*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47807 ***

HERRASKARTANO

Romaani


Kirj.

JOHN GALSWORTHY


Suomentanut Eino Kaila

Alkuperäinen teos: The Country House



Otava, Helsinki, 1921.






ENSIMMÄINEN OSA




VIERAILU WORSTED SKEYNESISSÄ


Oli vuosi 1891, lokakuu, maanantaipäivä. Worsted Skeynesin
rautatieaseman pimeällä ulkosivustalla vallitsi alaa mr Horace Pendycen
omnibussi, hänen vaununsa ja tavaravankkurinsa. Mr Horace Pendycen
kuskin kasvot vallitsivat yksinäisen asemalyhdyn valokehää. Verevinä,
tuuhein, lyhyeksi leikatuin harmain poskiparroin ja yhteenpuristetuin
tutkimattomin huulin ne kohosivat korkealla ylös itäiseen ilmaan kuin
mikäkin feodaalijärjestelmän tunnuskuva. Sisäpuolisella asemasillalla
mr Horace Pendycen ensimmäinen palvelija ja ratsupoika odottivat 6.15
junan saapumista, puettuina pitkiin hopeanappisiin liveritakkeihin,
joiden vakavaa asua vain heidän korkeiden hattujensa rohkeasti
ulkonevat lierit hieman elähdyttivät.

Palvelija otti taskustaan puoliarkkisen leimattua, vaakunalla
koristettua paperia, jossa näkyi mr Horace Pendycen pientä, täsmällistä
käsialaa. Hän luki siitä honottavalla, pilkallisella äänellä:

"Hänen armonsa Geoff ja mrs Winlow, sininen huone toalettikamareineen;
kamarineitsyt, harmaa huone; mr George, valkea huone. Mrs Jaspar
Bellew, kullattu. Kapteeni, punainen, kenraali Pendyce, helakka huone;
palvelija, takainen ullakkohuone. Siinä seura."

Ratsupoika, punaposkinen nuorukainen, ei kiinnittänyt siihen mitään
huomiota.

"Jos mr Georgen 'Ambler' voittaa keskiviikkona", sanoi hän, "merkitsee
se viisi puntaa minun taskuuni. Kuka pitää huolen mr Georgesta?"

"James tietenkin."

Ratsupoika vihelsi.

"Minä koetan päästä hänen mukaansa huomenna. Tuletko sinäkin, Tom?"

Palvelija vastasi:

"Täällä on vielä lisää takasivulla. Vihreä huone, oikea siipi -- tuo
Foxleigh; ikävä otus. Tuota 'ota niin paljon kuin suinkin äläkä anna
mitään' lajia. Mutta ampua hän osaa. Siksi hänet pyydetään mukaan."

Tumman puurivin takaa juna syöksyi asemalle.

Laituria myöten tulivat ensimmäiset matkustajat -- kaksi karjanhoitajaa
pitkine sauvoineen; he kompuroivat ohi nukkaisissa nutuissaan, uhoten
karjan ja mustan tupakan hajua; sitten muuan pariskunta ja yksinäisiä
henkilöitä, jotka niin paljon kuin suinkin pysyttelivät erillään
toisistaan, ne olivat mr Horace Pendycen vieraat. Hitaasti he tulivat
toinen toisensa jälkeen häämöttävien vaunujen luo ja seisoivat
paikoillaan, kiinnittäen katseensa tarkoin eteensä, kuin peläten
tuntevansa toinen toisensa. Pitkä turkkiin pukeutunut herra, jonka
pitkällä rouvalla oli kädessä pieni hopealla kirjailtu nahkalaukku,
puhutteli kuskia.

"Päivää, Benson. Mr George kertoo kapteeni Pendycen sanoneen hänelle,
ettei hän ehdi tulla ennenkuin 9.30 junalla. Luullakseni voisimme -- --"

Tuulispään lailla, joka soinnahtaa sumun kolean hiljaisuuden läpi,
kuului korkea heleä ääni:

"Ei, kiitos; minä nousen vaunuihin."

Ensimmäisen palvelijan saattamana, joka kantoi hänen
päällysvaatteitaan, ja verhottuna valkeaan harsoon, jonka läpi Geoffrey
Winlow'n kiirehtimättä kääntyvä katse tavoitti välähdyksen silmistä,
astui nainen esiin ja luoden silmäyksen taakseen hävisi vaunuihin.
Hänen päänsä ilmestyi taas näkyviin harsokääreen takaa.

"Täällä on hyvä tila, George."

George Pendyce astui nopeasti eteenpäin ja hävisi hänen viereensä.
Kuului pyörien ratinaa, vaunut vierivät pois.

Hänen armonsa Geoffrey Winlow kohotti kasvojaan taas.

"Kuka se oli, Benson?"

Kuski kumartui tuttavallisesti alas ja teki kunniaa paksulla
valkohansikkaisella kädellään Geoffreyn hatun tasalla.

"Mrs Jaspar Bellew, herra. Kapteeni Bellew'n rouva The Firsistä."

"Mutta minä en luullut heidän olevan -- --"

"Ei, herra, eivät he olekaan."

"Aha!"

Tyyni ohut ääni kuului omnibussin ovelta.

"No, Geoff!"

Hänen armonsa Geoffrey Winlow seurasi vaimoaan, Foxleigh'ta ja kenraali
Pendyceä omnibussiin, ja taas kuului mrs Winlow'n ääni:

"Sopiiko, että kamarineitsyeni tulee tänne? Tule sisään, Tookson!"

Mr Horace Pendycen valkea, pitkä ja matala ympäristöön oivasti
sopeutuva kartano oli tullut suvun haltuun viisi polvea aikaisemmin,
avioliiton kautta, joka oli solmittu viimeisen Worstedin kanssa.
Oltuaan alkuaan oiva tila, mikä pienehköinä palstoina oli jätetty
vuokraajien haltuun -- jotka kenenkään heitä tarkkaamatta menestyivät
mainiosti ja maksoivat erinomaisia vuokria --, viljeltiin sitä
nyt mallikaavan mukaan pienellä tappiolla. Aika ajoin mr Pendyce
tuotatti uudenlaisia lehmiä tai peltopyitä ja rakensi kouluja lisää.
Hänen tulonsa olivat onneksi riippumattomat tiluksesta. Hänen ynnä
kirkkoherran ja terveydenhoito-viranomaisten välillä vallitsi
täydellinen yksimielisyys, ja hän valitti varsin useasti, etteivät
hänen vuokralaisensa pysyneet konnuillaan. Hänen vaimonsa oli sukuaan
Totteridge ja hänen metsästysmaansa suurenmoiset. Tarpeetonta on
sanoa, että hän oli vanhin poika. Hänen individuaalinen vakaumuksensa
oli, että individualismi oli hävittänyt Englannin, ja hän oli
päättävästi ryhtynyt kitkemään tätä vikaa pois vuokramiestensä
luonteista. Asettamalla heidän yksilöllisyytensä sijaan oman makunsa,
omat suunnitelmansa ja tunteensa, saattaisi melkein sanoa: oman
yksilöllisyytensä, ja hukkaamalla siihen rahaa, oli hänen onnistunut
suuressa määrässä osoittaa oikeaksi mieliteoriansa: kuta voimakkaampi
yksilöllisyys, sitä hedelmättömämpi yhteiskunnan elämä. Mutta jos asia
esitettiin hänelle tässä valossa, niin hän kuitenkin sekä närkästyi
että kävi puheliaaksi, sillä hän ei pitänyt itseään yksilöllisyyden
harrastajana, vaan "torykommunistina", kuten hän suuntaansa nimitti.
Maanviljelysharrastustensa mukaisesti hän tietenkin oli suojelustullien
kannattaja; hän tiesi, että viljatullista riippui koko Englannin
vauraus. Kuten hän usein sanoi: "Kolmen tai neljän shillingin tulli
viljalle, niin minun maanviljelykseni tuottaisi voittoa."

Mr Pendycellä oli toisia erikoisuuksia, joihin nähden hän ei ollut
ylen yksilöllinen. Hän vastusti kaikkea olevien olojen muutosta, laati
luetteloja kaikenmoisesta eikä koskaan ollut oikein onnellinen, ellei
hän puhunut itsestään tai tiluksistaan. Hänellä oli musta lintukoira,
nimeltä John, jolla oli pitkä kuono ja vielä pitemmät korvat; hän itse
oli kasvattanut sen, niin ettei koira ensinkään viihtynyt muiden kuin
hänen seurassaan.

Ulkomuodoltaan mr Pendyce oli suunnilleen vanhaa kantaa, suora ja
puuhakas; hänellä oli ollut poskiparta, johon muutama vuosi sitten oli
tullut lisäksi riippuvat, nyttemmin harmahtavat viikset. Hänellä oli
leveä kaulaliina ja lievetakki. Hän ei tupakoinut.

Kukilla ja hopealla katetun päivällispöydän päässä hän istui mrs
Winlow'n ja mrs Jaspar Bellew'n välissä, eikä hän olisi saattanut
toivoa itselleen sen räikeämmin vastakohtaisia pöytäkumppaneita. He
olivat molemmat pitkäkasvuisia ja uhkeavartaloisia, mutta luonto oli
näiden kahden naisen välille asettanut kuilun, jota hintelähkö mr
Pendyce turhaan koetti täyttää. Se erikoinen levollisuus, joka tavataan
Englannin ylimystön vaaleaverisessä tyypissä, viipyi alituisesti
mrs Winlow'n piirteillä kuin pakkaspäivän auringon häivä. Ne olivat
siinä määrin ilmeettömät, että ne heti vakuuttivat katsojan siitä,
että hän oli mitä parhaimman kasvatuksen saanut nainen. Jos näille
piirteille joskus olisi herännyt jokin ilme, on mahdoton sanoa, mikä
siitä olisi saattanut olla seurauksena. Hän oli noudattanut hoitajansa
kehoitusta: "Älkää millään muotoa, miss Truda, vääntäkö kasvojanne!
Ne voivat jäädä sellaisiksi!" Koskaan sittemmin ei Gertrude Winlow,
joka oli "armo" sekä oman että miehensä sukuperän kautta, ollut
vääntänyt kasvojaan, ei edes poikansa syntyessä, kuten väitetään. Ja
sitten oli mr Pendycen toisella puolen nähtävänä tuo arvoituksellinen
mrs Bellew vihreänharmaine silmineen, johon hänen oman sukupuolensa
valiot katsoivat vaistomaisesti paheksuen! Hänen asemassaan olevan
naisen pitäisi välttää kaikkea huomiota herättävää, ja luontohan oli
hänelle antanut liian silmäänpistävän ulkomuodon. Ihmiset sanoivat,
että kun hän toissa vuonna oli tehnyt pesäeron kapteeni Bellew'sta ja
lähtenyt The Firsistä, oli siihen syynä yksinkertaisesti se, että he
olivat kyllästyneet toisiinsa. Sanottiin myös, että hän kovin kernaasti
suvaitsi Georgen, mr Pendycen vanhimman pojan liehittelyä.

Ennen päivällistä oli lady Maiden huomauttanut mrs Winlow'lle
salongissa:

"Mitenkä _on_ oikeastaan tuon mrs Bellew'n laita? _Minä_ en koskaan
ole pitänyt hänestä. Hänen asemassaan olevan naisen pitäisi olla
varovaisempi. Minä en ymmärrä, miksi hänet ensinkään on kutsuttu tänne,
kun hänen miehensä vielä on The Firsissä, vain tuollapuolen tien. Sitä
paitsi hän on jokseenkin niukoissa oloissa. Hän ei yritäkään salata
sitä. Minä melkein nimittäisin häntä seikkailijattareksi."

Mrs Winlow oli vastannut:

"Mutta hän on jollakin tavoin mrs Pendycen serkku. Pendycet ovat sukua
kaikille! Se on niin vaivalloista. Ei kukaan tiedä -- -- --"

Lady Maiden virkkoi:

"Tunsitteko hänet, kun hän asui täällä maalla? Minä en pidä
tällaisista ratsastuskiihkoisista naisista. Hän ja hänen miehensä
olivat täydellisiä hurjapäitä. Mistään muusta ei puhuttu kuin että
rouva oli hypännyt ja kuinka hän oli hypännyt; ja hän lyö vetoa ja
käy kilpa-ajoissa. Olenpa pahasti erehtynyt, ellei George Pendyce ole
rakastunut häneen. Hän on kaupungissa ollut aivan liian paljon rouvan
seurassa. Hän on niitä naisia, joiden liepeissä miehet aina liehuvat!"

Päivällispöydän päässä, missä kunkin vieraan eteen oli asetettu talon
vanhimman tyttären huolellisella käsialalla kirjoitettu ruokalista,
Horace Pendyce nautti soppaansa.

"Tämä soppa", virkkoi hän mrs Bellew'lle, "muistuttaa mieleeni teidän
isävanhuksenne; hän piti siitä tavattomasti. Minä tunsin suurta
kunnioitusta teidän isäänne kohtaan -- hän oli erinomainen mies! Minä
olen aina pitänyt häntä jäykkäluontoisimpana miehenä mitä olen tavannut
omaa, rakasta isääni lukuunottamatta, ja _hän_ oli kaikkein itsepäisin
mies kolmessa kuningaskunnassa."

Hän käytti usein puheenpartta "kolmessa kuningaskunnassa" ja sitä
seurasi joskus huomautus, että hänen isoäitinsä polveutui Richard
III:sta, kun taas hänen iso-isänsä johti sukuperänsä Cornwallin
jättiläisistä, joista eräs -- kuten hänen oli tapana sanoa alentuvasti
hymyillen -- oli kerran heittänyt lehmän yli muurin.

"Teidän isänne oli liian paljon individualisti, mrs Bellew. Minä olen
saanut koko joukon kokemusta individualismista tilaani hoitaessani, ja
olen huomannut, että individualisti ei ole koskaan tyytyväinen. Minun
vuokramiehilläni on kaikki mitä he tarvitsevat, mutta heitä on mahdoton
tyydyttää. Täällä on esim. muuan Peacock niminen mies, mitä paksupäisin
ja itsepintaisin otus. Minä en anna hänelle perään tietenkään. Jos hän
saisi tehdä oman päänsä mukaan, niin hän palaisi takaisin entisaikoihin
ja viljelisi maata omalla tavallaan. Hän tahtoo ostaa sen minulta. Se
on sitä turmiollista järjestelmää, jossa talonpojat ovat itsenäisiä.
Hän väittää isoisänsä omistaneen sen. Sitä joukkoa hän on. Minä vihaan
individualismia; se saattaa Englannin perikatoon. Sen parempia mökkejä
tai talonpoikaistupia ette löydä mistään kuin minun tilaltani. Minä
harrastan keskitystä. Ja kenties tiedätte, että minä nimitän itseäni
'torykommunistiksi'. Minun luullakseni se on tulevaisuuden puolue.
Mutta teidän isänne tunnuslause oli: Kukin omaansa! Maalla semmoinen
ei koskaan menettele. Maanomistajan ja vuokralaisen täytyy pitää yhtä.
Tulettehan kanssamme Newmarketiin keskiviikkona? Georgella on oikein
oiva hevonen mukana Rutlandshire-ajoissa -- oikein oiva hevonen. Hän ei
lyö vetoa, sen saatan ilokseni sanoa. Minä en vihaa mitään niin paljon
kuin uhkapeliä."

Mrs Bellew loi häneen silmäyksen sivulta, ja vähäinen ironinen hymy
puhkesi hänen täyteläisille punaisille huulilleen. Mutta soppa oli
taas kiinnittänyt puoleensa mr Pendycen huomion. Kun mr Pendyce
taas oli valmis aloittamaan keskustelun, puheli mrs Bellew hänen
poikansa kanssa, ja kulmiaan rypistäen kartanonherra kääntyi hänestä
mrs Winlow'n puoleen. _Hänen_ tarkkaavaisuutensa oli koneellinen,
täydellinen ja muuttumaton; hän ei näyttänyt muuttavan itseään ylen
myötätuntoisella ymmärtämyksellä, eikä hän myöskään ollut liian
vaatimaton. Mr Pendycen mielestä hän oli kuuntelijana moitteeton.

"Maamme on muuttumaisillaan", hän virkkoi, "muuttumaisillaan
lakkaamatta. Herraskartanot eivät enää ole entisiänsä. Suuri edesvastuu
on meidän maanomistajain harteilla. Jos _me_ väistymme, menee kaikki
hukkaan."

Mikä saattoikaan olla viehättävämpää kuin tämä mr Pendycen
herraskartano-elämä, sen täydellinen puhtaus, sen askaroiva
joutilaisuus, raittiin ilman ja tuoksuvan lämmön vuorottelu, sen
täydellinen henkinen lepo, sen oleellinen, kuin ammattiinkuuluva vapaus
kaikesta kärsimyksestä ja -- ennen kaikkea kuin tunnuskuvana -- sen
soppa, syöttiläsnautojen runsaista tähteistä tehty.

Mr Pendyce piti omaa elämäänsä ainoana oikeana elämänä ja niitä, jotka
sitä elivät, ainoina oikeina ihmisinä. Hän katsoi _velvollisuudekseen_
elää tätä elämää yksinkertaisine, terveellisine ja kuitenkin ylellisine
tapoineen, karjan ympäröimänä, jota kasvatettiin hänen omaksi
ruoakseen, siis kuin minkäkin soppameren ympäröimänä! Häntä vaivasi,
että ihmiset saattoivat miljoonittain mennä asumaan kaupunkeihin,
rosvoamaan toinen toistaan, joutumaan yhtä mittaa työttömiksi, kaikkiin
niihin ahdistaviin seurauksiin, mitä tällaisesta nurinkurisesta tilasta
oli. Ja etukaupunkielämä, tuo asuminen liuskekattoisissa taloissa,
jotka rivissään olivat niin surkeasti toistensa kaltaiset, ettei
kukaan, jolla oli yksilöllinen maku, sietänyt katsoa niitä, se oli
hänestä suuressa määrässä vastenmielistä. Ja kuitenkaan hän huolimatta
tästä vahvasta puolueellisuudestaan maaelämän hyväksi ei ollut mikään
rikas mies, hänen vuositulonsa kun tuskin nousivat yli kymmenentuhannen
punnan.

Metsästyskauden ensimmäinen retki, joka oli omistettu näreiköille ja
laitamaille, oli kuten tavallista asetettu samanaikaiseksi Newmarketin
viimeisten kilpa-ajojen kanssa, sillä Newmarket oli epämukavan etäällä
Worsted Skeynesistä; ja vaikka mr Pendyce kauhistui vedonlyöntiä,
miellytti häntä kuitenkin esiintyä siellä ja käydä miehestä, joka
harrasti urheilua sen itsensä takia, ja itse asiassa hän oli varsin
ylpeä siitä, että hänen poikansa oli saanut käsiinsä niin hyvän hevosen
kuin miksi Ambler lupasi tulla vähäiseen hintaansa nähden, ja että tämä
pelkän urheilun vuoksi antoi sen ottaa kilpailuihin osaa.

Vieraat oli valittu huolellisesti. Mrs Winlow'n oikealla puolen
istui Thomas Brandwhite (Brown & Brandwhiten toiminimestä), jolla
oli kaikkea muuta kuin halveksittava asema rahamaailmassa, kaksi
maatilaa ja huvipursi. Hänen pitkänomaisilla, uurtuneilla kasvoillaan,
joita koristivat raskaat viikset, oli tavallisesti nurpea ilme.
Hän oli vetäytynyt erilleen liikkeestään ja kuului nyttemmin vain
moniaiden yhtiöiden johtokuntiin. Lähinnä häntä oli mrs Hussell
Barter, jonka kasvoilla oli sama liikuttava ilme kuin niin monella
englantilaisella perheenäidillä, sellaisten naisten ilme, jotka
aina tekevät velvollisuutensa, jokseenkin raskaan velvollisuutensa,
joiden silmät ovat loistavat ja ahdistuneet, joiden posket, kerran
ruusuiset, ovat nyt ryppyiset ja kalvenneet ja syyssäiden ahavoittamat;
joiden puhe on yksinkertaista, osaaottavaa, rehellistä, hieman arkaa,
hieman alakuloista, mutta kuitenkin aina toiveikasta; joilla aina on
ympärillään lapsia, vaivaisia, vanhuksia pyytämässä heiltä apua; jotka
koskaan eivät ole tunteneet nääntymisen ylellisyyttä -- näitä oli mrs
Hussell Barter, pastori Hussell Barterin vaimo, pastorin, joka aikoi
metsästysretkelle huomenna, mutta ei kilpa-ajoihin keskiviikkona.
Mrs Barterin toisella puolella oli Gilbert Foxleigh, hintelä herra,
jolla oli pitkä kapea pää, vahvat valkeat hampaat ja kuopallaanolevat
janoiset silmät. Hän oli maalaissukua ja yksi kuudesta veljeksestä,
jotka olivat korvaamattomia metsästysmaitten omistajille tai nuorille,
puoleksi kasvatetuille hevosille aikoina, jolloin -- kuten eräs
Foxleigh olisi sanansa asettanut -- "tuskin yksikään tolvana koko
seurasta osaisi ampua tai ratsastaa pähkinänkään vertaa". Ei ollut
mitään elukan, linnun tai kalan lajia, mitä hän ei olisi osannut tuhota
samalla taidolla ja mielihalulla. Ainoa mitä häntä vastaan saattoi
muistuttaa olivat hänen tulonsa, jotka olivat varsin vähäiset. Hän
oli tuonut pöytään mrs Brandwhiten, jolle hän kuitenkin puhui vain
vähäisen. Hän jättää hänet kenraali Pendycen huomaan, joka oli hänen
naapurinsa toisella puolella.

Jos Charles Pendyce olisi syntynyt vuotta aikaisemmin kuin veljensä,
sensijaan että hän todellisuudessa oli syntynyt häntä vuotta myöhemmin,
olisi hän luonnollisesti omistanut Worsted Skeynesin, ja Horace
sensijaan olisi joutunut armeijaan. Kuinka olikaan, oli hän nyt aivan
huomaamatta tullut kenraalimajuriksi, ottanut eron virastaan ja saanut
eläkkeen. Jos kolmas veli olisi suvainnut syntyä, olisi hänestä
tullut kirkonmies, jolla oli seurakunta valmiina odottamassa; mutta
nyt hän oli suvainnut tehdä toisin, ja seurakunta oli siis siirtynyt
toiseen sukuhaaraan. Takaapäin katsoen oli vaikea erottaa Horacea ja
Charlesia toisistaan. Molemmat olivat hinteliä, molemmat suoria, jonkin
verran viettävin hartioin, mutta Charles Pendyce harjasi hiuksensa
jakaukselle sekä edestä että takaa, ja hänen vielä notkeiden polviensa
taitteessa saattoi aavistaa heikkoutta. Edestä katsoen heidät saattoi
selkeästi erottaa, sillä kenraalin leukaparta levisi poskia myöten
viiksiin saakka, ja hänen kasvoissaan ja eleissään oli jonkunmoista
muodollista vaikka vastahakoista silotusta, kuten individualistilla,
joka kaiken ikänsä on ollut osana järjestelmässä, mistä hän vihdoin
on päässyt erilleen, tosin tiedottomana olentonsa menetyksistä, mutta
epämääräisesti tuntien kärsineensä vääryyttä. Hän ei ollut koskaan
mennyt naimisiin, sillä hän oli tuntenut sen verraten hyödyttömäksi,
kun kerran Horace oli jo alussa päässyt hänestä edelle tuon vuoden, ja
hän asui palvelijansa kanssa lähellä klubiaan Pall Mallin varrella.

Lady Malden, jonka hän oli tuonut pöytään, oli hyvä nainen ja
todellinen persoonallisuus, jonka teekutsut työmiehille Lontoon
huvikauden kuluessa olivat kuuluisat. Kukaan työmies, joka oli niihin
ottanut osaa, ei ollut poistunut tuntematta terveellistä kunnioitusta
emäntäänsä kohtaan. Ja hän oli tosiaankin nainen, joka ei sallinut
minkäänlaisia vapauksia itseään kohtaan missään elämän vaiheessa.
Hän oli tuomiorovastin tytär, ja istuva asento oli hänelle enimmin
eduksi, hänellä kun oli lyhyehköt jalat. Hänellä oli verevät kasvot,
lujapiirteinen leveähkö suu, hänen nenänsä oli hyvin muodostunut,
hänen hiuksensa tummat. Hän puhui päättäväisellä äänellä eikä
kursaillut sanoissaan. Häneltä oli hänen miehensä, Sir James, omaksunut
taantumukselliset mielipiteensä naisten holhouksenalaisuudesta.

Kulman takana pöydän päässä Geoffrey Winlow kertoi talon emännälle
Balkanin maista, minne tekemältään matkalta hän juuri oli palannut.
Hänen kasvonsa olivat normannilaistyyppiä, piirteet säännölliset,
miellyttävät, niillä oli mukavuutta rakastavan, lahjakkaan ihmisen
ilme. Hänen käytöstapansa oli vaivaton ja miellyttävä; vain aika ajoin
tuli näkyviin, että hänen aatteensa olivat täydessä järjestyksessä,
niin että hän tietenkään ei huolinut kuulla mitään oikaisuja. Hänen
isänsä lordi Montrosser, joka asui Coldinghamissa, kuuden mailin
päässä, oli aikanaan luovuttava hänelle paikkansa ylähuoneessa.

Ja lähinnä häntä istui mrs Pendyce. Tämän rouvan muotokuva riippui
tarjoilupöydän yläpuolella huoneen toisessa päässä, ja vaikka muuan
muotitaiteilija oli maalannut sen, oli siinä häivähdys jotakin
siitä, joka ilmeni hänen kasvoissaan nyt vielä kaksikymmentä vuotta
myöhemmin. Hän ei ollut nuori; hänen tumma tukkansa oli harmaantunut;
mutta hän ei ollut vanhakaan, sillä hän oli joutunut naimisiin
yhdeksäntoistavuotiaana ja oli vasta viisikymmentäkaksi. Hänen kasvonsa
olivat pitkänomaiset ja hyvin kalpeat, ja hänen kulmakarvansa olivat
kaarevat ja tummat ja aina keveästi koholla. Hänen silmänsä olivat
tummanharmaat, toisinaan melkein mustat, sillä silmäterät laajenivat,
kun hän joutui mielenliikutuksen valtaan; huulet olivat hiukkasen
verran erillään, ja näiden huulien ja silmien ilme oli liikuttavan
lempeä, liikuttavan odottavainen. Ja kuitenkaan tähän ei sisältynyt
tuota "jotakin": _se_ oli vain sen sisäisen tunnon ulkonainen merkki,
että hänen ei tarvinnut tavoitella mitään toiveittensa toteutumista,
sen vaistomaisen uskon ilme, että hänellä jo oli kaikki. Tämä "jokin"
ja hänen pitkät läpikuultavat kätensä osoittivat, että hän oli ollut
sukuaan Totteridge. Ja hänen äänensä, joka oli verkkaisa, jossa oli
vähäinen, mutta ei epämiellyttävä puhetavan omituisuus, ja hänen
silmäluomensa, jotka kuin tottumuksesta olivat hieman painuneet,
vahvistivat tätä vaikutelmaa. Hänen povellaan, johon kätkeytyi
ylimysnaisen sydän, nousi ja laski ihailtavan kaunis vanha pitsi.

Seuraavan nurkkauksen takana Sir James Maiden ja Bee Pendyce
(vanhin tytär) puhelivat hevosista ja metsästyksestä -- Bee puhui
omasta aloitteestaan harvoin mistään muusta. Hänen kasvonsa olivat
miellyttävät ja ystävälliset, mutta eivät aivan sievät, ja tämä pikku
tosiseikka näytti tunkeutuneen hänen tietoisuuteensa ja tehneen hänet
araksi ja aina haluisaksi auttamaan toisia.

Sir Jamesilla oli vähäinen harmaa poskiparta ja uurtuneet terävät
kasvot. Hän polveutui vanhasta kentiläissuvusta, joka oli muuttanut
Cambridgeshireen; hänen metsästysmaansa olivat ainoalaatuiset; hän oli
myös rauhan tuomari, vapaaehtoinen ratsuväen eversti, kiihkeä korkea
kirkollinen ja kaikkien salametsästäjien kauhu. Kuten jo mainittu,
kannatti hän taantumuksellisia mielipiteitä -- hän pelkäsi vähän lady
Maldenia.

Miss Pendycen toisella puolella istui kirkkoherra Hussell Barter, joka
aikoi metsästysretkelle huomenna, mutta ei kilpa-ajoihin keskiviikkona.

Worsted Skeynesin kirkkoherra ei ollut solakka, ja hänen päänsä oli
käynyt jonkin verran kaljuksi paljosta ajattelusta. Hänen leveät
kasvonsa, jotka olivat suorakulmaiset tukanrajasta leuan kärkeen
saakka, olivat verevät ja sileäksi ajellut ja muistuttivat muodoltaan
Yrjöjen aikaisia muotokuvia. Hänen poskensa olivat täyteläiset ja
poimuttuneet, hänen alahuulensa pullotti tavallisesti eteenpäin,
ja hänen kulmakarvansa varjostivat hänen täyteläisiä, vaaleita
silmiään. Hänen käytöstapansa oli arvovaltainen ja hän lausui
sanansa äänellä, jonka pitkäaikainen toiminta saarnastuolissa oli
tehnyt huomattavan kantavaksi -- silloinkin kun hän otti osaa
yksityiseen keskusteluun, oli häntä tosiaan vaikea olla kuulematta.
Kenties hän tuttavallisessakin puhelussa mielellään näki, että hänen
sanansa kantoivat hedelmää. Muutamissa suhteissa hän todellakin
oli tyypillinen. Hän ei sietänyt epävarmuutta, epäröintiä,
suvaitsevaisuutta -- paitsi kun hänen omat mielipiteensä olivat
kysymyksessä. Mielikuvitusta kohtaan hän oli epäluuloinen. Hän
havaitsi velvollisuutensa elämässä hyvin selkeästi, ja muiden kenties
vielä selkeämmin, eikä hän suinkaan yllyttänyt seurakuntalaisiaan
ajattelemaan itsenäisesti. Se tottumus näytti hänestä vaaralliselta.
Hän lausui suoraan ajatuksensa ja milloin hän havaitsi jonkin erheen,
hän puhui syntipukista "moraalittomana ihmisenä", "moisena lurjuksena",
niin vakuuttavalla äänensävyllä, ettei hänen kuulijakuntansa voinut
muuta kuin uskoa kysymyksenalaisen henkilön epäsiveellisyyden.
Hänellä oli suorasukainen hupainen puhetapa, ja hän oli suosittu
seurakunnassaan -- sillä hän oli hyvä kriketinpelaaja, vielä parempi
kalastaja, oiva ampuja, vaikkakaan, kuten hän sanoi, hänellä ei
ollut oikein aikaa metsästykseen. Hän vältti sekaantumasta laumansa
maallisiin puuhiin, mutta hän valvoi sen rientoja terveelliseltä
siveelliseltä näkökannalta lähtien, ja varsinkin hän yllytti sitä
kannattamaan olevaa olojen järjestystä -- brittiläistä valtakuntaa ja
Englannin valtiokirkkoa. Hänen papinvirkansa oli perinnöllinen, ja
onneksi hänellä oli jonkin verran omaa varallisuutta, sillä hänellä
oli suuri perhe. Hänen pöytäkumppaninsa oli Norah, nuorempi Pendycen
kahdesta tyttärestä, jolla oli pyöreät avoimet kasvot ja päättäväisempi
käytös kuin sisarellaan Beellä.

Hänen veljensä George, vanhin poika, istui hänen oikealla puolellaan.
George oli keskimittainen, sileäksi ajellut kasvot punakan ruskeat
ja leuka tanakka. Hänen silmänsä olivat harmaat; hänellä oli
lujapiirteiset huulet ja tummat, huolellisesti harjatut hiukset,
jotka olivat päälaelta hieman ohuet; niissä oli maailmanmiesten
tukan erikoinen välke. Hänen vaatetuksensa oli täydellinen, olematta
silmiinpistävä. Hänen kaltaisiaan on nähtävänä Piccadillyllä jokaiseen
vuorokauden aikaan. Hän oli aikonut kaartiin, mutta oli epäonnistunut
siihen vaadittavassa tutkinnossa, kuitenkin ilman omaa syytään, se kun
johtui synnynnäisestä kykenemättömyydestä tavailuun. Jos hän olisi
ollut nuorempi veljensä Gerald, hän otaksuttavasti olisi noudattanut
Pendycen suvun perintötapaa ja astunut armeijaan kuin itsestään. Ja
jos Gerald (nyttemmin kapteeni Pendyce), olisi ollut vanhin poika
George, olisi hän mahdollisesti epäonnistunut. George eleli klubissaan
kaupungissa kuudensadan suuruisella vuotuisella eläkesummalla ja
istui suuren osan ajastaan akkunakomerossa, lukien Ruffin "Opasta
kilpa-ajourheiluun".

Hän nosti silmänsä ruokalistasta ja katsoi varkain ympärilleen. Helen
Bellew puheli parhaillaan hänen isänsä kanssa, valkea olkapää hieman
poispäin kääntyneenä. George oli ylpeä levollisuudestaan, mutta outo
kaipaus oli hänen kasvoissaan. Mrs Bellew tosiaan antoi aihetta siihen
käsitykseen, että hänen näköisensä ihminen olisi ansainnut paremman
aseman kuin mihin hän oli joutunut. Hänen vartalonsa oli solakka,
notkea ja täyteläinen, ja nyttemmin, kun hän ei enää metsästellyt,
oli se tullut yhä täyteläisemmäksi. Hänen hiuksillaan, jotka löysästi
sidottuina kaartuivat hänen leveän matalan otsansa yli, oli erikoinen
pehmyt loiste. Hänen huuliensa vaiheilla oli hekumallinen piirre. Hänen
kasvonsa olivat liian leveät kulmakarvojen ja poskipäiden kohdalta,
mutta silmät olivat suurenmoiset -- jäänharmaat, toisinaan melkein
vihreät, aina loistavat, ja tummien ripsien varjostamat.

Oli jotain lumoutunutta Georgen katseessa, se oli kuin miehen, jonka on
pakko katsoa vastoin tahtoaan.

Sitä oli kestänyt koko viime kesän, eikä hän vieläkään tietänyt,
mitenkä asiansa olivat. Joskus näytti siltä, kuin Helen rakastaisi
häntä, joskus taas Helen kohteli häntä kuin ei hänellä olisi mitään
toivoa. Mikä alussa oli ollut hänelle leikkiä, oli nyt kuolemanvakavaa.
Ja tämä jo itsessään oli traagillista. Se miellyttävä hengenrauha, joka
on itse elämän tuoksu, oli tiessään; George ei voinut ajatella muuta
kuin häntä. Oliko hän niitä naisia, jotka elävät miesten ihailusta,
antamatta mitään itse? Vai odottiko hän, että valtansa yhä vakaantuisi?
Näiden arvoitusten ratkaisua tavoitti George hänen kasvoiltaan
sadat kerrat, maatessaan valveilla pimeässä. George Pendyce, joka
oli maailmanmies ja tottumaton kieltäymyksiin, jonka yksinkertainen
uskontunnustus oli "Elä ja nauti", vaistosi jotain pelättävää tässä
kaipauksessa, joka ei jättänyt häntä hetkeksikään, josta hän saattoi
vapautua yhtä vähän kuin syömisestä, ja jonka loppua hän ei havainnut.
George oli tuntenut Helenin hänen eläessään The Firsissä, hän oli
tuntenut hänet metsästysretkiltä, mutta hänen intohimonsa ei ollut
viime kesää vanhempi. Se oli äkkiä puhjennut ilmi tanssiaiskuhertelusta.

Seuramaailman mies ei tutkistele munaskuitaan, hän tunnustaa tilansa
liikuttavan vilpittömästi. Hän on nälkäinen ja tarvitsee ruokaa. Hän on
janoinen ja tarvitsee juomaa. Miksi hän on nälkäinen, milloin hän tuli
nälkäiseksi, nämä kysymykset jäävät syrjään. Mikään siveellinen puoli
asiassa ei häntä huolettanut; suhde naituun naiseen, joka eli erillään
miehestään, ei ensinkään ollut hänen periaatteitaan vastaan. Mitä
perästä seuraisi, sen hän jätti tulevaisuuden huomaan, niin täynnä kuin
se olikin epämiellyttäviä mahdollisuuksia. Hänen todellinen huolensa
oli paljon likeisempää, paljon alkeellisempaa ja yksinkertaisempaa
laatua, tunne siitä, että hän avuttomana luisui mukana virrassa, joka
oli niin voimakas, ettei hän saanut jalantukea.

"Niinpä niin; paha juttu. Peloittava asia Sweetenhameille. Tuon nuoren
miehen on täytynyt luopua ajatuksesta astua armeijaan. En voi ymmärtää,
mitenkä Sweetenham-vanhuksen laita oli. Olisihan hänen pitänyt
ymmärtää, että hänen poikansa oli käynyt hullusti. Sanoisinpa, että
Bethany itse oli ainoa, joka pysyi tietämättömänä. Epäilemättä täytyy
moitteen kohdistua lady Roseen."

Pendyce puheli näin.

Mrs Bellew hymyili.

"Minun myötätuntoni on kokonaan lady Rosen puolella. Mitä sanotte te,
George?"

George rypisti kulmiaan.

"Minä olen aina arvellut", virkkoi hän, "että Bethany on aasi".

"George", sanoi mr Pendyce, "on vailla moraalia. Kaikki nuoret miehet
ovat vailla moraalia. Sen minä havaitsen yhä enemmän. Te olette
lakannut ajometsästyksestä nyt, kuulen minä."

Mrs Bellew huokasi.

"Eihän voi metsästää melkein tyhjätaskuna."

"Niin, tehän asutte Lontoossa. Lontoo hävittää kaiken. Ihmiset eivät
ole niin huvitettuja metsästyksestä ja maanviljelyksestä kuin ennen.
Minä en ensinkään voi saada Georgea pysymään täällä. Nuoret miehet
tahtovat olla nuoria miehiä."

Tehden täten yhteenvedon luonnonlaista kartanonomistaja tarttui taas
veitseensä ja haarukkaansa.

Mutta hänen esimerkkiään eivät noudattaneet mrs Bellew ja George;
toisen katse oli kiintyneenä lautaseen, ja keveä hymy väikkyi hänen
huulillaan, toinen ei hymyillyt, ja hänen katseensa, jossa oli syvä
soimaava kaipaus, kääntyi isästä mrs Bellew'hin ja mrs Bellew'sta
äitiin. Ja kuin olisi salainen virta käynyt kaikkien näiden kasvojen ja
hedelmien ja kukkien lomitse, mrs Pendyce lempeästi nyökkäsi pojalleen.




METSÄSTYS


Aamiaispöydän päässä istui mr Pendyce järjestelmällisesti syöden. Hän
oli hieman vaitelias, kuten sopii perheenisän, joka juuri on pitänyt
aamuhartauden, mutta tässä vaiteliaisuudessa samoin kuin hänen oikealla
puolellaan olevassa puoleksi avattujen kirjeiden läjässä oli vivahdus
itsevaltiutta.

"Olkaa kuin kotonanne -- tehkää mitä tahdotte, pukeutukaa kuin
haluatte, syökää mitä mielitte, juokaa teetä tai kahvia, mutta --"
Hänen jokainen silmänluontinsa, kaikki hänen harvasanainen, keveästi
hyväntuulinen haastelunsa näytti toistavan tätä "muttaa".

Aamiaispöydän toisessa päässä istui mrs Pendyce, hopeisen teekeittiön
takana, josta uhosi kevyt höyry. Hänen käsillään oli pysähtymätöntä
puuhaa kupeista ja samalla aikaa hänen huulillaan oli puuhaa, kun hän
otti osaa keskusteluun katkonaisin lausein, jotka eivät milloinkaan
koskeneet häntä itseään. Hieman sysättynä syrjään vasemmalle ja
kokonaan laiminlyötynä oli palanen paahdettua leipää pienellä valkealla
lautasella. Kaksi kertaa hän tarttui siihen, levitti osalle siitä
voita, ja pani sen pois taas. Hetken hän levähti, ja hänen katseensa,
joka lankesi mrs Bellew'hin, tuntui sanovan: "Kuinka viehättävältä
näytätkään, rakas ystävä!" Sitten hän tarttui sokeripihteihin ja alkoi
taas.

Pitkän, valkealla liinalla katetun tarjoilupöydän täytti joukko
syötävää, jommoista tavataan vain sen yhteiskunnan osan keskuudessa,
mikä kasvattaa elukoita syödäkseen ne itse. Tämän liharuokarivin
toisessa päässä oli kookas riistapiirakka, jonka taikinassa oli
kolmikulmainen reikä; toisessa päässä oli soikeissa astioissa neljä
kylmää peltopyytä, eri määrässä muokattuina. Niiden takana oleva
hopeakulho sisälsi kolme terttua tummia ja yhden tertun vaaleita
rypäleitä ynnä hopeisen rypäleveitsen, jolla ei ollut mitään
käytäntöä (se oli niin tylsä), mutta joka kerran oli kuulunut eräälle
Totteridgelle ja oli koristettu suvun vaakunalla.

Mitään palvelijoita ei ollut huoneessa, mutta sivuovi aukeni silloin
tällöin, ja jotain tuotiin sisään, ja tämä antoi aavistaa, että oven
taakse oli kokoontunut henkilöitä, jotka vain odottivat määräyksiä. Oli
tosiaan kuin mr Pendyce olisi sanonut: "Voisihan hovimestari ja kaksi
palvelijaa olla ojentamassa tavaroita, mutta tämä on yksinkertainen
maakartano."

Aika-ajoin joku miehisistä vieraista nousi ruokaliina kädessään
ja virkkoi jollekin naiselle: "Saanko tuoda teille jotain
tarjoilupöydältä?" Kun evättiin, meni hän täyttämään oman lautasensa.
Kolme koiraa -- kaksi foksterrieriä ja raihnas skyeterrieri -- vaelteli
levottomina lattialla, nuuskien vieraiden ruokaliinoja. Ja seurasta
kohosi puheen sorinaa, josta saattoi erottaa tämäntapaisia lauseita:
"Mainio asema se siellä metsänreunassa! Muistatko sen lehtokurpan
ilmaheittoa viime vuonna, Jerry?" "Ja meidän rakas kartanonherramme kun
ei sipaissut edes höyhentäkään! Vai kuinka, kartanonherra?" "Dick --
Dick! Tuhma koira! Tule tänne näyttämään temppujasi! Hiljaa -- hiljaa!
No noin! Eikös se ole kultunen?"

Mr Pendycen jalkojen juuressa tai hänen tuolinsa vieressä, mistä se
saattoi nähdä, mitä syötiin, istui lintukoira John, ja aika-ajoin mr
Pendyce otti pikku viipaleen jotain etusormensa ja peukalonsa väliin,
sanoen:

"John! -- Syökää kunnollinen aamiainen, Sir James; huonosti murkinoinut
mies ei kelpaa mihinkään, on minun tapana sanoa!"

Ja mrs Pendyce kohotti kulmakarvojaan ja silmäili huolissaan ympäri
pöydän, sopertaen: "Vielä kuppi teetä, hyvä ystävä; saanko nähdä --
onko teillä sokeria?"

Kun kaikki olivat lopettaneet, syntyi vaitiolo, kuin itsekukin
olisi koettanut unohtaa syömisensä, kuin itsekukin olisi tuntenut
suorittaneensa arvotonta toimitusta; sitten mr Pendyce, lopettaen
viimeisen rypäleensä, pyyhki suutaan.

"Teillä on neljännestunti käytettävänänne, hyvät herrat. Me lähdemme
kello kymmenen ja viisitoista."

Mrs Pendyce jäi istumaan, huulillaan epämääräinen ironinen hymy, hän
söi palan paahdetusta leivästään, joka nyt oli varsin vanha ja sitkeä,
antoi lopun "kilteille koirille" ja virkkoi:

"George! Sinä tarvitset uuden metsästyskaulaliinan; tämän vihreä
väri on aivan haalistunut. Minä olen aikonut hankkia tänne muutamia
silkkisiä jo kauan sitten. Oletko saanut mitään tietoja hevosestasi
tänä aamuna?"

"Kyllä, Blacksmith sanoo, että se on mainiossa kunnossa."

"Minä niin toivon, että se tuottaa sinulle voiton tässä kilpailussa.
Enosi Hubert menetti kerran neljätuhatta puntaa Rutlandshire-ajoissa.
Muistan sen hyvin. Isäni sai maksaa sen. Minä olen niin iloinen, ettet
sinä lyö vetoa, rakas lapsi!"

"Rakas äiti, minähän lyön vetoa!"

"Oi George, toivoakseni et paljon! Älä herran tähden puhu siitä
isällesi; hän on kuten kaikki Pendycet, hän ei tahdo panna mitään
vaaraan."

"Rakas äiti, luultavasti minä en sitä tee; mutta todellisuudessa siinä
ei ole mitään vaaraa. Minulla on tilaisuus voittaa joukko rahaa tyhjää
vastaan."

"Mutta, George, onko se oikein?"

"Tietysti se on oikein!"

"Niin, enhän minä sitä käsitä!" Mrs Pendyce käänsi katseensa maahan,
puna kohosi hänen valkeille poskilleen; hän nosti katseensa taas ja
sanoi sukkelaan: "George, minä niin mielelläni löisin pienen vedon
sinun hevosestasi -- _oikean_ vedon, sanokaamme yhden punnan edestä."

George Pendycen periaatteet eivät sallineet hänen ilmaista mitään
mielenliikutusta. Hän hymyili.

"Hyvä on, äiti, minä suoritan sen puolestasi. Siitä kai tulee kahdeksan
yhtä vastaan."

"Merkitseekö se, että jos minä voitan, niin minä saan kahdeksan?"

George nyökkäsi.

Mrs Pendyce tuijotti hajamielisenä hänen kaulaliinaansa.

"No olkoon sitten vaikka kaksi puntaa, yksi tuntuu kovin vähäiseltä
menettää, kun minä niin kovin haluan sen voittavan. Eikö Helen Bellew
ole vallan viehättävä tänä aamuna? On miellyttävää nähdä, kun nainen on
parhaan näköinen aamulla."

George kääntyi pois salatakseen punastustaan.

"Hän on kyllä kukkean näköinen tosiaankin."

Mrs Pendyce silmäsi häneen; toisessa hänen kohotetuista
kulmakarvoistaan piili pieni veitikka.

"Minä en tahdo pidättää sinua, rakkaani; sinä myöhästyt metsästyksestä."

Mr Pendyce oli vanhan koulun metsästäjä, joka vielä piti lintukoiria,
joita hän nykyajan tapoja noudattaen ei voinut käyttää, ja hän vastusti
varapyssyn pitämistä.

"Jokainen", oli hänen tapansa sanoa, "joka metsästää Worsted
Skeynesissä, saa suoriutua vain yhdellä pyssyllä, kuten rakas
isävanhukseni teki ennen minua. Hän saa kunnollisen urheilupäivän -- ei
mitään tarhalintuja" (hän koetti näet pitää fasaanejaan laihoina, jotta
ne lentäisivät paremmin); "mutta älköön hän odottako mitään tuollaista
joukkotappoa -- sulaa teurastusta sellainen on!"

Hän oli tavattoman ihastunut lintuihin, se oli itse asiassa hänen
lempiharrastuksensa, ja hän oli lasilaatikkoihin kerännyt huomattavan
joukon yksilöitä sellaisista lajeista, jotka ovat vaarassa joutua
sukupuuttoon, ja hän tosiaan tunsi eräänlaisella pendycelaisella
tavalla, että hän täten teki niille palveluksen, ikäänkuin puolusti
niitä maailmalta, joka pian ei enää saisi nähdä niitä hengissä. Hän
toivoi myös, että kokoelmasta tulisi oleellinen osa hänen maatilaansa,
ja että se siirtyisi hänen pojalleen ja pojanpojalleen hänen jälkeensä.

"Katsokaa tätä Dartford-kerttua", oli hänellä tapana sanoa; "viehättävä
pikku olento, joka käy harvinaisemmaksi päivä päivältä. Minun oli hyvin
vaikeata hankkia tämä kappale. Te ette uskoisi sanojani, jos minä
kertoisin teille, mitä olen saanut maksaa siitä!"

Muutamia näistä harvinaisista linnuista hän oli itse ampunut, ja
nuoruudessaan hän oli tehnyt retkiä vieraisiin maihin yksinomaan tätä
tarkoitusta varten, mutta niiden suuri enemmistö hänen oli ollut pakko
ostaa. Hänen kirjastossaan oli hylly hyllyn vieressä huolellisesti
järjestettyjä teoksia tästä mieltäkiinnittävästä aineesta, ja hänen
kokoelmansa harvinaisten, melkein sukupuuttoon hävinneiden lintujen
munia kuului hienoimpiin, mitä "kolmessa kuningaskunnassa" oli. Yhtä
munaa varsinkin hän ylpeänä osoitti viimeiseksi, mitä oli saatavissa
sitä lajia. "Tämän haki minulle", hän saattoi kertoa, "vanha kelpo
apurini Angus aivan linnun omasta pesästä. Siellä oli vain tämä
ainoa muna. Tämä laji", hän lisäsi, hellästi pidellen tuota arkaa
posliinimaista soikulaa ruskeassa, hienon mustan karvan peittämässä
kädessään, "on nyt kuollut sukupuuttoon". Hän oli todellakin oikea
lintujenlempijä, joka ankarasti tuomitsi kaupunkilaishölmöjä ja
raakoja, sietämättömiä ihmisiä, jotka mitään kokoelmia omaamatta
kevytmielisesti tuhosivat "kuningaskalastajia" tai muita harvinaisia
lintuja pelkästä typeryydestä.

"Piiskaa niiden pitäisi saada", oli hänen tapana sanoa, sillä hänen
mielestään mitään sellaista lintua ei pitänyt tappaa muuta kuin
kokoelmia varten ja lukuunottamatta sellaisia poikkeuksellisia
tapauksia kuin Dartford-kerttu oli -- vieraissa maissa Brittein saarten
kaukaisemmissa osissa. Mr Pendycen luonnetta ja koko näkökantaa kuvasi
hyvästi se, että milloin joku harvinainen siivekäs vieras ilmestyi
hänen omalle tilalleen, puhuttiin siitä kuin merkkitapauksesta, ja sitä
pidettiin hengissä mitä suurimmalla huolella toivossa, että se pesisi
ja siirtyisi perintönä maatilan mukana. Mutta jos taas tuli tunnetuksi,
että se kuului mr Fullerille tai lordi Quarrymannille, joiden tilukset
olivat Worsted Skeynesin naapureita, ja jos oli uhkaamassa vaara,
että se palaisi sinne takaisin, niin se viipymättä ammuttiin ja
täytettiin, jottei se joutuisi hukkaan jälkimaailmalta. Kohtaus toisen
tilanomistajan kanssa, jolla oli sama harrastus, -- ja sellaisia oli
naapuristossa moniaita -- saattoi hänet pois tasapainostaan viikoksi,
aivan synkälle mielelle, ja heti hän kaksinkertaisti ponnistuksensa
lisätäkseen jotain entistä harvinaisempaa omaan kokoelmaansa.

Metsästysvalmistukset hän suoritti hyvin järjestelmällisesti. Pieniä
paperilappuja, joihin oli kirjoitettu ampujien nimet, pantiin hattuun
ja otettiin sieltä yksitellen, ja sen hän aina teki itse. Talon oikean
siiven takana hän tarkasti ajomiehet, jotka marssivat hänen ohitseen
pihasta ulos, kullakin kädessään pitkä keppi, eikä mitään ilmettä
kasvoissa. Viisi minuuttia ohjeita metsänvartijalle, ja sitten ampujat
lähtivät, kantaen kukin aseitaan ja patruunia määrän, joka riittäisi
ensi ajoon vanhan tavan mukaan.

Kostea välke oli ruohostossa, kun aurinko kuivatti runsasta kastetta;
rastaat hyppelivät ja riensivät piiloon, varikset vaakkuivat
vanhoissa jalavissa. Tien käänteessä tulivat metsästysvaunut, jotka
oli rakennettu mr Pendycen omien ohjeiden mukaan, takkuisen hevosen
vetäminä ja vanhan miehen ohjaamina; verkalleen ne matkasivat
ensimmäiseen pysähdyspaikkaan.

George tuli hiljakseen jäljestä, kädet syvällä taskuissa; hän nautti
täysin siemauksin päivän rauhaa, lintujen liverrystä, joka oli niin
heleää ja lempeää, koko luonnon elämän yhteissoittoa. Hän tunsi
näreikköjen tuoksahduksen, ja hän ajatteli:

"Mikä ihastuttava metsästyspäivä!"

Kartanonherra, jonka puku oli huolellisesti valittu, niin ettei minkään
linnun pitänyt häntä erottaa, ja jolla oli nahkasäärykset ja monien
pikku reikien tuulettama kangaskypärä hänen omaa malliaan, astui
poikansa luo; ja lintukoira John, jolla oli melkein yhtä suuri halu
koota lintuja kuin sen isännällä, saapui myös.

"Sinä olet laitimmainen, George", sanoi hän, "sinä saat oivan
tilaisuuden ampua lennosta!"

George tunnusteli maata jalallaan, puhalsi tomupilkun pyssynsä
piipusta, ja öljyn haju saattoi hänet mielihyvästä värisemään.
Kaikki oli unohtunut, Helen Bellew'kin. Sitten rikkoi hiljaisuuden
kaukainen meteli; fasaanikukko tuli matalalla lentäen ulos vihreästä,
auringonloisteisesta näreiköstä, sen silkkinen höyhenpuku välkkyi
päivänpaisteessa, kun se kiersi oikealle ja hävisi pensaikkoon.
Muutamia kyyhkysiä lensi ohi korkealla ilmassa. Alkoi kuulua keppien
koputusta puita vasten; sitten tuli fasaani, puuskaisesti suhisten,
suoraan päin. George heitti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Lintu
pysähtyi lennossaan, syöksähti eteenpäin ja putosi tömähtäen päistikkaa
keskelle nurmikkoa. Auringonloisteessa makasi kuollut lintu, ja
riemukas hymy väikkyi Georgen huulilla. Hän nautti elämästä.

Metsästysretkiensä aikana kartanonherralla oli tapana koota vaikutelmia
sielunsa muistikirjaan. Hän pani erikoisesti merkille ne, jotka
ampuivat harhaan tai vain vahingoittivat lintuja, tai laskivat
niihin lyijyä niin, että niiden kauppa-arvo väheni, tai taittoivat
jänikseltä yhden jalan kerrallaan, saaden sen huutamaan kuin kidutetun
lapsen, mikä ei ole muutamille ihmisille mieleen; tai ne, jotka
maineestaan arkoina väittivät omikseen elukoita, joita eivät olleet
ampuneet, tai kuvittelivat seuraavassa ajossa saavansa suuren saaliin,
tai liian usein pyyhkäisivät kuulillaan esiinpistävän naapurinsa
silmiä tai ampuivat liian monta ajomiestä sääriin. Tällaisten
asioiden vastapainoksi hän kuitenkin tietämättään asetti sellaiset
kieltämättömät yhteiskunnalliset tosiseikat kuin olivat Winlow'n isän
arvonimi, Sir James Maldenin metsästysmaat, joiden riista myös pian
oli ammuttava; Thomas Brandwhiten asema rahamaailmassa, kenraali
Pendycen läheinen sukulaisuus ja Englannin valtiokirkon merkitys.
Vain Foxleigh'ta vastaan hän ei voinut panna mitään merkille. Tämä
mies tuhosi kaiken, mikä oli hänen ulottuvillaan, erehtymättömän
täsmällisesti, ja se oli kenties onneksi, sillä Foxleigh'lla oli
yhtä vähän arvonimeä, metsästysmaita, yhteiskunnallista asemaa kuin
univormua! Ja kartanonherra punnitsi vielä yhtä seikkaa erikseen --
iloa tarjota heille kelpo urheilupäivän, sillä hänen sydämensä oli
hyväntahtoinen.

Aurinko oli jo aivan laskenut kotimetsän taakse, kun ampujat seisoivat
odottamassa päivän viimeistä ajoa. Laaksossa olevasta metsänvartijan
mökistä, missä myöhäisiä purppurajuovia viipyi villin viinin ruskeassa
verkossa, kohosi savuauerta, minkä tuulenhenkäys hajoitti. Ääniä ei
kuulunut yhtään, vain tuota heikkoa hälyä -- ihmisten, elukoiden
ja lintujen etäistä huhuilua -- joka ei koskaan tyyten kuole
maalaisillassa. Korkealla metsän yläpuolella kaarteli vielä muutamia
pelästyneitä kyyhkysiä, mitään muuta eloa ei ollut näkyvissä; mutta
auringonsäde hiipi sivulta näreikköön ja valoi hehkullaan vääntyneet
lehvät, kunnes koko metsä näytti värisevän kuin lumottuna. Tästä
värisevästä metsästä oli haavoittunut jänis hiipinyt esiin ja laskeutui
kuolemaan. Se makasi kyljellään mättäällä, takajalat se oli vetänyt
alleen, sen etujalat olivat koholla kuin rukoilevan lapsen kädet.
Se oli liikkumaton kuin kuollut, kaikki sen jäljelläoleva elämä oli
keskittynyt sen mustiin, lempeihin silmiin. Vaikertamatta, napisematta,
tiedottomana, lempeän silmäpoloisen harhaillessa, se palasi Maaemon
helmaan. Sinne oli Foxleigh'kin kerran palaava, kysyen luonnolta, miksi
se oli murhannut hänet.




AUTUAS HETKI


Oli iltapäivä, teen ja päivällisen välinen hetki, jolloin
herraskartanon henki, tietoisena omasta oivallisuudestaan, oli vaipunut
puoleksi uneen.

Kylvettyään ja vaihdettuaan vaatteita George Pendyce meni
vedonlyöntikirjoineen tupakkahuoneeseen. Lukemiselle omistetussa
sopukassa, jota vedolta ja tunkeilulta suojasi korkea nahkaverho, hän
istuutui nojatuoliin ja torkahti.

Istuessaan siinä jalat ristissä, leuka toiseen kämmeneen nojaten,
pulska vartalo lepoon lauenneena, hän uhosi saippuan tuoksua, aivan
kuin hänen sielustaan tässä sen täydellisessä levossa lähtisi sen
luontainen tuoksu. Hänen mielessään, joka oli unimaailman rajalla,
värehti haihtuvia mielteitä ritarillisuudesta ja korkeista päämääristä.
Se on pitkän ulkoilmassa vietetyn päivän ja sen tuottaman ruumiillisen
hyvinvoinnin tulos, sen turvallisuuden tunnon tulos, minkä vapaus
kaikesta epämiellyttävästä ja vaaranalaisesta herättää. Hän heräsi
puheääniin.

"George ei ole mikään huono ampuja!"

"Hän käyttäytyi aivan liian kömpelösti viime asemalla. Mrs Bellew oli
hänen seurassaan. Linnut kiitivät hänen ylitseen kuin savu, eikä hän
sipaissut höyhentäkään."

Se oli Winlow'n ääni. Hiljaisuus, sitten Thomas Brandwhiten:

"Oli hairahdus, että naiset tulivat mukaan. Minä itse en koskaan huoli
heistä. Mitä te arvelette, Sir James?"

"Huono periaate -- hyvin huono."

Naurua -- Thomas Brandwhiten naurua, kuin miehen, joka ei ole koskaan
täysin varma itsestään.

"Tuo Bellew on kumma haukka. Häntä nimitetään hurjapääksi täällä.
Hän juo kuin kala ja ratsastaa kuin paholainen. Hänen vaimonsa
rakasti kiivasta menoa, hänkin. Olen pannut merkille, että tuollainen
pariskunta on jokaisessa metsästysseudussa. Oletteko koskaan nähnyt
häntä? Hintelä, korkeaolkainen mies, jolla on valkea naama, pienet
mustat silmät ja punaiset viikset."

"Hänen vaimonsahan on vielä nuori nainen?"

"Kolmekymmentä tai kolmekymmentä kaksi."

"Miks'eivät he tulleet toimeen keskenään?" Kuului tulitikun raapaisu.

"Vanha juttu padasta ja kattilasta."

"On helppo havaita, että miesten ihailu häntä miellyttää. Sellainen on
aina tehnyt naisille pahoja kepposia!"

Winlow'n verkkaisa ääni taas:

"Heillä oli lapsi, luullakseni, mutta se kuoli. Ja sitten -- siellä
tapahtui jokin juttu, tiemmä; mutta ei siitä koskaan päästy oikein
selville. Bellew joutui pois rykmentistään sen asian vuoksi. Hänen
vaimonsa saa kaikenmoisia päähänpistoja, sanotaan, ettei hänelle ole
mikään kylliksi kiihottavaa; tahtoo luistella ohuella jäällä, tahtoo
jonkun miehen luistelevan perässään. Jos se miespoloinen painaa enemmän
kuin hän, niin sinne hän jää."

"Tuo muistuttaa hänen isäänsä, Cheriton-vanhusta. Minä tunsin hänet
klubissa -- hän oli niitä vanhan ajan kartanonherroja -- nai toisen
vaimonsa kuusikymmenvuotiaana ja hautasi hänet kahdeksankymmenen
vanhana. Vanhaksi 'Claret ja Piquet'ksi' [Claret = punaviini. Piquet =
eräs korttipeli.] he nimittivät häntä. Hänellä oli enemmän aviottomia
lapsia kuin kenelläkään muulla Devonshiressä. Näin hänen pelaavan
kahden ja puolen tikkejä viikkoa ennen kuolemaansa. Se on veressä.
Paljonko George painaa? -- haha?"

"Ei se ole mikään naurun asia, Brandwhite. Meillä on aikaa yhteen
peliin ennen päivällistä, jos teitä haluttaa, Winlow?"

Taaksepäin työnnettyjen tuolien ääni, askeleita, ovi sulkeutui. George
oli yksin taas, punainen täplä kummallakin poskellaan. Nuo epämääräiset
mielteet ritarillisuudesta ja korkeista päämääristä olivat haihtuneet,
ja haihtunut hyvin ansaitun levon tunne. Hän nousi, astui esiin
sopukastaan ja käveli edestakaisin tiikerintaljalla uunin edessä. Hän
sytytti savukkeen, heitti sen pois ja sytytti toisen.

Luistelu ohuella jäällä! Se ei häntä pidättäisi! Heidän juorunsa ei
häntä pidättäisi eikä heidän ivansa, ne vain yllyttäisivät häntä yhä
kiihkeämmäksi.

Hän heitti pois toisenkin savukkeen. Hänen oli outoa mennä salonkiin
tähän päivän aikaan, mutta hän meni kuitenkin.

Avaten rauhallisesti oven hän näki solakoiden öljylamppujen valaiseman
pitkän miellyttävän huoneen ja mrs Bellew'n istuvan pianon ääressä
laulamassa. Teeastiat olivat vielä pöydällä toisessa päässä, mutta
jokainen oli lopettanut. Niin kaukana muista kuin mahdollista,
akkunasopen suojassa, kenraali Pendyce ja Bee pelasivat sakkia. Huoneen
keskustassa olevan lampun ympärille ryhmittyneinä lady Maiden, mrs
Winlow ja mrs Brandwhite olivat kääntäneet kasvonsa pianoon päin, ja
jonkinmoinen nurpeus tai hämmästys näkyi näillä kasvoilla, jonkinmoinen
ajatuksen: "Meillä oli juuri mitä mieltäkiinnittävin puheenaine; meitä
ei olisi pitänyt keskeyttää" ilme.

Uunin edessä seisoi, pitkät sääret hajallaan, Gerald Pendyce. Ja vähän
erillään istui mrs Pendyce, tummat silmät laulajaan kiintyneinä ja
koruompelus helmassaan, ja hänen hameensa liepeellä makasi Roy, vanha
skyeterrieri.

    "Jos oisin tiennyt, kun suutelin,
    että hetken vain lempiä voisin,
    niin kultalippaaseen sulkenut
    ma sydämeni ainiaks oisin.
    Ah murhetta -- lempi on suloinen,
    kun ensi päivät vaihtuu,
    mut vanhana kohta jäähtyy se
    ja kasteen lailla haihtuu!"

Tämän laulun George kuuli väreilevän ja kuolevan kaunisäänisen, vähän
epävireessä olevan pianon kielillä.

Hän tuijotti laulajaan, ja vaikka hän ei ollut soitannollinen, tuli
hänen silmiinsä katse, jonka hän kiiruhti salaamaan.

Hiljainen sorina kuului huoneen keskustasta, ja uunin äärestä Gerald
huudahti: "Kiitos, se oli erinomaista!"

Kenraali Pendycen ääni kuului akkunasopesta: "Sakki!"

Mrs Pendyce tarttui koruompelukseensa, jolle oli tipahtanut kyynel, ja
virkkoi hiljaa:

"Kiitos, rakkaani; se oli ihastuttava."

Mrs Bellew poistui pianon luota ja istuutui hänen viereensä. George
siirtyi akkunan soppeen. Hän ei ymmärtänyt sakkipelistä mitään, eipä
hän edes voinut sietää sitä, mutta täältä hän huomiota herättämättä
saattoi katsella mrs Bellew'ta.

Ilma oli unettava ja hyvänhajuinen; setripölkky oli juuri pantu tuleen;
hänen äitinsä ja mrs Bellew'n äänet, jotka puhelivat jotain, mitä
George ei saattanut kuulla, lady Maldenin, mrs Brandwhiten ja Geraldin
äänet, jotka käsittelivät joitakin naapureita, mrs Winlow'n ääni, joka
milloin myönsi, milloin kielsi, kaikki tämä sulautui miellyttäväksi
unettavaksi sorinaksi, jonka tuolloin tällöin katkaisi kenraali
Pendycen ääni, kun hän uhkasi "sakkia!" Been virkkaessa siihen: "Oh,
setä!"

George tunsi vimmastuvansa. Miksi piti näillä kaikilla olla niin mukava
ja miellyttävä olo, sill'aikaa kuin sammumaton tuli hehkui hänessä
itsessään. Ja hän kiinnitti synkän katseensa naiseen, joka tällä tavoin
tanssitti häntä pillinsä mukaan.

Hän teki tökerön liikkeen ja töyttäsi sakkipöytää. Kenraali sanoi hänen
takanaan: "Katso eteesi, George! Mitä nyt!" George meni äitinsä luo.

"Saanko katsoa tuota, äiti?"

Mrs Pendyce nojautui taapäin tuolissaan ja ojensi käsityönsä hymyillen
miellyttävän yllätyksen vaikutuksesta.

"Rakas poikaseni, siitä sinä et ymmärrä mitään. Se tulee uuden pukuni
rintamukseen."

George tarttui käsityöhön. Hän ei sitä ymmärtänyt, mutta sitä
kääntäessään ja kiertäessään hän saattoi hengittää rakastamansa
naisen lämpöä. Kumartuessaan ompeluksen yli hän kosketti mrs Bellew'n
olkapäätä; se ei vetäytynyt pois, vaan heikko painahdus näytti
vastaavan hänen omaansa. Äidin ääni palautti hänet:

"Oh, neulani, rakas! Sinä olet kovin kiltti, mutta kenties -- --"

George antoi ompeluksen takaisin. Mrs Pendyce otti sen kiitollisin
katsein. Tämä oli ensi kerta, jolloin poika oli osoittanut jotakin
harrastusta hänen työhönsä.

Mrs Bellew oli tarttunut palmunlehtiviuhkaan verhotakseen kasvojaan
tulelta. Hän lausui verkkaan:

"Jos me voitamme huomenna, niin minä kirjailen teille jotakin, George."

"Entä jos menetämme?"

Mrs Bellew kohotti katseensa, ja vaistomaisesti George liikahti niin,
ettei hänen äitinsä voinut nähdä sen katseen loihtuvoimaa häneen.

"Jos me menetämme", virkkoi mrs Bellew, "niin minä vajoan maan sisään.
Meidän täytyy voittaa, George."

George naurahti vaivautuneesti ja silmäsi nopeasti äitiinsä. Mrs
Pendyce oli alkanut vetää neulaansa edestakaisin hieman hämmästynyt
ilme kasvoillaan.

"Se jää aivan kaikumaan korviin, tuo laulamasi pikku laulu, rakas
ystävä", virkkoi hän.

Mrs Bellew vastasi: "Sanat ovat niin tosia, eikö totta?"

George tunsi hänen katseensa kasvoillaan ja koetti vastata siihen
omallaan, mutta nämä puoleksi hymyilevät, puoleksi uhkaavat silmät
tuntuivat kiertävän ja kääntävän häntä kuin hänen kätensä äsken olivat
kiertäneet ja kääntäneet äidin koruompelusta. Taaskin tuo puoleksi
hämmästynyt ilme häivähti mrs Pendycen kasvoilla.

Äkkiä kuului kenraali Pendycen ääni hyvin voimakkaana:

"Mattiko? Joutavia, Bee, joutavia! Mitäs hittoa, niinhän se on!"

Tätä purkausta seurasi äänten sorina huoneen keskustasta, ja takan
ääreen astuen Gerald heitti toisen setripölkyn tuleen. Savu pöllähti
sisään.

Mrs Pendyce nojautui taapäin tuolissaan, hymyillen ja rypistäen hienoa
ohutta nenäänsä.

"Viehättävää!" hän sanoi, mutta hänen katseensa viipyi pojan kasvoilla
ja siinä näkyi epämääräinen levottomuus yhä.




HUVITTELUPAIKKA


Kaikista niistä paikoista, missä taitavasti sekoittamalla ruoskaa ja
kannuksia, kauroja ja whiskyä saadaan hevoset siirtämään jalka toisen
eteen tarpeettoman nopeasti, jotta miehet helpommin voisivat vaihtaa
pieniä metallinpalasia, Newmarketin kangas on "etevin, hauskin ja
paras".

Tällä paikalla, joka tarjoaa niin hyvän tilaisuuden rahan liikehtimisen
tutkimukseen -- kilpa-ajourheilun salainen vaikutin on tarjota
esimerkki ikiliikkujasta (ainoakaan vedonlyöjä kun ei ole tyytynyt
pitämään tappioitaan tai voittojaan tapahtuneena tosiseikkana) -- tällä
paikalla on ilmanala, jolla on verraton kyky tuottaa brittiläistä
temperamenttia.

Puuttumatta kohtuullista määrää tuota oleellista luonteen muovailijaa,
itätuulta, sillä on samalla kaikkein paahtavin aurinko, koleimmat
rajuilmat, vetisimmät sateet kaikista senkokoisista paikoista "kolmessa
kuningaskunnassa". Se pyrkii -- vieden siinä suhteessa voiton Lontoon
kaupungistakin -- synnyttämään ja kehittämään individualismia,
tuota tavoiteltavaa "saakeli soikoon" mielialaa, mikä on jokaisen
englantilaisen ylpeys ja varsinkin jokaisen maalaisherrasmiehen.
Sanalla sanoen -- sen itsetietoisen salamyhkäisyyden emona, mikä
torjuu kaiken vieraan sekaantumisen ja oleellisena osana kuuluu tämän
maan kristillisyyteen -- Newmarketin kangas on ennen kaikkia muita
maanomistajaluokkien huvittelupaikka.

Puoli tuntia ennen kuin Rutlandshire-ajon piti alkaa, seisoi
kilpailuherroja parin kolmen hengen ryhmässä hevostarhassa kuvailemassa
toisilleen erittäin varovaisesti niiden hevosten vahvoja puolia,
joita vastaan he olivat panneet vetoa, ja niiden heikkoja puolia,
joiden puolesta he olivat panneet, tai päinvastoin, kuvaten samalla
harjoittajain ja jokkeyden viimeisiä riitaisuuksia. Kauimpana syrjässä
George Pendyce, hänen harjoittajansa Blacksmith ja hänen jokkeynsa
Swells puhelivat matalalla äänellä. Moni on hämmästynyt sitä tiukkaa
salamyhkäisyyttä, mikä on tunnusmerkillistä kaikille, jotka ovat
hevosten kanssa tekemisissä. Siinä ei ole mitään ihmettelemistä.
Hevonen kuuluu niihin jaloluontoisiin ja jollakin tavoin huolimattomiin
eläimiin, jotka varmasti päästävät kaiken menemään piloille, ellei
niihin tartuta tanakasti ensi hetkestä saakka. Oleellinen seikka on,
että miehellä, joka on hevosten kanssa tekemisissä, on täydellisesti
ilmeettömät kasvot, muussa tapauksessa eläin ei koskaan tiedä, mitä
siltä tahdotaan. Minä enemmän siltä tahdotaan, sitä ilmeettömämpiä
täytyy sen ystävien olla, muuten he saavat surkean tappion
murehtiakseen.

Tästä syystä Georgen kasvot olivat vielä tavallistaan levollisemmat,
hänen harjoittajansa ja jokkeynsa virkut, päättäväiset ja ilmeettömät.
Pienikasvuisella Blacksmithillä oli kädessään lyhyt pykäläinen
keppi, jolla hän vastoin tavallisuutta ei ropsinut sääryksiään.
Hänen silmäluomensa riippuivat hänen terävien silmiensä yli, hänen
ylähuulensa ulkoni alahuulen ohi, eikä hänen kasvoissaan ollut
mitään karvoja. Jokkey Swellsin teräväpiirteiset kasvot, joissa oli
esiinpistävät kulmakarvat ja melkein olemattomat posket, saivat Georgen
riikinkukonsinisen kilpailulakin alla sen tummanruskean sävyn, mikä
vanhoilla tavaroilla on.

"Ambler" oli ostettu hevossiittolasta, jotka omisti eversti Dorking,
mies, joka periaatteesta ei antanut kaksivuotisten kilpailla, eikä se
ollut kolmivuotiaanakaan juossut. Kun se parissa kotikilpailussa näytti
osoittavan taipumuksia, sen annettiin ottaa osaa estejuoksuun Fanessa,
mutta ilmeisesti se ei vielä ollut valmis ja vietiin syrjään yleisön
nähtäviltä.

Kasvatustallissa oli alusta saakka tähdätty Rutlandshire-kilpailuihin,
ja heti kun Goodwoodista oli päästy, annettiin tehtävä Barneyn
huostaan, joka oli tunnettu kyvystään sopivimmalla hetkellä kiinnittää
yleisön huomion määrättyyn hevoseen. Samoihin aikoihin kävi ilmi,
että yleisö oli päättänyt kannattaa "Ambleria" ainakin seitsemällä
yhtä vastaan. Ymmärtäväisesti pani Barney heti likoon tallirahaston,
ja kun se oli tehty, havaitsi George, että hänellä oli mahdollisuus
voittaa neljätuhatta puntaa tyhjää vastaan. Jos hän nyt olisi päättänyt
panna vetoa tämän summan käypähintaan kahdeksan yhtä vastaan, niin hän
luonnollisesti täydellä varmuudella olisi voittanut neljäsataa, eikä
hevosen olisi tarvinnut koskaan kilpaillakaan. Mutta George, joka tosin
olisi ollut mielissään sellaisesta summasta, ei ollut omansa moiseen.
Se soti hänen periaatteitaan vastaan. Sitäpaitsi hän luotti hevoseensa
ja oli kylliksi Totteridge rakastaakseen kilpailua sen itsensä takia.
Jos hän kärsisi tappionkin, saisi hän nauttia siitä mielentyyneydestä,
millä hän voisi tappion kantaa, ylemmyydentunnostaan muiden miesten
rinnalla, jotka eivät olleet niin suuria harrastajia kuin hän itse.

"Tule katsomaan, kun hevosta satuloidaan", sanoi hän veljelleen
Geraldille.

Eräässä pitkän rivin pilttuista seisoi "Ambler" odottamassa
viimeistelyä. Se oli tummanruskea hevonen, noin kuusitoista kämmenen
mittaa korkea, sillä oli hyvänmuotoiset lavat, suorat sääret, pieni pää
ja "rotanhäntä", kuten nimi kuuluu. Mutta huomattavin sen piirteistä
oli kuitenkin silmä. Tuon suuren lempeän silmän syvyydessä oli melkein
kaamea loiste, ja kun se käänsi sitä valkoisessa kehässään ja loi
ympäröiviin oudon ymmärtäväisen katseen, niin he ymmärsivät, että se
käsitti pohjaan saakka kaiken mitä sen ympärillä tapahtui. Se oli
vasta kolmivuotias eikä ollut vielä ehtinyt siihen ikään, jolloin
ihmiset sovittavat käytäntöön tiedon hedelmät, ja kuitenkin oli tuskin
epäilystä siitä, ettei se vanhentuessaan ilmaisisi paheksuvansa sitä
järjestelmää, millä miehet löivät rahaa sen kustannuksella. Ja tällä
valkokehäisellä silmällään se katseli Georgea, ja vaiteliaasti katsoi
George takaisin siihen, oudosti hämmästellen hevosen pitkää, tyyntä,
rohkeaa silmäystä. Liian paljonhan riippui tästä sydämestä, joka sykki
syvällä lämpöisen, tumman silkkisen karvan alla, hengestä, joka hehkui
sen tyynestä rohkeasta silmästä, ja hän kääntyi pois.

"Satulaan, jokkeyt!"

Kovakatseisen, lakkipäisen, vaatteisiin verhotun kaksijalkaisen
joukon läpi marssivat nämä nelijalkaiset ylväinä, silkkikarvaisessa
alastomuudessaan loistaen ruskean eri vivahduksissa, kuin kulkien kohti
kuolemaa -- näky, joka oli kauneimpia maailmassa. Viimeinen niistä
hävisi veräjästä ulos, joukko hajosi.

Alhaalla Tattersallin aidakkeen luona seisoi yksinään George. Hän
oli tunkenut ruumiinsa sopukkaan, mistä hän pitkän kiikarinsa avulla
saattoi tähytä loistavanväristä käännöspyörää kahden kilometrin
pituisen kilparadan päässä. Tänä hänen tulevaisuudelleen niin
merkityksellisenä hetkenä hän ei voinut sietää tovereittensa seuraa.

"Nyt ne lähtivät!"

Hän ei enää katsonut, nosti vain olkapäitään ja kangisti kyynärpäitään,
niin ettei kenkään pystynyt tulkitsemaan hänen tunteitaan.

"Lemmitty on lyöty. Mikä on tuo sinisellä merkitty etunenässä?"

Kaukana yksinään radalla, kiitäen sitä pitkin kuin kotiin lentävä
lintu, saapui "Ambler". Ja Georgen sydän hypähti kuin kala, joka
kesäiltana hypähtää tummasta vedenkalvosta.

"Ne eivät tule saamaan kiinni sitä. Ambler voittaa helposti! Ambler!"

Vaiteliaana keskellä huutavaa joukkoa ajatteli George: "Minun hevoseni!
minun hevoseni!" ja pelkkä mielenliikutus sai kyyneliä kokoontumaan
hänen silmiinsä. Kokonaisen minuutin hän seisoi aivan hiljaa; sitten
hän, vaistomaisesti kohentaen hattuaan ja kaulahuiviaan, lähti
rauhallisesti vaeltamaan tarhaa kohti. Hän antoi harjoittajansa viedä
Amblerin takaisin ja yhtyi häneen punnitushuoneessa.

Pieni jokkey istui satulaansa hoidellen välinpitämättömänä ja äreänä,
odotellen sanoja: All right!

Blacksmith virkkoi rauhallisesti:

"Niin, herra, me selvisimme hyvin. Neljä hevosenmittaa. Minä olen
sanonut Swellsille, että minun laskuuni hän ei enää ratsasta.
Kokonainen kultakaivos on siinä heitetty hukkaan. Miksi ihmeessä
hänen piti tuolla tavoin yksinään saapua perille? Nyt me emme pääse
'City'-kilpailuihin alle yhdeksän painon. Se voi saada miehen ihan
itkemään!"

Ja katsahtaen harjoittajaansa George näki pikku miehen huulten
värähtävän.

Hien peitossa, takajalat levällään seisoi Ambler tallissaan,
kiukutellen tallirengin huolenpitoa; se lakkasi hetkeksi viskomasta
päätään katsahtaakseen omistajaansa, ja taas kohtasi George tuon
pitkän, ylvään, tyynen katseen. Hän laski hansikoidun kätensä hevosen
vaahtopilkkuiselle kaulalle. Ambler keikautti päätään ja käänsi sen
pois.

George meni ulkoilmaan ja suuntasi kulkunsa katsojalavalle. Hänen
harjoittajansa sanat olivat vuodattaneet pisaran myrkkyä hänen
maljaansa. "Kultakaivos heitetty hukkaan!"

Hän meni Swellsin luo. Hän oli lausumaisillaan sanat: "Mikä pani teidät
komeilemaan tuolla tavoin?" Hän ei lausunut niitä, sillä sisässään
hän tunsi, ettei hänen sopinut kysyä jokkeyltään, miks'ei hän ollut
pidättänyt ja voittanut vain yhden pituuden verran. Mutta pikku jokkey
ymmärsi heti.

"Mr Blacksmith on ollut kimpussani, herra. Uskokaa minua: se on omaa
laatuaan, tuo hevonen. Minusta oli paras antaa sen juosta niinkuin sitä
halutti. Muistakaa minun sanoneen: se tietää mitä se tahtoo. Ja kun ne
ovat sellaisia, on paras antaa niiden olla rauhassa."

Ääni virkkoi hänen takanaan:

"Mainiota, George, onnittelen sinua! Itse minä kyllä en olisi sillä
tavoin ratsastanut. Hänen olisi pitänyt sovitella etäisyyttä. Kylläpä
on vauhtia siinä hevosessa! Mutta nykyään ei enää osata ratsastaa!"

Kartanonherra ja kenraali Pendyce seisoivat siinä, suorina ja
hintelinä, yhdennäköisinä ja kuitenkin niin erinäköisinä, ja molempien
silmät näyttivät sanovan:

"Minä olen aivan samaa mieltä kuin sinä; siitä ei voi olla eri
käsityksiä; minä olen aivan samaa mieltä."

Heidän takanaan seisoi mrs Bellew. Hän ei voinut hillitä silmiään
ripsiensä alla, ja niiden loisto ja väri vaihteli lakkaamatta. George
asteli verkalleen hänen vieressään. Helenin olennossa oli voitonriemua
ja hellyyttä, väri syveni hänen poskillaan, hänen vartalonsa notkui. He
eivät katsoneet toisiinsa.

Hevostarhan aitausta vasten nojasi mies ratsastuspuvussa, hän oli
hoikkavartaloinen, hänellä oli hevosmiehen suorakulmaiset korkeat
olkapäät, ja hintelät, vähän käyrät sääret. Hänen kapeilla,
ohuthuulisilla, kesakkoisilla kasvoillaan, lyhyeksileikattuine
punaisine viiksineen ja hiuksineen, oli outo kalpeus. Hän seurasi
Georgen ja tämän kumppanin hahmoja pienillä, tuikeilla, tummanruskeilla
silmillään, joissa paholaiset näyttivät tanssivan. Joku löi häntä
käsivarrelle.

"Hei Bellew! Onko sinulla ollut hyvä onni tänään?"

"Hitto vieköön, ei! Mennään ottamaan ryyppy."

Yhä katsomatta toisiinsa George ja mrs Bellew kävelivät veräjää kohti.

"Minä en välitä nähdä mitään enempää", virkkoi mrs Bellew. "Haluaisin
lähteä pois samalla."

"Lähdetään tämän ajon jälkeen", virkkoi George. "Viimeisessä ei ole
mitään nähtävää."

Suuren katsomolavan takana, keskellä kohisevaa laumaa, hän pysähtyi.

"Helen?" lausui hän.

Mrs Bellew nosti silmänsä ja katsoi suoraan Georgeen.

Pitkä on avomaantie Roustonin rautatieasemalta Worsted Skeynesiin.
George Pendycen mielestä, joka ajoi rattaita, Helen Bellew'n istuessa
hänen vieressään, se tuntui kestävän vain hetken -- sen ihmeellisen
hetken, jolloin taivas on auki ja sen ihanuus näkyy. Muutamat miehet
kohtaavat sen näyn vain kerran, muutamat monta kertaa. Se tulee pitkän
talven jälkeen, kun kukkivat lehvät riippuvat; se tulee kuivan kesän
jälkeen, kun puut käyvät kultaan; ja millä väreillä se on maalattu --
onko se härmää ja tulta, viiniä ja purppuraa, tunturikukkien loistoa
vaiko syvän, hiljaisen veden tummaa vihreää -- sen saattaa näkijä
yksin kertoa. Mutta se on varmaa -- tämä näky riistää siltä, ken
sitä katsoo, kaiken tietoisuuden muusta maailmasta, kaiken tunnon
laista ja järjestyksestä, todellisesta menneisyydestä ja todellisesta
nykyisyydestä. Tulevaisuus on siinä, tuoksuisena, laulavana,
timantinvälkkyisenä, kuin milloin korkeiden töyräiden välistä äkkiä
tulee näkyviin kukkiva omenapuun lehvä, joka värähtelee tuulessa,
mehiläisten laulua hymisten.

George Pendyce tuijotti tällaiseen näkyyn harmaan tamman selän yli,
ja toinen, joka hänen vieressään istui turkiksiinsa käärittynä,
kosketti hänen käsivarttaan omallaan. Ja selin heihin istui ratsupoika,
pidellen itseään kiinni, tien luistaessa ohi hänen allaan, ja hänellä
oli oma näkynsä, sillä hän oli voittanut viisi puntaa ja hänen
silmänsä olivat suljetut. Ja harmaalla tammalla oli näky lämpimästä
valoisasta tallistaan ja kauroista, joita valui sen seimeen, ja se
kiiti kevein kavioin raittia myöten, jolle sivulamput loivat kaksi
tanssivaa sädettä, valaisten pyökkirivejä sen kummallakin puolen, missä
koillistuuli humisi. Kerran toisensa jälkeen se päristeli tyytyväisenä
siitä, että kiidettiin kotia kohti, ja sen sieraimien keveä vaahto
pärskyi takana istuvien kasvoilla. Ja he istuivat ääneti, värähdellen
toistensa käsivarsien kosketuksesta, heidän poskensa hehkuivat
tuulisessa pimeydessä, heidän loistavat silmänsä tuijottivat suoraan
eteensä.

Ratsupoika heräsi äkkiä unelmistaan.

"Jos minä omistaisin moisen hevosen kuin mr George ja minulla olisi
moinen korea nainen vieressäni kuin mrs Bellew, niin istuisinkohan minä
tuolla tavoin, haastamatta sanaakaan?"




MRS PENDYCEN TANSSIAISET


Mrs Pendyce katsoi velvollisuudekseen koota seudun herrasväen
tanssiaisiin -- rohkea yritys seudussa, missä asujaimien mielet tai
pikemminkin heidän jalkansa olivat luodut tanakampia toimituksia
varten. Miehet tuottivat hänelle päävaikeuden, sillä todella
kansallisesta kankeudesta huolimatta vain harva tyttö ei "rakastanut
tanssia".

"Ah, tanssi; minä niin pidän siitä! Oh, poloinen Cecil Tharp!" Ja
vähän merkitsevällä pikku hymyllä mrs Pendyce osoitti verevää,
rotevaa nuorukaista, joka tanssi hänen tyttärensä kanssa. "Hän polkee
Beetä kaiken aikaa ja rutistaa häntä niin, kuin pelkäisi kaatuvansa
nenälleen. Oh, kultaseni, mikä tölmäys! Mikä onni, että Bee on niin
kiltti ja tanakka. Minusta on hauska nähdä tuota kunnon poikaa. Kas
tässä tulevat George ja Helen Bellew. George parkahan ei aivan pääse
hänen tasalleen, mutta hän on parempi kuin useimmat herroista. Eikö
Helen Bellew olekin suloinen tänä iltana?"

Lady Malden nosti silmälasinsa pidellen niitä kilpikonnankuorisesta
varresta.

"Niin, mutta hän on tuollainen nainen, jota ei voi koskaan katsoa
näkemättä että hänellä on -- on -- ruumis. Hän on liian -- liian
-- ymmärrättekö, mitä tarkoitan? Hän on melkein -- melkein
ranskalaisnainen!"

Mrs Bellew oli sivuuttanut heidät niin läheltä, että hänen merenvihreän
pukunsa lieve sipaisi heidän jalkojaan ja siitä hulmahti tuoksu kuin
kukkalavasta. Mrs Pendyce nyrpisti nenäänsä.

"Paljon kauniimpi. Hänen vartalonsa on niin viehättävä", sanoi hän.

Lady Malden pohti.

"Hän on vaarallinen nainen. James on aivan yhtä mieltä kanssani."

Mrs Pendyce kohotti kulmakarvojaan. Oli vivahdus ylenkatsetta tässä
vähäisessä eleessä.

"Hän on hyvin kaukainen sukulainen minulle", hän virkkoi. "Hänen
isänsä oli aivan merkillinen mies. Vanhaa devonshireläistä sukua.
Boveyn Cheritonit mainitaan Twisdomissa. Minä pidän siitä, että nuoret
huvittelevat."

Pehmeä hymy valaisi hienoja ryppyjä hänen suunsa ympärillä. Hänen
lavendelinsinisenmustien samettinauhojen juovittaman silkkiliivinsä
alla hänen sydämensä sykki ripeämmin kuin tavallista. Hän ajatteli
erästä yötä nuoruudessaan, jolloin hänen vanha leikkitoverinsa, nuori
Trefane henkikaartista, tanssi hänen kanssaan melkein koko illan, ja
kuinka hän akkunastaan näki auringon nousevan ja itki hiljaa, koska hän
oli naimisissa Horace Pendycen kanssa.

"Minua aina säälittää nainen, joka osaa tanssia niinkuin hän. Minua
olisi haluttanut kutsua tänne muutamia herroja kaupungista, mutta
Horace ei huoli muista kuin täkäläisistä. Se ei ole oikein tyttöjä
kohtaan. En ajattele niin paljon heidän tanssiaan kuin heidän
puheluaan -- aina vain ensi jahtipäivästä, eilisestä ketunajosta ja
huomisesta lintumetsästyksestä ja heidän foksterriereistään (vaikka
minä hirveästi pidän noista rakkaista koirista) ja sitten siitä uudesta
golf-radasta. Se todella vaivaa minua toisinaan." Taaskin mrs Pendyce
katseli huoneeseen, huulillaan lempeä hymy, ja kaksi vähäistä ryppyä
syntyi hänen otsalleen, hänen vielä tummanruskeiden kulmakarvojensa
säännöllisten kaarien väliin. "He eivät näytä pystyvän huvittelemaan.
Minusta tuntuu, kuin he eivät oikein välittäisi siitä. He vain
odottelevat huomisaamua, päästäkseen ulos tappamaan jotakin. Beekin on
semmoinen."

Mrs Pendyce ei liioitellut. Worsted Skeynesin vieraat tänä
Rutlandshire-ajojen yönä olivat melkein kaikki seudun väkeä, alkaen
Gertrude Winlow'sta, joka kääntelehti arvokkaana kuin keveästi
väritetty veistokuva, nuoreen Tharpiin saakka, joka sileine kasvoineen
ja vaaleine pyöreine päineen tanssi kuin harjoittelisi esteratsastusta.
Eräässä sopessa saattoi nähdä vanhan lordi Quarrymanin, Gaddesdonin
herran, puhelemassa Sir James Maldenin ja kirkkoherra Hussell Barterin
kanssa.

Mrs Pendyce virkkoi:

"Teidän miehenne ja lordi Quarryman puhelevat salametsästäjistä; minä
näen sen heidän eleistään. Minä en voi auttaa, että minulla on hiukan
myötätuntoa salametsästäjiä kohtaan."

Lady Malden pudotti silmälasinsa.

"Jamesilla on varsin oikea käsitys heistä", virkkoi hän. "Se on
sellainen kavala rikos. Jota kavalampi rikos on, sitä tärkeämpää on
estää se. Saattaahan näyttää kovalta rangaista ihmisiä leivän tai
nauriin varkaudesta, vaikka niin tietysti täytyy tehdä; mutta minulla
ei ole yhtään myötätuntoa salametsästäjiä kohtaan. Niin monet heistä
ovat sitä pelkästä urheiluharrastuksesta!"

Mrs Pendyce vastasi:

"Kas nyt kapteeni Maydew tanssii hänen kanssaan. Maydew _on_ hyvä
tanssija. Eivätkö heidän askelensa hyvästi soinnu yhteen? Eivätkö
he ole onnellisen näköisiä? Minun _on_ niin mieleen, että ihmiset
huvittelevat. On niin kauhean paljon tarpeetonta surua ja kärsimystä
maailmassa. Minä luulen, että se kaikki todellisuudessa johtuu siitä,
että ihmiset eivät tahdo tehdä myönnytyksiä toisilleen."

Lady Malden katseli häntä sivulta suipistaen suutansa; mutta mrs
Pendyce, syntyisin Totteridge, hymyili edelleen. Hän oli syntynyt
tiedottomaksi naapuriensa arvosteluista.

"Helen Bellew", hän virkkoi, "oli niin viehättävä lapsena. Hänen
isoisänsä oli minun äitini serkku. Minkä se tekee hänestä? Ainakin
hän on serkkuni Gregory Vigilin serkunlapsi. Gregory on Hampshiren
Vigilejä; tunnetteko häntä?"

Lady Malden vastasi:

"Gregory Vigiliako? Häntä, jolla on tuuhea, harmahtava tukka? Olen
joutunut tekemisiin hänen kanssaan Y.N.L.P:ssa."

Mutta mrs Pendyce tanssi ajatuksissaan.

"Mikä kelpo mies! Mitä se merkitsee -- tuo --?"

Lady Malden loi häneen terävän katseen.

"Yhdistys naisten ja lasten pelastamiseksi, tietenkin. Tietenkin te sen
tunnette?"

Mrs Pendyce hymyili edelleen.

"Ah, niin, sehän on sopivaa. Kuinka kaunis vartalo mrs Bellew'lla
onkaan? Hän vaikuttaa niin virkistävästi. Minä kadehdin naista, jolla
on sellainen vartalo; näyttää kuin ei se koskaan voisi käydä vanhaksi.
'Yhdistys naisten pelastamiseksi.' Gregory harrastaa niin kaikkea
sellaista. Mutta hän ei näytä koskaan oikein menestyvän, oletteko
huomannut sen? Tässä keväällä hän oli kovin kiintynyt erääseen naiseen.
Hän luullakseni joi."

"Niin he tekevät kaikki", sanoi lady Malden; "se on nykyajan meno".

Mrs Pendyce rypisti otsaansa.

"Useimmat Totteridgeistä", hän sanoi, "olivat kovia juomareita. He
tärvelivät terveytensä. Tunnetteko Jaspar Bellew'ta?"

"En."

"On niin sääli, että hän juo. Hän tuli tänne kerran päivällisille, ja
minä epäilen, että hän mahtoi olla päissään jo tullessaan. Hän saattoi
minut pöytään; hänen pienet silmänsä ihan polttivat minua. Hän ajoi
rattaansa ojaan kotimatkalla. Tuollaiset jutut leviävät kovasti. Sääli
häntä. Hän on niin mieltäkiinnittävä. Horace ei voi häntä sietää."

Valssimusiikki on loppunut. Lady Malden nosti lasit silmilleen. Aivan
heidän ohitseen menivät George ja mrs Bellew. He poistuivat kuulumilta,
mutta mrs Bellew'n viuhkan leyhkäys oli värähdyttänyt lady Maldenin
käherrettyä otsatukkaa ja hänen ylähuulensa haivenia.

"Miks'ei hän ole miehensä luona?" kysyi hän äkkinäisesti.

Mrs Pendyce nosti kulmakarvojaan.

"Kuinka kysytte sellaista, mihinkä hyvin kasvatettu nainen ei vastaa?"
näytti hän sanovan, ja puna häivähti hänen poskilleen.

Lady Malden sävähti, mutta niinkuin jokin hänen sisässään tapahtunut
räjähdys olisi tunkenut nämä sanat hänen suustaan, hän virkkoi:

"Teidän tarvitsee vain katsahtaa häneen nähdäksenne kuinka vaarallinen
hän on."

Mrs Pendycen poskien väri tummeni niin, että hän muistutti punastuvaa
tyttöä.

"Jokainen mies", hän sanoi, "rakastuu Helen Bellew'hin. Hän on niin
mahdottoman eloisa. Serkkuni Gregory on ollut rakastunut häneen monta
vuotta, vaikka hän _on_ hänen holhoojansa tai uskottu miehensä, tai
kuinka sitä nyt nimitetään. Se on aivan romanttista. Jos minä olisin
mies, niin minä itsekin olisin rakastunut häneen." Puna haihtui, ja
hänen poskilleen palasi niiden luontainen -- kuihtuneen ruusun -- väri.

Taaskin hän oli kuulevinaan nuoren Trefanen äänen: "Oi, Margery, minä
rakastan sinua", ja oman puoleksi kuiskatun vastauksensa: "Poika
raukka!" Taaskin hän katseli taakseen, elämänsä metsän läpi, missä hän
niin kauan oli vaeltanut, ja missä joka puu oli Horace Pendyce.

"Mikä vahinko, ettei voi olla aina nuori!" hän sanoi.

Ulko-ovesta, joka oli selällään pihakentälle päin, näkyi, kuinka
täysikuu valoi seudun vaalealla kultaisella loisteella, ja siinä
näyttivät setripuitten oksat tummilta, kuin olisi ne mustalla painettu
taivaan harmaanvihreälle paperille; kaikki oli viileää, äänetöntä
taikamaailmaa siellä ulkona, ja jonkun matkan päästä kuului pöllön
huhunta.

Kirkkoherra Hussell Barter oli astumaisillaan ulko-ovesta hengittämään
vähän raitista ilmaa, kun hän pysähtyi nähdessään tuuhean pensaan
takana puoleksi kätkeytyneen parin. Kylki kyljessä he katselivat
kuutamoa, ja hän tunsi heidät mrs Bellew'ksi ja George Pendyceksi.
Ennenkuin hän ehti astua eteenpäin tai vetäytyä taaksepäin, hän näki
Georgen tavoittavan mrs Bellew'n käsivarsiinsa. Mrs Bellew näytti
taivuttavan päätään taaksepäin ja sitten vievän kasvonsa lähelle
Georgen kasvoja. Kuunvalo lankesi heihin ja valaisi naisen täyteläistä,
valkoista kaulankaarta. Worsted Skeynesin kirkkoherra näki myös, että
hänen silmänsä olivat suljetut ja hänen huulensa raollaan.




KIRKKOHERRA HUSSELL BARTERIN VAIKUTUS


Pitkin tupakkahuoneen seiniä riippui nahkapaneelin yläpuolella kuvia
ratsumiehistä, joilla oli yllään yöpaidat ja yömyssyt, punaiset
takit ja korkeat hatut, ja niiden alla oli sopivia säkeitä. Kaksi
paria hirvensarvia varjosti takkaa; ne olivat muistoja mr Pendycen
hirvimetsistä, Strathbegallysta, jonka hän nyt oli luovuttanut pois;
sieltä hän vanhan kunnon apurinsa Angus Mc Banen myötävaikutuksella oli
toimittanut turvaan nämä laakson kuninkaiden kruunut. Niiden välissä
oli taulu, mikä kuvasi polvihousuihin pukeutunutta henkilöä, jolla
oli pyssy kainalossa ja hymy huulilla, kahden kookkaan hirvikoiran
raastaessa kuolevaa uhriaan ja erään naisen lähestyessä ponyn selässä.

Kartanonherra ja Sir James Malden olivat vetäytyneet pois;
jäljellejääneet vieraat olivat ryhmittyneet takan ympärille. Gerald
Pendyce seisoi sivupöydän ääressä, jossa oli tarjottimella karahvi,
laseja ja soodavettä.

"Kuka haluaa pisaran pikarista? Pienen pisaran pikarista? Kirkkoherra,
pisara pikarista? George, pisara --"

George pudisti päätään. Hymy oli hänen huulillaan, mutta tällä hymyllä
oli etäisyyden leima, kuin se olisi kuulunut toiseen olomuotoon ja
eksynyt tämän maailmanmiehen huulille vastoin hänen tahtoaan. Hän
näytti koettavan kukistaa sen, vääntää kasvonsa niiden tavalliseen
hahmoon, mutta hymy purkautui läpi kuin oudon voiman työntämänä. Se
oli saanut hänet, hänen ajatuksensa, hänen tottumuksensa ja hänen
vakaumuksensa valtaansa; kaikki hänen moitteettomuutensa oli riisuttu
hänen yltään, kuten mieheltä, joka helteisenä ettoneen hetkenä aikoo
heittäytyä viileään veteen, suurestikaan välittämättä, miten hän nousee
sieltä ylös takaisin.

Ja outoutensa takia, ei tulkitsemansa tunteen vuoksi, tämä hymy
kiinnitti joka miehen huomion puoleensa, samoin kuin ihmisjoukossa
oudoimmat kasvot vetävät puoleensa kaikkien katseet.

Kirkkoherra Hussell Barter katsoi kulmiaan rypistäen hymyä, ja outoja
ajatuksia välähteli hänen päässään.

"Setä Charles, pisara pikarista -- ihan pieni pisara pikarista?"

Kenraali Pendyce siveli poskipartaansa.

"Hitusen verran", hän virkkoi, "hitusen verran. Kuulemani mukaan
ystävämme Sir Percival aikoo asettua ehdokkaaksi taas."

Mr Barter nousi seisomaan, selkä takkaa vasten.

"Kuulumatonta!" hän sanoi. "Hänelle olisi heti sanottava, ettemme saata
hyväksyä häntä."

Geoffrey Winlow vastasi tuolistaan:

"Jos hän asettuu ehdokkaaksi, tulee hän valituksi; ei heillä ole varaa
menettää häntä." Ja puhallettuaan verkkaisesti savupilven sikaristaan:
"Minun täytyy sanoa, etten minä oikein ymmärrä, mitä se hänen julkiseen
elämäänsä kuuluu."

Mr Barter työnsi alahuulensa esiin.

"Paatunut mies", hän sanoi.

"Mutta semmoinen nainen! Mitäpä mies voi tehdä, kun tuo kerran on
saanut hänet käsiinsä?"

"Kun minä majailin Halifaxissa", alkoi kenraali Pendyce, "oli hän
paikkakunnan kaunotar --"

Uudelleen mr Barter työnsi esiin alahuulensa.

"Älkäämme puhuko hänestä -- letukasta!" Sitten äkkiä Georgelle: "Anna
meidän kuulla mielipiteesi, sinä George! Uneksitko voitostasi, heh?" Ja
hänen äänensävynsä oli erikoinen.

Mutta George nousi.

"Minun on liian uni", hän virkkoi. "Hyvää yötä." Lyhyeen nyökäten hän
poistui huoneesta.

Oven edessä oli tumma tammipöytä, täynnä hopeisia kynttilänjalkoja;
vain yksi ainoa kynttilä paloi ja loi ohuen kultaisen juovan
samettiseen pimeyteen. George sytytti kynttilänsä, ja toinen kultajuova
syttyi hänen eteensä; sitä myöten hän alkoi nousta portaita. Hän
kantoi kynttiläänsä rintansa tasalla, ja valo loisti sivuille ja hänen
valkoiseen paidanrinnukseensa ja hänen kaunismuotoisiin vereviin
kasvoihinsa sen yläpuolella. Se loisti myös hänen silmiinsä, jotka
olivat harmaat ja hieman verestävät, ikäänkuin niiden pinnan alta
intohimot väkivaltaisesti pyrkisivät näkyviin. Portaiden käänteessä
hän pysähtyi. Pimeydessä hänen yllään ja allaan lepäsi herraskartano
hiljaa; kaikki sen pieni päivän elämä, sen vähäiset äänet, liikkeet,
sen tulemiset ja menemiset, itse sen hengitys, näytti vaipuneen uneen.
Kaikki sen elämä oli keskittynyt siihen valopiiriin, missä George
seisoi kuunnellen. Hänen sydämensä sykintä oli ainoa ääni, siinä
vähäisessä äänessä kuului koko tämän avaran talon valtimonlyönti.
Hän seisoi kauan, liikkumatonna, kuunnellen sydämensä sykintää, kuin
unissakävijä. Sitten kohosi pimeydestä naurun kaiku. George hätkähti.
"Kirottu pappi!" hän mutisi ja alkoi taas nousta portaita, mutta nyt
hän liikkui määrätietoisesti ja piteli kynttiläänsä korkealla, niin
että valo lankesi kauas pimeyteen. Hän meni oman huoneensa ohi ja
seisahtui taas. Kynttilän valossa näkyi, kuinka hänen otsalleen syöksyi
veri ja sykki hänen ohimosuonissaan; siinä näkyi myös, kuinka hänen
huulensa värisivät ja hänen kätensä vapisi. Hän ojensi tämän kätensä ja
kosketti ovenripaa, sitten hän taas seisoi hiljaa kuin kuvapatsas ja
kuunteli naurua. Hän nosti kynttilän, ja se valaisi joka sopen. Hänen
kurkkunsa loksahti kuin hänen olisi ollut vaikea niellä...

Barnard Scrollsissa, lähimmällä asemalla Worsted Skeynesistä, astui
seuraavana iltapäivänä nuori mies ensi luokan vaunuun junaan, joka
3.10 lähtee kaupunkiin. Tällä nuorella miehellä oli Newmarket-takki,
hienot valkeat hansikkaat ja monokkeli. Hänen kasvonsa olivat verevät,
ja hänen kastanjanruskeat viiksensä hyvin harjatut, ja hänen sinisten
silmiensä liehittelevä ilme näytti sanovan: "Katsokaa minua -- tulkaa,
katsokaa minua -- voikos olla parempaa hyvinvoinnin kuvaa?" Hänen
matkalaukkunsa ja hatturasiansa, parasta nahkaa kumpikin, olivat
varustetut nimikirjoituksella: "E. Maydew, 8:s lansieerirykm."

Vaunussa istui nainen, nurkkaan nojautuneena, leukaan saakka turkkiinsa
verhottuna, ja kohdatessaan hänen viileän ironisen katseensa pudotti
mies monokkelinsa ja ojensi kätensä.

"Ah, mrs Bellew, miten hauskaa tavata teidät niin pian uudelleen.
Oletteko menossa kaupunkiin? Viehättävät tanssiaiset eilen, eikö niin?
Mainio vanha veikko, tuo kartanonherra, ja mrs Pendyce on niin hirveän
miellyttävä nainen."

Mrs Bellew tarttui ojennettuun käteen ja nojautui takaisin nurkkaansa.
Hän oli hieman kalpeampi kuin tavallista, mutta se "puki" häntä, eikä
kapteeni Maydew mielestään koskaan ollut nähnyt niin viehättävää
olentoa.

"Olen saanut viikon loman, jumalankiitos. Hirveän tylsä vuodenaika nyt.
Ketunajo on onnellisesti ohi, emmekä me ala ennenkuin ensimmäisenä
päivänä."

Hän kääntyi akkunaan. Ulkona päivänpaisteessa vilisivät pensasaidat
kullankeltaisina ja ruskeina ohi, junan liitelevien savupilvien
saattamina. Nuori Maydew puisteli päätään niiden kauneudelle.

"Maaseutu on vielä varsin sumea", hän sanoi. "On kovin sääli, että te
olette lakannut ajometsästyksestä."

Mrs Bellew ei vaivautunut vastaamaan, ja juuri tämä itsevarmuus,
maailmaakokeneen naisen viileä levollisuus, hänen tyynet, melkein
välinpitämättömät silmänsä lumosivat tämän nuoren miehen. Hän katsahti
häneen vallan arkana.

"Otaksun, että tahdotte tulla orjakseni", näyttivät nämä silmät
sanovan, "mutta minä en todellakaan voi auttaa teitä".

"Pidittekö Georgen hevosen puolta? Minulle ne olivat tavattoman
onnistuneet kilpa-ajot. Minä olen Georgen koulutoveri. Hauska vanha
veikko, se George."

Mrs Bellew'n silmien syvyydessä näytti jotakin liikahtavan, mutta nuori
Maydew katseli hansikkaitaan. Häntä suretti vaunun ovenrivan niihin
jättämä tahra.

"Te kai tunnette hyvin hänet, veikko Georgen?"

"Varsin hyvin."

"Kun muutamilla ihmisillä on menestystä, käyvät he niin merkillisen
salaperäisiksi. Pidättekö kilpa-ajoista, mrs Bellew?"

"Intohimoisesti."

"Niin minäkin." Ja hänen silmänsä jatkoivat: "Miten viehättävää olla
samaa mieltä kuin te", sillä aivan kuin hypnotisoituina eivät ne
voineet riistäytyä irti näistä kalpeista kasvoista, täyteläisistä
huulista ja heikosti hymyilevistä silmistä korkean valkean
turkinkauluksen yläpuolella.

Pääteasemalla hänen palvelustarjouksensa torjuttiin, ja jokseenkin
nolona, hattu kädessä, hän jäi katselemaan, kuinka mrs Bellew meni
menojaan. Mutta jo ajurissa hänen kasvoilleen palasi niiden entinen
ilme, ja hänen silmänsä näyttivät sanovan pikku kuvastimelle: "Katsokaa
minua -- tulkaa, katsokaa minua -- voiko olla parempaa hyvinvoinnin
kuvaa?"




SUNNUNTAI WORSTED SKEYNESISSÄ


Valkoisessa aamupäivähuoneessa, joka samalla oli hänen budoaarinsa,
istui mrs Pendyce, helmassaan avattu kirje. Hänen oli tapana
sunnuntaiaamuisin istua täällä tuntikausi, ennenkuin hän meni
viereiseen huoneeseen pannaksensa hatun päähänsä kirkkoon menoa varten.
Hänen ilonsa oli tämän tunnin ajan istua askartelematta mitään akkunan
ääressä, joka oli avoin, jos sää sen salli, ja katsella kotitarhaa
ja kyläkirkon matalaa tornia, joka kohosi jalavaryhmien keskeltä. Ei
ole tiettyä, mitä hän ajatteli näinä tunteina, lukuunottamatta niitä
lukemattomia edellisiä sunnuntaiaamuja, jolloin hän oli istunut siinä,
kädet helmassa, odottaen kartanonherran kehoitusta lähteä liikkeelle,
jonka tämä antoi astuessaan klo 10.45 huoneeseen ja sanoessaan: "Nyt,
rakas ystävä, sinä myöhästyt!" Hän oli istunut siinä, kunnes hänen
kerran tummanruskea tukkansa oli vaihtunut harmaaksi; hän oli edelleen
istuva siinä, kunnes se oli valkea. Kerran oli tuleva päivä, jolloin
hän ei enää istunut siinä, mutta luultavasti oli mr Pendyce, vielä
hyvin säilyneenä, joka tapauksessa astuva sisään ja sanova: "Nyt, rakas
ystävä, sinä myöhästyt", ja sitten vasta huomaava hairahduksensa.

Mutta tämä oli sellaista, mitä saattoi odottaa eikä mitään tavatonta,
samoin tapahtui sadoissa herraskartanoissa yltympäri "kolmen
kuningaskunnan", missä odottaen hiustensa vaihtuvan valkeiksi istuivat
naiset, jotka kauan ennen olivat jonkun hienon kirkon alttarilla
luopuneet kuvitelmistaan ja kaikista muutoksista ja mahdollisuuksista
tässä katoavassa elämässään.

Tuolin ympärillä makasivat "rakkaat koirat" -- niidenkin tapa oli se,
ja silloin tällöin skyeterrieri (joka oli käymässä kovin vanhaksi)
ojensi pitkän kielensä ja nuoli hänen pientä teräväkärkistä kenkäänsä.
Sillä mrs Pendyce oli ollut kaunis nainen, ja hänen jalkansa olivat
yhtä pienet kuin ennenkin.

Hoikkajalkaisella pöydällä hänen vieressään oli posliinikulho täynnä
kuivuneita ruusunlehtiä, ja niiden päälle oli pirskoitettu jotakin
nestettä, jolla oli orjanruusun tuoksu, tapa, jonka hän oli oppinut
äidiltään Totteridgein kotikartanossa Warwickshiressa, mikä kauan
sitten oli myyty mr Abraham Brigtmanille. Mrs Pendyce, joka oli
syntynyt 1840, piti imelistä hajuvesistä eikä kammonut käyttää niitä.

Jälkikesän aurinko oli lempeä ja kirkas, ja mietiskelevät, lauhkeat
ja kirkkaat olivat mrs Pendycen silmät, jotka oli kiinnitetty hänen
helmassaan olevaan kirjeeseen. Hän käänsi sen ja alkoi lukea sitä
uudelleen. Ryppy käväisi hänen otsallaan. Usein ei Horace Pendycen
hyvää tarkoittavan ja tarkan sensuurin läpi hänen käsiinsä tullut
kirjettä, joka olisi vaatinut hänen ratkaisuaan tai sisältänyt
vastuunalaisuutta. Moni seikka oli hänen huolenpitonsa alainen, mutta
niillä tavallaan ei ollut mitään yhteyttä ulkomaailman kanssa.

Näin kuului kirje:

    Y.N.L.P., Hanover Square, 1 p, marrask. 1891.

    Rakas Margery!

    Minun täytyy tavata sinua ja puhella kanssasi eräästä seikasta,
    joten pistäydyn siellä sunnuntai-iltapäivänä. Menee useampia
    junia. Mikä soppi tahansa kelpaa minulle yömajaksi, jos talonne
    on täynnä, kuten se tähän vuodenaikaan mahtanee olla. Lähemmin
    ajatellen tahdon nyt jo mainita, minkä johdosta haluan tavata
    sinua. Tietenkin sinulle on tunnettua, että Helen Bellew'n isän
    kuoleman jälkeen minä olen hänen ainoa holhoojansa. Hänen nykyinen
    asemansa on jokaiselle naiselle sietämätön, ja minä olen vakavasti
    päättänyt, että siitä pitää tehtämän loppu. Tuo mies Bellew ei
    ansaitse mitään hienotunteisuutta. Minä en voi kirjoittaa hänestä
    kuohahtamatta, minkä vuoksi en kirjoita hänestä ollenkaan. Heidän
    pesäerostaan on nyt kaksi vuotta, ja siihen oli minun mielestäni
    mies kokonaan syypää. Laki on pitänyt Heleniä armottomassa ja
    avuttomassa asemassa kaiken tämän ajan; mutta nyt me jumalankiitos
    voimme luullakseni ryhtyä ajamaan avioeroa. Sinä tunnet minut
    kyllin hyvin käsittääksesi, mitä minä olen läpikäynyt, ennenkuin
    olen tullut tähän tulokseen. Taivas tietää, että jos voisin löytää
    jonkun toisen keinon, millä hänen tulevaisuutensa saatettaisiin
    turvata, minä valitsisin sen mieluummin kuin tämän, joka on minulle
    mitä vastenmielisin, mutta minä en sitä voi. Sinä olet ainoa
    nainen, jolla minä voin uskoa olevan harrastusta häntä kohtaan, ja
    minun täytyy tavata Bellew'ta. Älä vaivaa lihavaa ja moitteetonta
    Bensonia ynnä hänen kallisarvoisia hevosiaan minun tuloni johdosta;
    minä aion tulla käyden ja itse kantaa hammasharjani.

                               Sinun harras serkkusi _Gregory Vigil_.

Mrs Pendyce hymyili. Hän ei huomannut mitään pilaa, mutta hän käsitti
viime lauseen sanamuodosta, että Gregory oli lausunut sellaisen ja hän
halusi ottaa sen ystävällisesti vastaan; täten hymyillen ja otsaansa
rypistäen hän mietiskeli kirjeen yli kumartuneena. Hänen ajatuksensa
harhailivat. Viimeinen häväistysjuttu -- lady Rose Bethanyn avioero --
oli järkyttänyt koko kreivikuntaa, ja vieläkin täytyi olla varovainen
sanoissaan. Horacelle ei olisi mieleen ajatus uudesta avioerojutusta,
joka vielä siksi läheisesti koskisi Worsted Skeynesiä. Helenin
lähtiessä torstaina hän oli sanonut:

"En pahoittele hänen lähtöään. Hänen asemansa on kiero. Ihmiset eivät
pidä siitä. Maldenit olivat aivan --"

Ja mrs Pendyce muisti hehkuvin sydämin mitä oli huudahtanut:

"Ellen Malden on niin auttamattoman porvarillinen!"

Eikä edes mr Pendycen paheksuva ilme ollut hävittänyt tämän purkauksen
tuottamaa mielihyvää.

Horace parka! Lapset tulivat isäänsä, Georgea lukuunottamatta, joka
muistutti enoansa Hubertia. Se rakas poika oli palannut klubiinsa
perjantaina -- päivää jälkeen kuin Helen ja muut olivat menneet. Mrs
Pendyce olisi toivonut hänen jäävän. Hän olisi toivonut -- kurttu hänen
kulmillaan syveni. Liian paljo Lontoon elämä oli Georgelle pahaksi!
Liian paljon --. Mielikuvituksessaan hän kiiti Lontooseen, missä hän
nykyään oleskeli vain kolme viikkoa kesä- ja heinäkuussa tyttöjen
takia, juuri kun hänen puutarhansa oli parhaimmillaan ja jolloin kaikki
tosiaan oli sellaista hurinaa, ettei hän koskaan tiennyt, nukkuiko
vai oliko valveilla. Se ei ollut Lontoon näköistä ensinkään -- ei sen
Lontoon näköistä, jonka kevätpilvien tai aikaisen talven lyhdynvalon
alla kaikki kulkijat näyttivät niin mielenkiintoisilta, kuin he
eläisivät kaikenmoisia outoja ja jännittäviä vaiheita, outoja ja
jännittäviä huveja, kaikenmoisten vaarojen alaisina, joskus nälkäisinä,
kodittominakin -- _niin_ mieltä lumoavina, _niin_ erilaisina --

"Nyt, rakas ystävä, sinä myöhästyt!"

Parhaillaan vaihtaen urheilunuttua mustaan takkiin astui mr Pendyce
huoneen läpi lintukoira Johnin saattamana. Hän kääntyi ovella, ja
lintukoira John kääntyi myös.

"Minä toivon hartaasti, että Barter rajoittuu lyhyeen tänä
aamuna. Minun pitää puhua Fox-vanhukselle tuosta uudesta
silpunleikkauskoneesta."

Emäntänsä ympärillä lepäävät kolme koiraa kohottivat päätään; vanha
skyeterrieri päästi hiljaisen murinan. Mrs Pendyce kumartui sivelemään
sen kuonoa.

"Roy, Roy, kuinka _saatat_ noin, rakas?"

Mr Pendyce sanoi:

"Tuo vanha koira on kohta menettänyt kaikki hampaansa; meidän on kai
tehtävä loppu siitä."

Hänen vaimoonsa se näytti koskevan.

"Oi ei, Horace -- ei, ei!"

Kartanonherra rykäisi.

"Meidän täytyy ajatella koiraa!" hän sanoi.

Mrs Pendyce nousi ja seurasi miestään huoneesta hermostuneesti
rutistaen kirjeen kokoon.

Kapea polku johti pihakentän poikki kirkkoa kohti, ja sitä myöten
oli nyt koko talon väki liikkumassa. Sulkahattuiset palvelustytöt
kiiruhtivat ryhmissä, kaksin ja kolmisin; hovimestari seurasi
verkkaisesti itsekseen. Palvelija ja ratsupoika saapuivat sitten,
jättäen jälkeensä ilmaan pomadan tuoksua. Senjälkeen kenraali Pendyce,
päässään korkea litteäkupuinen huopahattu, kädessä espanjanruoko
ja rukouskirja; hän käveli Been ja Norah'n välissä, joilla myös
oli rukouskirjat ja foksterrieri kummallakin sivullaan. Viimeksi
kartanonherra, päässä korkea hattu, kuusi tai seitsemän askelta
vaimonsa edellä, jolla oli pieni samettipäähine.

Naakat olivat lopettaneet kaartelunsa ja vaakkumisensa; vain
"viiden minuutin kellojen" katkonainen kaiuton helinä rikkoi
sunnuntaihiljaisuuden. Vanha hevonen, jota ei vielä ollut otettu pois
syötöltä, seisoi liikkumatonna, lepuuttaen toista takajalkaansa, pää
polkua kohti kääntyneenä. Hautausmaan veräjän sisäpuolella kirkkoherra,
tanakkana ja tukevana, matala hattu vinosti kaljulla otsallaan,
puhutteli vanhaa kuuroa torpparia. Hän kohautti hattuaan ja nyökkäsi
naisille; sitten hän lopettamatta lausettaan hävisi sakaristoon.
Urkujen ääressä mrs Barter puuhaili rekisterin kanssa ollakseen
valmiina soittamaan miehensä kirkkoon, ja hänen puolittain loistavat,
puolittain pelokkaat silmänsä olivat kiinteästi tähdätyt sakariston
oveen.

Kartanonherra ja mrs Pendyce tulivat, nyt melkein rinnakkain, käytävää
pitkin ja istuutuivat tyttäriensä ja kenraalin viereen ensimmäiseen
penkkiin vasemmalla. Se oli korkea ja täytetty. He polvistuivat
korkeille punaisille jakkaroille. Mrs Pendyce pysyi niin yli minuutin
ajan vaipuneena ajatuksiin; mr Pendyce nousi aikaisemmin ja, katsellen
alaspäin, potkaisi jakkaraa, joka oli asetettu liian lähelle istuinta.
Kiinnittäen lasit nenälleen hän tutkisteli vanhaa kulunutta raamattua;
sitten hän nousi, meni kuoripulpetille ja alkoi ottaa selvää päivän
tekstistä. Kello lakkasi soimasta; kuului sihisevä, suriseva ääni; mrs
Barter oli alkanut soittaa ja kirkkoherra oli astunut sisään valkoiseen
messukaapuun pukeutuneena. Selin häneen haki mr Pendyce edelleenkin
tekstiä. Jumalanpalvelus alkoi.

Tavallisesta lasiakkunasta korkealla kirkon oikeanpuoleisessa siivessä
loi aurinko säteen suoraan Pendycein penkkiin. Viimein se viivähti mrs
Barterin kasvoilla, valaisten hänen pehmeät, ryppyiset, pelokkaasti
punastuneet poskensa, hänen otsansa uurteet ja hänen loistavat
silmänsä, jotka jännittyneinä ja arkoina vaelsivat hänen miehestään
nuotteihin ja takaisin. Jokainen kurttu ja kulmienrypistys kirkkoherran
kasvoilla sai soiton värähtämään, kuin olisi kouristus käynyt soittajan
sielussa. Pendycein penkissä molemmat tytöt veisasivat äänekkäästi ja
varsin tunteikkaasti. Mr Pendyce veisasi myöskin ja pari kertaa hän
hämmästellen silmäsi veljeänsä kuin ei tämä aikaansaisi kyllin kovaa
ääntä. Mrs Pendyce ei veisannut, mutta hänen huulensa liikkuivat ja
hän seurasi katseellaan lukemattomia tomuhiukkasia, jotka tanssivat
pitkässä viistossa auringonsäteessä. Sen kultainen keila väistyi
verkkaan pois hänen luotaan ja hävisi sitten kuin loihdun ajamana. Mrs
Pendyce antoi katseensa vaipua. Jotakin oli auringonsäteen keralla
karannut hänen sielustaan; hänen huulensa eivät enää liikkuneet.

Kartanonherra veisasi äänekkäästi pari säveltä, lausui puheäänellä
kolme, veisasi taas kaksi, virsi loppui. Hän nousi paikaltaan, laski
kätensä pulpetin reunoille, kumartui eteenpäin ja alkoi lukea tekstiä.
Hän luki kertomusta Abrahamista ja Lootista, ja heidän karjastaan ja
lammaslaumastaan ja siitä, kuinka he eivät voineet asua yhdessä, ja
lukiessaan hän kuin oman äänensä lumoamana ajatteli:

"Tämän tekstin minä luen hyvin, minä Horace Pendyce. Minä olen Horace
Pendyce -- Horace Pendyce. Amen, Horace Pendyce!"

Ja ensimmäisestä vasemmanpuoleisesta penkistä mrs Pendyce kiinnitti
silmänsä häneen, sillä se oli hänen tapansa, ja ajatteli, kuinka hän
kevään taasen tultua menisi kaupunkiin, yksin, ja asuisi Greenin
hotellissa, missä hän aina oli asunut isänsä kanssa tyttönä ollessaan.
George oli luvannut pitää huolta hänestä ja tehdä hänen kanssaan
kierroksen teattereissa. Ja unohtaen, että oli ajatellut näin joka
syksy viimeisen kymmenen vuoden kuluessa hän hymyili lempeästi ja
nyökkäsi. Mr Pendyce lausui:

"Ja minä tahdon tehdä siemenesi runsaaksi kuin tomun maan päällä;
niin että jos joku voi laskea tomun maan päällä, silloin voidaan
laskea sinunkin siemenesi. Nouse, käy maan läpi pitkin sen pituutta ja
leveyttä; sillä minä tahdon antaa sen sinulle. Silloin Abraham siirsi
telttansa ja asettui Mamren tammistoon, joka on Hebronissa, ja rakensi
sinne alttarin Herralle. Tähän päättyy ensimmäinen teksti."

Aurinko, joka nyt oli saavuttanut toisen akkunan, loi taas kultaisen
juovan kirkon läpi; taaskin lukemattomat tomuhiukkaset tanssivat ja
jumalanpalvelus jatkui.

Syntyi hiljaisuus. Lintukoira John, joka makasi tantereella kirkon
ulkopuolella, työnsi pitkän mustan kuononsa kirkkotarhan veräjän
alitse; foksterrierit, jotka kärsivällisesti istuivat ruohostossa,
teroittivat korviaan. Yksitoikkoisesti puhuva ääni rikkoi hiljaisuuden.
Lintukoira John huokasi, foksterrierien korvat painuivat, ne makasivat
raskaasti toisiaan vasten. Kirkkoherra oli ruvennut saarnaamaan.
Hän saarnasi hedelmällisyydestä, ja heti alkoi kuusi hänen lastaan
levottomasti liikahdella oikeanpuoleisessa penkissä. Mrs Barter, joka
istui sivuittain ja vailla selkänojaa, tuijotti jäykästi miehensä
selkään; hämmennyksen ryppy näkyi hänen kulmillaan. Aika-ajoin hän
liikahteli kuin koskisi hänen selkäänsä. Kirkkoherra valvoi silmillään
seurakuntaansa, jottei vain kukaan heistä vaipuisi uneen. Hän puhui
kauaskaikuvalla äänellä.

Jumala -- hän sanoi -- toivoi ihmisten olevan hedelmällisiä, tarkoitti
heidät olemaan hedelmällisiä, käski heidän olla hedelmällisiä. Jumala
-- hän sanoi -- loi ihmiset ja loi maan; Hän loi ihmisen olemaan
hedelmällisen maan päällä; Hän ei luonut ihmistä kysymään eikä
vastaamaan eikä väittelemään. Hän loi hänet olemaan hedelmällinen ja
omistamaan maan. Kuten he olivat kuulleet tämänaamuisessa kauniissa
tekstissä, oli Jumala säätänyt rajat, avioliiton rajat, joiden
piirissä ihmisen tuli lisääntyä; näiden rajojen piirissä oli hänen
velvollisuutensa lisääntyä ja lisääntyä ylenpalttisesti, kuten
Aabrahamkin lisääntyi. Nykypäivinä on vaaroja, loukkuja ja ansoja
monta; nykypäivinä ihmiset kaikkialla ja avoimesti, häpeämättä,
saarnasivat häpeällisiä oppeja. Olkoot he varuillaan. Hänen pyhä
velvollisuutensa on sulkea pois sellaiset ihmiset sen seurakunnan
piiristä, jonka Jumala on hänen huomaansa uskonut. Heidän suurimman
runoilijansa sanaa käyttäen: "Tällaiset ihmiset ovat vaarallisia",
-- vaarallisia kristinuskolle, vaarallisia maalle ja kansalliselle
elämälle. Heitä ei ole maailmaan pantu noudattamaan synnillistä
taipumustaan, tottelemaan kuolevaista järkeään. Jumala vaatii uhreja
ihmisiltä. Isänmaanrakkaus vaatii uhreja ihmisiltä, se vaatii heitä
hillitsemään taipumuksensa ja halunsa. Se vaatii heiltä heidän
ensimmäisenä velvollisuutenaan miehinä ja kristittyinä, että he ovat
hedelmällisiä ja lisääntyvät, voidakseen viljellä tämän hedelmällisen
maan, mutta ei itsekkäästi, ei vain heitä itseään varten. Se vaatii
heitä lisääntymään, jotta he ynnä heidän lapsensa voisivat lyödä
kuningattarensa ja maansa viholliset ja pitää korkealla Englannin nimeä
kaikissa taisteluissa kaikkia vastaan, jotka röyhkeästi yrittävät
raastaa sen lipun tomuun.

Kartanonherra avasi silmänsä ja katsoi kelloaan. Pannen kätensä ristiin
hän rykäisi, sillä hän ajatteli silpunleikkuukonetta. Hänen vieressään
hymyili mrs Pendyce kuin unessa, katse tähdättynä alttariin. Hän
ajatteli: "Millwordilla, Bond Streetillä, on tavallisesti viehättäviä
pitsejä. Kenties minä keväällä voisin -- -- Tai myös Goblinilla, heidän
_point de Venise_ --"

Neljä penkkiriviä heidän takanaan istui iäkäs mökkiläisvaimo suorana
kuin tyttö, uurtuneilla vanhoilla kasvoillaan haltioitunut ilme. Hän
ei koskaan liikahtanut, hänen silmänsä näyttivät juovan kirkkoherran
jokaisen huulien liikkeen, hänen koko olentonsa näytti riippuvan hänen
sanoissaan. Tosin hänen himmeät silmänsä näkivät vain sumua, eivätkä
hänen poloiset kuurot korvansa voineet kuulla sanaakaan, mutta hän
istui sopessaan tapansa mukaan eikä ajatellut mitään. Ja kenties oli
parempi niin, sillä hän oli lähellä loppuaan.

Auringon lämmittämässä ruohikossa kirkkotarhan ulkopuolella makasivat
foksterrierit toinen toistaan vasten, muka muristen, ja niiden
pienet kirkkaat silmät tähystivät kirkon ovea, ja lintukoira Johnin
läähättävät sieraimet olivat yhä uutterassa työssä veräjän alla.




GREGORY VIGIL EHDOTTELEE


Kello kolmen tienoissa samana iltapäivänä hintelä mies käveli
Worsted Skeynesin lehtokujaa myöten; toisessa kädessään hänellä oli
hattunsa, toisessa pieni ruskea laukku. Hän pysähtyi silloin tällöin
ja veti syvään henkeä, levittäen suoran nenänsä sieraimia. Hänellä
oli jalomuotoinen pää, jonka ohimoilla oli harmahtavia hiuksia.
Hänen vaatteensa olivat väljät, hänen askelensa ripeät. Seistessään
keskellä tietä, vetäen syviä henkäyksiä, kosteat siniset silmät
pilviin tähdättyinä, hän kiinnitti puoleensa kultarintakertun huomion;
se hypähti rhododendronpensaasta häntä katsomaan ja alkoi hänen ohi
mentyään viheltää. Gregory Vigil kääntyi ja puristi humoristisia
huuliaan, ja lukuunottamatta sitä, että häneltä täydellisesti puuttui
kaikki pyylevyys, hän jossakin määrin muistutti tätä lintua, jota
pidetään erikoisen englantilaisena.

Hän kysyi mrs Pendyceä korkealla, sulavalla äänellä, joka oli
hyvin miellyttävä kuulla, ja hänet saatettiin heti valkeaan
aamupäivähuoneeseen.

Mrs Pendyce tervehti häntä sydämellisesti. -- Hänellä oli voimakas
sukulaistunne, kuten usein naisilla, jotka ovat saaneet tottua
miestensä huulilta kuulemaan puheenpartta "Vai niin! _Sinun_ sukuasi!"

"Ymmärräthän, Grig", sanoi hän serkun istuuduttua, "kirjeesi oli varsin
hermostuttava. Hänen pesäeronsa kapteeni Bellew'sta on aiheuttanut
paljon puhetta täällä. Niin, tiedänhän minä, että se on varsin
tavallista sellainen, mutta Horace on niin --! Kaikki kartanonomistajat
ja papit ja kansa ovat aivan samaa maata täällä. Tietysti minä olen
suuresti mieltynyt häneen, hänhän on niin viehättävän näköinen; mutta,
Gregory, hänen miehensä ei todellakaan ole minulle vastenmielinen. Hän
on hurjapää -- mutta sehän on pikemminkin virkistävää; ja tiedäthän,
että minun mielestäni Helen on vähän hänen kaltaisensa siinä suhteessa."

Veri syöksyi Gregory Vigilin otsalle, hän pyyhkäisi tukkaansa ja sanoi:

"Hänen kaltaisensa? Sen miehen kaltainen? Voiko ruusu olla artisokan
kaltainen?"

Mrs Pendyce jatkoi:

"Minusta oli äärettömän hauskaa, kun hän oli täällä. Se oli ensi
kerta sen jälkeen, kun hän poistui The Firsistä. Miten kauan siitä
on? Kaksi vuottako? Mutta, tiedätkö, Grig, Maldenit joutuivat aivan
pois tasapainosta hänen tähtensä. Luuletko, että avioero tosiaan on
välttämätön?"

Gregory Vigil vastasi: "Pelkään, että on."

Mrs Pendyce vastasi levollisesti serkkunsa katseeseen; enintään hän
vain kohotti kulmiaan hiukan tavallista enemmän; mutta ikäänkuin
salaisen levottomuuden vaikutuksesta hän alkoi punoa ja puristaa
sormiaan. Hän oli näkevinään edessään Georgen ja mrs Bellew'n vieri
vieressä. Se oli epämääräistä äidintunnetta, vaistomaista pelkoa. Hän
pysäytti sormensa, antoi katseensa vaipua ja virkkoi:

"Tietysti, rakas Grig, jos minä voin auttaa sinua jollain tavoin --
Horacelle on niin vastenmielistä kaikki, mikä on sanomalehtien kanssa
tekemisissä."

Gregory Vigil vetäisi henkeä.

"Sanomalehdet!" hän virkkoi. "Kuinka se on inhoittavaa! Ajatella,
että meidän sivistyksemme sallii naisia heitettävän koirain eteen!
Ymmärräthän, Margery, minä ajattelen häntä. Tässä asiassa minä en pysty
ottamaan huomioon mitään muuta."

Mrs Pendyce mutisi: "Tietysti, rakas Grig, minä täysin ymmärrän."

"Hänen asemansa on sietämätön; kenenkään naisen ei pitäisi joutua
sellaiseen elämään, kaikkien parjauksen alaiseksi."

"Mutta, rakas Grig, en minä luule hänen välittävän siitä; minusta hän
oli niin erinomaisen virkeällä mielellä."

Gregory sohaisi kädellään tukkaansa.

"Kukaan ei ymmärrä häntä", hän virkkoi. "Hän on niin uljas."

Mrs Pendyce vilkaisi häneen, ja vähäinen ironinen hymy häivähti hänen
kasvoillaan.

"Kukaan ei voi katsella häntä näkemättä, että hän on uljas. Mutta,
Grig, kenties sinä et täysin ymmärrä häntä myöskään!"

Gregory Vigil raapaisi korvallistaan.

"Minun täytyy avata akkuna hetkeksi", hän virkkoi.

Taas mrs Pendycen sormet alkoivat vääntyä ja taas hän pysähdytti ne.

"Meitä oli oikein suuri seura täällä viime viikolla, ja nyt täällä on
vain Charles. Georgekin on mennyt pois; hän tulee olemaan pahoillaan,
kun ei tavannut sinua!"

Gregory ei kääntynyt eikä vastannut, ja mrs Pendycen kasvoille tuli
taas tarkka katse.

"Oli niin hauskaa sille rakkaalle pojalle voittaa kilpa-ajoissa! Minä
pelkään, että hän lyö hieman vetoa! On niin rauhoittavaa, että Horace
ei tiedä siitä."

Vieläkään ei Gregory puhunut.

Mrs Pendycen kasvoilta hävisi pelokas katse, ja niihin ilmestyi
jonkinmoinen hiljainen ihailu.

"Rakas Grig", hän virkkoi, "miten sinä hoidat tukkasi. Se _on_ niin
kaunista ja pitkää ja aaltoilevaa!"

Gregory kääntyi punastuen.

"Olen aikonut leikkauttaa sen jo aikoja sitten. Tarkoitatko todellakin,
Margery, ettei miehesi saata ymmärtää, minkälaiseen asemaan Helen on
joutunut?"

Mrs Pendycen katse kiintyi hänen helmaansa.

"Näethän, Grig", hän alkoi, "hän oleskeli täällä aika paljon, ennenkuin
hän lähti The Firsistä, ja sittenhän hän on sukua minulle -- vaikkakin
varsin kaukaista. Eihän voi koskaan tietää, mitä tuollaisissa
kauheissa jutuissa voi sattua. Horace tulee varmasti sanomaan, että
hänen pitää palata miehensä luo tai että, jos se on mahdotonta, hänen
pitää ajatella yhteiskuntaa. Lady Rose Bethanyn tapaus on järkyttänyt
kaikkia, ja Horace _on_ hermostunut. En tiedä mistä se johtuu, mutta
ihmiset täällä ovat kovasti sitä vastaan, että naiset asettuvat omille
jaloilleen. Sinun pitäisi kuulla mr Barteria ja Sir James Maldenia ja
monia muita; hassua on, että naiset ovat heidän puolellaan. Tietysti se
on kummallista minusta, kun niin monet Totteridget menivät tiehensä tai
tekivät jotain hassua. Minä en voi olla tuntematta myötätuntoa heitä
kohtaan, mutta minun täytyy ajatella -- --. Et voi uskoa, kuinka täällä
maalla juorutaan ihmisten teoista, ennenkuin he ovat niitä tehneetkään!
Ei ole muuta puheenaihetta kuin ne ja metsästys!"

Gregory Vigil tarttui päähänsä.

"Hyvä, jos tämä esittää ritariston nykyistä kehityskantaa, niin minä
kiitän Jumalaa, etten ole aatelismies!"

Mrs Pendycen silmät sävähtivät.

"Ah!" hän virkkoi, "sitä minä olen niin usein ajatellut".

Gregory rikkoi hiljaisuuden.

"Minä en mahda mitään maaseudun tavoille. Minun velvollisuuteni on
selvä. Kukaan muu ei voi pitää hänestä huolta."

Mrs Pendyce huokasi ja virkkoi nousten tuolistaan: "No niin, rakas
Grig, mennään nyt saamaan vähän teetä."

Worsted Skeynesissä tarjottiin tee sunnuntaisin hallissa, ja
kirkkoherra vaimoineen oli tavallisesti mukana. Nuori Cecil Tharp oli
tullut käyden, koirineen, jonka saattoi kuulla ynisevän hiljaa oven
ulkopuolella. Jalat ristissä ja sormenpäät vastakkain painettuina
nojautui kenraali Pendyce taaksepäin tuolissaan ja tuijotti seinään.
Kartanonherra piteli kädessään uusinta linnunmunaansa, näytellen sen
pilkkuja kirkkoherralle.

Nurkassa urkuharmonin takana, jota ei koskaan soitettu, Norah
jutteli kylän hokkeyklubista mrs Barterin kanssa, joka istui katse
mieheensä kiinnitettynä. Toisella puolen takkaa Bee ja nuori Tharp,
joiden tuolit näyttivät olevan varsin lähellä toisiaan, puhelivat
hevosistaan matalalla äänellä, luoden arkoja silmäyksiä toisiinsa.
Hämärä laskeutui, halot rätisivät, ja silloin tällöin keskeytti
kodikkaan puheensorinan lyhyt unelias äänettömyys, täynnä sulaa lämpöä
ja hyvinvointia, kuten lintukoira Johnin äänettömyys sen nukkuessa
isäntänsä jalkaa vasten.

"Niin", virkkoi Gregory hiljaa, "minun täytyy mennä puhuttelemaan tuota
miestä".

"Onko tosiaankin välttämätöntä, Grig, ensinkään puhutella häntä?
Tarkoitan -- jos olet tehnyt päätöksesi --"

Gregory sohaisi kädellään tukkaansa.

"Se on vain kohtuullista, luullakseni!" -- Ja mennen hallin poikki hän
poistui niin hiljaa, ettei kukaan muu kuin mrs Pendyce todennut hänen
poistuneen.

Puoli tuntia myöhemmin olivat mr Pendyce ja hänen tyttärensä Bee
kotimatkalla aseman luona, kylän ja Worsted Skeynesin välisellä tiellä,
oltuaan sunnuntaikäynnillään vanhan hovimestarinsa Bigsonin luona.
Kartanonherra puheli parhaillaan.

"Hän riutuu pois -- vanha kunnon Bigson riutuu pois. Minä en voi kuulla
mitä hän sanoo, kun hän mutisee niin; ja hän unohtaa kaiken. Ajatteles,
että hän on unohtanut minun olleen Oxfordissa. Mutta me emme saa hänen
vertaisiaan palvelijoita enää nykyään. Tuo mies, jonka me nyt olemme
saaneet, on unelias otus. Unelias! Hän on -- Mitä tuo on, tuolla
tiellä? Ei kukaan saa tuolla lailla ajaa! Kuka se on! Minä en voi
nähdä."

Keskellä tietä lähestyivät rattaat täyttä vauhtia. Bee tarttui isänsä
käsivarteen ja työnsi sitä tarmokkaasti, sillä mr Pendyce seisoi
paikallaan kuin patsas pelkästä paheksumisesta. Rattaat sivuuttivat
hänet yhden jalan etäisyydeltä ja hävisivät kaartaen asemalle päin. Mr
Pendyce kääntyi niiden jälkeen.

"Kuka se oli? Hävytöntä! Ja vielä lisäksi sunnuntaina! Miehen täytyi
olla päissään; hän oli vähällä ajaa jalkojeni yli. Huomasitko, Bee, hän
oli vähällä --"

Bee vastasi:

"Se oli kapteeni Bellew, isä; minä näin hänen kasvonsa?"

"Bellew? Tuo päihtynyt lurjus? Minä haastan hänet oikeuteen.
Huomasitko, Bee, hän oli vähällä --"

"Kenties hän oli saanut huonoja uutisia", sanoi Bee. "Tuolla juna nyt
lähtee. Minä toivon, että hän saavutti sen."

"Huonoja uutisia! Onko se mikään aihe ajaa minun ylitseni? Sinä toivot,
että hän saavutti sen -- minä toivon, että hän myöhästyi. Se lurjus!
Minä toivon, että hän ajaisi itsensä kuoliaaksi!"

Tähän kiihtyneeseen tapaan mr Pendyce jatkoi, kunnes he saapuivat
kirkolle. Kulkiessaan kirkonkäytävää myöten he sivuuttivat Gregory
Vigilin, joka oli penkissä nojautuneena eteenpäin, kyynärpäät
pulpetilla ja peittäen käsillään silmänsä...

Kello yksitoista samana yönä seisoi eräs mies mrs Bellew'n huoneiston
oven ulkopuolella Chelseassa ja soitti kiivaasti kelloa. Hänen kasvonsa
olivat kuolonkalpeat, mutta hänet pienet tummat silmänsä kipunoivat.
Ovi avattiin, ja Helen Bellew seisoi siinä iltapuvussa, pidellen
kynttilää kädessään.

"Kuka te olette? Mitä tahdotte?"

Mies astuu valokehään.

"Jaspar! Sinäkö? Mitä ihmettä --"

"Minä tahdon puhua kanssasi."

"Puhua? Tiedätkö mikä vuorokauden aika nyt on?"

"Aika -- ei mitään sellaista ole. Voisit sinä nyt antaa minulle
suudelman kahden vuoden jälkeen? Minä olen juonut, mutta en ole
päissäni."

Mrs Bellew ei suudellut häntä eikä myöskään vetänyt kasvojaan pois.
Mitään hätääntymisen merkkiä ei näkynyt hänen jäänharmaissa silmissään.
Hän sanoi: "Jos minä päästän sinut sisään, niin lupaatko sanoa
sanottavasi sukkelaan ja mennä tiehesi?"

Pienet ruskeat pirut tanssivat Bellew'n kasvoilla. Hän nyökkäsi. He
seisoivat uunin ääressä arkihuoneessa, ja molempien huulilla väreili
erikoinen hymyily.

Oli vaikeata katsella ylen vakavasti henkilöä, jonka kanssa oli elänyt
vuosia, jonka kanssa oli yhdessä kokenut inhimillisen intohimon,
lähentymisen ja vieraantumisen, joka tunsi kaikki nuo jokapäiväiset
pikkuseikat, mitä yhdessä eläneet miehet ja naiset tuntevat toisistaan,
jonka kanssa lopuksi oli lakannut yhdessä elämästä, vihatta, vain
siksi, että luonto niin vaati. Kummallakaan heistä ei ollut mitään
salattua, ja hymyillen heikosti kuin itse tiedon hymyä Jaspar Bellew ja
Helen, hänen vaimonsa, katselivat toisiaan.

"Niin", lausui mrs Bellew taas, "mitä varten sinä olet tullut?"

Bellew'n kasvot olivat muuttuneet. Niiden ilme oli kaihtava; hänen
suunsa nytkähteli; ryppy oli muodostunut silmäin väliin.

"Kuinka -- sinä -- voit?" hän virkkoi paksulla, mutisevalla äänellä.

Mrs Bellew'n kirkas ääni vastasi:

"No, Jaspar, mitä sinä haluat?"

Pienet ruskeat paholaiset hypähtelivät jälleen Jasparin silmiin.

"Sinä olet hyvin sievä tänä iltana!"

Hänen vaimonsa nyrpisti suutaan.

"Kyllä minä olen suunnilleen sama kuin aina ennenkin", sanoi hän.

Bellew'ta puistatti rajusti. Hän kiinnitti silmänsä lattiaan vähän
mrs Bellew'n vasemmalle puolen; äkkiä hän nosti ne. Ne olivat aivan
elottomat.

"Minä olen aivan selvä", mutisi hän paksusti; sitten, yllättävän
nopeasti, alkoivat hänen silmänsä taas kipunoida. Hän astui askelen
lähemmäksi.

"Sinä olet minun vaimoni!" hän sanoi.

Mrs Bellew hymyili.

"Nyt sinun täytyy mennä!" vastasi hän ja ojensi paljaan käsivartensa
torjuakseen hänet. Mutta Bellew peräytyi itsestään; taas olivat hänen
silmänsä kiinnitetyt lattiaan vähän mrs Bellew'n vasemmalle puolen.

"Mitä tuo on?" änkytti hän. "Mitä se on -- tuo musta --?"

Kaikki pirullisuus, ivailu, ihailu, hajamielisyys oli hävinnyt hänen
kasvoiltaan; ne olivat kalpeat ja tyynet ja äärettömän kärsivät.

"Älä aja minua pois", hän änkytti, "älä aja minua pois!"

Mrs Bellew katsoi häneen tylysti; sitten hänen silmiensä epäluulo
vaihtui jonkinmoiseksi sääliksi. Hän astui nopeasti askelen eteenpäin
ja laski kätensä hänen olalleen.

"Kaikki hyvin, poikaseni, kaikki hyvin!" hän sanoi. "Ei täällä ole
mitään."




MR PARAMOR SELITTELEE


Mrs Pendyce, joka miehensä toivomuksen mukaisesti yhä asusti samassa
huoneessa kuin tämä, valitsi mr Pendycen vuoteestanousun edellä käyvän
kymmenen minuuttia esittääkseen hänelle Gregoryn päätöksen. Hetki oli
suotuisa, sillä mr Pendyce oli vain puoleksi hereillä.

"Horace", virkkoi mrs Pendyce, ja hänen kasvonsa näyttivät nuorilta
ja levottomilta, "Grig sanoo, että Helen Bellew'n ei pidä enää jäädä
nykyiseen asemaansa. Tietysti minä kerroin hänelle, että se pahoittaisi
sinua, mutta Grig sanoo, että hän ei voi edelleen olla näin, että hänen
yksinkertaisesti pitää ottaa avioero kapteeni Bellew'sta."

Mr Pendyce makasi selällään.

"Mitä nyt?" hän virkkoi.

Mrs Pendyce jatkoi:

"Minä tiesin, että se pahoittaisi sinua; mutta minusta tosiaankin" --
hän kiinnitti silmänsä kattoon -- "meidän pitäisi ajatella vain häntä".

Kartanonherra nousi istumaan.

"Mitä sinä sanot Bellew'sta?" hän virkkoi.

Mrs Pendyce jatkoi raukealla äänellä ja silmiään liikuttamatta:

"Älä nyt suutu enemmän kuin on tarpeellista, rakas ystävä, se _on_
niin ikävää. Jos Grig sanoo, että hänen pitää ottaa avioero kapteeni
Bellew'sta, niin minä olen varma, että hänen pitää."

Horace Pendyce pudottautui tömähtäen pielukselle, ja hänkin makasi
silmät kattoon kiinnitettyinä.

"Ottaako avioero hänestä?" hän virkkoi. "Luulisinpa niin! Se mies
pitäisi hirttää, moinen lurjus. Kerroinhan sinulle, kuinka hän toissa
iltana oli ajaa minun ylitseni. Hän elää aivan kuin häntä haluttaa ja
on koko naapuristolle esimerkkinä paholaisen konsteissa. Ellen minä
olisi pitänyt varaani, olisi hän kaatanut minut kuin keilan ja Been
kaupanpäällisiksi."

Mrs Pendyce huokasi.

"Vaara _oli_ lähellä", hän virkkoi.

"Ottaako avioero hänestä", päätteli mr Pendyce, "luulisinpa niin! Hänen
olisi pitänyt ottaa avioero hänestä jo kauan sitten! Vaara oli niin
lähellä kuin ikinä mahdollista; vain askel eteenpäin, niin jalkani
olisi katkennut!"

Mrs Pendyce käänsi katseensa katosta.

"Ensin", hän virkkoi, "minä ajattelin, oliko se aivan -- mutta minä
olen hyvin iloinen, että sinä otat asian tältä kannalta".

"Otan asian! Voin sanoa sen sinulle, Margery, tämäntapainen asia panee
ihmisen ajattelemaan. Koko ajan kuin Barter eilen saarnasi, minä
ajattelin, mitä ihmettä tälle maatilalle olisi tapahtunut, jos -- jos
--" Ja hän katseli ympärilleen rypistellen kulmiaan. "Asioiden ollessa
nykyiselläkin kannallaan minä saan vain kaiken menemään tasan. Mitä
Georgeen tulee, niin hän pystyy tällä hetkellä sitä hoitamaan yhtä
vähän kuin sinä; hän aiheuttaisi tuhansien tappioita."

"Minä pelkään, että George on liian paljon Lontoossa. Tästä syystä minä
ajattelin -- minä pelkään, että hän liian paljon seurustelee --"

Mrs Pendyce keskeytti; puna peitti hänen poskensa; hän oli nipistänyt
itseään lujasti lakanoitten alla.

"George", virkkoi mr Pendyce, jatkaen omia mietteitään, "on vailla
älyä. Hän ei koskaan selviytyisi sellaisesta miehestä kuin Peacock --
ja sinä yllytät häntä! Hänen pitäisi mennä naimisiin ja kotiutua."

Mrs Pendyce, jonka poskien puna haihtui, sanoi:

"George muistuttaa paljon Hubert-raukkaa."

Horace Pendyce veti kellonsa pieluksen alta.

"Oh!" Mutta hän pidätti jatkon: "sinun sukusi!" sillä Hubert Totteridge
ei ollut vielä ollut vuottakaan vainajana. "Kymmenen minuuttia vailla
kahdeksan. Sinä pidätät minua puheillasi; minun pitäisi jo olla
kylvyssä."

Verhottuna pyjama-pukuun, jossa oli hyvin leveät siniset juovat, silmät
harmaina, viikset harmaina, hoikkana ja suoraselkäisenä hän seisahtui
ovelle.

"Tytöillä ei ole hituistakaan mielikuvitusta. Mitä luulet Been
sanoneen? 'Minä toivon, ettei hän myöhästynyt junasta.' Myöhästynyt
junasta! Hyvä Jumala! Ja minä olin vähällä -- olin vähällä --"
Kartanonherra ei lopettanut lausettaan; mitkään muut sanat kuin
raaoilta ja hillittömiltä tuntuvat eivät olisi riittävästi tulkinneet
hänen käsitystään väittämänsä vaaran suuruudesta, ja hänen luontoaan ja
kasvatustaan vastaan soti liioitella ruumiillista uhkaa.

Murkinalla hän oli tavallista ystävällisempi Gregorylle, joka aikoi
lähteä ensimmäisessä junassa. Mr Pendyce kohteli yleensä häntä
pikemminkin epäluuloisesti, kuten vaimon serkkua kohdellaan, varsinkin
jos tällä on huumorin tajua.

"Oikein kelpo mies", oli hänen tapansa sanoa hänestä, "mutta radikaali
läpikotaisin". Mitään muuta nimitystä hän ei keksinyt Gregoryn
omituisuuksille.

Gregory lähti vihjaamatta sen enempää käyntinsä tarkoitukseen.
Ratsupoika kyyditsi hänet asemalle vaunuissa, ja hän istui niissä
hattu kädessään ja pää avonaisena akkunan ääressä, kuin tahtoen
tuulen puhaltavan pois jotain hänen aivoistaan. Ja koko matkan ajan,
kaupunkiin saakka, hän katsoi ulos akkunasta, ja puoleksi humoristiset,
puoleksi huolestuneet ilmeet vaihtelivat hänen kasvoillaan. Kuin
verkkaan aukikierretty panoraama ilmestyi hänen katseensa eteen
herraskartano herraskartanon, kirkko kirkon jälkeen syksyisessä
päivänpaisteessa, pensasrivien ja lehtojen välissä, jotka olivat
ylt'yleensä ruskeata ja kultaa; ja kaukana kohoavalla kummulla kulki
verkkaan kyntömies, varjokuvan lailla taivasta vasten näkyen.

Asemalta hän lähti ajurilla asianajajansa luo Lincoln's Inn Fieldsiin.
Hänet vietiin huoneeseen, josta puuttuivat kaikki lainopilliset
lisäkkeet, lukuunottamatta sarjaa Oikeudenpäätöksiä ja orvokkikimppua,
joka oli tuoreella vedellä täytetyssä lasissa. Edmund Paramor, "Paramor
& Herringin" vanhempi osakas, sileäksi ajeltu kuusikymmenvuotias, jonka
teräksenharmaa tukka oli suittu ylös otsalta kuin kukonharja, tervehti
häntä hymyillen.

"Ah, Vigil, kuinka voit? Tuletko maalta?"

"Worsted Skeynesistä."

"Horace Pendyce on minun asiakkaitani. Niin, miten voimme palvella
_sinua?_ Onko yhdistyksesi pulassa?"

Pehmeässä nahkatuolissa, jossa oli istunut niin monta avun hakijaa,
viipyi Gregory Vigil kokonaisen minuutin puhumatta; ja luotuaan
vieraaseensa tutkivan katseen, joka näytti tulevan suoraan sielun
syvyydestä, mr Paramor myös istui liikkumattomana ja vakavana. Tällä
hetkellä oli näiden kahden hyvin erilaisen miehen silmissä jotain
yhtäläistä, samanlaista kunniallisuutta ja samanlaisia päämääriä
ilmaiseva katse. Gregory puhui vihdoin.

"Asia on minulle tuskallinen."

Mr Paramor piirsi naaman imupaperilleen.

"Minä olen tullut puhumaan holhokkini avioerosta", jatkoi Gregory.

"Mrs Jaspar Bellew'nko?"

"Niin; hänen asemansa on sietämätön."

Mr Paramor loi häneen tutkivan katseen.

"Annas kun muistelen: hän on kai jonkin aikaa ollut miehestään
erillään."

"Kyllä; kaksi vuotta."

"Tietenkin sinä toimit hänen suostumuksellaan?"

"Minä olen puhunut hänen kanssaan."

"Kai sinä tunnet avioerolain?"

Gregory vastasi vaivautuneesti hymyillen:

"Minä en ole erikoisen selvillä siitä; minä tuskin koskaan luen
sellaisia asioita lehdestä. Minä vihaan kaikkea sellaista."

Mr Paramor hymyili taas, kävi heti vakavaksi ja sanoi:

"Meidän täytyy saada todistuksia erinäisistä seikoista. Onko sinulla
mitään todistuksia?"

Gregory sohaisi kädellään tukkaansa.

"Luullakseni siinä ei synny mitään vaikeutta", hän virkkoi, "Bellew
suostuu -- he suostuvat molemmat!"

Mr Paramor näytti hämmästyneeltä.

"Mitä se tähän kuuluu?"

Gregory keskeytti:

"Tietenkään ei voi syntyä mitään vaikeutta, kun molemmat asianomaiset
ovat halukkaat eikä mitään vastaväitteitä tehdä."

"Hyvä Jumala!" sanoi mr Paramor.

"Mutta minä olen tavannut Bellew'n; minä tapasin hänet eilen. Minä olen
varma, että saan hänet myöntämään, mitä vain tahdot!"

Mr Paramor veti henkeä hampaiden lomitse.

"Oletko koskaan", hän virkkoi kuivasti, "kuullut puhuttavan
niinsanotusta salaisesta yhteisymmärryksestä?"

Gregory nousi ja käveli edestakaisin huoneessa.

"En tietääkseni koskaan ole saanut mitään oikein tarkkaa selontekoa
asiasta", hän sanoi. "Minä vihaan koko aihetta. Minä pidän avioliittoa
pyhänä, ja kun -- minkä Luoja estäköön -- se näyttäytyy häväistyksi,
on kauheata ajatella kaikkia noita muodollisuuksia. Onhan tämä
kristillinen maa ja me kaikki lihaa ja verta. Mitä lokaa se on,
Paramor?"

Tämän purkauksen jälkeen hän taas vaipui tuoliin ja nojasi pään
käteensä. Ja omituista kyllä, mr Paramor ei hymyillyt, vaan katsoi
häneen vaivautunein silmin.

"Ei saa näyttää siltä, kuin onnettomat aviopuolisot haluaisivat erota
toisistaan", hän sanoi. "Toisen täytyy olla pidättävinään toista ja
esiintyä vääryyttä kärsineenä. Täytyy olla todistuksia aviollisesta
hairahduksesta, ja tässä tapauksessa pahoinpitelystä tai karkaamisesta.
Todistuksien täytyy olla jäävittömiä. Näin säätää laki."

Gregory virkkoi kohottamatta katsettaan:

"Mutta miksi?"

Mr Paramor otti orvokkinsa vedestä ja kohotti ne nenälleen.

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"Tarkoitan: miksi tuo salakähmäinen kiertotie?"

Mr Paramorin vaivautunut katse vaihtui hämmästyttävän nopeasti takaisin
hymyksi.

"Niin", hän sanoi, "kai siveellisyyden säilyttämistä varten. Vai mitä
sinä luulet?"

"Sanotko sinä siveelliseksi sellaista ihmisten kahlehtimista, että
heitä pakotetaan tekemään syntiä päästäkseen vapaiksi toisistaan?"

Mr Paramor pyyhki pois naaman imupaperistaan.

"Minne sinä olet kadottanut huumorintajusi?" hän virkkoi.

"Minusta tässä ei ole mitään pilan aihetta, Paramor."

Mr Paramor kumartui eteenpäin.

"Rakas ystäväni", hän sanoi vakavasti. "Minä en hetkeäkään väitä,
ettei meidän järjestelmämme aiheuta suurta määrää vallan tarpeetonta
kärsimystä; minä en suinkaan sano, ettei se ole uudistuksien tarpeessa.
Useimmat lakimiehet ja kaikki ajattelevat ihmiset kyllä myöntävät, että
niin on laita. Mutta se on lavea kysymys, joka ei tässä auta meitä. Me
hoidamme puolestasi tämän jutun, jos se vain käy laatuun. Sinä olet
huonosti pannut sen alkuun, siinä kaikki. Meidän ensimmäinen tehtävämme
on kirjoittaa mrs Bellew'lle ja pyytää häntä tulemaan meitä tapaamaan.
Meidän täytyy saada Bellew vartioiduksi."

Gregory sanoi:

"Se on inhoittavaa. Eikö asiaa voida toimittaa ilman sitä?"

Mr Paramor puri etusormeaan.

"Eipä juuri", hän virkkoi. "Mutta älä ole huolissasi; me hoidamme
kaiken."

Gregory nousi ja meni akkunan luo. Hän lausui äkkiä:

"Minä en voi sietää tuota salakähmäistä tietä."

Mr Paramor hymyili.

"Jokainen kunniallinen mies tuntee niinkuin sinä", hän sanoi. "Mutta,
näetkös, meidän täytyy ajatella lakia."

Gregory huudahti taas:

"Eivätkö siis ketkään voi saada avioeroa, tekemättä itsestään
raakimuksia tai vakoojia?"

Mr Paramor lausui vakavasti:

"Se on vaikeata, kenties mahdotonta. Laki, näetkös, pohjautuu
erinäisiin periaatteisiin."

"Periaatteisiin?"

Hymy henkäili mr Paramorin huulilla, mutta haihtui heti.

"Kirkollisiin periaatteisiin, ja niiden mukaan henkilö, joka haluaa
avioeroa, _ipso facto_ menettää yhteiskunnallisen asemansa. Että heidän
täytyy tehdä itsestään vakoojia tai raakimuksia, ei tämän rinnalla ole
tärkeätä."

Gregory palasi pöydän ääreen ja peitti taas pään käsiinsä.

"Älä huoli laskea leikkiä, Paramor", hän virkkoi, "se on kaikki niin
tuskallista minulle".

Mr Paramorin katse viipyi hänen vieraansa kumartuneella päällä.

"Minä en laske leikkiä", hän sanoi. "Jumala varjelkoon! Luetko sinä
runoja?" Ja avaten laatikon hän otti sieltä punaisiin nahkakansiin
sidotun kirjan. "Tämä mies on minun mieleeni:

    "Vaahtoa on elämämme.
    Patsaan lailla kestää vaan
    osanotto toisen tuskaan,
    urhoollisuus omassaan.

"Se on minusta kaiken filosofian huippu."

"Paramor", lausui Gregory, "holhokkini on minulle hyvin rakas,
rakkaampi kuin kukaan toinen nainen, jonka tunnen. Minä olen tässä mitä
kauheimmassa pulassa. Toisella puolen on tämä kauhea salakähmäinen
puuha, joka tietysti herättää yleistä huomiota, ja toisella puolen
hänen asemansa -- kaunis, hilpeää elämää rakastava nainen, joka elää
yksin tässä Lontoossa, missä joka miehen vaistot ja joka naisen kieli
pitää häntä sopivana uhrina. Siitä minä olen äskettäin saanut vain
liiankin tuskallisen todisteen, Jumala suokoon minulle anteeksi! Jopa
minä olen neuvonut häntä menemään takaisin Bellew'n luo, mutta se ei
näytä voivan tulla kysymykseen. Mitä minun on tekeminen?"

Mr Paramor nousi. "Tiedän", hän sanoi -- "tiedän. Rakas ystäväni,
tiedän!" Ja kokonaisen minuutin hän pysyi liikkumatonna, Gregorystä
vähän pois kääntyneenä. "Hänen on parempi", sanoi hän äkkiä, "päästä
erilleen miehestään. Minä menen itse häntä tapaamaan. Koetamme säästää
häntä niin paljon kuin mahdollista. Minä menen jo tänä iltana ja annan
sinulle tiedon tuloksesta."

Kuin keskinäisestä vaistosta he tarttuivat toistensa käsiin ja
pudistivat niitä katsomatta toisiinsa. Sitten Gregory hattuunsa
tarttuen asteli ulos huoneesta.

Hän meni suoraan yhdistyksensä huoneistoon Hanover Squaren varrelle.
Se sijaitsi ylimmässä kerroksessa, korkeammalla kuin minkään muun
yhdistyksen huoneisto tässä talossa, niin korkealla, että sen
akkunoista, jotka olivat viisi jalkaa lattian yläpuolella, oikeastaan
saattoi nähdä vain taivasta.

Tyttö, jolla oli luisut olkapäät, punaiset posket ja tummat silmät,
työskenteli nurkassa kirjoituskoneen ääressä, ja kirjoituspöydän
edessä, johon valo lankesi sivulta ja joka oli täynnä valmiiksi
kirjoitettuja kuoria, vastaamattomia kirjeitä ja muutamia kappaleita
yhdistyksen julkaisuja, istui harmaahapsinen nainen, jolla oli
pitkänomaiset, laihat, ahavoituneet kasvot ja hehkuvat silmät. Hän luki
kulmat rypyssä erästä käsikirjoitusta.

"Oh, mr Vigil", sanoi hän, "olen hyvilläni teidän tulostanne. Tämä
kohta ei menettele sellaisenaan. Se ei kelpaa ensinkään."

Gregory otti käsikirjoituksen ja luki puheenalaisen kohdan.

"Tämä Eva Nevillin tapaus on niin peloittava, että me kysymme
naislukijoiltamme, jotka asuvat turvallisissa, kenties ylellisissä,
varmasti rauhallisissa kartanoissaan, mitä he olisivat tehneet, jos
he äkkiä olisivat joutuneet tämän tyttöparan asemaan -- suureen
kaupunkiin, vailla ystäviä, vailla rahaa, melkein vailla vaatteita ja
alttiina kaikille niille juonille, millä ihmisen hahmossa esiintyvät
pedot vaanivat naisiamme. Kysyköön kukin heistä itseltään: Olisinko
minä kestänyt, missä hän lankesi?"

"Ei käy ensinkään laatuun julkaista tätä", lausui nainen taas.

"Mikä vika siinä on, mrs Shortman?"

"Se on liian henkilökohtainen. Ajatelkaa lady Maldenia tai useimpia
tilaajiamme. Te ette voi edellyttää, että he saattaisivat kuvitella
olevansa Eva-raukan asemassa. Olen varma siitä, ettei se miellytä
heitä."

Gregory siveli tukkaansa,

"Onko mahdollista, etteivät he voi sietää sitä?" virkkoi hän.

"Se johtuu vain siitä, että te olette esittänyt niin kauheita
yksityiskohtia Eva-parasta."

Gregory nousi ja käveli edestakaisin huoneessa.

Mrs Shortman jatkoi:

"Siitä on niin kauan, kun te olette asunut maalla, mr Vigil, että te
ette muista kuinka asiat ovat. Minä tiedän, näettekös. Ihmiset eivät
halua tulla vaivatuiksi. Ajatelkaa sitä paitsi, kuinka vaikea heidän
on kuvitella olevansa sellaisessa asemassa. Se vain loukkaa heitä ja
vahingoittaa julkaisuamme."

Gregory sieppasi paperin ja ojensi sen tytölle, joka istui
kirjoituskoneen ääressä nurkassa.

"Olkaa niin ystävällinen ja lukekaa tämä, miss Mallow."

Tyttö luki kohottamatta katsettaan.

"No, onko asia niin kuin mrs Shortman sanoo?"

Tyttö antoi sen punastuen takaisin.

"Se on tietysti täydellinen sinänsä, mutta luullakseni mrs Shortman on
oikeassa. Se kenties loukkaa joitakuita."

Gregory meni nopeasti akkunan ääreen, tempasi sen auki ja tuijotti
taivaaseen. Molemmat naiset katsoivat hänen selkäänsä.

Mrs Shortman lausui hiljaa:

"Minä tahtoisin vain muuttaa sen 'kartanoissaan' sanan jälkeen näin
kuuluvaksi: 'eivätkö he tunne sääliä ja anteeksiantoa tätä tyttö
raukkaa kohtaan, joka suuressa kaupungissa, vailla ystäviä, vailla
rahaa, melkein vailla vaatteita, on joutunut alttiiksi kaikille
juonille, millä ihmisen hahmossa esiintyvät pedot vaanivat naisiamme',
ja lopettaisin siihen."

Gregory palasi pöydän luo.

"Ei 'anteeksiantoa'", hän sanoi, "ei 'anteeksiantoa'!"

Mrs Shortman kohotti kynäänsä.

"Te ette tiedä", sanoi hän, "kuinka ankaria siellä ollaan. Muistakaa,
että se menee moniin pappiloihin, mr Vigil. Meidän periaatteemme on
aina ollut olla hyvin varovainen. Ja te _olette_ ollut tavallista
suorasukaisempi esittäessänne tätä tapausta. Itse asiassa he eivät
voi asettautua hänen asemaansa; se on mahdotonta. Ei yksikään sadasta
naisesta voi sitä, varsinkaan niistä, jotka asuvat maalla eivätkä
koskaan ole nähneet elämää. Minä olen itse kartanonomistajan tytär."

"Ja minä papin poika", sanoi Gregory hymyillen.

Mrs Shortman katsoi häneen moittivasti.

"Leikki sikseen, mr Vigil. Lehtemme tuskin kannattaa; meillä ei
todellakaan ole varaa panna sitä alttiiksi. Minä olen viime aikoina
saanut lukuisia kirjeitä, jotka valittavat, että me esitämme tapaukset
tarpeettoman räikeästi. Tässä yksi."

    Bournefieldin pappilassa 1 p. marrask.

    Hyvä rouva!

    Vaikka minä tunnenkin myötätuntoa teidän hyvää työtänne kohtaan,
    pelkään, etten voi tilata lehteänne sen nykyisessä muodossa, se
    kun ei minusta aina ole sopivaa luettavaa tytöilleni. Minusta
    on yhtä vähän viisasta kuin oikein tutustuttaa heitä sellaisiin
    kauhistaviin elämänkohtaloihin, olkoot ne kuinka tosia tahansa.

                                _Kunnioittaen Winifred Tuddenham_.

    J. K. -- Minä en myöskään koskaan voisi olla varma siitä, etteivät
    palvelustyttöni saisi sitä käsiinsä ja kenties turmeltuisi siitä.

"Tämä on vain tämänaamuinen."

Gregory kätki kasvot käsiinsä, ja niin istuessaan hän oli siinä
määrässä rukoilevan miehen näköinen, ettei kukaan puhunut mitään.
Vihdoin hän kohotti kasvonsa sanoakseen:

"Ei 'anteeksiantoa', mrs Shortman, ei 'anteeksiantoa'."

Mrs Shortman pyyhkäisi kynällään sanan.

"Hyvä on, mr Vigil", hän sanoi; "se onkin uskallettua".

Kirjoituskoneen pysähtynyt ääni alkoi taas kuulua nurkasta.

"Mitä tuohon juoppoustapaukseen tulee -- Millicent Porteriin -- niin
pelkään, että meillä on hyvin vähän toiveita."

Gregory kysyi:

"Mitä nyt?"

"Langennut taas; viidennen kerran."

Gregory käänsi kasvonsa akkunaan päin ja katsoi taivaaseen.

"Minun täytyy mennä tapaamaan häntä. Antakaa minulle hänen osoitteensa."

Mrs Shortman luki eräästä vihreästä kirjasta:

"'Mrs Porter, Bilcock Buildings n:o 2, Bloomsbury.' Mr Vigil!"

"Niin."

"Mr Vigil, minä toivon toisinaan, että te ette käsittelisi niin kauan
näitä toivottomia tapauksia, ne eivät koskaan näytä johtavan mihinkään
tulokseen, ja teidän aikanne on _niin_ arvokas."

"Kuinka minä voisin jättää ne sikseen, mrs Shortman? Ei siinä ole
mitään valitsemista."

"Mutta, mr Vigil, miks'ei siinä ole mitään valitsemista? Jostakin
teidän täytyy vetää raja. Suokaa anteeksi, kun sanon, että minusta te
joskus haaskaatte aikaanne."

Gregory kääntyi konekirjoittajattareen päin.

"Miss Mallow, onko mrs Shortman oikeassa! Haaskaanko minä aikaani?"

Konekirjoittajatar punastui kovasti ja sanoi katsomatta ympärilleen:

"Kuinka minä voisin sen sanoa, mr Vigil? Mutta se kuluttaa teitä."

Humoristinen ja hämillinen hymy karehti Gregoryn huulilla.

"Nyt minä tiedän parantavani hänet", hän sanoi. "'Bilcock Buildings
n:o 2.'" Ja hän tuijotti edelleenkin taivaaseen. "Mitenkä on teidän
hermosärkynne laita, mrs Shortman?"

Mrs Shortman hymyili.

"Hyvin huonosti."

Gregory kääntyi nopeasti.

"Silloin te tunnette vetoa tästä akkunasta, suokaa anteeksi."

Mrs Shortman pudisti päätään.

"En, mutta kenties Molly tuntee."

Konekirjoittajatar sanoi:

"En suinkaan; älkää vain, mr Vigil, sulkeko sitä minun takiani."

"Kunniasana?"

"Kunniasana", vastasivat molemmat naiset. Ja he kaikki kolme katsoivat
jonkin aikaa taivaaseen. Sitten mrs Shortman sanoi:

"Nähkääs, te ette voi päästä käsiksi pahan juureen -- tuohon hänen
mieheensä."

Gregory kääntyi.

"Oh", hän sanoi, "sitä miestä! Jos hän vain pääsisi siitä irti. Se
olisi pitänyt saada aikaan jo kauan sitten, ennenkuin mies sai hänet
juomaan tällä lailla. Miks'ei hän jättänyt miestään, mrs Shortman,
miks'ei hän jättänyt häntä?"

Mrs Shortman kohotti katseensa, jossa oli erikoinen henkevä hehku.

"Ei kai hänellä ollut rahaa", hän sanoi, "ja hän mahtoi silloin olla
hyvin hyvä vaimo. Hyvää vaimoa ei miellytä avioero --"

Gregory katsoi häneen.

"Mitä, mrs Shortman, oletteko tekin farisealaisia?"

Mrs Shortman punastui.

"Hän tahtoi pelastaa miehensä", hän sanoi; "hän varmaan tahtoi pelastaa
miehensä".

"Silloin te ja minä --", mutta Gregory ei lopettanut lausettaan,
vaan kääntyi uudelleen akkunaan päin. Myöskin mrs Shortman katsoi
levottomana taivaaseen huultansa purren.

Miss Mallow oli pelästyneen näköinen kirjoituskoneensa ääressä ja
nakutti sormillaan nopeammin kuin koskaan.

Gregory puhui ensimmäisenä.

"Teidän täytyy suoda minulle anteeksi", hän sanoi hiljaa. "Sehän on
henkilökohtainen asia; minä erehdyin."

Mrs Shortman käänsi katseensa taivaalta.

"Oh, mr Vigil, jos olisin tiennyt --"

Gregory hymyili.

"Kaikin mokomin!" hän sanoi; "me olemme aivan pelästyttäneet miss
Mallow'n".

Miss Mallow katsahti Gregoryyn, ja tämä katsoi häneen; ja taaskin
kaikki kolme käänsivät silmänsä taivaaseen. Se oli tämän pikku seuran
suurin virkistys.

Gregory työskenteli lähes kello kolmeen, sitten hän meni leipuriin,
missä hän aamiaisekseen nautti leivoksen ja kupin kahvia. Hän nousi
omnibussiin, istuutui katolle ja ajoi länteenpäin hymy kasvoillaan
ja hattu kädessään. Hän ajatteli Helen Bellew'ta. Hänelle oli tullut
tavaksi ajatella tätä sukunsa valiota ja kaunokaista -- tapa, jonka
keralla hän oli harmaantunut ja josta hän sen vuoksi ei voinut päästä.
Ja naiset, jotka näkivät hänen istuvan paljain päin, hymyilivät ja
ajattelivat:

"Mikä hienon näköinen mies!"

Mutta George Pendyce, joka näki hänet Stoalaisten klubin akkunasta,
hymyili toisella tavalla; Georgen oli aina hieman vastenmielistä nähdä
häntä.

Luonto, joka oli tehnyt Gregory Vigilistä miehen, oli kauan sitten
havainnut, että hän oli päässyt sen käsistä ja että hän eli
selibaatissa, saamatta mitään iloa naisista, edes niistä poloisista
olennoista, joiden hyväksi hän teki työtä. Ja luonto, joka ei siedä,
että kukaan vapautuu sen valvonnasta, kosti hänen hermojensa ja verensä
välityksellä, joka helposti syöksi hänen päähänsä. Hillittömyyttä,
se sanoi, minä en harrasta, ja kun minä loin tämän miehen, tein minä
hänet kyllin hillittömäksi. Sillä hänen temperamenttinsa on syntynyt
seitsemän jalan korkeudella (mikä ei ole harvinaista usvaisessa
ilmanalassa); ja kuten mies ei voi lisätä kyynärääkään pituuteensa,
niin ei hän myöskään voi ottaa sitä siitä pois. Gregory ei voinut
sietää ajatusta, että keltaisen ihmisen täytyy aina pysyä keltaisena
ihmisenä, vaan uskoi huomion ja huolen avulla kerran saavansa nähdä
hänet valkoisena. Ei ole ketään kuolevaista, jonka filosofia ei
poikkeaisi yhtä suuresti jokaisen muun kuolevaisen filosofiasta kuin
hänen kasvonsa poikkeavat heidän kasvoistaan; mutta Gregory uskoi, että
filosofit, jotka valitettavasti ajattelivat toisella tavalla kuin hän,
vähitellen alkaisivat lähetä häntä, jos hän vain kyllin usein huomautti
heille, että he olivat erehtyneet. Oli muitakin ihmisiä täällä
Suur-Britanniassa, jotka uskoivat samalla tavoin.

Gregoryn uudistusinnolle tuotti alituista murhetta se, että hän oli
syntynyt hienostuneena. Ei ollut vältettävissä, että luontainen
hienotunteisuus vaikutti häiritsevästi hänen jaloimpiin pyrintöihinsä.
Siitä ne epäonnistumiset, joita mrs Pendyce valitteli lady Maldenille
tanssiaisiltana Worsted Skeynesissä.

Hän jätti omnibussin lähellä mrs Bellew'n asuntoa; kunnioittavasti
hän käveli rakennukseen saakka ja taas takaisin. Hänellä oli jo
kauan ollut sääntönä, jota vastaan hän ei koskaan rikkonut, että
hän kävi tapaamassa mrs Bellew'ta vain kerran kahdessa viikossa;
mutta saadakseen kulkea hänen akkunoittensa ohi hän melkein joka
päivä poikkesi tavallisilta teiltään. Ja suoritettuaan tämän kävelyn
ja tajuamatta tehneensä mitään naurettavaa, yhä hymyillen hattu
polvellaan, kenties todellisuudessa onnellisempana, kun ei ollut nähnyt
häntä, hän ajoi itäänpäin, sivuutti vielä kerran George Pendycen
Stoalaisten klubin akkunasopessa ja viritti tämän kasvoille vielä
kerran ivallisen hymyn.

Hän oli ollut kotona klubissaan Buckingham Streetillä puoli tuntia, kun
klubilähetti toi mr Paramorin lupaaman kirjeen.

Hän avasi sen kiireesti.

    Nelson-klubi, Trafalgar Square.

    Parahin Vigil!

    Olen juuri käynyt tapaamassa holhokkiasi. Asia on ikävällä tavalla
    mutkistunut viime yönä sattuneen tapauksen vuoksi. Käy ilmi, että
    sitten kun sinä kävit mr Bellew'n luona toissa iltana, tämä tuli
    kaupunkiin ja ilmestyi vaimonsa huoneistoon kello yhdentoista
    tienoissa. Hänen tilansa lähenteli juoppohulluutta, ja mrs Bellew'n
    oli pakko pitää hänet luonaan yö. 'Minä en olisi', sanoi hän
    minulle, 'voinut torjua koiraakaan luotani sellaisessa tilassa'.
    Käynti kesti tähän iltapäivään saakka -- mies oli juuri lähtenyt,
    kun minä saavuin. Tässä ilmenee hieman kohtalon ironiaa, jonka
    merkitys minun täytyy selittää sinulle. Muistaakseni kerroin
    sinulle, että avioerolaki pohjautuu erinäisiin periaatteisiin.
    Eräs näistä tekee mahdottomaksi, että avioeroa hakeva puoli
    koskaan voisi antaa anteeksi kärsimiään loukkauksia. Tällainen
    anteeksianto tai suopeus tekee mahdottomaksi kaiken jatkuvan
    toiminnan sillä hetkellä. Tuomioistuin on hyvin tarkka siitä,
    että tätä periaatetta noudatetaan, ja siinä herättää vakavia
    epäilyksiä jokainen loukatun puolen askel, jonka voidaan katsoa
    sisältävän anteeksiantoa. Minä pelkään, että se, mitä holhokkisi
    kertoi minulle, tekee mahdottomaksi käyttää avioeroa varten mitään
    menneisyyden tarjoamia todisteita. Se on liika uskallettua. Toisin
    sanoen, tuomioistuin tulisi melkein varmasti käsittämään asian
    niin, että mrs Bellew on antanut anteeksi tähän saakka kärsimänsä
    loukkaukset. Jokainen uusi loukkaus on kuitenkin 'herättävä eloon'
    menneisyyden, ja vaikka nykyisten olojen vallitessa ei voidakaan
    mitään tehdä, niin onhan kuitenkin toiveita tulevaisuuteen nähden.
    Käytyäni tapaamassa holhokkiasi käsitän täysin huolestumisesi tässä
    asiassa, vaikka minä en suinkaan ole varma siitä, että sinä olet
    oikeassa neuvoessasi tähän avioeroon. Jos kuitenkin edelleen pysyt
    samalla kannalla, tahdon omistaa asialle kaiken henkilökohtaiset
    harrastukseni, ja neuvoni on: älä ole huolissasi. Tämä asia ei
    ole omiaan maallikolle, varsinkaan ei sellaiselle kuin sinä, joka
    arvostelee asioita sen mukaan kuin niiden pitäisi olla eikä sen
    mukaan kuin ne ovat.

                                     Ystäväsi _Edmund Paramor_.

    Jos tahdot tavata minua, niin olen klubissani koko illan. -- E.P.

Luettuaan tämän kirjeen Gregory astui akkunan ääreen ja seisahtui
katselemaan virran lyhtyjä. Hänen sydämensä sykki rajusti, hänen
ohimonsa olivat hehkuvan punaiset. Hän meni ulos ja lähti ajurilla
Nelson-klubiin.

Mr Paramor, joka juuri aikoi syödä päivällistä, pyysi vierastaan
tekemään seuraa.

Gregory pudisteli päätään.

"Ei kiitos", hän sanoi, "minä en halua syödä päivällistä. Mitä tämä nyt
on, Paramor? Varmaan siinä on jokin erehdys? Tarkoitatko tosiaan, että
koska hän toimi kristityn tavalla tuota miestä kohtaan, pitää häntä
siitä rangaistaman tällä tavoin?"

Mr Paramor puri sormeaan.

"Älä sotke asiaa sekoittamalla siihen kristillisyyttä.
Kristillisyydellä ja lailla ei ole mitään yhteistä."

"Sinä puhuit periaatteista", sanoi Gregory, "kirkollisista
periaatteista --"

"Kyllä, kyllä; tarkoitin vanhasta kirkollisesta avioliittokäsityksestä
johtuvia periaatteita, jonka mukaan mies ja nainen eivät voi erota.
Laki on luopunut tästä käsityksestä, mutta periaatteet vielä
kummittelevat --"

"Minä en ymmärrä."

Mr Paramor lausui verkkaan:

"Sitä minun tietääkseni ei kukaan tee. Se on meidän tavallista
sekasotkuamme. Mutta sen minä tiedän, Vigil -- sellaisessa tapauksessa
kuin tämä sinun holhokkisi on, meidän täytyy menetellä hyvin varovasti.
Meidän täytyy 'pelastaa fasadi', kuten kiinalainen sanoo. Meidän täytyy
väittää, ettemme suinkaan halua tätä avioeroa, mutta että meitä on
niin loukattu, että meidän on pakko astua eteenpäin. Ellei Bellew puhu
mitään, on tuomarin tyytyminen siihen, mitä hänelle tarjotaan. Mutta
sitten on otettava huomioon prokuraattori. Mahdatko tietää mitään
hänestä?"

"En", sanoi Gregory.

"No niin, jos hän havaitsee jotain, joka puhuu avioeron saamista
vastaan, niin hän käyttää sitä hyväkseen. Minun ei ole tapana mennä
oikeuden eteen jutun kera, josta kuka tahansa voi löytää mitä
heikkouksia tahansa."

"Tarkoitatko --"

"Tarkoitan, että hänen ei pidä anoa avioeroa vain siksi, että hän
on onneton tai joutunut sellaiseen asemaan, mihinkä minkään naisen
ei pitäisi joutua, vaan ainoastaan siksi, että häntä on loukattu
määrätyllä lainopillisella tavalla; ja jos hän -- esim. suomalla
anteeksiantonsa -- on antanut tuomioistuimelle lainopillisia syitä
kieltää häneltä avioeron, niin se kielletään häneltä. Avioeron
saadaksesi, Vigil, pitää sinun olla kova kuin teräs ja viekas kuin
kissa. Ymmärrätkö nyt?"

Gregory ei vastannut.

Mr Paramor katsoi häntä tutkivasti ja melkein säälivästi kasvoihin.

"Minä en tahdo panna juttua käyntiin tällä hetkellä", sanoi hän.
"Oletko vielä avioeron puolella? Minä sanoin sinulle kirjeessäni, etten
ole varma siitä, oletko sinä oikeassa?"

"Kuinka saatat kysyäkään, Paramor? Tuon miehen viimeisen käytöksen
jälkeen minä olen enemmän kuin koskaan sen ajatuksen puolella."

"Siinä tapauksessa", sanoi mr Paramor, "on meidän pidettävä tarkoin
silmällä Bellew'ta ja toivottava parasta".

Gregory ojensi kätensä.

"Sinä puhuit siveellisyydestä", hän sanoi, "minä en voi selittää
sinulle, kuinka kuvaamattoman viheliäinen koko asia minusta on. Hyvää
yötä."

Ja kiivaasti kääntyen hän lähti pois.

Hänen mielensä oli myrskyinen ja hänen sydämensä haavoittunut. Hän
kuvitteli Helen Bellew'n, hänelle naisista rakkaimman, olevan suuren,
limaisen käärmeen silmukoissa, ja tieto, että jokainen onnettomissa
naimisissa oleva mies ja nainen oli, joko omasta, kumppaninsa tai
ei kenenkään syystä, samassa syleilyssä, ei tuottanut hänelle
minkäänlaista huojennusta. Hän kulki kauan tuulisilla kaduilla,
ennenkuin meni kotiinsa.




BLAFARDISSA


Silloin tällöin kohoaa meidän nykypäiväisen sivistyksemme pinnalle joku
noista suurista ja hyvistä ihmisistä, jotka kaikkien suurien ja hyvien
miesten lailla tiedottomina työnsä hyvyydestä ja suuruudesta jättävät
jälkeensä säilyvän muistomerkin itsestään, ennenkuin menevät perikatoon.

Niin on myös Stoalaisten klubin perustajan laita. Hän kohosi pinnalle
vuonna 187--, vailla muuta omaa kuin vaatteensa ja aatteensa.
Yhdessä vuodessa hän oli pannut Stoalaisten klubin pystyyn, kerännyt
kymmenentuhatta puntaa, menettänyt vielä enemmän ja vaipunut pohjaan
taas.

Stoalaisten klubi pysyi elossa hänen jälkeensä aatteensa kuolemattoman
kauneuden vuoksi. Vuonna 1891 se oli voimakas yhdyskunta, kenties ei
vallan niin eristäytyvä kuin aikaisemmin, mutta pääasiassa yhtä hieno
ja ylimyksellinen kuin mikä Lontoon klubi tahansa, lukuunottamatta
sitä ainoaa tai niitä paria, joihin kukaan ei ole koskaan päässyt.
Aate, jonka sen perustaja oli pannut rakennuksen pohjaksi, oli kaikkien
suurten aatteiden lailla yksinkertainen, pysyvä ja täydellinen -- niin
yksinkertainen, pysyvä ja täydellinen, että oli hämmästyttävää, kuinka
kukaan ei ollut sitä aikaisemmin keksinyt. Se sisältyi järjestyssäännön
ensimmäiseen pykälään:

"Kenelläkään tämän klubin jäsenistä älköön olko minkäänlaista ammattia."

Tästä klubin nimi -- klubin, joka oli tunnettu kautta Lontoon viiniensä
ja keittiönsä oivallisuudesta.

Se sijaitsi Piccadillyn varrella, vastapäätä Green Parkia, ja sen
alakerran tupakkahuoneen monien akkunoitten läpi oli yleisöllä onni
kaikkina vuorokauden aikoina nähdä lukuisia Stoalaisia eri asennoissa
lukemassa päivälehtiä tai tuijottamassa ulos akkunasta.

Muutamat heistä, jotka eivät johtaneet yhtiöitä, viljelivät
hedelmiä, omistivat huvipursia, kirjoittivat kirjoja tai harrastivat
jotain teatteria. Enemmistö täytti elämänsä kasvattamalla hevosia,
metsästämällä kettuja tai ampumalla lintuja. Muutamien yksilöiden
tiedetään kuitenkin soittaneen pianoa ja siirtyneen roomalaiskatoliseen
uskontoon. Monet tutkivat vuosi vuoden jälkeen samoja mantereen
paikkoja samoihin vuodenaikoihin. Jotkut kuuluivat vapaaehtoiseen
ratsuväkeen; toiset nimittivät itseään asianajajiksi; joskus joku
innostui maalaamaan taulun tai antautui hyväntekeväisyyteen. Heidän
joukossaan olivat lyhyesti sanoen edustettuina kaikki ihmislaadut ja
temperamentit, mutta heidän yhteinen tunnusmerkkinsä oli riippumaton
toimeentulo, jonka kaitselmus usein oli niin järjestänyt, etteivät he
voineet päästä siitä vapaiksi.

Mutta vaikka ammatittomuuden periaate kävi yläpuolella kaikkien
säätyerojen, olivat Stoalaiset kuitenkin enimmäkseen maa-aatelistosta
peräisin. Heitä johti jäsenten valinnassa se vaisto, että klubin
hengen turvasivat parhaiten tähän säätyyn kuuluvat henkilöt, ja
vanhimmat pojat, jotka melkein itsestään tulivat jäseniksi, kiiruhtivat
viivyttelemättä esittämään nuoremmat veljensä, säilyttäen siten viinin
mahdollisimman puhtaana ja ylläpitäen sitä hienoa vanhan herraskartanon
tuoksua, jota ei missään pidetä niin suuressa arvossa kuin Lontoossa.

Nähtyään Gregoryn ajavan ohi omnibussin katolla George Pendyce meni
pelihuoneeseen, ja kun se vielä oli tyhjä, hän vaipui katselemaan
seinillä riippuvia tauluja. Siinä olivat kaikkien niiden Stoalaisklubin
jäsenten kuvat, jotka mikä milloinkin olivat tulleet jonkun kuuluisan
pilapiirtäjän ikuistamiksi jossain kuuluisassa hienon maailman
lehdessä. Kun niihin ilmestyi joku Stoalainen, leikattiin hänet heti
irti, pantiin kehyksiin ja lasiin ja ripustettiin tovereittensa
viereen tähän huoneeseen. Ja George siirtyi seinästä toiseen, kunnes
hän tuli viimeiseen. Siinä oli hän itse. Hän oli esitettynä siinä
moitteettomaan vaateparteen pukeutuneena, kyynärpäät vähän koukussa
ja kilpa-ajokiikari olan yli heitettynä. Hänen mahdottoman suurta
päätään koristi musta hattu hyvin leveine lierineen. Taiteilija oli
kauan ja huolellisesti harkinnut kasvoja. Huulet ja posket ja leuka
oli muovailtu niin, että ne tulkitsivat kuvaamatonta elämäniloa, mutta
niiden asettelu antoi aavistaa itsepintaisuutta ja kiivautta. Silmille
oli annettu lasimainen loiste ja niiden väliin pantu pieni juova, kuin
kuvattu parhaillaan ajattelisi:

"Kova työ, kova työ. Aateluus velvoittaa. Minun täytyy kestää!"

Alle oli kirjoitettu: "Ambler."

George seisoi kauan katselemassa tätä maineensa tunnusta. Hänen
tähtensä oli noussut korkealle. Sielunsa silmillä hän näki pitkän
sarjan kilpa-ajovoittoja, pitkän rivin päiviä ja öitä, ja niissä ja
niiden ympärillä -- Helen Bellew'n; ja omituisen sattuman vaikutuksesta
tuli hänen seisoessaan siinä taiteilijan lasimainen katse hänen
silmiinsä ja pikku juova ilmestyi niiden väliin.

Hän kääntyi kuullessaan ääniä ja vaipui istumaan. Jos hänet olisi
yllätetty näin tuijottamassa itseensä, olisi hänen sopivaisuusaistinsa
saanut pahan kolahduksen.

Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän, kun hän poistui
klubistaan ja ajoi Buckingham Gateen. Siellä hän lähetti pois ajurin
ja käänsi pystyyn päällystakkinsa väljän turkiskauluksen. Hänen
silkkihattunsa reunan ja tämän kauluksen välistä ei näkynyt mitään
muuta kuin hänen silmänsä. Hän odotti yhteenpuristetuin huulin ja tutki
tarkoin katseellaan jokaisen ohi menevän ajurin. Erään ripeää vauhtia
tulevan heikossa lyhdyn valossa hän näki kättä ojennettavan merkiksi.
Ajuri pysähtyi; George astui esiin varjosta ja nousi ajuriin. Se jatkoi
matkaansa, ja mrs Bellew'n käsivarsi painui hänen omaansa vasten.

Tämä oli heidän yksinkertainen menettelytapansa, kun he halusivat mennä
johonkin ravintolaan yhdessä.

Kolmannessa useammasta pienestä huoneesta, missä oli himmennetty
valaistus, he istuivat pöydän ääreen nurkkaan, ja pöydän alla hiipi
Helen Bellew'n kenkä lattiaa pitkin, kunnes se kosketti Georgen
patenttijalkineita. Heidän silmissään oli kaikesta niiden muka
varovaisuudesta huolimatta hehku, joka ei ottanut sammuakseen. Muuan
vieras, joka maisteli punaviiniä tavallisen pöytänsä ääressä toisella
puolen pientä huonetta, tarkasteli heitä kuvastimesta, ja hänen
vanhaan sydämeensä läikähti lämmin hehku, puoleksi kateutta, puoleksi
myötätuntoa; ymmärtävä hymy värähdytti hänen silmiään ympäröiviä
ryppyjä. Niiden lempeys haihtui, ja jäljelle jäi pieni irve paljaaksi
ajeltujen huulten ympärille. Naapurihuoneen oven takana kohtasi kaksi
edeskäypää toisensa, ja heidän nyökkäyksissään ja vilkutuksissaan oli
sama tiedoton myötätunto, sama tietoinen irve. Ja vanha vieras ajatteli:

"Kuinka kauan se kestänee?... Edeskäypä! ... kuppi kahvia ja laskuni!"

Hän oli aikonut mennä teatteriin, mutta hän jäi sensijaan katsomaan mrs
Bellew'n valkeita hartioita ja loistavia silmiä loistavasta peilistä.
Ja hän ajatteli:

"Heillä on nuoruus nyt! Ah, nuoruus!... Edeskäypä, lasi Benedictineä!"
Ja kun hän kuuli Helen Bellew'n naurun, hänen vanhaan sydämeensä
koski. "Ei kukaan", hän ajatteli, "tule enää koskaan nauramaan minulle
noin!... Kuulkaa, edeskäypä, mitä tämä on? Te olette pannut laskuuni
yhden jäätelön!" Mutta edeskäyvän mentyä hän katseli uudestaan peiliin
ja näki heidän kilistävän lasejaan, jotka olivat täynnä kuohuvaa
kultaista viiniä, ja hän ajatteli: "Olkoon onneksenne! Yhdestä noiden
hampaiden välkkeestä minä antaisin, rakkaani --"

Mutta hänen katseensa lankesi paperikukkiin, jotka koristivat hänen
pientä pöytäänsä -- keltaista ja punaista ja vihreää, kovaa, elotonta,
koreaa. Hän näki ne äkkiä sellaisina kuin ne olivat, ja viininsakan
lasissaan, liemitahrat liinalla ja syömiensä pähkinöiden jätteet. Hän
puhkui ja rykäisi. "Tämä paikka ei enää ole sama kuin ennen", hän
ajatteli. "Minä en tule tänne toistamiseen!"

Hän vääntäytyi päällystakkiinsa mennäkseen, mutta hän katsoi vielä
kerran peiliin ja kohtasi heidän silmänsä kiintyneinä häneen itseensä.
Niistä hän luki nuoruuden huoletonta sääliä vanhuutta kohtaan. Hänen
silmänsä vastasivat heidän silmäinsä heijastukseen. "Odottakaahan!
Teillä on nuoruus nyt! Minä en toivota teille mitään murhetta,
armaani!" ja ontuen -- sillä toinen hänen jaloistaan oli rampa -- hän
meni tiehensä.

Mutta George kumppaneineen jäi istumaan, ja jokaisesta viinilasista
kävi heidän silmäinsä hehku yhä loistavammaksi. Sillä oliko nyt
huoneessa ketään, josta heidän tarvitsi välittää? Ei elävää sielua!
Vain hoikka tumma nuori edeskäypä, joka katsoi vähän kieroon ja oli
keuhkotautinen, ja pieni juomanlaskija, jolla oli kalpeat ja kärsivän
näköiset kasvot. Ja koko maailmalla näytti olevan heidän juomansa
viinin väri; mutta he juttelivat yhdentekevistä asioista, ja vain
heidän hilpeät ja loistavat silmänsä tosiaan puhuivat. Tumma nuori
edeskäypä seisoi syrjässä liikkumattomana, ja hänen kierosilmäisessä
katseessaan, joka oli kiintynyt Helen Bellew'n hartioihin, oli jossakin
hurskaassa taulussa kuvatun pyhimyksen tiedoton kaipaus. Kenenkään
huomaamatta pieni juomanlaskija kaasi itselleen tiskin takana lasin
viiniä puolinaisesta pullosta. Punaisen kaihtimen raosta näkyi silmä
ulkoa, tuijottavana ja uteliaana, kunnes sen omistaja jatkoi matkaansa
koleassa ilmassa.

Kello oli paljon yli yhdeksän, kun he nousivat. Tumma nuori edeskäypä
laski kaavun Helen Bellew'n ylle palvelevin käsin. Tämä loi katseen
häneen, ja siinä oli ääretön lempeys. "Jumala tietää", hän näytti
sanovan, "että jos minä voisin tehdä sinutkin onnelliseksi, niin minä
tekisin sen! Miksi tarvitsee kenenkään kärsiä? Elämä on rikas ja hyvä!"

Nuoren edeskäyvän kierosilmäinen katse painui hänen edessään, ja
mies kumartui kämmenelleen pudotetun rahan yli. Sukkelasti riensi
pieni juomanlaskija heidän edelleen ovelle, hänen kärsivät kasvonsa
vääntyivät pitkään hymyyn.

"Hyvää yötä, rouva; hyvää yötä, herra. Paljon kiitoksia!"

Ja hänkin jäi kumartamaan kämmenensä yli ja hänen hymynsä haihtui.

Mutta ajurissa Georgen käsivarsi kiertyi Helen Bellew'n ympäri kaavun
alla, ja he kantautuivat eteenpäin rientävien vaunujen virrassa, jossa
kulki samanlaisia pareja kuin he, erillään kaikesta muusta paitsi
toinen toisensa silmistä, kaikesta muusta paitsi toinen toisensa
kosketuksesta; ja poispäin kääntynein katsein he puolihämyssä puhelivat
toisilleen matalalla äänellä.






TOINEN OSA




GREGORY ALOITTAA UUDEN SOTARETKEN


Muurin ympäröimän puiston toisessa päässä, minkä mr Pendyce oli
teettänyt rakkaan vanhan Strathbeggalynsa mukaiseksi, oli hoitamaton
päärynä- ja kirsikkasarka. Se kukki aikaisin; jo huhtikuun kolmannen
viikon lopulla viimeinen kirsikkapuu oli puhjennut kukkaan. Niiden
alla olevassa korkeassa ruohossa kohosi vuosi vuoden jälkeen runsaasti
keltaisia ja valkeita narsisseja, jotka paistattivat teriänsä
auringonvalossa, mikä siivilöityi kukkivain lehvien välitse.

Ja tänne mrs Pendycen oli tapana tulla, ruskeat varsihansikkaat
käsissään, ja kumartumisesta hieman punoittavin kasvoin hän seisoi
siinä, ikäänkuin kaiken tämän kukkeuden näkeminen olisi rauhoittanut
häntä. Hänen ansionsa oli, että nämä vanhat puut vuosi vuodelta
säästyivät leikkaukselta ja muilta parannuksilta, joita kartanonherran
nero muuten olisi pannut toimeen. Mrs Pendyce oli kasvanut vanhaan
totteridgeläiseen perintäuskoon, että hedelmäpuitten oli annettava olla
rauhassa, kun sensijaan hänen miehellään oli asiasta käsitys, joka ei
ollut enempää ajastaan jäljellä, kuin hänen muutkaan käsityksensä, ja
hän kannatti kaikkia uusia menettelytapoja. Mrs Pendyce oli kamppaillut
näiden puiden puolesta. Ne olivat toistaiseksi ainoa asia, minkä
puolesta hän oli taistellut avioliittonsa aikana, ja Horace Pendyce
muisti vieläkin epämieltymyksellä, jolta aika tosin oli taittanut
kärjen, kuinka hänen vaimonsa oli seissyt selin heidän makuukamarinsa
ovella ja lausunut: "Jos sinä leikkaat nuo puuraukat, niin minä en
tahdo asua täällä!" Mr Pendyce oli heti ilmaissut vakaan päätöksensä
leikata ne; mutta kun hän tuli lykänneeksi toimituksen päiväksi tai
pariksi, seisoivat puut leikkaamattomina vielä kolmekymmentäkolme
vuotta myöhemmin. Olipa hän alkanut tuntea melkein ylpeyttä siitä, että
ne yhä edelleen kantoivat hedelmiä, ja hänen oli tapana puhua niistä
näin: "Omituinen vaimoni päähänpisto, niitä ei ole koskaan leikattu. Ja
merkillistä kyllä ne viihtyvät paremmin kuin mitkään muut!"

Tänä keväänä, jolloin kaikki oli niin pitkälle kehittynyt, käet
jo täydessä kukunnassa ja Georgen syntymävuonna istutetun "uuden
puutarhan" lehtikuusien lemu häälyi ilmassa kuin hienoimpien sitruunien
tuoksu, tuli mrs Pendyce hedelmätarhaan tavallista useammin, ja hänen
sielussaan tuntui värähdys, se vanha, puoleksi tuskallinen kaipaus,
hän ei tiennyt mihin, jonka hän niin usein oli tuntenut ensimmäisinä
vuosinaan Worsted Skeynesissä. Ja istuessaan siinä vihreäksimaalatulla
penkillä tuuheimman kirsikkapuun alla hän myös tavallista enemmän
ajatteli Georgea, ikäänkuin hänen poikansa sielu, joka värähteli
ensimmäisen tosi intohimonsa kourissa, olisi anonut häneltä myötätuntoa.

Hän oli ollut kotonaan niin vähän koko tänä talvena, pari kertaa
muutaman päivän metsästyksellä ja kerran yli sunnuntain, ja äitinsä
mielestä hän oli näyttänyt laihalta ja huolestuneelta. Hän oli ensi
kerran ollut jouluna poissa kotoa. Äärettömän varovasti oli mrs Pendyce
ohimennen kysellyt häneltä, oliko hän tavannut Helen Bellew'ta, ja hän
oli vastannut: "Kyllä minä hänet toisinaan tapaan!"

Salaa hän kaiken talvea tutki Timesistä, mainittaisiinko siinä
Georgen hevosta, ja oli pahoillaan, kun ei löytänyt mitään. Eräänä
helmikuun päivänä hän kuitenkin keksi sen ylimmäisenä muutamissa
hevosluetteloissa, joissa oli paljon numeroita, ja hän kirjoitti heti
iloisin mielin pojalleen. Vain yhdessä niistä neljästä luettelosta,
joissa "Amblerin" nimi mainittiin, se esiintyi toisena. Georgen vastaus
saapui suunnilleen viikon kuluttua.

    Rakas äiti!

    Sinä huomasit kevätkilpailuihin määrätyt painot. He ovat
    yksinkertaisesti sysänneet minut syrjään koko leikistä. Suuressa
    kiireessä

                                harras poikasi _George Pendyce_.

Kevään lähestyessä hänen itsenäisen Lontoon-käyntinsä haave, joka oli
virkistänyt häntä kaiken talvea, kävi yhä usvaisemmaksi ja haihtui
lopulta kokonaan. Hän lakkasi uneksimastakin siitä, kuin ei sitä olisi
koskaan ollutkaan, eikä Georgekaan muistuttanut häntä siitä, ja kuten
tavallista, hän lakkasi ihmettelemästäkin, miks'ei George muistuttanut
häntä. Sensijaan hän ajatteli kesävierailuaan ja kaikkea sen rauhatonta
seuraelämää jonkinmoisella raukealla levottomuudella. Sillä Worsted
Skeynes, ja kaikki mitä Worsted Skeynes edusti, oli kuin raskas
ratsumies, joka rautaisin käsin kuljetti häntä kapeata kujaa myöten;
hän uneksi vapautuvansa saattajastaan avoimella kentällä, mutta sitäpä
hän ei koskaan saavuttanut.

Hän heräsi kello seitsemän teetä juomaan ja seitsemästä kahdeksaan
hän teki pikkumerkintöjä muistikirjaansa, minkä kestäessä mr
Pendyce makasi selällään keveästi kuorsaten. Hän nousi vuoteesta
kello kahdeksan. Kello yhdeksän hän tarjosi kahvia. Ajan kello
puoli kymmenestä kymmeneen hän omisti taloudenhoitajattarelle ja
linnuilleen, kello kymmenestä yhteentoista puutarhurille ja puvulleen.
Kello yhdestätoista kahteentoista hän kirjoitti kutsukirjeitä
henkilöille, joista hän ei välittänyt, ja myöntäviä vastauksia
toisille, jotka eivät välittäneet hänestä; edelleen hän otti ja asetti
asianmukaiseen järjestykseen shekkejä, jotka tarvitsivat mr Pendycen
allekirjoitusta; ja kuminauhalla hän sitoi yhteen kuitteja, joiden
selkään oli tehty huolelliset merkinnöt; säännöllisesti kävi myös
mrs Hussell Barter häntä katsomassa. Kello kahdestatoista yhteen
hän tämän ja "rakkaiden koirien" saattamana käveli kylään, missä
hän epäröiden seisoi häntä arastelevien ihmisten tuvanovilla. Puoli
kahdesta kahteen hän söi aamiaispäivällisen. Kello kahdesta kolmeen
hän lepäsi valkean aamuhuoneen sohvalla sanomalehti kädessään,
yrittäen lukea parlamenttikeskustelua ja ajatellen muita asioita.
Kolmesta puoli viiteen hän oli rakkaiden kukkiensa luona, mistä
hänet saatettiin kutsua pois minä hetkenä tahansa ottamaan vastaan
vieraita. Puoli viisi hän tarjosi teetä. Kello viiden aikaan hän
kutoi kaulaliinaa tai sukkia Georgelle tai Geraldille ja kuunteli
lempeästi hymyillen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kello kuudesta
seitsemään hän sai kuulla kartanonherran vaikutelmat parlamentista
ja asioista yleensä. Seitsemästä puoli kahdeksaan hän vaihtoi ylleen
matalakauluksisen mustan puvun, jossa oli vanhoja pitsejä niskassa.
Puoli kahdeksan hän söi päivällistä. Neljännestä vailla yhdeksän hän
kuunteli, kun Norah soitti kaksi Chopinin valssia ja erään Baffin
kappaleen nimeltä "Sérénade du Printemps" ja Bee lauloi "Mikadon"
tai "Saucy Girlin". Kello yhdeksästä puoli yhteentoista hän pelasi
peliä, jota nimitettiin piquet'ksi ja jonka hän oli isältään oppinut,
siinä tapauksessa, että sai jonkun pelikumppanin; mutta kun tämä
tapahtui harvoin, hän tavallisesti pani pasianssia itsekseen. Puoli
yksitoista hän meni nukkumaan. Tasan puoli kaksitoista herätti
hänet kartanonherra. Kello yksi hän vaipui uneen. Maanantaisin hän
selvällä Totteridge-käsialallaan, jossa oli hienot pystyt vedot,
laati kirjaluettelon, se sisälsi erotuksetta kaikki, mitä _Ladies'
Paper_issa, oli suositeltu -- lehdessä, joka viikoittain saapui Worsted
Skeynesiin. Säännöllisin väliajoin mr Pendyce antoi hänelle omansa,
jonka hän oli suunnitellut _Times_in ja _Field_in mukaan lukuhuoneensa
yksinäisyydessä; tämän hän lähetti omansa mukana.

Täten tuli kartano varustetuksi kirjallisuudella, joka taatusti
soveltui sen tarpeisiin, eikä minkään sopimattoman kirjan ollut
mahdollista eksyä sinne -- mikä seikka ei kuitenkaan olisi suuresti
liikuttanut mrs Pendyceä, sillä kuten hän usein lausui lempeästi
valittaen: "Rakkaani, minulla ei ole yhtään aikaa lukea."

Tänä iltapäivänä oli niin lämmin, että mehiläiset hyrisivät
kaikkialla kukkasten keskellä ja rastaspari joka oli rakentanut
pesänsä skottilaista puutarhaa vartioivaan marjakuuseen, oli kiihkeän
levottomuuden vallassa, kun yksi poikasista oli pudonnut pesästä.
Emolintu viipyi ääneti pitkän puistonurmikon reunalla, koettaen
esimerkillään tyynnyttää pikku olennon piipitystä, joka saattoi
houkutella sen luokse jonkun ison ihmisolennon.

Vanhimman kirsikkapuun alla istuen kuunteli mrs Pendyce mistä ääni
tuli ja, saatuaan sen selville, otti maasta linnunpoikasen, ja kun
hän tunsi kaikkien pesien paikan, hän asetti sen kehtoonsa takaisin,
lintuvanhempien äänekkäästi ilmaistessa kauhuaan. Sitten hän palasi
penkilleen istumaan taas.

Sielussaan hänellä oli jotain emorastaan kauhun tapaista. Maldenit
olivat tehneet tavanmukaisen käyntinsä ennen vuotuista kaupunkiin
muuttoaan, ja se erikoinen hehku, minkä lady Malden pystyi kohottamaan
hänen poskilleen, ei ollut niistä vielä poistunut. Tosin hän sai
tyydytystä ajatuksesta, että "Ellen Malden on niin porvarillinen",
mutta tänään se ei rauhoittanut hänen sydäntään.

Kalpean tyttärensä, joka ei koskaan jättänyt häntä, ja kahden kalpean
koiran saattamana, joiden oli pakko juosta koko matka ja jotka
senjälkeen makasivat vaunujen alla kieli ulkona suusta, lady Malden
oli saapunut ja viipynyt senjälkeen kokonaisen tunnin; ja kolmen
neljänneksen ajan häntä näytti ikäänkuin vaivaavan täyttämättömän
velvollisuuden tunto; loppuneljänneksen ajan mrs Pendyceä taas oli
vaivannut täytetyn velvollisuuden tunto.

"Rakkaani", oli lady Malden sanonut, käskettyään kalpeata tytärtään
menemään talvipuutarhaan, "minä olen, kuten te tiedätte, viimeinen,
joka viitsii levittää juorua, mutta luullakseni on velvollisuuteni
kertoa teille, että olen kuullut puhuttavan kaikenlaista. Nähkääs,
poikani Fred" (josta lopuksi oli tuleva Sir Frederick Malden) "kuuluu
samaan klubiin kuin teidän poikanne George -- Stoalaisiin. Kaikki
nuoret miehethän kuuluvat siihen -- tarkoitan, jos heillä on jokin
asema. Valitettavasti ei ole mitään epäilystä siitä; teidän poikanne
on nähty syövän päivällistä -- kenties minun ei pitäisi mainita nimeä
-- Blafardissa mrs Bellew'n kanssa. Otaksun, että te ette tiedä,
minkälainen paikka Blafard on -- joukko pikku huoneita, mihin ihmiset
menevät, kun eivät tahdo itseään nähtävän. Minä en tietenkään ole
koskaan ollut siellä, mutta voin oivallisesti kuvitella sen. Eikä
yhden kerran, vaan usein. Ajattelin, että minun oli puhuttava siitä
teille, koska se minusta on häpeäksi mrs Bellew'lle hänen nykyisessä
asemassaan."

Sinivalkoisessa ruukussa kasvava atsalea oli heidän välillään; siihen
kätki mrs Pendyce poskensa ja silmänsä; mutta kun hän nosti kasvonsa
taas, oli hän kohottanut kulmakarvansa niin ylös kuin saattoi, ja hänen
huulensa värisivät suuttumuksesta.

"Oh", sanoi hän, "ettekö tienneet sitä? Eihän siinä mitään ole; sehän
on viimeistä muotia!"

Lady Malden epäröi hetken, sitten hän punastui kiivaasti; hänen
luonteenlaatunsa ja periaatteensa pääsivät taas keskinäiseen
tasapainoon.

"Jos se on viimeistä muotia", lausui hän arvokkaasti, "luulen, että
meidän on aika palata kaupunkiin".

Hän nousi, ja hänen noustessaan näytti hänen ruumiinrakenteensa niin
epäsuhtaiselta, että mrs Pendycen päässä välähti:

"Miksi minä pelästyin? Hänhän on vain --" Ja sitten nopeasti:
"Naisraukka! Mitä hän voi sille, että hänen jalkansa ovat lyhyet!"

Mutta hänen mentyään rinnan kalpean tyttärensä kanssa, kalpeiden
koirien vielä kerran juostessa vaunujen jäljestä, Margery Pendyce
painoi kätensä sydämelleen.

Ja täällä mehiläisten ja kukkien keskellä, missä rastaat joka hetki
virittivät uusia lauluja ja ilma niin raukaisevasti lemusi, ei hänen
sydämensä tahtonut tyyntyä, vaan sykki kuin uhkaisi vaara häntä
itseään; ja hän oli näkevinään Georgen taas pikkupoikana likaisessa
palttinapuvussaan, olkihattu takaraivolla, punakkana ja toimessaan,
sellaisena kuin hän tuli äitinsä luo joltakin seikkailulta.

Ja äkkiä purskahti mielenliikutus esiin syvältä hänen sydämestään ja
tämän kevätpäivän sydämestä; hänet valtasi tunne, että jokin mahtava,
armoton voima erotti hänet pojasta; ja ottaen esiin pienen kirjaillun
nenäliinansa hän puhkesi itkuun. Hänen ympärillään hyrisivät mehiläiset
huolettomina, kukat varisivat, siivilöityvä auringonvalo peitti hänet
kuvioillaan, jotka olivat kuin hänen omaa hienoa pitsiään. Karjatalolta
päin kuului lehmäin ammunta, jotka olivat matkalla lypsettäviksi, ja
-- outo ääni tässä hyvinjärjestetyssä talossa -- leikkipillin etäinen
piipahdus.

"Äiti, äiti, ä-ä-itii!"

Mrs Pendyce pyyhkäisi nenäliinalla silmiään, ja vaistomaisesti totellen
hyvän kasvatuksen ohjeita menettivät hänen kasvonsa heti kaikki
mielenliikutuksen jäljet.

"Äiti! Oh, siellähän sinä olet! Gregory Vigil on täällä!"

Norah tuli polkua myöten, foksterrieri kummallakin sivullaan; hänen
takanaan näkyivät hatuttoman Gregoryn verevät kasvot harmahtavien
hiussiivekkeitten välissä.

"Te kai tahdotte puhella. Minä menen pappilaan. Tulkaa!"

Ja koiriensa saattamana Norah jatkoi matkaansa.

Mrs Pendyce ojensi kätensä.

"No, Grig", sanoi hän, "tämä on yllätys".

Gregory istui hänen vierelleen penkille.

"Minä olen tuonut sinulle tämän", sanoi hän. "Tahdon, että sinä näet
sen, ennenkuin minä vastaan siihen."

Mrs Pendyce, joka epämääräisesti tunsi, että Gregory tahtoisi hänen
käsittävän asiat samalla tavoin kuin hän itse ne käsitti, otti
ojennetun kirjeen masentuvin mielin.

    _Yksityinen_.

    Lincoln's Inn Fields, 21 p. huhtik. 1892.

    Parahin Vigil!

    Minä olen nyt saanut haltuuni sellaisia todistuskappaleita, jotka
    tekevät mahdolliseksi haasteen meidän puoleltamme. Olen sen
    johdosta kirjoittanut holhokillesi ja odotan hänen ohjeitaan.
    Pahaksi onneksi me emme voi vedota pahoinpitelyyn, ja minun on
    ollut pakko kiinnittää hänen huomiotaan siihen, että jos hänen
    miehensä puolustaa itseään, saattaa olla hyvin vaikea saada
    oikeusistuinta hyväksymään heidän eroansa _miehen_ laiminlyöntien
    perusteella -- vaikeata se on siinäkin tapauksessa, että hän ei
    puolustaudu. Avioerojutuissa on muistettava, että se, mikä on
    pidettävä asiasta erillään, usein on paljon tärkeämpää kuin mikä
    siihen on sekoitettava, ja senvuoksi olisi hyödyllistä tietää,
    aikooko hänen miehensä ryhtyä vastarintaan. Minä en neuvo sinua
    suorastaan asettumaan yhteyteen hänen miehensä kanssa, mutta jos
    olet selvillä asiasta, niin anna minulle tietoa. Minä vihaan
    humpuukia, rakas Vigil, ja minä vihaan kaikkea salakähmäisyyttä,
    mutta avioero on aina likainen juttu, ja niin kauan kuin laki pysyy
    nykyisenä, ja pyykki pestään julkisuudessa, ei kenenkään, syyllisen
    eikä syyttömän eikä myöskään meidän lakimiesten ole mahdollista
    välttää tahraamasta käsiämme tavalla tai toisella. Minä surkuttelen
    sitä yhtä suuresti kuin sinäkin.

    Uusi mies kirjoittaa nyt runoja 'Tertiaryyn', muutamat ovat vallan
    ensiluokkaisia. Katsopas viime numeroa. Kukkani ovat tänä vuonna
    suurenmoisia. Ystävällisesti tervehtii

                                   harras ystäväsi _Edmund Paramor_.

Mrs Pendyce pudotti kirjeen helmaansa ja katsoi serkkuansa.

"Hän oli Horacen toveri Herrow'ssa. Minä pidän hänestä suuresti. Hän on
miellyttävimpiä miehiä, mitä minä tunnen."

Oli selvää, että hän yritti voittaa aikaa.

Gregory alkoi kävellä edestakaisin.

"Paramor on mies, jota minä kunnioitan suuresti. Minä luotan häneen
enemmän kuin kehenkään muuhun."

Oli selvää, että Gregory myös yritti voittaa aikaa.

"Oh, ole niin kiltti ja varo minun narsissejani!"

Gregory laskeutui polvilleen ja nosti kukan, jota hän oli polkenut.
Sitten hän ojensi sen mrs Pendycelle. Tällainen teko oli mrs Pendycestä
niin outo, että se tuntui hieman naurettavalta.

"Rakas Grig, sinä voit saada luuvalon ja tärvelet hienon pukusi;
ruohosta jää niin kauheita tahroja!"

Gregory nousi ja katsoi nolona polviinsa.

"Polvi ei ole mitä se ennen oli", sanoi hän.

Mrs Pendyce hymyili.

"Säästä polvesi Helen Bellew'ta varten, Grig. Minä olen aina ollut
sinua viisi vuotta vanhempi."

Gregory siveli tukkansa ylös.

"Polvistuminen ei enää ole muodissa, mutta minä luulin, että te ette
tietäisi sitä täällä maalla."

"Sinä et ole selvillä asioista, rakas Grig. Maalla se on vielä vähemmän
muodissa. Kolmenkymmenen mailin piirissä sinä et löydä naista, joka
haluaisi nähdä miehen polvistuvan eteensä. Siitä me olemme tottuneet
pois. Hän luulisi, että hänestä tehdään pilaa. Me olemme jo päässeet
turhamaisuudesta!"

"Lontoossa", sanoi Gregory, "tahtovat kai kaikki naiset olla miehiä;
mutta minä luulin, että maalla --"

"Maalla, Grig, kaikki naiset tahtoisivat olla miehiä, mutta he eivät
uskalla koettaa. He ovat jäljessä."

Ja kuin olisi ollut vikapää liian viisaisiin ajatuksiin, punastui mrs
Pendyce.

Gregory lausahti äkkiä:

"Minä en siedä ajatella naisista tuolla tavoin."

Taaskin mrs Pendyce hymyili.

"Näetkös, rakas Grig, sinä et ole naimisissa."

"Minä vihaan ajatusta, että avioliitto muuttaa käsityksiämme. Margery,
se inhottaa minua."

"Varo narsissejani!" mutisi mrs Pendyce.

Kaiken aikaa hän ajatteli: "Voi tuota kauheaa kirjettä! Mitä minun
pitää tehdä?"

Ja kuin lukien nämä ajatukset lausui Gregory:

"Minä otaksun, että Bellew ei tule puolustautumaan. Jos hänessä on
ritarillisuuden hiventäkään, on hän vain iloinen päästäessään vaimonsa
vapauteen. Minä en tahdo koskaan uskoa, että kukaan mies olisi kyllin
sydämetön tahtoakseen pitää häntä kahlehdittuna. Minä en väitä
ymmärtäväni lakia, mutta minun mielestäni mies voi tässä toimia vain
yhdellä tavalla -- ja Bellew on joka tapauksessa gentlemanni. Saat
nähdä, että hän tulee toimimaan niinkuin sellainen."

Mrs Pendyce katseli helmassaan olevaa narsissia.

"Minä olen tavannut hänet vain kolme tai neljä kertaa, mutta minusta
näytti, Grig, että hänen tapaisensa mies saattaa toimia tänään yhdellä
ja huomenna toisella tavalla. Hän on niin kovin toisenlainen kuin
kaikki muut täkäläiset miehet."

"Kun elämän syvät asiat tulevat kysymykseen", sanoi Gregory, "on toinen
mies hyvin toisen kaltainen. Tunnetko ainoatakaan miestä, joka olisi
niin vailla ritarillisuutta, että kieltäytyisi tällaisten olosuhteitten
vallitessa?"

Mrs Pendyce katsoi häneen, kasvoillaan sekava ilme -- ihmettely,
ihailu, ironia ja pelkokin kiistelivät hänen silmissään.

"Tiedän tusinoittain sellaisia."

Gregory tarttui otsaansa.

"Margery", sanoi hän, "minä vihaan sinun kyynillisyyttäsi. Minä en
ymmärrä, mistä sinä olet sen saanut."

"Valitan, en tarkoittanut olla kyynillinen -- en todellakaan
tarkoittanut. Minä puhuin vain siitä, mitä olen nähnyt."

"Nähnyt?" sanoi Gregory. "Jos minä arvostelisin sen mukaan, mitä minä
näen joka päivä, joka hetki työssäni Lontoossa, niin minä tekisin
itsemurhan viikon kuluessa."

"Mutta minkä mukaan sitten pitää arvostella?"

Vastaamatta käveli Gregory hedelmätarhan päähän ja seisahtui
tuijottamaan yli skottilaisen puutarhan, kasvot hieman taivaaseen päin
kääntyneinä. Mrs Pendyce tunsi hänen murehtivan, ettei serkku nähnyt
sitä, mitä hän, Gregory, näki siellä ylhäällä, ja mrs Pendyce oli
pahoillaan. Gregory tuli takaisin ja sanoi:

"Ei puhuta siitä sen enempää."

Mrs Pendyce otti nämä sanat epäröiden vastaan, mutta kun hän ei voinut
ilmaista ahdistustaan ja epäilyksiään, jotka kalvoivat hänen sydäntään,
sanoi hän, että tee oli valmista. Mutta Gregory ei tahtonut vielä
lähteä päivänpaisteesta pois.

Salongissa Beatrix jo tarjosi teetä nuorelle Tharpille ja kirkkoherra
Hussell Barterille. Ja kuullessaan näiden tutut äänet mrs Pendyce tunsi
taas entistä rauhaa mielessään. Kirkkoherra astui heti hänen luokseen
teekuppi kädessään.

"Vaimoni on saanut päänsärkyä", sanoi hän. "Hän aikoi tulla mukaani,
mutta minä toimitin hänet makuulle. Mikään ei päänsärkyyn ole niin hyvä
kuin makuullemeno. Me odotamme sitä kesäkuussa, kuten tiedätte. Saanko
minä tuoda teekuppinne?"

Mrs Pendyce, joka jo päivälleen tiesi, mitä kesäkuussa odotettiin,
istuutui ja katsoi mr Barteria keveästi ihmetellen. Hän oli todellakin
hyvä mies; kuinka kiltisti hän teki toimittaessaan vaimonsa makuulle.
Kirkkoherran leveät, punaisenruskeat kasvot, esiinpistävine,
hieman humoristisine alahuulineen, näyttivät hänestä suorastaan
ystävällisiltä. Roy, joka makasi mrs Pendycen jalkain juuressa,
haisteli kirkkoherran jalkoja ja huiskutteli hiljaa häntäänsä.

"Tuo vanha koira pitää minusta", sanoi kirkkoherra; "ne tietävät,
milloin ne tapaavat koirain ystävän -- ihmeellisiä olentoja, nuo
koirat! Joskus minua haluttaa uskoa, että niillä mahtaa olla sielu!"

Mrs Pendyce vastasi:

"Horace sanoo, että se on tulemassa vanhaksi."

Koira katsoi ylös hänen kasvoihinsa, ja hänen huulensa värähti.

Kirkkoherra nauroi.

"Älkää murehtiko sitä; _siinä_ on kyllin elämää." Ja hän lisäsi
odottamatta: "Minä en sietäisi toimittaa hengiltä koiraa, ihmisten
ystävää. Ei, ei; pitäköön luonto huolen siitä."

Pianon ääressä Bee ja nuori Tharp kääntelivät "Saucy Girlin" lehtiä;
huone oli tulvillaan atsaleojen tuoksua, ja mr Barter näytti melkein
miellyttävältä istuessaan poikkiteloin kullatulla tuolilla ja
katsellessaan lempeästi vanhaa koiraa.

Mrs Pendyce tunsi äkkiä halua vapauttaa sydämensä ja kuulla toisen
ihmisen neuvoa.

"Kuulkaa, mr Barter", sanoi hän, "serkkuni Gregory Vigil on juuri
tuonut minulle eräitä uutisia; minä puhun niistä vain näin meidän
kesken. Helen Bellew aikoo pyytää avioeroa. Halusin kysyä teiltä,
voisitteko sanoa minulle --" Katsahdettuaan kirkkoherran kasvoihin hän
keskeytti.

"Avioeroa! Hm! Todellakin!"

Kauhun värähdys kävi mrs Pendycen läpi.

"Ettehän tietenkään mainitse siitä kenellekään, ei Horacellekaan. Eihän
se ensinkään liikuta meitä."

Mr Barter kumarsi; hänen kasvoillaan oli sama ilme, mikä niillä usein
oli pyhäkoulussa.

"Hm!" lausui hän taaskin.

Mrs Pendycen päässä välähti, että tämä mies, joka leveine leukoineen
ja uhkaavine silmineen istui niin vankkana hauraalla tuolilla, tiesi
jotain. Oli kuin hän olisi vastannut:

"Tämä asia ei ole naisille omansa; olkaa niin hyvä ja jättäkää se minun
huomaani."

Lukuunottamatta lady Maldenin muutamia sanoja ja Georgen kasvojen
ilmettä hänen sanoessaan: "Kyllä minä tapaan hänet toisinaan", mrs
Pendycellä ei ollut mitään todisteita, ei mitään varmuutta, ei mitään
kouriintuntuvia perusteita; ja kuitenkin hänen vaistonsa tajusi, että
hänen poikansa oli mrs Bellew'n rakastaja.

Sen vuoksi hän tunsi pelkoa ja outoa toivoa nähdessään Gregoryn astuvan
huoneeseen.

"Kenties", hän ajatteli, "hän saa Grigin lopettamaan jutun".

Hän kaatoi Gregorylle teetä, seurasi Beetä ja Cecil Tharpia
talvipuutarhaan ja jätti molemmat miehet yksinään.




KIRKKOHERRA HUSSELL BARTERIN JATKUVA VAIKUTUS


Voidakseen ymmärtää ja myötätuntoisesti arvostella Worsted Skeynesin
kirkkoherran tunteita ja toimintatapaa on otettava huomioon hänen
syntyperänsä ja elämänvaiheensa.

Vanhan suffolkilaisen perheen toisena poikana hän oli noudattanut
sukunsa perintätapaa, ja suoritettuaan Oxfordissa erinäisiä tutkintoja
hän oli kahdenkymmenenneljänvuotiaana saanut todistuksen siitä, että
hän pystyi jakamaan kumpaankin sukupuoleen kuuluville henkilöille
niitä elämänohjeita, joita nämä itse olivat tavoitelleet kaksi tai
kolme kertaa niin monen vuoden kuluessa. Hänen luonteensa, joka ei
ollut koskaan ollut horjuvainen, oli tämän onnellisen olosuhteen
vaikutuksesta yhä tiivistynyt, ja se esti sen itsetutkistelun ja
sieluntaistelun, mitä toisinaan esiintyi hänen lähimmäisissään,
saamasta mitään jalansijaa hänessä. Kun hän oli yhtä vähän alapuolella
kuin yläpuolella keskinkertaisuuden, ei hänen päähänsä pistänyt
ruveta arvostelemaan tai vastustamaan järjestelmää, joka oli kestänyt
niin kauan ja tuotti hänelle niin paljon etuja. Kuten kaikki
keskinkertaiset ihmiset uskoi hän auktoriteettiin, eikä suinkaan
vähimmän sen vuoksi, että runsas mitta sitä oli uskottu hänen omiin
käsiinsä. Olisi todellakin ollut liikaa vaatia, että mies, jolla oli
hänen syntyperänsä, kehityksensä ja kasvatuksensa, olisi ruvennut
tutkistelemaan koneistoa, johon hän itse rattaana kuului.

Täten hän oli kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäisenä joutunut
huomaamatta, erään sedän kuoltua, Worsted Skeynesin perheen joukkoon.
Siellä hän oli sittemmin ollut. Hänelle oli alituinen ja hyvin
ymmärrettävä murheen lähde, että toimi hänen kuollessaan ei tulisi
siirtymään hänen vanhimmalle eikä lähinnä vanhimmalle pojalleen,
vaan hänen vanhimman veljensä, kartanonomistajan, toiselle pojalle.
Kahdenkymmenenseitsemänvuotiaana hän oli nainut miss Rose Twiningin,
joka oli erään Huntingdonshiren pastorin viides tytär ja oli vähemmässä
kuin kahdeksassatoista vuodessa toimittanut maailmaan kymmenen lasta ja
odotti yhdettätoista, kaikki yhtä terveitä ja tukevia kuin hän itse.
Takan yläpuolella hänen työhuoneessaan riippui perhetaulu, kehystetyn
ja väritetyn raamatunlauseen alla: "Älkää tuomitko, ettei teitä
tuomittaisi", minkä hän oli valinnut tunnuslauseekseen ensimmäisenä
virkavuonnaan, saamatta koskaan aihetta muuttaa sitä. Keskellä tätä
perheryhmää istui mr Barter, ja hänen koiransa oli hänen jalkojensa
välissä; hänen vaimonsa seisoi hänen takanaan, ja molemmin puolin
levisivät lapset kuin viuhkan tai perhosen siivet. Heidän koulumaksunsa
alkoivat käydä varsin tuntuviksi, ja hän valitteli sitä usein; mutta
periaatteessa hän yhä hyväksyi omaksumansa tavan, ja hänen vaimonsa ei
koskaan valitellut mitään.

Työhuone oli kalustettu tahallisen yksinkertaisesti; monta poikaa
oli kaikessa ystävyydessä kuritettu siellä, ja eräässä kohden oli
turkkilainen matto kulunut rikki, mutta olivatko sen tehneet heidän
kyynelensä vaiko heidän polvensa, sitä ei edes mr Barterkaan tietänyt.
Toisella puolen takkaa olevassa kaapissa hän säilytti uskonnollisia
kirjojaan, joista monet olivat hyvin kuluneet; toisella puolen olevassa
kaapissa hän säilytti mailojaan, joita hän alinomaa hoiteli; onkivapa
ja kiväärilaatikko seisoivat vaatimattomasti nurkassa. Kirjoituspöydän
laatikkojen välisessä solassa oli matto hänen palkinnonsaanutta
bulldoggiaan varten, jolla oli tapana maata siellä vartioimassa
herransa jalkoja, kun tämä kirjoitteli saarnojaan. Kirkkoherran vahvat
puolet olivat samat kuin hänen koiransa; itsepintaisuuden, rohkeuden,
suvaitsemattomuuden ja huumorin vanhat englantilaiset hyveet; hänen
heikot puolensa eivät, olosuhteista johtuen, olleet koskaan tulleet
hänen huomionsa esineiksi.

Kun hän siis huomasi olevansa kahden Gregory Vigilin kanssa, lähestyi
hän tätä kuin koira lähestyy toista ja kävi heti asiaan käsiksi.

"Siitä on kauan, kun minulla oli ilo tavata teitä, mr Vigil", sanoi
hän. "Mrs Pendyce on uskonut minulle uutiset, jotka te olette tuonut
mukananne. Minun täytyy sanoa teille heti, että minä olen hämmästynyt."

Gregory astui äkkiä askeleen taapäin, kuin olisi hänen
hienotunteisuuttaan loukattu.

"Niinkö!" sanoi hän jonkinmoisella värähtelevällä kylmäkiskoisuudella.

Kirkkoherra, joka sukkelaan pani merkille vastustuksen, toisti
painokkaasti:

"Enemmän kuin hämmästynyt; itse asiassa minusta tässä täytyy olla jokin
erehdys."

"Niinkö?" sanoi Gregory taas.

Ilme vaihtui mr Barterin kasvoilla. Se oli ollut vakava, mutta nyt se
oli tullut synkäksi ja uhkaavaksi.

"Minun täytyy sanoa teille", lausui hän, "että jollakin tavoin --
jollakin tavoin tämä avioero on estettävä".

Gregory punastui pahastuksesta.

"Millä perusteilla? Minun tietääkseni holhokkini ei ole teidän
seurakuntalaisenne, mr Barter, ja jos hän olisikin --"

Kirkkoherra kävi aivan lähelle häntä pää eteenpäin taipuneena, alahuuli
esiin pistävänä.

"Jos hän tekisi velvollisuutensa", sanoi hän, "olisi hän se. Minä en
tässä ajattele häntä -- minä ajattelen hänen miestään; _hän_ on minun
seurakuntalaiseni, ja minä sanon, että tämä avioero on estettävä."

Gregory ei enää peräytynyt.

"Millä perusteilla?" sanoi hän taas, koko ruumis vavisten.

"Minä en halua puuttua yksityiskohtiin", sanoi mr Barter, "mutta jos te
pakotatte minut siihen, niin en minä epäröi".

"Valitettavasti minun täytyy", vastasi Gregory.

"Nimiä mainitsematta minä siis sanon, että hän ei ole sopiva henkilö
hakemaan avioeroa!"

"Mitä te tarkoitatte?" sanoi Gregory. "Te --"

Hän ei pystynyt jatkamaan.

"Te ette voi vaikuttaa minuun, mr Vigil", sanoi kirkkoherra ilkeästi
nauraen. "Minun on täytettävä velvollisuuteni."

Vaivoin hillitsi Gregory itsensä.

"Te olette lausunut sellaista, mitä vain pappi saa rankaisematta
lausua", sanoi hän jääkylmästi. "Olkaa niin ystävällinen ja antakaa
selitys."

"Selitykseni", sanoi mr Barter, "on siinä, mitä olen omin silmin
nähnyt".

Hän kohotti nämä silmät Gregoryyn. Niiden terät olivat supistuneet
nuppineulanpään kokoisiksi, ympäröivissä vaaleanharmaissa kehissä oli
samea välke, ja taas näitä ympäröivät valkuaiset verestivät.

"Jos teidän välttämättä pitää tietää se, niin minä olen omin silmin
nähnyt hänen juuri tuolla talvipuutarhassa suutelevan erästä miestä."

Gregory kohotti kättään.

"Kuinka te uskallatte!" hän kuiskasi.

Taaskin mr Barterin ilmeikäs alahuuli työntäytyi esiin.

"Minä uskallan tuntuvasti enemmänkin, mr Vigil", sanoi hän, "kuten
saatte huomata; ja minä sanon teille, estäkää tämä avioero, tai minä
estän sen itse!"

Gregory kääntyi akkunaan päin. Palatessaan hän oli ulkonaisesti tyyni.

"Te olette käyttäytynyt säädyttömästi", sanoi hän. "Pysykää vain
harhaluulossanne, ajatelkaa mitä haluatte, tehkää mitä haluatte. Asia
tulee käymään kulkuaan. Hyvästi, herra."

Ja kääntyen koroillaan hän poistui huoneesta.

Mr Barter syöksähti eteenpäin. Sanat "te olette käyttäytynyt
säädyttömästi" sinkosivat ympäri hänen aivojensa, kunnes jokainen
suoni hänen kasvoillaan ja niskassaan oli ratketakseen pullistunut,
ja äännähtäen käheästi kuin kipua tunteva eläin hän seurasi
Gregorya ovelle. Se sulkeutui hänen nenänsä edessä. Ja kun hän
papiksivihkimyksessään oli ainaiseksi jättänyt rumien sanojen käytön,
oli hän saamaisillaan halvauksen. Äkkiä hän tuli tietoiseksi siitä,
että mrs Pendyce katseli häntä talvipuutarhan ovesta. Hänen kasvonsa
olivat tuskallisen valjut, hänen kulmakarvansa kohotetut, ja tämän
katseen edessä mr Barter sai takaisin jonkin verran itsehillintäänsä.

"Onko jotain hullusti, mr Barter?"

Kirkkoherra hymyili kirpeästi.

"Ei yhtään mitään", sanoi hän. "Pyydän anteeksi, mutta minun täytyy
poistua, siinä kaikki. Eräs seurakunnallinen asia vaatii läsnäoloani."

Hänen päästyään tielle meni huimauksen ja tukehtumisen tunne ohi,
mutta rauhattomuus jäi. Hän oli itse asiassa joutunut tuollaiseen
psykologiseen tilanteeseen, joka saattaa ihmisen todellisen luonnon
näkyviin. Hän oli tottunut yrmeästi sanomaan itselleen: "Niin,
niin, minulla on kiivas luonto, se menee pian ohi", mutta hänen
itsevaltiaasta asemastaan johtui, ettei hän ollut koskaan tullut
tuntemaan, kuinka itsepintainen mieli hänellä oli. Hän oli niin monen
vuoden kuluessa tottunut päästämään tyytymättömyytensä heti ilmoille,
että hän ei itsekään tuntenut vanhaenglantilaisen luonteensa mahtia,
ei tietänyt, mihinkä rumiin tekoihin hän pystyi. Ei hän tietänyt sitä
tälläkään hetkellä, hän oli vain rajattomasti ihmeissään siitä, että
niin käsittämättömällä tavalla voitiin käyttäytyä hänen asemassaan
olevaa miestä kohtaan, joka vain teki velvollisuutensa. Mitä enemmän
hän ajatteli, sitä sietämättömämmältä tuntui hänestä, että mrs Bellew'n
tapainen nainen saisi röyhkeästi vedota maan lakiin omaksi edukseen --
nainen, joka ei ollut tavallista ilotyttöä parempi -- nainen, jonka hän
oli nähnyt suutelevan George Pendyceä. Häntä olisi vain hämmästyttänyt
viittaus siihen, että oli jotain mahtipontista tässä hänen rajattomassa
ihmettelyssään, kun hänen pikku sielunsa julisti pikku tuomiotaan,
kompastelussaan vähäistä tietään eteenpäin niin sokaistun varmana
korkean taivaan alla, keskellä miljoonia olioita, jotka olivat yhtä
tärkeitä kuin hän. Ja joka askeleelta, jonka hän astui, kävi hänen
ihmettelynsä yhä synkemmäksi, yhä vankemmaksi hänen päätöksensä, ettei
hän tulisi sallimaan mitään sellaista siveyden väärinkäyttöä, ei mitään
sellaista epäkunnioitusta Hussell Barteria kohtaan.

"Te olette käyttäytynyt säädyttömästi!" Tämä syytös koski kuin
käärmeenpistos, eikä sen myrkky siitä vähentynyt, ettei hän mitenkään
voinut huomata, missä suhteessa hänen käytöksensä muka oli ollut
säädytön. Mutta hän ei edes koettanutkaan huomata sitä. Syytöksen
törkeys häntä, pappia ja gentlemannia kohtaan, oli ilmeinen. Tässä oli
kysymys siveydestä. Hän ei tuntenut mitään suuttumusta Georgea kohtaan;
nainen se herätti hänen vanhurskaan vihansa. Sillä kauan oli hän ollut
itsevaltias naisten kesken, ikäänkuin valtias yli elämän ja kuoleman.
Tämä oli selvää epäsiveellisyyttä! Hän ei ollut koskaan hyväksynyt
sitä, että tuo nainen jätti miehensä, hän ei ollut koskaan hyväksynyt
häntä ensinkään! Hän suuntasi askeleensa The Firsiä kohti.

Pensasaitojen takaa katselivat uneliaat lehmät; vihreätikka naurahti
saran tai parin päässä; vaahteroissa, jotka olivat puhjenneet ennen
aikojaan, surisivat mehiläiset. Hymyilevässä kevätsäässä viettivät
kenttien lukemattomat olennot huoletonta elämäänsä suoran mustan hahmon
ympärillä, joka taivalsi tietä eteenpäin, pää kumarassa leveälierisen
hatun alla.

Vanhan harmaan hevosen vetämissä vaunuissa -- ainoat ajoneuvot, mitä
Worsted Skeynesin asemalla oli saatavissa -- George Pendyce sivuutti
hänet tiellä; hän taipui taapäin päästäkseen huomaamatta ohitse.
Hän ei ollut unohtanut kirkkoherran äänensävyä tupakkahuoneessa
tanssiaisiltana. Georgella oli yhtä hyvä muisti kuin kellä tahansa.
Vanhojen tärisevien vaunujen nurkkauksesta, jotka haisivat tallille
ja ummehtuneelle tupakalle, hän kiinnitti alakuloiset silmänsä kuskin
selkään ja vanhan hiirakon korviin eikä liikahduttanut niitä yhtään,
ennenkuin vaunut pysähtyivät tallin ovelle.

Hän meni suoraan huoneeseensa, lähettäen sanan, että hän jäisi yöksi.
Hänen äitinsä ilostui ja pelästyi uutisesta ja kiiruhti sukkelaan
pukeutumaan päivälliseksi saadakseen nähdä hänet sitä ennen.
Kartanonherra tuli vaimonsa huoneeseen juuri kun hän oli lähdössä. Mr
Pendyce oli istunut kokouksissa kaiken päivää ja oli mielentilassa,
jommoinen vain harvoin vaivasi häntä; tulevaisuus herätti hänessä
levottomuutta.

"Miksi sinä et pidättänyt Vigiliä päivälliselle?" sanoi hän. "Minä
olisin voinut lainata hänelle mitä hän tarvitsi yöksi. Olisin tahtonut
neuvotella hänen kanssaan henkivakuutuksesta; hänhän on selvillä
sellaisesta. Minun perintöveroni maksuun tarvitaan suuri summa rahaa.
Ja jos radikaalit pääsevät valtaan, saattavat he hyvin korottaa sen
viisikymmentä prosenttia."

"Minä aioin pidättää hänet", sanoi mrs Pendyce, "mutta hän meni
tiehensä hyvästelemättä".

"Hän on kumma mies!"

Muutaman hetken mr Pendyce teki huomautuksiaan tästä hyvien tapojen
rikkomisesta. Hän oli hyvin tarkka käyttäytymisestä seuraelämässä.

"Minä saan nyt taas ikävyyksiä tuon Peacockin takia. Hän on suurin
härkäpää. -- Minne sinulla on semmoinen kiire, Margery?"

"George on täällä."

"Georgeko? No kai hän voi odottaa päivälliseen. Minun on kerrottava
sinulle koko joukko asioita. Meillä on tänään esillä muuan
murhapolttoasia. Vanha Quarryman oli poissa, joten minä johdin puhetta.
Syytetty oli tuo Woodford, jonka me tuomitsimme salametsästyksestä --
jokseenkin törkeä juttu. Ja tämmöistä hän tekee päästyään vapauteen.
Koettivat osoittaa häntä mielisairaaksi. Selvin kostoteko se oli, mitä
minä olen tavannut. Me tietenkin panetimme hänet kiinni. Hänet saadaan
helposti tuomituksi. Kaikista kauheista rikoksista murhapoltto on --"

Mr Pendyce ei keksinyt sanoja tulkitakseen käsitystään tällaisesta
rikoksesta ja vetäen henkeä hampaidensa välitse hän poistui
pukuhuoneeseen. Mrs Pendyce kiiruhti hiljaa ulos ja meni poikansa
huoneeseen. Hän tapasi Georgen paitahihasillaan, kiinnittämässä nappeja
kalvosimiinsa.

"Anna minun tehdä tuo, rakas poika! Kuinka surkeasti ovatkaan
kiilloittaneet kalvosimesi! On niin hauskaa saada joskus auttaa sinua!"

George vastasi hänelle:

"Kiitos, äiti; kuinka olet voinut?"

Mrs Pendycen kasvoille tuli ilme, joka oli puoliksi surumieltä,
puoliksi veitikkaa, mutta hyvin vetoava. "Mitä! Joko se nyt alkaa? Oh,
älä työnnä minua luotasi!" näytti hän sanovan.

"Kiitos, oikein hyvin. Entä sinä, rakkaani?"

George ei kohdannut hänen katsettaan.

"Niin ja näin", sanoi hän. "Minä sain pahan kolauksen 'Cityssä' viime
viikolla."

"Onko se jokin kilpa-ajo?" kysyi mrs Pendyce.

Ja jokin salainen ääni sanoi hänelle, että George oli vetänyt esiin
tämän huonon uutisen kääntääkseen hänen huomionsa pois jostakin muusta,
sillä George ei ollut koskaan ollut mikään surkeilija.

Mrs Pendyce istuutui sohvan reunalle, ja vaikka päivälliskellon kohta
piti soida, pyyteli hän poikaansa istumaan viereensä.

"Onko sinulla mitään muita uutisia, rakkaani? Minusta on niin kovin
kauan siitä kun tapasin sinua. Olen kai kertonut sinulle kaikki
pikku tapahtumamme kirjeissäni. Tiedäthän, että pappilaan odotetaan
pienokaista?"

"Niinkö? Minä sivuutin Barterin tiellä. Minusta hän näytti vähän
nyrpeältä."

Vaivautunut ilme väikkyi mrs Pendycen kasvoilla.

"Oh, en minä luule, että se oli syynä siihen." Hän keskeytti, mutta
jatkoi sitten hillitäkseen oman pelkonsa. "Jos olisin tietänyt, että
sinä tulet, olisin kutsunut Cecil Tharpin. Vic on saanut niin kultusia
pikku pentuja. Tahtoisitko sinä yhden? Kaikilla niillä on tuo soma
musta pilkku silmien tienoilla."

Hän tarkasteli poikaansa kuin vain äiti voi -- hellittämättä,
yksityiskohtaisesti, kaihoisasti, jokaista hänen pikku liikettään,
jokaista muutosta hänen kasvoillaan, ja ennen kaikkea sitä salattua
jotakin, joka ilmaisee ihmisen luonteenlaadun ja mielentilan.

"Hän on onneton jostakin", ajatteli hän. "Hän on muuttunut viime
näkemästäni, enkä minä voi päästä siitä selville. Minusta tuntuu, kuin
olisin niin kaukana hänestä -- niin kaukana."

Ja jollain tavoin hän tunsi, että hänen poikansa oli tullut kotiin tänä
iltana, koska hän oli yksinäinen ja onneton ja vaisto saattoi hänet
kääntymään äidin puoleen.

Mutta mrs Pendyce tiesi, että yritys päästä lähemmäksi häntä saattaisi
hänet yhä vain etääntymään, ja kun hän ei voinut sietää sitä, ei hän
kysellyt pojaltaan mitään, vaan käytti kaiken voimansa salatakseen
pojaltaan tuskan, jota tunsi.

Hän meni alakertaan käsi poikansa kainalossa ja nojautui raskaasti
häneen, kuin koettaen taaskin päästä lähelle häntä ja unohtaa tunteen,
jota oli kokenut kaiken talvea -- tunteen siitä, että hänet oli
työnnetty ulkopuolelle, että häntä pidettiin tietämättömyydessä ja
pakonalaisuudessa.

Mr Pendyce molempine tyttärineen oli salongissa.

"Päivää, George", sanoi kartanonherra kuivasti, "on hauska, että tulit.
Kuinka saatat sietää Lontoota tähän vuodenaikaan? Kun nyt kerran olet
täällä, voisit jäädä muutamaksi päiväksi. Tahtoisin kuljetella sinua
maatilalla; sinähän et tiedä mistään mitään. Minä saatan kuolla minä
hetkenä hyvänsä, eihän sitä voi koskaan tietää. Päätähän nyt jäädä
tänne."

George loi häneen nurpean katseen.

"Pahoittelen", sanoi hän, "mutta minä olen luvannut mennä kaupunkiin".

Mr Pendyce nousi ja seisoi selin takkaan.

"Kas niin", sanoi hän, "minä pyydän sinulta yksinkertaista asiaa omaksi
parhaaksesi -- ja -- sinä olet luvannut mennä kaupunkiin. Niin käy
aina, ja äitisi pitää sinun puoltasi. Bee, mene soittamaan minulle
jotakin."

Kartanonherra ei sietänyt pianonsoittoa, mutta hän ei keksinyt muuta
käskyä, jota olisi täytynyt totella.

Se, ettei ketään vieraita ollut läsnä, ei suurestikaan muuttanut niitä
juhlamenoja, mitä Worsted Skeynesissä pidettiin päivän miellyttävänä
huippukohtana. Ruokalajien lukumäärä rajoittui kuitenkin seitsemään,
eikä samppanjaa juotu. Kartanonherra joi lasin tai pari punaviiniä,
sillä, kuten hän sanoi: "Rakas isäukkoni joi pullon portviiniä joka
ikinen ilta, eikä siitä hänelle koskaan koitunut mitään. Jos minä
nauttisin yhtä rajusti, tappaisi se minut yhdessä vuodessa."

Hänen tyttärensä joivat vettä. Mrs Pendyce, joka kaikessa salaisuudessa
suosi samppanjaa, joi hiukkasen espanjalaista burgunderia, jonka mr
Pendyce oli hankkinut hänelle vartin kohtuulliseen hintaan ja joka
aterian jälkeen suljettiin erikoisella tulpalla. Hän tarjosi sitä
Georgelle.

"Maistapas hiukan minun burgunderiani, rakas; se on kovin hyvää."

Mutta George kieltäytyi ja pyysi silmäniskulla whiskyä ja soodaa
hovimestarilta, joka toi sen varsin keltaisena.

Päivällisen vaikutuksesta kartanonherra taas pääsi tasapainoon,
vaikkakin hän vielä katsoi jonkin verran synkästi tulevaisuuteen.

"Te nuoret", sanoi hän, katsellen vallan ystävällisesti Georgeen,
"olette sellaisia individualisteja. Te pidätte toimenanne vain
huvittelua. Korttipelinne ja kilpa-ajonne ja biljardinne ja mitä
kaikkea teillä onkaan, kuluttavat teidät loppuun, ennenkuin olette
viisikymmenvuotiaitakaan. Te ette käytä mielikuvitustanne. Viheriöivän
vanhuuden pitäisi olla teidän ihanteenanne, mutta sensijaan se näyttää
olevan viheriöivä nuoruus. Haha!" Mr Pendyce katseli tyttäriään, kunnes
nämä sanoivat:

"Mutta, isä, kuinka sinä _voit?"_

Norah, jolla oli enemmän temperamenttia heistä kahdesta, lisäsi:

"Eikö isä ole aivan kauhea, äiti?"

Mutta mrs Pendyce katseli poikaansa. Hän oli niin monena iltana
toivonut näkevänsä hänen istuvan siinä.

"Pelaammeko piquet'tä tänä iltana, George?"

George katsahti häneen ja nyökkäsi nyrpeänä.

Paksulla pehmeällä matolla pöydän ympärillä liikkuivat hovimestari
ja toinen palvelija. Vahakynttiläin valo lankesi hillittynä hopeihin
ja hedelmiin ja kukkiin, tyttöjen valkoisille kauloille ja Georgen
vereville kasvoille ja välkkyvälle paidanrinnukselle, se loisti hänen
äitinsä pitkien valkoisten sormien jalokivissä, valaisi kartanonherran
suoraselkäistä ja yhä hienonnäköistä vartaloa; ilma oli raukea
atsalean ja narsissin tuoksusta. Bee ajatteli lempein silmin nuorta
Tharpia, joka tänään oli hänelle kertonut rakastavansa häntä, ja
ajatteli, mahtoiko isä vastustaa. Hänen äitinsä ajatteli Georgea,
luoden arkoja silmäyksiä tämän alakuloisiin kasvoihin. Ei mitään muita
ääniä kuulunut kuin haarukoitten kalina ja Norah'n ja kartanonherran
äänet, heidän puhellessaan pikkuseikoista. Korkeista avonaisista
akkunoista näkyi hiljainen avara maisema; setripuiden yläpuolella näkyi
aprikoosinvärinen ja rahanmuotoinen täysikuu, ja sen valossa lepäsivät
hiljaiset, kuiskivat lakeudet puoleksi lumottuina, puoleksi unessa, ja
kaikki tämän pienen kuun valaiseman piirin ympärillä oli rannatonta,
tuntematonta pimeyttä -- pimeyttä, joka peitti heidän silmistään
rauhattoman maailman.




ONNETON YÖ


Kempton Parkin suurten kilpa-ajojen iltana, missä kilpailuissa
"Ambler", tämä uusi suosikki, jäi jälkeen, oli George Pendyce juuri
pistänyt avaimen huoneensa oveen, jonka hän oli vuokrannut läheltä mrs
Bellew'n asuntoa, kun muuan mies äkkiä astui takaapäin hänen luokseen
sanoen:

"Mr George Pendyce, luullakseni?"

George kääntyi.

"Kyllä; mitä tahdotte?"

Mies pisti soikean kuoren Georgen käteen.

"Herroilta Frost ja Tuckett."

George avasi sen ja luki paperin yläreunasta:

    _Meriasioita, testamentteja ja avioeroja_. Jaspar Bellew'n
    nöyrä anomus --

Hän kohotti silmänsä, ja hänen kummallisen kylmä, hillitty, juro
katseensa sai lähetin painamaan silmänsä maahan, kuin olisi hän iskenyt
jo lyötyä miestä.

"Kiitos. Hyvästi."

Hän sulki oven ja luki läpi asiakirjan. Se sisälsi muutamia täsmällisiä
yksityiskohtia ja päättyi vahingonkorvausvaatimukseen, ja George
hymyili.

Jos hän olisi saanut tämän asiakirjan kolme kuukautta sitten, ei
hän olisi suhtautunut siihen näin. Kolme kuukautta sitten hän
olisi raivostuneena tuntenut joutuneensa kiinni. Hänen ajatuksensa
olisivat kulkeneet näin: "Minä olen saattanut hänet kiikkiin, minä
olen saattanut itseni kiikkiin. Minä en olisi koskaan uskonut, että
tällaista saattoi tapahtua. Tämä on ihan pirua! Minun täytyy tavata
joku -- minun täytyy estää tämä. Tästä täytyy löytyä jokin ulospääsy."
Koska hänellä oli vain vähän mielikuvitusta, olisivat hänen ajatuksensa
iskeneet siipensä tätä häkkiä vasten, ja heti paikalla hän olisi
yrittänyt toimia. Mutta nyt ei ollut kolme kuukautta sitten, vaan --

Hän sytytti savukkeen ja istuutui sohvaan, ja voimakkain tunne hänen
sydämessään oli kummallinen toivo, jonkinmoinen hirtehisilo. Hän tahtoi
mennä heti tapaamaan mrs Bellew'ta, vielä tänä iltana; hänellähän
oli tekosyy -- eikä mitään pakkoa odottaa häntä täällä -- odottaa --
odottaa, kunnes hän sattumalta tulisi.

Hän nousi juomaan hiukan whiskyä ja meni sitten taas istumaan sohvaan.

"Ellei hän ole täällä kello kahdeksan, niin minä menen sinne."

Häntä vastapäätä oli miehenkorkuinen peili ja hän kääntyi seinään päin
välttääkseen sitä. Hänen kasvoilleen oli kiteytynyt synkän päättäväinen
ilme, ikäänkuin hän ajattelisi: "Minä tahdon näyttää heille kaikille,
ettei minua ole lyöty vielä."

Avaimen kalahtaessa lukkoon hän hypähti sohvalta ja hänen kasvoilleen
palasi niiden naamio. Mrs Bellew tuli huoneeseen tapansa mukaan, riisui
iltakaapunsa ja seisoi hänen edessään paljain hartioin. George katseli
hänen kasvojaan, ajatellen, mahtoiko hän tietää asian.

"Arvelin, että minun oli paras tulla", sanoi hän. "Minä otaksun, että
sinä olet saanut saman viehättävän lahjan."

George nyökkäsi. Oli minuutin hiljaisuus.

"Juttu on oikeastaan naurettava. Surkuttelen sinua, George."

George naurahti myös, mutta toisella tavalla.

"Tahdon tehdä kaiken voitavani", sanoi hän.

Mrs Bellew tuli hänen lähelleen.

"Minä olen silmäillyt Kempton-kilpailujen tuloksia. Mikä surkean huono
onni! Sinulla kai on ollut aika tappio. Poika-parka! Onnettomuus tulee
harvoin yksinään."

George tuijotti maahan.

"Ei se mitään merkitse, kun minulla on sinut."

Hän tunsi mrs Bellew'n käsivarret niskallaan, mutta ne olivat viileät
kuin marmori; hän kohtasi hänen katseensa, ja se oli pilkallinen ja
säälivä.

Heidän ajoneuvonsa joutuivat yleiseen virtaan, jossa vaunut kiitivät
kuin henkensä kaupalla itäisiä kaupunginosia kohti ohi suuren
puiston, missä äskenpuhjenneet lehdet pudistelivat helmojaan kuin
balettitanssijat tuulessa, ohi Stoalaisten ja muiden klubien, rätisten
ja huojuen, etusijasta kiistäen, sivuuttaen omnibusseja, jotka
hämärässä näyttivät kodikkailta lamppuineen ja juhlallisesti vastakkain
istuvine ihmisriveineen.

Blafardissa hoikka tumma palveluspoika otti vastaan mrs Bellew'n kaavun
kunnioittavin sormin, pikku juomanlaskijan suu hymyili kärsivien
silmien alapuolella. Samat punavarjoiset kynttilät valaisivat hänen
käsivarsiaan ja hartioitaan, samat vihreät ja keltaiset kukat versoivat
uljaasti samoissa sinisissä maljakoissa. Ruokalistalle oli kirjoitettu
samat ruokalajit. Sama joutilas silmä tuijotti nurkasta punaisten
kaihtimien raosta, tylsä ihmettely katseessaan.

Monta kertaa tämän päivällisen kestäessä katsoi George salaa hänen
kasvojaan, ja niiden ilme hämmästytti häntä, niin huoleton se oli. Ja
vastoin viimeistä mielialaansa, mikä oli ollut synkkä ja kylmä, mrs
Bellew oli nyt kaikkein rajuimmalla tuulellaan.

Hänen naurunsa oli niin tarttuva, että ihmiset katselivat ympärilleen
muista pikku pöydistä, jotka olivat täynnä nyt, kun huvittelukausi oli
alkanut; ja George tunsi jonkinmoista vastenmielisyyttä. Mikä pani
tämän naisen nauramaan, kun hänen oma sydämensä oli raskas? Mutta hän
ei puhunut mitään; hän tuskin uskalsi katsoakaan mrs Bellew'ta, peläten
silmiensä tulkitsevan hänen tunteensa.

"Meidän pitäisi selvittää asemamme", ajatteli hän, "katsoa
todellisuutta silmiin. Jotakin on tehtävä; ja tuossa hän vain nauraa ja
saa kaikki katsomaan itseään!" Tehtävä! Mutta mitä saattoi tehdä, kun
kaikki oli kuin lentohiekkaa?

Toiset pikku pöydät tyhjenivät vähitellen.

"George", sanoi mrs Bellew, "vie minut jonnekin, missä voimme tanssia!"

George tuijotti häneen.

"Rakas tyttöseni, kuinka minä voisin? Ei ole mitään sellaista paikkaa!"

"Vie minut johonkin boheemipaikkaasi!"

"Ei sinun sovi mennä sellaisiin."

"Miks'ei? Kuka välittää siitä, minne me menemme tai mitä me teemme?"

"Minä välitän!"

"Ah, George, sinä ja sinun tapaisesi elätte vain puolielämää!"

Äkkiä George vastasi:

"Mitä sinä luulet minun olevan? Heittiönkö?"

Mutta hän tunsi pelkoa eikä suuttumusta.

"No ajetaan sitten East Endiin. Tehdään herran tähden jotakin vähän
sopimatonta."

He ottivat ajurin ja ajoivat itäänpäin. Ensi kertaa oli nyt kumpikin
heistä siinä tuntemattomassa maassa.

"Sulje kaapusi, rakas; se herättää huomiota täällä."

Mrs Bellew nauroi.

"Sinä tulet olemaan aivan kuin isäsi, kun olet kuusikymmenvuotias,
George."

Ja hän avasi kaapunsa yhä enemmän. Kadunkulmassa soittavan posetiivin
ympärillä tanssi muutamia koreapukuisia tyttöjä.

Mrs Bellew käski ajurin pysähtyä.

"Katsellaan noita lapsia!"

"Sinä vain näyttelet meitä katuyleisölle."

Mrs Bellew laski kätensä vaunun ovelle.

"Minulla olisi suuri halu mennä tuonne tanssimaan heidän kanssaan."

"Sinä olet hullu tänä iltana", sanoi George. "Istu alallasi!"

Hän ojensi käsivartensa ja salpasi mrs Bellew'lta tien. Ohikulkijat
katselivat uteliaina tätä pikku kohtausta. Alkoi kerääntyä joukkoa.

"Ajakaa!" huusi George.

Joukko hurrasi heille, ajuri rapsautti hevostaan, he ajoivat taas
itäänpäin.

Kello löi juuri kaksitoista, kun he vihdoin astuivat ajurista lähellä
vanhaa kirkkoa Chelsea Embankmentin luona, ja he olivat tuskin puhuneet
tuntiin.

Ja kaiken aikaa George oli tuntenut:

"Tämän naisen hyväksi minä olen uhrannut kaiken. Tähän naiseen minä
tulen olemaan kytketty. Tästä naisesta minä en voi irroittaa itseäni.
Jos voisin, en tahtoisi häntä enää koskaan nähdä. Mutta minä en voi
elää ilman häntä. Minun pitää yhä edelleen kärsiä sekä silloin, kun hän
on luonani, että silloin, kun hän on poissa luotani. Ja Jumala tietää,
kuinka tämä kaikki päättyy!"

George tarttui hänen käteensä pimeässä, se oli kylmä ja turta kuin
kivi. George koetti nähdä hänen kasvonsa, mutta ei voinut lukea mitään
näistä vihertävistä silmistä, jotka tuijottivat eteensä kuin kissan
silmät pimeässä.

Kun ajuri oli mennyt, seisoivat he katsellen toisiansa katulampun
valossa. Ja George ajatteli:

"Siis täytyy minun jättää hänet näin, ja mitä tulee sitten?"

Mrs Bellew pisti avaimen oveensa ja kääntyi häneen. Hiljaisella
tyhjällä kadulla, missä tuuli suhisi korkeiden talojen nurkkauksissa ja
lyhdyt lepattivat, näytti hänen ilmeensä ja asentonsa niin omituiselta,
liikkumattomalta, sfinksimäiseltä. Vain hänen Georgeen kiintyneet
silmänsä näyttivät elävän.

"Hyvää yötä", mutisi George.

Mutta nainen viittasi hänet luokseen.

"Ota minusta mitä voit!" sanoi hän.




MR PENDYCEN PÄÄ


Ken tarkasteli takaapäin mr Pendycen päätä hänen istuessaan
kirjoituspöytänsä ääressä, missä hänen oli tapana viettää useimmat
aamut kello puoli kymmenestä yhteentoista tai kahteenkintoista, saattoi
huomata, että sen muoto loi varsin paljon valaistusta hänen säätyynsä
ja luonteeseensa. Ääriviivoiltaan se oli miltei kansallinen. Se
pullistui taaksepäin ja kapeni sitten nopeasti ohueksi ja suonikkaaksi
niskaksi, se oli ahdas korvien kohdalta ja ohimoilta, kun taas alaleuka
pisti esiin, niin että takaraivosta leuan kärkeen vedetty viiva olisi
ollut erinomaisen pitkä. Katsoja sai ehdottomasti sen vaikutelman,
että tämän kallon tavaton pituus tulkitsi suurta luonteen kiinteyttä
ja toimitarmoa ja puutteellinen leveys ahdasta itsepintaisuutta, mikä
hetkittäin mahtoi ilmetä härkäpäisyytenä. Kapea riitelijän kaula,
joka jo varsin matalalta oli karvojen peitossa, ja älykkäät korvat
vahvistivat tätä vaikutelmaa. Ja kun hänen kuivan punakat kasvonsa,
joihin itätuuli oli luonut keltaisen ja aurinko ruskean vivahduksen,
tulivat näkyviin lyhyeksi leikattuine hiuksineen ja harmaine, hieman
tyytymättömine silmineen, ei katsojalla enää saattanut olla mitään
epäilystä siitä, että hänen edessään oli englantilainen ja maanomistaja
ja -- kaikella kunnioituksella mr Pendycen päinvastaista vakaumusta
kohtaan -- individualisti. Hänen päänsä ei tosiaan muistuttanut mitään
niin paljon kuin Doverin amiraliteettipatsasta -- tuota kummaa, pitkää,
kaitaista kappaletta, jonka päässä on pieni taite tai mutka ja joka
aina ensimmäisenä häiritsee näille maille saapuvien ulkomaalaisten
mielenrauhaa herättäen heissä ihmettelyä ja pelkoa.

Hän istui hyvin liikkumattomana pöytänsä ääressä, jonkin verran
kumartuneena papereittensa yli sellaisen miehen tavoin, jonka täytyy
ponnistaa selvitäkseen asioistaan. Silloin tällöin hän selaili
almanakkaa vasemmalla puolellaan tai joitain papereita monissa
lokeroissaan. Avoinna ja melkein hänen kätensä saavuttamattomissa
oli paksu nidos _Punch_ia -- ja maanomistajana oli hänellä tästä
aikakautisesta julkaisusta miltei ammattimainen tuntemus. Joutohetkinä
oli hänen päävirkistyksenään hellien selailla näitä iäkkäitä
piirustuksia, ja John Bullin kuvaa katsellessa häneltä ei koskaan
jäänyt ajattelematta: "Keksiäkin tehdä englantilaisesta tuommoinen
paksu junkkari!"

Oli kuin taiteilija olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti,
kieltäytyessään ottamasta häntä itseään esikuvaksi ja luovuttaessaan
tämän kunnian toiselle, joka oli jo melkein vanhentunut. Kuullessaan mr
Pendycen lausuvan näin väitti kirkkoherra tarmokkaasti vastaan, sillä
hän oli itse vankkarakenteinen ja kävi yhä vankemmaksi.

Mutta pyrkiessään näin olemaan luonteenomaisia englantilaisia
uskoivat sekä mr Pendyce että mr Barter olevansa kuitenkin varsin
kaukana Yrjöjen ja Viktorian aikaisen ajan vanhoista pihvi- ja olut-,
portviini- ja satula tyypeistä. He olivat aikansa tasalla olevia
maailmanmiehiä, jotka oppikoulu- ja yliopistokasvatuksensa avulla
olivat saavuttaneet elämäntottumuksen, ihmis- ja maailmantuntemuksen
ja henkisen kehitystason, joka ei ollut koskaan tarvinnut mitään
kohentelua. Kumpikin, mutta varsinkin mr Pendyce, otti selvän kaikesta,
mikä oli mennyt eteenpäin, käymällä pääkaupungissa kuusi tai seitsemän,
jopa kahdeksankin kertaa vuodessa. Tällöin he harvoin ottivat vaimonsa
mukaan, heillä kun melkein aina oli tärkeitä toimia suoritettavana
-- toveri-, kirkollisia tai puoluepäivällisiä, krikettikilpailuja,
kirkonkokouksia, Gaiety-teatteri ja mr Barterilla Lyceum. Kumpikin
kuului myös klubiinsa -- kirkkoherra erääseen mukavaan vanhanaikaiseen
paikkaan, missä hän sai lyödä korttia tarvitsematta pelata uhkapeliä,
ja mr Pendyce The Templeen, kuten sopii miehelle, joka on vyöryttänyt
kaikkia yhteiskunnan kysymyksiä mielessään ja tullut siihen tulokseen,
ettei ole mitään todellista vakuutta muuta kuin menneisyydessä.

He menivät aina Lontooseen napisten, mutta tämä oli välttämätöntä,
jopa terveellistäkin heidän vaimojensa vuoksi; ja he aina palasivat
sieltä napisten, maksojensa vuoksi, jotka suloinen maalaisrauha aina
onneksi paransi seuraavaan käyntiin mennessä. Täten he pysyivät vapaina
maalaismaisuudesta.

Herransa työhuoneen hiljaisuudessa lintukoira John, jonka pää niinikään
oli pitkä ja kapea, oli laskenut sen käpälälleen, ikäänkuin tämän
äänettömyyden vaivaamana, ja kun hänen herransa kakisti kurkkuaan,
huiskautti se häntäänsä ja käänsi häneen pienen valkoisen kehän
ympäröimän silmänsä kuonoansa liikuttamatta.

Kello naksutti pitkän kapean huoneen päässä; korkeista, kapeista
akkunoista lankesi päivänvalo koko seinän täyttävissä lasikaapeissa
olevien kirjojen korkeihin, kapeihin selkiin; ja tämä keveästi nahalle
hajuava huone näytti sopivalta sijalta, missä jokin pitkä, kapea ihanne
saatettiin kehittää pitkään, kapeaan päähänsä saakka.

Mutta mr Pendyce olisi torjunut jokaisen käsityksen, että
perinnäisyyteen pohjautuvilla ihanteilla saattaisi olla mitään päätä.

"Antakaa minun tehdä velvollisuuteni ja hoitaa tilaani niinkuin rakas
isävanhukseni sitä hoiti ja luovuttaa se pojalleni, jos mahdollista
laajennettuna", näin hän toisinaan lausui, hyvin usein ajatteli ja tuon
tuostakin rukoili. "Sen enempää minä en tahdo."

Ajat olivat huonot ja uhkaavat. Oli varsin mahdollista, että
radikaalinen hallitus palaisi valtaan ja koko maa joutuisi hunningolle.
Olihan vain luonnollista ja inhimillistä, että hän rukoili sen olotilan
säilymistä, johonka hän uskoi, sen olotilan, johonka hän kuului ja
joka oli kiteytynyt sanoihin "Horace Pendyce". Hänen tapansa ei ollut
toivottaa tervetulleiksi uusia aatteita. Uuden aatteen, joka hyökkäsi
kartanonherran sieluun, otti heti vastaan koko kansa taisteluun
nousten ja se joko estettiin maahan nousemasta tai, jos se jo oli
maalla, otettiin se heti vangiksi. Ajan oloon tämä onneton otus, jonka
valitus ja ähkynä kuului läpi vankilanmuurien, sai vapauden pelkästä
ihmisystävällisyydestä ja rauhallisen elämän harrastuksesta, ja sille
myönnettiin joitakin etujakin, mutta aina se kuitenkin pysyi "tuona
kummana muukalaisraukkana". Muutamana päivänä maan synnynnäiset
asukkaat huomaamattomuudessaan sallivat sen mennä naimisiin tai
havaitsivat, että se jollakin sopimattomalla tavalla oli hankkinut
maailmaan aviottomia lapsia; ja heidän kunnioituksensa tapahtunutta
tosiseikkaa kohtaan, kaikkea kohtaan, mikä jo kuului menneisyyteen,
esti heitä silloin yrittämästä toimittaa sitä takaisin naimattomuuden
tai sen lapsia syntymättömyyden tilaan ja aivan vähitellen he alkoivat
sietää tätä tunkeilevaa saalasta. Näin kehittyivät ajatukset mr
Pendycen mielessä. Koiransa Johnin lailla, jolla oli vanhoilliset
vaistot, hän jokaisen oudon olion lähestyessä asettui poikkiteloin
tielle, haukkuen ja hampaitaan näyttäen; ja toisinaan tuotti hänelle
suorastaan kärsimystä se ajatus, että jonakin päivänä ei Horace Pendyce
enää olisi siinä haukkumassa. Ei kuitenkaan usein, sillä hänellä oli
vähän mielikuvitusta.

Koko aamun hän oli käsitellyt Worsted Scottonin omistusoikeuden vanhaa
riitakysymystä, minkä alueen hänen isänsä oli antanut aidata ja kerta
kaikkiaan opettanut häntä pitämään Worsted Skeynesin erottamattomana
osana. Asia oli miltei yläpuolella epäilyn, sillä torpparit, jotka
aitaamisen aikana olivat suuressa köyhyydessä leivänhintojen takia,
olivat suhtautuneet siihen aivan tylsästi aina viimeiseen vuoteen
saakka, minkä laki vaati, jotta kartanonherran haltuunotto tulisi
päteväksi, kunnes äkkiä muuan mies, Peacockin isä, oli repinyt reiän
aitaukseen ja päästänyt sinne karjansa, minkä takia koko onneton
kysymys taas ratkesi auki. Tämä oli tapahtunut vuonna 1885, ja
aina siitä lähtien oli ollut alituisia, oikeudenkäyntiä hipovia
hankauksia. Mr Pendyce ei koskaan päästänyt unohduksiin sitä, että
tuo Peacock oli kaiken takana; sillä hänellä ei ollut tapana uskoa
periaatteita toimintaperusteiksi, vaan hän johti kaiken tosiseikoista
ja henkilökohtaisuudesta, lukuunottamatta tietenkin sitä, milloin
hän itse toimi, jolloin hän hiukan ylpeästi myönsi, että se johtui
periaatteista. Hän ei koskaan ajatellut eikä puhunut abstraktisista
asioista, osaksi koska hänen isänsä ennen häntä oli välttänyt niitä,
osaksi koska hänet oli koulussa niistä vieroitettu, mutta etupäässä
siksi, että hän luonteenlaatunsa mukaisesti ei tuntenut mitään
harrastusta sellaisiin epäkäytännöllisiin asioihin.

Hänelle oli senvuoksi ihmettelyn aiheena, että hänen omat
alustalaisensa näyttäytyivät kiittämättömiksi. Hän täytti
velvollisuutensa heitä kohtaan, minkä kirkkoherra, jonka huostaan
oli uskottu heidän sielunsa, olisi ollut ensimmäinen myöntämään;
hänen tiluskirjansa osoittivat sen, niistä kun kävi ilmi, että hänen
keskimääräinen bruttotulonsa nousi vuosittain tuhanteen kuuteensataan
puntaan ja (lukuunottamatta Worsted Skeynesin ylläpidon vaatimia
satunnaisia menoja) hänen nettotappionsa kolmeensataan puntaan.

Myös vähemmän maallisiin seikkoihin nähden, sellaisiin kuin
jumalanpalvelusten laiminlyöminen, taipumus salametsästykseen tai
siveelliseen höllyyteen, saattoi hän hyvällä omallatunnolla vakuuttaa,
että kirkkoherra sai olla varma hänen avustuksestaan. Kouriintuntuva
tapaus sattui viime kuussa, jolloin hän, huomattuaan erään
metsänvartijansa -- muuten pystyvä mies toimessaan -- aikaansaaneen
ruman jutun postinkuljettajan vaimon kanssa, oli erottanut tämän nuoren
miehen ja ilmoittanut hänen tupansa vuokrattavaksi.

Hän nousi, meni seinälle kiinnitetyn tilansa kartan ääreen, jonka
hän kiersi auki vetämällä vihreästä silkkinuorasta, ja tutkisteli
sitä siinä huolellisesti asetellen sormensa milloin sinne, milloin
tänne. Hänen koiransa nousi myös ja asettui vaatimattomasti isäntänsä
jalkoihin. Mr Pendyce liikahti ja potkaisi sitä. Koira vinkaisi.

"Saakelin koira! Oh, John poloinen!" sanoi mr Pendyce. Hän palasi
tuolilleen, mutta kun hän oli merkinnyt väärän kohdan, oli hänen pakko
minuutin kuluttua palata kartan ääreen. Lintukoira, joka kuvitteli,
että sitä äsken oli oikeudenmukaisesti kohdeltu, läheni puoliympyrää
myöten ja heilutti häntäänsä. Tuskin oli se saapunut mr Pendycen
jalan luo, kun ovi avautui ja ensimmäinen palvelija toi kirjeen
hopeatarjottimella.

Mr Pendyce otti kirjeen, luki sen ja lausui kirjoituspöytäänsä
kääntyen: "Vastausta ei tule."

Hän istui hiljaisessa huoneessaan tähän asiakirjaan tuijottaen, ja
hänen kasvoillaan vaihteli suuttumus, pelästys, epäilys ja hämminki.
Hän ei pystynyt oikein selvittämään ajatuksiaan muuten kuin ääneen
puhumalla, ja hän mutisi itsekseen. Lintukoira John, joka yhä vielä
uskoi tehneensä jonkin rikoksen, laskeutui maahan, kiinni hänen
jalkaansa.

Mr Pendycen oli sitä helpompi omaksua aikansa vallitseva siveellinen
käsityskanta, kun hän ei koskaan ollut sitä syvästi tutkistellut.
Mitään tilaisuutta rikkoa sitä vastaan ei hänellä ollut käytännössä
ollut, ja tämä teki hänen asemansa vahvemmaksi. Hän oli pikemmin
tottumuksesta ja perintötavasta kuin periaatteesta ja omasta
vakaumuksesta moitteeton siveellinen luonne.

Ja lukiessaan siinä yhä uudelleen tämän kirjeen läpi hän tunsi itseään
yököttävän.

Kirje kuului seuraavasti:

    The Firs, 20 p. toukokuuta.

    Hyvä herra!

    Te lienette tai kenties ette liene kuullut, että minä olen
    haastanut poikanne mr George Pendycen vastaamaan avioerojutussa
    vaimoani vastaan. Yhtä vähän Teidän kuin poikanne, vaan ainoastaan
    mrs Pendycen takia, joka on ainoa kunnioittamani nainen näillä
    tienoin, minä olen halukas luopumaan kanteesta, jos poikanne
    kunniasanallaan lupaa, ettei hän enää käy tapaamassa vaimoani.

    Olkaa hyvä ja vastatkaa minulle pikaisesti.

                     Erinomaisella kunnioituksella _Jaspar Bellew_.

Perintötavan tunnustaminen -- ja se oli kartanonherran luonteenlaadun
mukaista -- saattaa sattumalta joutua ristiriitaan yksilön oman
yksityiselämän ja mukavuuden kanssa. Hänen säädyssään oli perinnäisenä
käsityksenä, että nuorten miesten pikkusynteihin oli suhtauduttava
suvaitsevaisesti. Nuoret miehet ovat, sanoi hän, nuoria miehiä. Heidän
piti, oli hänen tapansa huomauttaa, saada kylvää rikkaruohonsa.
Sellainen oli hänen teoriansa. Ainoa vaikeus oli nyt siinä, että hänen
piti sovittaa se omaan yksityistapaukseensa, vaikeus, jonka toiset
olivat saaneet kokea entisaikoina ja toiset kokisivat tulevina aikoina.
Mutta koska hän ei ollut filosofi, ei hän havainnut ristiriitaa
teoriansa ja pelkonsa välillä. Hän näki tämän kirjeen järkyttävän koko
hänen maailmaansa eikä hän ollut mies sitä alistuvaisesti kärsimään;
hän tunsi, että muiden piti kärsiä mukana. Oli ennenkuulumatonta, että
tämän Bellew'n tapainen lurjus, tyhjänpäiväinen juomari, mies, joka
oli ollut vähällä ajaa hänen ylitseen, pystyisi järkyttämään Worsted
Skeynesin seesteistä rauhaa.

Oli vallan tämän röyhkilään tapaista esittää moinen syytös hänen
poikaansa vastaan. Se oli vallan sen kirotun röyhkilään tapaista! Ja
mennen äkkiä soittokellon luo hän potkaisi koiraansa korvalle.

"Saakelin koira! Oh, John poloinen!" Mutta vihdoinkin varmana siitä,
että oli tehnyt jonkun rikoksen, koira kätkeytyi kaukaiseen soppeen,
mistä se ei saattanut nähdä mitään, ja painoi kuononsa permantoon.

"Pyydä rouvaa tulemaan tänne!"

Hänen seistessään siinä takan luona vaimoaan odottamassa hänen pitkän
ja kapean päänsä muodot tulivat selvemmin kuin koskaan näkyviin. Hänen
niskansa oli käynyt silmäänpistävästi punaisemmaksi; hänen silmänsä,
jotka olivat kuin haavoittuneen joutsenen, näyttivät tunkevan läpi
kaiken, mitä hän näki.

Tuon tuostakin kutsuttiin mrs Pendyce miehensä työhuoneeseen, ja mies
sanoi silloin hänelle: "Minä haluan kysyä sinun neuvoasi. Se-ja-se on
tehnyt niin ja niin... Minä olen tehnyt päätökseni."

Hän tuli näin ollen muutaman minuutin kuluttua. Noudatettuaan miehensä
kehoitusta: "Katsopas tätä, Margery!" luki hän kirjeen ja tuijotti
mieheensä masentunein katsein ja tämä katsoi häneen takaisin suuttumus
omassaan. Sillä tämähän oli ihan traagillista.

Kaikkien ei ole suotu katsella asioita laajalta näkökannalta --
katsella yli erämaan kaukaisten kalpeiden virtojen ja punertavan
kanervan ja kuutamoisten lampien, missä halavat seisovat tummina
auringonlaskua vasten ja kaukana kuuluu kuovin valitus -- tai nähdä
kalliojyrkänteiltä yli viinintumman, hämäräisen meren -- tai korkeiden
vuorten rinteiltä katsella autereeseen häipyvää tai auringossa
välkkyvää, vilisevää etäisyyttä.

Useimpien on suotu alituisesti tuijottaa taloriviin tai takapihaan tai
-- kuten mrs ja mr Pendycen -- nähdä Worsted Skeynesin vihreät vainiot,
siistit puistot ja skottilainen puutarha. Ja tämän taivaanrannan
yllä vaappui heidän vanhimman poikansa haaste avioero-oikeuteen kuin
pilvenlonka, joka uhkaa hävityksellä.

Mikäli tällainen tapaus saattoi toteutua -- ja mielikuvitus ei Worsted
Skeynesissä ollut ylen eloisa -- uhkasi se hävityksellä tätä aatteiden
ja ennakkoluulojen ja toiveiden sopusointuista rakennusta. Silloin
ei ensinkään hyödyttäisi sanoa: "Mitä se meitä liikuttaa? Ajatelkoot
ja puhukoot ihmiset mitä heitä haluttaa." Worsted Skeynesissa -- ja
Worsted Skeynes edusti kaikkia herraskartanoita -- oli vain yksi
seurapiiri, yksi kirkko, yksi koiralauma, kutakin lajia vain yksi.
Oli liian tärkeätä, että vaakunakilpi pysyi tahrattomana. Ja kun
nämä kaksi, jotka olivat eläneet yhdessä kolmekymmentäneljä vuotta,
katsoivat toisiinsa, oli heidän katseessaan uusi ilme; heidän
tunteensa olivat kerrankin samat. Mutta koska miehellä aina on arempi
kunniantunto, eivät heidän ajatuksensa olleet samat, sillä mr Pendyce
ajatteli: "Minä en voi uskoa sitä -- sehän häpäisee meidät kaikki!" ja
mrs Pendyce ajatteli: "Poikaseni!"

Jälkimmäinen puhui ensin:

"Oh, Horace!"

Kuullessaan hänen äänensä sai kartanonherra voimansa takaisin.

"Siinä ollaan nyt, Margery! Ethän toki usko, mitä tuo junkkari sanoo?
Hänen pitäisi saada raippoja. Hän tietää, mitä minä ajattelen hänestä.
Se on uusi näyte hänen kirotusta röyhkeydestään! Hän oli vähällä ajaa
minun ylitseni, ja nyt --"

Mrs Pendyce keskeytti:

"Mutta, Horace, minä pelkään, että se on totta! Ellen Malden --"

"Ellen Malden?" sanoi mr Pendyce. "Mitä hänellä on tekemistä --"
Hän vaikeni, tuijottaen synkästi Worsted Skeynesin karttaan, joka
yhä oli kierrettynä auki kuin tunnuskuvana kaikesta, mikä tässä oli
vaaranalaisena. "Jos todellakin tuo Georgesta on totta", pääsi häneltä,
"on hän suurempi tomppeli kuin olen luullut. Tomppeli? Konna hän on!"

Taas oli hiljaista.

Mrs Pendycen sai tuo sana punastumaan, ja hän puri huultaan.

"George ei koskaan voi olla konna!" sanoi hän.

Mr Pendyce vastasi synkästi:

"Häpäisee nimensä!"

Mrs Pendyce puri yhä kovemmin huultaan.

"Mitä ikinä George lieneekin tehnyt", sanoi hän, "on hän varmasti
käyttäytynyt gentlemannin tavoin!"

Kartanonherran suu vääntyi yrmeään hymyyn.

"Ihan naisten tapaista!" sanoi hän.

Mutta hymy haihtui ja kummankin kasvoille tuli avuton ilme. Kuten
käy ihmisten, jotka ovat eläneet yhdessä tuntematta tosi myötätuntoa
toisiaan kohtaan -- vaikkakin he todellisuudessa olivat jo kauan
sitten lakanneet olemasta siitä tietoisia -- he nyt tunsivat ikäänkuin
hämmästystä, kun heidän harrastuksensa hetkellisesti kävivät yhteen.
Ei ollut enää hyvä olla eri mieltä. Se ei auttaisi heidän poikaansa,
vaikka he siitä vaikenisivatkin.

"Minä kirjoitan Georgelle", sanoi mr Pendyce lopuksi. "Minä en tahdo
uskoa mitään, ennenkuin olen kuullut häntä. Otaksun, että hän sanoo
meille toden."

Mutta hänen äänensä värähti.

Mrs Pendyce vastasi sukkelaan:

"Oh, Horace, punnitse tarkoin mitä sanot! Minä olen varma siitä, että
hän kärsii!"

Hänen herkkä, iloon taipuisa mielensä kärsi myös, ja kyyneleitä
kohosi hänen silmiinsä. Mr Pendycen silmät olivat liian pitkänäköiset
huomatakseen niitä. Tämä vamma oli hänessä lisääntynyt naimisiin mentyä.

"Minä aion sanoa hänelle, mitä pidän oikeana", sanoi hän. "Minä tulen
punnitsemaan sanojani aikani; minä en aio antaa tämän lurjuksen
kiihottaa itseäni."

Mrs Pendyce pyyhkäisi huuliaan pitsireunaisella nenäliinallaan.

"Minä toivon, että sinä näytät kirjeen minulle", sanoi hän.

Kartanonherra katsahti häneen ja huomasi, että hän vapisi ja oli
aivan kalpea, ja vaikka tämä ärsytti häntä, vastasi hän melkein
ystävällisesti:

"Ei se asia sovi sinulle, rakkaani."

Mrs Pendyce astui askeleen häntä kohti; hänen lempeissä kasvoissaan
ilmeni omituinen päättäväisyys.

"Hän on minun poikani, Horace, yhtä paljon kuin sinun."

Mr Pendyce käännähti vaivautuneesti.

"Ei sinun kannata tässä hermostua, Margery. Minä teen mikä paras on. Te
naiset menette päästänne pyörälle. Tuo kirottu mies valehtelee! Ellei
hän --"

Tällöin lintukoira nousi sopestaan ja eteni keskelle huonetta. Se
seisoi siinä kaareksi kääntyneenä ja katsoi synkästi isäntäänsä.

"Se on -- se on ihan kirottua!" sanoi mr Pendyce.

Ja ikäänkuin vastaten kaiken Worsted Skeynesin puolesta, lintukoira
John tarmokkaasti huiskutti sitä hännän tynkää, mikä sillä oli jäljellä.

Mrs Pendyce astui yhä lähemmäksi.

"Entä jos George kieltäytyy antamasta sinulle tuota lupausta, mitä sinä
silloin aiot, Horace?"

Mr Pendyce ällistyi.

"Lupausta? Mitä lupausta?"

Mrs Pendyce sysäsi kirjettä.

"Lupausta, ettei hän enää käy häntä tapaamassa."

Mr Pendyce teki torjuvan eleen.

"Minä en aio ottaa mitään määräyksiä tuolta Bellew'lta", sanoi hän.
Sitten hetkisen mietittyään: "Ei käy laatuun antaa hänelle mitään
voitonvaraa. Georgen täytyy luvata se minulle joka tapauksessa."

Mrs Pendyce puristi huulensa yhteen.

"Mutta luuletko, että hän tahtoo?"

"Luulenko -- luulenko, että kuka tahtoo? Että luulenko minä, että hän
tahtoo. Miks'et saata selvästi ilmaista ajatuksiasi, Margery? Jos
George tosiaan on saattanut meidät tähän pulaan, saa hän myös saattaa
meidät siitä pois."

Mrs Pendyce punastui.

"George ei tule koskaan jättämään häntä pulaan."

Kartanonherra sanoi ärtyneesti:

"Pulaan! Kuka tässä puhuu siitä? George on velvollinen tekemään
sen _häntä_ kohtaan. Ei siksi, että hän ansaitsisi mitään
hienotunteisuutta, jos hän tosiaan --. Et suinkaan sinä tarkoita, että
George kieltäytyisi? Ei hän toki koskaan ole sellainen aasi!"

Mrs Pendyce kohotti kätensä ja teki eleen, joka hänen luonteenlaatuunsa
katsoen oli intohimoinen.

"Oh, Horace", sanoi hän, "etkö sinä käsitä? _George rakastaa häntä!"_

Mr Pendycen alahuuli tärisi, mikä hänessä oli mielenjärkytyksen merkki.
Kaikki hänen luonteensa vanhoillinen tarmo, kaikki se määrätön mykkä
voima, mikä piilee uskossa oleviin oloihin, kaikki se itsepintainen
muutoksien pelko ja viha, se mittaamaton mielikuvituksen puute, joka
aikojen alusta saakka oli tehnyt Horace Pendycestä maansa itsevaltiaan,
kohosi hänen kovasti koetellussa sielussaan.

"Mitä ihmettä se tähän kuuluu?" huusi hän vimmoissaan. "Te naiset! Te
ette sitten käsitä mitään! Haaveellisia, typeriä, epäsiveellisiä --
sitä te olette. Älä herran nimessä pane hänen päähänsä mitään sellaisia
käsityksiä."

Tämän purkauksen edessä mrs Pendycen kasvot jähmettyivät; vain hänen
silmäluomiensa nykäykset ilmaisivat, että hänen hermonsa värisivät.
Äkkiä hän nosti kädet korvilleen.

"Horace!" huusi hän, "älä -- Oh, John _raukka!"_ Kartanonherra oli
äkkiä raskaasti polkaissut koiran käpälää. Elukka ulvahti surkeasti. Mr
Pendyce laskeutui polvilleen ja nosti sen jalkaa.

"Kirottu koira!" änkytti hän. "Oh, John poloinen!"

Ja molemmat pitkät kapeat päät olivat hetken ajan lähellä toisiaan.




KIRKKOHERRA JA MAANOMISTAJA


Yhteiskunta-ihmisen ponnistukset, jotka ammoisista ajoista olivat
kohdistuneet pysyvien olojen luomiseen, olivat saavuttaneet
huippukohtansa Worsted Skeynesissä. Vapaana kaupallisista
pyyteistä -- sillä tila ei enää palkinnut hoitajaansa --, vapaana
laajenemispyrinnöistä, täynnä aikojen perintöä ja tunnelmaa se
oli kuin aito jalokivi, joka ei kaivannut mitään vakuuksia. Kuin
kehdossaan viihtyivät siellä kaikki ne perinnäiset laitokset, joista
maa eniten ylpeili. Tosiaan mr Pendyce oli näkevinään ajan, jolloin
hän puolueelleen tekemiensä palveluksien takia saisi nimittää itseään
lordi Worstediksi ja oman kuolemansa jälkeen saisi edelleen istua
ylähuoneessa poikansa persoonassa. Mutta kartanonherran sydämessä oli
toinenkin tunne -- ilma ja metsät ja vainio olivat hänen sydämessään
virittäneet rakkauden tähän hänen ja hänen isäinsä kotiin.

Ja täten tunki kauhea levottomuus läpi koko talon Jaspar Bellew'n
kirjeen saavuttua. Kenellekään ei mitään kerrottu, ja kuitenkin
jokainen tiesi, että jotakin oli kysymyksessä; ja jokainen, aina
koiriin saakka, osoitti omalla tavallaan myötätuntoaan talon isäntää ja
emäntää kohtaan.

Päivän toisensa jälkeen kävelivät tytöt uudella golf-kentällä
umpimähkään lyöden pallojaan; siinä kaikki mitä he saattoivat tehdä.
Levottomuus oli tarttunut Cecil Tharpiinkin, joka Beeltä oli saanut
sen ehdollisen myöntymyksen, minkä olosuhteet sallivat. Been harmaan
tamman loukkaantunutta etujalkaa käsiteltiin tavalla, jonka Tharp
äskettäin oli keksinyt, ja tallissa hän tunnusti Beelle, että rakas
vanha kartanonherra näytti "menettäneen ruokahalunsa", joten hänestä ei
näyttänyt sopivalta vaivata häntä tällä hetkellä. Silittäen tammansa
kaulaa katsoi Bee häneen arasti ja mietiskelevästi.

"Se koskee Georgea", sanoi hän; "minä tiedän, että se koskee Georgea!
Oh Cecil! Minä toivoisin olevani poika!"

Nuori Tharp myönsi vasten tahtoaan:

"Niin, mahtaa olla ilkeää olla tyttö."

Keveä puna näkyi Been poskilla. Häntä hiukan loukkasi, että Tharp oli
samaa mieltä; mutta hänen kihlattunsa siveli tamman sääriä.

"Isä on todellakin pahalla tuulella", sanoi hän. "Minä toivoisin, että
George menisi naimisiin."

Cecil Tharp nosti ympyräisen päänsä; hänen yksinkertaiset, vilpittömät
kasvonsa olivat hehkuvan punaiset kumarruksesta.

"Se on selvä kuin päivä", sanoi hän. "Tamma voi erinomaisesti, Bee.
Minä luulen, että George huvittelee liiaksi."

Bee käänsi kasvonsa pois ja mutisi:

"Minua inhottaisi asua Lontoossa." Ja hänkin kumartui tunnustelemaan
tamman säärtä.

Mrs Pendycen mielestä tunnit näinä päivinä kuluivat uskomattoman
hitaasti. Kolmenkymmenen pitkän vuoden ajan hän oli odottanut kaikkea
eikä mitään; tavallaan hänellä oli kaikki mitä hän saattoi toivoa --
eikä mitään, niin että odotukseltakin oli katkennut sen ota, mutta
oli peloittavaa tällä tavoin odottaa jännittyneenä jotakin määrättyä.
Tuskin kului hetkeäkään hänen palauttamatta mieleensä Georgea
yksinäisenä ja ristiriitaisten tunteiden repimänä. Kun hänen omat
intohimonsa jo ammoin olivat lamaantuneet Worsted Skeynesissä, saivat
hänen kuvitteluissaan pojan sieluntaistelut jättiläismäisiä mittoja;
eikä hänen äidinvaistonsa erehtynytkään tämän intohimon voimaan nähden.
Oudoin, ristiriitaisin tuntein odotti hän tulosta; toisena hetkenä
hän ajatteli: "Se on hulluutta; hänen _täytyy_ luvata -- se on liian
hirveää!" ja toisena: "Ah! mutta kuinka hän voi, jos hän rakastaa
häntä? Se on mahdotonta; entä tuo nainen sitten -- ah! hirveää se on!"

Kenties hän on haaveellinen, kuten mr Pendyce oli sanonut; kenties
ajatteli hän vain mitä hänen poikansa piti kärsiä. Hammas oli liian
suuri, näytti hänestä, ja kuten entisaikoina, jolloin hän vei Georgen
mukanaan Cornmarketiin, jotta häneltä otettaisiin pakottava hammas
pois, ja aina istui poikansa kättä pidellen, sillävälin kuin pikku
hammastohtori veti, ja tunsi hänen nykäyksensä omassakin suussaan, niin
halusi hän nyt jakaa hänen kanssaan tämän toisenkin "nykäyksen", joka
oli niin peloittavan väkivaltainen.

Mrs Bellew'ta kohtaan hän tunsi vain jonkinmoista epämääräistä
mustasukkaista kipua; ja tämä tuntui hänestä itsestäänkin oudolta,
mutta, ajatteli hän taas, kenties hän oli haaveellinen.

Nyt hän huomasi, mikä arvo on vakaantuneella elämäntottumuksella.
Hänen päivänsä olivat niin täynnä puuhaa, että ahdistus pakostakin
painui pinnan alle. Yöt olivat paljon peloittavammat, sillä silloin
hänen ei pitänyt kestää vain omaa jännitystänsä, vaan -- kuten
luonnollista, koska hän oli vaimo -- Horace Pendycen pelko myös.
Poloisen kartanonherran mielestä tämä oli ainoa aika, jolloin hän
voi saada vapahdusta murheestaan; ja sen vuoksi hän meni entistä
aikaisemmin vuoteeseen. Yhä uudestaan toistamalla mielessään pelkojaan
ja arveluitaan hän sai lopuksi vähän lepoa. Miks'ei George ollut
vastannut? Mitä poika ajatteli; ja yhä niin edespäin, kunnes pelkkä
ajatusten yksitoikkoisuus tuotti hänelle unen tarpeen. Mutta hänen
vaimonsa vaivat jatkuivat vielä, kun linnut, jotka olivat uneliaasti
alkaneet, jo lauloivat täyttä aamukuoroaan. Silloin vasta rouva-parka
hiljaa kääntyi, peläten herättävänsä miehensä, ja vaipui uneen.

Sillä George ei ollut vastannut.

Kylään tekemillään aamukäynneillä tunsi mrs Pendyce nyt ensi kertaa,
siitä saakka kuin hän oli ruvennut siellä käymään, oman ahdinkonsa
avulla astuneensa sen epäluulon muurin yli, mikä tähän saakka oli
vieroittanut hänet köyhempien naapurien sydämistä. Häntä ihmetytti
se epähienous, millä hän teki heille kysymyksiä ja tunkeutui heidän
huoliinsa, mihinkä hänet saattoi salainen halu vapautua omista
ajatuksistaan; ja häntä hämmästytti, kuinka hyvän vastaanoton tämä sai
-- kuinka he suorastaan näyttivät pitävän siitä, ikäänkuin olisivat
tietäneet sillä tekevänsä hänelle hyvää. Muutamassa mökissä, missä hän
kauan oli surkuttelevalla ihmettelyllä pannut merkille kalpeakasvoisen,
mustasilmäisen tytön, joka näytti hiipivän piiloon kaikkien katseilta,
hänelle esitettiin avunpyyntökin; tyttö kääntyi hänen puoleensa
peloittavan salaperäisenä takapihalla, missä mrs Barter ei saattanut
heitä kuulla.

"Oh, rouva! Toimittakaa minut pois täältä! Minä olen ahdingossa -- se
tulee pian, enkä minä tiedä, mitä tehdä."

Mrs Pendyce värisi ja ajatteli koko kotimatkan: "Poloinen pikku olento
-- poloinen pikku olento!" ja hän vaivasi päätään kysymyksellä,
kenelle hän voisi uskoa tämän asian ja kysyä neuvoa; ja jotakin
kalpeakasvoisen, mustasilmäisen tytön kauhusta ja salaperäisyydestä
siirtyi häneen, sillä hän ei keksinyt ketään -- ei edes mrs Barter
voinut tulla kysymykseen, sillä vaikka hänen sydämensä oli lempeä,
kuului se kuitenkin kirkkoherralle. Silloin hänelle valkeni; hän tuli
ajatelleeksi Gregorya.

"Kuinka minä saatan kirjoittaa hänelle", ajatteli hän, "kun minun
poikani --"

Mutta hän kirjoitti kuitenkin, sillä Totteridgein vaisto hänen
sisimmässään sanoi, että muiden oli toimitettava asiat hänen
puolestaan; uskalsipa hän vaikkakin kaukaisesti, viittailla siihen,
mitä hänellä oli sydämellään. Ja Pendycein vaakunan kotkansilmän ja
tunnuslauseen: _Strenuus aureaque penna_ alla oli hänen näin kuuluva
kirjeensä:

    Rakas Grig!

    Voitko tehdä mitään pienelle tyttöraukalle täältä kylästä,
    joka on 'ahdingossa' -- ymmärräthän, mitä minä tarkoitan. Sitä
    pidetään niin kauheana syntinä näillä seuduin, ja hän näyttää
    niin nääntyneeltä ja pelästyneeltä, pikku raukka! Hän on
    kaksikymmenvuotias. Hän tarvitsee paikan, missä hän voi salata
    onnettomuutensa, ja toisen minne mennä, kun se on ohi. Kukaan ei
    tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan täällä, missä hänen
    asiansa tunnetaan, sanoo hän; ja tosiaankin minä olen jo kauan
    pannut merkille, kuinka kalpealta ja nääntyneeltä hän näyttää, ja
    kuinka hänellä on suuret mustat pelästyneet silmät. Minä en voi
    kääntyä kirkkoherramme puoleen, sillä vaikka hän monessa suhteessa
    on hyvä mies, on hän niin jyrkkä mielipiteissään; ja Horace
    tietenkään ei voi tehdä mitään. Minä _niin_ tahtoisin tehdä jotain
    hänen hyväkseen; minä voisin säästää vähän rahaa, mutta minä en voi
    keksiä mitään paikkaa minne hän voisi mennä, ja siinä on pulma.
    Häntä näyttää myös ahdistavan ajatus, että asia on tuleva ilmi,
    minne hän meneekin. Eikö se ole kauheaa? Tee jotain, jos voit.
    Minä olen varsin huolissani Georgesta. Toivoakseni se rakas poika
    voi hyvin. Jos sinä joskus menet hänen klubinsa ohi, niin voisitko
    pistäytyä sinne ja kysellä hänen kuulumisiaan? Hän on toisinaan
    niin hidas kirjoittamaan. Hauska olisi nähdä sinua täällä, rakas
    Grig; seutu on niin kaunis juuri nyt, tammet varsinkin, eivätkä
    omenapuut ole vielä kukkineet loppuun, mutta kai sinulla on liika
    kiire. Mitenkä Helen Bellew voi? Onko hän kaupungissa?

                           Sinun harras serkkusi _Margery Pendyce_.

Kello neljä samana iltapäivänä ilmoitti kovasti hengästynyt toinen
palvelija hovimestarille, että Peacockin talossa oli tulipalo.
Hovimestari kiiruhti heti kirjastoon. Mr Pendyce, joka oli istunut
hevosen selässä koko aamun, seisoi ratsastuspuvussaan, väsyneenä ja
nääntyneenä Worsted Skeynesin kartan edessä.

"Mitä tahdot, Roster?"

"Peacockin talossa on tulipalo, herra."

Mr Pendyce katsoi häneen hämmästyneenä.

"Mitä?" sanoi hän. "Tulipalo keskellä kirkasta päivää! Tyhmyyksiä!"

"Te voitte nähdä liekit talon edustalta, herra."

Uupunut ja napiseva ilme haihtui mr Pendycen kasvoilta.

"Soittakaa tallikelloa!" sanoi hän. "Käske kaikki tuomaan sankoja ja
tikapuita! Lähetä Higson Cornmarketiin tamman selässä. Mene sanomaan mr
Barterille ja hälytä kylä. Älä seiso siinä -- herra varjelkoon! Soita
tallikelloa!" Ja tempaisten ratsastuspiiskansa ja lakkinsa hän juoksi
hovimestarin ohi, John-koira kintereillään.

Porraspuiden yli ja polkua myöten, joka lävistäjänä meni ohrapellon
yli, hän liikkui kankein jaloin, ja hänen koiransa, joka ei vielä ollut
oivaltanut tilannetta, tepasteli hiukan ihmeissään hänen edellään.
Kartanonherra oli pian hengästynyt -- siitä, kun hän viimeksi oli
juossut neljännesmailin, oli kaksikymmentä vuotta tai enemmän.
Kuitenkaan hän ei vähentänyt vauhtiaan. Kaukana hänen edellään juoksi
ratsupoika, hänen takanansa joku työmies ja palvelija. Worsted
Skeynesin tallikello alkoi soida. Mr Pendyce kiipesi porraspuiden yli
ja pääsi tielle, missä hän törmäsi yhteen kirkkoherran kanssa, joka
myöskin juoksi kasvot punaisina kuin tomaatti. He juoksivat rinnan.

"Mene sinä edeltä!" huohotti mr Pendyce lopulta, "ja sano heille, että
minä olen tulossa!"

Kirkkoherra epäröi -- hänkin oli lopen hengästynyt -- ja lähti
läähättäen menemään. Painaen kädellä kylkeään käveli kartanonherra
vaivalloisesti eteenpäin; hän ei pystynyt enää juoksemaan.
Tienkäänteessä olevasta aukosta hän näki äkkiä vaaleanpunaiset
tulikielet taivasta vasten.

"Herra varjelkoon!" änkytti hän ja rupesi sulasta kauhusta juoksemaan
taas. Nämä peloittavat kielet nuolivat ilmaa erään avaran ladon,
muutamien olkisuovien, tallien ja ullakkohuoneiden kattojen
yläpuolella. Puolisen tusinaa ihmisiä kaatoi sangoilla vettä
liekkeihin. Kartanonherralle ei selvinnyt, kuinka merkityksettömiä
heidän ponnistuksensa olivat. Vavisten ja tuntien ilkeää kipua
keuhkoissaan hän heitti takin yltään, tempasi sangon kookkaalta
maatyömieheltä, joka luovutti sen kunnioittavasti, ja liittyi
sammuttajien joukkoon. Peacock, talon viljelijä, juoksi hänen ohitseen;
hänen kasvonsa ja pyöreä punainen partansa olivat noiden liekkien
väriset, joita hän koetti sammuttaa; pysähtymättä valuivat kyyneleet
hänen silmistään pitkin kuumia kasvoja. Hänen vaimonsa, pieni tumma
vääräsuinen nainen, rehki kuin riivattu pumpun ääressä. Mr Pendyce
huohotti hänelle:

"Tämä on kauheata, mrs Peacock -- tämä on kauheata!"

Kaikkien näkyvillä mustassa puvussaan ja valkeissa paidanhihoissaan
hakkasi kirkkoherra kirveellä navetan seinälaudoitusta -- sen ovi oli
jo liekkien vallassa. Melskeen yli kuului hänen äänensä, kun hän huusi
määräyksiä, joihin kukaan ei kiinnittänyt huomiota.

"Mitä siellä navetassa on?" huohotti mr Pendyce.

Mrs Peacock, jonka ääni oli käheä vimmasta ja surusta, vastasi:

"Vanha hevonen ja lehmistä kaksi!"

"Herra varjelkoon!" huusi kartanonherra ja syöksyi eteenpäin sankoineen.

Muutamia kyläläisiä tuli juosten paikalle, ja hän huusi heille,
mutta mitä hän sanoi, sitä eivät tienneet he eikä hän itsekään.
Hevosen ja lehmien huutoihin ja korskuntaan, liekkien lakkaamattomaan
sähinään hukkuivat kaikki heikommat äänet. Ihmishuudoista kuului vain
kirkkoherran ääni räsähtelevien kirveeniskujen välistä.

Mr Pendyce kompastui kumoon; hänen sankonsa heltisi hänen käsistään,
ja hän makasi pitkällään siinä mihin oli kaatunut, liian uupuneena
liikahtaakseen. Hän saattoi vielä kuulla kirkkoherran huudot ja hänen
kirveensä räsähtelyn. Joku auttoi hänet jaloilleen, ja vavisten niin,
että hän tuskin saattoi seistä, hän otti kirveen erään juuri saapuneen
tukevan nuorukaisen kädestä, ja asettuen kirkkoherran viereen iski
heikosti laudoitusta vastaan. Liekit ja savu täyttivät nyt koko navetan
ja tulivat tulvimalla aukosta, jonka he olivat saaneet tehdyksi. Mutta
ei kumpikaan hellittänyt. Hurjalla iskulla raivasi mr Barter tien auki.
Heidän takanaan hurrattiin, mutta mikään elukka ei tullut esiin. Kaikki
kolme olivat kuolleet savuun ja liekkeihin.

Kartanonherra, joka saattoi nähdä sisään, heitti kirveensä maahan
ja peitti silmänsä käsillään. Kirkkoherran suusta pääsi ääni, joka
muistutti synkkää kirousta, ja hänkin heitti kirveensä maahan.

Repeytynein ja mustunein vaattein seisoi kartanonherra kaksi tuntia
myöhemmin navetan raunioilla. Tuli oli sammunut, mutta tuhka hehkui
vielä. Pelästynyt ja läähättävä John-koira nuoli isäntänsä kenkiä,
aivan kuin olisi pyytänyt anteeksi, että se oli pelännyt niin kovasti
ja pysytellyt niin etäällä. Mutta jokin sen silmissä näytti sanovan:

"Pitikö sinun tosiaan panna toimeen tällainen tulipalo, isäntä?"

Musta käsi tarttui kartanonherran käsivarteen, ja käheä ääni lausui:

"Minä en unohda tätä, herra!"

"Herra varjelkoon, Peacock!" vastasi mr Pendyce, "mitäs turhia! Kai
teillä on palovakuutus?"

"Kyllä, minulla on palovakuutus, mutta minä ajattelen elukoita!"

"Oh!" sanoi kartanonherra kauhistuen.

Nelipyörärattaat veivät hänet ynnä kirkkoherran yhdessä kotiin. Heidän
jalkojensa alle olivat kummankin koirat ryömineet ja murisivat siellä
hiljaa toisilleen. Joukko hurrasi heidän lähtiessään.

He lähtivät vaiteliaina ja kuolemanväsyneinä. Mr Pendyce sanoi äkkiä:

"Minä en saa noita elukkaparkoja mielestäni, Barter!"

Kirkkoherra nosti käden silmilleen.

"Minä rukoilen Jumalaa, ettei minun koskaan tarvitsisi nähdä sitä näkyä
uudestaan. Elukkaparat, elukkaparat!"

Ja tunnustellen salaa koiransa kuonoa hän jätti kätensä eläimen
lämmintä, pehmeää, joustavaa suuta vasten, joka nuoli sitä yhä
uudestaan.

Omalla puolellaan mr Pendyce huomaamatta teki aivan samoin.

Ajoneuvot menivät ensin pappilaan, missä mrs Barter lapsineen seisoi
ovensuussa. Kirkkoherra pisti päänsä takaisin rattaisiin, sanoen:

"Hyvää yötä, Pendyce. Sinä tulet olemaan kankea huomenna. Minä aion
antaa vaimoni hieroa itseäni Ellimanilla!"

Mr Pendyce nyökkäsi, nosti hattuaan ja rattaat jatkoivat matkaansa.
Hän nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä -- verrattain miellyttävä
tunne alkoi vallata hänet. Tosin hän tulisi olemaan kankea huomenna,
mutta olihan hän tehnyt velvollisuutensa. Hän oli näyttänyt heille,
mitä vanha veri merkitsee, tehnyt jotain tukeakseen sitä järjestelmää,
mikä oli -- hän itse. Ja hänellä oli uudenlainen ystävällinen tunne
Peacockia kohtaan. Mikään ei siinä määrässä kuin pieni vaara ollut
omiaan lisäämään alempien luokkien uskollisuutta; silloin he ainakin
tunsivat, että tarvittiin johtajia!

John-koira pisti kuononsa esiin hänen polviensa välistä ja käänsi
häneen punapohjaiset silmänsä.

"Isäntä", näytti se sanovan. "Minä tunnen itseni vanhaksi. Minä tiedän,
että on asioita tässä elämässä, joihin minun ymmärrykseni ei riitä,
mutta sinä, joka tiedät kaiken, toimitat kyllä niin, että me saamme
olla yhdessä kuolemassakin."

Vauhti hiljeni kujan päähän päästyä, ja kartanonherran ajatukset
saivat uuden suunnan. Kaksikymmentä vuotta aikaisemmin hän olisi
voittanut Barterin kilpajuoksussa maantiellä. Barter oli vain
neljäkymmentäviisivuotias. Olisi ollut liikaa vaadittua antaa hänelle
neljäntoista vuoden etumatka ja kuitenkin voittaa hänet. Hän tunsi
omituista ärtymystä Barteria kohtaan -- mies oli esiintynyt hyvin
edukseen! Hän ei ollut karttanut mitään! Elliman oli liian tuimaa!
Homocea oli paikallaan. Margery saisi hieroa häntä. Ja ikäänkuin
vaimon nimen mieleenjuolahduttamana muistui äkkiä mr Pendycen mieleen
George, ja ohi oli huojennus, jota hän oli huolistaan tuntenut. Mutta
John-koira, joka vainusi kodin lähestyvän, alkoi hiljaa vikistä, jotta
rattaat pysähtyisivät, ja huiskutti huolimattomasti häntäänsä isäntänsä
kenkää vasten.

Hyvin kankeana, kulmat rypyssä ja alahuuli tärisevänä kartanonherra
astui rattailta ja alkoi vaivalloisesti nousta portaita, jotka veivät
hänen vaimonsa huoneeseen.




PUISTO


Joka vuoden toukokuussa tulee päivä, jolloin Hyde Park on kuin lumottu.
Viileä tuulenhenki lepahduttaa lehtiä, helteinen aurinko välkkää Long
Waterilla, joka oksalla, joka ruohonkorressa. Linnut laulavat pienten
sydäntensä yltäkylläisyydestä, soittokunta antaa iloisimpien säveltensä
kaikua, vaaleat hattarat kiitävät kilpaa korkealla sinisellä taivaalla.
Tarkkaan ei voi sanoa, miksi ja millä lailla tämä päivä eroaa
edelläkäyneistä ja myöhemmin tulevista; on kuin puisto puhuisi: "Tänään
minä elän; mennyt on mennyttä; tulevasta minä en välitä!"

Ja ne, jotka tänä päivänä sattumalta joutuvat puistoon, eivät voi olla
joutumatta lumouksen valtaan. Heidän askeleensa vilkastuvat, heidän
liepeensä liehuvat, heidän keppinsä heiluvat, heidän silmänsäkin
loistavat -- silmät, jotka ovat niin tylstyneet katujen katselemisesta;
ja jokainen, jolla on lemmitty, ajattelee häntä ja käy hänen kanssaan
milloin missäkin keskellä vaeltavaa joukkoa. Näille puisto ja kaikki
siellä käyvät lempeätunteiset kuolevaiset nyökäyttävät päätään ja
hymyilevät.

Iltapäivällä oli lady Maldenin luona Prince's Gatella ollut kokous,
missä on käsitelty työläisnaisten asemaa. Siellä oli syntynyt
jonkin verran kiihkeä keskustelu, sillä eräs henkilö oli noussut
ja todistanut jotakuinkin kumoamattomasti, että työläisnaisilla ei
ollut minkäänlaista asemaa ensinkään. Gregory Vigil ja mrs Shortman
olivat yhdessä poistuneet tästä kokouksesta ja sivuutettuaan
Serpentine-lammikon he oikaisivat nurmikon poikki.

"Mrs Shortman", sanoi Gregory, "emmekö me teistä ole hiukan hulluja
kaikki?"

Hän kantoi hattua kädessään, ja hänen kaunis harmahtava tukkansa, joka
oli pörröttynyt kokouksen kiihotuksessa, ei ollut vielä laskeutunut
alalleen hänen päähänsä.

"Niin, mr Vigil, minä en oikein --"

"Me _olemme_ kaikki hiukan hulluja! Mitä tuo lady Malden oikein
tarkoitti moista puhuessaan? Minä inhoan häntä."

"Oh, mr Vigil! Hän tarkoittaa niin hyvää!"

"Tarkoittaa hyvää?" matki Gregory. "Minä inhoan häntä! Miksi
menimmekään hänen ilkeään salonkiinsa? Katsokaa tuota taivasta!"

Mrs Shortman katsoi taivaaseen.

"Mutta, mr Vigil", sanoi hän vakavasti, "muuten eivät asiat koskaan
tulisi toimitetuiksi. Toisinaan minusta tuntuu, kuin te katselisitte
kaikkea liiaksi siltä kannalta kuin niiden _pitäisi_ olla!"

"Linnunrata!" sanoi Gregory.

Mrs Shortman nyrpisti suutaan; hän tunsi, että hänen oli mahdoton
tottua Gregoryn pilantekotapaan.

He olivat harvasanaisia loppumatkallaan Y.N.L.P:hen, missä miss Mallow
istui kirjoituskoneensa ääressä ja luki novellia.

"Täällä on useampia kirjeitä teille, mr Vigil."

"Mrs Shortman sanoo, että minä olen epäkäytännöllinen", vastasi
Gregory. "Onko se totta, miss Mallow?"

Miss Mallow'n poskien puna levisi hänen viettäville olkapäilleen saakka.

"Oi, ei. Te olette erinomaisen käytännöllinen, mutta -- kenties --
enhän minä tiedä, mutta kenties te koetatte aikaansaada mahdottomia, mr
Vigil."

"Bilcock Buildings!"

Oli minuutin hiljaisuus. Sitten alkoi mrs Shortman kirjoituspöytänsä
ääressä sanella, ja kirjoituskone rupesi nakuttamaan.

Avattu kirje edessään istui Gregory nojaten päätä käsiinsä. Ääni
lakkasi kuulumasta, kirjoituskone lakkasi nakuttamasta, mutta Gregory
ei liikahtanut. Kääntyen hieman istuimillaan katsoivat molemmat naiset
häntä. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa ja kääntyivät heti muuanne.
Muutama hetki myöhemmin he taas jäivät katsomaan häntä. Yhä vieläkään
ei Gregory liikahtanut. Arka huomauttamisen halu alkoi viritä kummankin
naisen silmissä.

"Mr Vigil", sanoi mrs Shortman lopuksi. "Mr Vigil, luuletteko --"

Gregory kohotti kasvonsa; ne olivat punastuneet tukanrajaan saakka.

"Lukekaa tämä, mrs Shortman!"

Ojentaen tälle vaaleanharmaan kirjepaperin, jossa oli kotkan kuva
ja tunnuslause _Strenuus aureaque penna_ hän nousi ja alkoi astua
edestakaisin huoneessa. Ja sillä välin kuin hän pitkin, kevein askelin
käveli edestakaisin, kirjoituspöydän ääressä istuva nainen luki
tarkkaan läpi kirjeen ja konekirjoittajatar istui liikkumattomana,
punastunein ja kateellisin kasvoin.

Mrs Shortman taittoi kirjeen kokoon, asetti sen pöydälle ja sanoi
katsettaan kohottamatta:

"Tietenkin asia on hyvin paha tuolle tyttöparalle, mutta, mr Vigil,
niin täytyy tosiaankin _aina_ olla, jotta estettäisiin --"

Gregory pysähtyi, ja hänen loistavat silmänsä hämmensivät mrs
Shortmanin; ne näyttivät hänestä epäkäytännöllisiltä. Hän jatkoi
painokkaasti:

"Ellei siitä seuraisi mitään häpeää, ei olisi mitään mahdollisuutta
ehkäistä sitä. Minä tunnen maaseudun paremmin kuin te, mr Vigil."

Gregory nosti kädet korviinsa.

"Meidän täytyy heti hankkia hänelle jokin paikka."

Akkuna oli selkosen selällään, niin ettei hän voinut työntää
sitä enemmän auki, ja hän seisoi siinä kuin katsellen äskeistä
kohtaa taivaalla. Ja taivas oli hyvin sininen, ja suuria valkoisia
hattaralintuja kiiti sen yli.

Hän kääntyi akkunasta pois ja avasi toisen kirjeen.

    Lincoln's Inn Fields 24 p. toukok. 1892.

    Parahin Vigil!

    Tavatessani eilen holhokkisi sain häneltä kuulla, ettei hän
    ole kertonut sinulle erästä seikkaa, mikä -- kuten pelkään --
    tulee suuresti huolettamaan sinua. Minä kysyin häneltä suoraan,
    toivoiko hän, että sinut pidettäisiin jutusta erillä, ja hän
    vastasi: 'On parempi, että hän saa sen tietää, mutta minä olen
    pahoillani hänen puolestaan.' Pääasia on seuraava: Bellew on joko
    saanut vainua siitä, että me pidämme häntä silmällä, tai on joku
    juorunnut siitä hänelle, joka tapauksessa hän on ehtinyt ennen
    meitä, pannut alulle oikeusjutun holhokkiasi vastaan ja sekoittanut
    George Pendycen juttuun. George näytti minulle haasteen. Jos se
    käy välttämättömäksi, on hän valmis vannomaan, että syytös on
    perusteeton. Hän tietysti asettuu 'kunnianmiehen' tavan mukaiselle
    kannalle.

    Minä menin heti tapaamaan holhokkiasi. Hän tunnusti syytöksen
    oikeaksi. Minä kysyin häneltä, halusiko hän puolustautua ja tehdä
    vastasyytteen miestään vastaan. Tähän hän sanoi: 'Se on minulle
    täydellisesti yhdentekevää.' Minä en saanut hänen suustaan
    mitään muuta kuin tämän, ja vaikka se kuului kummalta, niin minä
    luulen, että se on totta. Hän näyttää olevan välinpitämättömässä
    mielentilassa ja tuntee tuskin mitään erikoista vihamielisyyttä
    miestään kohtaan.

    Haluan tavata sinua, mutta vasta sitten, kun olet huolellisesti
    harkinnut tämän asian. Velvollisuuteni on kiinnittää huomiotasi
    eräisiin seikkoihin. Jos oikeusjuttu tulee käyntiin, on se oleva
    hyvin epämiellyttävä Georgelle ja vielä epämiellyttävämpi,
    milteipä tuhoisa, hänen omaisilleen. Syyttömät saavat tällaisissa
    tapauksissa melkein aina kärsiä eniten. Jos vastasyyte nostetaan,
    tulee siitä asianomaisten yhteiskunnallisen aseman vuoksi heti
    _cause celèbre_ ja se tulee otaksuttavasti antamaan puheenaihetta
    oikeusistuimelle ja päivälehdistölle useammaksi päiväksi,
    kenties pitemmäksikin ajaksi, ja sinä tiedät, mitä se merkitsee.
    Ja taas puolustautumatta jääminen sotii, katsoen siihen mitä
    on tiedossamme, siveellistä näkökantaa lukuunottamattakin,
    taisteluvaistojani vastaan. Minä neuvoisin senvuoksi tekemään
    kaiken, mikä mahdollista on, jotta estettäisiin juttu ensinkään
    tulemasta oikeuden eteen.

    Minä olen neljätoista vuotta vanhempi mies kuin sinä. Minä tunnen
    vilpitöntä kunnioitusta sinua kohtaan ja haluaisin säästää sinua
    kärsimykseltä. Kohtauksiemme kuluessa olen varsin tarkkaan
    huomioinut holhokkiasi, ja vaikka minä kenties loukkaan sinua, aion
    nyt puhua suuni puhtaaksi. Mrs Bellew on varsin merkillinen nainen.
    Muutamain minun läsnäollessani tekemäisi vihjausten perusteella
    uskon, että sinulla on hänestä tuiki väärä käsitys. Luullakseni
    hän kuuluu niihin intohimoisiin luonteisiin, joihin me turhaan
    haaskaamme arvostelujamme, moitteitamme, jopa myötätuntoammekin.
    Jos tällainen nainen kuuluu maalaissukuun ja olosuhteitten kautta
    joutuu seuraelämään, tulee hän aina herättämään huomiota. Jos sinä
    selvittäisit tämän itsellesi, niin sinä luullakseni säästäisit
    itseltäsi tuntuvasti kärsimystä. Lyhyesti sanoen minä pyydän sinua
    olemaan ottamatta häntä ja hänen olosuhteitaan liika vakavasti. On
    aina olemassa koko joukko sellaisia miehiä ja naisia kuin hänen
    miehensä ja hän, ja he tulevat aina suuremmassa tai vähemmässä
    määrässä olemaan julkisen huomion esineinä. Jos muut painuvatkin
    pohjaan, pysyy hän kyllä pinnalla, yksinkertaisesti koska hän ei
    voi sille mitään. Haluaisin, että sinä näkisit asiat sellaisina
    kuin ne ovat.

    Uudelleen pyydän sinua, rakas Vigil, suomaan minulle anteeksi, että
    kirjoitan sinulle näin, ja uskomaan, että ainoa haluni on säästää
    sinulta turhaa kärsimystä.

    Tule tapaamaan minua niin pian kuin olet miettinyt asiaa.

                              Sinun harras ystäväsi _Edmund Paramor_.

Gregory liikahti kuin sokea ihminen. Molemmat naiset olivat heti
jalkeilla.

"Mikä teidän on, mr Vigil? Voimmeko auttaa teitä?"

"Kiitos, ei se ole mitään. Olen saanut eräitä huonoja uutisia. Aion
mennä hengittämään vähän raitista ilmaa. Minä en tule takaisin enää
tänään."

Hän otti hattunsa ja meni.

Hän käveli puistoa kohti, tietämättään hakien väljintä paikkaa,
raikkainta ilmaa. Hän oli liittänyt kätensä yhteen selkänsä taakse,
hänen päänsä oli kumarruksissa. Ja luonto kun ennen kaikkea on
ironinen, sattui, että hän pyrki puistoon juuri tänään, kun se oli
iloisimmillaan. Ja kaukana puistossa, niin lähellä keskustaa kuin
mahdollista, hän panihe pitkäkseen nurmikolle. Pitkän hetken hän makasi
liikkumatta pidellen käsiä silmillään, ja huolimatta mr Paramorin
huomautuksesta, että hänen kärsimyksensä oli turha, hän kärsi.

Eniten hän kärsi täydellisestä yksinäisyydestään, sillä hän oli hyvin
yksinäinen mies, ja nyt hän oli kadottanut sen, minkä hän uskoi
omistavansa. On vaikeata eritellä kärsimystä, vaikeata sanoa, kuinka
paljon hän kärsi, koska hän rakastuneena tuohon naiseen oli salassa
ajatellut saavansa hiukkasen vastarakkautta, ja kuinka paljon hän
kärsi siitä, että hänen yksityinen kuvansa hänestä, kuva, jonka hän
itsekseen oli maalannut, oli veitsellä raadeltu rikki. Ja hän makasi
ensin kasvoillaan, sitten selällään, yhä pitäen kättä silmillään.
Ja hänen ympärillään makasi muita miehiä ruohikossa, ja toiset
olivat yksinäisiä, toiset nälkäisiä ja jotkut nukkuivat; ja toiset
makasivat siinä, koska oli miellyttävää olla joutilaina ja paistattaa
päivää; ja muutamien vieressä makasivat heidän tyttönsä, ja näitä ei
Gregory sietänyt nähdä, sillä hänen sielunsa ja aistinsa isosivat.
Viereisillä istutuksilla oli kyyhkysiä, jotka eivät hetkeksikään
lakanneet kuhertelemasta. Hetkeksikään eivät rastaat lopettaneet
lemmenlaulujaan eikä aurinko helteistä, suloista paistettaan eivätkä
hattarat lemmenleikkiään ylhäällä taivaalla. Oli päivä, joka oli vailla
menneisyyttä ja vailla tulevaisuutta, ja silloin ei ihmisen ole hyvä
olla yksinään. Eikä kukaan mies katsonut häneen, koska se ei ollut
kenenkään miehen asia, mutta siellä täällä joku nainen loi silmäyksen
tähän solakkaan mieheen, jolla oli käsi silmillä, ja ihmetteli kenties,
mitä käden takana mahtoi olla. Jos he olisivat sen tienneet, olisivat
he hymyilleet naishymyään, kun hän niin oli saattanut yhdestä heistä
erehtyä.

Gregory makasi aivan hiljaa, katsellen, ja koska hän oli uskollinen
sielu, ei hän moittinut naista, vaan kuin jousi, jota on jännitetty
liikaa, palasi hänen mielensä hyvin, hyvin hitaasti entiselleen, ja
koska hän ei sietänyt nähdä asioita semmoisina kuin ne olivat, alkoi
hän taas nähdä ne semmoisina kuin ne eivät olleet.

"Hänet on pakotettu tähän", ajatteli hän. "Syy on George Pendycen.
Minun silmissäni hän on, hänen täytyy olla, sama kuin ennen."

Hän kääntyi taas kasvoilleen. Ja pian isännästään eksynyt koira
haisteli hänen kenkiään ja asettui istumaan vähän matkan päähän
odottamaan, että Gregory jotenkin auttaisi sitä, sillä sen vainu sanoi,
että hän kuului senlaatuisiin ihmisiin.




EPÄMÄÄRÄINEN ASEMA WORSTED SKEYNESISSÄ


Kun Georgen vastaus vihdoin saapui, olivat kurjenmiekat täydessä
kukassa Worsted Skeynesin skottilaisessa puutarhassa. Ne kasvoivat
suurin joukoin ja niitä oli kaikenvärisiä, purppuraisista vaalean
harmaisiin, ja niiden läpitunkeva suloinen tuoksu häilyi ilmassa.

Tätä vastausta odotellessa oli mr Pendycen tavaksi tullut käyskennellä
näiden istutusten välissä, käsi selän takana, sillä hän oli vielä vähän
jäykkä, ja seitsemän askeleen päässä seurasi häntä musta John-koira,
joka vaivautuneena käänsi liikkuvaisia sieraimiaan joka puolelle.

Tällä tavoin he kaksi viettivät joka päivä tunnin kello kahdestatoista
yhteen. Kumpikaan ei olisi osannut sanoa, miksi he siinä kävelivät,
sillä mr Pendyce kammoksui joutilaisuutta ja John-koira vieroi
kurjenmiekkojen tuoksua; itse asiassa kumpikin tässä totteli sitä
luonteensa osaa, joka on yläpuolella järjen. Ja vaikka mrs Pendyceä
myös halutti tämän tunnin kuluessa kävellä kukkiensa keskellä, totteli
hänkin sitä osaa itsestään, joka on järjen yläpuolella ja joka sanoi
hänelle, että oli parempi jättää se tekemättä.

Mutta Georgen vastaus saapui vihdoin.

    Stoalaisten klubi.

    Rakas isä!

    Kyllä, Bellew on nostanut oikeusjutun. Olen sen johdosta ryhtynyt
    asian vaatimiin toimenpiteisiin. Mitä tulee pyytämääsi lupaukseen,
    niin en minä voi antaa mitään sellaista. Voit sanoa Bellew'lle,
    että tahdon ensin nähdä hänen menevän hiiteen.

                              Sinun harras poikasi _George Pendyce_.

Mr Pendyce sai kirjeen aamiaispöydässä istuessaan ja hänen lukiessaan
sitä oli huoneessa aivan hiljaista, sillä kaikki olivat nähneet
kuoressa olevan käsialan.

Mr Pendyce luki sen kahteen kertaan, kerran silmälasit nenällään
ja kerran ilman, ja luettuaan sen toiseen kertaan hän pisti sen
povitaskuunsa. Ainoakaan sana ei jäänyt häneltä huomaamatta; hänen
silmänsä, jotka olivat hiukan vaipuneet sisään muutamana viime päivänä,
katsoivat suuttumusta ilmaisten hänen vaimonsa kalpeihin kasvoihin.
Bee ja Norah katsoivat alas, ja koirat, neljä luvultaan, olivat aivan
hiljaa, aivankuin nekin olisivat ymmärtäneet asian. Mr Pendyce työnsi
lautasensa takaisin, nousi ja poistui huoneesta.

Norah katsahti ylös.

"Mikä on kysymyksessä, äiti?"

Mrs Pendycen päätä huimasi, mutta hän sai itsensä heti hillityksi.

"Ei mikään, rakkaani. Tänä aamuna on kovin kuuma, eikö sinustakin? Minä
menen vain huoneeseeni ja otan vähän hajusuolaa."

Hän poistui, vanhan Royn saattamana; John-koira, joka isäntänsä äkkiä
lähtiessä oli jäänyt oven taakse, riensi hänen edellään.

Norah ja Bee työnsivät lautasensa pois.

"Minä en voi syödä, Norah", sanoi Bee. "On kauheata, kun ei tiedä mitä
tapahtuu."

Norah vastasi:

"On ihan sietämätöntä olla tyttö. Voisi aivan yhtä hyvin olla koira
kuin tyttö, kun ei kuitenkaan saa mitään tietää!"

Mrs Pendyce ei mennyt huoneeseensa; hän meni kirjastoon. Hänen miehensä
istui kirjoituspöytänsä ääressä, Georgen kirje edessään. Kynä oli
hänellä kädessään, mutta hän ei kirjoittanut.

"Horace", sanoi mrs Pendyce lempeästi, "tässä on John-raukka!"

Mr Pendyce ei vastannut, mutta ojensi alaspäin kynättömän kätensä.
John-koira peitti sen suudelmilla.

"Annatko minun nähdä kirjettä?"

Mr Pendyce ojensi sen hänelle sanomatta sanaakaan. Mrs Pendyce kosketti
kiitollisena miehensä olkaa, sillä tämän epätavallinen vaiteliaisuus
liikutti hänen mieltään. Mr Pendyce ei kiinnittänyt siihen mitään
huomiota, vaan tuijotti kynäänsä ikäänkuin hämmästyneenä siitä, ettei
se omasta aloitteestaan kirjoittanut vastausta. Mutta äkkiä hän viskasi
sen pois ja katseli ympärilleen, ja hänen katseensa näytti sanovan:
"Sinä toimitit tämän pojan maailmaan -- katso nyt tulosta!"

Hänellä oli ollut niin monet päivät aikaa ajatella ja mielessään
osoitella poikansa luonteen epäilyttäviä kohtia. Tämän viikon ajalla
hänelle oli käynyt yhä selvemmäksi, kuinka George ilman hänen vaimoaan
olisi ollut täsmälleen hänen itsensä kaltainen. Sanoja kohoili
hänen huulilleen ja kuoli siihen. Epäilys, tokko hänen vaimonsa oli
yhtä mieltä hänen kanssaan, tietoisuus, että hän tunsi myötätuntoa
poikaansa kohtaan, varmuus, että nämä sanat: "Voit sanoa Bellew'lle,
että minä tahdon nähdä hänen ensin menevän hiiteen!" herättivät jotain
vastakaikua hänessä itsessäänkin -- kaikki tämä ja sen lisäksi ajatus,
joka ei koskaan poistunut hänen mielestään: "Nimi -- kartano", sai
hänet vaikenemaan. Hän käänsi päänsä pois ja tarttui uudelleen kynäänsä.

Mrs Pendyce oli nyt lukenut kirjeen kolmeen kertaan ja vaistomaisesti
pistänyt sen povelleen. Eihän se ollut hänen, mutta Horace tietenkin
osasi sen ulkoa ja saattaisi kiukuissaan repiä sen rikki. Tämä
kirje, jota he niin kauan olivat odottaneet, ei kertonut hänelle
mitään -- hän tiesi kaikki, mitä se saattoi hänelle kertoa. Hänen
kätensä oli pudonnut mr Pendycen olkapäältä, eikä hän asettanut sitä
siihen takaisin, vaan seisoi siinä sormiaan väännellen, ja kapeista
akkunoista lankeava päivänvalo hyväili häntä hiuksista alas polviin
saakka. Siellä täällä tämä sädevirta muodosti pieniä valolampia --
hänen silmissään, joille se antoi liikuttavan, ahdistuneen loisteen;
-- omituisessa, sydämen muotoisessa, kaiverretusta teräksestä tehdyssä
medaljongissa, jota hänen äitinsä ja isoäitinsä olivat kantaneet ennen
häntä ja joka nyt ei sisältänyt _heidän_ poikiensa tukkaa, vaan Georgen
kiharan; -- hänen timanttisormuksissaan ja ametisteilla ja helmillä
koristetussa rannerenkaassaan, jotka hänellä oli yllään, koska hän
piti sievistä esineistä. Ja lämpimässä päivänpaisteessa levisi hänestä
lavendelin tuoksu. Kirjaston oven takaa kuuluva raapiva ääni ilmaisi,
että "rakkaat koirat" tiesivät, ettei hän ollut makuuhuoneessaan. Mr
Pendycekin tunsi tämän lavendelintuoksun, ja jollakin omituisella
tavalla se lisäsi hänen pahanoloaan. Mrs Pendycen äänettömyyskin
vaivasi häntä. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että hänen oma
äänettömyytensä vaivasi mrs Pendyceä. Hän laski kynän kädestään.

"Minä en voi kirjoittaa, kun sinä seisot siinä, Margery!"

Mrs Pendyce poistui päivänpaisteesta.

"George sanoo, että hän ryhtyy toimenpiteisiin. Mitä se tarkoittaa,
Horace?"

Tämä kysymys, joka osui kartanonherran epäilysten polttopisteeseen,
lopetti hänen mykkyytensä.

"Minä en tahdo tulla tällä tavoin kohdelluksi!" sanoi hän. "Minä tahdon
mennä itse tapaamaan häntä!"

Hän lähti 10.20 junalla ja sanoi palaavansa 5.55 junalla.

Heti seitsemän jälkeen samana iltana kääntyivät eräät rattaat, joita
nuori ratsurenki ajoi ja kastanjanruskea laukkipää tamma veti, Worsted
Skeynesin asemalle ja pysähtyivät piletinmyymälän eteen. Kun mr
Pendycen nelipyöräiset rattaat, joita ruskea hevonen veti, saapuivat
vähän myöhemmin, oli niiden pakko asettua edellisten taakse. Minuutti
ennen junan tuloa lordi Quarrymanin vaunut ja raudikkopari kaarsi
sisään, ajoi molempien edellisten ohi, ja asettui rivin etunenään.
Tätä pientä ajoneuvojen riviä lukuunottamatta aseman kärrit ja parin
talonpojan kiesit seisoivat siinä, perä asemarakennukseen kääntyneinä.
Ja tässä järjestelyssä oli jotakin sopusointuista ja säädyllistä,
ikäänkuin kaitselmus itse olisi johtanut niitä ja osoittanut
itsekullekin paikkansa. Ja kaitselmus oli tehnyt vain yhden erehdyksen
-- sen, että se oli asettanut kapteeni Bellew'n rattaat suoraan
pilettimyymälää vastapäätä, sen sijaan että siinä olisivat seisoneet
lordi Quarrymanin vaunut ja niitä lähinnä mr Pendycen nelipyörärattaat.

Mr Pendyce astui ensimmäisenä esiin; hän tuijotti kiukkuisesti
vieraisiin rattaisiin ja astui päin omia ajoneuvojaan. Lordi Quarryman
astui esiin toisena. Korkea harmaa hattu peitti hänen kookasta
ruskettunutta päätään, jonka harvan tukan kattama takaraivo suorana
viivana jatkui niskaan. Hänen harmaan takkinsa liepeet olivat
suorakulmaiset ja niin olivat myös hänen kenkäinsä kärjet.

"Hei, Pendyce!" huudahti hän sydämellisesti; "minä en huomannut sinua
asemalla. Kuinka vaimosi voi?"

Kääntyessään vastaamaan mr Pendyce kohtasi kapteeni Bellew'n pienet
hehkuvat silmät, sillä kapteeni astui esiin kolmantena, He välttivät
tervehtimästä toisiaan, Bellew hyppäsi rattailleen, käänsi tammansa
ympäri, kaarsi talonpoikien kiesit ja istuen etuistuimella lähti
ajamaan hurjaa vauhtia. Hänen ratsupoikansa kiiruhti innokkaasti
perässä, takertui rattaisiin kiinni ja hyppäsi takaistuimelle. Lordi
Quarrymanin vaunut perääntyivät tyhjäksi jääneelle paikalle. Niin
korjautui kaitselmuksen hairahdus.

"Mieletön mies, tuo Bellew! Tapaatko sinä häntä?"

Mr Pendyce vastasi:

"En, enkä haluakaan. Toivon, että hän pötkisi matkoihinsa."

Hänen armonsa hymyili:

"Metsästystienoot näyttävät tuottavan tuontapaisia otuksia; on aina
yksi tuollainen kutakin koiralaumaa kohti. Missä hänen vaimonsa nyt on?
Kaunis nainen, mutta kovin elämänhaluinen, vai mitä?"

Mr Pendycen mielestä lordi Quarrymanin silmät etsivät hänen omiaan
merkitsevän näköisinä ja mutisten: "Herra tiesi!" hän hävisi
rattaisiinsa.

Lordi Quarryman katseli suopeasti hevosiaan. Hänen tapansa ei ollut
miettiä kysymyksiä miksi? mitä varten? minkä vuoksi? Hyvä Jumala oli
luonut hänet lordi Quarrymaniksi, luonut hänen vanhimman poikansa lordi
Quantockiksi; hyvä Jumala oli luonut Gaddesdon-koirat -- se riitti!

Kotiin tultuaan mr Pendyce meni pukeutumishuoneeseensa. Sopessa
kylpyammeen vieressä makasi John-koira, ympärillään joukko herransa
tohveleita, sillä vain täten se saattoi lievittää eron katkeruutta.
Sen tummat ruskeat silmät olivat oveen kiinnitetyt, ja niiden terän
ympärillä hehkui valkea kehä. Se tuli kartanonherran luo häntäänsä
heiluttaen, tohveli suussaan, ja sen silmä lausui selvästi: "Oi herra,
missä sinä olet ollut? Minä olen odottanut sinua aina puoli kymmenestä
tänä aamuna!"

Mr Pendycen sydän laajeni hetkeksi, mutta kutistui taas. Hän sanoi:
"John!" ja alkoi pukeutua päivälliseksi.

Mrs Pendycen tullessa huoneeseen hän sitoi valkeaa kaulaliinaansa. Mrs
Pendyce oli poiminut ensimmäisen ruusunnupun puutarhastaan; hän oli
poiminut sen, koska hän sääli miestään ja koska hän siitä sai tekosyyn
mennä heti hänen pukuhuoneeseensa.

"Minä tuon sinulle kukan napinläpeen, Horace. Tapasitko häntä?"

"En."

Kaikista mahdollisista vastauksista hän pelkäsi eniten tätä. Hän ei
ollut uskonut, että kohtauksesta koituisi mitään hyvää, päinvastoin hän
oli koko päivän vavissut sitä ajatellessaan, mutta nyt kun he eivät
olleet tavanneet toisiaan, hän tunsi ahdistunein mielin, että mikä
tahansa oli parempi kuin epävarmuus. Hän odotti niin kauan kuin jaksoi,
sitten hän huudahti:

"Kerro minulle jotain, Horace!"

"Kuinka minä voin kertoa sinulle, kun ei ole mitään kertomista? Minä
menin hänen klubiinsa. Hän ei asu siellä nyt. Hän on vuokrannut
itselleen huoneet jostain, mutta kukaan ei tiedä mistä. Minä odotin
koko iltapäivän. Vihdoin minä jätin hänelle ilmoituksen, että hän
saapuisi tänne huomenna. Olen lähettänyt sanan Paramorille ja pyytänyt
häntäkin tulemaan tänne. Minä en aio enää sietää nykyistä asiantilaa."

Mrs Pendyce katsoi ulos akkunasta, mutta sieltä ei näkynyt mitään muuta
kuin puutarhakaivanto, näreikkö, kirkontorni ja mökkien katot, mikä
kaikki niin kauan oli ollut hänen maailmansa.

"George ei tule tänne", sanoi hän.

"George tekee niinkuin minä sanon."

Uudelleen mrs Pendyce pudisti päätään vaistomaisesti tietäen olevansa
oikeassa.

Mr Pendyce, joka puki liiviä ylleen, keskeytti toimensa:

"Georgen on paras olla varuillaan", sanoi hän, "hän on tykkänään
riippuvainen minusta".

Ja kuin olisi hän näihin sanoihin keskittänyt tilanteen ytimen,
filosofisesti määritellyt poikansa elämänlaadun, lauhkeni siitä hänen
muotonsa. Mrs Pendyceen nämä sanat vaikuttivat omituisella tavalla. Ne
kauhistuttivat häntä. Ne vaikuttivat kuin hän olisi nähnyt poikansa
paljastetun selän kohotetun piiskansiiman alla, kuin hän olisi
nähnyt oven sulkeutuvan häneltä lumisena yönä. Paitsi kauhistusta
virittivät ne hänessä toisen katkeramman tunteen, kuin olisi joku
uskaltanut näyttää ruoskaa hänelle itselleen, olisi uskaltanut
loukata sitä jotakin, joka hänelle oli arvokkaampi kuin itse elämä,
joka vuosisatojen kuluessa salaa oli niin syvään kiteytynyt hänen
olentonsa ytimeen, ettei kukaan ollut edes ajatellutkaan loukata sitä
aikaisemmin. Ja hänen mielessään välähteli aivan hullunkurisen selvänä
ajatus: "Minulla on omaa rahaa kolmesataa vuodessa!" Sitten se tunne
haihtui, ikäänkuin unessa kaamea tunne valtaa mielen ja haihtuu taas,
jättäen jälkeensä vain huumeisen tunnon, jonka aihe unohtuu.

"Päivälliskello soi, Horace", sanoi hän. "Cecil Tharp on täällä
päivällisellä. Minä pyysin Bartereita, mutta Rose-parka ei tuntenut
jaksavansa. Hehän odottavat tuota tapahtumaa nyt lähitulevaisuudessa.
He ovat puhuneet kesäkuun viidennestätoista."

Mr Pendyce otti takkinsa vaimoltaan ja pisti kätensä silkillä
vuorattuihin hihoihin.

"Jos minä voisin saada mökkiläiset hankkimaan itselleen semmoisia
perheitä", sanoi hän, "niin ei olisi mitään puutetta työvoimasta. Mutta
he ovat niin härkäpäisiä -- eivät tee mitään, mitä heille käsketään.
Anna minulle vähän hajuvettä, Margery."

Mrs Pendyce pirskautti muutaman pisaran vitsakudospullosta miehensä
nenäliinaan.

"Sinun silmäsi näyttävät rasittuneilta", sanoi hän, "Onko sinulla
päänsärkyä, rakkaani?"




NEUVOTTELU WORSTED SKEYNESISSÄ


Seuraavana iltana -- sinä iltana, jolloin kartanonherra odotti
poikaansa ja mr Paramoria -- kumartui hän päivällispöydän yli ja kysyi:

"Mitä sinä sanot, Barter? Minä puhun sinulle maallikkona."

Kirkkoherra taivutti päänsä portviinilasin puoleen ja kostutti
alahuultaan.

"Tuota naista ei voi millään puolustaa", vastasi hän. "Minä olen aina
arvannut, että hän on huono ihminen."

Mr Pendyce jatkoi:

"Minun perheessäni ei koskaan ole esiintynyt mitään häväistysjuttuja.
Minun on vaikea sietää sitä ajatusta, Barter -- minun on vaikea sietää
--"

Kirkkoherra äännähti matalaan. Pitkä tottumus oli hänessä herättänyt
kiintymyksen tapaista tunnetta kartanonherraa kohtaan.

Mr Pendyce jatkoi ajatuskulkuaan.

"Me olemme jatkaneet sukumme elämää", sanoi hän, "isät ja pojat kautta
vuosisatojen. Tämä on raskas isku minulle, Barter."

Taaskin kirkkoherra äännähti matalaan.

"Mitä ajatellaan kylässä?" sanoi mr Pendyce; "ja mitä ajattelevat
vuokramiehet? Se merkitsee minulle enemmän kuin mikään muu. Useimmat
heistä tunsivat rakkaan isävanhukseni -- vaikkakaan hän ei ollut kansan
suosiossa. Katkeraa se on."

Kirkkoherra sanoi:

"No, no, Pendyce, kenties asia ei pääse niin pitkälle."

Hän näytti olevan kuin häpeissään, ja hänen vaaleat silmänsä
tulkitsivat eloisasti ikäänkuin katumusta.

"Kuinka mrs Pendyce kestää sen?"

Kartanonherra katsoi häneen nyt ensi kertaa.

"Oh!" sanoi hän; "naisia on mahdoton ymmärtää. Minun olisi yhtä vaikea
uskoa, että nainen saattaa olla oikeamielinen, kuin -- kuin tyhjentää
tuo kokopullo; minä saisin siitä leiniä heti."

Kirkkoherra tyhjensi lasinsa.

"Minä olen kutsunut tänne Georgen ja asianajajani", jatkoi
kartanonherra; "he ovat täällä kohdakkoin".

Mr Barter työnsi tuolinsa taaksepäin, nosti oikean nilkkansa vasemmalle
jalalleen ja liitti kätensä yhteen oikean polven yli; sitten hän
eteenpäin kumartuneena tuijotti törröttävien kulmakarvojensa alta mr
Pendyceä. Tässä asennossa sujui häneltä pohdinta parhaiten.

Mr Pendyce puhui edelleen:

"Minä olen hoitanut tilaa siitä saakka kuin se tuli minun käsiini;
minä olen varjellut isäinperintöäni parhaani mukaan; minä en kenties
ole ollut niin hyvä ihminen kuin olisin toivonut, mutta minä olen aina
koettanut muistaa vanhan isäni sanoja: 'Minä olen lopussa, Harry, tila
on nyt sinun hallussasi.'" Hän kakisteli kurkkuaan.

Minuutin aikana ei kuulunut muuta ääntä kuin kellon tikitystä. Sitten
tuli John-koira hiljaa esiin tarjoilupöydän alta ja pudottautui
raskaasti isäntänsä jalkaa vasten makaamaan, päästäen pitkän
tyytyväisen kuorsauksen. Mr Pendyce katsahti alas.

"Tämä poikaseni alkaa käydä lihavaksi", mutisi hän.

Hänen äänensävystään kävi selvästi ilmi, että hän toivoi äskeisen
mielenliikutuksensa unohdettavan. Jokin syvällä mr Barterin olennossa
kunnioitti tätä toivomusta.

"Tämä viini on ensiluokkaista", virkkoi hän.

Kartanonherra täytti hänen lasinsa.

"En muista, tunnetko sinä Paramoria. Hän oli ennen sinun aikaasi. Hän
oli Harrow'ssa minun kanssani."

Kirkkoherra otti syvän kulauksen.

"Minä olen vain esteeksi", sanoi hän. "Minun on parempi mennä tieheni."

Kartanonherra ojensi ystävällisesti kätensä.

"Ei, ei, Barter, älä mene. Mehän voimme täysin luottaa sinuun. Minä
aion toimia. Minä en voi kestää tätä epävarmuutta. Vaimoni serkku Vigil
tulee myös -- hän on tuon naisen holhooja. Minä sähkötin hänelle.
Tunnethan Vigilin? Hän oli suunnilleen samanikäinen kuin sinä."

Kirkkoherra kävi tulipunaiseksi ja työnsi alahuulensa esiin. Kun
hän nyt sai vainua vihollisesta, ei mikään olisi saanut häntä enää
peräytymään; ja vakaumus, että hän oli vain täyttänyt velvollisuutensa
-- mitä vakaumusta kartanonherran tunnustus oli hiukan järkyttänyt --
palasi nyt kuin loihdittuna.

"Kyllä minä tunnen hänet."

"Me selvitämme asian täällä", supisi kartanonherra, "tämän portviinin
ääressä. Siinä vaunut tulevat. Nouse ylös, John."

Koira nousi raskaasti, katsoi karsaasti mr Barteriin ja vaipui takaisin
isäntänsä jalkaa vasten.

"Ylös, John", sanoi mr Pendyce taas. Koira korahti.

"Jos minä liikahdan, liikahdat sinäkin, ja silloin minä saan taas olla
epävarmuudessa", näytti se sanovan.

Mr Pendyce vapautti jalkansa, nousi ja meni ovelle. Ennenkuin hän ehti
sinne, hän kääntyi ja palasi pöydän luo.

"Barter", sanoi hän, "minä en ajattele itseäni -- minä en ajattele
itseäni -- me olemme eläneet täällä kautta sukupolvien -- periaate
velvoittaa". Hänen kasvonsa olivat vähän kääntyneet syrjittäin,
ikäänkuin hänen mutkikas filosofiansa olisi niissä kuvastunut; hänen
katseensa oli synkkä ja levoton.

Ja kirkkoherra, joka tuijotti oveen, mistä hänen vihollisensa oli
astuva esiin, ajatteli niinikään:

"Minä en ajattele itseäni -- olen hyvilläni siitä, että tein oikein --
minä olen tämän seurakunnan kirkkoherra -- periaate velvoittaa."

John-koira haukahti kolme kertaa -- kerran kutakin huoneeseen astuvaa
henkilöä kohti. Nämä olivat mrs Pendyce, mr Paramor ja Gregory Vigil.

"Missä on George?" kysyi kartanonherra, mutta kukaan ei vastannut
hänelle.

Kirkkoherra, joka oli palannut tuolilleen, tuijotti pieneen
kultaristiin, jonka hän oli ottanut esiin liivintaskustaan. Mr Paramor
kohotti maljakkoa, jossa oli ruusu, ja haisteli sitä; Gregory meni
akkunan ääreen.

Kun mr Pendyce oli päässyt selville siitä, että hänen poikansa ei ollut
saapunut, meni hän ovelle ja piteli sitä auki.

"Ole hyvä ja vie John ulos, Margery", sanoi hän. "John!"

Havaitessaan mikä sitä odotti kieriskeli koira selällään.

Mrs Pendyce kiinnitti mieheensä katseen, johon hän pani kaikki sanat,
mitä hän hienona naisena ei saattanut lausua.

"Minä vaadin saada jäädä tänne. Anna minun jäädä; se on minun
oikeuteni. Älä lähetä minua pois." Näin lausuivat hänen silmänsä ja
samoin John-koiran silmät, sen maatessa selällään -- hyvin tietäen,
että sitä oli siinä asennossa vaikea liikuttaa.

Mr Pendyce käänsi sen jalallaan.

"Ylös, John! Ole niin hyvä ja vie John ulos, Margery."

Mrs Pendyce punastui, mutta ei liikahtanut,

"John", sanoi mr Pendyce, "mene emäntäsi kanssa". Koira heilutti
lerpattavaa häntäänsä. Mr Pendyce painoi sitä jalallaan. "Tämä asia ei
ole omiaan naisille."

Mrs Pendyce painoi päänsä.

"Tule, John", sanoi hän. Silmänvalkuaisillaan mulkoileva John-koira
toimitettiin ulos huoneesta, sillä välin kuin se koetti peräytyä irti
kaulanauhastaan. Mr Pendyce sulki oven sen jälkeen.

"Ota lasi portviiniä, Vigil; se on vuodelta 47. Isäni pani sen säilyyn
vuotta ennen kuin hän kuoli. Minä en itse voi juoda sitä -- minä olen
pannut säilyyn riemuvuosiviiniä. Paramor, täytä lasisi. Istu tuohon
Paramorin viereen, Vigil. Tunnethan Barterin?"

Sekä Gregoryn että Barterin kasvot olivat hyvin punaiset.

"Me olemme kaikki harrow'laisia täällä", jatkoi mr Pendyce. Ja kääntyen
äkkiä mr Paramoriin päin hän jatkoi: "No?"

Aivan kuin valtio, kirkko, oikeus ja hyväntekeväisyys keskittyvät
perinnäisyysperiaatteen ympärille samoin istuivat nyt Worsted Skeynesin
päivällispöydän ympärillä kartanonherra, kirkkoherra, mr Paramor ja
Gregory Vigil, eikä kukaan heistä halunnut ensimmäisenä puhua. Vihdoin
mr Paramor otti taskustaan Bellew'n kirjeen ja Georgen vastauksen,
jotka oli sidottu yhteen outoon liittoon, ja ojensi ne kartanonherralle.

"Käsittääkseni tilanne on se, että George kieltäytyy luopumasta
hänestä. Samalla hän on varustautunut puolustamaan itseään ja torjumaan
syytteen. Sellaisen ohjeen hän on antanut minulle." Tarttuen taas
maljakkoon hän hengitti syvään ruusun tuoksua.

Mr Pendyce katkaisi hiljaisuuden.

"Minä oletan", sanoi hän äänellä, jonka hänen mielensä katkeruus teki
teräväksi, "että hänen gentlemannina on pakko --"

Gregory täydensi kärsivästi hymyillen:

"Valehdella."

Mr Pendyce kääntyi nopeasti häneen.

"Sitä vastaan minä en väitä, Vigil. George on käyttäytynyt
inhottavasti. Minä en puolusta häntä, mutta jos nainen tahtoo
puolustautua, ei hän saata käyttäytyä roistomaisesti -- siihen
käsitykseen _minä_ olen päätynyt."

Gregory nojasi otsansa käteensä.

"Koko järjestelmä on sietämätön --", alkoi hän.

Mr Paramor puuttui siihen:

"Pysykäämme tosiseikoissa; ne ovat riittäviä ilman järjestelmääkin."

Kirkkoherra avasi suunsa ensi kerran:

"Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte järjestelmällä. Sekä tämä mies että
tämä nainen ovat syylliset --"

Raivosta vapisevalla äänellä sanoi Gregory:

"Olkaa niin ystävällinen ja olkaa käyttämättä lausetapaa 'tämä nainen'."

Kirkkoherran silmät välähtivät.

"Mikä lausetapa sitten --"

Heidät keskeytti mr Pendycen ääni, jolle hänen sisäinen ahdistuksensa
antoi vissin arvokkuuden:

"Hyvät herrat, tämä kysymys koskee taloni kunniaa."

Taas syntyi hiljaisuus, entistä pitempi, ja sen kuluessa mr Paramorin
katse siirtyi kasvoista kasvoihin, hymyn karehtiessa hänen ruusun
taakse piiloutuvilla huulillaan.

"Ymmärtääkseni sinä olet kutsunut minut tänne kuullaksesi minun
mielipiteeni", sanoi hän vihdoin. "No niin, älä päästä juttua oikeuden
eteen. Tee kaikki mitä ikinä voit estääksesi sen. Jos ylpeytesi on
tiellä, niin pistä se taskuusi. Jos totuudenharrastuksesi on tiellä,
niin unohda se. Henkilökohtaisella hienotunteisuudella ja meidän
avioerolaillamme ei ole mitään yhteistä; täydellisellä totuudella ja
meidän avioerolaillamme ei ole mitään yhteistä. Minä toistan sen: älä
päästä tätä asiaa oikeuden eteen. Olittepa viattomia tai syyllisiä --
kaikki te saatte kärsiä; viaton saa kärsiä enemmän kuin syyllinen, eikä
kenellekään koidu siitä hyvää. Minä olen tullut tähän johtopäätökseen
harkinnan perusteella. On tapauksia, joissa minä antaisin päinvastaisen
neuvon. Mutta _tässä_ tapauksessa -- sanon sen uudelleen -- ei sillä
voitettaisi mitään. Vielä toistan siis, älkää päästäkö tätä asiaa
oikeuden eteen. Älkää antako ihmisten kielille sellaista herkkupalaa.
Seuraa minun neuvoani, pyydä vielä kerran Georgea antamaan tuo lupaus.
Jos hän kieltäytyy, no niin, silloin meidän täytyy koettaa keinotella
niin, että Bellew luopuu syytteestä."

Mr Pendyce oli kuunnellut ääneti, kuten hänen oli tapana kuunnella
Edmund Paramoria. Nyt hän kohotti katseensa ja virkkoi:

"Kaikki johtuu tuon punatukkaisen roikaleen ilkeydestä. Minä en
ymmärrä, miksi sinun pitikin ruveta sekoittamaan asiaa, Vigil. Sinä
olet mahtanut antaa hänelle vainua siitä." Hän katsoi synkästi
Gregoryyn. Mr Barterkin katsoi Gregoryyn puolittain häpeissään, mutta
samalla uhkaavasti.

Gregory, joka oli tuijottanut koskemattomaan viinilasiinsa,
kohotti tulipunaiset kasvonsa ja alkoi puhua mielenliikutuksesta
ja närkästyksestä värähtelevällä äänellä. Hän vältti katsomasta
kirkkoherraan ja kohdisti sanansa mr Paramorille.

"George ei saata jättää ahdinkoon naista, joka on turvautunut häneen,
-- se vasta olisi roistomaista käyttäytymistä, kuten te sanotte.
Antakaa heidän rauhassa elää kunniallisesti yhdessä, kunnes he voivat
päästä naimisiin. Miksi te kaikki puhutte kuin olisi tässä vain mies
kysymyksessä! Naista meidän toki on suojeltava!"

Kirkkoherra puhkesi ensin puhumaan.

"Tehän esitätte selvää epäsiveellisyyttä", sanoi hän melkein
hyväntuulisesti.

Mr Pendyce nousi.

"Naimisiin hänen kanssaan!" huusi hän. "Mitä ihmettä -- sehän on
kaikista pahinta -- sitähän me juuri koetamme estää. Me olemme eläneet
täällä, isä ja poika -- isä ja poika -- kautta sukupolvien!"

"Sitä suurempi häpeä", huudahti Gregory, "ellette viimeisessä polvessa
pysty suojaamaan naista!"

Mr Paramor teki moittivan eleen.

"Kohtuus kaikessa", sanoi hän. "Oletko varma siitä, että mrs Bellew
haluaa suojaa? Jos olet varma siitä, olen samaa mieltä kuin sinä, mutta
oletko varma?"

"Minä vastaan siitä", sanoi Gregory.

Mr Paramor vaikeni koko minuutin ajaksi, nojaten päätään käteensä.

"Pahoittelen", sanoi hän vihdoin, "mutta minun on pakko luottaa omaan
arvosteluuni".

Kartanonherra katsahti häneen.

"Jos pahin tapahtuu, voinko minä silloin tehdä hänet perinnöttömäksi,
Paramor?"

"Et."

"Mitä? Mutta sehän on ihan hullua -- sehän --"

"Et voi tehdä kahta asiaa samalla kertaa."

Kartanonherra katsoi häneen epäilevästi ja lausahti sitten:

"Jos minä päättäisin jättää hänelle vain tilan, olisi hän jo siinäkin
tapauksessa vain kerjäläinen. Pyydän anteeksi, hyvät herrat, täyttäkää
lasinne. Minulta unohtuu kaikki!"

Kirkkoherra täytti lasinsa.

"Minä en ole vielä lausunut mitään", alkoi hän, "mielestäni asia ei
koske minua. Minun vakaumukseni on, että nykyään esiintyy aivan liian
paljon avioeroja. Toimittakaa tämä nainen takaisin miehensä luo ja
antakaa miehen näyttää hänelle, kuinka moitittava hänen käytöksensä on
ollut" -- hänen äänensä ja silmänsä kävivät teräviksi -- "ja antakaa
heidän sitten suoda toisilleen anteeksi kristittyjen tavalla. Te
puhutte", lausui hän Gregorylle, "tämän naisen turvaamisesta. Sitä
minä en siedä kuulla; juuri sillä tavoin epäsiveellisyyttä nykypäivinä
kehitetään. Minä korotan ääneni tätä velttoa mieltä vastaan. Niin minä
olen aina tehnyt ja tulen aina tekemään!"

Gregory syöksähti seisomaan.

"Minä olen jo kerran sanonut teille", lausui hän, "että te olette
säädytön; nyt minä sanon sen uudelleen".

Mr Barter nousi ja seisoi pöydän yli kumartuneena; hän tuijotti
Gregoryyn tulipunaisena kasvoiltaan ja kykenemättömänä puhumaan.

"Joko teidän tai minun", sanoi hän vihdoin mielenjärkytyksestä
änkyttävällä äänellä, "täytyy poistua tästä huoneesta!"

Gregory yritti sanoa jotain, kääntyi sitten äkkiä, astui ulos
pengermälle ja hävisi toisten näkyvistä.

Kirkkoherra lausui:

"Hyvästi, Pendyce; minä menen myös!"

Kartanonherra puristi hänelle ojennettua kättä synkin ja hämmentynein
kasvoin. Mr Barterin poistuttua vallitsi huoneessa hiljaisuus.

Sen katkaisi kartanonherran huokaus.

"Toivoisin, että me saisimme Oxenhamin takaisin. Tämä on minulle
oikeudenmukainen rangaistus siitä, että hylkäsin sen vanhan laitoksen.
Mikä ihmeessä sai minut lähettämään Georgen Etoniin?"

Mr Paramor painoi nenänsä maljakkoon. Tuohon hänen vanhan
koulutoverinsa lausuntoon sisältyi kartanonherran koko uskontunnustus:

"Minä uskon isääni ja hänen isäänsä, ja hänen isänsä isään, tilani
luojiin ja haltijoihin. Ja minä uskon itseeni ja poikaani ja poikani
poikaan. Ja minä uskon siihen, että me olemme luoneet tämän maan, ja
että me tulemme pitämään tämän maan sellaisena kuin se on. Ja minä
uskon julkisiin kouluihin ja varsinkin siihen julkiseen kouluun, jossa
minä olen käynyt. Ja minä uskon säätyveljiini ja herraskartanoon ja
oloihin sellaisina kuin ne ovat, iankaikkisesta hamaan iankaikkiseen.
Amen."

Mr Pendyce jatkoi:

"Minä en ole mikään puritaani, Paramor; minä myönnän, että lieventäviä
asianhaaroja on olemassa Georgen hyväksi. Myöskään ei minulla ole
mitään tuota naista vastaan itsessään. Hän on kenties liian hyvä
Bellew'lle: hänen täytyy olla liian hyvä sentapaiselle otukselle. Mutta
Georgelle olisi tuhoksi mennä naimisiin hänen kanssaan. Ajattele lady
Rosen tapausta! Näkeehän sen jokainen tuollaista tähtiin tuijottavaa
Vigiliä lukuunottamatta. Se ei käy päinsä, se ei käy millään ehdolla
päinsä! Ja ajattele -- ajattele minun -- minun pojanpoikaani! Ei, ei,
Paramor; ei, ei, Jumalan nimessä!"

Kartanonherra peitti silmänsä kädellään.

Mr Paramor, jolla itsellään ei ollut poikaa, vastasi myötätuntoisesti:

"Ei, ei, vanha veikko; ei toki niin pitkälle jouduta!"

"Herra tiesi mihin tässä joudutaan, Paramor! Minun hermoni tärisevät!
Tiedäthän itse, että jos siitä syntyy avioero, on Georgen pakko mennä
naimisiin hänen kanssaan!"

Tähän ei mr Paramor vastannut mitään, vaan puristi huulensa yhteen.

"Kuuletko, miten koiraparkasi vinkuu?" sanoi hän.

Ja lupaa odottamatta hän avasi oven. Mrs Pendyce ja John-koira astuivat
sisään. Kartanonherra nosti silmänsä ja rypisti kulmiaan. John-koira,
joka läähätti mielihyvästä, hieroi itseään häntä vasten. "Minä olen
kitunut kovasti, herra", näytti se sanovan, "uusi ero olisi minulle
tällä hetkellä sietämätön!"

Mrs Pendyce seisoi paikallaan, äänettömänä odottaen, ja mr Paramor
kohdisti sanansa hänelle.

"_Te_ voitte tehdä enemmän kuin kukaan meistä, mrs Pendyce, sekä mitä
Georgeen että Bellew'hin tulee -- ja, ellen erehdy, myöskin mitä hänen
vaimoonsa tulee."

Kartanonherra keskeytti:

"Älä luulekaan, että minä aion nöyrtyä tuon Bellew'n edessä!"

Mr Paramor katsoi näiden sanojen johdosta häneen kuin lääkäri, joka
määrittelee taudin laadun. Mutta kartanonherran kasvot harmaine
poskipartoineen ja viiksineen, vähäisine vinouksineen, pullottavine
silmineen, päättäväisine leukoineen ja kaltevine otsineen, eivät
ilmaisseet mitään, jota tällainen ajatus ei olisi herättänyt minkä
maalaisherrasmiehen kasvoissa tahansa.

Mrs Pendyce lausui palavasti:

"Voi, mr Paramor, kun minä vain voisin tavata Georgea!"

Hän kaipasi niin tavata poikaansa, etteivät hänen ajatuksensa päässeet
sen pitemmälle.

"Tavata häntä!" huusi kartanonherra. "Sinä vain tahdot jatkaa
hemmotteluasi, kunnes hän on tuottanut häpeää meille kaikille!"

Mrs Pendyce kääntyi miehestään hänen asianajajaansa päin.
Mielenkiihotus oli saanut poikkeuksellisen värin kohoamaan hänen
poskilleen; hänen huulensa värähtelivät kuin hän aikoisi sanoa jotakin.

Mr Paramor vastasi hänelle:

"Ei, Pendyce; jos George on hemmoteltu, on koko järjestelmää
moitittava."

"Järjestelmää!" sanoi kartanonherra. "Minulla ei koskaan ole ollut
mitään järjestelmää häneen nähden. Minä en usko järjestelmiin. Minä en
käsitä, mitä te puhutte. Minulla on toinenkin poika, kiitos Jumalan!"

Mrs Pendyce astui askelen eteenpäin.

"Horace", sanoi hän, "ethän toki --"

Mr Pendyce kääntyi pois vaimostaan ja lausui terävästi:

"Paramor, oletko varma siitä, että minä en voi tehdä häntä
perinnöttömäksi?"

"Yhtä varma", sanoi mr Paramor, "kuin että minä istun tässä!"




"PENDYCITIS"-TAUDIN MÄÄRITELMÄ


Gregory käveli kauan skottilaisessa puutarhassa silmät tähtiin
kohotettuina. Kaikkia muita voimakkaampana loisti lehtikuusien takaa
yksi tähti ironisesti hänen ylitseen, sillä se oli lemmen tähti. Ja
kävellessään marjakuusien välissä, jotka olivat kasvaneet ennenkuin
Pendycen perhe tuli Worsted Skeynesiin ja tulivat kasvamaan sen jälkeen
kuin he olivat poistuneet, hän viillytti sydäntään tämän suuren tähden
hopeisessa valossa. Kurjenmiekat pidättivät lemuaan, jottei se vaivaisi
hänen aistejaan; vain nuoret lehtikuuset ja kaukaiset niityt uhosivat
keveätä sulotuoksuaan pimeydessä. Ja sama ruskea pöllö, joka oli
ulvahtanut, kun Helen Bellew suuteli George Pendyceä talvipuutarhassa,
huusi nyt taas, kun Gregory käveli siinä, murehtien tämän suudelman
hedelmiä.

Hänen ajatuksensa kiersivät mr Barterin ympäri, ja kuten on luontaista
miehelle, joka suhtautuu asioihin tunteellisella ja henkilökohtaisella
tavalla, hän maalasi kirkkoherran väreillä, jotka olivat hänen mustaa
pukuaan tummemmat.

"Säädytön, tunkeileva", ajatteli hän. "Kuinka hän uskaltaa puhua Helen
Bellew'sta tuolla tavoin?"

Mr Paramorin ääni katkaisi hänen mietiskelynsä.

"Yhäkö sinä täällä jäähdytät tunteitasi? Miksi heitit hiiteen meidät
siellä sisällä?"

"Minä vihaan häväistystä", sanoi Gregory. "Tämä minun holhokkini
avioliitto on häväistystä. Parempi hänen on kunniallisesti elää yhdessä
sen miehen kanssa, jota hän tosiaan rakastaa!"

"Niinhän sinä äsken lausuit", vastasi mr Paramor. "Saatatko soveltaa
sitä joka tapaukseen?"

"Saatan."

"Niin", sanoi mr Paramor nauraen, "semmoista on idealismi käytännössä!
Kerran sinä muistaakseni sanoit, että avioliitto on sinulle pyhä!"

"Ne ovat minun yksityisiä tunteitani, Paramor. Mutta tässä tapauksessa
on onnettomuus jo tapahtunut. Se on häväistystä, inhottavaa
häväistystä, ja sen täytyy loppua!"

"Tuo on kaikki varsin oikein", vastasi mr Paramor, "mutta kun sinä
sovellat sen käytäntöön tuolla ylimalkaisella tavalla, niin se johtaa
herra tiesi mihin. Se merkitsee avioliiton perustamista nykyisestä
kokonaan poikkeavalle pohjalle. Sellainen avioliitto perustuu
tunteeseen eikä omaisuussuhteisiin. Oletko valmis menemään niin
pitkälle?"

"Olen."

"Sinä olet yhtä paljon äärimmäisyysmies omaan suuntaasi kuin Barter on
omaansa. Teistä äärimmäisyysmiehistä kaikki kiusa tulee. On olemassa
kultainen keskitie, ystäväni. Olen samaa mieltä siinä, että jotakin
on tehtävä. Mutta sinä et käsitä sitä, että lakien täytyy olla
niiden ihmisten mukaisia, joita ne on tarkoitettu hallitsemaan. Sinä
liihottelet liian paljon tähdissä, Vigil. Lääkkeen täytyy olla potilaan
mukainen. Missä, mies, on sinun huumorintajusi? Kuvittele, että sinun
avioliittokäsityksesi sovitettaisiin Pendyceen ja hänen poikaansa tai
hänen kirkkoherraansa tai vuokramiehiinsä tai maatyömiehiinsä."

"Ei, ei", sanoi Gregory; "minä en saata uskoa --"

"Maalaisväestö", lausui mr Paramor rauhallisesti, "on erikoisessa
määrässä takapajulla näissä asioissa. Heillä on voimakkaat,
lihanruokkimat vaistot, ja huolimatta maalaisaatelista, piispoista,
lordeista, kaikista maan perinnäismahdeista, he ovat yhä maan
todelliset herrat. Ja on olemassa eräänlainen tauti, olkoon sen nimi
-- lausuakseni varsin huonon sukkeluuden -- vaikka 'pendycitis',
jota useimmat kaikista näistä ihmisistä sairastavat. He ovat
'paksuja'. He aikaansaavat koko joukon asioita, mutta väärällä
tavalla! He kompuroivat eteenpäin ja tuottavat mahdollisimman
suuren määrän tarpeetonta vaivaa ja kärsimystä! Osaksi se johtuu
perinnäisyys-periaatteesta. Minä en ole turhanpäiten ollut tekemisissä
heidän kanssaan kolmekymmentä neljä vuotta!"

Gregory käänsi kasvonsa pois.

"Sinun sukkeluutesi on tosiaan varsin huono", sanoi hän. "Minä en usko
heitä sellaisiksi! Minä en voi myöntää sitä! Jos semmoinen tauti on
olemassa, on meidän tehtävämme keksiä siihen joku parannuskeino."

"Mikään muu kuin leikkaus ei sitä paranna", sanoi mr Paramor; "ja ennen
leikkausta on valmistavia toimia suoritettava. Sen on Lister huomannut."

Gregory vastasi;

"Paramor, minä vihaan sinun pessimismiäsi!"

Mr Paramorin silmät tutkivat Gregoryn selkää.

"Enhän minä ole mikään pessimisti", sanoi hän. "Kaukana siitä.

    "Kun tuhatkaunot ja orvokit,
    sinikellot laaksoja täyttää,
    joka oksalla käet kukkuvat."

Gregory kääntyi häneen.

"Kuinka sinä saatat lausua runoja, kun sinulla on tuollaiset
käsitykset? Meidän tulee rakentaa --"

"Sinä tahdot rakentaa, ennenkuin olet pannut perustuksen", sanoi
mr Paramor. "Sinä annat tunteittesi temmata itsesi mukaasi, Vigil.
Avioliittolakien tila on vain oire. Tuo tautihan, ihmisten kateellinen,
ahdas mieli, tekee sellaiset lait välttämättömiksi. Epämiellyttävät
ihmiset, epämiellyttävät lait -- mitä muuta voit odottaa?"

"Minä en voi koskaan uskoa, että meidän pitää tyytyä edelleenkin
elämään tuollaisessa -- lietteessä --"

"Maalaisviisautta!" sanoi mr Paramor. "Sinun pitäisi ruveta
puutarhuriksi; silloin ymmärtäisit jotain, jonka te idealistit näytätte
jättävän huomioon ottamatta -- että ihmiset, rakas ystävä, ovat kasvien
lailla perinnöllisyyden ja ympäristön tuotteita; heidän kasvunsa on
hidas. Sinä et voi poimia rypäleitä orjantappuroista, Vigil, etkä
viikunoita ohdakkeista, -- et ainakaan yhden sukupolven kuluessa --
olit sinä kuinka uuttera ja nälkäinen tahansa!"

"Sinun teoriasi alentaa meidät ohdakkeiden tasolle."

"Yhteiskunnallisten lakien voima riippuu siitä kärsimyksestä, mitä
ne pystyvät tuottamaan, ja tämän kärsimyksen voima riippuu niistä
ihanteista, joita kärsimyksen kohtaamalla ihmisellä on. Jos sinä
höllytät avioliiton sidettä tai poistat omaisuuden ja otat sijaan
veljeyden, on sinulla varsin ohdakkeinen puuha edessäsi, mutta ethän
sinä siitä välitä, jos olet viikuna. Ja niin edespäin _ad lib_...
Ja somaa on, kuinka pian ohdakkeet, jotka kuvittelivat olevansa
viikunoita, paljastavat oikean luontonsa. Minä vihaan monia asioita,
Vigil. Niiden joukossa liioittelua ja humpuukia!"

Mutta Gregory katseli taivaaseen.

"Minusta näyttää, että me olemme joutuneet pois aineesta", sanoi mr
Paramor, "ja minun mielestäni meidän on paras mennä sisään. Kello on
lähes yksitoista."

Matalan valkean talon koko pitkällä sivulla oli vain kolme akkunaa
valaistuina, kolme silmää, jotka katsoivat kohti kuuta, kohti valkoista
venhoa, joka purjehti yöllisellä taivaalla. Setripuut seisoivat
pikimustina. Vanha ruskea pöllö oli lakannut ulvomasta. Mr Paramor
tarttui Gregoryn käsivarteen.

"Satakieli! Kuuletko, kuinka se laulaa tuolla viidakossa. Tämä on
suloinen paikka! En ihmettele, että Pendyce rakastaa sitä. Sinä
kai et ole kalastaja. Oletko koskaan tarkastellut kalaparvea, joka
retkeilee pitkin rantaa? Kuinka ne ovat sokeita, ja kuinka ne seuraavat
johtajaansa! Me ihmiset tiedämme omassa elementissämme suunnilleen
saman verran kuin kalat omassaan! Sokea lauma, Vigil! Meillä on matala
näkökanta; me olemme kirotun maalaismaisia!"

Gregory painoi kätensä otsaansa vasten.

"Minä koetan ajatella", sanoi hän, "mitä seurauksia tästä avioerosta
olisi minun holhokilleni".

"Hyvä ystävä, kuule nyt, kun minä puhun suuni puhtaaksi. Sinun
holhokkisi ja hänen miehensä ja George Pendyce ovat juuri sellaisia
ihmisiä, joita varten meidän avioliittolakimme on säädetty. He ovat
kaikki pelottomia, he ovat häikäilemättömiä ja itsepintaisia, ja --
suo anteeksi -- paksunahkaisia. Jos tämä heidän juttunsa ajetaan
perille, vaatii se viikon ajan karkeata vannomista, viikon ajan
yleisön rahaa ja aikaa. Se tulee antamaan suurenmoisia tilaisuuksia
lainoppineelle kaunopuheisuudelle, mainiota sanomalehtiluettavaa
suurelle yleisölle -- ensiluokkaista urheilua kaikille. Lehdet saavat
oikeita juhlahetkiä. Minä toistan: he ovat juuri niitä ihmisiä,
joita varten meidän avioliittolakimme on säädetty. Koko joukko syitä
voidaan esittää julkisen oikeudenkäynnin puolesta, mutta samalla se
suosii tunteettomuutta ja aiheuttaa runsaasti kärsimystä viattomille
ihmisille. Minä sanoin sinulle jo kerran ennen, että se, joka
hakee avioeroa, ei saa olla tunteellinen ihminen, vaikka hänellä
olisikin oikeus puolellaan. Nuo kolme tulevat kestämään kaiken
loistavasti, mutta joka nahanpala nyljetään sinulta ja täkäläisiltä
ystäväraukoiltamme ja lopputulos on oleva ratkaisematon taistelu! Näin
käy, jos me ryhdymme taisteluun, enkä minä ymmärrä, kuinka voisimme
olla sitä tekemättä, jos asia tulee oikeuden eteen -- se sotii
vaistojani vastaan. Jos me emme puolustaudu, tulevat -- huomaa mitä
sanon -- holhokkisi ja George Pendyce kyllästymään toisiinsa, ennenkuin
laki sallii heidän mennä naimisiin, ja Georgen on, kuten hänen isänsä
sanoo, 'siveellisyyden' takia pakko mennä naimisiin naisen kanssa,
joka on kyllästynyt häneen tai johon hän on kyllästynyt. Nyt minä olen
esittänyt sinulle asiat niiden oikeassa valossa ja menen nukkumaan. On
kovasti kastetta. Sulje tämä ovi jälkeesi."

Mr Paramor astui talvipuutarhaan. Hän pysähtyi ja tuli takaisin.

"Pendyce", sanoi hän, "ymmärtää täydellisesti sen, mitä nyt olen
esittänyt sinulle. Hän antaisi silmänsä siitä, ettei juttu tulisi
esiin, mutta saatpa nähdä, että hän sysää kaiken väärälle uralle, ja
ihme on, jos me onnistumme. Se on 'pendycitis'. Meissä on kaikissa
henkäys sitä. Hyvää yötä."

Gregory jäi yksin ulos kartanorakennuksen eteen, suuren tähden valoon.
Ja koska hänen ajatuksensa harvoin olivat muuta kuin henkilökohtaisia,
ei hän miettinyt "pendycitistä", vaan Helen Bellew'ta. Ja kuta enemmän
hän häntä ajatteli, sitä enemmän hän ajatteli häntä sellaisena kuin
hän halusi häntä ajatella, sillä tämä oli hänen luonteensa mukaista;
ja sitä ironisemmin välkkyi myös hänen tähtensä viidakon takaa, missä
satakieli lauloi.




GEORGE PANEE KAIKEN YHDEN KORTIN VARAAN


Eräänä torstaipäivänä Epsomin kesäkilpailujen aikana istui George
Pendyce ensiluokan vaunun nurkassa koettaen saada kaksi kertaa kaksi
viideksi. Stoalaisten klubin kirjepaperiliuskalle oli pennilleen
kirjoitettu hänen vetovelkansa -- tuhatneljäkymmentäviisi puntaa
yliaikaista velkaa ja niiden alle seitsemänsataaviisikymmentä
puntaa, jotka hän oli menettänyt parhaillaan kestävien kilpailujen
aikana. Niiden alla taas ilmaisi hänen yksityisiä velkojaan tuhannen
punnan pyöreä summa. Pyöristys oli varsin hyväntahtoinen, sillä
hän oli ottanut lukuun vain jo saamansa laskut, ja kaitselmus,
joka tietää kaiken, piti sopivampana viidentoistasadan vielä
pyöreämpää summaa. Kaikkiaan oli hänellä siis vastattavaa
kolmentuhannenkahdeksansadanyhdeksänkymmenenviiden punnan
suuruinen erä. Ja kun kilpailukentällä ja pörssissä, missä ihmiset
ovat alituisessa liikkeessä, vaaditaan melkein järjettömällä
täsmällisyydellä maksettaviksi tällaiset summat, jotka tilapäisesti on
vahingossa menetetty, oli seitsemänsataayhdeksänkymmentäviisi puntaa
ehdottomasti saatava kokoon ensi maanantaiksi. Ja kuitenkin oli vain
jonkinlainen myötätunto Georgea kohtaan, joka menetti runsaasti, mutta
myös voitti runsaasti, ja pelko kadottaa hyvä liiketuttava, saanut
vedonlyöjäliikkeen jättämään tuhannenneljänkymmenenviiden punnan velan
nykyisiin Epsomin kilpailuihin.

Näiden erien vastapainona (joihin hän ei ollut laskenut harjoittajansa
maksamatonta palkkaa ja avioerojutun arvaamattomia kustannuksia)
hänellä oli ensinnäkin pankkikreditiivi, jonka hän vielä kenties
saattoi ylittää parillakymmenellä punnalla; toiseksi Ambler ja kaksi
muuta, huonosti kaupaksimenevää kilpa-ajohevosta; ja kolmanneksi --
ja tämä oli merkittävin erä -- X, se mitä hän saattoi tai mitä hänen
täytyi, tänä iltapäivänä voittaa Amblerilla.

Mitä George Pendycen luonteesta muuten puuttuikin -- rohkeutta siinä
oli. Tämä ominaisuus piili hänen olentonsa joka säikeessä, hänen
verensä kokoonpanossa. Vaikka hänellä nyt oli edessään tilanne, joka
monien miesten ja varsinkin perinnäisellä tasolla kasvaneiden miesten
mielestä olisi saattanut näyttää epätoivoiselta, ei hänessä näkynyt
ahdistuksen tai toivottomuuden merkkiä. Pohtiessaan vaikeuksiaan
hän päätti noudattaa eräitä periaatteita: 1) Hän ei aikonut joutua
Tattersallin ilmoitustaululle. Ennemmin hän turvautuisi juutalaisiin;
hän saattoi lainata vain perintötilaa vastaan, ja juutalaiset tulisivat
nylkemään hänet paljaaksi. 2) Hän ei aikonut näyttää mitään arkuutta,
vaan kun hän nyt aikoi panna vetoa hevosestaan, tahtoi hän asettaa
kaikki yhdelle kortille. 3) Hän ei aikonut ajatella tulevaisuutta;
nykyisyys oli aivan kyllin sietämätön.

Juna heittelehti ja keinui, kuin olisi syöksynyt eteenpäin sävelen
mukaan, ja George istui rauhallisena nurkassaan.

Vaunutoverina oli hänellä Geoffrey Winlow, joka hyväntahtoisesti
otti osaa kansalliseen hevossiitosharrastukseen, vaikka hän ei ollut
kilpa-ajojen mies, ja tätä harrastusta hän toivoi kehittävänsä olemalla
läsnä tärkeimmissä kilpa-ajoissa.

"Tuleeko sinun hevosesi kilpailemaan, George?"

George nyökkäsi.

"Minä panen likoon viitosen sen puolesta. Muuten minun ei kannata
pelata. Näin äitisi Foxholmen puutarhajuhlassa viime viikolla. Oletko
äskettäin tavannut heitä?"

George pudisti päätään ja tunsi oudon pistoksen sydämessään.

"Tiedäthän, että heillä oli tulipalo Peacock-vanhuksen talossa; kuulin
kartanonherran ja Barterin tehneen ihmeitä. Hän vasta on joustava mies,
sinun isäsi."

Taaskin George nyökkäsi, ja taaskin hän tunsi pistoksen sydämessään.

"Tulevatko he kaupunkiin tällä huvikaudella?"

"En ole kuullut siitä", vastasi George. "Sikari, ole hyvä!"

Winlow otti sikarin, ja leikatessaan sen pienellä kynäveitsellä hän
tarkasteli kiirehtimättömillä silmillään Georgen kulmikkaita kasvoja.
Fysionomistin viisaus tarvittiin tunkeutumaan sen ilmeettömyyden läpi.
Winlow ajatteli itsekseen:

Enpä hämmästyisi, jos se, mitä kunnon Georgesta puhutaan, olisi
totta... "Onko sinulla tähän saakka ollut onnea kilpailuissa?"

"Niin ja näin."

He erosivat toisistaan kilpailukentällä. George meni suoraan tapaamaan
harjoittajaansa ja sieltä Tattersallin radalle. Hän vei mukanaan
mainitun yhtälön tuntemattomineen ja haki kahden vaatimattomasti
pukeutuneen herrasmiehen seuraa, joista toinen parhaillaan teki
kultakynällä muistiinpanoja pikku kirjaan. He tervehtivät häntä
kunnioittavasti, sillä heille hän oli velkaa suurimman osan ennen
mainitusta tuhannenseitsemänsadanyhdeksänkymmenenviiden punnan erästä.

"Kuinka paljon te panette hevostani vastaan?"

"Tasasumman, mr Pendyce", vastasi kultakynäherra, "viiteensataan
saakka".

George merkitsi vedon kirjaansa. Tällä tavoin ei hän tavallisesti
suorittanut liiketoimiaan, mutta tänään näytti kaikki entisestä
poikkeavalta, ja jokin tapaa voimakkaampi oli vaikuttamassa.

"Kaikki on yhden kortin varassa", ajatteli hän; "ellei se onnistu, olen
myyty mies joka tapauksessa".

Hän meni toisen vaatimattomasti pukeutuneen herrasmiehen luo, jolla
oli timanttineula kaulaliinassaan ja juutalaiskasvot. Ja hänen näin
kulkiessaan toisen vaatimattomasti pukeutuneen herrasmiehen luota
toisen luo kävi hänen edellään jokin näkymätön lähetti, joka kuiskasi
sanat: "Mr Pendyce panee kaiken yhden kortin varaan", niin että
hän joka kohtauksella havaitsi, että heidän luottamuksensa hänen
hevoseensa oli suurempi kuin koskaan ennen. Pian hän oli sitoutunut
maksamaan kaksituhatta puntaa, jos Ambler häviäisi, ja ottanut vastaan
erinomaisten, vaatimattomasti pukeutuneitten herrasmiesten lupauksen,
että he maksaisivat hänelle tuhatviisisataa, jos Ambler voittaisi.
Vedot olivat nyt kaksi yhtä vastaan, ja hän havaitsi mahdottomaksi
hankkia Amblerille sellaista "asemaa", mihin hän oli tottunut.

"Olen menetellyt päättömästi", ajatteli hän; "minun ei olisi ensinkään
pitänyt tulla radalle, vaan antaa Barneyn työskennellä hiljaisuudessa.
Mutta samantekevä!"

Hänen oli vielä voitettava kolmesataa puntaa maanantain suoritukseen
ja hän pani vielä loppuvedon hevosestaan: seitsemänsataa puntaa
kolmeasataaviittäkymmentä vastaan. Täten hän penniäkään kuluttamatta,
vain erinäisiä sitoumuksia tekemällä, oli ratkaissut yhtälön
tuntemattomineen.

Poistuttuaan radalta hän meni baariin ja joi hieman whiskyä. Sitten hän
meni hevosaitaukseen. Toisen ajan lähtökello oli soinut; aitauksessa
oli tuskin ketään, mutta kaukaisessa nurkassa kuljetti muuan poika
Ambleria edestakaisin. George silmäsi ympärilleen nähdäkseen, ettei
ketään tuttavia ollut läsnä; sitten hän liittyi kävelijöihin.

Ambler käänsi mustan, hurjan, valkean kehän ympäröimän silmänsä häneen,
heitti päänsä pystyyn ja tuijotti taas etäisyyteen.

"Jos minä vain voisin saada sen ymmärtämään!" ajatteli George.

Kun hänen hevosensa poistui aitauksesta lähtökohtaansa, palasi George
katsojalavalle. Baarissa hän joi vähän lisää whiskyä ja kuuli jonkun
sanovan:

"Minä sain panna kuusi neljää vastaan. Minun täytyy löytää Pendyce;
sanoivat hänen tehneen korkeita panoksia."

George laski lasinsa pöydälle, ja menemättä tavalliselle paikalleen hän
nousi ylimpään kerrokseen.

"Minä en huoli heitä hyörimään ympärilleni", ajatteli hän.

Lavan tornissa -- tässä kansallisessa muistomerkissä, joka näkyy
kahdenkymmenen mailin päähän -- hän tunsi olevansa turvassa. Tänne
tuli vain "massa", ja siihen hän tunkeutui, kunnes hän ylimmässä
huipussa saattoi nojata kiikarinsa kaidetta vasten ja pitää silmällä
värejä. Hänen oman riikinkukonsinisensä rinnalla näkyi oljenkeltainen,
valkojuovainen sininen ja valkotähtinen punainen.

Sanotaan, että hukkuvien ihmisten aivoissa välähtelevät entisyyden
kuvat. Niin ei ollut Georgen laita; hänen mielensä oli kasvanut
kiinni pieneen siniseen pilkkuun. Kiikarin alla näkyvät huulet
olivat värittömät; hän puristi ne lujasti yhteen ja kostutti niitä
lakkaamatta. Nuo neljä pientä väripilkkua siirtyivät riviin; lippu
laski.

"Nyt ne lähtivät!" Tämä huuto kuului kaikkialta ympäriltä kuin
jättiläisolennon ääni. George tuki kiikariaan kaiteeseen.
Valkojuovainen sininen johti. Ambler tuli viimeisenä. Tässä
järjestyksessä ne sivuuttivat ensi käännöksen. Ja kuin olisi kaitselmus
säätänyt, että jonkun piti hyötyä hänen hajamielisyydestään, antoi
se erään käden hiipiä Georgen kainalosta esiin, irroittaa neulan
hänen kaulaliinastaan ja hävitä taas. Tattenhamin käännöksessä George
näki hevosensa pääsevän etunenään. Oljenkeltainen kintereillään se
tuli suoralle radalle. Amblerin jokkey katsoi taakseen ja kohotti
ruoskaansa. Sinä silmänräpäyksenä tuli kuin noiduttuna oljenkeltainen
sen rinnalle. Ruoskan isku osui Amblerin kylkeen -- oljenkeltainen oli,
taaskin kuin noiduttuna, päässyt etunenään. Hänen vanhan jokkeynsa
lausuma välähti Georgen mielessä: "Huomatkaa sanani, herra, tämä
hevonen tietää, mitä se tahtoo, ja kun ne ovat sellaisia, on paras
antaa niiden olla rauhassa."

"Istu hiljaa, tomppeli!" supisi hän.

Ruoska vilahti taas alas; oljenkeltainen oli kaksi pituutta edellä.

Joku hänen takanaan lausui:

"Suosikki on lyöty! Ei, eipäs ole, kautta taivaan!"

Sillä kuin olisi Georgen ähkäys löytänyt tien jokkeyn korviin, antoi
tämä ruoskan painua. Ambler syöksyi eteenpäin. George näki voittavansa.
Koko hänen sielunsa seurasi hevosen taistelua. Kunkin seuraavan
viidentoista sekunnin kuluessa hän kuoli ja syntyi uudelleen; joka
askeleelta kaikki mitä hänen sielussaan oli rehellistä ja rohkeaa,
leimahti liekkiin, kaikki alhainen painui, sillä hän itse kiiti kilpaa
hevosensa kanssa ja hiki virtasi pitkin hänen otsaansa. Ja hänen
huulensa jupisivat katkonaisia ääniä, joita kukaan ei kuullut, sillä
kaikki muut hänen ympärillään jupisivat myös.

Kuin yhteenkytkettyinä Ambler ja oljenkeltainen kiitivät perille.
Sitten kuului hälinää, sillä kukaan ei tietänyt, kumpi oli voittanut.
Numerot tulivat esiin: "seitsemän -- kaksi -- viisi".

"Suosikki on voitettu! Pään verran jäljessä!" kuului joku sanovan.

Georgen pää painui, ja koko hänen sielunsa oli kuin lamaantunut. Hän
sulki kiikarinsa ja kulki joukon mukana portaille. Joku sanoi hänen
takanaan:

"Askel vain olisi tarvittu, niin se olisi voittanut."

Toinen vastasi:

"Minä vihaan tuontapaisia hevosia. Se pillastui piiskasta."

George kiristeli hampaitaan.

"Kirottu katupoika!" supisi hän, "mitä sinä tiedät hevosista?"

Joukko vyöryi eteenpäin; puhujat hävisivät näkyvistä.

Hidas laskeutuminen katsomolavalta soi hänelle aikaa ajatella. Mitään
mielenliikutuksen jälkiä ei näkynyt hänen kasvoillaan, kun hän ilmestyi
aitaukseen. Harjoittaja Blacksmith seisoi Amblerin tallin ääressä.

"Tuo idiootti Tipping tuotti meille tappion, herra", alkoi hän sanoa
värähtelevin huulin. "Jos hän vain olisi antanut hevosen olla rauhassa,
olisi se voittanut loistavasti. Mikä ihmeessä sai hänet käyttämään
ruoskaa? Hän ansaitsee menettää lupakirjansa. Hän --"

Tappion katkeruus ja sappi kohosi Georgen päähän.

"Teillä ei ole mitään puhumista, Blacksmith", sanoi hän; "tehän hänet
otitte. Mikä hiidessä pani teidät riitelemään Swellsin kanssa?"

Pikku miehen leuka putosi alas sulasta hämmästyksestä.

George kääntyi pois ja meni jokkeyn luo, mutta hänen nähdessään
poikaparan surkean ilmeen kuolivat katkerat sanat hänen kielelleen.

"No niin, Tipping; minä en tule teitä haukkumaan." Ja varjomaisesti
hymyillen hän meni Amblerin talliin. Tallirenki oli juuri siistinyt
sen; hevonen oli valmis vietäväksi pois tappionsa kentältä. Tallirenki
meni ulos, ja George astui Amblerin pään ääreen. Kilparadalla ei ole
mitään paikkaa eikä soppea, missä mies voisi ilmaista tunteitaan.
George saattoi vain painaa otsansa hevosen samettista kuonoa vasten
ja pitää sitä lyhyen hetken siinä. Ambler odotti hiljaa tämän lyhyen
hyväilyn loppumista, sitten se päristellen heitti päänsä pystyyn, ja
sen hurjat, kauniit silmät näyttivät sanovan: "Te hullut! Mitä te
tiedätte minusta?"

George astui syrjään.

"Viekää se pois", sanoi hän, ja katseellaan hän seurasi Amblerin
väistyvää hahmoa.

Muuan toisen piirin kilpailumies, jonka hän tunsi, mutta josta hän ei
pitänyt, tuli hänen luokseen, kun hän poistui aitauksesta.

"Ette kai aio myydä hevostanne, Pendyce?" sanoi hän. "Minä annan teille
siitä viisituhatta. Sen ei olisi ollenkaan tarvinnut hävitä; piiska ei
paranna sen juoksua vähääkään."

"Senkin vaakkuva varis!" ajatteli George.

"Kiitos, mutta se ei ole myytävänä", vastasi hän.

Hän palasi jälleen katsomolavalle, mutta joka askeleella, joka
kasvoissa hän nyt uskoi näkevänsä yhtälönsä, joka hänen nyt piti
ratkaista kahdella tuntemattomalla. Kolmesti hän meni baariin.
Viimeisellä kerralla hän sanoi itsekseen: "Hevosen täytyy mennä. Minä
en koskaan enää saa sellaista hevosta."

Yli tämän vihreän kentän, jonka satatuhatta jalkaa oli polkenut
ruskeaksi, johon satatuhatta kättä oli sirotellut paperinpalasia,
sikarinpätkiä ja ruoanjätteitä, ohi taistelukentän suurien
porttiaukeamien, missä koko maa on vain tietä kiistakentälle ja sieltä
pois, missä kaikki kilparadan elätit, määrätön ihmisjoukko, huusi,
kirkui ja hoilasi kilpailijoille, jotka kulkivat ohi voitonriemuisina
tai tappion masentamina -- yli tämän vihreän aukean, yksijalkaisten
miesten ja ryysyisten nuorallatanssijain, lapsiaan imettävien naisten,
silmänkääntäjien ja kilpailu-urkkijain välistä astui George Pendyce,
huulet yhteen puristettuina ja pää kumarruksissa.

"Hyvää onnea, kapteeni, hyvää onnea huomiseksi; onneksi olkoon!...
Jumalan tähden, teidän armonne..."

Aurinko, joka välähti esiin, kauan piileskeltyään, paahtoi häntä
niskaan; lakeuden vapaa tuuli, joka nyt oli täynnä vastenmielisiä
hajuja, kantoi hänen korviinsa hirviön viimeisen huudon: "Nyt ne
lähtivät!"

Muuan ääni pidätti hänet.

George kääntyi ja näki Winlow'n, ja kiroten ja hymyillen hän vastasi;

"Hoi!"

Geoffrey Winlow asteli hänen rinnalleen ja tarkasteli hänen kasvojaan
kiireettömillä silmillään.

"Pelkään, että sinulla on ollut huonot ajat, vanha veikko! Kuulen, että
olet myynyt Amblerin tuolle Guildersteinille."

Jokin sykähti Georgen sydämessä.

"Joko nyt?" ajatteli hän. "Lauma vaakkuu siitä jo. Ja tuolle pikku
maankulkijalle on minun hevoseni -- minun hevoseni --"

Hän vastasi tyynesti:

"Tarvitsin rahaa."

Winlow, jolta ei puuttunut viileää hienotunteisuutta, vaihtoi
puheenaihetta.

Myöhään sinä iltana George istui Stoalaisten akkunassa katsellen
Piccadillylle. Hänen käden varjostamain silmäinsä ohi riensivät ajurit,
kiitäen itään ja länteen, ja kussakin oli yksinäinen kalpea kasvojen
kiekko tai kaksi kasvojen kiekkoa lähellä toisiaan; ja kaupungin
kumea hälinä tulvi huoneeseen ja vilvas yöilma. Katulyhtyjen valossa
loistivat Green Parkin puut syvän, liikkumattoman varjon keskellä,
ja korkealla niiden yläpuolella näkyivät tähdet ja purppurainen
taivas, joita kullankarvainen huntu näytti verhoavan, Loppumaton jono
hahmoja liukui ohi. Muutamat silmäsivät valaistuja akkunoita ja siellä
istuvaa miestä, jonka valkoinen paidanrinnus loisti. Ja moni ajatteli:
"Toivoisin olevani tuo keikari, jolla ei ole mitään muuta tehtävää kuin
seurata isänsä jälkiä", ja monet eivät ajatelleet mitään. Mutta silloin
tällöin joku ohikulkija supisi itsekseen: "Hän näyttää yksinäiseltä
istuessaan siinä."

Ja kaikille näille tuijottaville kasvoille Georgen huulet vastasivat
tylyin ilmein, ja silloin tällöin välkkyi niillä pieni katkera hymy;
mutta otsallaan hän tunsi vielä hevosensa kuonon kosketuksen, ja hänen
silmänsä, joita kukaan ei voinut nähdä, olivat tuskasta synkät.




MR BARTER LÄHTEE KÄVELYLLE


Pappilassa odotettiin "tapahtumaa" joka hetki. Kirkkoherra, joka itse
ei käytännössä tietänyt kärsimyksestä mitään, ei myöskään sietänyt
ajatella ja nähdä toisten kärsimystä. Kuitenkaan ei hänellä ollut
tähän päivään saakka ollutkaan mitään siedettävänä, sillä vastaukseksi
hänen kysymyksiinsä oli hänen vaimonsa aina lausunut: "Ei, rakkaani,
ei; minä voin hyvin -- siitä ei todellakaan kannata puhua." Ja hän
oli aina lausunut sen hymyillen, joskin hänen hymyilevät huulensa
olivat valkoiset. Mutta kun hän tänä aamuna taas yritti niin lausua,
eivät hänen huulensa enää pystyneet hymyilemään. Hänen silmistään oli
kadonnut niiden toivottomasti toiveikas loiste, ja hän oli nopeasti
kuiskannut yhteenpuristettujen hampaittensa lomitse: "Lähetä hakemaan
tohtori Wilsonia, Hussell!"

Kirkkoherra suuteli häntä, suljetuin silmin, sillä häntä peloitti
katsoa vaimonsa kasvoja, vääntyneitä huulia ja verettömiä poskia.
Viiden minuutin kuluttua ratsasti tallirenki päistärikön selässä
täyttä vauhtia Cornmarketiin ja kirkkoherra seisoi työhuoneessaan,
luoden silmänsä toisesta kotijumalastaan toiseen, ikäänkuin kutsuen
heidät avukseen. Lopuksi hän otti mailan kaapista ja alkoi öljytä
sitä. Kuusitoista vuotta aikaisemmin, Hussellin syntyessä, olivat
hänet yllättäneet äänet, joita hän ei ollut koskaan voinut unohtaa.
Ne olivat takertuneet hänen muistinsa hermoihin, ja millään ehdolla
hän ei tahtoisi kuulla niitä uudelleen. Sittemmin ei niitä ääniä
ollut enää kuulunut, sillä, kuten useimmat naiset, hänen vaimonsa oli
sankaritar. Mutta vaikka kirkkoherra oli tällaiseen tapaukseen niin
tottunut, joutui hän senjälkeen aina jonkinmoisen pakokauhun valtaan.
Oli kuin kaitselmus olisi kasannut kaiken ahdistuksen, mikä hänen olisi
pitänyt sillä välin tuntea, ja kaatanut sen viime hetkellä yhdellä
kertaa hänen ylitseen. Hän pani mailan takaisin kuoreensa, pani tulpan
öljypullon suuhun ja katseli taaskin kotijumaliaan. Kukaan ei tullut
hänen avukseen. Ja hänen ajatuksensa kulkivat samoja uria kuin yhdeksän
kertaa aikaisemmin: "Minun ei pitäisi mennä ulos. Minun pitäisi odottaa
Wilsonia. Olettakaamme, että jotakin tapahtuu. Mutta kätilöhän on hänen
luonaan, enkä minä voi toimittaa mitään. Poloinen Rose -- pikku raukka!
Minun velvollisuuteni on... Mitä se on? On paras, että minä joudun pois
tieltä?"

Hiljaa -- tietämättä, että hän teki sen hiljaa -- hän avasi oven;
hiljaa hän meni hattuhyllylle ja otti mustan olkihatun, hiljaa hän meni
ulos ja kiiruhti oikopäätä alas tielle.

Kolme minuuttia myöhemmin hän taas tuli näkyviin, lähestyen taloa
nopeammin kuin hän oli sen luota poistunut. Hän astui eteiseen, juoksi
portaita ylös ja meni vaimonsa huoneeseen: "Rose, rakas Rose, voinko
auttaa sinua jotenkin?"

Mrs Barter ojensi kätensä, pilkallinen välähdys näkyi hänen silmissään.
Hänen huuliensa välistä kuului epämääräistä mutinaa ja sanat: "Et
mitenkään, rakas. Mene ennemmin kävelyllesi."

Mr Barter painoi huulensa hänen vapisevalle kädelleen ja peräytyi pois
huoneesta. Ovesta ulos päästyään hän iski nyrkillään ilmaa ja juosten
alaspäin hän uudelleen hävisi näkyvistä. Hän käveli yhä nopeammin,
kylä jäi hänen taakseen, ja keskellä kaikkia näitä maalaisia näkyjä
ja ääniä ja tuoksuja hänen hermonsa alkoivat taas päästä tasapainoon.
Hän pystyi taas ajattelemaan muita asioita; Cecilin koulutodistusta,
joka oli kaikkea muuta kuin tyydyttävä; kylän Hermon-vanhusta, jonka
hän epäili liioittelevan keuhkokatarriaan mahdollisen portviinin
toivossa; uusintakilpailuja Coldinghamin kanssa ja että vastustajan
vasemmanpuoleiselle lyöjälle tarvitsi vain antaa kovempia iskuja;
uutta virsikirjanpainosta ja kuinka veltto ylikylä oli käymään
kirkossa -- siellä oli viisi perhettä, jotka eivät olleet yhtä
kunniallisia ja taipuisia kuin muut, muukalaisen näköistä tummaa
väkeä, epäenglantilaisia. Tällaisia asioita ajatellessaan hän unohti
mitä tahtoi unohtaa, mutta kuullessaan rattaiden kolinaa hän poikkesi
vainiolle ikäänkuin tutkiakseen satoa, kunnes ajoneuvot olivat menneet
ohi. Se ei ollut Wilson, mutta olisi saattanut olla, ja lähimmässä
käänteessä hän huomaamattaan poikkesi Cornmarketin tielle.

Kello oli kaksitoista, kun hän oli päässyt niin pitkälle, että hän
saattoi nähdä Coldinghamin kuuden mailin päässä Worsted Skeynesistä.
Häntä olisi haluttanut saada lasi olutta, mutta kun hän ei pystynyt
menemään ravintolaan, meni hän sensijaan hautausmaalle. Hän istui
penkille vaahteran siimekseen, vastapäätä Winlow'n perheen hautoja,
sillä Coldingham oli lordi Montrossorin asuinpaikka ja tänne oli kaikki
Winlow't haudattu. Mehiläiset hyrisivät lehvissä hänen yläpuolellaan,
ja mr Barter ajatteli:

"Kaunis paikka. Mitään sen vertaista ei meillä ole Worsted
Skeynesissä..."

Mutta äkkiä hän havaitsi, ettei hän saattanut istua siinä
mietiskelemässä. Mitähän, jos hänen vaimonsa kuolisi! Sellaista sattui
toisinaan. John Tharpin vaimo kuoli synnyttäessään kymmenettä lastaan!
Hänen otsansa oli märkä ja hän kuivasi sen. Luoden närkästyneen katseen
Winlow'ien hautoihin hän lähti liikkeelle.

Hän poistui hautausmaalta toista tietä myöten ja tuli kylän kentälle.
Krikettikilpailu oli parhaillaan käynnissä, ja vastoin tahtoaan
täytyi kirkkoherran pysähtyä. Coldinghamin joukkue oli "ulkona". Mr
Barter katseli. Kuten hän oli arvellut, sinkautti vasemmanpuoleinen
heittäjä pallonsa hyvällä vauhdilla, mutta se ei tullut lähimainkaan
perille. Päättäväinen lyöjä saisi hänet kyllä nutistetuksi! Hän meni
samaan linjaan veräjän kanssa nähdäkseen tämän miehen heittoa, ja hän
unohtui siihen niin, ettei aluksi huomannut Geoffrey Winlow'ta, joka
suojuspatjoihin ja sinivihreään puseroon puettuna istui poikkiteloin
kenttätuolilla ja tupakoi.

"Kas, Winlow! Sinun joukkueesihan kiistelee kylää vastaan. Pelkään
etten voi jäädä näkemään sinun peliäsi. Olin ohimenossa -- minun täytyi
välttämättä toimittaa muuan seikka -- täytyy joutua kotiin!"

Hänen tosiaan vakava ilmeensä kiihotti Winlow'n uteliaisuutta.

"Etkö voi jäädä syömään aamiaista kanssamme?"

"En, en; vaimoni --. Täytyy joutua kotiin!"

Winlow mutisi:

"Vai niin, tietenkin." Hänen kiireettömät siniset silmänsä, jotka
aina olivat tilanteen tasalla, viipyivät kirkkoherran kiihottuneilla
kasvoilla. "Ohimennen sanoen, luulen", lausui hän, "että George Pendyce
on aika pulassa. Hänen on ollut pakko myydä hevosensa. Näin hänet
Epsomissa toissa viikolla."

Kirkkoherran ilme kirkastui.

"Minä olin varma, että hän vielä saisi katua tuota vedonlyöntiä", sanoi
hän. "Se oli ikävää -- todellakin ikävää."

"Sanotaan", jatkoi Winlow, "että hän menetti neljätuhatta torstain
kilpailuissa. Hän oli jokseenkin pahasti sotkeutunut jo ennenkin,
arvelen minä. George parka! niin perin hauska poika!"

"Oh", toisti mr Barter, "se oli ikävää -- tosiaankin ikävää. Hänen
asiansa olivat kyllin huonolla kannalla muutenkin."

Hieman todellista harrastusta välähti Geoffreyn levollisissa silmissä.

"Sinä tarkoitat tuota mrs --. Hm, niinkö?" sanoi hän. "Ihmiset
juoruavat, eihän sitä voi estää. Olen niin pahoillani poloisten mr ja
mrs Pendycen puolesta. Toivoakseni asiaa voidaan auttaa."

Kirkkoherra rypisteli kulmiaan.

"_Minä_ olen tehnyt parhaani", sanoi hän. "Hyvin osattu! Minä olen
aina sanonut, että kuka tahansa sukkela lyöjä voi nutistaa tuon
vasemmanpuoleisen heittäjän, josta teillä on niin suuret ajatukset.
Hänen heittonsa on kyllä muuten hyvä, mutta se ei kanna kyllin
pitkälle. Mutta tässä minä nyt juttelen. Minun täytyy joutua kotiin."

Ja taaskin todella vakava ilme näyttäytyi mr Barterin kasvoilla.

"Te kai pelaatte Coldinghamin puolesta meitä vastaan torstaina?
Hyvästi!"

Nyökäten vastaukseksi Winlow'n tervehdykseen hän käveli tiehensä.

Hän vältti hautausmaata ja poikkesi sen sijaan oikotielle, joka vei
vainioiden yli. Hänen oli nälkä ja jano. Eräässä hänen saarnassaan
esiintyi seuraava kohta: "Meidän tulee tottua hillitsemään halujamme.
Ainoastaan jatkuvasti totuttautumalla kieltäymyksiin jokapäiväisessä
elämässämme me voimme saavuttaa sen tosi hengellisyyden, jota
ilman me emme voi toivoa pääsevämme Jumalan tuntemukseen." Ja oli
hyvin tunnettua sekä hänen perheensä että kylän keskuudessa, että
kirkkoherran mieliala oli aivan peloittavan hengellinen, jos joku
häiritsi häntä aterioilla. Sillä hän oli läpikotaisin terve ja vahva
mies, jonka ruoansulatus ja muut toimitukset, jotka esiintyivät
voimakkaina, säännöllisinä ja suorasukaisina kuin vuorokauden
vaihtelut, asettivat hänelle väistymättömiä vaatimuksia. Pidettyään
tämän erikoisen saarnan hän usein viikoksi tai pitemmäksi ajaksi
kielsi itseltään toisen olutlasin aamiaiseksi tai iltapäiväsikarinsa,
jonka sijasta hän poltti piippua. Ja hän vallan tosissaan uskoi, että
Hän tämän kautta saavutti suuremman hengellisyyden, ja kenties niin
tosiaan olikin. Mutta jos niin ei olisi ollutkaan laita, ei sitä olisi
kukaan tullut huomanneeksi, sillä hänen laumansa enemmistö piti hänen
hengellisyyttään itsestään selvänä ja vähäpätöisen vähemmistön joukossa
oli vain muutama, joka ei alistunut siihen tosiseikkaan, että hän
oli heidän sielunpaimenensa välttämättömyyden pakosta, järjestelmän
voimasta, joka oli asettanut hänet toimeensa melkein koneellisesti,
tahtoi hän taikka ei. Itse asiassa he kunnioittivat häntä vain
sitä enemmän siksi, että hän oli oikea erottamaton kirkkoherra, ja
iloitsivat siitä, ettei hän ollut mikään tavallinen maalaispastori,
kuten Coldinghamin seurakunnalla oli, ja toisten oikuista riippuvainen.
Sillä kahta hulttiota ja yhtä ateistia lukuunottamatta uskoi koko kylä,
vanhoilliset niin hyvin kuin vapaamieliset -- siellä oli vapaamielisiä
nyt, kun alettiin uskoa, että äänestys tosiaan oli salainen -- yhtä
hartaasti perinnäiseen järjestelmään.

Huomaamattaan suuntasi kirkkoherra kulkunsa Bletchinghamiin,
missä oli raittiuskahvila. Sydämessään hän inhosi limonaatia ja
inkivääriolutta keskipäivällä, kun näet kumpikin jätti hänelle kylmän
ja epämiellyttävän tunteen ruumiiseen, mutta hän tunsi, ettei hän
saattanut mennä minnekään muualle.

"Leipää ja juustoa", ajatteli hän. "Mikä on parempaa kuin leipä ja
juusto? Ja sitten antakoot minulle kupin kahvia."

Tässä kahvikupissa oli jotain vertauskuvallista ja hänen mielentilaansa
soveltuvaa. Kahvi oli kiihottavaa ja paksua, ja siitä uhosi
maalaiskahvin erikoinen tuoksu. Hän joi sitä vain vähän ja jatkoi
kävelyään. Seuraavassa käänteessä hän sivuutti kansakoulun, mistä
kuului tahdikas, mutta soinnuton mumina, joka muistutti vanhan,
ikälopun koneen ääntä. Kirkkoherra pysähtyi kuuntelemaan. Nojautuen
pienen leikkikentän muuria vasten hän koetti saada selville sanat,
jotka messun tavoin veisattiin sisällä. Kuului kuin siellä olisi
hoettu; "Kaksi ynnä kaksi on neljä, kaksi ynnä neljä on kuusi, kaksi
ynnä kuusi on kahdeksan", ja hän jatkoi matkaansa ajatellen: "Se on
erinomaista, mutta meidän ei suinkaan pidä mennä liian pitkälle; me
voisimme tehdä heidät sopimattomiksi kutsumukseensa", ja hän rypisteli
kulmiaan. Mennen muutaman porraspuun yli hän poikkesi polulle. Ilma oli
kukkurallaan kiurujen viserrystä, ja mehiläiset riippuivat raskaina
apilankukissa. Lakeuden syvänteessä oli pieni raitojen ympäröimä
lampi. Kalutulla nurmikolla seisoi kolmenkymmenen askelen päässä
siitä täydessä päivänpaisteessa vanha hevonen lieassa. Se seisoi
lopen laihana lampeen päin kääntyneenä, näytti keltaisia hampaitaan
ja ojenteli kuonoaan vettä kohti, mihin se ei yltänyt. Kirkkoherra
pysähtyi. Hän ei tuntenut hevosta henkilökohtaisesti, sillä hän oli
vielä kolmen vainion päässä omasta pitäjästään, mutta hän huomasi, että
elukkaparka kaipasi vettä. Hän meni sen luo ja huomattuaan, että nuoran
solmu raateli hänen sormiaan, hän kumartui ja alkoi tempoa paalua.
Hänen siinä vääntäessään ja tempoessaan, tulipunaisena kasvoiltaan,
seisoi vanha koni paikoillaan ja tuijotti häneen sameilla silmillään.
Syöksähtäen nousi mr Barter pystyyn, paalu kädessään, ja vanha hevonen
peräytyi äkisti:

"No, no, poika", sanoi kirkkoherra ja mutisi suutuksissaan: "Hävytöntä
on panna hevonen liekaan tähän päivänpaisteeseen. Haluaisinpa antaa sen
omistajalle pienen muistutuksen!"

Hän kuljetti elukan veden partaalle. Vanha hevonen kyllä seurasi häntä
levollisesti, mutta yhtä vähän kuin se oli tehnyt mitään ansaitakseen
onnettomuutensa, yhtä vähän näytti se tuntevan mitään kiitollisuutta
vapauttajaansa kohtaan. Se joi vatsansa täyteen ja alkoi sitten syödä.
Kirkkoherra tunsi hiukan pettymystä ja työnsi paalun taas pehmeään
maahan raitojen alle; sitten hän nousi ja katsoi tuimasti vanhaan
hevoseen.

Elukka jatkoi syömistään. Kirkkoherra otti nenäliinansa, pyyhki hien
otsaltaan ja rypisti kulmiaan. Hän vihasi kiittämättömyyttä sekä
elukoissa että ihmisissä.

Äkkiä hän huomasi olevansa kovin uupunut.

"Sen täytyy olla ohi nyt", sanoi hän itsekseen ja kiiruhti paahteessa
yli vainioiden.

Pappilan ovi oli auki. Hän meni työhuoneeseen ja istuutui hetkeksi
kootakseen ajatuksensa. Ihmiset liikkuivat ylhäällä; hän kuuli pitkän
vaikeroivan äänen, joka täytti hänen sydämensä kauhulla.

Hän nousi ja syöksähti soittokellon luo, mutta ei soittanut, vaan
riensi sen sijaan portaita ylös. Vaimonsa oven edessä hän tapasi
lastensa vanhan hoitajan. Hän seisoi ovimatolla kädet korvilla, ja
kyyneleet juoksivat pitkin hänen kasvojaan.

"Voi herra!" sanoi hän, "voi herra!"

Kirkkoherra tuijotti hurjasti häneen.

"Vaimo!" huusi hän, "vaimo!"

Hän peitti korvansa ja syöksyi taas alas. Hallissa oli joku nainen. Se
oli mrs Pendyce, ja hän juoksi tämän luo, kuin itseään loukannut lapsi
juoksee äitinsä luo.

"Vaimoni", sanoi hän -- "poloinen vaimoni! Herra tiesi, mitä he
tuolla ylhäällä tekevät hänelle, mrs Pendyce!" ja hän peitti kasvonsa
käsillään.

Mrs Pendyce, joka oli syntyään Totteridge, seisoi liikkumatonna,
sitten hän hiljaa laski hansikoidun kätensä kirkkoherran paksulle
käsivarrelle, jonka lihakset paisuivat käsien puristuksesta, ja sanoi:

"Rakas mr Barter, tri Wilsonhan on niin taitava. Tulkaa saliin!"

Kompastellen kuin sokea mies antoi kirkkoherra taluttaa itseään. Hän
painui sohvaan istumaan, ja mrs Pendycen kasvot värähtelivät, kuin
koettaisi hän hillitä itseään. Hän toisteli hiljaisella äänellään:

"Kaikki menee kyllä hyvin -- kaikki menee kyllä hyvin! Olkaa vain
rauhallinen!"

Hänen osanotossaan ja myötätunnossaan ei ilmeisestikään ollut mitään
alentuvaisuutta, vaan keveätä hämmästystä siitä, että hän tässä siveli
kirkkoherran käsivartta.

Mr Barter otti pois kädet kasvoiltaan.

"Jos hän kuolee", lausui hän oudonkaikuisella äänellä, "en minä jaksa
kestää sitä".

Vastaukseksi näihin sanoihin, jotka hänet sai lausumaan jokin, joka on
tottumusta syvempää, mrs Pendycen käsi päästi hänen käsivartensa ja jäi
lepäämään räikeälle, vihreän- ja punaisenkirjavalle sohvapeitteelle.
Hän hätkähti kirkkoherran väkivaltaista purkausta.

"Odottakaa täällä", sanoi hän. "Minä käyn katsomassa."

Käskeminen oli hänelle outoa, mutta mr Barter totteli nöyränä kuin
katuvainen poika.

Hänen mentyään seisoi kirkkoherra ovella kuullakseen jotakin ääntä
-- mitä ääntä tahansa, vaikka hänen pukunsa kahinaa -- mutta mitään
ei kuulunut, sillä mrs Pendycen alushame oli harsoa, ja kirkkoherra
seisoi siinä yksinään keskellä hiljaisuutta, jota hän ei voinut kestää.
Hän alkoi astella huoneessa edestakaisin, paksujen saappaanpohjien
naristessa, kädet hänellä oli selän taakse liitettyinä, hänen otsansa
puski ilmaa, hänen huulensa olivat yhteen puristetut; tällä tavoin
aituukseen ensi kertaa suljettu härkä kiertelee ympäri, mulkoillen
suurilla silmänvalkuaisillaan.

Hänen ajatuksensa pirskahtelivat sinne tänne, pelokkaina, kiihtyneinä,
ohjattomina; rukoilemaan hän ei pystynyt. Hänen niin moneen kertaan
lausumansa sanat pysyttelivät kuin uhalla hänen mielestään poissa. "Me
olemme kaikki Jumalan kädessä! -- Me olemme kaikki Jumalan kädessä!"
Niiden sijasta hän pystyi ajattelemaan vain vanhaa sananpartta, jota mr
Paramor oli käyttänyt kartanonherran ruokasalissa: "Kohtuus kaikessa!"
ja jokin julma iva sai tämän lakkaamatta kaikumaan hänen korvissaan.
"Kohtuus kaikessa -- kohtuus kaikessa!" ja hänen vaimonsa makasi siellä
-- hänen syynsä, ja --

Kuului ääntä. Kirkkoherran ruskeanpunakat kasvot eivät osanneet
kalveta, mutta hänen suuret nyrkkinsä herpaantuivat. Mrs Pendyce seisoi
ovensuussa, hymyillen erikoisella, puoleksi säälivällä, puoleksi
järkyttyneellä tavalla.

"Kaikki on hyvin -- se on poika. Teidän vaimoraukallanne on ollut
kauhea hetki!"

Kirkkoherra tuijotti häneen mitään puhumatta. Sitten hän äkkiä syöksyi
mrs Pendycen ohitse ovesta ulos, riensi työhuoneeseensa ja sulki oven.
Täällä vasta hän vaipui polvilleen ja pysyi siinä asennossa monta
minuuttia, mitään ajattelematta.




KARTANONHERRA TEKEE PÄÄTÖKSENSÄ


Istuessaan samana iltana kello yhdeksän portviinipuolikkaansa viimeisen
lasin ääressä mr Barter tunsi vastustamatonta halua saada jotakin
mielenvirkistystä, halua päästä purkautumaan lähimmäistensä seurassa.

Hän otti hattunsa ja napitti takkinsa -- sillä vaikka oli kaunis
kesäkuun ilta, puhalsi tuima itätuuli -- ja käveli kylää kohti.

Kuin vertauskuvana tiestä Jumalan valtakuntaan, josta hän sunnuntaisin
puhui, eteni somien pensasaitojen reunustama tie jalavien siimeksessä,
missä peltovarikset jo olivat laskeutuneet lepoon. Puuhiilen hajua
häilyi ilmassa; mökit tulivat näkyviin, tuli paja ja pikku myymälät
vastapäätä kylän kenttää. Ovista ja akkunoista säteili yhä voimakkaampi
valo; tuulenhenkäys, joka tuskin liikahdutti kastanjan lehtiä, sai
haavat hiljaa havisemaan. Taloja ja puita, taloja ja puita! Suojaa
menneisyyden ja suojaa tulevaisuuden varalle!

Kirkkoherra pysähdytti ensimmäisen kohtaamansa.

"Hyvä heinäilma, Aiken! Miten on vaimosi laita -- tyttökö siitä tulee?
Haha! Ja sinä haluat poikia! Oletko kuullut pappilan tapahtumasta?
Kiitollisena on minun sanottava --"

Miehestä mieheen ja talosta taloon hän tyydytti seurannälkäänsä,
saadakseen takaisin kadonneen arvontuntonsa, jonka piti poistaa
kärsimyksen arpi. Ja hänen yllään tuntuivat värähtämättömät kastanjat
ja hiljaa havisevat haavat kuuntelevan ja kuiskivan:

"Oi te vähäiset ihmiset! Oi te vähäiset ihmiset!"

Ensimmäisen neljänneksensä loppuvaiheessa oleva uusi kuu purjehti
kirkkotarhan varjosta esiin -- sama kuu, joka oli purjehtinut taivaalla
hopeanhohtoisessa ironiassaan silloin kun ensimmäinen Barter saarnasi,
kun ensimmäinen Pendyce oli Worsted Skeynesin kartanonherra -- sama
uusikuu, joka yhtä seesteisenä ja valjuna kulkisi rataansa silloin kun
viimeinen Barter oli vaipunut uneen, viimeinen Pendyce poistunut, ja
antaisi lempeän valonsa langeta heidän hautakivilleen kautta sinervän
ilman.

Kirkkoherra ajatteli:

"Minä panen Stedmanin muokkaamaan tuota kulmaa. Meidän täytyy saada
enemmän tilaa; nuo kivet ovat vähintään sataviisikymmentä vuotta
vanhat. Ainoatakaan sanaa ei voi enää lukea. Ne saavat ensinnä väistyä."

Hän kulki hevoshaan polkua myöten kohti kartanoa.

Päivä oli päättynyt, ja vain kuun säteet välkkyivät korkeassa
ruohikossa.

Kartanossa olivat ruokasalin korkeat ranskalaiset akkunat auki;
kartanonherra istui siellä yksin ja synkissä ajatuksissa nauttimansa
hedelmän jätteiden ääressä. Seinällä riippui hänen kummallakin
puolellaan hiljainen seura; entisten Pendycein muotokuvat. Ja huoneen
toisessa päässä, tarjoilupöydän tammen ja hopean päältä, katsoi niihin
hänen vaimonsa kuva, lievä ihmettely kohotettujen kulmakarvojen alta
loistavissa silmissään.

Mr Pendyce nosti päätään.

"Kas, Barter! Miten vaimosi voi?"

"Niin hyvin kuin voi odottaa."

"Hauska kuulla! Hänellä on mainio ruumiinrakenne -- ihmeteltävä
elinvoima! Portviiniä vai punaviiniäkö haluat?"

"Kiitos -- vain lasin portviiniä."

"Se on pannut kovalle koetukselle hermosi. Minä tiedän mitä se
merkitsee. Me olemme toisenlaisia kuin edellinen sukupolvi; he eivät
pitäneet sitä minään. Charlesin syntyessä oli rakas isäni metsästämässä
koko päivän. Kun minun vaimoni sai Georgen, olin _minä_ hermostunut
kuin kissa!"

Kartanonherra keskeytti puheensa lisätäkseen nopeasti:

"Mutta sinä olet niin tottunut siihen."

Mr Barter rypisteli kulmiaan.

"Minä pistäysin Coldinghamissa tänään", sanoi hän. "Tapasin Winlow'n.
Hän kysyi sinua."

"Vai Winlow'n. Hänen vaimonsa on hyvin miellyttävä nainen. Heillä on
luullakseni vain yksi lapsi?"

Kirkkoherra säpsähti.

"Winlow kertoi minulle", sanoi hän tokaisemalla, "että George on myynyt
hevosensa".

Kartanonherran kasvojen ilme vaihtui. Hän loi epäluuloisen silmäyksen
mr Barteriin, mutta kirkkoherra katseli lasiinsa.

"Myynyt hevosensa! Mitä se merkitsee? Kai hän sanoi sinulle syyn?"

Kirkkoherra ryyppäsi viiniään.

"Minä en koskaan kysy syitä", sanoi hän, "kun hevosmiehet ovat
kysymyksessä. Minun käsittääkseni he eivät ole itsestään sen enemmän
selvillä kuin sieluttomat eläimet!"

"Niin, vedonlyöjät", sanoi mr Pendyce. "Mutta eihän George pelaa."

Huumorin välähdys näkyi kirkkoherran silmissä. Hän puristi huulensa
yhteen.

Kartanonherra nousi.

"Eikö totta, Barter?" sanoi hän.

Kirkkoherra punastui. Hän vihasi juoruamista -- kun oli kysymys
miehistä, tietysti. Kun oli kysymys naisista, oli asia aivan toinen --
ja samoin kuin hän Bellew'n luo mennessään oli ollut varuillaan, ettei
paljastaisi Georgea, samoin hän nyt vielä enemmän piti varansa.

"Ei, ei, Pendyce."

Kartanonherra alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, ja mr Barter
tunsi jonkin liikahtavan jalkaansa vasten: pöydän päästä, mihin kuun
valoläikkä lankesi, kohosi esiin John-koira, kuin vertauskuvana
kaikesta, mikä oli kartanonherralle alamaista, ja tuijotti isäntäänsä
murheellisilla silmillään. "Nyt taas jokin uhkaa häiritä minua",
näyttivät ne sanovan.

Kartanonherra katkaisi hiljaisuuden.

"Minä olen aina luottanut sinuun, Barter; minä luotan sinuun kuin omaan
veljeeni. Sano nyt, mitenkä Georgen laita on?"

"Tässähän on kysymys isästä ja pojasta", ajatteli kirkkoherra ja
puhkesi puhumaan: "Minä kerron vain kuulemani mukaan; sanotaan, että
hän on menettänyt aika summan rahaa. Totta kai se on vain lorua. Minä
en ole koskaan välittänyt huhuista. Ja jos hän on myynyt hevosensa,
niin sen parempi. Hän ei silloin tule kiusaukseen pelata uudelleen."

Mutta Horace Pendyce ei vastannut mitään. Yksi ainoa ajatus vallitsi
hänen hämääntynyttä, kiihottunutta mieltään:

"Minunko poikani peluri! Worsted Skeyneskö pelurin käsissä!"

"Se on vain huhua. Ei sinun pidä kiinnittää siihen mitään huomiota.
Minun on vaikea ajatella, että hän olisi niin mieletön. Minä tiedän
vain, että minun täytyy palata vaimoni luokse. Hyvää yötä!"

Ja nyökäten, mutta noloissaan poistui mr Barter ranskalaisen akkunan
kautta, mistä oli tullutkin.

Kartanonherra seisoi liikkumatonna.

Peluri!

Mikään sana ei saattanut olla niin peloittava _hänen_ korvissaan, jonka
koko olemassaolo oli liittynyt Worsted Skeynesiin, jonka joka ajatus
oli siihen välillisessä tai välittömässä suhteessa, jonka poika oli
vain hänen avoimeksi jättämänsä paikan täyttäjä, jonka uskonto oli
esi-isäin palvontaa, jonka pelkoa herätti jokainen muutos. Peluri!

Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että hänen järjestelmänsä olisi
jollakin tavoin edesvastuussa Georgen käytöksestä. Hän oli sanonut
mr Paramorille: "Minulla ei koskaan ole ollut mitään järjestelmää;
minä en usko mihinkään järjestelmiin." Hän oli kasvattanut hänet
yksinkertaisesti gentlemanniksi. Hänelle olisi ollut enemmän mieleen,
että George olisi mennyt armeijan palvelukseen, mutta George oli
pettänyt hänen toiveensa; hänelle olisi ollut enemmän mieleen, että
George olisi ottanut tilan haltuunsa, mennyt naimisiin ja saanut pojan,
sen sijaan että hän kaupungissa kulutti päivänsä hukkaan, mutta George
ei ollut tehnyt niin. Mitäpä hän olisi saattanut tehdä estääkseen
onnettomuuden, paitsi sitä, että hän oli edesauttanut häntä pääsemään
vapaaehtoiseen ratsuväkeen ja ehdottanut hänet Stoalaisten klubiin? Ja
nyt hän oli peluri!

Ja joka kerran on ruvennut peluriksi, pysyy pelurina!

Hän sanoi vaimonsa kuvalle, joka katsoi häneen seinältä: "Hän on
perinyt sen sinulta."

Mutta vastaukseksi hän sai aina saman lempeän katseen.

Äkkiä kääntyen hän poistui huoneesta, ja John-koira, jolle hän oli
ollut liian nopsa, painoi kuonoaan suljettuun oveen, haistellen, eikö
joku tulisi sitä avaamaan.

Mr Pendyce meni työhuoneeseensa, otti muutamia papereita suljetusta
laatikosta ja istui hyvän aikaa niitä katselemassa. Siinä oli
ensinnäkin hänen jälkisäädöksensä, sitten luettelo Worsted Skeynesin
vuokrataloista, niiden pinta-alasta ja arennista, sitten siisti
jäljennös oikeudenpäätöksestä, jolla hänen oikeutensa tilaan
vahvistettiin hänen naimisiin mennessään. Tätä erinomaisen ironista
asiakirjaa katseli mr Pendyce kauimmin. Hän ei lukenut sitä, vaan
ajatteli:

"Enkä minä saata tehdä sitä tyhjäksi! Paramor sanoi niin! Peluri!"

Se "paksuus", joka niin yleisesti esiintyy tämän kumman maailman
ihmisissä ja kartanonherrassa esiintyi erikoisen voimakkaana, oli
pikemmin henkinen tapahtuma kuin ominaisuus -- se oli vaistomaista
toisen ihmisen kannalle asettumisen karttamista, vaistomaista pelkoa
kaikkea vierasta kohtaan, vaistomaista tavan kunnioitusta. Ja se oli
läheisesti liittynyt hänen syvimpään ja siveellisimpään ominaisuuteensa
-- hänen päättäväisyyteensä. Nämä päätökset saattoivat olla "paksuja"
ja typeriä, aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä, ne saattoivat olla
vailla mitään suhdetta siveellisyyteen ja järkeen, mutta hän pystyi
niitä tekemään ja pitämään niistä kiinni. Tämän kyvyn nojalla hän oli
missä oli, oli ollut kautta vuosisatojen ja toivoi olevansa kautta
tulevien aikojen. Se oli hänen veressään. Vain sen avulla hän saattoi
torjua ne hävittävät voimat, joita aika vei taisteluun häntä, hänen
järjestelmäänsä, hänen perintöään vastaan; vain sen avulla hän saattoi
pystyä siirtämään perintönsä pojalleen. Ja hän katseli suuttunein ja
katkerin silmin tätä asiakirjaa, joka siirsi sen hänen pojalleen.

Miehet, jotka tekevät laajakantoisia päätöksiä, eivät aina pane niitä
toimeen niin keveästi ja meluttomasti kuin he itse haluaisivat. Mr
Pendyce päätti makuuhuoneeseen mennessään olla puhumatta mitään
aikeistaan. Hänen vaimonsa nukkui. Kartanonherran astuessa huoneeseen
hän heräsi, mutta hän jäi makaamaan liikkumattomana, suljetuin silmin
ja kun mr Pendyce näki tämän liikkumattomuuden, ollessaan itse
sellaisen järkytyksen vallassa, puhkesi hän puhumaan:

"Oletko tietänyt, että George on peluri?"

Kynttilän valossa, joka seisoi hopeisessa kynttilänjalassaan, näytti
kuin mrs Pendycen tummat silmät olisivat äkkiä heränneet eloon.

"Hän on pelannut; hän on myynyt hevosensa. Hän ei olisi koskaan myynyt
sitä hevosta, ellei hänen olisi ollut pakko. Kenties hänen nimensä jo
on Tattersallin taululla!"

Vuodeliinat värisivät, kuin olisi mrs Pendyce, joka niiden välissä
makasi, taistellut itsekseen. Sitten lausui hänen äänensä, hillittynä
ja lempeänä:

"Kaikki nuoret miehet pelaavat, Horace; tiedäthän sinä sen!"

Vuoteen jalkopäässä seisova kartanonherra kohotti kynttiläänsä; liike
näytti synkältä; se näytti ilmaisevan:

"Puolustatko häntä? Uhmaatko minua?"

Vuodekaiteeseen tarttuen hän huusi:

"Minä en tahdo mitään peluria enkä hurjastelijaa pojakseni. Minä en
tahdo panna tilaa vaaranalaiseksi!"

Mrs Pendyce nousi istumaan ja tuijotti pitkän hetken mieheensä. Hänen
sydämensä sykki rajusti. Nyt se oli tapahtunut. Mitä hän oli odottanut
kaikkina näinä päivinä, oli tapahtunut. Kalpein huulin hän vastasi:

"Mitä sinä tarkoitat? En ymmärrä sinua, Horace?"

Mr Pendycen silmät liikkuivat ympäri kuin etsien -- mitä, sitä hän ei
tietänyt.

"Tämä on saattanut minut tekemään päätökseni. Minä en tyydy mihinkään
puolinaisuuksiin. Kunnes hän voi osoittaa minulle, että hän on lakannut
tuon naisen kanssa seurustelemasta, kunnes hän voi todistaa minulle,
että hän on lakannut pelaamasta, kunnes -- kunnes taivas on pudonnut
pirstaleiksi, minä en tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan!"

Margery Pendycen koko ruumis värähteli.

Sanat "kunnes taivas on pudonnut pirstaleiksi" pelästyttivät häntä
kaikkein enimmin. Hänen miehensä huulilla, jotka eivät koskaan
puhuneet vertauksia, eivät koskaan poikenneet kouraantuntuvasta ja
jokapäiväisestä puhetavasta eivätkä säädynmukaisesta sanavarastosta,
oli tällaisilla sanoilla ilkeä, uhkaava kaiku.

Hän jatkoi:

"Minä olen kasvattanut hänet niinkuin minut itseni on kasvatettu. En
koskaan luullut saavani heittiötä pojakseni."

Mrs Pendycen sydän pysähtyi.

"Kuinka sinä uskallat, Horace!" huusi hän.

Hellittäen vuodekaiteen käveli kartanonherra edestakaisin huoneessa.
Oli jotain hurjaa hänen askeleissaan, jotka kaikuivat hiiskumattomassa
hiljaisuudessa.

"Minä olen tehnyt päätökseni", sanoi hän. "Tila --"

Mrs Pendycen suusta puhkesi sanatulva:

"Sinä puhut siitä, kuinka sinä olet kasvattanut Georgen. Sinä --
sinä et ole koskaan ymmärtänyt häntä. Sinä -- sinä et ole koskaan
tehnyt mitään hänen hyväkseen. Hän sai itsekseen varttua mieheksi
täällä, niinkuin te kaikki tässä --" Mutta hän ei keksinyt mitään
sanaa, sillä hän ei tietänyt itsekään mitä se oli, jota vastaan hänen
sielunsa sokkona oli iskenyt siipiään. "Sinä et ole koskaan rakastanut
häntä niinkuin minä. Mitä minä välitän kartanosta! Minä toivon, että
se myytäisiin! Luuletko sinä, että minun on mieluista elää täällä?
Luuletko, että se koskaan on ollut minulle mieleen? Luuletko sinä, että
minä koskaan --" Mutta hän ei lopettanut aikomaansa lausetta: "Luuletko
sinä, että minä koskaan olen rakastanut sinua?" "Minunko poikani
heittiö? Satoja kertojahan sinä olet nauranut ja pudistellut päätäsi ja
sanonut: 'Nuoret miehet ovat nuoria miehiä.' Sinä luulet, etten minä
tiedä, millä tavoin te kaikki elelisitte, jos vain uskaltaisitte. Sinä
luulet, etten minä tiedä, minkälaista puhetta te pidätte keskenänne. Ja
mitä peliin tulee, niin sinäkin pelaisit, ellet olisi peloissasi. Ja
nyt kun George on pulassa --"

Yhtä äkillisesti kuin hänen sanatulvansa oli purkautunut, yhtä
äkillisesti se loppui.

Mr Pendyce oli palannut vuoteen jalkopäähän ja uudestaan tarttunut
sängyn päätyyn, jolla palavan kynttilän tyynessä ja kirkkaassa valossa
he näkivät toinen toisensa kasvot tuntuvasti toisenlaisina kuin mitä
ne olivat heille ennestään tutut. Kartanonherran kaidassa ruskeassa
kaulassa, kovan kauluksen korvakkeiden välissä, näytti jänne värisevän.
Hän änkytti:

"Sinä -- sinähän puhut kuin mieletön. Minun isäni olisi tehnyt minut
perinnöttömäksi, hänen isänsä olisi tehnyt hänelle samoin. Herra
Jumala! luuletko, että minä jään vain rauhallisesti katsomaan, kuinka
kaikki kevytmielisesti saatetaan häviöön, että minä jään katsomaan,
kuinka tuo nainen emännöi täällä -- poikineen, joka on äpärä tai
samanveroinen kuin äpärä -- minun paikallani. Silloin et tunne minua!"

Viimeiset sanat pusertuivat hänen hampaittensa välistä kuin koiran
murina. Mrs Pendyce teki kyyristyvän liikkeen kun hyppäykseen aikova.

"Jos sinä hylkäät hänet, niin minä menen hänen luokseen enkä koskaan
palaa."

Kartanonherran käsi höltyi vuoteen kaiteesta; hiljaisella, tyynellä,
kirkkaalla valolla palavan kynttilän valossa näkyi, kuinka hänen
leukansa putosi alas. Hän paukautti hampaansa yhteen, kääntyi jyrkästi
ja sanoi:

"Älä puhu tuollaista pötyä!"

Sitten hän otti kynttilän ja meni pukuhuoneeseensa.

Ja aluksi olivat hänen tunteensa varsin selkeät. Hän tunsi vain
pahastuneensa, tulleensa karkeasti loukatuksi, ikäänkuin olisi hyvää
tapaa vastaan törkeästi rikottu.

"Mitä mielettömyyksiä nuo naiset keksivätkään", ajatteli hän. "Hänelle
olisi parahiksi, jos minä jäisin nukkumaan tänne."

Hän katseli ympärilleen. Ei ollut mitään sijaa, missä hän olisi voinut
nukkua, ei sohvaakaan; hän tarttui kynttilään ja liikahti ovea kohti.
Mutta epäröinnin ja yksinäisyyden tunne kohosi hänen mieleensä, hän ei
tiennyt mistä, ja sai hänet päättämättömänä pysähtymään akkunan ääreen.

Uusikuu oli taivaanrannalla ja loi säteensä hänen liikkumattomaan
laihaan hahmoonsa, ja omituista oli nähdä, kuinka harmaalta hän siinä
valossa näytti -- harmaalta päästä jalkoihin saakka ja murheelliselta
ja vanhalta, ikäänkuin hän olisi ollut yhteenveto kaikista niistä
kartanonherroista, jotka kukin vuorostaan olivat katselleet tätä
kuutamon härmään hukkuvaa näköalaa tilustensa rajoille saakka. Hän näki
vanhan metsästyshevosensa Bobin kaukana aitauksessa, missä se seisoi
pää kartanoon päin kääntyneenä, ja huokaus kohosi hänen sydämensä
pohjasta saakka.

Vastaukseksi tähän huokaukseen kuului ääni, kuin olisi oven takana
jokin pudonnut sitä vasten. Hän avasi oven nähdäkseen mitä se mahtoi
olla. Sinisellä liinatyynyllä makasi siinä John-koira, pää seinää
vasten. Se käänsi surumielisesti silmiään.

"Tässä minä olen, herra", näytti se sanovan, "on myöhä -- olin jo
nukkumaisillani; mutta mieltäni kuitenkin ilahdutti nähdä sinua"; ja
kätkien silmänsä, joita valo vaivasi, pitkän mustan korvansa peittoon
se veti korisevasti henkeä. Mr Pendyce sulki oven. Hän oli unohtanut
koiransa olemassaolon. Mutta tämän uskollisen eläimen näkeminen oli
ikäänkuin palauttanut hänessä uskon kaikkeen, mihin hän oli tottunut,
minkä valtias hän oli, mikä oli häntä itseään; ja hän avasi oven ja
laskeutui vuoteeseensa vaimonsa viereen.

Ja pian hän oli vaipunut uneen.






KOLMAS OSA




MRS PENDYCEN ODYSSEIA


Mutta mrs Pendyce ei nukkunut. Se suloinen raukeus, minkä
karjakartanolla ja vainioilla vietetty pitkä päivä suo, oli laskeutunut
hänen miehensä silmille -- hänen omillaan ei mitään lepoa ollut, ja
kaikki mitä hänessä oli syvintä, salaisinta, pyhintä, loisti niistä
ulos pimeyteen. Jospa vain olisi saanut nähdä nuo silmät sinä yönä!
Mutta jos pimeys olisi ollut valoa, niin ei mitään tästä niin syvästä
ja pyhästä olisi ollut nähtävänä, sillä vielä syvempänä, vielä
pyhempänä oli Margery Pendycessä ylimysnaisen vaisto. Niin joustava ja
hieno kudos oli tämä vaisto, johon oli monimutkaisesti punottu muiden
ja hänen itsensä huomioonottoa, niin vanha, niin ylen vanha se oli,
että se kätki hänet kaikkien silmiltä kuin hienoimmista vitjoista
taottu panssari. Musta oli tosiaan sen yön täytynyt olla, jolloin hän
riisui sen yltään ja makasi ilman sitä pimeydessä.

Ensi sarastuksessa hän puki sen ylleen taas ja hiipi pois vuoteestaan.
Kauan ja huolellisesti hän valeli silmiään, joissa oli sellainen
tunne, kuin ne olisivat palaneet kaiken yötä. Sitten hän meni
avonaisen akkunan ääreen ja kumartui ulos. Hämärä oli haihtunut,
lintujen aamukuoro lauloi. Alhaalla puutarhassa olivat kukat harmaan
kasteen peitossa, puut olivat harmaan usvan kääreissä, sumuisena ja
haamumaisena torkkui keväisessä autereessa vanha metsästyshevonen,
turpa aitaukseen nojaten.

Ja kaikki, mikä oli ollut kuin vankilana hänelle täällä, ja kaikki,
mitä hän oli rakastanut, hiipi hänen luokseen tämän kostean aamun
henkäyksenä ja tulvi hänen kasvoilleen, huiskuttaen valkoista vaatetta,
joka peitti hänen poveaan, kuin lentävän linnun siipiä.

Aikaisin aamulaulu lakkasi, ja hiljaisuudessa puhkesi päivä esiin
kultaisessa ironiassaan ja kaiken se valoi väreihin. Kalpea heijastus
siitä lankesi mrs Pendycen sieluun, joka niin monen tunnin kuluessa
oli ollut raskas ja harmaa tehdessään yksinäistä päätöstään.
Sillä hänen hento sielunsa oli tottumaton toimintaan, se kaihtoi
väkivaltaisuutta, sen voima oli menneiden aikojen lahja, joka oli
siirtynyt häneen vastoin hänen varsinaista luontoaan, ja siksi oli
hänen tekemänsä päätös täynnä tuskaa. Mutta vaikka se oli tuskallinen,
jopa peloittavakin vaatiessaan häntä toimintaan, ei se järkkynyt, vaan
loisti kuin tähti pimeän ja raskaan pilven takaa. Margery Pendycessä,
joka oli syntyisin Totteridge, ei ollut mitään äkeistyvää eikä
kirpeätä "rahvaan verta", ei mitään hillitsemätöntä epäluuloisuutta,
ei mitään huonosti sulatettua olutta ja omenamehua -- hänen suonissaan
virtasi puhdas viini --; hänen sielussaan ei ollut mitään paksua eikä
kiukkuista, joka olisi tullut hänen avukseen; päätöksensä hänen tuli
panna täytäntöön ohuen hienon liekin avulla, joka paloi syvällä hänen
sisässään -- joka paloi niin kaukana, ettei mikään ylettynyt sitä
sammuttamaan, niin kaukana, että siitä lähti vain vähän lämpöä. Hänen
mielensä ei tuntenut mitään: "Minä en salli polkea itseäni!" vaan:
"Minä en saa antaa polkea itseäni, sillä jos minä annan polkea itseäni,
niin minä, ja jokin minun yläpuolellani, joka on tärkeämpää kuin minä,
raukeaa tyhjiin." Ja vaikka hän ei suinkaan ollut tietoinen siitä,
niin tämä _jokin_ oli hänen maansa sivistys, sen varsinainen sielu ja
kaiken tarkoitus -- hyvyys, tasapainoisuus. Hänen sielunsa, joka oli
niin vapaa karkeudesta, ettei se koskaan olisi pannut toimeen mitään
viheliäistä toraa, tehnyt vuoria myyränkasoista, vääntänyt kieroiksi
suhteita tai väärentänyt kuviaan, oli omaksunut kantansa tiedottomasti,
vasta silloin kun sen oli pakko, mutta ei myöskään liian myöhään,
ja tältä kannaltaan se ei peräytyisi. Nyt ei enää ollut kysymys
äidinrakkaudesta, vaan siitä itsetunnosta, joka on kaikkein syvimpänä
ja joka sanoo: "Tee tämä tai hukkaat sielusi ytimen."

Ja kun hän nyt hiipi vuoteeseensa takaisin, katseli hän nukkuvaa
miestään, jonka hän oli päättänyt jättää, tuntematta mitään vihaa tai
soimausta; pikemminkin oli hänen pitkä silmäyksensä välinpitämätön eikä
se ilmaissut mitään hänelle itselleenkään.

Kun siis täysi aamu tuli ja oli aika nousta, ei hän millään teollaan,
katseellaan tai eleellään erehtynyt ilmaisemaan, että hänen sielussaan
oli jotakin tavatonta. Jos se, mikä hänellä oli edessään, oli
pantava toimeen, oli se suoritettava kuin se olisi vailla kaikkea
merkitystä, kuin se olisi jokin jokapäiväinen toimitus; myöskään ei hän
pakottautunut rauhalliseksi eikä ylvästellyt itsekseen, vaan hän toimi
vaiston ohjaamana, joka käski häntä karttamaan meteliä ja tarpeetonta
kärsimystä ja joka oli hänessä synnynnäinen.

Mr Pendyce meni ulos yhdentoista tienoissa vahtinsa ja John-koiran
seuraamana. Hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä siitä, että hänen
vaimonsa yhä saattoi tarkoittaa sitä, mitä hän yöllä oli lausunut. Hän
oli pukeutuessaan uudelleen sanonut vaimolleen, ettei hän tahtonut enää
olla missään tekemisissä Georgen kanssa, että hän aikoi tehdä hänet
perinnöttömäksi, että hän aikoi järkähtämättömän ankarasti pakottaa
hänet alistumaan, että hän, lyhyesti puhuen, aikoi pysyä sanoissaan, ja
hänestä olisi ollut järjetöntä uskoa, että nainen, kaikkein vähimmin
hänen vaimonsa, olisi aikonut pysyä omissaan.

Mrs Pendyce kulutti ensimmäiset aamuhetket tavalliseen tapaan. Puoli
tuntia sen jälkeen kuin kartanonherra oli mennyt, hän käski ajaa vaunut
esiin, antoi kantaa niihin kaksi pientä matka-arkkua, jotka hän oli
itse pakannut, ja nousi niihin rauhallisesti, kädessään pieni vihreä
laukkunsa. Kamarineitsyelleen, hovimestari Besterille, kuski Bensonille
hän sanoi menevänsä mr Georgen luo. Norah ja Bee olivat Tharpin luona,
joten ei ollut ketään muuta hyvästeltävänä kuin vanha Roy; ja jottei
tämä hyvästijättö kävisi hänelle liian raskaaksi, otti hän sen mukaansa
asemalle.

Miehelleen hän jätti pienen kirjelapun, jonka hän asetti sellaiseen
paikkaan, missä mr Pendycen täytyi nähdä se heti kenenkään muun
näkemättä sitä ensinkään.

    Rakas Horace.

    Minä olen lähtenyt Lontooseen ollakseni Georgen luona. Osoitteeni
    tulee olemaan Green's Hotel, Bond Street. Muistathan, mitä minä
    viime yönä sanoin. Kenties sinä et täysin käsittänyt, että minä
    tarkoitin totta. Pidä huolta vanhasta Roy-poloisesta äläkä salli
    heidän antaa sille liian paljon lihaa tänä helteisenä aikana.
    Jackman tietää paremmin kuin Ellis kuinka ruusuja on tänä vuonna
    hoidettava. Minulle olisi mieluista kuulla, kuinka Rose Barter
    raukka jaksaa. Älä huoli murehtia minusta. Minä kirjoitan
    Geraldille, jos se on tarpeen, mutta minua ei miellytä kirjoittaa
    hänelle eikä tytöille juuri nyt.

    Hyvästi, rakas Horace; pahoittelen, jos tuotan sinulle surua.

                                           Vaimosi _Margery Pendyce_.

Aivan samoin kuin ei ollut mitään väkivaltaista hänen tavassaan
ottaa tämä askel, niin ei myöskään ollut mitään väkivaltaista hänen
käsityksessään siitä. Hänelle se ei merkinnyt karkaamista miehensä
luota eikä hänen uhmaamistaan; ei tullut kysymykseenkään mikään
osoitteen salaaminen eikä tunteenpurkaus kuten: "Minä en voi palata
sinun luoksesi." Tällainen menettelytapa, tällainen revolverin pitely
olisi näyttänyt hänestä naurettavalta. Tosin jotkut käytännölliset
yksityiskohdat, kuten taloudelliset seuraukset, jäivät häneltä huomioon
ottamatta, mutta tässäkin hänen näkökantansa tai oikeammin näkökannan
puutteensa itse asiassa oli avara ja selkeä. Horace ei jättäisi häntä
puutteeseen: ajatus siitä oli käsittämätön. Ja sen lisäksi hänellä
oli omat kolmesataansa vuodessa. Oikeastaan hänellä ei ollut mitään
käsitystä siitä, paljonko tämä sisälsi tai mitä se käytännössä
merkitsi, eikä hän myöskään niistä välittänyt, sillä hän lausui
itsekseen "Minä olisin täysin onnellinen, jos saisin asua jossakin
mökissä Royn ja kukkieni kanssa." Ja vaikka hän tietenkään ei voinut
nojautua mihinkään kokemukseen, oli varsin mahdollista, että hän oli
oikeassa. Asioita, jotka tulivat muiden haltuun vain rahan avulla,
sai Totteridge-niminen ilman muuta, ja ellei niitä saatu, jaksoi hän
hyvin olla niitä paitsi -- sellaisen hengenlaadun, sellaisen lauhkean
itsetunnon oli menneiden aikakausien perintö jättänyt hänelle.

Kuitenkin astui hän kiireesti ja pää kumarassa vaunuista asemalle, ja
vanha Roy, joka vaunujen istuimelta ylettyi näkemään niiden akkunasta
ulos, tunsi kuonolleen pudonneista kyynelistä, jotka eivät olleet sen
omia, ja jostakin sydämensä liikahduksesta, joka oli sen oma, ettei
tämä ollut mikään tavallinen ero, ja se ynisi lasiruudun takana.

Kaupunkiin tultuaan mrs Pendyce käski ajurin viedä hänet Greenin
hotelliin, ja vasta kun hän oli päässyt perille, järjestänyt
olonsa, peseytynyt ja aterioinut, alkoivat ensimmäiset sekasorron
ja koti-ikävän oireet tuntua hänessä. Siihen saakka oli jännityksen
kiihottava tunne estänyt häntä ajattelemasta, mitä hänen oikeastaan
piti tehdä ja saavuttaisiko hän sen, mitä toivoi, odotti, uneksi. Hän
otti päivänvarjonsa ja meni ulos Bond Streetille.

Muuan herra nosti hattua sivuuttaessaan hänet.

"Hyväinen aika", ajatteli hän, "kuka se oli? Minun olisi pitänyt se
tietää!"

Hän pystyi jokseenkin huonosti muistamaan kasvoja, ja vaikka hän
ei pystynyt palauttamaan mieleensä tämän herran nimeä, tunsi hän
heti olevansa ikäänkuin enemmän kotona, ei enää niin yksinäinen ja
ajelehtiva. Pian puhkesi loiste hänen silmiinsä, kun hän katseli
ohikulkijain pukuja ja jokaisen myymälän näyteakkunaa, joista toinen
oli toista houkuttelevampi. Margery Pendyce tunsi sentapaista
ihastusta kuin nuori tyttö ensimmäisissä tanssiaisissaan, tai miehet
noustessaan vieraalle rannikolle. Viehättävä tunne siitä, että hän
astui tuntemattomaan maahan, että hän uhmasi odottamatonta ja että
hänen vallassaan oli jatkaa tätä mieluista oloa ainiaan, tempasi hänet
mukaansa kuin tämän kirkkaan kesäkuun päivän hilpeä Lontoon ilma. Hän
meni hajuvesimyymälän ohi eikä mielestään ollut koskaan tuntenut niin
suloista tuoksua. Seuraavalla ovella hän viipyi kauan katsellen eräitä
pitsejä, ja vaikka hän lausui itsekseen: "Minä en saa ostaa mitään,
minun täytyy säästää kaikki rahani George-paralle", ei se yhtään
muuttanut hänen tunnettaan siitä, että hänellä oli kaikki nämä esineet
käsissään.

Seuraavassa akkunassa hän tapasi luettelon teattereista, konserteista,
oopperoista ynnä kuvia etevistä taiteilijoista. Hän katseli niitä
innolla, joka olisi näyttänyt hassunkuriselta jokaisen mielestä,
joka olisi nähnyt hänen seisovan siinä. Oliko tosiaankin kaikki tämä
joka päivä nähtävänä ja kuultavana muutaman shillingin maksusta?
Tunnontarkasti oli hän joka vuosi käynyt kerran oopperassa, kaksi
kertaa teatterissa eikä yhtään konsertissa; sillä hänen miehensä
ei välittänyt "klassillisesta" musiikista. Hänen seisoessaan siinä
tuli häneltä kerjäämään nainen, joka näytti kovin uupuneelta ja
paahteen näännyttämältä; käsivarsissaan hän kantoi lasta, joka oli
niin kutistunut ja pieni, että sitä tuskin saattoi nähdä. Mrs Pendyce
otti kukkaronsa esiin ja antoi hänelle pari shillingiä, ja hänen niin
tehdessään tulvasi häneen tunne, joka oli melkein raivoa.

"Pikku lapsi parka!" ajatteli hän. "Senkaltaisia täytyy olla tuhansia,
enkä minä tiedä heistä mitään."

Hän hymyili naiselle, joka hymyili hänelle takaisin, ja nähdessään
heidän hymyilevän hymyili myymälän ovensuussa seisova lihava
juutalaisnuorukainen myös, ikäänkuin he olisivat olleet viehättäviä
hänen mielestään. Mrs Pendyce oli tuntevinaan kuin kaupunki lausuisi
hänelle kohteliaisuuksia, ja tämä oli niin outoa ja mieluista, että
hän tuskin saattoi uskoa sitä, sillä Worsted Skeynes oli lakannut
sanomasta hänelle moista jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Hän
katseli hattumyymälän akkunaa, ja hänestä oli hauska nähdä oma kuvansa.
Akkuna oli ystävällinen hänen harmaalle liinapuvulleen, sen mustille
samettisolmuille ja pitseille, vaikka puku oli kahden vuoden vanha;
mutta hänellä ei ollutkaan ollut tilaisuutta käyttää sitä muuta kuin
yhden kerran viime kesänä Hubert-paran kuoleman takia. Akkuna oli
ystävällinen myös hänen poskilleen ja silmilleen, joissa oli sellainen
liikuttava loiste, ja hänen tummalle, hopean kirjailemalle tukalleen.
Ja hän ajatteli: "Enhän minä näytä ylen vanhalta." Mutta hänen oma
hattunsa, joka myös heijastui hattumyymälän akkunasta, ei ollut hänelle
mieleen nyt; sen lieri kääntyi alaspäin koko kehältään, ja vaikka hän
piti tästä muodosta, pelkäsi hän, ettei se ollut muodinmukainen tänä
vuonna. Ja hän katseli kauan tämän myymälän akkunaa, koettaen vakuuttaa
itselleen, että sen sisäpuolella olevat hatut sopisivat hänelle, ja
että hän piti siitä, mistä ei pitänyt. Muidenkin myymäläin akkunoihin
hän katseli. Vuosi oli kulunut siitä, kun hän viimeksi katsoi
sellaista, ja kolmenkymmenenneljän vuoden aikana hän oli nähnyt niitä
vain kartanonherran ja tytärtensä seurassa, joista kukaan ei paljon
välittänyt myymälöistä.

Ihmisetkin näyttivät toisenlaisilta kuin silloin, kun hän kulki Horacen
tai tytärtensä kanssa. Melkein kaikki näyttivät miellyttäviltä, heissä
oli uusi, outo elämä, jossa hänellä -- Margery Pendycellä -- jostakin
käsittämättömästä syystä oli oma pieni osansa; ikäänkuin hän tosiaankin
tulisi tutustumaan heihin, ikäänkuin he tulisivat kertomaan hänelle
jotakin itsestään, siitä mitä he tunsivat ja ajattelivat, ja myöskin
pysähtyisivät kuuntelemaan häntä ja ystävällisesti olisivat huvitettuja
siitä, mitä hän sanoi. Tämäkin oli omituista, ja ystävällinen hymy
vakiintui hänen kasvoilleen, ja useimmat niistä, jotka sen huomasivat
-- puotitytöt, suurmaailman naiset, ajurit, klubiherrat, poliisit --
tunsivat lämpimän läikähdyksen sydämessään; tuo hymy oli viehättävä
nähdä tämän kuihtuneen rouvan huulilla, jolla oli hopeanhohtoinen,
aaltoileva tukka ylt'ympäriinsä alaspäin taivutetun hatunreunuksen alla.

Niin saapui mrs Pendyce Piccadillylle ja kääntyi länteenpäin Georgen
klubia kohti. Hän tunsi sen hyvin, sillä hän ei koskaan jättänyt
katsomatta akkunoihin mennessään ohi, ja kerran -- kuningatar Viktorian
riemujuhlassa -- hän oli viettänyt kokonaisen päivän siellä, katsellen
kuninkaallista komeutta.

Hän alkoi vavista tullessaan sitä lähemmäksi, sillä vaikka hän
kartanonherran tavoin ei kiusannut mieltään ajattelemalla, mitä saattoi
tai ei saattanut tapahtua, oli huoli hiipinyt hänen sydämeensä.

George ei ollut klubissaan eikä ovenvartija saattanut hänelle sanoa,
missä hän oli. Mrs Pendyce seisoi liikkumatonna. George oli hänen
poikansa -- kuinka hän saattoi kysellä hänen osoitettaan. Ovenvartija
odotti, hän tiesi, milloin hänellä oli ylimysnainen edessään. Mrs
Pendyce lausui hiljaa:

"Olisiko jotain huonetta, missä minä voisin kirjoittaa lapun, vai
olisiko se --"

"Ei suinkaan, rouva. Minä voin viedä teidät sellaiseen huoneeseen."

Ja vaikka oli kysymys vain äidistä ja pojasta, opasti ovenvartija häntä
hiljaisen hienotunteisesti, kuin olisi auttanut rouvaa rakastajansa
luo; ja kenties ovenvartijan käsitys erilaisen rakkauden suhteellisesta
arvosta oli oikea, sillä hänellä oli suuri kokemus, hän kun oli kauan
elänyt parhaan seurapiirin keskuudessa.

Paperille, jonka otsikkoon paksuilla valkoisilla kirjaimilla oli
painettu "Stoalaisten klubi", mikä oli mrs Pendycelle niin tuttu
Georgen kirjeistä, hän kirjoitti sanottavansa. Pieni, tumma huone,
missä hän istui, oli äänetön, lukuunottamatta lihavan kärpäsen pörinää
kaihtimen alapuolella olevassa auringonläikässä. Huone oli väriltään
likaisen harmaa; sen kalusto oli iäkäs. Stoalaisten luona tavattiin
yhtä vähän uutta taidetta kuin koreita verhoja, joita esiintyy
suuremmissa keskiluokille omistetuissa klubeissa. Pikku kirjoitushuone
oli murheellisen näköinen: "Minua käytetään niin harvoin, mutta
ole kuin kotonasi; minun kaltaisiani tavataan melkein jokaisessa
herraskartanossa!"

Kuitenkin oli moni Stoalainen istunut siellä ja kirjoittanut lapun
monelle naiselle. George oli kenties kirjoittanut Helen Bellew'lle
saman pöydän ääressä ja samalla kynällä, ja mrs Pendycen sydämessä
tuntui kipeä mustasukkaisuus.

    Rakkahin George!

    Minulla on hyvin erikoista puhuttavaa sinulle. Tule tapaamaan minua
    Greenin hotelliin. Tule pian, rakkaani. Minä tulen olemaan yksin ja
    onneton, kunnes tapaan sinut.

                                     Harras äitisi _Margery Pendyce_.

Juuri tämäntapaisen lapun hän olisi lähettänyt rakastajalle, ja se sai,
kenties tiedottomasti, tämän muodon siksi, ettei hänellä ollut koskaan
ollut rakastajaa, jolle kirjoittaa niin.

Hän pudotti ujosti lapun ja pari shillingiä ovenvartijan käteen;
kielsi, kun tämä tarjoutui tuomaan hänelle teetä, ja käveli umpimähkään
Hyde Parkiin päin.

Kello oli viisi; aurinko loisti kirkkaammin kuin milloinkaan. Vaunuissa
ja jalkaisin tulvi ihmisiä verkkaisena, loppumattomana virtana puiston
porttia kohti. Mrs Pendyce yhtyi virtaan, ja kun hän oli tottumaton
tällaiseen vilkkaaseen liikkeeseen, meni hän kadun poikki toiselle
puolelle, missä hän istuutui tuolille. Kenties George oli puistossa
ja hän saattoi nähdä hänet; kenties Helen Bellew oli siellä ja hän
saattoi nähdä hänet; ja tämä ajatus sai hänen sydämensä sykkimään,
ja kohotettujen kulmakarvojen alta hipoivat hänen silmänsä jokaista
ohikulkijaa -- vanhoja ja nuoria miehiä, suurmaailman naisia ja aivan
nuoria tyttöjä. Kuinka viehättäviltä he näyttivät, kuinka somasti he
olivat pukeutuneet! Kateuden tunne sekaantui siihen iloon, mitä aina
tunsi kaunista nähdessään; hän oli aivan tiedoton siitä, että hänen
omat kasvonsa olivat sievät hatun alla, jonka lieri ylt'ympäriinsä
kääntyi alaspäin. Mutta hänen istuessaan siinä painui lyijynraskas
tunne hitaasti hänen sydämelleen ja hän tuli hermostuneen levottomaksi
nähdessään jonkun, joka hänen olisi pitänyt tuntea. Ja aina kun hänen
vastaukseksi johonkin tervehdykseen täytyi taivuttaa päätään, puhkesi
puna hänen poskilleen, ja hänen heikko hymynsä näytti pyytelevän
anteeksi:

"Minä tiedän, että olen linnunpelätin näköinen; tiedän, että näyttää
kummalliselta, että minä istun tässä yksinäni!"

Hän tunsi olevansa vanha -- vanhempi kuin koskaan ennen. Keskellä tätä
hilpeätä joukkoa, kaikkea tätä eloisuutta ja päivänpaistetta valtasi
hänet voimakas yksinäisyyden tunne, joka oli melkein pelkoa, tunne
siitä, että hän oli täydellisesti virran viemänä, erillään kaikesta
muusta maailmasta. Ja hän tunsi kuin olevansa joku omista kukkasistaan,
joka oli temmattu irti kasvumaastaan, niin että kaikki sen poloiset
juuret riippuivat paljaina, ikäänkuin hapuillen maata, mihin kiintyä.
Hän tunsi nyt eläneensä liian kauan kamaralla, jota hän vihasi, ja
olevansa liian vanha, voidakseen juurtua muuanne. Maaelämän tottumus
-- raskas, siivetön, ojan ja maan synnyttämä olento -- oli lujasti
kietonut jäsenensä hänen ympärilleen. Se oli tehnyt hänet omakseen eikä
aikonut häntä päästää.




POIKA JA ÄITI


Vaikeampi kuin kamelin on mennä neulansilmän läpi, on miehen päästä
Stoalaisten klubin jäseneksi, paitsi perinnäisen oikeuden pohjalla.
Sillä ellei hänellä ole riippumatonta toimeentuloa, ei hän voi tulla
valituksi, ja koska hänellä klubin ensimmäisen säännön mukaan ei
saa olla mitään ammattia, täytyy hänen saada toimeentulonsa niiden
ponnistuksista, jotka ovat eläneet ennen häntä. Ja mitä kauemmin ennen
häntä he ovat eläneet, sitä enemmän on hänellä mahdollisuuksia olla
saamatta kieltäviä mustia palloja.

Kuitenkin on miehen, jonka ei ole onnistunut päästä Stoalaisten
klubiin, vaikea saavuttaa se täydellinen ulkonainen itsehillintä, mikä
on tarpeen salaamaan sisäisen hillinnän puutetta; ja puheenalainen
klubi antaa tosiaankin ihmeteltävän näytteen siitä, kuinka luonnolla
oli varattuna lääke tätä tautia varten. Sillä selvästi tietoisina
siitä, kuinka George Pendyce ja sadat muut jalosyntyiset nuoret miehet
olivat syntymästään saakka eläneet joutumatta ensinkään kosketuksiin
elämän kamppailujen ja kärsimysten kanssa, ja peläten, että kun
elämä huolimattomalla ja ironisella tavallaan äkkiä saattaisi heidät
keskelle halpasäätyisiä tapahtumia, he vahingoittaisivat itseään
huutamalla julki pelkonsa ja hämmästyksensä, luonto oli muovaillut
heille naamarin ja antanut tämän kehittyä täydellisimpään muotoonsa
Stoalaisten klubin porttien sisäpuolella. Tällä naamarilla se verhosi
noiden nuorten miesten sielut, jotka siinä herättivät epäilyksiä, ja
nimitti heitä -- gentlemanneiksi. Ja kun se, ja se yksin, kuuli näiden
poloisten vaikeroivan naamarinsa takana, kun elämä kömpelöllä jalallaan
tallasi heitä, sääli se heitä, tietäen, ettei syy ollut heidän, vaan
sen ikäkulun järjestelmän, joka oli heistä tehnyt, mitä he olivat. Ja
säälistä se lahjoitti monelle heistä paksun nahan, tukevan jalan ja
tyytyväisen mielen, niin että he saattoivat kautta elämänsä taivaltaa
kuluneita vanhoja polkuja ja uinahtaa kuolemaan samoissa saleissa,
missä heidän isänsä olivat uinahtaneet kuolemaan ennen heitä. Mutta
toisinaan luonto (joka ei vielä ollut sosialisti) pudisteli siipiään
ja päästi huokauksen, jotteivät heidän järjestelmänsä liiallisuudet ja
hurjastelut aiheuttaisi liiallisuuksia ja hurjasteluita päinvastaiselta
taholta. Sillä kaikenlaista liiallisuutta se vihasi, ja sitä erikoista
liiallisuuden muotoa, mitä mr Paramor niin jokapäiväisesti oli
nimittänyt "pendycitis"-taudiksi, se kauhistui.

Saattaa tapahtua, että yhtäläisyys isän ja pojan välillä voi monen
vuoden ajan pysyä piilevänä, ja vasta kun hajoittavat voimat uhkaavat
sen ketjun renkaita, mikä sitoo heidät yhteen, saattaa tämä yhtäläisyys
puhjeta näkyviin ja voi luonnon ironian ansiosta ennen muuta vaikuttaa
perinnäisyysperiaatteen hajoamiseen, minkä hiljainen ja arvokkain
puolustus se muuten on.

Varmaa on, että yhtä vähän George kuin hänen isänsä tiesi, kuinka
syvästi tämä "pendycitis" oli juurtunut toiseen. Kumpikaan heistä
ei aavistanut edes, mitä häneen itseensä tuli, kuinka paljon aitoa
verikoiran luontoa oli heidän sielujensa pohjalla, kuinka voimakas
päättäväisyys saattoi heidät kulkemaan omaa tietään, joka tulisi
aiheuttamaan mahdollisimman suuren määrän tarpeetonta kärsimystä.
He eivät tietoisesti tahtoneet aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä;
he yksinkertaisesti eivät mahtaneet mitään vaistolle, joka ajan
kuluessa oli juurtunut heidän jokaiseen säikeeseensä, kun harkintakyky
oli näivettynyt ja sukupolvi sukupolven jälkeen oli tapahtunut
ristiinnaimista näiden "omien tunkioittensa kuninkaitten" kesken.
Ja nyt astui George esiin ja uhmasi äitinsä uskoa, että poika oli
Totteridge, kannattaen siten isänpuoleisen polveutumisen periaatetta.
Totteridgen suvussa, josta hän tänä ahdingon aikana yhä enemmän
poikkesi isänsä suuntaan, oli näet muuan vapaampi piirre, jotakin
epämaalaismaista, ja niin oli ollut siitä saakka, jolloin Hubert de
Toterydge oli johtanut henkilökohtaista ristiretkeään, miltä hän ei
ollut suvainnut palata. Pendycein laita oli toinen; ammoisista ajoista
saakka he olivat olleet "maalaisperhe", ja he olivat käsittäneet tämän
sananparren kirjaimellisesti, sallimatta itselleen mitään runollisia
vapauksia. Lukemattomien muiden maalaisperheiden tavoin he olivat
luonteeltaan sitä, mitä perinnäistapa sääti -- maalaisia.

George, tämä maailmanmies, olisi hämmästyksestä tuijottanut, jos
häntä olisi nimitetty maalaiseksi, mutta mies ei voi tuijottaa
pois luontoaan. Hän oli kylliksi maalainen pitääkseen yhä kiinni
mrs Bellew'sta, vaikka tämä oli kyllästynyt häneen ja vaikka
hienotunteisuus häntä kohtaan ja oma itsetunto vaativat häntä
päästämään mrs Bellew'n vapaaksi. Hän oli pitänyt tätä sidottuna pari
kuukautta tai enemmän. Mutta moni seikka puhui hänen puolestaan.
Hänen sydämensä oli haavoittunut aivan särkyäkseen; hän oli kipeä
kaipauksesta ja syvästä, katkerasta ihmettelystä, että kaikista
miehistä juuri hänet heitettiin pois kuin kulunut hansikas. Miehet
kyllästyvät naisiin päivittäin -- se oli sääntö. Mutta mitä tämä oli?
Hänen vaistomainen itsepintaisuutensa oli taistellut tätä tietämystä
vastaan niin kauan kuin hän jaksoi, ja nyt, kun asia oli varma, hän
taisteli yhä vielä. George oli tosi Pendyce.

Ulkonaisesti hän kuitenkin käyttäytyi kuten ennenkin. Hän tuli klubiin
kello kymmenen tienoissa murkinoimaan ja lukemaan urheilulehtiä.
Kahdentoista tienoissa ajuri vei hänet rautatieasemalle, josta oli
sopiva lähteä käynnissä oleviin kilpa-ajoihin, tai, jos sellaista
ei ollut, Lordin krikettikentille tai Princen Tennisklubiin. Kello
puoli seitsemän nähtiin hänen nousevan portaita Stoalaisten klubin
pelihuoneeseen, missä hänen kuvansa -- se joka näytti sanovan: "Kova
urakka, kova urakka, mutta minun täytyy kestää" -- yhä riippui.
Kahdeksan aikaan hän söi päivällistä, samppanjapullo vieressään syvälle
jäähän pistettynä, kasvot päivänpaahteesta punoittavina ja paidanrinnus
ja tukka välkkyvinä. Oliko onnellisempaa miestä koko suuressa Lontoossa!

Mutta pimeän tultua klubin kieppo-ovet päästivät hänet valaistuille
kaduille, ja seuraavaan aamuun saakka ei maailma tietänyt hänestä
mitään. Tällöin hän otti korvauksen kaikista niistä tunneista,
jolloin hän oli kantanut naamaria kasvoillaan. Hän saattoi kävellä
mailimäärittäin katukäytävää uuvuttaakseen itsensä tai heittäytyä
Puistossa istumaan tuolille puiden syvään siimekseen ja jäädä siihen,
käsivarret ristissä ja pää kumarassa. Toisina iltoina hän saattoi mennä
johonkin soittokahvilaan ja keskellä häikäiseviä valoja, karkeata
naurua ja maalattujen naisten tuoksuja hän koetti hetkeksi unohtaa sen
naisen kasvot, naurun ja tuoksun, jota hän janosi. Ja kaiken aikaa hän
oli mustasukkainen jollakin mykällä, epämääräisellä tavalla -- kenelle,
sitä hän ei tietänyt; hänen luonteensa mukaista ei ollut ajatella
muuta kuin henkilökohtaisesti eikä hän saattanut uskoa, että kukaan
nainen hylkäisi häntä muuten kuin toisen miehen takia. Usein hän meni
mrs Bellew'n asunnolle, käveli sen ympäri kerran toisensa jälkeen ja
tuijotti kaiken aikaa hänen akkunoihinsa. Kaksi kertaa hän meni ovelle
saakka, mutta poistui jälleen soittamatta kelloa. Kun hän eräänä iltana
näki valoa hänen arkihuoneessaan, soitti hän, mutta kukaan ei tullut
avaamaan. Silloin häijy henki meni häneen, ja hän soitti yhä uudelleen.
Lopuksi hän meni huoneeseensa -- ateljeehen, jonka oli vuokrannut
itselleen läheisyydessä -- ja alkoi kirjoittaa hänelle. Kauan hän
sepitteli tätä kirjettä ja repi rikki moneen kertaan; hän halveksi
tunteiden tulkitsemista kynällä. Hän yritti sitä vain siksi, että hänen
sydämensä niin kipeästi oli helpotuksen tarpeessa. Ja vain tämän hän
lopuksi sai aikaan:

    Minä tiedän, että sinä olit illalla kotona. Se on ainoa kerta,
    jolloin olen käynyt tapaamassa sinua. Miksi et voinut päästää minua
    sisään? Sinulla ei ole oikeutta kohdella minua tällä tavoin. Sinä
    saatat minut elämään koiran elämää.

                                                          _George_.

Aikaisin sarastus kultasi virran yläpuolella lainehtivaa usvaa,
lyhdyt kalpenivat päivänvalossa, kun George meni viemään tämän
lapun kirjelaatikkoon. Hän palasi virralle ja laskeutui pitkäkseen
tyhjälle penkille Embankmentin plataanipuiden varjoon, ja hänen siinä
levätessään tuli yksi niistä kodittomista ja suojattomista, jotka
makaavat siellä yön toisensa jälkeen, huomaamatta hänen luokseen ja
katseli häntä.

Mutta aamu tuli, ja sen mukana se tunne kaiken tämän naurettavuudesta,
joka on niin armelias kärsiville ihmisille. George nousi, jottei kukaan
näkisi Stoalaisen lepäävän siinä frakkipuvussaan, ja kun hetki löi,
puki hän naamarin ylleen ja kiiruhti pois. Klubissa hän sai äitinsä
kirjelapun ja kiiruhti hänen hotelliinsa.

Mrs Pendyce ei ollut vielä valmis, mutta kutsutti hänet luokseen.
George tapasi hänet seisomasta aamupuvussa keskellä huonetta, ikäänkuin
hän ei olisi tietänyt mihinkä asettua tätä heidän kohtaustaan varten.
Vasta kun George oli aivan lähellä häntä, liikahti hän ja kiersi
käsivartensa hänen kaulaansa. George ei voinut nähdä hänen kasvojaan,
ja hänen omansa olivat mrs Pendyceltä piilossa, mutta George tunsi
paksun aamuvaatetuksen läpi, kuinka hänen äitinsä painautui häntä
vasten, ja käsivarret, jotka olivat taivuttaneet hänen päänsä alas,
vapisivat. Hetkisen tuntui Georgesta, kuin hän olisi vapautunut
taakasta. Mutta vain hetkisen, sillä näiden käsivarsien syleily herätti
hänessä vaistomaista pelkoa. Ja vaikka mrs Pendyce hymyili, oli hänellä
kyyneleet silmissä, ja tämä vaivasi häntä.

"Älä huoli, äiti!"

Mrs Pendyce vastasi pitkällä katseella. George ei voinut kestää sitä,
vaan kääntyi pois.

"No", sanoi hän tylysti, "nyt voit kertoa minulle, mikä on saattanut
sinut --"

Mrs Pendyce istuutui sohvaan. Hän oli parhaillaan sukinut tukkansa;
vaikkakin hopeisen, oli se yhä vielä paksu ja pehmeä, ja Georgelle oli
yllätys nähdä se hänen hartioittensa ympärillä. Hän ei ollut koskaan
tullut ajatelleeksi, että äidillä olisi alas riippuvia hiuksia.

Istuutuessaan hänen viereensä tunsi George hänen käsiensä sivelevän
omiaan -- ne rukoilivat häntä, ettei hän loukkaantuisi ja menisi pois.
George tunsi, kuinka äidin silmät yrittivät nähdä hänen omiinsa, ja
näki hänen huuliensa tärisevän; mutta umpimielinen, melkein häijy hymy
pysyi hänen kasvoillaan.

"Ja sitten, rakkahin -- ja sitten", änkytti mrs Pendyce, "sanoin minä
isällesi, että minä en voinut olla siinä mukana, ja niin minä tulin
sinun luoksesi".

Monille pojille ei ole ensinkään vaikeata ottaa vastaan kaikki mitä
heidän äitinsä tekevät heidän hyväkseen. He suhtautuvat siihen kuin
se olisi heidän luontainen oikeutensa, omaksuvat itsestään selvänä
heidän rakkautensa. Heidän ei ole myöskään sen vaikeampaa tulkita
omia tunteitaan. Mutta useimpien poikien on tavattoman vaikeaa sallia
äitiensä poiketa tuumaakaan sovinnaisuudesta, hiuksenkaan vertaa siitä
säädyllisyydestä, joka kuuluu niin merkittävässä asemassa olevien
miesten äideille.

On säädetty, että äitien synnytystuskien ei pidä lakkaaman, ennenkuin
he kuolevat.

Ja Georgea loukkasi kuulla äidin sanovan, että hän oli jättänyt hänen
isänsä tullakseen hänen luokseen. Se vaivasi hänen itsetuntoaan
omituisella, vaikeasti tulkittavalla tavalla. Ajatus, että kielet
alkaisivat juoruta hänen äidistään, loukkasi hänen miehekkyyttään ja
sopivaisuudentunnettaan. Se näytti omituiselta, käsittämättömältä ja
tykkänään väärältä; ja myös tämä ajatus välähti hänen mielessään: "Hän
koettaa painostaa minua!"

"Jos sinä luulet, että minä aion jättää hänet, äiti --", sanoi hän.

Mrs Pendycen kädenote lujeni.

"Ei, rakkaani", vastasi hän tuskaisesti; "jos hän rakastaa sinua niin
suuresti, niin tietenkään minä en voi pyytää sinulta sitä. Sen vuoksi
minä --"

George naurahti katkerasti.

"Mitä ihmettä sinä sitten voit tehdä? Mitä sinun hyödytti tällä tavoin
tulla tänne? Kuinka sinä voit olla täällä aivan yksinäsi? Minä osaan
selvittää omat asiani. Sinun olisi paljon parempi palata kotiin."

Mrs Pendyce puuttui puheeseen:

"Voi George; minä en jaksa nähdä, että sinut erotetaan meistä! Minun
täytyy olla sinun puolellasi!"

George tunsi koko hänen ruumiinsa vapisevan. Hän nousi ja astui akkunan
luo. Mrs Pendycen ääni seurasi häntä.

"Minä en aio yrittää erottaa teitä, George, minä vakuutan sen sinulle.
Minä en voi sitä tehdä, jos hän rakastaa sinua ja sinä niin rakastat
häntä!"

Taaskin George naurahti katkerasti. Ja se, että hän petti äitiään ja
aikoi edelleenkin pettää häntä, teki hänet kovaksi kuin teräksen.

"Palaa kotiin, äiti!" sanoi hän. "Sinä vain pahennat asiaa. Tämä ei ole
sopivaa naisille. Anna isän tehdä mitä häntä haluttaa, kyllä minä voin
sen kestää!"

Mrs Pendyce ei vastannut, ja Georgen täytyi katsahtaa taakseen. Hänen
äitinsä istui aivan hiljaa kädet helmassaan, ja Georgen miehinen viha
kaikkea kohtaan, mikä oli omansa kiinnittämään yleisen huomion naiseen
ja eritoten hänen omaan äitiinsä, leimahti yhä voimakkaampaan liekkiin.

"Palaa kotiin", toisti hän, "ennenkuin syntyy mitään juoruja. Mitä
hyvää sinä pystyt toimittamaan? Et sinä voi jättää isää, -- sehän on
järjetöntä! Sinun _täytyy_ palata!"

Mrs Pendyce vastasi:

"Minä en voi tehdä sitä, rakkahin."

George äännähti kiukkuisesti, mutta mrs Pendyce oli niin liikkumaton ja
kalpea, että George epämääräisesti tajusi, kuinka hän kärsi ja kuinka
vähän hän itse tiesi omasta synnyttäjästään.

Mrs Pendyce katkaisi hiljaisuuden:

"Entä sinä, rakas George? Miten sinun käy? Mihin toimiin sinä aiot
ryhtyä?" Ja äkkiä hän liitti kätensä yhteen: "Oh, mitä tästä tuleekaan!"

Nämä sanat, joihin sisältyi kaikki, mitä George niin kauan oli kantanut
omassa sydämessään, olivat hänelle liikaa. Hän astui äkisti ovelle.

"Minä en voi jäädä nyt", sanoi hän; "minä palaan illalla".

Mrs Pendyce katsahti häneen.

"Oh, George --"

Mutta tottunut kun hän oli alistamaan omat tunteensa toisten tunteiden
alle, hän ei sanonut enempää, vaan koetti hymyillä.

Tämä hymy koski Georgen sydämeen.

"Älä ole pahoillasi, äiti; koeta piristyä. Me menemme teatteriin.
Voithan hankkia piletit!"

Ja hän koetti hymyillä, mutta käänsi päänsä pois, jotta hänen
itsehillintänsä ei pettäisi, ja meni pois.

Eteisessä hän kohtasi setänsä, kenraali Pendycen. George tuli häntä
kohti takaapäin, mutta tunsi hänet heti hänen heikonnäköisistä
polventaipeistaan, hänen viettävistä, vaikka pystyistä olkapäistään, ja
hänen kuivasta, närisevästä, täsmällisestä äänestään, sellaisen miehen
äänestä, jolta on otettu hänen toimialansa.

Kenraali kääntyi ympäri.

"Kas, George", sanoi hän, "äitisihän on täällä, eikö niin. Katsopas
tätä, minkä isäsi on lähettänyt minulle!"

Hän ojensi tärisevässä kädessään olevan sähkösanoman.

    Margery on Greenin hotellissa. Mene heti katsomaan häntä.
    -- _Horace_.

Ja Georgen lukiessa kenraali katseli veljenpoikaansa silmillään, joiden
kehää ympäröivät pienet tummemmat ympyrät ja joiden alla oli ryppyisiä
ihopoimuja -- ne hän oli saanut palvellessaan isänmaataan kuumassa
ilmanalassa.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi hän. "Mene katsomaan häntä! Tietysti minä
mielelläni menen katsomaan häntä! Aina hauska nähdä äitiäsi. Mutta
mistä tämä hätä?"

George tajusi varsin hyvin, että ylpeys ei sallinut hänen isänsä
kirjoittaa vaimolleen suoraan, ja vaikka hänen äitinsä oli ottanut
tämän askeleen juuri hänen hyväkseen, oli hän isänsä kannalla. Onneksi
kenraali antoi hänelle vähän miettimisaikaa.

"Kai hän on tullut tänne hankkiakseen itselleen pukuja? Minä en ole
nähnyt sinua ensinkään pitkiin aikoihin. Milloin sinä tulet syömään
päivällistä minun kanssani? Minä kuulin Epsomissa, että sinä olet
myynyt hevosesi. Mikä sai sinut sen tekemään? Miksi isäsi sähköttää
minulle tällä tavoin? Se ei ole hänen tapaistaan. Ei kai äitisi ole
sairas, vai kuinka?"

George pudisteli päätään ja mumisi jotain semmoista kuin "ikävää,
tehtävää -- kova kiire" -- ja oli tiessään.

Jäätyään täten äkkiä yksin kutsui kenraali Pendyce edeskäyvän
luokseen, kirjoitti verkkaisesti jotakin nimikortille ja odotti, selin
niihin muutamiin henkilöihin, mitä eteisessä oli, kädet ristissä
kepin pitimellä. Ja odottaessaan hän koetti mikäli mahdollista olla
ajattelematta mitään. Senjälkeen kun hän oli luopunut isänmaan
palveluksesta, hän omisti melkein kaiken aikansa odottamiseen, ja
ajatteleminen rasitti häntä ja teki hänet tyytymättömäksi, sillä
hänellä oli kerran ollut auringonpistos ja useamman kerran kuumetta.
Siinä erinomaisessa täsmällisyydessä, millä hänen kauluksensa,
jalkineensa, pukunsa, koko ulkoasunsa oli hoidettu, siinä tavassa,
millä hän aika-ajoin kakisteli kurkkuaan, hänen huolellisesti
harjattujen poskipartojen välistä esiinpistävien kasvojensa omituisessa
keltaisessa kuivuudessa, hänen kepin päällä lepäävien valkoisten
kättensä liikkumattomuudessa oli jotakin, joka herätti vaikutelman
miehestä, jonka häntä käyttänyt järjestelmä oli imenyt tyhjiin. Vain
hänen levottomat ja itsepintaiset silmänsä ilmaisivat, mikä aito
Pendyce piili sisällä.

Hän meni naisten salonkiin puristaen sähkösanomaa kädessään. Se teki
hänet rauhattomaksi. Sen alla piili jotakin outoa, eikä hänellä
ollut tapana tehdä vieraskäyntejä aamuisin. Hän tapasi kälynsä
istumasta avonaisen akkunan ääressä, hänen kasvonsa punoittivat
poikkeuksellisella tavalla, ja hänen silmänsä loistivat melkein
uhmaavasti. Hän tervehti lankoaan ystävällisesti, eikä kenraali Pendyce
ollut mies huomaamaan, mitä hänen nenänsä alle kätkettiin. Oli onneksi
hänelle, ettei hän ollut sitä koskaan tehnyt.

"Kuinka voit, Margery?" sanoi hän. "Hauska nähdä sinua kaupungissa.
Miten on Horacen laita? Katsopas, mitä hän on lähettänyt minulle!"
Hän tarjosi kälylleen sähkösanoman, ja hänen ilmeensä tulkitsi halua
ikäänkuin hienostaan kostaa kärsitty loukkaus; sitten hän lisäsi
yllättävästi, ikäänkuin olisi juuri tullut sitä ajatelleeksi: "Voinko
tehdä jotakin sinun hyväksesi?"

Mrs Pendyce luki sähkösanoman, ja samoin kuin George tunsi hän surkua
lähettäjää kohtaan.

"Ei mitään, kiitos, Charles hyvä", sanoi hän verkkaan. "Kaikki hyvin!
Horace on tulemassa hermostuneeksi!"

Kenraali Pendyce katsoi häneen; hetkisen hän räpytteli silmiään,
mutta kun totuus oli niin epätodennäköinen ja niin tykkänään hänen
filosofiansa rajapyykkien ulkopuolella, suostui hän kälynsä selitykseen.

"Hänen ei pitäisi lähetellä sähkösanomia tällä tavoin", sanoi hän. "En
voinut ymmärtää muuta kuin että sinun täytyi olla sairas. Se tärveli
minulta aamiaisen!" Sillä vaikka se itse asiassa ei ollut estänyt
häntä lopettamasta vankkaa ateriaansa, kuvitteli hän tuntevansa
nälkää. "Kun minä olin palveluksessa Halifaxissa, oli siellä muuan
mies, joka alinomaa vain lähetteli sähkösanomia. Sähkösanoma-Jussiksi
ne nimittivät häntä. Hän komensi noita vanhoja sinihousuja. Muistatko
vanhoja sinihousuja? Jos Horace rupeaa tekemään tällaista, on hänen
paras kääntyä spesialistin puoleen; se merkitsee jokseenkin varmasti
hermoheikkoutta. Sinä olet täällä pukujesi vuoksi, huomaan minä.
Milloin tulette kaupunkiin? Huvikausi on täydessä käynnissä!"

Mrs Pendyce ei arkaillut lankoaan, sillä vaikka tämä oli turhantarkka
ja tottunut noudattamaan omaa päätään alaistensa keskuudessa, hän
tuskin oli omansa herättämään kunnioitusta yhteiskunnallisten
vertaistensa piirissä. Pelko ei sen vuoksi saanut häntä olemaan
kertomatta totuutta langolleen, vaan vaisto, joka käski häntä
välttämään kaikkea tarpeetonta kärsimystä, ja koska totuutta
todellakin oli mahdoton kertoa. Hänestä itsestäänkin se näytti hieman
naurettavalta, ja hän tiesi, että kenraaliparka olisi ottanut sen
vallan kauhean raskaasti.

"En tiedä, ehdimmekö tällä huvikaudella. Puutarha on parhaillaan niin
kaunis, ja sitten meillä on Been kihlaus. Se rakas lapsi on niin
onnellinen!"

Kenraali siveli poskipartaansa valkealla kädellään.

"Niin tosiaan", sanoi hän, -- "tuo nuori Tharp! Kuinka onkaan, hänhän
ei ole vanhin! Hänen veljensä kuuluu minun entiseen rykmenttiini. Mitä
tämä nuori mies aikoo?"

Mrs Pendyce vastasi: "Hän on vain maanviljelijä. Minä pelkään, että
hänen perinnöstään ei paljoa kannata puhua, mutta hän on hyvä poika.
Siitä tulee pitkä kihlaus. Maanviljelys tietenkään ei tuota mitään, ja
Horace vaatii, että heillä pitää olla tuhat vuodessa. Asia riippuu niin
suuresti mr Tharpista. Minusta heille varsin hyvin aluksi riittäisi
seitsemänsataa, eikö niin, Charles?"

Kenraali Pendycen vastaus oli yhtä vähän asiaankuuluva kuin tavallinen,
sillä häntä yleensä miellytti jatkaa omaa ajatuksenjuoksuaan.

"Mitenkä Georgen laita on?" sanoi hän. "Minä tapasin hänet eteisessä
tänne tullessani, mutta hän juoksi tiehensä hitonmoisella kiireellä.
Epsomissa sanottiin minulle, että hän oli pulassa."

Koska vastenmielinen kärpänen kiinnitti itseensä hänen katseensa, jäi
häneltä huomaamatta kälynsä ilme.

"Pulassa?" toisti tämä.

"Menettänyt joukon rahaa. Se ei käy, ymmärräthän, Margery -- se ei käy.
Vähäinen vaatimaton pelaaminen on aivan toista."

Mrs Pendyce ei sanonut mitään, hänen kasvonsa olivat kankeat. Ne
olivat naisen kasvot, joka on sanomaisillaan: "Älkää pakottako minua
lausumaan, että te vaivaatte minua!"

Kenraali jatkoi:

"Kilpa-ajoihin on ruvennut ottamaan osaa joukko uutta väkeä,
joista kukaan ei tiedä mitään. Tuo mies, joka osti Georgen hevosen
esimerkiksi; hänen naamaansa ei olisi koskaan nähty Tattersallissa
silloin kun minä olin nuori. Kun minä nyt menen kilpa-ajoihin, en tunne
puoliakaan väreistä. Se tärvelee huvin. Siellä ei enää tapaa entistä
suljettua piiriä. Georgen on paras ottaa vaarin itsestään. Minä en voi
käsittää, minne me olemme menossa!"

Margery Pendycen korvissa olivat kaikuneet nämä sanat; "Minä en voi
käsittää, minne me olemme menossa" kolmenkymmenenneljän vuoden ajan,
kaikissa mahdollisissa yhteyksissä, monen henkilön suusta. Hänen
elämäänsä kuului tosiaan oleellisena osana se vakuutus, etteivät
ihmiset voineet ymmärtää mitään, aivan niinkuin Worsted Skeynesin
vankka ruoka ja vankka mukavuus ja sumuiset aamut ja sade oli tullut
oleelliseksi osaksi hänen elämäänsä. Ja vain se, että hänen hermonsa
olivat haavoilla ja hänen sydämensä pakahtumaisillaan, vaikutti, että
nämä sanat tuntuivat sietämättömiltä tänä aamuna; mutta tottumus oli
nytkin liian voimakas, ja hän pysyi vaiti.

Kenraali, jolle vastaus ei ollut tärkeä, jatkoi ajatuksiaan.

"Ja huomaa mitä sanon, Margery; vaalit tulevat olemaan meitä vastaan.
Maa on vaarallisessa asemassa."

Mrs Pendyce sanoi:

"Oh, luuletko, että vapaamieliset tosiaankin pääsevät hallitukseen?"

Tottumuksen vaikutuksesta oli hänen äänessään pieni huolekkuuden
vivahdus, jota hän ei huomannut.

"Luulenko?" toisti kenraali Pendyce. "Minä rukoilen joka ilta Jumalaa,
ettei niin kävisi!"

Hän liitti molemmat kätensä yhteen espanjanruokonsa hopeanupille ja
tuijotti niiden yli vastakkaiseen seinään; ja oli jotakin yleispätevää
tässä jäykässä katseessa, jotakin synkkää eikä vallan itsekästä pelkoa.
Hänen esi-isänsä olivat, lukuunottamatta hänen henkilökohtaisia
etujaan, totuttaneet hänet tykkänään pois siitä ajatuksesta, ettei hän
ajaisi maan parasta. Mrs Pendyce, joka usein oli nähnyt miehensä sen
näköisenä, kumartui akkunasta ulos yli hälisevän kadun.

Kenraali nousi:

"Hyvä", sanoi hän, "ellen minä voi tehdä mitään hyväksesi, Margery,
niin poistun; sinullahan on kiire ompelijattariesi kanssa. Vie
terveiseni Horacelle ja sano hänelle, että älköön lähettäkö minulle
toista tämmöistä sähkösanomaa."

Ja kankeasti kumartaen hän puristi kälynsä kättä todellakin
kohteliaasti ja ystävällisesti, otti hattunsa ja meni. Mrs Pendyce
katseli häntä, kun hän astui alas portaita, katseli hänen kankeita,
kaltevia olkapäitään, hänen päätään, jonka laella harmaa tukka oli
huolellisesti harjattu jakaukselle, hänen heikkoja, notkahtelevia
polventaipeitaan, ja hän painoi kätensä povelleen ja huokasi, sillä
kenraalin mukana näytti hänestä koko hänen menneisyytensä astuvan
portaita myöten pois, ja sellaista ei ihminen saata nähdä tulematta
liikutetuksi.




MRS BELLEW SELVITTÄÄ LASKUNSA


Mrs Bellew istui vuoteellaan ja silitteli rypistyneitä kirjelappuja;
hänen vieressään oli hänen jalokivilippaansa. Hän otti siitä
ametistikaulanauhan, smaragdimedaljongin ja timanttisormuksen, kääri ne
pumpuliin ja sulki kirjekuoren. Toiset jalokivet hän yhden kerrallaan
pudotti helmaansa ja jäi niitä katselemaan. Vihdoin hän pani kaksi
medaljongia ja kaksi sormusta takaisin lippaaseen, sulki muut pieneen
vihreään rasiaan, otti sen ynnä kirjekuoren ja meni ulos. Hän huusi
luokseen ajurin, ajoi postitoimistoon ja lähetti seuraavan sähkösanoman:

    _Pendyce, Stoalaisten klubi_.

    Ole ateljeessa kuudesta seitsemään -- _H_.

Postitoimistosta hän ajoi jalokivikauppiaan luo, ja moni mies, joka
näki hänen menevän ohitseen punoittavin poskin ja silmin, jotka
loistivat niin kuumeisesti kuin olisi tuli palanut hänen sisässään,
kääntyi hänen jälkeensä ja suri katkerasti, ettei tuntenut kuka hän oli
eikä minne hän meni. Jalokivikauppias otti kivet vihreästä rasiasta,
punnitsi ne yhden kerrallaan ja tutki niitä kauan suurennuslasillaan.
Hän oli pieni mies, jolla oli keltaiset, ryppyiset kasvot ja pieni
harva parta, ja kun hän oli itsekseen päättänyt, minkä summan hän
aikoi tarjota, hän katseli asiakastansa valmiina lausumaan pienemmän.
Mrs Bellew istui tiskin ääressä nojaten siihen kyynärpäätään, leuka
kämmenellä ja katsoi kauppiaaseen. Tämä päätti kuitenkin mainita oikean
summan.

"Onko siinä kaikki?"

"Kyllä, rouva; enempää en voi tarjota."

"Hyvä on, mutta minun täytyy saada rahat nyt samalla."

Jalokivikauppias räpytteli silmiään.

"Se on suuri summa", sanoi hän -- "epätavallinen. Minulla ei ole niin
suurta määrää täällä."

"Tehkää siinä tapauksessa niin hyvin ja lähettäkää sitä hakemaan, tai
minun täytyy mennä muuanne."

Jalokivikauppias risti kätensä ja hieroi niitä hermostuneesti
vastakkain.

"Suokaa anteeksi -- hetkinen -- minun täytyy neuvotella kumppanini
kanssa."

Hän poistui, ja etäältä hän kumppaneineen hermostuneesti vakoili
mrs Bellew'ta. Hän palasi väkinäisesti hymyillen. Mrs Bellew istui
entisellä paikallaan.

"Sattuu niin hyvin, että meillä on juuri tuo summa täällä, rouva."

"Antakaa minulle seteleitä, pyydän, ja arkki paperia."

Kauppias toi ne.

Mrs Bellew kirjoitti kirjeen, pani sen ynnä setelit mukanaan tuomaansa
isoon kirjekuoreen, kirjoitti osoitteen ja sinetöi kirjeen.

"Kutsukaa ajuri, pyydän!"

Kauppias kutsui ajurin.

"Chelsea Embankment!"

Hän ajoi pois.

Taaskin ihmiset katsoivat hänen jälkeensä, kun hän ajoi pitkin
katuja, joilla kuhisi väkijoukkoja ja ajoneuvoja. Ajuri, joka jätti
hänet Albert-sillan läheisyyteen, katseli vuoroin kourassaan olevia
rahoja, vuoroin kyydittäväänsä, ja viedessään vaununsa takaisin
seisontapaikkaan hän heilautti peukaloaan hänen jälkeensä.

Mrs Bellew kulki kiireesti seuraavaan kadunkulmaan, kääntyi siinä
ja pysähtyi äkkiä pienen puutarhan eteen, missä oli kolme poppelia
rivissä. Hän avasi viivyttelemättä sen vihreän veräjän, ja meni polkua
myöten ensimmäisen vihreän oven luo, joita oli kolme vierekkäin.
Taiteilijan näköinen parrakas nuori mies, joka seisoi viimeisen oven
takana, katseli häntä, huulilla ymmärtävä hymy. Mrs Bellew otti esiin
avaimen, pisti sen reikään, avasi oven ja meni sisään.

Tämä näky näytti antaneen taiteilijalle aatteen. Hän työnsi ovensa
auki, toi telineen ja kankaan ulos ja asettaen ne niin, että hän
saattoi nähdä oven, mistä mrs Bellew oli mennyt sisään, hän alkoi
piirustaa.

Vanha kivinen kaivo, jonka kannella oli kolme kivistä sammakkoa,
oli puutarhassa lähellä samaa nurkkaa, ja sen takana oli kukkiva
viinimarjapensas ja sen takana taas vihreä ovi, mihin päivänpaiste
vinosti lankesi. Taiteilija työskenteli tunnin ajan, sitten hän pani
telineen syrjään ja meni juomaan teetään.

Mrs Bellew tuli ovesta heti hänen mentyään. Hän sulki oven takanaan
ja seisoi hiljaa. Hän otti taskustaan ison kuoren ja pudotti sen
kirjelaatikkoon; sitten hän kumartui maahan, otti oksan ja pisti sen
rakoon, joten kansi ei päässyt rämähtäen putoamaan. Tehtyään tämän
hän siveli käsillään kasvojaan ja rintaansa ikäänkuin pyyhkäistäkseen
jotakin yltään ja käveli pois. Ulkoveräjän tuolla puolen hän kääntyi
vasemmalle ja käveli samaa katua takaisin virralle. Hän käveli
verkkaan, nauttivasti ympärilleen katsellen. Pari kertaa hän pysähtyi
ja veti syvän henkäyksen, ikäänkuin ei voisi saada kyllikseen ilmaa.
Hän meni Embankmentille saakka ja seisoi siinä, nojaten kyynärpäitään
kaiteeseen. Etusormensa ja peukalonsa välissä hänellä oli pieni
esine, josta auringonsäteet heijastuivat. Se oli avain. Verkkaisesti,
nauttivasti hän ojensi kätensä yli veden, erotti peukalonsa ja
etusormensa ja antoi avaimen pudota.




MRS PENDYCE KEKSII KEINON


Mutta George ei tullut hakemaan äitiänsä teatteriin ja mrs Pendyce,
joka oli viettänyt päivänsä iltaa odottelemalla, vietti iltansa
salongissa, jonka historia oli hänelle tuntematon, ja ruokasalissa,
monien ihmisten parissa, jotka söivät kaksin, kolmisin ja nelisin,
joita hän saattoi katsella, mutta joille hän ei voinut puhua, joille
hän ei halunnutkaan puhua -- näin pian oli elämän ratas pyörinyt
yli hänen ihastuksensa ja odotuksensa ja jättänyt hänen rintansa
elottomaksi. Ja koko yön, lukuunottamatta kotvan unta, hän kärsi
katkerasti mitättömyydestään ja eristyneisyydestään ja tästä vielä
katkerammasta tietämyksestä: "George ei tarvitse minua; minä en
merkitse hänelle mitään!"

Hänen lohdutusta kaipaava sydämensä palasi yhä uudelleen siihen aikaan,
jolloin George _oli_ tarvinnut häntä, mutta hän sai kulkea pitkän
taipaleen, aina palttinapuserojen päiviin saakka, jolloin kaiken sen,
mitä George halusi -- ananasviipaleita, Bensonin vanhan vaunuruoskan,
"Tom Brownin kouluajan" ääneenlukemisen, Ellimanilla voitelua hänen
nyrjäytettyään pikku nilkkansa, vuoteeseen peittämisen -- jolloin
kaiken tämän pystyi antamaan hänen äitinsä yksin.

Tänä yönä mrs Pendyce havaitsi tuskallisen selvästi, että siitä lähtien
kuin George meni kouluun, ei hän koskaan ollut tarvinnut äitiään
ensinkään. Mrs Pendyce oli niin monen vuoden kuluessa koettanut uskoa
sitä, että se oli tullut oleelliseksi osaksi hänen elämäänsä, samoin
kuin rukouksien lukeminen illoin ja aamuin. Ja nyt hän havaitsi, että
kaikki se oli vain kuvittelua. Mutta maatessaan siinä valveilla hän
kuitenkin koetti uskoa sitä, sillä siihen uskoon hän oli kahlehdittu,
silloin kun hän synnytti Georgen, esikoisensa, maailmaan. Toista
poikaansa ja tyttäriänsä hän rakasti myös, mutta se ei ollut vallan
sama asia; hän ei ollut koskaan halunnut heidän tarvitsevan häntä,
sillä sen osan itseään hän oli kerta kaikkiaan luovuttanut Georgelle.

Katujen häly vaimeni vihdoin; hän oli nukkunut kaksi tuntia, kun se
alkoi uudestaan. Hän makasi ja kuunteli. Ja hälinä ja hänen ajatuksensa
sotkeutuivat toisiinsa hänen uupuneissa aivoissaan -- kudokseksi,
joka oli vain väsymystä, tunnetta, että tämä kaikki oli järjetöntä
ja tarpeetonta, pelkkää väärinkäsitystä ja vastahankaisuutta, sen
lempeän kohtuuden kieltämystä, mikä oli hänen oma pyhin vaistonsa.
Ja aamuvirkku ampiainen, jota houkuttelivat hänen toalettipöytänsä
sulotuoksut, lähti liikkeelle sopesta, missä se oli viettänyt yönsä,
ja alkoi hyristä ja kierrellä vuoteen yläpuolella. Mrs Pendyce pelkäsi
ampiaisia hieman, minkä vuoksi hän hiipi vuoteestaan, kun sen huomio
oli kiintynyt toisaanne, ja huiskautti sitä yövaatepussillaan, kunnes
se, huomaten naisen olevan kysymyksessä, lensi tiehensä. Maaten
taas vuoteessaan hän ajatteli: "Ihmiset tahtovat kaikin mokomin
ärsyttää niitä, kunnes ne pistävät, ja sitten he tappavat ne; se on
niin järjetöntä"; eikä hän huomannut, että hän täten kokosi kaikki
ajatuksensa kärsimyksestä kuin yhteen pähkinänkuoreen.

Hän murkinoitsi huoneessaan, Georgen lohduttamatta häntä millään
tiedolla itsestään. Sitten hän päätti -- ilman mitään määrättyjä
toiveita, mutta jonkinmoisen sisäisen varmuuden perusteella -- käydä
tapaamassa mrs Bellew'ta. Hän päätti kuitenkin ensin käydä mr Paramoria
puhuttelemassa. Mutta kun hänellä oli vain epämääräinen käsitys siitä,
mihin aikaan miehet ryhtyvät työhönsä, ei hän uskaltanut lähteä
liikkeelle ennen kuin yhdentoista jälkeen, ja käski ajuriaan ajamaan
hitaasti. Ajuri siis ajoi nopeammin kuin hänen oli tapana. Leicester
Squarella keskeytyi liike, kun joku korkea henkilö kulki asemalta
toiselle, ja katukäytävät olivat täynnä yksinkertaista kansaa, joiden
sydämet olivat täynnä ja vatsat tyhjät, ja hurraata huudettiin, kun
korkea henkilö ajoi ohi. Mrs Pendyce katseli innokkaasti ajuristaan,
sillä häntäkin miellytti tällainen komeus.

Joukko hajosi ja ajuri jatkoi matkaansa.

Hän oli nyt ensi kertaa minkään hammaslääkäriä halvemman ammattimiehen
liikehuoneistossa. Pienestä odotushuoneesta, missä hänelle tarjottiin
"Timesiä", jota hän pelkästä kiihtymyksestä ei saattanut lukea, hän
näki sarjan huoneita, jotka olivat lattiasta kattoon saakka täynnä
nahkafoliantteja ja mustia levyrasioita, joiden selustassa oli
merkkinä valkea kirjain, ja nuoria miehiä istui paperikasojen takana,
kirjoittamassa. Hän kuuli keskeytymättömän nakuttavan äänen, joka
herätti hänen uteliaisuuttaan, ja tunsi erikoisen nahan ja jonkin
puhdistusaineen hajun, joka oli hänestä vastenmielinen. Punatukkainen
nuorukainen, jolla oli kynä kädessään, meni ohi ja loi häneen uteliaan
katseen, jonka hän heti käänsi pois. Mrs Pendyce tunsi äkkiä sääliä
häntä ja kaikkia näitä paperikasojen takana kirjoittelevia nuoria
miehiä kohtaan, ja hänen mielessään välähti: "Kai tämä kaikki johtuu
siitä, että ihmiset eivät voi sopia keskenään."

Vihdoin hänet vietiin mr Paramorin luo. Hän istui isossa autiossa
huoneessaan, jossa oli menneen suuruuden ilme, ja tuijotti kolmeen La
France-ruusuun, jotka olivat maljakossa pöydällä, ja hän tunsi, ettei
hän koskaan pystyisi aloittamaan.

Mr Paramorin kulmakarvat, jotka pistivät esiin hänen sileäksi ajetuilta
ruskeilta kasvoiltaan kuin mitkäkin patakoukut, olivat teräksenharmaat,
ja teräksenharmaa oli hänen korkealta otsalta taaksepäin harjattu
tukkansa. Mrs Pendyce ihmetteli, kuinka hän saattoi näyttää viittä
vuotta Horacea nuoremmalta, vaikka oli vanhempi, ja kymmentä vuotta
Charlesia nuoremmalta, joka tietysti oli häntä vielä nuorempi. Hänen
silmänsä, joiden harmaudelle jokin henkinen muokkaus oli antanut
teräksisen hohteen, näyttivät nuorilta nekin, vaikka ne olivat vakavat,
ja hymy, mikä sai hänen suupielensä taipumaan ylöspäin, näytti hyvin
nuorekkaalta.

"On hyvin hauskaa nähdä teitä", sanoi hän.

Mrs Pendyce saattoi vastata vain hymyllä.

Mr Paramor työnsi ruusut nenänsä alle.

"Ne eivät ole niin kauniita kuin teidän", sanoi hän, "eikö niin? Mutta
parasta, mitä minä voin aikaansaada."

Mrs Pendyce punastui mielihyvästä.

"Minun puutarhani on niin viehättävä nyt --" Sitten hän muisti, ettei
hänellä enää ollut mitään puutarhaa, ja vaikeni, mutta muistaen
samalla, että vaikka hän olikin menettänyt puutarhansa, oli mr
Paramorilla vielä omansa, hän lisäsi nopeasti: "Entä teidän, mr Paramor
-- varmaankin se on mitä ihastuttavin."

Mr Paramor veti esiin jonkinlaisen tikarin, jolla hän oli kiinnittänyt
papereitaan kirjoituspöydälle, ja otti kirjeen kasasta.

"Kyllä se on hyvin sievä", sanoi hän. "Te luullakseni haluatte nähdä
tätä."

"Bellew Bellew'ta ja Pendyceä vastaan", oli siinä otsikkona. Mrs
Pendyce tuijotti näihin sanoihin, kuin niiden kauneus olisi lumonnut
hänet; kesti kauan, ennenkuin hän pääsi niistä eteenpäin. Ensi kerran
tunkeutui jutun koko kauheus sen panssarin läpi, joka erottaa meidät
kuolevaiset siitä, mitä me emme tahdo ajatella. Kaksi miestä ja nainen
kiistelivät ja raastoivat toisiaan kaiken maailman silmissä. Nainen
ja kaksi miestä olivat jättäneet sikseen kaiken ihmisrakkauden ja
lempeyden, kaiken kohtuuden ja myötätunnon, -- kaiken mikä tekee elämän
kauniiksi ja rakastettavaksi, ja kamppailivat nyt kuin villit koko
maailman näkyvissä. Kaksi miestä, ja toinen niistä hänen poikansa ja
heidän välillään nainen, jota molemmat olivat _rakastaneet!_ "Bellew
Bellew'ta ja Pendyceä vastaan!" Ja tämä siirtyisi menneisyyteen niiden
säälittävien tarinoiden seurassa, joita hän aika-ajoin oli lukenut
jonkinmoisella loukkaantuneella uteliaisuudella: "Snooks Snooksia ja
Stilesiä vastaan", "Horaday Horadayta vastaan", "Bethany Bethanya
ja Sweetenhamia vastaan". Kaikkien näiden juttujen seurassa, joissa
kumpikin asianosainen näytti niin peloittavalta, mutta joissa hän usein
oli tuntenut sääliä kumpaakin kohtaan, sillä hänestä tuntui, kuin olisi
jokin pahansuopa, nurinkurinen henki sitonut heidät häpeäpaaluun kaiken
kansan nähtäväksi ja pilkattavaksi. Ja kauhu täytti hänen sydämensä. Se
oli kaikki niin arkipäiväistä ja karkeaa ja matalaa.

Kirje sisälsi vain muutamia sanoja eräältä asianajotoimistolta ja
määräsi kohtausajan. Mrs Pendyce katsoi mr Paramoriin. Tämä lakkasi
piirtelemästä imupaperilleen ja lausui heti:

"Minä menen itse tapaamaan näitä ihmisiä huomenna iltapäivällä. Minä
teen parhaani saadakseni heidät järkiinsä."

Mrs Pendyce tunsi mr Paramorin katseesta, että tämä tiesi hänen
kärsivän ja myös kärsi hänen kanssaan.

"Ja jos -- jos he eivät tahdo?"

"Silloin minä tulen käyttämään aivan toista menettelytapaa ja he saavat
itse hoitaa asiansa."

Mrs Pendyce vaipui takaisin tuoliinsa. Hän luuli taas tuntevansa
äskeisen nahan ja puhdistusaineen hajun ja kuulevansa lakkaamattoman
naputuksen. Hän tunsi päätänsä huimaavan, ja salatakseen sen hän
kysyi umpimähkään: "Mitä tarkoittaa 'ilman sitovaa velvoitusta' tässä
kirjeessä?"

Mr Paramor hymyili:

"Se on eräs lausetapa, jota me aina käytämme", sanoi hän. "Se
tarkoittaa, että jos me annamme jotakin, niin me pidätämme itsellemme
oikeuden ottaa sen takaisin taas."

Mrs Pendyce, joka ei ymmärtänyt, mutisi:

"Ymmärrän. Mutta mitä he ovat antaneet?"

"Niin", sanoi mr Paramor. "Suoraan sanoen olemme tällaisessa
jutussa vastapuoli ja minä kuin kissa ja koira. Kaikki tapahtuu
sen olettamuksen pohjalla, että me emme tiedä mitään toisistamme
ja haluamme tietää vielä vähemmän, niin että kun me teemme
palveluksen toisillemme, täytyy meidän pelastaa sielumme sanomalla:
'Todellisuudessa me emme tee teille mitään palvelusta.' Ymmärrättekö?"

Taaskin mrs Pendyce mutisi:

"Ymmärrän."

"Se kuuluu vähän maalaismaiselta, mutta me asianajajat saamme kiittää
maalaismaisuutta olemassaolostamme. Jos ihmiset kerran rupeaisivat
tekemään myönnytyksiä toisilleen, en tiedä miten meidän kävisi!"

Mrs Pendycen katse lankesi taas sanoihin "Bellew Bellew'ta ja Pendyceä
vastaan", ja taaskin se pysähtyi niihin, kuin olisi sanojen kauneus
lumonnut sen.

"Mutta kenties tahdoitte tavata minua jonkun muunkin seikan johdosta?"
sanoi mr Paramor.

Äkillinen pelästys lankesi mrs Pendyceen. "En, en, kiitos. Minä tahdoin
vain tietää, mitä asiassa on tehty. Minä olen tullut kaupunkiin
tapaamaan Georgea. Tehän sanoitte --"

Mr Paramor kiiruhti hänen avukseen.

"Kyllä; aivan niin -- aivan niin."

"Horace ei ole tullut kanssani."

"Hyvä!"

"Hän ja George eivät aina tule oikein hyvin --"

"Toimeen? He ovat liian erilaisia."

"Niinkö teistä? Minä en ole koskaan huomannut --"

"Ei kasvoiltaan, mutta molemmissa on --"

Mr Paramorin lause loppui hymyyn; ja mrs Pendyce, joka ei tiennyt, että
sana "pendycitis" oli hänen kielellään, hymyili epämääräisesti myös.

"George on hyvin omapäinen", sanoi mrs Pendyce. "Luuletteko, voi
luuletteko saavanne kapteeni Bellew'n asianajajat myöntymään --"

Mr Paramor heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja peitti kädellään sen,
mitä oli kirjoittanut imupaperille.

"Kyllä", sanoi hän verkkaan, "luulen kyllä".

Mutta mrs Pendyce oli saanut vastauksensa. Hän oli aikonut puhua
tulevasta käynnistään Helen Bellew'n luona, mutta nyt hän ajatteli:

"Hän ei saa heitä myöntymään; minä tunnen sen. Tahdon mennä pois."

Taaskin hän luuli kuulevansa tuon lakkaamattoman naputuksen, tuntevansa
nahan ja puhdistusaineen hajun, näkevänsä sanat: "Bellew Bellew'ta ja
Pendyceä vastaan."

Hän ojensi kätensä.

Mr Paramor otti hänen kätensä omaansa ja katsoi ulos akkunasta.

"Hyvästi", sanoi hän -- "hyvästi. Mikä on osoitteenne -- Greenin
hotelli? Minä tulen kertomaan teille toimenpiteistäni. Ymmärrän --
ymmärrän!"

Mrs Pendyceen vaikuttivat nämä sanat: "ymmärrän -- ymmärrän!"
omituisella tavalla järkyttävästi, kuin ei kukaan olisi ennen mitään
"ymmärtänyt", ja hän poistui vapisevin huulin. Hänen elämässään ei
tosiaankaan kukaan ollut koskaan "ymmärtänyt" -- eipä silti, että
hän olisi voinut tai tahtonut valittaa sellaista pikkuseikkaa, mutta
tosiseikka pysyi. Ja kumma kyllä hän tällä hetkellä ajatteli miestään
ja kummeksi, mitä hän mahtoi tehdä, ja tunsi sääliä häntä kohtaan.

Mutta mr Paramor meni takaisin tuolilleen ja katseli siihen, mitä oli
kirjoittanut imupaperilleen. Se kuului:

    "Me pidämme pikku oikeuksistamme kiinni
    ja olemme valhearvostamme arat;
    me emme tee mitään myönnytyksiä muille
    emmekä myöskään mitään itsellemme;
    me tavoittelemme heitä korvista,
    he tavoittavat meitä tukasta --
    ja tulos on vain suuri sakko
    ja kaikki loppuu rähinään."

Hän huomasi, että siitä puuttui sekä loppusointu että poljento, ja
vakavan näköisenä hän repi sen rikki.

Taaskin mrs Pendyce käski ajuriansa ajamaan verkkaan ja tämä ajoi
tavallista kovemmin; kuitenkin matka Chelseahin tuntui kestävän
ikuisesti, ja ajuri teki loppumattomasti käännöksiä, jotka olivat
toinen toistaan jyrkemmät, kuin olisi hän päättänyt näyttää, miten
paljon hänen hevosensa suu sieti.

"Elukka parka!" ajatteli mrs Pendyce; "sen suu mahtaa olla aivan
haavoilla, ja tämä on aivan tarpeetonta". Hän nosti kätensä
merkkihihnaan. "Olkaa niin hyvä ja ajakaa suoraa tietä. Minä en pidä
käännöksistä."

Ajuri totteli. Häntä ikävystytti tavattomasti kääntää vain yksi kulmaus
niiden kuuden sijasta, jotka hän oli aikonut; ja kun mrs Pendyce kysyi
maksusta, otti ajuri häneltä ylimääräisen shillingin siitä matkasta,
minkä oli säästänyt ajamalla suoraan. Mrs Pendyce maksoi sen, kun ei
muutakaan osannut, ja antoi miehelle vielä kuusi penceä, ajatellen,
että se koitui hevosen hyväksi; ja ajuri kohautti hattuaan ja sanoi:

"Paljon kiitoksia, mylady", sillä hänellä oli tapana sanoa "mylady"
silloin, kun hän sai kahdeksantoista penceä yli taksan.

Mrs Pendyce seisoi kokonaisen minuutin katukäytävällä ja ajatteli:

"Minun _täytyy_ mennä sisään nyt; on typerää tulla näin pitkälle eikä
mennä sisään!"

Mutta hänen sydämensä tykytti niin, että hän tuskin saattoi nielaista.

Vihdoin hän soitti.

Mrs Bellew istui pienessä salissaan avonaisen akkunan ääressä ja
vihelsi kanarialinnulle. Ihmisten toimissa piilee alituinen ja syvä
ironia, joka on yhteydessä itse elämän lähdesuonien kanssa. Mrs
Pendycen odotukset, hänen pelokkaat kuvittelunsa tästä kohtauksesta,
jotka olivat vaivanneet häntä kaiken matkaa, täyttyivät surkean
huonosti. Hän oli mielessään toistanut sitä kohtausta aina siitä saakka
kuin hän rupesi ajattelemaan; todellisuus näytti hänestä oudolta. Hän
ei tuntenut mitään hermostuneisuutta eikä vihamielisyyttä, ainoastaan
jonkinmoista tuskallista harrastusta ja ihailua. Ja kuinka voisi tämä
tai joku muu nainen auttaa sitä, että oli rakastunut Georgeen?

Kun ensimmäinen epävarmuuden hetki oli ohi, loistivat mrs Bellew'n
silmät niin ystävällisinä kuin hän olisi kaikessa tehnyt täysin oikein;
eikä mrs Pendyce voinut olla tulematta tätä ystävällisyyttä puolitiehen
vastaan.

"Älkää pahastuko siitä, että minä tulin. George ei tiedä siitä. Minä
tunsin, että minun täytyi tulla tapaamaan teitä. Luuletteko, että te
kaksi olette täysin selvillä siitä, mitä olette tekemäisillänne? Se
näyttää niin peloittavalta, ja sehän ei koske vain teitä itseänne, vai
kuinka?"

Mrs Bellew'n hymy haihtui.

"Olkaa niin ystävällinen, älkääkä sanoko 'te kaksi'", sanoi hän.

Mrs Pendyce sopersi:

"Minä en ymmärrä."

Mrs Bellew katseli häntä kasvoihin ja hymyili; ja hymyillessään hän
näytti tulevan hieman jäykemmäksi.

"No niin, kai on aivan oikein, että te puututte asiaan! Minä en rakasta
teidän poikaanne. Rakastin häntä ennen, mutta en enää. Minä sanoin sen
hänelle eilen kerta kaikkiaan."

Mrs Pendyce kuuli nämä sanat, jotka tekivät niin suuren, niin
ihmeteltävän eron asiassa, -- sanat, joiden olisi pitänyt olla kuin
vesi erämaassa -- jonkinmoisella kauhulla, ja koko hänen sielunsa
leimahti hänen silmistään.

"Ettekö rakasta häntä?" huusi hän.

Hänellä oli vain sokea tunne siitä, että häntä oli loukattu ja häväisty.

Tämä nainen oli kyllästynyt Georgeen! Kyllästynyt hänen poikaansa! Hän
katsoi mrs Bellew'hin, jonka kasvoilla oli jonkinmoinen utelias sääli,
silmillä, joista ei koskaan ennen ollut puhunut viha.

"Te olette kyllästynyt häneen? Te olette hylännyt hänet? Silloin on
sitä parempi, kuta pikemmin minä menen hänen luokseen. Antakaa minulle
hänen osoitteensa, olkaa hyvä!"

Helen Bellew polvistui kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti kuorelle, ja
hänen naisellinen sulonsa viilsi mrs Pendycen sydäntä.

Hän otti paperin. Hän ei ollut koskaan oppinut sanomaan asioita, mitä
hän ei tarkoittanut, ja kun mitkään sanat eivät voineet ilmaista, mitä
hän tunsi sydämessään, hän kääntyi ja meni pois.

Hänen takanaan kuului mrs Bellew'n terävä ja julma ääni:

"Minkä minä mahdan sille, että kyllästyin häneen? Minä en ole te.
Menkää nyt!"

Mrs Pendyce tempasi ulko-oven auki. Laskeutuessaan portaita alas
hän hapuili käsipuita. Hänellä oli se miltei ruumiillisen kivun
käperryttävä tunne, jonka tunteettomuus joko heitä itseään tai muita
kohtaan herättää lempeissä sieluissa.




ÄITI JA POIKA


Mrs Pendycelle oli Chelsea tuntematon maa, ja hänelle olisi kestänyt
kauan löytää tie Georgen huoneisiin, jos hän olisi ollut luonnostaan
sitä mitä hän oli nimeltään, sillä Pendycet eivät koskaan kyselleet
tietä mihinkään eivätkä uskoneet mitä heille sanottiin, vaan hakivat
sen itse, aiheuttaen siten itselleen paljon tarpeetonta vaivaa, jota he
perästäpäin valittivat.

Ensin poliisi, sitten taiteilijan näköinen parrakas nuori mies oli mrs
Pendycelle oppaana. Jälkimmäinen, joka nojaili veräjää vasten, avasi
sen.

"Tässä", sanoi hän; "ovi oikeassa kulmassa".

Mrs Pendyce käveli pikku polkua myöten, ohi raunioituneen kaivon kolmen
kivisammakon, ja seisoi ja odotti ensimmäisen vihreän oven edessä. Ja
odottaessaan hän taisteli pelon ja ilon välillä; sillä nyt, kun hän
oli poissa mrs Bellew'n luota, ei hänellä enää ollut mitään tunnetta
kärsitystä loukkauksesta. Vain hänen näkemisensä sen herätti, niin
henkilökohtainen on kaikkein lempeinkin mieli.

Hän sai köynnöskasvien välistä käsiinsä kellon ruostuneen pitimen ja
veti sitä. Särkynyt kellonkilahdus oli vastauksena, mutta kukaan ei
tullut; kuului vain heikko ääni, kuin olisi joku kävellyt edestakaisin.
Sitten alkoi ulkoveräjän takana katumyyjä huutaa kohti taivasta, ja
ääni hukkui hänen messuunsa. Taiteilijan näköinen parrakas nuori mies
tuli polkua myöten.

"Kenties te voitte sanoa minulle, onko poikani kotona?"

"Minä en ole nähnyt hänen menevän ulos, vaikka olen maalannut tässä
kaiken aamua."

Mrs Pendyce katseli ihmetellen maalaustelinettä, joka seisoi toisen
oven ulkopuolella vähän edempänä. Hänestä tuntui oudolta, että hänen
poikansa oli sellaisessa paikassa.

"Autanko minä teitä kolkuttamaan?" sanoi taiteilija. "Kaikki nämä
kolkuttimet ovat niin jäykkiä."

"Jospa tahtoisitte olla niin ystävällinen!"

Taiteilija kolkutti.

"Hänen täytyy olla sisällä", sanoi hän. "Minä en ole kääntänyt silmiäni
tästä ovesta, koska olen maalannut sitä."

Mrs Pendyce tuijotti oveen.

"Minä en saa sitä selville", sanoi taiteilija. "Se kiusaa minut
kuoliaaksi."

Mrs Pendyce katseli häneen kysyvästi.

"Eikö hänellä ole mitään palvelijaa?" kysyi hän.

"Ei toki", sanoi taiteilija; "sehän on ateljee. Valaistus on aivan
väärä. Mitähän jos te tahtoisitte seistä siinä paikallanne hetkisen; se
auttaisi minua koko lailla!"

Hän astui hiukan taaksepäin ja varjosti kädellä silmiään, ja mrs
Pendycen ruumiin läpi kävi värähdys.

"Miks'ei George avaa ovea", ajatteli hän. "Mitä -- mitä tuo mies tekee?"

Taiteilija antoi kätensä vaipua.

"Paljon kiitoksia", sanoi hän. "Minä kolkutan uudelleen. Kas noin! Se
herättäisi vainajankin!"

Ja hän nauroi.

Järjetön pelko valtasi mrs Pendycen.

"Oh", sopersi hän. "Minun _täytyy_ päästä sinne -- minun _täytyy_
päästä sinne!"

Hän tarttui itse kolkuttimeen ja yritti lyödä sitä ovea vasten.

"Siinä näette", sanoi taiteilija, "ne ovat kaikki samanlaisia; nuo
kolkuttimet ovat jäykkiä kuin hiilihangot".

Taas hän varjosti kädellä silmiään.

Mrs Pendyce nojautui ovea vasten; hänen polvensa vapisivat hurjasti.

"Mitä on tapahtunut?" ajatteli hän. "Kenties hän vain nukkuu, kenties
--. Oh Jumala!"

Hän kolkutti kaikella voimallaan. Ovi aukeni, ja aukossa seisoi George.
Tukahduttaen nyyhkytyksen mrs Pendyce astui sisään. George paukautti
oven kiinni hänen jälkeensä.

Minuutin ajan pysyi mrs Pendyce vaiti, hän oli yhä äskeisen oudon
pelon ja jonkinmoisen häpeän vallassa. Hän ei katsellutkaan poikaansa,
vaan loi arkoja silmäyksiä ympäri hänen huonettaan. Hän havaitsi
jonkinmoisen parvekkeen takaseinällä ja puoleksi lasipeittoisen
kupukaton. Hän näki verhoja riippuvan parvekkeen koko pituudelta,
pöydän, jolla oli teevehkeet ja karahveja, pyöreän rautakamiinan, matot
lattialla ja suuren, ihmisen korkuisen kuvastimen keskellä seinää.
Kuvastimessa heijastui hopeamaljakko, jossa oli kukkia. Mrs Pendyce
huomasi, että ne olivat kuihtuneet, ja niiden epämääräinen yököttävä
haju oli hänen ensimmäinen selvä tuntemuksensa.

"Sinun kukkasi ovat kuihtuneet, rakkaani", sanoi hän. "Minun täytyy
tuoda sinulle vähän tuoreita!"

Silloin vasta hän katsoi Georgeen. Mustat kehät olivat hänen silmäinsä
alla, hänen kasvonsa olivat keltaiset; äidistä näytti kuin ne olisivat
kutistuneet. Tämä pelästytti häntä ja hän ajatteli:

"Minä en saa ilmaista mitään; minun täytyy pitää pääni selvänä."

Hän pelkäsi -- pelkäsi epätoivoista ilmettä poikansa kasvoilla,
epätoivoista ja mieletöntä sävyä, ja hän pelkäsi hänen itsepäisyyttään,
joka pitelee kiinni menneestä vain siksi, että se on mennyttä, joka
pitelee omastaan, vaikka tämä oma on kuollut. Hänessä itsessään oli
tätä ominaisuutta niin vähän, ettei hän saattanut aavistaa, mihin
se voisi viedä Georgen; mutta hän oli elänyt keskellä sitä kaiken
avioelämänsä ajan, ja hänestä tuntui luonnolliselta, että se voisi
käydä vaaralliseksi hänen pojalleen nyt.

Hänen pelkonsa pakotti hänet hillitsemään itsensä. Hän veti Georgen
sohvalle viereensä, ja hänen päässään välähti ajatus: "Kuinka monta
kertaa hän onkaan istunut tässä pidellen tuota naista sylissään!"

"Sinä et tullut hakemaan minua eilisiltana, rakkaani. Minä ostin
piletit ja sain niin hyvät paikat!"

George hymyili.

"En", sanoi hän; "minulla oli jotakin muuta katsottavana".

Tämä hymy sai Margery Pendycen sydämen tykyttämään niin, että siihen
koski, mutta hänkin hymyili.

"Miten sievä paikka sinulla on täällä, kultaseni!"

"Tässä on tilaa kävellä."

Mrs Pendyce muisti edestakaisin kulkeneiden askelten äänen, jonka hän
oli kuullut. Siitä, että George ei kysellyt, miten hänen äitinsä oli
saanut selville hänen asuinpaikkansa, hän tiesi, että Georgen oli
täytynyt arvata, missä hän oli ollut, ja ettei heillä kummallakaan
ollut mitään kertomista toisilleen. Ja vaikka tämä itsessään oli
helpotus, lisäsi se hänen kauhuaan -- sitä kauhua, minkä aseman
epätietoisuus herättää. Kaikenmoisia kuvia kulki hänen mielessään.
Hän näki Georgen makuukamarissaan, palanneena ensimmäiseltä
metsästysretkeltään, palleroiset posket naarmuisina otsalta leukaan
saakka ja pienessä hansikoidussa kädessä verinen ketunpojan jalka.
Hän näki hänen syöksyvän huoneeseensa Lordin krikettikilpailun
viimeisenä päivänä 1880, hattu kuhmuilla, silmä mustuneena ja kädessä
keppi, jossa oli vaaleansininen tupsu. Hän näki hänet kalmankalpeana,
yhteenpuristetuin huulin sinä iltana, jolloin hän vasta puoliksi
parantuneena kurkkutaudista oli karannut kotoaan ja hiipinyt ulos
metsästämään yksinään, ja hän muisti hänen sanansa: "Niin, äiti, mitä
en kestänyt sitä kauempaa; se meni liian verkkaan!"

Mitähän, jos hän nytkään ei voisi kestää tätä. Mitähän, jos hän tekisi
jotakin äkkipikaista! Mrs Pendyce otti esiin nenäliinansa.

"Täällä on jokseenkin kuuma, rakkaani; sinun otsasi on aivan märkä!"

Hän näki Georgen katsahtavan häneen epäluuloisesti, ja kaikki hänen
naisellinen viekkautensa vallitsi hänen silmissään, niin että ne eivät
värähtäneet, vaan katsoivat häneen aivan luonnollisesti.

"Tuo kattovalo sen tekee", sanoi George. "Päivä pääsee siitä paistamaan
täydeltä terältä."

Mrs Pendyce katsoi kattoakkunaan.

"On omituista nähdä sinua täällä, mutta se on somaa -- niin
epäsovinnaista. Sinun täytyy antaa minun viedä pois nuo kukat!" Hän
meni hopeamaljakon luo ja kumartui sen yli. "Rakas poikaseni, nehän
ovat aivan inhottavia! Heitä ne toki jonnekin ulos; vanhojen kukkien
haju on niin kauhea!"

Hän ojensi maljakon peittäen nenäänsä liinallaan.

George otti maljakon, ja kissan tavoin, joka vaanii hiirtä, katseli
mrs Pendyce, kuinka hän vei sen ulos puutarhaan. Ja kun ovi sulkeutui,
hiipi hän nopeammin ja äänettömämmin kuin kissa verhojen taakse.

"Minä tiedän, että hänellä on revolveri", ajatteli hän.

Hetkisen kuluttua hän palasi verhojen takaa, hiipi ympäri huoneen,
etsien sekä silmin että käsin, mutta hän ei nähnyt mitään, ja hänen
sydämensä keveni, sillä kaikki sellainen kauhistutti häntä.

"Kunhan vain päästäisiin ohi näiden ensimmäisten, peloittavien
tuntien", ajatteli hän.

Georgen palatessa hän seisoi samassa paikassa kuin hänen mennessään.
He istuivat paikalleen äänettöminä, ja tämän äänettömyyden kestäessä
-- pisimmän, mitä hän elämässään oli kokenut -- mrs Pendyce uskoi
tuntevansa kaiken mitä Georgen sydämessä liikkui, kaiken sen synkkyyden
ja katkeran kivun, tappion ja kaivatun omistuksen vimman, menetetyn
ilon, syvän vastenmielisyyden tunnon; ja kuitenkin hänen sydämensä
jo oli kyllin täynnä toivoa ja tuskaa, sääliä, mustasukkaisuutta,
rakkautta ja syvää kaipausta. Vain kahdesti katkesi hiljaisuus. Kerran,
kun George kysyi häneltä, oliko hän syönyt aamiaista, ja hän, joka ei
ollut syönyt mitään koko päivänä, vastasi:

"Kyllä, rakas -- kyllä!"

Ja toisen kerran, kun George sanoi:

"Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne, äiti; minä olen hiukan poissa
raiteiltani."

Mrs Pendyce katsoi tutkivasti poikansa kasvoja, hänelle rakkaimpia
maailmassa, nyt permantoon päin kääntyneitä, ja hän tunsi niin
voimakasta kaipausta painaa ne rintaansa vasten, että kun hän ei
uskaltanut sitä tehdä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä ja juoksivat
hiljaa pitkin hänen poskiaan. Tämän etäisen asemansa takia valitun
huoneen hiljaisuus muistutti haudan hiljaisuutta, ja kuten haudasta ei
sieltä näkynyt maailmaa ensinkään, sillä kattoakkunan lasi oli himmeä.

Tämä haudanhiljaisuus alkoi pusertaa mrs Pendycen sydäntä; hänen
silmänsä kiinnittyivät kattoakkunaan, kuin koettaisi hän saada
sen särkymään ja helisemään. Kissa, joka oli vaelluksella katolta
katolle, sen neljän käpälän mustat, liikkuvat pilkut, heikko kajastus
sen ruumiista, siinä kaikki mitä hän näki. Ja kykenemättä tätä enää
kauemmin kestämään hän äkkiä huusi:

"Oh, George, puhu minulle jotakin! Älä tällä tavoin työnnä minua
luotasi!"

George vastasi:

"Mitä sinä tahdot minun sanovan sinulle, äiti?"

"En mitään -- kun vain --"

Ja hän painui polvilleen poikansa viereen, veti hänen päänsä rintaansa
vasten ja keinutti vartaloaan hiljaa edestakaisin, hitaasti muuttaen
otettaan, kunnes hän tunsi, että Georgen pää oli mukavassa asennossa.
Näin oli hänellä poikansa kasvot sydäntään vasten, eikä hän tahtonut
hellittää niitä. Kova lattia loukkasi hänen polviaan; hänen koko
ruumistaan särki, mutta mikään maailmassa ei olisi saanut häntä
hellittämään tuumaakaan, sillä hän uskoi auttavansa Georgea omalla
kärsimyksellään, ja hänen kyyneleensä putosivat Georgen niskaan. Kun
George vihdoin veti kasvonsa pois, vaipui hän kokoon lattialle eikä
jaksanut nousta, mutta hänen sormensa tunsivat, että hänen pukunsa oli
poven kohdalta märkä. George sanoi käheästi:

"Kaikki on hyvin, äiti; älä ole huolissasi."

Millään ehdolla ei mrs Pendyce olisi tahtonut tällä hetkellä katsoa
Georgeen, mutta syvemmällä varmuudella, kuin minkä järki antaa, hän
tunsi, että George oli pelastettu.

Verkkaan palasi kissa pitkin kaltevaa kattoakkunaa entisiä jälkiään
myöten takaisin; sen neljä käpälää näkyivät tummina, liikkuvina
pisteinä, sen ruumis heikkona kajastuksena.

Mrs Pendyce nousi.

"Minä en viivy nyt kauemmin, rakkaani. Saanko käyttää sinun
kuvastintasi?"

Seisoessaan kuvastimen edessä, sivellen valahtaneita hiuksiaan,
pyyhkäisten nenäliinalla poskiaan, silmiään ja huuliaan hän ajatteli:

"Tuo nainen on seissyt tässä! Tuo nainen on sivellyt hiuksiaan,
katsonut tähän kuvastimeen ja pyyhkinyt hänen suudelmansa poskiltaan!
Antakoon Jumala hänelle sen kärsimyksen, minkä hän on antanut minun
pojalleni!"

Mutta ajateltuaan tämän toivomuksen hän värisi.

Hän kääntyi Georgeen päin ovella, ja hänen hymynsä näytti sanovan:

"Ei hyödytä mitään itkeä tai koettaa kertoa sinulle, mitä minulla on
sydämelläni, ja katso, siksi minä hymyilen näin. Ole sinä niin kiltti
ja hymyile minulle vähän, niin että minun on vähän helpompi olla!"

George pisti pienen paperikäärön hänen käteensä ja koetti hymyillä.

Mrs Pendyce astui nopeasti ulos. Auringonpaiste häikäisi häntä, eikä
hän katsonut tätä kääröä ennenkuin ulkoveräjän takana. Siinä oli
ametistikaulanauha, smaragdimedaljonki ja timanttisormus. Pienellä
harmaalla kadulla, joka vei tähän poppelien, vanhan kaivon ja vihreän
veräjän somistamaan puistoon, jalokivet hehkuivat ja säkenöivät kuin
kaikki valo ja elämä olisi keskittynyt niihin. Mrs Pendyce, joka
rakasti värejä ja loistavia esineitä, näki, että ne olivat kauniit.

Tuo nainen oli ottanut ne, käyttänyt hyväkseen niiden valoa ja väriä
ja sitten viskannut ne takaisin! Hän kääri ne paperiin takaisin,
sitoi nuoran ja käveli virtaa kohti. Hän ei kiiruhtanut, vaan käveli
tyynesti katsellen eteensä. Hän eteni Embankmentin poikki, kumartui
kaidetta vasten ja ojensi kätensä yli harmaan veden. Hänen peukalonsa
ja etusormensa erkanivat toisistaan; valkea käärö putosi, ui hetken
pinnalla ja hävisi sitten.

Mrs Pendyce katsoi äkisti ympärilleen. Parrakas nuori mies, jonka
kasvot tuntuivat tutuilta, nosti hattuaan.

"Siis teidän poikanne _oli_ kotona", sanoi hän. "Se oli hauska. Minun
täytyy uudelleen kiittää teitä siitä, että seisoitte mallinani tuon
minuutin. Se selvitti minulle kaiken. Minä tahdoin vain päästä selville
henkilön ja oven keskinäisestä suhteesta. Hyvästi!"

Mrs Pendyce sopersi: "Hyvästi!" ja seurasi poistuvaa miestä
hämmästynein silmin, kuin olisi tämä tavoittanut hänet itse rikoksen
teosta. Hän oli näkevinään jalokivet, hehkuvat poloiset esineet, jotka
nyt olivat harmaassa mudassa, pimeyden saaliina, ainaisesti vailla
valoaan ja väriään. Ja kuin olisi tehnyt syntiä, rikkonut omaa lempeätä
luontoaan vastaan, hän kiiruhti pois.




GREGORY KATSELEE TAIVASTA KOHTI


Kun Gregory Vigil nimitti mr Paramoria pessimistiksi, johtui se siitä,
että hän yhtä vähän kuin muutkaan ymmärsi tämän sanan sisällystä; sillä
sekapäisyydessään, joka hänellä oli yhteisenä monien, jonakin sumuisena
hetkenä siinneiden ihmisten kanssa, hän ajatteli, että se, joka näki
asiat sellaisina kuin ne ovat, koetti kuvailla ne entistä pahemmiksi.
Gregorylla oli oma tapansa katsella asioita, ja se oli hyvin kallis
hänelle -- niin kallis, että hän mieluummin sulki silmänsä kuin näki
ne muulla tavalla, ja kun asiat eivät hänelle olleet samanlaisia
kuin mr Paramorille, ei oikeastaan voi sanoa, ettei hän olisi nähnyt
niitä sellaisina kuin ne olivat. Mutta hän ei pystynyt näkemään
lokaa kasvoilla, joiden hän toivoi olevan puhtaat; jokin neste hänen
sinisilmissään hajoitti tämän loan, sillä välin kuin kasvojen kuva
oli matkalla verkkokalvolle. Tämä tapahtuma oli tajuton, ja sitä on
nimitetty idealismiksi. Siksi hän tuli yhä varmemmaksi, kuta kauemmin
hän mietti, siitä, että hänen holhokillaan oli oikeus olla uskollinen
rakastamalleen miehelle, oikeus yhdistää elämänsä hänen elämäänsä. Ja
tämän ajatuksen terän hän painoi yhä syvemmälle sydämeensä.

Kello neljän aikaan sinä päivänä, jolloin mrs Pendyce kävi ateljeessa,
toi juoksupoika hänelle seuraavan kirjeen.

    Greenin hotelli, torstaina.

    Rakas Grig!

    Minä olen tavannut Helen Bellew'n ja olen juuri tullut Georgen
    luota. Me olemme kaikki eläneet ilkeän unen vallassa. Hän ei
    rakasta Georgea -- kenties hän ei ole häntä koskaan rakastanut.
    Minä en tiedä enkä halua tuomita. _Hän on hylännyt Georgen_. En
    katso olevani oikeutettu lausumaan mitään sen johdosta. Alusta
    loppuun saakka se näyttää niin tarpeettomalta, tarkoituksettomalta,
    ristiriitaiselta sekasotkulta. Minä kirjoitan sinulle tämän
    kertoakseni kuinka asiat todella ovat ja pyytääkseni sinua, jos
    sinulta liikenee hetki, pistäytymään Georgen klubissa tänä iltana
    ja ilmoittamaan minulle, onko hän siellä ja mitenkä hänen laitansa
    on. Ketään muuta minä en voi pyytää tekemään tätä puolestani. Suo
    anteeksi, jos tämä kirje tuottaa sinulle tuskaa.

                                   Harras serkkusi _Margery Pendyce_.

Niille, jotka katsovat kaikkia inhimillisiä asioita kuin yhdellä
silmällä, ahtaasta henkilökohtaisesta näkökulmasta, jotka eivät pysty
näkemään kaiken ihmispuuhan alla piilevää ironiaa ja nauttimaan
siitä, joiden yksinkertaiset sydämet houkuttelevat tämän ironian sen
kaikkein sydämellisimpään hymyyn, jotka tämän ironian voittaminakin
pysyvät kukistumattomina -- niille ei ajan oloon mikään kohtalon
isku, mikään heidän käsityksiensä kumous pysy merkitsevänä. Nuolet
osuvat, värähtävät ja varisevat maahan, kuin ketjupanssarista, kunnes
viimeinen nuoli pääsee tunkeutumaan panssarin alle ja syöpyy sydämeen,
haavoitetun huudahtaessa: "Mitä -- sinäkö? Ei, ei! Minä en usko, että
sinä siinä olet!"

Sellaiset ihmiset ovat tehneet suuren osan siitä, mitä tässä vanhassa
maailmassa on ollut tehtävänä, ja kenties vielä suuremman osan siitä,
mikä olisi ollut tekemättä jätettävä.

Kun Gregory sai tämän kirjeen, käsitteli hän par'aikaa erään morfiinin
valtaan langenneen naisen tapausta. Hän pisti kirjeen taskuunsa ja
jatkoi työtään. Sen enempää hän ei pystynyt tekemään.

"Tässä on selonteko, mrs Shortman. Ottakoot hänet haltuunsa kuudeksi
viikoksi. Hän palaa sieltä uutena ihmisenä."

Mrs Shortman nojasi laihan päänsä laihoihin kasvoihinsa ja kiinnitti
hehkuvat silmänsä Gregoryyn.

"Minä pelkään, että hän on kadottanut kaiken siveydentunnon", sanoi
hän. "Tiedättekö, mr Vigil, minä melkein pelkään, ettei hänellä koskaan
ole ollutkaan mitään sellaista."

"Mitä te tarkoitatte?"

Mrs Shortman käänsi katseensa pois.

"Toisinaan minä tunnen kiusausta uskoa", sanoi hän, "että on olemassa
sellaisia ihmisiä. Mahdammeko me ottaa kylliksi huomioon sitä! Siltä
ajalta, jolloin olin maalaistyttö, muistan pastorimme tyttären, joka
oli hyvin sievä olento. Hänestä kerrottiin kauhistavia asioita jo
ennenkuin hän meni naimisiin, ja sitten me kuulimme, että hän oli
ottanut eron. Hän tuli Lontooseen ja ansaitsi elantonsa pianonsoitolla,
kunnes hän taas meni naimisiin. Minä en tahdo mainita teille hänen
nimeään, mutta hän on varsin tunnettu, eikä kukaan ole koskaan
havainnut hänen näyttävän vähintäkään hävyn merkkiä. Jos on yksi
sellainen nainen olemassa, saattaa niitä olla tusinoittain, ja minusta
toisinaan tuntuu, että me haaskaamme --"

Gregory sanoi kuivasti:

"Muistan, että te olette ennenkin sanonut niin."

Mrs Shortman puraisi huultaan.

"Minä en luullakseni säästä ponnistuksiani enkä aikaani", sanoi hän.

Gregory nousi nopeasti ja tarttui hänen käteensä.

"Tiedän sen -- oh, tiedän sen", sanoi hän lämpimästi.

Äkkiä kuului, kuinka miss Mallow vimmatusti naputti kirjoituskonetta
nurkassaan. Gregory tempasi hattunsa naulakosta.

"Minun täytyy mennä nyt", sanoi hän. "Hyvää yötä."

Ilman edelläkäypää varoitusta, kuten sydänten on tapana, oli hänen
sydäntänsä alkanut särkeä, ja hän tunsi, että hänen täytyi päästä
ulos raittiiseen ilmaan. Hän ei noussut raitiovaunuun eikä ajuriin,
vaan asteli eteenpäin niin lujasti kuin taisi, koettaen ajatella,
koettaen ymmärtää. Mutta hän saattoi vain tuntea -- sekavia ja suruisia
tunteita, mihin silloin tällöin sekaantui outoja mielihyvän pisaroita,
jotka hävettivät häntä. Tietoisesti tai tietämättään veivät hänen
askeleensa Chelseahin päin, sillä vaikka ihmisen silmät olisivatkin
tähtiin kohotetut, eivät hänen jalkansa voi viedä häntä sinne, ja
Chelsea näytti eri vaihtoehdoista parhaimmalta. Hän ei yksin kulkenut
tätä tietä, vaan moni kulki hänen kanssaan samaan suuntaan, ja moni oli
ollut siellä ja oli nyt paluumatkalla, ja kadut olivat loppumatonta
virtaavaa joukkoa täynnä kesäisenä iltapäivänä. Ja miehet, joita
hän kohtasi, katsoivat häneen, ja Gregory katseli heihin, eivätkä
kummatkaan nähneet toistaan, sillä niin on kirjoitettu, etteivät
ihmiset huomaa muuta kuin omia huoliansa. Aurinko, joka paahtoi hänen
kasvojaan, lankesi heidän selkäänsä, tuuli, joka viillytti hänen
selkäänsä, puhalsi heidän poskilleen. Sillä koko huoleton maailma kulki
rataansa, pitkin kaikkeuden kivitystä, ja yksi miljoonista oli matkalla
Chelseahin ja kohtasi miljoonia, jotka olivat tulossa pois.

"Onko mrs Bellew kotona?"

Hän astui huoneeseen, joka oli viisitoista jalkaa leveä ja kenties
kymmenen korkea, jossa oli murjottava kanarialintu pienessä kullatussa
häkissään, avattu piano, jolla oli esillä oopperapartituuri, sohva,
jolle oli kasattu tyynyjä, ja sillä pahantuulinen nainen, jonka
posket hehkuivat ja kyynärpäät nojasivat polviin, jonka leuka oli
käden varassa ja katse tuijotti tyhjään. Huone oli tämän kokoinen ja
se sisälsi nämä esineet, mutta Gregory toi siihen mukaansa jotakin,
joka saattoi sen näyttämään toisenlaiselta hänen silmissään. Hän
istuutui poiskääntynein silmin akkunan ääreen ja puheli hillityllä
äänellä, missä toisinaan sorahti jotakin mielenliikutuksen tapaista.
Hän aloitti kertomalla morfiinin orjuuteen joutuneesta naisestaan ja
sitten hän kertoi, että hän tiesi kaiken. Sanottuaan tämän hän katsoi
ulos akkunasta, minne rakennusmestarit huolimattomuudessaan olivat
jättäneet kapean kaistaleen taivasta. Ja täten hän vetäytyi näkemästä
Helen Bellew'n kasvojen halveksivaa, kärsimätöntä ilmettä, joka tuntui
sanovan: "Sinä olet hyvä mies, Gregory, mutta koeta taivaan nimessä
kerrankin nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat! Minä olen saanut
kylläkseni tästä!" Ja hän välttyi näkemästä, miten mrs Bellew ojenteli
käsivarsiansa ja haritti sormiansa kuin ärtyisä kissa ojentelee ja
harittaa varpaitaan. Hän kertoi mrs Bellew'lle, ettei hän tahtonut
pahoittaa hänen mieltään, mutta jos hän jotakin tarvitsi, piti hänen
lähettää sana -- hän, Gregory, oli aina käsillä; ja hän katseli mrs
Bellew'n jalkoihin, niin ettei hän nähnyt hänen huulensa käyrää. Hän
kertoi mrs Bellew'lle, että tämä aina oli pysyvä hänen silmissään
samana, ja hän pyysi häntä uskomaan sen. Hän ei nähnyt hymyä, joka
ei koskaan hävinnyt mrs Bellew'n huulilta niin kauan kuin Gregory
oli hänen luonaan -- sitä hymyä hän ei voinut tulkita, koska se oli
elämän hymy ja naisen, jota hän ei ymmärtänyt. Mutta hän näki sohvalla
ihastuttavan olennon, jota hän oli vuosikausia kaihonnut, ja sitten
hän meni pois ja jätti hänet seisomaan ovelle, huultansa purren. Ja
koska Gregory vei silmänsä muassaan, ei hän nähnyt, mitenkä mrs Bellew
taas istuutui sohvalle, samaan asentoon kuin ennen hänen käyntiään,
kyynärpäät polvia vasten, leuka kämmenellä, synkät silmät, kuin
pelurin, tuijottamassa etäisyyteen...

Korkeiden talojen välissä, kaduilla, jotka veivät Chelseasta pois,
kulki monta miestä, jotka Gregoryn tavoin isosivat rakkautta, ja
monta, jotka isosivat leipää, -- miehiä, jotka kulkivat parittain
tai kolmisin, joukoissa tai yksinään, ja muutamien katse oli
kiinnitettynä maahan ja toisten suoraan eteenpäin ja toisten
taivaalle, mutta kaikilla oli jonkinlaista rohkeutta ja vilpittömyyttä
poloisissa sydämissään. Sillä kirjoitettu on, että vain rohkeuden
ja vilpittömyyden turvin ihmisten on elettävä, kulkivat he sitten
Chelseahin päin tai sieltä pois. Mutta kaikista näistä miehistä ei
ainoakaan olisi ollut hymyilemättä, jos hän olisi kuullut kuinka
Gregory sanoi itsekseen: "Minulle hän on aina pysyvä samana!" Mutta ei
ainoakaan olisi nauranut...

Stoalaisten päivällisaika lähestyi, kun Gregory pääsi Piccadillylle,
ja toinen Stoalainen toisen jälkeen astui ajurista ja meni klubin
ovesta sisään. Miespoloiset olivat olleet kaiken päivää kovassa työssä
kilpa-ajoissa, krikettikentillä, Hurlinghamissa tai puistossa; muutamat
olivat olleet Kuninkaallisessa Akatemiassa, ja heidän kasvoillaan oli
tyytyväinen ilme: "Ah, hyvä Jumala -- vihdoinkin saamme levätä!" ja
monet heistä eivät olleet syöneet ensinkään aamiaista, toivoen voivansa
pitää painonsa alhaalla, ja monet, jotka olivat murkinoineet, eivät
olleet voineet siitä niin hyvin kuin olisivat toivoneet, ja toiset
olivat voineet liian hyvin, mutta kaikkien sydämissä paloi kirkas
toivo, että he voisivat paremmin päivällispöydässä, sillä heidän
jumalansa _oli_ hyvä, ja hän asui Stoalaisten klubin keittiön ja
kellarin välissä. Ja kaikki -- sillä heillä oli kaikilla runollisuutta
sieluissaan -- katselivat eteenpäin kohti niitä paratiisillisia
hetkiä, jolloin he sikari hampaissa ja hyvää viiniä edessään uneksivat
sitä jokapäiväistä untaan, joka saapuu jokaisen Stoalaisen luo
viidellätoista shillingillä tai vähemmälläkin, kaikki mukaan laskettuna.

Pieneltä syrjäkadulta parin kivenheiton päässä Stoalaisten klubista
oli pari ompelijatarta tullut hengittämään ulkoilmaa; toinen oli
keuhkotautinen, koska hän ei ollut pystynyt riittävästi ruokkimaan
itseään viimeisten vuosien kuluessa, ja toinen näytti siltä, kuin hän
olisi samasta syystä piakkoin tulemassa keuhkotautiseksi. He seisoivat
katukäytävällä katsellen esiin ajavia vaunuja. Muutama Stoalainen
näki heidät ja ajatteli: "Tyttöparat! He ovat kovin kurjan näköisiä."
Muutamat sanoivat keskenään: "Tuollaista ei pitäisi sallia. Tarkoitan,
se on niin vastenmielistä nähdä, ja näyttää siltä, kuin ei heille voisi
mitään tehdä. Eiväthän he ole kerjäläisiä, ja mitä silloin voi tehdä?"

Mutta useimmat Stoalaiset eivät katsoneet heihin ensinkään, tuntien,
etteivät heidän lempeät sydämensä sietäisi tällaista vastenmielistä
näkyä, ja peläten tärvelevänsä itseltään päivällisen. Gregory ei
myöskään nähnyt heitä, sillä hän katseli sattumalta kohti taivasta
juuri kun tytöt menivät kadun poikki ja hävisivät ohikulkijain
joukkoon, sillä he eivät olleet koiria, jotka saattoivat haistaa,
minkälainen mies hän oli.

"Mr Pendyce _on_ klubissa; minä ilmoitan teidät, herra." Ja heiluttaen
vähän kättään, kuin olisi Gregoryn nimikortti ollut painava, antoi
ovenvartija sen palveluspojalle, joka vei sen muassaan.

Gregory seisoi tyhjän lieden ääressä odotellen, ja hänen odotellessaan
ei mikään herättänyt hänen huomiotaan, sillä Stoalaiset näyttivät
hyvin luonnollisilta, aivan samanlaisilta miehiltä kuin hän itse,
lukuunottamatta sitä, että heidän vaatteensa olivat hienommat, mikä
sai hänet ajattelemaan: "Minä en huolisi asua täällä ja pukeutua
päivälliseksi joka ilta."

"Mr Pendyce on hyvin pahoillaan, mutta hän on estetty tulemasta."

Gregory puri huultaan, sanoi: "Kiitos", ja meni pois.

"Sen vain Margery tahtoo tietää", ajatteli hän, "muu ei minua liikuta".
Ja hän nousi raitiovaunuun ja kiinnitti silmänsä uudestaan taivasta
kohti.

Mutta George ei ollut estetty. Haavoittuneen eläimen lailla, joka
hakee turvaa luolastaan, istui hän mieliakkunassaan katsellen yli
Piccadillyn. Hän istui siinä kuin olisi nuoruus jättänyt hänet,
liikkumattomana, maahan painunein katsein. Oli kuin hänen jähmeässä
mielessään olisi ratas kiertänyt ja survonut rikki hänen muistonsa
viimeistä jyvästä myöten. Ja Stoalaiset, jotka eivät sietäneet nähdä
miehen istuvan tuolla tavoin tänä pyhänä hetkenä, tulivat aika-ajoin
hänen luokseen.

"Etkö aio ruveta syömään päivällistä, Pendyce?"

Sieluttomat elukat eivät puhu kenellekään tuskastaan -- niiden laki
on vaitiolo. Niin Georgenkin. Ja joka kerta kuin joku Stoalainen tuli
hänen luokseen, hän puri hampaansa yhteen ja sanoi:

"Heti paikalla, vanha veikko."




KÄVELYLLÄ JOHN-KOIRAN SEURASSA


Sattui niin, että John-koira -- joka hajusi kanervalle tai keksille
herätessään yöunestaan -- joutui epäsuosioon sinä torstaina. Kesti
kauan, ennenkuin sen pitkään ja kapeaan päähän pääsi tunkeutumaan
mikään uusi ajatus, ja vasta neljäkymmentä tuntia sen jälkeen kuin
mrs Pendyce oli mennyt, se täysin tajusi, että jotakin todella oli
tapahtunut sen isännälle. Niiden kiihottuneiden minuuttien kuluessa,
jolloin tämä vakaumus alkoi siinä kiteytyä, se oli ankarassa työssä.
Se otti kaksi ja puoli tusinaa isäntänsä kenkiä ja tohveleita ja
asetti ne tavallisuudesta poikkeaviin paikkoihin, sitten se makasi
niiden päällä, kunnes ne olivat lämpimät, jätti ne sitten jollekin
toiselle haudottavaksi ja kääntyi mrs Pendycen oveen päin. Kaiken
tämän johdosta sanoi kartanonherra useampia kertoja: "John!" ja uhkasi
sitä partaveitsen teroitushihnalla. Ja osaksi sen vuoksi, että se
ei sietänyt jättää isäntäänsä hetkeksikään, -- kuritus oli saanut
sen rakastamaan häntä niin kovasti -- ja osaksi tämän uuden aatteen
johdosta, joka ei antanut sille mitään rauhaa, se makasi odotellen
eteisessä.

Se oli kerran kiihkeässä nuoruudessaan tullut ajattelemattomuudesta
seuranneeksi kartanonherran hevosta, ja tätä tekoa ei kukaan saanut
sitä enää toistamaan. Se sekä tunsi henkilökohtaista vastenmielisyyttä
tätä tarpeettoman isoa ja nopeaa eläinmuotoa kohtaan että epäili sen
tarkoitusperiä isäntänsä suhteen; sillä kun eläin oli ottanut isännän
selkäänsä, ei hänestä tuntunut hajua enää missään -- ei henkäystäkään
siitä mieluisesta hajusta, joka teki hänet koiran sydämelle niin
kalliiksi. Niin pian kuin hevonen tuli näkyviin, oli senvuoksi
John-koiran tapana laskeutua vatsalleen makaamaan, etukäpälät kuonoa
vasten painettuina ja kuono maata vasten, ja niin kauan kuin hevonen
oli näkyvissä, ei sitä saatu liikahtamaan tästä asennosta, jossa se
muistutti lepäävää sfinksiä.

Mutta tänä iltana se seurasi isäntäänsä kohtuullisen välimatkan päässä,
häntä riippuvana, huuli nuokkuvana, hartiat kovassa työssä, kuono
kohotettuna paheksumisen merkiksi sen naurettavan ja tarpeettoman
korkeuden vuoksi, missä sen isäntä istui.

Mr Pendyce ratsasti verkkaan; hänen hyvinharjattuihin kenkiin puetut
jalkansa ja Bedford-housuihin ja mahonginvärisiin sääryksiin verhotut
säärensä liikkuivat hevosen ravin tahdissa. Pitkäliepeinen takki
putosi sievästi hänen lanteilleen, hänen selkänsä ja hartiansa olivat
hiukkasen verran kumarruksissa liikunnan helpottamiseksi, ja hänen
siistin, valkean kaulaliinansa ja korkean harmaan hattunsa välissä
näkyivät hänen laihat, harmaan poskiparran ja viiksien koristamat
kasvonsa, joiden synkkä katse tuijotti itseensävaipuneena. Hänen
hevosensa, ruskea, puhdasrotuinen tamma, ravasi levollisesti,
ojentaen päätään eteenpäin, ja huiskutti häntäänsä. Ja niin he kaikki
kolme kesäkuun päivänpaisteessa taivalsivat lehväistä tietä Worsted
Scottoniin...

Tiistaina, sinä päivänä, jolloin mrs Pendyce oli lähtenyt -- oli
kartanonherra tullut kotiin tavallista myöhemmin, sillä hänen
mielestään ei pieni kylmäkiskoisuus edellisen illan väittelyn jälkeen
ollut vahingoksi. Paljastuksen jälkeinen ensimmäinen tunti oli ollut
kuin yksi ainoa sekava ja kiihottunut minuutti ja se oli päättynyt
hermopurkaukseen ja sähkösanomaan, jonka hän oli lähettänyt kenraali
Pendycelle. Hän lähetti itse sähkösanoman, ja hänen palatessaan
kylästä oli hänen päänsä kumarruksissa ja hän tunsi äkillistä häpeää
-- outo ja peloittava tunne, jota hän ei muistanut koskaan ennen
kokeneensa; se oli jonkinmoista lähimmäisten pelkoa. Hän olisi halunnut
kulkea jotakin syrjätietä, mutta mitään sellaista ei ollut, oli vain
valtamaantie ja polku, joka kylän kentän ja kirkkomaan kautta vei hänen
omalle hevospihalleen. Muuan vanha torppari seisoi tienristeyksessä,
ja kartanonherra kulki häntä kohti pää kumarruksissa kuin härkä päin
aitaa. Hän oli aikonut sivuuttaa miehen ääneti, mutta hänen ja tämän
vanhan murtuneen maamiehen välillä oli monen vuoden tekemä side. Vaikka
henki olisi ollut kysymyksessä, ei mr Pendyce olisi voinut sivuuttaa
miestä, jonka isät olivat raataneet hänen isiensä hyväksi, syöneet
hänen isiensä leipää ja kuolleet hänen isiensä kanssa, sanomatta sanaa
ja huiskauttamatta kättään.

"Iltaa, herra; kaunis ehtoo. Hyvä heinäilma!"

Ääni oli epäröivä ja värähtelevä.

Mr Pendyce nosti käden hattuunsa.

"Iltaa, Hermon. Tosiaan hyvä heinäilma! Mrs Pendyce on lähtenyt
Lontooseen. Ollaan poikamiehiä, hah!"

Hän jatkoi tietään.

Vasta kun hän oli jonkin matkaa edennyt, käsitti hän, miksi oli
tämän ilmoituksen tehnyt. Hänen yksinkertaisesti täytyi kertoa se
jokaikiselle; silloin ei kukaan saattanut hämmästyä.

Hän kiiruhti kotiin pukeutumaan päivälliseksi ja näyttääkseen, että
kaikki oli tolallaan. Seitsemän ruokalajia oli hänelle tarjottava,
vaikka taivas olisi murtunut; mutta hän söi vähän ja joi enemmän
punaviiniä kuin hänen oli tapana. Päivällisen jälkeen hän istui
työhuoneessaan avattujen akkunoiden ääressä, ja päivän- ja lampunvalon
sekaantuessa toisiinsa hän uudelleen luki vaimonsa kirjeen. Samoin kuin
John-koiran, samoin oli hänen isäntänsä laita -- uusi ajatus pääsi vain
hitaasti tunkeutumaan hänen pitkään ja kapeaan päähänsä.

Margery oli ilmeisesti aivan suunniltaan Georgen takia; hän ei tajunnut
mitä teki, mutta hän oli kyllä pian tuleva tietoihinsa. Hänen,
Horace Pendycen, asia ei ollut ryhtyä toimenpiteisiin. Ja mihinkäpä
toimenpiteisiin hän olisi voinut ryhtyä, ilman että hän siten tunnusti,
että hän, Horace Pendyce, oli mennyt liian pitkälle, että Horace
Pendyce oli väärässä? Se ei ollut koskaan ollut hänen tapanaan, ja
tapaansa hän ei voinut muuttaa nyt. Jos Margery ja George mieluummin
pysyivät itsepintaisina, saivat he kantaa seuraukset ja selviytyä niin
hyvin kuin taisivat.

Hiljaisessa lampunvalossa, joka pehmenemistään pehmeni silkkisen
vihreän kaihtimen alla, hän istui ajattelemassa menneisyyttä sekavasti.
Ja kuin olisi jokin ilkeä loihtu hänet vallannut, ei näihin mykkiin
unelmiin sekaantunut yhtään muuta kuin mieluisia muistoja, yhtään
muita kuin viehättäviä kuvia. Hän koetti ajatella vaimoaan tylysti,
hän koetti maalata hänet mustaksi; mutta ikäänkuin se nurinkurisuus,
joka oli syntynyt maailmaan hänen syntyessään ja oli kuoleva hänen
kuollessaan, olisi ilvehtinyt hänen kanssaan, tuli hänen vaimonsa hänen
luoksensa kuin lempeyden hengetär vallitakseen hänen mielikuvitustaan.
Hän tuli hänen luokseen suloisia tuoksuja uhoten, silkin kahistessa,
ja hänen kysyvä äänensä kuului sanovan: "No, rakkaani?" kuin ei hän
olisi ensinkään pahoillaan. Hän muisti, kuinka oli tuonut mrs Pendycen
ensi kertaa Worsted Skeynesiin kolmekymmentäneljä vuotta sitten "niin
arkana ja ruusunhentona, mutta ylimysnaisena kiireestä kantapäähän, se
kullanmuru", kuten hänen vanha hoitajansa oli lausunut.

Hän muisti hänet Georgen syntymästä, jolloin hän oli valkea ja
läpikuultava kuin vaha, silmät pelkkää terää ja huulilla epämääräinen
hymy. Hän muisti niin monta muuta kuvaa hänestä näiltä vuosilta, mutta
ei koskaan kuihtuneena eikä vanhana naisena, ei koskaan naisena,
joka oli elänyt aikansa. Nyt kun hänellä ei häntä enää ollut,
ymmärsi mr Pendyce ensi kertaa, ettei hänen vaimonsa koskaan ollut
tullut vanhaksi, että hän yhä vielä oli "arka ja ruusunhento, mutta
ylimysnainen kiireestä kantapäähän, se kullanmuru". Eikä hän saattanut
sietää tätä ajatusta; se sai hänet tuntemaan olonsa niin viheliäiseksi
ja yksinäiseksi lampunvalossa, jonka ympärillä harmaat sääsket
leijuivat, ja John-koiran nukkuessa hänen jalallaan.

Siksi hän tarttui kynttiläänsä ja lähti ylös nukkumaan. Ovet, joiden
takana olivat palvelijain huoneet, oli suljettu. Avaran talon koko
muussa osassa hänen kynttilänsä oli ainoa valo, hänen askeleensa ainoa
ääni. Hän nousi portaita verkkaan kuten oli tehnyt monia tuhansia
kertoja, mutta ei koskaan niinkuin nyt, ja varjon lailla asteli hänen
takanaan John-koira.

Ja luonto-emo, joka tuntee ihmisten ja koirain sydämet, josta kaikki
tulevat ja johon kaikki taas palaavat, se valvoi, ja pian sen jälkeen
kuin kumpikin oli laskeutunut levolle, toinen yksinäiselle vuoteelleen,
toinen siniselle liinatyynylle ovennurkkaan, se vaivutti heidät uneen.

Mutta keskiviikko saapui ja sen mukana keskiviikon velvollisuudet.
Ne, jotka ovat kulkeneet Stoalaisten klubin ohi ja nähneet
Stoalaisten istuvan siellä, saavat helposti piintyneitä päähänpistoja
maataomistavien luokkien joutilaasta elämästä. Nämä kuvitelmat
eivät suo heille lepoa, eivät päästä katkeruutta väistymään heidän
kieleltään, sillä he itse kaipaavat kiihkeästi tuota "joutilasta"
elämää. Mutta vaikka harhaluulot lienevät meidän osamme tässä
sumuisessa maassa, niin että me ajattelemme kierosti lähimmäisistämme
ja ihastelemme itseämme, ei "joutilas"-sana tässä ole paikallaan.

Monet raskaat velvollisuudet olivat Worsted Skeynesin herran
hartioilla. Ensin oli käytävä tallissa päättämässä, oliko Beldamen
polvi poltettava tai oliko uusi raudikko myytävä, kosk'ei se vetänyt
ihmisiä kyllin hyvällä vauhdilla, ja sitten tukala kysymys Brugganin
tai Bealin kauroista, mikä oli käsiteltävä Bensonin kanssa, joka
oli kuin mikäkin lihava valkopartainen poika nahkavyössään ja
paitahihasillaan. Sitten pitkä istumahetki työhuoneessa muistiinpanojen
ja laskujen ääressä, jotka kaikki oli huolellisesti tarkistettava,
jottei se-ja-se antaisi liian vähän liian vähästä tai liian vähän
liian paljosta; sitten oli pikimmältään pistäydyttävä Jarvisin,
ensimmäisen metsänvartijan luona kyselemässä uusien unkarilaisten
lintujen vointia ja tekemässä suunnitelmaa, minkä avulla niin
monta kuin mahdollista näistä elukoista, jotka hän oli kasvattanut
poikasista saakka, estettäisiin ensi ajojahdissa lentämästä hänen
ystävänsä lordi Quarrymanin alueelle. Ja tämä kesti kauan, sillä
Jarvisin tunteet pakottivat hänet sanomaan kuuteen kertaan: "Niin, mr
Pendyce, sen minä sanon, meidän ei olisi pitänyt menettää niin monta
lintua tässä viime ajossa"; ja mr Pendycen vastaamaan: "Ei, Jarvis,
ei tosiaankaan. No, mitä te ehdotatte?" Ja sitten tuo toinen tukala
kysymys -- miten saada paljon fasaaneja ja paljon kettuja elämään
yhdessä täydessä sopusoinnussa -- ja sitä käsiteltiin hartaasti ja
loppumattomiin, sillä, kuten kartanonherran oli tapana sanoa: "Jarvis
on täysin luotettava mitä kettuihin tulee." Hän ei sietänyt, että hänen
metsästysmaansa riistettiin puhtaiksi.

Sitten sukkelaan takaisin syömään aamiaista tai kenties ei mitään
aamiaista ensinkään, jotta ruumis pysyisi jäntevänä; ja ulos taas heti
ratsain tai jalan kotikartanolle tai kauemmaksi, minne oli tarvis, ja
sitten tuli pitkä iltapäivä, jolloin tarkastettiin mullien kylkiluita,
lanttujen väriä tai joidenkin seinien tai veräjien ulkoasua.

Sitten takaisin kotiin teen ja _Timesin_ ääreen, joka tähän saakka
oli saanut osakseen vain ohimeneviä silmäyksiä, ja silloin oli
tarkkaavaisuus huolellisesti kohdistettava niihin Parlamentin
toimenpiteisiin, jotka sisälsivät kaukaista uhkaa vallitsevaa
olotilaa vastaan, lukuunottamatta tietysti tulevaa vehnätullia,
joka oli niin tarpeellinen Worsted Skeynesin vaurastumiseen. Sitten
sattui, että hänen luokseen lähetettiin maankiertäjiä, ja heille
hän huomautti vain: "Kädet esiin, mies", ja jos havaittiin, ettei
niitä mikään kunniallinen työ ollut karkaissut, lähetettiin heidät
oikopäätä putkaan. Päinvastaisessa tapauksessa mr Pendyce kävi vallan
neuvottomaksi ja asteli edestakaisin, koettaen vakavasti harkita, mikä
oli hänen velvollisuutensa heitä kohtaan. Oli myös sellaisia päiviä,
jotka kokonaan kuluivat oikeudenistuntoihin, jolloin monenkarvaiset
rikkojat tulivat hänen eteensä, ja heille hän sääti oikeutta heidän
rikkomuksensa suuruuden mukaan, alkaen pahimmasta, salametsästyksestä,
keveimpään, vaimon pahoinpitelyyn; sillä vaikka hän oli inhimillinen
mies, ei perinnäistapa sallinut hänen katsoa viimeksi mainitunlaista
urheilua varsinaisesti rikolliseksi -- ei ainakaan näin maalla.

Tosin nuori ja harjaantunut järki olisi selvittänyt nämä asiat
murto-osassa samaa aikaa, mutta tämä olisi loukannut perinnäistapaa,
järkyttänyt kartanonherran varmaa vakaumusta, että hän täytti
velvollisuuttaan, ja antanut juoruaville kielille aihetta puhua
kevytmielisyydestä. Ja vaikkakin kaikki tämä aherrus suoranaisesti
tai välillisesti palveli hänen omia etujaan, niin täyttihän hän siinä
velvollisuutensa maata kohtaan ja tuki jokaisen englantilaisen oikeutta
olla maalaismainen mistä hinnasta hyvänsä!

Mutta tänä keskiviikkona oli elämä ikäänkuin menettänyt makunsa. Olla
aivan yksinään keskellä vainioitaan -- kenenkään välittämättä siitä,
tekikö hän yhtään mitään, ilman että hän saattoi kenellekään tunnustaa,
että Beldamen jalka oli poltettava, että Peacock vaati lisää veräjiä --
se oli enemmän kuin hän saattoi kestää. Hän olisi halunnut sähköttää
tyttärilleen, että he tulisivat kotiin, mutta hän ei olisi pystynyt
vastaamaan heidän kysymyksiinsä. Gerald oli Gibraltarissa! George
-- George ei ollut hänen poikansa! Ja hänen ylpeytensä kielsi häntä
kirjoittamasta vaimolle, joka näin oli jättänyt hänet yksinäisyyteen ja
häpeään. Sillä häpeää se oli, mitä kartanonherra syvällä itsepintaisen
suuttumuksen alla tunsi, -- häpeää siitä, että hänen täytyi kaihtaa
naapureitansa, jotteivät nämä tekisi hänelle kysymyksiä, joihin hänen
oma hyvä maineensa ja hänen ylpeytensä pakotti häntä vastaamaan
valheella; häpeää siitä, ettei hän ollut herra talossaan -- ja vielä
suurempi olisi häpeä ollut, jos joku olisi sen havainnut. Tosin
hän ei ollut tietoinen siitä, että hän tunsi häpeää, sillä hän oli
itsehavaintoon tottumaton, hän kun oli aina torjunut sen luotaan.
Sillä hän oli aina tottunut ajattelemaan henkilökohtaisesti, kuten
esimerkiksi, kun hän aamiaispöydässä sattui katsahtamaan ylös eikä
nähnyt vaimoaan, vaan Besterin, joka valmisti kahvia, jolloin hän
ajatteli: "Tuo on kyllä kaikesta selvillä, se on varma!" ja häntä
harmitti, kun hän ajatteli niin. Nähdessään mr Barterin tulevan
kartanoon päin hän ajatteli: "Peijakas! en minä voi tavata häntä" ja
pujahti ulos, ja häntä harmitti, että hän näin oli kartellut häntä. Kun
hän skottilaisessa puutarhassa kohtasi Jackmanin, joka kasteli ruusuja,
sanoi hän tälle: "Rouva on mennyt Lontooseen" ja kääntyi äkisti pois,
ja häntä harmitti, että jokin salaperäinen yllyke oli pakottanut hänet
kertomaan tämän.

Tällaista oli kautta koko pitkän murheellisen päivän, ja ainoa mikä
tuotti hänelle lohtua, oli pyyhkiä jälkisäädöksestä poikaansa koskevat
kohdat ja ahertaa uuden, niiden sijalle kirjoitettavan pykälän kimpussa:

    Sen johdosta, että vanhin poikani on gentlemannille ja Pendycen
    nimen kantajalle arvottoman käytöksensä kautta osoittautunut
    luottamustani ansaitsemattomaksi, ja koska minä mielipahakseni en
    voi muuttaa tilani perintöjärjestystä, säädän täten, ettei hänen
    missään muodossa pidä päästä osalliseksi muun omaisuuteni eikä
    henkilökohtaisten varojeni jakoon, lujasti vakuutettuna siitä, että
    velvollisuuteni on tehdä niin perheeni ja maan etujen kannalta, ja
    minä teen tämän säädöksen vihasta vapaana.

Sillä kaiken vihan, minkä häntä esti vaimoa kohtaan tuntemasta se, että
hän niin suuresti kaipasi häntä, sen hän lisäsi siihen, mitä hän jo
ennestään tunsi poikaansa kohtaan.

Seuraava posti toi kirjeen kenraali Pendyceltä. Hän avasi sen sormin,
jotka olivat yhtä tärisevät kuin hänen veljensä käsiala.

    Armeijan ja laivaston klubi.

    Rakas Horace!

    Mikä hitto sai sinut lähettämään tuollaisen sähkösanoman? Se
    tärveli minulta aamiaisen ja sai minut täyttä vauhtia rientämään
    Margeryn luo, joka jaksoi mainiosti. Jos hän olisi ollut
    huonovointinen tai muuta sellaista, olisin tehnyt sen mielihyvällä,
    mutta nyt hän oli täydessä puuhassa pukujensa takia tai mitä hän
    lienee puuhannut, ja varmastikin hän piti minua mielipuolena, kun
    tulin hänen luokseen sellaiseen aikaan aamulla. Sinun ei pidä
    ottaa tavaksesi lähettää sähkösanomia. Sähkösanoma merkitsee aina
    jotain tärkeää -- ainakin olen minä aina luullut niin. Minä tapasin
    Georgen, kun hän tuli kovaa kyytiä äitinsä luota. En voi nyt
    kirjoittaa tämän enempää. Minun pitää juuri mennä syömään.

                                     Harras veljesi _Charles Pendyce_.

Margery voi hyvin. Hän oli tavannut Georgen. Paatuvin sydämin meni
kartanonherra levolle.

Ja keskiviikko päättyi...

Ja torstaina, iltapäivällä, kantoi ruskea tamma mr Pendyceä ajotietä
myöten, ja häntä seurasi John-koira. He sivuuttivat "The Firsin", missä
Bellew asui, kääntyivät siitä jyrkästi oikealle ja alkoivat kohota
kylän yhteismaalle. Heidän mukanaan kulki sen miehen kuva, joka oli
tämän kaiken takana -- kuva, joka nyttemmin aina asusti kartanonherran
mielessä, kummittelija, jolla oli korkeat hartiat, pienet, hehkuvat
silmät, lyhyeksi leikatut punaiset viikset, hoikat, väärät sääret.
Hän oli ruma tahra tässä järjestelmässä, jota kartanonherra rakasti,
perintöoikeuden häpeäpaalu, vitsaus kuin hunnien Attila, rikollinen
irvikuva kaikesta siitä, mitä maalais-aatelismiehen pitäisi olla --
hänen urheilun ja ulkoilman harrastuksestaan, hänen "sisustaan" ja
rohkeudestaan, hänen itsetuntemuksestaan, hänen kyvystään juoda lasinsa
pohjaan miehen lailla, hänen ritarillisuudestaan, joka nyt oli käynyt
vanhanaikaiseksi. Niin -- tiesi mikä jätkä miehekseen, kummittelija
keskellä koiraparveaan, huono luonne -- mies, joka entisaikoina olisi
ammuttu, juopotteleva kalpeanaamainen piru, joka halveksi Horace
Pendyceä, jota Horace Pendyce vihasi, mutt'ei oikein voinut halveksia.
"Sellainen on aina joka metsästysseudussa!" Kyllä olikin lurjus
laatuaan!

Kartanonherra pääsi huipulle, ja koko Worsted Scotton oli näkyvissä. Se
oli hiekkaista tannerta, joka kasvoi kanervaa ja piikkihernettä, siellä
täällä oli joku yksinäinen mänty; sillä ei ollut mitään arvoa, ja hän
himoitsi sitä kuin poika palasta, jonka joku toinen on näpistänyt hänen
omenastaan. Häntä kiusasi se, että se siinä levisi, hänen omanaan eikä
kuitenkaan hänen, kuin vaimo, joka ei ollut vaimo -- ikäänkuin kohtalo
olisi sillä huvitellut hänen kustannuksellaan. Täten hän ei voinut
muodostaa siitä itselleen mitään selvää kuvaa; sillä kartanonherran
laita oli kuten ihmisten yleensä: se mitä hän rakasti ja omisti, sai
määrätyn hahmon -- hän _näki_ sen. Aina kun sanat "Worsted Skeynes"
olivat hänen mielessään -- ja ne olivat melkein aina -- kohosi hänen
mieleensä täsmällinen ja yksityiskohtainen mielle, vaikka sitä on
vaikea kuvata; mutta mikä tämä kuva olikin, tiesi hän, että Worsted
Scotton tärveli sen. Tosin hän ei voinut keksiä, miten yhteismaata
olisi saattanut käyttää, mutta hän tunsi syvästi, että kaikki oli
vain torpparien pahansuopuutta, ja sitä hän ei voinut sietää; yksi
ainoa elukka ei olisi kahdessa vuodessa voinut lihota sen laihoilla
laitumilla. Vain kolme vanhaa aasia vietti siellä viimeisiä päiviään.
Sylys polttopuita tai vanhoja sanajalkoja, muutama turvemätäs eräästä
erikoisesta paikasta -- siinä kaikki mitä itsekkäät talonpojat sieltä
saivat kokoon. Mutta torpparit eivät olleet niin vaarallisia -- heistä
hän kyllä olisi selvinnyt, tuo Peacock se hänelle tuskan tuotti, vain
siksi, että hänen maansa sattui rajoittumaan yhteismaahan, ja hänen
isänsä olivat käyttäytyneet törkeästi ennen häntä. Mr Pendyce ratsasti
ympäri katsellen aitausta, jonka hänen isänsä oli pystyttänyt, kunnes
hän tuli siihen kohtaan, minkä Peacockin isä oli repinyt alas; ja oudon
sattuman ansiosta -- sellaista kun tapahtuu painetuissa kuvauksissa
-- hän kohtasi Peacockin itsensä, joka seisoi aukossa kuin olisi
edeltäpäin aavistanut kartanonherran käynnin. Tamma pysähtyi itsestään,
John-koira laskeutui kohtuullisen matkan päähän mietiskelemään, ja
pitkän matkan päähän saattoi kuulla sen sitä tekevän ja silloin tällöin
lotkaisevan kielen suuhunsa.

Peacock seisoi kädet housuntaskuissa. Vanha olkihattu oli hänellä
päässään, hänen tihrusilmänsä tuijottivat maahan, ja hänen hevosensa,
jonka hän oli sitonut pystyyn jättämäänsä aidanseipääseen, oli myös
kääntänyt katseensa maahan, sillä se halusi nurmea. Mr Pendycen
kamppailu hänen palavan navettansa pelastamiseksi oli siitä pitäen
alituisesti pysynyt vuokraajan mielessä. Hän tunsi, että hän unohti
sitä päivästä päivään -- että hän pian olisi unohtanut sen kokonaan.
Hän tunsi kuinka hänen vanhat epäilyksensä, jotka hän oli isiltään
perinyt, joka hetki kohosivat hänen mielessään. Ja niin oli hän tullut
tänne katsomaan, mitä aukon näkeminen vaikuttaisi hänen kiitollisuuden
tunteeseensa. Hänen nähdessään kartanonherran alkoivat hänen pienet
silmänsä vilkkua edestakaisin kuin porsaan silmät, kun se saa potkun
takaapäin. Se, että mr Pendyce oli valinnut juuri tämän hetken tänne
tullakseen, oli kuin vihjaus siitä, että kaitselmus, joka tietää
kaiken, tiesi myös, mitä mr Pendycen oli paras tehdä.

"Hyvää iltaa, herra. Kuiva ilma; sadetta on kovasti tarvis. Minä en saa
mitään rehua, jos tätä jatkuu."

Mr Pendyce vastasi:

"Iltaa, Peacock. Teidän pelloillannehan on ensiluokkainen heinä."

He käänsivät nopeasti silmänsä pois, sillä tällä hetkellä he eivät
sietäneet nähdä toisiaan.

Oli äänettömyys; sitten sanoi Peacock:

"Miten käy minun veräjieni, herra?" ja hänen äänensä värähti kuin olisi
kiitollisuus vielä voinut päästä voitolle hänessä.

Kartanonherra loi ärtyisän silmäyksen aitaamattomaan alueeseen oikealla
ja vasemmalla puolellaan, ja hänen mielessään välähti ajatus:

"Jos minä nyt antaisin tuolle lurjukselle hänen veräjänsä, niin
antaisikohan hän minun taas aidata Scottonin?"

Hän katseli tanakkaa, parrakasta miestä, ja pettämätön vaisto, jolle mr
Paramor oli antanut niin ruman nimen, ohjasi häntä:

"Minä tahtoisin tietää, mikä vika _teidän_ veräjissänne on, hyvä mies?"

Peacock katsoi häneen suoraan tällä kertaa; hänen äänensä ei enää
värähdellyt, siinä kaikui jonkinmoinen karkea hyväntuulisuus.

"No, puolet niistä ovat läpimätiä!" sanoi hän ja hengähti
helpotuksesta, sillä hän tiesi, että kiitollisuus oli kuollut hänen
sielustaan.

"Hyvä, minä toivoisin, että omat kotiveräjäni olisivat puoleksi niin
hyvät. Tule, John!" Ja koskettaen tammaa kannallaan kääntyi mr Pendyce
pois, mutta ennenkuin hän oli päässyt kahtatoista askelta, katsoi hän
taakseen.

"Mrs Peacock kai voi hyvin, vai kuinka? Mrs Pendyce on mennyt
Lontooseen."

Ja koskettaen hattuaan ja odottamatta Peacockilta vastausta hän
ratsasti tiehensä. Hän valitsi tien, joka Peacockin talon takaa vei
hevosaitaukselle ja päättyi krikettikentälle, mikä oli eräs hänen
omista pelloistaan, jonka hän oli tähän tarkoitukseen luovuttanut.

Uusintakilpailu Coldinghamin joukkuetta vastaan oli käynnissä, ja
kartanonherra pysähtyi sitä katselemaan, istuen liikkumattomana
hevosensa selässä. Pitkä herrasmies käveli kenttää myöten verkkaan
häntä vastaan. Se oli hänen armonsa Geoffrey Winlow. Mr Pendyce
tukahdutti halunsa, joka käski häntä kääntämään tamman pois ja
ratsastamaan tiehensä.

"Me tulemme antamaan teille selkään, kartanonherra! Kuinka mrs Pendyce
voi? Vaimoni lähetti tervehdyksensä."

Kartanonherran kasvoilla, joihin aurinko lankesi, oli puna, jota
päivänpaiste yksin ei aiheuttanut.

"Kiitos", sanoi hän. "Hän voi varsin hyvin. Hän on lähtenyt Lontooseen."

"Entä te itse, ettekö mene sinne tällä huvikaudella?"

Kartanonherran katse hipaisi toisen levollisia silmiä.

"Luullakseni en", sanoi hän verkkaan.

Winlow palasi täyttämään velvollisuuksiaan.

"Vanha Barter-raukka ei ole saanut ainoatakaan pistettä!" hän sanoi yli
olkansa.

Kartanonherra havaitsi, että mr Barter lähestyi häntä takaapäin.

"Näetkö tuota vasemmanpuoleista miestä?" sanoi hän ja työnsi
alahuulensa esiin. "Katso nyt hänen jalkaansa. Etkö myönnä, että
tuo oli virheellinen pallo? Hän löi minut sellaisella. Hän lyö aina
sellaisia. Tuo Locke kelpaa tuomariksi yhtä vähän kuin --"

Hän keskeytti ja katsoi vakavasti lyöjään.

Kartanonherra ei vastannut, vaan istui kuin patsas tammansa selässä.
Äkkiä karahti hänen kurkkunsa.

"Mitenkä vaimosi jaksaa?" sanoi hän. "Mrs Pendyce oli aikonut tulla
häntä tapaamaan, mutta -- mutta hän lähti Lontooseen."

Kirkkoherra ei kääntänyt päätään.

"Minun vaimoniko? Oh, erinomaisesti! Tuossa vielä yksi! Minä sanon sen,
Winlow, tämä menee liian pitkälle!"

Geoffrey Winlow'n miellyttävä ääni kuului sanovan:

"Olkaa hyvä ja jättäkää puhuminen johtajan kanssa!"

Kartanonherra käänsi tammansa ja ratsasti pois; ja John-koira, joka oli
odottanut kohtuullisen välimatkan päässä, seurasi perässä, kieli suusta
riippuen.

Kartanonherra kääntyi veräjästä kotiviidakon läpi vievälle tielle,
ja John-koira, joka vainusi riistaa sekä vasemmalla että oikealla
puolellaan, liikutti lakkaamatta sekä kuonoaan että häntäänsä.
Viidakossa oli viileätä. Metsän kesäkuinen lehvistö muodosti pitkän
holvin, jonka harjalla mutkitteli sininen kaistale taivasta. Tammien
ja pähkinäpuiden, pyökkien ja jalavien välissä häämötti siellä täällä
koivun runko, jonka nämä vanhemmat puut olivat ikäänkuin ottaneet
vangiksi ja pusersivat piiriinsä, ylpeinä saaliistaan, ikäänkuin
tahtoen estää tätä metsän herkkää henkeä pääsemästä heidän käsistään.
Ne tiesivät, että jos tämä heidän haltiattarensa, joka oli villimpi
ja kuitenkin lauhkeampi kuin ne itse, olisi poistunut, olisivat ne
menettäneet arvonsa ja sulonsa, yhdyskuntansa sielun.

Kartanonherra laskeutui maahan ja sitoi hevosensa ja istui läheisimmän
koivun alle, kaatuneen jalavan rungolle. John-koira istuutui myös ja
katseli häntä rakastavin silmin. Ja näin istuessaan he ajattelivat
ajatuksiaan, mutta ne olivat kummallakin erilaiset.

Sillä tämän koivupuun alla oli Horace Pendyce suudellut vaimoaan
sinä päivänä, jolloin oli tuonut hänet kotiinsa Worsted Skeynesiin,
ja vaikka hän ei havainnut yhtäläisyyttä vaimonsa ja koivun välillä,
mistä joku poloinen kuvittelija olisi voinut huomauttaa, ajatteli hän
nyt kuitenkin tuota iltapäivää. Mutta John-koira ei sitä ajatellut;
hänen muistonsa oli liian usvainen, sillä tämä oli tapahtunut
kaksikymmentäkahdeksan vuotta ennen hänen syntymäänsä.

Mr Pendyce istui kauan siinä hevosineen ja koirineen, ja mustasta
kerästä, jonka enemmän kuin puoleksi uneen vaipunut John-koira
muodosti, välkähti aika-ajoin silmä, joka loisti sen isäntää kohti kuin
palvova tähti. Aurinko loisti myös ja kultasi koivunrungon. Linnut ja
nelijalkaiset aloittivat iltapuuhansa viidakossa, ja jänikset, jotka
hypähtivät esiin ajotielle, katsahtivat hämmästyneinä koiraan ja
hyppäsivät takaisin taas. Ne tiesivät, ettei hevosmiehillä ole pyssyjä,
mutta ne eivät uskaltaneet luottaa tuohon mustaan, pörröiseen otukseen,
jonka kuono niin värähteli joka kerta, kun ne tulivat näkyviin. Sääsket
alkoivat tanssia, ja niiden tanssiessa saivat kaikki äänet ja tuoksut
ja hahmot illan leiman. Ja ilta oli kartanonherrankin sydämessä.

Verkkaan ja kankeasti hän nousi rungolta ja lähti ratsastamaan kotiin.
Siellä oli oleva aivan yhtä yksinäistä, mutta talo on sentään parempi
kuin metsä, missä sääsket tanssivat, linnut ja nelijalkaiset puuhaavat
ja varjot pitenevät, missä aurinko hiipii puunrunkoja ylöspäin ja
kaikki ovat välinpitämättömiä omistajaansa, ihmistä, kohtaan.

Kello oli yli puoli seitsemän, kun hän meni työhuoneeseensa. Akkunan
ääressä seisoi joku nainen, ja mr Pendyce sanoi:

"Anteeksi..."

Nainen kääntyi; se oli hänen vaimonsa. Kartanonherra pysähtyi käheästi
äännähtäen ja seisoi paikallaan peittäen kädellään silmänsä.




ÄKILLINEN "PENDYCITIS" -KOHTAUS


Mrs Pendyce tunsi olevansa varsin heikko rientäessään pois Chelseasta.
Hän oli kestänyt monta tuntia kovaa mielenliikutusta, mitään syömättä.

Kuin pilvet auringon laskussa tai helmiäisen värit, niin vaihtuvat,
sanotaan, ihmisten mielialat -- toisiinsa kietoutuneina kuin
koruompeleen langat, horjuvampina kuin huhtikuun sää, ja kuitenkin
niillä on aina oma poljentonsa, jonka tahtia vain kukaan ei ole osannut
tulkita.

Kuppi teetä kotimatkalla, ja hänen mielensä virkistyi! Hänestä näytti
äkkiä kuin olisi ollut paljon melua tyhjästä! Kuin olisi joku tietänyt,
miten typeriä ihmiset voivat olla, ja sepittänyt näytelmän tästä
aiheesta. Mutta tämä mielen hilpeys haihtui, kun hänelle esiintyi
kysymys, mitä hänen nyt oli tehtävä.

Hän saapui hotelliinsa ilman että oli tehnyt päätöstään. Hän istuutui
lukuhuoneeseen kirjoittamaan Gregorylle, ja hänen istuessaan siinä
kynä kädessään valtasi hänet peloittava halu sanoa hänelle katkeria
asioita, koska Gregory oli saattanut tämän kaiken heidän niskoilleen
sen vuoksi, ettei nähnyt ihmisiä sellaisina kuin he olivat. Mutta
hänellä oli niin vähän tottumusta katkeruuksien sanomiseen, ettei hän
keksinyt mitään kyllin sievää muotoa, ja lopuksi hänen oli pakko jättää
ne kokonaan pois. Lopetettuaan kirjeen ja lähetettyään sen hän tunsi
olonsa helpommaksi. Ja hänen mieleensä välähti äkkiä, että jos hän heti
säälisi tavaransa, ehtisi hän juuri 5.55 junassa kotiin.

Samoin kuin poistuessaan kotoaan niin hän kotiin palatessaankin
noudatti vaistoaan, ja hänen vaistonsa käski hänen välttää tarpeetonta
melua ja kärsimystä.

Aseman raihnaiset rattaat, homeiset ja tallilta hajuavat, kantoivat
hänet melkein rakkaasti kotia kohti. Vanha kuski, jolla oli sileäksi
ajetut, iloiset linnunkasvot, ajoi melkein vimmaisella vauhdilla, sillä
vaikka hän ei mitään tietänyt, tunsi hän, että kahden ja puolen päivän
poissaolo oli mrs Pendycelle vallan riittävä. Veräjätuvalla istui vanha
Roy, ja sen nähdessään alkoi mrs Pendycen sydän täristä, kuin olisi hän
vasta nyt tajunnut, että oli tulossa kotiin.

Kotiin! Pitkä, kapea, linjasuora tie, sumu ja hiljaisuus, sadekuurot
ja helteiset, kirkkaat iltapäivät; puuhiilen ja heinän haju ja
hänen kukkiensa tuoksu; kartanonherran ääni, niittokoneiden kuiva
rätinä, koirien haukunta ja puimakoneen etäinen jyske. Ja sunnuntain
äänet -- kirkonkellot ja naakat ja mr Barterin saarna; ja maut --
ruokienkin maut! Ja kaikki nämä äänet ja hajut ja maut ja ilmanhenki
hänen poskillaan tuntuivat aina olleen menneisyydessä ja aina olevan
tulevaisuudessa.

Hän punastui ja kalpeni vuorotellen eikä tuntenut iloa eikä surua,
sillä entinen elämä huuhtoi kuin laine hänen ylitseen. Hän meni suoraan
miehensä työhuoneeseen odottamaan tämän tuloa. Kun tämä käheästi
äännähti, alkoi hänen sydämensä lyödä kiivaasti, ja vanha Roy ja
John-koira murisivat hiljaa toisilleen.

"John", sopersi mrs Pendyce, "eikö sinusta ole hauska nähdä minua?"

Mutta koira ei liikkunut, vaan huiskutti häntäänsä isäntänsä jalkaa
vasten.

Kartanonherra kohotti lopulta päätään.

"No, Margery?" Sen enempää hän ei sanonut.

Mrs Pendycen mielestä hän näytti äkkiä vanhentuneelta ja hyvin
väsyneeltä.

Päivälliskello alkoi soida, ja kuin olisi sen yksitoikkoinen soitto
sitä houkutellut, lensi pääskynen sisään kapeasta akkunasta ja
liihotteli ympäri huonetta. Mrs Pendycen silmät seurasivat sen lentoa.

Kartanonherra astui äkkiä eteenpäin ja tarttui hänen käteensä.

"Älä enää lähde luotani, Margery!" sanoi hän ja kumartui suutelemaan
hänen kättään.

Tämä teko, joka niin poikkesi hänen miehensä tavoista, sai mrs Pendycen
punastumaan kuin tytön. Hänen silmänsä katsoivat miehen harmaaseen,
lyhyttukkaiseen päähän kiitollisina siitä, ettei hän saanut moitetta
osakseen, ja näyttivät iloitsevan hyväilystä.

"Minulla on uutisia kerrottavana sinulle. Helen Bellew on jättänyt
Georgen."

Kartanonherra päästi hänen kätensä.

"Se ei tosiaan ollut liian aikaisin", sanoi hän. "Tietenkin George on
kieltäytynyt ottamasta eropassia vastaan! Hän on itsepintainen kuin
muuli."

"Kun minä tapasin hänet, oli hän peloittavassa tilassa."

Mr Pendyce kysyi levottomana:

"Mitä? Mitä sinä tarkoitat?"

"Hän näytti niin epätoivoiselta."

"Epätoivoiselta?" toisti kartanonherra ärtyneesti ihmetellen.

Mrs Pendyce jatkoi:

"Oli peloittavaa nähdä hänen kasvojaan. Minä olin hänen luonaan tänään
iltapäivällä --"

Kartanonherra sanoi äkkiä:

"Ei kai hän ole sairas?"

"Ei, ei sairas. Oh, Horace, etkö ymmärrä? Minä pelkäsin, että hän
tekisi jotakin harkitsematonta. Hän oli niin -- onneton."

Kartanonherra alkoi kävellä edestakaisin.

"Onko hän -- onko hän rauhallinen nyt?" puhkesi hän sanomaan.

Mrs Pendyce painui äkisti istumaan lähimmälle tuolille.

"Kyllä", sanoi hän vaivalloisesti. "Minä -- minä luulen niin."

"Luulet! Mitä se meitä auttaa? Mitä --. Voitko huonosti, Margery?"

Mrs Pendyce, joka oli sulkenut silmänsä, lausui:

"En, rakkaani, voin aivan hyvin."

Mr Pendyce tuli hänen luokseen, ja koska hänen vaimonsa tällä hetkellä
ennen kaikkea kaipasi ilmaa ja lepoa, kumartui hän hänen ylitseen
ja koetti kaikin keinoin saada häntä nousemaan; ja mrs Pendyce,
joka halusi jäädä yksin, tunsi myötätuntoa miestään kohtaan, sillä
hän tiesi, että oli luonnollista, että hän teki näin. Huolimatta mr
Pendycen ponnistuksista meni heikkous ohitse ja mrs Pendyce tarttui
miehensä käteen ja siveli sitä kiitollisena.

"Mitä on tehtävä nyt, Horace?"

"Tehtävä!" huusi kartanonherra. "Hyvä Jumala! Kuinka minä sen
tietäisin. Tässä sinä nyt olet tuollaisessa tilassa vain tuon kirotun
Bellew'n ja hänen kirotun vaimonsa vuoksi. Päivällistä sinä nyt
tarvitset."

Niin sanoen hän kiersi käsivartensa vaimonsa ympäri ja puoleksi
talutti, puoleksi kantoi hänet omaan huoneeseensa.

Päivällisellä he puhuivat hyvin vähän ja senkin yhdentekevistä
asioista, mrs Barterista, Peacockista, ruusuista ja Beldamen jalasta.
Vain kerran he hipaisivat sitä seikkaa, mitä vaisto käski heidän
välttää, sillä kartanonherra lausui äkkiä:

"Kai sinä tapasit tuon naisen?"

Ja mrs Pendyce sopersi:

"Kyllä!"

Hän meni pian huoneeseensa ja oli tuskin päässyt vuoteeseen, kun
kartanonherra seurasi perässä ja lausui ikäänkuin hämillään:

"Minä taidan tulla liian aikaisin."

Mrs Pendyce makasi kauan valveilla, ja silloin tällöin kartanonherra
kysyi häneltä: "Joko sinä nukut, Margery?" toivoen, että tämä olisi
vaipunut uneen, sillä itse hän ei voinut nukkua. Ja mrs Pendyce tiesi,
että hänen miehensä tahtoi olla ystävällinen hänelle, ja hän tiesi
myös, että tämä makasi valveilla kääntelehtien kyljeltä toiselle
ja ajatellen kuin hänkin: "Mitä nyt on tehtävä?" ja että hänenkin
mielikuvituksessaan kummitteli pystyhartiainen mies, jolla oli pienet
hehkuvat silmät, punainen tukka ja kalpeat, kesakkoiset kasvot.
Sillä lukuunottamatta sitä, että George oli onneton, ei mitään ollut
muuttunut, ja koston pilvi riippui yhä Worsted Skeynesin yllä. Kuin
jotakin ikävää läksyä toisteli mrs Pendyce ajatuksissaan: "Nyt Horace
voi vastata kapteeni Bellew'n kirjeeseen ja kertoa hänelle, että George
ei tahdo -- eikä edes voi -- tavata hänen vaimoaan enää. Hänen _täytyy_
vastata siihen. Mutta tekeekö hän sen?"

Hän koetti päästä käsiksi miehensä luonteen salaisiin lähteisiin ja
väänsi ja käänsi ja koetti ymmärtää, keksiäkseen parhaimman tavan,
millä lähestyä häntä. Eikä hän päässyt selville, sillä kaikkien hänen
pienten ulkonaisten luonteenominaisuuksiensa takana, jotka hänestä
olivat kummallisia, vaikka hän saattoikin ne ymmärtää, oli jotakin,
joka näytti hänestä tuntemattomalta, läpitunkemattomalta kuin pimeys,
jonkinmoista sielullista paksuutta, jotain kovaa, barbaarista --
mitä se lieneekin ollut? Ja samoin kuin hänen ommellessaan korujaan
neulanterä usein pysähtyi kankeata kanvasia vastaan, niin nyt hänen
sielunsa terä töksähti hänen miehensä sielua vastaan. "Kenties",
ajatteli hän, "tuntee Horace tässä asiassa samalla tavoin kuin minä".
Näin hänen ei olisi tarvinnut ajatella, sillä kartanonherra ei
tietänyt koruompeleista mitään eikä hänen sielunsa neula tehnyt mitään
löytöretkiä.

Vielä seuraavan päivän puoliväliin mennessä hän ei ollut uskaltanut
sanoa sanaakaan. "Jos minä en sano mitään", ajatteli hän, "niin kenties
hän kirjoittaa omasta aloitteestaan".

Miehensä huomiota herättämättä hän senvuoksi piti häntä silmällä
kaiken aamua. Hän näki hänen istuvan kirjoituspöydän ääressä pidellen
kädessään rypistettyä kirjettä, jonka hän tiesi olevan Bellew'n, ja
hän kierteli miehensä ympärillä, tuli hiljaa huoneeseen ja meni taas
ulos ja toimitti pikku töitään siellä täällä huoneessa ja eteisessä.
Mutta kartanonherra oli yhtä liikkumaton kuin John-koira, joka makasi
lattialla kuono käpäliensä välissä.

Puolisen jälkeen ei mrs Pendyce voinut hillitä itseään.

"Mitä sinun mielestäsi nyt on tehtävä, Horace?"

Kartanonherra katsoi häneen kiinteästi.

"Jos sinä kuvittelet", sanoi hän vihdoin, "että minä aion ryhtyä
mihinkään tekemisiin tuon Bellew'n kanssa, niin olet suuresti
erehtynyt".

Mrs Pendyce järjesteli kukkia maljakkoon, ja hänen kätensä tärisi niin,
että hiukan vettä läikähti liinalle. Hän otti nenäliinansa ja kuivasi
sen.

"Sinä et ole vastannut hänen kirjeeseensä, ystäväni."

Kartanonherra painoi selkänsä pöytää vasten, ja hänen jäykässä
vartalossaan, laihassa kaulassaan ja suuttuneissa silmissään, joiden
terät olivat pienet kuin nuppineulan päät, oli eräänlaista arvokkuutta.

"Mikään ei saa minua sitä tekemään", sanoi hän, ja hänen äänensä
oli tuima ja ankara, kuin puhuisi hän jollekin mahtavammalle kuin
itselleen. "Minä olen ajatellut sitä kaiken aamua, ja hitto minut
periköön, jos sen teen! Tuo mies on roisto. Minä en aio antaa nutistaa
itseäni!"

Mrs Pendyce liitti kätensä yhteen.

"Oh, Horace", sanoi hän, "mutta sehän koskee meitä kaikkia! Anna
hänelle vain tuo lupaus!"

"Ja anna hänen hypätä minun niskaani!" huusi kartanonherra. "Kautta
Jumalan, ei!"

"Mutta Horace, sitähän sinä juuri tahdoit Georgen tekevän. Sinä
kirjoitit hänelle ja vaadit häneltä lupausta."

Kartanonherra vastasi:

"Sinä et ymmärrä siitä mitään, Margery; sinä et tunne minua ensinkään.
Luuletko sinä, että minä aion mennä kertomaan hänelle, että hänen
vaimonsa on hylännyt minun poikani -- antaa hänen pidellä minua kuin
kalaa koukussa koko tämän ajan ja sitten lopuksi antaa hänen voittaa.
Ei, vaikka minun pitäisi lähteä maanpakoon -- ei vaikka --"

Hän lopetti siihen, kuin olisi kuvaillut mieleensä kohtaloista
katkerimman.

Mrs Pendyce tarttui hänen takkinsa rintapieliin ja kumartui hänen
puoleensa. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmänsä loistivat
kyyneleisinä. Ja hänen seisoessaan siinä uhosi hänestä lämpöä ja
tuoksua ja suloa, kuin hän olisi nuori taas, kuin muotokuva, jonka alla
he seisoivat.

"Etkö, vaikka _minä_ pyytäisin sinua, Horace?"

Kartanonherran kasvot saivat tumman värin; hän puristi kätensä nyrkkiin
ja näytti epäröivän.

"Ei, Margery", sanoi hän käheästi; "se on -- se on -- minä en voi!"

Ja hän kääntyi pois vaimostaan ja lähti huoneesta.

Mrs Pendyce katseli hänen jälkeensä; hänen sormensa, jotka oli temmattu
irti takista, alkoivat punoutua toinen toisensa ympäri.




BELLEW TAIPUU NAISEN EDESSÄ


"The Firsissä" oli hiljaista, ja hiljaisessa talossa, missä vain
viisi huonetta oli käytännössä, istui vanha miespalvelija puutuolilla
tarjoiluhuoneessa ja luki "Maamiehen lehdessä" olevaa kirjoitusta.
Kukaan ei ollut häntä häiritsemässä, sillä isäntä nukkui, ja
taloudenhoitaja ei ollut vielä saapunut valmistamaan päivällistä.
Hän luki verkkaan silmälasiensa lävitse, kuin olisi tahtonut painaa
sanat ainaiseksi muistiinsa. Hän luki pöllön ruumiinrakennuksesta ja
elintavoista: "Ruskeassa pöllössä esiintyy haarautumisilmiö: haaraluu,
joka ei läheskään yhdy rintalastaan, on kokoonpantu kahdesta osasta,
jotka eivät edes kohtaa toisiaan, kun sen sijaan rintalastan takaosassa
on kaksi paria ulokkeita ja niiden välissä vastaavat syvennykset."
Vanha miespalvelija keskeytti lukunsa ja kiinnitti räpyttelevät
silmänsä kalpeaan auringonjuovaan, joka lankesi kapean akkunan
kehyksistä huoneeseen, ja pieni lintu, joka akkunalaudalta katseli
häntä, lensi tiehensä.

Vanha miespalvelija luki taas: "Photodiluksen pterylogiset
luonteenominaisuudet eivät ole lopullisesti selvitetyt, mutta
on havaittu, että siltä puuttuu nilkan köyristys samoin kuin
haarautumisilmiö ja että sen solisluut eivät yhdy haaraluuksi eivätkä
kohtaa rintalastaa, ja rintalastan takaosassa on ulokkeita ja
syvennyksiä aivan niinkuin ruskealla lajilla." Taas hän keskeytti, ja
hänen katseensa oli tyydytetty ja lempeä.

Ylhäällä pienessä tupakkahuoneessa lojui hänen isäntänsä nahkatuolissa
ja nukkui. Jalkansa, joissa oli pölyiset ratsastussaappaat, hän oli
ojentanut eteensä. Hänen huulensa olivat suljetut, mutta toisessa
suupielessä olevasta pienestä aukosta kuului heikko huokuva ääni.
Lattialla hänen vieressään oli tyhjä lasi, hänen jalkojensa välissä
espanjalainen verikoira. Hänen päänsä yläpuolella olevalla hyllyllä
oli muutamia kuihtuneita ja kellastuneita romaaneja, joilla oli
urheilumaiset nimet ja joita ihmiset olivat kirjoittaneet heikkoina
hetkinään. Kamiinan yläpuolella oli kuva mr Jorrockista, joka pakotteli
hevostaan menemään yli joen.

Ja nukkuvan Jaspar Bellew'n kasvot olivat sellaisen miehen kasvot, joka
on ratsastanut kauas, päästäkseen vapaaksi omasta itsestään, ja jonka
huomenna taas on ratsastettava kauas. Hänen vaihtuvien uniensa mukana
värähdyttivät hänen kellahtavat kulmakarvansa hänen kalmankalpeaa,
kesakkoista ihoaan esiinpistävien poskipäiden yläpuolella; silloin
tällöin näyttäytyi nukkuvan kasvoilla ilme, kuin hän olisi
ratsastaessaan saapunut veräjälle.

Talon takana olevassa tallissa oli tamma, joka oli kantanut häntä
ratsastusretkillä, hakenut suuhunsa viimeiset jyvät ja sitten nosti
turpansa ja pisti sen pilttuunsa säleiden väliin nähdäkseen, mitä ori,
joka ei ollut kantanut isäntää tänä helteisenä iltapäivänä, puuhasi, ja
huomattuaan, että se oli hereillä, se keveästi korskahti kertoakseen,
että oli ukkosta ilmassa. Kaikki muu oli tallissa kuolemanhiljaista,
pikku puisto ympärillä oli hiljaa, ja äänettömässä talossa nukkui
isäntä.

Mutta puutuolinsa reunalla hiljaisessa tarjoiluhuoneessa istui vanha
palvelija ja luki: "Tämä lintu on suursyömäri", hän keskeytti taas ja
räpytteli silmiään ja nipisti huulensa yhteen, sillä hän oli osittain
ymmärtänyt...

Mrs Pendyce oli tulossa poikki vainioiden. Hänellä oli yllään
kauneimmat vaatteensa, harmaa silkkipuku, ja hän katseli vähän
pelokkaana taivaalle. Lännestä lähestyi myrsky ja ajoi edellään
kalpenevaa päivänpaistetta. Sen purppurahohtoa vasten kuvastuivat
puut mustanvihreinä. Kaikki oli hyvin hiljaista, eivät poppelitkaan
värähtäneet, ja kuitenkin tuo tumma hohto yltyi uhkaavan,
muuttumattoman nopeasti. Mrs Pendyce tarttui molemmin käsin hameisiinsa
ja riensi eteenpäin ja pani merkille, että karja oli kerääntynyt puiden
alle.

"Miten peloittavan näköisiä pilviä!" ajatteli hän. "Näinköhän minä
ehdin The Firsiin, ennenkuin se puhkeaa?" Mutta vaikka hänen pukunsa
yllytti häntä kiiruhtamaan, pakotti hänen sydämensä hänet pysähtymään,
se tykytti niin ja oli niin täysi. Mitähän jos mr Bellew ei ollut
selvä? Hän muisti miehen pienet hehkuvat silmät, jotka niin olivat
peloittaneet häntä kerran päivällisillä Worsted Skeynesissä, silloin
kun hän kotimatkalla oli pudonnut rattailta. Jonkinmoinen sadunomaisen
pahansuopuuden sävy oli liittynyt tämän miehen nimeen.

"Mitähän jos hän kohtelee minua huonosti!" ajatteli mrs Pendyce.

Hän ei voinut nyt enää kääntyä takaisin; mutta hän toivoi -- kuinka
toivoikaan! -- että kaikki olisi ohi. Kuuma pisara läiskähti hänen
hansikkaalleen. Hän meni poikki tien ja avasi veräjän. Luoden
pelokkaita silmäyksiä taivaalle hän kiiruhti pihatietä eteenpäin.
Tummanpunaiset pilvet lepäsivät kuin peite puiden latvojen yllä,
ja nämä olivat ruvenneet huojumaan ja huokaamaan kuin olisivat
kamppailleet ja itkeneet kohtaloaan. Muutamia pisaroita lämmintä
sadetta putoili. Salama välkähti yli taivaan. Mrs Pendyce kiiruhti
portista sisään.

"Mitenkähän kauan se kestää?" ajatteli hän. "Minä olen niin peloissani!"

Hyvin vanha palvelija, jonka kasvot olivat pelkkiä ryppyjä, avasi äkkiä
oven katsellakseen rajuilmaa, mutta nähdessään mrs Pendycen hän katseli
sensijaan häntä.

"Onko kapteeni Bellew kotona?"

"Kyllä, rouva. Kapteeni on työhuoneessa. Me emme käytä salia nykyään.
Kova rajuilma on tulossa, rouva -- kova rajuilma. Tahdotteko olla niin
hyvä ja istuutua hetkiseksi, sill'aikaa kuin minä menen ilmoittamaan
kapteenille?"

Eteinen oli matala ja pimeä, koko talo oli matala ja pimeä ja
hajusi hieman homeelta. Mrs Pendyce ei istuutunut, vaan seisoi
kolmesta ketunpäästä tehdyn seinäkoristeen alla, missä riippui kaksi
ratsuruoskaa. Ja näiden elukoiden päät virittivät hänen mielessään
ajatuksen: "Mies raukka! Hänen täytyy olla kovin yksinäinen täällä!"

Hän hätkähti. Jokin hieroi itseään hänen polviaan vasten: se oli vain
tavattoman kookas verikoira. Hän kumartui taputtamaan sitä, ja kerran
alettuaan oli hänen mahdoton sitä lopettaa, sillä niin pian kuin hän
otti kätensä pois, painautui elukka häntä vasten, ja hän oli peloissaan
pukunsa takia.

"Poika poloinen -- poika poloinen!" sopersi hän vain. "Tahtoiko se
vähän ystävällisyyttä?"

Ääni lausui hänen takanaan:

"Mene tiehesi, Sam! Pahoittelen, että olette saanut odottaa. Ettekö
tahdo astua sisään?"

Vuoroin punastuen ja vuoroin kalveten astui mrs Pendyce matalaan,
pieneen, laudoilla vuorattuun huoneeseen, joka hajusi sikareilta ja
alkoholilta. Pieniruutuisesta akkunasta hän saattoi nähdä, kuinka sade
syöksyi maahan, ja pensaat, jotka kumartuivat ja valuivat vettä kuuron
alla.

"Ettekö tahdo istua?"

Mrs Pendyce istuutui. Hän oli liittänyt kätensä yhteen; nyt hän kohotti
silmänsä ja katsoi arasti isäntäänsä.

Hän näki hoikan, pystyharteisen vartalon, vähän hajallaan olevat käyrät
jalat, pörröisen, kellahtavan tukan, kalpeat, kesakkoiset kasvot ja
pienet, tummat, räpyttelevät silmät.

"Olen pahoillani, että huoneet ovat niin pahassa siivossa. Niillä ei
usein ole iloa nähdä hienoa naista. Minä olin nukkumassa -- niin minä
tavallisesti vietän päiväni tähän vuodenaikaan!"

Kankeat punaiset viikset kääntyivät, kuin huuli olisi hymyillyt.

Mrs Pendyce mutisi jotakin epämääräistä.

Hänestä tämä kaikki tuntui unenomaiselta, ilkeältä houreelta.
Ukkosenjyrähdys sai hänet peittämään kasvonsa.

Bellew astui akkunan ääreen, katsahti taivaalle ja palasi lieden luo.
Hänen pienet palavat silmänsä näyttivät katsovan vieraan läpi. "Jos
en minä nyt heti rupea puhumaan", ajatteli mrs Pendyce, "niin en saa
puhutuksi ensinkään".

"Minä olen tullut", alkoi hän, ja näin sanoessaan hän tunsi pelkonsa
haihtuvan; ääni, joka tähän saakka oli ollut niin epävarma, kaikui
taas lujana, ja silmät, jotka olivat melkein pelkkää terää, katsoivat
tummina ja lempeinä mieheen, jonka vallassa he kaikki olivat -- "olen
tullut kertomaan teille jotain, kapteeni Bellew!"

Lieden ääressä seisova mies kumarsi, ja kuin joku ilkeä lintu liiteli
pelko taas mrs Pendycen harteille. Oli kauheaa, oli barbaarista, että
hänen, että kenenkään piti puhua sellaisista asioista, oli barbaarista,
että miehet ja naiset ymmärsivät niin väärin toisensa, että heissä
oli niin vähän myötätuntoa ja hienoutta; oli barbaarista, että hänen,
Margery Pendycen, piti puhua tästä asiasta, joka oli heille kummallekin
tuottava niin paljon tuskaa. Kaikki oli niin viheliäistä ja karkeata ja
jokapäiväistä! Hän otti nenäliinansa ja pyyhkäisi sillä huuliaan.

"Suokaa anteeksi, että minä sanon sen. Teidän vaimonne on hylännyt
minun poikani, kapteeni Bellew!"

Bellew ei liikahtanut.

"Hän ei rakasta häntä; hän kertoi sen minulle itse! Poikani ei tule
enää koskaan tapaamaan häntä!"

Miten kauheaa, miten inhottavaa!

Ja yhä vieläkin seisoi Bellew ääneti ja ahmi häntä pienillä silmillään;
eikä hän voinut sanoa, kuinka kauan tätä kesti.

Bellew kääntyi äkkiä selin ja nojautui uuninreunustaan.

Mrs Pendyce pyyhkäisi kädellä kulmiaan päästäkseen epätodellisuuden
tunteesta, joka häntä vaivasi.

"Siinä kaikki", sanoi hän.

Hänen oma äänensä kuului hänestä oudolta.

"Jos siinä todellakin on kaikki", ajatteli hän, "on minun luullakseni
noustava ja mentävä!" Ja hänen mielessään välähti: "Poloinen pukuni
menee pilalle!"

Bellew kääntyi ympäri.

"Tahdotteko lasin teetä?"

"Ei kiitos; en luule saavani sitä juoduksi."

"Minä kirjoitin kirjeen miehellenne!"

"Niin."

"Hän ei vastannut siihen."

"Ei."

Mrs Pendyce näki, että Bellew tuijotti häneen, ja epätoivoinen
kamppailu alkoi hänen rinnassaan. Pyytäisikö hän tuota lupausta, nyt
kun George --? Eikö hän ollut sen vuoksi tullut? Eikö hänen pitänyt --
eikö hänen pitänyt heidän kaikkien takia?

Bellew astui pöydän ääreen, kaatoi vähän whiskyä lasiin ja joi sen.

"Te ette pyydä minua lopettamaan oikeusjuttua", sanoi hän.

Mrs Pendycen huulet olivat raollaan, mutta mitään ääntä ei niiltä
lähtenyt. Hänen mustat silmänsä tuijottivat värähtämättä hänen
kalpeista kasvoistaan; hän ei äännähtänytkään.

Bellew pyyhkäisi kädellä kulmiaan.

"Hyvä, minä teen sen", sanoi hän, "teidän tähtenne. Te olette ainoa
hieno nainen, jonka tunnen."

Bellew puristi hänen hansikoituja sormiaan, riensi hänen ohitseen, ja
mrs Pendyce näki olevansa yksin.

Yksin hän otti selvän uloskäytävästä, ja kyyneleet virtasivat pitkin
hänen kasvojaan. Hyvin hiljaa hän sulki eteisen oven.

"Poloista pukuani!" ajatteli hän. "Voisinkohan minä jäädä tänne vähäksi
aikaa? Sade näyttää kohta menevän ohi!"

Tummanpunerva pilvi oli mennyt ohitse ja painunut talon taakse, ja
loistavasta valkeasta pilvestä valui välkkyvää sadetta; kaistale
syvänsinistä taivasta näkyi tienvieressä olevien mäntyjen takaa.
Rastaat olivat jo liikkeellä matoja hakemassa. Pitkin oksaa hyppivä
orava pysähtyi katselemaan mrs Pendyceä, ja mrs Pendyce katseli
hajamielisesti oravaa pienen nenäliinan takaa, jolla hän kuivasi
silmiään.

"Miesraukka!" ajatteli hän -- "poloinen, yksinäinen olento! Kas siinä
tulee aurinko!"

Ja hänestä tuntui, kuin aurinko nyt olisi ensi kertaa näyttäytynyt koko
tänä kauniina, lämpimänä vuonna. Hän tarttui taas hameeseen molemmin
käsin, lähti kulkemaan pihatietä poispäin ja oli pian taas vainioiden
keskellä.

Kaikki vihanta välkähteli, ja ilman oli sade niin huuhtonut, että
kaikki kesäiset tuoksut olivat haihtuneet ja jäljellä oli vain se
kristallinen tuoksu, joka ei ole mitään tuoksua ensinkään. Mrs Pendycen
kengät olivat pian läpimärät.

"Kuinka minä olen onnellinen!" ajatteli hän. -- "Kuinka iloinen ja
onnellinen minä olen!"

Ja tunne, joka oli näitä sanoja epämääräisempi, valtasi hänen mielensä
ja tunki tieltään kaikki muut tunteet täällä sateesta vettyneillä
vainioilla.

Pilvi, joka niin kauan oli riippunut Worsted Skeynesin yllä, oli
hajonnut ja haihtunut. Jokainen ääni oli kuin musiikkia, jokainen liike
kuin tanssia. Hän ikävöi päästä aikaisten ruusujen luo näkemään, kuinka
sade oli pidellyt niitä. Hänen oli mentävä porraspuun yli ja siitä
onnellisesti päästyään hän pysähtyi hetkeksi ja otti lujemmin kiinni
hameistaan. Hän oli kotivainiolla nyt, ja suoraan hänen edessään oli
kartano. Pitkänä ja matalana ja valkeana se seisoi siinä lumoavassa
iltavalaistuksessa, ja kaksi loistavaa akkunaa, joille aurinko lankesi,
valvoi kuin kaksi silmää yli sen maitten; ja sen takana, vasemmalla,
oli kyläkirkko leveänä, tanakkana ja harmaana jalaviensa välissä.
Ylt'ympäri joka puolella oli hiljaista -- englantilaisen iltapäivän
unelias, usvainen rauha.

Mrs Pendyce käveli kohti puistoansa. Tultuaan sitä lähelle hän näki
oikealla puolellaan kartanonherran ja mr Barterin. He seisoivat
yhdessä katsellen erästä puuta, ja -- kuin palvelevan alaluokan
vertauskuvana -- John-koira istui hännällään ja sekin katsoi kohti
puuta. Kirkkoherran ja mr Pendycen kasvot muodostivat kumpikin yhtä
suuren kulman ylöspäin, ja niin erilaiset kuin nämä kasvot ja vartalot
olivatkin, edustaessaan kahta ikuisesti kilpailevaa perikuvaa,
hämmästytti mrs Pendyceä kuitenkin heidän oleellinen yhtäläisyytensä.
Oli kuin henki, hakiessaan itselleen ruumista, olisi kohdannut
nämä kaksi hahmoa ja epätietoisuudessaan päättänyt ottaa asuntonsa
kumpaankin.

Mrs Pendyce ei huiskuttanut heille, vaan astui kiireesti marjakuusien
lomaan ja veräjästä sisään.

Hänen puutarhassaan putosi yksitellen kirkkaita pisaroita joka
ruusunlehdeltä, ja joka ruusun terässä oli vesihelmiä. Vähän pitemmällä
hän huomasi rikkaruohoa; hän katsoi tarkemmin ja keksi sitä paljonkin.

"Oh", ajatteli hän, "kuinka kauheasti he ovatkaan antaneet
rikkaruohon... Minun täytyy tosiaan puhua Jackmanille!"

Hänen itsensä istuttama ruusupensas hänen vieressään värähti, ja siitä
putosi kokonainen pisarasade.

Mrs Pendyce kumartui ja tarttui valkoiseen ruusuun. Hymyilevin huulin
hän suuteli sen terää.








End of the Project Gutenberg EBook of Herraskartano, by John Galsworthy

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 47807 ***