsevat. Heidän silmissään minä
nähtävästi olen periaatteeton petturi. Minä kirjoitan aineita ja
väärennän niihin taitavasti oppilaitteni nimet ja kerskailen niistä
muka heidän tekeminään. Te olette osoittava tämän syytöksen vääräksi."

Voi taivas! Siinähän tuo näytetutkinto, jota niin kauan olin
välttänyt, iski päälleni kuin salamanleimaus. Nämä kaksi hienoa
lievetakkista viiksiniekkaa, ylenkatseellista henkilöä, eivät olleet
muuta kuin poikakoulun keikarimaisia opettajia -- herrat Boissec
ja Rochemorte -- kaksi kylmäveristä narria ja pedanttia, epäilijää
ja pilkkakirvestä. Nähtävästi Paul oli liian pikaisesti näyttänyt
jotakin minkä minä olin kirjoittanut -- jotakin jota hän minun
kuulteni ei ollut ikipäivinä kiittänyt tai edes maininnut ja jonka
minä luulin unohtuneen. Sepustus ei ollut vähääkään merkillinen, se
vain _tuntui_ merkilliseltä verrattuna ulkomaalaisten koulutyttöjen
tuotteiden keskitasoon, kun taas englantilaisessa oppilaitoksessa
siihen tuskin olisi kiinnitetty huomiota. Herrat Boissec ja
Rochemorte olivat katsoneet soveliaaksi ruveta epäilemään sen
alkuperäisyyttä ja vihjailemaan että muka oli tehty vilppiä. Minun
piti nyt todistaa totuuden puolesta ja kestää heidän tutkimustensa
kidutus.

He alkoivat klassikoista. Kuollut tyhjyys. He jatkoivat Ranskan
historiasta. Tuskin erotin merovingeja Pharamondista. He tutkivat
minua erinäisissä "-ologioissa" ja saivat vastaukseksi yhä saman
päänpudistuksen ja muuttumattoman "_Je n'en sais rien_."[105]

Paljon puhuvan hiljaisuuden jälkeen he siirtyivät asioihin
jotka kuuluvat yleiseen sivistykseen, ja ottivat esille pari
kysymystä jotka tunsin varsin hyvin ja joita olin usein miettinyt.
Emanuel, joka tähän asti oli katsellut kohtausta pimeänä kuin
talvipäivänseisaus, kirkastui hieman. Hän luuli minun nyt osoittavan
etten sentään ollut aivan hullu.

Hän sai tietää erehdyksensä. Vaikka älysin nopeasti vastaukset
noihin kysymyksiin ja mieleni täyttyi kuin tulvehtiva lähde -- niin
ajatukset olivat siinä, mutta ei sanoja. Joko en _voinut_ tai en
_tahtonut_ puhua -- en varmaan tiedä kumpaako: osaksi kai olivat
hermoni menneet sekaisin, osaksi oli mielialani tärvelty.

Kuulin toisen tutkijani -- sen jolla oli reunuksilla koristettu
lievetakki -- kuiskaavan toverilleen: "_Est-elle donc idiote_?"[106]

"On", ajattelin, "tylsämielinen hän on ja tylsämielisenä pysyy
sellaisille kuin te."

Mutta minä kärsin -- kärsin kauheasti, näin pelon sumentavan Paulin
otsaa, ja hänen silmistään puhui kiihkeä mutta samalla surullinen
moite. Hän ei tahtonut uskoa että minulta kokonaan puuttui
yleissivistystä, hän uskoi että _voisin_ olla sukkela jos _tahtoisin_.

Vihdoin, helpotukseksi hänelle, opettajille ja itselleni minä
sopersin:

"Hyvät herrat, teidän on paras antaa minun mennä, ette hyödy minusta
mitään. Niinkuin sanotte, minä olen tylsämielinen."

Olisin suonut voivani puhua tyynesti ja arvokkaasti tai että minulla
olisi ollut älyä hillitä kieleni, mutta tuo katala kieli horjahti
ja takertui. Nähdessäni tuomarien sinkoavan Emanueliin kovan ja
voitonriemuisen katseen ja kuullessani oman ääneni tuskastuneen
värinän, puhkesin henkeä salpaavaan itkuun. Mielenliikutukseni oli
paljon enemmän kiukkua kuin surua: jos olisin ollut mies ja väkevä,
olisin voinut haastaa tuon parin siinä paikassa taisteluun -- mutta
se _oli_ mielenliikutusta, ja mieluummin olisin maistanut ruoskaa
kuin näyttänyt sitä.

Nuo kyvyttömät! Eivätkö he heti voineet nähdä vasta-alkajan kömpelöä
kättä tuossa tekeleessä, jota he sanoivat väärennykseksi. Aihe oli
klassikoista. Kun Paul saneli lyhyen kertomuksen, jota kirjoitelmani
tuli käsitellä, kuulin sen ensimmäistä kertaa. Aihe oli minulle
outo, eikä minulla ollut mitään aineksia sen käsittelyä varten.
Mutta minä hankin kirjoja, luin tosiseikkoja, rakentelin taidokkaan
luurangon todellisuuden kuivista luista, vaatetin ne sitten ja
koetin puhaltaa niihin elämää, ja tämä viimeinen yritys tuotti
minulle nautintoa. Minulla oli paljon vaivaa ja huolta ennen kuin
tosiseikkani oli löydetty, valittu ja sopivasti yhdistetty, enkä
voinut levätä etsinnästäni ja ponnistuksistani ennen kuin olin
tyytyväinen anatomisen työni täsmällisyyteen. Voimakas sisäinen
vastenmielisyyteni virheitä ja erehdyksiä kohtaan teki minut joskus
kykeneväksi välttämään perin pahoja pukkeja, mutta tieto ei ollut
päässäni, valmiina ja kypsänä, sitä ei ollut kylvetty keväällä,
kasvatettu kesällä, korjattu talteen syksyllä ja säilytetty aitassa
talvella. Mitä ikinä tarvitsin, se minun oli etsittävä ulkoa
tuoreeltaan kuin sylintäydet ruohoa, jonka leikkelin ruukkuun
vihreänä. Herrat Boissec ja Rochemorte eivät älynneet sitä. He
erehtyivät luulemaan työtäni kypsän kouluviisaan työksi.

He eivät vielä tahtoneet antaa minun mennä, minun piti istua
kirjoittamaan heidän nähtensä. Kun kastoin kynäni musteeseen
vapisevin käsin, silmät puolisokaistuina ja kyynelissä, alkoi toinen
tuomareistani teeskennellä jonkinlaista anteeksipyyntöä tuottamastaan
tuskasta.

"Me toimimme vain totuuden hyväksi. Emme tahdo loukata teitä", hän
sanoi.

Viha antoi minulle voimaa. Sanoin vain: "Esittäkää aihe, monsieur."

Rochemonte mainitsi aiheen "Inhimillinen oikeus".

Inhimillinen oikeus! Mitä minä osasin kirjoittaa siitä? Tyhjä, kylmä
käsite, joka ei herättänyt minussa ainoatakaan innoittavaa ajatusta,
ja tuossa seisoi herra Paul, surullisena kuin Saul ja totisena kuin
Job, ja hänen syyttäjänsä riemuitsivat.

Näitä kahta minä katsoin. Kokosin rohkeuteni ilmoittaakseni heille,
etten aikonut kirjoittaa enkä puhua enää sanaakaan heidän mielikseen,
että heidän aiheensa ei miellyttänyt eikä heidän läheisyytensä
innoittanut minua ja että siitä huolimatta jokainen joka heitti
epäilyksen varjonkaan herra Emanuelin kunniaan, solvaisi sitä
totuutta, jonka esitaistelijoita he sanoivat olevansa. Minä _aioin_
sanoa tämän kaiken, kun äkkiä valo välähti muististani.

Nämä kahdet kasvot, jotka katselivat pitkän tukan, viiksien ja
poskiparran metsän keskeltä -- nämä kahdet kylmät mutta julkeat,
epäluotettavat mutta itserakkaat kasvot -- olivat samat kasvot, juuri
samat jotka olivat ilmestyneet eteeni täydessä kaasuvalossa erään
porttikäytävän pylväiden takaa ja pelottaneet minut puolikuolleeksi
tuona lohduttomana iltana, jolloin saavuin Villetteen. Nämä juuri,
siitä olin täysin varma, olivat samat sankarit, jotka olivat ajaneet
ystävättömän muukalaisen eksyksiin ja uuvuksiin, ajaneet takaa
läähättävää läpi kokonaisen kaupunginosan.

"Hyvätkin neuvonantajat", ajattelin. "Puhtaat nuorison johtajat! Jos
'Inhimillinen oikeus' olisi sitä mitä sen pitäisi olla, saisitte
te kaksi tuskin vain pitää nykyistä paikkaanne ja nauttia nykyistä
luottamustanne."

Kun kerran olin saanut ajatuksen, ryhdyin työhön. "Inhimillinen
oikeus" ilmestyi eteeni novellin verhossa -- punakka pyylevä muori
kädet puuskassa. Näin hänet talossaan, joka oli oikea sekasotkun
pesä: palvelijat tulivat pyytämään häneltä neuvoa tai apua, jota hän
ei antanut, kerjäläiset odottivat hänen ovellaan ja näkivät nälkää
ilman että heitä huomattiin, parvi sairaita ja riitaisia lapsia
ryömi hänen jaloissaan ja parkui hänen korviinsa pyytäen huomiota,
myötätuntoa, hoitoa, apua. Kunnon nainen ei välittänyt tästä kaikesta
vähääkään. Hänellä oli oma lämmin tuolinsa tulen ääressä, oma
lohdutuksensa lyhyessä mustassa piipussa ja pullossa, jossa oli rouva
Sweenyn ilolientä, hän poltti ja särpi ja nautti paratiisistaan, ja
jos vain jokin huuto noiden kärsivien sielujen joukosta tunkeutui
liian vihlovana hänen korviinsa, sieppasi muorikulta hiilihangon tai
uuniluudan, ja jos rauhanhäiritsijä oli heikko, vääryyttä kärsivä
ja sairas, eukko rauhoitti häntä aika pontevalla tavalla, mutta jos
häiritsijä oli voimakas, vilkas ja väkivaltainen, hän vain uhkasi,
upotti sitten kätensä syvään taskuunsa ja viskasi lattialle anteliaan
sateen sokerikaramelleja.

Sellainen oli kyhäelmäni "Inhimillisestä oikeudesta", jonka
kiireimmiten riipustin paperiin ja asetin herrojen Boissecin ja
Rochemorten käytettäväksi. Emanuel luki sen olkani yli. Odottamatta
mitään selvityksiä kumarsin kolmikolle ja poistuin.

Koulutuntien jälkeen sinä päivänä Paul ja minä kohtasimme taas
toisemme. Tietenkään ei kohtaus alussa sujunut tasaisesti, minulla
oli varis kynittävänä hänen kanssaan -- tuota väkinäistä tutkintoa ei
ilman muuta voinut sulattaa. Kirpeä sananvaihto päättyi siten, että
minä sain nimen "_une petite moqueuse et sans-coeur_" [107] ja että
monsieur toistaiseksi lähti tiehensä.

Koska en halunnut hänen kokonaan häviävän -- tahdoin vain hänen
tuntevan ettei sellaista puuskaa, johon hän sinä päivänä oli
antautunut, voinut aivan rankaisematta suvaita -- en ollut suruissani
kun vähäistä myöhemmin näin hänet lehtimajassa puutarhatyössä. Hän
lähestyi lasiovea, minä lähestyin myös. Puhelimme kukista joita
kasvoi sen ympärillä. Vähitellen monsieur laski pois lapionsa,
vähitellen hän aloitti keskustelun, siirtyi toisiin aiheisiin ja
kosketti vihdoin mielenkiintoista kysymystä.

Tietoisena siitä, että hänen senpäiväistä tekostansa erikoisesti
saattoi syyttää kummalliseksi, Paul puolittain pyyteli anteeksi.
Hän niin ikään puolittain katui epätasaisia oikkujaan pitkin aikaa,
mutta viittasi kuitenkin siihen, että hänen suhteensa pitäisi tehdä
erinäisiä myönnytyksiä. "Mutta", hän sanoi, "sitä tuskin voin
odottaa teiltä, neiti Lucy, tehän ette tunne minua, asemaani ettekä
tarinaani."

Hänen tarinansa. Tartuin sanaan heti ja kehitin ajatusta.

"En, monsieur", vastasin. "Tietenkään, kuten sanotte, en tunne
tarinaanne enkä asemaanne, en uhrauksianne enkä mitään suruistanne,
vastuksistanne, kiintymyksistänne tai uskollisuudestanne. Oi en, en
tiedä teistä mitään, olette minulle vallan vieras."

"Häh?" mumisi hän kohottaen hämmästyneenä kulmakarvojaan.

"Tiedättehän, monsieur, minä näen teidät vain luokalla -- ankarana,
dogmaattisena, tuittupäisenä, vallanhimoisena. Kuulen teitä
mainittavan kaupungilla toimeliaaksi ja itsepäiseksi, nopeaksi
tekemään aloitteita, kärkkääksi johtamaan, mutta hitaaksi kuulemaan
toisten mieltä ja vaikeaksi saada taipumaan. Teidänlaisellanne
miehellä, jolla ei ole mitään siteitä, ei voi olla mitään
kiintymyksiäkään, ja kun ei kukaan ole riippuvainen teistä, olette
myös vailla velvollisuuksia. Me kaikki, joiden kanssa joudutte
tekemisiin, olemme pelkkiä koneita, joita viskelette sinne tänne
pitämättä lukua heidän tunteistaan. Etsitte hauskuutta julkisuudesta,
iltakynttilän valossa, ja tämä koulu ja tuo poikakoulu tuolla ovat
työpajojanne, joissa valmistatte oppilaiksi nimitettyä tavaraa. En
edes tiedä missä asutte, ja tietenkin pidän selvänä että teillä ei
ole kotia ja ettette sellaista tarvitsekaan."

"Minä olen saanut tuomioni", sanoi hän. "Mielipiteenne minusta on
juuri sellainen kuin luulinkin. Teidän mielestänne minä en ole
ihminen enkä kristitty. Teidän silmissänne olen vailla kiintymystä ja
uskontoa, ilman ystävyys- tai perhesiteitä, ilman periaatteiden ja
uskollisuuden ohjausta. Hyvä on, mademoiselle, sellainen on palkkamme
tässä elämässä."

"Te olette filosofi, monsieur, kyynillinen filosofi" (ja minä
silmäilin hänen päällystakkiaan, jonka himmeätä hihaa hän suoraa
päätä rupesi harjaamaan kädellään), "halveksitte ihmissuvun
heikkouksia -- olette sen koreilunhalun yläpuolella -- riippumaton
sen mukavuuksista."

"_Et vous, Mademoiselle, vous êtes proprette ei douillette, et
affreusement insensible, par-dessus le marché_."[108]

"Mutta totisesti, monsieur, nyt tulen ajatelleeksi että _täytyyhän_
teidän sentään asua jossakin. Sanokaa minulle missä, ja kertokaa
minkälainen palvelusväki teillä on."

Hän työnsi alahuulensa pelottavasti eteenpäin, mikä merkitsi mitä
jyrkintä ylenkatsetta, ja puhkesi sanomaan:

"_Je vis dans un trou_! Minä elän rotkossa, neiti -- luolassa
jonne te ette pistäisi nirsoa nenäänne. Kerran, kun halpamaisesti
häpesin kertoa koko totuutta, puhuin tuossa poikakoulussa
olevasta 'lukuhuoneestani'. Tietäkää nyt että tuo 'lukuhuone'
on koko asumukseni, se on makuuhuoneeni ja salonkini. Ja mitä
'palvelusväkeeni' tulee" (hän matki ääntäni) "on heitä kymmenen ja
tässä he ovat."

Ja hän levitti tylysti suoraan silmieni eteen kymmenen sormeansa.

"Minä kiillotan kenkäni", jatkoi hän hurjana. "Minä harjaan
päällystakkini."

"Ei, monsieur, on liiankin ilmeistä, että sitä ette koskaan tee",
pistin minä väliin.

"Minä teen itse vuoteeni ja hoidan talouteni, syön päivällistä
ravintolassa, illalliseni pitää itse huolta itsestään, päiväni ovat
työteliäitä ja rakkaudettomia, yöni pitkiä ja yksinäisiä, olen
kesytön, partainen ja munkkimainen, eikä kukaan nykyisin elävä tässä
maailmassa rakasta minua, lukuunottamatta paria vanhaa sydäntä, jotka
ovat kuluneet niinkuin omanikin, ja joku harva olento, vaivainen,
kärsivä, köyhä sekä kukkaron että hengen puolesta, olento jota tämän
maailman valtakunnat eivät tunnusta omakseen, mutta jolle kumoamaton
testamentti on määrännyt perinnöksi taivaan valtakunnan."

"Ah, monsieur, kyllä minä tiedän."

"Mitä te tiedätte? Yhtä ja toista, sen kyllä uskon, mutta minusta
ette tiedä mitään, Lucy!"

"Minä tiedän että teillä on hauska vanha talo hauskassa vanhassa
Basse-Villen puistikossa -- miksi ette mene asumaan sinne?"

"Häh?" mumisi hän taas.

"Minä pidin siitä paljon, monsieur, pidin sen portaista, jotka veivät
ovelle, päädyn harmaista kiviliuskoista, huojuvista puista sen takana
-- ne olivat oikeita puita eivätkä pensaita -- tummia, korkeita,
iäkkäitä puita. Ja tuo rukouskammio-budoaari -- tekisitte siitä
työhuoneen itsellenne, se on niin hiljainen ja rauhallinen."

Hän katsoi minuun tiukasti, puoleksi hymyillen puoleksi punastuen.
"Mistä olette onkinut tietoonne tuon kaiken? Kuka on kertonut
teille?" hän kysyi.

"Ei kukaan ole kertonut. Olenko nähnyt unta, monsieur, vai mitä
luulette?"

"Voinko minä tunkeutua teidän näkyihinne? En voi arvata naisen
ajatuksia hänen ollessaan valveilla, vielä vähemmän hänen
kuvittelujaan hänen nukkuessaan."

"Jos se on unta, näin unessani ihmisolentoja yhtä hyvin kuin
talonkin. Näin papin, vanhuuttaan kumaraharteisen ja harmaan, ja
palvelijattaren joka hänkin oli vanha ja omituisennäköinen, ja
rouvan, loistavan mutta eriskummallisen, hänen päänsä ulottui tuskin
kyynärpäähäni -- hänen loistonsa olisi sopinut herttuattarelle.
Hänen pukunsa oli säihkyvä kuin lasuurikivi -- hänen huivinsa oli
tuhannen frangin arvoinen, hänen yllään oli niin loistavia koruja
etten koskaan ole nähnyt sellaista kimallusta, mutta hänen vartalonsa
oli kuin katkaistu ja taivutettu kaksinkerroin. Hän näytti myös
jo päässeen yli ihmisiän tavallisten rajojen ja ehtineen vuosiin
jotka ovat vain surua ja vaivaa. Hänestä oli tullut ärtyinen,
miltei pahansuopa, mutta nähtävästi _joku_ välitti hänestä hänen
heikkouksissaan -- _joku_ antoi anteeksi hänen velkansa toivoen itse
saavansa velkansa anteeksi. He asuivat yhdessä, nuo kolme ihmistä --
emäntä, kappalainen, palvelija -- kaikki vanhoja, kaikki heikkoja,
kaikki saman ystävällisen siiven suojassa."

Hän peitti kädellään kasvojensa yläosan, mutta ei kätkenyt suutaan,
ja sen tienoilla näin ilmeen josta pidin.

"Minä näen että olette tunkeutunut salaisuuksiini", hän sanoi, "mutta
kuinka se on tapahtunut?"

Minä kerroin hänelle -- kerroin kuinka minut oli lähetetty asialle,
kuinka myrsky oli pidättänyt minua perillä, kerroin rouvan tylyydestä
ja papin ystävällisyydestä. "Kun istuin odottamassa sateen
lakkaamista, lyhensi isä Silas aikaani kertomalla erään tarinan",
sanoin.

"Tarinan? Minkä tarinan? Isä Silas ei ole mikään kertoja."

"Kerronko monsieur'lle sen tarinan?"

"Kertokaa, alkakaa alusta. Antakaa minun kuulla neiti Lucyn
ranskankieltä -- parasta tai huonointa -- en välitä kumpaako.
Antakaa tulla vain hyvä kourallinen muukalaisuuksia ja runsas annos
saarivaltakunnan ääntämistä."

"Monsieur ei saa kuulla mitään mittasuhteiltaan vaateliasta
kertomusta, eikä kertojan kuva tule siihen sekaantumaan. Mutta minä
sanon teille nimen -- 'Papin oppilas'."

"Pyh!" sanoi hän, ja tumma puna väritti hänen ennestäänkin tummia
poskiaan. "Hyvä vanha isä ei olisi voinut keksiä huonompaa aihetta;
se on hänen heikko kohtansa. Mutta mitä sanottiin 'Papin oppilaasta'?"

"Oh, yhtä ja toista."

"Voitte yhtä hyvin sanoa _mitä_. Aion saada tietää."

"Kerrottiin oppilaan nuoruudesta, oppilaan miehuudesta -- hänen
ahneudestaan, kiittämättömyydestään, leppymättömyydestään,
epävakaisuudestaan. Sellainen huono oppilas, monsieur! -- niin
kiittämätön, kylmäsydäminen, epäritarillinen, anteeksiantamaton!"

"_Et puis_?"[109] hän sanoi ja otti sikarin.

"_Et puis_", jatkoin, "hän sai kokea onnettomuuksia jotka eivät
herätä sääliä -- kesti ne tavalla jota ei kannata ihailla -- kärsi
vääryyksiä jotka eivät herätä myötätuntoa, ja kosti lopulta perin
epäkristillisesti kokoamalla tulisia hiiliä vastustajansa pään
päälle."

"Ette vielä ole kertonut kaikkea", sanoi Paul.

"Melkein kaikki, luullakseni, olen kertonut isä Silaksen tarinan
pääkohdat."

"Olette unohtanut yhden -- sen mikä koski oppilaan kiintymyksen
puutetta -- hänen kovaa, kylmää, munkkimaista sydäntään."

"Tottakin, minä muistan nyt. Isä Silas sanoi todellakin että oppilaan
kutsumus oli miltei kuin papin -- että hänen elämäänsä pidettiin
pyhitettynä."

"Mitkä siteet tai velvollisuudet sen aiheuttivat?"

"Menneisyyden siteet ja nykyisyyden laupeudentyöt."

"Teillä on siis selvillä koko asema?"

"Olen nyt kertonut monsieur'lle kaiken mitä minulle kerrottiin."

Kului pari miettivää minuuttia.

"No nyt, mademoiselle Lucy, katsokaa minuun ja vastatkaa minulle
yhteen kysymykseen sen totuuden mukaisesti, jota en usko teidän
koskaan tietoisesti loukkaavan. Nostakaa silmänne, katsokaa minua
silmiin, älkää epäröikö, älkää pelätkö luottaa minuun -- minä olen
mies johon voi luottaa."

Minä nostin silmäni.

"Kun nyt tunnette minut perin pohjin -- kaiken menneisyyteni, kaiken
edesvastuuni -- kun jo kauan olette tuntenut virheeni, voimmeko te ja
minä vielä olla ystäviä?"

"Jos monsieur tarvitsee minusta ystävän, olen iloinen että saan
hänestä ystävän."

"Mutta minä tarkoitan läheistä ystävää -- tuttua ja oikeata --
sukulaista kaiken paitsi veren puolesta? Tahtooko neiti Lucy tulla
sisareksi hyvin köyhälle, kahlehditulle, taakkojen rasittamalle
miehelle?"

En osannut vastata hänelle sanoilla, mutta luulen että sentään
_vastasin_. Hän otti käteni, jonka oli hyvä painautua hänen
kätensä turviin. _Hänen_ ystävyytensä ei ollut epävarma ja häilyvä
suosionosoitus, kylmä ja etäinen toive, niin hauras tunne ettei
kestänyt sormenkaan painoa. Minä tunsin heti (tai _luulin_ tuntevani)
että se oli luja ja turvallinen kuin kallio.

"Kun puhun ystävyydestä, tarkoitan _todellista_ ystävyyttä", hän
jatkoi painokkaasti, ja saatoin tuskin uskoa että niin vakavat sanat
olivat onnellistaneet korviani, osasin tuskin uskoa että hänen hyvä
ja huolestunut katseensa oli todellisuutta. Jos hän _todella_ halusi
minun luottamustani ja arvonantoani ja _todella_ tahtoi antaa minulle
omansa -- niin, silloin ei mielestäni elämä voinut tarjota mitään
enempää eikä parempaa. Siinä tapauksessa oli minusta tullut voimakas
ja rikas: silmänräpäyksessä olin tullut pysyvän onnelliseksi.
Saadakseni tästä varmuuden, lujittaakseni ja sinetöidäkseni sen
kysyin:

"Onko monsieur aivan tosissaan? Luuleeko hän todellakin tarvitsevansa
minua ja voivansa välittää minusta kuin sisaresta?"

"Aivan varmaan", hän sanoi, "yksinäisen miehen kuten minun, jolla
ei ole sisarta, täytyy olla iloissaan kun voi löytää jonkun naisen
sydämestä sisaren puhdasta kiintymystä."

"Ja uskallanko luottaa monsieur'n arvonantoon? Uskallanko puhua
hänelle kun minua haluttaa?"

"Pienen sisaren täytyy itsensä kokea", sanoi hän, "minä en anna
mitään lupauksia. Hänen täytyy kiusoitella ja koetella oikukasta
veljeään kunnes on saanut hänet mihin haluaa. Loppujen lopuksi en ole
niinkään taipumatonta ainesta eräissä käsissä."

Kun hän puhui, tuotti hänen äänensä sävy ja hänen nyt lempeiden
silmiensä loiste minulle sellaista nautintoa, jota totisesti
en ollut koskaan tuntenut. En kadehtinut keltään tytöltä hänen
ihailijaansa, keltään morsiamelta hänen sulhastaan, keltään vaimolta
hänen miestään, minä tyydyin tähän vapaaehtoiseen ja uhrautuvaan
ystävääni. Jos hän vain osottautuisi luotettavaksi, ja hän _näytti_
luotettavalta, mitä voisinkaan kaivata hänen ystävyytensä lisäksi?
Mutta jos kaikki sulaisi kuin unelma, niin kuin kerran ennen oli
tapahtunut --

"_Qu'est-ce donc_? Mikä on?" sanoi hän, kun tämän ajatuksen paino
lankesi sydämelleni, varjo kasvoilleni. Minä sanoin sen hänelle,
ja hetkisen äänettömyyden ja miettiväisen hymyn jälkeen hän kertoi
kuinka samanlainen pelko -- että muka minä väsyisin häneen, niin
oikukkaaseen ja vaikealuonteiseen mieheen -- oli kummitellut hänen
mielessään enemmän kuin päivän, enemmän kuin kuukauden. Kuullessani
tämän valtasi mieleni tyyni rohkeus. Uskalsin omasta puolestani
lausua rauhoittavan sanan. Sitä sanaa ei ainoastaan suvaittu,
vaan pyydettiin saada kuulla se uudelleen. Olin kovin onnellinen
-- omituisen onnellinen -- saadessani tehdä hänet varmaksi,
tyytyväiseksi, levolliseksi. Eilen en vielä olisi uskonut että
maailmassa on ja että elämä voi tarjota sellaisia hetkiä kuin ne
harvat, joita nyt vietin. Lukemattomia kertoja oli kohtalonani nähdä
aavistetun surun saapuvan pimeänä, mutta nähdä onnen, jota en ollut
osannut toivoakaan, hahmottuvan, tulevan luokseni ja käyvän hetki
hetkeltä todellisemmaksi, se oli tosiaankin uusi kokemus.

"Lucy", puhui Paul hiljaa ja piti vielä kättäni, "näittekö erään
muotokuvan vanhan talon budoaarissa?"

"Minä näin, muotokuvan joka oli maalattu seinälaudoitukseen."

"Nunnan muotokuvan?"

"Niin."

"Kuulitteko hänen tarinansa?"

"Kuulin."

"Muistatteko mitä näimme tuona iltana lehtimajassa?"

"En koskaan unohda sitä."

"Ettehän liittänyt yhteen noita kahta ajatusta, sehän olisi
hulluutta?"

"Minä ajattelin tuota näkyä kun katselin muotokuvaa, ja se oli aivan
totta."

"Ettehän kuvitellut ja ettehän rupea kuvittelemaan", hän
jatkoi, "että pyhimys taivaassa häiritsee rauhaansa maallisilla
kilpailijoilla? Protestantit ovat harvoin taikauskoisia, tällaiset
sairaat kuvittelut eivät toki ahdistane _teitä?"_

"En tiedä mitä ajatella tästä asiasta, mutta minä uskon että tuolle
näennäiselle salailmiölle aikanaan saadaan täysin luonnollinen
selitys."

"Epäilemättä, epäilemättä. Sitä paitsi ei kukaan hyvä, elossa
oleva nainen -- vielä paljon vähemmän puhdas ja onnellinen henki
-- häiritsisi sellaista ystävyyttä kuin meidän -- _n'est-il pas
vrai_?"[110]

Ennen kuin ehdin vastata, syöksyi Fifine Beck luoksemme punaposkisena
ja maltittomana ja huusi että minua tarvittiin. Hänen äitinsä oli
lähdössä kaupungille erään englantilaisen perheen luo, ja minua
tarvittiin tulkiksi. Keskeytys oli kylläkin paikallaan: pahaa on
joka päivä tarpeeksi, tällä hetkellä oli hyvääkin riittämiin. Olisin
kuitenkin mielelläni kysynyt Paulilta, askartelivatko nuo "sairaat
kuvittelut", joilta hän varotti minua, hänen omissa aivoissaan.




XXXVI

ERIPURAISUUDEN OMENA


Paitsi Fifine Beckin äitiä oli toisellakin mahdilla sana sanottavana
Paulille ja minulle ennen kuin tuo ystävyyden liitto saattoi tulla
hyväksytyksi. Meitä valvoi nukkumaton silmä: Rooma piti kateellisesti
silmällä poikaansa sen salaperäisen ristikon kautta, jonka edessä
minä kerran olin polvistunut ja jota Emanuel joka kuukausi lähestyi
-- rippituolin liukkaan seinämän kautta.

"Miksi olit niin iloinen päästessäsi Paulin ystäväksi?" kysyy lukija.
"Eikö hän jo kauan ole ollut ystäväsi? Eikö hän ollut antanut
näytettä toisensa jälkeen eräänlaisesta tunteiden puolueellisuudesta?"

Oh, oli kyllä, mutta kuitenkin oli minusta hauska kuulla hänen
niin vakavasti sanovan että hän oli läheinen, todellinen ystäväni.
Minä pidin hänen vaatimattomista epäilyistään, hänen herkästä
alistuvaisuudestaan -- tuosta luottamuksesta, joka kaipasi
kiintymystä johonkin ja joka oli kiitollinen kun sitä opetettiin
kiintymään. Hän oli nimittänyt minua "sisareksi". Se oli hyvä. Niin,
hän sai nimittää minua miksi tahtoi niin kauan kuin hän luotti
minuun. Olin kernaasti hänen sisarensa -- sillä ehdolla että hän ei
joskus pyytänyt minua olemaan samassa suhteessa tulevaan vaimoonsa,
ja koska hän oli hiljaisesti lupautunut jäämään naimattomaksi, näytti
sellaisesta pälkähästä olevan vähän vaaraa.

Enimmän osan seuraavaa yötä mietin sen illan kohtausta. Odotin
hartaasti aamunkoittoa ja kuuntelin sitten koska kello soisi.
Noustuani ja pukeuduttuani moitin rukouksia ja aamiaista
hitaiksi ja kaikkia tunteja verkkaisiksi, kunnes vihdoin saapui
kirjallisuudentunnin hetki. Halusin tarkemmin päästä tuntemaan
tätä veljeysliittoa, tahdoin huomata missä määrin veljellisesti
hän käyttäytyisi uudelleen tavattaessa, kokea minkä verran
sisarellisuutta oli omissa tunteissani, ja saada selville oliko
minussa sisaren rohkeutta ja hänessä veljen vilpittömyyttä.

Hän tuli. Elämä on niin järjestettyä että itse tapaus ei voi vetää
eikä vedä vertoja odotukselle. Koko sinä päivänä hän ei lähestynyt
minua kertaakaan. Tuntinsa hän piti ehkä hieman hiljaisemmin kuin
tavallisesti, lempeämmin ja myös vakavammin. Hän oli isällinen
oppilailleen, mutta hän ei ollut veljellinen minulle. Ennen kuin hän
lähti luokasta, odotin saavani hymyilyn, jollen sanaa. En saanut
kumpaakaan: osakseni tuli vain nyökkäys -- kiireinen, ujo.

Tämä etäisyys, päättelin, on satunnaista -- se ei ole tahallista.
Kärsivällisyyttä vain, ja se katoaa. Mutta se ei kadonnut, sitä
jatkui päiväkausia, se lisääntyi. Minä tukahutin hämmästykseni ja
nielin kaikki muut mieleeni pyrkivät tunteet.

Syystäkin voin kysyä kun hän tarjosi veljeyttään: "Saanko luottaa
teihin?" Syystä voi hän, epäilemättä tuntien luonteensa, pidättäytyä
kaikista vakuutuksista. Tottakin, hän oli käskenyt minua itse
kokemaan -- kiusottelemaan ja koettelemaan häntä. Turha määräys!
Nimellinen ja tarpeeton etuoikeus! Toiset naiset käyttäkööt
sellaista! Mikään minun kyvyissäni ja vaistoissani ei asettanut minua
tuohon urheaan joukkoon. Yksin jätettynä olin passiivinen, hylättynä
vetäydyin syrjään, unohdettuna -- huuleni eivät lausuisi, silmäni
eivät sinkahuttaisi muistutusta. Laskuissani oli nähtävästi ollut
jokin erehdys, ja odotin kunnes aika sen selvittäisi.

Mutta päivä tuli jolloin hänen, kuten tavallista, piti antaa minulle
oppitunti. Hän oli jo kauan jalomielisesti uhrannut minulle yhden
illan seitsemästä tutkien silloin mitä edellisen viikon aikana olin
eri aineissa oppinut ja valmistaen työtä seuraavaksi viikoksi.
Tällöin oli kouluhuoneeni missä milloinkin, riippuen siitä missä
oppilaat ja toiset opettajat sattuivat olemaan, vähin aivan lähellä
heitä, hyvin usein isossa toisessa luokassa, jossa oli helppoa
löytää hiljainen nurkka, kun hälisevät päiväoppilaat olivat poissa
ja harvalukuiset sisäoppilaat istuivat ryhmässä opettajanpöydän
ympärillä.

Tuona tavallisena iltana, kuullessani tavallisen kellonlyönnin,
kokosin kirjani ja paperini, kynäni ja musteeni ja lähdin isoon
luokkahuoneeseen.

Luokassa ei ollut ketään, ja siihen lankesi kylmä synkkä varjo,
mutta avonaisten kaksoisovien läpi näkyi nelikulmainen eteinen,
joka oli täynnä oppilaita ja valoa. Eteiseen ja ihmisjoukkoon
valoi länsiaurinko hehkuaan. Se hehkui niin punaisena ja eloisana,
että seinien värit ja pukujen eri vivahdukset näyttivät kaikki
sulaneen yhdeksi lämpimäksi hohteeksi. Tytöt istuivat töittensä
tai läksyjensä ääressä, keskellä heidän ryhmäänsä seisoi Emanuel
puhellen hyväntuulisesti erään opettajan kanssa. Hänen tummassa
päällystakissaan, hänen sysimustassa tukassaan leikitteli monta
tulipunaista värivivahdusta, hänen espanjalaiset kasvonsa, kun hän
käänsi niitä hetkeksi, vastasivat auringon eloisaan suudelmaan
eloisalla hymyllä. Asetuin paikalleni erään pulpetin ääreen.

Pomeranssipuut ja kaikki kasvit, jotka olivat täynnä loistavia
kukkia, nauttivat niin ikään auringon nauravasta suopeudesta.
Ne olivat nauttineet siitä kaiken päivää ja pyysivät nyt vettä.
Emanuel harrasti puutarhatyötä, hän piti taimien hoitamisesta ja
kasvattamisesta. Ajattelin tavallisesti että työskentely kasvien
parissa, lapio tai vesikannu kädessä, tyynnytti hänen hermojaan, se
oli ajanvietettä johon hän usein turvautui, ja nytkin hän katsahti
pomeranssipuihin, kurjenpolviin, loisteliaisiin kaktuksiin, ja
elähytti niitä kaikkia raikkaudella jota ne janoonsa tarvitsivat.
Hänen huulensa pitelivät sillä välin rakasta sikaria, tuota elämän
ensimmäistä ja tärkeintä ylellisyyskapinetta (hänelle); sen siniset
savurenkaat kiemurtelivat aika sievästi kukkien keskellä illan
valossa. Hän ei enää puhunut oppilaille eikä opettajattarille, mutta
hän puheli helliä sanoja pienelle 'lintukoirattarelle' (jos saa
tekaista sanan), joka nimellisesti kuului taloon mutta itse asiassa
piti häntä isäntänään, ollen kiintyneempi häneen kuin kehenkään talon
asukkaaseen. Hieno, silkkinen, rakastava ja rakastettava pikku koira
se oli sipsutellessaan siinä hänen vieressään ja katsellen ilmeikkäin
kiintynein silmin hänen kasvoihinsa, ja kun hän väliin leikillä
pudotti kreikkalaislakkinsa tai nenäliinansa, kyyristyi koira
pudonneen esineen viereen kuin mikäkin pienoisleijona, joka vartioi
kuningaskunnan lippua.

Kasveja oli paljon, ja koska tuo harrastelija-puutarhuri haki kaiken
veden kaivosta pihalta, venyi hänen työnsä hieman pitkäaikaiseksi.
Suuri koulunkello tikutti edelleen. Se löi jo toisenkin tunnin.
Auringonlaskun hohde hälveni nelikulmaisesta eteisestä ja sen
nuorekkaasta ryhmästä. Päivä oli painumassa. Huomasin että tunnistani
tulisi sinä iltana hyvin lyhyt, mutta pomeranssipuut, kaktukset ja
kameliat olivat nyt kaikki saaneet palveluksensa. Oliko minun vuoroni?

Voi, puutarhassa oli vieläkin hoidettavia kukkia -- suosikkiruusuja,
eräitä valiokukkia, ja pikku Sylvien iloinen haukunta ja vikinä
seurasi etenevää päällystakkia pitkin käytäviä. Panin pois osan
kirjoistani, en tulisi tarvitsemaan niitä kaikkia, istuin ja
ajattelin ja vasten tahtoani pyysin armoa hämyltä, joka hiipien
tunkeutui sisään.

Sylvie tuli vielä kerran näkyviin iloisesti hypellen ja ilmoittaen
siten päällystakin paluun, vesikannu laskettiin kaivon viereen, se
oli täyttänyt tehtävänsä, ja kuinka olinkaan iloinen! Monsieur pesi
kätensä pienessä kivialtaassa. Nyt ei enää ollut aikaa lukutunnille,
rukouskellon täytyi soida ennen pitkää, mutta me tapaisimme
kuitenkin, hän puhuisi, saisin tilaisuuden lukea hänen silmistään
hänen ujoutensa arvoituksen. Pesun päätyttyä hän seisoi paikallaan,
järjesteli hitaasti kalvosimiaan ja katseli uutta kuuta, joka
sarvineen hohti kalpeana opaalinvärisellä taivaalla ja loi heikkoa
välkettä Jean Baptisten ruusuikkunaan. Sylvie seurasi miettiväisenä
hänen mielialaansa, hiljaisuus alkoi harmittaa sitä, se vinkui ja
hyppi särkeäkseen sen.

"Pikku vaatelias", sanoi hän, "sinua ei sitten saa unohtaa
hetkeksikään, siltä näyttää."

Hän nosti koiran käsivarsilleen, käveli laiskasti pihan poikki vain
kyynärän päähän siitä ikkunarivistä, jonka erään ikkunan takana minä
istuin. Hän käveli viivytellen, hyväili koiraa sylissään ja antoi
sille helliä nimiä hellällä äänellä. Päätyoven portailla hän kääntyi,
katsoi vielä kerran kuuta, harmaata tuomiokirkkoa, katsoi yli
etäisten torninhuippujen ja talonkattojen, jotka häipyivät yösumun
siniseen mereen, maistoi hämärän suloista hengähdystä ja silmäili
puutarhan verhottua kukoistusta, sitten hän äkkiä katsoi taakseen,
ja hänen silmiensä terävä katse viilsi luokkahuoneiden valkoisia
seiniä, pyyhkäisi pitkää ikkunariviä. Luulin että hän kumarsi, mutta
jos niin oli, ei minulla ollut aikaa vastata hänen tervehdykseensä.
Silmänräpäys vain ja hän oli poissa, ja kuun valaisema kynnys lepäsi
kalpeana ja varjottomana suljetun päätyoven edessä.

Kokosin syliini kaiken mikä oli levällään edessäni pulpetilla, ja
kannoin käyttämättömän kirjakasan paikalleen kolmanteen luokkaan.
Rukouskello soi, tottelin sen kutsua.

Huomenna hän ei tulisi Rue Fossettelle, se päivä kun oli kokonaan
omistettu poikakoululle. Pääsin läpi tuntieni, pääsin läpi välillä
olevien tuntien, näin illan lähenevän ja aseistauduin sen raskasta
ikävää vastaan. Oliko pahempi jäädä asuintoverieni joukkoon vai
istua yksin, sitä en ollut ajatellut; valitsin tietysti jälkimmäisen
vaihtoehdon, sillä jos oli mitään lievityksen toivoa hetkeksikään,
ei minkään tässä talossa asuvan ihmisen pää eikä sydän voinut sitä
antaa, vain pulpettini kannen alla se saattoi asua, piileskellä
jonkin kirjan lehtien välissä, kullata siveltimen päätä tai
kynänkärkeä tai väikkyä mustepullon tummassa nesteessä. Raskain
sydämin avasin pulpettini kannen, väsynein käsin kääntelin sen
sisällystä.

Nuo tavalliset kirjat, tuttuihin kansiin ommellut niteet, otettiin
yksitellen esiin ja pantiin toivottomasti takaisin. Niissä ei
ollut viehätystä, ne eivät voineet lohduttaa. Onko tuo jokin uusi,
tuo sinipunerva lentokirjanen? En ollut nähnyt sitä ennen ja olin
kuitenkin järjestänyt laatikkoni tänä samana päivänä -- tänä samana
iltapäivänä. Kirjan oli täytynyt ilmestyä siihen viime tunnin
kuluessa, kun olimme päivällisellä.

Minä avasin sen. Mikä se oli? Mitä se sanoisi minulle?

Se ei ollut satu eikä runoelma, ei essee eikä kertomus, se ei
laulanut, tarinoinut eikä keskustellut. Se oli jumaluusopillinen
teos, se saarnasi ja taivutti.

Kallistin korvani sille hyvin halukkaasti, sillä niin pieni kuin se
olikin, sillä oli oma tenhovoimansa ja se vangitsi mielenkiintoni
heti. Se saarnasi Rooman uskoa, se taivutti kääntymykseen. Tuon
viekkaan pikku kirjan ääni oli hunajainen, sen sävy pelkkää öljyä
ja palsamia. Tässä ei kuulunut Rooman ukkosen jylinää, ei tuntunut
sen epäsuosion kärventävää henkäystä. Protestantin oli käännyttävä
paavilaiseksi, ei niinkään paljon kerettiläisen helvetin pelosta
kuin sen mukavuuden, suvaitsevaisuuden ja hellyyden vuoksi, jota
Pyhä Kirkko tarjosi. Kaukana siitä että se olisi tahtonut uhata ja
pakottaa, ei, se halusi vain ohjata ja voittaa. _Sekö_ voisi vainota?
Oi hyvänen aika, ei millään muotoa!

Tämä säyseä sepustus ei ollut tarkoitettu paatuneille ja
maailmallisille, se ei olisikaan ollut väkevää ruokaa väkeville, se
oli maitoa vauvoille, äidinrakkauden lempeätä nestettä pienimmälle ja
nuorimmalle. Se oli tarkoitettu kokonaan ja yksinomaan sellaisille,
joiden päähän on päästävä sydämen kautta. Se ei vedonnut älyyn,
se koetti voittaa hellämielisen hänen kiintymystensä kautta,
myötätuntoisen hänen myötätuntonsa kautta. St. Vincent de Paul ei
voinut puhua suloisemmin kootessaan orponsa ympärilleen.

Muistan että eräänä päähoukuttimena uskosta luopumiseen esitettiin
se tosiseikka, että katolilaisilla jotka ovat kuoleman kautta
kadottaneet rakkaat ystävänsä, on se sanomaton lohdutus, että saavat
rukoilla heidän sielulleen vapautusta kiirastulesta. Kirjoittaja ei
kajonnut niiden henkilöiden lujempaan rauhaan, joiden usko jättää
kiirastulen kokonaan sikseen, mutta minä ajattelin sitä ja loppujen
lopuksi pidin jälkimmäistä uskoa lohdullisempana.

Pieni kirja huvitti minua eikä ollut minulle tuskallisen
vastenmielinen. Se oli makeasuinen, hempeä, pintapuolinen pikku
kirja, mutta kuitenkin jokin siinä virkisti synkkää mieltäni ja
sai minut hymyilemään. Minua huvitti tuo muodoton sudenpentu, joka
hypähteli villoihin kääriytyneenä ja koetti määkiä kuin viaton
karitsa. Paikoittain se muistutti eräitä wesleylais-metodistisia
kirjoitelmia, joita olin kerran lapsena lukenut ja joita höysti
suunnilleen sama kiihtymyksen ja uskonvimman mauste. Se joka oli
tämän kirjoittanut, ei ollut mikään paha mies, ja vaikka alituisesti
näinkin hänen harjaantuneen viekkautensa -- hänen järjestelmänsä
pukinsorkan -- empisin ennen kuin moittisin häntä itseään
vilpillisyydestä. Mutta hänen arvostelukykynsä kaipasi haavurin
lastoitusta, se oli kasvanut kieroon.

Niinpä hymyilin tälle äidillisen hellyyden puuskalle, joka tuli
seitsemän kukkulan vanhan ja verevän valtiattaren taholta,
ja hymyilin myös omalle haluttomuudelleni, etten sanoisi
kyvyttömyydelleni ottaa varteen näitä liikuttavia suosionosoituksia.
Vilkaisin kansilehteen ja näin nimen "Isä Silas". Alkusivulle oli
lyijykynällä kirjoitettu pienin mutta selvin ja tutuin kirjaimin:
"P.C.D.E:ltä L--y'lle". Ja kun näin tämän, rupesin nauramaan, eikä
mielialani enää ollut sama kuin äsken. Olin virkistynyt.

Kuolettava epävarmuus hälveni äkkiä päästäni ja silmistäni, sfinksin
arvoitukseen oli tullut ratkaisu. Nimien Isä Silas ja Paul Emanuel
yhdistelmä antoi avaimen kaikkeen. Rippilapsi oli ollut johtajansa
seurassa ja luvannut olla salaamatta mitään. Täydellinen kertomus
viime kohtauksestamme oli saatu hänestä irti, hän oli tunnustanut
veljeysliiton perustamisen ja puhunut ottosisarestaan. Kuinka
voisi kirkko antaa siunaustaan sellaiselle liitolle, sellaiselle
sisareksiotolle? Veljeysliitto kerettiläisen kanssa! Olin kuulevinani
isä Silaksen kumoavan tuon epäpyhän sopimuksen, varoittavan
rippilastaan sen vaaroista, pyytävän ja määräävän pidättyväisyyttä,
vieläpä virkansa arvovallan nojalla ja kaiken sen nimessä ja sen
muistoon vedoten, mikä oli rakkainta ja pyhintä Emanuelille,
suosittelevan tuon uuden järjestelmän pakkoa, jonka kylmyys oli
hyydyttänyt luitteni ytimet.

Nämä olettamukset eivät ehkä tunnu mieluisilta, mutta äskeiseen
verraten ne olivat tervetulleita. Taustassa häämöttävän aavemaisen
esteen näkeminen ei ollut mitään verrattuna pelkoon että äkillinen
muutos olisi tapahtunut Paulissa itsessään.

Näin etäältä ajassa katsoen en voi olla varma missä määrin
mainitut arvelut olivat omiani tai minkä verran niiden alkuperä ja
lujittuminen oli lähtöisin toiselta taholta. Apua ei puuttunut.

Sinä iltana ei ollut kirkasta auringonlaskua, itä ja länsi olivat
yhtenä pilvenä, eikä mikään sininen ja samalla ruusunhohteinen
kesäyön utu pehmentänyt etäisyyttä, vaan tahmea rämeiden sumu
hiipi harmaana yli Villetten. Sinä iltana saattoi vesikannu yhtä
hyvin jäädä komeroonsa, sillä kaiken iltapäivää oli ollut pientä
tihkusadetta, joka vieläkin lankesi maahan tiheänä ja ääneti. Tämä
ilma ei houkutellut samoilemaan märillä käytävillä tihkuvien puiden
alla, ja niinpä säpsähdinkin kun kuulin Sylvien äkkiä haukkuvan
puutarhassa tervetuliaishaukuntansa. Varmaankaan sillä ei voinut
olla seuraa, ja kuitenkaan ei tuota iloista nopeata haukkua koskaan
kuulunut muuten kuin erään henkilön kunniaksi.

Lasioven läpi ja lehtimajan kaarikaton alitse minulla oli näköala
syvälle "kiellettyyn käytävään". Sinne syöksyi Sylvie, loistaen
pimeässä käytävässä kuin valkoinen ruusu. Se juoksi edestakaisin,
vinkui, hyppi ja ahdisteli pikkulintuja pensaikossa. Odotin viisi
minuuttia, mutta ennettä ei seurannut täyttymys. Palasin kirjojeni
luo, ja silloin Sylvien terävä haukunta äkkiä taukosi. Taaskin
katsoin ylös. Koira seisoi parin kyynärän päässä heiluttaen valkoista
häntähuiskuaan niin vinhasti kuin tuo jäsen vain pääsi liikkumaan,
ja seurasi kumeasti erään lapion liikkeitä, jota väsymätön käsi
ahkerasti käytti. Siinä oli herra Emanuel, seisoi kumarassa ja kaivoi
märkää multaa sateesta raskaiden ja valuvien pensaiden välistä, ja
teki työtä niin tuimasti kuin hänen olisi kirjaimellisesti puhuen
vielä ansaittava päivänmuonansa otsansa hiellä.

Tässä kaikessa näin ilmauksen kiintyneestä mielestä. Tällä tavoin
hän saattoi kaivaa jäätyneessä lumessa kylmimpänä talvipäivänä, kun
hänen mieltään vaivasi tuskallinen liikutus, oli se sitten hermojen
kiihtymystä tai surullisia itsesyytös-ajatuksia. Hän saattoi kaivaa
tuntikausia, kulmat rypyssä ja kiristetyin hampain, kohottamatta
päätään ja avaamatta kertaakaan huuliaan.

Sylvie katseli kunnes väsyi. Sitten se taas karkasi matkoihinsa,
hypähti sinne, syöksyi tänne, nuuski ja haisteli kaikkialla ja
vihdoin keksi minut luokasta. Samassa se jo lensi haukkuen ruutuja
vasten ikään kuin vaatien minuakin ulos iloitsemaan isännän työstä.
Se oli väliin nähnyt minun kävelevän samalla käytävällä Paulin kanssa
ja epäilemättä katsoi minun velvollisuudekseni tulla hänen luokseen
nytkin, kun käytävä oli märkä.

Se piti sellaista elämää, että Paul vihdoin katsahti ylös ja
tietenkin huomasi mitä varten ja kenelle se haukkui. Hän vihelsi sitä
pois, mutta se haukkui vain kovemmin. Varmaankin väsyneenä koiran
vaivalloisuuteen hän viskasi pois lapionsa, lähestyi ja työnsi oven
raolle. Sylvie hyökkäsi hurjana sisään, hypähti polvelleni ja --
käpälät kaulassani, pikku kuono ja kieli vähän liian väkivaltaisen
toimellisina kasvoissani, huulissani ja silmissäni -- liehutti
tuuheata häntäänsä pulpetin yli ja lennätti kirjat ja paperit pitkin
lattiaa.

Emanuel tuli hiljentämään meteliä ja korjaamaan hävitystä. Koottuaan
kirjat hän vangitsi Sylvien ja pisti sen suojaan päällystakkinsa
alle, minne se painautui hiljaisena kuin hiiri, pää vain pilkisti
ulos. Sylvie oli hyvin hento ja sillä oli mitä sievimmät viattomat
pikku kasvot, pitkät silkinhienot korvat ja maailman kauneimmat
tummat silmät. En koskaan nähnyt sitä muistamatta Pauliina de
Bassompierreä -- anna anteeksi tämä yhdistelmä, hyvä lukija, se
johtui ehdottomasti mieleeni.

Paul hyväili ja taputteli sitä. Hellittely jota se aina sai osakseen,
ei ollut mitään ihmeellistä, sillä se sai kaikki ihastumaan itseensä
kauneudellaan ja vilkkaalla eloisuudellaan.

Hyväillessään koiraa Paul antoi katseensa harhailla kirjassa ja
paperissa jotka hän juuri oli asettanut paikoilleen. Hänen silmäänsä
osui tuo uskonnollinen kirjanen. Hänen huulensa liikkuivat, mutta hän
puolittain hillitsi puhumishalunsa. Mitä, oliko hän luvannut olla
puhuttelematta minua enää koskaan? Jos niin oli, katsoi hänen parempi
luontonsa kunniakkaammaksi rikkoa kuin noudattaa lupausta, sillä
ponnistettuaan uudelleen hän sanoi:

"Ette ole vielä lukenut lentokirjasta, arvaan? Eikö se houkuttele
kylliksi?"

Vastasin lukeneeni sen.

Hän odotti, ikään kuin toivoen että pyytämättä lausuisin siitä
mielipiteeni. Minä en kuitenkaan ollut sillä tuulella että olisin
pyytämättä sanonut tai tehnyt mitään. Jos myönnytyksiä oli tehtävä,
jos sovitteluja kysyttiin, ne olivat isä Silaksen tottelevaisen
oppilaan asia eikä minun. Hänen silmänsä katsoivat minua kauniisti,
niiden sinisessä säteessä oli sillä hetkellä lempeyttä -- oli
harrasta pyyntöä -- oli vivahdus intomielisyyttä, siinä oli
yhdistettyjä ja vastakkaisia tarkoituksia, syytöstä joka suli
katumukseen. Tällä hetkellä hän luultavasti olisi ollut iloinen jos
olisi huomannut minussa jotakin mielenliikutusta. Minä en voinut
näyttää sitä. Seuraavassa hetkessä olisin kuitenkin ilmaissut
hämmennystä, jollen olisi keksinyt ottaa laatikostani paria hanhen
kynää ja ruvennut kaikessa rauhassa teroittamaan niitä.

Tiesin että tämä teko kääntäisi hänen mielensä toiseen suuntaan.
Hän ei koskaan mielellään nähnyt minun teroittavan kyniä, veitseni
oli aina tylsä -- ja käteni myös taitamaton, minä katkaisin ja
tein huonoa työtä. Tällä kertaa leikkasin haavan omaan sormeeni
-- puolittain tahallani. Tahdoin saada hänet takaisin oikealle
tuulelleen, oikeaan oloonsa, tahdoin saada hänet torumaan.

"Hutilus!" hän huusi vihdoin, "tekee nakkelusta käsistään."

Hän laski Sylvien maahan, pani sen kiltisti makaamaan
kreikkalaislakkinsa viereen, riisti käsistäni kynät ja veitsen ja
rupesi vuolemaan ja teroittamaan taitavasti ja nopeasti kuin kone.

Pidinkö hänen pikku kirjastaan, kysyi hän nyt.

Minä tukahutin haukotukseni ja sanoin että enpä juuri tietänyt.

Oliko se liikuttanut minua?

"Luulen että se sai minut hieman uniseksi."

(Hiljaisuus.) Kas niin! Tuota sävyä ei kannattanut ottaa hänen
seurassaan. Niin paha kuin olinkin -- ja hän olisi suruissaan jos
hänen pitäisi luetella kaikki vikani yhdessä hengenvedossa --
oli Jumala ja luonto antanut minulle "_trop de sensibilité et de
sympathie"[111] jottei niin liikuttava vetoaminen syvästi vaikuttaisi
mieleeni.

"Tosiaankin", vastasin ja nousin äkkiä. "En ollut ensinkään
liikuttunut -- en hituistakaan."

Ja todistukseksi vedin taskustani täysin kuivan nenäliinan, joka oli
vielä puhdas ja taitteissaan.

Tämän jälkeen kohdistettiin minuun sarja nuhteita, pikemmin kirpeitä
kuin kohteliaita. Minä kuuntelin halukkaasti. Kahden päivän
luonnottoman hiljaisuuden jälkeen oli musiikkiakin parempi kuulla
Paulin taas saarnaavan omalla vanhalla tavallaan. Minä kuuntelin ja
silloin tällöin virvoitin itseäni ja Sylvietä erään makeisrasian
sisällöllä, rasian josta Emanuelin ansiosta ei koskaan puuttunut
suklaanamusia. Hänestä oli hauska nähdä että pienellekin hänen
kätensä antimelle suotiin asianmukainen arvo. Hän katseli minua ja
koiraa, kun jaoimme saalista, ja pani kynäveitsensä pois. Koskettaen
kättäni kimpulla vastateroitettuja kyniä hän sanoi:

"Sanokaa, pikku sisar -- puhukaa suoraan -- mitä olette ajatellut
minusta kahtena viime päivänä?"

Mutta tähän kysymykseen en millään muotoa tahtonut kiinnittää
huomiota, sen sisältö sai silmäni täyttymään. Hyväilin Sylvietä
itsepintaisesti. Paul nojautui pulpetin yli ja kumartui minua kohti.

"Sanoin itseäni veljeksenne", hän virkkoi "tuskin tiedän mitä olen --
veli -- ystävä -- en osaa sanoa. Tiedän että ajattelen teistä hyvää
-- tunnen että toivon teille hyvää -- mutta minun täytyy hillitä
itseäni, teitä täytyy pelätä. Parhaat ystäväni osoittavat vaaran ja
kuiskaavat varovaisuutta."

"Te teette oikein kun kuulette ystäviänne. Olkaa kaikin mokomin
varovainen."

"Se on teidän uskontonne -- teidän omituinen, itseensä luottava,
haavoittamaton uskontonne, jonka vaikutus tuntuu verhoavan teidät
tiesi minkälaiseen kirottuun sota-asuun. Te olette hyvä -- isä Silas
sanoo teitä hyväksi ja pitää teistä -- mutta teidän kauhea, ylpeä,
vakava protestanttisuutenne, siinä on vaara. Se välähtää silloin
tällöin silmistänne ja toisinaan taas se antaa teille erikoisen
äänensävyn ja erinäisiä eleitä, jotka karmivat selkääni. Te ette tee
mielenosoituksia, ja kuitenkin juuri äsken -- kun puhuitte tuosta
kirjasesta -- hyvä Jumala! olin näkevinäni Luciferin hymyilevän."

"Varma on etten pidä arvossa tuota kirjasta -- entä sitten?"

"Ette pidä arvossa tuota kirjasta? Mutta sehän on puhtainta ja
olennaisinta uskoa, rakkautta, armeliaisuutta! Minä luulin että se
liikuttaisi mieltänne, luotin ettei sen lempeys jäisi tehottomaksi.
Laskin sen pulpetillenne rukous sydämessä. Mahdan olla syntinen,
koska taivas ei kuule pyyntöjä jotka lämpimimpinä tulevat
sydämestäni. Te halveksitte pientä lahjaani. _Oh, cela me fait
mal_!"[112]

"Monsieur, en minä halveksi sitä -- en ainakaan teidän lahjananne.
Monsieur, istukaa ja kuulkaa minua. Minä en ole pakana, en ole
kovasydäminen, en ole epäkristillinen enkä vaarallinen, niinkuin he
sanovat teille. Minä en tahtoisi järkyttää uskoanne, tehän uskotte
Jumalaan ja Kristukseen ja Raamattuun, ja niin uskon minäkin."

"Mutta _uskotteko_ te Raamattuun? Otatteko vastaan jumalallisen
ilmoituksen? Mitä rajoja on maanne ja lahkonne hurjalla huolettomalla
uskaliaisuudella? Isä Silas lausui pimeitä viittauksia."

Houkuttelemalla sain hänet puolittain määrittelemään nämä
viittaukset; ne osoittautuivat olevan viekasta jesuiitta-parjausta.
Sinä iltana Paul ja minä puhuimme vakavasti ja kauan. Hän perusteli
syitään, hän todisteli. _Minä_ en osannut todistella -- onnellinen
kykenemättömyys, sillä tarvittiin vain voitonvarmaa ja johdonmukaista
vastarintaa kumoamaan rippi-isän vihjaukset, mutta minä osasin puhua
omalla tavallani, johon Paul oli tottunut ja jonka kiertelyitä hän
saattoi seurata ja täyttää aukot ja antaa anteeksi oudot sammaltelut,
jotka eivät enää olleet hänelle outoja. Koska olin oma itseni hänen
seurassaan, saatoin puolustaa uskoani ja oppiani omalla tavallani, ja
jossain määrin voin tyynnyttää hänen ennakkoluulojaan. Hän ei ollut
tyytyväinen lähtiessään pois, tuskin edes rauhoittunut, mutta hänet
oli nyt saatu selvästi tuntemaan että protestantit eivät välttämättä
ole sellaisia jumalattomia pakanoita kuin hänen rippi-isänsä oli
vihjaissut, hänet oli saatu jossakin määrin ymmärtämään heidän
tapaansa kunnioittaa valoa, elämää, sanaa, hän kykeni nyt osittain
tajuamaan, että joskaan heidän kunnioituksensa, kunnioitettavia
asioita kohtaan ei ollut aivan samanlainen kuin se, jota viljeltiin
hänen kirkossaan, oli sillä oma kenties syvempi voimansa -- oma
juhlallisempi pyhä kammionsa.

Huomasin että isä Silas (toistan vieläkin että hän ei ollut paha
ihminen, vaikka puolustikin pahaa asiaa) oli typerästi häväissyt
protestantteja yleensä ja minua muiden mukana ihmeellisillä
nimityksillä, syyttänyt meitä ihmeellisistä "ismeistä". Monsieur
Emanuel ilmaisi kaiken tämän omalla suoralla tavallaan, joka ei
tietänyt mitään salamyhkäisyydestä, ja puhuessaan katseli minua
lempeänä ja vakavan pelokkaana, miltei vapisten sitä ajatusta,
että syytöksissä olisi perää. Isä Silas oli nähtävästi pitänyt
minua tarkasti silmällä, oli huomannut että kävin vuorotellen
ja ilman erotusta Villetten kolmessa protestanttisessa
kappelissa -- ranskalaisessa, saksalaisessa ja englantilaisessa
-- so. presbyteerisessä, luterilaisessa ja episkopaalisessa.
Tuollainen vapaamielisyys todisti kunnon isän silmissä syvää
välinpitämättömyyttä; joka suvaitsee kaikkea, päätteli hän, ei voi
kiintyä mihinkään. Nyt sattui niin että olin usein hiljaisuudessa
ihmetellyt näiden kolmen kirkkokunnan eroavaisuuksien vähäpätöistä ja
toisarvoista luonnetta -- niiden elinvoimaisten oppien yhteyttä ja
samanlaisuutta. En nähnyt mitään mikä estäisi niitä kerran yhtymästä
suureen Pyhään Liittoon, ja pidin arvossa niitä kaikkia, vaikka
mielestäni jokaisessa oli muotovirheitä, turhaa painolastia ja
arkipäiväisyyttä. Juuri nämä ajatukset kerroin Emanuelille ja selitin
hänelle että oma viimeinen ojennusnuorani, opas jota seurasin ja
opettaja johon luotin, oli ehdottomasti aina Raamattu itse, pikemmin
kuin mikään kirkollinen suunta, oli se sitten minkä niminen tai minkä
kansakunnan tahansa omaksuma.

Hän jätti minut leppyneenä, mutta täynnä huolenpitoa, huoaten väkevän
toivomuksen, että jos olin väärässä, taivas johtaisi minut oikealle
tielle. Vielä kynnykseltä kuulin tulisia kuiskeita "Marialle, taivaan
kuningattarelle", hartaita pyyntöjä että _hänen_ toivostaan vielä
tulisi _minun_ toivoni.

Omituista! Minulla ei vähääkään ollut tuollaista kuumeista halua
käännyttää häntä pois isiensä uskosta. Mielestäni Rooman usko oli
väärä, se oli kuin suuri sekava kuva kultaa ja savea, mutta minusta
näytti että _tämä_ katolilainen omaksui uskontonsa puhtaimmat
ainekset viattomin sydämin, jota Jumalan täytyi rakastaa.

Ylläkerrottu keskustelu tapahtui kahdeksan ja yhdeksän välillä
illalla hiljaisen Rue Fossetten koulusalissa, joka oli eristetyn
puutarhan puolella. Arvatenkin seuraavan illan samana tai
myöhäisempänä hetkenä pyhä tottelevaisuus antoi sen sanasta sanaan
kaikua tarkkaavaiseen korvaan rippituolin kiiltävän seinämän ääressä
Tietäjäin vanhuuttaan harmaassa kirkossa. Seurauksena oli että
isä Silas tuli käymään madame Beckin luona, ja tiesi minkälaisten
sekavien syiden kannustamana sai häneltä luvan ottaa joksikin aikaa
haltuunsa englannittaren sielunhoidon.

Tämän jälkeen minulla luetettiin sarja kirjoja -- so. silmäilin
hädin tuskin nidoksiin joita hän lainasi minulle. Ne kuuluivat
liian vähän minun alaani, jotta olisin lukenut ne kunnollisesti,
tehnyt alleviivauksia, oppinut ja sulattanut ne sisäisesti. Ja sitä
paitsi minulla oli makuusalissa pieluksen alla kirja jonka muutamat
luvut riittivät hengellisen ravinnon tarpeisiini, antoivat minulle
neuvoja ja esimerkkejä jotka eivät kaivanneet parannusta, siitä olin
vakuuttunut sydämeni sisimmässä.

Sitten isä Silas näytti minulle Rooman kauniin puolen, sen hyvät
työt, ja pyysi minua arvostelemaan puuta hedelmien mukaan.

Vastaukseksi tunsin ja tunnustin että nämä teot _eivät_ olleet Rooman
hedelmiä, ne olivat vain sen runsasta kukoistusta, kaunis lupaus
jonka se näytti maailmalle. Tuo kukka ei hedelmänä enää tuoksunut
rakkaudelta, omena täydessä muodossaan oli tietämättömyyttä,
alhaisuutta ja tekopyhyyttä. Ihmisten kärsimyksistä ja tunteista
taottiin heidän orjuutensa kahleet. Köyhiä ruokittiin, vaatetettiin
ja suojattiin, jotta kiitollisuus sitoisi heidät "Kirkkoon", orpoja
hoivattiin ja kasvatettiin, jotta he saisivat varttua "Kirkon"
helmassa, sairaita hoidettiin, jotta he kuolisivat "Kirkon"
kaavan ja määräyksen mukaan, ja miehiä näännytettiin, naisia
uhrattiin mitä julmimmin, ja kaikki luopuivat maailmasta jonka
Jumala oli tehnyt mieluisaksi luoduilleen, ja ottivat ristin joka
oli hirvittävä hivuttavassa raskaudessaan, jotta he palvelisivat
Roomaa, todistaisivat sen pyhyydestä, lujittaisivat sen voimaa ja
levittäisivät tuon tyrannin, "Kirkon" valtaa.

Ihmisen hyväksi tehtiin vähän, Jumalan kunniaksi vieläkin vähemmän.
Tuhansia teitä avattiin vaivoin, verihikeä vuodattaen, elämää
tuhlaten, vuoria halkaistiin läpi niiden sisimmän, kallioita
murrettiin juuria myöten, ja minkä hyväksi tämä kaikki? Jotta papisto
saisi marssia suoraan eteenpäin ja suoraan ylöspäin kaikkivaltiaaseen
asemaan, josta se saattoi kohottaa Moolokinsa, "Kirkon" valtikkaa.

Se ei käy päinsä. Jumala ei ole Rooman kanssa, ja jos Jumalan poika
vielä tuntisi inhimillistä surua, eikö Hän surisi sen julmuutta ja
kunnianhimoa, niinkuin Hän kerran itki tuomitun Jerusalemin rikoksia
ja kärsimyksiä!

Voi noita vallanrakastajia! Voi tämän maailman kuningaskunnan
hiippapäisiä tavoittelijoita! Hetki tulee teillekin, jolloin
sydäntenne on hyvä tietää -- sydäntenne jotka heikkoina pysähtyvät
kunkin katkonaisen sykähdyksen jälkeen -- että on olemassa suurempi
armo kuin inhimillinen sääli, väkevämpi rakkaus kuin tuo väkevä
kuolema, jota teidänkin pitää katsoa silmiin ja sen edessä nöyrtyä,
suurempi rakkaus kuin mikään synti, teidänkin syntinne, sääli, joka
vapahtaa maailmoita -- vieläpä antaa synninpäästön papeille!

<tb>

Kolmas koetukseni tapahtui keskellä Rooman mahtavuutta -- sen
valtakunnan loistoa. Minut vietiin kirkkoon juhlallisissa
tilaisuuksissa -- juhla- ja merkkipäivinä. Minulle näytettiin
paavilliset menot. Minä katselin niitä.

Monet ihmiset -- miehet ja naiset -- epäilemättä minua etevämmät
tuhansissa suhteissa, ovat antaneet tämän näyn vaikuttaa itseensä,
ovat selittäneet että vaikka heidän järkensä teki vastarintaa,
mielikuvitus alistui siihen. Minä en voi sanoa samaa. Ei juhlakulkue,
ei päivämessu, ei vahakynttiläin runsaus eikä suitsutuksen lemu,
ei kirkollinen rihkama eikä taivaallinen korutavara tehonnut
mielikuvitukseeni hituistakaan. Se mitä näin, tuntui minusta
räikeältä eikä suurelta, karkean aineelliselta eikä runollisen
henkevältä.

Tätä en kertonut isä Silakselle, hän oli vanha, hän näytti
kunnioitettavalta, ja jokaisen epäonnistuneen kokeen, jokaisen
uusiutuneen pettymyksen jälkeen hän edelleen oli minulle
persoonallisesti ystävällinen, enkä hennonut loukata hänen
tunteitaan. Mutta erään päivän iltana, jolloin minut oli viety ison
talon parvekkeelle katsomaan suurta sekavaa juhlakulkuetta, johon
otti osaa sekä kirkko että armeija, pappeja pyhäinjäännöksineen ja
sotilaita aseineen, lihava iäkäs arkkipiispa, joka oli pukeutunut
kambrikkiin ja pitseihin ja joka omituisesti muistutti harmaata
nahkaa paratiisilinnun höyhenissä, ja parvi nuoria tyttöjä
haaveellisissa puvuissa ja kiehkuroissa -- _silloin_ sanoin
ajatukseni Paulille.

Sanoin hänelle etten pitänyt siitä, etten kunnioita tuollaisia menoja
enkä tahtonut nähdä enempää.

Ja kevennettyäni näin omaatuntoani kykenin jatkamaan ja sujuvammin
ja selvemmin kuin tavallisesti selittämään hänelle että aioin pysyä
uskossani. Mitä enemmän näin paavilaisuutta, sitä kiinteämmin
liityin protestanttisuuteen. Epäilemättä oli joka kirkkokunnalla
erehdyksensä, mutta nyt vasta huomasin kuinka ankaran puhdas
omani oli verrattuna siihen, jonka maalatut ja irstaat kasvot oli
paljastettu ihailtavikseni. Kerroin hänelle kuinka meillä oli
vähemmän muotoja itsemme ja Jumalan välillä, itse asiassa ei ehkä
enempää kuin mitä ihmisluonteen keskitasolle oli välttämätöntä.
Sanoin hänelle etten voinut katsella kukkia ja kultanauhuksia,
vahakynttilöitä ja koruompelusta sellaisina hetkinä ja sellaisissa
oloissa, jolloin sielumme silmät oli kohotettava Häneen, jonka
koti oli äärettömyys ja olento iäisyys. Sanoin että kun ajattelin
syntiä ja surua, maailman turmelusta -- kuolettavaa vääryyttä,
raskasta ajallista vaivaa -- en voinut välittää laulavista papeista
ja höpisevistä munkeista, että kun olemassaolon tuska ja lopun
kammo ahdisti mieltäni -- kun valtava toivo ja mittaamaton epäilys
tulevaisten suhteen nousi eteeni -- _silloin_ juuri tuo opittu
messunhyminä ja rukous vieraalla kuolleella kielellä oli kiusaksi ja
haitaksi sydämelle, joka vain ikävöi saada huutaa:

"Jumala, ole armollinen minulle syntiselle."

Kun olin puhunut, siten tunnustanut uskoni ja niin kauaksi
erkaantunut hänestä jolle puhuin -- silloin vihdoinkin kuului
sovinnollinen sävel kahden ristiriitaisen sielun välillä.

"Sanokoot papit tai kynäsoturit mitä tahansa", kuiskasi Emanuel,
"Jumala on hyvä ja rakastaa kaikkia rehellisiä. Uskokaa siis mitä
voitte uskoa, uskokaa niin kuin voitte, yksi rukous on meille
kuitenkin yhteinen. Minäkin huudan: '_O Dieu, sois appaisé envers moi
qui suis pécheur_!"[113]

Hän nojautui tuolini selustaan. Mietittyään hetkisen hän puhui taas:

"Miltä mahtavat näyttää tuon Jumalan silmissä, joka on luonut
kaikki taivaan vahvuudet, jonka sieraimista on lähtenyt kaikki
elämä täällä ja tähdissä tuolla -- miltä mahtavat näyttää ihmisten
eroavaisuudet? Mutta koska aika ei merkitse mitään Jumalalle, eikä
paikka, niin ei merkitse mittakaan eikä vertailu. Me alennamme
itsemme pienuudessamme, ja me teemme oikein; kuitenkin voi olla
niin, että yhden sydämen horjumattomuus, yhden mielen vilpittömyys
ja uskollisuus sen valon mukaan, jonka Hän on säätänyt, on yhtä
paljon hänen edessään kuin kuiden säännöllinen liike kiertotahtien
ympäri, kiertotähtien liike aurinkojen ympäri ja aurinkojen liike
tuon valtavan näkymättömän keskuksen ympäri, joka on käsittämätön,
toteamaton, ja jota äärimmäinen henkinen ponnistuskin vain aavistaa.

"Jumala johtakoon meitä kaikkia! Jumala siunatkoon teitä, Lucy!"




XXXVII

PÄIVÄNPAISTETTA


Oli oikein hyvä että Pauliina oli kieltäytynyt jatkamasta
kirjeenvaihtoaan Grahamin kanssa ennen kuin hänen isänsä oli antanut
hyväksymisensä heidän seurustelulleen. Mutta tohtori Bretton ei
voinut elää vähemmän kuin peninkulman päässä Hotel Crécystä ja olla
käymättä siellä usein. Arvelen että molemmat rakastuneet alussa
aikoivat pysytellä etäällä toisistaan, ja he pysyivätkin aikeessaan
sen verran etteivät julkisesti pitäneet yhtä, mutta tunteen puolesta
he pian pääsivät hyvinkin lähelle toisiaan.

Kaikki mikä oli parasta Grahamissa, etsi Pauliinaa, kaikki mikä
hänessä oli jaloa, heräsi ja kasvoi tytön läheisyydessä. Mitä tulee
hänen entiseen ihailuunsa neiti Fanshawe'ta kohtaan, uskon että
hänen älyllään oli hyvin vähän tekemistä siinä, mutta nyt tulivat
kysymykseen koko hänen älynsä ja parhaat taipumuksensa. Nämä, kuten
kaikki hänen hyvät ominaisuutensa, olivat toimivina, ikävöivät
ravintoa ja olivat kiitolliset kun sitä tuli.

En voi sanoa että Pauliina tahallaan johti häntä puhumaan kirjoista
tai hetkeäkään katsoi tehtäväkseen saada häntä miettimään tai että
hän suunnitteli hänen luonteensa parantamista tai edes kuvitteli
että hänen luonnettaan voisi missään suhteessa parantaa. Pauliinan
mielestä hän oli täydellinen, ja Graham se itse aivan sattumalta
tuli kerran maininneeksi jonkin lukemansa kirjan, ja kun tytön
vastauksesta kaikui tervetullut harrastusten sopusointu, joka oli
mieluista Grahamin sydämelle, puhui hän edelleen, kenties enemmän ja
paremmin kuin hän koskaan oli puhunut tällaisista asioista. Tyttö
kuunteli ihastuneena ja vastasi vilkkaasti. Jokaisessa vastauksessa
Graham kuuli kuin musiikkia, joka kävi yhä vain hienommaksi hänen
korvissaan, jokaisessa oli herättävä, vakuuttava, taikavoimainen
sointi, joka avasi tien tuskin aavistettuun aarrekammioon, näytti
hänelle ennen tuntemattomia voimia hänen omassa mielessään ja, mikä
parempi, salaista hyvyyttä hänen sydämessään. Kumpainenkin piti
toisen puhetavasta, ääni, esitystapa, ilme miellytti, kumpikin nautti
toisen hienosta älystä, he tajusivat toinen toisensa tarkoituksen
omituisen nopeasti, heidän ajatuksensa soveltuivat usein yhteen kuin
kaksi huolellisesti valittua helmeä. Grahamilla oli luonnostaan
runsas varasto hilpeyttä, Pauliinalta taas puuttui tuollainen
synnynnäinen mielen vuolaus ja vilkkaus -- ilman ulkoa tulevaa
vaikutusta hän oli pikemmin hiljainen ja miettiväinen -- mutta nyt
hän näytti iloiselta kuin leivonen, ja ihailijansa elähyttävässä
seurassa hän säteili kuin pehmeätä iloista valoa. Kuinka kaunis
hänestä tuli onnessaan, sitä osaan tuskin sanoa, mutta katselin
häntä ihmeissäni. Entä tuo hänen vieno kylmyytensä -- pidättyväisyys
johon hän oli turvautunut -- missä se oli nyt? Ah, Graham ei sitä
kauan sietänyt, hänen aurinkoinen vaikutuksensa sulatti pian tuon
tahallisen jään.

Nyt ruvettiin puhumaan vanhoista Brettonin-päivistä, kenties
alussa katkonaisesti, esteenä jonkinlainen hymyilevä ujous, sitten
avomielisemmin ja yhä tuttavallisemmin. Graham oli itse hankkinut
itselleen paremman aseman kuin mitä hän oli toivonut saavansa
minun kauttani, hän oli nyt vapaa toisen ihmisen avusta, jonka
epäystävällinen Lucy oli evännyt. Kaikki hänen muistonsa "pikku
Pollysta" saivat oikean ilmaisunsa hänen omalla miellyttävällä
äänellään, hänen omilta ystävällisiltä ja kauniilta huuliltaan --
kuinka paljon paremmin kuin jos minä olisin koettanut herättää niitä!

Useammin kuin kerran ollessamme kahden kertoi Pauliina minulle kuinka
ihmeteltävää ja omituista oli huomata Grahamin muistin rikkaus ja
tarkkuus näissä asioissa. Kuinka, hänen katsellessaan Pauliinaa,
muistoja näytti äkkiä heräävän hänen mielessään. Hän muistutti
Pauliinalle, kuinka tämä oli kerran vetänyt hänen päänsä syliinsä,
hyväillyt hänen leijonan harjaansa ja huudahtanut: "Graham, minä
_pidän_ sinusta!" Hän kertoi kuinka Pauliinalla oli tapana asettaa
jakkara hänen viereensä ja sen avulla kiivetä hänen polvelleen.
Vielä tänä päivänä hän sanoi muistavansa, miltä tuntui kun Pollyn
pienet kädet hivelivät hänen kasvojaan tai upposivat hänen tiheään
harjaansa. Hän muisti pienen etusormen kosketuksen, kun se hieman
vapisten ja hieman uteliaana asettui hänen leukansa vakoon, muisti
sopertelun, muisti miltä Polly näytti sanoessaan tuota vakoa
"sieväksi kuopaksi", ja kuinka hän sitten katsoi Grahamin silmiä,
kysyi miksi ne olivat niin läpitunkevat, ja sanoi että hänellä on
"sievät kummalliset kasvot, paljon sievemmät, paljon kummallisemmat
kuin sekä hänen äidillään että Lucy Snowella".

"Niin lapsi kuin olinkin", huomautti Pauliina, "ihmettelin kuinka
uskalsin olla niin rohkea. Nyt hän tuntuu minusta aivan pyhältä,
hänen hiuksensa ovat saavuttamattomat, ja Lucy, minä melkein
pelkään kun katselen hänen lujaa marmorista leukaansa, hänen suoria
kreikkalaisia piirteitään. Naisia sanotaan kauniiksi, Lucy, hän ei
ole kuin nainen, ja siksi luulen ettei hän ole kaunis, mutta mitä
hän sitten on? Katselevatko toiset ihmiset häntä minun silmilläni?
Ihailetteko _te_ häntä?"

"Minä sanon teille miten on minun laitani, Pauliina", vastasin kerran
hänen moniin kysymyksiinsä. "_Minä en koskaan näe häntä_. Katselin
häntä kahdesti tai kolmesti noin vuosi sitten, ennen kuin hän tunsi
minut, ja sitten suljin silmäni. Ja jos hän joutuisi silmäterieni
eteen kaksitoista kertaa joka aamunkoiton ja auringonlaskun välillä,
tietäisin tuskin, jollen juuri muistista, minkälainen olento on
kulkenut ohi."

"Lucy, mitä tarkoitatte?" hän kysyi hengittämättä.

"Minä tarkoitan että pidän arvossa näkölahjaa ja pelkään umpisokeaksi
tulemista", vastasin. Oli parasta antaa hänelle väkevä vastaus
kerta kaikkiaan ja vaimentaa ikiajoiksi nuo hellät intohimoiset
salaisuudet, jotka hersyivät hänen huuliltaan niin hunajanmakeina ja
väliin saapuivat korviini -- sulatettuna lyijynä. Hän ei enää koskaan
selitellyt minulle rakastettunsa kauneutta.

Mutta hän puhui Grahamista vieläkin, väliin ujosti, lyhyin hiljaisin
lausein, väliin oli äänessä hellä musikaalinen sointi, joka itsessään
oli verraton mutta ajoittain ärsytti minua aivan viheliäisesti, ja
silloin tiedän hänen saaneen minulta tuimia katseita ja sanoja. Mutta
pilvetön onni oli sokaissut hänen luonnostaan selvänäköiset silmänsä,
ja hänen mielestään Lucy oli vain -- oikukas.

"Spartalainen tyttö! Ylpeä Lucy!" hän sanoi minulle hymyillen.
"Graham sanoo että te olette omituisin, oikukkain pikku nainen
mitä hän tuntee, mutta kuitenkin olette erinomainen, me molemmat
ajattelemme niin."

"Te molemmat ajattelette tiesi mitä", vastasin. "Olkaa ystävälliset
ja pitäkää minua keskinäisten puheittenne ja ajatustenne esineenä
niin vähän kuin mahdollista. Minulla on oma elämäni teistä erillään."

"Mutta meillä, Lucy, on ihana elämä, tai tulee olemaan, ja teidän
tulee jakaa se kanssamme."

"Minä en tule jakamaan elämää kenenkään miehen tai naisen kanssa
tässä maailmassa niin kuin te ymmärrätte jakamisen. Luulen että
minulla on eräs oma ystävä, mutta en ole varma, ja aion elää yksinäni
kunnes _olen_ varma."

"Mutta yksinäisyys on surullista."

"On, se on surullista. Elämässä on kuitenkin pahempaakin. Syvemmällä
kuin surumielisyys on sydämen murtuminen."

"Lucy, tahtoisin tietää voiko kukaan koskaan ymmärtää teitä kokonaan."

Rakastuneet elävät jonkinlaisessa itsekkyyden hurmiossa -- he
tahtovat saada todistajan onnelleen, maksoi mitä maksoi. Pauliina oli
kieltänyt kirjeet, ja tohtori Bretton kirjoitti kuitenkin, hän oli
päättänyt olla ryhtymättä kirjeenvaihtoon, mutta vastasi kuitenkin,
jollei muuta niin toruakseen. Hän näytti minulle nämä kirjeet ja
-- käytöksessään hemmotellun lapsen oikkuja, hitunen perijättären
käskevyyttä -- _pani_ minut lukemaan ne. Kun luin Grahamin kirjeitä,
en juuri ihmetellyt Pollyn vaatimusta ja ymmärsin hänen ylpeytensä.
Ne olivat hienoja kirjeitä -- miehekkäitä ja rakastuneita --
vaatimattomia ja ritarillisia. Hänen omat kirjeensä mahtoivat tuntua
Grahamista kauniilta. Hän ei ollut kirjoittanut niitä loistaakseen
lahjoillaan, vielä vähemmän luullakseni ilmaistakseen rakkautensa.
Päinvastoin näytti siltä että hän oli ottanut tehtäväkseen salata
tunteensa ja pitää ihailijansa tulisuutta ohjaksissa. Mutta kuinka
sellaiset kirjeet voivat palvella sellaista tarkoitusta? Graham oli
tullut hänelle rakkaaksi kuin hänen oma elämänsä, Graham veti häntä
puoleensa voimakkaan magneetin tavoin. Kaikilla Grahamin sanoilla,
kirjoituksilla, ajatuksilla ja ilmeillä oli selittämätön vaikutus
häneen. Tätä tunnustamatonta tunnustusta hehkuivat hänen kirjeensä,
se sytytti ne liekkiin aina alkutervehdyksestä hyvästijättöön asti.

"Minä soisin että isä tietäisi, _soisin_ että isä tietäisi!" alkoi
nyt olla hänen levoton huokauksensa. "Minä soisin, ja kuitenkin
pelkään. Voin tuskin pidättää Grahamia kertomasta sitä hänelle. En
mitään halua niin hartaasti kuin että tämä asia tulisi järjestetyksi
-- että saisin puhua suoraan, ja kuitenkin pelkään ratkaisua. Minä
tiedän minä olen varma että isä ensin pahastuu, pelkään että hän
melkein lakkaa pitämästä minusta; asia tuntuu hänestä kiusalliselta,
siitä tule yllätys, siitä tulee isku. Tuskin aavistankaan sen koko
vaikutusta häneen."

Itse asiassa oli isän pitkällinen tyyneys jo alkanut hieman
häiriintyä. Tukala valo alkoi vaivata hänen silmiään, jotka yhdessä
suhteessa olivat olleet niin kauan sokeat.

_Pauliinalle_ isä ei sanonut mitään, mutta kun tytär ei katsellut tai
ehkä ajatellut isää, näin tämän tuijottavan häneen miettiväisenä.

Eräänä iltana -- Pauliina oli pukuhuoneessaan ja kirjoitti
luullakseni Grahamille jätettyään minut kirjastoon lukemaan -- herra
de Bassompierre tuli sisään ja istahti. Aioin vetäytyä pois, mutta
hän pyysi minua jäämään -- kohteliaasti, kuitenkin tavalla josta
ilmeni että hän toivoi pyyntöään noudatettavan. Hän oli asettunut
istumaan ikkunan luo pienen välimatkan päähän minusta, avasi erään
laatikon, otti sieltä jotakin joka näytti muistikirjalta, ja tutki
tämän kirjan erästä kohtaa useita minuutteja.

"Neiti Snowe", hän sanoi pannen kirjan pois, "tiedättekö pikku
tyttöni iän?"

"Kahdeksantoista tienoilla, eikö niin, sir?"

"Siltä näyttää. Tämä vanha taskukirja sanoo hänen syntyneen 5. p.
toukokuuta vuonna 18--, kahdeksantoista vuotta sitten. Omituista,
minulla ei ollut tarkkaa tietoa hänen iästään. Pidin häntä
kaksitoista -- neljätoistavuotiaana -- epämääräinen ikä, mutta hän
näytti lapselta."

"Hän on kahdeksantoista tienoilla", toistin. "Hän on täysimittainen,
ei kasva sen suuremmaksi."

"Pieni aarteeni!" sanoi de Bassompierre äänellä joka oli liikuttava
kuin hänen tyttärensä ääni joskus.

Hän istui hyvin miettiväisenä.

"Sir, älkää olko pahoillanne", sanoin, sillä minä tiesin hänen
tunteensa, vaikkei hän ilmaissutkaan niitä sanoilla.

"Hän on minun ainoa helmeni", hän sanoi, "ja nyt toisetkin huomaavat
että hän on puhdas ja kallisarvoinen ja rupeavat tavoittelemaan
häntä."

Minä en vastannut. Graham Bretton oli syönyt kanssamme päivällistä
sinä päivänä, hän oli ollut loistava sekä keskustelussa että
ulkomuodoltaan -- en tiedä mikä ylpeä hohde kaunisti hänen kasvojaan
ja elähytti hänen puhettaan. Suuren toivon kiihotus oli irrottanut
hänen käytöksestään jotakin joka vaati huomiota. Arvelen että hän
oli aikonut sinä päivänä ilmaista pyrkimystensä tarkoituksen ja
kunnianhimonsa päämäärän. Herra de Bassompierren oli pakostakin
täytynyt keksiä hänen ihailunsa suunta ja luonne. Vaikkakin kreivi
oli hidas huomaamaan, oli hän johdonmukainen päätelmissään, ja
saatuaan langan päästä kiinni se oli johtanut hänet läpi pitkän
labyrintin.

"Missä Polly on?" hän kysyi.

"Hän on yläkerrassa."

"Mitä hän tekee?"

"Hän kirjoittaa."

"Kirjoittaa, niinkö? Saako hän kirjeitä?"

"Ainoastaan sellaisia, joita hän voi näyttää minulle. Ja -- sir --
hän -- _he_ ovat jo kauan halunneet kysyä teiltä neuvoa."

"Pyh! He eivät ajattele minua -- vanhaa isää! Minä olen tiellä."

"Oi, herra de Bassompierre -- ei niin -- niin ei voi olla! Mutta
Pauliinan täytyy puhua itse puolestaan, ja tohtori Brettonin täytyy
niin ikään olla oma asianajajansa."

"Vähän myöhäistä jo. Asiat näyttävät olevan jo pitkällä."

"Sir, ennen kuin te hyväksytte asian, ei mitään ole tehty -- he vain
rakastavat toisiaan."

"Vain!" hän toisti.

Koska kohtalo oli pannut minut uskotun ja välittäjän osaan, minun oli
pakko jatkaa.

"Tohtori Bretton on jo sata kertaa ollut vetoamaisillaan teihin, sir,
mutta koko ylväässä rohkeudessaan hän pelkää teitä hirmuisesti."

"Hänellä on täysi syy -- hänellä on täysi syy pelätä minua. Hän on
kajonnut parhaaseen mitä minulla on. Jos hän vain olisi jättänyt
tytön rauhaan, olisi tämä vielä vuosia pysynyt lapsena. Vai niin.
Ovatko he kihloissa?"

"He eivät voi mennä kihloihin ilman teidän lupaanne."

"Hyvä on teidän, neiti Snowe, puhua ja ajatella säädylliseen
tapaanne, mikä aina on teille luonteenomaista, mutta tämä asia on
minulle suru. Pikku tyttöni oli kaikki mitä omistin, minulla ei ollut
muita tyttäriä eikä poikaa; Bretton olisi yhtä hyvin voinut kääntää
katseensa muualle -- lyönpä vetoa että on tusinoittain rikkaita ja
kauniita naisia, jotka eivät vieroisi häntä -- hänellä on kauneutta,
käyttäytymistaitoa ja suhteita. Eikö kukaan muu kelpaisi hänelle kuin
minun Pollyni?"

"Jollei hän koskaan olisi nähnyt teidän Pollyanne, olisivat toiset
kylläkin voineet miellyttää häntä -- veljentyttärenne neiti Fanshawe
esimerkiksi!"

"Ah, minä olisin antanut hänelle Ginevran kaikesta sydämestäni, mutta
Polly! -- en voi suoda hänelle Pollya. Ei -- minä en voi. Hän ei ole
sen tytön veroinen", hän vakuutti melkein äreästi.

"Missä suhteessa hän olisi Pollyn tasolla? Ihmiset puhuvat
rikkaudesta! Minä en ole saita enkä voitonhimoinen mies, mutta
maailma ajattelee sellaisia -- ja Pollysta tulee rikas."

"Niin kyllä, se tiedetään", minä sanoin. "Koko Villette tietää hänet
perijättäreksi."

"Puhutaanko pikku tytöstäni siinä valossa?"

"Puhutaan, sir."

Hän vaipui syviin mietteisiin. Minä rohkenin sanoa:

"Pitäisittekö sitten jotakin toista Pauliinan arvoisena, sir? Olisiko
joku toinen mielestänne parempi kuin tohtori Bretton? Luuletteko
että korkeampi asema tai suurempi rikkaus tekisi paljonkin eroa
tunteissanne tulevaa vävyänne kohtaan?"

"Te koskette arkaan paikkaan", sanoi hän.

"Katsokaa Villetten ylimystöä -- ettekö pitäisi heistä, sir?"

"En -- ei koskaan tule kysymykseen mikään _duc_ tai _baron_ tai
_vicomte_ heistä kaikista."

"Minulle on kerrottu että monet näistä henkilöistä ajattelevat
tytärtänne, sir", jatkoin rohkaistuneena, sillä huomasin että kreivi
oli pikemmin tarkkaavainen kuin torjuva. "Toisia kosijoita ilmaantuu
siis, jos tohtori Bretton hylätään. Luullakseni heitä ei ole puuttuva
minne menettekään. Perijätärarvostaankin riippumatta minusta näyttää
että Pauliina viehättää useimpia jotka joutuvat hänen tielleen."

"Todellako? Kuinka niin? Eihän minun pikku tyttöäni toki pidetään
kaunottarena?"

"Sir, neiti de Bassompierre on hyvin kaunis."

"Lorua -- antakaa anteeksi, neiti Snowe, mutta minä luulen että
olette liian puolueellinen. _Minä_ pidän Pollysta, minä pidän
kaikista hänen eleistään ja ilmeistään, mutta minä olenkin hänen
isänsä, enkä minäkään koskaan ole pitänyt häntä kauniina. Hän on
hupainen, keijukaismainen, mielenkiintoinen minun silmissäni, mutta
varmaan erehdytte kun luulette häntä kauniiksi."

"Hän viehättää, sir, hän viehättäisi ilman teidän rikkautenne ja
asemanne tarjoamia etujakin."

"Minun rikkauteni ja asemani! Ovatko ne syöttejä Grahamille? Jos niin
luulisin --"

"Tohtori Bretton tuntee nämä seikat tarkalleen, siitä voitte
olla varma, herra de Bassompierre, ja pitää niitä arvossa kuten
hieno herrasmies ainakin -- kuten _te_ itse pitäisitte samoissa
olosuhteissa -- mutta ne eivät ole hänen syöttejään. Hän rakastaa
tytärtänne hyvin paljon, hän tajuaa Pauliinan hienoimmat
ominaisuudet, ja ne vaikuttavat häneen niinkuin tuleekin."

"Mitä, onko minun pikku lemmikilläni 'hienoja ominaisuuksia'?"

"Ah, sir, pidittekö häntä silmällä tuona iltana, jolloin niin monta
etevää ja oppinutta miestä söi päivällistä täällä?"

"Todellakin hänen käytöksensä sinä päivänä oli minulle melkein
yllätys -- sen naisellisuus hymyilytti minua."

"Ja näittekö noiden hienostuneiden ranskalaisten kerääntyvän hänen
ympärilleen salongissa?"

"Näin, mutta minä luulin heidän vain haluavan virkistystä --
saattaahan sitä huvitella sievän lapsen kanssa."

"Sir, hän käyttäytyi erittäin hienosti, ja kuulin ranskalaisten
herrojen sanovan että hän on '_pétrie d'esprit et de graces_!'[114]
Tohtori Bretton oli samaa mieltä."

"Hän on hyvä, kultainen lapsi, se on varma, ja minä _uskon_ että
hänellä on hiukan luonnetta. Tästä muistan että kerran olin sairaana
ja Polly hoiti minua; luultiin minun kuolevan, ja hän kävi sitä
voimakkaammaksi ja hellemmäksi mitä enemmän minä heikkenin. Ja kun
rupesin toipumaan -- mikä päivänsäde hän olikaan sairaskammiossani!
Niin, hän leikki tuolini vieressä ääneti ja hilpeänä kuin valo. Ja
nyt hänelle tehdään naimatarjouksia! Minä en tahdo erota hänestä." Ja
herra de Bassompierre ähkyi.

"Te olette tuntenut tohtori ja rouva Brettonin niin kauan", yritin
minä, "ero tuntuisi vähemmän raskaalta jos antaisitte Pollyn hänelle
eikä kenellekään muulle."

Hän ajatteli asiaa miltei synkkänä.

"Totta kyllä. Olen kauan tuntenut Louisa Brettonin", hän mumisi.
"Hän ja minä olemme todellakin hyvin vanhoja ystäviä, ja herttainen
suloinen tyttö hän oli nuorena. Te puhutte kauneudesta, neiti Snowe,
_hän_ oli kaunis, jos niin tahdotte -- pitkä, suora ja kukoistava
-- eikä tuollainen lapsi tai keijukainen kuin miltä minun Pollyni
näyttää silmissäni. Kahdeksantoistavuotiaana Louisa Brettonilla oli
ryhti ja vartalo joka olisi sopinut prinsessalle. Hän on arvokas ja
hyvä nainen nyt. Poika tulee häneen, olen aina ajatellut niin ja
suosinut häntä ja toivonut hänelle hyvää. Nyt hän maksaa minulle
tällaisella rosvouksella! Pikku aarteeni rakasti vanhaa isäänsä
hellästi ja vilpittömästi. Nyt se on epäilemättä ohi -- minä olen
taakkana."

Ovi aukeni -- hänen "pikku aarteensa" tuli sisään. Hänellä niin
sanoakseni oli yllään iltakauneus: tuo virkeys, joka väliin
tulee päivän päättyessä, lämmitti hänen katsettaan ja poskiaan,
kesäinen rusotus somisti hänen hipiäänsä, kiharat valuivat pitkinä
ja täyteläisinä liljanvalkoiselle kaulalle, valkoinen puku sopi
kesäkuun helteeseen. Luullen minun olevan yksin hän oli tuonut
kädessään kirjeen jonka oli juuri kirjoittanut, taitettuna mutta
avoimena. Minun piti lukea se. Kun hän näki isänsä, epäröivät hänen
sipsuttelevat jalkansa hieman, seisahtuivat hetkiseksi -- ja poskien
puna valahti ruusuisena yli kasvojen.

"Polly", sanoi de Bassompierre hiljaa, vakavasti hymyillen,
"punastutko kun näet isäsi? Sepä jotakin uutta."

"Minä en punastu -- en punastu _koskaan"_, vakuutti hän, ja samalla
tulvahti toinen purppuralaine hänen kasvoihinsa.

"Mutta minä luulin että olit ruokasalissa, ja tarvitsin Lucya."

"Sinä luulit varmaan, että olin John Graham Brettonin kanssa. Mutta
hänet on juuri kutsuttu ulos -- hän tulee pian takaisin, Polly. Hän
voi viedä kirjeesi postiin, niin säästyy Mathieultä 'juoksu' niinkuin
hän sanoo."

"Minä en pane kirjeitä postiin", sanoi tyttö melkein nenäkkäästi.

"Mitä sitten teet niillä? Tulepa tänne ja kerro."

Tytön ilmeestä ja ryhdistä näkyi epäröintiä -- oli kuin hän olisi
sanonut: "Tulenko?" -- mutta hän lähestyi.

"Kuinka kauan siitä on kun sinusta on tullut kirjeenkirjoittaja,
Polly? Minusta tuntuu että sinä vielä eilen töhertelit
harakanvarpaita, molemmat kädet väkisinkin kynänvarressa."

"Isä, eivät ne ole kirjeitä, jotka menevät postiin sinun suuressa
kirjelaukussasi, ne ovat vain lippusia joita silloin tällöin pistän
itse henkilön käteen -- hänen mielikseen vain."

"Henkilön! Se kai tarkoittaa neiti Snowe'ta, arvaamma?"

"Ei, isä -- ei Lucya."

"Ketä sitten? Ehkä rouva Brettonia?"

"Ei -- ei rouva Brettonia."

"Mutta ketä, pikku tyttäreni? Kerro isälle totuus."

"Oi, isä", huudahti hän vakavana, "minä tahdon -- minä _tahdon_
kertoa sinulle totuuden -- koko totuuden; olen iloinen kun saan
kertoa -- iloinen vaikka vapisen."

Hän vapisi todellakin: kasvava kiihtymys, sytyttävä tunne ja myös
lisääntyvä rohkeus värisyttivät häntä.

"Minä vihaan tekojeni salaamista sinulta, isä. Minä pelkään ja
rakastan sinua niin kuin ei mitään muuta, paitsi Jumalaa. Lue kirje,
katso osoitetta."

Hän pani kirjeen isänsä polvelle. Isä otti sen ja luki läpi ja
lukiessa hänen kätensä vapisi, hänen silmänsä kimmelsi.

Hän taittoi kirjeen kokoon ja katsoi kirjoittajaan omituisen, hellän
surumielisen ihmetyksen vallassa.

"Osaako _hän_ kirjoittaa näin -- tuo pienokainen joka vielä eilen
seisoi polveni vieressä? Osaako hän tuntea näin?"

"Isä, onko se väärin? Tuottaako se sinulle tuskaa?"

"Ei se mitenkään väärin ole, viaton pieni Maryni, mutta se tuottaa
minulle tuskaa."

"Mutta isä, kuule nyt! Sinun ei pidä tuntea tuskaa minun tähteni.
Minä luopuisin kaikesta -- melkein", (hän oikaisi sanojaan), "minä
kuolisin mieluummin kuin tekisin sinut onnettomaksi -- se olisi liian
hirveätä!"

Hän värisi.

"Eikö kirje miellytä sinua? Eikö sitä saa lähettää? Onko se
revittävä? Se on revittävä sinun tähtesi, jos sinä määräät."

"Minä en määrää mitään."

"Määrää jotakin, isä, lausu toivomuksesi, mutta älä pahoita Grahamin
mieltä, älä loukkaa häntä. Minä en voi, _en voi_ kestää sitä. Minä
rakastan sinua, isä, mutta minä rakastan myös Grahamia, koska --
koska -- sille asialle ei voi mitään."

"Tuo loistava Graham on nuori lurjus, Polly -- se on minun nykyinen
käsitykseni hänestä. Sinua kai ihmetyttää kuulla että minä puolestani
en rakasta häntä hituistakaan. Ah, vuosia sitten näin tuon pojan
silmissä jotakin, minkä perille en koskaan oikein päässyt -- jotakin
jota ei ollut hänen äidissään -- syvyyden joka varotti tunkeutumasta
liian pitkälle tuohon virtaan, ja nyt äkkiä huomaan uponneeni siihen
päälakeani myöten."

"Isä, ethän ole, ethän ole uponnut, olet kaikessa rauhassa rannalla,
voit tehdä mitä haluat, valtasi on rajaton. Voit sulkea minut
luostariin ja särkeä Grahamin sydämen huomenna, jos haluat olla niin
julma. No, itsevaltias, tsaari, tahdotko tehdä sen."

"Pois Siperiaan koko mies, punaiset viikset ja kaikki tyynni! Minä
sanon etten pidä hänestä, Polly, ja ihmettelen että sinä pidät."

"Isä", sanoi tyttö, "tiedätkö että nyt olet hyvin ilkeä? En ole
koskaan nähnyt sinua noin epämiellyttävänä, noin vääryydellisenä,
noin melkein kostonhimoisena. Kasvoissasi on ilme joka ei kuulu
sinulle."

"Pois koko mies", jatkoi herra Home, joka todella näytti olevan
kovasti pahoillaan ja harmistunut -- vieläpä hieman katkera. "Mutta
minä otaksun että jos hän lähtisi, panisi Polly tavaransa myttyyn ja
lähtisi perässä: hänen sydämensä on nyt koreasti voitettu -- voitettu
ja loitonnettu vanhasta isästä."

"Isä, minä sanon että on ilkeätä, on ihan väärin puhua tuolla tavoin.
Minua _ei_ ole loitonnettu sinusta, eikä mikään inhimillinen olento
eikä edes kuoleman mahti _voisi_ loitontaa minua."

"Mene naimisiin, Polly! Ota nuo punaiset viikset. Lakkaa olemasta
tytär, mene ja rupea vaimoksi!"

"Punaiset viikset! Tahtoisin tietää mitä tarkoitat, isä. Sinun
pitäisi varoa epäoikeudenmukaisuutta. Olet väliin sanonut että kaikki
skotlantilaiset, sinun maamiehesi, ovat epäoikeudenmukaisuuden
uhreja. Se on todistettu mielestäni nyt, koska et tee mitään eroa
punaisen ja syvän kastanjanruskean välillä."

"Jätä vanha epäoikeudenmukainen skotlantilainen ja mene pois."

Tyttö katseli häntä hetkisen. Hän tahtoi esiintyä lujana, olla ivan
yläpuolella. Tuntien isänsä luonteen ja hänen harvat heikkoutensa
tytär oli odottanut juuri tämäntapaista kohtausta. Se ei ollut
hänelle mikään yllätys, ja hän tahtoi selviytyä siitä arvokkaasti,
luottaen vastavaikutukseen. Mutta hänen arvokkuudestaan ei ollut
mitään hyötyä. Äkkiä hänen sielunsa tulvahti hänen silmiinsä ja hän
lankesi isän kaulaan.

"Minä en tahdo jättää sinua, isä, minä en koskaan jätä sinua. Minä en
tahdo tuottaa sinulle tuskaa! Minä en koskaan tuota sinulle tuskaa!"
hän nyyhkytti.

"Karitsani! Aarteeni!" mumisi rakastava mutta äreä isä. Hän ei sillä
hetkellä sanonut muuta, ja nämäkin kaksi sanaa kuuluivat käheiltä.

Huone alkoi nyt pimetä. Kuulin liikettä, askelia ulkoa. Luulin että
joku palvelija siellä toi kynttilän, ja avasin hiljaa oven estääkseni
häiriön. Etuhuoneessa ei seisonut palvelija: eräs pitkä herra laski
hattunsa pöydälle, veti käsineet hitaasti käsistään -- viivytellen,
odotellen, niin minusta näytti. Hän ei kutsunut minua luokseen
sanalla eikä viittauksella, mutta hänen katseensa sanoi:

"Lucy, tulkaa tänne." Ja minä menin.

Hänen kasvoissaan leikki hymyily kun hän katsoi minuun. Vain
hänenlaisensa luonne ilmaisi hymyllä sentapaista kiihtymystä, joka
nyt värisytti häntä.

"Herra de Bassompierre on tuolla -- eikö niin?" kysyi hän viitaten
kirjastoon.

"On."

"Hän huomasi käytökseni päivällisellä? Hän ymmärsi minut?"

"Aivan niin, Graham."

"Joudun siis tuomittavaksi, ja _hänkö_ myös?"

"Herra Home" (me yhäkin silloin tällöin nimitämme häntä herra
Homeksi) "puhuu tyttärensä kanssa."

"Haa! Ne ovat tuimia hetkiä, Lucy."

Hän oli kokonaan kiihdyksissä, hänen nuori kätensä vapisi, eloisa
(aioin sanoa _kuolettava_, mutta sellaiset sanat sopivat huonosti
niin läpeensä elävään kuin häneen) jännitys milloin salpasi milloin
taajensi hänen hengitystään, mutta kesken kaikkea tätä levottomuutta
ei hänen hymynsä kertaakaan väsähtänyt.

"Onko isä hyvin vihoissaan, Lucy?"

"Pauliina on hyvin uskollinen, Graham."

"Mitä minulle aiotaan tehdä?"

"Graham, teidän kohtalontähtenne täytyy olla onnellinen."

"Täytyykö? Ystävällinen profeetta! Olisin raukka jos valittaisin,
kun minua niin rohkaistaan. Luulen että huomaan kaikki naiset
uskollisiksi, Lucy. Minun pitäisi rakastaa heitä, ja niin teenkin.
Äitini on hyvä, _hän_ on jumalallinen, ja _te_ olette luotettava kuin
teräs. Ettekö olekin?"

"Olen, Graham."

"Antakaa minulle sitten kätenne, pieni kummisisareni: se on minulle
pieni ystävällinen käsi ja on aina ollut. Ja nyt suureen yritykseen.
Jumala olkoon vilpittömän kanssa. Lucy, sanokaa amen!"

Hän kääntyi ja odotti kunnes minä sanoin "amen", -- minkä tein
hänen mielikseen, ja vanha lumous tuli takaisin kun noudatin
hänen pyyntöään. Minä toivoin hänelle menestystä ja tiesin että
hän tulisikin menestymään. Hän oli syntynyt voittajaksi, niinkuin
muutamat ovat syntyneet voitetuiksi.

"Seuratkaa minua", hän sanoi, ja minä seurasin häntä herra Homen
eteen.

"Sir", hän kysyi, "mikä on tuomioni?"

Isä katsoi häneen, tytär piti kasvonsa piilossa.

"Niin, Bretton", sanoi herra Home, "te olette antanut minulle
vieraanvaraisuuden tavallisen palkan. Minä pidin teitä luonani, te
olette ottanut parhaimpani. Olin aina iloinen nähdessäni teidät, ja
te olitte iloinen nähdessänne sen ainoan kalleuden, mikä minulla
oli. Te puhuitte minulle kauniisti, ja samalla -- en tahdo sanoa
että _ryöstitte_ minut, mutta minut on ryöstetty, ja mitä minä olen
menettänyt, sen _te_ näytätte voittaneen."

"Sir, minä en voi katua."

"Katua! Kaikkea vielä! Te riemuitsette tietenkin. John Graham, te
polveudutte osittain ylämaalaisesta ja päälliköstä, ja kaikissa
ilmeissänne, puheissanne ja ajatuksissanne on jäännös kelttiläistä.
Teissä on keltin oveluutta ja viehätysvoimaa. Punainen -- (no niin,
Polly, _vaalea)_ tukka, viekas kieli, petollinen mieli, kaikki on
perittyä."

"Sir, _tunteeni_ ainakin ovat vilpittömät", sanoi Graham, ja
aitoenglantilainen puna valahti hänen kasvoihinsa todistaen
lämpimästi vilpittömyyttä. "Ja kuitenkaan", hän lisäsi, "en tahdo
kieltää että jossakin suhteessa syytätte minua oikein. Teidän
seurassanne minulla aina on ollut ajatus jota en uskaltanut teille
näyttää. Tosi on että pidin teitä kallisarvoisimman aarteen
omistajana, mitä minulla maailmassa on. Halusin sitä, tavoittelin
sitä. Sir, minä pyydän sitä nyt."

"John, te pyydätte paljon."

"Hyvin paljon, sir. Sen täytyy tulla jalomielisyytenne lahjana, eikä
oikeamielisyytenne palkkana. En voi koskaan ansaita sitä."

"Kas niin! Kuulkaahan vain tuota Ylämaan kieltä!" sanoi Home. "Katso
tänne, Polly! Vastaa tälle sankarille, lähetä hänet pois."

Tyttö nosti silmänsä. Hän vilkaisi ujosti kiihkeään kauniiseen
ihailijaansa. Sitten hän katsoi hellästi ryppyiseen isäänsä.

"Isä, minä rakastan teitä molempia", hän sanoi, "voin pitää huolta
teistä molemmista. Minun ei tarvitse lähettää Grahamia pois -- hän
voi asua täällä, ei hänestä tule mitään häiriötä", vakuutti hän
yksinkertaisella puhetavallaan, jolle sekä isä että Graham olivat
usein tottuneet hymyilemään.

"Hänestä tulee suunnaton haitta minulle", intti Home vieläkin. "Minä
en kaipaa häntä, Polly, hän on liian suuri, hän on tielläni. Käske
häntä marssimaan matkaansa."

"Sinä totut häneen, isä. Minustakin hän alussa näytti hirveän
suurelta -- hän oli kuin torni kun katsoin häneen, mutta itse asiassa
en tahtoisi häntä toisenlaiseksi."

"Minä vastustan häntä kerta kaikkiaan. Polly, minä tulen toimeen
ilman vävyä. En olisi pyytänyt maan parasta miestä olemaan siinä
suhteessa minuun. Lähetä pois tämä herra."

"Mutta hän on tuntenut sinut niin kauan, isä, ja tulee hyvin toimeen
kanssasi."

"Tulee toimeen _minun_ kanssani, kyllä kai! Niin, hän on yrittänyt
tehdä minun mielipiteeni ja makuni omikseen. Hän on noudattanut
mieltäni hyvällä syyllä. Minä luulen, Polly, että sinä ja minä
sanomme hänelle nyt hyvästi."

"Huomiseen vain. Purista Grahamin kättä, isä."

"En, sitä en aio, emme ole ystäviä. Älä yritäkään mielistelemällä
saada minua puolellenne."

"Olettepa, _olettepa_ ystäviä. Graham, anna tänne oikea kätesi. Isä,
ojenna kätesi. Pankaa ne nyt yhteen. Isä, älä ole jäykkä, sulje
sormesi, ole taipuisa -- kas niin. Mutta tuo ei ole puristus -- se
on rusennus! Isä, sinähän puserrat kuin ruuvipihti. Sinä rusennat
Grahamin käden luita myöden, sinä teet hänelle pahaa."

Hän tekikin varmaan pahaa, sillä hänellä oli kädessään paksu
hohtokivisormus, jonka terävät särmät upposivat Grahamin lihaan niin
että siitä tuli verta, mutta kipu sai tohtori Johnin vain nauramaan
niinkuin levottomuus oli saanut hänet hymyilemään.

"Tulkaa kanssani työhuoneeseen", sanoi Home viimein tohtorille. He
menivät. Heidän keskustelunsa ei ollut pitkä, mutta otaksun sen
olleen ratkaisevan. Kosijan oli vastattava monenlaisiin kysymyksiin
ja tutkisteluihin. Oli tohtori Bretton sitten toisinaan petollinen
ilmeissään ja puheissaan tai ei, pohjaltaan hän ainakin oli terve.
Hänen vastauksensa, sen ymmärsin perästäpäin, osoittivat sekä
ymmärrystä että nuhteettomuutta. Hän oli hoitanut asiansa hyvin. Hän
oli taistellut selkkauksien läpi, hänen omaisuutensa oli tulossa
entiselleen, hän osoitti olevansa siinä asemassa että saattoi mennä
naimisiin.

Vielä kerran isä ja ihailija ilmestyivät kirjastoon. Herra de
Bassompierre sulki oven; hän viittasi tyttäreensä.

"Ota hänet", kreivi sanoi. "Ota hänet, John Bretton, ja menetelköön
Jumala kanssasi niin kuin sinä menettelet hänen kanssaan!"

<tb>

Vähän sen jälkeen, ehkä noin pari viikkoa myöhemmin näin kolmen
henkilön, kreivi de Bassompierren, hänen tyttärensä ja tohtori Graham
Brettonin istuvan samalla penkillä matalan ja tuuhealehväisen puun
alla Bois l'Etangin palatsin puistossa. He olivat tulleet sinne
nauttimaan kesäillasta, mahtavien porttien edustalla odottivat heitä
vaunut, vihreät ruohokentät levisivät heidän ympärillään hiljaisina
ja hämyisinä. Etäämpänä kohosi palatsi valkoisena kuin Pentelikonin
huippu, iltatähti loisti sen yllä, kokonainen metsä kukkivia pensaita
levitti tuoksujaan ilmaan, hetki oli hiljainen ja lempeä, paikka
yksinäinen, lukuunottamatta tätä ryhmää.

Pauliina istui molempien herrojen välissä, ja heidän keskustellessaan
hänen pienet kätensä hypistelivät jotakin työtä. Luulin ensin että
hän sitoi kukkakiehkuraa. Ei, hän oli niillä pienoisilla saksilla,
jotka kiilsivät hänen polvellaan, irroittanut suortuvan kummankin
vieressään istuvan miehen päästä ja punoi nyt yhteen harmaata ja
kullankeltaista kiharaa. Kun palmikko oli valmis eikä hänellä ollut
silkkilankaa sitoakseen sitä, hän otti tähän tarkoitukseen suortuvan
omaa tukkaansa, sitoi sen solmulle, sulki medaljonkiin ja pani
sydämelleen.

"Nyt", hän sanoi, "on tehtynä taikakalu jonka tehtävänä on pysyttää
teidät molemmat aina ystävinä. Ette voi koskaan riidellä niin kauan
kuin minulla on tämä."

Taikakalu oli todella tehty, lumous laadittu, joka teki vihollisuuden
mahdottomaksi. Hänestä oli tullut yhdysside heidän välilleen, tekijä
kummankin elämään, keskinäisen sopusoinnun lähde. Heiltä hän sai
onnensa, ja mitä hän lainasi, sen hän maksoi takaisin korkoineen.

Onko todellakin sellaista onnea maan päällä? Niin kysyin kun katselin
isää, tytärtä ja tulevaa miestä, jotka nyt olivat yhdessä -- kaikki
onnellisina ja onnea tuottavina.

On, niin se on. Ilman mitään romanttista väritystä ja mielikuvituksen
liioittelua, niin se on. Muutamat ihmiselämät saavat -- joinakin
päivinä tai vuosina -- todellisuudessa maistaa taivaan onnea, ja minä
uskon että jos hyvät ihmiset kerran ovat tunteneet sellaista onnea
(pahoille se ei koskaan tule), ei sen ihana vaikutus koskaan häviä
kokonaan. Mitä koettelemuksia seuraakin, mitä sairauden tuskaa tai
kuoleman varjoa, aikaisempi onnen päivä paistaa vieläkin keventäen
ankaran tuskan ja värittäen tumman pilven.

Minä menen pitemmälle. Minä _uskon_ että muutamat ihmisolennot ovat
niin syntyneet, niin kasvatetut, niin johdetut pehmeästä kehdosta
tyveneen ja myöhäiseen hautaan saakka, ettei mikään ylenmääräinen
kärsimys tule heidän osalleen eikä mikään myrskyinen pimeys lankea
heidän tielleen. Ja usein nämä eivät ole hemmoteltuja eivätkä
itsekkäitä olentoja, vaan Luonnon valittuja, hyviä ja sopusointuisia,
ystävällisiä ja armeliaita miehiä ja naisia, Jumalan lempeyden
lempeitä edustajia.

En tahdo lykätä tuonnemmaksi onnellista totuutta. Graham Bretton
ja Pauliina de Bassompierre menivät naimisiin, ja juuri tuollainen
edustaja tuli tohtori Brettonista. Hän ei rappeutunut ajan mukana,
hänen virheensä hälvenivät, hänen hyvät ominaisuutensa kypsyivät, hän
edistyi henkisessä hienostuksessa, hän kasvoi siveellisessä kunnossa,
kaikki sakka siivilöityi pois ja kirkas viini pääsi virtaamaan
tyynenä ja välkkyvänä. Kirkas oli myös hänen viehättävän vaimonsa
kohtalo. Hän säilytti miehensä rakkauden, hän auttoi häntä eteenpäin
-- oli hänen onnensa kulmakivi.

Tämä pari oli todellakin siunattu, sillä vuodet toivat heille suuren
menestyksen ohella suurta hyvyyttä. He jakoivat omastaan avoimin
käsin, mutta kuitenkin viisaasti. Epäilemättä hekin tunsivat ristejä,
pettymyksiä, vaikeuksia, mutta he kantoivat ne hyvin. Useammin
kuin kerran heidän täytyi nähdä Hänet, jonka kasvoja liha tuskin
saattaa katsoa ja elää -- heidänkin piti maksaa veronsa kauhujen
kuninkaalle. Vuosien täyttyessä herra de Bassompierre otettiin pois,
korkean iän kypsyydessä erkani Louisa Bretton. Kerran kuului valitus
heidän saleissaan, Rakelin joka itkee lapsiaan, mutta toisia puhkesi
terveinä ja kukoistavina menetettyjen tilalle. Tohtori Bretton näki
itsensä elävän uudelleen pojassaan, joka peri hänen ulkomuotonsa ja
taipumuksensa, hänellä oli niin ikään kookkaita tyttäriä niinkuin
hän itse. Näitä lapsia hän kasvatti lempeällä mutta lujalla kädellä,
ja ne kehittyivät perittyjen taipumustensa ja saamansa kasvatuksen
mukaisiksi.

Lyhyesti esitän vain totuuden kun sanon että nämä kaksi elämää,
Grahamin ja Pauliinan, olivat siunatut niinkuin Jakobin rakkaimman
pojan, jolle Jumala "antakoon siunauksia taivaasta ylhäältä ja
syvyydestä alhaalta". Niin se oli, sillä Jumala näki sen hyväksi.




XXXVIII

PILVIÄ


Mutta niin ei käy kaikille. Entä sitten? Hänen tahtonsa tapahtukoon,
niinkuin se varmasti tapahtuukin, joko me sitten nöyrästi alistumme
siihen tai emme. Luomisen vaisto vie sitä eteenpäin; kaikilla
voimilla, näkyvillä ja näkymättömillä, on sen toteuttaminen
tehtävänään. Todistus tulevaisesta elämästä on annettava. Tulella ja
verellä, jos niin tarvitaan, on tämä todistus kirjoitettava. Tulessa
ja veressä näemme sen merkit kautta koko luonnon. Tulessa ja veressä
tulee se oman kokemuksemme tielle. Kärsijä, älä anna tämän polttavan
todistuksen näännyttää ja kauhistuttaa itseäsi. Väsynyt vaeltaja,
vyötä kupeesi, katso ylöspäin, kulje eteenpäin. Pyhiinvaeltajat ja
kärsimysveljet, yhtykää ystävälliseen seuraan. Pimeänä aukeaa tie
läpi tämän maailman erämaan useimmille meistä: olkoon käyntimme
tasainen ja luja, olkoon risti lippunamme. Sauvana meillä on hänen
lupauksensa, jonka "sana on koeteltu, tie täydellinen", toivona tällä
hetkellä Hänen kaitselmuksensa, "joka antaa pelastuksen kilven,
jonka lempeys tekee suureksi", lopullisena kotina Hänen helmansa,
joka "asuu taivaan korkeudessa", kruununa autuus, rajaton ja iäinen.
Rientäkäämme niin että saamme voiton seppeleen, kestäkäämme vaivoja
hyvien sotilaiden tavoin, päättäkäämme juoksumme ja säilyttäkäämme
usko luottaen siihen että lopussa olemme enemmän kuin valloittajat:
"Etkö sinä ole alusta minun pyhäni? MEIDÄN EI PIDÄ KUOLEMAN."

Torstaiaamuna olimme kaikki kokoontuneet luokkaan odottamaan
kirjallisuudentuntia. Hetki oli tullut, me odotimme opettajaa.

Ensi luokan oppilaat istuivat hyvin hiljaa, puhtaaksikirjoitetut
aineet, jotka oli valmistettu viime tunnin jälkeen, lepäsivät
valmiina heidän edessään, siististi nauhalla sidottuina, odottaen
vain sitä hetkeä, jolloin professorin käsi kokoaisi ne hänen
tehdessään nopean kiertomatkansa pulpetilta pulpetille. Oli heinäkuu,
aamu oli kaunis, luokan ovi raollaan, sen läpi puhalsi raikas
tuulenhenki, ja oven edessä seisovat kasvit keinuivat, taipuivat,
kurkistivat sisään ikään kuin kuiskaten uutisia.

Herra Emanuel ei aina ollut ihan täsmällinen, joten emme juuri
ihmetelleet että hän hiukan myöhästyi, mutta sitä ihmettelimme, että
kun ovi vihdoin aukeni, hänen nopean ja tulisen olemuksensa asemesta
meidät yllättikin tyyni ja varovainen madame Beck.

Hän lähestyi Paulin pöytää, hän seisoi sen edessä, kietoutui kevyeen
huiviinsa, joka peitti hänen hartiansa, alkoi puhua hiljaisella mutta
varmalla äänellä, katse kiinteänä, ja sanoi:

"Tänä aamuna ei tule kirjallisuudentuntia."

Puheen toinen pykälä seurasi pari minuuttia myöhemmin.

"On luultavaa että tunnit peruutetaan viikon ajaksi. Tarvitsen
ainakin niin pitkän ajan hankkiakseni pätevän sijaisen herra
Emanuelille. Sillä välin koetamme käyttää tyhjät hetket
hyödyllisesti."

"Professorinne, neidit", hän jatkoi, "aikoo, jos suinkin mahdollista,
sanoa teille kunnollisesti hyvästi. Tällä hetkellä hänellä ei ole
siihen aikaa. Hän valmistelee pitkää matkaa. Hyvin äkillinen ja
tärkeä velvollisuus kutsuu häntä kauas täältä. Hän on päättänyt
jättää Euroopan epämääräiseksi ajaksi. Ehkä hän itse saattaa kertoa
teille enemmän. Neidit, tavallisen kirjallisuudentuntinne asemesta
saatte tänä aamuna lukea englantia mademoiselle Lucyn johdolla."

Hän nyökäytti päätään kohteliaasti, veti huivinsa tiukemmalle ja
poistui.

Tuli suuri hiljaisuus, sitten kuului muminaa yli huoneen. Luulen että
muutamat oppilaat itkivät.

Kului hetkinen. Hälinä, kuiske, paikoittainen nyyhkytys yltyi.
Huomasin että kuri oli höltynyt, epäjärjestys kasvamassa, ikään
kuin tyttöni olisivat tunteneet että valvova silmä oli poissa ja
todellinen kaitsija jättänyt luokan. Tottumus ja velvollisuudentunne
sai minut toipumaan nopeasti, nousemaan kuten tavallisesti,
puhumaan tavallisella äänelläni, pyytämään hiljaisuutta ja vihdoin
palauttamaan sen. Tein englannintunnista pitkän ja kiinteän.
Pidin tyttöjä siinä kaiken aamua. Muistan olleeni kärsimätön
niitä oppilaita kohtaan, jotka itkivät. Itse asiassa ei heidän
liikutuksensa ollut paljonkaan arvoinen, se oli vain hysteeristä
kiihtymystä. Sanoin sen heille armotta. Melkein ilkuin heitä. Olin
ankara. Tosiasia oli etten sietänyt heidän kyyneliään enkä tuota
huohottavaa ääntä, en kestänyt sitä. Eräs verrattain lahjaton
ja heikkointoinen oppilas pitkitti sitä kun toiset jo olivat
lopettaneet; ehdoton välttämättömyys pakotti ja auttoi minua
kohtelemaan häntä niin ettei hän uskaltanut jatkaa mielenosoitustaan,
vaan hänen oli pakko tukahduttaa itkunsa.

Tuolla tytöllä olisi ollut oikeus vihata minua, jollen tunnin
päätyttyä olisi käskenyt häntä jäämään, ja kun hänen toverinsa olivat
lähteneet, tein sellaista mitä en koskaan ollut tehnyt kenellekään
heistä -- painoin hänet rintaani vasten ja suutelin häntä. Mutta
antauduttuani tälle mielijohteelleni työnsin hänet nopeasti ulos
luokasta, sillä tämän purkauksen jälkeen hän itki entistä katkerammin.

Täytin työllä sen päivän jokaisen hetken, ja olisin mielelläni
istunut ylhäällä koko yön, jos olisin saanut polttaa kynttilää.
Yöstä kuitenkin tuli huono, se jätti pahat jäljet ja valmisti minua
huonosti seuraavan päivän sietämättömän lörpöttelyn tulikokeeseen.
Tietysti tämä uutinen tuli nyt yleisen keskustelun aiheeksi. Pieni
pidättyväisyys oli seurannut ensimmäistä yllätystä, mutta se oli
pian ohi, nyt aukeni joka suu, nyt liikkui joka kieli. Opettajien,
oppilaiden, vieläpä palvelijain huulilla oli nimi "Emanuel". Hän,
jonka yhteys koulun kanssa palautui sen alkuaikoihin, hänkö nyt
poistuisi näin äkkiä! Kaikkien mielestä se oli omituista.

He puhuivat niin paljon, niin kauan, niin usein, että heidän
sanojensa ja huhujensa summattomuudesta kävi vihdoinkin selville
jotakin. Kolmannen päivän tienoilla kuulin sanottavan että
hän matkustaisi viikon kuluttua, sitten -- että hän lähtisi
Länsi-Intiaan. Katselin madame Beckin kasvoja, tutkin hänen silmiään
saadakseni peruutuksen tai vahvistuksen tälle tiedolle, tarkastelin
häntä kauttaaltaan saadakseni selvyyttä, mutta mikään hänessä ei
ilmaissut muuta kuin mikä oli järkkymätöntä ja ylimalkaista.

Tämä ero oli hänelle suunnaton tappio, hän vakuutti. Hän ei
käsittänyt miten täyttäisi tyhjän tilan. Hän oli niin tottunut
sukulaiseensa, tästä oli tullut hänen oikea kätensä, kuinka
hän tulisi toimeen ilman herra Paulia? Hän olikin vastustanut
tätä askelta, mutta Paul oli vakuuttanut, että se oli hänen
velvollisuutensa.

Hän sanoi tämän kaiken julkisesti päivällispöydässä, puhuen
kuuluvalla äänellä Zélie St. Pierrelle.

"Miksi se oli hänen velvollisuutensa?" Olisin voinut tehdä hänelle
tämän kysymyksen. Mieleni teki yllättää hänet äkkiä, kun hän tyynesti
kulki ohitseni luokassa, ojentaa käteni, tarttua häneen lujasti ja
sanoa: "Seis. Kuulkaamme nyt koko asia loppuun saakka. _Miksi_ on
hänen velvollisuutensa lähteä maanpakoon?" Mutta madame puhutteli
aina jotakin toista opettajaa eikä koskaan katsonut minuun, ei
koskaan näyttänyt tietävän että tämä asia mitenkään koskisi minua.

Viikko laahautui eteenpäin. Ei puhuttu enää mitään siitä että Emanuel
tulisi sanomaan meille hyvästi, eikä kukaan näyttänyt välittävän
hänen tulostaan, kukaan ei ilmaissut kiduttavaa pelkoa että hän
lähtisi ääneti ja näkymättömänä, he puhuivat lakkaamatta, mutta eivät
koskaan puheessaan koskettaneet tätä elinkysymystä. Mitä madameen
tuli, saattoi hän tietysti nähdä Emanuelin ja puhua hänelle niin
paljon kuin halutti. Mitä _hän_ välitti siitä, tuliko professori
näyttäytymään luokkahuoneisiin vai eikö?

Viikko läheni loppuaan. Meille sanottiin että hän lähtee sinä ja sinä
päivänä, että matkan päämääränä oli "Basseterre, Guadaloupessa". Asia
joka pakotti häntä lähtemään, koski erään ystävän etuja eikä hänen
omiaan. Sitä juuri luulinkin.

"Basseterre, Guadaloupe." Nukuin vähän siihen aikaan, mutta aina
kun nukahdin, oli ehdottomana seurauksena että sävähdin nopeasti
pystyyn ja olin kuulevinani sanat "Basseterre" ja "Guadaloupe"
lausuttavan päänaluseni vieressä, tai tanssivat kirjaimet punaisina
ja sinipunervina ympärilläni pimeässä.

Siihen mitä sydämessäni tunsin, ei ollut mitään apua, ja minkä sille
mahdoin että tunsin? Emanuel oli ollut hyvin ystävällinen minua
kohtaan viime päivinä, hän oli tunti tunnilta käynyt paremmaksi
ja ystävällisemmäksi. Nyt oli kuukausi kulunut siitä kun olimme
ratkaisseet uskonnollisen erimielisyytemme, ja koko sinä aikana
emme olleet kertaakaan riidelleet. Eikä rauhamme ollut eron kylmä
tytär, emme olleet etääntyneet toisistamme, hän oli tullut useammin,
hän oli puhunut kanssani enemmän kuin ennen, viettänyt tuntikausia
seurassani, mieli rauhoittuneena, katse tyytyväisenä, käytös
kodikkaana ja lempeänä. Ystävällisiä puheenaiheita oli noussut
välillemme, hän oli kysynyt suunnitelmiani ja minä olin kertonut
mistä. Koulusuunnitelma miellytti häntä, hän pani minut puhumaan
siitä yhä uudestaan, vaikka hän nimittikin sitä Alnaschar-unelmaksi.
Soraääni oli poissa, keskinäinen ymmärtämys tasoittui ja lujittui,
yhdistymisen ja toivon tunteet sykkivät syvällä sydämessä, kiintymys
ja syvä arvonanto ja orastava luottamus lujittivat siteitään.

Kuinka hiljaisia tunteja minulla oli tähän aikaan! Ei enää mitään
ivaa "henkevyydestäni", ei uhkauksia vastenmielisistä näytteistä
julkisuudessa! Kuinka suloisesti korvasikaan mustasukkaista ivaa
ja vieläkin mustasukkaisempaa, miltei kiihkeätä kiitospuhetta nyt
mykkä ja suvaitsevainen apu, lempeä johto ja hellä kärsivällisyys,
joka antoi anteeksi mutta ei koskaan ylistänyt. Oli aikoja jolloin
hän istui monta minuuttia puhumatta sanaakaan, ja kun pimeäntulo tai
velvollisuus pakottivat meidät eroamaan, hän lähti pois sanoen: "_Il
est doux, le repos! Il est précieux, le calme bonheur_!"[115]

Eräänä iltana, ei edes kymmentä lyhyttä päivää sitten, hän liittyi
seuraani kun kävelin käytävälläni. Hän tarttui käteeni. Minä katsoin
hänen kasvoihinsa. Minusta näytti että hän aikoi vangita huomioni.

"_Bonne petite amie_!" hän sanoi pehmeästi. "_Douce
consolatrice_!"[116] Mutta tämä kosketus, nämä sanat herättivät
minussa uuden tunteen ja oudon ajatuksen. Voiko olla niin että
hänestä oli tuleva enemmän kuin ystävä tai veli? Puhuiko hänen
katseestaan tunne joka oli enemmän kuin veljeyttä tai ystävyyttä?

Hänen kaunopuheisella katseellaan oli enemmän sanottavaa, hänen
kätensä veti minua lähemmäksi, hänen huulensa liikkuivat. Ei. Ei nyt.
Tänne hämärään käytävään tuli keskeytys: se tuli kaksinkertaisena ja
pahaenteisenä. Tapasimme kaksi kohtalokasta haamua -- naisen ja papin
-- madame Beckin ja isä Silaksen.

Jälkimmäisen ilmettä en koskaan unohda. Ensi silmäyksellä siinä
näkyi Jean-Jacquesin tunteellisuutta, jota äsken yllättäen havaitut
kiintymyksen merkit olivat herättäneet, sitten sitä välittömästi
tummensi kirkollisen kateuden keltatauti. Hän puhui minulle
mahtipontisesti. Hän katsoi oppilaaseensa ankarasti. Mitä madame
Beckiin tulee, hän tietenkään ei nähnyt mitään -- ei mitään,
vaikka hänen sukulaisensa hänen läsnä ollessaan piti kerettiläisen
muukalaisen kättä omassaan eikä antanut sen vetäytyä pois, painoi
vain lujemmin ja kiinteämmin.

Näiden tapausten jälkeen tuo äkillinen uutinen hänen lähdöstään
ei ensin ollut tuntunut minusta uskottavalta. Itse asiassa vasta
yhtämittainen toistaminen ja sata viisikymmentä uskovaa mieltä
ympärilläni pakottivat minut vihdoinkin ottamaan sen toden kannalta.
Mitä tulee tuohon odotuksen viikkoon, sen tyhjiin mutta polttaviin
päiviin, jotka eivät tuoneet mitään selityksen sanaa häneltä --
muistan mutta en voi kuvata sen kulkua.

Viimeinen päivä koitti. Nyt hän oli käyvä luonamme. Nyt hän oli
tuleva sanomaan hyvästit, tai häviäisi sanattomana, emmekä koskaan
saisi nähdä häntä.

Tämä vaihtoehto ei näyttänyt vaivaavan ketään elävää sielua koulussa.
Kaikki nousivat tavalliseen aikaan, kaikki söivät aamiaista
kuten tavallista, kaikki ryhtyivät jokapäiväisiin töihinsä yhtä
rasvatyyninä kuin ainakin, ilman että yksikään viittasi entiseen
professoriinsa tai näytti ajattelevan häntä.

Niin unohtavainen oli talo, niin piittaamatonta, niin totunnaista
sen toiminta, niin vailla odotusta sen ulkonäkö, että tuskin osasin
hengittää niin liikkumattomassa, niin tukahduttavassa ilmassa. Eikö
kukaan lainaisi minulle ääntään? Eikö kenelläkään ollut toivomusta,
sanaa, rukousta, johon minä voisin sanoa amen.

Olin kuullut tyttöjen yhteen ääneen pyytävän jotakin pikkuseikkaa
-- kestitystä, lupapäivää, vapautusta jostakin tunnista, ja nyt he
eivät voineet, he eivät _tahtoneet_ yksissä neuvoin piirittää madame
Beckiä ja vaatia viimeistä kohtausta opettajan kanssa josta sentään
oli pidetty, ainakin muutamat olivat rakastaneet häntä niin kuin _he_
osasivat rakastaa -- mutta mitä sitten _on_ laumojen rakkaus?

Minä tiesin missä hän asui, tiesin missä hänestä saisi kuulla ja
missä hänet saisi tavata. Välimatkaa oli tuskin kivenheitto, mutta
vaikka hän olisi ollut viereisessä huoneessa, en kutsumatta olisi
käyttänyt tietoani hyväkseni. Kulkea perässä, hakea, muistuttaa,
kutsua -- sellaisiin ei minulla ollut kykyä.

Emanuel olisi voinut kulkea ohitseni käsivarren ulottumalta: jos
hän olisi kulkenut hiljaisena ja huomaamatta -- hiljaisena ja
liikahtamatta olisin minä antanut hänen kulkea ohi.

Aamu kului hukkaan. Iltapäivä tuli, ja minä luulin että kaikki oli
ohi. Sydämeni vapisi rinnassani. Vereni oli häiriytynyt juoksussaan.
Olin aivan sairas, tuskin osasin pysyä paikallani ja tehdä työni.
Pieni maailma ympärilläni hyöri kuitenkin välinpitämättömänä,
kaikki näyttivät hilpeiltä, vailla huolia, pelkoa tai pohdintaa.
Samat oppilaat, jotka seitsemän päivää sitten olivat hysteerisesti
itkeneet hämmästyttävää uutista, näyttivät unohtaneen koko asian, sen
tärkeyden ja oman liikutuksensa.

Vähän ennen kello viittä, jolloin tunnit loppuivat, madame Beck
lähetti hakemaan minut huoneeseensa, lukemaan ja kääntämään jonkin
englantilaisen kirjeen, jonka hän oli saanut, ja kirjoittamaan
vastauksen. Ennen kuin ryhdyin työhön, huomasin kuinka hän hiljaa
sulki huoneensa molemmat ovet. Hän sulki tarkoin myös ikkunan,
vaikka oli kuuma päivä ja hän yleensä piti vapaata ilmanvaihtoa
välttämättömänä. Miksi tämä varovaisuus? Valpasta epäluuloa, miltei
vihaista epäluottamusta herätti tällainen toimenpide. Tahtoiko hän
sulkea pois äänet? Mitkä äänet?

Kuuntelin niin kuin en ikinä ennen ollut kuunnellut, kuuntelin kuin
talvinen susi illalla, kun se nuuskii lunta, vainuaa saalista ja
kuulee etäisen vaeltajan askelet. Voin kuitenkin sekä kuunnella että
kirjoittaa. Puolivälissä kirjettä kuulin jotakin joka pysäytti kynäni
-- askeleita eteisestä. Ovikello ei ollut soinut, Rosine -- toimien
epäilemättä määräysten mukaan -- oli estänyt moisen hälytyksen.
Madame näki minun pysähtyvän. Hän yskäisi, koetti hälistä, puhui
kovemmin. Askelet olivat kulkeneet luokkahuoneeseen.

"Jatkakaa", sanoi madame, mutta käteni oli kuin kytketty, korvani
kahleissa, ajatukseni viety pois vangittuna.

Kouluhuoneet muodostivat toisen rakennuksen, eteinen erotti ne
asuinhuoneista, mutta huolimatta etäisyydestä ja eristyksestä kuulin
joukkojen äkkiä liikahtavan, koko osaston nousevan pystyyn.

"He panevat työnsä pois", sanoi madame.

Oli kyllä juuri se aika, jolloin työt pantiin pois, mutta miksi tuo
äkillinen hiljaisuus -- tuo metelin tilapäinen hiljeneminen?

"Odottakaa, madame -- minä tahdon nähdä mitä siellä on."

Ja minä laskin pois kynäni ja jätin hänet. Jätin hänet? Ei, hän ei
tahtonut tulla jätetyksi: koska hän ei kyennyt pidättämään minua,
nousi hän ja seurasi minua, kiinteästi kuin varjoni. Minä käännyin
portaiden viimeisellä askelmalla.

"Tuletteko mukaan?" kysyin.

"Tulen", hän sanoi ja kohtasi katseeni omituisen näköisenä -- ilme
verhottuna mutta kuitenkin päättäväisenä. Kuljimme siis edelleen,
emme yhdessä, vaan hän seurasi kintereilläni.

Paul oli tullut. Astuessani ensi luokkaan näin hänet. Siinä oli vielä
kerran edessäni tuo perin tuttu hahmo. En epäile etteivätkö he olleet
koettaneet pidättää häntä poissa, mutta hän oli tullut.

Tytöt seisoivat puoliympyrässä, hän kulki ympäri ja sanoi hyvästi,
puristi jokaisen kättä, kosketti huulillaan jokaisen poskea.
Ulkomainen tapa salli tämän viimeisen tempun tällaisen eron -- niin
juhlallisen ja pitkäaikaisen -- hetkellä.

Minusta tuntui kovalta että madame Beck tällä tavoin ajoi minua takaa
seuraten kintereilläni ja pitäen minua tarkasti silmällä. Niskani ja
olkapääni värisivät kuin kuumeessa hänen hengityksensä kohtaamina,
minun tuli hirveän paha olla.

Paul lähestyi, hän oli kiertänyt melkein koko puoliympyrän, hän ehti
viimeiseen oppilaaseen, hän kääntyi. Mutta madame ehti edelleni, hän
oli äkkiä astunut eteeni, hän näytti suurentavan mittasuhteitaan ja
levittelevän verhoaan, hän pimitti minut niin että minä jäin piiloon.
Hän tunsi heikkouteni ja kyvyttömyyteni, hän osasi arvioida henkisen
lamaannukseni -- sen täydellisen itseluottamuksen puutteen, joka
voi yllättää minut ratkaisevina hetkinä. Hän riensi sukulaisensa
luo, rupesi puhelemaan hänelle liukkaasti, vangitsi hänen huomionsa,
saattoi hänet kiireisesti ovelle -- lasiovelle joka avautui
puutarhaan. Luulen että Paul katseli ympärilleen -- jospa vain
olisin saanut kiinni hänen katseestaan, olisi luullakseni rohkeus
tulvahtanut mieleeni auttamaan tunnetta, ja seurauksena olisi ollut
hyökkäys, kenties vapautus. Mutta huone oli jo yhtenä hälinänä,
puoliympyrä oli hajaantunut ryhmiksi, ja minun hahmoni hävisi
kolmenkymmenen silmäänpistävämmän joukkoon. Madame sai tahtonsa läpi,
niin, hän sai herra Paulin pois, ja tämä ei ollut nähnyt minua, hän
luuli minun olevan poissa. Kello löi viisi, kovaääninen lähtökello
soi, oppilaat hajaantuivat, huone tyhjentyi.

Muistissani näyttää olevan täydellinen pimeys ja hämmennys parin
seuraavan minuutin suhteen -- kuvaamaton tuska sietämättömän tappion
johdosta. _Mitä_ minun piti tehdä, oi, _mitä_ minun piti tehdä, kun
koko elämäni toivo juurineen revittiin särjetystä ja poljetusta
sydämestäni?

Mitä _olisin_ tehnyt, sitä en tiedä, kun eräs pieni tyttö -- koulun
pienin -- yksinkertaisena ja pahaa aavistamatta tunkeutui sisäisen
taistelun kuohuvaan vaikkakin hiljaiseen keskukseen.

"Mademoiselle", leperteli kimeä ääni, "minun pitää antaa teille tämä.
Herra Paul sanoi että minun pitää hakea teitä läpi talon, ullakolta
kellariin saakka, ja antaa teille tämä, kun löydän teidät."

Ja lapsi antoi kirjelapun, pieni kyyhkynen pudotti polvelleni
öljypuunlehden. En nähnyt nimeä enkä osoitetta, nämä sanat vain:

"Aikomukseni ei ollut sanoa teille hyvästi samalla kun toisille,
mutta toivoin näkeväni teidät luokassa. Olin pettynyt. Kohtauksemme
lykkääntyy. Olkaa valmis tapaamaan minua. Ennen kuin matkustan, minun
täytyy tavata teidät kaikessa rauhassa ja puhua kanssanne pitkälti.
Olkaa valmis, hetkeni ovat luetut ja nyt juuri toisen hallussa, sitä
paitsi minulla on tekeillä yksityinen hanke, jossa ei kenelläkään ole
osuutta ja jota en ilmoita kenellekään, en edes teille. -- PAUL."

"Olkaa valmis!" Tänä iltana siis, sillä eikö hänen pitänyt matkustaa
seuraavana päivänä? Piti, siitä olin varma. Olin nähnyt ilmoitettavan
hänen laivansa lähtöpäivän. Oi, _minä_ kyllä olin valmis, mutta
voiko tuo ikävöity kohtaus todella tapahtua? Aika oli niin lyhyt,
vehkeilijät niin valppaita, toimivia ja vihamielisiä, tie näytti
ahtaalta kuin vuorenonkalo, syvältä kuin rotko -- Apollyon istui
hajareisin sen päällä hengittäen liekkejä. Voiko Jalosydämeni tulla
sitä tietä? Pääsikö oppaani luokseni?

Kuka voisi sanoa? Kuitenkin tuli mieleni vähän rohkeammaksi,
vähän turvallisemmaksi, olin tuntevinani hänen sydämensä sykkivän
uskollisena, samaan tahtiin kuin omani.

Minä odotin ritariani. Apollyon tuli, vetäen helvetin joukkoja
perässään. Minä luulen että jos iäisyydessä on vaivaa, ei sen
muoto ole polttava piina eikä sen luonne epätoivo. Minä ajattelen
että jonakin noista päivistä, jolloin aurinko ei koskaan nouse
eikä koskaan laske, enkeli astuu alas Tuonelaan -- seisoo siinä
loistavana ja hymyilevänä, tuo mukanaan ennustuksen jonkinlaisesta
anteeksiannosta, sytyttää epävarman autuuden toivon, ilmaisee omassa
loistossaan ja suuruudessaan lupauksensa merkityksen ja laajuuden,
puhuu -- liitelee sitten ylös, muuttuu tähdeksi ja katoaa omaan
taivaaseensa. Sen antimena oli epävarmuus -- pahempi lahja kuin
epätoivo.

Koko sen illan minä odotin, luottaen kyyhkysen tuomaan öljypuun
lehteen, ja kuitenkin kesken luottamustani pelkäsin kauheasti. Pelko
ahdisti raskaana sydäntäni. Se oli niin kylmä ja erikoinen, että
tiesin sen kuuluvan harvoin pettävään aavistukseen. Ensimmäiset
tunnit tuntuivat pitkiltä ja hitailta, mutta hengessäni takerruin
viimeisen pakeneviin liepeisiin. Ne kiitivät kuin pyrypilvet -- kuin
hattarat myrskyn edellä.

Ne kuluivat. Koko helteinen kesäpäivä paloi loppuun kuin jouluvalkea,
sen laskun purppura sammui, minä jäin kumarruksiin keskelle kylmiä
sinisiä varjoja, keskelle yön kalpeata tuhkavälkettä.

Rukoukset olivat ohi, oli maatamenon aika, huonetoverini olivat
kaikki vetäytyneet suojiinsa. Minä vain viivyttelin vielä pimeässä
ensi luokassa unohtaen tai ainakin jättäen huomioonottamatta säännöt,
joita en koskaan ennen ollut unohtanut enkä halveksinut.

En osaa sanoa kuinka kauan kävelin edestakaisin siinä luokassa.
Olin varmaan liikkeellä monta tuntia, olin koneellisesti siirtänyt
syrjään penkit ja pulpetit ja tehnyt itselleni tien pitkin huoneen
pituutta. Siellä kävelin ja siellä -- kun olin varma siitä että
koko talo oli makuulla ja poissa kuuluviltani -- siellä vihdoinkin
itkin. Turvautuen yöhön, luottaen yksinäisyyteen en enää hillinnyt
kyyneleitäni enkä kahlinnut nyyhkytyksiäni. Ne painoivat sydäntäni,
ne mursivat tiensä. Mikä suru voi olla pyhä tässä talossa?

Pian yhdentoista jälkeen -- hyvin myöhäinen hetki Rue Fossettella
-- ovi aukeni -- hiljaa mutta varmasti, ja lampun valo tunkeutui
kuutamoon. Madame Beck tuli sisään yhtä tyynenä kuin jos olisi tullut
aivan tavalliselle asialle tavalliseen aikaan. Sen sijaan että olisi
heti puhutellut minua hän meni laatikolleen, otti avaimet ja näytti
hakevan jotakin. Hän aikaili tuossa teeskennellyssä etsinnässä kauan,
liian kauan. Hän oli tyyni, liian tyyni, ja minä olin sillä tuulella
että saatoin tuskin sietää hänen verukkeitaan. Olin nyt tavallisten
rajojen ulkopuolella, kaksi tuntia sitten olin jättänyt taakseni
totunnaiset kunnioitukset ja pelot. Minä, joka tavallisissa oloissa
olin pelkän kosketuksen johdettavissa, yhden sanan määrättävissä, en
nyt sietänyt mitään iestä, en totellut mitään pakkoa.

"On jo enemmän kuin aika mennä levolle", sanoi madame, "talon
sääntöjä on jo liian kauan rikottu."

Madame ei saanut vastausta, en keskeyttänyt kävelyäni, ja kun hän
tuli tielleni, työnsin hänet pois.

"Antakaa minun viihdytellä teidät tyyntymään, meess, antakaa minun
taluttaa teidät huoneeseenne", hän sanoi koettaen puhua lempeästi.

"Ei!" sanoin minä. "Ette te eikä kukaan muu saa houkutella eikä
taluttaa minua."

"Vuoteenne lämmitetään. Goton on ylhäällä vielä. Hän on tekevä
vuoteenne mukavaksi, hän on antava teille rauhoittavan juoman."

"Madame", puhkesin sanomaan, "te olette materialisti. Kaiken
iloisuutenne, rauhanne ja säädyllisyytenne verhon alla olette
kiistaton materialisti. Tehkää oma vuoteenne lämpimäksi ja pehmeäksi,
ottakaa rauhoittavia juomia ja liharuokia, makeita ja höystettyjä
juomia niin paljon kuin tahdotte. Jos teillä on surua tai pettymyksiä
-- ja ehkä teillä onkin -- ei, minä _tiedän_ että teillä on --
käyttäkää omia lievityskeinojanne, hakekaa omista valituista
varastoistanne. Jättäkää minut nyt. _Jättäkää minut_, minä sanon!"

"Minun täytyy lähettää joku toinen pitämään teistä huolta, meess,
minun täytyy lähettää Goton."

"Minä kiellän sen. Jättäkää minut yksin. Pitäkää kätenne kaukana
minusta, minun elämästäni, minun suruistani. Oi, madame, _teidän_
kädessänne on sekä jäätävää kylmyyttä että myrkkyä. Te myrkytätte ja
lamaannutatte."

"Mitä minä olen tehnyt, meess? Ette te saa mennä naimisiin Paulin
kanssa. Ei hän voi mennä naimisiin."

"Kademieli", sanoin, sillä minä tiesin että hän salaa tahtoi
Paulia itselleen ja oli aina tahtonut. Hän sanoi sukulaistaan
"sietämättömäksi", teki pilaa hänen "hurskaudestaan", hän
ei rakastanut, mutta tahtoi mennä naimisiin hänen kanssaan
kiinnittääkseen hänet omiin etuihinsa. Olin tunkeutunut syvälle
madamen muutamiin salaisuuksiin -- en tiedä miten, ehkä sisäisen
näkemyksen tai aavistuksen tietä. Eläessäni hänen lähellään olin
niin ikään hitaasti oppinut ymmärtämään että -- paitsi alempiensa
seurassa -- hänen täytyi aina olla toisen kilpailija. Hän _oli_
minun kilpailijani, sielussaan ja sydämessään, vaikkakin salaisesti,
mitä sileimmän pinnan alla ja kenenkään paitsi hänen ja minun sitä
aavistamatta.

Kaksi minuuttia olin minä madamen valtiattarena, tunsin että koko
nainen oli minun vallassani, sillä muutamina hetkinä, sellaisina kuin
nyt -- hetkinä jolloin tajunta oli kiihottunut niin kuin nyt -- hänen
tavallinen verhonsa, hänen naamarinsa ja kaapunsa olivat minulle
pelkkää reikäistä verkkoa, jonka alla näin sydämettömän, mukavuutta
rakastavan ja halpamaisen olennon. Hän vetäytyi hiljaa luotani pois
ja sanoi säyseästi ja hillitysti mutta hyvin väkinäisesti, että
jollen suostunut tulemaan levolle, hänen täytyi vastahakoisesti
jättää minut. Minkä hän viipymättä tekikin, ehkäpä iloisempana
päästessään pois kuin minä olin nähdessäni hänen katoavan.

Tämä oli ainoa salamoiva, totuutta vaativa kohtaus, mitä koskaan
sattui madame Beckin ja minun välillä: tämä lyhyt yönäytelmä ei
koskaan uusiutunut. Se ei hitustakaan muuttanut hänen käytöstään
minua kohtaan. En tiedä hänen kostaneen. En usko että hän vihasi
minua enemmän armottoman rehellisyyteni vuoksi.

Luulen että hän kietoutui voimakkaan luonteensa salaiseen filosofiaan
ja päätti unohtaa sellaiset asiat, joita oli kiusallista muistaa.
Tiedän että yhteisen elämämme loppuun saakka ei tämä kiivas kohtaus
uusiutunut eikä siihen kertaakaan viitattu.

Se yö kului: kaikkien öiden -- myös tähdettömän yön ennen loppua
-- täytyy kulua ja mennä ohi. Kuuden tienoilla -- se oli hetki
jolloin talo herätettiin -- menin pihalle ja pesin kasvoni kylmällä
raikkaalla kaivovedellä. Kun palasin sisään nelikulmaisen eteisen
kautta, näytti tammikaappiin upotettu peililasin palanen kuvani.
Peili sanoi, että olin muuttunut: posket ja huulet olivat vettyneen
valkoiset, silmät kuin lasia, silmäluomet turvonneet ja punaiset.

Tullessani toverieni joukkoon tiesin että kaikki katsoisivat minua --
sydämeni näytti paljastuneen heille, uskoin tulleeni ilmi. Inhottavan
varmalta tuntui että koulun nuorimmankin täytyi arvata minkä ja kenen
tähden olin joutunut epätoivoon.

"Isabelle", lapsi jota olin kerran hoitanut sairauden aikana,
lähestyi. Pilkkaisiko hänkin minua?

"_Que vous êtes pâle! Vous êtes donc bien malade,
mademoiselle_?"[117] hän sanoi pannen sormen suuhunsa ja töllisteli
minuun, kasvoissaan surumielinen typeryys, joka sillä hetkellä näytti
minusta kauniimmalta kuin terävin älykkyys.

Isabelle ei pitkäksi aikaa yksin jäänyt tietämättömyyden suosioon:
ennen kuin päivä oli loppunut, oli minulle kokoontunut kiitollisuuden
aihetta koko sokeata taloa kohtaan. Joukoilla on muuta tekemistä
kuin lukea sydämiä ja tulkita hämäriä puheita. Joka tahtoo,
pitäköön oman salaisuutensa -- hoitakoon omat asiansa. Sen päivän
kuluessa sain todistuksen toisensa jälkeen, ei ainoastaan siitä,
että kukaan ei aavistanut nykyisen suruni syytä, vaan myös siitä,
että koko sisäinen elämäni kuuden viime kuukauden aikana oli
vielä yksin minun. Ei tiedetty -- sitä ei ollut huomattu -- että
pidin erityisessä arvossa yhtä olentoa kaikkien toisten joukosta.
Juorupuhe oli mennyt ohitseni, uteliaisuus oli katsonut ylitseni;
nuo molemmat ovelat voimat, jotka aina hiiviskelevät ympäri, eivät
koskaan olleet keskittyneet minuun. Määrätynlainen elimistö voi elää
täyteen ahdetussa kuumesairaalassa ja säästyä lavantaudilta. Emanuel
oli tullut ja mennyt, hän oli opettanut minua ja etsinyt seuraani,
mahdollisina ja mahdottomina hetkinä hän oli kutsunut minua ja minä
olin totellut. "Herra Paul kysyy neiti Lucya" -- "Neiti Lucy on herra
Paulin kanssa" -- sellaisia tiedonantoja oli kuulunut alituiseen,
eikä kukaan etsinyt selitystä, vielä vähemmän tuomitsi. Kukaan ei
vihjaissut mitään, kukaan ei laskenut leikkiä.

Madame Beck luki arvoituksen, kukaan muu ei sitä ratkaissut. Mitä
nyt kärsin, sitä sanottiin sairaudeksi -- päänsäryksi -- ja minä
hyväksyin nimityksen.

Mutta mikä ruumiillinen kipu voisi vetää vertoja tälle tuskalle?
Tälle varmuudelle, että hän oli lähtenyt sanomatta hyvästi --
julmalle tiedolle että kohtalo ja vainoavat raivottaret -- naisen
kateus ja papin tekopyhyys -- eivät sallineet minun enää nähdä
häntä? Ihmekö siis että toinen ilta tapasi minut samanlaisena kuin
ensimmäinen -- kesyttömänä, kidutettuna, taaskin astelemassa pitkin
tyhjää huonetta muuttumattoman, katkeran, äänettömän epätoivon
vallassa.

Madame Beck ei itse kutsunut minua vuoteeseen sinä iltana -- hän ei
tullut lähelleni, mutta hän lähetti Ginevra Fanshawen -- parempaa
asianajajaa ei hän olisi voinut käyttää tähän tarkoitukseen. Ginevran
ensimmäiset sanat: "Onko päänsärkynne hyvin häijyä tänä iltana?"
(sillä Ginevra niinkuin kaikki muutkin, luuli että minulla oli
päänsärkyä -- sietämätöntä päänsärkyä, joka teki kasvoni pelottavan
valkoisiksi ja jalkani hermostuneen levottomiksi) -- niin, hänen
ensimmäiset sanansa herättivät minussa halun paeta minne tahansa,
niin että vain pääsisin pois hänen ulottuviltaan. Ja se mitä seurasi
-- valitukset hänen omasta päänsärystään -- vahvisti päätökseni pian.

Minä menin yläkertaan. Pian olin vuoteessani -- kurjassa vuoteessani.
Olin maannut tuskin viittä minuuttia, kun toinen lähetti saapui,
Goton, joka toi minulle jotakin juotavaa. Olin nääntymäisilläni
janoon -- join kiihkeästi. Juoma oli makeata, mutta tunsin lääkkeen
maun.

"Madame sanoo että se panee teidät nukkumaan, nuppuseni", sanoi Goton
ottaessaan tyhjän kupin pois.

Ahaa, siinä oli siis tyynnyttävä juoma. Itse asiassa he olivat
antaneet minulle voimakkaan unilääkkeen. Minut oli pidettävä rauhassa
yksi yö.

Koko talo paneutui levolle, yölamppu sytytettiin, makuusalissa tuli
hiljaista. Uni vallitsi pian: noiden päänalusten luona sen oli helppo
päästä herruuteen. Uni, terveiden päiden ja sydänten tyytyväinen
valtias -- se sivuutti levottoman.

Juoma alkoi vaikuttaa. En tiedä oliko madame vahvistanut vai
miedontanut annosta: vaikutus ei ainakaan ollut se mitä hän oli
tarkoittanut. Raukeuden sijasta tuli kiihtymys. Minua alkoi elähyttää
uusi ajatus -- omituisesti väritetty unelma. Rohkaiseva kutsu
tunkeutui aisteihini, niiden torvet raikuivat, pasuunat törähtelivät
tavattomia vaatimuksia. Mielikuvitus oli nostettu levostaan ja
se tuli esiin rajuna ja huimana. Se katseli halveksien ainetta,
kumppaniaan.

"Nouse!" se sanoi. "Sinä kuhnuri, tänä yönä _minun_ tahtoni
vallitsee, eikä sinulla ole mitään sanottavaa."

"Katso ulos ja silmäile yötä!" se huusi sitten, ja kun kohotin
läheisen ikkunan raskasta luukkua, näytti mielikuvitus minulle --
omalla kuninkaallisella kädenliikkeellään -- verrattoman kauniin
kuun, joka purjehtiessaan valaisi synkkää taivasta.

Se teki makuuhuoneen välkkyvän pimeyden, ahtaat rajat ja tukahuttavan
kuumuuden sietämättömäksi läähättäville aisteilleni. Se houkutteli
minua jättämään tämän luolan ja seuraamaan itseään ulos kasteeseen,
viileyteen ja loistoon.

Se loihti eteeni omituisen kuvan keskiyön Villettestä. Erikoisesti
se näytti puiston, kesäpuiston pitkine käytävineen, jotka kaikki
olivat hiljaiset, yksinäiset ja rauhalliset; niiden keskellä oli
suuri kivinen vesisäiliö -- sen säiliön tunsin, sen vieressä olin
usein seisonut -- se oli syvällä puiden siimeksessä, tulvillaan
kylmää kirkasta vettä, ja pohja oli vihreä, lehtevä, kaislainen. Mitä
kaikesta tästä? Puiston portit olivat kiinni, lukossa, vahdittuina --
puistoon ei voinut päästä.

Eikö voinut? Sitä asiaa sieti tuumia, ja miettiessäni pukeuduin
koneellisesti. Täysin kykenemättömänä nukkumaan tai makaamaan hiljaa
-- kiihdyksissä kiireestä kantapäähän -- mitä muutakaan voin tehdä
kuin pukeutua?

Portit olivat lukossa, vahdit seisoivat porteilla; eikö siis ollut
mitään pääsyä puistoon?

Pari päivää sitten olin ohikulkiessani nähnyt, kiinnittämättä siihen
silloin mitään huomiota, raon aitauksessa -- siitä oli särkynyt yksi
säle. Nyt näin tämän raon muistissani -- näin hyvin selvästi --
ahtaan epäsäännöllisen aukon suoriin riveihin kuin pylväskäytäväksi
istutettujen lehmusten runkojen välissä. Mies ei olisi mahtunut
tuosta aukosta, ei lihava nainen liioin, madame Beck luultavasti
ei, mutta minä luulin mahtuvani, minä kuvittelin että olisi hauska
koettaa, ja jos pääsisin sisään, olisi koko puisto tällä hetkellä
minun -- kuutamoinen, keskiöinen puisto!

Kuinka makeasti nukkuikaan koko makuusali! Mikä syvä uni!

Mikä tasainen hengitys! Kuinka hiljainen oli koko suuri talo! Mikähän
aika oli? Minun täytyi tietää. Luokkahuoneessa alapuolella oli kello
-- mikä esti minua uskaltamasta alas katsomaan sitä? Tällaisessa
kuutamossa täytyi sen suuren valkoisen taulun ja pikimustien
numeroiden näkyä varsin selvästi.

Tätä askelta eivät olleet estämässä edes narisevat saranat eikä
naksahtava lukko. Näinä kuumina heinäkuun öinä ei siedetty
ummehtunutta ilmaa, ja sisäovet olivat selkiselällään. Kestäisivätkö
makuusalin lattialaudat askeleitani kavaltamatta niitä? Kyllä vain.
Minä tiedän missä lauta on irrallaan, ja vältän sitä. Tammiportaat
narisevat hiukan, kun laskeudun alas, mutta ei paljon -- minä olen
nelikulmaisessa eteisessä.

Suuret luokan-ovet ovat tarkasti kiinni, salvat on vedetty eteen.
Toisella puolen on ovi käytävään auki. Luokat ovat mielestäni kuin
suuria synkkiä vankiloita, jotka ovat haudatut kauas kaikkien
kulkuväylien taakse, ja minulle täynnä aavemaisia ja sietämättömiä
muistoja, jotka viheliäisinä makaavat pahnoillaan, raudat käsissä.
Käytävä taas on mieluisa nähtävyys, sillä se johtaa korkeaan
eteiseen, joka aukeaa suoraan kadulle.

Hiljaa! -- kello lyö. Niin kummitusmainen kuin onkin tämän luostarin
hiljaisuus, on kello vasta yksitoista. Samalla kun korvani seuraa
viimeisen lyönnin hiljenevää hyminää, kuulen ulkoa kaupungilta
heikkoa ääntä, joka on kuin kellojen tai orkesterin soittoa -- ääntä
jossa lempeys, voitonriemu ja suru sekoittuvat yhteen. Oi, joka
pääsisi lähemmäksi tuota soittoa, saisi kuunnella sitä yksinään
kaislaisen lammikon partaalla! Minä menen -- oi, minä menen! Mikäpä
voisi estää minua pääsemästä vapauteen?

Tuolla käytävässä riippuu puutarhapukuni, leveä hattuni, huivini.
Suuressa raskaassa ulko-ovessa ei ole lukkoa, ei tarvitse hakea
avainta: oven sulkee vain eräänlainen vieterisalpa, jota ei
ulkopuolelta saa auki mutta jonka sisältä voi vetää pois ilman
hälinää. Osaanko käsitellä sitä? Se tottelee kättäni, tottelee
suotuisan helposti. Ihmettelen kun portti aukeaa melkein kuin
itsestään, ihmettelen kun astun kynnyksen yli ja kuljen kivetyllä
kadulla -- ihmettelen että tästä vankilasta voi päästä ulos niin
merkillisen helposti. Tuntuu kuin minulla olisi ollut näkymätön
tienraivaaja, kuin jokin aukaiseva voima olisi kulkenut edelläni,
sillä itse olin tuskin tehnyt mitään ponnistusta.

Hiljainen Rue Fossette! Tältä kivetykseltä löydän tuon kiehtovan
kesäyön, josta olin haaveillut, näen sen kuun yläpuolellani, tunnen
sen kasteen ilmassa. Mutta tänne ei voi jäädä, olen vielä liian
lähellä vanhoja peikkoja, niin likellä vankityrmää että voin kuulla
vankien valituksen. Tämä juhlallinen rauha ei ole se mitä etsin,
en voi kestää sitä: minun silmissäni tuo taivas näyttää kuolleelta
maailmalta. Puistokin on hiljainen -- minä tiedän, että kuoleman
kuulaus vallitsee kaikkialla siellä -- lähden kuitenkin puistoon.

Lähden kulkemaan tuttua tietä ja nousen kohti palatsien täyttämää
kuninkaallista Haute-Villeä. Sieltä varmaan oli kuulemani soitto
lähtöisin. Se oli tauonnut nyt, mutta sehän saattoi alkaa uudelleen.
Kuljin eteenpäin, vastaani ei tullut orkesterimusiikki eikä
kellojensoitto, mutta toinen ääni korvasi sitä nyt, ääni joka oli
kuin väkevän nousuveden, suuren virran, ja joka syveni sitä mukaa
kuin kuljin eteenpäin. Valoja tuli näkyviin, liike eneni, soitto
raikui lähempää -- minne olin tulossa? Päästyäni ylös eräälle
suurelle torille huomaan kuin taikaiskusta joutuneeni keskelle
iloista, eloisaa, hilpeätä väkijoukkoa.

Koko Villette on yhtä välkettä, yhtä valtavaa ilotulitusta, kaikki
ihmiset näyttävät olevan ulkona, kuutamo ja taivas ovat karkotetut ja
kaupunki säteilee omaa loistoaan. Iloisia pukuja, suuria ajopelejä,
kauniita hevosia ja ritarillisia ratsastajia vilisee loistavilla
kaduilla. Näen myös tusinoittain naamioita. Tämä on ihmeellinen
kohtaus, ihmeellisempi kuin unet. Mutta missä on puisto? Minun
pitäisi nyt olla lähellä sitä. Keskellä tätä välkettä täytyy puiston
olla varjoisa ja rauhallinen -- _siellä_ ei ainakaan ole soihtuja,
lamppuja eikä väkijoukkoja.

Kysyin tätä itseltäni kun ohitseni vierivät avonaiset vaunut täynnä
tuttuja kasvoja. Tässä ihmisvilinässä ne pääsivät kulkemaan vain
hitaasti, ja virkut hevoset korskuivat ohjasten taltuttamassa
innossaan. Näin vaunuissa-istujat hyvin, mutta he eivät voineet
nähdä minua, eivät ainakaan tuntea, sillä olin tiukasti kietoutunut
suureen huiviini, kasvot olkihatun varjossa (tässä kirjavassa
vilinässä ei mikään puku ollut huomiota herättävän kummallinen). Näin
kreivi de Bassompierren, näin kummitätini kauniissa juhlapuvussa,
arvokkaana ja hilpeänä, näin myös Pauliina Maryn, jonka ohimoita
kirkasti kauneuden, nuoruuden ja onnen kolminkertainen sädekehä.
Kun katselin hänen iloisia kasvojaan ja silmiä joissa juhlavalot
kimmelsivät, huomasin tuskin panna merkille hänen pukunsa erikoista
hienoutta. Tiedän vain että harso, joka liehui hänen ympärillään oli
kauttaaltaan valkoinen ja kevyt, kuin morsiushuntu. Vastapäätä häntä
näin Graham Brettonin, ja hänen näkemisestään oli tytön ilme saanut
säteilynsä -- valo joka loisti _hänen_ silmissään, oli lähtöisin
Grahamin silmistä.

Minulle tuotti omituista huvia seurata näitä ystäviä näkymättömänä,
ja minä _seurasin_ heitä, niinkuin luulin, puistoon. Näin heidän
nousevan vaunuista (hevosia ei laskettu sisään) keskelle uutta
ja odottamatonta loistoa. Mitä ihmettä, yli rautaisen portin,
kivipylväiden väliin, oli jännitetty säihkyvä kaari tähtiä! Seurasin
heitä varovasti tämän kaaren alitse -- missä olivat he, missä olin
minä?

Lumotussa maassa, keskellä mitä ylellisintä puutarhaa, tasangolla
jossa kimalteli värillisiä kiviä, metsässä jonka lehdillä välkkyi
purppuraa ja rubiineja ja kultaa, alueella jossa ei ollut puita
eikä varjoja, mutta mitä ihmeellisintä rakennustaiteen rikkautta
-- alttareita ja temppeleitä, pyramideja, obeliskeja, sfinksejä.
Niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, oli tämä Villetten puisto
tulvillaan Egyptin ihmeitä.

Vaikka salaisuus viiden minuutin kuluttua oli hallussani -- sen avain
keksitty ja harhaluulot poistettu -- vaikka nopeasti tajusinkin
näiden juhlallisten kappaleiden rakenteen -- aineet, maalit ja
pahvit -- nämä kiistattomat keksinnöt eivät onnistuneet kokonaan
särkemään lumousta ja tuhoamaan sen yön ihmeitä. Mitäpä siitä
vaikka nyt sainkin selityksen koko suureen juhlaan -- juhlaan jota
luostarimainen Rue Fossette ei ollut saanut maistaa, vaikka se
olikin alkanut jo päivän koittaessa ja oli täydessä käynnissä vielä
keskiyöllä.

Ennen vanhaan oli ollut, kertoo historia, kauhea ratkaisun aika
Labassecourin kohtalossa, jolloin sen ritarillisten asukkaiden
oikeudet ja vapaudet olivat olleet tiesi minkälaisen vaaran
alaisina. Oli ollut sotahuhuja, vaikkei varsinaista sotaa,
jonkinlaista taistelua kaduilla -- hälinää -- juoksua edestakaisin,
katusulkuja, jonkinlaista kapinaa, turvautumista sotaväkeen,
paljon "tiilikiven-vaihtoa" ja myös vähän ammuntaa. Taru tietää
että isänmaanystäviä oli kaatunut, ja vanhassa Basse-Villessä
näytettiin vieläkin aidattua maa-alaa, joka oli juhlallisesti
muurattu ja eristetty ja jonka sanottiin kätkevän näiden marttyyrien
pyhät luut. Olkoon tämä asia miten tahansa, eräänä vuoden päivänä
vietettiin vieläkin juhlaa mainittujen isänmaanystävien ja
marttyyrien kunniaksi, siitä huolimatta että heidän muistonsa
oli hieman hämäräperäinen. Aamulla laulettiin St. Jean Baptisten
kirkossa juhlallinen Te Deum, ilta taas omistettiin näytännöille,
koristeluille ja ilotulituksille, jollaisia nyt näin.

Katsellessani valkoista ibislinnun kuvaa, joka oli kiinnitetty
pylvään päähän, mittaillessani silmilläni syvää soihtujen valaisemaa
käytävää, perspektiiviä jonka loppupäässä lepäsi sfinksi -- kadotin
näkyvistäni seurueen, jonka jälkiä olin noudattanut ison torin
keskeltä saakka, tai oikeammin he hävisivät kuin ryhmä aaveita. Koko
kohtauksella oli unimainen leima, joka hahmo oli häälyvä, joka liike
epämääräinen, joka ääni kaikumainen -- puoliksi ilkkuva ja epävarma.
Pauliina ja hänen ystävänsä olivat menneet, voin tuskin vakuuttaa
että olin todella nähnyt heidät, en kaivannut heitä oppaina tässä
kaaoksessa, vielä vähemmin suojelijoina keskellä yötä.

Tämä juhlayö olisi ollut vaaraton lapsellekin. Puolet
talonpoikaisväestöstä Villetten ympäristöiltä oli tullut kaupunkiin,
ja kunnon porvarit olivat kaikki liikkeellä, puettuina parhaimpiinsa.
Olkihattuni pujahteli lakkien ja nuttujen, lyhyiden hameiden ja
pitkien sintsivaippojen lomitse saamatta kenties katsettakaan.
Varovaisuuden vuoksi sidoin leveän lierin ympäri nauhan mustalaisten
tavoin -- ja silloin tunsin olevani turvassa kuin jos olisin ollut
naamioituna.

Turvassa kuljin pitkin käytäviä, turvassa sukelsin ihmisvirtaan siinä
missä se oli syvin. Hiljaa pysyminen ei nyt ollut vallassani eikä
hiljainen havaintojenteko liioin. Minä ahmin tätä kohtausta, join
kevyttä yöilmaa -- paisuvia ääniä, epämääräisiä valoja, jotka milloin
leimahtivat milloin himmenivät. Mitä tulee onneen ja toivoon, olin
lyönyt kättä niiden kanssa -- mutta juuri nyt halveksin epätoivoa.

Minulla oli lähtiessäni ollut hämärä aikomus hakea kivisäiliö ja
nähdä sen kirkas syvyys ja vihreät partaat. Sitä vihreyttä ja
vilpoisuutta ajattelin tiedottoman kuumeen kiihkeällä janolla.
Kesken tätä välkettä, kiirettä, vilinää ja hälinää ikävöin vieläkin
salaisesti ja ennen muuta tuon pyöreän kristallipeilin luo; olisin
tahtonut nähdä kuun kuvastavan siihen helmenkirkasta otsaansa.

Minä tunsin tieni, mutta näytti kuin minua olisi estetty seuraamasta
sitä suoraan: milloin jokin näky, milloin ääni kutsui minut syrjään
houkutellen käytävältä toiselle. Jo näin nuo tiheään istutetut puut,
jotka olivat tuon värisevän ja läikehtivän kuvastimen kehyksenä, kun
eräältä oikean puolen aukealta kajahti sellainen ääni, jollaisen
luulisin kuuluvan jos taivas aukenisi -- sellainen ääni, joka kenties
todella kuului Betlehemin tasangoilla iloisten sanomain yönä.

Laulu, ihana soitto kuului laajalti, mutta sen kiitäessä eteenpäin
nopein siivin tulvahti näiden siimesten läpi sellainen sointujen
myrsky, että jollei lähelläni olisi ollut puuta johon nojata, luulen
että olisin vaipunut maahan. Siinä oli ääniä jotka minusta tuntuivat
epälukuisilta, suuret määrät eri soittokoneita -- tunsin pasuunan,
torven ja huilun. Vaikutus oli sama kuin jos meren kaikki aallot
olisivat ruvenneet laulamaan.

Äänten tulva tuli sitä tietä; sitten se vetäytyi takaisin ja minä
seurasin sen pakoa. Se johti minut erästä bysanttilaista rakennusta
kohden -- eräänlaista kioskia lähelle puiston keskustaa. Sen
ympärillä seisoi tuhansittain ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet
suureen ulkoilmakonserttiin. Se mitä olin kuullut, oli luultavasti
hurja metsästäjäkuoro -- yö, paikka, olosuhteet ja oma mielialani
olivat vain suurentaneet ääniä ja niiden vaikutusta.

Tänne oli kokoontunut naisia, jotka siinä valaistuksessa näyttivät
hyvin kauniilta. Muutamat puvut olivat harsokangasta, toisissa
oli silkin kiilto, kukat ja pitsit värisivät ja harsot liehuivat
koristettujen päähineiden ympärillä, kun tuon mahtavan kuoron
suurenmoisen kokoava ääni halkoi ilmaa niiden yläpuolella. Useimmat
naisista istuivat pienillä keveillä puistotuoleilla, ja heidän
takanaan ja vieressään seisoi uljaita vartioivia miehiä. Väkijoukon
ulommassa rivissä oli kaupunkilaisia, alempaa rahvasta ja poliiseja.

Tähän ulompaan riviin minäkin asetuin. Minusta oli miltei hauskaa
olla lyhyiden hameiden ja puukenkien hiljaisena tuntemattomana
naapurina, jota ei siis myöskään puhuteltaisi, ja vain kaukaa
katsella silkkipukuja, samettiviittoja ja sulkahattuja. Kesken
kaikkea tätä elämää ja iloa oli minusta niin ikään mieluisaa olla
yksin -- aivan yksin. Koska minulla ei ollut halua eikä voimaa
tunkeutua tämän tiheään ahdetun joukon läpi, oli paikkani sen
etäisimmällä äärellä, mistä kyllä voin kuulla, mutta en juuri nähdä.

"Mademoisellella ei ole hyvä paikka", sanoi eräs ääni vierestäni.
Kuka uskalsi puhutella _minua_, olentoa joka ei ollut juuri
seuraa rakastavalla tuulella? Käännyin pikemmin torjumaan kuin
vastaamaan. Näin miehen -- porvarin -- ensi näkemältä ventovieraan,
mutta seuraavassa hetkessä tunsin hänet erääksi liikemieheksi --
kirjakauppiaaksi, jonka myymälästä Rue Fossette hankki kirjansa
ja paperinsa. Tämä mies oli koulussamme tunnettu mielialansa
äärettömästä vaihtelevaisuudesta ja käytöksensä kiukkuisuudesta,
joka usein kohtasi meitäkin, hänen tärkeimpiä ostajiaan. Minulla
yksinäisyydessäni oli kuitenkin aina ollut taipumusta pitämään
hänestä, ja olin aina huomannut hänet kohteliaaksi, väliin
ystävälliseksikin. Kerran hän oli tehnyt minulle palveluksen
auttaessaan minua jossakin hankalassa ulkomaisen rahan vaihdossa.
Hän oli älykäs mies, vieläpä hyväsydäminen karkean pintansa alla,
ja mieleeni oli väliin tullut ajatus että osa hänen luonnettaan oli
sukua osalle Emanuelin luonnetta (hän tunsi hyvin Emanuelin, jonka
olin usein nähnyt istuvan herra Miret'n myymäläpöydällä selailemassa
uusimpia julkaisuja). Tässä sukulaisuudessa näin selityksen
sovinnolliselle tunteelle, joka minulla vaistomaisesti oli häntä
kohtaan.

Omituista kyllä tämä mies tunsi minut olkihattuni ja tiukkaan vedetyn
huivini alta, ja vaikka halusinkin päästää hänet ponnistuksistaan,
tahtoi hän välttämättä raivata väkijoukon läpi tien ja hakea minulle
paremman paikan. Hän vei epäitsekkään kohteliaisuutensa vieläkin
pitemmälle ja hankki jostakin minulle tuolin. Kerran toisensa jälkeen
olen huomannut että juroimmat ihmiset eivät suinkaan ole pahimpia
eivätkä asemaltaan vähäpätöisimmät suinkaan vähimmän hienotunteisia.
Tämä mies ei kohteliaisuudessaan näyttänyt huomaavan mitään outoa
siinä että olin täällä yksin, näki siinä vain syyn tarjota minulle,
mikäli kykeni, hienotunteista mutta tehokasta apuaan. Hankittuaan
minulle paikan ja istuimen hän vetäytyi pois kysymättä mitään,
tyrkyttämättä huomautusta, lisäämättä turhaa sanaa. Ihmekö siis että
professori Emanuel kernaasti poltti sikarinsa, vietti joutohetkensä
ja luki lehtensä Miret'n myymälässä -- noiden kahden täytyi sopia
yhteen.

En ollut istunut viittä minuuttia, kun huomasin että sattuma ja
kunnon porvarillinen ystäväni olivat vieläkin kerran tuoneet minut
erään tutun ja kodikkaan ryhmän läheisyyteen. Suoraan edessäni
istuivat Brettonit ja de Bassompierret. Käteni ulottuvilla -- jos
minua olisi haluttanut ojentaa se -- istui keijukaiskuningatarta
muistuttava olento, jonka asuun liljat ja liljan lehdet näyttivät
antaneen mallin, sillä kaikki mikä siinä ei ollut tahrattoman
valkoista, oli metsän vihreätä. Kummitätini istui myös niin lähellä,
että jos olisin kumartunut eteenpäin, olisi hengitykseni voinut
liikuttaa hänen päähineensä nauhaa. He olivat liian lähellä; koska
verrattain vieras henkilö oli äsken tuntenut minut, tunsin oloni
epämukavaksi näin läheisessä naapuruudessa likeisten tuttujen kanssa.

Minä aivan hätkähdin kun rouva Bretton kääntyi herra Homeen päin ja
ystävällisen mielijohteen vallassa sanoi:

"Tahtoisinpa tietää mitä vakava pikku Lucyni sanoisi kaikesta tästä,
jos olisi täällä. Soisin että olisimme ottaneet hänet mukaan, hän
olisi niin nauttinut."

"Niin olisi, niin olisi, vakavalla järkevällä tavallaan. Oli vahinko
ettemme pyytäneet häntä", yhtyi ystävällinen herrasmies puheeseen ja
lisäsi: "Minusta on hauska nähdä hänen tyyntä huviaan; hän on niin
harvoin järkyttynyt, aina niin tyytyväinen."

Rakkaat olivat nuo molemmat minulle, rakas on vielä tänä päivänä
heidän ystävällisyytensä muisto. Vähän he tiesivät siitä kiduttavasta
tuskasta, joka oli saanut Lucyn miltei kuumeeseen ja ajanut hänet
ulos, ohjattomana ja rauhattomana, ahdistettuna mielenhäiriön
partaalle. Minua melkein halutti kumartua tuon vanhemman olkapäiden
yli ja vastata heidän hyvyyteensä kiitollisin silmin. Herra de
Bassompierre ei tuntenut hyvin _minua_, mutta minä tunsin _hänet_
ja kunnioitin ja ihailin hänen luonnettaan, kaikkea sen korutonta
vilpittömyyttä, lämmintä myötätuntoisuutta ja itsetiedotonta intoa.
Ehkä olisin puhunutkin, mutta juuri silloin Graham kääntyi; hän
kääntyi tehden tuollaisen komean ja levollisen liikkeensä, joka oli
niin toisenlainen kuin erään lyhyen tuimaluonteisen miehen liikkeet.
Hänen takanaan oli satoja penkkirivejä käsittävä väkijoukko,
tuhannet voivat kohdata hänen katseensa ja huomata sen tutkivan
ilmeen -- miksi hän siis keskitti kaiken minuun -- ahdisti minua
tuon täyteläisen, sinisen, lujan silmäterän koko voimalla? Jos hän
kerran katsoi, miksi ei yksi katse tyydyttänyt häntä, miksi hän
kääntyi tuolillaan, nojasi kyynärpäänsä sen selustaan ja tutki minua
kaikessa rauhassa. Hän ei voinut nähdä kasvojani, minä painoin ne
alas, hän ei varmaankaan _voinut_ tuntea minua: minä kumarruin,
käännyin, en tahtonut tulla tunnetuksi. Hän nousi, onnistui jotenkin
lähestymään -- kahden minuutin kuluttua olisi salaisuuteni ollut
hänen hallussaan, hänen käsissään, jotka eivät koskaan olleet
itsevaltaiset, mutta aina voimakkaat. Oli vain yksi keino päästä
pakoon tai hillitä häntä. Ilmaisin eräänlaisella rukoilevalla
liikkeellä että pyysin saada olla yksin, ja jos hän sen jälkeen olisi
ollut itsepäinen, olisi hän ehkä saanut nähdä Lucyn vihastuneena --
kaikki mikä hänessä oli suurta, hyvää ja ystävällistä (ja Lucy tunsi
koko sen täyden määrän) ei olisi pysyttänyt Lucyä aivan kesynä eikä
ehdottoman vaarattomana ja varjomaisena. Hän katsoi, mutta luopui
hankkeestaan. Hän pudisti kaunista päätään, mutta pysyi mykkänä.
Hän palasi istuimelleen eikä enää kääntynyt eikä häirinnyt minua
katseellaan, paitsi yhden ainoan kerran, jolloin todellakin pikemmin
huolestunut kuin utelias katse pujahti minua kohti ja puhui sellaista
mikä jossakin määrin rauhoitti sydäntäni, niinkuin "etelätuuli
rauhoittaa maata". Grahamin ajatukset minusta eivät loppujen lopuksi
olleet pelkkää jäistä välinpitämättömyyttä. Uskon että hän tuossa
kauniissa talossa, sydämessään, oli varannut ullakkoikkunain alle
pienen komeron, jonne Lucy otettiin vastaan jos häntä halutti
tulla. Se ei ollut niin kaunis kuin ne huoneet, jonne hän majoitti
miespuoliset ystävänsä, se ei ollut kuin sali jonne hän sijoitti
ihmisystävyytensä, tai kuin kirjasto jossa hän talletti tiedettään,
vielä vähemmän se muistutti puutarhamajaa, jonka täytti loistollaan
hänen avioliittonsa juhla, mutta vähitellen, pitkällä ja tasaisella
ystävällisyydellä hän osoitti minulle, että hänellä oli pieni komero,
jonka oveen oli kirjoitettu "Lucyn huone". Minä myös varasin hänelle
paikan -- paikan jota en koskaan ruvennut mittaamaan, en kulmamitalla
enkä harpilla: luulen että se oli kuin Peri-Banoun teltta. Koko
elämäni ajan kannoin sitä kourassani rutistettuna -- mutta jos se
olisi vapautunut tuosta puristuksesta, en tiedä vaikka sen luontainen
laajenemiskyky olisi tehnyt siitä jättiläisteltan, johon olisi
mahtunut kokonainen sotajoukko.

Niin malttavainen kuin hän olikin sinä iltana, en voinut jäädä hänen
läheisyyteensä, tämä vaarallinen paikka ja istuin oli jätettävä
ja minä vaanin tilaisuutta, nousin ja pujahdin pois. Hän saattoi
ajatella, hän saattoi vieläpä uskoa että Lucy kätkeytyi tuon huivin,
tuon hatun alle, mutta hän ei voinut olla varma, sillä hän ei ollut
nähnyt kasvojani.

Eiköhän levottomuuden henki minussa nyt jo ollut tyydytetty? Enkö
ollut saanut tarpeekseni seikkailusta? Enkö jo alkanut väsyä,
laimentua ja toivoa olevani rauhassa katon alla. Eipä niinkään.
Inhosin yhä vielä koulun makuusalissa sijaitsevaa vuodettani enemmän
kuin sanat voivat ilmaista, tarrauduin kaikkeen mikä voi hajottaa
ajatuksiani. Jotenkin tunsin myös että illan näytelmä oli vasta
alussa, että tuskin prologi oli lausuttu. Tässä metsäisessä ja
ruohoisessa teatterissa vallitsi salaperäisyyden varjo; kulissien
takana odotti näyttelijöitä ja kohtauksia, joista ei vielä tiedetty
mitään. Niin ajattelin, aavistus sanoi sen minulle.

Harhaillessani umpimähkään, totellen jokaista satunnaista kyynärpään
työntöä, jouduin seutuun jossa ryhmiin istutetut tai yksinäiset
puut hieman häiritsivät väkijoukon tiheää sulloutumista ja antoivat
sille hajanaisemman luonteen. Nämä tienoot olivat kaukana musiikista
ja hieman etäämpänä myös lampuista, mutta ääntä oli riittävästi
täälläkin, ja tuon täyden, korkealla kumottavan kuun paisteessa
ei lamppuja juuri tarvittukaan. Tänne oli pääasiassa sijoittunut
perheryhmiä, porvarivanhempia, ja koska hetki oli myöhäinen, oli
muutamilla mukanaan lapsensa, joiden kanssa ei katsottu viisaaksi
tunkeutua taajempaan tungokseen.

Kolme kaunista korkeata puuta, jotka kasvoivat lähekkäin, niin
lähekkäin että rungot melkein kietoutuivat yhteen, muodosti tiheän
ja varjoisan katoksen vihreälle kummulle, jonka huipulla oli penkki
-- penkki jolle olisi mahtunut useita, mutta nyt se nähtävästi oli
luovutettu yhdelle. Muut sen onnellisen seurueen jäsenet, joka oli
saanut haltuunsa tämän paikan, seisoivat kohteliaasti ympärillä.
Tähän kunnioittavaan piiriin kuului rouva joka piti kädestä pientä
tyttöä.

Kun tuo pieni tyttö osui silmiini, kieppui hän ympäri kantapäällään,
tempoili taluttajansa kättä ja rimpuili puolelta toiselle vallattomin
ja eriskummaisin pyörähdyksin. Nuo oikukkaat liikkeet kiinnittivät
huomiotani, ne tuntuivat minusta pelottavan tutuilta. Lähemmin
tarkastettuani näytti yhtä tutulta lapsen koko asu, sinipunerva
silkkitakki, pieni joutsenen untuvainen puuhka, valkoinen myssy --
koko tuo pyhäpuku lyhyesti sanoen oli erään liiankin tutun keruubin
juhla-asu, tuon pikku menninkäisen Désirée Beckin -- ja Désirée
Beck se oli, tai joku toinen hänen näköisensä vekara. Olisin voinut
hämmästyä tätä keksintöä kuin ukkosen jyrähdystä, mutta sellainen
liioittelu olisi ollut ennenaikainen. Keksintöjen ihme oli määrätty
nousemaan vielä enemmän kuin yhden asteen verran ennen kuin se
saavutti huippunsa.

Kenen kädessä saattoi rakastettava Désirée kieppua niin itsekkäästi,
kenen hansikasta repiä niin silmittömästi, kenen käsivartta tempoa
rankaisematta ja kenen hameen liepeillä riehua ja polkea niin
julkeasti, jollei käsi, hansikas, käsivarsi ja hame kuulunut hänen
rouva äidilleen? Ja siinä, hartioilla intialainen huivi, päässä
himmeän vihreä silkkiharsoinen hattu -- siinä seisoi tuoreena ja
komeana, hilpeänä ja miellyttävänä itse madame Beck.

Omituista! Olin niin varmasti luullut että madame oli vuoteessaan
ja Désirée pikku sängyssään tällä siunatulla hetkellä, molemmat
nukkumassa vanhurskaan unta pyhien seinien sisällä Rue Fossetten
syvässä hiljaisuudessa. Aivan varmaan he eivät myöskään voineet
kuvitella "meess Lucietä" missään muussa toimessa, ja täällä me
kaikki nyt kuitenkin huvittelimme juhlaloisteisessa puistossa
keskiyöllä!

Itse asiassa madame menetteli vain täysin oikeutetun tapansa mukaan.
Muistin nyt kuulleeni opettajien sanovan -- vaikken sillä hetkellä
erityisesti kiinnittänytkään huomiota tuohon puheeseen -- että
usein kun me luulimme madamen nukkuvan omassa huoneessaan, hän
olikin juhlapuvussa lähtenyt oopperaan, teatteriin tai tanssiaisiin.
Luostarielämä ei mitenkään ollut madamen makuun, ja hän kyllä osasi
-- laajasti joskin salaisesti -- höystää elämäänsä suuren maailman
herkkupaloilla.

Puolen tusinaa hänen herraystäviään seisoi ympärillä. Näiden joukosta
tunsin pian kaksi tai kolme. Siinä oli hänen veljensä Victor Kint,
siinä oli eräs toinen henkilö, viiksekäs ja pitkätukkainen --
tyyni ja harvapuheinen mies, mutta hänen kasvoissaan oli muuan
leima ja yhdennäköisyys, jota en voinut liikutuksetta huomata.
Huolimatta rauhasta ja maltista, huolimatta luonteen ja ulkomuodon
vastakohdista oli hänessä jotakin joka muistutti eräitä kasvoja --
liikkuvia ja kiihkeitä, herkkiä ja vaihtelevia kasvoja, jotka milloin
pilvettyivät, milloin säteilivät -- kasvoja jotka oli poistettu
minun maailmastani, kadonneet minun silmistäni, mutta joilla elämäni
parhaat keväthetket olivat vaihdelleet valossa ja hehkussa. Niissä
kasvoissa olin usein nähnyt ilmeitä jotka olivat niin lähellä neron
tunnusmerkkejä, etten osaa sanoa miksi ei niille koskaan leimahtanut
tuo vääjäämätön tuli, aate, henki ja salaisuus itse. Niin -- tuo
Josef Emanuel -- tuo rauhan mies -- muistutti minun silmissäni
tulista veljeään.

Paitsi herroja Victor ja Josef, tunsin seurueesta vielä erään.
Tämä kolmas henkilö seisoi takana ja varjossa, hänen ryhtinsä oli
kumara, mutta puku ja kalju valkoinen pää tekivät hänestä ryhmän
silmäänpistävimmän hahmon. Hän oli kirkon mies: hän oli isä Silas.
Älä kuvittele, lukija, siinä olleen mitään epäjohdonmukaista että
pappi oli mukana tässä juhlassa. Ei tätä pidetty minään turhuuden
markkinain näytäntönä, vaan isänmaallisen uhrin muistojuhlana.
Kirkko suojeli sitä, vieläpä mielenosoituksellisesti. Puistossa oli
joukoittain pappeja sinä yönä.

Isä Silas oli kumartuneena penkin ja sen ainoan istujan yli.
Tuolla maalaisella penkillä istui jokin -- se oli omituinen
möhkäle, muodoton, mutta loistava. Näkihän siinä sentään kasvojen
ja piirteiden ääriviivat, mutta ne olivat niin hirvittävät ja
niin kummallisessa paikassa, että saattoi melkein kuvitella päätä
joka oli irroitettu ruumiista ja viskattu umpimähkään rikkaalle
kauppatavarakasalle. Etäiset lampunsäteet välkkyivät kirkkaissa
korvarenkaissa ja leveissä sormuksissa; ei kuunvalon kainous eikä
soihtujen etäisyys voinut kokonaan hillitä vaatteiden upeita värejä.
Terve, madame Walravens! Mielestäni näytit noitamaisemmalta kuin
konsanaan. Ja samassa tuo kunnon rouva antoi todistuksen siitä,
ettei hän todellakaan ollut ruumis eikä haamu, vaan tuima ja kova
vanha nainen, sillä kun Désirée yltyi äänekkäästi pyytämään,
että äiti menisi kauppakojulle ostamaan hänelle makeisia, antoi
kyttyräselkäinen hänelle äkkiä mäjähtävän läimäyksen kultanuppisesta
kepistään.

Siinä siis olivat madame Walravens, madame Beck, isä Silas -- koko
salaliitto. Minulle teki hyvää nähdä heidät näin koolla. En voi sanoa
että tunsin itseni heikoksi heidän edessään tai hämmentyneeksi tai
araksi. He voittivat minut lukumäärältään ja minä olin alakynnessä ja
heidän jalkainsa alla, mutta vielä en ollut kuollut.




XXXIX

VANHA JA UUSI TUTTAVUUS


Lumottuna kuin jos olisin nähnyt kolmipäisen lohikäärmeen, en voinut
jättää tätä seuraa; maa heidän lähellään näytti sitovan jalkani.
Kolmen puun muodostama katos takasi varjoa, yö lupasi kuiskaten
suojelusta, kohtelias lamppu sinkautti juuri yhden säteen näyttämään
minulle pimeän turvallisen istuimen, ja katosi sitten. Sallittakoon
minun nyt lyhyesti kertoa lukijalle kaikki mitä edellisen pimeän
viikon aikana olin hiljaisuudessa kulkupuheesta saanut onkeeni
Emanuelin lähdön alkusyystä ja tarkoituksesta. Kertomus on lyhyt eikä
uusi: sen A:na on mammona, sen O:na omanvoitonpyynti.

Jos madame Walravens oli ruma kuin hindulainen epäjumala, näytti hän
myös ihailijainsa mielestä omaavan epäjumalan arvon. Tosiasia oli
että hän oli ollut rikas -- hyvin rikas, ja vaikkei hänellä tällä
hetkellä ollut rahaa hallussaan, oli luultavaa että hänestä kerran
tulisi rikas uudestaan. Basseterren Guadaloupessa hän omisti suuren
tilan, jonka hän oli saanut myötäjäisiksi kuusikymmentä vuotta sitten
ja josta hänen oli täytynyt luopua miehensä vararikossa, mutta nyt
sen sanottiin olevan veloista vapaa, ja jos se joutuisi pätevän ja
rehellisen isännöitsijän hoitoon, arveltiin että siitä muutamassa
vuodessa voisi tulla erittäin tuottava.

Isä Silaksen mieltä kiinnitti tämä mahdollinen vaurastuminen uskonnon
tähden ja sen kirkon, jonka harras tytär Magloire Walravens oli.
Madame Beck, joka oli kyttyräselkäisen kaukaista sukua ja tiesi hänen
olevan ilman omaa perhettä, oli kauan pohtinut mahdollisuuksiaan
äidin laskelmoivalla huolenpidolla, ja niin tylysti kuin madame
Walravens kohtelikin häntä, ei hän koskaan lakannut liehittelemästä
tätä omien etujensa vuoksi. Madame Beck ja pappi olivat rahasyistä
siis yhtä innostuneita tuon Länsi-Intiassa sijaitsevan tilan hoitoon.

Mutta matka oli pitkä ja ilmanala vaarallinen. Tuon pätevän ja
rehellisen isännöitsijän, jota tarvittiin, täytyi olla työhönsä
antautuva mies. Juuri sellaista miestä oli madame Walravens pitänyt
palveluksessaan kaksikymmentä vuotta, pilaten hänen elämänsä ja
eläen hänen niskoillaan kuin mikäkin vanha sieni. Juuri sellaista
miestä oli isä Silas kasvattanut, opettanut ja sitonut itseensä
kiitollisuuden, tavan ja uskon siteillä. Sellaisen miehen tunsi
madame Beck ja osasi jossain määrin vaikuttaa häneen. "Oppilaani",
sanoi isä Silas, "on vaarassa luopua uskostaan, jos hän jää
Europpaan, sillä hän on joutunut erään kerettiläisen pauloihin."
Madame Beck intti tähän oman yksityisen lisäyksensä ja katsoi
parhaaksi pysyttää omassa rinnassaan salaisen syynsä, miksi hän
toivoi Paulin maastamuuttoa. Mitä hän itse ei voinut saada, sitä
hän ei olisi suonut toisellekaan: pikemmin hän tahtoi tuhota
tuon halutun. Madame Walravens taas tahtoi tiluksensa ja rahansa
itselleen, ja hän tiesi että Paul voisi, jos tahtoisi, olla mitä
parhain ja uskollisin isännöitsijä, ja niinpä nämä kolme oman
edun etsijää liittoutuivat ja kävivät ahdistamaan tuota ainoata
epäitsekästä. He puhuivat järkeä, vetosivat häneen, rukoilivat, he
antautuivat hänen armoilleen ja jättivät etunsa luottavaisesti hänen
käsiinsä. He pyysivät vain kahta tai kolmea antaumuksen vuotta --
niiden jälkeen hän saisi elää omaa elämäänsä: yksi joukosta ehkä
toivoi että Paul sinä aikana kuolisi.

Kukaan elävä olento ei koskaan nöyrästi laskenut etujaan herra
Emanuelin jalkoihin tai luottaen jättänyt sitä hänen käsiinsä niin
että hän olisi halveksinut tuota luottamusta tai työntänyt sitä
luotaan. Millainen kenties oli hänen oma tuskansa tai sisäinen
vastenmielisyytensä lähteä Euroopasta -- minkälaiset hänen omat
tulevaisuudensuunnitelmansa -- sitä ei kukaan kysynyt, tietänyt tai
ilmoittanut. Kaikki tämä oli tyhjyyttä minulle. Saatoin arvata hänen
keskustelunsa rippi-isän kanssa, aavistin mitä osaa velvollisuus
ja uskonto oli pantu näyttelemään hänen suostutteluissaan. Hän oli
lähtenyt antamatta mitään merkkiä. Siihen tietoni päättyi.

<tb>

Pää kumarassa, otsa käsien varassa istuin keskellä ryhmittyneitä
puunrunkoja ja tiheitä pensaita. Jos tahdoin, voin kuulla kaiken
mitä naapurini puhuivat, olin kyllä lähellä, mutta jonkin aikaa ei
ollut mitään syytä kuunnella. He pakisivat puvuista, musiikista,
juhlavalaistuksesta, kauniista yöstä. Odotin kuulevani heidän
sanovan: "Nyt on tyven ilma _hänen_ matkustaa, '_Antiguan_' (hänen
laivansa) purjehdus on suotuisaa." Mitään sellaista huomautusta ei
kuulunut, ei mainittu _Antiguaa_, ei sen matkaa eikä matkustajaa.

Ehkei tuo kevyt pakina huvittanut vanhaa madame Walravensia enempää
kuin minuakaan; hän näytti levottomalta, käänsi päätään puolelle ja
toiselle, katseli puiden välitse ja väkijoukkoon ikään kuin odottaen
jonkun tuloa, kärsimättömänä viipymisestä. "_Ou sont-ils? Pourquoi ne
viennent-ils_?"[118] kuulin hänen mutisevan useammin kuin kerran, ja
vihdoin, ikään kuin olisi päättänyt saada vastauksen kysymykseensä,
johon siihen saakka kukaan ei näyttänyt kiinnittäneen huomiota, hän
sanoi ääneen tämän lauseen -- lauseen joka oli kylläkin lyhyt ja
yksinkertainen, mutta joka sai minut kovasti hätkähtämään:

"_Messieurs et Mesdames_", hän sanoi, "_oú donc est Justine
Marie_?"[119]

"Justine Marie!" Mitä tämä oli? Justine Marie -- kuollut nunna --
missäkö hän oli? Haudassaan tietenkin, madame Walravens -- mitä voit
hänestä tahtoa? Sinun pitää mennä hänen luokseen, mutta hän ei tule
sinun luoksesi.

Niin olisin _minä_ vastannut, jos vastaaminen olisi kuulunut
minulle, mutta kukaan ei näyttänyt olevan minun mieltäni, kukaan ei
näyttänyt hämmästyvän, hätkähtävän tai olevan neuvoton. Rauhallisin
jokapäiväinen vastaus kohtasi kyttyräselkäisen kummallista, vainajia
häiritsevää Endorin noidan kysymystä.

"Justine Marie", sanoi joku, "tulee kohta, hän on kauppakojussa, hän
on täällä aivan heti."

Tämä kysymys ja vastaus aiheutti muutoksen juttelussa -- jutteluna se
vieläkin pysyi, kevyenä, pintapuolisena, tuttavallisena jutteluna.
Vihjailuja, viittauksia, selityksiä kierteli nyt läpi piirin, mutta
ne olivat kaikki niin katkonaisia, niin riippuvaisia henkilöistä
joita ei nimitetty, että niin tarkasti kuin kuuntelinkin -- ja _nyt_
minä kuuntelin kohtalokkaan kiihkeästi -- en saanut selville muuta
kuin että jokin suunnitelma oli tekeillä, joka koski tätä haamumaista
Justine Marieta -- kuollutta tai elävää. Tämä perhe-salaliitto näytti
ottaneen hänet haltuunsa jotenkin, jostakin syystä, oli puhetta
joistakin odotetuista häistä, jostakin omaisuudesta, mutta ketä asia
koski, sitä en oikein saanut selville -- ehkä Victor Kintiä, ehkä
Josef Emanuelia -- molemmat olivat nuoria miehiä. Kerran luulin
viittausten ja leikinlaskujen kohdistuvan nuoreen vaaleatukkaiseen
muukalaiseen, joka kuului seurueeseen ja jota sanottiin Heinrich
Mühleriksi. Kesken kaiken juttelun madame Walravens väliin tokaisi
jotakin käheällä ärtyisellä äänellään. Hänen kärsimättömyyttään
kevensi vain Désiréen leppymätön paimentaminen -- tyttö ei voinut
liikahtaakaan vanhan naisen uhkaamatta häntä kepillään.

"_La voilà_!" huusi äkkiä eräs herroista, "_voilà Justine Marie qui
arrive_!"[120]

Tämä hetki oli minulle omituinen. Mieleeni johtui maalattu nunnankuva
seinälaudoituksessa, ajattelin tuota surullista rakkaustarinaa, näin
ajatuksissani näyn ullakolla ja käytävällä ja omituisen ilmestyksen
lehtimajassa, aavistin että nyt oli tulossa selvitys. Oi, kun
mielikuvitus kerran pääsee valloilleen, mihin silloin pysähdymme?
Mikä talvinen puu on silloin niin paljas ja lehdetön, mikä lehtiä
pureksiva eläin tien varrella niin vaatimaton, ettei mielikuvitus,
kiitävä pilvi tai esiin pyrkivä kuunsäde pue sitä henkisyyteen ja tee
siitä aavetta?

Painoin juhlallisen voimakkaasti käden sydämelleni odottaen
salaisuuden selviämistä. Tähän asti olin nähnyt tuon haamun vain
himmeästi, kuin lasin läpi, nyt olin näkevä sen kasvoista kasvoihin.
Minä nojauduin eteenpäin, minä katselin.

"Hän tulee!" huusi Josef Emanuel.

Piiri avautui ikään kuin päästääkseen sisälle uuden ja tervetulleen
jäsenen. Tällä hetkellä satuttiin kantamaan ohi tulisoihtua;
sen hohde auttoi kalpeata kuuta tekemään oikeutta ratkaisulle,
valaisemaan täydellisesti lähenevää selvitystä. Varmaankin ne, jotka
seisoivat lähelläni, tunsivat edes hiukkasen samaa jännitystä, jota
minä sain kokea niin mittaamattomassa määrässä. Kylminkin tuossa
ryhmässä mahtoi pidättää hengitystään jonkin aikaa! Mitä minuun
tulee, oli henkeni salpaantunut.

Se on ohi. Hetki ja nunna ovat tulleet. Ratkaisu ja selvitys on saatu.

Tulisoihtu loimuaa vieläkin kyynärän päässä puistonvartijan käden
kohottamana, sen pitkä punainen tulenkieleke miltei nuolee odotetun
vartaloa -- siinä missä hän seisoo näkyvissäni kokonaan! Mitä hän
muistuttaa? Mitä hänellä on yllä? Minkänäköinen hän on? Kuka hän on?

Puistossa on tänä iltana paljon naamioita, ja koska hetki on
myöhäinen, alkaa kaikkialle levitä niin omituinen vallattomuuden ja
salaperäisyyden tunne, että tuskin olisit uskomatta minua, lukija,
jos sanoisin että hän muistuttaa ullakon nunnaa, että hänellä on
musta vaippa ja valkea huntu, että hän näyttää haudastanousseelta
ruumiilta ja että hän on aave.

Väärin, kuvittelua! Emme tahdo kaupitella moista vaatetta. Olkaamme
rehellisiä, leikatkaamme kuten ennenkin "totuuden koruttomasta
kankaasta".

_Koruton_ on sentään huonosti valittu sana. Se mitä näen, ei
oikeastaan ole korutonta. Villetteläinen tyttö siinä seisoo -- tyttö
joka on tuoreeltaan lähtenyt kasvatuslaitoksesta. Hän on hyvin sievä
-- sitä laatua kauneutta, joka on luontaista tälle maalle. Hän
näyttää hyvin ruokitulta, on vaalea ja lihava. Hänellä on pyöreät
posket, kauniit silmät, runsas tukka. Hän on sievässä puvussa.
Hän ei ole yksinään, hänen seurueeseensa kuuluu kolme henkilöä --
näistä kaksi vanhanpuoleista, ja niitä hän nimittää "sedäkseen" ja
"tädikseen". Hän nauraa, hän juttelee, hän on hyväluonteinen, vilkas
ja kukoistava -- näyttää joka suhteessa kauniilta porvaristytöltä.

Sen verran "Justine Mariesta", sen verran aaveista ja salaisuudesta.
Eipä silti että salaisuus olisi selvinnyt -- tämä tyttö ei
varmaankaan ole nunnani. Se minkä olin nähnyt ullakolla ja
puutarhassa, oli hyvän joukon pitempi.

Olemme katsoneet kaupunkilaiskaunotarta, olemme pikimmiten
vilkaisseet kunnioitettavaan vanhaan setään ja tätiin. Riittääkö
meiltä ohimennen silmäys tämän seurueen kolmannelle henkilölle?
Voimmeko säästää hänelle hetken huomion? Sen verran meidän toki
pitäisi huomata häntä, lukija, hänellä on vaatimuksia meihin nähden,
emme tapaa häntä nyt ensimmäistä kertaa. Likistin käsiäni hyvin
kovasti, vedin henkeä hyvin syvään, pidätin huudahduksen, tukahdutin
kirkaisun, kielsin hätkähdyksen, en puhunut enkä liikahtanut enempää
kuin kivi, mutta minä tiesin mitä katsoin, tunsin hänet läpi sen
himmeyden, minkä monen yön itkeminen oli jättänyt silmiini. He
sanoivat että hänen piti matkustaa Antiguassa. Madame Beck sanoi
niin. Hän valehteli tai oli hän sanonut sen mikä sillä hetkellä oli
totta, ja jättänyt sanansa oikaisematta, kun niistä tuli valhetta.
_Antigua_ oli lähtenyt, ja tässä seisoi Paul Emanuel.

Olinko iloinen? Suunnaton paino nousi sydämeltäni. Lupasiko tämä
tosiasia iloa? Kysy ensin missä olosuhteissa tämä viivytys tapahtui.
Minkä verran se koski minua? Eikö ollut toisia joita se saattoi
koskea vielä lähemmin?

Ja kuka sitten oli tämä nuori tyttö, tämä Justine Marie? Ei mikään
vieras, lukija; minä tunnen hänet ulkomuodolta; hän käy Rue
Fossettella, hän on usein mukana madame Beckin sunnuntaikutsuissa.
Hän on sukua sekä Beckeille että Walravenseille, hän on saanut
ristimänimensä pyhimys-nunnasta, joka olisi ollut hänen tätinsä jos
olisi jäänyt eloon, hänen sukunimensä on Sauveur, hän on perijätär
ja orpo, ja Emanuel on hänen holhoojansa, muutamien mukaan kumminsa.
Perhe-salaliitto toivoo että tämä perijätär menisi naimisiin jonkun
kanssa heidän joukostaan -- kuka se on? Tuiki tärkeä kysymys -- kuka
se on?

Olin nyt hyvin iloinen siitä, että makeassa juomassa tarjottu
unilääke oli villinnyt minut niin että sänky ja huone tuntuivat
sietämättömiltä. Olen aina, läpi koko elämäni, halunnut tunkeutua
oikeaan totuuteen, olen mielelläni etsinyt jumalatarta hänen
temppelistään, kohottanut verhoa ja uhmannut ylvästä katsetta. Oi
sinä titaani jumalatarten joukossa! Kasvojesi peitetyt ääriviivat
tekevät katsojan usein sairaaksi epävarmuudellaan, mutta anna
meidän nähdä yksikin piirre, näytä meille yksikin viiva selvänä
kammottavassa rehellisyydessään; me kenties läähätämme kuvaamattoman
kauhun vallassa, mutta siinä läähätyksessä saamme juoda henkäyksen
sinun jumalallisuuttasi. Sydämemme vapisee ja sen virrat tulvehtivat
kuin maanjäristyksen nostamina, mutta me olemme nielleet voimaa.
Pahimman näkeminen ja tunteminen riistää pelolta sen tärkeimmän aseen.

Lukumäärältään enentyneenä Walravensin seurue tuli nyt hyvin
iloiseksi. Herrat hakivat virvokkeita kioskista, kaikki istuivat
nurmikolle puiden alle, he joivat maljoja ja kilistelivät,
he nauroivat ja laskivat leikkiä. Emanuel sai kestää hieman
leikinlaskua, puoleksi hyväntuulista, puoleksi ilkeätä, varsinkin
madame Beckin taholta. Sain pian selville että hän oli joksikin aikaa
lykännyt matkansa omasta tahdostaan, ilman ystäviensä vaikutusta,
vieläpä vasten heidän neuvoaan. Hän oli antanut _Antiguan_ mennä
ja varannut itselleen paikan _Paul et Virginie_-nimiseen laivaan,
jonka piti lähteä kahta viikkoa myöhemmin. He koettivat nyt kiusata
häntä mainitsemaan syytä tähän päätökseen, mutta hän ilmoitti vain
epämääräisesti, että syynä oli "erään pienen asian järjestäminen,
jonka hän oli pannut sydämelleen". Mikä _oli_ tämä asia? Kukaan
ei tietänyt. Tiesi sentään, joukossa oli eräs joka näytti ainakin
osittain omaavan hänen luottamuksensa; merkitsevä katse välähti
hänestä Justine Mariehin. "Pienokainen auttaa minua, eikö totta?" hän
sanoi. Vastaus oli nopea kylläkin, Herra tietää!

"_Mais oui, je vous aiderai de tout mon coeur. Vous ferez de moi tout
ce que vous voudrez, mon parrain_."[121]

Ja tämä rakas "kummisetä" tarttui hänen käteensä ja nosti sen
kiitollisille huulilleen. Tämän mielenosoituksen aikana näin
vaaleaihoisen nuoren saksalaisen, Heinrich Mühlerin, tulevan
levottomaksi, ikään kuin hän ei olisi pitänyt siitä. Hän mutisi
myös pari sanaa, jolloin Emanuel nauroi hänelle vasten kasvoja ja
säälimättömän voitonriemuisena kuin varma valloittaja ainakin veti
holhokkinsa lähemmäksi itseään.

Herra Emanuel oli todellakin hyvin iloinen sinä iltana. Edessä
oleva olosuhteiden ja toiminnan muutos ei näyttänyt vähääkään
painavan hänen mieltään. Hän oli koko seurueen sielu, hiukan
itsevaltainen kenties; hän tahtoi olla johtajana ilonpidossa yhtä
hyvin kuin työssäkin, mutta hän antoi hetki hetkeltä todistuksia
vääjäämättömästä oikeutuksestaan johtajana-oloon. Hänen olivat
sukkelimmat sanat, hauskimmat jutut, vilpittömin nauru. Levottoman
toimeliaan tapansa mukaan hän ehti palvella jokaista, mutta voi! minä
näin kuka oli hänen suosikkinsa. Minä näin kenen jalkain juuressa hän
makasi nurmikolla, näin ketä hän huolellisesti suojeli yöilmalta,
ketä hän hoiti, vaali ja vartioi kuin silmänsä terää.

Vihjauksia ja leikkipuheita sateli edelleen, ja minä ymmärsin että
sillä aikaa kun Paul olisi poissa tehden työtä toisten hyväksi,
nämä toiset -- ei kokonaan kiittämättöminä -- tallettaisivat
hänelle aarteen, jonka hän jättäisi Eurooppaan. Tuokoon hän vain
heille Intian rikkaudet, he antaisivat hänelle vastalahjaksi
nuoren morsiamen ja runsaan perinnön. Mitä tulee hänen pyhään
antaumukseensa, hänen uskollisuudenlupaukseensa, unohdettiin se nyt:
kukoistava ja viehättävä nykyisyys voitti menneisyyden, ja hänen
nunnansa oli vihdoin todellakin haudattu.

Niin sen täytyi olla. Selvitys oli tosiaankin tullut. Aavistus
ei ollut pettänyt välittömyydessään: on eräänlaista aavistusta,
joka ei _koskaan_ petä; minä se vain olin ensi hetkessä erehtynyt.
Ymmärtämättä oraakkelin oikeata tarkoitusta olin luullut sen
mumisevan aaveista silloin kun sen ennustus itse asiassa koski
todellisuutta.

Olisin voinut viipyä kauemmin näkemässäni, olisin voinut miettiä
ennen kuin tein johtopäätökseni. Muutamien mielestä perusteet ehkä
olisivat olleet epävarmat, todistukset riittämättömät, muutamat
hitaat epäilijät olisivat kylmästi tutkineet asiaa ennen kuin
olisivat ratkaisevasti hyväksyneet sitä ajatusta, että tekeillä oli
naimiskauppa köyhän ja epäitsenäisen neljäkymmenvuotiaan miehen ja
hänen rikkaan kahdeksantoistavuotiaan holhokkinsa välillä, mutta
kaukana olivat minusta sellaiset verukkeet ja kaunistelut, kaukana
minusta tuollainen nykyisen lykkääminen toistaiseksi, tuollainen
pelkurimainen pako pelätyn, nopeajalkaisen, kaikki saavuttavan
tosiseikan tieltä, tuollainen heikko ja vilpillinen vastarinta
voimalle, jonka tehtävänä on marssia voitollisesti eteenpäin ja
valloittaa, tuollainen petollinen luopuminen TOTUUDESTA.

Ei. Minä kiirehdin hyväksymään koko suunnitelman. Minä laajensin
otettani ja vedin sen luokseni kokonaan. Vedin sen luokseni
eräänlaisella kiireen vimmalla ja kiedoin ympärilleni niinkuin
kentälle vaipunut sotilas sitoo maansa värit rintaansa. Kutsuin
vakaumusta naulaamaan sieluuni varmuuden, jota kammosin samalla
kun omaksuin sen, kiinnittämään sen vahvimmilla nauloilla mitä sen
vahvimmat iskut voivat lyödä, ja kun rauta oli hyvin tunkeutunut
sieluuni, nousin, niinkuin luulin, uudistuneena.

Hulluudessani sanoin: "Totuus, sinä olet hyvä valtiatar uskollisille
palvelijoillesi! Kuinka kärsinkään niin kauan kuin valhe ahdisti
minua! Silloinkin kun harhaluulo vielä oli suloinen, vielä mairitteli
mielikuvitusta ja lämmitti tunteita, kulutti se minua alituisella
kidutuksellaan. Usko että olin voittanut hänen rakkautensa, ei
päässyt erkanemaan pelosta että pyörän seuraavalla käänteellä
menettäisin sen. Totuus nyhti pois harhaluulot, mairittelut ja
odotukset, ja tässä seison -- vapaana."

Ei ollut enää mitään muuta tehtävää kuin ottaa vapaus huoneeseeni,
viedä se mukanani vuoteeseen ja nähdä mitä voin sillä tehdä.
Näytelmä ei tosin vielä ollut aivan lopussa. Olisin voinut odottaa
ja seurata pitemmälle tuota lemmenkohtausta puiden alla, tuota
metsäistä kuhertelua. Jos tässä näytännössä ei olisi ollut lainkaan
rakkautta, oli mielikuvitukseni sillä hetkellä niin antelias, niin
luova, että se olisi muovaillut siihen mitä silmäänpistävimmät
piirteet ja vuodattanut siihen intohimon syvintä elämää ja korkeinta
väriä. Mutta minä en _tahtonut_ katsoa, olin tehnyt päätökseni
mutta en tahtonut tehdä väkivaltaa luonnolleni. Ja sitten -- jokin
repi minua niin julmasti huivini alla, jokin iski niin kylkeeni --
kotka jolla oli niin väkevä nokka ja kynnet, ja minun täytyi olla
yksin kamppailemassa sitä vastaan. Luulen etten ollut koskaan ollut
mustasukkainen ennen kuin nyt. Tämä ei ollut samaa kuin tohtori
Johnin ja Pauliinan kuhertelun kestäminen, sillä samalla kun
suljinkin silmäni ja korvani ja vedin pois ajatukseni siitä, myönsi
sisäinen sopusointuni että siinä oli oma viehätyksensä. Tämä oli
loukkaus. Kauneudesta syntynyt rakkaus ei kuulunut minulle, minulla
ei ollut mitään yhteyttä siihen, en uskaltanut ruveta tekemisiin sen
kanssa. Mutta toinen rakkaus, joka arasti uskaltaa herätä pitkän
tuttavuuden jälkeen, joka on tuskan tulessa koeteltu, jolla on
uskollisuuden leima, rakkaus jota vahvistaa puhdas ja luja kiintymys,
jonka järki on alistanut järjen omiin kokeiluihin ja joka vihdoin
on kasvanut omasta voimastaan omaan virheettömään täydellisyyteensä
-- tämä rakkaus, joka nauraa intohimoa, sen nopeita purkauksia ja
kuumaa ja kiireistä sammumista, _tämä_ rakkaus kiinnitti mieltäni,
ja mikä ikinä koski sen kehitystä tai häviötä, sitä en voinut
välinpitämättömänä seurata.

Käännyin pois puuryhmästä ja sen varjossa juhlivasta "iloisesta
seurueesta". Keskiyö oli jo aikoja sitten ohi, konsertti oli
päättynyt, väkijoukko alkoi harveta. Seurasin virran mukana. Jätin
säteilevän puiston ja hyvin valaistun Haute-Villen (se oli vieläkin
hyvin valaistu -- sinä yönä ei Villettessä nähtävästi juuri nukuttu)
ja hakeuduin himmeihin matalampiin kaupunginosiin.

Minun ei pitäisi sanoa himmeihin, sillä kuutamon kauneus, joka
puistossa oli unohtunut, virtasi täällä taas silmieni eteen. Kuu
purjehti korkealla ja paistoi tyynenä ja tahrattomana. Musiikki ja
juhlan hilpeys, tulet ja lamppujen kirkas välke olivat himmentäneet
sen muutamiksi hetkiksi, mutta nyt sen loiste ja hiljaisuus pääsivät
taas voitolle. Kilpailevat lamput olivat sammuneet: kuu jatkoi
matkaansa kuin valkea kohtalo. Rummut, torvet ja pasuunat olivat
raikuneet ja unohtuivat nyt; kuu kirjoitti säteillään taivaalle ja
maan päälle muistelmia ikuisia arkistoja varten. Kuu ja nuo tähdet
tuolla näyttivät minusta sillä hetkellä kaikkivaltiaan totuuden
edustajilta ja todistajilta. Yötaivas valaisi sen valtakuntaa:
niinkuin taivaankappaleiden hidas kiertokulku, niin edistyy sen
voitto -- tuo liike eteenpäin, joka on ollut, on, ja tulee olemaan
iankaikkisesta iankaikkiseen.

Nämä kimaltelevat kadut ovat hyvin hiljaiset: rakastan niiden
mataluutta ja rauhaa. Porvareita kotimatkallaan kulkee ohitseni
silloin tällöin, mutta nämä seuralaiset ovat jalkamiehiä, pitävät
vähän ääntä ja katoavat pian. Niin paljon pidän Villettestä
tämännäköisenä, etten kernaasti tahtoisi palata katon alle, mutta
haluan kuitenkin saattaa omituisen seikkailuni suotuisaan loppuun ja
päästä hiljaa vuoteeseeni suureen makuusaliin ennen kuin madame Beck
tulee kotiin.

Yksi ainoa katu erottaa minut enää Rue Fossettesta. Kun tulen sille,
katkaisee vaunujen ääni ensi kerran tämän kaupunginosan rauhan. Se
tulee tätä tietä -- tulee hyvin nopeasti. Kuinka kovalta kuuluukaan
ratina kivetyllä kadulla! Katu on ahdas, ja minä pysyttelen
huolellisesti käytävällä. Vaunut jyristävät ohi, mutta mitä minä näen
tai kuvittelen näkeväni, kun ne ovat kohdalla? Ihan varmaan jotakin
valkoista liehui tuossa ikkunassa -- ihan varmaan käsi heilutti
nenäliinaa. Oliko tuo merkki tarkoitettu minulle? Tunnetaanko minut?
Kuka voisi minut tuntea? Nuo eivät ole de Bassompierren vaunut,
eivät myöskään rouva Brettonin, ja sitä paitsi ei Hotel Crécy eikä
La Terrasse ole tuolla suunnalla. No niin, minulla ei ole aikaa
arvailla, minun täytyy rientää kotiin.

Tultuani Rue Fossettelle ja päästyäni koululle oli siellä kaikki
hiljaista, mitkään ajoneuvot eivät olleet vielä tuoneet madamea ja
Désirée'ta. Olin jättänyt suuren oven raolle, olisiko se vielä niin?
Ehkä tuuli tai jokin muu sattuma oli paiskannut ovea niin kovasti
että vieterisalpa oli mennyt kiinni? Siinä tapauksessa ei ollut
toivoa sisäänpääsemisestä; seikkailuni täytyi saada surullinen loppu.
Työnsin raskasta ovenpuoliskoa keveästi -- antautuisiko se?

Se antautui. Yhtä ääneti, yhtä vastustelematta kuin olisi joku
suotuisa henki odottanut eteisessä ja lausunut sesam-loitsun. Astuin
sisään huojentuneena, suljin hiljaa ovet, nousin sukkasillani
portaita makuusaliin ja pääsin vuoteeni luo.

<tb>

Voi minua, minä pääsin ja hengähdin taas kerran vapaasti. Mutta
seuraavana hetkenä melkein kirkaisin -- melkein, mutta en kokonaan,
taivaan kiitos!

Kautta makuusalin, kautta koko talon vallitsi tällä hetkellä kuoleman
hiljaisuus. Kaikki nukkuivat, ja niin hiljaista oli, että näytti
kuin ei kukaan olisi nähnyt unta. Yhdeksällätoista vuoteella lepäsi
yhdeksäntoista hahmoa, liikkumattomina ja täydessä mitassaan. Minun
vuoteellani -- se oli kahdeskymmenes -- _ei olisi pitänyt_ olla
mitään: olin jättänyt sen tyhjäksi, ja tyhjänä minua olisi pitänyt
löytää se palatessani. Mitä siis näen puoleksi eteenvedettyjen
verhojen välissä? Minkä tumman anastajan hahmon, pitkän, oudon,
huolimattoman? Onko se rosvo joka on pujahtanut sisään avoimesta
katuovesta ja makaa täällä väijyksissä? Se näyttää hyvin mustalta --
minusta se ei näytä inhimilliseltä. Voiko se olla kulkukoira joka on
tunkeutunut kadulta sisään ja ryöminyt tänne makaamaan? Hypähtääkö
se, syöksyykö se alas jos lähestyn? Lähestyä minun täytyy. Rohkeutta!
Yksi askel! --

Päätäni huimasi, sillä yölampun heikossa valossa näin vuoteellani
pitkällään vanhan haamun -- NUNNAN!

Huuto olisi tällä hetkellä tuhonnut minut. Oli näky mikä tahansa,
en saanut ilmaista kauhua, en parkaista enkä pyörtyä. Sitä paitsi
en ollut kovinkaan hädissäni. Hermoni, joita viime tapaukset olivat
tyynnyttäneet, halveksivat hysteriaa. Minulla oli vielä tuoreessa
muistissa juhlavalot, musiikki ja tungeksivat tuhannet. Uusi
onnettomuus oli ruoskinut minut uuvuksiin -- en uskonut aaveisiin
nyt. Silmänräpäyksessä olin äännähtämättä syöksynyt kummitusvuoteen
luo, eikä mikään hypähtänyt siitä ylös, mikään ei liikahtanut,
kaikki liike oli minun, samoin kaikki elämä, todellisuus, aine,
voima, sen tunsin vaistollani. Revin sen ylös, painajaisen! Pidin
sitä korkealla, kummitusta! Ravistin esiin salaisuuden. Ja se putosi
maahan -- minun ympärilleni -- hajosi kappaleiksi, ja minä poljin
sitä.

Pitkä nunna osottautui pitkäksi patjaksi, joka oli taidokkaasti
puettu pitkään mustaan viittaan ja valkoiseen huntuun. Vaatteet
olivat todella, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, oikeita
nunnan vaatteita, ja jokin käsi oli ne asettanut saadakseen aikaan
harhanäyn. Mistä nämä vaatteet tulivat? Kuka oli tehnyt kepposen?
Nämä kysymykset odottivat nyt vastausta. Päähineeseen oli kiinnitetty
paperiliuska: siihen oli lyijykynällä kirjoitettu seuraavat
ilkamoivat sanat:

"Ullakon nunna jättää Lucy Snowelle perinnöksi pukuvarastonsa. Häntä
ei enää tulla näkemään Rue Fossettella."

Ja kuka siis oli kummitellut minulle? Kuka oli nunna jonka olin
nähnyt kolme kertaa? Ei kenelläkään naistuttavistani ollut tuon
aaveen vartaloa. Hänen kokonsa ei ollut naisen. Enkä voinut
hetkeäkään lukea tätä juonta kenenkään tuntemani miehen syyksi.

Olin vieläkin keskellä salaisuuksia, mutta vapauduin äkkiä ja
kerta kaikkiaan kaikesta yliluonnollisen ja haamumaisen tunteesta.
En myöskään viitsinyt rasittaa aivojani joutavalla joskin
ratkaisemattomalla arvoituksella, käärin vain kokoon vaipan, hunnun
ja siteet, pistin ne tyynyni alle, menin levolle, tarkkailin kunnes
kuulin madamen vaununpyörien äänen, sitten käänsin kylkeä, ja
väsyneenä monen yön valvonnasta -- ehkä alkoi unijuoma nyt myös
vaikuttaa -- vaivuin sikeään uneen.




XL

ONNELLINEN PARI


Päivä joka seurasi tätä merkillistä kesäyötä, ei ollut tavallinen.
En tarkoita että se toi mukanaan tunnustähtiä taivaalle ja ennuksia
maan päälle, en myöskään ajattele sääilmiöitä, myrskyä, rankkasadetta
tai pyörretuulta. Päinvastoin: aurinko nousi iloisena, heinäkuisin
kasvoin. Aamutar koristi rubiineilla sen kauneutta ja kukkuroi
ruusuilla sen sylin niin että niitä karisi kuin satamalla, ja
auringon tie oli punervaa. Hetket heräsivät raikkaina kuin luonnon
immet, valoivat varhaisaamun kukkuloille virkistävän kasteen ja
astuivat esiin usvavaippaa vailla: varjottomina, taivaansinisinä,
loistavina ne johdattivat auringon valjakkoa pitkin helteistä ja
pilvetöntä tietä.

Lyhyesti sanoen oli niin kaunis päivä kuin niistä kaunein kesä
konsanaan voi ylpeillä, mutta epäilen että minä olin ainoa Rue
Fossetten asukas, joka viitsi tai muisti panna merkille tämän
mieluisan tosiseikan. Toinen ajatus askarrutti kaikkia toisia päitä;
ajatus jolla tosin oli osansa minunkin mietteissäni, mutta tämä
tärkein ongelma ei ollut minulle niin kokonaan uusi, niin yllättävän
äkillinen eikä varsinkaan niin ylen salaperäinen kuin useimmille
kanssapohtijoilleni, ja niinpä se jätti minut jonkin verran
alttiimmaksi sivuhuomioille ja -vaikutelmille.

Kuitenkin, astellessani puutarhassa, tuntien auringon paisteen ja
pannen merkille kukkivat kasvit, mietin samaa asiaa mistä koko talo
puhui.

Mitä asiaa?

Vain tätä. Kun aamurukoukset luettiin, oli eräs paikka tyhjänä
sisäoppilaiden eturivissä. Kun aamiainen tarjottiin jäi yksi
kahvikuppi koskematta. Kun sisäkkö laittoi vuoteet, hän huomasi että
erääseen oli pantu pitkittäin yöpukuun ja myssyyn puettu tyyny,
ja kun Ginevra Fanshawen soitonopettajatar tuli aikaisin antamaan
tavallista aamutuntiaan, pysyi tuo lahjakas ja lupaava nuori henkilö
yhäti poissa.

Ylhäältä ja alhaalta etsittiin neiti Fanshawe'ta, pitkin ja poikin
tutkittiin talo. Kaikki turhaan, ei ainoakaan jälki, ei merkki,
ei edes pieni kirjelappunen palkinnut etsintää. Keijukainen oli
kadonnut, viime yö oli niellyt hänet niinkuin pimeys nielee
tähdenlennon.

Syvä oli valvovien opettajien mielipaha, syvempi velvollisuutensa
unohtaneen johtajattaren kauhu. En koskaan ole nähnyt madame Beckiä
niin kalpeana ja masentuneena. Tämä oli isku hänen arkaan paikkaansa,
hänen heikkoon puoleensa; tämä oli vahingoksi hänen edulleen. Ja
kuinka olikin tuo onneton tapaus voinut sattua? Mistä aukosta karkuri
oli päässytkin lentämään? Ainoatakaan ikkunaa ei löydetty avoimena,
ainoakaan ruutu ei ollut rikki, kaikki ovet olivat teljettyinä. Tähän
päivään saakka ei madame Beck ole saanut tyydyttävää selvitystä
asiaan, eikä liioin kukaan muu, paitsi yksi, Lucy Snowe, joka ei
voinut unohtaa kuinka erään yrityksen helpottamiseksi muuan suuri
ovi oli hiljaa avattu ja taas suljettu, mutta ei teljetty. Mieleen
muistuivat myös yölliset kolisevat vaunut kuten tuo yllättävä
merkkikin, liehuva nenäliina.

Näistä esitiedoista ja muutamista muista, joita ei kukaan muu
kuin minä voinut käyttää, tein vain yhden johtopäätöksen. Tässä
oli kysymys karkaamisesta. Sisäisesti varmana tästä asiasta ja
nähdessäni madame Beckin syvän hämmennyksen, kerroin hänelle vihdoin
vakaumukseni. Viitattuani herra de Hamalin kosiskeluun huomasin,
niinkuin odotinkin, että madame Beck oli täysin selvillä asiasta. Hän
oli jo kauan sitten keskustellut siitä rouva Cholmondeleyn kanssa
ja pannut vastuunsa koko jutusta mainitun rouvan hartioille. Rouva
Cholmondeleyhin ja herra de Bassompierreen hän nyt turvautuikin.

Huomasimme että Hotel Crécyssä jo tiedettiin mitä oli tapahtunut.
Ginevra oli kirjoittanut serkulleen Pauliinalle viitaten
epämääräisesti aviollisiin aikomuksiin, de Hamalin perheeltä oli
tullut tietoja, ja herra de Bassompierre ajoi karkureita takaa. Hän
sai heidät kiinni liian myöhään.

Viikon kuluessa toi posti minulle kirjelappusen. Voin yhtä hyvin
jäljentää sen tähän kokonaan, se sisältää selityksen enemmän kuin
yhteen kohtaan.

    "Rakas vanha Tim" (lyhennys Timonista) -- minä olen tiessäni,
    kuten näette -- lähtenyt kuin ammuttu kuula. Alfred ja minä
    aioimme melkein alun pitäen mennä naimisiin tällä tavoin, emme
    koskaan aikoneet tulla liitetyiksi yhteen toisten ihmisten
    typerällä tavalla. Alfred oli liian sisukas sellaiseen, ja niin
    olen minäkin, _Dieu meret!_ Tiedättekö, Alfred, joka nimitti
    teitä 'lohikäärmeeksi', on nähnyt teidät niin usein parin
    viime kuukauden kuluessa, että hän alkaa tuntea itsensä aivan
    ystävälliseksi teitä kohtaan. Hän toivoo että ette kaipaa häntä
    nyt kun hän on poissa, ja pyytää anteeksi pientä häiriötä, mikä
    teillä mahdollisesti on ollut hänestä. Hän pelkää olleensa
    teille pahasti haitaksi kerran yllättäessään teidät ullakolla
    juuri kun luitte kirjettä joka näytti olevan aivan erikoisen
    mielenkiintoinen, mutta hän ei voinut vastustaa kiusausta ja
    olla hiukan säikäyttämättä teitä, kun näytitte niin ihmeesti
    syventyneeltä kirjeenvaihtoonne. Kostoksi hän sanoo teidän
    kerran säikäyttäneen häntä syöksymällä hakemaan pukua tai huivia
    tai jotakin muuta pikkuesinettä juuri kun hän oli raapaissut
    tulta ja odottaessaan minua aikoi vetää pari rauhallista haikua
    sikaristaan.

    Joko nyt alatte ymmärtää että kreivi de Hamal oli ullakon
    nunna ja että hän tuli tapaamaan nöyrintä palvelijaanne? Minäpä
    kerron teille kuinka hän menetteli. Te tiedätte että hänellä on
    pääsy Athénée-kouluun, missä on oppilaina kaksi tai kolme hänen
    vanhimman sisarensa madame de Melcyn poikaa. Te tiedätte että
    Athénéen piha on toisella puolen korkeata seinää, joka rajoittaa
    teidän kävelypaikkaanne, 'kiellettyä käytävää'. Alfred osaa
    kiivetä yhtä hyvin kuin tanssia ja miekkailla; häntä huvitti
    rynnistää kouluumme kiipeämällä ensin muurin yli; sitten -- tuon
    korkean puun avulla, joka varjostaa suurta lehtimajaa ja jonka
    muutamat oksat ulottuvat talon matalampien osien katolle -- hän
    onnistui valloittamaan ensi luokan ja suuren salin. Eräänä iltana
    hän putosi puusta, repi alas muutamia oksia, melkein taittoi
    niskansa ja paetessaan pelästyi hirveästi --. Vähältä piti ettei
    kaksi ihmistä käytävässä, madame Beck ja herra Emanuel, niin
    hän luulee, nähnyt häntä. Suuren salin katolta ei ole vaikea
    nousta rakennuksen korkeimpaan osaan, joka päättyy ullakkoon.
    Ullakkoikkuna on yöt ja päivät raollaan ilmanvaihdon vuoksi,
    niinkuin tiedätte, ja ullakkoikkunan kautta hän tuli sisään.
    Lähes vuosi sitten satuin kertomaan hänelle tarinan nunnastamme;
    siitä hän sai romanttisen ajatuksensa pukeutua aaveeksi, ja
    luulen, että teidän täytyy myöntää hänen toteuttaneen ajatuksensa
    hyvin nokkelasti.

    Ilman nunnan mustaa pukua ja valkoista huntua hän olisi yhtä
    päätä joutunut sekä teidän että tuon jesuiittatiikerin, herra
    Paulin suuhun. Hänen mielestään te molemmat olette oivallisia
    kummitustennäkijöitä ja hyvin urhoollisia. Minä puolestani
    ihmettelen vielä enemmän teidän vaiteliaisuuttanne kuin
    rohkeuttanne. Kuinka saatoitte kestää tuon pitkän kummituksen
    näkemistä kerta toisensa jälkeen huutamatta sitä julki,
    kertomatta jokaiselle ja hälyttämättä koko taloa ja ympäristöä?

    Oi, ja mitä piditte nunnasta vuodetoverina? _Minä_ puin hänet,
    enkö tehnyt sitä hyvin? Kirkaisitteko kun näitte hänet? _Minä_
    olisin tullut hulluksi, mutta teillä nyt onkin sellaiset hermot
    -- silkkaa rautaa ja anturanahkaa! Minä uskon että te ette tunne
    mitään. Teissä ei ole samaa herkkyyttä kuin ihmisessä jolla
    on minun ruumiinrakenteeni. Te näytätte olevan tunteeton sekä
    tuskalle että pelolle ja surulle. Olette oikea vanha Diogenes.

    No niin, rakas isoäiti, oletteko nyt valtavan suuttunut paostani
    kuutamoyönä ja karkurinaimisestani? Vakuutan teille että se
    oli erinomainen pila, ja minä tein sen osaksi tuon hienohelman
    Pauliinan ja tuon karhun, tohtori Johnin kiusaksi, näyttääkseni
    heille että vaikka he kulkevatkin niin nenä pystyssä, pääsen
    minä naimisiin yhtä hyvin kuin he. Herra de Bassompierre oli
    ensin kauhean vihainen Alfredille, uhkasi antaa hänelle haasteen
    "alaikäisen ryöstöstä" ja tiesi mistä, hän oli niin hirvittävän
    tosissaan että minun oli pakko olla hiukan melodraamallinen --
    langeta polvilleni, nyyhkyttää, itkeä ja kastaa kolme nenäliinaa.
    Tietysti 'mon oncle' pian taipui, ja mitä olisi hyödyttänytkään
    elämöidä? Minä olen naimisissa, siinä kaikki. Hän sanoo
    vielä että avioliittomme ei ole laillinen, koska minä en ole
    täysi-ikäinen, mukamas! Ikään kuin se tekisi mitään eroa! Minä
    olen ihan yhtä paljon naimisissa kuin jos olisin sata vuotta
    vanha. Mutta meidän pitää sentään mennä uudestaan naimisiin, ja
    minä saan myötäjäiset, ja rouva Cholmondeley pitää niistä huolta,
    ja on hiukan toiveita että herra de Bassompierre antaa minulle
    sievoisen summan, mikä olisi hyvin sopivaa, koska Alfred-kullalla
    ei ole mitään muuta kuin aateluutensa, joka on synnynnäinen
    ja perinnöllinen, ja palkkansa. Toivon vain että setä tekisi
    tehtävänsä ilman ehtoja, jalomielisesti, ritarillisesti, mutta
    hän on niin epämiellyttävä että antaa myötäjäisten riippua siitä,
    lupaako Alfred kirjallisesti olla koskaan kajoamatta kortteihin
    tai pelinappuloihin siitä päivästä asti kun summa maksetaan. He
    syyttävät enkeliäni taipumuksesta pelaamiseen: minä en tiedä
    siitä mitään, mutta minä _tiedän_ että hän on suloinen ja
    ihastuttava olento.

    En voi kylliksi ylistää sitä nerokkuutta millä Alfred suoritti
    pakomme. Kuinka viisasta valita juuri tuo juhlayö, jolloin madame
    (Alfred tuntee hänen tapansa) ihan varmasti olisi konsertissa
    puistossa. Otaksun että _te_ olitte lähtenyt hänen mukanaan. Näin
    teidän nousevan ja lähtevän makuusalista yhdentoista tienoilla.
    Miksi palasitte yksin ja jalkaisin, sitä en voi arvata. _Te_ se
    kai olitte, jonka tapasin ahtaalla vanhalla Rue St. Jeanilla?
    Näittekö minun liehuttavan nenäliinaa vaununikkunasta?

    Hyvästi! Iloitkaa hyvästä menestyksestäni, onnitelkaa minua
    verrattoman autuuteni johdosta ja uskokaa, rakas kyynikko ja
    ihmisten vihaaja, että olen

                      mitä terveimpänä ja parhaalla tuulella
                                      teidän
                     _Ginevra Laura de Hamal, o.s. Fanshawe_.

"JK. Muistakaa että olen nyt kreivitär. Isä, äiti ja tytöt kotona
ihastuvat kun saavat kuulla sen. 'Tyttäreni, kreivitär! Sisareni,
kreivitär!' Bravo! Kuuluu vähän paremmalta kuin rouva John Bretton,
vai mitä?"

Ennen kuin päätän rouva Fanshawen muistelmat, lukija epäilemättä
odottaa kuulevansa että hän lopulta sai katkerasti katua nuorekasta
kevytmielisyyttään. Tietysti on hänenkin tulevaisuuteensa varattu
suuri mitta kärsimystä.

Enemmät tietoni hänestä sisältykööt muutamaan sanaan.

Näin hänet kuherruskuukauden loppupuolella. Hän tuli käymään madame
Beckin luo ja lähetti noutamaan minut salonkiin. Hän syöksyi nauraen
syliini, näytti hyvin kukoistavalta ja kauniilta, kiharat olivat
pitemmät, posket ruusuisemmat kuin konsanaan, valkoinen hattu ja
flanderilainen harso, oranssinkukat ja nuorikon puku sopivat hänelle
erinomaisesti.

"Minä olen saanut osuuteni", hän huusi heti. (Ginevra piti aina
kiinni aineellisesta; mielestäni hänen luonteessaan oli hyvä annos
liikemiestä, niin suuresti kuin hän halveksikin "porvareita").
"Setä de Bassompierre on kokonaan leppynyt. Mitä siitä vaikka hän
sanookin Alfredia 'tolvanaksi', se johtuu vain hänen karkeasta
skotlantilaisesta syntyperästään, ja luulen että Pauliina kadehtii
minua ja tohtori John on vimmatun mustasukkainen -- valmis lyömään
päänsä seinään -- ja minä olen niin onnellinen! Luulen todellakin
ettei minulla ole enää mitään toivomista -- jollei ehkä vaunut ja
hotellia, ja oi! minun pitää esittää teidät miehelleni. Alfred, tule
tänne!"

Ja Alfred ilmestyi näkyviin sisemmästä salista, missä hän oli
puhellut madame Beckin kanssa ottaen vastaan mainitun rouvan sekä
kohteliaisuudet että moitteet. Minut esitettiin eri nimilläni:
lohikäärme, Diogenes ja Timon. Nuori luutnantti oli hyvin kohtelias.
Hän piti minulle sievästi veistetyn sirosanaisen puolustuspuheen
kummituskäynneistä ym., lopettaen sanomalla että "paras puolustus
kaikkiin hänen synteihinsä seisoi tuossa!" ja viitaten nuoreen
rouvaansa.

Ja nuori rouva lähetti hänet takaisin madame Beckin luo, veti
minut viereensä ja ryhtyi kirjaimellisesti tukehduttamaan minua
hillittömiin hyväntuulen-purkauksiinsa ja huimiin tyttömäisiin
hullutteluihinsa. Hän näytteli ilakoiden sormustaan, nimitti
itseään rouva kreivitär de Hamaliksi ja kysyi ainakin kaksikymmentä
kertaa miltä se kuului. Minä sanoin hyvin vähän. Annoin hänelle
vain luonteeni kuoren ja kaarnan. Mitä siitä: hän ei odottanut
minulta mitään parempaa -- hän tunsi minut liian hyvin toivoakseen
kohteliaisuuksia -- kuivat pistopuheeni miellyttivät häntä koko
lailla, ja mitä proosallisempi ja mahdottomampi olin, sitä iloisemmin
hän nauroi.

Pian häiden jälkeen herra de Hamal saatiin uskomaan että eroaminen
armeijasta oli hänelle varmin keino päästä irti erinäisistä
epäedullisista tovereista ja tottumuksista; hänelle hankittiin
lähetystövirkamiehen toimi, ja hän matkusti ulkomaille nuoren
vaimonsa kanssa. Luulin että Ginevra unohtaisi minut nyt, mutta niin
hän ei tehnyt. Useita vuosia hän piti yllä eräänlaista oikukasta ja
puuskittaista kirjeenvaihtoa kanssani. Vuoden tai parin kuluessa hän
kirjoitti yksinomaan Alfredista ja itsestään, sitten Alfred häipyi
taustaan, ja hän itse sekä muuan uusi tulokas olivat etualalla. Eräs
Alfred Fanshawe de Bassompierre de Hamal alkoi nyt olla vallitsevana
isänsä sijasta. Suuresti ylistettiin tätä henkilöä, hurjasti
liioiteltiin hänen varhaisen kehityksensä ihmeitä, ja samalla
kiivaasti manattiin minun tyynen epäuskoista suhtautumistani niihin.
Minä en tietänyt "mitä merkitsi olla äiti", "tunteeton otus kun olin,
olivat äidinsydämen värähtelyt minulle kreikkaa ja hepreaa", jne.
Luonnon asiaankuuluvan järjestyksen mukaan tämä nuori herrasmies
asteittain kesti hammastensaannin, tuhkarokon ja hinkuyskän: se oli
kauhea aika minulle -- äidin kirjeet olivat oikeata tuskanhuutoa --
kukaan nainen ei koskaan ollut ollut niin onnettomuuden runtelema,
kukaan ihminen niin myötätunnon tarpeessa kuin hän. Minä pelästyin
ensin ja kirjoitin pateettisia vastauksia, mutta pian huomasin
että koko jutussa oli "enemmän porua kuin villoja", ja palasin
julmaan tunteettomuuteeni, joka oli minulle luontaista. Mitä tulee
kärsimysten nuoreen uhriin, kesti hän kaikki myrskyt sankarin tavoin.
Viisi kertaa oli tämä nuorukainen "in articulo mortis" ja viisi
kertaa hän ihmeellisesti toipui.

Vuosien kuluessa alkoi kuulua pahaenteistä kuisketta Alfred
ensimmäistä vastaan; oli vedottava herra de Bassompierreen, oli
maksettava velkoja, joista muutamat kuuluivat tuohon ikävään ja
likaiseen "kunniavelkojen" luokkaan; häpeällisiä kanteita ja
vaikeuksia sattui usein. Joka pilven varjostaessa Ginevra, kuten
ennenkin, hilpeästi huusi toisten apua ja myötätuntoa. Hänellä ei
ollut mitään käsitystä vastoinkäymisen kohtaamisesta yksinään.
Jossakin muodossa, joltakin taholta hän ihan varmaan oli saava sen
mitä tahtoi, ja niin hän jatkoi -- kamppaillen elämän taistelua
sijaisten kautta ja loppujen lopuksi kärsien vähemmän kuin kukaan
tuntemani ihminen.




XLI

FAUBOURG CLOTILDE


Täytyykö minun, ennen kuin lopetan, tehdä hieman tiliä tuosta
Vapaudesta ja Uudistumisesta, jotka saavutin juhlayönä? Täytyykö
minun kertoa kuinka minä ja nuo kaksi uljasta toveria, jotka toin
mukanani kotiin juhlaloisteisesta puistosta, kestimme läheisen
tuttavuuden kokeen?

Koettelin niitä heti seuraavana päivänä. Ne olivat äänekkäästi
kerskuneet voimastaan kutsuessaan minut pois rakkaudesta ja sen
siteistä, mutta kun vaadin tekoja eikä sanoja, joitakin todistuksia
paremmasta olosta, kokemuksia keventyneestä elämästä -- silloin
Vapaus pyysi anteeksi sanoen sillä hetkellä olevansa heikentynyt ja
kykenemätön tulemaan avukseni, ja Uudistuminen ei hiiskunut mitään --
se oli yön aikana äkkiä kuollut.

Minulle ei siis jäänyt muuta kuin salainen usko, että arvailuni oli
kenties rientänyt liian nopeasti ja vienyt minut liian pitkälle;
ei muuta neuvoa raskaiden tuntien kestämiseksi kuin muistaa että
mustasukkaisuudella on vääristelevä ja värejä muuttava taikavoima.
Lyhyen ja turhan taistelun jälkeen huomasin uudelleen joutuneeni
vanhan kiduttavan epävarmuuden vangiksi, takaisin kahleisiin ja
jännitykseen.

Näenkö hänet vielä ennen kuin hän lähtee? Olenko minä hänen
mielessään? Aikooko hän tulla? Tämäkö päivä -- seuraavako tunti tuo
hänet luokseni vai täytyykö minun taaskin kestää pitkän odotuksen
jäytävää tuskaa -- ja sen päättyessä eron ankaraa kipua, tuota mykkää
ja kuolettavaa tempausta, joka riistää sekä toivon että epäilyksen
ja järkyttää koko elämää, kun kättä joka tekee väkivaltaa, ei voi
hyväilyillä saada sääliväksi, koska pitkä välimatka erottaa!

Oli helatorstai, eikä pidetty koulua. Sisäoppilaat ja opettajat
olivat kuunnelleet messua aamulla ja olivat nyt pitkällä kävelyllä
maaseudulla nauttiakseen välipalansa jossakin talossa. Minä en
lähtenyt heidän kanssaan, sillä nyt oli enää kaksi päivää _Paul et
Virginien_ lähtöön, ja minä tarrauduin viimeiseen mahdollisuuteeni
niinkuin laivan hylyn eloon jäänyt matkustaja tarrautuu viimeiseen
pelastuslauttaan tai köyteen.

Ensi luokassa oli jotakin puusepäntyötä tekeillä, joku penkki tai
pulpetti korjattavana; lupapäiviä käytettiin usein näiden töiden
suoritukseen, mikä ei voinut tulla kysymykseen huoneiden ollessa
täynnä oppilaita. Kun istuin yksinäni aikoen siirtyä puutarhaan
ja jättää tien selväksi, mutta liian laiskana panemaan aiettani
täytäntöön, kuulin työmiesten tulevan.

Ulkomaalaiset palvelijat ja käsityöläiset tekevät kaiken pareittain
-- luulen että tarvittaisiin kaksi labassecourilaista puuseppää
lyömään yhtä naulaa. Sitoessani päähän hattuani, joka siihen asti oli
nauhojensa varassa riippunut veltossa kädessäni, tunsin epämääräistä
hetkellistä ihmettelyä, kun kuulin vain yhden työmiehen askelet.
Panin myös merkille -- niinkuin vangit kopeissaan toisinaan saavat
synkkää huvia pelkkien pikkuseikkojen huomaamisesta -- että tällä
miehellä oli tavalliset jalkineet eikä puukengät. Päättelin että
se varmaan oli puuseppämestari, joka tuli tarkastukselle ennen
kuin lähetti miehensä työhön. Heitin huivin hartioilleni. Hän tuli
lähemmäksi, hän avasi oven. Selkäni oli ovea kohti, mutta tunsin
pientä väristystä -- omituinen tunne, liian nopea ja ohimenevä
eriteltäväksi. Minä käännyin, seisoin otaksutun puuseppämestarin
edessä: katsoessani oviaukkoon näin että eräs olento täytti sen, ja
silmäni välittivät aivoihini herra Paulin kuvan.

Sadat rukoukset, joilla väsytämme taivasta, eivät tuo rukoilijalle
täyttymystä. Ehkä kerran elämässä yksi kultainen lahja putoaa suoraan
hänen syliinsä -- yksi anti, runsas, loistava ja täydellinen,
kotoisin ilon aarreaitasta.

Emanuelilla oli yllään puku jota hän nähtävästi aikoi pitää
matkallaan -- samettireunuksinen lievetakki; luulin että hän oli
valmis heti lähtemään, ja kuitenkin olin kuullut että kaksi päivää
oli vielä kuluva ennen kuin laiva lähti. Hän näytti terveeltä ja
iloiselta. Hän näytti ystävälliseltä ja hyvältä: hän tuli sisään
innokkaasti, oli silmänräpäyksessä likelläni, hän oli pelkkää
ystävyyttä. Ehkä hänen sulhastuulensa sai hänet niin säteilemään.
Oli syy mikä tahansa, en voinut kohdata hänen päivänpaistettaan
pilvisenä. Jos, tämä oli viimeinen hetkeni hänen seurassaan, en
tahtonut tuhlata sitä pakotettuun, luonnottomaan etäisyyteen.
Rakastin häntä paljon -- liian paljon ollakseni työntämättä tieltäni
itse mustasukkaisuuttakin, kun se tahtoi pilata ystävälliset
hyvästit. Sydämellinen sana hänen huuliltaan tai lempeä katse hänen
silmistään oli tekevä minulle hyvää koko sen elämän varalle, mikä
minulla vielä oli jäljellä, se olisi lohdutuksena yksinäisyyden
viimeisellä taipaleella. Minä ottaisin sen -- maistaisin virvoittavaa
juomaa, eikä ylpeys saisi pilata minulta maljaa.

Kohtaus olisi lyhyt, tietenkin: hän sanoisi minulle juuri saman
mitä oli sanonut kokoontuneille oppilaille, hän tarttuisi käteeni
ja pitäisi sitä omassaan kaksi minuuttia, hän koskettaisi poskeani
huulillaan ensimmäisen, viimeisen, ainoan kerran -- ja sitten --
ei muuta. Sitten todellakin tulisi lopullinen ero, sitten pitkä
välimatka, suuri kuilu, jonka yli en pääsisi hänen luokseen -- ja
jonka yli hän ei ehkä katsoisi muistellen minua.

Hän otti käteni omaansa, toisella kädellään hän työnsi päähineeni
pois; hän katsoi kasvoihini, hänen valoisa hymynsä sammui, hänen
huulensa ilmaisivat jotakin joka oli melkein kuin äidin sanatonta
kieltä, kun hän tapaa lapsensa suuresti ja odottamatta muuttuneena,
taudin murtamana tai puutteen jäytämänä. Sitten tuli keskeytys.

"Paul, Paul!" sanoi hätäinen naisen ääni takaapäin, "Paul, tulkaa
salonkiin, minulla on teille paljon paljon puhumista -- keskustelua
koko päiväksi -- ja niin on Victorilla myös, ja Josef on täällä.
Tulkaa, Paul, tulkaa ystävienne luo."

Madame Beck, jonka oli tuonut paikalle valppaus tai tutkimaton
vaisto, tuli niin lähelle että melkein tunkeutui minun ja Emanuelin
väliin. "Tulkaa, Paul!" hän sanoi uudestaan, ja hänen silmiensä kova
säde viilsi minua kuin terästikari. Hän painautui sukulaiseensa. Minä
luulin että tämä peräytyi, luulin että hän menisi pois. Haavoitettuna
syvemmälle kuin saatoin kestää, mielessäni sellaiset tunteet, jotka
halveksivat itsehillintää, minä huusin:

"Sydämeni murtuu!"

Se mitä tunsin oli todellakin kuin olisi sydämeni kirjaimellisesti
murtunut; mutta erään toisen lähteen sulut avautuivat paineen
vaikutuksesta; yksi ainoa Paulin henkäys kuiskasi: "Luottakaa
minuun!" nosti painon, avasi tien. Monin syvin nyyhkytyksin, jäätävin
puistatuksin, väristen, vapisten kovin ja kuitenkin huojentuneena --
minä itkin.

"Jättäkää hänet minun haltuuni, se on hermokohtaus, minä annan
hänelle rauhoittavan juoman, niin se menee ohi", sanoi tyyni madame
Beck.

Tulla jätetyksi hänen ja hänen rauhoittavan juomansa haltuun oli
minusta jotenkin samaa kuin joutua myrkyttäjän käsiin. Kun Paul
vastasi syvällä äänellä, tuikeasti ja lyhyesti:

"_Laissez-moi_!"[122] oli tuo tyly ääni minun korvissani kuin soittoa
-- outoa, väkevää, mutta elähyttävää.

"_Laissez-moi_!" hän toisti, ja hänen sieraimensa laajenivat ja
kasvolihakset värähtelivät kun hän puhui.

"Mutta tämä ei mitenkään käy päinsä", sanoi madame ankarasti. Vielä
ankarammin vastasi hänen sukulaisensa:

"Ulos täältä!"

"Minä lähetän hakemaan isä Silasta, heti paikalla lähetän hakemaan
häntä", uhkasi madame hellittämättä.

"Nainen!" huusi professori, ei enää syvällä äänellä, vaan
korkeimmalla ja kiihtyneimmällä diskantillaan, "nainen, ulos heti
paikalla!"

Hän oli noussut, ja minä rakastin häntä hänen vihassaan intohimolla
jonka vertaista en ollut koskaan ennen tuntenut.

"Mitä teette, on väärin", jatkoi madame, "sellainen teko
on luonteenomainen teidänlaisillenne epäluotettaville
mielikuvitusihmisille; se on harkitsematon, epäviisas, epävakainen
askel -- kiusallinen toimenpide, jolle päättäväisemmät ja
lujaluonteisemmat ihmiset eivät voi antaa arvoa."

"Te ette tiedä mitä minussa on lujaa ja päättäväistä", vastasi Paul,
"mutta te saatte nähdä, tämä tapaus on opettava teitä. Modeste", hän
jatkoi vähemmän vihaisesti, "olkaa lempeä, olkaa sääliväinen, olkaa
nainen; katsokaa näitä kasvoparkoja ja taipukaa. Te tiedätte että
olen ystävänne ja ystävienne ystävä, ja solvauksistanne huolimatta te
varsin hyvin ja syvästi tiedätte että minuun voi luottaa. Oman itseni
uhraamisessa en tehnyt vaikeuksia, mutta sydäntäni ahdistaa se mitä
nyt näen; minun _täytyy_ osata ja saada lohduttaa. _Jättäkää minut."_

Tällä kertaa oli sanoissa "_jättäkää minut_" niin katkera ja käskevä
sävy, että minua ihmetytti kun edes madame voi hetkisenkään olla
tottelematta. Mutta hän seisoi lujana, tuijotti Pauliin pelottomasti
ja kohtasi hänen katseensa ankarana ja kovana kuin kivi. Hän
avasi suunsa vastatakseen, mutta silloin näin Paulin kasvoissa
äkillisen salamanleimahduksen. Osaan tuskin sanoa kuinka hän
suoritti liikkeensä, se ei näyttänyt väkivaltaiselta, se säilytti
kohteliaisuuden muodon. Hän ojensi kätensä, se luullakseni tuskin
kosketti madameen, mutta madame juoksi, hän lensi tuulena huoneesta,
hän oli poissa ja ovi kiinni seuraavassa silmänräpäyksessä.

Suuttumuksen leimahdus oli pian ohi. Paul hymyili käskiessään minun
pyyhkiä silmäni, hän odotti levollisesti kunnes olin rauhoittunut,
lausuen silloin tällöin tyynnyttävän ja lohduttavan sanan. Ennen
pitkää istuin hänen vieressään taaskin omana itsenäni -- tyyntyneenä,
en epätoivoisena enkä lohduttomana, en ystävättömänä, elämään
kyllästyneenä enkä kuolemaa etsivänä.

"Ystävänne menettäminen teki teidät siis hyvin surulliseksi?" hän
sanoi.

"Unohdus tappaa minut, monsieur", sanoin. "Kaikkina näinä väsymyksen
päivinä en ole kuullut teistä sanaakaan, ja olin murtua siihen
mahdollisuuteen, josta jo näytti tulevan varmuus, nimittäin että
matkustaisitte sanomatta hyvästi!"

"Täytyykö minun sanoa teille sama minkä sanoin Modeste Beckille
-- että ette tunne minua? Täytyykö minun opettaa teitä tuntemaan
luonnettani? Te siis _tahdotte_ todistuksen siitä että voin olla
uskollinen ystävä? Ilman selviä todistuksia ei siis tämä käsi lepää
hiljaa omassani, ei siis painaudu olkapäähäni kuin luotettavaan
tukeen? Hyvä. Todistus on valmiina. Tulen puhdistamaan itseni."

"Sanokaa mitä tahdotte, opettakaa mitä tahdotte, todistakaa mitä
tahdotte, monsieur. Minä voin kuunnella nyt."

"Sitten teidän täytyy ensiksikin lähteä kanssani aika kauas
kaupungille. Aikomukseni oli tulla hakemaan teitä."

Kysymättä hänen tarkoitustaan, ottamatta selvää hänen
suunnitelmastaan tai teeskentelemättä vastarintaa sidoin hattuni
nauhat uudelleen: olin valmis.

Tie jota hän lähti, kulki pitkin bulevardeja; hän pani minut useat
kerrat istumaan lehmusten alle asetetuille penkeille; hän ei kysynyt
olinko väsynyt, katsoi vain ja teki omat johtopäätöksensä.

"Kaikkina näinä väsymyksen päivinä", hän sanoi toistaen sanani ja
herttaisesti matkien ääntäni ja muukalaista ääntämistäni. Tuollainen
matkiminen ei ollut uutta hänen huuliltaan, mutta tämä leikillinen
pilkka ei koskaan haavoittanut, ei edes silloin kun siihen
yhtyi vakuutus -- ja se tapahtui usein -- että vaikka osasinkin
_kirjoittaa_ hänen kieltään, _puhuin_ ja tulisin aina puhumaan sitä
puutteellisesti ja epäröiden.

"'Kaikkina näinä väsymyksen päivinä' en ole unohtanut teitä
hetkeksikään. Uskolliset naiset erehtyvät siinä, että luulevat
olevansa ainoat uskolliset Jumalan luomista olennoista. Viime
aikoihin saakka en minäkään uskaltanut luottaa siihen että kukaan
olisi minulle kovinkaan tulisesti ja elävästi uskollinen, mutta --
katsokaa minuun."

Minä nostin onnelliset silmäni: ne _olivat_ onnelliset nyt, muuten ne
eivät olisi tulkinneet sydäntäni.

"Hyvä", sanoi hän parin sekunnin tutkimisen jälkeen, "mikään ei voi
tehdä tyhjäksi tuota nimimerkkiä. Uskollisuus on sen kirjoittanut,
sen kynä on rautainen. Oliko kirjoittaminen tuskallista?"

"Ankaran tuskallista", sanoin minä totuudenmukaisesti. "Vetäkää pois
sen käsi, monsieur, minä en kestä enää sen painamista."

"_Elle est toute pâle_", sanoi hän puhuen itsekseen, "_cette figure
là me fait mal_."[123]

"Ah, minä en ole nyt miellyttävä näky --"

En voinut olla sanomatta tätä, sanat tulivat pyytämättäni. En
muistakaan aikaa jolloin en olisi tuntenut ahdistavaa pelkoa
ulkomuotoni vajavaisuuden vuoksi; tämä pelko vaivasi minua nyt
erikoisen voimakkaasti.

Suuri hellyys värähti hänen kasvoissaan, hänen orvokinsiniset
silmänsä vettyivät ja kimalsivat pitkien espanjalaisten ripsien
takaa. Hän hypähti pystyyn ja sanoi: "Lähdetään jo."

"Olenko _hyvin_ vastenmielinen silmillenne?" rohkenin kysyä, sillä
asia oli minulle erittäin tärkeä.

Hän pysähtyi ja antoi minulle lyhyen mutta väkevän vastauksen,
vastauksen joka teki äänettömäksi ja lannisti, mutta samalla syvästi
tyydytti. Tämän jälkeen aina tiesin mitä olin _hänelle_, ja lakkasin
tuskallisesti välittämästä siitä mitä saatoin olla muulle maailmalle.
Oliko heikkoa panna niin suurta painoa ulkomuotoa koskevalle
mielipiteelle. Pelkään että saattoi olla, pelkään että oli, mutta
siinä tapauksessa minun täytyy tunnustaa että minussa ei suinkaan
ollut pieni annos heikkoutta. Minun täytyy myöntää että suuresti
pelkäsin olevani vastenmielinen -- ja hartaasti toivoin voivani edes
kohtalaisesti miellyttää Paulia.

Minne kuljeskelimme, sitä tuskin tiesin. Kävelymme oli pitkä,
mutta tuntui lyhyeltä; tie oli hauska, päivä kaunis. Emanuel puhui
matkastaan -- hän arveli viipyvänsä poissa kolme vuotta. Palattuaan
Guadaloupesta hän arveli pääsevänsä irti velvollisuuksistaan ja
olevansa vapaa; ja mitä minä aioin tehdä sillä välin? hän kysyi. Olin
kerran puhunut, hän muistutti, että koettaisin päästä itsenäiseksi
ja ruveta pitämään omaa pientä koulua -- olinko luopunut siitä
ajatuksesta?

"En suinkaan, minä teen parhaani mukaan säästöjä, jotta kykenisin
panemaan aikeeni täytäntöön."

"En mielelläni jättäisi teitä Rue Fossettelle, pelkään että
kaipaisitte minua siellä liian paljon -- tuntisitte itsenne
turvattomaksi -- tulisitte surulliseksi?"

Niin oli varmaan, mutta lupasin koettaa kestää parhaani mukaan.

"On vielä", hän sanoi hiljaisella äänellä, "toinen haitta nykyisessä
olinpaikassanne. Tahtoisin kirjoittaa teille joskus; ei olisi hyvä
jos täytyisi olla hiukankin epävarma kirjeiden perilletulosta, ja
Rue Fossettella -- no niin, katolinen kasvatuksemme voisi jossakin
suhteessa -- niin oikeutettua ja edullista kuin se muutoin onkin --
erikoisten asianhaarojen vallitessa antaa aihetta väärinkäsityksiin
-- ehkä väärinkäytöksiin."

"Mutta jos te kirjoitatte", sanoin minä, "minun _täytyy_ saada
kirjeenne ja minä _tahdon_ saada ne: kymmenen johtajaa, kaksikymmentä
johtajatarta ei estä minua saamasta niitä. Minä olen protestantti,
minä en siedä tuollaista oppia. Monsieur, minä _en siedä."_

"Kauniisti -- kauniisti", hän vastasi, "me teemme suunnitelman,
meillä on keinomme, olkaa rauhassa."

Näin puhuen hän pysähtyi.

Meidän piti kai nyt palata pitkältä kävelyltämme. Olimme tulleet
keskelle erästä siistiä esikaupunkia, missä talot olivat pieniä,
mutta näyttivät hauskoilta. Paul oli pysähtynyt erään hyvin siistin
pikku talon valkoisen kynnyksen eteen.

"Minä pistäydyn täällä", hän sanoi.

Hän ei koputtanut vaan otti taskustaan avaimen, avasi oven ja
astui heti sisään. Hän työnsi minut edellään sisään ja sulki oven
jälkeemme. Mitään palvelijaa ei näkynyt. Eteinen oli pieni, niinkuin
koko talo, mutta äsken ja aistikkaasti maalattu; sen näköalan kehysti
ranskalainen ikkuna, jonka ympärille oli istutettu viiniköynnöksiä
niin että niiden vihreät lehdet hyväilivät ruutuja. Hiljaisuus
vallitsi tässä asumuksessa.

Paul avasi sisemmän oven, ja näkyviin tuli seurusteluhuone tai
salonki -- hyvin pieni mutta mielestäni hyvin soma. Sen hienoissa
seinissä oli punertavat paperit, lattia oli vahattu ja keskellä oli
kirkas nelikulmainen matto; pieni pyöreä pöytä oli yhtä kiiltävä
kuin peili takan yläpuolella; siellä oli pieni sohva ja pieni
kaappi, jonka puoliavoimesta punaisella silkillä päällystetystä
ovesta näkyi porsliineja hyllyillä; siellä oli ranskalainen kello
ja lamppu; siellä oli kiinalaisia porsliinikoristeita. Ison
ikkunasyvennyksen täytti vihreä teline, jolla oli kolme vihreätä
kukkaruukkua, jokaisessa kaunis heleä kukka; eräässä nurkassa näkyi
pieni marmorilevyinen pöytä, pöydällä ompelulipas ja lasi jossa oli
orvokkeja vedessä. Ikkuna oli auki, raikas ulkoilman henkäys tuntui
läpi huoneen, ja suloiset orvokit tuoksuivat.

"Sievä, sievä paikka!" sanoin minä. Paul hymyili nähdessään
mielihyväni.

"Pitääkö meidän istua tähän odottamaan?" kysyin kuiskaten, hieman
peläten syvää hiljaisuutta, joka vallitsi kaikkialla.

"Kurkistamme ensin pariin muuhunkin nurkkaan tässä pähkinänkuoressa",
hän vastasi.

"Uskallatteko vapaasti liikkua läpi koko talon?" kysyin.

"Uskallan", hän vastasi levollisesti.

Hän ohjasi kulkua. Minulle näytettiin pieni keittiö, jossa oli
pieni liesi ja uuni, muutamia kirkkaita kupariastioita, kaksi
tuolia ja pöytä. Pieni astiakaappi sisälsi vähäisen mutta riittävän
fajanssikaluston.

"Salongissa on kiinalainen kahvikalusto", sanoi Paul kun katselin
kuutta vihreän- ja valkoisenkirjavaa lautasta, neljää vatia, kuppeja
ja ruukkuja.

Minut johdettiin kapeita mutta siistejä portaita yläkertaan, minun
sallittiin vilkaista kahteen kauniiseen makuuhuoneeseen; lopuksi
minut vietiin takaisin alas, ja me pysähdyimme hieman kursaillen oven
eteen, joka oli isompi kuin jo avaamamme.

Ottaen toisen avaimen taskustaan Emanuel sovitti sen tämän oven
lukkoon. Hän avasi ja työnsi minut taas edellään.

"Kas tässä!" hän huudahti.

Huomasin olevani aika suuressa huoneessa, joka oli huolitellun
siisti, vaikka alaston verrattuna niihin, jotka tähän saakka olin
nähnyt. Puhtaiksi pestyt lattialaudat olivat ilman mattoja, huoneessa
oli kaksi riviä vihreitä penkkejä ja pulpetteja, keskellä käytävä
joka päättyi korokkeeseen, opettajantuoliin ja pöytään, ja niiden
takana oli musta taulu. Seinässä riippui kaksi karttaa, ikkunoilla
kukki pari elinvoimaista kasvia; lyhyesti sanoen tämä oli koulusali
pienoiskoossa -- täydellinen, siisti, hauska.

"Onko tämä siis koulu?" minä sanoin. "Kuka sitä pitää? En ole koskaan
kuullut että tässä kaupunginosassa olisi mitään oppilaitosta."

"Tahdotteko olla hyvä ja ottaa jaettavaksenne muutamia ohjelmia erään
ystäväni hyväksi?" kysyi hän, otti lievetakkinsa taskusta pari kääröä
mainittuja asiakirjoja ja pani ne käteeni. Minä katsoin, minä luin --
selvin kirjaimin painettuna:

"_Externat de demoiselles. Numéro 7. Faubourg Clotilde. Directrice,
Mademoiselle Lucy Snowe."[124]

<tb>

Ja mitä minä sanoin herra Paul Emanuelille?

Muutamia elämämme hetkiä on aina vaikea palauttaa mieleen. Muutamat
seikat, ratkaisevat kohtaukset, muutamat tunteet, ilot ja ihmetykset
näyttävät muistellessa sekavilta ja hämmennyttäviltä, epäselviltä
kuin vinhaan kiertävä pyörä.

En voi muistaa tätä selvitystä, seuraavien kymmenen minuutin sanoja
ja ajatuksia enempää kuin aikaisimpien elinvuosieni kokemuksia, ja
kuitenkin ensimmäinen selvä kohta on tietoisuus siitä että puhuin
hyvin nopeasti, toistaen yhä uudelleen:

"Teittekö te tämän, herra Paul? Onko tämä teidän talonne? Tekö olette
kalustanut sen? Tekö painatitte nämä paperit? Tarkoitatteko minua?
Olenko minä johtajatar? Onko olemassa toinen Lucy Snowe? Kertokaa
kaikki, sanokaa jotakin!"

Mutta hän ei tahtonut puhua. Hänen äänetön mielihyvänsä, naurava
alaspäin kääntynyt katseensa, hänen asentonsa ovat vieläkin silmieni
edessä.

"Kuinka tämä on? Minun täytyy tietää kaikki -- _kaikki"_, huusin.

Paperikäärö putosi lattialle. Hän oli ojentanut kätensä ja minä olin
tarttunut siihen, unohtanut kaiken muun.

"Ah, te sanoitte että olin unohtanut teidät kaikkina näinä väsymyksen
päivinä", hän sanoi. "Vanha Emanuel parka! Siinä kiitos minkä hän
saa siitä että on kolmen kuolettavan viikon ajan juossut maalarilta
verhoilijalle, puusepältä pesumuijalle. Lucy ja Lucyn maja, siinä
hänen päänsä ainoat ajatukset!"

Minä tuskin tiesin mitä tehdä. Hyväilin ensin hänen hihansuunsa
pehmeätä samettia, sitten kättä jota se ympäröi. Hänen huolenpitonsa,
hänen hyvyytensä, hänen äänetön, väkevä, todellinen hyvyytensä ne
kokonaan valtasivat minut todistetulla olemassaolollaan. Vakuutus
hänen uhrautuvasta huolenpidostaan välähti eteeni kuin valo
taivaasta, hänen -- minä uskallan sanoa sen -- hänen rakastava hellä
katseensa järkytti minua nyt kuvaamattomasi! Kesken kaiken pakotin
itseäni katsomaan käytännölliseen puoleen.

"Mutta vaiva", huudahdin, "ja rahanmeno! Oliko teillä rahaa, Paul?"

"Yllinkyllin rahaa", sanoi hän sydämellisesti. "Laaja
opetustoimintani on tuottanut minulle sievoisen summan, ja osalla
siitä päätin kustantaa itselleni runsaimman kestityksen mitä koskaan
_olen_ saanut tai _tulen_ saamaan. Minä pidän tällaisesta. Olen
tätä hetkeä odottanut yöt päivät viime aikoina. En tahtonut tulla
lähellenne, koska en tahtonut maistaa sitä ennakolta. Vaiteliaisuus
ei ole minun hyveitäni eikä paheitani. Jos olisin antautunut
teidän valtaanne ja te olisitte ruvennut tekemään kysymyksiä
katsein ja sanoin -- Missä olette ollut, herra Paul? Mitä olette
tehnyt? Mikä salaisuus teillä on? -- olisi ensimmäinen ja viimeinen
salaisuusparkani pudonnut suoraan helmaanne. Nyt", hän jatkoi,
"teidän tulee asua täällä ja pitää koulua, teidän tulee käyttää
taitojanne kun minä olen poissa, teidän pitää ajatella minua joskus,
teidän tulee pitää huolta terveydestänne ja onnestanne minun tähteni,
ja kun minä tulen takaisin --"

Siihen hän jätti tyhjän paikan.

Minä lupasin tehdä kaiken mitä hän käski. Lupasin tehdä
työtä ahkerasti ja halukkaasti. "Minä tahdon olla uskollinen
isännöitsijänne", sanoin, "ja luotan siihen että tilit ovat selvät
palatessanne. Monsieur, te olette _liian_ hyvä."

Tällaisin katkonaisin lausein tunteeni pyrkivät esille, mutta
eivät päässeet; sanat -- hauraat ja kankeat ja kylmät kuin jää --
värisivät ja särkyivät ponnistuksessa. Hän katsoi minua vielä,
hän kohotti kätensä lempeästi sivelläkseen tukkaani, se kosketti
huuliani ohimennen, minä painoin sitä lujasti, minä maksoin sille
veroni. Hän oli minun kuninkaani, kuninkaallinen oli ollut tuon käden
hyvyys minua kohtaan; kunnioituksen osoittaminen oli sekä iloni että
velvollisuuteni.

<tb>

Iltapäivätunnit olivat ohi, ja illan hiljaisuus varjosti rauhallista
esikaupunkia. Paul vetosi vieraanvaraisuuteeni; hän oli ollut
liikkeellä ja touhussa aamusta asti ja kaipasi virkistystä. Hän sanoi
että minun pitäisi tarjota hänelle suklaata kauniista kullan- ja
valkoisenkirjavasta kiinalaiskalustostani. Hän meni ulos ja tilasi
ravintolasta mitä tarvittiin, hän kantoi pienen pyöreän pöydän ja
kaksi tuolia parvekkeelle ranskalaisen ikkunan eteen viiniköynnösten
suojaan. Kuinka ujon iloisena suostuinkaan emännäntehtäviini,
järjestin tarjottimen ja kestitsin hyväntekijä-vierastani.

Tämä parveke oli talon takaosassa, esikaupungin puutarhat olivat
ympärillämme, pellot aukenivat niiden takana. Ilma oli hiljainen,
leuto ja raikas. Poppelien, laakerien, sypressien ja ruusujen takaa
katseli kuu niin ihanana ja tyynenä, että sen hymyily värisytti
sydäntä, tähti loisti aivan sen vieressä puhtaan rakkauden
verrattomin sätein. Suuressa puutarhassa lähellämme nousi vesisuihku
altaasta ilmaan, ja kalpea kuvapatsas nojautui yli leikkivän veden.

Paul puhui minulle. Hänen äänensä oli niin hillitty että se
sopusointuisena yhtyi tuohon hopeakuiskeeseen, solinaan, laulavaan
huokaukseen, joka oli tuulenhengen, lähteen ja lehvien iltavirttä.

Onnellinen hetki -- viivy vielä, laske sulkasi, anna siipiesi levätä,
kallista taivahinen otsasi puoleeni! Valkoinen enkeli, anna valosi
viipyä, jätä sen heijastus myöhemmin nouseviin pilviin, älä riistä
sen riemua ajalta joka tarvitsee säteen takaapäin!

Ateriamme oli yksinkertainen: suklaata, sämpylöitä; vadillinen
tuoreita kesähedelmiä, kirsikoita ja mansikoita vehreiden lehtien
keskellä -- siinä kaikki, mutta juuri siitä me molemmat pidimme
enemmän kuin juhla-ateriasta, ja minulle tuotti kuvaamatonta iloa
tarjota Paulille. Minä kysyin häneltä tiesivätkö hänen ystävänsä,
isä Silas ja madame Beck, mitä hän oli tehnyt -- olivatko he nähneet
taloani?

"Ystäväni", hän sanoi, "kukaan ei tiedä mitä olen tehnyt, paitsi te
ja minä itse: ilo on omistettu meille kahdelle, jakamattomana ja
pyhänä. Totta puhuen tämä asia on ollut minulle hienonhieno nautinto,
jota en tahtonut turmella ilmoittamalla muille. Sitä paitsi" (hän
hymyili), "tahdoin todistaa neiti Lucylle että _osaan_ säilyttää
salaisuuden. Kuinka usein onkaan hän moittinut minua arvokkaan
pidättyväisyyden ja tarpeellisen varovaisuuden puutteesta! Kuinka
usein onkaan hän pahanilkisesti vihjaissut, että kaikki asiani ovat
Polichinellen salaisuuksia!"

Tämä oli tosiaan totta: en ollut säästänyt häntä tässä suhteessa
enkä kenties muissakaan, joissa häntä voi ahdistaa. Verraton,
yleväsydäminen, kultainen, pahankurinen pikku mies. Sinä ansaitsit
vilpittömyyttä ja sait sitä aina minulta.

Jatkaen tiedustelujani kysyin kenelle talo kuului, kuka oli isäntäni,
kuinka suuri oli vuokrani. Hän antoi minulle heti nämä tiedot
kirjoitettuina, hän oli ennakolta arvannut ja valmistanut kaiken.

Talo ei ollut Paulin -- sen arvasinkin: hänestä tuskin olisi
ollut talonomistajaksi -- minä enemmän kuin aavistin että häneltä
valitettavassa määrässä puuttui säästämisen taito; hän voi saada,
mutta ei pitää takanaan, hän olisi tarvinnut rahastonhoitajan.
Huoneisto kuului eräälle Basse-Villen asukkaalle -- varakkaalle
miehelle, sanoi Paul ja hämmästytti minua lisäämällä! "Hän on teidän
ystävänne, neiti Lucy, henkilö jolla on mitä kunnioittavimmat tunteet
teitä kohtaan." Ja iloiseksi hämmästyksekseni huomasin, että isäntä
ei ollut kukaan muu kuin herra Miret, tuittupäinen ja hyväsydäminen
kirjakauppias, joka oli niin ystävällisesti hankkinut minulle
istuimen tuona merkillisenä yönä puistossa. Näytti siltä että Miret
oli rikas, nautti suurta arvonantoa ja omisti useita taloja siinä
esikaupungissa; vuokra oli kohtuullinen, tuskin puolet siitä mitä
samankokoinen talo olisi maksanut lähempänä Villetten keskustaa.

"Ja sitten", huomautti Paul, "jollei onni teitä suosisi, mitä minä
puolestani en luule, voin tyytyväisenä ajatella että olette hyvissä
käsissä. Herra Miret ei tule kiristämään vuokraa, ensimmäisen vuoden
vuokra teillä jo on säästöissänne, ja sen jälkeen neiti Lucyn tulee
luottaa Jumalaan ja itseensä. Mutta mitä aiotte tehdä saadaksenne
oppilaita?"

"Minun täytyy jakaa ohjelmiani."

"Oikein. Aikaa voittaakseni annoin eilen herra Miret'lle yhden.
Onko teillä mitään sitä vastaan, että aloitatte kolmella pienellä
porvaristytöllä, neideillä Miret? He ovat käytettävinänne."

"Monsieur, te ette unohda mitään, te olette ihmeellinen. Mitään
sitä vastaan? Se nyt vielä puuttuisikin? Enpä juuri odotakaan heti
alussa ylimysneitejä pieneen päiväkouluuni, enkä välitä vaikka heitä
ei tulisi koskaan. Olen ylpeä saadessani herra Miret'n tyttäret
oppilaikseni."

"Paitsi heitä", hän jatkoi, "on tarjolla vielä eräs oppilas, joka
tulee joka päivä ottamaan englannintunteja, ja koska hän on rikas,
hän maksaa runsaasti. Tarkoitan kummitytärtäni ja holhokkiani Justine
Marie Sauveuriä."

Mitä on eräässä nimessä -- mitä kolmessa sanassa? Tähän saakka olin
kuunnellut eloisan iloisena, olin vastannut virkusti ja nopeasti;
eräs nimi jäykisti minut, kolme sanaa teki minut mykäksi. Vaikutusta
ei voinut salata, ja tuskin sitä koetinkaan.

"Mitä nyt?" Paul sanoi.

"Ei mitään."

"Eikö mitään? Teidän ilmeenne muuttuu, värinne ja silmänne
himmenevät. Eikö mitään? Teidän täytyy olla sairas, te kärsitte
jotakin, sanokaa minulle mitä se on?"

Minulla ei ollut mitään sanottavaa.

Hän veti tuolinsa lähemmäksi. Hän ei pahastunut vaikka pysyin
äänettömänä ja jäisenä. Hän koetti saada minua puhumaan, hän pyysi
itsepintaisesti, hän odotti kärsivällisesti.

"Justine Marie on hyvä tyttö", hän sanoi, "kiltti ja ystävällinen, ei
tosin lahjakas -- mutta te tulette pitämään hänestä."

"En luule. Minä arvelen että hänen ei pitäisi tulla tänne." Sellaiset
olivat sanani.

"Tahdotteko saada minut hämmästymään? Tunnetteko hänet? Mutta tässä
_on_ totisesti jotakin. Taaskin olette kalpea kuin kuvapatsas tuolla.
Luottakaa Paul Carlokseen, kertokaa hänelle huolenne."

Hänen tuolinsa kosketti omaani, hänen lempeästi ojennettu kätensä
käänsi minut häntä kohti. "Tunnetteko Marie Justinen?" hän kysyi taas.

Tuon nimen uusi kuuleminen hänen huuliltaan koski minuun
selittämättömästi. Se ei masentanut -- ei, se kiihdytti minua, se
kiiti polttavana läpi suonieni -- palautti mieleen äkillisen tuskan
hetken, monta sydänkivun päivää ja yötä. Hän istui nyt niin lähellä,
hän oli jo kauan niin lujasti ja likeisesti punonut elämäänsä minun
elämääni, hän oli mennyt niin pitkälle, ja mieltemme ja sydäntemme
yhtymys oli niin lähellä -- pelkkä ajatuskin väliintulosta,
sydänten erosta oli herättävä kuohuvaa kiihtymystä, pistävää kipua,
halveksivaa päättäväisyyttä, vihaa, vastarintaa jonka tulta ei
mikään ihmissilmä tai poski kyennyt salaamaan ja jonka huutoa mikään
totuutta rakastava ihmiskieli ei voinut hillitä.

"Minä tahdon kertoa teille jotakin", sanoin, "minä tahdon kertoa
teille kaiken."

"Puhukaa, Lucy, tulkaa lähelleni, puhukaa. Kuka pitää teitä arvossa,
jollen minä? Kuka on ystävänne, jollei Emanuel? Puhukaa!"

Minä puhuin. Kaikki pääsi huuliltani. Minulta ei nyt puuttunut
sanoja, kerroin nopeasti, puhe virtasi huuliltani. Palasin
puistoyöhön, mainitsin unijuoman -- miksi se annettiin -- kerroin
sen kiihottavasta vaikutuksesta -- kuinka se oli riistänyt levon
pääni alta, ravistanut minut vuoteeltani, ajanut ulos, houkutuksena
vilkas mutta juhlallinen mielikuva -- kesäyön yksinäisyys nurmikolla,
puiden alla, lähellä syvää kylmää lammikkoa. Kerroin kuinka haaveeni
toteutui, kerroin väkijoukosta, naamioista, musiikista, lampuista,
loistosta, pyssyistä jotka paukkuivat kaukana, kelloista jotka soivat
korkealla. Kerroin yksityiskohtaisesti kaikista jotka olin kohdannut
ja tuntenut, joita olin kuunnellut ja katsellut, kerroin kuinka olin
nähnyt hänet itsensä ja pitänyt häntä silmällä, kuinka kuuntelin,
mitä kuulin, mitä arvasin -- lyhyesti sanoen koko kertomus, jonka hän
oli tahtonut uskottavaksi itselleen, tulvi huuliltani todenmukaisena,
kirjaimellisena, tulisena ja katkerana.

Kertoessani hän ei suinkaan hillinnyt minua, vaan yllytti
jatkamaan, hän kiihotti minua elein, hymyilyin, sanoin. Ennen kuin
olin lopettanut, hän piti molempia käsiäni omissaan, hän tutki
silmiäni läpitunkevin katsein; hänen kasvoissaan oli jotakin jonka
tarkoituksena ei suinkaan ollut tyynnyttää eikä lannistaa minua,
hän unohti oman oppinsa, hylkäsi oman hillitsemisjärjestelmänsä
silloin kun eniten kehotin käyttämään sitä. Mielestäni ansaitsin
ankaraa moitetta, mutta koska saamme sitä mitä ansaitsemme? Ansaitsin
ankaruutta, hän näytti lempeältä. Omasta mielestänikin olin
vallanhimoinen ja järjetön, sillä kielsin Justine Marielta oveni ja
kattoni; Paul hymyili, ilmaisten riemua. Olin kuuma, mustasukkainen,
kopea -- tähän saakka en ollut tietänytkään että luonteessani piili
sellaisia puolia; hän veti minut luokseen. Olin täynnä virheitä: hän
otti ne kaikki ja minut hoiviinsa. Äärimmäisen niskoittelun hetkeksi
hän oli säästänyt rauhan syvän taikasanan. Nämä sanat hyväilivät
korvaani.

"Lucy, ottakaa rakkauteni! Jakakaa kerran elämä kanssani. Olkaa
rakkaimpani, ensimmäiseni maan päällä."

Me kävelimme takaisin Rue Fossettelle kuunvalossa -- sellaisessa
kuunvalossa, joka lankesi Eedeniin, kimalteli läpi Suuren Puutarhan
siimesten ja kenties kultasi säteilevää polkua jumalallisten
askelten, nimettömän läsnäolon kunniaksi. Kerran elämässään jotkut
miehet ja naiset palaavat takaisin suuren Isämme ja Äitimme
ensimmäisten päivien raikkauteen -- maistavat sen aamun kastetta,
kylpevät sen auringossa.

Kävellessämme sain kuulla kuinka Paul aina oli pitänyt Justine
Mariesta kuin tyttärestään -- kuinka tämä oli muutamia kuukausia
sitten holhoojansa suostumuksella mennyt kihloihin erään Heinrich
Mühlerin, rikkaan nuoren saksalaisen kauppiaan kanssa, ja oli
vuoden kuluttua menevä naimisiin. Muutamat Emanuelin sukulaisista
ja ystävistä olisivat nähtävästi todellakin suoneet että hän
olisi mennyt naimisiin tytön kanssa, jotta muka tämän omaisuus
saataisiin perheeseen, mutta hänelle itselleen tämä suunnitelma oli
vastenmielinen ja ajatus kokonaan mahdoton.

Tulimme madame Beckin ovelle. Jean Baptisten kello löi yhdeksän.
Tällä hetkellä oli tämä mies puolentoista vuotta sitten pysähtynyt
eteeni tässä talossa, katsonut kasvoihini ja silmiini ja ratkaissut
kohtaloni. Tänä iltana hän taaskin pysähtyi, katsoi ja julisti
päätöksen. Kuinka erilainen oli katse -- kuinka aivan toisenlainen
lausunto!

Hän arveli minun syntyneen hänen tähtensä alla: hän näytti
levittäneen ylitseni sen säteet kuin lipun. Kerran -- tuntemattomana
ja vailla rakkautta -- olin pitänyt häntä äreänä ja kummallisena;
lyhyt vartalo, jäntevä ruumiinrakenne, kulmikkuus, tummuus, käytös
eivät miellyttäneet minua. Nyt, hänen vaikutuksensa läpitunkemana,
eläen hänen rakkaudestaan, tuntien hänen älynsä arvon ja hänen
sydämensä hyvyyden -- pidin häntä koko ihmiskuntaa parempana.

Me erosimme: hän antoi minulle lupauksensa ja jätti sitten hyvästit.
Me erosimme -- seuraavana päivänä hän matkusti.




XLII

LOPPU


Ihminen ei voi ennustaa. Rakkaus ei ole oraakkeli. Pelko väliin
kuvittelee turhia. Nuo poissaolon vuodet! Kuinka minä kärsin niistä
ennakolta! Niiden murhe tuntui minusta varmalta kuin kuolema. Tunsin
niiden luonteen enkä hetkeäkään epäillyt kuinka niiden kulku olisi
tuskallinen. Jagannath vaunuineen uhkasi korkeana ja hirmuisena.
Nähdessäni sen lähenevän, nähdessäni leveiden pyörien painuvan
kärsivään maahan -- minä, lannistunut uhri, tunsin jo ennakolta tuon
tuhoavan rusennuksen.

Ihmeellistä sanoa -- ihmeellistä, mutta totta, ja samanlaatuisia
kokemuksia sattuu usein elämässä -- tuo ennakko-rusennus näyttikin
sisältävän kaiken -- niin, melkein kaiken tuskan. Suuri Jagannath
suurine vaunuineen tuli ylpeänä, kovaäänisenä, pahaa ennustavana. Se
kulki ohi kuin varjo joka pyyhkäisee keskipäivän taivasta. Mitään
muuta ei näkynyt eikä tuntunut kuin hetkellinen jäätävä pimennys.
Minä katsoin ylös. Vaunut pirullisine ajajineen olivat ohi, ja uhri
eli vielä.

Emanuel oli poissa kolme vuotta. Lukija, ne olivat elämäni kolme
onnellisinta vuotta. Pilkkaatko paradoksiani? Kuule.

Minä aloitin kouluni, tein työtä -- tein työtä kovasti. Olin
mielestäni hänen omaisuutensa haltija ja päätin Jumalan avulla
tehdä hyvän tilinpäätöksen. Oppilaita tuli, ensin porvarillisia,
ennen pitkää myös ylimyssäätyä. Toisen vuoden keskivaiheilla
viskasi odottamaton onni käsiini ylimääräiset sata puntaa -- sain
eräänä päivänä Englannista kirjeen joka sisälsi mainitun summan.
Se tuli herra Marchmontilta, rakkaan emäntävainajani serkulta ja
perilliseltä. Hän oli juuri toipunut vaarallisesta sairaudesta; nämä
rahat hän uhrasi rauhoittaakseen omaatuntoaan, joka syytti häntä --
en tiedä miksi -- erinäisten paperien ja muistiinpanojen tähden,
jotka oli löydetty hänen sukulaisensa kuoleman jälkeen ja joissa
mainittiin ja muistettiin Lucy Snowea. Rouva Barrett oli antanut
hänelle osoitteeni. Missä määrin hän oli tehnyt syntiä omaatuntoaan
vastaan, sitä en koskaan tiedustellut. En kysynyt mitään, mutta otin
rahat ja käytin niitä hyödyllisesti.

Tällä sadalla punnalla uskalsin ottaa haltuuni talon joka oli omani
vieressä. En tahtonut jättää sitä minkä Paul oli valinnut, mihin hän
oli jättänyt ja mistä toivoi löytävänsä minut. Päiväkoulustani tuli
sisäoppilaitos; sekin menestyi.

Menestykseni salaisuus ei niinkään paljon ollut minussa itsessäni,
lahjoissani tai voimissani, kuin uudessa asiaintilassa, ihmeellisessä
elämänmuutoksessa, keventyneessä sydämessä. Joustin, joka pani
tarmoni liikkeelle, oli kaukana merten takana, eräässä Länsi-Intian
saaressa. Eron hetkellä minulle oli jätetty perintö; niin paljon
ajattelemista joka hetkeksi, sellainen tulevaisuuden toivo, sellainen
syy kestävään ja työteliääseen, yritteliääseen, kärsivälliseen ja
rohkeaan elämään, etten _voinut_ hellittää. Harvat seikat järkyttivät
minua nyt, harvat olivat kyllin tärkeät voidakseen pahoittaa
mieltäni, tehdä minut araksi tai masentaa: enimmät tuntuivat
mieluisilta -- pikkuseikoillakin oli viehätyksensä.

Älä luule että tämä iloinen liekki piti itse itseään yllä tai eli
kokonaan toiveiden ja lähtiessä annettujen lupausten varassa.
Jalomielinen huolenpitäjä toimitti runsaasti polttoainetta. Minut
säästettiin kaikelta kylmyydeltä, kaikelta niukkuudelta, minun ei
tarvinnut kärsiä puutetta, minua ei kiusattu epävarmuudella. Joka
laivan mukana tuli kirje; hän kirjoitti samalla tavoin kuin antoi ja
rakasti, täysin käsin, täysin sydämin. Hän kirjoitti koska hänestä
oli hauska kirjoittaa, hän ei lyhennellyt koska hän ei viitsinyt
lyhentää. Hän asettui istumaan, otti kynän ja paperia, koska hän
rakasti Lucyä ja koska hänellä oli paljon sanottavaa Lucylle,
koska hän oli uskollinen ja ajattelevainen, hellä ja vilpitön.
Hänessä ei ollut mitään teeskentelyä eikä petosta eikä mitään
onttoa epätodellisuutta. Anteeksipyyntöjen liukas öljy ei koskaan
valunut hänen huuliltaan, eikä hänen kynästään koskaan vuotanut sen
raukkamaisia verukkeita eikä viheliäisiä typeryyksiä: hän ei antanut
kiveä eikä anteeksipyyntöä, ei skorpionia eikä pettymystä, hänen
kirjeensä olivat todellista ruokaa, joka ravitsi, elävää vettä, joka
virvoitti.

Ja olinko minä kiitollinen? Jumala tietää! Uskon ettei kukaan elävä
olento, jota niin muistetaan, josta niin pidetään huolta, jota
kohdellaan niin tasaisesti, ritarillisesti ja jalosti, voisi olla
muuta kuin kiitollinen kuolemaan saakka.

Pitäen kiinni omasta uskonnostaan (hän ei ollut sitä ainesta, josta
herkät luopiot tehdään), hän soi auliisti minulle puhtaan uskoni. Hän
ei kiusannut eikä houkutellut. Hän sanoi:

"Pysy protestanttina. Pieni englantilainen puritaanini, minä rakastan
protestanttisuutta sinussa. Myönnän että siinä on oma ankara
viehätyksensä. Sen menoissa on jotakin jota en voi itse omaksua,
mutta se on ainoa uskonto 'Lucylle'."

Koko Rooma ei voinut istuttaa häneen tekopyhyyttä, eikä propaganda
tehdä hänestä oikeata jesuiittaa. Hän oli luonnoltaan kunniallinen
eikä vilpillinen, suora eikä viekas, hän oli syntynyt vapaaksi
mieheksi eikä orjaksi. Hänen hellyytensä oli saanut hänet taipuisaksi
papin käsissä, hänen kiintymyksensä, hartautensa, vilpitön ja hurskas
intonsa oli väliin sokaissut hänen tuskalliset silmänsä, saanut
hänet jättämään oikeuden ja tekemään viekkauden töitä, palvelemaan
itsekkyyden tarkoitusperiä, mutta nämä ovat niin harvinaisia vikoja,
niin kallisarvoisia omistajalleen, ettemme tiedä eikö niitä kerran
lueta jalokivien joukkoon.

Ja nyt nuo kolme vuotta ovat kuluneet: Emanuelin paluu on määrätty.
On syksy; hän on oleva luonani ennen kuin marraskuun sumut alkavat.
Kouluni kukoistaa, taloni on valmis. Olen laittanut häntä varten
pienen kirjaston ja täyttänyt sen hyllyt kirjoilla jotka hän jätti
haltuuni, olen rakkaudesta häneen viljellyt kukkia, joista hän piti
(minä en luonteeltani ollut mikään kukkien ystävä), ja muutamat
niistä ovat vieläkin kukassa. Luulin rakastavani häntä kun hän lähti;
nyt rakastan häntä hieman toisenluonteisesti, hän on nyt enemmän
omani.

Aurinko sivuuttaa päiväntasauksen, päivät lyhenevät, lehdet
lakastuvat, mutta -- hän on tulossa.

Yöllä on halla, marraskuu on lähettänyt sumunsa ennakolta, tuuli
ulvoo syksyistä säveltään, mutta -- hän on tulossa.

Pilvet riippuvat raskaina ja synkkinä -- lännestä purjehtii lonka;
hattarat viskautuvat kummallisiin muotoihin -- kaariksi ja leveiksi
säikeiksi; aamuruskot ovat loistavia -- riemukkaita, kuninkaallisia,
purppuraisia kuin itsevaltias kunniassaan; taivaat ovat yhtä
loimotusta, niin hurjilta ne näyttävät, että tuimin taistelu ei
vedä niille vertoja, niin verisiltä, että itse voiton ylpeys
kalpenee niiden rinnalla. Minä tunnen muutamat taivaan merkit, olen
kiinnittänyt niihin huomiota lapsesta saakka. Jumala, varjele tuota
purtta! Oi, pelasta se!

Tuuli kääntyy länteen. Armoa, armoa, Banshee -- joka itket joka
ikkunassa! Se nousee -- se paisuu -- se ulvoo pitkään: jos kuinka
kuljen huoneesta huoneeseen sinä yönä, en saa tuulta tyyntymään.
Tunnit kuluvat, tuuli yltyy: sydänyöllä kaikki unettomat tarkkaajat
kuuntelevat vapisten hirmuista lounaismyrskyä.

Myrskyn ärjyntää kesti seitsemän päivää. Se ei tauonnut ennen kuin
Atlantti oli kirjavanaan laivan hylkyjä, se ei tyyntynyt ennen kuin
syvyydet olivat nielaisseet täyden osuutensa. Myrskyn hävittävä
enkeli ei suostunut laskemaan siipiään, joiden havina on ukkosta --
joiden sulkien värinä on myrskyä, ennen kuin oli suorittanut työnsä
loppuun.

Ole hiljaa, asetu! Oi, tuhannet itkijät, jotka ahdistuksen vallassa
rukoilivat odottavilla rannoilla, toivoivat tätä käskyä, mutta
sitä ei lausuttu ennen kuin, tyvenen tultua, useat eivät tyventä
huomanneet, ennen kuin, auringon palattua, sen valo oli monelle yötä.

Tässä seis: seis heti paikalla! On tarpeeksi sanottu. Älköön mikään
rauhaisa ja ystävällinen sydän murehtiko; antakoot aurinkoiset
mielikuvat toivoa. Kuvitelkoot ilon riemua, joka elpyy uudelleen
suuren kauhun keskeltä, vaarasta pelastumisen hurmaa, ihmeellistä
toipumista pelon vallasta, paluun onnea. Kuvitelkoot ihmiset
jälleennäkemistä ja jatkuvaa onnellista elämää.

Madame Beck menestyi kaikkina elämänsä päivinä, niin myös isä Silas;
madame Walravens täytti yhdeksännenkymmenennen ikävuotensa ennen kuin
kuoli. Hyvästi.




Viiteselitykset:


[1] Onneksi minä kyllä saan väkeni liikkeelle.

[2] Kivimuurit eivät tee vankilaa eikä rautaristikko häkkiä.

[3] Päiväunet ovat pirun juonia.

[4] Mitä teette siellä? Se arkku on minun.

[5] Vain englannittaret kykenevät tämäntapaisiin yrityksiin. Ne ovat
rohkeita, nuo naiset!

[6] Kello soi iltarukoukseen.

[7] Ja mitä sanotte siitä?

[2] No -- paljon asioita.

[9] No niin, serkkuni, se on ainakin hyvä teko.

[10] Hyvää iltaa.

[11] Köyhille.

[12] Sanokaa siis, tunnetteko todellakin olevanne liian heikko?

[13] Eteenpäin.

[14] Hyvä.

[15] Se on totta.

[16] Hyvä on.

[17] Kyllä se menee.

[18] Olen valehdellut monta kertaa.

[19] Herra Jumala, kuinka vaikeata! En minä viitsi. Se ikävystyttää
minua liiaksi.

[20] Puoliääneen.

[21] Jotta pelastuisitte tuolla ylhäällä, olisi hyvä polttaa teidät
maan päällä.

[22] Mikäli sanotaan.

[23] Kaunis, mutta pikemmin kaunis mies kuin korea poika.

[24] Neiti Fanshawta kysytään.

[25] Kuulkaa nyt.

[26] Kuulkaa nyt, rakas äkäpussi.

[27] Ei ollenkaan.

[28] Minä olen hänen kuningattarensa, mutta hän ei suinkaan ole minun
kuninkaani.

[29] Pyh! Ajattelijat, syvät ja intohimoiset miehet eivät ole minun
makuuni.

[30] Tänne kauniit narrit ja koreat hulivilit! Eläköön ilo ja
huvitukset! Alas suuret intohimot ja ankarat hyveet.

[31] Rakastan kaunista luutnanttiani. En koskaan tule rakastamaan
hänen kilpailijaansa. Minusta ei koskaan tule porvarismiehen vaimoa,
minusta.

[32] Mikä maan vaiva onkaan tuo Désirée! Oikea käärme tuo lapsi!

[33] Tältä lapselta on taittunut luu.

[34] Kiitoksia, madame, oikein hyvä, erittäin hyvä.

[35] Kas siinä hyvin otollista kylmäverisyyttä, parempaa kuin tuhat
tarpeetonta tunteellisuuden puuskaa.

[36] Kunnon naisen luontevuudessa ja suoruudessa.

[37] Tuo tohtori Jean parka.

[38] Tuo rakas nuori mies, maailman paras ihminen.

[39] Harmaapukuiselle.

[40] Oikea brittiläinen tekopyhä, päättäen sanoistanne, jonkinlainen
kuvatus, tyly ja töykeä kuin vanha krenatöörikorpraali, äreä kuin
nunna.

[41] Hyvää yötä, ystäväni, nukkukaa hyvin!

[42] Tässä lapsosessa on aina vähän kuumetta.

[43] Onko tohtori John hiljattain nähnyt hänet? Ei suinkaan, vai
mitenkä?

[44] Vaaleanvihreä hattu.

[45] Tenavaa ei vaivaa mikään, eikö niin?

[46] Eipä juuri mikään.

[47] Vilustunut.

[48] Ettekö siis ole muuta kuin nukkeja?

[49] Eikö teillä ole intohimoja -- teillä siellä? Ettekö siis tunne
mitään? Onko lihanne lunta, verenne jäätä? Minä tahdon että tämä
kaikki syttyy, että siihen tulee elämää, sielua!

[50] Kas siinä.

[51] Minä tunnen hänet, se on englannitar. Sitä pahempi. Niin
englantilainen ja -- siis -- niin tekosiveä kuin hän onkin, on hän
päästävä minut tästä pälkähästä, tai saan tietää miksei.

[52] Jumala tietää että minä yleensä vihaan heitä kuin ruttoa.

[53] Kermapiirakoita.

[54] Olkaa vaiti!

[55] Te ette pääse sinne muuten kuin minun ruumiini yli ja te ette
tanssi kenenkään muun kuin puutarhan nunnan kanssa.

[56] Hän itse.

[57] Se riittää: minä en huoli hänestä.

[58] Yksi hänen kauniita puoliaan.

[59] The sun -- aurinko, the moon -- kuu, the star -- tähti.

[60] Arvoisa isä, minä olen protestantti.

[61] Suurenmoinen huone.

[62] Niin arvokkaita, rakastettavia ja kunnianarvoisia.

[63] Mitä te täällä teette?

[64] Mutta, hyvä herra, minä huvittelen.

[65] Valtava nainen -- keisarinnan vartalo, Junon muodot, mutta
henkilö jota en huolisi vaimokseni, tyttärekseni enkä sisarekseni.
Niinpä ette vilkaise enää kertaakaan häneen päin.

[66] Ilkeä.

[67] Voi kuinka neiti on ahkera.

[68] Vihastunut enkeli.

[69] Jumalan kiitos!

[70] Kas siinä teille.

[71] Onko tarkoituksenne solvaista minua?

[72] Eikö niin?

[73] Nuoruutta on vain yksi aika.

[74] Minä ymmärrän, minä ymmärrän, tietäähän sen mitä ystävä on.

[75] Ovela ilme.

[76] Kun tulee puhe suuresta Jeanista.

[77] Me kaksi olemme pulikoineet purossa aamunkoitosta puolipäivään,
mutta meret ovat leveinä kuohuneet välillämme jo kauan sitten. Ja
varmaan sinä haarikkasi maksat, ja omani minä; ja me juomme vielä
ystävyydenmaljan sille mikä oli kauan sitten.

[78] Kyllä, kyllä hyvä ystävä, annan teille luvan hyvästä sydämestä.
Työnne talossani on aina ollut ihailtavaa, innokasta ja järkevää:
teillä on täysi oikeus huvitella. Käykää ulkona niin paljon kuin
haluatte. Mitä tulee ystävienvalintaanne, olen siihen tyytyväinen: se
on viisasta, arvokasta, kiitettävää.

[79] Englantilaisten luonteessa on jotakin hyvin huomioonotettavaa.

[80] Alkutekstissä sana _callant_, joka on skotinkieltä. -- Suom.
muist.

[81] Alkutekstissä _the French_. -- Suom. muist.

[82] Kissanpoikanen, korea keimailija! Olette muka niin surullinen,
nöyrä, haaveellinen, mutta sellainen te ette ole, minäpä sen teille
sanon: Te kesytön, sielu tulta, silmät salamaa!

[83] Niin, minulla on tulisielu, ja niin pitääkin olla!

[84] Ystäväni, minä annan Teille anteeksi.

[85] Voimakas nainen -- hirmuinen englannitar -- pieni pirstoja.

[86] Te ette tahdo minua naapuriksenne, te tekeydytte hienoksi ja
kohtelette minua kuin mitäkin pariaa.

[87] Williams Shackspire, noiden tyhmien pakanain, englantilaisten,
epäjumala.

[88] Maistaa hieman iloja.

[89] Eläköön Englanti, historia ja sankarit! Alas Ranska, kuvitelmat
ja keikarit!

[90] Nyt on asia siis varma.

[91] Tukehtuneena.

[92] Kuinka kaunis hän onkaan, neiti, tuo nuori tohtori! Mitkä silmät
-- mikä katse! Ihan sydäntä liikuttaa.

[93] Pikku herkkusuu.

[94] Minä neuvon teitä kursailemaan.

[95] Pikku sisar.

[96] Kuitenkin olen ollut Teitä kohtaan hyvin kova, hyvin vaativainen.

[97] Missä on Lucie-neiti?

[98] Hän on vuoteessa.

[99] Rue des Mages = Tietäjäinkatu. -- _Suom. muist_.

[100] Mitä tahdotte minusta?

[101] Hänen onnitteluistaan minä viisi välitän.

[102] Oi tuota kummallista pientä kyttyräselkää.

[103] Aika typerä ihminen minun mielestäni.

[104] Unohtakaa enkelit, kyttyräselkäiset ja ennen kaikkea
professorit -- ja hyvää yötä.

[105] En tiedä siitä mitään.

[106] Onko hän siis tylsämielinen?

[107] Pieni sydämetön irvihammas.

[108] Ja te, neiti, olette siro ja hempeä ja kauhean sydämetön kaupan
päälle.

[109] Ja sitten?

[110] Eikö totta?

[111] Liian paljon tunteellisuutta ja myötätuntoa.

[112] Oi, se koskee minuun.

[113] Oi Jumala, ole armollinen minulle syntiselle!

[114] Tulvillaan henkevyyttä ja suloa.

[115] Suloinen on lepo! Kallisarvoinen on tyyni onni!

[116] Hyvä pieni ystävä! Suloinen lohduttaja!

[117] Voi, kuinka olette kalpea! Olette varmaan hyvin sairas, neiti?

[118] Missä he ovat? Miksi he eivät tule?

[119] Hyvät herrat ja naiset, missä siis on Justine Marie?

[120] Siinä hän on! Siinä Justine Marie tulee!

[121] Tottahan nyt, minä autan teitä koko sydämestäni. Saatte tehdä
minusta mitä tahdotte, kummisetä.

[122] Jättäkää minut!

[123] Hän on aivan kalpea, noiden kasvojen näkeminen tekee minulle
pahaa.

[124] Tyttökoulu, ulko-oppilaitos, Faubourg Clotilde 7. Johtajatar,
neiti Lucy Snowe.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 48125 ***