The Project Gutenberg eBook of Waverley, by Walter Scott

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org

E-text prepared by Tapio Riikonen

WAVERLEY

Sanoppa puoluees, tai surman saat!

Henrik IV, 2.

I.
Waverley-Honour. — Katsaus menneeseen.

Kuusikymmentä vuotta takaperin — tätä marrask. 1 p:nä 1805 ryhtyessäni kirjottamaan — kertomuksemme sankari Edward Waverley jätti hyvästit perheelleen, yhtyäkseen rakuunarykmenttiin, jossa oli äskettäin saanut upseerinpaikan. Surullinen oli Waverley-Honourin suojamissa se päivä, jolloin nuori upseeri erosi Sir Everardista, vanhasta sedästään, jonka säädyn ja tiluksien perillinen hän oli.

Valtiollinen erimielisyys oli aikaisin erottanut paroonin nuoremmasta veljestään Richard Waverleystä, sankarimme isästä. Sir Everard oli isiltään perinyt koko sen vanhoillisen tahi korkeakirkollisen ajatussuunnan, joka suuresta kansalaissodasta asti oli ollut Waverley-suvulle ominaista. Richard sitävastoin, kymmenen vuotta nuorempana, näki edessään nuoremmalle veljelle säädetyn aseman, josta sellaisenaan ei ollut odotettavissa kunniaa eikä elämäniloa. Jo aikaisin hän tajusi, että elämän kilpajuoksussa onnistuakseen hänen oli pakko kantaa mahdollisimman vähäisen painoa. Taidemaalarit puhuvat, miten vaikea on ilmaista sekavien tunteiden ilmettä samoilla kasvonpiirteillä samassa silmänräpäyksessä — ja yhtä vaikea olisi sielutieteilijän selitellä niitä eri vaikuttimia, jotka yhdessä määräävät toimintamme suunnan. Richard Waverley luki historiasta ja huomasi olevan selvää järkeä, että, käyttääksemme vanhan laulun sanoja,

on raukka miehekseen, ken tottelee
unohtain vastarinnan kokonaan.

Järki kuitenkaan ei luultavasti olisi kyennyt hillitsemään ja voittamaan perinnäistä etuluuloisuutta, jos Richard vain olisi aavistanut, että hänen vanhempi veljensä, ottaen niin sydämmelleen nuoruuden pettymyksen, olisi naimatonna vielä kahdenkahdeksatta vuoden ijässä. Etäisimpäänkin tulevaisuuteen tähtäävä säätynimen toivo olisi siinä tapauksessa voinut saattaa hänen viettämään suurimman osan elämäänsä "hovin Richard-herrana, paroonin veljenä", sen lopulla muka ollakseen Sir Richard Waverley, Waverley-Honourin parooni, ruhtinaallisten tiluksien omistaja ja kuntansa päämiehenä valtiollisissa piireissä vaikutusvaltainen mies. Vaan tällaista tulosta ei ollut ajateltavissa Richardin ensin suuntaillessa uraansa, jolloin Sir Everard oli parhaassa ijässään ja varmasti hyväksyttävä kosija missä perheessä tahansa, tavotelkoon sitte rikkautta tahi kauneutta, ja jolloin tosiaan huhu hänen pian tapahtuvasta naimisestaan säännöllisesti kerran vuodessa hauskutti ympäristöä. Nuorempi veli näki voivansa päästä itsenäiseen asemaan ainoastaan omiin ponnistuksiinsa turvautumalla ja sellaisen valtiollisen vakaumuksen omaksumalla, mikä soveltuisi sekä järjelle että hänen omalle edulleen paremmin kuin Sir Everardin perinnäinen usko korkeakirkolliseen puolueeseen ja Stuarteihin. Siitäpä syystä hän kääntyi heti uransa alussa; hänestä tuli whig-puolueen mies ja hannoverilaisen hallitsijasuvun ystävä.

Yrjö I:n aikuiset ministeriöt ymmärsivät varsin hyvin, miten tärkeää oli koettaa harvennella vastustusrivejä. Tory-ylimystö, jonka loisto oli hovin auringonpaisteen heijastusta, oli vähitellen saatu suostutelluksi uuteen hallitsijasukuun. Mutta Englannin rikas maalaisaateli, joka monien vanhan ajan tapojen ja alkuaikaisen kunnon ohella oli säilyttänyt paljon itsepintaista ja taipumatonta etuluuloisuutta, pysyi erillään, ylimielisessä ja ynseässä vastarinnassa, luoden monia kaihon ja toiveen silmäyksiä Bois le Duciin, Avignoniin ja Italiaan, missä chevalier Saint Georgella, kuten häntä nimittivät, — vallantavottelijalla — oli maanpakolaishovinsa, miten kulloinkin oli pakotettu vaihtamaan asuinsijaansa. Tuollaisen lujan ja taipumattoman vastustajan läheisimmän sukulaisen siirtyminen toiselle puolelle kenties saisi useampiakin kääntymään, ja senvuoksi Richard Waverley sai ministeriöltä osakseen enemmänkin suosiota kuin kykynsä tahi valtiollinen merkityksensä oikeastaan olisivat ansainneet. Melkoista taipumusta valtiolliseen toimintaan hänessä sentään pian huomattiinkin, ja kerran päästyään vaikutusvaltaisiin piireihin hän menestyi nopeasti. Sir Everard sai "julkisesta sanansaattajasta" nähdä ensiksi, että esquire Richard Waverley oli valittu Barterfaithin ministeripuoluelaisen pikkukaupungin edusmieheksi; sitte, että esquire Richard Waverley oli hallituksen kantaa puolustaen herättänyt huomiota parlamentin valmistusverokeskusteluissa; ja lopuksi, että esquire Richard Waverley oli saanut tuollaisen palkintoviran, joita pidetään maataan palvelevien kelpo kansalaisten varalla.

Vaikka nämä tapahtumat seurasivat niin toinen toisensa kintereillä, että nykyaikaisen sanomalehtimiehen äly olisi ennustanut molemmat jälkimäiset jo ensimäistä mainitessaan, ne kuitenkin saapuivat Sir Everardin tietoon vähitellen, ja ikäänkuin pisara pisaralta tihkumalla "Dyerin Viikkosanomien" verkallisesta siivilästä. Kerran viikossa siihen aikaan saapui muutama rivi muun maailman kuulumisia; tyydytettyään Sir Everardin, hänen sisarensa ja ijäkkään kellarimestarin uteliaisuuden, lehtinen säännöllisesti siirtyi hovista pappilaan, pappilasta squire Stubbsin yksinäiseen maataloon, squirelta paroonin pehtoorille, hänen nummella olevaan sievään valkeaan tupaseensa, pehtoorilta voudille, ja viimeksimainitulta laajalle alustalaispiirille, jonka kovissa ja känsäisissä käsissä se tavallisesti kului siekaleiksi, noin kuukauden kuluttua saapumisestaan.

Tässä tapauksessa oli mainitsemamme uutistenvaihdon hitaisuus Richard Waverleyn eduksi, sillä jos kaikki olisi yhtähaavaa paljastunut Sir Everardille, niin epäilemättä olisi uudella valtiomiehellä ollut vähäiset syyt ylpeillä politiikkansa menestymisestä. Vaikka parooni oli ihmisolennoista lempeäluontoisimpia ja sävyisimpiä, ei hänen luonteeltaan puuttunut arkatuntoisia kohtia. Veljen käytös oli koskenut niihin kipeästi. Waverleyn tiluksille ei ollut säädetty mitään perintöjärjestystä, ja jos niin olisikin ollut, niin olisi omistajan naimisiin meno voinut sen muuttaa. Tätä Sir Everard mietiskeli, johtumatta kuitenkaan suoranaiseen päätökseen.

Hän tutki sukutauluaan, joka riippui asesalin kiillotetulla tammiseinällä, koristeltuna monilla urotöiden ja kunniamerkkien tunnuskuvilla. Sir Hildebrand Waverleystä polveusivat — paitsi vanhimman pojan Wilfredin haaraa, jota ainoastaan Sir Everard ja hänen veljensä nyt edustivat — lähinnä Highley Parkin Waverleyt. Kaiken yhteyden näiden kanssa oli suvun päähaara lakkauttanut vuoden 1670 suuresta oikeudenkäynnistä asti. Mainittu emäpuustaan huonontunut vesa oli tehnyt aateluutensa runkoa vastaan vielä toisenkin rikoksen. Sen edustaja oli nainut Judithin, Oliver Bradshawen perillisen, Highley Parkista, ja siten yhdistänyt kuningassurmaaja Bradshawelta perityn vaakunan Waverleyn ikivanhaan asekilpeen.

Nämä synnit olivat kuitenkin haihtuneet Sir Everardin muistista suuttumuksen puuskassa; ja jos asianajaja Clippurse, jota tallirenki lähetettiin kiireimmän kautta noutamaan, olisi saapunut vain tuntiakin aikaisemmin, niin hän kaiketi olisi saanut tehdäkseen uuden määräyksen Waverley-Honourin herruudesta kaikkine siihen kuuluvine oikeuksineen. Mutta tunnin tyyni harkinta vaikuttaa suuria, kun sitä käytetään vertailemaan, kumpi on pahempi kahdesta toimenpiteestä, joihin kumpaiseenkaan ei tunne olevansa taipuvainen. Clippurse tapasi paroonin vaipuneena syvään mietiskelyyn, jota ei rohjennut häiritä muutoin kuin laskemalla pöytään paperisalkkunsa ja nahkaisen mustetolpponsa, näyttääkseen olevansa valmis piirtämään paperille hänen jalosukuisuutensa käskyjä. Tämäkin pikku temppu hämmennytti Sir Everardia, jolle se oli ikäänkuin moitteena epäröimisestään. Hän katsahti lakimieheen, miltei antamaisillaan määräyksensä, vaan silloin tuli aurinko esille pilven takaa ja yhtäkkiä syöksi kirjavan valonsa ikkunan lasimaalauksien läpi synkkään kamariin. Kun parooni nosti silmänsä väriloistoon, hänen katseensa sattui suoraan asekilven keskukseen; siinä oli tunnuskuva, jota hänen esi-isänsä sanottiin käyttäneen kilvessään Hastingsin tantereella: kolme hopeaista lumikkoa etukäpälät pystyssä, taivaansinisellä pohjalla, sekä lauselma Sans tache. "Hukkukoon ennen nimemme", huudahti Sir Everard, "kuin vanha ja hallitsijalle uskollinen tunnuslauseemme joutuisi Keropää-kavaltajan häväistyjen sukumerkkien rinnalle!"

Kaiken tämän vaikutti auringonsäteen vilahdus, joka hädin riitti lakimiehelle kynänsä terottamiseen. Hän terotti sen turhaan. Asianajaja sai poistua, kehotettuna olemaan valmis heti saapumaan, jos häntä jälleen tarvittaisiin.

Asianajaja Clippursen ilmestyminen hoviin tuotti paljon arvailua siihen osaan maailmaa, jonka keskuksena Waverley-Honour oli. Mutta tämän pikku maailman älykkäämmät politikoitsijat ennustelivat vielä pahempiakin tuloksia Richard Waverleylle. Eräänä päivänä nimittäin nähtiin paroonin lähtevän kuusivaljakollaan, mukanaan neljä koreapukuista palvelijaa, jonkin aikaa kestävälle vierailulle erään samassa kreivikunnassa asuvan ylhäisen aatelismiehen luo, joka oli sukuperältään maan parhaita, periaatteiltaan vakava tory ja kuuden naimattoman, hyvän kasvatuksen saaneen ja viehättävän tyttären onnellinen isä.

Sir Everardin vastaanotto tässä perheessä oli, niinkuin on helposti arvattavissakin, kyllin suotuisa; mutta noista kuudesta nuoresta neitosesta hänen mielensä kaikeksi onnettomuudeksi kiintyi lady Emilyyn, nuorimpaan, ja tämä vastaanotti hänen huomaavaisuutensa hämillä, joka heti osotti, ettei hän uskaltanut evätä sitä, vaikka se hänelle tuotti kaikkea muuta kuin mielihyvää.

Sir Everard ei voinut olla havaitsematta jotakin kummallista nuoren neidon pidättyneissä tunteissa, hänen yritellessään lähennellä. Mutta kreivin viisas puoliso vakuutti, että se oli luontaista ujoutta, ja uhraus olisi lopultakin saattanut tapahtua, niinkuin epäilemättä monessa samanlaisessa tilaisuudessa on käynyt, jos ei asemaa olisi pelastanut vanhemman sisaren rohkeus: hän ilmaisi kosijalle, että lady Emilyn rakkauden oli saanut muuan nuori palkkasoturi, läheinen sukulainen. Sir Everard osotti suurta mielenliikutusta, saadessaan tämän tiedon, jonka sitte vahvisti nuori neitonen itsekin yksityisessä puhelussa, vaikka hirveästi peläten isänsä suuttumusta.

Kunniantunto ja jalomielisyys olivat Waverley-suvun perinnäisiä ominaisuuksia. Hienotuntoisesti ja sopivaisesti kuin paras romaanin sankari Sir Everard luopui tavottamasta lady Emilyn omistusta. Vieläpä hän, ennenkuin jätti Blandevillen linnan, sai hänen isänsä suostutelluksi antamaan tyttärensä hänen rakastetulleen. Ei voi tarkoin tietää, mitä puhekeinoja Sir Everard tuossa tilaisuudessa käytti, sillä häntä ei voitu pitää millään tavoin kaunopuheliaana; mutta heti jälkeenpäin nuori upseeri alkoi yletä armeijassa paljoa joutuisammin, kuin erityisempää suosiota saavuttamaton ammattikunto tavallisesti edellytti, vaikka hänellä ulkonaisesti nähden ei muutakaan tukea ollut.

Sir Everardin vastaiseen elämään ei ollut vaikuttamatta äskenmainittu isku, joskin hän samalla tiesi menetelleensä rehellisesti ja jalomielisesti, saaden siitä lievitystä. Naida hän oli päättänyt suuttumuksen kohtauksessa; kosiskelupuuha ei oikein soveltunut hänen tapojensa arvokkaaseen hiljaisuuteen; hän oli ollut vaarassa saada puolison, jonka rakkaus olisi ainiaan puuttunut häneltä, ja joskaan hänen sydämensä ei olisi kärsinyt, niin ei lemmentarinan tulos kuitenkaan voinut olla koskematta hänen ylpeyteensä. Koko asiasta ei siis tullut sen enempää; hän palasi Waverley-Honouriin siirtämättä rakkauttaan keneenkään toiseen. Turhaa vaivaa olivat sen kielevän kaunottaren huokaukset ja haikeus, joka pelkän sisarrakkauden pakottamana oli ilmaissut lady Emilyn salaisen lemmen. Hukkaan menivät toimekkaan äidin nyökkäykset, viittailut ja pikku juonet sekä ne vakavat ylistyspuheet, joita kreivi sommitteli jokaisesta tyttärestään vuorotellen. Onnistumattoman rakkautensa muisto oli Sir Everardille — niinkuin se olisi ollut monelle muullekin yhtä arkatuntoiselle, mutta samalla ylpeälle — ikäänkuin majakkana, joka varotti häntä toistamiseen antautumasta samanlaiseen nöyryytykseen, tuskaan ja hukkatyöhön. Hän oleskeli Waverley-Honourissa edelleenkin vanhan, korkeasukuisen ja varakkaan englantilaisen herrasmiehen tapaan. Hänen sisarellaan, miss Rachel Waverleyllä, oli kunniasija hänen pöydässään; ja vähitellen heistä tuli vanhuksia, joita saattoi sanoa naimattomuuden lempeimmiksi ja hyväsydämisimmiksi edustajiksi.

Sir Everardin suuttumus veljeään kohtaan ei ollut pitkäaikainen; mutta vaikka hän ei enää ajatellutkaan Richardin menestyksen vaikeuttamista, pidätti kuitenkin veljeksien välit kylminä hänen vastenmielisyytensä whigejä ja virkamiehiä kohtaan. Richard tunsi kylliksi maailmaa ja veljensä luonnetta, käsittääkseen, että jotkin vähemmän harkitut tahi äkkinäiset lähentelyt hänen puoleltaan voisivat kääntää toimettoman vastenmielisyyden enemmän vaikuttavaksi mielentilaksi. Senvuoksi vain sattuma vihdoin sai heidän seurustelunsa uudistumaan. Richard oli nainut nuoren aatelisnaisen, jonka sukulaisuussuhteiden ja yksityisomaisuuden toivoi edistävän uraansa. Vaimonsa kautta hän sai melkoisen maatilan muutaman (engl.) penikulman päässä Waverley-Honourista.

Heidän ainoa lapsensa oli pikku Edward, kertomuksemme sankari. Viidennellä ikävuodellaan ollessaan lapsi hoitajansa keralla oli eräänä aamuna kulkeutunut penikulman matkan isänsä kartanon Brerewood Lodgen puistokujasta. Näiden huomio kääntyi kuuden uljaan mustan hevosen vetämiin vaunuihin, jotka olivat niin koristellut leikkauksilla ja kultauksilla, kuin itse pääkaupungin pormestari olisi ne omistanut. Ne odottivat herraansa, joka oli vähän matkan päässä tarkastamassa rakenteella olevan maatalon valmistuspuuhia. En tiedä, millä tavoin pojan vaisti käsitti kolmen lumikon vaakunakilven jollakin tavoin omakseen, mutta ainakin hän heti sen nähdessään lujasti päätti vaatia omikseen vaunut, joita se koristi. Parooni saapui hoitajattaren turhaan yritellessä saada häntä luopumaan vaatimuksestaan. Kohtaus tapahtui Edwardille onnellisella hetkellä, hänen setänsä kun vastikään oli kaihomielin ja melkeinpä kadehtien silmäillyt vanhan vuokraajan palleroisia poikia, ollessaan määräilemässä niiden isän rakennustöitä. Tuossa pyöreäkasvoisessa, punaposkisessa, hänen näköisessään ja nimisessään pikku kerubissa, joka parhaillaan teki tietyksi perintöoikeutensa suvun nimeen, rakkauteen ja suojelukseen, tuntui sallimus suoneen hänelle juuri sen, mikä saattaisi täyttää hänen tunteissaan ja toiveissaan syntyneen tyhjyyden. Sir Everard palasi Waverleyn hoviin ratsulla, jota aina pidettiin hänen varallaan, kun taasen lapsi ja hoitajatar lähetettiin kotiinsa Brerewood Lodgeen vaunuissa, viemään mukanaan sellaisen viestin, joka avasi veljeksille tien sovintoon.

Heidän seurustelunsa, nyt uudistuttuaan, pysyi kuitenkin jokseenkin muodollisena ja jäykkänä, saamatta veljellisen sydämellisyyden luonnetta; mutta se riitti kumpaisenkin toiveet tyydyttämään. Sir Everard sai pikku veljenpoikansa keralla yhtämittaa oleskellessaan tyydyttää sukuylpeyttään sukunsa jatkumisen toiveilla, samalla ollen täydellisesti tilaisuudessa osottamaan rakkauttaan ja hellyyttään. Richard Waverley taasen näki sedän ja veljenpojan karttuvan ystävyyden parhaiten johtavan siihen, että hänen poikansa, joskaan ei hän itse, perisi sukutilan. Vaan hän käsitti myös, että asioille olisi pikemmin vahingoksi kuin hyödyksi hänen yrittelynsä tekeytyä likeisempiin väleihin miehen kanssa, jolla oli sellaiset tavat ja mielipiteet, kuin Sir Everardilla tiedettiin olevan.

Sanattoman sopimuksen tapaiseksi siten muodostui, että pikku Edward sai viettää suurimman osan vuotta hovissa ja näytti olevan yhtä likeisesti molempien perheiden jäsen, vaikka näiden keskinäinen seurustelu oli muutoin hyvin vähissä. Nuorukaisen kasvatusta ohjasivat vuorotellen sedän ja isän maku ja mielipiteet. Vaan siitä seuraavassa luvussa enemmän.

II.
Kasvatus.

Sankarimme kasvatus oli jokseenkin hajanaista. Lapsena hänen terveytensä kärsi tahi luultiin kärsivän (mikä on aivan samaa) Lontoon ilmanalasta. Senvuoksi aina heti, kun isän oli lähteminen kaupunkiin virkavelvollisuuksiensa, parlamentin avaamisen tahi jonkin valtiollisen suunnitelmansa vuoksi — ja hän oleskelikin siellä tavallisesti kahdeksan kuukautta vuodesta — Edward vietiin Waverley-Honouriin. Silloin hänen opettajissaan ja kasvattajissaan tapahtui täydellinen vaihdos. Brerewood Lodgessa hänen isänsä kirjuri, hyvätapainen ja sivistynyt mies, omisti tunnin tahi pari päivässä Edwardin kasvatukselle, ja hovissa sai setä siitä huolehtia.

Jossakin määrin kunnollisesti sitä sielläkin hoidettiin. Sir Everardin kotikappalainen, joka oli ollut Oxfordin yliopistossa, vaan tullut erotetuksi kieltäytyessään vannomasta uskollisuudenvalaa Yrjö I:lle, ei ainoastaan perusteellisesti tuntenut klassillisia kieliä, vaan oli melkoisesti perehtynyt eri tieteisiin ja osasi useaa uudempaa kieltä. Mutta hän oli vanha ja liian leppeä; ja ne väliajat, jolloin Edward oli kokonaan vapaa hänen ohjauksestaan, höllensivät hänen määräysvaltaansa siinä määrin, että poika sai milteipä opiskella miten ja mitä vain itse halusi. Hänellä oli harvinaisen nopea äly, mutta saadessaan lueskella omaksi huvikseen ja vapaiden oikkujensa mukaan, hän joutui vielä pitkät ajat jälkeenpäin kärsimään siitä haittaa luonteelleen ja elämälleen.

Waverley-Honourin kirjastohuone, avara goottilainen sali kaksinkertaisine kaarineen ja lattiarivineen, sisälsi sellaisen hajallisen ja suuren kirjavaraston kuin kahden vuosisadan kuluessa oli saattanutkin kerätä perhe, joka oli aina ollut rikas ja tietysti taipuisa loistavuuden merkiksi täyttämään kirjahyllynsä uusimmalla ajan kirjallisuudella, valitsematta niitä sisältönsä tahi arvonsa mukaan. Tässä valtakunnassa sai Edward mielinmäärin samoilla kauttaaltaan. Hänen opettajansa oli kiintynyt omiin tutkimuksiinsa; kirkolliset asiat ja uskonnolliset kiistat sekä taipumus oppineeseen lepäilemiseen saivat hänen kernaasti tarttumaan jokaiseen tekosyyhyn, jonka nojalla hänen ei tarvinnut ulottaa ankaraa ja säännöllistä valvontaa pojan yksityisiin lueskeluihin, kun ne kerran olivat opetustuntien ulkopuolella. Sir Everard ei ollut milloinkaan ollut lukumiehiä, ja oli sisarensa tavoin yleensä sitä mieltä, että laiskuus ei sovellu minkäänlaatuisen lueskelun kumppaniksi, ja että pelkkä ajatuksetonkin kirjaimien silmäileminen on hyödyllistä ja kiitettävää, tarkemmin harkitsematta, mitä aatteita tahi oppeja ne edustavat. Huvittelun halussa, minkä parempi ohjaus olisi piankin voinut kääntää tiedonharrastukseksi, nuori Waverley siis ajelehti tässä kirjameressä niinkuin laiva ilman luotsia tahi peräsintä. Ja kuitenkin, hänen saatuaan ahdetuksi tietoonsa paljon sellaista mitä harvat tietävät, häntä saattoi täydellä syyllä sanoa oppimattomaksi, sillä hän tiesi vähän sellaista, mikä antaa miehelle arvokkuutta ja tekee hänet kykeneväksi hankkimaan hyvän aseman muiden kansalaisten joukossa. Edwardin äiti kuoli seitsemän vuotta sen jälkeen kuin veljekset olivat tehneet sovinnon, ja Richard Waverley itse, alettuaan tuon tapauksen johdosta yhä vakituisemmin asustella Lontoossa, oli liiaksi vaipunut omiin kunnianhimoisiin aikeisiinsa, huomatakseen pojastaan muuta kuin, että tämä oli kovin ahkera lukumies ja nähtävästi piispan-alku. Olisipa hän vain arvannut poikansa unelmat ja tunteet, niin olisi johtunut aivan toisenlaiseen päätökseen.

Kuudentoista vuoden ikäisenä Edward Waverley ei ainoastaan ollut kykenemätön vakaviin ja järkeviin opintoihin, vaan myöskin oli suuressa määrin kyllästynyt kaikkeen lueskeluun ylimalkaan. Hänen hajamielisyytensä ja yksinäisyyden-rakkautensa kävivät niin silmäänpistäviksi, että herättivät hellää huolestumista Sir Everardissa. Tämä koetti vastapainoksi noille taipumuksille saada veljenpoikaansa innostumaan metsästykseen, oman nuoruutensa parhaaseen huvitukseen. Mutta kun Edward pääsi siinä urheilussa saavuttamaan jonkinlaisen taidon, sekin herkesi olemasta huvia hänelle. Seuraelämästäkään hänellä ei tullut mitään; muutamia hyväsukuisia nuoria miehiä kyllä oli lähistöllä, vaan Edward tunsi jonkinlaista kömpelyyttä heidän parissaan, yksinäisten elämäntapojensa vuoksi. Hänen herkkätuntoisuutensa ei suurin surminkaan olisi tahtonut tulla huomion alaiseksi jonkin pikku seurasäännön rikkomisesta, ja kun ei ollut varma, ettei niin tapahtuisi, hän luuli olevansa vastahakoinen ja soveltumaton seurustelemaan muiden piireissä.

Ne hetket, mitkä hän vietti setänsä ja tätinsä seurassa, kuluivat entisajan jo monasti toisteltujen kertomusten kuuntelussa. Vaan siitäkin hänen mielensä vallitseva puoli, mielikuvitus, sai useasti kiihdytystä. Wilibert Waverleyn urotyöt Pyhässä maassa, hänen pitkällinen poissaolonsa ja vaaralliset seikkailunsa, luultu kuolemansa, ja paluunsa samana iltana, jona hänen sydämensä rakastettu oli ottanut puolisokseen sen sankarin, joka noiden vuosien kuluessa oli suojellut häntä loukkauksilta ja sorrolta; jalomielisyys, jolla ristiretkeilijä luopui vaatimuksistaan ja haki läheisestä luostarista sen rauhan, jota ei mikään voi riistää — tällaiset sukutarinat saivat hänen sydämensä hehkumaan ja silmänsä säihkymään. Eikä häneen vähemmin vaikuttanut tätinsä kertomus lady Alice Waverleyn kärsimyksistä ja urhoudesta suuren kansalaissodan aikana. Kunnianarvoisan vanhuksen lempeät kasvot saivat majesteetillisemman ilmeen, hänen kertoessaan miten Kaarlo-kuningas Worcesterin taistelun jälkeen oli saanut kokonaiseksi päiväksi suojan Waverley-Honourissa, ja miten, kun joukko ratsumiehiä läheni rakennusta tutkimaan, lady Alice lähetti nuorimman poikansa muutamien palvelijain keralla heitä vastaan, käskien näiden hengellään hankkimaan kuninkaalle tunnin pelastumisajan. "Ja Jumala armahtakoon", oli Rachel-tädillä tapana jatkaa, luoden pitkän silmäyksen sankarittaren muotokuvaan, "kuninkaansa pelastuksen hän sai kyllin kalliisti maksaa lempilapsensa kuolemalla. He toivat hänet tänne vankinaan, kuolettavasti haavotettuna; ja vielä tänä päivänä voit seurata hänen verisiä jälkiään suurelta pääovelta pikku käytävää myöten saliin asti, missä he laskivat hänet äitinsä jalkojen juureen kuolemaan. Mutta hänellä oli se lohdutus, että sai äitinsä katseesta lukea epätoivoisen puolustuksensa saavuttaneen mitä tarkotettiin. Oi, muistan", jatkoi hän, "hyvin muistan nähneeni erään, joka tunsi hänet ja rakasti häntä. Miss Lucy St. Aubin eli ja kuoli neitona hänen tähtensä, vaikka oli maan kauneimpia ja rikkaimpia. Koko maailma häntä tavotteli, vaan hän kantoi kaiken ikänsä surupukua William paran vuoksi, sillä he olivat kihlatut, ja kuoli vuonna — no, sitä en muista, mutta sen kyllä muistan, että saman vuoden marraskuussa, tuntiessaan voimiensa riutuvan, hän tahtoi vielä kerran tulla Waverley-Honouriin ja täällä kävi kaikissa rakkaissa paikoissa, joissa oli oleskellut isosetäni kanssa, ja siirrätti pois lattiamatot, tarkastellakseen hänen verijälkiään. Jos kyyneleet olisivat voineet pestä ne pois, niitä ei enää olisikaan nähtävissä, sillä koko talossa ei ainoakaan silmä jäänyt kuivaksi. Olisi voinut luulla, Edward, että yksinpä puutkin säälivät hänen murhettaan, sillä niiden lehdet putoilivat hänen ympärilleen ilman hienointakaan tuulen henkäystä, ja tosiaan hän näytti sellaiselta, joka ei enää milloinkaan ollut näkevä niitä vihreinä."

Sellaisten tarinain jälkeen sankarimme tavallisesti vetäytyi yksinäisyyteen, antautuakseen haaveiluihin, joita ne olivat hänessä herättäneet. Avaran ja synkän kirjastohuoneen kolkassa, jonne ei valoa tunkeutunut muualta kuin tilavan lieden hiipuvista kekäleistä, hän tuntikausiksi antautui tuollaiseen sisäiseen lumoukseen, joka saattaa menneet tahi kuvitellut tapahtumat elämään mietiskelijän silmien edessä. Silloin avautui hänen eteensä Waverley-linnan hääjuhlan upea loistokkuus; sen oikean isännän kookas ja kuihtunut vartalo, hänen seisoessaan pyhiinvaeltajapuvussaan tuntemattomana katselemassa juhlaa, jota vietettiin luullun perillisensä ja aijotun morsiamensa muistoksi; hänen tuntemisensa aiheuttama sähköinen isku; vasallien tarttuminen aseihinsa; sulhasen hämmästys; morsiamen kauhistus ja hämi; Wilibertin tuska hänen huomatessaan, että lemmittynsä oli myöntymyksensä mukana antanut sydämensäkin; arvokkuuden ja samalla syvän surun ilme, jolla hän painoi alas jo puoliksi vedetyn säilänsä ja kääntyi ainiaaksi pois isäinsä linnasta. Sitte hän muutti näkymön; mielikuvitus esitti hänelle Rachel-tädin murhenäytelmän. Hän näki lady Waverleyn istumassa kamarissaan, korva jännitettynä kuulemaan heikoimmankin rasahduksen, sydämen pamppaillessa kaksinaisesta tuskasta, ensin kuunnellessaan kuninkaan ratsun loittonevaa töminää ja sen haihduttua luulotellessaan jokaista puiston latvoja humisuttavaa tuulenhenkeä etäisen ottelun kaiuksi. Kaukaa kuuluu ikäänkuin tulvavirran pauhu; se lähenee, ja Edward kuulee selvästi ratsujen nelistyksen ja miesten huutojen lähenevän linnaa muutamien pistoolinlaukausten keskeyttäminä. Lady Alice hypähtää seisaalleen — kauhistunut palvelija ryntää sisälle — vaan miksi pitkittäisinkään kuvausta?

Waverley-Honourin laajalla metsäalueella nuori Edward löysi monta lempipaikkaa, unelmoiden harhaillessaan pitkin puolittain umpeen kasvaneita polkuja ja käytäviä. Eräs niistä, vähitellen noustuaan ylöspäin neljän penikulman matkan, kapeni rosoiseksi jalkatieksi, johti Mirkwood-laakson louhikkoisen ja metsäisen solan läpi ja sitte äkkiä avautui syvän, tumman ja pienen Mirkwood-Mere nimisen järven luona. Sen kaltaalla oli entisaikaan miltei veden ympäröimällä kalliolla yksinäinen torni, joka oli nimitetty Waverleyn suojaksi, se kun oli vaarallisina aikoina useasti ollut perheen turvapaikkana. Sieltä olivat Yorkin ja Lancasterin sodissa Punasen Ruusun viimeiset uljaat puoltajat käyneet rohkeaa ja tuhoisaa sissisotaa, kunnes kuulu Gloucesterin Richard hävitti varustuksen. Siellä myöskin oli kauvan pidellyt puoliaan joukko ritareita, joita johti Nigel Waverley, Rachel-tädin kuvaileman Williamin veli. Tällaisissa paikoissa Edward antausi suloisten ja kaihoisien unelmiensa valtaan, ja leluillaan leikkivän lapsen tapaan pöyhi ja järjesteli mielikuvituksensa loistavasta vaan hyödyttömästä kuva-aartehistosta niin kirkkaita ja nopeaan hiipuvia näkyjä kuin illan taivaan värivaihdokset.

III.
Ammatin valinta.

Vielä varovammaksi tunteidensa salaamisessa kävi nuori Waverley tullessaan siihen ikään, jolloin alkoi tuntea heräävän lemmenkaipuun vaikutusta. Viehkeät naiset saivat vähitellen sijansa hänen kuvittelunsa seikkailuissa; ja pianpa hän alkoi vertailla haaveidensa haamuja todellisen elämän naisolentoihin.

Pitkä tai valikoitukaan ei ollut niiden kaunotarten luettelo, jotka Waverleyn kirkossa näyttivät sunnuntaikoreuttaan. Ehdottomasti sopivin oli miss Sissly eli kuten hän mieluummin piti nimenään, miss Cecilia Stubbs, squire Stubbsin tytär. En tiedä, oliko "ihan pelkkä sattuma" — mikä sanantapa naishuulten lausumana ei suinkaan aina epää tarkotuksellista temppua — tahi johtuiko maun yhtäläisyydestä, että miss Cecilia useampiakin kertoja kohtasi Edwardin, tämän lempikävelyillä Waverleyn metsäalueella. Edward Waverley ei vielä ollut saanut rohkeutta puhutellakseen häntä näissä tilaisuuksissa; mutta kohtaukset eivät jääneet vaikutusta vaille. Romanttinen rakastaja on ihmeellinen kuvainpalvelija, joka ei toisinaan pidä lukua, mistä pölkystä veistää jumaloimisensa esineen; ainakin, jos luonto ei ole tuolle esineelle suonut sopivaa määrää omakohtaista suloa, hän voi helposti näytellä sadun jalokivikauppiaan tahi dervishin osaa ja oman mielikuvituksensa varastosta varustaa hänet yliluonnollisella kauneudella ja kaikilla henkisen rikkauden lahjoilla.

Mutta ennenkuin miss Cecilia Stubbsin sulot olivat tehneet hänestä todellisen jumalattaren tahi edes korottaneet häntä pyhimyskaimansa tasalle, mrs. Rachel Waverley sai vihiä lähestyvästä jumaluudesta ja päätti sen ehkäistä. Yksinkertaisimmallakin ja vähimmin epäilevällä naisolennolla (ja Jumala häntä siitä siunatkoon) on sellaisissa asioissa vaistomainen tarkkanäköisyys, joka toisinaan menee niin pitkälle, että havaitsee olemattomia taipumuksia, vaan harvoin on huomaamatta sellaisia, joita todella löytyy näköpiirissä. Mrs. Rachel alkoi hyvin varovasti — ei taistella lähestyvää vaaraa vastaan — vaan kääntää sitä pois, esittäen veljelleen, miten välttämätöntä suvun tulevan päämiehen oli nähdä maailmaa hiukan enemmän kuin alituinen Waverley-Honourissa oleskeleminen saattoi myöntää. Jokainen suvun edustaja oli matkustellut ulkomailla tahi sotaväessä palvellut maataan ennen Waverley-Honouriin asettumistaan, ja väitteensä tueksi hän vetosi sukutauluun, ratkaisijaan, jota Sir Everard ei konsanaan ollut vastustanut. Mr. Richard Waverleylle tehtiin ehdotus, että hänen poikansa lähtisi matkoille opettajansa mr. Pembroken keralla, paroonin myöntäessä sitä varten soveliaan määrärahan. Isä itse ei nähnyt mitään haitallista tässä suunnitelmassa, mutta hänen sitä sattumalta mainitessaan ministerin luona päivällisellä ollessaan, tämä suuri mies meni vakavan näköiseksi. Syy siihen selvisi yksityisessä keskustelussa. Sir Everardin valtiollisten mielipiteiden onneton suunta, huomautti ministeri, saattoi kovin sopimattomaksi sellaisen aikeen, että niin toivorikas nuorukainen matkustaisi mannermaalle setänsä valitseman opettajan johtamana. Millaista seuraa mr. Edward voisi saada Pariisissa, millaista Roomassa, missä vallantavottelija poikineen viritteli kaikenlaatuisia pauloja — sitä tulisi mr. Waverleyn punnita. Se vain oli varma, että Hänen Majesteettinsa osasi pitää siksi arvossa mr. Richard Waverleyn ansioita, suodakseen hänen pojalleen upseerin paikan jossakin äskettäin Flanderista palanneessa rakuunarykmentissä, jos tämä haluaisi muutamaksi vuodeksi omaksua soturin uran.

Noin selvää ja tuolla tavalla annettua viittausta ei voinut rangaistuksetta syrjäyttää; ja vaikka Richard Waverley suuresti pelkäsi loukkaavansa veljensä etuluuloja, hän ei kuitenkaan katsonut voivansa olla vastaanottamatta pojalleen täten tarjottua paikkaa. Kuitenkin hän — ja oikein — luotti siihen, että Sir Everardin hellyys Edwardia kohtaan ei varmaankaan sallisi hänen kostaa mitään askelta, johon jälkimäinen isällisen määräysvallan johdosta oli pakotettu. Kaksi kirjettä ilmotti tämän määräyksen paroonille ja hänen veljenpojalleen. Jälkimäinen pelkästään kertoi asian sellaisenaan ja huomautteli, että hänen tulisi ryhtyä nopeihin valmisteluihin rykmenttiinsä yhtyäkseen. Veljelleen Richard oli laajasanaisempi ja selittelevämpi, monien mutkien jälkeen johtuen siihen lopputulokseen, että Edwardille oli kuninkaalliselta taholta tarjottu paikka, josta hänen isänsä ei olosuhteisiin nähden mitenkään voinut kieltäytyä, ja että Edward nyt oli (kornetin ja luutnantin arvoluokat ilman muuta sivuutettuaan) kapteeni Waverley, Gardinerin rakuunarykmentissä, johon yhtyäkseen hänen tuli kuukauden kuluessa matkustaa Skotlantiin, rykmentin leiripaikkaan Dundeehin.

Sir Everard Waverley vastaanotti sekavin tuntein tämän sanoman. Kiihkeänä ajanjaksona hän oli nuoren miehen innolla toiminut puolueessaan, vaikkakaan häntä vastaan ei ollut ilmaantunut niin selviä seikkoja, että hänet olisi voitu asettaa syytteeseen. Sittemmin hänen jakobiittisuutensa oli vähitellen kylmennyt kuin tuli, joka virikkeen puutteessa hiljalleen hiutuu loppuun. Vanhoillisia ja korkeakirkollisia periaatteitaan hän sai tilaisuuden käyttää ainoastaan satunnaisesti, vaaleissa ja käräjillä, ja kruununperimystä koskevain mielipiteittensä hän nähtävästi oli antanut kokonaan joutua lepotilaan. Kuitenkin loukkasi hänen tunteitaan veljenpoikansa yhtyminen armeijaan Braunschweigin hallitsijasuvun aikana, varsinkin kun katsoi vääräksi vastustaa hänen isänsä tahtoa. Hillitty harmi aiheutti monta aihkausta ja oihkausta, jotka pantiin alkavan luuvalokohtauksen tiliin, kunnes arvoisa parooni sai käsiinsä armeijaluettelon ja pääsi lohduttautumaan lukemalla niitä ehdottomasti uskollisten sukujen jälkeläisiä — Mordauntin, Granvillen, Stanleyn j.n.e. — joiden nimet löytyivät siinä mainittuina. Keräten kaikki sukusuuruutensa ja sotaisen kunnian tunteet hän tuli — käyttäen hieman Falstaffin tapaista todistelua — siihen päätökseen, että kun sota oli käsissä ja vaikka olikin häpeä siinä olla millään muulla puolella kuin yhdellä, niin oli pahempi häpeä olla joutilaana kuin olla pahimmallakin puolella, joskin tämä olisi mustempi kuin vallananastuskaan yksistään olisi kyennyt sen mustentamaan. Täti Rachel taasen oli pakotettu alistumaan olojen kehitykseen, vaikkei hänen suunnitelmansa ollutkaan toivomusten mukaisesti menestynyt; ja hänen pettymystään lievensi hauska puuhailu Edwardin soturiksi varustelemisessa — erittäinkin kun tiesi saavansa nähdä hänet täydessä sotilaspuvun loistossa. Edward Waverley itse vastaanotti kiihkeällä hämmästyksellä tämän tuiki aavistamattoman sanoman. Se oli, kuten kaunis vanha runo lausuu,

kuin on kulovalkeainen,
kytö kankahan kanervan,

joka peittää savuun yksinäisen kunnaan ja samalla valaisee sen synkeällä hehkulla. Hänen opettajansa, tahi oikeammin sanoen vain mr. Pembroke, löysi Edwardin kamarin jostakin sopesta säännöttömän säkeen katkelmia; näitä hän näkyi sepittäneen ensi kiihtymyksessään, johon hänet oli saattanut tämän tärkeän lehden äkillinen kääntäminen eteensä elämänsä kirjasta. Tohtori uskoi kaikkeen ystäviensä sepittämään runouteen, kun se vain oli kauniisti kirjotettua suoriksi yhtä pitkiksi riveiksi, ja vei tämän aarteen Rachel-tädille, joka sen luki silmälasit kyynelten sumentamina ja sitte siirsi suureen muistikirjaansa, missä ennestään oli valittuja keitto- ja lääkintätaidon kaavoja, suosittuja korkeakirkollisten saarnatekstien otteita sekä muutamia lemmenlauluja ja jakobiittisia runoja, joita hän oli laulellut nuoruutensa päivinä. Lukijan edessä olevan muistettavan historian ansioton toimittaja sai tarkastaakseen tuon kirjan — se sisälsi muitakin Waverleyn sukutietoja — ja poimi sieltä jo mainitun runollisen kokeen. Joskaan se ei ole lukijalle miksikään suuremmaksi nautinnoksi; se kuitenkin paremmin kuin mikään kuvaileminen tutustuttaa hänet sankarimme rajuun, kiihtyneeseen mielialaan:

Rusonsa äsken ilta loi
lumottuun laaksoon Mirkwood-Meren,
ja järven heijastella soi
puhtaana maan ja taivaan piirin:
nous nuokkulatva-lehdot niin
kristallihelmaan tyynen pinnaa,
ja rannan kummut kuulsi siin'
ylhäisin huipuin harmaan linnan,
maailma uus kuin tuolla ois,
parempi, kauniimp' aallon alla,
miss' onni meit' ei jättää vois,
ei pettää harhaan johtamalla.

Jo tammi taipui latvaltaan, —
unestaan järven Henki heti
heräsi tuulen kohinaan
ja mustan viitan ylleen veti,
varuksiin sai kuin sotilas
kun taistohuuto ilmaa halkoi:
jo myrsky nous, veen kuningas
vaahtoisaa päätään puistaa alkoi,
ol' otsa synkkä, ärjy ään',
aaltonsa vimmaan käskeissään;
pyörteiden hurjaan nieluun vaipui
keijuisten hento ihmemaa,
hyrskyksi rannan hiekkaan haipui, —
ja rusko peittyi pilven taa.

Ihala riemu syämmessäin
vaihdosta katsoin aaltoloiden;
kun tuulten tuiman taiston näin
laelta linnan raunioiden,
lujemmaks rinnan tunsin vain,
se toisti myrskyn riehumista —
kun temmellyksen nähdä sain,
en surrut kuvaa rauhallista.

Niin tyhjät nuoruushaavehet
totuuden torven-ääni poistaa,
karkottaa kuvat keijuiset,
niin hennot kuin se maa, mi loistaa
pinnassa järven, kunnes sen
sumentaa myrsky syksyinen.
Jo jääkööt kaikki kuvittelut
kuolleiksi sielun silmiltäin,
naissulon, lemmen vaihdan lelut
aseihin, mainetöihin näin!

Suorasanaisesti selittäen, koska ylläolevat säkeet kenties eivät sitä sano aivan julki, miss Cecilia Stubbs häipyi kapteeni Waverleyn sydämestä siinä tunteiden kuohussa, minkä hänen uusi uransa aiheutti. Neitonen esiintyi kyllä täydessä loistossaan isänsä penkissä viimeisenä sunnuntaina, jona Edward oli kuulemassa kotikirkkonsa jumalanpalvelusta, setänsä ja Rachel-tädin pyynnöstä (eikä, totta puhuen, vastenmielisesti) ollen sotilaspuvussaan. Mutta paras lääke sitä vaaraa vastaan, että luulisi liian hyvää muista, on samalla kertaa luulla aimo lailla hyvää itsestään. Miss Stubbs oli käyttänyt kaikki keinot, mitä kauneuden lisäämiseksi tunnetaan; mutta, oi! vannehame, kauneuslaastarit, käherretyt suortuvat ja uusi ranskalainen silkkimantteli olivat hukkapuuhaa nuorelle rakuunaupseerille, joka ensi kerran elämässään kantoi kultanauha hattuaan, ratsastussaappaitaan ja säiläänsä. En tiedä tokko, kuten vanhan ballaadin soturin,

halunsa hehkui kunniaan,
ei lempeen horjahdella,
sydäntä jäistä neidot maan
sai turhaan sulatella,

vai torjuivatko takin rintamuksen kullalla kirjaillut nauhat Cecilian katseiden pommituksen; vaan kaikessa tapauksessa hän nyt oli tukevasti panssaroitu.

Mut näinpä minne lemmen nuoli sattui,
oi pieneen lännen kukkaan hentoiseen,
maaurhon vankan, kukan kauneimman,
pehtoorin poian. Jonas Culbertfeldin,
se iski rintaan.

Pyytäen lukijalta anteeksi sankarrunouden puuskiani (joihin välistä väkiseltäkin kompastun), vahvistan samalla sen surullisen tosiasian, että historiani täytyy tässä lausua hyvästit kauniille Cecilialle. Monen muun Eevan tyttären tavoin hän Edwardin lähdettyä ja muutamien joutavien unelmiensa hälvennyttyä rauhallisesti tyytyi hiukan vähäisempäänkin ja antoi kätensä, kuuden kuukauden kuluttua, ennenmainitulle Jonakselle, paroonin pehtoorin pojalle ja (hyvä jo sekin) perilliselle, jolla sitäpaitsi oli sievät toiveet periä isänsä virkakin. Kaikki nämä edut saivat squire Stubbsin, niinkuin kosijan ahavoittunut otsa ja miehekäs vartalo olivat vallanneet hänen tyttärensä, helpottamaan hiukan aateluutensa vaatimuksia, ja liitto solmittiin. Kukaan ei näyttänyt ilostuneemmalta kuin Rachel-täti, joka tähän asti oli syrjäsilmäyksin katsellut nuorta yritteliästä naikkosta (mikäli hänen lauhkealle luonteelleen oli mahdollistakaan). Kun nuori pari ensi kertaa saapui kirkkoon, hän kunnioitti morsianta hymyllä ja syvällä niiauksella, itse kirkkoherran, apulaisen, suntion ja koko Waverleyn ja Beverleyn yhdistettyjen seurakuntien nähden.

IV.
Waverleyn jäähyväiset.

Tämän muistettavan sunnuntaipäivän iltana Sir Everard astui kirjastohuoneeseen ja oli yllättää siellä sankarimme kaikkien miekkailun sääntöjen mukaan heiluttelemassa vanhan Sir Hildebrandin kalpaa, joka kalliina perintönä tavallisesti oli riippumassa kirjaston lieden yllä, ritarin ja hänen ratsunsa kuvan alla — ritarin kasvonpiirteet olivat kuvassa miltei kätkettyinä pitkän kiharatukan peittoon, kun Bucephalusta taasen, jolla hän ratsasti, verhosivat omistajansa Bath-ritarikaavun avarat lievepoimutelmat. Sir Everard astui sisään, ja luotuaan katseen kuvaan ja toisen veljenpoikaansa, alotti pikku puheen, joka kuitenkin pian vaihtui hänen tavalliseksi hiljaiseksi haastelukseen, vaikkakin hän tässä tilaisuudessa samalla ilmaisi syvää liikutusta. "Veljenpoikani", virkkoi hän, ja sitte ikäänkuin parantaakseen sanantapaansa, "rakas Edwardini, on Jumalan tahto ja myös isäsi tahto, jota sinun velvollisuutenasi on lähinnä Jumalaa totella, että sinun täytyy meidät jättää, ryhtyäksesi soturin ammattiin, jossa niin monet esi-isäsi ovat kunnostautuneet. Olen koettanut järjestää niin, että kykenisit käymään uutta uraasi sellaisella tavalla kuin heidän jälkeläisensä ja Waverley-suvun perillisen tulee; ja taistelukentällä olet muistava mitä nimeä kannat. Ja, Edward, rakas poikani, muista myös olevasi viimeinen sukuasi, muista, että sen uudelleen kukoistamisen ainoa toivo perustuu sinuun. Vältä siis vaaraa, mikäli velvollisuus ja kunnia sallivat — tarpeetonta vaaraa tarkotan — äläkä mene hurjistelijain, pelurien tahi whigien seuraan, joita sen pahempi lienee liiankin useita siinä palveluksessa, johon joudut. Everstisi on kuulemani mukaan kelpo mies — presbyteriaaniksi; vaan sinä et ole unohtava velvollisuuttasi Jumalaa, Englannin kirkkoa ja" — (tähän olisi tavallisen järjestyksen mukaan pitänyt tulla "kuningasta kohtaan", mutta kun tuolla sanalla pahaksi onneksi oli kaksinainen ja hämmennyttävä merkitys, tarkottaen sekä kuningasta de facto että de jure, vanha ritari täyttikin loman toiseen tapaan) — "ja kaikkea järjestynyttä esivaltaa kohtaan." Enempää hän ei uskaltanut koetella puhetaitoaan, vaan vei veljenpoikansa talliin katsomaan hänen sota-uraansa varten määrättyjä hevosia. Kaksi oli mustaa (rykmentin väriä), uljaita ratsuja kumpikin; toiset kolme tukevia, vilkkaita työhevosia, aijottuja matkaa tahi palvelijoita varten, joita kaksi oli lähtevä mukaan kotoa — jos apurenki tarvittaisiin, niin saisi sellaisen Skotlannista.

"Lähdet vain pienen seurueen keralla", huomautti parooni. "Sir Hildebrand keräsi hovin portin eteen suuremman joukon ratsumiehiä kuin koko rykmentissäsi on. Olisin kyllä halunnut noiden kahdenkymmenen nuoren miehen, jotka tilaltani ovat yhtyneet joukkoosi, marssivan sinun mukanasi Skotlantiin. Se olisi edes jotakin ollut; mutta minulle on sanottu, että heidän saattueensa olisi näyttänyt oudoksuttavalta nykyoloissa, kun käytäntöön saatetaan kaikenlaisia uusia ja hulluja tapoja alustalaisten luonnollisen riippuvaisuuden vähentämiseksi isäntiinsä nähden."

Sir Everard oli tehnyt parhaansa parantaakseen tätä luonnotonta ajan henkeä: hän oli lujittanut tarjokkaiden ja heidän nuoren kapteeninsa ystävyyttä ei ainoastaan runsaalla aterialla oluineen, lähtöjuhlaksi, vaan myöskin antamalla kullekin sellaisen rahalahjan, joka oli pikemmin omiaan lisäämään heidän marssinsa iloisuutta kuin sotakuria. Heidän tarkastettuaan ratsut, Sir Everard vei veljenpoikansa jälleen kirjastohuoneeseen, ja otti esille huolellisesti kokoon käännetyn ja vanhan ajan tapaan silkkirihmalla sidotun kirjeen, joka oli sinetitty Waverleyn vaakunan tarkalla jäljennöksellä. Se oli osotettu hyvin suurella muodollisuudella "Cosmo Comyne Bradwardinelle, Bradwardinen esquirelle, hänen Tully-Veolanin asuinkartanossaan Perthshiressä Pohjois-Britanniassa. Kapteeni Edward Waverleyn, Waverley-Honourin paroonin Sir Everard Waverleyn veljenpojan kautta."

Se aatelismies, jolle tämä pitkäsanainen tervehdys oli osotettu, oli v. 1715 ollut aseissa maanpakoon ajetun Stuart-suvun puolesta ja joutunut vangiksi Prestonissa. Hän oli hyvin vanhaa sukua (jonka omaisuus tosin oli aikojen kuluessa suuresti huvennut) ja oppinut mies, skotlantilaisen käsityksen mukaan — siten että hänen tietonsa olivat enemmän laajat kuin tarkat ja että hän oli enemmän lueskelija kuin kielimies. Klassillisia harrastuksiaan hänen sanottiin osottaneen harvinaisella tavalla. Matkalla Prestonista Lontooseen hän pääsi karkaamaan vartijoiltaan, vaan tavattiin jälkeenpäin kiertelemässä niillä tienoilla, missä olivat edellisenä yönä majailleet, ja vangittiin uudelleen. Toverit ja vartiokin kummastelivat hänen kömpelyyttään eivätkä voineet pidättyä kysymystä, minkävuoksi hän kerran vapauteen päästyään ei ollut vetäytynyt johonkin turvapaikkaan. Sitä hän vastasi aikoneensa, vaan vakavasti selitti palanneensa etsimään Titus Liviuksen historiaa, jonka oli pakonsa kiireessä unohtanut. Sir Everard oli tuon roomalaisen historioitsijan innokas ihailija, ja vaikka hän varmaankaan itse ei olisi mennyt noin pitkälle, noutaakseen kalleintakaan vanhaa Liviuksen painosta, hän osasi pitää arvossa pohjoisbrittiläisen vakaisuutta ja teki niin suuria ponnistuksia todistusten lieventämiseksi, muotovirheiden keksimiseksi j.n.e., että sai Cosmo Comyne Bradwardinen vapautetuksi, tämän joutumatta edes tekemään nöyryyttävää armahdusanomusta kuninkaalle.

Bradwardinen parooni, sillä siten häntä Skotlannissa yleensä nimitettiin (vaikka lähimmät tuttavat asuinpaikan mukaan nimittelivät häntä Tully-Veolaniksi, vieläpä Tullyksikin), heti vapaalle jalalle päästyään kiirehti esittelemään itsensä Waverley-Honourissa. Luontainen innostus metsästys-urheiluun ja yleinen valtiollisten mielipiteiden yhtäläisyys lujensi hänen ja Sir Everardin ystävyyden, siitä huolimatta, että he muissa suhteissa olivat erilaiset tavoiltaan ja tutkimuksiltaan. Vuotuisesti Waverley-Honour ja Tully-Veolan pitivät voimassa yhteyttään lyhyellä kirjelmällä ja lahjalla. Englannista lähetettiin valtavia juustoja ja vielä valtavampaa olutta, fasaaneja ja metsänriistaa, kun taasen Skotlannista vastalahjat saapuivat metsäkanoina, jäniksinä, lohisäilykkeinä ja ryytiviinana, mikä kaikki tarkotettiin, lähetettiin ja vastaanotettiin kahden tärkeän suvun ystävyyden tunnuksena. Eihän siis Waverley-Honourin perillinen voinut soveliaasti käydä Skotlannissa viemättä mukanaan suosituskirjettä Bradwardinen paroonille.

Kun tämä asia oli selitetty ja järjestetty, mr. Pembroke virkkoi haluavansa lausua yksityiset ja erityiset jäähyväisensä rakkaalle oppilaalleen. Tämän hyvän miehen kehotukset Edwardille pysyttämään elämänsä tahrattomana, säilyttämään kristinuskon periaatteet ja välttämään pilkkaajien sekä suruttomain seuraa eivät olleet sekautumatta hänen valtiollisiin arveluihinsa, lopuksi johtuen pitkiin kirkollisten eriuskolaislahkojen selittelyihin, varotellen häntä kallistamasta korvaansa turmiollisille uskonhairahduksille. Samalla hän veti esiin kaksi ääretöntä kääröä tiheää käsikirjotusta. Ne olivat hänen koko elämänsä työ, eikä milloinkaan ole vaivaa ja innostusta hullummin hukkaan pantu. Kerran hän oli käynyt Lontoossa yrittämässä saada muuatta jakobiittista kustantajaa niitä julkasemaan, mutta kehno liikehyödyn tavottelu pidätti kustantajan tästä jalosta yrityksestä. Senvuoksi mr. Pembroke oli päättänyt tehdä noista suunnattomista käsikirjotuksista kaksi jäljennöstä oppilaansa käytettäväksi. Hän tunsi opettajana olleensa leväperäinen, ja omatunto sitäpaitsi nuhteli häntä siitä, että oli mr. Richard Waverleyn vaatimukseen taipuen ollut kehittämättä Edwardin kirkollisia ja valtiollisia mielipiteitä. — Mutta nyt, hän ajatteli, voin sanaani rikkomatta, koska hän ei enää ole oppilaani, antaa nuorukaiselle tilaisuuden muodostaa oman mielipiteensä, pelkäämättä muiden kuin hänen moitteitaan sen johdosta, että olen niin kauvan salaillut valon, joka hänelle avautuu käsikirjotuksiani lukiessaan. — Sill'aikaa kun mr. Pembroke siten antausi tekijän ja valtiomiehen unelmiin, hänen rakastettu opetuslapsensa, joka ei käsikirjotusten otsikoissa nähnyt mitään mieltä kiinnittävää ja pelästyi niiden kokoa sekä tiheitä rivejä, hiljaisesti pisti ne matka-arkkunsa nurkkaan.

Rachel-tädin jäähyväiset olivat lyhyet ja hellät; hän päätti ne lempeällä ja liikuttavalla siunauksella ja antoi nuorelle upseerille ystävyytensä osotukseksi kallisarvoisen timanttisormuksen (jollaisia miehet siihen aikaan useasti käyttivät) sekä kukkarollisen leveitä kultakolikolta, jotka myöskin olivat kuusikymmentä vuotta takaperin yleisempiä kuin nykyään.

Seuraavana aamuna Edward Waverley läksi matkaan sekavin tuntein, joista etusijassa oli outo, ahdistava ajatus siitä, että nyt oli suuressa määrin heittäytynyt oman ohjauksensa varaan. Vanhojen palvelijain ja kylän asukasten siunaukset ja kyyneleet saattoivat häntä. Käväistyään Lontoossa hän ratsain kulki Edinburghin kautta Dundeehin, Angusshiren itärannikolla olevaan satamakaupunkiin, missä rykmenttinsä silloin majaili.

Niin saapui hän uuteen maailmaan, missä ensinnä kaikella oli uutuuden viehätyksensä. Eversti Gardiner oli rykmentin päällikkönä jo itsestään omiaan tutkimuksen esineeksi romanttiselle ja tiedonhaluiselle nuorukaiselle. Hän oli kookas, komea, hiukan elähtänyt näöltään. Nuoruusvuosinaan hän oli ollut "hyvin iloinen nuori mies", niinkuin asia lievimmin mainitaan, ja omituisia kertomuksia oli liikkeellä siitä, miten hän epäilijästä kääntyi harrasmieliseksi, vakavaksi mieheksi. Tätä ihmeellistä muutosta kuiskailtiin yliluonnollisen näyn aiheuttamaksi, ja jos monet sanoivatkin häntä intoilijaksi, niin ei kuitenkaan kukaan voinut luulla hänen teeskentelevän. Everstin omituinen salaperäisyys herätti nuoressa soturissa erikoista mielenkiintoa; helposti myös on arvattavissa, että noin arvokkaan miehen komentamassa rykmentissä elämä oli rauhallisempaa ja parempaa, joten Waverleyltä välttyi monta kiusausta, joille muutoin olisi joutunut alttiiksi.

Sotilaallisissa harjotuksissa Edward Waverley ei onnistunut niin hyvin kuin itse toivoi ja odotti. Oikullinen, umpimähkäinen lueskelu oli jättänyt jälkensä yksinäisyyttä rakastavaan ja hajamieliseen luonteeseen, saattaen sen häilyväksi, johdonmukaisille ja yhtäjaksoisille opinnoille vastahakoiseksi. Hän alkoi ajan mittaan ikävystyä. Lähiseudun aateli oli tyytymätöntä eikä osottanut sotilasvieraille suurtakaan ystävällisyyttä, ja kaupungin enimmäkseen kauppiassäätyyn kuuluva asujamisto oli Waverleylle ikävää seuraa. Kesän tullen hän senvuoksi pyysi muutaman viikon loman, tutustuakseen Skotlantiin enemmän kuin jokapäiväisillä ratsastusmatkoillaan saattoi. Hän päätti ensiksi käydä setänsä vanhan ystävän luona, pitentääkseen tahi lyhentääkseen vierailuaan siellä asianhaarain mukaan. Mukanaan palvelija, hän nousi ratsunsa selkään ja seuraavana päivänä, kulettuaan lakean tasangon halki, vähitellen lähestyi Perthshiren ylänköjä. Alussa ne näyttivät siniseltä juovalta taivaanrannalla, vaan kohosivat sitte äärettömiksi jättiläislouhikoiksi, jotka uhmailevan uljaina nousivat kohti pilviä. Tämän suunnattoman raja-aidan juurella, vaan kuitenkin vielä alankomaalla, asui Bradwardinen parooni, ja entisajan tarujen mukaan olivat hänen esi-isänsä aina ikimuistoisen Duncan-kuninkaan ajoista asti siinä majailleet.

V.
Skotlantilainen aateliskartano.

Puolenpäivän seuduissa kapteeni Waverley saapui Tully-Veolanin hajalliseen pikku kylään, jonka vierellä sen omistajan kartano oli. Talot näyttivät mitä viheliäisimmiltä hökkeleiltä, varsinkin englantilaisten kylien hauskaan siisteyteen verraten. Ne olivat sikin sokin molemmin puolin kiveämätöntä, mutkittelevaa katua, jolla lapset kieriskelivät miltei ilki alastomina, ikäänkuin ensimäisen hevosen kavioiden poljettaviksi. Toisinaan tosiaankin näytti sellainen tapaus mahdottomalta välttää, ja silloin ryntäsi jostakin hökkelistä vanha valpas mummo myssyineen ja värttinöineen kuin raivoava Sibylla keskelle katua, sieppasi ahavoittuneiden vetelehtijäin joukosta oman holhottinsa, antoi lujan töytäyksen ja laahasi hänet takaisin vankilaansa, pikku valkotukka lurjuksen koko ajan täyttä kurkkua kirkuessa kimakkaa säestystä vihastuneen viejänsä murahteleville torumisille. Toista puolta tästä konsertista ylläpiti parinkymmenen joutilaan rakin herkeämätön ulina; ärhennellen, haukkuen ja vinkuen ne hyppivät hevosen kintereillä. Tämä vastus oli Skotlannissa siihen aikaan niin yleinen, että muuan ranskalainen matkailija, joka muiden matkustajien tapaan halusi löytää hyvän ja järkevän selityksen kaikelle näkemälleen, on merkinnyt erääksi Caledonian merkillisyydeksi sen, että valtio piti joka kylässä rakkivaraston, jonka tehtävänä oli kaahata postihevosia (liian nälkiintyneitä ja uupuneita liikkumaan sellaisetta yllykkeettä) kylästä toiseen ja vihdoin matkan perille asti. Tämä epäkohta ja sen apu ovat olemassa vielä tänä päivänä — vaan se ei kuulu kertomukseni alaan ja on mainittuna ainoastaan nyt mr. Dentin lakiehdotuksen aikana, koiraveron kerääjien harkittavaksi.

Waverleyn edelleen ratsastaessa hoiperteli siellä täällä joku työn ja vuosien köyristämä ukko mökkinsä ovelle ijän ja savun sumentamilla silmillään tähystelemään muukalaisen pukua ja ratsujen muotoa ja liikuntoa, ja sitte jälkeenpäin kyläsepän pajaan naapuriensa keralla keskustelemaan, mistä vieras mahtoi tulla ja mikä saattoi hänen matkansa määränä olla. Kolme tahi neljä neitokaista oli mieluisempaa nähtävää, ruukut ja sangot päänsä päällä palatessaan kaivolta tahi purolta, lyhyine mekkoineen ja yksine alushameineen, paljaine käsivarsineen, säärineen ja jalkoineen sekä huivittomine palmikkoineen hiukan muistuttaen italialaisten maisemamaalausten olentoja. Eikä kukaan kuvanaiheellisen harrastaja olisikaan voinut löytää huomauttelemisen sijaa heidän pukunsa sievyydessä tahi vartalonsa soreudessa, vaikka pelkkä englantilainen, totta pulmakseni, aina etsien mukavuutta (se sana alituiseen on hänen kielellään) olisi saattanut toivotella vaatetusta vähemmän niukaksi, jalkoja ja sääriä hiukankaan suojelluiksi sään vaihdoksilta, päätä ja hipiää verhotuksi päiväpaisteelta, jopa kenties arvellut koko henkilölle ja puvulle melkoiseksi eduksi runsasta lähdeveden ja riittävää saippuan käyttöä. Kaikki näytti masentavalta, osottaen ensi katseella ainakin uutteruuden ja ehkäpä ymmärryksen puutetta. Uteliaisuuskin, joutilasten kiihkein mieliteko, näkyi menneen penseäksi Tully-Veolanissa; ainoastaan äskenmainitut koirat tuntuivat jossakin määrin säilyttäneen vireytensä, asujanten pysyessä uneliaina. He seisoivat tuijottelemassa komeaa nuorta upseeria ja hänen palvelijaansa, vaan vailla tuota liikkeiden ripeyttä ja katseiden kiihkoa, millä kodin yksitoikkoisessa rauhassa eläneet ilmaisevat hupiaan jokaisesta etäisemmän maailman vilahduksesta. Kuitenkaan eivät rahvaan kasvonpiirteet tarkemmin silmäillessä suinkaan ilmaisseet tyhmyyden tylsyyttä. Ne olivat karkeat, mutta ilmeisen älykkäät — totiset, vaan eivät millään muotoa tajuttomat; ja neitosista olisi taiteilija voinut valita useampiakin esikuvia Minervan kasvonpiirteille ja vartalolle. Lapsillakin, joiden ihon aurinko oli ruskettanut ja hiukset valkaissut, oli elämää ja suloa liikkeissään sekä katseissaan. Ylimalkaan näytti vain köyhyys ja sen tavallinen kumppani leväperäisyys olevan ehkäisemässä sitkeän, lahjakkaan ja ajattelevan maalaisväestön luontaisia taipumuksia ja saavuttamia tietoja.

Siihen tapaan mietiskeli Waverley ratsunsa verkalleen astellessa Tully-Veolanin rosoista kivikatua, milloin jo mainittujen koirakasakkain hyökkäykset eivät pakottaneet jaloa elukkaa äkillisiin hypähdyksiin. Kylä oli runsaasti puolen penikulman pituinen, mökkejä kun erottivat toisistaan kaikenkokoiset ryytimaat eli tarhat, niinkuin asukkaat niitä nimittelivät. Nykyään yleinen peruna oli näissä tuntematon (kuusikymmentä vuotta takaperin); ne olivat nokkospensastojen ympäröiminä kaalimaina, ja siellä täällä suuri katkero tahi ohdakepensas varjosti neljänneksen tuollaisesta pikku tilkusta. Kylä oli rakennettu aivan tasottamattomalle maalle; kasvitarhatkin senvuoksi milloin nousivat pengerminä, milloin painuivat parkkihautojen näköisiksi. Muurien lomassa, jotka olivat — monin paikoin sen pahempi aivan sortuneena — aitauksena näille Tully-Veolanin riippuville puutarhoille, johti kapea kuja kylän viljelysmaalle, missä asukkaat yhteisellä työllä viljelivät pikku sarkoina ja pälvekkeinä ruista, kauraa, ohraa ja hernettä, niin pieninä alueina, että maanpinnan köyhä erilaisuus jonkin matkan päästä näytti räätälin näytetilkkukirjalta. Muutamissa suotuisimmissa tapauksissa näkyi mökkien takana mullasta, kivistä ja turpeista rakennettu viheliäinen suojus, joissa varakkailla kenties oli nälkiintynyt lehmä tahi pilalle hankautunut hevonen elätettävänä. Miltei jokaisen mökin edessä oli suuri musta turvekasa oven toisella ja uljas lantatunkio toisella puolella.

Noin jousenkantaman päässä kylän viimeisistä taloista oli se aidattu alue, joka komeili Tully-Veolanin puistojen nimellä — muutamia nelikulmaisia, viiden jalan korkuisten muurien jakamia kenttiä. Ulomman rajamuurin keskessä oli puistokujan ulkoveräjä — huippuisessa holvikaaressa, joka oli koristettu kahdella suurella, rappeutuneella, murtuneella kivenlohkareella. Näillä kylätarinan mukaan oli aikoinaan ollut tehtävänä kannattaa kahta pystyssä seisovaa karhua, Bradwardine-suvun vaakunakuvaa. Puistokuja oli suora ja kohtalaisen pitkä. Sen molemmin puolin oli kaksoisrivi ikivanhoja kastanjapuita ja vaahteroita, jotka ylenivät harvinaisen korkealle ja olivat niin reheväkasvuisia, että niiden oksat kaareusivat täydellisenä holvina alapuolellaan olevan leveän tien yli. Noiden valtavien rivien takana ja samassa suunnassa kulkien oli kaksi nähtävästi yhtä vanhalta ajalta peruisin olevaa korkeaa muuria, jotka olivat verhoutuneet kuusamain ja muiden köynnöskasvien peittoon. Puistokujaa nähtävästi käyttivät ainoastaan jalan kulkijat, eivätkä hekään paljon, niin että sen leveä siimeksinen alue oli rehevänä vihreänä ruohokenttänä, satunnaisten matkustajain muodostaman jalkapolun polvitellessa koko matkan yläveräjältä alaveräjälle asti. Alempi holvikäytävä, kuten ylempikin, oli karkeatekoisilla veistoskuvilla koristellussa huippuisessa muurissa, jonka yli näkyivät puolittain puistokujan lehvistöjen kätkeminä kartanon korkeat jyrkkäharjaiset katot ja kapeat päädyt pikku torneilla varustettuine nurkkauksineen. Alemman veräjän toinen puolikas oli avoinna, ja auringon täydeltä terältään paistaessa sen takana olevaan pihaan heittäysi aukosta pitkä sädejuova pimeään, viileään puistokujaan. Tuollaisia valoaiheita taidemaalarit mielellään esittävät — lehvistöholvin läpi tunkeutuvan hämyn rinnalla se tuntui ihmeellisen vaikuttavalta.

Waverley; joka jo ensimäisen veräjän luona oli antanut ratsunsa palvelijan talutettavaksi, asteli virkistävässä siimeksessä hiljakseen puistokujaa pitkin; leppoinen tyyneyden tunne haihdutti hänen mielestään taakseen jääneen kylän kurjuuden ja likaisuuden. Katsaus kivillä lasketulle pihalle osotti että sama rauhaisuus vallitsi kautta koko kartanon. Yhdellä puolella oli kolmisen korkeaa, kapeaa ja jyrkkäkattoista rakennusta käsittävä talo. Se oli rakennettu aikana, jolloin ei enää tarvittu linnoja ja jolloin skotlantilaiset arkkitehdit eivät vielä olleet saavuttaneet asuttavan rakennuksen piirtämisen taitoa. Ikkunat olivat epälukuiset, vaan kovin pieniä kaikki; katto ulkoni kummallisiksi lisäkkeiksi, kussakin kulmauksessa tornipahasia, jotka enemmän muistuttivat pippuriastiaa kuin goottilaista vahtitornia. Rakennuksen etupuolikin ilmaisi, että asukkaat eivät uskoneet olevansa aivan vapaita vaarasta — siellä osui silmään ampumareikiä ja alikerran ikkunoissa rautaristikoita, varmaankin kiertelevien mustalaisjoukkojen tahi läheisen ylänkömaan sissien rosvoilevan vierailun varalta. Tallit ja muut ulkohuoneet olivat pihan toisella sivulla. Edelliset olivat matalia holveja, ikkunain asemesta kapeilla railoilla varustettuja, muistuttaen Edwardin rengin huomautuksen mukaan "pikemmin murhamiesten ja vorojen sekä lakituvassa tuomittavien vankilaa kuin oikeaa kristitylle karjalle tarkotettua suojapaikkaa." Noiden tyrmän näköisten tallien päällä oli jyväaittoja ja varastohuoneita, joihin ulkopuolelta johtivat jyhkeät kiviportaat. Kaksi huipukasta muuria täydensi alueen rajat — toinen oli vastapäätä puistokäytävää ja toinen erotti pihan puutarhasta.

Ei ollut pihakaan koristuksia vailla. Eräässä nurkassa oli hyvin suurikokoinen ja pullea kyyhkyslakka, columbarium, kuten sitä sen omistaja nimitti; se ei ollut siihen aikaan mikään aivan pieni tulolähde skotlantilaiselle lairdille. Toisessa pihan sopessa oli suihkukaivo — suuri kivestä hakattu karhu suihkuttamassa vettä tilavaan kivialtaaseen. Tämä taideteos oli maan ihmeenä kymmenen penikulman laajuudelta. On muistettava että kaikenkokoisia karhuja, suuria ja pieniä, puolessa ja täydessä ko'ossa, oli hakattu ikkunain yläpuolelle, päätyjen kärkiin, räystäiden päihin ja noiden pikku torniloiden kannattajiksi, ja perheen tunnuslause "WARO CARHUA" oli leikattu jokaisen jalustaan.

Piha oli avara, hyvin kivetty ja aivan puhdas; varmaankin oli tallin takana toinen käytävä tunkioiden poistamista varten. Yltympäri vallitsi rauha, jota vain suihkukaivon loiske häiritsi; kaikella pysyi yhäti se luostarimainen sävy, jonka Waverleyn mielikuvitus oli loihtinut esille.

VI.
Lisää kartanosta ja sen ympäristöstä.

Uteliaisuuttaan tyydytellen Waverley silmäili ympärilleen muutaman minuutin, vaan alkoi sitte raskaalla kolkutusnuijalla lyödä pääoveen, jonka poikkipienoissa oli vuosiluku 1594. Mutta vastausta ei kuulunut, vaikka iskut kajahtelivat kautta koko huonerivin ja kimposivat takaisin pihan muurista, säikäyttäen kyyhkyset, vieläpä jo tunkioilleen nukkumaan vetäytyneet kylän rakitkin hereille. Aiheuttamaansa hyödyttömään meluun kyllästyen Waverley alkoi luulla saapuneensa Orgoglion linnaan, ikäänkuin voitokas prinssi Artur, ja

kun ääneen alkaa huutaa asujoita,
ei vastausta anna ainutkaan;
hiljaisuus jylhä vain on eikä noita
myös missään näy, kaikk' kuollutt' on kuin haudassaan.

Miltei odottaen saavansa nähdä jonkun "vanhuksen harmaaparran", jolta voisi kysellä tämän hylätyn linnan vaiheita, sankarimme avasi pienen rautanauloilla lujitetun veräjän, pihamuurin ja rakennuksen nurkkauksessa. Se johti talon puutarhaan, joka tarjosi viehättävän näyn. Talon eteläsivu, hedelmäpuiden ja monien köynnöskasvien verhoamana, ulotti säännötöntä, mutta kunnianarvoisaa edustaansa pitkin osaksi kivettyä, osaksi soralla siroteltua, reunoiltaan kukilla ja koristepensailla istutettua pengertä. Tämä koroke aleni kolmena porrasjaksona, joista yksi oli keskuksessa ja toiset molemmissa päissä pengertä, varsinaiseksi puutarhaksi; pitkin sen yläreunaa kulki kivinen jalkakäytävä, joka oli raskaalla rauta-aidalla varustettu. Tätäkin koristivat aina määrättyjen matkojen päähän asetetut suuret, takajaloillaan istuvat eläinten kuvat, joiden joukossa karhu edelleenkin pysyi suosituimpana. Pengermän keskellä, talon lasioven ja keskimäisen porrasjakson välillä, kannatteli mahtava samaan lajiin kuuluva elukka päällään ja etukäpälillään suunnatonta aurinkokelloa, johon oli piirretty mittausopillisia kuvioita enemmän kuin Edwardin matemaattiset tiedot pystyivät selville saamaan.

Puutarha, jota näyttiin hoideltavan hyvin huolellisesti, oli täynnä hedelmäpuita sekä omituisin tavoin leikeltyjä kukkia ja ikivihreitä kasveja. Se laskeutui pengerminä läntisestä muurista alkaen leveälle purolle asti. Tämä puutarhan rajana ollessaan oli tyyni ja verkalleen soluva, mutta sen ulkopäässä syöksähti lujan patouksen yli, joka oli aiheuttanutkin tuon tyyneyden. Siinä se muodosti putouksen, jonka partaalla oli kahdeksannurkkainen huvihuone, ja tämän harjalla oli kullattu karhun kuva viirinä. Urotyönsä jälkeen puro sai luonnollisen, vuolaan juoksunsa ja katosi syvään, metsäiseen notkoon, jonka tiheiköstä kohosi suuri, vaan raunioiksi sortunut torni, Bradwardinen paroonien entinen asuinsija. Puutarhaa vastapäätä oleva puron reuna oli kapeana niittynä eli sivupalstana, kuten sitä nimitettiin. Sitä käytettiin pesurantana; sen takana olevaa äyrästä peittivät ikivanhat puut. Niin miellyttävä kuin tämä näky olikin, se ei kuitenkaan tyyten ollut Alcinan kukkatarhojen veroinen, vaikk'ei tässä edes puuttunut tuon lumotun paratiisin "due donzelette garrule", koskapa äskenmainitulla nurmikolla kaksi paljasjalkaa naikkosta seisoskeli avarassa altaassa, ollen patentti-tappumena polkemassa pesuvaatteita. Nämä eivät sentään Armidan impien tapaan pysähtyneet tervehtimään lähestyvää vierasta ääntensä sulosoinnulla, vaan säikähtivät rannan toiselle puolelle ilmestynyttä komeaa vierasta ja pudottivat hameensa liepeet yli säärien, jotka tuossa toimessa olivat hieman liiaksi näkyvissä, ja kimakasti kirahtaen "Hui, herroja!" juoksivat eri tahoille kuin vainotut hirvet — vaan puoliksi keimaillenkin kainoudessaan.

Waverley alkoi jo epäillä, tokko konsanaan pääsisi tuohon näköjään loihdittuun, yksinäiseen linnaan, vaan näki silloin jonkun mieshenkilön lähenevän pitkin muuatta puutarhakäytävää. Arvellen tätä puutarhuriksi tahi talon palvelijaksi Edward astui alas portaita hänet kohdatakseen; mutta olennon saapuessa lähemmä ja ennenkuin hänen kasvonpiirteitään vielä saattoi erottaa, ilmeni hänessä jotakin kummallista. Toisinaan tämä omituinen olento kohotti kätensä päänsä yläpuolelle ristiin kuin katumusharjotuksiaan toimittava intialainen jogi; toisinaan heilutteli niitä sivullaan kuin kellon lerkkua; vieläpä löi niillä rintaansa nopeasti ja herkeämättömästi kuin ajuri, kirkkaana pakkaspäivänä joutuessaan hevosineen työttömänä odottelemaan ja ollessaan siten estettynä ruoskalla voimistelemasta. Hänen käyntinsä oli yhtä outoa kuin liikkumisensakin, sillä väliin hän suurta kestävyyttä osottaen hyppeli oikealla jalallaan, sitte vasemmallaan ja lopuksi molemmat jalat yhteen lyöden tasajalan. Pukukin oli miehellä vanhanaikuinen ja räikeä: harmaa mekko, hihansuut tulipunaiset ja hihat liuskotut, jotta niiden punainen sisustuskin oli näkösällä — ja tätä väriä oli muukin vaatetus, jopa sukat ja hattukin, jossa ylpeästi liehui kalkkunan höyhen. Edward, jota tulija ei näkynyt huomaavan, sai nyt hänen kasvonpiirteistään vahvistuksen sille, mitä hänen elkeensä jo olivat ilmaisseet. Noiden luonnostaan pikemmin kauniiden kasvojen rajua, hillitöntä, rauhatonta ilmettä ei nähtävästi tylsämielisyys tahi mielettömyys aiheuttanut, vaan jonkinlainen näiden molempien yhtymä, jossa narrin yksinkertaisuus sulautui sekautuneen mielikuvituksen ylenpalttisuuteen. Hän lauloi hyvin totisena eikä aivan aistittomasti vanhaa skotlantilaista laulunpätkää:

Vain leikkiäkö lemmelläin
nuo kesäkauden muiskut?
Oi, maksan sulle, ystäväin,
kun saapuu talven tuiskut:
jos et, jos et, sä uskoton,
jos et sä jälleen käänny,
hymyni muille armas on,
en huoliin vuokses näänny!

Nyt hän toki nosti silmänsä, tähän asti vain katseltuaan, miten jalat pysyivät säveleen tahdissa. Hän näki Waverleyn ja tempasi heti hatun päästään monilla kummallisilla hämmästyksen, kunnioituksen ja tervehtimisen elkeillä. Vaikka Edward tuskin odotti saavansa häneltä vastausta mihinkään järjelliseen kysymykseen, hän tiedusti kuitenkin oliko mr. Bradwardine kotona, tahi missä joku talon palvelija olisi tavattavissa. Kyselty vastasi — ja, kuten Thalaban noidan, "puheensa yhä laulun laatuun kävi" —:

Nyt metsällä herra
jo torvea soittaa,
ja puoliso seppeltä
solmia koittaa;
on kammariss' Ellin
sammalist' alus,
kun hiljaa Lord William
hiipiä halus.

Tästä ei mitään tietoa lähtenyt, ja uudistellessaan kyselyitään Edward sai nopean vastauksen, josta joutuisuuden ja murteen omituisuuden vuoksi ainoastaan sana "kellarimestari" oli tajuttavissa. Waverley siis pyysi päästä kellarimestarin puheille. Ovelalla katseella ilmaisten asian älynneensä, mies viittasi Edwardia seuraamaan, ja alkoi tanssia ja hyppelehtiä samalle taholle mistä oli saapunutkin. — "Omituinenpa on tämä oppaaksi", ajatteli Edward, "ja suurestikin Shakespearen temppuilijain kaltainen. En ole ylen viisas mokoman luotsin varaan heittäytyessäni; mutta viisaampiakin miehiä ovat narrit ohjanneet." — Sillävälin olivat he saapuneet puistokujan päähän, missä se marjakuusiaidan idästä ja pohjoisesta ympäröimän kukkalavan kohdalla teki äkillisen mutkan. Siellä hän näki paitahihasillaan työskentelevän vanhan miehen, jonka ulkomuoto oli ylemmän palvelijan ja puutarhurin väliltä: edelliseen ammattiin kuului punainen nenä ja röyhykauluksinen paita, kun taasen terve ja ruskettunut naama sekä vihreä esiliina tuntuivat ilmaisevan jälkimäistä.

Major domus, sillä sellainen hän oli ja kieltämättä paroonikunnan toinen virkamies arvojärjestyksessä (niin, jopa sisäasiain ministerinä sekä keittiö- ja kellariosaston päällikkönä rättäri Macwheeblea ylempikin), — major domus laski pois lapionsa ja sujautti kiireesti takin ylleen, luoden raivoisan silmäyksen Edwardin oppaaseen, nähtävästi siitä syystä, että tämä oli tuonut paikalle vieraan hänen ollessaan tässä työläässä ja, kuten tuo saattaisi arvella, alentavassa toimessa. Sitte tiedusti hän mitä vieras tahtoi. Saatuaan kuulla, että tämä halusi tavata hänen herraansa, että hänen nimensä oli Waverley, j.n.e., vanhus kävi hyvin arvokkaan ja samalla kunnioittavan näköiseksi. Hän selitti ottavansa omalletunnolleen, että hänen armonsa oli tapaava mr. Waverleyn mitä erityisimmällä mielihyvällä. Eikö mr. Waverley ottaisi joitakin virvokkeita matkansa jälkeen? Hänen armonsa oli väen mukana, joka oli hakkaamassa alas mustaa noitaa; häntä olivat seuranneet molemmat puutarhurioppilaat (hän lausui molemmat erikoisella äänenpainolla); ja hän itse puolestaan oli sillävälin huvikseen järjestellyt Rose neidin kukkapengertä, ollakseen lähettyvillä ja tarpeen tullen noudattaakseen hänen armonsa käskyjä; hän kiihkeästi harrasti puutarhanhoitoa, niin vähän aikaa kuin hänellä sellaiseen hupiin olikin.

"Kahteen päivään viikossa se ei mahdu millään kurin", virkahti Edwardin omituinen seuralainen.

Julma silmäys kellarimestarilta rankaisi tätä keskeytystä. David Gellatley — siksi hänet nyt mainittiin — sai jyrkän käskyn etsiä hänen armoaan "mustalta noidalta" ja ilmottaa hänelle, että hoviin oli saapunut muuan herra etelästä.

"Aivan uskollisesti, sir, kaikille, joita hän pitää arvossa. Tuskin sentään uskoisin hänelle mitään pitkää suusanallista viestiä — vaikka hän on enemmän ilkimys kuin narri."

Waverley antoi suosituskirjeensä mr. Gellatleylle, joka näytti vahvistavan kellarimestarin viime huomautuksen, hänen toisaanne kääntyessään vääntämällä hänelle kasvonsa saksalaisen tupakkapiipun pesää koristavan ilvenaaman muotoon. Kummallisesti nyökäten Waverleylle hän teiskaroitsi toimittamaan asiaansa.

"Hän on hupakko, sir", sanoi kellarimestari, "sellaisia on melkein jokaisella herrastilalla, vaan meidän on perin pitkälle mennyt. Vielähän hän entisaikaan toisinaan sai päivän työn suoritetuksi, vaan kun loordi Killancureitin uusi englantilainen härkä oli tappaa Rose neidin ja hän pääsi olemaan apuna, niin siitä asti on hän ollut pelkkänä vetelyksenä. Hän nähkääs sai tuon loistavan vaatetuksensa, hänen armonsa ja nuoren neidin suosiosta (herrasväellä on omat pikku mielitekonsa), ja sen koommin hän on vain teiskaroinut tyhjäntoimittajana pitkin seutua — tainneepa joskus parannella herran kalastuskojeita tahi pyydystää kantamuksen mulloja silloin kun niistä ei ole käytettäväksi. Mutta tässä tulee miss Rose, ja otan vastatakseni siitä, että hän on erityisellä ilolla näkevä isänsä kartanossa Tully-Veolanissa Waverley-suvun jäsenen."

Mutta Rose Bradwardine ansaitsee arvottomalta historioitsijaltaan parempaa kuin joutua luvun lopussa esitetyksi.

VII.
Rose Bradwardine ja hänen isänsä.

Miss Bradwardine oli ainoastaan seitsemäntoista ikäinen; ja kuitenkin — kreivikunnan pääkaupungin viime kilpa-ajoissa — kun eräässä kaunosielujen piirissä esitettiin Rosen malja korttelin pikarissa Bordeauxta, niin Bumperquaighin loordi, Bauthenvillery-klubin vasituinen juhlapuhuja ja päivällisten varajohtaja, ei ainoastaan huutanut lisää viiniä, vaan ennen juomauhrinsa valamista nimitti "Tully-Veolanin ruusuksi" sen jumalolennon, jolle se oli omistettu. Tässä juhlallisessa tilaisuudessa kohottivat sitte kolmasti eläköön-huudon kaikki kunnianarvoisan seuran vakavat jäsenet, s.o. joiden kurkut viini oli jättänyt sellaiseen ponnistukseen pystyviksi. Eihän niin yksimielistä hyväksymistä voinut saavuttaa muu kuin tunnustettu ansio; ja Rose Bradwardine oli siinä saanut puolelleen paljoa järkevämmätkin henkilöt kuin Bautherwillery-klubi saattoi lukea jäseniinsä edes ennen ensimäisen ison pullon avausta. Hän oli todella hyvin sievä tyttö, skotlantilaiseen kauneuskaavaan valettu; tuuhea tukka oli kellervä ja iho valkea kuin kotoisten tunturien lumihuiput. Kuitenkaan eivät hänen kasvonsa ilmaisseet väsymystä eivätkä surumielisyyttä; päinvastoin olivat ne kuten luonteensakin täynnä vilkkautta; hipiä oli puhtaan kuulakka, ja pieninkin mielenliikutus sai koko veren lehahtamaan poskipäille. Vartalo oli keskikokoa pienempi, mutta erinomaisen siro, ja liikkeet keveät, luonnolliset ja vapaat. Hän saapui toisesta osasta puutarhaa ujona ja kohteliaana vastaanottamaan kapteeni Waverleytä.

Kun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu, Edward sai häneltä tietää, ettei musta noita, joka äsken kellarimestarin selitellessä herransa tointa oli hiukan kummastuttanut häntä, ollut missään tekemisissä mustan kissan tahi luudanvarren kanssa, vaan että se oli osa tamminäreikköä, jota tänään kaadettiin. Rose neiti tarjoutui häveliäästi ohjaamaan vieraansa työpaikalle, joka ei tuntunutkaan kaukana olevan, mutta samassa jo saapuikin David Gellatleyn kutsumana itse Bradwardinen parooni, "innoissaan vieraanvaran suodakseen", harppaillen niin vinhasti ja pitkin askelin, että Waverleyn mieleen muistui lapsena kuulemansa satu seitsemän penikulman saappaista. Hän oli pitkä, laiha, jäntevä mies, ijäkäs kyllä ja harmaatukkainen, vaan jokainen lihas oli alituisesta harjotuksesta käynyt sitkeäksi kuin ruoskansiima. Puku oli huolimaton ja enemmän ranskalainen kuin englantinen, kun taasen kasvonpiirteiden jämeys ja vartalon jäykkyys muistutti sveitsiläistä kaartinupseeria, joka on jonkin aikaa asunut Pariisissa ja saanut sen asukkaiden vaatetuksen, vaan ei sujuvaa käytöstä. Mutta hänen puhelunsa ja tapansa olivat yhtä ristiriitaiset kuin ulkomuotonsakin.

Hänen luontainen lueskeluun taipumuksensa, tahi ehkäpä Skotlannissa hyvin yleiseksi tavaksi tullut nuorten aatelismiesten kasvattaminen lakimiehiksi, oli saanut aikaan sen, että hänet oli aiottu lainopilliselle uralle. Mutta hänen sukunsa valtiolliset mielipiteet ehkäisivät ylenemisen toiveet sillä alalla. Senvuoksi mr. Bradwardine matkusteli mainehikkaana useita vuosia ja oli ulkomaisessa palveluksessa muutamilla sotaretkilläkin. Vuonna 1715 oltuaan syytteessä valtiokavalluksesta, hän oli elellyt yksikseen, seurustellen siitä asti melkein yksinomaan niiden lähimpien naapuriensa kanssa, joilla oli samat periaatteet kuin hänellä itsellään. Lakimiehen muodollisuus ja soturin ylpeys saattoi nykyajan miehen mieleen muistutella noita innokkaan tarjokaspalveluksen päiviä, jolloin asianajajiemme lakimieskaavun alta useasti vilahtivat sotilaspuvun kultanauhat. Tähän olivat lisänä vanhan aatelissuvun ja jakobiittisen politiikan etuluulot, joita suuresti vahvisti hänen yksinäinen ja epäämätön valta-asemansa tuossa puolisivistyneessä alustalaisvaltakunnassaan. "Bradwardinen, Tully-Veolanin ja muut tilukset", oli hänellä tapana selittää, "oli David I julistanut vapaaksi paroonikunnaksi, cum liberali potest, habendi curias et justicias, cum fossa et furca, et saka et soka, et thol et theam, et infang-thief et outfang-thief, sive hand-habend, sive bak-barand." Näiden salaperäisten sanojen oikeaa merkitystä saattoi tuskin kukaan selittää; mutta ylimalkaan ne nähtävästi sisälsivät, että Bradwardinen parooni saattoi rikkomuksen tapahtuessa vangituttaa, tuomita ja mestauttaa alustalaisiaan oman päätösvaltansa nojalla. Mutta samoin kuin Jakob I, piti tämän vallan nykyinenkin omistaja mieluisampana puhua tästä oikeudesta, kuin sitä käyttää; enkä tiedä häntä milloinkaan syytetyn suuren valtansa väärinkäyttämisestä, hän kun ei sillä tehnytkään muuta kuin kerran sulki kaksi salametsästäjää Tully-Veolanin vanhan tornin tyrmään, missä aaveiden pelko oli pelottaa heidät kuoliaaksi, ja rotat pyrkivät heidät syömään — ja panetti erään vanhan eukon jalkapuuhun siitä, että tämä oli sanonut loordin linnassa olevan muitakin narreja kuin David Gellatley. Valtansa tajunta kuitenkin lisäsi ryhtiä ja painoa paroonin käytökselle ja puhetavoille.

Hänen ensimäisistä Waverleylle lausumistaan tervehdyssanoista päättäen näytti miltei kuin olisi sydämellinen ilo, minkä ystävänsä veljenpojan näkeminen tuotti, hiukan järkäyttänyt Bradwardinen paroonin jäykkää ja täsmällistä arvokkuutta. Kyyneleet näet kihosivat vanhan herrasmiehen silmiin, hänen ensin sydämellisesti puristaessaan Edwardin kättä englantilaiseen tapaan, sitte syleillessään häntä à la mode Française ja suudellessaan häntä molemmille poskille — puristuksen lujuuden ja ritarisyleilyn välittämien skotlantilaisen nuuskan rippeiden tuottaessa samanlaisia nestehelmiä hänen vieraansa silmiin.

"Kautta ritarikunniani", hän virkkoi, "tulenpa jälleen nuoreksi teidät täällä nähdessäni, mr. Waverley! Oiva vesa Waverley-Honourin vanhasta rungosta — spes altera, kuten Maro lausuikse — ja teillä on isäinne näköä, kapteeni Waverley; ette vielä ole niin ruumiikas kuin vanha ystäväni, Sir Everard — mais cela viendra avec le tempus, kuten hollantilainen tuttavani, parooni Kikkitbroeck sanoi, kun oli puheena sagesse de Madame son épouse. — Ja olette siis ottanut kokardin hattuunne? Oikein kyllä, vaikka olisin suonut värin toiseksi, ja niin kaiketikin Sir Everardkin. Mutta se sikseen; olen vanha, ja ajat ovat muuttuneet. — Ja miten jaksaa tuo kunnianarvoisa parooni, ja kaunis mrs. Rachel? — Haa, te nauratte, nuori mies! Vaan toden totta hän oli kaunis mrs. Rachel armon vuonna 1716; mutta aika kuluu — et singula praedantur anni — se on varma se. Vaan vielä kerran lausun teidät sydämeni pohjasta tervetulleeksi köyhään Tully-Veolaniini! — Meneppä sisälle, Rose, sanomaan Alexander Saundersonille, että hän noutaa vanhaa Chateau Margauxta, jota vuonna 1713 lähetin Bordeaux'sta Dundeehin."

Rose sipsutteli asialleen näpeästi kylläkin, kunnes pääsi ensimäisen kulman taakse, vaan juoksi sitte nopsajalkaisena kuin keijukainen — saadakseen, isänsä antaman tehtävän suoritettuaan, aikaa järjestellä omaa pukuansa ja ottaa ylleen kaikki pikku korunsa, mihin toimeen lähenevä päivällistunti soi hänelle vain lyhyen hetken.

"Emme voi kilpailla englantilaisen ruokapöydän ylellisyyksissä, kapteeni Waverley, eivätkä täällä myöskään ole saatavissa Waverley-Honourin epulae lautiores — sanon epulae mieluummin kuin prandium, koska jälkimäinen sana on kansanomainen: epulae ad senatum, prandium vero ad populum attinet, lausuu Suetonius Tranquillus. Mutta toivon että Bordeaux'ni saavuttaa hyväksymisenne; c'est des douze oreilles, kuten kapteeni Vinsaufilla oli tapana sanoa — vinum primae notae oli se St. Andrewsin kirkkoherran mielestä. Ja kerran vielä, kapteeni Waverley, suuresti olen siitä iloissani, että olette täällä juomassa parasta mitä kellarini voi tarjota."

Tätä puhetta, välttämättömine, lyhyine vastauksineen, jatkui puistokujan päästä, missä olivat toisensa tavanneet, talon ovelle asti. Siellä vastaanotti heidät neljä tahi viisi vanhanaikuisiin livreihin pukeutunutta palvelijaa, kellarimestari Alexander Saundersonin johtamina, jossa ei nyt näkynyt mitään puutarhatyön jälkiä. Suurella muodollisuudella, vaan vielä suuremmalla tosi ystävällisyydellä parooni vei vieraansa useiden huoneiden läpi suoraa päätä avaraan ruokasaliin. Sen seinät olivat alapuoleltaan silatut mustalla tammella, ja niillä riippui suvun esi-isien muotokuvia. Keskellä salia oli kuudelle hengelle katettu pöytä, ja vanhanaikuisessa astiakaapissa hohtivat Bradwardinein kaikki vanhat, raskaat hopeakapineet. Puistokujan yläpäästä kuului jo kellon soittoa, sillä muuan ukko, joka kemupäivinä oli portinvartijana, oli tullut hälyytetyksi liikkeelle ja asettunut paikoilleen, ilmottaen nyt muiden vieraiden tulon.

Nämä olivat hyvin arvossa pidettäviä henkilöitä, vakuutti parooni nuorelle ystävälleen. "Ensinnäkin nuori loordi Balmawhapple, lisänimeltään Linnustaja, Glenfarquharein sukua, peräti uuttera metsästäjä — gaudet equis et canibus — muuten hyvin siivo nuori mies. Sitte loordi Killancureit, joka omistaa joutoaikansa maanviljelykseen ja maatalouteen; hän ylpeilee verrattomasta härästään, joka on tuotu Devonin kreivikunnasta (roomalaisten Damnoniasta, jos saamme luottaa Cirencesterin Robertiin). Niinkuin sellaisista taipumuksista voitte arvatakin, hän on vain vapaatilallis-sukua — servabit odorem testa diu — ja meidän kesken puhuen luulen, että hänen isoisänsä tuli rajan tuolta puolen — muuan Bullsegg, joka saapui tänne pehtooriksi, voudiksi, veronkantajaksi tahi joksikin semmoiseksi Kiliancureitin viimeiselle Girnigolle, joka kuoli hivutustautiin. Herransa kuoltua — voinetteko uskoakaan sellaista häpeää — tämän Bullseggin, joka oli reipas ja komea muodoltaan, onnistui saada vaimokseen leskeksi jäänyt, nuori ja rakastunut lady Killancureit. Siten hän sai omakseen tilan, jonka tuo onneton vaimo oli mies vainajansa säädöksestä perinyt, aivan vastoin (pahaksi onneksi kirjottamatta jäänyttä) suvun perintöjärjestystä, ja vahingoksi omistajan omalle lihalle ja verelle, nimittäin hänen seitois-serkulleen ja luonnolliselle perilliselleen Tipperhewitin Girnigolle, jonka suku siitä aiheutuneen oikeudenkäynnin johdosta niin köyhtyi, että sen viimeinen edustaja nyt palvelee pelkkänä sotamies-herrasmiehenä Ylänkömaan Mustassa kaartissa. Mutta tällä nykyisellä Killancureitin Bullseggillä on suonissaan hyvää verta äidin ja äidinäidin puolelta, jotka kumpikin olivat Pickletillimin sukua; hän on yleisesti suosittu ja tietää asemansa. Ja Jumala varjelkoon, kapteeni Waverley, meitä vanhaan ja moitteettomaan sukuun kuuluvia ylvästelemästä hänelle; saattavathan hänen jälkeläisensä kahdeksannessa, yhdeksännessä tahi kymmenennessä polvessa tavallaan olla maan vanhan aatelin tasalla. Meidän, tahratonta rotua olevien huulilla ei saisi olla sanoja sellaisia kuin säätyarvo ja syntyperä — vix ea nostra voco, kuten Naso sanoo. — Seuraamme saapuu vielä eräs Skotlannin oikeauskoisen (mutta nyt kärsimyksiin joutuneen) episkopaalisen kirkon pappismies. Hän pysyi tunnustuksessaan vielä jälkeen vuoden 1715, vaan whigien roskaväki hävitti hänen rukoushuoneensa, repi hänen messupaitansa ja rosvosi hänen asunnostaan neljä hopealusikkaa, omavaltaisesti käyden myös käsiksi hänen talvivarastossaan löytyviin naudanlihoihin, hänen jauhohinkaloonsa, kahteen oluttynnöriin ynnä kolmeen paloviinapulloon. Neljäntenä listallamme on rättärini ja asiamieheni, mr. Duncan Macwheeble. Vanhan oikokirjotuksen häilyväisyyden vuoksi on vielä kiistelyä siitä, kuuluuko hän Wheedlein tahi Quibblein klan'iin, mutta eteviä lakimiehiä ovat ne suvut tuottaneet molemmatkin."

Ja siinä kun miehistä mainittiin,
he tulivat, atria alkoi niin.

VIII.
Pidot.

Atria oli silloisen skotlantilaisen käsityksen mukaan runsas ja aistikkaasti järjestetty, ja vieraat osottivat sille täyttä tunnustustaan. Parooni söi kuin nälkiintynyt soturi, Balmawhapplen loordi kuin urheilija, Killancureitin Bullsegg kuin maamies, Waverley itse kuin matkustaja, ja rättäri Macwheeble kuin kaikki neljä yhteensä. Kuitenkin viimeksimainittu, joko pelkästä kunnioituksesta tahi osottaakseen vartalonsa soveliaalla koukistuksella olevansa herransa edessä, istui vähintäin kolmen jalan päähän pöydästä asetetun tuolinsa syrjällä. Lautasensa kanssa hän siis pääsi tekemisiin kumartumalla sitä kohti, niin että vastapäätä istuva saattoi nähdä hänestä ainoastaan tekotukan kamaran.

Tuollainen kumara asento olisi kenties ollut epämukava kenelle muulle tahansa, mutta arvoisalle rättärille oli monivuotinen tottumus tehnyt sen aivan helpoksi, joko sitten istui tahi käveli. Jälkimäisessä asennossa tuo kummallinen köykkyisyys epäilemättä tuntui hieman hankalalta niille, jotka osuivat astelemaan hänen takanaan; mutta kun nämä kaikessa tapauksessa olivat alempia arvoltaan (sillä mr. Macwheeble antoi hyvin tunnollisesti kullekin paikkansa), niin hän ei suuresti välittänyt siitä, millaista halveksumista tahi loukkausta mainittu seikka tuottaisi. Lyllertäessään siis pihan poikki vanhan, harmaan ponihevosensa luokse tahi luota, hän muistutti takajaloillaan tepastelevaa mäyräkoiraa.

Uskollisuudenvalasta kieltäytynyt pappismies oli mietiskelevä, miellyttävä vanhus, jonka koko olemus ilmaisi omantuntonsa tähden kärsijää. Hän oli yksi noita miehiä, jotka

vapaasta tahdostansa hylkäsivät
etunsa, asemansa kaikkineen.

Kun parooni ei ollut kuulemassa, rättäri toisinaan hiukan teki pilaa tästä mr. Rubrickin oikusta, moitiskellen hänen omantuntonsa epäilysten hienoisuutta. Ja tunnustaa täytyykin, että hän itse, niin harras maanpakoon ajetun kuningasperheen puoluelainen kuin olikin sydämessään, oli onnistunut melko hyvin suoriutumaan kaikista aikakautensa valtioselkkauksista. David Gellatley kerran kuvasikin häntä erinomaisen hyväksi mieheksi, jonka tyyni ja rauhallinen omatunto ei milloinkaan ahdistellut omistajaansa.

Kun ateria oli korjattu pois, parooni esitti maljan kuninkaalle, kohteliaasti jättäen vieraittensa omantunnon asiaksi päättää itsekseen, minkä kuninkaan terveydeksi joivat. Keskustelu kävi nyt yleiseksi; ja pian sen jälkeen miss Bradwardine, joka luonnollisella sulollaan ja vaatimattomuudellaan oli emäntänä kääntänyt kaikkien huomion puoleensa, vetäytyi pappismiehen seuraamana pois. Seurueen muiden jäsenten keskuudessa kierteli vapaasti viini, joka täydellisesti vastasi isännän ylistelyjä; Waverley kuitenkin, joskin jokseenkin työläästi, sai oikeuden jättää lasinsa toisinaan täyttämättä. Vihdoin, myöhempään illalla, sai mr. Saunders Saunderson — eli, kuten parooni leikillään häntä nimitteli, Alexander ab Alexandro — paroonilta salavihkaisen viittauksen ja poistui päätään nyökäyttäen. Pian hän palasi, vakavilla kasvoillaan juhlallinen ja salaperäinen hymy, ja laski herransa eteen pienen tammilaatikon, joka oli koristeltu monimuotoisilla messinkiheloilla. Parooni otti taskustaan pienen avaimen, avasi laatikon ja nosti sen sisältä omituisen näköisen vanhanaikaisen kultamaljan, joka oli valettu takajaloilleen nousseen karhun muotoiseksi. Sen omistaja katseli sitä kunnioituksella, ylpeydellä ja ilolla, mikä väkisinkin muistutti Waverleyn mieleen Ben Jonsonin Tom Otterin lempipikarit, joita tuo irvileuka kutsui Häräkseen, Hevosekseen ja Koirakseen. Mutta mr. Bradwardine kääntyi häneen hyvin tyytyväisenä ja pyysi häntä silmäilemään tätä omituista entisajan muistokapinetta.

"Se esittää", hän virkkoi, "perheemme valiokoristetta, karhua, huomannette — seisovaa karhua, koskapa jokainen hyvä vaakunanpiirtäjä kuvaa jokaisen eläimen sen jaloimpaan asentoon: hevosen hyppääväksi, metsäkoiran juoksevaksi, ja tietysti pedon in actu ferociori eli saaliinhimoisessa, raatelevassa ja ahmivassa asennossa olevaksi. No niin, sir, — tällä mitä kunnioittavimmalla kilpimerkillä palkitsi Saksan keisari Fredrik Punaparta erityisessä vaakunakirjeessä esi-isääni Godmund Bradwardinea. Se näet oli kypärinharjana jättiläismäisellä tanskalaisella, jonka hän surmasi kilpatantereella Pyhässä maassa, riidassa, joka koski keisarin puolison tahi tyttären siveyttä — perintätaru ei tarkemmin sano kumpaisen — ja siten kävi kuten Vergilius lausuu:

"Mutemus clypeos, Danaumque insignia nobis aptemus.

"Ja tämä malja, kapteeni Waverley, valettiin Aberbrothockin abbotin St. Duthac'in käskystä eräälle toiselle Bradwardinen paroonille, joka oli uljaasti puolustanut tuon luostarin kalleuksia muutamien saaliinhaluisten aatelismiesten hyökkäyksiltä. Sen varsinaisena nimenä on 'Bradwardinen pyhä karhu', ja vanhoina katoolisina aikoina sillä luultiin olevan joitakin salaperäisiä ja yliluonnollisia ominaisuuksia. Ja vaikka minulle ovat arvottomat moiset anilia, niin varmaa on, että tätä on suvussamme aina pidetty juhlakalleutena ja arvokkaana perintökapineena. Eikä sitä käytetäkään milloinkaan muulloin kuin suurina juhlahetkinä, ja sellaisena pidän Sir Everardin perillisen saapumista kattoni alle. Tämän juoman omistan vanhan ja korkeasti kunnioitettavan Waverley-suvun terveydeksi ja menestykseksi."

Pitkän esitelmänsä aikana hän huolellisesti pohjasakoa myöten tyhjensi lukinverkkojen peittämän punaviinipullon maljaan, joka oli lähes engl. korttelin vetoinen, ja sen lopulla hartaasti hulautti kurkkuunsa Bradwardinen pyhän karhun sisällön.

Kauhistuneena näki Edward eläimen kiertävän ympäri, ja ajatteli ahdistunein mielin valiolausetta "Varo karhua"; mutta samalla hän myös selvästi käsitti, että, koska kukaan vieraista ei epäröinyt osottaa hänelle tätä erityistä kunnioitusta, hänen itsensäkään ei millään muotoa sopisi kieltäytyä vastaamasta heidän kohteliaisuuteensa. Hän päätti siis alistua ja sitte poistua pöydästä, jos mahdollista. Luottaen ruumiinrakenteensa lujuuteen, hän noudatti seurueen esimerkkiä pyhään karhuun nähden, ja tunsi siitä vähemmän haittaa kuin oli odottanut. Vaan toisissa, jotka olivat toimekkaammin käyttäneet aikansa, alkoi näkyä muuttumisen oireita — "tehonsa täytti hyvä viini heti." Sovinnaisuuden kylmäkiskoisuus ja sukuylpeys alkoivat väistyä metsän kuninkaan elähyttävän siunauksen tieltä, ja ne muodolliset nimitykset, joita nuo kolme ylimystä tähän asti olivat toisistaan käyttäneet, lyhenivät nyt tuttavallisiksi Tullyksi, Ballyksi ja Killieksi. Maljan vielä muutamaan kertaan kierrettyä kuiskaili kaksi viimeksi mainittua jotakin keskenään ja pyysi sitte (Edwardin suureksi iloksi) saada esittää kiitosmaljan talon väelle. Tuokion viivyteltyä suoriuduttiin tästäkin, ja Waverley päätteli Bakkuksen kemujen loppuneen täksi illaksi. Mutta hän ei eläissään ollut sen suuremmasti erehtynyt.

Kun vieraat olivat jättäneet hevosensa kylän pikku ravintolaan, pakotti kohteliaisuus paroonin saattamaan heitä pitkin puistokujaa. Waverley yhtyi seurueeseen samasta syystä, sekä myös illan viileydessä virkistyäkseen kuumeellisista kekkereistä. Mutta heidän tultuaan Luckie Maclearyn majataloon selittivät Balmawhapplen ja Killancureitin loordit kiitollisuuden osotukseksi Tully-Veolanissa suodusta vieraanvaraisuudesta tahtovansa vielä tyhjentää isäntänsä ja hänen vieraansa kapteeni Waverleyn kanssa eromaljan (jolla heidän suussaan oli nimenä deoch an doruis) paroonin suvun kunniaksi.

Tässä täytyy minun huomauttaa, että rättäri kokemuksesta tiesi päivän pitojen, joita tähän asti oli vietetty hänen isäntänsä tiliin, saattavan päättyä osaksi omalla kustannuksellaan. Siitä syystä hän oli noussut täplikkään hiirakkonsa selkään, ja puolittain iloisin sydämin, puolittain peläten joutuvansa siepatuksi tilinteolle, kannustanut sen lönkkäneliin (paremmasta ei voinut olla puhetta) sekä jo jättänyt taaksensa kylän. Toiset astuivat ravintolaan, vieden mukanaan vastustelemattomasti alistuvan Edwardin, sillä parooni oli kuiskannut hänelle että sellaisen ehdotuksen hylkääminen tulkittaisiin suureksi loukkaukseksi leges conviviales eli hilpeän pitoseurueen sääntöjä vastaan. Leski Macleary näkyi odottaneen tätä käyntiä, luonnollista kyllä, se kun kuusikymmentä vuotta takaperin oli tavallisena loppuna iloisille illanvietoille ei ainoastaan Tully-Veolanissa, vaan useimmissa muissakin Skotlannin aateliskartanoissa. Siten saivat vieraat suoritetuksi kiitollisuudenvelkansa illan isännälle, kannatetuksi hänen ravintolansa liikettä, osotetuksi kunniaa paikalle, joka soi suojan heidän hevosilleen, ja korvatuksi yksityisen vieraanvaraisuuden vaatimat pidätykset, viettämällä ravintolan ihanassa vapaudessa sen, mitä Falstaff sanoo yön suloksi.

Luckie Macleary oli siis ylhäisten vieraittensa odotuksessa lakaissut lattiansa ensi kerran kahteen viikkoon, lietsonut turvetulensa niin kuumaksi kuin keskikesälläkin tarvittiin hänen kosteassa hökkelissään, vetänyt keskelle lattiaa vasta pestyn tammisen pöydän, pöngittänyt sen ontuvan jalan turvepalasella, järjestänyt neljä tahi viisi suunnattoman jyhkeää tuolia paikkoihin, jotka olivat parhaassa suhteessa savilattian epätasaisuuksiin — jopa pukenut ylleen puhtaan nauhamyssynsä, ryijynsä ja tulipunaisen, ruudukkaan huivinsa, vakavana sitte varroskellen seurueen saapumista. Heidän istuttuaan Luckie Maclearyn ainoan huoneen nokisten kattohirsien alle, joita lukinverkot tiheästi verhosivat, toi nähtävästi loordi Balmawhapplelta jo ohjeensa saanut emäntä suuren, vähintäinkin kolmen engl. korttelin vetoisen tinakannun, joka reunojaan myöten oli täynnä vastikään tynnöristä laskettua punaviiniä.

Pian osottausi, että tämä kemujen jatko täydentäisi karhun alottaman työn; mutta vallalle päässyt sekamelska antoi Edwardille tilaisuuden vältellä ripeästi kiertävää maljaa. Toiset alkoivat sammaltaa ja puhua yht'aikaa, kukin pitäen keskustelua voimassa omasta puolestaan, vähääkään välittämättä vierustoveristaan. Bradwardinen parooni lallatti ranskalaisia chansons à boire ja lasketteli latinalaisia sananparsia; Killancureit puhui herkeämättä, yksitoikkoisella, kumealla äänellä, pintalannotuksesta ja pohjalannotuksesta, pajukaisista ja mullikoista, kesantovuoroista ja salvupässeistä, sekä suunnitellusta maantieveräjä-säännöstä; ja Balmawhapple hoilasi hevosensa, haukkojensa ja Viheltäjä nimisen metsäkoiransa ansioita äänellä, joka kuului yli kaiken. Keskellä tätä hälinää pyyteli parooni moneen kertaan hiljaisuutta; ja kun kohteliaan seurakurin vaisti kotvaseksi myönsi hänelle suunvuoron, kiirehti hän suosittelemaan heidän huomioonsa "sotilaallisen laulelman, josta Berwickin herttua erityisesti piti." Sitte hän heti alkoi laulaa, jälitellen ranskalaisen muskettisoturin tapaa ja ääntä niin hyvin kuin taisi:

Mon coeur volage, dit-elle,
N'est pas pour vous, garçon;
Est pour un homme de guerre,
Qui a barbe au menton.
Lon, lon, laridon.

Qui porte chapeau à plume,
Soulier à rouge talon,
Qui joue de la flute,
Aussi de violon.
Lon, lon, laridon.

Balmawhapple ei enää voinut pidättyä, vaan alkoi aikaa hukkaamatta huikata "hiton hyvää laulua, jonka oli sepittänyt Gibby Gaethroughwi't, Cuparin piipari":

Glenbarchan-kunnaat kiipeän
ja Killiebraidin pengermän,
raskaaksi tunnen työni tän,
pyynnissä vuorien riistan.

Paroonin ääni hukkui Balmawhapplen äänekkäämpiin hihkauksiin ja hän luopui pian kilpailusta, vaan hyräili yhä itsekseen Lon, lon, laridoniaan ja mittaili seurueen huomion onnellisempaa tavottelijaa halveksivin katsein, Balmawhapplen jatkaessa:

Jos metso nousee lentohon,
varalla luoti valmis on,
on reppuun työntää vaivaton —
hukkaanpa harvoin ammun.

Turhaan yritettyään johtaa muistiinsa kolmatta värssyä, hän lauloi ensimäisen uudelleen; ja sitte voittonsa riemussa julisti että "tässä on enemmän järkeä kuin Ranskan ja Fifeshiren kaikissa renkutuksissa yhteensä." Parooni vastasi ainoastaan navakalla nuuskauksella ja mitä perinjuurisinta halveksimista ilmaisevalla katseella. Mutta vieraspidot ja niiden jatko olivat vapauttaneet nuoren lairdin siitä tavanmukaisesta kunnioituksesta, jota hän muulloin tunsi Bradwardinea kohtaan. Hän julisti punaviinin olevan "latkua" ja kiljaisi paloviinaa pöytään. Sitä tuotiin; ja nyt politiikankin paholaiselle kävi kateeksi tämä valtojen konsertin sopusointuisuus, kun sen aiheuttamassa kummallisessa hälyssä ei kuulunut ainoatakaan raivostumisen äännähdystä. Sen yllyttämänä Balmawhapplen loordi, ollen jo yläpuolella niitä nyhjäyksiä ja silmäniskuja, joilla Bradwardinen parooni Edwardin vuoksi oli tähän asti ehkäissyt häntä ryhtymästä valtiollisiin asioihin, pyysi pikarin ja jylisevällä äänellä esitti maljan "sille samettitakille pikku herrasmiehelle, joka teki niin hyviä palveluksia vuonna 1702, ja taittakoon valkoinen ratsu niskansa omatekemäänsä mättääseen!"

Edward ei sillä hetkellä enää ollut kyllin selvä, muistaakseen että kuningas Wilhelmin kuoleman syyksi sanottiin hänen hevosensa kompastumista myyränkekoon; mutta kuitenkin tunsi hän loukkaantuvansa tuosta maljapuheesta, jossa Balmawhapplen katseista päättäen oli erikoinen ja epäkohtelias viittaus siihen hallitukseen, jota hän palveli. Vaan ennenkuin hän itse ennätti puuttua asiaan oli Bradwardinen parooni jo ryhtynyt riitaan. "Sir", hän virkkoi, "olkoot mielipiteeni, tamquam privatus, näissä asioissa mitkä tahansa, niin en millään muotoa voi tyynesti sallia teidän loukkaavan minun vieraanani olevan herrasmiehen kunniantuntoa. Sir, jos ette vähääkään pidä arvossa sivistyneen elämän lakeja, niin ettekö toki kunnioita sotilaslakia, sacramentum militare, joka sitoo kunkin upseerin uskolliseksi sille lipulle, jolle on valansa tehnyt? Katsokaa mitä Titus Livius sanoo niistä roomalaisista sotilaista, joiden onnettomuudekseen täytyi exuere sacramentum — rikkoa legio-valansa; mutta teille, sir, on vanhan-ajan historia samoin kuin nykyaikainen kohteliaisuuskin tuntematon."

"Ei niin tuntematon kuin te sanotte", karjui Balmawhapple; "tiedänpä hyvinkin, että tarkotatte presbyteeriemme pyhää liittoa; mutta jos kaikki hornan whigit olisivat ottaneet —"

Tässä parooni ja Waverley kumpikin puuttui puheeseen yhtaikaa. Edellinen huusi: "Olkaa vaiti, sir! Ette ainoastaan osota tietämättömyyttänne, vaan myös häpäisette isänmaatanne vieraan ja englantilaisen edessä", ja Waverley samalla pyyteli mr. Bradwardinea sallimaan hänen vastata loukkaukseen, joka tuntui olevan mieskohtaisesti tähdätty häntä itseään kohti. Mutta viini, vimma ja halveksiminen olivat niin kiihdyttäneet paroonin, että hän ei voinut piitata mistään muusta maallisesta.

"Vaadin teitä olemaan alallanne, kapteeni Waverley; muualla voitte sui juris olla oikeutettu ajattelemaan ja vastaamaan omasta puolestanne isännekin eläessä; mutta minun alueellani, tässä pienoisessa Bradwardinen paroonikunnassa, ja tämän katon alla, joka on quasi minun — se kun on vaitiolon kautta uudistetulla sopimuksella minun valitsemani vuokraajan hallussa — täällä olen in loco parentis teille ja velvollinen pitämään huolta siitä, ettei teille mitään vahinkoa tapahdu. — Ja mitä teihin tulee, loordi Balmawhapple, varotan teitä: älkää enää panko minua näkemään enempiä hyvien tapojen tieltä horjahduksia."

"Ja minä vakuutan teille, Cosmo Comyne Bradwardine, Bradwardinen ja Tully-Veolanin loordi", vastasi metsästäjä tuimasti, "tekeväni teirenpojan siitä miehestä, joka kieltäytyy ehdottamastani maljasta, olkoonpa hän sitte typpykorvainen englantilainen whig tahi muu mokoma, joka hylkää omat ystävänsä, kerjätäkseen suosiota Hannoverin rotilta."

Tuossa tuokiossa häilähtivät molempien säilät tupesta ja muutamia hurjia lyöntejä vaihdettiin. Balmawhapple oli nuori, voimakas ja ketterä; mutta parooni oli ehdottomasti varmempi miekkailutaituri ja hän olisi kutitellut vastustajaansa toisin kuin teki, jos ei olisi yhä vielä ollut pyhän karhun vaikutuksen alaisena.

Edward ryntäsi erottamaan taistelijoita toisistaan, mutta kompastui Killancureitin loordin jykevään, pitkin pituuttaan makaavaan ruumiiseen. Miten Killancureit sattui olemaan tuossa lepäävässä asennossa noin tärkeällä hetkellä, sitä ei milloinkaan ole tarkoin saatu tietoon. Jotkut arvelivat hänen olleen aikeissa mataa pöydän alle suojaan; hän itse väitti kaatuneensa, ollessaan sieppaamassa poukkutuolin, jolla pahemman välttämiseksi iskisi kumoon Balmawhapplen. Olkoon miten tahansa, jos ei nopeampaa apua olisi tullut kuin hänen tahi Waverleyn, niin olisi ollut mahdoton välttää verenvuodatusta. Mutta kalpojen tuttu kalske, mikä ei ollut mitään harvinaista hänen asunnossaan, herätti Luckie Maclearyn, joka oli rauhallisena istunut kamarin savisen väliseinän takana, ajatuksissaan laskien illan tuloja. Hän hyökkäsi uljaasti sisälle, kimeällä äänellään kirahtaen: "Siunatkoon! Murhatako herrat tahtovat itsensä ja saattaa häpeään kunniallisen leskivaimon talon, kun on toki maailmaa maassa kyllälti pelmennellä?" ja heitti hyvin kätevästi huivinsa taistelijain aseiden päälle. Palvelijatkin ehättivät hätään, ja kaikeksi ihmeeksi olivat he melko selvät, joten saivat Edwardin ja Killancureitin avulla erotetuksi raivostuneet vastustajat toisistaan. Jälkimäinen vei pois Balmawhapplen, joka noitui, kiroili ja vannoi veristä kostoa jokaiselle whigille, presbyteerille ja muulle intoilijalle, mitä Englannissa ja Skotlannissa löytyi. Meidän sankarimme saattoi Saunders Saundersonin avulla Bradwardinen paroonin hänen asuntoonsa, vaan ei saanut vanhusta menemään levolle, ennenkuin tämä oli illan tapahtumista lausunut pitkät ja oppineet anteeksipyynnöt, joista toinen ei kuitenkaan saanut selville muuta kuin kaksi ainukaista sanaa: "kentaurit" ja "lapiitit."

IX.
Katumus ja sovinto.

Waverley oli tottunut nauttimaan viiniä ainoastaan hyvin kohtuullisesti. Senvuoksi hän sikeästi nukkui myöhäiseen aamuun ja heräsi sitte tuskallisiin muistelmiin edellisen illan tapauksista. Häntä oli mieskohtaisesti loukattu — häntä aatelismiestä, soturia, Waverleytä! Tosin ei loukkaajalla ollut silloin käytettävissään se kohtalainenkaan järjen määrä, minkä luonto oli hänelle suonut; tosin hän myös, jos vaatisi hyvitystä tästä loukkauksesta, rikkoisi sekä taivaan että isämaansa lakeja vastaan; ja tosin hän niin tehdessään voisi tulla riistäneeksi hengen nuorelta mieheltä, joka kenties rehellisesti täytti yhteiskunnalliset velvollisuutensa, ja syösseeksi hänen perheensä onnettomuuteen — tahi saattaisi hän menettää oman henkensä, mikä ei urhoollisimmallekaan ole mieluisa vaihtoehto, tyynesti ja yksinäisyydessä harkittuna.

Kaikki tämä painoi hänen mieltään, vaan kuitenkin palasi kärsitty loukkaus vastustamattomalla voimalla hänen muistiinsa. Häntä oli häväisty; hän oli Waverley-sukua; ja hän oli upseeri. Ei ollut tilaisuutta valintaan; ja hän astui aamiaishuoneeseen siinä mielessä, että jättäisi jäähyväiset perheelle sekä sitte kirjottaisi jotakuta upseeritoveriaan tapaamaan häntä ravintolassa, joka oli puolitiessä Tully-Veolanin ja Dundeen välisellä taipaleella, jotta tämä veisi Balmawhapplen lairdille sellaisen sanoman, kuin asianhaarat näyttivät vaativan. Miss Bradwardine emännöitsi aamiaispöydässä. Siinä olivat tee ja kahvi, lämmin vehnä-, kaura- ja ohraleipä viipaleiksi leikottuna, kakkuina ja muunlaisina leivoksina; munat, poronlapa, lampaan ja naudan paisti, savustettu lohi, hedelmähillo ja kaikki muut herkkupalat, jotka saivat itse Johnsoninkin ylistelemään skotlantilaisen aamiaisen ylellisyyttä kaikkiin muihin maihin verrattuna. Vadillinen kaurapuuroa oli asetettu paroonin tuolin kohdalle, sekä puoleksi kermaa ja puoleksi kirnupiimää sisältävä hopeahaarikka; mutta Rose huomautti isänsä lähteneen kävelylle aikaisin aamulla, kiellettyään häiritsemästä nuoren vieraansa lepoa.

Waverley istuutui melkein sanaakaan hiiskumatta, niin hajamielisenä ja näöltään tylsänä, että miss Bradwardine ei voinut saada suotuisaa käsitystä hänen keskustelulahjoistaan. Hän vastasi umpimähkään pariin jokapäiväiseen huomautukseen, jotka Rose neiti rohkeni tehdä; jälkimäisestä senvuoksi tuntui kuin olisivat hänen lähentely-yrityksensä olleet vastenmielisiä nuorelle upseerille, ja hän ihmetteli itsekseen sitä, että punaisen upseeritakin alla ei ollut parempaa sisäistä sivistystä. Hän siis jätti Waverleyn omaan sielulliseen hupiinsa — pyhän karhun noitumiseen, se kun oli ollut syynä kaikkeen pahaan, mitä tapahtunut ja vielä tapahtuva oli. Yht'äkkiä Edward säpsähti ja puna syöksähti hänen kasvoilleen, kun hän ikkunaan katsahtaessaan näki paroonin ja nuoren Balmawhapplen käsikynkässä astelevan ohi, nähtävästi hartaaseen keskusteluun syventyneinä; ja hän kysäsi nopeasti: "Oliko loordi Balmawhapple täällä yötä?" Rosea ei suuresti miellyttänyt nuoren vieraan hänelle tekemän ensimäisen kysymyksen omituisuus, ja hän vastasi kuivakiskoisesti kieltäen. Sitte vaikeni jälleen kumpainenkin.

Tovin kuluttua astui sisälle mr. Saunderson, ilmottaen että hänen herransa halusi toisessa huoneessa puhutella kapteeni Waverleytä. Edwardin sydän sykki hiukan rajummin, ei suinkaan pelosta, vaan epätietoisuudesta ja jännityksestä, hänen noudattaessaan kutsumusta. Hän tapasi molemmat miehet seisomassa, kahden kesken, paroonin otsalla tyytyväisen arvokkuuden ilme, kun taasen Balmawhapplen muutoin häikäilemättömät kasvonpiirteet tuntuivat vetäytyneen häpeilevään murjotteluun. Edellinen pujotti käsivartensa jälkimäisen kainaloon ja näytti siten kävelevän hänen kanssaan, vaikkakin todellisuudessa talutti häntä; he astuivat kohtaamaan Waverleytä, ja pysähtyen keskelle huonetta, parooni hyvin juhlallisesti piti seuraavan puheen: "Kapteeni Waverley, nuori ja arvossa pidetty ystäväni, loordi Balmawhapple, on pyytänyt minua vanhana, kokeneena ja kaksintaistelun eli monomachian tapoja ja muotoja jonkin verran tuntevana miehenä lausumaan teille hänen puolestaan mielipahansa, jota hänessä herättää muisto muutamista eilis-illan symposionin kohdista, joiden täytyi olla suuresti vastenmielisiä teille, palvellessanne nykyistä hallitusta. Hän pyytää, sir, että upottaisitte unohduksen haltuun sellaiset kohteliaisuuden lakeja vastaan tehdyt virheet, jotka hänen järkensä nyt tunnustaa, ja vastaanottaisitte käden, jonka hän teille ystävyydessä tarjoaa. Ja minun täytyy vakuuttaa, ettei sellaista myöntymystä olisi voinut aikaansaada mikään vähäisempi syy, kuin teidän erikoisten ansioittenne oivaltaminen sekä tieto olevansa dans son tort, kuten muuan uljas ranskalainen ritari, monsieur Le Bretailleur, kerran virkkoi minulle moisessa tilaisuudessa — sillä onhan hän, niinkuin koko Balmawhapplen suku jo ammoisista ajoista on ollut, mavortia pectora, kuten Buchanan sanoo, rohkeaa ja sotaista heimoa eli kansaa."

Edward vastaanotti auliisti ja luontaisella kohteliaisuudellaan käden, jonka Balmawhapple (eli pikemmin parooni, välimiehenä) hänelle ojensi. Hänen oli mahdoton muistaa sanoja, lausui hän, joita kelpo mies soisi ainiaan jättäneensä puhumatta; ja kernaasti hän tahtoi pitää kaikkea tapahtunutta kemujen uhkeuden tuottamana.

"Varsin sievästi sanottu", vastasi parooni, "sillä epäilemättä, jos mies on ebrius eli päissään — jollainen sattuma voi ja saa tapahtua juhlatilaisuuksissa ja pitoloissa kunniallisellekin miehelle — ja jos tämä sama herrasmies sitte selvittyään ja järjillään ollessaan peruuttaa päihtyneenä lausumansa loukkaukset, niin täytyy olettaa, että vinum locutum est; sanat eivät ole olleet hänen omansa. Kuitenkaan en katso tätä puolustusta kelpaavaksi sellaiseen henkilöön nähden, joka on ebriosus eli juomari, syystä että, jos hän saa päähänsä viettää enimmän aikansa päihtyneessä tilassa, hänellä ei ole oikeutta saada hetkellistä vapautusta kohteliaisuuden säännöksistä, vaan tulisi hänen oppia käyttäytymään rauhallisesti ja siivosti, viininkin vaikutuksen alaisena ollessaan. — Ja lähtekäämme nyt aamiaiselle, sen enempää ajattelematta tätä tuhmaa juttua!"

Tehtäköön asiasta mitä johtopäätöksiä tahansa, niin täytyy minun myöntää, että Edward niin tyydyttävän selityksen saatuaan osotti miss Bradwardinen aamiaispöydän herkullisuuksille paljoa suurempaa tunnustusta kuin alku ennusti. Balmawhapple sitävastoin näytti hämmentyneeltä ja nololta; ja nyt vasta Waverley havaitsi, että hän kantoi käsivarttaan nauhassa, mikä näyttäkin selittävän, minkävuoksi hän äsken oli niin kankeasti ja työläästi ojentanut kätensä. Miss Bradwardinen kysymykseen hän jupisi jotakin ratsunsa kompastumisesta; ja nähtävästi haluten välttää sekä puheenainetta että seuraa, hän aamiaisen jälkeen nousi pöydästä, kumarsi seurueelle, hyppäsi ratsunsa selkään ja palasi kotiinsa, hylättyään paroonin tarjouksen päivälliseen asti viipymisestä.

Waverleykin nyt ilmotti aikovansa jättää Tully-Veolanin siksi aikaisin päivällisen jälkeen, että vielä saman päivän illaksi ennättäisi ensimäiseen yömajaksi soveltuvaan paikkaan; mutta se vilpitön ja ilmeinen loukkaantuminen, jota hyvänsävyinen ja herttainen vanha herra osotti kuullessaan tuon esityksen, riisti häneltä kaiken rohkeuden, päätöksessään pysyäkseen. Tuskin oli hän saanut Waverleyn suostutetuksi pitentämään vierailuaan muutamaksi päiväksi, kun jo kävi yrittämään poistaa perusteita, joiden nojalla arveli vieraansa suunnitelleen aikaisempaa lähtöä. "En soisi teidän, kapteeni Waverley, pitävän minua vasituisena juoppouden puolustajana, joskin eilis-iltaisissa kemuissamme jotkut ystävämme olivat, ehkeivät peräti ebrii eli päihtyneet, vähintään ebrioli, minkä nimityksen vanhat antoivat niille, jotka olivat ryypyissään tahi, kuten te englantilaiset vertauskuvallisesti sanotte, puoleksi yli laidan. En sano sitä teistä, kapteeni Waverley — järkevänä, nuorena miehenä te suuresti pidätyitte ryypyistä; eikä sitä oikeudellisesti voida sanoa minustakaan, sillä minä olen monien suurten kenraalien ja marsalkkain juhlapidoissa oppinut juomaan viinini varovasti, enkä illan mittaan mennyt kohtuullisen hilpeyden rajain yli, niinkuin kaiketikin huomasitte."

Hän epäilemättä oli paras tuomari siinä asiassa, joten noin nimenomaisesti lausuttua väitettä vastaan ei voinut olla mitään huomauttamista. Mutta jos Edward olisi muodostanut mielipiteensä omista muistelmistaan, niin hänen olisi täytynyt sanoa, että parooni ei ainoastaan ollut ebriolus, vaan jotakuinkin likipitäen ebrius, tahi suoraan sanoen ehdottomasti päihtynein koko seurueessa, lukuunottamatta kenties hänen vastustajaansa, Balmawhapplen lairdia. Nyt kuitenkin saatuaan odottamansa tahi pikemmin vaatimansa tunnustuksen selvänä olostaan, pitkitti parooni: "Ei, sir, vaikka itse voin sietää suuret määrät, niin kammoan kuitenkin juopottelua ja inhoan niitä, jotka ryyppivät viiniä gulae causa, vain kurkkunsa kutkutukseksi. En sittenkään pitäisi hyvänä Mitylenen Pittacuksen lakia, joka kaksin verroin rankaisi sellaisen rikoksen, minkä Liber Pater oli välillisesti aiheuttanut; enkä myöskään täydellisesti yhtyisi siihen moitiskeluun, mitä nuorempi Plinius lausuu Historia naturalis teoksensa neljännessätoista luvussa. En, sir — minä pidän tarkan eron, ja kiitän viiniä ainoastaan mikäli se ilahuttaa kasvot eli, Flaccuksen sanoilla, recepto amico."

Niin päättyi puolustelu, minkä Bradwardinen parooni piti tarpeellisena lausua vieraanvaraisuutensa ylenpalttisuudesta; ja lukija ymmärtää kyllä, ett'ei häntä keskeytetty vastaväitteillä eikä millään uskomattomuuden ilmauksella.

Sitte hän kutsui vieraansa aamuratsastukselle, ja käski David Gellatleyn kohtaamaan heidät Ban ja Buscar koirien keralla metsäpolun haarassa. "Sillä jo ennen metsästyskauden alkuakin haluaisin suoda teille hiukan urheiluhupia, ja jos jumala suo, niin tapaammekin metsäkauriin. Sitä saa metsästetyksi kaikkina aikoina; se näet ei milloinkaan ole n.s. parhaassa lihassaan eikä siis kelpaamatonkaan. Vaan totta on, ettei se riistana vedä vertoja ruunuhirvelle eikä kuusipeuralle. Mutta kelpaa se osottamaan miten koirani juoksevat; ja sentähden ne saavat David Gellatleyn keralla tulla mukaan." Waverley lausui ihmettelynsä siitä, että ystävänsä Davie pystyi sellaiseen luottamustoimeen; mutta parooni selitti, että tämä hupsu rukka ei ollut rajupäinen, nec naturaliter idiota, kuten hulluudentodistuksissa lausutaan, vaan pelkästään heikkojärkinen vetelys, joka kykeni varsin hyvin suorittamaan oman mielensä mukaisia tehtäviä, vaan käytti hupsuuttaan tekosyynä muunlaisten välttämiseen. "Hän on päässyt väleihin kanssamme sen kautta", jatkoi parooni, "että henkensä uhalla pelasti Rosen suuresta vaarasta; täytyy siis pitää laiskuri vekkulia ruoassaan, teettämällä hänellä mitä hän voi taikka tahtoo — mikä häneen nähden lopulta vie yhteen, jos Saundersonin ja rättärini epäilyt ovat perusteltuja",

Miss Bradwardine kertoi Waverleylle, että narri raukka kiihkeästi piti musiikista; kaihomieliset säveleet koskivat häneen syvästi, kun taasen keveät, vilkkaat soinnut saivat hänen hurmaantumaan ilosta. Tässä suhteessa oli hänellä hämmästyttävän hyvä muisti, täynnä sekalaisia sävelmien ja laulujen katkelmia, joita ajoittain käytti melkoisen sattuvasti vastaväitteenä, selityksenä tahi kompana muiden puheille. Davie oli lujasti kiintynyt niihin harvoihin, jotka osottivat ystävällisyyttä häntä kohtaan, vaan herkkä havaitsemaan pienimmänkin karsimansa vääryyden ja valmis tilaisuuden tullen kostamaan sen. Rahvas, joka usein ankarasti tuomitsee toinen toistaan niinkuin parempiaankin, oli osottanut mitä suurinta sääliä kurjaa hupakkoa kohtaan, hänen kiertäessään ryysyissään pitkin kylää. Mutta heti kun näkivät hänet kunnollisissa pukimissa, suojattuna ja suosittunakin, he johdattivat muistiinsa kaikki saatavissa olevat viekkauden ja kekseliäisyyden esimerkit, joita hänen sanansa ja tekonsa olivat ilmaisseet, ja armeliaasti perustivat niihin sellaisen oletuksen, ett'ei David Gellatley ollut hullu enempää kuin tarvitsi parahiksi, kovaa työtä välttääkseen. Tämä mielipide ei ollut oikeutetumpi kuin neekerien, jotka apinain ovelista kujeista päättävät, että niillä on puhelahja, jota ne ainoastaan työtä peläten ovat käyttämättä. Mutta otaksuma oli aivan kuviteltu; David Gellatley oli todenteolla se hupakko, jolta näyttikin, ja mihinkään yhtämittaiseen ja vakaaseen ponnistukseen pätemätön. Hänellä oli täperästi sen verran vakaisuutta, että pysyi mielipuolisuuden paremmalla puolella; sen verran järjen rahtua, ett'ei häntä voitu väittää epatoksi; jonkinlaista nokkeluutta metsästyksessä (jossa olemme muidenkin narrien nähneet onnistuvan), suurta ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta hoidettavakseen uskottuja eläimiä kohtaan, ja luontaista taipumusta musiikkiin; hän oli uskollinen ja harvinaisen tarkkamuistinen.

Ratsujen töminää kuuluikin jo pihalta, ja Davidin ääni, hänen laulaessaan noille kahdelle suurelle metsästyskoiralle:

Joutuin vain, joutuin vain
yli vuorten korkeain,
missä viita vehmahinna,
missä lähde leppoisinna,
missä liekopeite laajin,
missä aamukaste taajin,
missä tetri kaunein juo sen,
missä keijut leijuu luo sen!
Metsän kätköön rientäkäämme,
yksiksemme rauhaan jäämme!
Joutuin vain, joutuin vain
yli vuorten korkeain.

"Ovatko hänen laulamansa säkeet skotlantilaista runoutta, miss Bradwardine?" kysyi Waverley.

"En luule", vastasi hän. "Tällä poika paralla oli veli, ja ikäänkuin korvatakseen perheelle Davien vajavaisuudet oli taivas suonut hänelle lahjoja, joita täällä maaseudulla pidettiin aivan tavattomina. Muuan setä sai hänet kasvatetuksi Skotlannin kirkkoa varten, mutta hän ei päässyt ylenemään, kun oli meidän alueeltamme. Toivottomana ja särkynein sydämin palasi hän yliopistosta, ja kääntyi kivuloiseksi. Isäni autteli häntä, kunnes hän tuskin yhdeksäntoista vanhana kuoli. Hän soitti hyvin sielukkaasti huilua, ja runoilijaakin tuntui hänessä olevan. Hän oli hellä ja sääliväinen veljeään kohtaan, joka seurasi häntä kuin varjo, ja luulemme että Davie häneltä sai muistiinsa monta sellaista laulun ja sävelmän katkelmaa, joita täällä päin ei tunnettu. Mutta jos häneltä kysymme, mistä hän on saanut laulunsa, niin hän vastaa joko hurjalla naurulla tahi kyyneltulvalla; hänen ei ole milloinkaan kuultu antavan mitään selitystä siitä, eikä mainitsevan veljensä nimeäkään sen koommin kun hän kuoli."

"Varmaankin voisi toki saada tietää häneltä enemmän, kun erityisemmin tiedustelisi?" virkkoi Edward, jossa tämä romanttiseen vivahtava kertomus heti herätti mielenkiintoa.

"Kenties", vastasi Rose; "mutta isäni ei salli kenenkään vaikutella hänen tunteisiinsa tässä suhteessa."

Sillävälin oli parooni mr. Saundersonin avulla vetänyt jalkaansa tavattoman pitkävartiset saappaat, ja pyysi sankariamme seuraamaan mukanaan, kannuksiaan kilistellen harpatessaan leveitä portaita alas, tukevan ratsupiiskansa tyvellä mojauttaen jokaista kaidepuun taivetta ohi mennessään ja Ludvig XIV:n jääkärin tapaan hyräillen:

Pour la chasse ordonnée il faut preparer tout,
ho la ho! Vite! vite debout.

X.
Eilistä järkevämpi päivä.

Parooni ei ollut mikään huono vanhan suunnan edustaja, nähtynä vilkkaan ja hyvin ohjatun hevosensa selässä, takasuippoon satulaan juuttuneena, metsästyspukuunsa soveltuvassa kasukassaan. Pukua täydensivät heleänvärinen, kirjailtu takki ja monen kultanauhan koristamat liivit sekä prikaatikenraalin tekotukka, jonka laella oli pieni kultanyörinen kolmikolkkainen hattu. Häntä seurasi hyvien ratsujen selässä kaksi palvelijaa, joiden huostassa ratsupistoolit olivat.

Näissä pukimissa hän samosi yli vuorten ja laaksojen, ihmeenä jokaiselle maatalolle, minkä ohi heidän tiensä kulki, kunnes syvällä eräässä vehmaassa ruohikkonotkossa tapasivat David Gellatleyn taluttamassa kahta hyvin suurta metsäkoiraa, ympärillään puolikymmentä rakkia ja toinen sen verta avojalkaisia ja -päisiä pojan nallikoita. Nämä viimeksimainitut, harvinaisena kunniana saadakseen tilaisuuden olla mukana metsästysretkellä, olivat kutitelleet hänen korviaan nimityksillä niin hivelevillä kuin Maister Gellatley, vaikka luultavasti jok'ainoa oli entisissä tilaisuuksissa hoilannut hänelle toista arvonimeä, daft (hassu) Davie. Mutta tämä ei ole mitään harvinaista, imartelu virassa oleville henkilöille, eikä se myöskään kokonaan rajotu Tully-Veolanin asukkaihin; se oli yleinen kuusikymmentä vuotta takaperin, se on sitä tänä päivänä, ja on oleva kuusisataa vuotta tämän jälkeen, jos tämä maailmaksi sanottu merkillinen narriuden ja pahuuden yhtymä silloin vielä on olemassa.

Poikaparvella oli tehtävänä ajaa riista ulos pensaikosta, minkä he täyttivätkin sellaisella menestyksellä, että puolen tunnin kuluttua saatiin liikkeelle metsäkauris, joka tuokion ajon perästä sai surmansa. Parooni seurasi valkean ratsunsa selässä, kuin muinoin kreivi Percy, ja suvaitsi ihka omakätisesti vapaaherrallisella couteau de chassellaan nylkeä ja avata saaliin (millä tempulla, hän huomautti, oli ranskalaisilla jääkäreillä nimenä faire la curée). Tämän jälkeen hän ohjasi vieraansa kiertoteitse kotiin, halki miellyttävän maiseman, ohi monien kylien ja talojen, joista jokaisesta mr. Bradwardine tiesi kertoa jonkin sen historiaa tahi sukujohdantoa valaisevan kaskun. Sen hän tosin teki sanantavoilla, jotka turhantarkka muodollisuus ja sovinnaisuus monasti saattoi hullunkurisiksi, mutta kuitenkin olivat nuo muistelmat mieltä kiinnittäviä, osottaessaan kertojan hyvää järkeäkin ja rehellisiä tunteita, sekä huvittavia, jopa opettavaisiakin kuvaamiensa tapahtumien laadun vuoksi.

Vaikka heidän luonteensa ja käsitystapansa monessa suhteessa olivat aivan vastakkaisia, niin oli ratsastusmatka molemmille herrasmiehille hyvin mieleinen. Kuten lukija tietää, oli Edward lämmintunteinen, ajatuksiltaan ja harrastuksiltaan haaveinen, suuresti taipuisa runouteen. Mr. Bradwardine oli kaiken tämän vastakohta, ja ylpeili siitä, että oli astellut läpi elämän samalla järkähtämättömän tyynellä ja vakavalla ryhdillä, mikä oli kuvaavaa hänen joka-iltaiselle kävelylleen Tully-Veolanin pengermällä, missä hän tuntikausia — vanhan Hardyknuten perikuvana —

itähän vankkana astui
ja vankkana länteen taas.

Mitä kirjallisuuteen tuli, niin hän kyllä lueskeli klassillista runoutta sekä muutamien maan suurimpien sepitelmiä, vaan olisi kuitenkin totta puhuen ollut enemmän mielissään, jos nuo kaikki erilaiset teokset olisivat olleet yksinkertaisessa suorasanaisessa muodossa. Mutta vaikka Edward ja hän tällä alalla olivat toisistaan erilaiset toto coelo, kuten parooni olisi sanonut, niin oli heillä historiassa puolueeton yhtymäpaikka harrastuksilleen. Parooni tosin rasitti muistiaan ainoastaan tosiasioilla, historian määräämillä jyrkillä, kiinteillä piirteillä, ja Edwardilla päinvastoin oli mielitekona täyttää ja pyöristellä hahmopiirteet lämpimän ja vilkkaan mielikuvituksen värityksellä, joka luopi valoa ja eloa menneiden aikojen draaman näyttelijöille ja puhujille. Kuitenkin he noinkin vastakkaisin luontein saivat suurta mielihyvää toistensa seurassa. Mr. Bradwardinen seikkaperäiset jutelmat ja harvinaisen laaja muisti loivat Waverleyn eteen uusia sellaisia esineitä, joita hänen mielikuvituksensa ryhtyi halusta muovailemaan ja kehittelemään yksityiskohtaisemmin, ja avasivat hänelle uuden tapauksien ja luonteiden aartehiston. Ja siten saamansa huvin palkitsi hän vakavalla tarkkaavaisuudella, mikä on tärkeä jokaisen kertojan mielestä, eritoten paroonin, jonka oman arvonsa tuntoa se hiveli; ja toisinaan myös omilla huomautuksillaan, jotka herättivät mr. Bradwardinessa mielenkiintoa, kun vahvistivat tahi valaisivat hänen omia kaskujaan. Sitäpaitsi oli mr. Bradwardinelle rakasta haastella nuoruutensa päivistä, jotka oli viettänyt soturina vieraissa maissa, ja monta huomattavaa seikkaa hän tiesi tarinoida palvelemistaan kenraaleista sekä kokemistaan taisteluista.

Molemmat palasivat Tully-Veolaniin mitä parhaimmalla tuulella ja hyvin tyytyväisinä toisiinsa. Waverley oli saanut kiihkeän halun oppia yhä enemmän tuntemaan isäntänsä hänen mielestään merkillistä ja harvinaista luonnetta, hänellä kun muistissaankin oli suunnaton varasto entis- ja nykyajan taruja; ja Bradwardine tunsi joutuvansa siihen käsitykseen, että Edward oli puer (tahi pikemmin juvenis) bonae spei et magnae indolis, nuorukainen vailla sitä hermostuvaa huikentelua, joka ei kärsi tahi halveksii vanhempien ihmisten puhelua ja neuvoja — ja tästä seikasta hän ennusti suuria Edwardin tulevaisuudelle. Päivällisellä ei ollut muuta vierasta kuin mr. Rubrick; ja hänen tietonsa ja puheensa, hengen miehenä ja oppineena, yhtyivät hyvin paroonin ja hänen vieraansa keskusteluun.

Päivällisen jälkeen parooni esitti mentäväksi Rosen huoneisiin eli, kuten hän sen nimitti, troisième étageen. Hän opasti Waverleyn parinkin tuollaisen pitkän, hankalan käytävän läpi, joilla arkkitehdit näyttivät ennen vanhaan tahtoneen ällistytellä talojen asujamia; sellaisen päässä alkoi mr. Bradwardine astua ylös hyvin jyrkkiä, kapeita ja kiertäviä portaita, kaksi astuinta kerrallaan, jättäen nuoren vieraansa ja mr. Rubrickin seuraamaan vitkallisemmin, sillävälin kuin hän tyttärelleen ilmottaisi heidän tulonsa.

Kiivettyään tätä pystysuoraa korkkiruuvia kunnes heidän päätään miltei huimasi, he saapuivat pieneen matoilla verhottuun eteiseen, jonka takana oli Rosen sanctum sanctorum, vierashuone. Se oli pieni, mutta miellyttävä kamari, ikkunat etelään, seinillä verhokudoksia; sitäpaitsi koristi niitä kaksi muotokuvaa, joista toinen kuvasi hänen äitiään paimenettareksi tekeytyneenä, vannehameisena, ja toinen paroonia kymmenvuotiaana, puettuna siniseen takkiin ja kirjailtuihin liiveihin, kädessä jousi. Edward ei voinut olla hymyilemättä puvulle ja sille omituiselle yhtäläisyydelle, mikä oli kaikesta huolimatta havaittavissa muotokuvasta tirkistelevien pyöreiden, sileiden, punaposkisten kasvojen ja niiden laihojen, partaisten, kuoppasilmäisten, ahavoittuneiden piirteiden välillä, jotka aika oli luonut kuvan esineelle. Parooni yhtyi nauruun. "Tuo kuva", sanoi hän, "oli hyvän äitini naisekasta haaveilua (Tulliellumin lairdin tytär hän oli, kapteeni Waverley — talon näytin teille ollessamme Shinnyheuchin laella; sen polttivat hallituksen kutsumat hollantilaiset apujoukot vuonna 1715). En ole sen koommin antanut maalata kuvaani, paitsi yhden ainoan kerran, ja se tapahtui Berwickin herttuan erityisestä pyytelystä."

Hyvä vanha herrasmies ei maininnut, mitä mr. Rubrick jälkeenpäin kertoi Edwardille, nimittäin että herttua oli osottanut hänelle tämän kunnian, koska hän vuoden 1709 muistettavalla sotaretkellä Savoijassa oli ensimäisenä rynnännyt erään vihollislinnan muurissa syntyneeseen aukkoon ja siinä puolustautunut käsikeihäällä lähes kymmenen minuuttia, kunnes apua saapui. Oikeudentunto pakottaa sanomaan paroonista, että joskin hän oli hetas esiintuomaan ja liiottelemaankin sukunsa arvokkuutta ja tärkeyttä, niin oli hän toki todellisen miehuullinen mies eikä koskaan viittaillut sellaisiin omakohtaisiin ansiotöihin, joilla itse oli kunnostautunut.

Miss Rose nyt saapui sisemmästä huoneesta, tervehtimään isäänsä ja hänen ystäviään. Pikku työt, joissa hän oli puuhaillut, osottivat luontaista aistia, joka ainoastaan kaipasi kehittämistä. Isältään hän oli oppinut ranskan ja italian kieltä, ja hänen hyllyllään näkyikin muutamien tunnetuimpien sikäläisten kirjailijain teoksia. Parooni oli yritellyt olla hänen ohjaajanaan soitannossakin; mutta hän kun heti alotti vaikeimmilla säännöillä eikä kenties itsekään ollut niissä varma, niin ei Rosekaan ollut päässyt sen pitemmälle, kuin että kykeni klaveerilla säestämään lauluaan — vaan tämäkään ei siihen aikaan ollut Skotlannissa kovin yleistä. Sen sijaan hän lauloi tuntehikkaasti, hyvällä aistilla ja niin syvällä laulamansa ymmärryksellä, että olisi voinut kelvata esikuvaksi paljoa lahjakkaammille laulajattarille. Hänen luontainen järkevyytensä oli opettanut hänelle, että joskin soitanto "säkeeseen liittyy kuolemattomaan", niin erottaa ne moni esittäjä mitä kurjimmalla tavalla toisistaan. Varmaankin juuri tämä runollinen henkevyys ja sen yhdistäminen soiton säveleihin sai hänen laulunsa useimmille miellyttävämmäksi kuin olisi ollut paljoa hienompikin ääni ja loistavampi esitys, mutta saman herkkätuntoisuuden ohjausta puuttuva.

Vierashuoneen ikkunain edessä oleva ulkoneva lava ilmaisi vielä toisenkin Rosen puuhista; se näet oli täynnä erilaisia kukkasia, jotka hän oli ottanut erityiseen suojelukseensa. Ulospistävän harjatornin kautta tultiin tuolle goottilaiselle rintavarustukselle, jolta oli mitä kaunein näköala. Syvällä alhaalla näytti korkeamuurinen puutarha kutistuneen pelkäksi kukkalavaksi; ulompana avautui metsäinen laakso, jossa pieni virta pujahti toisinaan näkösälle ja taasen piiloutui viidakkoon. Katse saattoi milloin viivähtää levähtämään kallioilla, joita siellä täällä nousi laaksosta suurina louhikkoina tahi terävinä huippuina, milloin kiintyä kunnioitusta herättävään, vaikka osaksi sortuneeseen torniin, joka arvokkaana ja uhkaavana kohosi virralle päin ulkonevalla kallionkielekkeellä. Vasemmalla näkyi pari kolme mökkiä, osa kylää; vuorenharjanne kätki muut. Laakso päättyi Loch Veolaniksi nimitettyyn lampeen, johon virta laski ja joka nyt välkkyi länteen painuvan auringon säteissä. Etäinen maisema oli avointa ja vaihtelevaa, vaikk'ei metsäistä, eikä mikään keskeyttänyt katseen lentoa, kunnes taivaanrannalla sininen vuorijono rajotti tätä alankoa etelässä. Tälle miellyttävälle lavalle tuotti miss Bradwardine kahvia.

Vanhan tornin näkeminen käänsi puheen muutamiin sukutaruihin ja skotlantilaisiin ritarikertomuksiin, joita parooni jutteli suurella innolla. Tornin lähellä olevan kallionkielekkeen ulkonevalla kärjellä oli nimenä Pyhän Swithinin Istuin. Siihen liittyi taikauskoinen tarina, josta mr. Rubrick mainitsi muutamia omituisia yksityisseikkoja; ja Rosea pyydettiin laulamaan pikku balladi, joksi ne oli sepittänyt joku kylärunoilija, joka

unhosta säästäin nimet urhojen,
omansa laulamatta jätti vaan.

Hänen äänensä sulous ja soittonsa yksinkertaisuus loi laululle kaiken sen tenhon, mitä runoilija oli saattanut haluta ja mitä hänen säkeensä niin suuresti tarvitsivat. Epäilenpä, voidaanko sitä lukea kärsivällisesti, noiden etujen ollessa poissa.

Pyhän Swithinin Istuin.

Sä Pyhienpäivänä vuoteesees
kun käyt, heti siunaus huokaa ees,
tee ristinmerkki, ja Ave veisaa,
sun sielusi rauhaa muutoin ei saa.

Näät, Pyhienpäivänä Noita Yön
villiytyy vimmahan riettaan työn —
halk' ilman keijuen kuutamossa
tai piilossa pilven pimennossa.

Pyhän Swithinin Istuimelle käy
paroonin puoliso nuor' — ei näy
katseessa kauhua, loihdun joskin
yön kasteessa kuiskaa kalpein poskin.

Sen Swithin uljas lausua ties,
kun kesk-yön kätköhön astui mies,
ja Noidan lennosta käski alas
sen ilmi tuomaan, mink' unho salas.

Hänen Istuimelleen ken uskaltaa,
Yön Noita kun ilmassa samoaa,
ja loihdun lausuen kolmasti kysyy,
tuon vastata täytyy — se varmana pysyy.

Paroonilla sodissa Robertin
vasallina vuos' on jo kolmaskin,
ei tietoa retkistä ritarin urheen,
siks puoliso vallassa tuskan ja murheen.

Hän loihtunsa lausuu, hän vapisee,
salon huuhkajako noin huutelee,
noin naurun ja itkun keskitieltä,
vai virranko haltijan vaivaa mieltä?

Vaan äkkiä tuuli kuoleutuu,
veden pauhu on vaiti ja kaikki muu,
tyven kauhea voittaa myrskyn humun,
käy haamu keskestä harmaan sumun!

"Olen pahoillani siitä, että tuotan pettymystä seurueelle, erittäinkin kapteeni Waverleylle, joka kuuntelee noin kiitettävän totisena; mutta laulu on säilynyt ainoastaan katkelmana. Siinä kuuluu kyllä alkujaan olleen jatko, jossa kuvataan miten parooni palasi sodasta ja miten hänen puolisonsa löydettiin 'kuolleena kylmällä kalliolla'."

"Se on noita sepitelmiä", mr. Bradwardine huomautti, "jotka taikauskon aikakaudelta sekaannuttavat etevien sukujen aikaisempaa historiaa, niinkuin roomalaisilla ja muilla entisajan kansakunnilla oli ihmeensä, joita olette kai nähneet mainittavan vanhan-ajan historioissa tahi Julius Obsequensin toimittamassa pienessä teoksessa, minkä sen kustantaja, oppinut Scheffer, on omistanut suosijalleen Benedictus Skyttelle, Dudershoffin paroonille."

"Isälläni on merkillinen vastenmielisyys kaikkea ihmeellistä vastaan", virkkoi Rose, "ja kerran hän pysyi yksinään paikallaan, kun presbyteeriläisten pappien koko synoodi turvasi pakoon, sielunvihollisen äkkiä ilmestyessä heidän keskuuteensa."

"Täytyykö minun kertoa tarinani, niinkuin minun täytyi laulunikin esittää? No — olipa kerran vanha vaimo, nimeltä Janet Gellatley, jota epäiltiin noidaksi, sillä epäämättömällä perusteella, että hän oli hyvin vanha, hyvin ruma ja hyvin köyhä, sekä että hänellä oli kaksi poikaa, joista toinen oli runoilija ja toinen narri, jollainen vitsaus naapurien yksimielisen käsityksen mukaan oli kohdannut häntä synnillisen noituutensa takia. Ja hänet sulettiin viikoksi pitäjänkirkon tapuliin, missä sai liian niukasti ruokaa; eipä hänen sallittu nukkuakaan, kunnes hän itse joutui yhtä varmaan uskoon noituudestaan kuin syyttäjänsäkin. Tässä selvässä ja onnellisessa mielentilassa tuotiin hänet tunnustuksille lähiseudun kaikkien whigien ja pappien eteen. Isäni läksi pitämään huolta siitä, että syytetylle ei sokeassa innossa tehtäisi vääryyttä, sillä vaimo oli syntynyt hänen maatilallaan. Ja tunnustaessaan, että sielunvihollinen oli aina ilmestynyt hänen eteensä pulskan, mustapintaisen miehen muotoisena ja puhunut hänelle sievistelyjä — mikä ei ollut suureksi kunniaksi Apollyonin aistille, sen mielestä ken vain tunsi vanhan hatarasilmäisen Janet rukan — ja kuulijain kummeksiessa korvat pystyssä, ja kirjurin pistellessä pöytäkirjaan vapisevin käsin, velho yht'äkkiä kohotti hiljaisen jupinansa kimeäksi kirahdukseksi ja kiljahti: 'Varokaa! Varokaa! Näen paholaisen istuvan keskessänne!' Yleinen hämminki, kauhistus ja pakoon pötkiminen siitä seurasi. Onnellisia ne, jotka olivat lähellä ovea; monta tapaturmaa tuli hatuille, röyhykauluksille ja tekotukille, ennenkuin kaikki pääsivät ulos kirkosta, jättäen sinne itsepintaisen prelaatin, isäni, yksikseen sopimaan asioista omalla uhallaan noidan ja hänen mielitiettynsä kanssa."

"Risu solvuntur tabulae", sanoi parooni; "toinnuttuaan silmittömästä säikähdyksestään he eivät kehdanneet ryhtyä nostamaan uutta juttua Janet Gellatleytä vastaan."

nuo joutoaatteet, näköerheen aaveet,
ja unennäöt, loihtuluvut, taiat,
ennustusmerkit, heikon järjen haaveet,
tekaistut tiedot, harmaat satuaiat.

Sellaisessa keskustelussa ja sen aiheuttamissa romanttisissa jutelmissa kului lopulleen sankarimme toinen ilta Tully-Veolanin linnassa.

XI.
Muuan havainto. — Waverley alkaa kotiutua Tully-Veolanissa.

Seuraavana aamuna Edward nousi ylös hyvissä ajoin, ja ollessaan aamukävelyllä pitkin talon ympäristöä saapui äkkiä koirakopin edustalle, missä hänen ystävänsä Davie hääräili nelijalkaisten holhottiensa keralla. Nopealla katseella hän huomasi Waverleyn, vaan käänsi heti selkänsä ja alkoi laulaa vanhaa kansanlaulun katkelmaa, ikäänkuin ei olisi tulijaa huomannutkaan:

Nuor' rakkaus kaunis on — häilyvä vain;
satakielen sä kuuletko kankahalla?
Vaan vanhan on lempi säilyvä ain',
urorastaalla pää on jo siiven alla.

Äkä nuoren on kuin tuli oljissa ois;
satakielen sä kuuletko kankahalla?
Viha vanhan ei unholla vaimene pois,
urorastaalla pää on jo siiven alla.

Kemu-iltana nuoret ne nurpahtaa;
satakielen sä kuuletko kankahalla?
Heti aamulla vanha jo säilänsä saa,
urorastaalla pää on jo siiven alla.

Waverley ei voinut olla huomaamatta, että Davie antoi jonkinlaisen pilkallisen soinnun säkeillensä. Senvuoksi lähestyi hän laulajaa ja koetti saada urkituksi, mitä tämä tarkotti viittauksellaan; mutta Davie ei ollut halukas selittämään, ja hänellä oli älyä kylliksi käyttääkseen narriuttaan koirankurisuuden verhona. Edward ei kyennyt saamaan häneltä muuta tietoonsa, kuin että loordi Balmawhapple oli eilisaamuna mennyt kotiinsa "saappaat hurmetta kukkuroillaan." Puutarhassa hän kuitenkin tapasi vanhan kellarimestarin, joka ei enää yrittänytkään salata, että hän silloin tällöin lairdin ja Rose neidin mieliksi hääräili puutarhassa, koska kerran oli oppinut senkin ammatin nuorina päivinään Sumack ja Kumpp. palveluksessa Newcastlessa. Tiedustelujensa johdosta Edward sai lopulta hämmästyksen ja häpeän tuskallisin tuntein kuulla, että Balmawhapplen alistuminen ja anteeksipyyntö oli ollut tuloksena hänen ja paroonin välillä tapahtuneesta kaksintaistelusta, jossa nuorempi taistelija oli saanut haavan oikeaan käteensä ja siten joutunut aseettomaksi — ennenkuin Edward oli vuoteestaankaan noussut.

Suuresti harmistuneena tästä tiedosta, Edward etsi ystävällisen isäntänsä ja intti kiihkeästi, että tämä oli tehnyt hänelle vääryyttä, estäessään hänet tuosta kaksintaistelusta — tätä seikkaa voitaisiin tulkita hänen nuoruuteensa ja ammattiinsa katsoen hänelle perin epäedullisesti. Parooni puhdistautui perusteellisemmin kuin tässä huolin toistaa. Hän väitti, että riita oli heille yhteinen, ja että Balmawhapple kunnian lakien mukaan ei voinut olla antamatta hyvitystä molemmille, minkä hän tässä tapauksessa oli tehnyt kunniakkaan kaksintaistelun kautta ja Edwardiin nähden sellaisella peruutuksella, joka saattoi miekkojen mittelyn tarpeettomaksi, ja jonka, kerran lausuttuna ja vastaanotettuna, ehdottomasti täytyi lopettaa koko juttu.

Tämä puolustus tahi selitys vaiensi Waverleyn, joskaan se ei täydellisesti tyydyttänyt häntä; mutta hän ei voinut olla osaksi ilmaisematta mielenkarvauttaan "Pyhää karhua" kohtaan, joka oli antanut kiistalle aiheen, eikä pidättyä huomauttamasta, että pyhän nimitys siinä tuskin oli paikallaan. Parooni ei ottanut kieltääkseen, "että vaikka vaakunantuntijat pitävät karhua hyvin kunnioitettavana kilpimerkkinä, sillä kuitenkin on jotakin tuimaa, vihaista ja juroa luonteessaan (kuten Dalkeithin pastorin, Archibald Simsonin Hieroglyphica Animalium teoksestakin näkee), ja sen vuoksi oli se ollut vertauskuvana monelle Bradwardinein suvussa sattuneelle riidalle ja erimielisyydelle. Niistä olkoon mainittuna oma onneton kiistani kolmois-serkkuni (äidin puolelta), Sir Hew Halbertin kanssa, joka oli niin ajattelematon, että pilkkasi sukunimeäni, niinkuin se olisi ollut Bear-Warden (karhunvartija). Se oli tosiaankin törkeä pila. Ensinnäkin se viittaili, että sukuni kantaisä oli ollut villipetojen kaitsijan alhaisessa asemassa, jollainen toimi, kuten kait olette huomannut, kuului vain kaikkein alhaisimmille plebeijeille. Toiseksi, se tuntui tarkottavan, että asekilpeämme ei oltu saatu sodan mainetöillä, vaan että se oli muodostunut paranomasiana eli sanaleikkinä sukunimestämme — jollaisilla vaakunoilla ranskaksi on nimenä armoires parlantes ja latinaksi arma cantantia. Moinen vaakunamaalauksen laji soveltukoon maankiertäjille ja kerjäläisille, joiden puhe perustuu sananvääntelyihin, vaan ei jalolle, kunnioitettavalle ja hyödylliselle vaakunatieteelle, joka antaa aateluusmerkkejä palkintoina uljaista ja jalomielisistä töistä eikä tahdo kutkutella korvia tyhmillä viisasteluilla, jollaisia kaskukirjoissa tavataan." Riidastaan Sir Halbertin kanssa hän ei sanonut sen enempää kuin että se päätettiin "oikealla tavalla."

Olen näin juurtajaksain kertonut Edwardin ensi päivien oleskelusta Tully-Veolanissa, esittääkseni lukijalle sen asukkaat; vaan tarpeettomaksi käy seurata sen jatkoa yhtä seikkaperäisesti. Hilpeämpään seuraan tottunut nuori mies olisi kaiketi kyllästynyt niin kiihkeän "vaakunatieteen ylvästelijän" haasteluihin kuin parooni oli; mutta Edward tapasi miellyttävää vaihtelua miss Bradwardinen seurassa, joka oli innokkaana kuuntelijana hänen enimmiten kirjallisuutta kosketteleville huomautuksilleen, ja vastauksissaan osotti hyvää ymmärrystä ja aistia. Luontaisella suloudellaan hän oli aivan halukkaastikin suostunut isänsä laatimaan lukujärjestykseen, vaikka se ei käsittänyt ainoastaan useita raskaita nidoksia historiaa, vaan myöskin muutamia jättiläismäisiä korkeakirkollisten väittelyiden sarjoja. Vaakunatieteestä oli parooni onneksi tyytynyt antamaan tyttärelleen ainoastaan sellaisen ylimalkaisen käsityksen, kuin oli saatavissa Nisbetin kahdesta nelitaitteisnidoksesta. Rose oli todellakin isänsä silmäterä. Hänen ainainen vilkkautensa, hänen huomaavaisuutensa toisen pikku tapoja ja oikkuja kohtaan — mikä on omiaan herättämään suurinta mielihyvää juuri niissä, joiden mieleen ei milloinkaan johtuisi vaatia sellaisia, hänen kauneutensa, joka isälle muistutti rakkaan puolison kasvonpiirteitä, vilpitön hurskasmielisyytensä ja luonteensa jalous olisivatkin oikeuttaneet mitä sokeinta isän hellyyttä.

Tyttärensä vaalintaa ei parooni kuitenkaan näkynyt ulottaneen sille taholle, millä sellainen yleisen mielipiteen mukaan tehokkaimpana ilmenee, nimittäin yrityksiin hänen tulevaisuutensa turvaamiseksi, joko suurilla myötäjäisillä tahi rikkailla naimisilla. Erään vanhan sopimuksen perusteella oli miltei kaikki paroonin maaomaisuus määrätty muutamalle kaukaiselle sukulaiselle; ja oletettiin, että miss Bradwardinelle ei ollut jääpä suurtakaan turvaa, koska vanhan herran raha-asiat olivat olleet rättäri Macwheeblen yksinomaisessa hoidossa jo liian kauvan, jotta niistä olisi voinut odottaa mitään mainittavampaa perintöä. On kyllä totta, että rättäri rakasti isäntäänsä ja isäntänsä tytärtä, lähinnä (vaan kuitenkin verrattoman pitkän matkan päässä) itseään. Hän uskoi mahdolliseksi syrjäyttää miespuolisen perimyksen, olipa saanut hankituksi asiantuntijankin sitä ilmaisevan lausunnon (ja palkkiotta, kerskui hän) eräältä etevältä skotlantilaiselta lakimieheltä, jonka huomioon sai sujautetuksi tuon ongelman, neuvotellessaan hänen kanssaan muutamista käytännöllisistä asioista. Mutta parooni ei ottanut kuullakseen moista esitystä. Päin vastoin oli hänellä häijynä ilona kerskailla, että Bradwardinen paroonikunta oli miehinen läänitys, jonka ensimäinen myönnytyskirje oli annettu niin aikaisena ajanjaksona, että silloin ei vielä katsottu naisia kelvollisiksi pitämään läänitysomaisuutta hallussaan. Sääsiväthän les coutumes de Normandie, c'est l'homme ki se bast et ki conseille; toiset asiantuntijat taasen, joiden kaikkien raakasointuisia nimiä hän hyvillä mielin toisteli kaikessa laajuudessaan, lausuivat vielä epäkohteliaammin syyksi sen, että nainen ei sukupuolensa vuoksi, soveliaisuuden vaatimuksien mukaan, voinut sodassa palvella lääninherraansa, eikä rajotetun älynsä vuoksi auttaa häntä neuvoilla, eikä luontaisen heikkoutensa vuoksi säilyttää hänen salaisia suunnitelmiaan. Voitonriemuisesti oli paroonin tapana kysäistä, miltä näyttäisikään, jos nainen — ja tämä vielä Bradwardine — puuhaisi in servitio exuendi, sen detrahendi, caligas regis post battaliam s.o. vetämässä kuninkaalta saappaita jalasta taistelun jälkeen, mikä oli se läänityspalvelus, jonka perusteella Bradwardinen paroonius oli annettu. "Ei", pitkitti hän, "ilman epäilystä, procul dubio, monet naiset, yhtä hyvät kuin Rose, ovat tulleet suljetuiksi pois, jotta perintöjärjestys on minullekaan siirtynyt, ja taivas minua varjelkoon tekemästä mitään esi-isieni aikomuksille vastakkaista, tahi loukkaamasta heimolaiseni oikeutta — Malcolm Bradwardinen, Inchgrabbitista; se on kunnioitettavaa, joskin rappeutunutta sukuni haaraa."

Miss Bradwardine, sellaisena kuin olemme hänet kuvanneet, tarttui kaikella yksikseen elelleen yksinkertaisuudella ja tiedonhalulla niihin tilaisuuksiin, joita Edwardin käynti hänelle soi kirjallisten tietojensa laajentamiseksi. Tämä haetti muutamia kirjojaan leirikaupungistaan, ja ne olivat Roselle suuremman ilon lähteenä kuin hän siihen asti oli voinut mielessäänkään kuvailla. Tuossa kallisarvoisessa lähetyksessä olivat edustettuina kaikki parhaat englantilaiset runoilijat ja muut kaunokirjailijat. Impi laiminlöi soitantonsa, kukkasensakin, eikä Saunders ainoastaan nureksinut vaan teki suoranaisen kapinan työtä vastaan, josta nyt enää hädin sai kiitokset palkakseen. Nämä uudet huvitukset saivat ajan mittaan yhä lisää viehätystä siitä, että oli toveri, jolla oli samanlainen käsitys ja ajatustapa niistä. Edwardin aulius tekemään valaisevia muistutuksia ja selittelemään vaikeita kohtia teki hänen apunsa peräti suuriarvoiseksi: ja hänen luonteensa yltiö romanttisuus tenhosi sielua, joka oli liian nuori ja kokematon havaitsemaan sen vajavaisuuksia. Asioista, jotka häntä innostuttivat, ja hyvällä tuulella ollessaan, Edwardilla oli tuollainen luontaisen sujuva ja hiukan loistelias kaunopuheliaisuus, jonka väitetään olevan voimakkaampikin naisen sydäntä valtaamaan kuin kauneus, loisto, maine tahi rikkaus. Tässä alituisessa seurustelussa oli siis kasvava vaara Rose rukan mielenrauhalle, sitäkin enemmän, kun hänen isänsä oli aivan liiaksi syventynyt omiin tutkimuksiinsa ja verhoutunut omaan arvokkuuteensa, uneksiaksensakaan tyttärensä asemassa olevan mitään sellaista häiriötä uhkaamassa. Bradwardine-suvun tyttäret olivat hänen mielestään kuin Bourbonin tahi Itävallan hallitsijaperheiden prinsessat, korkealla yläpuolia intohimon pilvien, jotka voisivat pimittää halvempien naikkosien järkeä. He liikkuivat toisessa piirissä, olivat toisten tunteiden hallitsemat, ja tottelivat toisia sääntöjä kuin joutilaan ja haaveksivan rakkauden. Sanalla sanoen, niin tyyten ummisti hän silmänsä Edwardin ja tyttärensä tuttavuuden luonnollisille seurauksille, että koko naapuristo päätteli hänen avanneen ne huomaamaan, miten edullinen olisi liitto Rosen ja nuoren, varakkaan englantilaisen välillä; tästä lähtein he pitivät paroonia paljoa vähemmin narrina, kuin hän yleensä oli muka ollut omia etujaan koskevissa asioissa. Mutta jos parooni olisi todella mietiskellyt sellaista liittoa, niin olisi Waverleyn penseys kuitenkin ollut voittamattomana esteenä. Vapaammin liikuttuaan maailmassa oli sankarimme oppinut suurella häpeällä ja hämillä ajattelemaan omaa Pyhän Cecilian tarinaansa, ja noiden muistojen kiusallisuus oli omiaan, ainakin joksikin aikaa, hänen luonteensa herkkyyden vastapainoksi. Sitäpaitsi ei Rose Bradwardinella, niin kauniiksi ja rakastettavaksi kuin olemmekin hänet kuvanneet, ollut juuri sitä laatua kauneutta tahi juuri niitä ansioita, jotka tenhoavat ensi nuoruuden romanttisen mielikuvituksen. Hän oli liian avomielinen, liian luottavainen, liian ystävällinen: kieltämättä herttaisia ominaisuuksia kaikki, vaan häiritseviä sille loihdulle, jolla uneksiva nuorukainen niin kernaasti ympäröi sydämensä kuningattaren. Oliko mahdollista kumartaa, vapista ja jumaloida tuota ujostelevaa, vaan kuitenkin leikkisää pikku tyttöä, joka milloin pyysi Edwardia terottamaan kynäänsä, milloin selittämään Tassosta jonkin säkeen, milloin lausumaan mielipiteensä jonkin hyvin, hyvin pitkän sanan oikeinkirjotuksesta hänen siitä tekemässään käännöksessä? Kaikilla noilla yksityisseikoilla on viehätyksensä eräänä elämän jaksona, vaan ei nuorukaiselle, joka vasta käy elämään ja mieluummin etsii esinettä, jonka rakkaus tuottaisi hänelle arvoa omissa silmissään, kuin kumartuu sellaisen puoleen, joka odottaa samaa häneltä itseltään. Tästä syystä — vaikk'ei noin oikukkaassa intoutumisessa voikaan mitään sääntöä lausua — on aikainen rakkaus useasti kunnianhimoinen esineensä valinnassa, tahi — mikä vie yhteen — valitsee sen (niinkuin enenmainitun Pyhän Cecilian) sellaisesta asemasta, mikä myöntää le beau idéalille tilaa, jota taasen tuttavallisen ja perhe-elämän todellisuus supistaa ja häiritsee. Tunsin hyvin etevän ja järkevän nuoren miehen, joka parani rajusta intohimosta kaunista naista kohtaan, jonka lahjat eivät vetäneet vertoja muodon ansioille; ja paraneminen aiheutui siten, että hän joutui seurustelemaan ihailtunsa kanssa kokonaisen ehtoopäivän. Siten olisi täti Rachelinkin varovaisuustoimenpide varmaankin ollut tarpeeton, jos Edwardilla olisi ollut tuollainen tilaisuus keskustella miss Stubbsin kanssa, sillä yhtä pian hän olisi rakastunut karjakkoon. Ja vaikka miss Bradwardinea ei sovi tähän verrata, niin tuntuu todenmukaiselta, että juuri heidän keskinäinen tuttavallisuutensa pidätti Edwardia ajattelemasta Rosea muuna kuin herttaisena ja lahjakkaana sisarena, kun taasen Rose paran tunteet vähitellen, hänen itsensäkään sitä huomaamatta, sukeusivat ystävyyttä ylemmiksi.

Olen unohtanut mainita, että kun Edward haetti Dundeesta yllämainitut kirjat, hän oli samalla pyytänyt pitennettyä lomaa, ja saanut sen. Mutta hänen päällikkönsä kirje sisälsi myös ystävällisen kehotuksen hänelle, ett'ei hän kuluttaisi aikaansa yksinomaan sellaisten henkilöiden seurassa, joita, niin arvossa pidettäviä kuin muuten olivatkin, ei voitu olettaa aivan ystävällisiksi hallitusta kohtaan, jota olivat kieltäytyneet uskollisuudenvalallaan tunnustamasta. Kirjeessä oli hieno vihjaus siitä, että joskin jotkin perhesuhteet saattoivat kapteeni Waverleylle välttämättömäksi olla tekemisissä sellaisten herrasmiesten kanssa, jotka olivat tuollaisessa ikävässä, epäillyssä tilassa, niin tulisi hänen isänsä aseman ja toivomusten ehkäistä häntä pitentämästä huomaavaisuuttaan kovin läheiseksi tuttavuudeksi. Edelleen viitattiin, että samalla kun seurustelu tuollaisten maallikoiden kanssa voisi vaarantaa hänen valtiollisia periaatteitaan, voisi hän myös saada erehdyttäviä uskonnollisia vaikutuksia korkeakirkolliselta papistolta, joka niin silmittömästi työskenteli kuninkaallisen etuoikeudellisuuden vahvistamiseksi pyhissä asioissa.

Tämä viime huomautus kaiketikin sai Waverleyn päättelemään molemmat pelkästä komentajansa etuluuloisuudesta johtuneiksi. Hän tiesi mr. Bradwardinen mitä tarkkatuntoisimmin vältelleen kaikkea sellaista keskustelua, mikä vähimmässäkään määrässä olisi voinut järkyttää toisen valtiollisia periaatteita, vaikka hän itse ei ainoastaan ollut maanpakolaisperheen ilmeinen puoluelainen, vaan oli eri aikoina saanut tärkeitä luottamustoimiakin sen palveluksessa. Sen vuoksi hän tunsi ikäänkuin tekevänsä vääryyttä setänsä vanhalle ystävälle, jos vain etuluuloa ja hairahtanutta epäilyä tyynnyttääkseen poistuisi talosta, jossa antoi ja sai hupia ja viihdytystä. Hän vastasi hyvin ylimalkaisesti, vakuuttaen everstilleen, ett'ei hänen uskollisuutensa ollut pienimmässäkään häiriintymisen vaarassa — ja pysyi edelleenkin rakkaana ja kunnioitettuna vieraana Tully-Veolanissa.

XII.
Rosvoretki ja sen seuraukset.

Edward oli oleillut Tully-Veolanissa lähemmä kuusi viikkoa, kun eräänä aamuna tavallisella aamukävelyllään ollessaan huomasi merkillistä hämminkiä perheessä. Neljä paljasjalkaista karjapiikaa, tyhjät maitosangot käsissä, juoksenteli hurjin liikkein pitkin pihaa, äänekkäillä huudahduksilla ilmaisten hämmästystä, surua ja suuttumusta. Kun tältä epätoivoiselta kööriltä ei voinut saada kuuluviinsa muuta kuin voihkauksia "Herra armahda!" ja "Siunatkoon!" jotka eivät suoneet mitään selitystä surun syistä, niin Waverley läksi etukartanolle, missä näki rättäri Macwheeblen rientävän puistokujaa pitkin valkean poninsa selässä niin nopeasti kuin tämä suinkin jaksoi. Rättäri näkyi saaneen kutsun kiireimmän kautta saapua taloon, ja häntä seurasi kylästä kymmenisen talonpoikaa, joiden ei ollut vaikea pysyä hänen tasallaan.

Rättäri, liiaksi toimessaan ja liiaksi mahdikkaana käymään selittelyihin Edwardin kanssa, kutsui esille mr. Saundersonin, jonka kasvonpiirteet ilmaisivat juhlallisuuden sekaista suuttumusta; he kävivät sitte heti kahdenkeskiseen neuvotteluun. Davie Gellatleykin näkyi muiden joukossa, laiskana kuin Diogenes Sinopessa hänen maanmiestensä valmistautuessa piiritykseen. Häntä virkisti kaikki, hyvä tahi paha, mikä aiheutti melua, ja hyppelehtien, heiskuen ja tanssien hän lauleli vanhan balladin lopputoisintoa:

on mennyt talo, tavara,

kunnes sattui liian lähelle rättäriä ja sai tämän ratsuraipasta letkauksen, joka muutti hänen laulunsa ulinaksi.

Siirtyessään puutarhaan, Waverley näki itse paroonin, vinhasti ja huimin harppauksin edes takaisin mittelemässä pengermää. Hänen kasvojaan synkisti loukattu ylpeys, ja koko ryhtinsä tuntui ilmaisevan, että hänen kiihkonsa aiheen kyseleminen tuntuisi kiusalliselta, jopa voisi suorastaan loukata. Sen vuoksi livahti Waverley häntä puhuttelematta taloon, ja astui aamiaishuoneeseen, missä tapasi nuoren ystävänsä Rosen. Tämän kasvonpiirteissä ei kuvastunut isänsä suuttumusta, rättäri Macwheeblen hälisevää mahtavuutta eikä palvelijain toivottomuutta, mutta alakuloiselta ja miettiväiseltä näytti toki hänkin. Salaisuus selvisi silmänräpäyksessä. "Aamiaisenne on tänään jokseenkin levoton, kapteeni Waverley. Joukko cateraneja on viime yönä hyökännyt tilallemme ja ajanut pois mukanaan kaikki lypsylehmämme."

"Niin, ylämaan rosvoja. Entisaikaan olimme heiltä aivan turvassa, maksaessamme suojelusveroa Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrille; mutta isäni piti asemalleen ja säädylleen arvottomana suorittaa sitä edelleenkin, ja niin on nyt tämä turma tapahtunut. Ei minua sureta karjan kadottaminen, kapteeni Waverley, vaan isäni on niin kiivastunut tästä häväistyksestä, ja on niin rohkea ja kuumaverinen, että pelkään hänen aikovan saada ne väkivallalla takaisin — ja jos hän ei itse joudu vahinkoon, niin on hän tuottava vammoja joillekuille noista hurjista vuoristolaisista, ja silloin ei meidän ja heidän välillä ole rauha vallitseva kenties koko ikänämme. Emmekä me voi puolustautua kuten ennen, sillä hallitus on ottanut kaikki aseemme, ja isä on niin hillitön — oi, mihin joudummekaan!" — Rose rukka lannistui kokonaan ja puhkesi kyyneliin.

Samassa astui sisään parooni ja nuhteli häntä karskimmin sanoin kuin Waverley vielä milloinkaan oli kuullut hänen käyttävän kenellekään. "Eikö ole häpeä", sanoi hän, "että hän esiintyy minkään herrasmiehen edessä moisessa valossa, ikäänkuin kyynelehtien muutaman sarvipään ja lypsynaudan tähden, cheshireläisen vuokraajantyttären tapaan! — Kapteeni Waverley, minun täytyy pyytää teitä tulkitsemaan parhain päin hänen surunsa, joka saattaa, tahi jonka pitäisi, johtua yksinomaan isänsä maatilan näkemisestä alttiina vorojen ja maankulkurien rosvouksille ja hävityksille, meillä olematta lupaa pitää kymmentäkään muskettia puolustukseksemme tahi omaisuutemme takaisin hankkimiseksi." Rättäri Macwheeble saapui heti jälkeenpäin, ja todisti oikeaksi, mitä parooni oli lausunut aseista, ilmottaen surunvoittoisella äänellä isännälleen, että vaikka väestö kyllä tottelisi hänen armonsa määräyksiä, niin ei kuitenkaan ollut mitään toiveita rosvojoukon tavottamisesta, kun ainoastaan hänen armonsa kamaripalvelijoilla oli miekat ja pistoolit, ja rosvoja oli kaksitoista ylämaalaista, maansa tapaan täysissä aseissa. — Tämän murheellisen julistuksen annettuaan hän astui äänettömän alakuloisuuden asentoon, pudistellen päätään hitaasti kuin heilumasta herkeävä kellonlerkku, ja jäi sitte liikkumattomana seisomaan, ruumis tavallista terävämmäksi kulmaksi taipuneena ja takaosa sitä enemmän ulkonevana.

Parooni sill'aikaa asteli edes takaisin lattialla, äänettömässä kiukussa, ja kiinnitti vihdoin katseensa vanhaan muotokuvaan, joka esitti haarniskoitua ritaria; tämän kasvonpiirteet esiintyivät jylhinä tuuhean tukan lomasta, joka valui hartioille asti, parran ulottuessa rintapanssariin. — "Tuo mies, kapteeni Waverley, minun isoisäni", hän virkkoi, "hajotti ja löi pakosalle kahdensadan omalta alueeltaan keräämänsä ratsumiehen kanssa enemmän kuin viisisataa noita ylämaan roistoja, jotka ovat ikuisesti olleet lapis offensionis et petra scandali, loukkauskivenä alamaan asujamille — hän löi heidät pakosalle, sanon, kun he julkesivat tulla ahdistamaan näitä tienoita kansalaissotien aikana armon vuonna 1642. Ja nyt minä, sir, minä, hänen pojanpoikansa, saan kärsiä epäkelpojen häväistykset!"

Syntyi kamala äänettömyys, jonka jälkeen koko seurue, niinkuin on tavallista pulmallisissa olosuhteissa, alkoi antaa jos jonkinmoisia neuvoja. Alexander ab Alexandro esitti lähetettäväksi jonkun välimiehen cateranien luokse, jotka hänen luullakseen kernaasti suostuisivat luovuttamaan saaliinsa taalarista mieheen. Rättäri oli sitä mieltä, että tämä kaupan hieronta olisi siveellisesti hyljättävää varkaiden suojelemista tahi lurjuksien keralla liittoutumista; ja hän suositti lähetettäväksi jonkun näppärän miehen tuonne vuoriston onkaloihin tekemään karjasta omaan nimeensä niin hyvät kaupat kuin suinkin, jotta loordi ei joutuisi mainituksi koko jutussa. Edward ehdotti toimitettavaksi lähimmästä linnotuskaupungista joukon sotamiehiä ja vangitsemiskäskyn; ja Rose yritti, minkä uskalsikaan, vihjata apukeinona maksamattomien suojelusverojen suoritusta Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrille, joka helposti hankkisi karjan takaisin, kuten oli hyvin tiettyä, kunhan hänet vain taivutettaisiin sovintoon.

Mikään näistä ehdotuksista ei saavuttanut paroonin hyväksymistä. Suoranaisen tahi välillisenkään sopimuksen tekoa hän piti ehdottomasti häpeällisenä; Waverleyn neuvo vain osotti, että hän ei käsittänyt maan oloja ja puoluesuhteita; ja sille kannalle kuin asiat olivat joutuneet Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohriin nähden, parooni ei ollut tekevä myönnytyksiä hänelle, vaikkapa, vakuutti hän, "senkautta tulisi takaisin in integrum jok'ainoa hieho ja mullikka minkä päällikkö, hänen esi-isänsä ja koko klan'insa ovat varastaneet Malcolm Canmoren päivistä asti."

Hän toden teolla yhä puolsi avointa taistelua, ja esitti toimitettavaksi pikalähetit Balmawhapplen, Killancureitin, Tulliellumin ja muiden lairdien luo, jotka olivat samanlaisten rosvoilujen vaarassa, kehottamaan heitä yhteiseen takaa-ajoon; "ja sitte, sir, nämä nebulones nequissimi, niinkuin niitä Leslaeus nimittää, saavat saman kohtalon kuin edeltäjänsä Cacus:

"elisos oculos, et siccum sanguine guttur."

Rättäriä eivät ollenkaan miellyttäneet nämä sotaiset aikeet. Hän veti taskustaan suunnattoman suuren kellonsa, joka väriltään ja miltei ko'oltaankin oli kuin korpinauris, ja huomautti, että oltiin jo ohi puolenpäivän. Cateranit oli nähty heti auringonnousun jälkeen Ballybroughin solassa; ennenkuin liittoutuneet voimat olisivat ko'olla, olisivat nuo saaliinensa jo kaukana kaiken takaa-ajon tavattavista, tuon poluttoman erämaan suojassa, niissä ei olisi hyvä seurata heitä, eikä tosiaan mahdollinenkaan.

Tätä huomautusta vastaan ei käynyt kiistäminen. Neuvosto hajaantui siis mihinkään tulokseen pääsemättä, ja niin on sattunut monelle tärkeämmällekin neuvostolle; päätettiinhän vain, että rättäri lähettäisi paroonin talouden käytettäväksi omat kolme lehmäänsä, ja panisi olutta sen sijaan omiksi tarpeikseen.

Paroonin poistuttua antamaan joitakuita tarpeellisia määräyksiä, Waverley käytti tilaisuutta kysäistäkseen, mikä oikeastaan olikaan miehiään tuo Fergus, jolla oli niin mahdoton nimi.

"Hän on erään mahtavan ylämaan klan'in haaran päämies, jota pidetään suuressa arvossa sekä oman voimansa että sen suuren vaikutuksen vuoksi, mikä hänellä on heimolaisiinsa, ystäviinsä ja liittolaisiinsa. En oikein osaa selittää, missä väleissä hän on rosvojen kanssa; mutta rohkeimmatkaan heistä eivät konsanaan varasta keneltäkään, joka vaan maksaa suojelusveroa Vich Ian Vohrille."

"Ja oleskeleeko tuo ylämaan urho tavallisissakin seurapiireissä, kuin ainakin herrasmies?"

"Kaikin puolin", vastasi Rose. "Alkoihan isäni ja hänen välinen jupakka kreivikunnan kokouksessa, jossa hän tahtoi saada arvoluokkansa tunnustetuksi korkeammaksi kuin kaiken saapuvilla olevan alamaan aatelin, vaan sitä ei isäni kärsinyt. Ja silloin hän härnäsi isääni sillä väitteellä, että tämä oli hänen lippunsa alainen ja maksoi hänelle veroa; ja isäni joutui hurjaan vimmaan, sillä rättäri Macwheeble, joka järjestelee sellaiset asiat omin päin, oli saanut salatuksi häneltä koko suojelusveron. Ja he olisivat taistelleet; mutta Fergus Mac-Ivor sanoi hyvin kohteliaasti, ett'ei hän milloinkaan nostaisi kättään niin kunnioitettua harmaapäätä vanhusta vastaan kuin isäni oli. Oi kuinka soisinkaan heidän pysyneen ystävinä!"

"Hyvä kapteeni Waverley", pitkitti hän, "koettakaa tekin vaikuttaa isääni, jotta hän taipuisi sovintoon. Olen varma siitä, että tämä on vain alkua vaikeuksillemme, sillä Tully-Veolan ei ole ollut turvallinen tahi rauhallinen asuinpaikka koskaan silloin kun olemme olleet riidassa ylämaalaisten kanssa. Ollessani kymmenvuotiaana tyttönä tapahtui täällä lähellä kahakka kahdenkymmenen ylämaalaisen ja isäni sekä hänen palvelijainsa välillä. Kolme ylämaalaista sai surmansa ja heidät kannettiin levätteihinsä käärittyinä suuren salin kivilattialle; ja seuraavana aamuna tulivat heidän vaimonsa ja tyttärensä käsiään väännellen, itkuvirsiä laulaen ja kirahdellen noutamaan pois ruumiit, joiden saattueessa säkkipillin puhaltajat kulkivat etumaisina. En voinut nukkua kuuteen viikkoon tuon tuostakin kavahtamatta noiden kauheiden huutojen sointuun, ollen näkevinäni ruumiit jäykkinä ja verisiin tartaneihinsa verhottuina. Mutta sittemmin saapui Stirlingin linnotuksesta osasto sotaväkeä, esivallan valtakirja mukanaan, ja otti pois kaikki aseemme; ja miten saatamme nyt suojella itseämme, jos heitä ryntää tänne jonkinkaan suuruinen joukko?"

Waverley ei voinut olla hätkähtämättä kertomusta, jolla oli niin paljon yhtäläisyyttä hänen omien romanttisten haaveilujensa kanssa. Tässä oli tuskin seitsemäntoista vuoden ikäinen tyttönen, herttaisin sukupuoltaan sekä luonteeltaan että ulkomuodoltaan, ja hän oli ollut omin silmin näkemässä sellaisen kohtauksen, joita Edward oli mielikuvituksessaan loihtinut esille ikäänkuin ainoastaan ammoisiin aikoihin kuuluvina, ja puhui siitä tyynesti, kuin helpostikin jälleen uudistuvasta tapauksesta.

Parooni palasi päivällisen aikaan, ja oli suuressa määrin saanut takaisin tyyneytensä ja ripeän mielialansa. Hän kertoili omasta kokemuksestaan monta kaskua ylämaasta ja sen asukkaista, saaden Edwardin tuntemaan yhä suurempaa mielenkiintoa tuota nähtävästi monessa suhteessa varsin merkillistä rotua kohtaan. Heidän näin haastellessaan avautui ovi äkkiä, ja Saunders Saundersonin opastamana astui sisälle täysissä varuksissaan ylämaalainen mies, jota Edward ensi silmäyksellä täydellä syyllä säpsähti. Tämä geeli (Skotlannin kelttiläinen) oli tukeva, tumma-ihoinen nuori mies, ja lyhyt kasvultaan; levätin avarat poimut lisäsivät hänen muotonsa voimakasta vaikutusta. Lyhyt kilt eli puolihame jätti jäntevät kaunismuotoiset jäsenet näkyviin; edessä riippui pukinnahka-reppu ja sen vieressä tavalliset puolustusaseet — tikari ja teräksestä taottu pistooli; hatussa oli lyhyt töyhtösulka, joka osotti hänet Duinhewasseliksi eli herrasluokkaan kuuluvaksi; kyljellä riippui lyömämiekka, hartioilla kilpi, ja kädessään hän kantoi pitkää espanjalaista luodikkoa. Toisella kädellään hän nosti hattuaan, ja parooni, joka hyvin tunsi heidän tapansa ja mihin laatuun heitä oli puhuteltava, virkkoi heti arvokkaasti, mutta istualtaan nousematta, ja Edwardin mielestä suuresti samaan tapaan kuin lähetystöä vastaanottava ruhtinas: "Tervetuloa, Evan Dhu Maccombich: mitä uutta Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohrilta?"

"Fergus Mac-Ivor Vich Ian Vohr", vastasi lähetti, "tervehtii sinua, Bradwardinen ja Tully-Veolanin parooni, ja on pahoillaan siitä, että sinun ja hänen välilleen on noussut paksu pilvi, joka on estänyt teitä näkemästä ja ajattelemasta sukujenne ja esi-isienne välillä jo vanhoista ajoista asti voimassa ollutta ystävyyttä ja liittoa. Hän pyytää sinua, että pilvi kulkisi ohitse, ja että kaikki jälleen tulisi ennalleen Ivorin klan'in ja Bradwardinen suvun välillä. Ja hän odottaa sinunkin lausuvan mielipahasi tästä pilvestä, älköön yksikään ihminen vast'edes kysykö laskeusiko se vuorilta laaksoon vai nousiko laaksosta vuorille; sillä ne eivät milloinkaan lyöneet huotralla, jotka eivät saaneet iskua miekasta, ja voi sitä joka keväisen aamun myrskypilven vuoksi tahtoisi menettää ystävänsä."

Tähän Bradwardinen parooni soveliaan arvokkaasti vastasi, että hän tiesi Ivorin klan'in päällikön olevan ystävällinen kuninkaalle, ja ilmaisi mielipahansa siitä, että hänen ja kenenkään niin terveitä periaatteita noudattavan herrasmiehen välillä oli ollut mitään pilveä, sillä kun ihmiset liittoutuvat, niin heikko on se, jolla ei veljeä ole."

Kun tämä selitys tuntui tyydyttävältä, niin parooni käski tuomaan mitallisen ryytiviinaa, jotta juhlallinen sovinto vahvistettaisiin. Hän joi maljan Glennaquoichin Mac-Ivorin terveydeksi ja menestykseksi, ja kelttiläinen lähetti vastasi samanlaisella kohteliaisuudella Bradwardinelle. Sitte hän kahden kesken mr. Macwheeblen kanssa sopi sellaisista yksityiskohdista, joilla ei katsottu tarpeelliseksi paroonia vaivata. Ne varmaankin koskivat veron lakkautumista, ja nähtävästi löysi rättäri keinoja liittolaisen tyydyttämiseksi, saattamatta isäntäänsä pelkäämään arvoansa loukattavan. Ainakin on varmaa, että kun nämä valtuutetut olivat juoneet pullollisen paloviinaa pikku ryyppyinä — jotka eivät noin tottuneihin vaikuttaneet sen enempää kuin olisi ne kaadettu puistokujan päässä seisovien kahden karhun kitaan — oli Evan Dhu Maccombich saanut kaikki mahdolliset tiedot edellisen yön rosvouksesta ja selitti aikovansa heti lähteä tavottelemaan ryöstettyä karjaa. Se ei hänen mielestään voinut kovinkaan kaukana olla. "He ovat särkeneet luun", hän huomautti, "vaan eivät ole ehtineet imeä ydintä."

Sankarimme oli seurannut Evan Dhun tiedusteluja ja ihmetteli sitä nerokkuutta, jota tämä osotti kerätessään asiaan kuuluvia tietoja ja tehdessään niistä täsmällisiä ja sattuvia johtopäätöksiä. Evan Dhu puolestaan oli ilmeisesti hyvillään Waverleyn huomaavaisuudesta, ja muitta mutkitta kutsui hänet mukaansa pienelle kymmenen tahi viidentoista penikulman kävelylle vuoristoon, katsomaan sitä merkillistä sopukkaa, minne karja oli hänen luullakseen viety. Evan vielä huomautti, että Waverley voisi paluumatkallaan viipyä päivän tahi pari hänen päällikkönsä luona, missä oli varmasti saava hyvää vieraanvaraisuutta ja sydämellisen vastaanoton osakseen. Seurauksena tästä oli se, että muutamia välttämättömiä tarpeita sisältävä matkareppu sidottiin erään paroonin metsästäjän hartioille ja sankarimme läksi matkaan luodikko kädessä, uuden ystävänsä sekä yllämainitun metsästäjän ja kahden Evania seuranneen ylämaalaisen saattamana; jälkimäisillä oli aseina toisella pitkä Lochaber-kirves ja toisella suuri vesilintuluodikko. Edwardin kysyessä selitti Evan, että tämä aseellinen saattue ei suinkaan ollut tarpeellinen vartiona, vaan ainoastaan sitä varten, että hän saattaisi esiintyä Tully-Veolanissa sillä arvokkuudella, mitä Vich Ian Vohrin kasvattiveljen asema vaati.

Illemmalla he astuivat yhteen noista jylhistä solista, jotka välittävät yhteyttä ylämaan ja alamaan välillä. Tavattoman jyrkkä ja rosoinen polku polvitteli pitkin kahden huimaavan korkean kallion rotkoa, seuraten vaahtoavan virran juoksua, joka kohisi syvällä vuosituhansien vieriessä uurtamassaan uomassa. Muutamat laskevan auringon vinot säteet sattuivat veden tummaan kouruun ja osottivat miten se syöksyi satojen railojen läpi satoina putouksina. Polku kulki pitkin virran äkkijyrkkää kallioseinämää, josta siellä täällä ulkoni terävä graniittikieleke tahi vaivainen puu, joka oli kiinnittänyt käiveräiset juurensa kivenrakoihin. Toisella puolella polkua nousi kallio miltei yhtä jyrkkänä; mutta vastapäätä oleva rinne kasvoi näreikköä, joukossa jokunen mäntykin.

"Tämä", virkkoi Evan, "on Bally-Broughin sola, jota entis-aikaan kymmenen Donnochie-klan'in miestä piteli sataa alamaan huovia vastaan. Surmansa saaneiden haudat ovat vieläkin nähtävissä tuossa pikku notkelmassa puron toisella äyräällä — jos näkönne on hyvä, niin voitte kanervikossa erottaa nuo vihreät mättäät."

Sola johti kapeaan laaksoon, jonka päässä alkoi avara, musta suo. Se oli täynnä syviä kuoppia, joiden lomitse he pujottausivat suurella vaivalla ja vaarallakin, jälkiä myöten, joita ei olisi löytänyt kukaan muu kuin ylämaalainen. Polku itse — eli se osa hiukan tukevampaa maaperää, missä vaeltajat puoleksi kävelivät, puoleksi kahlasivat — oli rosoinen ja monin paikoin hyllyvänä liejuna. Toisinaan oli maaperä niin epävarmaa, että täytyi hyppiä mättäältä toiselle, kun välillä oleva hete ei kannattanut ihmistä. Tämä oli helppoa ylämaalaisille, joilla oli tarkotukseen sopivat keveä-anturaiset kengät jalassaan ja omituinen joustava käynti, mutta Edward alkoi havaita tämän oudon ponnistelun työläämmäksi kuin oli odottanut. Hitaasti häipyvä illan hämy opasti vielä tämän rämeikön läpi, vaan hylkäsi heidät miltei kokonaan jyrkän ja hyvin louhikkoisen mäen juurella, jonka nouseminen oli lähinnä ponnistuksena.

Vuoren toisella rinteellä, tiheää metsikköä lähestyttäessä, Evan Dhu neuvotteli seuralaistensa kanssa ja tästä oli tuloksena se, että Edwardin matkareppu siirrettiin metsästäjältä ylämaalaisen hartioille. Edellinen lähetettiin sitte toisen ylämaalaisen kanssa kulkemaan aivan eri tietä kuin toiset kolme matkamiestä. Evan selitti Waverleylle, että alamaalaisen täytyi mennä tien poskessa olevaan kylään yöksi, sillä Donald Bean Lean — se arvoisa henkilö, jonka hallussa he luulivat karjan olevan — ei suuresti suvainnut vento vierasta syrjäisessä asuinsijassaan. Tämä tuntui luonnolliselta ja vaiensi epäluulon, joka oli hetkeksi juolahtanut Edwardin mieleen hänen nähdessään ainoan alamaalaistoverinsa poistuvan sellaisessa paikassa ja sellaiseen aikaan. Ja hän lisäsi heti jälkeenpäin, että hänenkin oli tosiaan parempi lähteä ennakolta ilmottamaan Donald Bean Leanille heidän tulonsa, "koska punatakin sotainen ilmestyminen muutoin voisi olla hänelle vastenmielisenä yllätyksenä." Ja vastausta odottamatta hän ripein askelin poistui näkyvistä.

Waverley jäi nyt omien aatoksiensa varaan, sillä hänen taistelukirvestä kantava seuralaisensa puhui tuskin sanaakaan englanninkieltä. He kulkivat tiheän ja loppumattomalta tuntuvan mäntymetsän läpi, ja polkua oli sen vuoksi mahdoton enää erottaa sankassa pimeydessä. Ylämaalainen sen näkyi kuitenkin vaistomaisesti löytävän, hetkeäkään olematta kahden vaiheilla, ja Edward seurasi visusti hänen kintereillään. Vaan äkkiä he saapuivatkin ison joen tahi järven partaalle, ja opas teki hänelle ymmärrettäväksi, että heidän tuli istahtaa siinä hiukan odottelemaan. Nouseva kuu valaisi himmeästi veden pintaa ja sen ympärillä olevien vuorien epämääräisiä ääripiirteitä. Kesäisen yön vilpas ja kuitenkin leppoisa ilma virkisti Waverleytä ripeästä ja väsyttävästä kävelystään, ja iltakasteessa kylpevien hieskoivujen tuoksu oli erinomaisen herttainen. Hänellä oli nyt aikaa miettiä asemansa koko romanttisuutta. Tässä istui hän tuntemattoman järven äyräällä, oppaana alkuasukas, jonka kieltä hän ei osannut, matkalla jonkun kuuluisan sissin luolaan — kenties toisen Robin Hoodin tahi Adam o' Gordonin — keski-yöllä, vaivaloisin ponnistuksin, erossa seuralaisestaan, oppaansa jättämänä. — Miten vaihteleva sarja tapauksia romanttisen mielikuvituksen sommiteltavaksi, ja kaiken lisänä juhlallinen epävarmuuden, ehkäpä vaarankin tunne! Ainoa muun yhteyteen huonosti soveltuva seikka oli matkan aihe — paroonin lypsylehmät! Mutta tämän halvan asian hän tahtoi kokonaan sivuuttaa mielessään.

Hänen ollessaan vaipuneena unelmiinsa, ylämaalainen kosketti häntä hiljaa hartioihin ja sanoi, melkein suoraan järven poikki viitaten: "Tuolla on luola." Pieni valopiste loisti hänen osottamallaan suunnalla, ja vähitellen kasvaen kooltaan ja loistoltaan, se näytti vihdoin meteoorilta taivaanrannalla. Edwardin katsellessa tuota ilmiötä kuului etäistä airojen loisketta, joka lähenemistään läheni, ja samalta taholta sointui pian kimakka vihellys. Ylämaalainen vastasi heti samaan tapaan, ja neljän tahi viiden ylämaalaisen soutama vene lipui siihen pikku lahdelmaan, jonka äärellä Edward istui. Hän astui seuralaisensa keralla tulijoita vastaan, jolloin kaksi vankkaa vuoristolaista viipymättä ja hyvin kohteliaasti auttoi hänet veneeseen, tarttuen sitte airoihinsa ja rivakasti soutaen järven yli.

XIII.
Ylämaan sissin tyyssija.

Heidän saapuessaan lähemmä toisella rannalla tuikkivaa valoa, se osottausi kokkovalkeaksi, joka oli sytytetty jyrkästi vedestä nousevan kallionkärjen juurelle; kallio oli punaisessa hohteessaan ihalana vastakohtana ympärillä oleville äyräille, joita silloin tällöin kelmeä kuutamo himmeästi ja osittain valaisi. Kokkoa pitivät yllä, siihen runsaasti männyn karahkoita heittelemällä, kaksi olentoa, jotka tuossa punaisessa loimussa näyttivät kummituksilta. Lopulta saattoi erottaa, että tuli oli avaran luolan suussa, johon järven poukama näkyi päättyvän; ja hän arvasi, että se oli sytytetty johtoloistoksi venemiesten paluumatkaa varten. He soutivat suoraan luolan suuta kohti, vetivät sitte aironsa veneeseen ja antoivat aluksensa kulkea omalla vauhdillaan sen kalliopenkereen ohi, jolla kokko loimusi, pari venemittaa edemmä, kunnes se pysähtyi siihen kohtaan, missä luola jo kaareusi holvina heidän ylitseen ja nousi vedestä viitenä tahi kuutena leveänä kallioportaana, jotka miltei tuntuivat ihmiskäsien tekemiltä. Samassa hetkessä valettiin vettä tuleen, joka pihisten sammui, jättäen rannalla olijat pimeään. Voimakkaat kädet nostivat Waverleyn veneestä, asettivat hänet jaloilleen ja puolittain kantoivat luolan sisustaan. Hän astui pimeässä muutaman askeleen äänten sorinaa kohti, joka tuntui kuuluvan kallion keskuksesta, ja jyrkän kulmauksen takaa tulivat näkyviin Donald Bean Lean ja hänen koko taloutensa.

Luolan sisus oli hyvin korkea, ja sitä valaisivat petäjäiset soihdut, jotka soivat kirkasta ja räiskyvää valoa, samalla levittäen voimakasta, vaikk'ei vastenmielistä tuoksua. Valoa lisäsi punaisella hehkullaan sysinuotio, jonka ympärillä istui viisi, kuusi aseellista ylämaalaista, toisten himmeästi häämöttäessä leväteillään loikovina luolan etäisemmissä sopissa. Eräässä tilavassa komerossa oli takajaloistaan roikkumassa äsken teurastetut lammas ja kaksi lehmää. Tämän omituisen asunnon isäntä astui vierastaan tervehtimään, aivan erilaisena ulkomuodoltaan ja tavoiltaan, kuin tämä oli kuvitellut mielessään.

Donald Bean Lean oli hintelä ja lyhytkasvuinen; tukka oli vaaleanruskea, kasvot hennot ja vaaleat; ja vaikka hän oli vartaloltaan hyvinmuodostunut ja notkea, niin tuntui hän sentään kauttaaltaan mitättömältä. Hän oli palvellut jonakin alempana soturina Ranskan armeijassa, ja vastaanottaakseen englantilaista vierastaan juhlallisesti sekä osottaakseen hänelle kohteliaisuutta omalla tavallaan, oli hän vaihtanut ylämaalaisen pukunsa vanhaan punaisen ja sinisen kirjavaan sotilaspukuun sekä töyhtöhattuun. Noin pyntättynä hän näytti ympäristössään niin oudolta, että Waverley olisi purskahtanut nauruun, jollei se olisi ollut säädytöntä ja vaarallista. Rosvo toivotteli kapteeni Waverleyn kaikella ranskalaisen kohteliaisuuden ylenpalttisuudella tervetulleeksi, ja näkyi tarkoin tuntevan hänen nimensä ja sukusuhteensa, sekä olevan erityisemmin selvillä hänen setänsä valtiollisista mielipiteistä. Näitä hän suuresti kiitteli, Waverleyn pitäessä viisaampana vastata aivan ylimalkaisin sanoin.

Hänen saatuaan istumasijan mukavan matkan päässä nuotion helteestä, asetti vanttera ylämaan neitonen Waverleyn, Evanin ja Donald Beanin eteen kolme puuvatia, täynnä eanaruichia, eräänlaista voimakasta lihalientä. Väsymys ja nälkä saivat tämän yksinkertaisen ruokalajin maistumaan, ja sitä seurasivat hiilillä käristetyt lihaviipaleet, jotka katosivat Evan Dhun ja isännän edestä kerrassaan kuin loihdittuina. Juhlan kunniaksi tuotiin whiskyä esille niin runsaasti kuin suinkin tarvittiin. Ylämaalaiset joivat sitä siekailematta; mutta Edward ei sitä saanut sekotettunakaan nautituksi. Hänen isäntänsä oli suuresti pahoillaan siitä, ett'ei ollut viiniä tarjota: "Olisinpahan vain tiennyt neljäkolmatta tuntia aikaisemmin, niin olisin hankkinut vaikka neljänkymmenen penikulman takaa."

Hän alkoi pian puhella maan valtiollisista ja sotilaallisista oloista, ja Waverley kummasteli, vieläpä pelästyikin huomatessaan tuollaisen henkilön niin tarkoin tuntevan Tayn pohjoispuolella majailevien linnotusväestöjen ja rykmenttien lukumäärän. Mainitsipa hän täsmälleen niiden tarjokkaiden luvun, jotka olivat yhtyneet Waverleyn mukana sotaväkeen hänen setänsä tilalta, ja huomautti, että he olivat "aimo poikia." Hän muistutti Waverleylle paria rykmentin tarkastuksessa sattunutta pikku seikkaa, joista hän tiesi varmasti päättää rosvon olleen omin silmin niitä näkemässä; ja kun Evan Dhu sill'aikaa oli vetäytynyt levättiinsä kääriytyneenä levolle, Donald erityisellä äänenpainolla kysyi Edwardilta, eikö tällä ollut mitään erikoista sanottavaa hänelle.

Waverleytä hämmästytti ja jonkin verran saattoi rauhattomaksikin moinen kysymys tuollaiselta mieheltä. Hän vastasi vain uteliaisuudesta saapuneensa katsomaan tätä merkillistä paikkaa. Donald Bean Lean katseli häntä vakaasti kasvoihin tovin, ja virkkoi sitte, merkitsevästi päätään nyökäyttäen: "Olisittehan voinut luottaa minuunkin; olen yhtä varma kuin Bradwardinen paroonikin, tahi Vich Ian Vohr. Mutta yhtä tervetullut olette majaani silti."

Waverleytä ehdottomasti värähdytti rosvon salaperäinen puhe, eikä hän parhaalla tahdollaankaan saanut kysytyksi, mihin nuo viittaukset tähtäsivät. Erääseen luolan komeroon oli hänelle valmistettu kanervainen alus, kukat päälle päin käännettyinä, ja siellä hän muutamien ylimääräisten levättien peitossa makasi jonkin aikaa silmäillen luolan muiden asukasten liikkeitä. Kahden tahi kolmen miehen ryhminä he saapuivat luolaan tahi läksivät ulos, ainoastaan lausuen muutaman sanan geelinkielellä rosvopäällikölle, ja jälkimäisen vaivuttua uneen, eräälle kookkaalle ylämaalaiselle, joka toimi hänen sijaisenaan ja näkyi hänen levätessään olevan vartijana. Ne, jotka saapuivat luolaan, näyttivät palanneen joltakin onnistuneelta retkeilyltä, ja astuivat suoraa päätä ruokakomeroon, leikaten tikareillaan osuutensa siellä riippuvista elukoista, ja paistellen ja syöden niitä sitte nuotion ääressä mielensä mukaan. Väkijuomat olivat ankaran valvonnan alaisina; niitä jakelivat ainoastaan joko Donald itse tahi hänen sijaisensa ja ennenmainittu neitonen, joka näkyi olevan ainoa nainen leirissä. Määrätty whisky-osuus olisi kuitenkin tuntunut liialliselta kenelle muulle tahansa kuin ylämaalaisille, jotka enimmäkseen taivasalla ja hyvin kosteassa ilmanalassa eläen voivat nauttia suuret määrät väkijuomia, niiden aiheuttamatta tavallisia haitallisia seurauksiaan aivoihin tahi ruumiin vointiin.

Vihdoin alkoivat liikehtivät ryhmät sulautua yhteen sankarimme silmissä, jotka vähitellen painuivat umpeen, eikä hän jälleen avannut niitä, ennen kuin aamun aurinko oli korkealla yli järven pinnan, joskin siitä oli vain himmeä heijastus Uaimh an Ri'ssä — Kuninkaan luolassa, kuten Donald Bean Leanin asuntoa ylpeästi nimitettiin.

Toinnuttuaan unestaan Edward ihmeekseen huomasi luolan typö tyhjäksi. Käydessään luolan suulle, hän näki että sille kallionkärjelle, jolla olivat jäännökset edellisen illan kokkovalkeasta, johti pieni polku pitkin luolaan ulottuvan poukaman reunaa. Noustuaan ylös tuolle pengermälle, hän olisi pitänyt enemmän etenemisen maitse mahdottomana, jos ei olisi ollut uskomatonta, että luolan asukkailla oli ainoastaan vesitie käytettävänään. Etsimällä hän löysikin pikku pengermän ulommassa päässä kolme, neljä kaltevaa paasiastuinta, joita myöten kiipesi kallion toiselle puolelle ja melkoisen työläästi laskeusi sen kuvetta alas. Siten hän äkkiä joutui ylämaalaisen järven karulle ja jyrkälle rannalle. Järvi itse oli noin neljän penikulman pituinen ja puolentoista levyinen, ja sitä rajottivat jylhät, kanervien kattamat tunturit, joiden harjalla vielä aamun usma lepäsi.

Katsellessaan taakseen hänen täytyi ihmetellä turvapaikan hyvin salattua asemaa. Kallio, jonka kärjen hän oli kiertänyt muutamia pikku koloja käyttäen, jotka tuskin jalansijaksi soveltuivat, näytti nyt ylipääsemättömältä äkkijyrkänteeltä. Etäämpänä rannalla näkyi Evan Dhu onkimassa, mukanaan toinen ylämaalainen, jonka Edward taistelukirveestään tunsi eiliseksi ystäväkseen. Paljoa lähempää hän kuuli iloista geeliläistä laulua, ja sen opastamana saapui päiväpaisteiseen, riippakoivun siimestämään poukamaan, jonka pohjana oli luja valkohiekka. Siellä hän tapasi luolan neidon parhaansa mukaan puuhaamassa aamiaista maidosta, munista, ohraleivästä, tuoreesta voista ja mesikakuista. Tyttö parka oli sinä aamuna tehnyt neljän penikulman kaarroksen, etsimässä noita Donald Bean Leanin leirissä tuiki tuntemattomia aineksia, vaan oli kuitenkin saanut aikaa laitella oman persoonansa mitä parhaimpaan kuntoon. Tosin olivat koko pukimina ainoastaan lyhyt, tummanruskea, omakutoinen nuttu ja mitaltaan niukka hame, mutta ne olivat puhtaat ja sievästi sommitellut. Tulipunainen kirjailtu huivi piteli tukkaa, joka valui runsaina, mustina kiharoina alas hartioille. Alicen uhkeimpana koristuksena oli pari kultaisia korvarenkaita ja kultainen rukousnauha, jonka hänen isänsä (sillä hän oli Donaldin tytär) oli tuonut Ranskasta, kaiketikin jonkin taistelun saaliina. Hänen vartalonsa, joskin hiukan liian kookas tuon ikäiselle, oli hyvin sopusuhtainen, ja ryhtinsä sorea ja sujuva. Hän tervehti Waverleytä, englanninkieltä osaamattomana, herttaisella hymyllä, joka sai lumivalkeat hammasrivit näkymään kaikessa loistossaan ja hilpeät silmät veitikkamaisesti välkehtimään. Hän näytti kiihkeästi haluavan vierastaan istuutumaan noin suurella innolla hommatun aamiaisen ääreen, johon hän vielä lisäsi läheiseltä nevalta poimittuja karpaloita.

Evan ja hänen seuralaisensa palasivat nyt verkalleen rantamalta, tuoden riistanaan suuren lohenmullon. Kipinä Evanin pistoolista sytytti tuleen muutamia kuivia näreitä, jotka yhtä nopeasti paloivat hiilille, ja niillä paistettiin kala suurina viipaleina. Aterian päätteeksi Evan veti lyhyen nuttunsa taskusta suuren helttasimpukan kuoren ja levättinsä poimuista whiskyllä täytetyn oinaansarven. Hän siemasi aimo kulauksen, huomauttaen ottaneensa jo aamuryypyn Donaldin kanssa ennen tämän lähtöä, ja tarjosi simpukankuoren sitte loordin armollisin elein Dugald Mahonylle, kumppanilleen, joka ei odottanut toista käskyä, vaan tyhjensi sen suurella halulla. Evan valmistausi sitte lähtemään veneelle, kutsuen Waverleytä mukaansa. Sillävälin oli Alice kerännyt pieneen vasuun mitä piti korjaamisen arvoisena ja heittänyt hartioilleen tulipunaisen vaippansa. Astuen nyt Edwardin luo, hän sievästi niiaten, tarjosi, vieraansa käteen tarttuen, mitä vilpittömimmällä yksinkertaisuudella poskensa hänelle suudeltavaksi. Evan, joka vuoriston tyttösien keskuudessa kävi aimo hulivilistä, astui esille ikäänkuin samaa suosiota tavottamaan; mutta Alice sieppasi vasunsa ja kiiti ylös kallioharjannetta kuin metsäkauris. Naurellen kääntyi hän vielä kerran katsahtamaan taakseen, huusi jotakin geelinkielellä Evanille, joka vastasi samaan tapaan ja samalla kielellä, heilutti kättään Edwardille ja pitkitti sitte yksinäistä matkaansa, pian kadoten tiheikköön, josta vielä jonkin aikaa kajahtelivat hänen säveleensä.

He astuivat jälleen luolan suulla olevaan alukseen, jonka Dugald Mahony lykkäsi vesille. Käyttäen hyväkseen aamutuulahdusta, hän nosti kömpelönlaisen purjeen, Evanin käydessä käsiksi peräsimeen ja ohjatessa, mikäli Waverleystä näytti, jonkin verran ylemmäksi vastakkaiseen rantaan kuin edellisenä iltana olivat olleet. Heidän soluessaan pitkin hopealta läikehtivää pintaa, Evan alotti keskustelun ylistyspuheella Alicesta, joka hänen sanojensa mukaan oli sekä näköisä että näpevä, ja sitäpaitsi notkein strathspeyn tanssija koko maakunnassa. Edward yhtyi ylistyksiin sikäli kuin niitä ymmärsi, mutta ei voinut pidättyä pahottelemasta sitä, että tyttö oli tuomittu niin vaarallisiin ja surkeihin oloihin.

"Huh, mitä siihen tulee", virkkoi Evan, "niin ei koko Perthshiressä ole mitään, minkä puutteessa hänen tarvitsee olla, jos sitä isältään pyytää, kun se vain ei ole liiaksi kuuma eikä liiaksi raskas."

"Tavallinen varas! Ei mitenkään: Donald Bean Lean ei ikipäivinä nosta vähempää kuin kokonaisen lauman kerrallaan."

"En sitäkään. Vaan se on varas, joka anastaa köyhältä leskeltä lehmän tahi mökkiläiseltä sonnin; se taasen, joka nostaa alamaalaislairdilta karjalauman, on herrasmies ja karjanvälittäjä. Sitäpaitsi ei puun ottaminen metsästä, lohen virrasta, peuran vuorilta, tahi lehmän alamaalta ole mitään häpeällä mainittavaa kellekään ylämaalaiselle."

"Mutta mikä siitä tulisi lopuksi, jos hän joutuisi kiinni moisessa hommassa?"

"Tietenkin hän kuolisi lain edestä, niinkuin on tehnyt moni muukin reima mies häntä ennen."

"Niin, nimittäin lain kanssa tahi lain kautta — Crieffin iloisessa hirsipuussa, missä hänen isänsä ja isoisänsä päivänsä päättivät, niinkuin arvelen hänelle itselleenkin käyvän, jos ei häntä osu lopettamaan luoti tahi miekka jollakin partioretkellä ollessaan."

"Niinpä tietystikin, vai pitäisikö minun toivotella miestä menehtyväksi märälle olkikuvolle luolassaan kuin syyhelmäinen koira?"

"No, jos noin käypi ja hänen isänsä ei siis kaipaa tytön apua, niin mikäpä estäisi vaikkapa minua itseäni naimasta häntä."

"Uljas päätös", sanoi Edward; "mutta sitä odotellessa, Evan, mihin onkaan appesi (joksi hän tulee, jos saa kunnian nousta hirteen) pannut paroonin karjan?"

"Oh, se jo löntysteli paroonin metsästäjän ja Allan Kennedyn edellä ennen kuin aurinko tän'aamuna kurkisti Ben-Lawersin yli. Tällä hetkellä lienevät Bally-Broughin solassa, paluumatkalla Tully-Veolanin laitumille, kaikki paitsi kaksi, jotka pahaksi onneksi ehdittiin teurastaa ennen Uaimh an Ri'hin tuloani."

"Minnekäpä munallekaan kuin lairdin omaan taloon Glennaquoichiin? Ettehän toki olisi tullut hänen alueelleen, aikomatta käydä häntä itseäänkin tapaamassa?"

Noin puolen tunnin kuluttua he saapuivat järven yläpäähän. Heidän noustuaan maihin, ylämaalaiset vetivät veneen kaislikkoon näkemättömiin ja piilottivat toisaanne airot, epäilemättä Donald Bean Leanin käytettäväksi hänen sattuessaan kulkeutumaan sille tienoolle.

Matkaajat seurasivat viehättävää polkua ylös kunnaille, joilta pieni puro soristen juoksi alas järveen. Waverley vieläkin jatkoi kyselyjään luolan isännästä.

"No ei. Yksikään sielu ei tiedä sanoa, missä hän jolloinkulloin on tavattavissa; ei ole koko maassa ainoatakaan hänelle tuntematonta soppea, onkaloa tahi metsän kätköä."

"Minun herrani? Minun herrani on taivaassa", vastasi Evan korskasti, vaan palasi heti jälleen kohteliaaseen sävyynsä; "mutta tarkotatte päällikköäni. Vaan ei hän suojele Donald Bean Leania eikä hänen kaltaisiaan; hän suo Donaldille vain puun ja veden."

"Tarkotan maan ja järven; ja luulenpa, että Donald olisi pinteessä, jos laird ottaisi miesjoukon keralla hänet katsellakseen tuolla Kailychatin metsässä, ja jos veneemme kymmenlukuisina saapuisivat järveä myöten Uaimh an Ri'hin, minun tahi jonkun muun riuskan miehen johtamana."

"Mutta jos alamaasta tulisi voimakas joukko häntä vastaan, niin eikö päällikkösi kävisi puolustamaan?"

"Ei, päällikkö ei soisi ainoatakaan piilukon kipinää hänen puolestaan — jos nuo tulisivat lain kanssa."

"Hänen olisi pakko vetäytyä loitomma, ehkäpä vuorten yli Letter Scriveniin."

"Se on aivan uskomatonta", lausui Evan. "Yksikään alamaalainen koko Skotlannissa ei uskaltaisi tulla kahakoimaan pyssynkantamankaan päähän Bally-Broughin taakse, paitsi jos hänellä olisi apunaan Sidier Dhu."

"Sidier Dhu merkitsee mustaa soturia, niitä riippumattomia komppanioita, joita muodostettiin yleisen järjestyksen ja rauhan valvojiksi Skotlannissa. Vich Ian Vohr oli sellaisen päällikkönä viisi vuotta, ja minä itse kersanttina, sen sanon."

Kuului pyssynlaukaus, ja laakson yläpäässä näkyi metsästäjä koirineen ja seuralaisensa kanssa. "Totisesti", virkkoi Dugald Mahony leveällä murteellaan, "siinäpä on itse päällikkö."

"Eikä ole", sanoi Evan jyrkästi. "Luuletko että hän saapuisi tuolla lailla vastaanottamaan alamaan aatelismiestä?"

Mutta heidän tullessaan lähemmä hän sanoi nolostuneena: "Ja sittenkin se on hän, ja aivan ilman seuruetta — ei mukanaan muuta elollista olentoa kuin Callum Beg."

Fergus Mac-Ivorista olisi ranskalainen voinut lausua, yhtä osuvasti kuin kenestä tahansa ylämaalaisesta, qu'il connait bien ses gens. Hän ei tosiaan ollut ajatellut herättävänsä kunnioitusta nuoren ja rikkaan englantilaisen ylimyksen silmissä esiintymällä joutilasten ylämaalaisten saattueessa, joka oli tilaisuuteen suhteeton. Hän älysi hyvin, että sellainen tarpeeton seura näyttäisi Edwardista pikemmin naurettavalta kuin arvokkaalta. Harvat miehet kyllä saattoivat häntä enemmän olla kiintyneitä päällikkyyden ja läänitysvallan periaatteisiin, mutta juuri siitä syystä hän varoi osottamasta ulkonaisia arvokkuuden merkkejä muulloin kuin sellaisena hetkenä, jolloin niillä voi olettaa olevan paras tehonsa. Hänellä oli nyt mukanaan yksi ainoa seuralainen, hyvin kaunis ylämaalainen nuorukainen, ja tämä kantoi herransa metsästysreppua ja lyömämiekkaa, jota vailla hän harvoin oli ulkosalla.

Kun Fergus ja Waverley kohtasivat toisensa, jälkimäisen huomiota herätti päällikön erityisemmän uljas ja arvokas ulkomuoto. Ylämaalainen puku — jota hän käytti yksinkertaisimman kuosisena — esitti mitä edullisimmin hänen keskikokoa pitemmän, sopusuhtaisen vartalonsa; hän piti tartanista tehtyjä ihokkaita ja muutoinkin samanlaista pukua kuin Evan, ainoana aseenaan vain hopeahelainen tikari, jos ei ota lukuun lintuluodikkoa, jota kantoi kädessään ja jolla oli kävellessään ampunut muutamia nuoria villihanhia. Hänen kasvonsa olivat ilmeisesti skotlantilaiset kaikkine erikoispiirteineen, mutta kuitenkin hienommat ja säännöllisemmät, jotta niitä olisi sanottu kauneiksi missä maassa tahansa. Lakin sotilaallinen kuosi kotkansulkineen lisäsi pään miehekästä vaikutusta, niinkuin tukan mustat, sirot kiharatkin.

Sievään ja arvokkaaseen ulkomuotoon liittyi avomielinen, sydämellinen sävy ja käytös. Mutta taitava ihmistuntija ei kuitenkaan olisi ollut lähemmin silmäillessään yhtä tyytyväinen noihin kasvoihin kuin ensi katseella. Kulmakarvat ja ylähuuli tuntuivat ilmaisevan omapäisyyttä ja jyrkkään käskyvaltaan tottumista. Hänen kohteliaisuutensakin näytti kaikessa vilpittömyydessään osottavan oman arvonsa tuntoa; ja pienenkin kiihtymyksen sattuessa ilmaisi äkillinen välähdys silmissä, että hänellä oli pikavihainen, korskea ja ärtyinen luonne, jota ei silti ollut vähemmin pelkääminen, joskin se tuntui suuresti olevan omistajansa hallittavissa. — Päällikön kasvot siten muistuttivat hymyävää kesäpäivää, jonka autereisella taivaalla muutamat vähäpätöiset merkit aavistuttavat ukonjyrinää ja salamaa ennen illan tuloa.

Näitä vähemmän edullisia havaintoja ei Edward kuitenkaan tehnyt ensi kohtauksessa. Päällikkö vastaanotti hänet Bradwardinen paroonin ystävänä, sydämellisesti kiittäen häntä tulostaan, ja ryhtyi haastelemaan Donald Bean Leanin taloudesta, rosvon laittomuuksiin kajoamatta; vilkkaasti keskustellen he astelivat Glennaquoichia kohti, Evanin kunnioittavasti seuratessa jälempänä Callum Begin ja Dugald Mahonyn keralla.

XIV.
Päällikkö ja hänen asuntonsa.

Kolmisen vuosisataa aikaisemmin Fergus Mac-Ivorin esi-isä oli vaatinut sen lukuisan ja mahtavan klan'in päällikkyyttä, johon hän kuului. Hänet voitti vastustaja, jolla oli enemmän oikeutta tahi ainakin suurempi voima puolellaan, minkä vuoksi hän puoluelaisineen kulkeusi etelään päin etsimään Aeneaan tapaan uusia asuinsijoja. Perthshiren ylänkömaassa olivat olosuhteet suotuisat. Eräästä sikäläisestä mahtavasta paroonista oli tullut valtionkavaltaja; Ian — mikä oli seikkailijamme nimi — liittyi niihin, jotka kuningas oli valtuuttanut kapinoitsijaa kurittamaan, ja kunnostausi siinä niin suuresti, että sai paroonin tilukset sukuomaisuudekseen. Seurattuaan myös kuningasta sotaan Englannin hedelmällisiin seutuihin, hän käytti joutoaikansa niin toimekkaasti sotaveron keräykseen Northumberlandin ja Durhamin talonpoikaisväestön keskuudessa, että pystyi palattuaan rakentamaan kivisen tornin eli linnotuksen. Tämä herätti niin suurta ihailua alustalaisissa ja naapureissa, että hän sai nimekseen Ian nan Chaistel, Linna-Ian, ja siitä asti oli heimon päälliköllä ollut lisänimenään Vich Ian Vohr eli Suuren Ianin poika, koko klan'in nimittäytyessä Ivorin heimoksi Linna-Ian'in isän mukaan.

Ferguksen isä oli järjestyksessä kymmenes heimonsa päällikkö. Hän otti osaa 1715 vuoden kapinaan ja oli pakotettu pakenemaan Ranskaan, sitte kun sinä vuonna Stuartien puolesta tehty yritys oli mennyt mitättömiin. Muita maanpakolaisia onnellisempana hän sai paikan Ranskan palveluksessa ja nai siellä jalosukuisen naisen; tästä avioliitosta hänellä oli kaksi lasta, Fergus ja hänen sisarensa Flora. Skotlannissa oleva sukutila oli takavarikkoon otettuna kuulutettu myötäväksi, mutta saatiin pienestä summasta jälleen ostetuksi nuoren perillisen nimeen. Sen johdosta siirtyi tämä sittemmin sukunsa synnyinseudulle asumaan. Pian havaittiin, että hän oli harvinaisen lujaluonteinen, tulinen ja kunnianhimoinen, ja vähitellen tutustuessaan maan oloihin, hän sai ominaisuuksilleen erityisen toimialan, joka oli mahdollinen ainoastaan kuusikymmentä vuotta takaperin.

Jos Fergus Mac-Ivor olisi elänyt kuusikymmentä vuotta aikaisemmin, niin häneltä olisi kaiken todennäköisyyden mukaan puuttunut nykyinen maailmantuntemuksensa ja tapojensa siloisuus. Kuusikymmentä vuotta myöhemmin taasen ei hänen kunnianhimollaan ja vallanhalullaan olisi ollut nykyisen asemansa suomaa virikettä. Hän oli pikku piirissään tosiaan yhtä täydellinen valtiomies kuin itse Castuccio Castrucani. Mitä auleimmalla vakavuudella antausi hän sovittelemaan kaikkia kahakoita ja riitaisuuksia, joita usein syntyi lähiseudun muiden klan'ien kesken, tullen siten yhä yleisemmin käytetyksi ratkaisijana. Omaa patriarkkaalista valtaansa hän vahvisti varojaan säästämättä, vieläpä uhrasi niin paljon kuin suinkin kykeni sen komeilevan, joskin laatuaan kehittymättömän vieraanvaraisuuden ylläpitoon, mikä katsottiin päällikön arvolle kuuluvaksi. Samasta syystä hän keräsi tiluksilleen alustalaisia, vantteraa ja sotaisiin tarkotuksiin kelpaavaa väkeä kylläkin, vaan lukumäärältään paljoa enemmän kuin maan itsensä voitiin laskea elättävän. Nämä olivat etupäässä hänen omaa klan'iaan, jonka jäsenistä hän ei sallinut ainoankaan siirtyä muualle, mikäli vain saattoi sitä estää. Mutta sitä paitsi piti hän leivässään moniaita emäheimon seikkailijoita, jotka luopuivat vähemmän sotaisesta, vaikka varakkaammasta päälliköstä, palvellakseen Fergus Mac-Ivoria. Vieläpä muitakin, joilla ei ollut edes tuon vertaa heimolaisuutta Ferguksen väen kanssa, pääsi vannomaan hänelle uskollisuudenvalansa, eikä hän toden teolla hylännyt ketään, joka osotti osaavansa käyttää kahta kättään ja oli suostuvainen ottamaan Mac-Ivorin nimen.

Hänellä oli tilaisuus näiden voimien harjottamiseen, saatuaan komennettavakseen yhden noista itsenäisistä komppanioista, jotka hallitus oli muodostanut yleisen rauhan säilyttämiseksi ylämaassa. Sen päällikkönä hän toimi pontevasti ja suurella innolla, pitäen hyvää huolta järjestyksestä alueellaan. Alustalaisensa hän pani vuoron jälkeen palvelemaan tässä komppaniassa jonkin määrätyn ajan, joten he kaikki saivat jonkinlaisen sotilaallisen kasvatuksen. Rosvoja vastaan taistellessaan huomattiin hänen äärimmäisiin asti käyttävän sitä omaa määräysvaltaa, mikä käsitettiin kuuluvaksi apuna käytetylle sotaväelle niin kauvan kuin laki ei vielä käynyt oikeaa uraansa ylämaassa. Niinpä hän oli aivan epäilyttävän lempeä niille sisseille, jotka hänen käskystään luovuttivat saaliinsa takaisin ja lupasivat alistua hänen tuomittavikseen, mutta vainosi ankarasti, otti kiinni ja jätti oikeuden haltuun kaikki sellaiset lainrikkojat, jotka uhmasivat hänen kehotuksiaan. Jos taasen jotkut oikeuden palvelijat, sotilasosastot tahi muut ottivat ahdistellakseen pahantekijöitä hänen alueillaan, siihen hankkimatta hänen myöntymystään ja apuaan, niin ei mikään ollut sen varmempaa, kuin että heitä kohtasi jokin auttamaton vastus tahi häviö. Niin tapahtuessa oli Fergus Mac-Ivor ensimäinen ilmaisemaan myötätuntoisuuttaan, ja samalla kun hienosti moitti heidän ajattelemattomuuttaan, hän ei ollut kaunopuheliaasti valittamatta sitä laittomuuden tila, mihin koko maa oli joutunut. Nämä valitukset eivät ajan mittaan ehkäisseet epäluuloa, ja lopulta saatiin hallitus ottamaan pois Fergus Mac-Ivorilta sotilaallinen päällikkyys.

Mitä tahansa tunsikaan sydämessään tämän johdosta, hän pystyi salaamaan kaiken tyytymättömyyden, jos sitä hänessä oli. Mutta pian alkoi lähiseutu tuntea pahoja vaikutuksia siitä epäsuosiosta, joka oli kohdannut nuorta päällikköä. Donald Bean Lean ja muut maantieritarit. joiden tuhotyöt olivat siihen asti rajottuneet toisiin piirikuntiin, näyttivät nyt vakinaisesti asettuneen tälle siunatulle rajaseudulle; eivätkä heidän rosvoilunsa kohdanneet suurtakaan vastarintaa, kun alamaan aateli oli enimmäkseen jakobiitteja, ja aseeton. Täten olivat monet asukkaat pakotetut maksamaan suojelusveroa Fergus Mac-Ivorille, joka sillä keinoin ei ainoastaan saanut suurta vaikutusvaltaa, vaan myöskin käyttövaroja vieraspitoihinsa.

Kerrotulla menettelytavalla oli etäämmä tähtäävä päämäärä kuin naapuristossaan suurta olla ja pikku klan'ia mielin määrin hallita. Lapsuudestaan asti oli hän kiintynyt maanpakolaisen kruununtavottelijaperheen kohtaloon, ja oli vakuutettu siitä, että valtaistuimelta syösty hallitsijasuku oli jo pian pääsevä oikeuksiinsa, jolloin sen auttajat nousisivat suureen arvoon ja kunniaan. Tätä silmällä pitäen hän oli ylämaalaisia koetellut saattaa keskinäiseen sovintoon, ja omaa väkeään lisännyt mahdollisuutta myöten, jotta oltaisiin ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa valmiit tarttumaan aseihin. Samassa tarkotuksessa hän myös pyrki sellaisten alamaan ylimysten suosioon, jotka olivat Stuartien ystäviä. Varomattomasti riitaannuttuaan mr. Bradwardinen kanssa, jota omituisuuksistaan huolimatta suuresti kunnioitettiin maassa, hän oli senvuoksi nopea käyttämään Donald Bean Leanin partioretkeä sovinnon tekoon jo kertomallamme tavalla. Otaksuivatpa jotkut, että hän oli toimittanut koko yrityksen Donaldin harkintaan, päästäkseen jälleen tekemisiin lairdin kanssa — missä tapauksessa rauha maksoi jälkimäiselle kaksi hyvää lypsylehmää. Stuartit osottivat palkkioksi kaikesta tästä innosta yhä lisääntyvää luottamusta häntä kohtaan, ja lähettivät soveliaina aikoina läjän kiiltäviä kultakolikoita, eivätkä myös säästelleet kauniita lupauksia. Loistavin vastalahja oli kuitenkin muuan suunnattoman suurella vahasinetillä varustettu pergamentti, joka oli olevinaan kreivin-valtuus, minkä oli myöntänyt itse James, Englannin kolmas ja Skotlannin kahdeksas kuningas, uskolliselle ja rakkaalle Fergus Mac-Ivorilleen, Glennaquoichissa, Perthin kreivikunnassa Skotlannin maassa. Tämän tulevaisen kreivinkruunun välkkyessä silmäinsä edessä, Fergus ryhtyi yhä laajaperäisemmin tuon onnettoman aikakauden salaliittoutumiseen ja suunnitteluihin, ja kaikkien sellaisten toimeliaiden asiamiesten tapaan sai omantuntonsa helposti taipumaan muutamiin tinkimisiin puolueensa palveluksessa, joista kunniantunto ja ylpeys olisi hänet pidättänyt, jos olisi yksistään omia etujaan ajanut.

Päällikkö ja hänen vieraansa saapuivat Glennaquoichin hoviin hilpein mielin. Siinä oli kaksi rakennusta: Ian nan Chaistelin asuntona ollut karkeatekoinen, nelinurkkainen torni, ja korkealla luhdilla varustettu päärakennus. Jälkimäisen oli rakennuttanut Ferguksen isoisä, palattuaan ikimuistoiselta Ylämaan Rynnäköksi sanotulta sotaretkeltä, joka oli tehty läntisiin kreivikuntiin. Tällä Ayrshiren whigejä ja presbyteerejä vastaan suunnatulla ristiretkellä oli sen ajan Vich Ian Vohr varmaankin menestynyt yhtä hyvin kuin Northumberlandin ryöstämisessä esi-isänsä, ja sen vuoksi jättänyt jälkeläisilleen hänkin mahtavuutensa muistomerkiksi suuren rakennuksen.

Ympäristö kuitenkin oli karua ja vajanaisesti viljeltyä, mutta rakennuksen edustalla oli tulijoita vastassa näky, joka olisi nostanut Marlboroughin herttuankin rintaa, jos hänellä olisi ollut sellainen esitettävänä kansansa kiitollisuuden lahjottamassa Blenheim-linnassaan. Satakunta ylämaalaista täysissä pukimissa ja varuksissa oli siinä käynyt vilkkaaseen aseleikkiin, joka todisti hyvää harjotusta ja sotaista kuntoa. Päällikkö heidät nähdessään lausui ohimennen, että oli unohtanut kutsuneensa "muutamia klan'insa jäseniä esille, nähdäkseen olivatko he tarpeellisessa kunnossa maansa puolustusta varten sekä sellaisia ikäviä tapauksia estämään, kuin nyt kuuluu Bradwardinen paroonille tapahtuneen."

"Ja miten suurella määrällä tuollaisia uljaita sotilaita onkaan onni pitää teitä päällikkönään?" kysyi ihaillen Waverley, johon tuo epäilemättä ennakolta järjestetty näky oli tehnyt toivotun vaikutuksen.

"Hyvän asian puolesta ja suositun päällikön johdolla on Ivorin heimosta harvoin käynyt taistelutantereelle vähempää kuin viisisataa säilää. Mutta tiedättehän, kapteeni Waverley, että kaksikymmentä vuotta takaperin julistettu aseidenriisumis-laki estää heitä olemasta niin täydessä asekunnossa kuin entis-aikaan; enkä pidä väestäni enempää asestettuna kuin tarvitaan oman tahi ystävieni omaisuuden varjelemiseksi miehiltä, joita yksi oli viime yönä isäntänänne."

"Mutta joukollanne voisitte piankin hävittää ja hajottaa Donald Bean Leanin ja monen muun joukkueet."

"En sitä epäile; ja palkintonani olisi käsky luovuttaa kenraali Blakeneylle Stirlingin linnotukseen ne muutamat säilät, mitä meille vielä on jäänyt: eipä se vain viisasta olisi. Mutta menkäämme, säkkipillien sävel ilmottaa päivällisen olevan valmiina. Suokaa minulle kunnia ohjata teidät yksinkertaiseen asumukseeni."

Juhlasalina oli Ian nan Chaistelin rakennuksen koko alikerta, jonka läpi ulottui jättiläismäinen tammipöytä päästä päähän. Päivällisvarusteet olivat yksinkertaiset, jopa karkeatkin, ja seuruetta riitti tungokseen asti. Pöydän päässä istui päällikkö itse Edwardin ja muutamien naapuri-klan'eista saapuneiden vieraiden kanssa; arvojärjestyksessä olivat sitte lähinnä hänen oman heimonsa vanhimmat, lampuodit ja kiinnikkeensaaneet, joiksi kahdeksi ryhmäksi heidät jaettiin, heillä kun oli hallussaan kappaleita päätilasta; näiden alapuolella heidän poikansa, veljenpoikansa ja kasvattiveljensä; sitte päällikön huoneenhaltijat, kukin arvonsa mukaan; ja alimpana ne alustalaiset, jotka itse todella viljelivät maata. Vielä tämän pitkän sarjan jatkona näki Edward kartanolla, jonne johtava suuri kaksipuolinen ovi oli sepo selällään, ruohikossa suuren joukon yhä alempiarvoisia ylämaalaisia, jotka kuitenkin olivat kestivieraita hekin ja saivat osuutensa sekä juhlan isännän läsnäolosta että päivän nautinnoista. Loitolla, keinujen äärimmäisillä liepeillä liehuen, oli kirjava lauma akkoja, ryysyisiä lapsia, mieronkiertäjiä, nuoria ja vanhoja, suuria metsäkoiria, mäyrä- ja paimenkoiria sekä kaiken näköisiä kylänrakkeja. Ja kaikilla oli jokin suoranainen tahi välillinen harrastus ja osuus näytelmän juonessa.

Tällä näköjään määrättömällä vieraanvaraisuudella oli kuitenkin taloudellinen rajansa. Jonkinmoista huolta oli käytetty pöydän yläpäässä ja suorastaan englantisen vieraan edessä olevien kala- ja lihamaljakkojen j.n.e. kuntoonpanemiseen. Alempana pöydän varrella oli suunnattomia, muodottomia raavaan- ja lampaanlihan möhkäleitä, ja ihan pöydän keskellä kokonaisena käristetty lammas. Se oli asetettu jaloilleen seisomaan, vihko vihanneksia suussa, ja tämän elukka paran kimppuun kävivät urheasti ylämaalaisten tikarit ja puukot, niin että se pian oli silvottu surkeiksi riekaleiksi. Vielä alempana näkyivät ruokalajit yhä järeämmiltä, mutta kylliksi oli ruokaa kaikkialla. Lihakeitto, sipulit, juusto ja aterian rippeet ilahuttivat taivasalla juhlivia Ivorin poikia.

Samat ohjesäännöt vallitsivat väkijuomien jakelussa. Oivallista punaviiniä ja samppanjaa tarjoiltiin päällikön lähimmille, whiskyä ja olutta muille. Eikä tämä epätasaisuus tuntunut tuottavan pienintäkään loukkautumista. Jokainen ymmärsi, että hänen makunsa täytyi olla arvosijansa mukainen, ja ne, joille oli määrätty säästäväisempi juoma, pyysivät sitä siis aina oman valintansakin johdosta, lausuen viinin liian kylmäksi vatsalleen.

Kolme säkkipillin soittajaa puhalsi huimaa sotamarssia koko aterian ajan, ja holviksi kaareutuvan laipion kaiku sekä kelttiläisen kielen sorina aiheutti sellaisen Baabelin-hälyn, että Waverleyn korvissa humisi. Mac-Ivor pyysikin vierastaan suomaan anteeksi noin suuren seurueen tuottaman sekamelskan, huomauttaen miten välttämätöntä hänen asemassaan oli rajattoman vieraanvaraisuuden noudattaminen. "Nämä uljaat, joutilaat heimolaiseni", virkkoi hän, "pitävät maatilaani vain ikäänkuin minun holhottavanani kaikkien yhteiseksi elatukseksi; ja minun täytyy hankkia heille lihaa ja olutta, näiden veitikkain muuta tekemättä kuin harjotellessa miekkailua, kuleskellessa pitkin vuoristoa, ammuskellessa, kalastellessa, metsästellessä, juopotellessa ja kylän neitokaisia kosiskellessa. Mutta mitä voinkaan tehdä, kapteeni Waverley? Jokainen käy oman laatunsa jälkeen, niin haukka kuin ylämaalainen." Edward antoi odotetun vastauksen, onnitellen häntä niin monen urhean ja uskollisen seuralaisen omistamisesta.

"Niinpä kyllä", vastasi päällikkö; "jos olisin halukas isäni tavoin, antautumaan alttiiksi iskulle päähän tahi kahdelle kaulaan, niin luulenpa että nämä vetelehtijät olisivat puolellani." Sitte hän viittasi soittoniekat taukoamaan, ja lausui äänekkäästi: "Minne on laulu puikahtanut, ystävät, kun ei sitä enää löydä Mac-Murrough?"

Mac-Murrough, perheen runolaulaja, ijäkäs ukko, otti viittauksen viipymättä huomioonsa ja alkoi matalalla äänellä nopeasti hyräillä kelttiläistä säetulvaa, minkä kuulijakunta vastaanotti kaikella innostuksen suosiolla. Laulaja intoutui sikäli kuin pääsi pitemmälle laulussaan. Hän oli ensin pitänyt silmänsä maahan luotuina; nyt hän katseli ympärilleen milloin pyydellen, milloin käskien, ja hänen laulunsa kohosi hurjiksi, tärisyttäviksi säveliksi, joita säestivät paljon puhuvat elkeet. Runoilijan kiihko tuntui tarttuvan kuulijoihinkin. Heidän rajut, ahavoituneet kasvonsa saivat hurjemman, tulistuneen ilmeen; kaikki kumartuivat laulajaan päin, monet hypähtivät seisaalleen ja viuhtoivat hurmiossa käsillään, ja toiset tarttuivat miekankahvaan. Laulun tauottua syntyi tuokioksi syvä hiljaisuus, runoilijan ja yleisön kiihtyneiden tunteiden vähitellen palautuessa tavallisille urilleen.

Päällikkö tuntui enemmän tarkastelleen muiden mielenliikutusta kuin itse antautuneen sen haltuun. Hän täytti nyt vieressään olevan pienen hopeapikarin punaviinillä. "Anna tämä", sanoi hän eräälle palvelijalle, "Mac-Murrough nan Fonnille (lauluniekalle), ja mehun juotuaan pitäköön kuoren, muistona Vich Ian Vohrilta." Laulaja vastaanotti hartaalla kiitollisuudella lahjan; hän joi viinin ja suuteli pikaria, kunnioittavasti käärien sen huiviinsa. Koko klan näkyi olevan suuresti mielissään päällikkönsä anteliaisuudesta.

Monta hyväksymisellä vastaanotettua geeliläistä maljalausetta esitettiin; muutamia niistä selittelikin päällikkö vieraalleen: "Sille, ken ei selkäänsä käännä ystävälle eikä vihamiehelle; — ken ei konsanaan ostanut tahi myönyt oikeutta; — ken ei ole kumppaniaan hylännyt; — vieraanvaraa pakolaiselle, ja säretyt luut vallan-anastajalle; — kiltissä kulkeville pojille; — ylämaalaisille yhteen lyöttäyneinä."

Edwardia suuresti halutti saada tietää äskeisen laulun sisältö, joka oli niin voimakkaasti tenhonnut kuulijansa, ja hän mainitsi uteliaisuutensa isännälleen. "Kun huomaan", lausui tämä vastaukseksi, "että olette jo kolmasti antanut pullon kiertää koskematonna ohitsenne, niin aioinkin jo esittää, että vetäytyisitte sisareni teepöydän ääreen — hän osaa selittää teille sellaiset asiat paremmin kuin minä."

Edward suostui tähän kernaasti, ja päällikkö virkkoi muutaman sanan ympärillään oleville, poistuen sitte Waverleyn keralla pöydästä. Oven sulkeutuessa heidän takanaan, Edward kuuli innostuneen eläköönhuudon, jolla koko klan ilmaisi tunteitaan johtajaansa kohtaan.

XV.
Päällikön sisar.

Flora Mac-Ivorin kamari oli sisustettu mitä yksinkertaisimpaan tapaan, sillä Glennaquoichissa supistettiin kaikkia muita menoja mikäli suinkin mahdollista, jotta voitaisiin kaikessa loistossaan ylläpitää päällikön vieraanvaraisuutta sekä lisätä hänen puoluelaistensa lukumäärää. Mutta tästä kitsaudesta ei ollut merkkiäkään nähtävissä itse nuoren neidin puvussa, joka oli hienoa, kallista kangasta sekä puoleksi pariisilaiseen, puoleksi yksinkertaisempaan ylämaan kuosiin hyvin aistikkaasti sommiteltu. Kähertäjän taide ei ollut päässyt rumentamaan tukkaa, vaan valui se mustina suortuvina kaulalle, pitimenä ainoastaan kampa, joka oli runsaasti koristeltu timanteilla; ylämaan tavat nimittäin eivät sallineet naisen verhota hiuksiaan ennen miehelään menoaan.

Flora oli varsin silmäänpistävästi veljensä näköinen; heillä oli samat antiikit, säännölliset kasvonpiirteet, samat mustat silmät, silmäripset ja kulmakarvat, sama puhdas hipiä, joka kuitenkin Ferguksella oli päivän paahtama ja hänen sisarellaan mitä hennointa naisekkuutta ilmaiseva. Mutta Ferguksen korskeus ja jämeys oli Florassa päin vastoin suloisena lempeytenä, ja terävän, mustan silmän eloisa katse, joka päällikössä näytti kärsimättömältä silloinkin kun se kohtasi aivan luonnollisia vastuksia, oli sisaressa saanut herttaisen miettiväisyyden leiman. Ferguksen katseet tuntuivat etsivän kunniaa, valtaa, kaikkea, mikä voisi kohottaa hänet muiden kuolevaisten yläpuolelle, vaan hänen sisarensa näytti, ikäänkuin jo tajuten henkisen etevämmyytensä, pikemmin säälivän kuin kadehtivan niitä, jotka ponnistelivat ulkonaisia etuja kohti. Hänen tunteensa vastasivat kasvojen ilmettä. Lapsuudestaan asti oli hän oppinut pitämään Stuartien asiaa yhtä pyhänä kuin uskontoaan, ja oli valmis sen hyväksi tekemään kaikkea, kärsimään ja uhraamaan kaikkea. Mutta hänen intonsa, ollessaan veljensä tunteita hillittömämpi, oli samalla myös kaikesta itsekkyydestä vapaa — mitä ei voinut Ferguksesta suorastaan väittää. Chevalier St. George ja hänen ruhtinaallinen puolisonsa olivatkin osottaneet erikoista huomaavaisuutta sisarusparin vanhempia ja näiden kuoltua orpoja itseään kohtaan, suoden heille hyvän kasvatuksen ja useamman vuoden oleskelun hoviseurueessaan. Se sai sisarukset tuntemaan mitä sydämellisintä kiitollisuutta pakolaisperhettä kohtaan. Prinsessa Sobieskilta oli Floralla pikku eläke, jota hän käytti hyväntekeväisyyteen klan'issaan, jonka tilan parantaminen oli hänen hartaimpia pyrkimyksiään.

Miss Mac-Ivorin seurapiiri oli sekä hänen asemansa että oman valintansa vuoksi aivan pieni. Hänen läheisin ystävänsä oli Rose Bradwardine, johon hän olikin suuresti kiintynyt; ja yhdessä nähtyinä he olisivat olleet taiteilijalle mitä viehättävimpinä esikuvina iloiselle ja kaihomieliselle runottarelle. Uutena tuttavana Fergus nyt esitti hänelle kapteeni Waverleyn.

Kun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu, Fergus virkkoi sisarelleen: "Hyvä Flora, ennenkuin palaan esi-isiemme tapaan pidettäviin raakalaiskemuihimme, täytyy minun ilmottaa sinulle, että kapteeni Waverley on kelttiläisen runottaren palvelija, kenties ei vähimmin juuri sen vuoksi, ett'ei hän ymmärrä kieltä ainoatakaan sanaa. Olen hänelle kertonut olevasi mainio ylämaan runouden tulkitsija, jotta Mac-Murroughkin ihailee käännöksiäsi lauluistansa, samalla perusteella vain, kuin kapteeni Waverley ihailee alkuteosta — syystä ett'ei voi ymmärtää niitä. Etkö lukisi tahi lausuisi vieraallemme englanninkielellä sitä erinomaisen pitkää nimisarjaa, minkä Mac-Murrough oli sepittänyt tämänpäiväiseksi sankarirunokseen? Panen pääni veikkaa teirenhöyhentä vastaan, että sinulla jo on käännös siitä tehtynä; yhdessäpä lauluniekka ja sinä sepittelette ja neuvottelette, ennenkuin hän miehille virtensä veisaa."

"Koko laulu ei ollut muuta, kapteeni Waverley, kuin luettelo ylämaan eri klan'eista luonteenomaisine määritelmineen, sekä kehotus heille muistamaan ja esikuvanaan pitämään isiensä mainetöitä", virkkoi Flora vältellen.

"Vaan jos en erehdy, niin kuulin hänen laulussaan omankin nimeni, niin oudolta kuin koko olettamus tuntuikin?" intti puhuteltu.

"En sitä epäile. Geeliläinen runous on harvinaisen ääntiörikkautensa kautta hyvin taipuisaa äkillisen mielenjohteen palvelukseen, ja laulaja aivan useasti lisäilee ennakolta mietityn teoksensa tehoa, sovittamalla joukkoon monenmoisia laulutilaisuuden aiheuttamia säkeitä."

"Antaisin parhaan ratsuni, jos saisin tietää mitä ylämaan laulajalla saattoi olla sanottavaa minunlaisestani mitättömästä etelämaalaisesta — hänen mainintansa tuntui saavan kaikkien katseet kääntymään minuun."

"Ei se teille maksa ainoatakaan jouhta ratsunne harjastakaan", vastasi Flora. "Una, mavourneen!"

Hän puhui geelinkielellä muutaman sanan kamaritytölleen, joka sievästi niiaten pujahti ulos huoneesta. "Lähetin Unan tiedustamaan laulajalta hänen käyttämiään lauseita", hän selitti, "ja sitte koetan kykyni mukaan tulkita ne teille."

Fergus oli jo vetäytynyt takaisin juhlan viettoon. Pian palasi Una asialtaan, ja toisti emännälleen joitakuita geeliläisiä säkeitä. Flora näkyi miettivän kotvasen, ja kääntyi sitte hiukan punehtuen Waverleyhin: "Mahdoton on uteliaisuuttanne tyydyttää, kapteeni Waverley, itseään arvosteltavaksi asettamatta. Mutta kuitenkin, jos suotte minulle hetken miettimis-ajan, niin koetan sovittaa teitä koskeneiden tilapäis-säkeiden merkityksen kömpelöön käännökseen, jota jo ennemmin olen yrittänyt eräästä alkutekstin osasta sommitella. Kun ilta on viehättävä, niin näyttäköön Una teille tien erääseen mielipaikkaani, jossa yhdyn teihin Cathleenin, toisen seuralaiseni keralla."

Una läksi emännältään jonkin neuvon saatuaan opastamaan Waverleytä toisen käytävän kautta pitkin kapeaa laaksoa, jonka pohjukassa kiertelevän virran juoksua he seurasivat. Jonkin ajan kuluttua he saapuivat sivujoelle, jolla oli lähteensä vasemmalla kädellä olevassa vuoristossa ja joka esiintyi kahden suuren kallion välisestä hyvin kapeasta solasta. Tämän uomaa pitkin he nyt kääntyivät kulkemaan, pientä polkua myöten, jota monin paikoin oli paranneltu Floraa varten. Maisema oli äkkiä muuttunut aivan uudeksi, aivan kuin olisi jokin satumaa ollut avautumassa katsojan silmien eteen. Kalliot saivat tuhansia omituisia ja vaihtelevia muotoja. Eräässä kohden nousi pilviä pitelevä keila vaeltajien eteen, ikäänkuin estämään kaiken etenemisen; ja vasta aivan sen juurelle tultuaan huomasi Waverley äkillisen käänteen, jolla polku kiersi tuon jylhän vuorenjättiläisen. Toisessa kohdassa olivat syvän kuilun ulkonevat reunat niin lähellä toisiaan, että kaksi poikittain asetettua ja turpeilla katettua mäntyä oli siltana rotkon yli, vähintäin puolitoista sataa jalkaa korkealla ilmassa. Siinä ei ollut kaidepuita ja leveydeltään oli se tuskin kolmea jalkaa.

Tuijottaessaan tuohon vaaralliseen tiehen, joka näkyi mustana juovana, kallioseinämien kutistamalla taivaanlaen kaistaleella, Waverley kauhistuneena näki Floran ja hänen seuralaisensa ilmaantuvan kuin keijuisvaltakunnan asujamet tuolle hytkyvälle perustalle, näköjään ilmassa liihottelevina. Impi pysähtyi hänet alhaalla nähdessään ja heilutti hänelle tervehdykseksi nenäliinaansa, niin keveästi ja huolettomasti, ett'ei hän voinut värisemättä katsella moista vaaran uhittelua. Hänen päätään huimasi, eikä hän saanut vastanneeksi tervehdykseen; tuntui suurelta huojennukselta nähdä kauniin ilmestyksen katoavan hennolta astinlaudaltaan rotkon toiselle puolelle.

Polku kulki edellämainitun sillan alitse ja nousi sitte nopeasti puron reunalta ylöspäin. Laakso laajeni avaraksi pyöriöksi, jonka rinteillä huojui koivuja, nuoria tammia, pähkinäpensaita ja harvakseltaan marjakuusiakin. Kalliot vetäysivät peremmälle, kohottaen rosoisia harjanteitaan viidakon takana, ja niitä ylemmä nousi siellä täällä huippuja ja kukkuloita, muutamat paljaita, toiset metsäisiä, jotkut pyöreitä, kanervan kattamia kumpuja ja toiset rotkoisiksi louhikoiksi rakoilleita. Äkillisessä käänteessä johti polku, joka oli pitemmän aikaa pysytellyt ulohtaalla purosta, kauniin putouksen kaltaalle. Se ei ollut niin merkillinen suuresta korkeudestaan eikä vesipaljoudestaan, kuin kauniista ympäristöstään. Syöstyään noin kahdenkymmenen jalan korkuisen louhikon yli, virta keräysi avaraan, luonnon muodostamaan säiliöön, joka oli täynnä reunojaan myöten; ja missä putouksen vaahtokuplat olivat hajonneet, siinä oli vesi niin kirkasta, että saattoi nähdä jokaisen kiven syvällä pohjassa. Tässä altaassa kiertäen puro löysi tiensä reunassa olevasta railosta ja syöksähti toisena putouksena pohjattomalta näyttävään rotkoon, kunnes kaukana alhaalla jälleen ilmestyi päivänvaloon vuosituhansien kuluessa sileiksi hivuttamiensa mustien kallioiden alta ja solui soristen alas notkoa, virtana, jonka laitoja Waverley vast'ikään oli noussut. Tuon romanttisen säiliön rantamat olivat yhtä kauniit, mutta jo jylhyyteen ja suurenmoisuuteen taipuvia. Huimaavan korkeiden huippujen lomissa oli sammalpeitteisiä notkelmia, joihin oli istuteltu puita niin aistikkaasti, että ne eivät häirinneet maiseman alkuperäistä suloa.

Siellä Waverley tapasi Floran tuijottamassa kosken kuohuihin. Kahden askeleen päässä taampana seisoi Cathleen, pidellen pientä skotlantilaista harppua, jota Floran oli opettanut käyttämään Rory Dall, muuan läntisen ylämaan viimeisiä harpunsoittajia. Länteen aleneva aurinko loi runsaan ja vaihtelevan väriloiston kaikille esineille, ja tuntui antavan lumotun hohteen Floran silmien eloisalle, viehkeälle tummuudelle; se kirkasti hänen hipiänsä heleyden ja puhtoisuuden, ja teki tenhoisaksi hänen ryhtinsä arvokkuuden ja vartalonsa sulon. Edward ei mielestään ollut rohkeimmissa unelmissaankaan kuvitellut niin loihtivaa haltijatarta.

Neito näytti tyynesti tietä sellaiseen paikkaan, missä kosken kohina laulua ja soittoa häiritsemättä vain olisi sitä säestämässä, istuutui sammaleiselle paadelle ja otti Cathleenilta harpun.

"Olen antanut teidän ottaa vaivaksenne kävellä tänne, kapteeni Waverley, siitä syystä, että arvelin maiseman herättävän teissä mielenkiintoa, sekä myöskin sen vuoksi, että ylämaalainen lauluni kärsisi käännökseni vajavuuksista vielä enemmän, jos esittäisin sen ilman sille kuuluvaa luontaista ympäristöään ja säestystään, Maani runollisin sananparsin puhuakseni, kelttiläisen runottaren asuntona on yksinäisen vuoren usma, ja sen ääni majailee tunturipuron sorinassa. Ken häntä kosii, sen täytyy rakastaa karua kalliota enemmän kuin hedelmällistä laaksoa, ja erämaan yksinäisyyttä pitää parempana kuin juhlasalin riemua."

Kuullessaan tätä kaunottaren selitystä, jossa äänen sointu sai mielenliikutukselta kaihoisan värähdyksen, olisivat harvat voineet pidättyä huudahtamasta, että hänen kutsumansa runotar ei konsanaan olisi voinut löytää arvokkaampaa edustajaa. Mutta Waverley ei saanut miehuutta lausuakseen ajatusta, joka kyllä tuli hänen mieleensä. Se hurja romanttisen auvon tunne, jolla hän kuuli immen ensimäiset soiton helähdykset, sisälsi jotakin tuskaisaakin, inhaa kaihoa. Hän ei olisi mistään hinnasta jättänyt paikkaansa immen rinnalla, vaan miltei ikävöitsi kuitenkin yksinäisyyttä, voidakseen vapaasti harkita ja tutkia sitä tunteiden ristiriitaa, mikä nyt hänen poveaan paisutti.

Muutamat säännöttömät alkusoinnahdukset esittivät haavemielisen johdannon, joka oli täydessä sopusoinnussa kosken kaukaisen kohinan ja haavanlehdissä humisevan iltatuulosen kanssa. Seuraavat säkeet antavat vain hämärän käsityksen niistä tunteista, joilla Waverley ne kuuli tuolla tavoin laulettuina ja säestettyinä:

Sumu vuorill' on, yöhön jo mantere hukkuu,
siki-unt' yhä Gaelin sankarit nukkuu:
kävi vieraalta käsky — ja maan yli yö,
kylmi syämmet ja herposi käsien työ!

Tomu tapparat, kilvet ja peitset jo peri,
ruma ruostepa syövytti säilän — ei veri;
mitä luikkuja lie, toki määränä vain
nyt on niilläki teiret ja kaurihit ain.

Esi-isien töitä jos laulaja toistaa,
iva iskun jo saakoon, se häpeän poistaa!
Joka jänne jo vait — joka sävel, mi tois
sitä mainetta mieleen, mi hälveni pois.

Oi! On yön uni mennyt, on vaihtunut aamuun,
joka loistohon vuoret ja manteren saa muun:
Glenaladale-kukkulat kultasi tuo,
ja Glenfinnanin virroissa sous valovuo.

Jalomielinen Moray, sä maanpakolainen,
sädeloistossa lippusi nostata vainen,
yli pohjolan laajalle liehuen näin
se on enne sen myrskyn, mi saapuvi päin!

Pojat urhoin, kun aamu se valkasee itää,
teitä vanhojen harpunko huhuta pitää?
Tämä hehku on ennenki kutsunut ain'
esi-isänne voittohon, kuolohon vain.

Kuninkaita jok' ammoin jo kansalle panit,
oi Glengarry, ja Sleatin ja Ranaldin klan'it,
kuni vuorilta virtana syöksyen
ikiliittohon käykää te yhtehen!

Lochiel, uro uljas, jo säiläsi ota
sekä kilpes, nyt alkavi urhojen sota!
Raju Keppoch, sun torvesi tokkopa soi,
jotta kaikk' Corryarrick jo kaikua voi?

Suuri vainukoira hypähti näreiköstä, syöksyen Floran luo ja keskeyttäen hillittömillä hyväilyillään hänen laulunsa. Etäältä kuului vihellys, ja koira ammahti jälleen alas polkua nopeana kuin nuoli. "Airueestaan päättäen on Fergus tulossa tänne, kapteeni Waverley. Hän ei pidä muusta runoudesta kuin leikillisestä, ja saapuu ajoissa keskeyttämään sen pitkän luettelon heimon-nimiä, joka oli runossamme vasta alkuun päässyt."

"Oi, ettepä voi arvatakaan, miten paljon menetitte! Paitsi 'lippujen Vich Ian Vohrille' omistettua pitkää sarjaa, olisitte kuullut käytännöllisen kehotuksen sille muukalaisen vaaleatukkaiselle pojalle, joka on saapunut maasta, missä ruoho ainiaan viheriöitsee — ratsastajalle, jonka sysimustan ratsun hirnahdus on kuin kotkan taisteluhuuto. Tätä reipasta ritaria vannotetaan muistamaan, miten hänen esi-isänsä kunnostautuivat uskollisuudellaan niinkuin uljuudellaankin."

Seuraavassa hetkessä seisoi Fergus heidän edessään ja keskustelu kääntyi kevyemmille aloille.

Heidän ollessaan paluumatkalla linnaan pyyteli päällikkö lämpimästi Waverleytä jäämään luokseen viikoksi tahi pariksi, ollakseen mukana suurella metsästysretkellä, jonka hän ja muutamat muut ylämaan herrasmiehet aikoivat toimeenpanna. Edwardin mieli oli näkemästään ja kuulemastaan niin viehättynyt, ett'ei hän voinut kutsumusta vastustaa. Sovittiin sen vuoksi niin, että hän kirjottaisi Bradwardinen paroonille viipymisestään ja pyytäisi häntä kirjeen tuojan mukana lähettämään hänelle mahdollisesti sinne saapuneet kirjeet. Sulkiessaan kirjettään Edward kaipasi sinettiään, joka oli riippunut kellon perissä, ja olisi ollut valmis epäilemään Donald Bean Leania sen varkaaksi, jos ei olisi tuntunut uskomattomalta, ett'ei tämä samalla olisi kelloakin vienyt.

Illalla hän tanssi Floran kanssa säkkipillien säestyksellä, ja levolle mentyä näki unta hänestä.

XVI.
Uutisia Englannista.

Metsästysretkeä viivyttelivät monet eri syyt noin kolmen viikon ajan. Mutta päivät kuluivat Waverleyltä nopeasti Glennaquoichissa, sillä se vaikutus, jonka Flora oli tehnyt häneen ensi kohtauksessa, kävi päivä päivältä voimakkaammaksi. Hänellä oli juuri sellainen luonne, joka on omiaan tenhoamaan romanttisen nuorukaisen mielen. Hänen tapansa, sujuva haastelunsa, runolliset ja soitannolliset lahjansa loivat lisää suloutta ihastuttavalle olennolle, joka aivan silmäänpistävästi näytti olevan kaikkien muiden Eevan tyttärien yläpuolella.

Lopultakin saapui suureen metsästykseen määrätty päivä, ja Waverley ja päällikkö läksivät yhtymäpaikalle, joka oli noin päivän matkan päässä Glennaquoichista. Fergusta seurasi noin kolmesataa klan'insa miestä, hyvin asestettuina ja mitä parhaimmiten varustettuina. Waverley noudatti maan tapoja sen verran, että pukeutui ihokkaihin (hän ei voinut puolihameeseen suostua), anturakenkiin ja ylämaalaislakkiin, päivän puuhiin soveliaimpana pukuna, joka sitä paitsi vähimmin saisi muiden klan'ien jäsenet tuijottelemaan häneen muukalaisena. Yhtymäpaikassa he tapasivat useita mahtavia päälliköitä, joiden alustalaiset olivat niin monilukuiset, että heitä olisi voitu pitää pikku armeijana. Sen paremmin ei kuitenkaan käynyt, kuin että Edward heti alussa, suuren hirviparven aiheuttamassa mylläkässä, niukahdutti nilkkansa niin pahoin, ett'ei voinut nousta jaloilleen.. Tämä ehkäisi urheilun iloa. Kiireimmiten tehtiin havuista maja, jonka kanervavuoteelle Edward asetettiin, ja klan'in poppamies lääkäröitsi häntä niin taitavasti, että hän monista yrteistä valmistettua unijuomaa maistettuaan ja kipujensa heikennyttyä pääsi vaipumaan syvään, joskin kuumeelliseen uneen.

Aikaisin seuraavana aamuna valmistutti Mac-Ivor koivun ja pähkinäpuun oksista paarit, joille Edward nostettiin, ja kaksi tukevaa geeliläistä otti ne sitte varovasti olkapäilleen. Metsäleirin hajautuminen näytti suuremmoiselta. Eri heimot keräytyivät klan'insa säkkipillien sävelten kutsumina patriarkkaalisen päällikkönsä lipun alle. Muutamat näkyivät jo poistuvina nousevan eteläisiä rinteitä myöten, tahi astuvan alas solia, säkkipilliensä sävelten äänen häipyessä kuulakkaan ilmaan. Toiset vielä liikehtivät tasaisella tantereella, monenmuotoisina ryhminä, töyhtöjen ja levättien liehuessa aamun tuulahduksessa ja aseiden välkkyessä nousevan auringon hohteessa. Kun Ferguksen miehet olivat kaikki tulleet ko'olle, hän alotti marssinsa, vaan ei samalle suunnalle, jolta olivat tulleet. Hän huomautti Edwardille, että suurempi osa hänen seuruettaan oli lähdössä etäiselle retkelle, ja että hän oli vain toimittava Edwardin erään luotettavan herrasmiehen turviin sekä sitte itsekin seuraava miehiään suurimman osan matkaa, vaan viipymättä palaava vieraansa luokse.

Waverleytä hieman ihmetytti se, ett'ei Fergus lähemmin maininnut tuollaisesta retkestä, vaan hänen asemansa ei sallinnut kyselyjä. Puolenpäivän seuduissa hän suurten vaivojen perästä saapui erään Mac-Ivorin sukulaisen luokse, missä sai mitä oivallisinta hoitoa. Seuraavana aamuna Fergus lausui hänelle jäähyväiset muutamaksi päiväksi, toivotellen palatessaan tapaavansa hänet kykenevänä ratsastamaan Glennaquoichiin. Hän läksi seuralaisineen, yhtyäkseen pääretkikuntaan, jättäen Waverleyn luokse ainoastaan Callum Begin, joka hänellä oli kamaripalvelijan tapaisena.

Kuudes aamu oli käsissä, ja Waverley pystyi olemaan liikkeellä kainalosauvojen varassa, kun Fergus palasi parinkymmenen miehen keralla. Hän näytti olevan mitä parhaimmalla tuulella, onnitteli Waverleytä edistyvästä paranemisestaan, ja huomatessaan hänet kykeneväksi istumaan ratsun selässä ehdotti heti lähdettäväksi liikkeelle Glennaquoichia kohti. Waverley suostui mielihyvällä, sillä sen kauniin emännän kuva oli elänyt hänen unelmissaan koko tänä pitkänä aikana. Hänen sydämensä pamppaili Ian nan Chaistelin vanhaa linnaa lähestyttäessä, kun noiden unelmien haltijatar astui heitä vastaan. Kun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu lausui Fergus kolme tahi neljä sanaa geelinkielellä sisarelleen. Kyyneleet heti kihahtivat Floran silmiin, mutta ne tuntuivat olevan hartauden ja ilon kyyneliä, sillä hän loi silmänsä taivaaseen päin ja laski kätensä ristiin ikäänkuin juhlalliseen rukoukseen tahi kiitokseen. Hetkisen kuluttua hän antoi Edwardille muutamia Tully-Veolanista hänen poissa ollessaan saapuneita kirjeitä, ja toisia veljelleen. Molemmat vetäysivät yksikseen tutkimaan niiden sisältöä, ja pian huomasi Edward kirjeittensä käsittelevän hyvin tärkeitä asioita.

Kirjeet, mitä Waverley tähän asti oli saanut sukulaisiltaan Englannista, eivät ole kaivanneet mitään mainintaa tässä kertomuksessa. Hänen isänsä tavallisesti kirjotti sellaisen miehen mahtipontisuudella, jolla on yleisissä asioissa liiaksi työtä, saadakseen aikaa pitää perheestään huolta. Sir Everardin kirjeissä oli toisenlainen sävy. Ne olivat lyhyitä, mutta ystävällisiä ja helliä, ja päättyivät tavallisesti johonkin viittaukseen sankarimme ratsuista, kyselyyn hänen kukkaronsa kunnosta ja erityiseen tiedusteluun sellaisista hänen tarjokkaistaan, jotka olivat hänen edellään lähteneet Waverley-Honourista. Täti Rachel vannotteli häntä muistamaan uskonnollisia periaatteitaan, pitämään huolta terveydestään, varomaan Skotlannin sumua, joka hänen kuulemansa mukaan liottaisi ihmisen läpi märäksi; iltaisin aina ottamaan kauhtanansa ylleen; ja ennen kaikkea pitämään flanellipaitaa ihoaan vasten. Mr. Pembroke lähetti sankarillemme ainoastaan yhden kirjeen, mutta se vastasi ko'oltaan kuutta nykyisen väsähtäneen aikakauden kirjettä, sisältäen addenda, delenda et corrigenda niihin kahteen käsikirjotukseen, jotka hän oli lahjottanut Waverleylle. Mutta nyt Glennaquoichiin saapunut tukku oli aivan odottamatonta laatua.

Silloinen ministeriö sattui (mikä ei olekaan harvinainen tapaus) olemaan jakautunut kahdeksi puolueeksi. Väsymättömällä juonimisella korvaten todellisen merkityksensä pienemmyyttä oli heikompi ryhmä viime aikoina hankkinut muutamia uusia jäseniä, toivoen heidän kanssaan saavansa kilpailijansa syrjäytetyksi hallitsijan suosiosta ja parlamentista. Muiden muassa oli Richard Waverleykin katsottu tarpeelliseksi, hän kun kaikessa kykenemättömyydessäänkin oli onnistunut pysyttäytymään näköjään tärkeänä valtiomiehenä. Hänelle ehdotettiin ministeriössä toimeenpantavan keikauksen jälkeen annettavaksi paljoa ylempi asema, eikä hänessä ollut miestä vastustamaan kiusausta, vaikka se suuri mies, jonka suojelemana hän oli ylennyt, oli näiden juonien ensimäisenä esineenä. Kovaksi onneksi meni koko kunnianhimoinen hanke myttyyn ennenaikaisen liikkeen vuoksi. Kaikille siihen osallisille virkamiehille, jotka eivät katsoneet parhaaksi vapaasta tahdostaan jättää eronhakemusta, ilmotettiin että kuningas ei heidän palvelustaan enää tarvinnut; ja Richard Waverley erotettiin suoranaisella halveksimisella ja häpeällä, erityisesti osottamansa kiittämättömyyden vuoksi. Tämän itsekkään ja omia etujaan ajavan valtiomiehen kukistuminen ei suurtakaan myötätuntoisuutta herättänyt; ja hän vetäytyi maaseudulle siinä lohdullisessa tiedossa, että oli yhtähaavaa menettänyt asemansa, kunniansa ja tulevaisuutensa.

Richard Waverleyn tässä tilaisuudessa pojalleen kyhäämä kirje oli mestarituote alallaan. Itse Aristides ei olisi osannut sitkeämmin pitää puoliaan. Kohtuuton hallitsija ja kiittämätön maa olivat jokaisen pyöristellyn kappaleen loppusäveleenä. Hän puhui pitkästä palvelus-ajasta ja korvaamattomista uhrauksista, ja joutui kirjeensä lopussa oman puhetulvansa voimalla sellaiseen intoon, ett'ei voinut hillitä muutamia koston uhkauksia, tosin aivan epämääräisiä ja voimattomia. Kaiken päätteeksi hän lausui haluavansa, että hänen poikansa osottaisi tajuavansa nämä vääryydet, luopumalla upseerinpaikastaan heti kun kirje hänelle saapui. Tämän hän sanoi olevan hänen setänsäkin toivomuksena, niinkuin tämä itsekin oli aikanaan huomauttava.

Ja niinpä oli seuraava kirje, minkä Edward avasi, Sir Everardilta. Veljeä kohdannut häväistys näytti poistaneen hänen hyvänsävyisestä povestaan kaiken erimielisyyksien kaunan, ja hänellä kun ei ollut minkäänlaista tilaisuutta saada tietoa siitä, että Richardin kohtalo todella oli vain ansaittua, niin tämä lempeä, mutta herkkäuskoinen parooni oitis käsitti sen uudeksi ja häikäilemättömäksi esimerkiksi voimassaolevan hallituksen oikkuvallasta. Totta oli — lausui hän, eikä hän katsonut voivansa olla sitä Edwardille huomauttamatta — että sellaista aavistamatonta häpeää ei olisi sattunut, jos Richard ei olisi nykyisen hallituksen palvelukseen lainkaan alistunutkaan. Sir Everard oli varma siitä, että hänen veljensä nyt näki ja tunsi suuren erehdyksensä, ja hän piti velvollisuutenaan ottaa huolekseen, ett'ei tuo virhe saisi tuottaa vielä taloudellisiakin vaikeuksia. Mutta sekä Richardin että hänen itsensä mielipiteenä oli, ett'ei Edwardin sopinut jäädä asemaan, jossa hän oli alttiina samanlaiselle kohtalolle kuin jo isänsä oli saanut kokea. Sen vuoksi pyysi hän veljenpoikaansa sopivassa tilaisuudessa ja kiireimmiten lähettämään eronpyyntönsä sotaministeriöön, ja vielä lopuksi vihjasi, ett'ei siinä suuriakaan mutkia kaivattu, kun kerran hänen isälleen oli niin törkeitä oltu. Bradwardinen paroonille hän lähetti monet terveiset.

Täti Rachel kirjotti vielä selvemmin. Hänestä oli Richard-veljen häväistys ansaittuna palkkana siitä, että hän oli luopunut laillisesta, vaikka maanpakoon joutuneesta hallitsijasta ja vannonut valansa muukalaiselle. Sellaisesta myöntymyksestä oli kieltäytynyt hänen isoisänsä, Sir Nigel Waverley, elämänsä ja omaisuutensa ollessa tuhon partaalla. Täti Rachel sanoi toivovansa, että hänen rakas Edwardinsa seuraisi esi-isäinsä jälkiä ja mitä pikemmin sen parempi vapautuisi vallananastajasuvun orjan asusta; hänen isäänsä kohdannut vääryys oli otettava taivaan muistutukseksi siitä, että jokainen uskollisuuden polulta horjahtaminen saa oman rangaistuksensa. Hänkin lausui lopulla terveisensä mr. Bradwardinelle, ja pyysi Waverleytä ilmottamaan oliko Rose neiti jo siinä ijässä, että voisi käyttää sitä hyvin sievää paria korvarenkaita, minkä hän aikoi lähettää ystävyytensä osotukseksi. Vanha hyvä täti halusi myös tietää vieläkö mr. Bradwardine käytti yhtä runsaasti skotlantilaista nuuskaa ja tanssi yhtä uupumattomasti kuin kolmekymmentä vuotta takaperin Waverley-Honourissa ollessaan.

Arvatakin voi, että nämä kirjeet saivat Waverleyn mielen kuohahtamaan. Opintojensa hajanaisuuden vuoksi ei hänellä ollut mitään lujaa valtiollista vakaumusta isäänsä kohdanneiden luuloteltujen vääryyksien herättämän mielenkarvauden vastapainoksi. Päin vastoin olivat ne vaikutelmat, mitä oli sattumoilta saanut aikakautensa puolueista Waverley-Honourissa oleskellessaan, pikemmin epäedulliset vallassa olevaa hallitusta kohtaan. Senpä tähden hän empimättä antausi niiden sukulaistensa kiihtyneeseen mielialaan, joilla oli läheisin oikeus määräillä hänen käytöstään — varsinkin kun samalla muisteli leirielämänsä yksitoikkoisuutta ja rykmenttinsä upseerien joukossa saavuttamaansa mitätöntä menestystä. Jos hänellä olisi voinut olla mitään epäröimisiä asiassa, niin ratkaisun olisi ainakin tuottanut päällikkönsä lähettämä kirje, joka kaikessa lyhyydessään kuului sanasta sanaan seuraavasti:

Edwardin veri kiehui kirjeen lukiessaan. Hän oli lapsuudestaan asti tottunut hyvin vapaasti käyttämään aikansa ja siten käynyt vastahakoiseksi sotilaskurin säännöille tässäkin suhteessa. Hän olikin tullut siihen varmaan luuloon, ett'ei niitä häneen nähden kovinkaan ankarasti sovellutettaisi, ja tähän asti oli päällikön käytös sellaista käsitystä vahvistanut. Ei myöskään ollut hänen tietääkseen tapahtunut mitään, mikä olisi saanut Gardinerin heti muutaman pikku vihjauksen perästä noin äkkiä käyttämään töykeää ja Edwardin mielestä hävytöntä käskyvallan ilmaisua. Ajatellessaan vastikään perheeltään saapuneita kirjeitä hän ei voinut muuta luulla, kuin että tarkotuksena oli saada hänet nykyisessä asemassaan syrjäytetyksi samanlaisella virkamahdilla kuin isänsäkin, joten kaiken pohjana oli juonittelu Waverley-suvun jokaisen jäsenen sortamiseksi ja häpäisemiseksi.

Enempää harkitsematta Edward siis kyhäsi joitakuita kylmäkiskoisia rivejä, kiittäen päällikköään entisestä ystävällisyydestä ja lausuen mielipahansa siitä, että tämä oli ottanut pyyhkiäkseen pois entisten hyvien välien muiston, käyttäessään toisenlaista sävyä häntä kohtaan. Hänen kirjeensä laatu ja Edwardin nykyhetkenä velvollisuudestaan saamansa käsitys vaativat hänen luopumaan toimestaan, minkä vuoksi hän lausui kirjeensä mukana lähettävänsä eronhakemuksensa, vapautuakseen asemasta, jossa oli alttiina näin ikävälle kirjeenvaihdolle.

Saatuaan valmiiksi tämän jalomielisen kirjeensä oli hän hieman epävarma siitä, millaisin sanantavoin sommittelisi eronhakunsa, ja päätti kysyä Fergus Mac-Ivorin neuvoa. Ohimennen olkoon mainittuna, että tämä nuori päällikkö oli ripeällä ajattelullaan ja toiminnallaan herättänyt suurta luottamusta Waverleyssä. Vaikka hänellä itsellään oli ainakin yhtä hyvä ymmärrys ja paljoa hienompi nero, niin Edward kuitenkin alistui ottamaan ohjausta sellaisesta rohkeasta ja päättäväisestä älyn toiminnasta, jota laaja maailmantuntemus ja säännölliseen järjestelmään tottuminen oli kehittänyt.

Kun Edward tapasi ystävänsä, piteli tämä vielä kädessään sanomalehteä, jota oli lueskellut. Hän astui Edwardia kohti sellainen hämi kasvoillaan, mikä ennusti ikäviä uutisia. "Vahvistavatko kirjeenne, kapteeni Waverley, sen epämieluisen tiedon, minkä tämä lehti kertoo?"

Hän pisti ystävänsä käteen, lehden, missä hänen isänsä häpeä kuvattiin mitä katkerimmin sanoin, varmaankin jonkin lontoolaisen lehden johdolla. Kirjotuksen lopussa oli seuraava merkillinen salahyökkäys:

"Tietääksemme ei 'tää Richard joka kaiken tämän teki' ole ainoa esimerkki W-v-r-ley H-n-rin Wavering Honourista (häilyvästä kunniasta). Viittaamme toisessa paikassa lehteämme löytyviin virallisiin nimityksiin."

Kuumeisesti kääntyi sankarimme silmäämään mainittua osastoa, ja näki siinä tällaisen uutisen: "Edward Waverley, kapteeni, erotettu luvattomasta poissaolosta", ja samaa rykmenttiä koskevien ylennysten joukossa mainittiin: "luutnantti Julius Butler, kapteeniksi, erotetun Edward Waverleyn sijaan."

Waverleyn povea poltti viha, mitä ansaitsematon ja näköjään ennalta suunniteltu loukkaus ehdottomasti herättää miehessä, joka on pyrkinyt kohti kunniaa ja tuolla tavoin syyttään joutuu yleisen halveksumisen ja häväistyksen alaiseksi. Verratessaan everstin kirjeen ja sanomalehden päivämäärää huomasi hän päällikkönsä ihan kirjaimelleen täyttäneen uhkauksensa, nähtävästi edes kysymättä, oliko Edward saanut hänen kutsumustaan tahi valmis sitä noudattamaan. Kaikki näytti olevan tunnottomasti suunniteltua hänen masentamisekseen; ja ajatellessaan miten mokoma salavehkeily olikin hyvin menestynyt, hänet valtasi sellainen mielenkarvaus, että hän sitä turhaan yriteltyään salata vihdoin heittäysi Mac-Ivorin syliin ja puhkesi häpeän ja suuttumuksen kyyneliin.

Päällikkömme vikoja ei ollut välinpitämättömyys toveriensa vääryyksille, ja hän tunsi syvää ja vilpitöntä ystävyyttä Edwardia kohtaan, ilman niitä suunnitelmiakin, joita hänellä saattoi vieraaseensa nähden olla. Esimiehen menettely näytti hänestä yhtä merkilliseltä kuin Edwardistakin. Tosin hän tiesi muitakin vaikuttimia, joita Waverley ei osannut aavistaa, rykmenttiin palaamisesta annetulle jyrkälle määräykselle. Mutta selittämättömäksi arvotukseksi jäi hänellekin se seikka, että rykmentin komentaja välttämättömäksi käyneen viivytyksen syitä lähemmin tutkimatta ja vastoin tunnetusti sävyisää luonnettansa intoutui noin tylyyn ja arvaamattomaan käytökseen. Kuitenkin tyynnytteli hän sankariamme parhaansa mukaan ja alkoi kääntää hänen huomiotaan kostoon kunniansa tahraamisesta.

Edward tarttui kiihkeästi siihen ajatukseen. "Vietkö minulta haasteen eversti Gardinerille, rakas Fergus, niin olen sinulle kiitollinen kaiken ikäni?"

Fergus mietti hetken. "Sellainen palvelus olisi kokonaan käskettävissäsi, jos se voisi olla hyödyksi tahi johtaa kunniasi puhdistumiseen; mutta epäilenpä, tokko päällikkösi suostuisi kaksintaisteluun vain sillä syyllä, että on ryhtynyt toimenpiteisiin, jotka kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa, niin jyrkkiä ja katkeroittavia kuin olivatkin. Sitä paitsi on Gardiner säntillinen hugenotti ja omaksunut eräänlaisia mielipiteitä tuollaisten otteluiden synnillisyydestä, ja turha vaiva olisi yritellä häntä niistä käännyttää, varsinkin kun mikään epäluulo ei voi kohdata hänen miehuullisuuttaan. Ja lopuksi minä — minä totta puhuakseni en tällähaavaa varsin pätevien syiden vuoksi uskalla lähestyä mitään tämän hallituksen sotilasleiriä."

"Ja olisinko siis muka alallani", huudahti Waverley, "tyytyen kärsimääni loukkaukseen?"

"En sellaista neuvoa anna ystävälleni konsanaan", vastasi Mac-Ivor. "Mutta soisin koston kohtaavan päätä enkä kättä — tyrannimaista sortohallitusta, joka keksi nämä juonet ja kätyriensä kautta ohjasi niiden toimeenpanoa."

"Niin", vakuutti kiihkeä ylämaalainen, "Hannoverin anastajasukua, jota isoisäsi olisi palvellut yhtä vähän kuin ottanut palkkaansa tulikuumana kultana hornan haltijalta!"

"Mutta ukkovaarini ajoista asti on kaksi tämän hallitsijasuvun polvea ollut valtaistuimella", väitti Edward jäykästi.

"Totta kyllä", vastasi päällikkö. "Olemme toimettomina antaneet heidän näin kauvan näytellä synnynnäistä luonnettaan — olemme eläneet kuuliaisuuteen alistuneina, vieläpä luikertautuneet ajan henkeen sikäli, että olemme heidän virkojaankin vastaanottaneet ja siten antaneet heille tilaisuuden syöstä meidät julkiseen häpeään, ottaessaan ne meiltä takaisin — ja siitäkö syystä emme maksaisi vääryyksiä, joita isämme vain uumoilivat, vaan me vasta tuntemaan jouduimme? Tahi onko onnettoman Stuart-suvun perimysoikeus siitä huvennut, että nimeä nyt kantaa perillinen, joka on viaton isänsä hallitusta vastaan nousseihin syyttelyihin? Muistatko lempirunoilijasi säkeitä:

"Kruunustaan jospa Richard luopuikin,
omansa vain voi kuningaskaan antaa —
perinnöks valta jäi, jos poika häll' ois ollut.

"Näethän, hyvä Waverley, osaavani otteita runoudesta yhtä näppärästi kuin Flora ja sinä. Mutta haihdutahan jo pilvet miehuulliselta otsaltasi ja luota minuun, niin näytän sinulle tien nopeaan ja kunniakkaaseen kostoon. Käykäämme Floran puheille; kenties hänellä on enemmän kerrottavana poissa ollessamme sattuneista tapahtumista. Ilomielin kuulee hän vapautuneesi orjuudestasi. Mutta ensiksi liitä kirjeeseesi jälkilisä, jossa mainitset milloin sait tuon kalvinistisen everstin ensi käskyn; ja lausut pahottelusi siitä, että hänen toimenpiteittensä hätäisyys esti sinun ehkäisemästä niitä eronhakusi lähettämällä. Punastukoon sitte kohtuuttomuuttaan!"

Kun kirje oli sinetitty toimitti Mac-Ivor sen muutamien omiensa mukana erityisellä lähetillä alamaan lähimpään postitoimistoon.

XVII.
Tunnustus.

Tarkotukseton ei ollut päällikön sisarestaan lausuma viittaus. Hän oli tyytyväisin mielin nähnyt Waverleyn yhä lujemmin kiintyvän Floraan, eikä tiennyt heidän liitolleen muuta estettä kuin Richard Waverleyn ministeriössä saavuttaman aseman ja Edwardin palvelemisen Yrjö II:n armeijassa. Nyt olivat nuo vastukset hävinneet, vieläpä sellaisella tavalla, mikä nähtävästi lähenteli Edwardia toiseen hallitsijasukuun päin. Kaikin puolin oli liitto mitä parhain. Hän jumaloi sisartaan, ja näki hänen onnensa olevan turvassa, jos tämä hanke toteutuisi; ja ylpeyttä hiveli ajatus siitä, miten hänen herransa oli pitävä häntä yhä suuremmassa arvossa, hänen jouduttuaan tuollaisen ikivanhan, vaikuttavan ja varakkaan englantilaisen suvun yhteyteen — suvun, jonka entinen, taattu uskollisuus tunnettiin ja jonka Stuarteille jäähtynyttä innostusta nyt kaikin mokomin oli yritettävä saada uudelleen hehkumaan. Eikä Fergus voinut havaita mikä nyt enää pidättelisi suunnitelmaa toteutumasta. Waverleyn tunteet olivat ilmeisiä; ja mahdoton oli olettaa Florankaan hangottelevan vastaan, kun heillä olivat niin yhteiset harrastukset ja Waverley ulkomuodoltaankin vastasi kaikkia vaatimuksia. Patriarkkaalisissa oloissa eläneenä ja ranskalaisia naittamistapoja nähneenä hän olisikin kaikkein vähimmin tullut ottaneeksi lukuun mitään sisarensa vastustelua — niin rakas kuin hän olikaan — vaikka olisi ollut kysymyksessä vähemmänkin sopiva liitto.

Näiden tunteiden valtaamana opasti päällikkö nyt Waverleytä sisartaan hakemassa, hieman toivoillen, että vieraansa nykyinen mielenkiihko saattaisi rohkaista hänet lopettamaan lyhyeen kaikki kosiskelun kaarrokset. He tapasivat Floran uskollisten seuralaistensa Unan ja Cathleenin kanssa innokkaasti valmistelemassa valkeita morsiusnauhoja, mikäli Waverleystä näytti. Hän koetti parhaansa mukaan peitellä kiihtymystään, ja kysyi mihin iloiseen tilaisuuteen miss Mac-Ivor noin suurellisesti valmistautui.

"Niinkö!" ihmetteli Edward. "Hyvinpä hän onkin säilyttänyt salaisuutensa. Toivoakseni hän sallii minun olla sulhaspoikanaan."

"'Se kyll; on miehen työ, vaan teidän ei', kuten Beatrice sanoo", ilvehti Flora.

"Enkö teille jo aikoja sitte sanonut, ett'ei Fergus voi kosia muuta morsianta kuin Kunniaa?"

"Vaan enkö siinä kosinnassa kelpaa hänen kumppanikseen ja neuvojakseen?" virkkoi sankarimme, korvia myöten punehtuen. "Olenko mielestänne niin kehno arvoltani?"

"Kaukana siitä, kapteeni Waverley. Kautta taivaan, soisinpa että teillä olisi meidän ajatuskantamme! Käytin teille vastenmielistä sanantapaa,

"kun ette meidän puolta pidä vain,
vihollisemme valtaa puolustain."

"Se aika on mennyttä, sisko", sanoi Fergus, "ja voit onnitella Edward Waverleytä (joka ei enää ole kapteeni) siitä, että hän on päässyt vallananastajan orjuudesta, jonka merkkinä tuo musta, pahaenteinen tunnuskuva on hänen päähineessään uljaillut."

"Niin", lausui Waverley, irrottaen kokardin hatustaan, "kuningas, joka minulle tämän arvomerkin antoi, on suvainnut ottaa sen takaisin sellaisella tavalla, mikä jättää vähäiset syyt kaivata hänen palvelustansa."

"Oi, kiitän Jumalaa siitä!" huudahti intoilija. "Jospa sokeudessaan kohtelisivatkin samalla halpamaisuudella jokaista kunniallista miestä, jotta minun tarvitsisi huokailla vähemmän, kun taistelu lähenee!"

"Ja nyt, sisko", sanoi päällikkö, "aseta hänen kokardinsa sijalle toinen, väriltään helakampi. Olihan muistaakseni ennen vanhaan tapana, että naiset asestivat ja lähettivät ritarinsa loistaviin mainetöihin."

"Ei ennen kuin seikkaileva ritari oli punninnut asiansa oikeuden ja vaarat, Fergus", vastasi Flora. "Mr. Waverley on tälläerää liiaksi kiihdyksissään, voidakseni pakotella häntä tärkeään päätökseen."

Waverley oli puolittain levoton ajatellessaan, että hän ottaisi nyt käyttääkseen merkkiä, jota kuningaskunnan enemmistö piti kapinallisena; mutia hän ei sentään voinut salata mielenkarvautta, mitä tunsi kylmäkiskoisuudesta, jolla Flora torjui veljensä vihjauksen. "Miss Mac-Ivor ei näy pitävän ritaria rohkaisunsa ja suosionsa arvoisena", virkahti hän hiukan katkerasti.

"Sitä kyllä, mr. Waverley", vastasi hän herttaisesti. "Miksi kieltäisin veljeni arvoisalta ystävältä lahjan, jota jakelen hänen koko klan'illeen? Mitä kernaimmin hankkisin jokaisen kunnon miehen palvelemaan samaa asiaa, jolle veljeni omistaa elämänsä. Mutta Fergus on ryhtynyt puuhiinsa avosilmin. Hän on kätkyeestä asti antautunut tehtävään, joka on hänelle pyhänä kutsumuksena, vaikkapa se hänet vaatisi hautaan. Mutta teille mr. Waverley, on maailma vielä niin uusi; olette niin kaukana kaikesta ystävien neuvosta ja vaikutuksesta; miten siis saattaisinkaan — ja vieläpä äkillisen suuttumuksenne hetkenä — toivotella syöksyvänne suin päin noin epätoivoiseen yritykseen?"

Fergus ei ymmärtänyt tällaista hienotunteisuutta, vaan mitteli lattiaa huultaan purren ja sanoi sitte väkinäisesti hymyillen: "No niin, siskoseni, jätänpä sinut uuteen toimeesi, laillisen hallitsijasi ja hyväntekijäsi alamaisten suostuttelijaksi Hannoverin vaaliruhtinaalle uskollisina pysymään", ja poistui huoneesta.

Tätä seuranneen kiusallisen äänettömyyden keskeytti vihdoin miss Mac-Ivor. "Veljeni on kohtuuton", hän virkkoi, "hän kun ei voi sietää mitään keskeytystä, mikä vain tuntuu hidastuttavan hänen uskollista intoaan."

"Minussako?" vastasi Flora; "Luoja tietää että olen vielä häntäkin kiihkeämpi, jos se mahdollista on. Mutta minua ei, kuten veljeäni, viehätä sotainen valmistelu: ja nykyiseen yritykseen tarvittava ääretön hyörinä siihen määrään, että siinä syrjäytyisivät oikeuden ja totuuden voimalliset periaatteet, joihin päämäärämme nojautuu — ja siitä olen varma, että niitä vievät voittoaan kohti ainoastaan itsessään todet ja oikeat toimenpiteet. Kumpaakaan ei minun halvan arveluni mukaan ole teidän nykyisten tunteidenne suuntaaminen, hyvä mr. Waverley, peruuttamattomaan askeleeseen, jonka oikeutta tahi vaarallisuutta te ette ole harkinneet."

"Verraton Flora!" huudahti Edward, hänen käteensä tarttuen; "suuresti tarvitsenkin tuollaista kehottajaa!"

Flora veti hellästi pois kätensä. "Paljoa parempi neuvonantaja on teillä omassa povessanne, kun annatte sen saada heikon äänensä kuuluviin."

"Ei, miss Mac-Ivor, sitä en uskalla toivoa; olen ollut ainiaan veltto itseäni kasvattamaan, ja onnettomuudekseni siten kehittänyt enemmän mielikuvitukseni kuin järkeni valtaa. Jos vain rohkenisin toivoa — jos vain voisin ajatella — että te alentuisitte olemaan minulle rakkaana ystävänä, joka minua vahvistaisi erehdykseni korvaamaan, vastaisen elämäni —"

"Herjetkäähän jo, hyvä herraseni! Aivan ylenpalttista kiitollisuutta osotatte siinä ilossanne, että pelastuitte jakobiittisen värvääjäupseerin käsistä."

"Ei, rakas Flora, älkää enää laskeko leikkiä minusta. Ette voi olla tajuamatta niiden tunteiden merkitystä, jotka olen melkein tahtomattani ilmaissut; ja kerran näihin puheisiin päästyäni sallikaa minun käyttää hyväkseni uskaliaisuuttani — Vai saanko, luvallanne, mainita veljellenne —"

"Miten tämän ymmärtäisin? Onko mitään onnetonta estettä — onko joku aikaisemmin —"

"Ei kukaan, sir", vastasi Flora. "Olen itsellenikin velvollinen sanomaan, ett'en ole vielä konsanaan nähnyt miestä, jota olisin ajatellut nyt puheena olevin tuntein."

"Ei minulla ole sitäkään puolustusta. Teidän luonteenne, kapteeni Waverley, on niin avoin, ett'ei siinä voi väärin ymmärtää mitään, ei sen voimaa eikä heikkoutta."

"Suokaa minulle anteeksi, mr. Waverley — älkääkä unohtako, että vielä puoli tuntia takaperin oli välillämme minulle aivan voittamaton este, sillä minulle olisi Hannoverin sukua palvelevan upseerin aina täytynyt pysyä vain satunnaisena tuttavana. Antakaa minulle siis tovi aikaa järjestääkseni niin aavistamattoman yllätyksen hämmentämiä ajatuksiani, niin olen valmis puolen tunnin kuluttua perustelemaan päätökseni, jonka silloin lausun, sellaisilla syillä, että ne lienevät ainakin riittäviä mielestänne, joskaan eivät olisi mieleisiänne." Niin sanoen hän vetäysi pois, jättäen Waverleyn mietteisiin siitä tavasta, jolla hänen tunnustuksensa oli otettu kuuluviin.

Ennen kuin hän sai päättäneeksi uskoisiko kosintansa hyväksytyksi vai eikö, astui Fergus takaisin huoneeseen. "Mitä, à la mort, Waverley?" huudahti hän. "Tuleppa alas kartanolle katsomaan näkyä, joka on kaikkia romaaniesi koruloruja komeampi. Sata muskettia, veikkonen, ja yhtä monta säilää, hyviltä ystäviltä vast'ikään saapuneita; ja pari kolme sataa vankkaa poikaa milt'ei käsikähmässä niiden omistuksesta. — Mutta annas kun silmään sinua tyystimmin. Ihme ja kumma, sanoisipa oikea ylämaalainen, että sinut on paha silmä tuhonnut. Vai olisiko tuo typerä tyttönen sielusi noin lakeaksi pyyhkäissyt? Älä sinä hänestä huoli vähintäkään, Edward veikko; viisaimmatkin hänen sukupuoltaan ovat elämän käytännöllisessä työssä narreja."

"Toden totta, hyvä ystävä", vastasi Edward, "en voi sisartasi moittia muusta kuin liiasta harkinnasta ja järkevyydestä."

"Jos siinä kaikki, niin panen veikkaan louisdorin siitä, ett'ei hän tuolla tuulellaan pysy neljääkolmatta tuntia. Mikään nainen ei milloinkaan ole ollut järkevänä noin pitkää aikaa yhteen toviin; ja takaan sinulle, jos se on mieliksesi, että Flora huomenna on yhtä järjetön kuin muutkin Eevan tyttäret. Näetkös, Edward, sinun tulee oppia käsittämään naiset en mousquetaire."

Hän tarttui Waverleyn käsivarteen ja veti hänet sotaisia valmistuksiaan tarkastelemaan.

Fergus Mac-Ivor oli siksi säädyllinen ja hienotunteinen, ettei enää palannut asiaan, josta oli itse kääntänyt keskustelun toiselle tolalle. Hänen ajatuksensa pyörivät — näköjään ainakin — niin kiihkeästi kivääreissä, miekoissa, töyhtölakeissa, rensseleissä ja ihokkaissa, ett'ei Waverley vähiin aikoihin saanut hänen huomiotaan käännetyksi mihinkään muuhun.

"Aiotteko jo niin pian käydä tappotantereelle, Fergus", hän kysyi, "vai mitä varten ovat nämä sotaiset valmistelut?"

"Sitte saat kaiken tietää, kun ensin olemme päättäneet, että lähdet kerallani; muutoin voisi se tieto vain olla haitaksi sinulle."

"Mutta oletko oikein tosissasi? Nousetteko esivaltaa vastaan näin vähäisin voimin? Hulluuttahan se on."

"Laissez faire à Don Antoine — pidän hyvää huolta itsestäni. En ole niin hupsu, että liikahtaisin ennen kuin hetki on otollinen; en päästä koiraani kaulanuorasta, ennen kuin otus porhaltaa eteeni. Mutta vielä kerran, yhdytkö meihin, niin saat kaiken tietää?"

"Miten voisinkaan sen tehdä?" huoahti Waverley, "minä, joka vielä pikku hetki takaperin olin toisen puolueen soturina! Virkaan suostumiseni oli uskollisuuden lupaus ja hallituksen laillisuuden tunnustus."

"Ajattelematon lupaus ei ole teräksinen käsikahle", vastasi Fergus; "sen voi pudistaa pois, varsinkin kun se on erehdyksessä annettu ja solvauksella palkittu. Mutta joll'et pysty siekailematta päättämään yhtyä uljaaseen kostotyöhön, niin lähde Englantiin. Ennen kuin menet Tweed-virran yli, sinä olet kuuleva sanomia, jotka saavat koko maailman kajahtelemaan; ja jos Sir Everard on se vanha, urhea ritari, joksi häntä ovat kuvailleet muutamat kelpo aatelismiehemme vuodelta 1715, niin hän hankkii sinulle paremman ratsumiesrykmentin ja jalomman päämäärän kuin äsken menettämäsi oli."

"Mikä lempo tätä miestä riivaa?" vastasi päällikkö nauraen. "Yhätikö vain pyrit haastamaan helmaväestä?"

"Ei, aivan vakavasti puhuen, hyvä ystävä", lausui Waverley, "tunnen että vastaisen elämäni onni riippuu vastauksesta, minkä miss Mac-Ivorilta saan siihen, mitä hänelle uskalsin tänä aamuna sanoa."

"Ja tarkotatko aivan silkkaa totta", virkkoi Fergus totisempana, "vai olemmeko romaanin ja runouden mailla?"

"Olen ehdottomasti tosissani. Voisitko luulla naljailevani tällaisesta asiasta?"

"Varsin vakavasti siis puhuen", vastasi hänen ystävänsä, "minua ilahuttaa kuulla tämä, ja niin suuressa arvossa pidän Floraa, että sinä olet ainoa mies Englannissa, jolle tämän sanoisin. Mutta on muutakin mietittävänä, ennen kuin noin lämpimästi pudistat kättäni. Oma perheesi — suostuuko se siihen, että käyt liittoon ylämaalaisen ylimyskerjäläisen sisaren kanssa?"

"Setäni asema, hänen yleiset mielipiteensä ja rajaton hyvyytensä oikeuttavat minut sanomaan, että sukuperä ja luonteen ominaisuudet ovat kaikki, mikä hänelle ratkaisee sellaisen liiton. Ja kenessä voisin tavata molemmat niin oivasti yhtyneinä kuin sisaressasi?"

"No, etpä missään — cela va sans dire", hymähti Fergus. "Mutta isäsi odottaa asiaa ainakin ensin häneltä kysyttäväksi."

"Kyllä, mutta hänen ja hallituksen välien rikkoutuminen on takeena siitä, ett'ei hän pane vastaan, kun setänikin on varmasti puhuva puolestani. Älä ajattele minun sukulaisiani, hyvä Fergus; pikemmin käytä vaikutusvaltaasi siellä, missä vastuksia todenteolla voi olla voitettavina — tarkotan sisaresi arveluita."

"Sisareni", vastasi Fergus, "niinkuin hänen veljensäkin, useimmiten pyrkii pysymään omassa järkähtämättömässä tahdossaan, johon sinun tässä tapauksessa on tyytyminen; mutta sinulta ei ole puuttuva harrastustani eikä neuvoani. Ja kuulehan siis — olin näkevinäni Floran äsken lähtevän vesiputoukselle päin; mene mukaan, mies, mene mukaan! Älä jätä piiritetylle aikaa vahvistella puolustuskojeitaan! Alerte à la muraille! Etsi Flora käsiisi, ja ota selko hänen päätöksestään niin joutuin kuin ikinä ehdit. Olkoon Cupido kanssasi — minä sillävälin tarkastelen patruunavöitä ja miekankantimia."

Waverley nousi ylös notkonpohjaa ahdistunein ja pamppailevin sydämin. Rakkauteen, kaikkine tiettyine toivon, pelon ja toiveiden tunteineen, yhtyi muita mietteitä, laadultaan vaikeampia määritellä. Hän ei voinut häätää ajatusta siitä, miten suuresti tämä aamu oli mullistanut kohtaloaan ja millainen selkkausten sarja olikaan vielä edessä päin. Auringon noustessa oli hän ollut kunniakkaana soturina, ja hänen isänsä nähtävästi yhä ylenemässä hallitsijansa suosiossa. Kaikki tämä oli unennäkönä hälvennyt — hänen isänsä oli syösty asemastaan, hän itse oli joutunut häväistyksen uhriksi ja tahtomattaan melkein osalliseksi hämäriin, laajoihin ja turmiollisiin salavehkeihin, joiden loppuna täytyi olla joko vielä äsken palvelemansa hallituksen kumoutuminen tahi kaikkien liittoutuneiden tuho. Jos Flora vastaisikin suosiollisesti hänen kosintaansa, niin mitä mahdollisuutta oli sillä johtua onnelliseen päätökseen uhkaavan kapinan hälinässä? Tahi miten saattaisi hän itsekkäästi esittää, että Flora jättäisi veljensä, johon oli niin sydämestään kiintynyt, ja vetäytyisi rakastettunsa keralla Englantiin etäisenä katsojana seuraamaan veljensä yrityksen menestystä tahi hänen kaikkien toiveidensa ja koko elämänsä häviötä? Vai yhtyisikö hän itse, ilman muuta tukea kuin oma käsivartensa, päällikön vaarallisiin ja huimapäisiin puuhiin — ajelehtaakseen hänen epätoivoisten ja rajujen tekojensa pyörteisiin ja siten melkein menettääkseen itsenäisen arvostelukykynsä, tahi toimintansa oikeuden ja järkevyyden päättelemisen? Tämäkään ei ollut Waverleyn sisäiselle ylpeydelle helppo vaihtoehto. Ja mitä muuta päätöstä toki olikaan tiedossa, paitsi kosintansa hylkääminen, jota hän nykyisessä mielen kuohussaan ei voinut ajatella vihlovaa tuskaa tuntematta.

Epämääräisiä ja tukalia mahdollisuuksia siten aprikoiden saapui hän vihdoin kosken lähelle, missä tapasi Floran istuskelemassa niinkuin Fergus oli arvannutkin. Hän oli ypö yksinään ja astui Edwardia vastaan heti kun näki hänen tulevan. Edward yritti virkkaa jotakin tavallisiin kohteliaisuuslauseisiin ja muodolliseen keskusteluun vivahtavaa, mutta huomasi olevansa siihen pätemätön. Flora näytti ensin yhtä hämmentyneeltä, mutta toipui nopeammin ja — pahaksi enteeksi Waverleyn kosinnalle — otti ensimäisenä puhuakseen asiasta. "Se on kaikin puolin liian tärkeä, mr. Waverley, voidakseni jättää teidät epätietoiseksi mielipiteistäni."

"Oi, älkää sanoko niitä kiirehtien", tokaisi Waverley suuresti kiihdyksissään, "joll'eivät ole sellaisia, kuin tavastanne päättäen tuskin rohkenen odottaa. Antakaa ajan — antakaa vastaisen käytökseni — antakaa veljenne vaikutuksen —"

"Suokaa minulle anteeksi, mr. Waverley", lausui Flora, posket hiukan punehtuneina, mutta ääni lujana ja tyynenä. "Moittisin itseäni mitä ankarimmin, jos pidättelisin lausumasta vilpitöntä vakaumustani, ett'en voi koskaan pitää teitä muuna kuin rakkaana ystävänä. Olisi hyvin kohtuutonta teitä kohtaan, jos silmänräpäykseksikään salaisin mielipiteeni. Näen tuottavani teille tuskaa, ja olen siitä suruissani, mutta parempi nyt kuin myöhemmin — ja oi, tuhansin verroin parempi teille kokea tämä hetkellinen pettymyksenne kuin ajattelemattoman ja soveltumattoman avioliiton pitkällisiä, sydäntä jäytäviä murheita!"

"Jumalani!" huudahti Waverley, "miksi edellyttäisitte sellaisia seurauksia liitosta, missä sääty on sama, varallisuussuhteet edulliset, koko ajatussuunta — jos niin rohkenen sanoa — yksiin menevä, kun ette väitä keneenkään toiseen mieltyneenne ja vieläpä ilmaisette suosiollisen mielipiteen minusta, jonka hylkäätte?"

"Mr. Waverley, minulla on sellainen suosiollinen mielipide, ja niin luja, että vaikka olisin mieluummin vaiennut päätökseni perusteet, niin olen valmis ne teille selittämään, jos sellaista kunnioitukseni ja luottamukseni osotusta tahdotte."

Hän istuutui kallion lohkareelle, ja hänen lähelleen asettuen pyysi Edward kiihkeästi selitystä.

"Uskallan tuskin kuvata teille tunteitteni laatua", alotti Flora; "ne ovat niin poikkeavia siitä, mitä minun ijälläni edellytetään naisessa. Myöskin käy minulle tukalaksi kosketella teidän luonteestanne saamiini arveluihin, kun saattaisin lohdutuksen asemesta vain loukata. Mitä itseeni tulee, niin on minulla lapsuudestani tähän päivään asti ollut vain yksi toivomus — kuninkaallisten hyväntekijäini palauttaminen lailliselle valtaistuimelleen. Mahdoton on ilmaista teille, miten kiihkeästi tunteeni ovat sieluni syvyyksiä myöten jännittyneet tähän ainoaan asiaan; ja tunnustan suoraan sen niin vallanneen mieleni, etten ole vähääkään voinut ajatella yksityisen elämäni huolehtimista. Kunhan vain näkisin tuon riemukkaan voiton päivän, niin on ylämaalaismökki, ranskalainen luostari tahi englantilainen palatsi, kaikki minulle yhdentekevää!"

"Te etsitte tahi ainakin pitäisi teidän etsiä sydäntä, jonka suurimpana ilona olisi lisätä kotoista onneanne ja romanttisuuteen asti vastata rakkauteenne. Vähemmän herkkätunteisen miehen saattaisi Flora Mac-Ivor tyytyväiseksi, kenties, joskaan ei onnelliseksi, sillä kerran vannomani velvollisuudet minä kyllä täyttäisin. Mutta te, mr. Waverley, ette voisi konsanaan luopua siitä kotoisen onnen utukuvasta, minkä olette runollisessa mielikuvituksessanne loihtineet eteenne, ja kaikki, mikä ei soveltuisi tähän ihanteeseen, olisi mielestänne kylmäkiskoisuutta ja penseyttä, samalla kun voisitte pitää teille kuuluvan rakkauden häiritsijänä sitä intoilua, jota osotan kuningasperheen menestystä kohtaan."

"Toisin sanoen, miss Mac-Ivor, ette voi rakastaa minua?" virkkoi hänen kosijansa alakuloisesti.

"Voisin pitää teitä niin suuressa, ehkä suuremmassakin arvossa kuin ketään näkemääni miestä, vaan en voi teitä rakastaa ansionne mukaisesti. Oi, itsennekin vuoksi, älkää halutko niin vaarallista koetta! Sen naisen, jonka te otatte puolisoksenne, tulisi muodostaa tunteensa ja mielipiteensä teidän mukaisiksenne. Hänen harrastustensa tulisi olla teidän harrastuksianne, hänen toivomustensa, ajatustensa, koko sielunsa tulisi yhtyä teihin. Hänen tulisi sulostuttaa ilonne; olla surujenne kumppanina ja karkottaa synkkyys otsaltanne."

"Ja miks'ette te, miss Mac-Ivor, tahdo olla kuvaamanne henkilö, kun kerran osaatte noin selitellä onnellisen liiton ehdot?"

"Onko mahdollista, ett'ette minua vieläkään käsitä?" vastasi Flora. "Enkö ole teille sanonut, että mieleni on kokonaan kääntynyt tapaukseen, jonka onnistumiseen minulla tosin ei ole muuta voimaa kuin hartaat rukoukseni?"

"Ja eikö asialle, jolle olette elämänne omaksunut, olisi suoranaista etuakin siitä, että taipuisitte tarjoukseeni?" kysyi Waverley, joka oli niin lujasti kiintynyt tarkotukseensa, ett'ei kyennyt punnitsemaan sanojaan. "Sukuni on rikas ja vaikutusvaltainen, periaatteessa Stuartien puolelle taipuisa, ja jos suotuisa tilaisuus —"

"Suotuisa tilaisuus!" huudahti Flora hieman halveksivasti, — "periaatteessa taipuva! Voiko sellainen laimea puoluepalvelus olla suvullenne kunniaksi tahi lailliselle hallitsijallenne mieleen? Ajatelkaahan nykyisten tunteitteni perusteella, mitä kärsisin ollessani jäsenenä suvussa, missä minun mielestäni pyhimmät oikeudet ovat kylmän harkinnan alaisina ja katsotaan kannatuksen arvoisiksi vain silloin kun näkyvät ilmankin pääsevän voitolle!"

"Epäilyksenne ovat ainakin minuun nähden kohtuuttomia", väitti Waverley. "Sitä asiaa, jolle uskollisuuteni tunnustan, uskallan tukea kautta kaikkien vaarojen yhtä horjumattomana kuin hurjinkaan uskalikko, joka sen hyväksi säilänsä paljastaa."

"Sitä en hetkeksikään epäile", vastasi Flora. "Mutta ottakaa pikemmin neuvoa omalta järjeltänne ja älyltänne kuin annatte äkillisen mieleenjuohtuman johtaa tekojanne vain sen vuoksi, että olette tavannut yksinäisessä ja romanttisessa asemassa nuoren naisen, jolla on tavalliset hyvät ominaisuudet ja lahjat. Antakaa tässä suuressa ja vaarallisessa näytelmässä osanne aiheutua vakaumuksesta, älkääkä satunnaisesta hetken tunteesta."

Waverley yritti vastata, vaan ei kuolemakseenkaan saanut sanoja kielelleen. Floran jokainen tunne ja lauselma vain vahvisti hänen rakkauttaan, sillä hänen uskollisuutensa oli kaiken hurmionsa hillittömyydessäkin jalo ja ylevä ja hylki kaikkia tarkotuksensa tukemiseksi tarjoutuvia välillisiä keinoja.

Heidän käveltyään tuokion äänettöminä alas polkua alotti Flora taas. "Vielä sana, mr. Waverley, ennen kuin ainiaaksi heitämme tämän puheenaineen; ja suokaa anteeksi rohkeuteni, jos sillä sanalla on neuvon sävyä. Veljeni kiihkeästi soisi teidän yhtyvän nykyiseen yritykseensä. Mutta älkää te myöntykö tähän; te ette yksityisillä ponnistuksillanne voisi edistää hänen menestystään, ja kukistuisitte auttamattomasti hänen mukanaan, jos hänen häviönsä on Jumalan tahto. Maineenne myös kärsisi korvaamattomasti. Pyydän, palatkaa omaan maahanne; ja sitte julkisesti vapauduttuanne kaikista anastajahallituksen siteistä toivon teidän myös löytävän syytä ja tilaisuutta tehokkaasti palvelemaan oikeaa kuningastanne, esi-isienne tavoin johtamaan alustalaisianne ja puoluelaisianne Waverley-suvun arvokkaana edustajana."

"Suokaa anteeksi keskeytykseni", virkkoi Flora. "Vainen nykyhetki on meidän, ja vilpittömästi voin teille tunnustaa ainoastaan ne tunteet, mitkä minulla tällä haavaa on. Turhaa olisi arvailla millaisiksi ne saattaisi muuttaa tapausten niin suotuisa kehitys, että tuntuu mahdottomalta sitä odottaakaan. Olkaa toki siitä varma, mr. Waverley, että lähinnä veljeni kunniaa ja onnea en pidä kenenkään kohtaloa niin rukouksissani muistissa kuin teidän."

Näin sanoen Flora erosi hänestä, sillä he olivat tulleet tienhaaraan. Waverley saapui linnaan, hillitön tunteiden sekasorto rinnassaan. Hän vältti joutumasta kahdenkeskiseen puheluun Ferguksen kanssa, kun ei olisi pystynyt torjumaan hänen ilvehtimisiään eikä vastaamaan hänen uteluihinsa. Juhlan huima remu — Mac-Ivor näet oli taas kutsunut klan'insa kekkereihin — osaltaan huumasi synkkää pohdintaa. Kun kemut olivat lopussa, niin hän alkoi aprikoida miten voisikaan jälleen tavata miss Mac-Ivorin aamuisen tukalan ja kiusallisen selityksen perästä. Mutta Flora ei tullut näkyviin. Ferguksen silmät leimahtivat Cathleenin ilmottaessa että hänen emäntänsä aikoi pysytellä omassa kamarissaan sen iltaa, ja hän läksi itse sisartaan hakemaan; mutta nähtävästi menivät hänen huomauttelunsa hukkaan, sillä hän palasi tulistuneen näköisenä ja ilmeisesti äkeissään. Loppu iltaa kului kumpaisenkaan virkkamatta mitään viittailuja asiasta, joka kuitenkin pälyi molempien mielessä.

Kamariinsa vetäydyttyään Edward yritteli muistella päivän tapahtumia. Ei ollut epäilemistäkään siitä, että Floran hylkäävää vastausta ei nykyään voinut mikään horjuttaa. Mutta saattoiko hän toivoa lopultakaan menestystä, jos asianhaarat vielä sallisivatkin hänen uudistaa kosintansa? Oliko tuo kiihkeänä nykyhetkenä kaikki hellemmät tunteet häätävä innostunut uskollisuus ainakaan noin valtaavana säilyvä näiden valtiollisten suunnittelujen voiton taikka häviön perästäkin? Ja jos siten kävisi, niin saattoiko hän toivoa Floran myöntämän ystävyyden kehittyvän vielä lämpimämmäksi tunteeksi? Hän vaivasi aivojaan muistuttelemalla jokaista Floran käyttämää sanaa, katseineen ja eleineen, ja jäi väkiseltäkin samaan epätietoisuuteen. Vasta myöhällä toi uni lievitystä mielen kiduttavalle kuohulle, hänen elämänsä tuskaisimman ja jännittävimmän päivän perästä.

XVIII.
Kirje Tully-Veolanista.

Aamulla Waverley leponsa viime horroksissa kuuli laulun säveliä, luullen joutuneensa Tully-Veolaniin ja Davie Gellatleyn olevan laulamassa kartanolla noita aamuvirsiä, jotka tavallisesti olivat ensimäisinä ääninä häirinneet hänen untaan Bradwardinen paroonin linnassa. Säveleitä yhä jatkui, äänekkäämpinä, kunnes Edward todenteolla havahtui. Mutta erhekuva ei kuitenkaan tuntunut tyyten hälvenneen. Kamari oli Ian nan Chaistelin tornissa, mutta kaikin mokomin se Davie Gellatleyn ääni oli, ikkunan alla huutelemassa:

Ylämaassa on syämmein, ei tääll' ole majaa,
ylämaassa on syämmein ja hirviä ajaa,
se hirviä ajaa ja pyytävi peuraa,
ylämaassa on syämmein, ei matkahan seuraa.

Uteliaana kuulemaan mikä oli pannut mr. Gellatleyn näin tavattomalle taipaleelle alkoi Edward kaikella kiireellä pukeutua, joll'aikaa Davien runolaulu muutteli sävyään useammin kuin kerran:

Ylämaassa on vain sipuleita ja laukkaa,
siellä housuitta näät monta koippura raukkaa,
housuitta aivan ja kenkiä vailla,
kunis kuningas Jaakob on taas ylämailla.

Waverleyn saatua vaatteet ylleen ja ulos ehdittyä oli Davie jo liittynyt pariin kolmeen ylämaalaisvetelehtijään, joita lukuisina maleksi koristamassa linnan pääkäytävää läsnäolollaan, ja tepasteli ja tanssi täydellä touhulla skotlantilaisen reelin notkeita mutkia oman vihellyksensä poljennolla. Hän ei hellittänyt kaksinaisesta puuhastaan, ennen kuin muuan joutilas piipari totteli yksimielistä huutelua "seid suas" (puhalla) ja vapautti hänet jälkimäisestä tehtävästään. Sitte nuoret ja vanhat lyöttäysivät tanssiin mikäli löysivät kumppaneita. Waverleyn tulo ei Davien hyppelyä keskeyttänyt, vaikka hän saikin sankarillemme ilmaistuksi tuntemisen oireita parilla sujuvalla ruumiinsa lisäkaarroksella keskellä ylämaalaisia veikistelyjänsä. Sitte yhä pysyen kiemurteluissaan ja teiskaroinnissaan hän äkkiä harppasi vinhemmin syrjään, päästen Edwardin luokse, ja yhä soiton tahdissa heilahdellen pisti sankarimme käteen kirjeen, vähääkään häiriintymättä tempuissaan. Edward näki osotteen olevan Rosen käsialaa ja vetäysi sitä lukemaan, jättäen uskollisen sanansaattajan pitkittämään tanssiaan niin kauvan kuin piipari tahi hän itse kesti.

Kirjeen sisältö oli hämmästyttävä. Sen otsikkona oli alkuaan ollut "Rakas herra", mutta nämä sanat oli huolellisesti raapittu pois ja niiden sijalla oli nyt pelkkä "Herra." Sisällön painatamme tähän Rosen omin sanoin:

Siten päättyi Rose Bradwardinen kirje, joka syvästi vaikutti Waverleyn mieleen. Paroonin joutuminen hallituksen epäluulojen alaiseksi Stuartin puoluelaisissa aiheutuneen rauhattomuuden aikana näytti vain luonnolliselta valtiollisten mielipiteittensä tulokselta. Mutta selittämätöntä oli Edwardista, miten hän itse oli saattanut tulla epäillyksi, kun tiesi eiliseen asti pysyneensä vapaana kaikista hallituksen menestystä vastaan suuntautuvista ajatuksista. Mutta hän älysi kuitenkin, että jos ei aikonut arvelematta suostua Fergus Mac-Ivorin ehdotukseen, oli hänen viivyttelemättä poistuminen tästä epäiltävästä ympäristöstä ja lähteminen seudulle, missä voisi alistaa käytöksensä puolueettoman tutkinnon selviteltäväksi. Näin päättikin hän tehdä, Florankin neuvoa seuratakseen, ja koska tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä, ajatellessaan liittyvänsä kansalaissodan turmiollisiin vaikutuksiin osalliseksi. Olivatpa Stuartien oikeudet alkujaan kuinkakin vääjäämättömät, niin oli tyynesti harkitessa selvää, että Jaakob II oli koko kansan yksimielisen tuomion mukaan täydellä syyllä menettänyt valtaistuinoikeutensa. Jos voitiinkin väittää, että hänen jälkeläisensä eivät silti olleet menettäneet perimysoikeuttaan, niin oli kuitenkin tuosta ajasta asti neljä kuningasta hallinnut Britanniaa rauhassa ja kunniakkaasti, lujittaen sen arvoa ja voimaa ulkomaiden silmissä, ja suojellen sekä edistäen sisäistä kehitystä vapaamieliseen suuntaan. Kannattiko järjen kannalta ajatellen ahdistaa hallitusta, joka oli jo niin kauvan pysynyt vallassa, ja syöstä kuningaskunta kaikkiin kansalaissodan kärsimyksiin, jotta valtaistuimelle pääsisivät sen hallitsijan jälkeläiset, joka ehdoin tahdoin oli tuon hukannut? Ja toiselta puolen, jos hän itse lopulta johtuisi siihen vakaumukseen, että heidän asiansa oli oikea, tahi isänsä ja setänsä vaatimukset saisivat hänet liittymään Stuarteihin, niin oli kuitenkin välttämätöntä saada maineensa turvatuksi osottamalla ett'ei — niinkuin näköjään oli ilkeästi viitattu — ollut hallitsijansa palveluksessa ollessaan millään tavoin rikkonut uskollisuudenlupaustaan.

Hänen mieleensä tekivät syvän vaikutuksen Rosen herttainen yksinkertaisuus ja neitosen turvaton asema keskellä kaikkien vaarojensa. Heti kirjottaen hänelle kiitoksensa ystävällisestä huolehtimisestaan, Edward vakaasti toivotteli hänelle ja hänen isälleen menestystä, sekä vakuutti itse olevansa varmassa tallessa. Tässä toimessa havahtuneet tunteet haihdutti väleen ajatus siitä, että nyt oli kenties ijäksi lausuttava jäähyväiset Flora Mac-Ivorille. Hän tunsi sanomatonta tuskaa, rakkauttaan kun olivat yhä vain lujitelleet immen luonteenjalous, puolustamalleen asialle uhrautuminen ja tinkimätön oikeudentunto. Mutta aika oli ahtaalla, solvaus oli täydessä vauhdissa hänen mainettaan sortamassa ja jokaisen tunnin viivytystä oli työläs jäljemmin korjaella. Hänen oli siekailematta lähteminen.

Näin päättäneenä hän haki käsille Ferguksen ja mainitsi tälle mitä Rose oli kirjottanut, sekä ilmotti päättäneensä oitis lähteä Edinburgiin ja jättää joidenkuiden vaikuttavien henkilöiden huoleksi puhdistaa itsensä syytöksestä, mikä saatettaisiin häntä vastaan tehdä.

"Työntäydyt päätäpahkaa jalopeuran luolaan", vastasi Mac-Ivor. "Et tunne miten ankaraksi voi äityä aiheutettujen aavistelujen painostama sekä oman laittomuutensa ja turvattomuutensa tietävä hallitus. Minun työkseni on koituva sinun pelastamisesi jostakin Stirlingin tahi Edinburgin linnan tyrmästä."

"Viattomuuteni, säätyni, isäni tuttavuus monien tunnetuimpien ylimysten kanssa on riittävänä suojeluksena", virkahti Waverley.

"Olet joutuva päinvastaiseen kokemukseen", intti päällikkö. "Näillä herrasmiehillä on kylliksi puuhaa omissa asioissaan. Vielä kerran, otatko yllesi ylämaalaisen levätin, viipyäksesi tovin joukossamme 'usmien ja vareksien parissa,' kuten runolaulaja lausuikse, uljaimman asian tukena, minkä puolesta konsanaan on säilä huotrastaan häilähtänyt?"

"No mikäpä tuossa enää auttanee", huoahti Mac-Ivor, "tee tahtosi. Et kuitenkaan voi lähteä jalkaisin, enkä minä tarvitse hevosta marssiessani Ivorin lasten etunenässä; sinä saat ruskean Dermidin."

"Jos ylpeä englantilainen sydämesi ei suostu lahjaan eikä lainaan, niin en näin sotaretken alussa hylji rahaa: olkoon sen hintana 20 guineaa. Ja milloin aiot lähteä?"

"Olet oikeassa, kun kerran et voi lähtemättä olla. Ratsastan mukanasi Floran ponilla Bally-Broughiin asti. Callum Beg, laitappa ratsumme kuntoon ja ota itsellesikin poni, saattaaksesi mr. Waverleytä kaupunkiin, mistä hän saa hevosen ja oppaan Edinburgiin. Pukeudu alamaalaiseen vaatetukseen, Callum, ja muista hillitä kielesi, jott'en sitä sivalla poikki. Mr. Waverley ratsastaa Dermidillä", Sitte hän kysäisi Edwardiin kääntyen: "Halunnet lausua jäähyväiset siskolleni?"

"Cathleen, ilmota siskolleni, että mr. Waverley tahtoo häntä tavata ennen lähtöään. — Mutta Rose Bradwardinen asemaa on ajatteleminen — soisinpa hänen olevan täällä — ja miks'ei tuo kävisikin laatuun? Punalakkeja on Tully-Veolanissa ainoastaan neljä, ja heidän muskettinsa olisivat meille tarpeellisia."

Edward ei vastannut noihin katkonaisiin huomautuksiin, vain jännittyneenä odotellen Floran tuloa. Ovi avautui — mutta tulija oli Cathleen, joka selitti emäntänsä olevan estetyn saapumasta ja toivottavan kapteeni Waverleylle terveyttä ja menestystä.

XIX.
Miten Waverley alamaassa vastaanotettiin.

Puoleltapäivin saapuivat ystävykset Bally-Broughin solan harjalle. "Edemmäksi en voi sinua seurata", lausui Fergus Mac-Ivor, joka oli taipaleella turhaan yritellyt saada toverinsa mieltä pirteämmäksi. "Jos sisukkaalla siskollani on osuutta alakuloisuuteesi, niin usko minua kuitenkin, sanoessani hänellä olevan mitä parhaat mielipiteet sinusta. Yhteisen hankkeemme herättämät huolet vain estävät häntä kuulemasta mitään muita asioita. Usko asiasi minulle: en sitä kavalla — kunhan et vastakertana pistä tuota inhottavaa kokardia hattuusi."

"Ei siitä pelkoa; ikäni muistan millä tavalla sen kadotin. Hyvästi, Fergus: älä anna minun tyyten häipyä sisaresi mielestä."

"Onnea matkallesi, Waverley: ehkä piankin kuulet hänen kantavan komeampaa arvonimeä. Käy kotiisi, kyhäile kirjeitä ja hanki ystäviä niin paljon ja niin nopeasti kuin voit; pianpa astuu Suffolkin rannikolla maihin odottamattomia vieraita — joll'eivät Ranskasta saamani tiedot petä."

Ja niin he erosivat. Fergus palasi linnaansa, Edwardin pitkittäessä matkaansa lähimpään alamaan kaupunkiin, mukanaan Callum Beg, joka oli kiireestä kantapäähän asti muuttunut alamaalaispalvelijaksi.

Edwardin mielessä myllersivät tuollaiset tuskaiset, vaan eivät kuitenkaan kauttaaltaan katkerat tunteet, joita ero ja epävarmuus herättää nuoressa rakastajassa. En varmaan tiedä tajuavatko naiset täydellisesti, miten suuri vaikutus on poissaololla, enkä pitäisi viisaana sitä heille vakuutellakaan, jott'eivät entisajan neitosien tapaan oikkupäällä ollessaan lähettelisi mielitiettyjänsä maanpakoon. Etäisyys pyöristää ja somistaa esineet, luonteen järeämmät ja jokapäiväisemmät piirteet pehmenevät ja sulautuvat, ylevyyttä, suloa tahi kauneutta muistuttelevat juonteet nousevat eloisimpina esille. Monet haaveet mielessään, oman menestyksensä mahdollisuuksia kauvas tulevaisuuteen tähystellen, Edward unohti koko maailman menon, kunnes muuatta jyrkkää rinnettä laskeutuessaan näki pikku kauppakaupungin edessään.

Callum Begin ylämaalainen kohteliaisuus — sivumennen sanoen ovat ani harvat kansallisuudet niin luontaisen kohteliaita kuin ylämaalaiset — oli saanut hänet jättämään sankarimme häiritsemättömästi mietiskelyjensä varaan. Mutta nyt huomatessaan hänen virkoavan vetäysi Callum likemmä ja lausui toivomuksenaan, ett'ei tämä "ihmisten pariin tullessaan luiskahtaisi sanaakaan Vich Ian Vohrista, täällä kun kaikki ovat villiintyneitä whigejä, horna ne nielaiskoon!"

Waverley lupasi varoa. Jo alkoi kuulua — ei kellojen kajahtelua, vaan ikäänkuin vasaran jymähtelyjä vanhan sammaltuneen, kumollaan olevan kattilan pohjaan, joka riippui papukaijan häkin muotoisessa ja kokoisessa avonaisessa katoksessa, mikä oli rakennettu koristamaan vanhan ladon näköisen rakennuksen itäistä päätyä. Tämä pani hänet kysymään Callum Begiltä oliko nyt sunnuntai.

"En sitä osaa tarkalleen ta'ata — harvakseen on pyhäpäiviä Bally-Broughin seuduilla."

Mutta heidän saavuttuaan kaupunkiin ja lähestyessään silmäänsattuvinta ravintolaa pelmahti tuosta latomaisesta rakennuksesta loppumaton jono vanhoja eukkoja, tartani-mekot ja punaiset vaipat yllään, keskenään kiistellen siunatun nuoren miehen Jabesh Rentowelin ja Herran valitun mestari Goukhtrapplen ansioista. Tämän nähdessään riensi Callum vakuuttamaan väliaikaiselle herralleen, että totta tosiaan oli nyt joko "iso pyhäpäivä itse tahi pieni hallituksen sunnuntai."

He astuivat ratsailta "Seitsenhaaraisen Kultahaarukan" edustalla, jonka kylttiä tunnuskuvansa ohella kaunisti lyhyt hepreankielinen valiolause, vieraittensa valistamiseksi. Heitä oli vastassa itse isäntä, pitkä, laiha puritaanimainen olento, jonka sielussa näkyi riehuvan kova taistelu siitä, antaisiko ollenkaan suojaa mokomille, jotka olivat matkalla tällaisena päivänä. Varmaankin hän sentään tuli ottaneeksi lukuun sen, että oli tilaisuudessa sakottamaan matkamiehiä tästä synnistään — mikä jäisi rangaistuksetta, jos he pistäytyisivätkin Gregor Duncansonin majataloon, jolla oli nimenään "Ylämaalainen ja naarashaukka." Ja niinpä alentui mr. Ebenezer Cruickshanks päästämään heidät asuntoonsa.

Tälle pyhälle miehelle esitti Waverley pyyntönsä: isännän piti hankkia opas ja satulahevonen, joka kantaisi hänen matkareppunsa Edinburgiin.

"Olen sanonut minne olen menossa; en usko mitään muuta tietoa tarvittavan opasta tahi satulahevostakaan varten."

"Hm! niin!" rykäisi Kultahaarukan herra hieman ähmistyneenä. "Nyt on julkinen paastopyhä, sir, enkä minä tämänlaatuisena päivänä voi ruveta mihinkään maailmallisiin asioihin, kun ihmisten täytyy olla nöyryytettyjä ja suruttomien tulisi tehdä kääntymys ja totinen parannus, niinkuin mr. Goukhtrapple sanoi; ja eritoten kun maa suree presbyteerien poltettuja, särjettyjä, luhistettuja rukoushuoneita, niinkuin korkea-arvoisa Jabesh Rentowel niin paikalleen huomautti."

"Hyvä ystävä", virkkoi Waverley, "joll'et voi minulle antaa hevosta ja opasta, niin hakee ne palvelijani muualta."

Ei ollut Waverleyssä suurestikaan ratsuväen kapteenin henkeä, jolla nuo urhot suoriutuvat häpeämättömistä majatalojen tarjoilijoista ja luonnottomista laskuista. Mutta jossakin määrin oli hän kuitenkin saanut tätä hyödyllistä ominaisuutta sotapalveluksessa ollessaan, ja nyt alkoi törkeä ärsytys todenperään paisuttaa sisua. "Kuulkaahan, sir; saavuin tänne omaa mukavuuttani varten, enkä vastaamaan hävyttömiin kyselyihin. Sanokaa, voitteko tahi ettekö voi hankkia mitä tarvitsen: kumpaisessakin tapauksessa jatkan matkaani."

Jotakin itsekseen jupisten läksi mr. Ebenezer Cruickshanks ulos huoneesta, Edwardin saamatta selville kieltäysikö hän vai myöntyikö. Kohtelias, hiljainen, juhdan tapaan uurastava emäntä tuli tiedustamaan mitä herra halusi päivällisekseen, mutta ei ruvennut vastaamaan aiottiinko antaa opas ja hevonen — nähtävästi ulottui saalilaisen lain teho Kultahaarukankin talleihin.

Ikkuna oli avoinna pimeälle ja pienelle pihatolle päin, missä Callum Beg harjasi ja puhdisteli hevosia matkan tomuista, ja Waverley kuuli Vich Ian Vohrin nokkelan asepojan ja ravintolan isännän välisen merkillisen keskustelun, jolle leveä Skotlannin murre loi omituisen koomillisen sävyn:

Vaihdettiin muutamia tilaisuuteen soveltuvia kohteliaisuuksia, kunnes Kultahaarukan isäntä arveli vieraanvaraisuudellaan saaneensa toisen kielenkantimet heltiämään ja ryhtyi jälleen uteluunsa.

"Se on arvattava — jos kerran itse sieltä läksin", vastasi järkähtämätön Callum Beg.

"Taitaapa olla Yrjö kuninkaan upseereja; etelään hän ainakin on menossa, ja hopeoita hänellä on aimo lailla eikä tunnu niitä kitsastelevan."

Tämä viimeinen häikäilemätön kuje tyrmistytti mr. Cruickshanksin. Häntä tyydytti yhtä vähän herran harvapuheisuus kuin palvelijan rajaton aulius, minkä vuoksi lisäsikin laskua ja hevosenvuokraa sellaisella ylimääräisellä verolla, mikä saattoi korvata uteliaisuuden lieventymätöntä poltetta. Maksussa ei myöskään unohdettu, että nyt oli paastopyhä — mutta kuitenkaan ei lasku kaiken kaikkiaan noussut kaksinkertaista suuremmaksi.

Callum Beg tuli herralleen ilmottamaan tämän sopimuksen ja lisäsi: "Vanha konna aikoo itse lähteä mukaan."

"Sepä ei ole oikein hauskaa, Callum, eikä aivan turvallistakaan, sillä isäntäämme näyttää uteliaisuus tavattomasti vaivaavan; mutta matkamiehen on tyytyminen moisiin kiusoihin. Tässä, poikaseni, on sinulle lantti, juodaksesi Vich Ian Vohrin terveydeksi."

Callumin haukansilmät välkähtivät ilosta, nähdessään guinean kultakolikon. Hän kiirehti tallettamaan aarteen taskuunsa, ennättäen siinä jo sadattamaan saksilaisen housunlakkarin eli spleuchanin mutkikkuutta. Sitte hän älysi olevansa velvollinen korvaamaan tätä hyväntahtoisuutta, lähenteli Edwardia hyvin merkitsevä ilme kasvoillaan ja lausui omituisella äänenpainolla: "Jos tuo ikäloppu whig-tolvana on teidän armonne mielestä hiukankaan vaarallinen, niin voin huokeasti huolehtia hänestä, yhdenkään sielun tietämättä siitä mitään."

"Minä itse", vastasi Callum, "voisin väijyä vähän matkaa kaupungin ulkopuolella ja köhnyttää miestä pikkaisen skene-occlella.

Callum avasi takkinsa napit, nosti vasenta käsivarttaan ja viittasi, päätään pontevasti nyökäyttäen, pienen tikarin kahvaan, joka oli sievästi sujautettu mekon sisukseen. Waverley ensin luuli ymmärtäneensä väärin; hän tähysteli Callumin kasvoja tyystimmin ja havaitsi niiden kauneissa, vaikka ahavoittuneissa piirteissä juuri sen verran ilkikurisuutta, jota samanikäinen englantilainen poika olisi osottanut ehdottaessaan mentäväksi omenan varkaisiin.

"Kyllä tosiaan", vastasi nuori hurjimus, "ja hänellä onkin se mielestäni ollut kylliksi kauvan, kun kerran pettää kunniallisia ihmisiä, jotka tulevat käyttämään hopeoitaan hänen ravintolassaan."

Edward näki väittelyt tehottomiksi ja tyytyi sen vuoksi vain käskemään Callumia luopumaan kaikista suunnitelmista mr. Ebenezer Cruickshanksin henkeen nähden. Asepoika näytti siihen suostuvan millänsäkään olematta.

"Herra tehköön tahtonsa mukaan; ei tuo vanha lurjus ole Callumille mitään pahaa tehnyt."

Mrs. Cruickshanks vihdoin toi päivällisen ja viinin, ja kaiken lopuksi tulivat ovelta sisälle Ebenezerin kookas, kömpelö vartalo ja jämeät kasvot. Vaikk'ei vuodenaika sellaista suojaa vaatinut, niin oli hänen yläruumiinsa kääriytynyt paksuun päällystakkiin, joka oli vyöllä kurottu tavallisen pukunsa yli. Pään ja hatun peitti kokonaan samasta aineesta tehty huppukaulus, trot-cozy, joka oli pantu leuan alle nappiin. Kädessä oli suuri messinkihelainen ratsuraippa, laihoja sääriä verhosivat tankinahkakotelot, jollaiset kiinnitetään satulannuppiin ja joissa jalat ovat kenkineen; ne olivat sivulta suljetut ruosteisilla solilla. Noin sonnustettuna harppoi hän keskilattialle ja julisti asiansa lyhyeen: "Hevoset ovat valmiit."

"Niin teen, Perthiin asti, missä saatte toisen oppaan Edinburgiin, jos tarpeelliseksi näette."

Ja hän ojensi Waverleyn silmien eteen laskun, jota oli pidellyt vasemmassa kädessään; samalla hän omin päin kaasi lasillisen viiniä ja joi hartaasti maljan yhteisen matkan menestykseksi. Waverley äimistyi miehen julkeutta, mutta kun heidän kumppanuutensa oli oleva lyhytaikainen ja hänelle hyödyksi, niin hän ei tehnyt siitä huomautusta, vaan maksoi laskun ja sanoi haluavansa heti lähteä taipaleelle. Hän siis nousi Dermidin selkään ja ratsasti ulos Kultahaarukan veräjästä. Häntä seurasi kuvaamamme puritaanimainen olento; hyvin työläästi ja aikaa haaskaten sekä "hyppäyskiven" eli matkustajien mukavuudeksi talon edustalle pystytetyn muurinnyppylän avulla oli hän laahautunut pitkäselkäisen, luisevan, varjoksi rääkätyn täysverisen kaakin satulaan, johon Waverleyn matkareppu oli sidottu. Vaikk'ei sankarimme ollut kovinkaan hilpeällä tuulella, niin hän ei hevillä kyennyt olemaan nauramatta uuden palvelijansa esiytymistä, kuvitellessaan millaista ällistystä hänen ilmaantumisensa kaikkine varuksineen olisi Waverley-Honourissa herättänyt.

Edwardin naurunhalu ei välttänyt Kultahaarukan arvoisan isännän silmää; syyn arvaten kipristi hän happamat farisealaiset kasvonpiirteensä vielä vihaisempaan viuruun ja päätti sydämessään, että nuori englantilainen oli tavalla tahi toisella kalliisti maksava halveksimisensa, jota näytti hänelle osottavan. Callumkin seisoi veräjän pielessä ja silmäili salailemattomassa riemussa mr. Cruickshanksin hullunkurista ulkomuotoa. Waverleyn ratsastaessa ohitse nosti hän kunnioittavasti hattuaan, läheni jaluksia ja pyysi häntä "olemaan varuillaan, jottei vanha whig-ilkiö tekisi jotakin konnankoukkua hänelle."

Waverley kiitti vielä kerran ja lausui hänelle jäähyväiset. Sitte hän ratsasti ripeästi eteenpäin, päästäkseen kuulemasta millaista remua lapset pitivät nähdessään vanhan Ebenezerin hytkähtelevän satulassa, vältellessään puoliksi kivetyn kadun antamia täräyksiä. Pian oli kylä useamman penikulman takana.

Waverleyn sävy ja käytös, vaan ennen kaikkea hänen kukkaronsa kiiltävä sisältö ja se huolettomuus, jolla hän näkyi sitä pitelevän, herätti suurta kunnioitusta hänen seuralaisessaan ja pelotti häntä yrittelemästä saada keskustelua syntymään. Sitä paitsi liikkuivat hänen omat ajatuksensa monenmoisissa oletuksissa. Matkamiehet kulkivat siis vaiteliaina, kunnes isäntä ilmotti, että hänen ratsunsa oli pudottanut etukavion kengän, jonka paikoilleen asettamisen hänen armonsa epäilemättä oli katsova velvollisuudekseen.

Tällaista lakimiehet nimittävät ongintakysymykseksi; sen tarkotuksena oli tiedustaa miten pitkälle Waverley alistuisi pikku petoksille. "Minunko velvollisuutenani olisi paikoilleen asettaa hevosesi kenkä, lurjus?" huudahti Waverley, väärin ymmärtäen viittauksen.

"Kieltämättä", väitti mr. Cruickshanks; "vaikk'ei siitä ollut mitään nimenomaista pykälää, niin eihän toki voida otaksua, että minä maksaisin hevoselleni teidän armonne palveluksessa sattuvat vahingot. Jos teidän armonne kuitenkin —"

"Hoo, tarkotat että kengittäjä on minun maksettavani; mutta mistä löydämme sellaisen?"

Iloissaan siitä ett'ei toinen ryhtynyt vastustelemaan vakuutteli mr. Cruickshanks hänelle, että Cairnvreckanin kylässä, jota olivat lähestymässä, osui onneksi olemaan oivallinen seppä; mutta kun hän oli tunnustajia, niin ei hän ollut lyövä naulaa kenenkään hevoseen sabattina tahi kirkkopaastona, joll'ei se ollut aivan ehdottoman pakollista, ja silloin hän vaati kuusi penceä kengältä. Puhujan omasta mielestä oli loppuhuomautus tärkein, mutta toinen ei näkynyt ottavan sitä kuullakseenkaan.

Kylään tultuaan he pian näkivät sepän talon. Ollen samalla ravintolakin, se oli kaksikerroksinen ja kohotti ylpeästi harmaiden liuskakivien kattamaa harjaansa ympäröivien olkikattoisten töllien yli. Vieressä oleva paja ei vähimmässäkään määrässä ilmaissut sitä sabattirauhaa ja lepoa, jota Ebenezer oli uumoillut ystävänsä hurskaudesta. Päin vastoin jyskyi siellä moukari ja alasin helähteli, palkeet puskuivat ja koko Vulkanuksen koneisto tuntui olevan täydessä käynnissä. Eikä työ näyttänyt olevan kotoista, rauhallista laadultaan. Seppämestari, jonka nimenä kyltissä oli John Mucklewrath. hääräsi kahden apulaisen kanssa korjailemassa, kiillottamassa ja terottamassa vanhoja muskotteja, pistooleja ja miekkoja, joita oli huiskin haiskin pajan pihatolla. Avoimessa katoksessa, jossa ahjo oli, tungeksi edes takaisin hyörivää väkeä, aivan kuin tärkeitä tietoja tuomassa ja saamassa; ja kun vain kerrankaan vilkaisi ihmisjoukkoihin, jotka rientelivät pitkin katuja tahi seisoskelivat ryhmiksi sulloutuneina, silmät seljällään ja kädet sojossa, niin huomasi että Cairnvreckanin yhteiskuntaa järisytteli jokin tavaton sanoma. "Täälläpä on jotakin uutta kuultavana", sanoi Kultahaarukan isäntä, häikäilemättä työntäytyen lyhtinaamoineen ja kaakkineen väkijoukon keskeen; "jotakin uutta on täällä, ja jos Luojani sallii, niin saanpa siitä ihan viipymättä tiedon!"

Waverley hillitsi uteliaisuutensa paremmin kuin hänen seuralaisensa, hyppäsi alas satulasta ja antoi hevosensa lähellä joutilaana vetelehtivän pojan pideltäväksi. Luonteessaan aikaisen nuoruuden kasvattamasta arkuudesta kaiketi johtui, että hän varsin vastahakoisesti kääntyi vieraan puoleen mitään satunnaistakaan tiedustusta varten, ennakolta silmäämättä hänen ulkomuotoaan ja sävyään. Hänen katseillaan etsiessään henkilöä, jota mieluimmin menisi puhuttelemaan, säästi ympärillä pärpättelevä hälinä suureksi osaksi kyselyjen vaivan. Nimet sellaiset kuin Lochiel, Clanronald, Glengarry ja muiden kuuluisain ylämaalaispäälliköiden joukossa Vich Ian Vohr olivat nyt joka miehen suussa; ja kaikkialla ilmaantuvasta säikystä päättäen olivat he aseellisten heimojensa etunenässä jo tunkeutuneet alamaahan tahi ainakin pelkäiltiin sen juuri parhaillaan tapahtuvan.

Ennen kuin Waverley ehti kuulustamaan yksityisseikkoja tunkeikse väkijoukon läpi vanttera, luiseva, karkeapiirteinen vaimo, noin neljänkymmenen ikäinen. Puku huljui hänen yllään kuin tadikon kärkeen ripustettuna, posket hohtivat tulipunaisina mikäli olivat noelta nähtävissä, ja pidellen korkealla ilmassa kaksivuotiasta lasta, jota tämän pelästyneestä kirkumisesta huolimatta hypitteli ylös alas, hän hihkaili niin kimeästi kuin suinkin kykeni:

Charlie mulle armahin, armahin, armahin.
Charlie mulle armahin,
ritari nuor!

"Kuulettekos nyt, mikä on karkaamassa niskaanne, te inisevät whig-rutaleet?" jatkoi syöjätär. "Kuuletteko, kuka on tulossa lyömään leipäläpenne umpeen?

"Ettepä tiedä, kuka se saapuu,
ettepä tiedä, kuka se saapuu —
kaikki Macraw-peikot saapuu."

Cairnvreckanin Vulkanus tunsi tämän raivottaren Venuksekseen ja muljautteli häneen kammottavan julmia silmäyksiä, muutamien kylänvanhinten kiirehtiessä väliin. "Ei hivaustakaan nyt, muori; kelpaako tällaisena aikana tahi tällaisena päivänä laulella mokomia rumia renkutuksia? — aikana, jolloin vihan viiniä sekottamattomana valetaan suuttumuksen maljaan, ja päivänä, jona maan tulisi nousta todistamaan vastaan paaviutta, prelaatteja, kveekareja, itsenäisiä, ylivaltaa, erastianilaisuutta ja antinomianisuutta — sekä kaikkia kirkon erehdyksiä vastaan?"

"Ja minä annan palttua kaikille whig-jaarituksillenne", pauhasi jakobiitti-sankaritar, "ja presbyteerisyydellenne, senkin keropäät, ääliöt köntykset. Oh hoh, luuletteko että kiltteihin pukeutuneet pojat piittaavat pienintäkään teidän synoodeistanne, parannuspaastoistanne ja katumustuoleistanne? Hornan kita ne periköönkin! Moni kunniallisempi vaimo on raahustettu sinne istumaan, kuin kukaan tämän maan whigien kainalokumppani. Minä itse —"

Nyt John Mucklewrath alkoi vedota aviolliseen valtaansa, pelätessään eukkonsa käyvän paljastelemaan omakohtaisia yksityisseikkoja. "Mene kotiin, ja h——i sinut korjatkoon (että minun niin pitikin sanoman) ja pane kaurakeitto tulelle."

"Ja sinä sen päiväinen höhlä", vastasi hänen hellä puolisonsa ja kohdisti raivonsa, joka tähän asti oli haihatellut umpimähkään koko väkijoukon yli, yht'äkkiä ja riehuvan rajuna luonnolliseen uomaansa, "sinä toljotat siinä vasaroimassa kapistuksia hulluille, jotka eivät niitä sinä ilmoisna ikänä uskalla napsutella ylämaalaiseen päin, sen sijaan että voisit ansaita leipää perheellesi ja kengittää tämän vast'ikään pohjoisesta tulleen pulskin nuoren herrasmiehen ratsun! Takaanpa ettei hän ole Yrjö kuninkaan kurjaa joukkiota, vaan joku uljas Gordon vähintäinkin!"

Kansan katseet suuntausivat nyt Waverleyhin, joka käytti tilaisuutta pyytääkseen seppää kiireesti kengittämään oppaansa hevosen, hän kun halusi jatkaa matkaansa; sillä hän oli kuullut kylliksi, tajutakseen että oli vaarallista viipyillä tässä paikassa. Seppä tähysteli häntä katsein, joiden äkää ja epäluuloa ei vähentänyt se että hänen vaimonsa pontevasti puolsi Waverleyn pyyntöä. "Kuuletko mitä tämä kaunis nuori herra sanoo, sinä velmuileva juoppolalli?"

"Mutta se saattaa olla valtion asia, sir", vastasi muuan vanha maamies, joka haiskahti pitkän matkan päähän whiskyltä ja sysiltä; "ja luulenpa että viivytämme matkaanne, kunnes olette käynyt lairdin pakinoilla."

"Teidän tosiaan", lausui Waverley ylpeästi, "käynee sekä vaikeaksi että vaaralliseksi minua pidättää, jollette voi esittää laillista valtuutta siihen."

Väkijoukko oli tuokion ääneti, ja sitte alkoi kuulua kuhinaa kaikkialta: "Sihteeri Murray:" "loordi Lewis Gordon:" "ehkäpä chevalier itse!" Sellaisia oletuksia pyöri ihmisten mielissä, ja oltiin nähtävästi yhä taipuvampia vastustelemaan Waverleyn lähtöä. Hän yritti tyynesti huomautella heidän joutavaa luulotteluaan, mutta hänen vapaaehtoiseksi liittolaisekseen lyöttäytynyt mrs. Mucklewrath yhtyi juttuun niin mahtavalla pauhinalla, että hänen selityksensä hupenivat kuulumattomiin; intoilijan kaikki kiivaus joutui Edwardin vastuulle niiden mielestä, joita se kohtasi. "Tekö pysäyttäisitte minkään herrasmiehen, joka on prinssin ystäviä?" sillä hänkin oli omaksunut yleisen mielipiteen Waverleystä, vaikka toisessa mielessä. "Uskaltakaahan vain koskea häneen!" kiljaisi hän, harittaen pitkät ja jäntevät sormensa, joiden kynsiä olisi kotkakin voinut kadehtia. "Viskaan kymmenen käskyäni ensimäisen ilkiön tauluun, joka nostaa sormensa häntä vastaan."

"Mene kotiin, muori", virkkoi ennenmainittu maamies; "parempi olisi sinun olla kohdittelemassa miehesi lapsia kuin karjumassa meiltä täällä korvat lukkoon."

"Hänen kakaroitaan kaitsemassa?" vastasi amatsooni irvistäen miehelleen sanomattoman halveksivasti. "Hänen kakaroitaan!

"Jos kuolla voisit, miekkonen,
ja haudass' oisit, miekkonen,
niin uljas poika ylämaan
sun leskes ottaa saisi vaan."

Tämä laulunpätkä pani kuulijakunnan nuoremman osan väkisinkin tirskumaan, vaan teki myös kerrassaan lopun kiusatun miehen kärsivällisyydestä. "Perhana soikoon, syöksenpä tämän kuuman raudan hänen kidastaan alas!" ärjäisi hän, vimmansa hullaannuttamana siepaten ahjosta rautakangen; ja olisi kenties täyttänyt uhkauksensa, joll'ei osa väkeä olisi häntä pidättänyt, toisien yritellessä saada riehujaa loittonemaan.

Waverley jo aikoili lähteä pakosalle hämmingissä, vaan ei nähnyt hevostaan missään. Vihdoin hän etäämpänä havaitsi uskollisen seuralaisensa, Ebenezerin, joka oli vetäytynyt molempien ratsujen kanssa pois tungoksesta heti kun näki mille tolalle asiat alkoivat kääntyä. Waverleyn moneen kertaan huudellessa tuomaan hevostaan vastaili hän vain: "Ei, ei! Joll'ette ole kirkon ja kuninkaan ystävä ja sen vuoksi joudutte kiikkiin, niin olette vikapää kunniallisten miesten edessä vastaamaan sopimuksen rikkomisesta; ja minulla on valta pitää ratsu ja reppu vahingoistani ja kuluistani, koskapa hevoseni ja minä menetämme huomisen päivätyön, ehtoopäiväsaarnasta puhumattakaan."

Tungoksen tuuppimana joka puolelta ja joka hetki väkivaltaa odotellen menetti Edward lopulta kärsivällisyytensä ja päätti yrittää säikytellä väkijoukkoa. Hän veti esille taskupistoolin, ja uhkasi toiselta puolen ampua jokaisen, ken uskaltaisi pysäytellä häntä, ja toiselta puolen vannoi samaa tuomiota Ebenezerille, jos tämä veisi ratsuja askeleenkaan paikaltaan. Viisas Partridge sanoo, että mies pistooli kädessä on sadan aseettoman vastus, sillä vaikka hän voi ampua ainoastaan yhden joukosta niin pelkää vähän kukin olevansa tuo kovaonninen yksilö. Cairnvreckanin rynnäkkö olisi sen vuoksi kaiketi hajaantunut, eikä Ebenezer, jonka luonnollinen kelmeys oli vaalennut kolmin verroin aaveellisemmaksi, olisi rohjennut vastustella noin lujaa määräystä. Mutta kylän Vulkanuksessa kiehui vimmattu kiihko purkaa aviosiippanansa herättämää raivoa, ja hän hyökkäsi halukkaasti Waverleytä vastaan, tulikuuma rautakanki kädessään, niin päättäväisen näköisenä, että toisen oli henkeään puolustaakseen laukaistava pistoolinsa. Onneton mies kaatui; ja kun Edward, luonnollista kyllä, kauhistui moista tapausta, saamatta vedetyksi miekkaansa huotrasta tahi siepatuksi toista pistoolia, niin väestö syöksähti hänen kimppuunsa, riisti aseet ja oli ryhtymäisillään häntä rusikoimaan, mutta silloin saapui paikalle muuan kunnianarvoisa hengen mies, pitäjän pastori, ja tämän esiintyminen hillitsi heidän raivonsa.

Tämä arvokas mies (ei mikään Goukhtrapple eikä Rentowel) oli kansan kunnioittama, vaikka saarnasi kristinopin käytännöllistä puolta yhtä paljon kuin sen oppikaavojakin, ja säätyluokatkin pitivät häntä samaten arvossa, joskaan hän ei hivellyt niiden lahkolaisaatteita, muuttaen evankeliumin julistamisen yleisen siveyden juurruttamiseksi. Varmaankin oli tämä uskon ja käytännön yhteytymä hänen opetustavoissaan syynä siihen, ett'en ole voinut saada selville, kuuluiko hän kirkon evankeeliseen vai maltilliseen puolueeseen — vaikka hänen muistonsa on Cairnvreckanin aikakirjoissa erikoisena ajanjaksona, jotta pitäjäläiset puhuessaan kaikesta kuusikymmentä vuotta takaperin sattuneesta mainitsevat sen tapahtuneen "hyvän, mr. Mortonin aikaan".

Mr. Mortonin oli hälyyttänyt paikalle pistoolin laukaus ja pajan ympärillä lisääntyvä mellakka. Ensin käskettyään ympärillä olevia pidättämään Waverleyn, vaan välttämään kaikkea väkivallantekoa, kääntyi hän hoitelemaan Mucklewrathia, jonka elottomalta näyttävän ruumiin yli hänen vaimonsa oli äkillisessä tunteiden pyörähdyksessä viskautunut, itkien, jollotellen ja kutrejaan reviskellen aivan kuin järkensä menettänyt. Kun seppä nostettiin pystyyn, niin havaittiin heti ensiksi, että hän oli hengissä, ja toiseksi, että hän oli pysyväkin hengissä yhtä kauvan kuin joll'ei olisi konsanaan pistoolinlaukausta kuullutkaan. Pelastus oli ollut täperä kuitenkin; luoti oli hiipaissut ohimoa ja tuuperruttanut hänet kotvaseksi, ja tätä horrostilaa vielä jonkin verran olivat kauhu ja ällistys pidentäneet. Nyt hän nousi kostamaan Waverleylle ja työläästi taipui mr. Mortonin ehdotukseen, että muukalainen vietäisiin lairdin eteen, jotta tämä rauhantuomarina ottaisi asiasta huolta pitääkseen. Muutkin saapuvilla olijat kannattivat ehdotettua menettelytapaa yksimielisesti, ja niin sitä marssittiin miesjoukolla noin puolen penikulman päässä olevaan Cairnvreckanin hoviin.

XX.
Kuulustelu.

Majuri Melville, Cairnvreckanin hovin isäntä, vanhanpuoleinen herrasmies, oli viettänyt nuoruutensa sotapalveluksessa. Hän vastaanotti mr. Mortonin hyvin ystävällisesti ja sankarimme kohteliaasti, vaikka asianhaarojen hankaluuden vuoksi väkinäisesti ja kylmäkiskoisesti.

Tarkastettiin sepän vammaa, ja kun se näytti vähäpätöiseltä ja kaikesta päättäen oli itsepuolustuksen tuottama, niin majuri arveli voivansa jättää asian sillensä, Waverleyn tallettaessa hänen haltuunsa pikku summan haavottuneen hyväksi.

"Soisinpa velvollisuuteni päättyvän tähän, sir", pitkitti majuri, "mutta välttämätöntä on lähemmin tiedustella matkanne tarkotusta ja aihetta tällaisena onnettomana häiriöaikana."

Esille astui mr. Ebenezer Cruickshanks ja ilmotti rauhantuomarille kaiken mitä tiesi tahi epäili Waverleyn harvapuheisuudesta ja Callumin kiertelyistä. Edwardin ratsastaman hevosen hän sanoi tuntevansa Vich Ian Vohrin omaksi, vaikk'ei ollut hirvinnyt mainita sitä seikkaa matkustajan seuralaiselle, jott'ei jumalaton Mac-Ivorin joukkio jonakin yönä pistäisi tuleen hänen taloaan ja tallejaan. Lopuksi hän liiotteli kirkolle ja valtiolle tekemiään palveluksia, joiden kautta Jumalan avulla (kuten hän vaatimattomasti lausuikse) oli saatu napatuksi tämä kamala rikollinen. Hän vihjaili toivoilevansa työstään palkintoa vastaisuudessa ja nyt heti korvausta ajan haaskauksesta ja maineensa tärveltymisestä, matkatessaan valtion asioilla paastopäivänä.

Tähän vastasi majuri Melville varsin nuivasti, että mr. Cruickshanksin ei totta tosiaan kannattanut ylvästellä ansioistaan tässä asiassa, vaan päin vastoin oli hänen turvautuminen nöyrään katumukseen, jos mieli välttää suuria rahasakkoja, koska oli vastoin äskeistä julistusta ollut antamatta lähimmälle virkamiehelle tietoa jokaisesta ravintolassaan käyvästä vieraasta. Kun mr. Cruickshanks niin paljon kerskui uskonnollisuuttaan ja uskollisuuttaan, niin majuri tahtoi tällä kertaa arvella, ett'ei hän todella ollut pahuudesta tätä kolttosta tehnyt, vaan oli nähtävästi antanut ahneuden nukuttaa intonsa, saadessaan tilaisuuden kiskoa vieraalta kaksinkertaiset maksut. Kuitenkaan ei majuri katsonut voivansa yksinään päättää noin tärkeän henkilön käytöksestä, vaan ilmotti jättävänsä sen ensi neljänneskäräjien tutkittavaksi. Sen enempää mainitsemista ei historiallamme ole Kultahaarukan isännästä, joka haikein mielin murjotellen palasi kotiinsa.

Sitte komensi majuri Melville kaikki kyläläiset palaamaan omiin puuhiinsa, määräten vain kaksi tilapäisinä poliisipalvelijoina toimivaa odottelemaan ulkopuolella. Huoneeseen jäivät siten lopulta ainoastaan mr. Morton, jota majuri pyysi viipymään, kirjuri ja Waverley itse. Syntyi kiusallinen ja hämmennyttävä äänettömyys. Vihdoin kysyi majuri Melville Waverleyn nimeä, silmäillen häntä hyvin sääliväisesti ja useasti vilkaisten kädessään olevaan muistiinpanolappuun.

"Sitä arvelinkin. Viimeksi rakuunakapteeni, Sir Everard Waverleyn veljenpoika?"

"Nuori mies, minua suuresti surettaa, että tämä tukala velvollisuus on joutunut osalleni."

"Totta kyllä; kysynpä teiltä siis, millä tavoin olette viettänyt aikanne siitä asti kuin saitte lomaa rykmentistänne?"

"Niin ylimalkaiseen kysymykseen tulisi minun sommitella vastaukseni sen syytöksen laadun mukaan, joka tiedustuksen aiheuttaa. Vaadin kanteen ilmotettavaksi sekä tiedon siitä millä oikeudella minut väkisin pidätetään siihen vastaamaan."

"Mielipahalla on minun sanominen, että syytös on varsin vakavalaatuinen, mr. Waverley, halventaen kunniaanne sekä soturina että alamaisena. Soturina syytetään teidän levittäneen salavehkeitä ja kapinajuonia komentamienne miesten keskuudessa, ja olleen heille esimerkkinä karkaamisessa, pitentämällä omaa poissaoloanne vastoin päällikkönne nimenomaista käskyä. Siviilirikos, josta teitä epäillään, on valtionkavallus ja kapinan yllytys kuningasta vastaan — suurin rikos mihin alamainen voi joutua syypääksi."

"Ja millä valtuudella pidätetään minut puolustautumaan mokomilta katalilta herjauksilta?"

Hän ojensi Waverleylle Skotlannin ylioikeuden vangitsemiskäskyn Edward Waverleytä vastaan, jota epäiltiin salaliittolaisuudesta ja muista raskaista rikoksista.

Waverleyn ilmaisemaa hämmästystä piti majuri Melville luonnollisena syyllisyyden tuntona, vaan mr. Morton oli taipuisa tulkitsemaan sen kohtuuttomasti epäillyn viattomuuden aiheuttamaksi. Totta oli kumpaisessakin oletuksessa; sillä vaikka Edward tiesi olevansa vapaa rikoksista, joista häntä syytettiin, niin johti nopea katsaus omaan käytökseensä hänet kuitenkin siihen vakaumukseen, että hänen saattoi olla hyvin työläs tyydyttävästi todistaa muille viattomuutensa.

"Tässä tukalassa asiassa on peräti kiusallista se", virkkoi majuri Melville, oltuaan hetken vaiti, "että syytöksen ollessa näin painavaa laatua minun täytyy ehdottomasti vaatia nähdäkseni sellaiset paperit, mitä teillä on mukananne."

"Ne annan empimättä", vastasi Edward, heittäen pöydälle lompakkonsa ja muistikirjansa; "joukossa on vain yksi, jonka soisin saavani pitää."

"No, saatte siis lukea sen, sir, ja kun sillä ei voi olla mitään merkitystä, niin pyydän sitä takaisin."

Hän otti povestaan erään runon, jonka Flora Mac-Ivor oli sepittänyt uljaasta kapinasankarista Woganista ja lahjottanut muistoksi hänelle. Majuri luki sen äänetönnä, kirjotutti kirjurillaan siitä jäljennöksen ja antoi surumielisen vakavana Edwardille takaisin paperilapun.

Suotuaan vangille — jollaisena sankariamme nyt oli pidettävä — kohtuullisen harkinta-ajan, ryhtyi majuri Melville jälleen kuulusteluunsa, ja kun mr. Waverley näkyi olevan vastahakoinen ylimalkaisille kysymyksille, niin hän päätti mennä niin yksityiskohtaisiin seikkoihin kuin ohjeensa sallivat. Apulaiselleen hän saneli kysymysten ja vastausten sisällön, pöytäkirjaan merkittäväksi.

"Tunsiko mr. Waverley erään Humphry Houghtonin, aliupseerin Gardinerin rakuunarykmentissä?"

"Aivan oikein — ja oli melkoisessa määrässä saavuttanut luottamuksenne, sekä vaikutti paljon tovereihinsa?"

"En ole milloinkaan tullut tilaisuuteen osottamaan luottamustani hänen arvoiselleen henkilölle", vastasi Waverley. "Pidin kersantti Houghtonista kuten älykkäästä, toimekkaasta nuoresta miehestä ainakin, ja luullakseni oli hän samasta syystä toveriensa suosiossa."

"Mutta teillä oli tapana", intti majuri Melville, "käyttää tätä miestä välittäjänä sellaisten kanssa, jotka olivat tarjokkaina saapuneet osastoonne Waverley-Honourin alueelta?"

"Niinpä kyllä; kun rykmenttiin kuului parhaastapäästä skotlantilaisia ja irlantilaisia, niin mies parat aina pikku vastuksissaan odottivat neuvoa minulta ja varsin luonnollisesti käyttivät silloin puhemiehenään maanmiestään, joka oli kersanttina."

"Kersantti Houghtonin vaikutus", pitkitti majuri, "ulottui siis etupäässä niihin sotureihin, jotka seurasivat teitä rykmenttiin setänne tilalta?"

"Siihen juuri johdunkin, ja pyydän vilpitöntä vastausta. Oletteko rykmentistä lähdettyänne ollut missään kirjeenvaihdossa, välittömässä tahi välillisessä, tämän kersantti Houghtonin kanssa?"

"Minäkö! — Olisinko kirjeenvaihdossa hänen asemassaan ja säädyssään olevan miehen kanssa! Miten, ja missä tarkotuksessa?"

"Se on teidän selitettävä: mutta ettekö esimerkiksi kirjottaneet häntä lähettämään teille kirjoja?"

"Muistutatte minulle vähäpätöistä tointa, jonka annoin kersantti Houghtonille, kun palvelijani ei ollut lukutaitoinen. Muistan nyt kirjeellisesti pyytäneeni häntä valitsemaan muutamia teoksia, joista liitin luettelon, ja lähettämään ne minulle Tully-Veolaniin."

"Oli joitakin valtiollisia kyhäelmiä, joihin tuskin vilkaisinkaan. Ne oli minulle lähettänyt muuan touhuava ystävä, jolla on sydän paikallaan, vaikk'ei hän ole varovainen eikä valtiollisissa asioissa oikein arvostelukykyinen: mutta ne näyttivät perin ikävystyttäviltä sepitelmiltä."

"Se ystävä", jatkoi itsepintainen tiedustelija, "oli muuan mr. Pembroke, uskollisuudenvalasta kieltäytynyt pappismies, kahden kapinallisen teoksen kirjottaja, joiden käsikirjotukset löytyivät matkatavarainne joukosta?"

"Mutta joista en konsanaan ole kuutta sivua lukenut, sen vakuutan kunniasanallani."

"En ole teidän tuomarinne, mr. Waverley; tutkintonne joutuu jatkumaan muualla. Ja nyt jatkaaksemme — tunnetteko henkilön, jolla on nimenään Viekas Will eli Will Ruthven?"

"Ettekö milloinkaan sellaisen henkilön tahi kenenkään muunkaan välityksellä ollut tekemisissä kersantti Humphry Houghtonin kanssa, yllytellen häntä karkaamaan rykmentistä niin monen toverinsa kanssa kuin saisi viekotelluksi puolelleen, ja liittymään ylämaalaisiin ja muihin kapinoitsijoihin, jotka nyt ovat nuoren kruununpyytäjän johtamina nousseet aseisiin?"

"Vakuutan teille ett'en ainoastaan ole viaton syykseni ajamaanne salaliittoon, vaan että inhoankin sitä kaikesta sielustani enkä mokomaan valtionkavallukseen yhtyisi vaikkapa minulle itselleni valtaistuin luvattaisiin."

"Mutta jos minulle on totta kerrottu, niin vietitte rykmentistä poistuttuanne koko aikanne ylämaalaisjohtaja Glennaquoichin ja Bradwardinen paroonin luona, jotka molemmat ovat käyneet tähän onnettomaan taisteluun omaa isänmaatansa vastaan?"

"En sitä tahdo salata; mutta jyrkästi kiellän olleeni osallinen heidän valtiollisiin puuhiinsa."

"Ettehän arvatakseni kuitenkaan yritä kieltää seuranneenne isäntäänne Glennaquoichia kohtaukseen, joka kävi suuresta metsästysretkestä, vaan oli salaliittolaisten enemmistön kokous, missä kapinan nostamisesta päätettiin?"

"Myönnän olleeni sellaisella retkellä", vastasi Waverley, "vaan en kuullut enkä nähnyt mitään teidän mainitsemiinne hankkeisiin viittaavaa."

"Sieltä jatkoitte matkaanne Glennaquoichin ja hänen klan'insa osan kanssa yhtyäksenne kruununpyytäjän armeijaan, ja palasitte hänelle valan tehtyänne asestamaan ja harjaannuttamaan loppu-osankin, liittääksenne sen hänen joukkoihinsa, niiden tunkeutuessa etelään?"

"En ole milloinkaan ollut Glennaquoichin kanssa sellaisella asialla; enpä edes ole tätä ennen kuullut että mainitsemanne henkilö on saapunut maahan."

Hän kuvaili sitte metsästysretkellä saamansa vamman aiheuttamaa viivytystä, ja lisäsi palattuaan huomanneensa, että hänet oli yht'äkkiä erotettu sotapalveluksesta; eikä kieltänyt silloin ensi kertaa havainneensa ylämaalaisissa kapinallisia oireita. Mutta kun hänellä ei ollut halua yhtyä heidän puuhiinsa eikä enää syytä viipyä Skotlannissa, niin oli hän nyt matkaamassa takaisin synnyinmaahansa. Sinne olivat häntä kutsuneet ne, joilla oli oikeus johtaa hänen toimiaan, kuten majuri Melville saattoi nähdä pöydällä olevista kirjeistä.

Tämän johdosta silmäili majuri Melville Richard Waverleyn, Sir Everardin ja täti Rachelin kirjeet, mutta joutui niistä aivan toisiin johtopäätöksiin kuin Waverley odotti. Niiden sävy oli tyytymätön hallitusta vastaan, olipa niissä hämäriä kostonkin viittailuja, ja täti Rachel paran kirje, jossa ilmeisesti selitettiin Stuartien vallanvaatimus oikeaksi, tulkittiin sisältävän avoimen tunnustuksen siitä mitä toiset rohkenivat ainoastaan vihjailla.

"Vielä kysymys, mr. Waverley", virkkoi majuri. "Ettekö moneen kertaan saanut kirjeitä päälliköltänne, joissa teitä varotettiin kavahtamaan vaaroja ja käskettiin palaamaan rykmenttiinne, koska nimellänne yllytettiin sotamiehiänne tyytymättömyyteen?"

"En koskaan, majuri Melville. Sainpa häneltä kyllä yhden kirjeen, jossa hän kohteliaasti vihjasi haluavansa minun käyttävän lomaani muulla tavoin kuin yhtämittaiseen Bradwardinen luona asumiseen, ja myönnän ett'en pitänyt hänen sekautumistaan siinä asiassa oikeutettuna. Lopuksi sain, samana päivänä kuin sanomalehdestä luin erottamiseni, eversti Gardinerilta toisenkin kirjeen, jossa minut käskettiin saapumaan takaisin. Jo mainitsemani ja selittämäni poissaolon vuoksi sain tämän määräyksen liian myöhään, voidakseni sitä noudattaa. Jos oli toisia kirjeitä välillä — ja everstin vakuutuksen johdosta täytyy se uskoa — niin eivät ne ole tulleet perille."

"Olen vielä unohtanut kuulustaa erästä vähäpätöisempää asiaa, josta sentään siitäkin on julkisesti puhuttu vahingoksenne. Sanotaan, että teidän kuullen esitettiin kapinallinen malja, ja että te, hänen majesteettinsa upseeri, jätitte eräälle toiselle seurueessa olevalle herrasmiehelle hyvityksen vaatimisen tästä loukkauksesta. Tästä, sir, ei tietysti voi oikeudessa nostaa kannetta teitä vastaan; mutta jos, kuten olen kuullut, rykmenttinne upseerit pyysivät selitystä tälle huhulle, niin en voi olla kummastelematta, kuinka te soturina ja aatelismiehenä ette sitä heille antanut."

Tämä oli liikaa. Joka puolelta ahdistivat häntä syytökset, joissa törkeät valheet olivat saaneet sen verran todellisuuden verhoa että väkisinkin tuntuivat uskottavilta — hänen ollessaan yksinään, ystävittä ja vieraassa maassa. Waverley piti jo henkeänsä ja kunniaansa melkein menetettynä, ja päätään kätensä varassa pidellen jyrkästi kieltäysi enää vastaamasta kyselyihin, koska suora ja vilpitön kertomuksensa oli vain suonut lisää aseita syyttäjänsä käsiin.

Waverleyn käytöksen muuttumisesta ihmettelyä tahi mielipahaa ilmaisematta pitkitti majuri Melville yhä vain levollisesti tiedustelujansa. "Mitä hyödyttää minun vastata teille?" sanoi Waverley ynseästi. "Näytte olevan vakuutettu syyllisyydestäni ja väännätte jokaisen vastaukseni tukemaan ennakolta muodostamaanne mielipidettä. Iloitkaa siis näennäisestä voitostanne älkääkä minua enää kiusatko. Jos olen kyennyt moiseen raukkamaisuuteen ja petturuuteen kuin syytöksenne väittävät, niin ei ainoakaan vastaukseni ole uskomisen arvoinen. Ja jos en ansaitse epäluuloanne — ja Jumala sekä omatunto ovat minulle todistajina siitä, että niin on asian laita — niin en käsitä miksi vilpittömyydelläni antaisin ahdistajalleni aseita viattomuuttani vastaan. Ei ole pienintäkään syytä vastata enää sanaakaan, ja tässä päätöksessäni pysyn." Ja hän jäi taas ynseään ja jyrkkään vaitioloonsa.

"Huomautanpa teille muuatta syytä, jonka perusteella voitte huomata vilpittömän ja avoimen tunnustuksen parhaaksi", lausui rauhantuomari. "Mr. Waverley, kokematon nuoruus on alttiina viekkaampien houkutuksille, ja ainakin yksi ystävänne — tarkotan Glennaquoichin Mac-Ivoria — on peräti pystyvä mies jälkimäisessä luokassa, kun taasen te nähtävästä suoruudestanne, tottumattomuudestanne ja ijästänne päättäen lienette luettava edelliseen. Näin ollen voidaan tehdä jälleen hyväksi harha-askel sellainen kuin teidän, jota kernaasti pidän harkitsemattomana, ja varsin mieluusti ottaisin ollakseni välittäjänä. Mutta kun epäilemättä tunnette millaisin joukoin kapinalliset ovat tässä maassa nousseet aseisiin, heidän varustelunsa ja hankkeensa, niin täytyy minun odottaa teidän tahtovan osottaa ansaitsemanne välitystäni, peittelemättä ilmaisemalla kaiken mitä olette saanut tietoonne. Siinä tapauksessa luulen uskaltavani luvata, että aivan lyhyt vapauden menetys on oleva ainoana haitallisena tuloksena osuudestanne näissä onnettomissa vehkeissä."

Waverley kuunteli kehotusta loppuun asti hyvin rauhallisena, vaan hypähti sitte jaloilleen, lausuen sellaisella tarmolla, jota ei vielä ollut osottanut: "Majuri Melville — koska se on nimenne — olen tähän asti vastannut kysymyksiinne suoraan, tahi jyrkästi kieltäytynyt kajoamasta sellaisiin tiedustuksiin, jotka koskevat yksistään minua. Mutta kun julkeatte olettaa minut niin kehnoksi, että kävisin ilmiantajaksi niitä vastaan, jotka ovat minua kohdelleet vieraanaan ja ystävänään, olkoonpa heidän käytöksensä valtion alamaisina kuinkakin moitittava — niin selitän teille, että pidän kysymyksiänne monin verroin kurjempana solvauksena itseäni vastaan kuin ilkeät epäluulonne olivatkaan. Ja kun kova kohtaloni ei suo minulle muuta puolustuskeinoa niitä vastaan kuin uhman, niin saatte pikemmin sydämen rinnastani kuin ainoankaan hiiskahduksen asioista, jotka joutuivat huomiooni ainoastaan epäluulottoman vieraanvaraisuuden täydessä luottamuksessa."

Mr. Morton ja majuri katsahtivat toisiinsa, ja edellinen, jota oli koko kuulustelun ajan ilkeä nuha hellittämättä vaivannut, turvausi nyt nuuskarasiaan ja nenäliinaan.

"Mr. Waverley", virkkoi majuri, "nykyinen asemani estää minut sekä loukkaamasta että loukkauksille alttiina olemasta, enkä tahdo pitentää keskustelua, joka lähentelee jompaakumpaa. Pahoilla mielin olen pakotettu kirjotuttamaan käskyn teidän pidättämiseksenne vartioittuna, mutta toistaiseksi pysyy tämä talo vankilananne. Tuskinpa saan teidät pöytätoveriksemme illalliselle? — (Edward pudisti päätään) — mutta lähetän joitakin virvokkeita huoneeseenne."

Sankarimme kumarsi ja vetäytyi oikeudenpalvelijain saattamana pieneen, mutta sievään kamariin, missä ruoan ja viinin tarjoomiset eväten viskautui vuoteelle ja vaipui sikeään uneen, nääntynyt kun oli tämän viheliäisen päivän tukalista tapauksista ja henkisestä rasituksesta. Unta ei hän tosin olisi itsekään uskaltanut toivoa, mutta kerrotaanhan Pohjois-Amerikan intiaanien kidutusroviolla pienimmästäkin tuskien keskeytymisestä nukahtavan, kunnes heidät jälleen liekeillä herätetään.

XXI.
Neuvottelu ja mitä siitä lähti.

Majuri Helville oli kahdestakin syystä pidättänyt mr. Mortonia luonaan Waverleytä kuulustellessaan. Hän ensinnäkin arveli voivansa saada tukea pastorin käytännölliseltä älyltä ja vakavalta hallitusmielisyydeltä. Myöskin oli mieluisaa ottaa ehdottomasti taatuksi tietty todistaja oikeudellisille toimenpiteille, joissa oli kysymyksessä kunnia ja henki nuorella englantilaisella ylimyksellä ja suuren sukuomaisuuden perillisellä. Hän tiesi jokaista askeltaan vielä tiukasti tutkittavan, ja tahtoi saada oman käytöksensä oikeutuksen ja rehellisyyden pysytetyksi yläpuolella kaikkia epäilyksiä.

Waverleyn poistuttua Cairnvreckanin loordi ja pastori vaieten istuutuivat illallispöytään. Sen aikaa kuin palvelijat olivat saapuvilla ei kumpainenkaan virkkanut sanaakaan siitä mikä nyt mieliä painoi eikä juuri osannut muutakaan haasteltavaa keksiä. Waverleyn nuoruus ja silminnähtävä avomielisyys olivat outona vastakohtana ympärillään tiheneville epäluulon varjoille, ja hänen käytöksessään ilmeni sellainen empimätön mutkattomuus, mikä tuntui olevan tuiki mahdotonta juonittelijassa ja suuresti vaikutti hänen edukseen.

Kumpikin mietiskeli tutkinnon erityiskohtia ja harkitsi niitä omien tunteittensa pohjalla. Molemmat olivat teräväjärkisiä miehiä ja yhtä pätevät yhdistelemään eri todistelukohtia sekä tekemään niistä välttämättömät johtopäätökset. Mutta tapojen ja kasvatuksen suunnaton erilaisuus useastikin aiheutti päinvastaisia johdelmia yhteisistä esilauseista.

Majuri oli perehtynyt leiri- ja kaupunki-oloihin; ammatti teki hänestä valppaan, kokemus kasvatti varovaisen, ja hän oli tavannut maailmassa paljon pahaa. Sen vuoksi, vaikka itse olikin rehellinen virkamies ja kelpo kansalainen, olivat hänen mielipiteensä aina jyrkät ja toisinaan kohtuuttoman ankarat. Mr. Morton sitä vastoin oli nuoruutensa käyttänyt tieteellisten harrastusten kehittämiseen yliopistossa, missä häntä toverit rakastivat ja opettajat kunnioittivat, ja sieltä siirtynyt nykyisen asemansa lepoon ja yksinkertaisuuteen, harvoin joutuen havaitsemaan pahaa ja siihen viivähtäessään vain kehotellen katumukseen ja parannukseen. Vieläpä pitäjäläiset rakkaudessaan ja kunnioituksessaan palkitsivat hänen hellän huolehtimisensa, jota osotti heidän ajallisesta ja ijankaikkisesta menestyksestään, salailemalla häneltä sellaista, minkä tiesivät sielunpaimenelleen suurinta tuskaa tuottavan, nimittäin omat satunnaiset hairahduksensa velvollisuuden tieltä, jonka julistaminen oli hänen elämäntyönään. Olikin yleisenä sananpartena näistä kahdesta suureen suosioon päässeestä kansalaisesta, että loordi tiesi pitäjäässä pelkästään pahan ja pappi yksinomaan hyvän.

Kirjalliset harrastukset, mikäli niille säästyi aikaa papillisilta opinnoilta ja velvollisuuksilta, pysyivät yhä eleillä Cairnvreckanin pastorissa, ja aikaisempina päivinä olivat ne viehättäneet hänen mielensä pikku romanttisuuteen, jota mitkään myöhemmät todellisen elämän tapaukset eivät olleet tyyten hälventäneet. Hänen aikaisin menetettyään rakastettavan nuoren vaimon, jota ainoa lapsi piankin seurasi haudan poveen, oli luontaisen leppoinen ja mietiskelevä luonne siitäkin vielä monien vuosien kuluttua yhä säveämpi ja pehmeämpi. Niinpä nyt tässäkin tilaisuudessa olivat hänen tunteensa suuresti toisenlaiset kuin ankaraan kuriin tottuneen, vakavan virkamiehen ja epäluuloisen maailmantuntijan.

Palvelijainkin mentyä kesti molempain vaitioloa, kunnes majuri täytti lasinsa, siirsi pullon mr. Mortonin eteen ja alotti:

"Ikävä juttu tämä, mr. Morton. Pelkäänpä tuon pojan pahaisen saattavan narun kaulaansa."

"Aamen, se tapahtukoon", lausui väliaikainen tutkintotuomari; "mutta eipä luulemma teidänkään armelias ajatusoppinne pystyne epäämään tätä johtopäätöstä."

"Mutta tokihan, majuri", väitti pappi, "se vältettävissä lienee, kuulimmepa tänä iltana mitä tahansa?"

"Niinkö luulettekin!" vastasi Melville. "Mutta, hyvä pastori, olettekin niitä, jotka soisivat jokaiselle pahantekijälle saman vapautuksen maallisen tuomioistuimen edessä vastaamasta kuin papistollakin on."

"Soisinpa kylläkin: armo ja pitkämielisyys ovat sen opin perusteet, jonka julistaminen on kutsumuksenani."

"Totta kaikki, uskonnolliselta kannalta; mutta rikolliselle myönnetty armo voi yhteiskuntaa vastaan olla suuri vääryys. En tällä erityisesti tarkota tätä nuorta miestä, jonka sydämeni pohjasta toivon pystyvän puhdistautumaan, sillä minua miellyttää sekä hänen säveytensä että tulisuutensa. Mutta pelkään hänen syösseen kohtalonsa kitaan."

"Ja miksi? Sadat harhaan joutuneet aatelismiehet ovat nyt käyneet aseisiin hallitusta vastaan, arvatenkin monella periaatteet, joita kasvatus ja aikainen ennakkoluulo ovat kullanneet isänmaallisuuden ja sankaruuden nimillä. Kun oikeus valitsee moisesta paljoudesta uhrinsa (sillä tietystikään ei kaikkia voida tuhota), niin täytyy sen ottaa lukuun siveellinen vaikutin. Suistukoon lakien tuomiolle se, jonka ovat viehättäneet kunnianhimo tahi oman edun pyyteet häiritsemään järjestyneen esivallan rauhaa; mutta tottapa nuoruus saa vedota armahdukseen, kun sitä ovat eksyttäneet ritarillisuuden ja luulotellun uskollisuuden hurjat näyt."

"Mutta jos tuo haihatteleva ritarillisuus ja luuloteltu uskollisuus työntyy valtiopetoksen alalle", vastasi virkamies, "niin en koko kristikunnassa tiedä ainoatakaan oikeusistuinta, hyvä mr. Morton, missä voisivat vedota syyntakeettomuuteensa."

"Vaan en muuten myönnäkään tämän nuorukaisen syyllisyyttä mitenkään todistetuksi", huomautti pastori.

"Syystä että hyvänsävyisyytenne häiritsee järkevyyttänne", vastasi majuri Melville. "Ottakaahan huomioonne: Tämän nuorukaisen suku on polvi polvelta säilynyt jakobiittisena; hänen setänsä on kotiseutunsa toryjen johtaja, isä epäsuosioon joutunut ja napiseva hovimies, opettaja kieltäytynyt uskollisuudenvalasta ja sepustanut kaksi kapinallista teosta. No, nuori mies yhtyy Gardinerin rakuunarykmenttiin, tuoden mukanaan setänsä tilalta joukon nuoria miehiä, jotka omalla tavallaan ovat toveriensa kanssa kiistellessään häikäilemättä tunnustaneet Waverley-Honourissa oppimiansa korkeakirkollisia periaatteita. Näitä nuoria sotilaita kohtaan on Waverley tavattoman huomaavainen; he saavat rahaa enemmän kuin soturi tarvitsee ja hyvä kuri sallii; ja ovat suositun kersantin johdettavina, jonka välityksellä ovat merkillisen läheisissä tekemisissä kapteeninsa kanssa, sentähden pitäen itseään muista upseereista riippumattomina ja tovereitansa ylempinä."

"Kaikki tämä, hyvä majuri, on luonnollisena tuloksena nuorta isäntäänsä kohtaan tuntemastaan harrastuksesta ja muukalaisuudestaan, kun ovat etupäässä pohjoisesta Irlannista ja Skotlannin länsiosista pestatussa rykmentissä, missä toverit pyrkivät riitaantumaan heidän kanssaan, ärtyisinä englantilaisille ja Englannin kirkon jäsenille."

"Hyvin puhuttu, pastori!" vastasi virkamies. "Olisivatpahan vain jotkut synoodinne jäsenet tässä kuulemassa! Mutta jatkaakseni: Tämä nuori mies pääsee lomalle ja lähtee Tully-Veolaniin. Bradwardinen paroonin mielipiteet tunnetaan varsin hyvin, siitä puhumattakaan että pojan setä pelasti hänet vuonna 1715. Siellä joutuu hän rettelöön, jossa sanotaan häväisseen upseerikunniaansa; eversti Gardiner kirjottaa hänelle, ensin leppeästi, sitte jyrkemmin — varmaankaan ette epäille hänen niin tehneen, koskapa hän itse sen sanoo; toverikunta pyytää häneltä selitystä riidasta, johon hänen huhutaan olleen osallisena; hän ei vastaa päällikölleen eikä tovereilleen. Sill'aikaa käyvät hänen sotamiehensä niskotteleviksi ja rauhattomiksi, ja vihdoin, kun huhu ylämaalaisten onnettomasta kapinasta on päässyt yleisesti leviämään, havaitaan hänen suosimansa kersantti Houghtonin ja erään toisen sotilaan joutuneen väleihin ranskalaisen lähetin kanssa, joka väittää olevansa kapteeni Waverleyn uskottuja miehiä. Tuo välimies on miesten tunnustuksen mukaan yllytellyt heitä karkaamaan rykmentistään ja yhtymään prinssi Charlesin luona oleksivaan kapteeniinsa. Tämä kelpo kapteeni on sillävälin omankin myönnyttelynsä mukaan elostellut Glennaquoichissa Skotlannin toimeliaimman, kavalimman ja vimmatuimman jakobiitin parissa, ja menee tämän kanssa ainakin tuohon kuuluun metsästyskohtaukseen, ja pelkäänpä vielä hiukan edemmäksikin. Taaskin lähetetään hänelle kaksi kutsua; toisessa selitetään hänen joukossaan sattuneet rettelöt, toisessa jyrkästi käsketään hänen palata rykmenttiinsä — mikä hänen olisi pitänyt jo aikoja sitte tehdä, jos oli järjillään, heti kun näki kapinapuuhien yhä enemmän pääsevän vauhtiin ympärillään. Hän vastaa korskalla kiellolla, ja selittää luopuvansa paikastaan."

"Mutta hän pahottelee, että se toimenpide on ehtinyt edelle. Miehen matkatavarat otetaan takavarikkoon hänen asunnostaan ja Tully-Veolanista, ja havaitaan sisältävän villittyjä jakobiittisia kirjasia varaston, jolla olisi koko maa myrkytettävissä, puhumattakaan hänen arvoisan ystävänsä ja opettajansa mr. Pembroken painamattomista väitöskirjasista."

"Tavallisessa tapauksessa sen uskoisin, sillä ne ovat yhtä typeriä saivarteluja sommittelultaan kuin häijynilkisiä sisällöltään. Mutta kaiketi hän on niiden periaatteita arvossa pitänyt — muutoinko tuon ikäinen nuori mies raahaisi mokomaa moskaa mukanansa? Saapuu sitte tieto kapinoitsijain lähenemisestä; hetipä lähtee hän liikkeelle jonkinlaisessa valepuvussa, kieltäytyen nimeään ilmaisemasta. Jos tuo hassahtanut intoilija puhui totta, niin oli hänellä seuralaisenaan kovin epäiltävä henkilö ja ratsunsakin oli Glennaquoichin. Taskussaan on hänellä hallitusta herjaavia kirjeitä omaisiltaan, ja ylistysruno eräästä Woganista, joka luopui parlamentin palveluksesta ja yhtyi ylämaan kapinallisiin englantilaisen ratsuväkijoukon johtajana, Stuart-suvun puolesta taistellakseen. Ja lopuksi", jatkoi majuri, kiihtyen omassa todistelussaan, "mistä löytyykään tämä ritari Woganin toinen painos? No, parhaassa matkan touhussa, käydäkseen suunnitelmiansa toteuttamaan, ja ampumassa ensimäistä kuninkaan alamaista, joka rohkenee panna kysymykseen hänen aikeensa."

Mr. Morton viisaasti pidättyi vastatodistelusta, jott'ei virkamies vain yhä itsepintaisemmin piintyisi mielipiteeseensä, ja kysyi ainoastaan, mitä hän nyt aikoi tehdä vangille.

"Ettekö voisi pidättää häntä täällä omassa asunnossanne, turvassa vaaroilta, kunnes myrsky on tauonnut? Onhan hän hieno, sävyisä nuori mies."

"Eipä teidän eikä minunkaan asuntomme pysy pitkiä aikoja syrjässä vaarojen tieltä, ystävä, jos olisikin laillista pidättää hänet täällä", vastasi majuri. "Vast'ikään kuulin, että ylipäällikkö, joka tunkeusi ylämaahan etsimään käsille ja hajottamaan kapinoitsijat, ei olekaan suostunut taistelemaan Corryerrickin luona, vaan on kaikkien hallituksen käytettävänä olevien voimien kanssa marssinut pohjoiseen, Invernessiin, John-o'-Groat's Houseen [Britannian pohjoisin kärki] tahi hornan kitaan, kukapa sen tietääkään, jättäen ylämaalaisille tien alamaahan avoimeksi ja suojelemattomaksi."

"Ei luullakseni mitään noista kolmesta", selitti Helville. "Sir John on tavallisen miehuullinen soturi; hän on kelpo mies kylläkin, tekee mitä käsketään ja tajuaa mitä hänelle sanotaan, vaan on tärkeissä oloissa itsenäisesti toimimaan yhtä sopiva kuin minä, pastori, paukuttamaan teidän saarnastuolistanne."

Tämä tärkeä uutinen luonnollisesti käänsi keskustelun joksikin aikaa pois Waverleystä; lopuksi palattiin kuitenkin niihinkin puheisiin.

"Täytynee antaa nuori mies huoliteltavaksi jollekin niistä aseellisista vapaaehtois-osastoista, joita äskettäin lähetettiin rauhattomien alueiden säikyttelijöiksi", arveli majuri Melville. "Ne on nyt kutsuttu palaamaan Stirlingiin, ja muuan pikku joukko heitä käy tästä kautta huomenna tahi ylihuomenna, johtajana eräs länsirannikkolainen — nimi pyörii kieleni kärjellä. Olettehan tekin hänet nähnyt — sanoitte häntä Cromwellin aikakauden sotilaspyhimyksen ilmeiseksi perikuvaksi."

"Ahaa! Gilfillan, kameroniaanien lahkoa", vastasi mr. Morton. "Toivonpa vain, että nuori herrasmies pysyy turvassa. Mielten kiihkossa ja yleisessä hälyssä tällaisena melskeisenä aikana tapahtuu useasti uskomattomia tekoja, ja pelkäänpä Gilfillanin kuuluvan lahkoon, joka on kärsinyt vainoa, pääsemättä armahdusta oppimaan."

"Hän saa toimekseen vain viedä mr. Waverleyn Stirlingin linnaan. Annan ankarat määräykset hänen kohtelustaan. En millään kurin saa keksityksi parempaa keinoa, hänet suojaan saattaakseni, ja tuskinpa neuvonette minua ottamaan vastuulleni hänen vapauttamistansakaan."

"Mutta ettehän pane vastaan, jos haluaisin huomenna puhutella häntä kahden kesken?"

"Enpä suinkaan; uskollisuutenne ja vakavaluontoisuutenne ovat minulle täytenä vakuutena. Mutta missä mielessä tätä pyydätte?"

"Vain koettaakseni", lausui mr. Morton, "eikö häntä saisi kertomaan sellaisia seikkoja, jotka jälkeenpäin voisivat olla hyödyksi hänelle itselleen, lieventämässä, vaikkakaan eivät kaikesta syystä puhdistamassa."

Ystävykset erosivat ja läksivät levolle, kumpikin kovin huolissaan isänmaan kohtalosta.

XXII.
Asiat oikenevat hiukan.

Aamulla Waverley heräsi tuskaisista unista ja virkistämättömistä uinahduksista täydelleen tajuamaan asemansa kamaluuden, osaamatta päätellä mihin kaikkeen se vielä olikaan johtava. Saatettaisiinhan häneen nähden oikopäätä menetellä sotalain mukaan, joka keskellä kansalaissotaa ei varmaankaan ollut tarkka uhriensa valinnassa tahi todistusten harkinnassa. Eikä tuntunut paljoa mukavammalta joutua skotlantilaisen oikeusistuimenkaan eteen, missä tiesi asetusten ja tapojen olevan monin kohdin erilaisia kuin Englannissa, ja missä — kuten häntä oli aivan väärin opetettu uskomaan — yksilön vapautta ja oikeuksia varjeltiin vähemmän huolellisesti. Hän kävi katkeraksi hallitusta, nykyisen pulansa ja vaaransa alkuaihetta vastaan, ja kirosi jo sydämessään tunnollisuuttaan, joka oli saanut hänet kieltäytymään Mac-Ivorin aseveikoksi yhtymästä.

"Miks'en minä", virkahti hän itsekseen, "muiden maineikkaiden miesten tapaan empimättä toivottanut tervetulleeksi sen vanhojen kuningasten jälkeläistä ja suoraan polveutunutta valtaistuimen perillistä? Olihan minullakin tilaisuus

"aukaista jylhä silmä kapinan,
toivottaa tervetulleeks' usko uusi,
syöksähtää Charles-prinssin jalkoihin!

"Kaikki mitä Waverley-suvusta tiedetään suurta ja arvokasta, se on perustunut Stuarteja kohtaan osotettuun järkähtämättömään uskollisuuteen. Siitä tulkinnasta, jolla tuo skotlantilainen virkamies käsitti setäni ja isäni kirjeet, on aivan ilmeistä, että minun olisi tullut tajuta niiden kannustavan itseäni esi-isäini uraa astumaan; ja päätöskykyni on sotkeutunut ajatusteni hitauden kautta, kun heidän täytyi koettaa saada sanottavansa hiukan salavihkaa lausutuksi. Jos olisin kunniaani häväistäessä antautunut ensimäisen oikeutetun suuttumuksen varaan, niin olisinpa nyt peräti toisenlaisessa asemassa — vapaana ja aseissa, isäini tapaan taistelemassa lemmen, uskollisuuden ja maineen edestä. Ja nyt olen tässä, napattuna ja loukussa, epäluuloisen, jyrkän ja kovasydämisen miehen käsissä, kenties joutumassa vankityrmän yksinäisyyteen tahi julkisen mestauksen häpeään. Oi Fergus, oikea oli ennustuksesi, ja näin nopeasti, perin nopeasti on se toteen käynyt!"

Edwardin hautoessa näitä synkeitä mietteitä ja hyvin luonnollisesti moittiessa hallitusta siitä, minkä oli aiheuttanut sattuma tahi osaksi ainakin oma ajattelematon käytöksensä, käytti mr. Morton majuri Melvillen lupaa ja saapui hänen luokseen aikaiselle aamuvierailulle.

Waverleyn ensi aikomuksena oli vihjata toivovansa saada olla rauhassa, mutta sen mielijohteen hän hillitsi huomatessaan tulijan samaksi hyväntahtoiseksi ja kunnianarvoisaksi pappismieheksi, joka oli hänet pelastanut kyläläisten väkivallalta.

"Luulenpa, sir", lausui kovaonninen nuori mies, "että muissa olosuhteissa ilmaisisin teille niin syvää kiitollisuutta kuin henkeni pelastaminen ansaitsee. Mutta nykyään on mieleni sellaisessa sekasorrossa ja odottelee kärsimysteni kehitystä niin kiihkeästi, että voin tuskin kiittää välityksestänne."

Mr. Morton vastasi, ett'ei suinkaan ollut saapunut hänen suosiollista mielipidettään vaatimaan, vaan ainoastaan aprikoimaan keinoja millä saisi sen todella ansaituksi. "Hyvällä ystävälläni, majuri Melvillellä", hän jatkoi, "on soturin ja virkamiehen tunteet ja velvollisuudet, jotka eivät ole sitomassa minua; enkä aina voi yhtyä hänen mielipiteisiinsä, joissa kenties on liian vähän otettu lukuun ihmisluonteen vajavuuksia." Hän pysähtyi, ja pitkitti sitten: "En tahdo tunkeutua luottamukseenne, mr. Waverley, yrittääkseni saada tietoja, jotka voisivat olla haitaksi teille tahi muille; mutta tunnustan vakaasti haluavani, että uskoisitte minulle yksityisseikkoja, jotka jollakin tavoin voisivat lopulta osottaa syyttömyytenne. Vakuutan pyhästi, että ne siten tulisivat uskollisen ja parastaan yrittävän välittäjän huostaan."

"Mutta", epäröitsi Waverley, "en käsitä miksi vaivaisin teitä luettelemalla kaikenlaatuisia pikku piirteitä, joita jo olen juurtajaksain pohtinut itsekin, saamatta niistä juuri mitään selitystä minua vastaan tehdyille syytöksille. Tiedänhän kyllä viaton olevani, vaan en tiedä miten voisin toivoa saavani sen muille todistetuksi."

"Juuri siitä syystä rohkenen pyytää luottamustanne", huomautti pappi. "Tunnen tämän maan olot ja henkilöt jokseenkin tarkoin, ja voin tarpeen tullen saada tietoja etäämpääkin hankituksi. Pelkään että asemanne ehkäisee teitä ryhtymästä niihin tiedusteluihin ja petoksen paljasteluihin, joissa minä kernaasti kävisin toimimaan puolestanne; ja jos yritykseni eivät teitä hyödytä, niin eipä voine niistä olla vahinkoakaan."

Tovin tuumittuaan päätti Waverley, ett'ei mr. Mortoniin luottaminen ollut haittaava mr. Bradwardinea eikä Fergus Mac-Ivoria, jotka kumpikin olivat jo julkisesti ryhtyneet aseisiin hallitusta vastaan, ja että se kenties voisi olla hänelle itselleen avuksi, jos uuden ystävänsä vakuutukset olivat yhtä vilpittömiä kuin vakavasti lausuttuja. Sen vuoksi hän kuvasi lyhyeen useimmat tapahtumat, jotka jo edellä on esitetty lukijalle, kuitenkaan mainitsematta Flora Mac-Ivoria ja Rose Bradwardinea edes nimeltäänkään.

Mr. Mortonin huomiota näytti Donald Bean Leanin luona käynti enimmin herättävän. "Olenpa iloissani siitä", hän virkkoi, "ett'ette maininnut tätä seikkaa majurille. Sitä voisivat suuresti väärin tulkita ne, jotka eivät huomaa ottaa lukuun uteliaisuuden voimaa ja romanttisuuden vaikutusta nuoruuden toiminnassa. Tämä Bean Lean on kautta maan kuuluisa jonkinlaisena Robin Hoodin laisena metsäsissinä, ja jutut hänen oveluudestaan ja yritteliäisyydestään ovat yleisiä puhdetarinoita. Hänellä on kieltämättä lahjoja, jollaisia ei noissa piireissä osaisi olettaa; ja kun häntä on kannustamassa kunnianhimo, eikä liiallinen tunnollisuus pyri häiritsemään, niin aikoo hän kaiketi kaikin mahdollisin keinoin kunnostautua näissä onnettomissa melskeissä." Mr. Morton merkitsi sitte huolellisesti muistiin kaikki erityispiirteet Waverleyn vierailusta Donald Beanin luona sekä muista hänen kertomistaan seikoista.

Tämän hyvän miehen, joka näkyi olevan vakuutettu hänen viattomuudestaan, osanotto ja täysi luottamus saivat Edwardin sydämen suopeammaksi, ensin majuri Melvillen kylmäkiskoisuudesta jouduttuaan uskomaan koko maailman liittoutuneen itseään sortamaan. Hän pudisti mr. Mortonia lämpimästi kädestä, vakuuttaen saaneensa suurta huojennusta hänen ystävällisyydestään ja sanoen kuuluvansa sukuun, jolla oli sekä kiitollisuutta että voimaa sen ilmaisemiseen, mikä tahansa olikaan säädetty omaksi kohtalokseen. Hänen kiittelyjensä vakaisuus sai kyyneleet kihoamaan kunnianarvoisan pappismiehen silmiin; nuoren ystävänsä herkät ja vilpittömät tunteet innostivat häntä yhä enemmän siihen työhön, johon oli vapaaehtoisesti tarjoutunut.

"Stirlingin linnaan", vastasi hänen ystävänsä, "ja sikäli olen teidän vuoksenne tyytyväinen, sillä linnan kuvernööri on hyvin säyseä kelpo mies. Mutta oikein varma en ole siitä kohtelusta, mikä matkalla tulee osaksenne; majuri Melville on tahtomattaan pakotettu jättämään vartioimisenne toisen henkilön haltuun."

"Olen siitä iloissani", vastasi Waverley. "Inhoan tuota kovasydämistä, kylmäverisesti punnitsevaa skotlantilaista virkamiestä. Toivoaksemme emme enää koskaan tapaa toisiamme: hänellä ei ollut sääliä viattomuuttani eikä onnettomuuttanikaan kohtaan, ja kivettynyt täsmällisyys, jolla noudatti kaikkia kohteliaisuuden muotoja samalla kun kidutti minua kysymyksillään, epäilyksillään ja johtopäätöksillään, tuntui inkvisitsioonin piinapenkiltä. Älkää puhdistelko hänen käytöstään, hyvä herra, sillä sitä en voi kärsivällisesti sietää; sanokaa pikemmin, kuka saa vaalittavaksensa niin tärkeän valtiovangin kuin minä olen."

"Muuan Gilfillan, erästä kiihkeän oikeaoppista kameroniaanien lahkoa, joka takavuosina useasti nousi aseisiin esivaltaa vastaan, vaikka heistä nyt monet ovat taas hallituksen puolella. Kernaasti puhuisin hänelle teidän puolestanne, mutta lahkonsa kaikki ennakkoluulot ovat häneen syvältä juurtuneet, joten hän muutenkin tuimaluontoisena miehenä vähät välittäisi erastianilaisen papin — kuten hän minua kohteliaasti nimittäisi — muistutteluista. Ja nyt jääkää hyvästi, nuori ystäväni; en tällä kertaa väsytä majurin suopeutta, voidakseni hänen luvallaan vielä käydä luonanne myöhemmällä."

Puoleltapäivin palasi mr. Morton, tuoden majuri Melvilleltä kutsun saapua hänen luokseen päivälliselle, välittämättä siitä ikävästä jutusta, joka pidätteli häntä Cairnvreckanissa ja josta hän ilmotti sydämensä pohjasta toivovansa mr. Waverleyn täydellisesti vapautuvan. Asia oli sellainen, että mr. Mortonin suotuisa selonteko ja vakuutus olivat horjuttaneet vanhan soturin mielipiteitä Edwardin luulluista kapinapuuhista rykmentissä; eikä tällaisena yleisenä rauhattomuuden aikana taasen pelkkä tyytymättömyyden tahi kapinoitsijain puolelle taipuvaisuuden epäilys ollut miehelle häpeäksi, vaikkakin aiheutti rikosasian. Sitäpaitsi oli joku luotettava henkilö ilmottanut majurille (tosin väärin, kuten jälkeenpäin osottautui) että edellisen illan ikävät viestit olivat tuulesta temmattuja. Tämän toisinnon mukaan olivat ylämaalaiset vetäytyneet takaisin alamaan rajalta, ajaakseen armeijaa takaa sen marssiessa Invernessiin päin. Majuri ei kyllä voinut saada tätä tietoa selitetyksi ylämaalaisarmeijan johtajien tunnetun kyvykkäisyyden ja uljuuden kannalta, mutta tuo käänne oli nykyhetkellä muille mieluisin. Hän muisti saman politiikan pidätelleen heitä pohjoisessa v. 1715, ja odotti nyt samanlaista loppua kapinalle kuin silloinkin kävi.

Moinen sanoma sai hänet niin hyvälle päälle, että auliisti suostui mr. Mortonin esitykseen, osottamaan hiukan vieraanvaraisuutta onnetonta vierastaan kohtaan, vieläpä omasta puolestaan lisäsi toivovansa koko jutun pikku escapadeksi, minkä lyhyt vapausrangaistus tyyten korvaisi. Ystävällisen välittäjän oli vain hiukan vaikea suostutella nuorta ystäväänsä vastaanottamaan kutsun. Hän ei uskaltanut puhua varsinaisesta vaikuttimestaan, jona oli hyvänsävyinen halu saada majuri Melville antamaan Waverleyn asiasta suotuisan selonteon kuvernööri Blakeneylle. Sankarimme toisinaan ilmautuvasta tulisuudesta hän päätteli tähän seikkaan kajoomisen varmasti tekevän tyhjäksi aikeensa. Sen vuoksi hän esitti, että tämä kutsu osotti majurin epäilevän niitä syytöskohtia, jotka eivät sopineet Waverleyn käytökseen soturina ja kunniallisena miehenä, ja että hänen kohteliaan tarjouksensa hylkäämisestä voitaisiin päätellä hänen muka tunteneen sen ansaitsemattomaksi. Sanalla sanoen, hän sai Edwardin siihen käsitykseen, että miehekkäintä ja soveliainta oli majuriin nähden asettua kohteliaalle kannalle, ja niin Waverley lopultakin päätti jättäytyä uuden ystävänsä opasteltavaksi, niin vastenmieliseltä kuin ensimältä tuntuikin jälleen kohdata virkamiehen nuivaa, järkähtämätöntä auliutta.

Kohtaus kävikin alussaan kankeasti ja muodollisesti. Mutta Mortonin ystävällisyys oli todella huojentanut ja tyynnyttänyt Edwardin mieltä, joten hän kutsumuksen kerran vastaanotettuaan tunsi olevansa velvollinen käyttäytymään huolettomasti, vaikk'ei voinutkaan mitään sydämellisyyttä teeskennellä. Majuri oli tavallaan bon vivant, ja hänen viininsä maistui mainiolta. Hän kertoili vanhoja sotajutelmiaan ja osotti suuressa määrin tuntevansa maailmaa ja ihmisiä. Mr. Mortonin tyyni leppoisuus aina vilkastutti pikku seurueita, joissa hän saattoi tuntea viihtyvänsä. Waverley, jonka elämä oli unelmaa, taipui nopeasti uuteen ajatussuuntaansa ja oli vilkkain joukosta. Hänellä oli kaikkina aikoina merkillisen luontevat keskustelulahjat, milloin ei mikään painostanut herkkää mieltään. Nyt halusi hän noille kahdelle esiintyä suotuisassa valossa, miehenä, joka kovankin onnen kohdatessa kesti vastuksensa keveästi ja reippaasti. Kolmikko oli päässyt varsin rattoisaan puheen alkuun ja suopea isäntä käski jo kolmannen pullon burgundia pöytään, kun äkkiä kuului rummun pärrytystä ulkoa. Majuri oli vanhan soturin innossa unhottanut virkavelvollisuutensa, ja sadatteli sotilaallisella voimasanalla niitä asianhaaroja, jotka kutsuivat hänet takaisin toimiinsa. Hän astui ikkunan ääreen, ja vieraat noudattivat esimerkkiä.

Rummutus läheni, ei säntillisenä sotilaallisena marssina, vaan jonkinlaisena umpimähkäisenä hälynä, jollaisella tulipalorumpu säikyttää skotlantilaisen kauppalan uinuvat asujamet jalkeille. Tämän historian tarkotuksena on tehdä oikeutta kaikille ihmisille; minun täytyy senvuoksi rumpalin kunnian tähden mainita, että hän väitti osaavansa kaikki brittiläisen armeijan tunnetut marssisäveleet ja oli alottanut "Dumbartonin rummuilla." Mutta hänet vaiensi Gilfillan, joukon päällikkö, kun ei voinut sallia seuralaistensa marssivan tuon synnillisen sävellyksen mukaan, ja käski rumpalin pärryttää 119:ttä psalmia. Tämä taasen kävi yli voimien lampaannahkan nokkelalle muokkaajalle, joten hänen ei muu auttanut kuin turvautua aivan sisällöttömään taiteeseen.

Rummun räikeän melun kuullessaan avasi majuri Melville joutuisasti lasioven ja astahti eräänlaiselle pengermälle, joka erotti hänen talonsa maantiestä. Hänen kintereillään tulivat Waverley ja pappi, vaikka majuri varmaankin olisi tässä mieluummin ollut heidän seuraansa vailla. Juhlallisesta kulkueesta nähtiin nyt ensinnäkin rumpali ja heti hänen takanaan suuri neliosainen lippu, jossa loistivat sanat: Uskonliitto, Kirkko, Kuningas, Kuningaskunnat. Lipunkantajaa seurasi päällikkö, noin kuudenkymmenen vanha laihanläntä, tummapintainen, jämeän näköinen mies. Kultahaarukan arvoisassa isännässä pintapuoliseksi ulkokultaisuudeksi verhoutunutta henkistä ylvästelyä lisäsi ja vielä synkensi tämän miehen kasvoissa silmittömän uskonkiihkoilijan sävy. Oli mahdoton katsella miestä joutumatta mielikuvituksessaan asettamaan häntä johonkin omituiseen merkkikohtaan, missä uskonnollinen into oli vallitsevana periaatteena. Marttyyri polttoroviolla, soturi taistelun tuoksinassa, yksinäinen maanpakolainen, jota kaikissa maallisissa kärsimyksissä lohdutti uskonsa lujuus ja luuloteltu puhtaus; kenties uskonvainoja johtava inkvisiittori, yhtä kamalan jäntevä kuin vastuksissa häilymätön — tuollaisia luonteita muistutti tämä henkilö elävästi. Näiden harvinaisen tarmon piirteiden ohella oli hänen ryhtinsä ja haastelunsa väkinäisessä täsmällisyydessä ja juhlallisuudessa jotakin naurettavaltakin tuntuvaa, niin että katsoja mielentilansa ja olosuhteiden mukaan saattoi häntä pelätä, ihailla tahi nauraa. Puku oli mr. Gilfillanilla länsirannikkolaisen talonpojan, tosin paremmista aineksista kuin alemman kansan, vaan ei missään suhteessa ajan kuosia eikä skotlantilaisen vallassäädyn vaatetusta miltään aikakaudelta jäljittelevä. Aseina olivat lyömämiekka ja pistoolit, jotka kuluneesta näöstään päättäen olisivat voineet olla mukana jo Pentlandin tahi Bothwell Briggin otteluissa.

Hän nousi muutaman askeleen majuri Melvilleä kohtaamaan ja kosketti juhlallisesti, vaikka lievästi, sinisen hattunsa suhdattoman leveää röydästä, vastaukseksi majurille, joka kohteliaasti nosti pientä kolmikolkkaista kultanauha-hattuaan. Tuota asentoa katsellessaan ei Waverley voinut olla kuvittelematta näkevänsä entis-ajan Keropäiden päällikön neuvottelemassa jonkin Marlboroughin kapteenin kanssa.

Kirjava oli se kolmisenkymmenen aseellisen miehen joukkue, joka seurasi Gilfillanin komennuskuntana. Heillä oli tavalliset alamaalaispukineet yllään, nekin eri värisiä, joten aseisiinsa katsoen näyttivät säännöttömältä roskaväkiparvelta — niin suuresti on silmä tottunut olettamaan yhtäläiset puvut sotilailla. Eturintamassa oli joitakuita näköjään johtajansa innon saaneita, ilmeisesti miehiä, jotka uskonnollisen kiivauden ylentämä luontainen urhoollisuutensa saattoi pelottaviksi vastustajiksi taistelussa. Toiset teiskaroitsivat niska kenossa, korskeina siitä että saivat aseita kantaa, ja asemansa uutuuden viehättäminä; muita oli marssiminen nähtävästi uuvuttanut, ja he laahustivat haluttomana takajoukkona tahi poikkeilivat sivuun hankkimaan sellaisia virkistyksiä kuin tienvierusmökeistä ja oluttuvista oli saatavissa. — Kuusi Ligonierin rakuunaa — ajatteli majuri itsekseen, omaan sotilaskokemukseensa johtuen — olisi ajanut koko lauman käpälämäkeen.

Tervehtien Gilfillania kuitenkin kunnioittavasti, kysyi hän oliko tämä matkallaan saanut hänen lähettämänsä kirjeen ja saattoiko hän ottaa huostaansa siinä mainitsemansa valtiovangin Stirlingin linnaan asti. "Kyllä", vastasi kameroonipäällikkö lyhyeen, äänellä, joka tuntui kaikuvan maan alta.

"Muutamat väestäni", vastasi Gilfillan, "isosivat ja janosivat matkalla, ja viipyivät kunnes sielu parkansa tulivat sanasta ravituiksi."

"Olen pahoillani siitä", selitti majuri, "ett'ette jättänyt miestenne virkistämistä Cairnvreckanissa tapahtuvaksi; mitä talossani löytyy, se on palveluksessa olevien henkilöiden vapaasti käytettävänä."

"En puhunut lihallisista mukavuuksista", vastasi presbyteeriläinen, hiukan halveksivasti hymähtäen; "kiitos tarjouksestanne sentään. Mutta miehet jäivät odottamaan arvoisaa mr. Jabesh Rentowelia, joka taritsee heille ehtoopäiväselityksen."

"Ja oletteko te, sir, kapinallisten parhaillaan samoillessa tähän maahan todella jättäneet suuren osan komennuskuntaanne kuulemaan saarnaa ulkosalla?"

Gilfillan taaskin ynnähti alentuvasti, vastatessaan epäsuorasti: "Niin ovat tämän maailman lapset hengen kirkastamia viisaammat!"

"Olkoonpa miten tahansa", jatkoi majuri, "kun kerran saatte viedäksenne tämän herrasmiehen ja nämä paperit Stirlingiin kuvernööri Blakeneyn omiin käsiin, niin pyydän teitä marssissanne noudattamaan muutamia sotakurin sääntöjä. Niinpä neuvoisin teitä pitämään miehenne tiheämmässä; ja jokaisen olisi seurattava etumaisensa kohdalla, jott'eivät hanhien tapaan haihattelisi pitkin tietä. Yllätyksen varalta ehdottaisin, että muodostaisitte parhaista miehistänne pikku etujoukon, jotta kylää tahi metsää lähetessänne" — (tässä majuri keskeytti selittelynsä). "Mutta kun en huomaa teidän kuuntelevan minua, mr. Gilfillan, niin lienee turhaa tuhlata sanoja siihen asiaan. Kieltämättä olette minua parempi arvostelemaan toimenpiteitä, joihin on ryhtyminen; mutta yksi asia on teidän tarkoin käsitettävä, nimittäin että te ette saa kohdella tätä vankianne ankarasti ettekä epäkohteliaasti, eikä hänelle sovi määrätä enempää pidättelyä kuin aivan välttämätöntä on."

"Olen silmännyt valtakirjaani", vastasi mr. Gilfillan, "jonka on allekirjottanut kunnianarvoisa ja uskovainen ylimys, William, Glencairnin earli; enkä näe siihen merkittynä, että olen saapa mitään toimia tahi käskyjä tehtävistäni Cairnvreckanin majurilta William Melvilleltä."

Majuri Melville punehtui hyvin puuteroittuja korviaan myöten, jotka pistivät esiin ohauksien sirojen sotilaallisten suortuvain alta — sitäkin enemmän, kun huomasi mr. Mortonin hymyilevän. "Mr. Gilfillan", selitti hän jokseenkin jäykästi, "pyydän tuhannesti anteeksi siitä että sekauduin noin mahtavan miehen toimiin. Ajattelin kumminkin, että kun muistaakseni olette varsinaisesti karjankasvattaja, niin voisi olla aihetta muistuttaa teille mitä eroa on ylämaalaisten ja ylämaalaisnautojen välillä; ja jos sattuisitte tapaamaan kenen tahansa herrasmiehen, joka on ollut sotapalveluksessa ja käy puhumaan siitä asiasta, niin uskoisin vieläkin, ett'ei teitä vähääkään vahingoittaisi kuunnella häntä. Mutta minulla ei ole enää mitään sanottavaa, ja suositan vain vielä kerran tätä herrasmiestä hyvään huolenpitoonne. — Mr. Waverley, minua todella surettaa, että eroamme tällä tavoin; mutta luotan siihen, että jälleen saapuessanne näille maille olen tilaisuudessa saattamaan Cairnvreckanin teille mieluisammaksi kuin asianhaarat ovat tällä kertaa suoneet tapahtua."

Niin sanoen hän puristi sankariamme kädestä. Mortonkin hyvästeli sydämellisesti, ja ratsunsa selkään noustuaan läksi Waverley matkaan Gilfillanin ja hänen joukkonsa mukana, muskettisoturi taluttamassa hevosta suitsista ja rivi miehiä molemmin puolin paolta varjelemassa. Pikku kauppalan läpi saattoivat heitä lasten huudot: "Hei, katsokaahan etelän herrasmiestä, joka hirtetään pitkän seppä John Mucklewrathin ampumisesta!"

XXIII.
Kohtaus matkalla.

Päivällistunti oli Skotlannissa kuusikymmentä vuotta takaperin kello kahden aikana. Kello oli siis neljän tienoissa herttaisena syysehtoopäivänä, mr. Gilfillanin alottaessa marssinsa, toivoellen vielä saapuvansa samana päivänä Stirlingiin — vaikka se oli kahdeksantoista (engl.) penikulman päässä — tietenkin jatkamalla iltaa yöhön asti. Hän marssi senvuoksi kaikella voimallaan miestensä etunenässä, tuon tuostakin silmäillen sankariamme kuin pakinoimaan mielien. Vihdoin hän ei enää kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan heikensi vauhtiaan kunnes oli vankinsa hevosen tasalla, ja tovin vaieten asteltuaan hänen vieressään tokaisi äkkiä: "Voitteko sanoa, kuka oli se mustatakki, joka oli Cairnvreckanin lairdin mukana?"

"Presbyteeriläinen!" tuhahti Gilfillan halveksivasti; "hurja erastiaanilainen, tahi pikemmin hämääntynyt prelatisti — penseän suvaitsevaisuuden kannattaja; noita mykkiä koiria, jotka eivät osaa haukkua: saarnoissaan syytävät lakia ja lohdutusta yhtenä himphamppuna, ilman järkeä, mehua taikka elämää. Olette kukaties ylennyt sellaisessa katraassa?"

"Ja ne ovat juuri naapuruksia", väitti kiihkoilija; "eikä ihme, että sopivat niin hyvin keskenään. Kuka olisikaan uskonut, että Skotlannin kirkon mahtava rakennus, isäimme nostama v. 1642, joutuisi ajan suruttomuuden ja lihallisten pyyteiden rappeuttamaksi — ho hoi, ken olisi aavistanut, että pyhätön koristeleikkelykset niin väleen nakerreltaisiin pois!"

Näitä valituksia säesti pari aseveikkoa syvällä ähkäyksellä, mutta sankarimme katsoi tarpeettomaksi niihin vastata. Silloin mr. Gilfillan, päättäen pitää hänet ainakin kuulijanaan, joll'ei puhekumppaninaan, pitkitti haikeuksiaan.

"Ja onko siis nyt kummeksittavaa, jos papit alttaripalveluksista ja muista pyhistä toimituksista joutilaammiksi tultuaan joutuvat synnillisiin vehkeisiin, hankkimaan suojelijoita, ja sitoumuksia, ja vuosipalkkoja, ja muita turmeluksia — onko kummeksittavaa, minä sanon, että te, sir, ja muut samanlaiset hairahtuneet poloiset työskentelette vanhan kurjuuden Baabelin rakentamiseksi, niinkuin entiseen veriseen marttyyriaikaan? Takaanpa että jos tämän viheliäisen maailman ajalliset edut, nautinnot, puuhat ja tavarat eivät silmiänne sokaisisi, niin pystyisin Sanan avulla teille osottamaan, millaiseen likaiseen riepuun panette luottamuksenne; ja että kaikki pukineenne ja sonnustuksenne ovat vain jättöriekaleita portolta, joka istuu seitsemällä kukkulalla ja juo kadotuksen maljasta. Mutta arvataksenne olette umpikuuro siltä korvaltanne; niin, hänen loihtunsa ovat teidät saaneet pauloihinsa, ja te teette kauppaa hänen tavarastaan, ja olette juopunut hänen saastutuksensa pikarista!"

On mahdoton arvata kuinka kauvan tämä sotilaallinen jumaluusoppinut olisikaan pitkittänyt soimauksiaan, joissa ei säästellyt ketään muuta kuin "kukkuloilla asustavan kansan" (kuten sanoi) hajallisia jäännöksiä. Puheenaine oli laaja, hänen äänensä voimissaan ja muistinsa elpyneenä; sen vuoksi ei ole suurestikaan otaksuttavaa, että hän ennen Stirlingiin tuloa olisi saarnastaan herjennyt, joll'ei hänen huomiotaan olisi herättänyt eräältä sivutieltä matkaan lyöttäytynyt kaupustelija, joka hyvin säntillisesti huokaili ja ähki kaikissa sopivissa lomissa.

"Köyhä kaupustelija, menossa Stirlingiin ja teidän armonne seurueen suojan tarpeessa näinä tukalina aikoina. Oi! teidän armollanne on ihmeellinen kyky tutkistella ja selittää salattuja asioita — niin, maamme takaperoisuuden ja riutumisen salattuja ja hämäriä ja käsittämättömiä syitä! Niin on, niin on — teidän armonne käy asian ytimeen."

"Ystävä", virkkoi Gilfillan leppeämmin, "älä minua kunnioita. Minä en käy ulos teille, enkä markkinoille, enkä kansan kokouksiin nostattamaan paimenilla ja talonpojilla ja porvareilla lakkejaan itselleni kuin tekevät Cairnvreckanin majurille, ja kutsuttamaan itseäni lairdiksi, tahi armoksi. Ei, minun vähät varani, joita ei ole yli kahdenkymmenen tuhannen markan, ovat taivaan siunauksen kautta lisääntyneet, mutta sydämeeni ei ole kasvanut ylpeyttä niiden mukana; eikä minua ilahuta kuulla itseäni kapteeniksi mainittavan, vaikka minulle onkin se arvo vahvistettuna valtakirjalla, jonka on omakätisesti allekirjottanut jumalaapelkäävä ylimys, Glencairnin earli. Niin kauvan kuin elän, olen ja tahdon olla mainittuna Habakuk Gilfillaniksi, joka ainiaan puoltaa ikikuulun Skotlannin kirkon uskon peruspykäliä sellaisina kuin olivat ennen kuin se sekosi kirotun Ahanin juoniin — niin kauvan kuin minulla on kolikkokaan massissani tahi pisarakaan verta ruumiissani."

"Oi", huokasi kaupustelija, "olen nähnyt maatilanne Mauchlinissa — hedelmällinen tilus kerrassaan! Viehättävään seutuun olette majanne rakentanut — eikä ole moista karjarotua ainoallakaan Skotlannin lairdilla."

"Oikein sanot — oikein sanot, ystäväni", vahvisti Gilfillan kiihkeästi, sillä tällä alalla hän oli peräti hetas imartelulle; "oikein sanot; se on puhdasta Lancastershiren rotua eikä ole sille vertaa Kilmaursinkaan hoveissa;" ja hän ryhtyi sitte kuvailemaan niiden oivallisia ominaisuuksia, joista lukijamme kait on yhtä välinpitämätön kuin sankarimmekin. Lopulta palasi päällikkö jumaluusopillisiin mietteisiinsä, jolloin kaupustelijan, nähtävästi vasta vähemmän perehtyneenä noihin salaperäisiin ongelmiin, oli tyytyminen vain huoahtelemaan ja sopivissa tilaisuuksissa ilmaisemaan hartaan hyväksymisensä.

"Olisipa ääretön siunaus poloisille soastuille paavillisille kansoille, joiden seassa olen asustanut, saada sellainen valo poluillensa! Olen pikku rihkamaani kauppaamassa vaeltanut Moskovassa asti; samoillut kautta Ranskan, Alamaiden ja Puolan sekä suurimman osan Saksan valtakuntaa; ja oi, teidän armonne sydäntä särkisi nähdä kirkoissa jupina, loilotus ja messuaminen, kuoroveisuun vikinä ja kirkon ulkopuolella pakanallinen tanssiminen ja arpapeli sabattina!"

Tämä sai Gilfillanin selittelemään lain kieltämiä julkisia huveja ja presbyteeriläisten uskonliittoa, protestantteja, whiggamoorien sissiretkeä, Westminsterin pappiskokousta, pitkää ja lyhyttä katkismusta, Torwoodin pannajulistusta ja arkkipiispa Sharpin murhaa. Viimeksimainitusta hän johtui todistelemaan aseellisen puolustuksen laillisuutta, minkä hän esitti paljoa järkevämmin kuin olisi osannut päättää muutamista toisista haastelunsa kohdista; omiin murheellisiin ajatuksiinsa hautautunut Waverleykin alkoi tarkata sitä. Mr. Gilfillan otti sitte harkittavaksi, onko yksityisellä miehellä oikeus nousta sorretun kansan kostajaksi, ja lausui parhaillaan hyvin totisena mielipiteitään James Mitchellistä, joka ampui Saint Andrewsin arkkipiispaa joitakuita vuosia aikaisemmin kuin tämä hengen mies murhattiin Magus Muirilla, mutta silloin sattui tapaus, joka keskeytti koko puheen.

Laskevan auringon säteet viipyilivät vielä ihan taivaanrannan tasalla, kun joukkue oli nousemassa ylös jokseenkin jyrkkää kalliopolkua, joka vei pengermaan laelle. Maa oli avointa nummea, vaan ei millään muotoa tasaista: monin paikoin oli näsiäisten ja varpukasvien kattamia notkoja, toisaalla taasen pikku näreikköjä. Tuonlaista pientä metsää kasvoi pengermaan harjannekin, jolle matkaajat olivat nousemassa. Joukon etumaiset olivat voimakkaimpina ja toimeliaimpina jo nousseet laelle ja hetkeksi kadonneet näkyvistä. Gilfillan, kamasaksa ja Waverleyn lähimpänä vartiona oleva pikku joukko olivat ylärinteellä, ja melkoisen matkan päässä taampana laahustivat viimeiset.

Sillä kannalla olivat asiat, kun kaupustelija sanoi pienen koiransa juosseen kadoksiin ja alkoi pysähdellä, viheltääkseen elukkaa takaisin. Moneen kertaan uudistunut viheltely loukkasi hänen toverinsa ankaraa hartautta, sitäkin enemmän kun tuntui osottavan tarkkaavaisuuden puutetta sitä jumaluusopillista puhetulvaa kohtaan, jota olisi tullut käyttää sielun virkistämiseksi. Senvuoksi hän tylysti huomautti, ett'ei voinut tuhlata aikaansa joutavan rakin odotteluun.

"Tobiasta!" karjaisi Gilfillan raivostuneena, "Tobias ja hänen koiransa ovat kumpikin aivan pakanallisia ja apokryyfisiä, eikä niitä ottaisi kysymykseenkään muu kuin harhaoppinen ja paavillinen. Luulenpa melkein pettyneeni sinussa, ystäväni."

"Hyvin mahdollista", vastasi kaupustelija tyynesti; "mutta uskallan kuitenkin vielä viheltää Bawty-parkaani."

Tähän viimeiseen merkin-antoon tuli odottamaton vastaus — polulle syöksähti kuusi tahi kahdeksan ylämaalaista, jotka olivat väijyneet viidakossa, ja alkoivat läimäytellä ympärilleen miekoillaan. Gilfillania ei tämä outo ilmestys ällistyttänyt; miehuullisesti huusi hän: "Herran ja Gideonin miekka!" ja veti säilänsä, jolla varmaankin olisi tehnyt yhtä kelvollista jälkeä hyvän asian palveluksessa kuin sen sitkeät kumppanit Drumclogissa, mutta katso! kamasaksa tempaisi lähimmältä mieheltä musketin ja iski sen perällä niin pontevasti äskeistä kamerooniopettajaansa päähän, että tämä tuupertui päistikkaa tantereeseen. Tätä seuranneessa mellakassa ampui joku Gilfillanin mies sankarimme alta hevosen, umpimähkään laukaistessaan luikkunsa. Waverley kaatui elukan mukana ja sen alle, saaden moniaita pahoja ruhjevammoja, mutta hänet irrotti milt'ei heti kaksi ylämaalaista, jotka tarttuivat häntä käsivarsiin ja kiidättivät pois metelistä ja polulta. He juoksivat hyvin nopeasti, puoleksi kantaen ja puoleksi riepottaen sankariamme, joka kuitenkin vielä kuuli muutamia yksittäisiä laukauksia kahakkapaikalta. Nämä, kuten hän jälkeenpäin kuuli, tulivat Gilfillanin miehistöstä, jonka etuvartio ja takajoukko olivat ennättäneet yhtyä. Heidän lähetessään peräytyivät ylämaalaiset, ensin kuitenkin rosvottuaan puti puhtaaksi Gilfillanin ja kaksi pahasti haavottuneina makaavaa sotamiestä. Heidän ja länsirannikkolaisten välillä suhahti vielä jokunen luoti; mutta jälkimäiset eivät päälliköttä jäätyään ja uutta väijytystä varoen ryhtyneet mihinkään vakaviin yrityksiin vankinsa tavottamiseksi, pitäen viisaampana pitkittää matkaa Stirlingiin ja kantaen kapteeniaan ja haavottuneita kumppaneitaan mukanaan.

XXIV.
Waverley on vielä ahdingossa.

Waverleyltä oli viedä tajunnan se vauhti ja väkinäisyys, jolla häntä retuutettiin eteenpäin, kun ei saamiensa vammojen takia kyennyt auttamaan itseään kyllin tehokkaasti. Tämän huomatessaan kutsuivat viejät pari kolme toveriaan avukseen, kietoivat sankarimme kauhtanaan ja kantoivat häntä keskessään yhtä joutuisasti kuin ennenkin, hänen tarvitsematta jäsentäkään hievauttaa. Monta sanaa ei virketty, geelinkielellä nekin; eikä vauhti heikennyt ennen kuin olivat juosseet lähemmä kaksi penikulmaa, ja sittekin he vielä astelivat hyvin vinhasti, aika ajoin vaihtaen kuormaa keskenään.

Sankarimme yritti nyt puhutella heitä, vaan sai vastaukseksi ainoastaan: "Cha n'eil Beurl' agam", s.o. "minulla ei ole englantia." Waverley tiesi vallan hyvin, että tuo oli ainaisena vastauksena ylämaalaisella, milloin hän ei voi tahi tahdo ymmärtää englantilaista. Sitte hän mainitsi Vich Ian Vohrin nimen, olettaen hänen ystävyyttään saavansa kiittää pelastuksestaan; mutta tämäkään ei näkynyt hänen saattueeseensa millään tavoin tepsivän.

Hämärä oli hälvennyt kuutamon tieltä, joukkueen pysähtyessä jyrkän notkelman partaalle, joka kuun säteiden osittain valaisemana näkyi kasvavan puita ja tiheää risukkoa. Kaksi ylämaalaista painautui siihen kapeaa polkua myöten, kuin tutkiakseen sen lokeroita; toinen palasi muutaman minuutin kuluttua ja sanoi jotakin kumppaneilleen, jotka oitis nostivat taakkansa ja kantoivat hänet hellävaraisesti alas ahdasta ja äkkipystyä polkua. Kaikesta varovaisuudesta huolimatta tölmäsi Waverleyn ruumis kuitenkin useankin kerran jokseenkin kipeästi polun yli ulkoneviin kallionkärkiin ja oksiin.

Onkalon pohjalla ja lähellä puroa (sillä Waverley kuuli vuolaan virran sorinaa, vaikk'ei sitä voinut pimeässä nähdä) joukkue seisahtui pienen järeätekoisen mökin eteen. Ovi oli avoinna, ja sisusta näytti niin epämukavalta ja jyhkeältä kuin asema ja ulkopuoli ennustivatkin. Lattiaa ei näkynyt minkäänlaista; laki oli monesta kohti rakoillut; seinät oli kyhätty kivenjärkäleistä ja turpeista, ja katto puunoksista. Keskellä olevan lieden roihuvalkea täytti koko wigwamin sauhulla, jota tupruili ulos yhtä paljon ovesta kuin pyöreästä lakeisestakin. Aution töllin ainoa asukas, ylämaalainen noitaeukko, näkyi ahkerasti hyörivän joissakin ruokavalmistuksissa. Lieden valossa huomasi Waverley, etteivät hänen seuralaisensa olleet Ivorin klan'ia, sillä Fergus vaati erittäin ankarasti miehiään pitämään yllään hieman erityisen muotoista raidallista tartania, joka entis-aikaan oli yleisenä kansallismerkkinä koko ylämaassa ja vieläkin niiden päälliköiden klan'eissa, jotka olivat ylpeät sukuperästään tahi yksinomaisesta vallastaan.

Edward oli kyllin kauvan asunut Glennaquoichissa tietääkseen tuon heimotunnuksen, jota oli monasti kuullut sellaisena mainittavan, ja nähdessään ett'ei seuralaisiltaan ollut mitään lähempää tuttavuutta odotettavissa loi hän alakuloisen silmäyksen ympärilleen hökkelin sisustaan. Paitsi pesutelinettä ja lahonnutta vaatekaappia ei huonekaluja ollut muita kuin suuri puinen makuulavitsa, maan tapaan lautaseinillä varustettu ja luisuvalla etureunalla aukeneva. Tähän komeroon laskivat ylämaalaiset Waverleyn, joka merkeillä ilmaisi ett'ei halunnut mitään virvokkeita. Hän nukkui levottomasti, omituisia näkyjä väikkyi hänen silmissään ja vain alituisilla tahdon ponnistuksilla sai hän ne häädetyksi. Näitä oireita seurasivat väristykset, jumottava päänkipu ja vihlova jäsenkolotus; ja aamulla älysivät hänen ylämaalaishoitajansa tahi -vartijansa — sillä hän ei tiennyt minä heitä pitäisi — että Waverleystä ei mitenkään ollut matkustamaan.

Kauvan neuvoteltuaan keskenään poistui mökistä kuusi miestä aseineen, jättäen jälkeensä erään vanhan miehen ja yhden nuoren. Edellinen otti sairaan hoidellakseen ja hautoi ruhjevammoja, jotka turpoaminen ja mustelmiksi lyöttyminen nyt saattoi näkyviin. Hänen omasta matkarepustaan, jota ylämaalaiset eivät olleet jättäneet mukaan ottamatta, saatiin liinavaatteita, ja hänen suureksi kummakseen luovutettiin se kaikkine sisältöineen aivan kajoamattomana hänen vapaasti käytettäväkseen. Makuuvaatteet tuntuivat puhtailta ja mukavilta, ja hänen ijäkäs vaalijansa sulki lavitsan oven, sillä uutimia ei ollut, lausuttuaan hänelle geelinkielellä joitakuita sanoja, joista Waverley ymmärsi sen verran, että häntä kehotettiin nukkumaan. Niin oli sankarimme toistamiseen ylämaalaisen Eskulapiuksen potilaana, mutta paljoa tukalammassa asemassa kuin Ferguksen sukulaisen luona.

Vammojen tuottama haavakuume vasta kolmantena päivänä talttui huolellisen hoidon ja voimakkaan ruumiinrakennuksen johdosta, ja hän sai nyt noustuksi istualleen vuoteessaan, vaikk'ei tuskatta. Hän huomasi kuitenkin, että sekä hoitelijamummo että lääkäröitsijä olivat hyvin vastahakoiset sallimaan vuoteen oven jäädä auki, jotta hän olisi saanut huvikseen katsella heidän liikkeitään: ja vihdoin, kun Waverley oli moneen kertaan avannut häkkinsä luukun ja he yhtä useasti sen sulkeneet, lopetti vanha ukko kiistan, kiinnittämällä oven ulkoa naulalla niin navakasti, ett'ei se enää tikahtanutkaan ennen kuin tuo tilapäinen telki kulloinkin käännettiin syrjään.

Mietiskellessään mikä saattoikaan aiheuttaa noin aavistamattoman vastustelun henkilöissä, joiden käytös ei ilmaissut mitään rosvoamisen aikeita ja jotka muutoin kaikin puolin tuntuivat vain hänen parastaan tarkottavan, juolahti sankarimme mieleen, että sairautensa kuumeellisimpana aikana oli vanhaa ylämaalaishoitajatartaan nuorempi naishenkilö näkynyt väikkyvän hänen vuoteensa äärellä. Peräti hämärästi hän tätä tosin muisteli, mutta sai epäilyillensä tukea siitä, että tarkatessaan kuuli usein päivän kuluessa nuoren nais-äänen kuiskivan hoitajalleen. Kuka se olikaan? Ja miksi hän nähtävästi tahtoi pysyä salassa? Mielikuvitus elpyi oitis hereille ja kääntyi Flora Mac-Ivoriin. Kiihkeästi halutti häntä uskoa että rakastettu oli lähettyvillä, laupeuden enkelinä vartioimassa hänen sairasvuoteensa vieressä, mutta sentäänkin oli hän pakotettu päättämään oletuksensa tuiki mahdottomaksi. Hullua oli kuvitellakaan, että Flora olisi verrattain varmasta asemastaan siirtynyt alamaahan, sodan keskukseen, mokomaan salomökkiin majailemaan. Sittekin sykähteli hänen sydämensä, kun toisinaan selvään kuuli keveiden, naisellisten askelten sipsuttelevan töllin ovelle tahi ovelta, tahi lempeän ja hellän nais-äänen hillityssä vuoropuhelussa vanhan Janetin kanssa, jonka käheä vaakkuminen oli sille räikeänä vastakohtana.

Kun ei muutakaan huvia keksinyt yksinäisyydessään, hän hautoi miten saisi uteliaisuutensa tyydytetyksi, niin uupumattoman varovaisia kuin Janet ja ylämaalainen puoskarivanhus olivatkaan — mökkiin ensimäisenä aamuna jäänyttä nuorta miestä hän ei ollut kertaakaan jälkeenpäin nähnyt. Tyyten tutkittuaan huomasi hän laudotuksen lopen lahonneeksi ja sai eräästä mureimmasta nurkkauksesta naulan kiskotuksi irti. Siten syntyneestä pienen pienestä reiästä hän erotti levättiin verhoutuneen naisolennon juttelemassa Janetin kanssa. Mutta esiäitimme Evan ajoilta asti on liiallinen uteliaisuuden tyydyttäminen yleensä saanut pettymyksen rangaistuksekseen. Kasvot eivät olleet näkyvissä, eikä vartalo ollut Floran; ja naulallaan muokatessaan reikää suuremmaksi, siten saadakseen nähdä enemmän, joutui hän vielä kaiken kiusaantumisensa lisäksi pikku rapinan kautta ilmi aikeissaan, ja uteliaisuutensa aiheuttaja katosi heti, näköjään enään uudestaan saapumatta hökkeliin.

Siitä asti luovuttiin kaikista varokeinoista, joilla häntä oli yritelty ehkäistä mökin koko sisustaa näkemästä; hänet autettiin nousemaankin ja astumaan alas vankeus- ja sairauslavitsaltaan. Töllistä hänen ei vain annettu poistua; nuori ylämaalainen oli jälleen ilmestynyt näkösälle, ja jompikumpi mies oli alituiseen vartioimassa. Milloin tahansa Waverley lähestyi ovea asettui vartija kohteliaasti, mutta päättävästi, hänen eteensä ja näkyi merkeillä selittelevän, että yritys oli vaarallinen ja että vihollisia väijyskeli ympäristössä. Valppaalta ja huolestuneelta näytti vanha eukkokin, ja Waverleyn oli tyytyminen pysymään potilaana, kun ei vielä ollut saanut kylliksi voimia yrittääkseen väkipakolla paeta. Ravinto oli joka suhteessa parempaa, kuin hän olisi osannut olettaa; monasti oli metsänriistaa, jopa viiniäkin pöydässä. Ylämaalaiset eivät kertaakaan pyrkineet aterioimaan hänen kanssaan ja kohtelivat häntä suurella kunnioituksella, vartioimista lukuunottamatta. Ainoana huvinaan oli hänellä tähystellä ikkunasta eli siksi aiotusta epämuotoisesta aukosta isoa ja ryöppyävää puroa, joka kohisi ja kuohui kallioisessa uomassaan, noin kymmenen jalkaa mökin alapuolella, äyräät tiheän metsikön kattamina.

Vankeutensa kuudentena päivänä oli Waverley niin tervehtynyt, että alkoi suunnitella pakoa tästä ikävästä ja kurjasta komerosta, pitäen pahintakin vaaraa Janetin asumuksen tylsistyttävää ja sietämätöntä yksitoikkoisuutta parempana. Hän jo aprikoitsi minne suuntaisi matkansa taas päästyään omiin hoteisiinsa. Kaksi vaihtoehtoista uraa näytti mahdollisilta, mutta vaaroja ja vaikeuksia oli kumpaisellakin. Ensinnäkin saattoi hän palata Glennaquoichiin ja yhtyä Mac-Ivoriin, jolta tiesi varmasti odottaa ystävällistä vastaanottoa: ja nykyisessä mielentilassaan hän katsoi kärsimänsä kohtelun täydellisesti vapauttaneen itsensä hallituksen uskollisuudensiteistä. Toisena tuumana oli yrittää päästä johonkin skotlantilaiseen satamakaupunkiin ja sieltä laivalla Englantiin. Hän oli kahden vaiheilla suunnitteluissaan ja olisi pakonsa onnistuttua luultavasti tehnyt päätöksensä satunnaisten seikkojen perusteella, mutta kohtalo kielsi häneltä vapaan valinnan.

Seitsemännen päivän iltana nimittäin avautui mökin ovi äkkiä, ja sisään astui kaksi ylämaalaista, jotka Waverley tunsi olleiksi alkujaankin saattueessaan. Tuokion puheltuaan vanhuksen ja hänen kumppaninsa kanssa ilmaisivat he Waverleylle hyvin selvin elkein, että hänen oli valmistautuminen heitä seuraamaan. Tämä oli ilosanoma. Vankeudessaan hän oli jo älynnyt, ett'ei häntä vastaan ollut mitään henkilökohtaista pahaa aikeissa; ja hänen romanttinen henkensä oli peräti kyllästynyt joutilaisuuteen, lepoaikana toinnuttuaan, viime seikkailujensa huolestumisen, vihan, pettymyksen ja sekalaisten epämieluisain tunteiden tuottamasta lamaannuksesta. Hänen miehuutensa heräsi uuteen eloon; ja syhähdyttelevin toivon tuntein, lomassa ahdistava pelkokin rinnassaan, tähysteli Waverley edessään olevaa ryhmää; viimeksi saapuneiden häthätää aterioidessa etsivät toiset aseensa ja suoriutuivat lähtemään matkaan.

Istuessaan katkuisessa töllissä pankon korvalla, muiden puuhatessa lieden edustalla, hän tunsi jonkun hiljaa koskettavan käsivarttaan. Hän vilkaisi taakseen — siinä seisoi Alice, Donald Bean Leanin tytär. Tämä näytti hänelle salavihkaa kädessään olevaa paperitukkua, laski sormensa silmänräpäykseksi huulilleen ja astui hänen ohitseen ikään kuin auttamaan vanhaa Janetia Waverleyn vaatteiden sullomisessa hänen matkareppuunsa. Ilmeisesti tuli Waverleyn olla olevinaan häntä tuntematta; kuitenkin katsahti tyttö tuon tuostakin takaisin häneen, milloin sai sen tehdyksi näkijättä, ja huomatessaan Waverleyn seuraavan liikkeitään sujautti hän paperitukun hyvin kätevästi erään paidan laskokseen, sovitellessaan viimeisetkin tavarat reppuun.

Tässä siis oli uutta arvailujen aihetta. Oliko Alice hänen tuntematon vaalijansa — tämä luolan impikö oli suojelushengettärenä leijaillut hänen sairasvuoteensa äärellä? Oliko Waverley hänen isänsä käsissä, ja mikä saattoikaan siinä tapauksessa olla roistolla mielessä? Saaliinhimo ei ainakaan tällä kertaa ollut syynä, kun ei oltu edes hänen kukkaroonsa kajottu, niin viettelevä kuin se tietysti olikin ammattirosvolle. Alicen kätkemissä papereissa kenties oli selitys kaikelle, mutta tytön käytöksestä päättäen oli hänen silmäiltävä niitä salassa. Heti jälkeenpäin pujahtikin tämä ulos ovesta, vielä sen suojassa suoden Waverleylle jäähyväishymyilyn ja merkitsevästi nyökäten päätään, ennenkuin katosi notkelman hämyyn.

Nuoren ylämaalaisen lähettivät hänen kumppaninsa tuon tuostakin liikkeelle ikään kuin vakoilemaan. Viimeinkin hänen kolmatta tahi neljättä kertaa palatessaan nousi koko joukkue ja viittasi sankariamme seuraamaan mukanaan. Ennen lähtöään hän pudisti vanhan Janetin kättä ja painoi hänen kämmenelleen muutamia näkyviäkin kiitollisuuden merkkejä korvaukseksi väsymättömästä vaalinnasta.

"Jumala teitä siunatkoon! Olkoon Luoja matkassanne, kapteeni Waverley!" virkkoi Janet hyvällä alamaan skotlanninkielellä, vaikk'ei tähän asti ollut virkkanut ainoatakaan tavua muulla kuin geelinkielellä. Mutta seuralaistensa kiirehtiminen esti Waverleytä pyytämästä mitään selitystä.

XXV.
Mr. Balmawhapplen matkassa.

Pidettiin tovin pysähdys, koko seurueen keräännyttyä taivasalle. Johtajaksi astui muuan tanakka ylämaalainen, joka Waverleyn heränneessä muistissa tuntui Donald Bean Leanin ajutantilta, ja hän ilmaisi kuiskauksin ja merkein, että kaikkien tuli noudattaa mitä huolellisinta hiljaisuutta. Antaen Edwardille miekan ja teräspistoolin, hän asettui joukkonsa etunenään; matkalle lähdettiin yksitellen jonona, Waverley lähinnä johtajaa. Tämä eteni hyvin varovasti ja seisahtui heti rinteen; harjalle päästyään. Pian älysi Waverley syyn, sillä matkan päässä kajahti englantilaisen etuvartijan huuto: "Kaikki hyvin." Yötuulen mukana painui kolea ääni alas metsänotkoon, jonka äyräät vastasivat siihen kaiullaan. Toisen, kolmannen ja neljännen kerran uusiintui vartiohuuto heikommin ja yhä heikommin, ikäänkuin yhä etäämpänä. Sotamiesosasto oli selvästi lähitienoolla ja varuillaan, vaikk'eivät toki kyenneet keksimään kaikkiin sissisodan temppuihin harjaantuneita miehiä.

Äänien hälvennyttyä yön autioon tyhjyyteen alkoivat ylämaalaiset marssia riuskasti, mutta sentään pienintäkin kolinaa vältellen. Waverleyllä ei ollut paljoakaan aikaa eikä juuri haluakaan havaintoihin, ja näki ohimennessä vain vilaukselta jonkin matkan päässä ison rakennuksen, jonka ikkunoissa vielä jokunen valo välkähteli. Vähän edempänä nuuski johtaja ilmaa kuin vainua saava ajokoira, ja viittasi sitte seurueensa pysähtymään, itse lähtien nelin kontan ryömien tiedusteluretkelle, kauhtanaansa verhoutuneena, niin että häntä hädin erotti kanervikosta. Palattuaan hän lähetti pois kaikki kumppaninsa paitsi yhden; ja miehet alkoivat kolmisin mataa pitkin nummea.

Kun oli edetty melkoinen taival tällä polvia ja sääriä koettelevalla tavalla, tunsi Waverley savun haikua, minkä hänen oppaansa tarkka nenä oli nähtävästi paljoa aikaisemmin äkännyt. Se tunkeikse mukulakivillä aidatun, osaksi hajoilleen lammastarhan nurkasta. Ylämaalainen opasti Waverleyn matalan muurin seinustalle ja osotti viittauksella ja esimerkillään, että hän saattoi nostaa päätään ja pilkistää aituukseen. Waverley teki työtä käskettyä, ja näki neljän tahi viiden miehen suuruisen vartion lojuvan leirinuotion ääressä. Kaikki nukkuivat, paitsi edes takaisin musketti olalla astuskeleva etuvartija, joka yhtämittaa lyhyellä kävelyllään kuvastui nuotion kirkasta loimua vasten ja useasti loi silmäyksen sille taholle taivasta, missä usman kiehtoma kuu tuntui kohdakkoin ilmaantuvan näkyviin.

Minuutissa tahi parissa tapahtuikin vuoristomaissa yleinen ilmaston äkkivaihdos — tuulenhenki kohahti puhaltamaan pois pilvenhattarat ja kirkas kuu valoi täyden hohteensa laajalle nummelle, jota näreikkö peitti vain sillä kulmalla, mistä olivat tulleet; mentävä matka kävi pitkin lakeaa tasankoa, jolla vain muurin likeisyys pelasti heidät etuvartijan näkyvistä, joll'eivät liikahtaneet ulomma.

Ylämaalainen tähysteli taivaan sinikupua, vaan siunauksen sijasta päästi geeliläisen kirouksen "Mac-Farlanen lyhdyn" pahana hetkenä leimahtaneesta hohteesta. Hän katseli jonkin aikaa huolestuneena ympärilleen ja näkyi sitte tekevän päätöksensä. Kuiskattuaan kumppanilleen joitakuita ohjeita hän ryömi taaksepäin samalle taholle mistä olivat tulleetkin, nokkelasti käyttäen kaikkien pensasten ja kivien suojaa, ja puikahtaen avoimpien kohtien yli ainoastaan silloin kun etuvartija osui olemaan toisaanne kääntyneenä. Vihdoin hän katosi varsinaiseen viidakkometsään, mutta ilmestyi piankin aivan toiselta kulmalta, astui rohkeasti aukealle tasangolle ikään kuin tahtoenkin herättää huomiota, nosti luikkunsa ja ampui etuvartijaa. Käsivarteen sattunut luoti oli ikävänä keskeytyksenä mies paran ilmatieteellisille havainnoille ja hilpeästi viheltämilleen "Nancy Dawsonin" sävelille. Hän vastasi laukaukseen tehottomasti, ja jalkeilleen hätkähtäneet kumppanit hyökkäsivät ylämaalaista kohti, joka tyytyväisenä sotajuonensa onnistumisesta sukeltausi tiheikköön.

Sotamiesten pitkittäessä takaa-ajoaan läksi Waverley toisen ylämaalaisen opastamana laputtamaan sille suunnalle, minne olivat alkuaan aikoneet ja pääsi neljännespenikulman juostuaan pikku selänteen suojaan. Etäältä pitkin lakeutta kuului vielä soturien huhuilua toinen toiselleen ja hälyytysrummun pärinää, kunnes kuoleutuivat tuulenhengen huminaan.

Puolisen tuntia harppailtuaan karua varvikkoa tapasivat he ikivanhan jättiläistammen kannon ja sen lähellä olevassa luolassa useita ylämaalaisia, pari ratsua mukanaan. Ja hetipä jälkeenpäin ilmaantui hengästyneenä itse Duncan Duroch — mikä oli hänen nimensä siitä päättäen, että sitä vast'ikään oli miesjoukon vilkkaassa keskustelussa moneen kertaan mainittu — näköjään henkensä edestä juosseena, mutta naureskellen ja suuresti riemuissaan oveluutensa menestyksestä. Matkan vaarat tuntuivat nyt olevan ohitse. Waverley astui sitte ratsun selkään, mikä vaihdos oli varsin tervetullut äskeisen sairautensa tuottamassa uupumuksessa. Matkareppu nostettiin toisen hevosen selkään ja Duncan hyppäsi kolmannen satulaan; niin lähdettiin liikkeelle, takajoukon seuratessa jalkasin. Päivän koittaessa tultiin vuolaan virran reunalle. Ympärillä eteen avautuva maisema oli hedelmällistä ja romanttista, vaihdellen jyrkkinä metsän kattamina kallioseinäminä ja aaltoavina viljavainioina, joilta tämän vuoden runsas sato jo oli paikotellen korjattu.

Virran vastakkaisella rannalla ja melkein sen polvittelujen saartamana kohosi mahtavan suuri linna, jonka puoleksi sortuneet tornit jo välkkyivät auringon ensi säteissä. Erään tornin huippukorokkeella seisoi vartija, jonka lakki ja tuulessa liehuva levätti osottivat ylämaalaiseksi, niinkuin iso valkea lippukin toisen tornin harjalla julisti linnan olevan Stuartien kapinallisten puoluelaisten käsissä.

Nopeasti sivuuttaen pienen kauppalarähjän, missä heidän tulonsa ei herättänyt kummastelua eikä uteliaisuutta niissä muutamissa talonpojissa, joita elonleikkuupuuha alkoi ajaa levoltaan, marssi joukkue ikivanhan ja kapean, monikaarisen kivisillan yli, kääntyen sitte vasemmalle pitkin jättiläismoisten vaahterain muodostamaa kujaa. Ja nyt oli Waverleyn edessä jo kaukaa ihailemansa jylhä, mutta voimakkaasti mieleen vaikuttava rakennus, jonka raskas rautaristikkoinen veräjä jo oli heitä varten longallaan; paksu tamminen, rautanauloilla lujitettu portti aukeni vielä sen takana, ennen kuin pääsivät ratsastamaan sisempään pihaan. Ylämaalaiseen vaatetukseen pukeutunut herrasmies, valkea kokardi lakissa, auttoi Waverleytä alas satulasta ja hyvin kohteliaasti toivotti hänet tervetulleeksi linnaan.

Kuvernööri — joksi meidän varmaankin on häntä nimittäminen — vei vieraansa puoleksi rappeutuneeseen vierashuoneeseen, missä kuitenkin oli pieni kenttävuode, ja vakuutettuaan hänen saavan mitä virkistyksiä halusi, hän oli poistua huoneesta.

"Ettekö kaiken ystävällisyytenne lisäksi", virkahti Waverley tavalliset kiitokset lausuttuaan, "suosiollisesti ilmottaisi minulle missä olen, ja olenko vankina vai enkö?"

"Minulla ei ole vapautta selitellä tätä niin tarkoin kuin haluaisin. Mutta lyhyesti sanoen olette Dounen linnassa, Menteithin piirissä, ja kaikilta vaaroilta turvassa."

"Siitä vastaa kunniallaan Donald Stewart, linnaväen päällikkö ja everstiluutnantti H.K.K:nsa prinssi Charles Edwardin palveluksessa." Näin sanoen hän katosi joutuin huoneesta, kuin enempää haastelua välttääkseen.

Yöllisten ponnistusten näännyttämänä viskausi sankarimme vuoteelle ja oli muutaman minuutin kuluttua siki-unessa. Herätessään huomasi hän päivän jo pitkälle kuluneeksi ja alkoi tuntea olleensa monta tuntia syömättä. Siitä pulasta hänet piankin päästi vankka aamiainen; mutta eversti Stewart ei enään ilmaantunut vieraansa näkyviin, kuin olisi halunnut olla rauhassa hänen kyselyiltään. Hänen tervehdyksensä esitti kuitenkin palvelija, samoin kuin tarjouksensa hankkia Waverleylle kaikkea mitä hän katsoi tarvitsevansa matkalla, jota jo samana iltana aiottiin jatkaa.

Edwardin katse osui äkkiä matkareppuunsa, joka hänen nukkuessaan oli nostettu huoneeseen. Alicen salamyhkäinen esiintyminen salomajassa juolahti oitis mieleen, ja hän aikoi juuri ottaa käsiinsä paperitukun, joka oli sinne kätketty, mutta samassapa palvelija nosti repun hartioilleen.

"Teidän armonne saa everstin omista röyhypaidoista, mutta tämän pitää joutua kuormavankkureihin." Ja enempää inttelyä odottamatta kantoi hän varsin tyynesti pois repun, jättäen pettymyksen ja suuttumisen kiistelemään sankarimme povessa. Muutaman minuutin kuluttua hän kuuli kärryjen romisevan ulos kuoppaiselta pihamaalta ja tiesi menettäneensä ainakin joksikin aikaa, joll'ei ijäksi, ainoat asiapaperit, jotka näyttivät olevan tarkotettuja valaisemaan hänen hämäräperäisiä vaiheitaan. Apein ajatuksin sai hän yksikseen viettää neljä, viisi tuntia.

Vihdoin kuului kavioiden kapsetta ulkoa ja sitten astui sisälle eversti Stewart pyytämään vierastaan päivälliselle ennen matkaan lähtöään. Pöydässä haasteli eversti vaatimattoman maalaisherrasmiehen tapaan, vain nimeksi höystäen puhettaan joillakuilla sotilaallisilla sananparsilla. Hän pysyi varovasti erillään kaikista sotahommista ja politiikasta, ja vastaili Waverleyn suorastaan niistä tiedustaessa, ett'ei hänellä ollut lupaa puhua sellaisista asioista.

Aterialta noustuaan toivotti eversti Waverleylle onnellista matkaa; palvelijalta hän sanoi kuulleensa että Waverleyn matkalaukku oli lähetetty ennakolta, ja senvuoksi oli hän rohjennut varata Waverleyn käytettäväksi sellaisen pikku varaston liinavaatteita, kuin hän tällä välin tarvitsi. Hän poistui huoneesta, ja palvelija saapui ilmottamaan Waverleylle että hänen ratsunsa oli satuloituna.

Tätä viittausta noudattaen astui hän kartanolle ja tapasi siellä sotamiehen pitelemässä ratsua, jonka selkään noustuaan läksi taipaleelle Doune-linnan mahtavasta veräjästä, parinkymmenen aseellisen ratsumiehen saattamana. Nämä vähemmin näyttivät varsinaisilta sotureilta kuin äkkiä ja sattumalta aseisiin ryhtyneiltä henkilöiltä. Sinisen ja punaisen kirjava vaatetus yritteli matkia ranskalaisia chasseureja, huonosti soveltuen käyttäjilleen. Waverleyn hyvin harjotettua rykmenttiä tarkastelemaan tottuneen silmän oli helppo havaita, että saattueensa liikkeet ja tavat olivat pikemmin metsästäjien tahi tallirenkien, niin nokkelat kuin kyllä olivatkin ratsastamaan ja hevosiaan hallitsemaan. Ratsut eivät olleet opetettuja siihen säännölliseen poljentoon, joka on aivan välttämätöntä yhtäaikaisille ja yhdistetyille liikkeille sekä asennoille; eivätkä ne myöskään näkyneet olevan taisteluja varten taltutettuja. Mutta miehet olivat vantteria ja sitkeän näköisiä, pelottavia vastustajia kylläkin, mies miestä vastaan oteltaessa. Pikku osaston johtaja ratsasti muhkealla metsästyshevosella, eikä asun vaihtuminen estänyt Waverleytä tuntemasta häntä vanhaksi tutuksi, Balmawhapplen loordiksi.

Vaikk'ei Edward ollut suinkaan ystävällisissä väleissä tuosta herrasmiehestä eronnut, niin olisi hän mielellään upottanut unohduksen kuiluun heidän lapsellisen riitansa muiston, päästäkseen taas kerrankaan kunnolliseen keskusteluun vertaisensa kanssa. Mutta Bradwardinen paroonin kädestä kärsimänsä tappio, johon Edward oli tahtomattaan ollut aiheena, myrrytti yhä vieläkin alhaissyntyisen ja sentäänkin korskean loordin mieltä. Hän ei pienimmälläkään liikkeellä osottanut Waverleytä tuntevansa, ratsastihan vain yrmeästi miestensä etunenässä, edellään torvensoittaja, joka tuon tuostakin törähytteli soitintaan, ja lippua kantava nuorempi veljensä. Mutta vanhanpuoleisessa luutnantissa oli paljon metsämiehen ja juomaveikon sävyä; karkeapiirteisiin kasvoihin oli ajoittainen juopottelu painanut leimansa, vaan samalla pälyi niillä kuivakiskoista leikkisyyttä. Kokardilakki oli uljaasti kallellaan päässä, ja äskeinen puolikas korttelia viinaa sai hänet "Rob Dumblainia" vihellellen iloisesti rientämään eteenpäin, onnellisen välinpitämättömänä maan tilasta, joukkonsa johtamisesta, matkan päämäärästä ja muista maailmallisista asioista.

Tältä vekkulilta, joka silloin tällöin jäi hänen kohdalleen, toivoi Waverley saavansa joitakin tietoja tahi haastelua ainakin ajan kuluksi.

"On tottamaarin, aika sievä ehtoo!" vastasi luutnantti leveällä rahvaan murteella.

"Ja nähtävästi saadaan nyt korjata hyvä sato", pitkitti Waverley hyökkäystään.

"No kyllä. Kaurojaan saavat hyvästi talteen, mutta nuo perhanan maamiehet ja viljakauppiaat pitävät kai kumminkin vanhat hinnat niille, joilla on hevosia ruokittavana."

"Sitäkin — ja ratsastusmestarina ja luutnanttina", vastasi kaikkeatekevä upseeri. "Ja toden totta, kukapa olisikaan sopivampi harjaannuttamaan ja hoitamaan elukka parkoja kuin minä itse, joka olen ostanut ja myönyt ne jok'ainoan?"

"Siinä tapauksessa", tokaisi Waverley imartelujakaan säästämättä, "olisin luullut teidän näköisenne miehen pysyttelevän poissa joukosta."

"Varsin oikein, varsin oikein, sir", vastasi toinen, "mutta kaikissa metkuissa on omat mutkansa. Tietäkääs, tuo lairdi osti minulta kaikki hevoset joukolleen ja lupasi maksaa silloisten hintojen mukaan. Vaan silloin ei hänellä osunut olemaan riunaakaan rahaa, ja sain kuulla ett'ei hänen velkakirjansa ollut pennin arvoinen mokomana rauhattomuuden aikana, niin kauvan kuin nykyinen hallitus pysyy pystyssä. Minun oli Martinpäivään suoriuduttava omista sitoumuksistani, ja niinpä hänen ystävällisesti tarjotessaan minulle tämän upseerinpaikan katsoin parhaaksi mahdollisuudekseni maksun saantiin sen, että läksin itse mukaan; ja hitto vieköön, ymmärrättehän ett'en paljoakaan piittaa nuoransilmukasta, kun olen ikäni ollut tekemisissä sellaisten kojeiden kanssa."

"Kaukana siitä, Jumalan kiitos", vastasi miehuullinen sissi, "niin lyhyeen liekaan en ole ollut pantuna: minä olen kasvanut rehuhinkaloa ja pilttuuta varten. Alkujaan olen hevosenvaihettaja, sir; ja jos vielä eläissämme tapaamme toisemme Whitsonin markkinoilla, Stagshawbankissa, taikka Hawickin talvimarkkinoilla, ja te olisitte sellaisen juoksijan tarpeessa, joka varmasti veisi palkinnon, niin panenpa pääni veikkaan, että minä nuuskisin teille oikean, sillä Jamie Jinker ei milloinkaan petä herrasmiestä. Te olette suuri herra, sir, ja tunnette tietenkin hyvän hevosen; katsokaahan Balmawhapplen ratsun käyntiä; sen elukan möin minä hänelle. Sen emä on Kauhannuolija, joka voitti kuninkaan hopeamitalin Caverton-Edgessä, ja isä Hamiltonin herttuan Valkojalka" j.n.e. j.n.e. j.n.e.

Mutta kun Jinker oli parhaassa vauhdissa selittelemässä Balmawhapplen tamman sukujuuria ja päässyt jo isoisänisään ja emonemonemoon, ja Waverleyn vaaniessa tilaisuutta, jolloin saisi urkituksi häneltä huvittavampia tietoja, pidätti jalo kapteeni hevosensa kunnes he olivat hänen kohdallaan, ja sitte, olematta Waverleytä suoranaisesti huomaavinaankaan, komensi sukutieteilijälle karskisti: "Luulinpa, luutnantti, selvästi määränneeni, ett'ei kukaan saisi vankia puhutella?"

Osansa unohtanut hevoskauppias tietysti vaikeni ja jättäytyi takapäähän, missä lohduttausi ryhtymällä kiivaasti kiistelemään heinän hinnoista erään maamiehen kanssa, joka oli vastahakoisesti seurannut lairdiaan sotaretkelle, jott'ei olisi menettänyt maatilaansa äsken päättyneen vuokra-ajan vuoksi. Waverley oli siten taasenkin pakotettu vaitioloon, arvatessaan että jos vielä yrittäisi päästä puheisiin jonkun kanssa, niin se vain antaisi Balmawhapplelle toivotun tilaisuuden osottamaan mahtipontista käskyvaltaansa ja jo luontaisesti yrmeän mielenlaadun ynseyttä, jota alhaiset nautinnot ja orjamainen matelu olivat yhä pahentaneet.

Parin tunnin kuluttua läheni joukkue Stirlingin linnaa, jonka varustuksilla yhdistetyn kuningaskunnan lippu helakkana liehui ilta-auringon säteissä. Matkaansa lyhentääkseen tahi kenties mahtiaan osottaakseen ja englantilaista varusväkeä härnätäkseen suuntasi Balmawhapple, oikealle kääntyen, kulkunsa kuninkaallisen puiston kautta, joka ympäröi linnan kukkulaa.

Levollisempana hetkenä ei Waverley olisi voinut olla ihailematta sitä romanttisuutta ja kauneutta, mikä loi tenhonsa tälle seudulle. Entisajan asekilpailukenttä — kallio, jolta naiset tähystelivät ottelua, jokainen vannoen valojaan suosimansa ritarin puolesta — goottilainen kirkko, jossa nuo valat lunastettiin — ja kaiken yläpuolella varustus itse, samalla linna ja palatsi, missä kuntoisuus sai kuninkaalliselta perheeltä palkintonsa, ja ritarit ja aatelisneidot päättivät illan tanssilla, laululla ja juhlimisella — kaikki nuo olivat omiaan elvyttämään hereille romanttisen mielikuvituksen.

Mutta Waverleyllä oli muuta mietiskeltävää, ja pian sattui tapaus, joka häiritsi kaikenkin miettimisen. Pikku ratsuväkiosastonsa kanssa pyörähtäessään linnakukkulan ympäri komensi Balmawhapple ylpeänä torvensoittajansa puhaltamaan marssia ja lipunkantajan heiluttamaan lippua. Tämä loukkaus nähtävästi otettiin varteen, sillä kulkueen ollessa sellaisen matkan päässä eteläisestä patterista, että sitä voitiin tähdätä kanuunalla, pelmahti eräästä ampumareiästä kallionkielekkeeltä savupilvi, ja ennen kuin pamauskaan kuului kohahti kanuunankuula Balmawhapplen pään yli, hautautuen muutaman kyynärän päässä maahan ja peittäen hänet ylt'yleensä mullalla. Ei tarvinnut käskeä joukkuetta tallustelemaan. Joka mies toimi hetken vaikuttimen mukaan ja pani mr. Jinkerin ratsut osottamaan kuntoaan, ratsastaen täyttä laukkaa, kunnes pääsivät erään selänteen taakse varmaan rauhaan moisen kohteliaisuuden uudistumiselta. Kohtuus vaatii kuitenkin Balmawhapplesta mainitsemaan, ett'ei hän ainoastaan pysytellyt joukkonsa takapäässä ja yrittänyt pitää miehiään vähänkin järjestyksessä, vaan vielä urhoutensa innossa vastasi linnan tervehdykseen laukaisemalla ratsupistoolinsa varustuksia kohti.

Matkaajat sivuuttivat Bannockburnin kuulun tappotantereen ja kulkivat läpi Torwoodin, joka skotlantilaisen talonpojan muistissa on yhtä kunniakas tahi kauhea kuin Wallacen urotyöt tahi Wude Willie Grimen julmuudet ovat elävimpinä hänen mielessään. Historiallisessa Falkirkin kaupungissa, joka jälleenkin piakkoin oli tuleva tärkeiden sotatapausten näkymöksi, Balmawhapple päätti pysähtyä yöksi. Tämä tehtiin paljoakaan välittämättä sotilaallisesta kurista, hänen arvoisa muonittajansakin kun ensi työkseen kiirehti tutkimaan mistä oli parhainta viinaa saatavissa. Etuvartijoita pidettiin tarpeettomina, ja ainoastaan ne valvoivat, jotka olivat saaneet ryyppyjä hankituksi. Muutamat päättäväiset miehet olisivat huokeasti voineet hajottaa koko osaston; mutta asukkaista olivat toiset kapinan puolella, toiset välinpitämättömiä ja loput kauhun kahlehtimia. Illan kuluessa ei senvuoksi mitään muistettavaa tapahtunut, paitsi että Waverleyn lepoa häiritsivät hankalasti mässääjien jakobiittiset loilotukset, joissa ei ääntä säästetty. Aikaisin aamulla he jälleen nousivat satulaan, matkalla Edinburgiin, vaikka monenkin kelmeät naamat osottivat yön vietetyksi unettomassa mellastuksessa. Heidän lähetessään Skotlannin pääkaupunkia hedelmällisten, huolellisesti muokattujen vainioiden läpi, alkoi jo kuulua sodan kaikua. Etäältä jymähteli kumeaa kanuunain jyskettä, ilmaisten Waverleylle että hävityksen työ oli vauhdissaan. Balmawhapplekin katsoi tarpeelliseksi ryhtyä varokeinoihin, lähettäen pikku joukon edeltäkättä ja pääjoukkonsa kanssa edeten jonkinlaisessa järjestyksessä.

Pian saapuivat he ylängölle, jolta näkivät Edinburgin, leviävänä pitkin harjanteista rinnettä, joka laskeikse itään päin linnasta. Jälkimäinen oli piiritys- eli pikemmin sulkutilassa, pohjoisten kapinoitsijain saartamana, jotka olivat kaupunkia pitäneet hallussaan jo pari kolme päivää. Linnasta nyt tuon tuostakin ammuttiin sellaisiin ylämaalaisjoukkoihin päin, jotka näyttäysivät pääkadulla tahi muualla linnotuksen lähistöllä. Kun aamu oli tyyni ja sees, kiehtoutui linna savukiehkuroihin, joiden palteet verkalleen hälvenivät ilmaan, keskuksen yhä tummentuessa uusista tuprahteluista; näky oli osittaisen verhonsa takia suuremmoisen jylhä, ja sen vakavuus tuntui puistuttavalta, Waverleyn ajatellessa sen syytä ja itsekseen huomauttaessa, että jokainen pamahdus saattoi olla jonkun urhean miehen kuolinsoitto.

Ennen kuin pääsivät kovinkaan lähelle kaupunkia herkesi jyske kokonaan. Balmawhapple kuitenkin muisti Stirlingin patterien tervehdyksen eikä nähtävästi halunnut koetella Edinburgin linnan tykkiväen kärsivällisyyttä. Hän poikkesi päätieltä ja teki melko pitkän kierroksen etelään, pysytteleiden kanuunankantaman ulkopuolella, ja lähestyi ikivanhaa Holyroodin palatsia, kaupungin muurien sisäpuolelle menemättä. Hän asetti miehensä rintamaan ja luovutti Waverleyn ylämaalaisvartion huomaan, jonka päällikkö vei hänet sisälle rakennukseen.

Pitkä, matala, epäsuhtainen käytävä, seinillä muotokuvia, jotka olivat edustavinaan useita satoja vuosia ennen öljymaalauksen keksintää hallinneita — jos konsanaan hallitsivatkaan — kuninkaita, oli jonkinlaisena eteisenä seikkailija Charles Edwardin nyt esi-isäinsä palatsissa ottamaan asuntoon. Sekä ylä- että alamaan kuosiin pukeutuneita upseereja kulki kiireisesti edes takaisin, tahi maleksi käytävässä ikään kuin määräyksiä odotellen. Kirjurit kyhäilivät passeja, nimiluetteloita ja raportteja. Kaikki näkyivät olevan tuimassa touhussa, vakavasti valmistuen johonkin tärkeään yritykseen; mutta Waverley sai huomaamattomana jäädä erääseen ikkunakomeroon istumaan, synkeänä mietiskelemään kohtalonsa edessäolevaa käännekohtaa.

XXVI.
Vanha ja uusi tuttava.

Äkkiä hän kuuli takaaltaan tartanien kahinaa, ystävällinen käsi laskeusi hänen olalleen ja hilpeä ääni huudahti:

Waverleyn kääntyessä syleili häntä kiihkeästi Fergus Mac-Ivor. "Tuhannesti tervetullut Holyroodiin, joka taas vihdoinkin on laillisen hallitsijansa huostassa! Enkö vakuuttanut menestyksen jäävän meidän puolellemme ja sinun joutuvan filistealaisten käsiin meistä erottuasi?"

"Rakas Fergus!" huudahti Waverley, innokkaasti vastaten hänen tervehdykseensä, "kauvanpa on siitä kuin ystävän äänen kuulin. Missä on Flora?"

"Niin, kaupungissa ainakin, ja hänet saat kyllä nähdäksesi; mutta ensin sinun täytyy tavata ystävä, jota et arvaakkaan, vaan joka on yhtämittaa kysynyt sinua."

Hän veti Waverleytä käsivarresta, ja ennen kuin tiesikään oli hän esittelyhuoneessa, jota oli yritelty varustaa kuninkaallisella komeudella.

Vaaleatukkainen nuori mies, jonka arvokas sävy ja kaunismuotoisten, säännöllisten kasvojen jalo ilme heti ensi silmäyksellä herättivät katsojan huomiota, astui esiin sotilaallisten herrasmiesten ja ylämaalaispäälliköiden kehästä. Waverley jälkeenpäin ajatteli, että olisi jo hänen huolettomasta ryhdikkyydestään voinut päättää korkean syntyperän ja arvon, joll'ei olisikaan nähnyt tähteä hänen rinnassaan ja kirjailtua sukkanauhaa polven kohdalla.

"Sallikaa minun esittää teidän Kuninkaalliselle Korkeudellenne —" alotti Fergus, syvään kumartaen.

"Erään ikivanhan, uskollisen englantilaisen suvun jälkeläinen", tokaisi nuori 'chevalier.' "Pyydän anteeksi, kun keskeytän, hyvä Mac-Ivor; mutta mitään muodollisuuksia ei tarvita, milloin Waverley ja Stuart kohtaavat toisensa."

Hän ojensi mitä kohteliaimmin kätensä Edwardille, joka ei voinut, jos olisi halunnutkin, olla osottamatta hänelle kunnioitusta, minkä hänen arvonsa tuntui oikeuttavan ja mikä ainakin syntyperän perusteella hänelle kuului.

"Olen mielipahalla kuullut", jatkoi kruununtavottelija, "että asianhaarain johdosta, jotka vielä ovat epäselvinä, olette kärsinyt pidättelyä matkallanne ystävienkin parissa; mutta nykyisessä asemassamme tuskin oikein tunnemmekaan puoluelaisiamme, ja olenpa tällä hetkelläkin epätietoinen siitä, saanko katsoa mr. Waverleyn toverikseni."

Hän pysähtyi hetkeksi, mutta ennen kuin Edward sai sommitelluksi soveliasta vastausta tahikka edes vähääkään kootuksi ajatuksiaan sitä varten, otti prinssi käteensä erään paperin ja jatkoi: "Minulla ei tosiaan olisi mitään epäilyjä tässä asiassa, jos voisin luottaa tähän Hannoverin vaaliruhtinaan ystäväin julistukseen, jossa mr. Waverley luetaan niiden ylimysten ja aatelisten joukkoon, joita uhataan rangaista valtiopetoksesta, koska ovat olleet lailliselle hallitsijalleen uskollisia. Vaan en halua voittaa kannattajia muulla tavoin kuin rakkauden ja vakaumuksen tietä; ja jos mr. Waverley haluaa pitkittää matkaansa etelään tahi yhtyä vaaliruhtinaan joukkoihin, niin hän saa minulta passin ja vapaan luvan, ja voin ainoastaan pahotella, ett'ei nykyinen valtani ulotu suojelemaan häntä sellaisen päätöksen luultavilta seurauksilta. — Mutta", selitteli Charles Edward, taasen toviksi vaiettuaan, "jos mr. Waverley esi-isänsä Sir Nigelin tapaan päättäisi puoltaa asiaa, jolla ei ole suosituksenaan paljoa muuta kuin oikeutensa, ja seurata prinssiä, joka heittäytyy kansansa rakkauden huostaan, saadakseen takaisin isäinsä valtaistuimen tahi menehtyäkseen, niin voin ainoastaan sanoa, että hän näistä uroista ja ritareista löytää kelpo tovereita uljaaseen yritykseen, ja saa herrakseen miehen, joka voi koitua kovaonniseksi, vaan ei varmaankaan konsanaan kiittämättömäksi."

Ivor-rodun ovela päällikkö hyvin tiesi miten edullista oli saattaa Waverley tähän mieskohtaiseen puheluun kuninkaallisen seikkailijan kanssa. Hienostuneen hovin nokkeluuksiin ja tapoihin tottumattoman sankarimme sydämeen tunkeusivat Charlesin ystävälliset sanat ja helposti syrjäyttivät kaikki järkevän varovaisuuden vaikutukset. Hänen apuaan pyysi nimenomaisesti prinssi, jonka muoto ja ryhti sekä omituisessa yrityksessään osottamansa uljuus vastasivat romaanisankarin ihannetta; hän pyysi sitä esi-isäinsä ikivanhassa palatsissa, jonka oli vallottanut jo enempiin voittoihin tähtäävällä miekallaan; tämä kohotti Edwardin omassa mielessä arvonsa ja merkityksensä tuntoa, joka oli ollut tyyten lamassa. Hyljättynä, herjattuna ja uhattuna toiselta puolen, hän tunsi vastustamatonta viehätystä yritystä kohtaan, jota kasvatuksensa yksipuolisuus ja sukunsa valtiolliset periaatteet jo olivat oikeutetuimmaksi suositelleet. Kaikki tämä valtasi hänen mielensä yhtenä kohahduksena, pyyhkäisten muut arvelut tieltänsä; aikaa ei myöskään ollut harkintaan, ja Waverley polvistui Charles Edwardin eteen, vannoen sydämensä ja säilänsä hänen oikeuksiensa takaisin hankkimiseen!

Prinssi nosti Waverleyn seisaalleen ja syleili häntä, ilmaisten kiitollisuutensa niin lämpimästi, että sen täytyi olla sydämen pohjasta pulppuilevaa. Hän kiitteli myös Mac-Ivoria moneen kertaan siitä, että oli tuonut hänelle sellaisen ystävän, ja esitteli Waverleyn ympärillään oleville lukuisille ylimyksille, päälliköille ja upseereille mitä toivorikkaimpana nuorena herrasmiehenä, jonka innostunut liittyminen oli osotuksena Englannin etevimpien sukujen mielialasta tässä tärkeässä käännekohdassa. Tästä oltiinkin Stuartin puolueessa hyvin epätietoisia; ja kun monikin Skotlannin aatelismies täydellä syyllä aavisteli, ett'eivät Englannin jakobiitit ryhdy tositoimiin, eikä senvuoksi liittynyt hänen lippunsa alle, liittyneidenkään miehuuden pääsemättä samasta syystä oikein elpymään, niin ei chevalierille olisi mikään voinut sattua otollisempaan aikaan, kuin että häneen täten julkisesti yhtyi Waverley-Honourin tunnetun suvun edustaja. Tämän oli Fergus ennakolta älynnyt. Hän rakasti Waverleytä todella, syystä ett'eivät heidän tunteensa ja suunnitelmansa milloinkaan sattuneet vastatuksin; hän toivoi Waverleystä puolisoa sisarelleen, ja oli iloissaan siitä, että nyt olivat kumpikin saman asian palveluksessa. Mutta samalla hän ylvästeli valtiomiehenä, joka oli saanut puolueelleen hankituksi noin tärkeän tuen: eikä hän suinkaan ollut älyämättä miten tämä oli omiaan kohottamaan omaa arvoaan prinssin silmissä.

Charles Edward puolestaan näytti olevan hyvin halukas osottamaan kantajoukolleen, kuinka tärkeänä piti uutta ystäväänsä, oitis ryhtyen hänelle ikään kuin erityisenä luottamuksena selittelemään asemaansa. "Olette ollut niin suljettuna pois muulta maailmalta, mr. Waverley, ett'ette kai vieläkään tiedä nykyisen asemani tärkeämpiä piirteitä. Varmaankin olette sentään kuullut, että ainoastaan seitsemän seuralaisen keralla laskin maihin Moidartin etäisessä piirissä, missä lukuisien päälliköiden ja heimojen innostus heti loi yksinäisen seikkailijan johdettavaksi urhoollisen armeijan. Lienette myös saanut tietää, että Hannoverin vaaliruhtinaan ylipäällikkö, Sir John Cope, marssi ylämaahan monilukuisen ja hyvin varustetun sotajoukon etunenässä, taisteluun ryhtyäkseen, vaan että hänen miehuutensa lannistui ollessamme enää kolmen tunnin matkan päässä toisistamme, joten luiskahtikin käsistämme ja marssi pohjoiseen päin Aberdeeniin, jättäen alamaan avoimeksi ja puoltamattomaksi. Jott'en olisi noin suotuisaa tilaisuutta menettänyt, minä pitkitin etenemistäni tänne pääkaupunkiin, ajaen edelläni kahta rakuunarykmenttiä, Gardinerin ja Hamiltonin, jotka olivat uhanneet silpoa kappaleiksi jok'ainoan ylämaalaisen, joka uskaltaisi pistää päänsä tälle puolelle Stirlingin. Edinburgin virastojen ja kaupunkilaisten kiistellessä siitä, puolustautuisivatko vai antautuisivatko, säästi hyvä ystäväni Lochiel" — hän laski kätensä tuon uljaan ja etevän päällikön olalle — "heiltä enemmät päänvaivat, astumalla sisään porteista viidensadan kameroninsa kanssa. Sikäli olemme tulleet hyvin toimeen. Mutta sillävälin on Aberdeenin raikas ilma karaissut sitkeän kenraalin hermoja; hän läksi laivalla Dunbariin ja saapui sinne eilen, varmasta lähteestä saamani tiedon mukaan. Hänen tarkotuksenaan aivan epäilemättä on marssia tänne ja yrittää saada pääkaupunki jälleen haltuunsa. Nyt oi: sotaneuvostossani kaksi eri mielipidettä vallalla. Ensimäisen mukaan, ollessamme alakynnessä luultavasti mieslukuun ja varmasti harjaantumiseen ja varustuksiin nähden, puhumattakaan siitä että meiltä tyyten puuttuu tykistöä, ja ratsuväkeä on vain nimeksi, on turvallisinta vetäytyä takaisin vuoristoon ja siellä pitkittää sotaa, kunnes uusia apujoukkoja saapuu Ranskasta ja loputkin ylämaan heimot nousevat aseisiin puolestamme. Vastakkainen mielipide vakuuttaa, että peräytyvä liike näissä oloissa varmasti herättäisi yhä lisää epäluottamusta aseitamme ja yritystämme kohtaan, ja masentaisi nekin, jotka jo ovat lippumme alle keräytyneet. Näitä väitteitä lausuneet upseerit, niiden mukana ystävänne Fergus Mac-Ivor, luulevat voivansa ta'ata, että jos ylämaalaiset ovatkin vieraita Europassa tavalliselle sotakurille, niin ovat vastassa olevat soturitkin tottumattomia heidän erikoiseen ja pelottavaan hyökkäystapaansa; että päälliköiden ja ritarien miehuus on horjumaton; ja että heimolaiset taistelun tuoksinassa varmasti pysyvät päälliköittensä kintereillä; sanalla sanoen, että miekkamme paljastaneina meidän tulisi heittää pois huotra, antaen asiamme taistelun ja taisteluiden jumalan ratkaistavaksi. Saanko kysyä mr. Waverleyn mieltä tässä käänteessä?"

Waverley punehtui korviaan myöten sekä mielihyvästä että ujoudesta, mitä kysymyksen osottama huomaavaisuus hänessä herätti, ja vastasi yhtä ryhdikkäästi ja ripeästi, ett'ei hän voinut lausua mitään sotataidollista mielipidettä, vaan että hänelle oli ehdottomasti mieluisin se neuvo, joka ensimäiseksi soi hänelle tilaisuuden osottaa intoaan hänen Kuninkaallisen Korkeutensa palveluksessa.

"Waverleyn sana!" vastasi Charles Edward; "ja jotta teillä olisi jossakin määrin nimeänne vastaava arvo, niin sallikaa minun menettämänne kapteeninpaikan sijaan tarjota teille majurin arvo palveluksessani, toimiaksenne ajutanttinani, kunnes teidät voidaan kiinnittää rykmenttiin, joita toivon piakkoin muodostuvan useampiakin."

"Suokoon teidän Kuninkaallinen Korkeutenne anteeksi", vastasi Waverley, muistellen Balmawhapplea ja hänen mitätöntä joukkoaan, "jos kieltäydyn vastaanottamasta mitään nimitystä, kunnes saan itse kootuksi riittävän joukon miehiä ja siten tehdyksi päällikkyyteni hyödylliseksi teidän Kuninkaallisen korkeutenne palveluksessa. Sillävälin pyydän lupaa palvella vapaaehtoisena ystäväni Fergus Mac-Ivorin väessä."

"Ainakin", virkkoi prinssi, silminnähtävästi mielissään ehdotuksesta, "sallikaa minun asestaa teidät ylämaan tapaan." Hän avasi soljesta säilänsä hopeahelaisen kantimen, ja ojensi hänelle aseen, jonka teräksinen kahva oli taiteellisesti ja kallisarvoisesti koristeltu. "Tämä miekka on Andrea Ferraran omaa tekoa; se on kulkenut perintökaluna suvussani, mutta olen vakuutettu siitä että luovutan sen nyt parempiin käsiin, ja lähetän vielä saman mestarin tekemän pistooliparin. — Eversti Mac-Ivor, teillä lienee paljon puheltavaa ystävällenne; en tahdo teitä enään estellä; mutta muistakaa, että odotamme teitä molempia luoksemme illaksi. Kenties vietämme viimeistä iltaa näissä suojamissa, ja niinkuin käymme taistelukentälle puhtain tunnoin, niin vietämme taisteluaatonkin iloisesti."

XXVII.
Salaperäisyys alkaa selvitä.

"Miltä hän tuntui mielestäsi?" oli Ferguksen ensimäinen kysymys, heidän astuessaan leveitä kiviportaita alas.

"Tiesin sinun niin ajattelevan hänet nähtyäsi. Vaan kuitenkin on hänellä oikkunsakin, tahi oikeammin vaikeat kortit kädessä, ja huonoja ovat neuvonantajiksi hänen irlantilaiset upseerinsa, joita paljon kärkkyy hänen ympärillään — he eivät voi seuloa selville lukuisia eri etujen pyyteitä ja vaatimuksia. Ajatteles — minun on ollut pakko toistaiseksi heittää sikseen kymmenen vuotta takaperin tekemistäni palveluksista minulle myönnetty earlin valtakirja, jott'en ärryttäisi C—:n ja M—:n kateutta, näetsen. Mutta sinä teit ihan oikein, Edward, siinä että kieltäysit ajutantin paikasta. Niitä on tosin kaksikin avoinna, mutta Clanronald ja Lochiel — ja melkeinpä jokainen meistä — ovat pyytäneet nuorelle Aberchalladerille yhtä, ja alamaalaiset ja irlantilainen puolue haluavat F—:n nuorelle loordille toista. Jos siis jompikumpi ehdokas syrjäytettäisiin sinun vuoksesi, niin saisit vihamiehiä. Ja kummastuttaapa minua, että prinssi sinulle majurin arvon tarjosi, kun kuitenkin hyvin tiesi ett'ei everstiluutnanttia vähempi voisi tyydyttää muita, jotka eivät pysty tuomaan puoltatoista sataa miestä enempää sotakentälle. Mutta kärsivällisyyttä vain — kaiketi hän oppii suoriutumaan. Nykyään vielä on kaikki kunnossa, ja täytyy vain saada sinut uusiin pukimiin illaksi, sillä suoraan sanoen et ulkoasultasi ole hoviin sopiva."

"Hm", virkkoi Waverley, tahrautuneita vaatteitaan silmäillen, "onhan metsästystakkini nähnyt paljonkin palvelusta siitä asti kuin erosimme, mutta sen sinä, veikkoni, varmaankin tiedät yhtä hyvin tahi paremmin kuin minä."

"Osotat liian suurta kunniaa tietäjälahjoilleni", vastasi Fergus. "Meillä oli niin paha hoppu, ensin puuhatessamme taistelua Copea vastaan ja sittemmin toimiessamme alamaassa, että saatoin antaa vain ylimalkaisia määräyksiä Perthshireen jääneille miehillemme, jotta suojelisivat ja auttaisivat sinua, jos heidän tielleen sattuisit. Mutta kerrohan seikkailusi juurtajaksain, sillä minä olen niistä kuullut vain osapuilleen."

Waverley teki selkoa tapauksista, jotka lukija jo tuntee. Sillävälin he saapuivat Ferguksen asuntoon; se oli pienessä kivetyssä pihassa Canongaten varrella, reippaan neljänkymmenen ikäisen lesken talossa, joka näytti hyvin suopeasti hymyilevän kauniille, nuorelle päällikölle; häneen tuntuivat hyvä ulkomuoto ja ripeä mieli aina tehoavan, mistään puoluekannasta huolimatta. Vastassa oli Callum Beg, tuttavallinen hymy suupielissään. "Callum", käski päällikkö, "kutsuhan Shemus an Snachad" (Neula-Jaakko). Tämä oli Vich Ian Vohrin perheräätäli. "Shemus, mr. Waverley ottaa yllensä tartanin: neljässä tunnissa tulee sinun valmistaa hänen polvihousunsa ja sääryksensä. Tiedät hyvärakenteisen miehen mitan. Levätti tehdään Mac-Ivorin väriä ja sininen lakki prinssin mallia. Lyhyt vihreä takkini, hopeanauhoineen ja -nappineen, sopii hänelle kuin tehty, enkä ole sitä kertaakaan käyttänyt. Vänrikki Maccombich etsiköön sievän kilven asevarastostani. Prinssi on antanut mr. Waverleylle lyömämiekan ja pistoolit, minulta hän saa tikarin ja kukkaron; pari matalakorkoisia lapikkaita vielä, niin olet täydellinen Ivorin poika, Edward veikkonen."

Nämä välttämättömät ohjeet annettuaan jatkoi Fergus keskusteluaan Waverleyn seikkailuista. "On päivänselvää", huomautti hän, "että sinä olet ollut Donald Bean Leanin hoteissa. Näetkös, marssiessani pois heimoni luota prinssiin yhtyäkseni, minä annoin tuon arvoisan kansalaisen tehtäväksi erään palveluksen, jonka suoritettuaan hänen piti liittyä minuun kaikella miesjoukolla, minkä saisi kokoon. Mutta sitä ei tämä herrasmies totellutkaan, vaan arveli nyt saaneensa oivallisen tilaisuuden omintakeiseen sotaan. Hän on samoillut koko maan kauttaaltaan, rosvoten sekä vihollista että ystävää, luulemma, muka pakkoveroa keräämässä, toisin ajoin ikään kuin minun valtuutuksellani ja toisinaan (ja kirottu olkoon mokoma hävyttömyys) omassa mahtavassa nimessään! Hirteen hänet vielä vedätän! Varsinkin tunnen hänen kättensä teot siinä tavassa, jolla sinut pelastettiin Gilfillanin kynsistä, ja epäilemättä oli Donald itse näyttelemässä kamasaksan osaa; mutta miten hän raskitsi jättää sinut rosvoamatta, tahi olla lunnaita vaatimatta, tahi jollakin tavoin käyttämättä vankeuttasi omaksi edukseen, sitä en minä jaksa ymmärtää."

"Sen kertoi prinssi itse, ja kyseli sinusta paljonkin. Sitte hän selitti sinun olevan erään pohjoisen osastomme huostassa — enhän voinut tiedustaa tarkemmin — ja pyysi minua lausumaan mielipiteeni siitä, miten sinuun nähden meneteltäisiin. Neuvoin tuotattamaan sinut tänne vankina, kun en tahtonut saattaa sinua vielä pahempaan epäluuloon hallituksesi silmissä, siltä varalta että vieläkin yrittäisit matkustaa etelään. Enhän näet tiennyt joutuneesi syytteeseen valtiokavalluksesta, mikä juttu osaltaan lienee vaikuttanut alkuperäisen päätöksesi muuttumisen. Tuo juro, kelvoton pölkkypää Balmawhapple lähetettiin ratsujoukko pahaisensa keralla noutamaan sinua Dounesta. Hänellä on jo luontainenkin vastenmielisyys kaikkia herrasmiehiä kohtaan, ja nyt hänen muistissaan varmaankin vielä kiehui Bradwardinen kanssa syntynyt kaksintaistelu — siinä on arvatakseni syy hänen käytökseensä, varsinkin kun tiedän sanoa hänen laverrelleen tuosta tapauksesta sellaista toisintoa, joka on varmasti antanut vauhtia entisessä rykmentissäsi levinneille huhuille."

"Hyvin mahdollista", virkahti Waverley; "mutta tottahan jo ehdit kertomaan minulle jotakin Florastakin, Fergus?"

"No, ei ole hänestä muuta sanomista, kuin että hän jaksaa hyvin ja asuu nykyään erään sukulaisen luona kaupungissa. Pidin parempana antaa hänen tulia tänne, koska aseittemme menestys on saanut montakin ylhäistä neitoa sotilashoviimme saapumaan; ja vakuutan sinulle, että Flora Mac-Ivorin tapaisen neidon läheisimmälle sukulaisellekin on siitä etua. Täytyyhän tällaisessa vaatimusten ja pyyntöjen kilpailussa koettaa kaikin rehellisin keinoin lisätä arvoaan."

Viime lauseessa oli jotakin Waverleyn tunteita loukkaavaa. Hän ei voinut sietää ajatusta, että Floraa käytettäisiin auttamaan veljeään eteenpäin sillä ihailulla, jota hänen täytyi joka taholla herättää; ja vaikka se täydellisesti soveltui moneenkin Ferguksen luonnepiirteeseen, niin tuntui se itsekkyydessään arvottomalta sekä sisaren ylevälle mielelle että Ferguksenkin rohkealle miehuudelle. Mutta ranskalaisessa hovissa kasvaneena ei Fergus sellaisia juonia outoina pitänyt, eikä huomannut ystävänsä pahastumista, vaan jatkoi: "Tuskin voimme tavata Floraa ennen iltaa, jolloin hän saapuu prinssin kemuihin. Minulla ja siskollani oli riitaa siitä, ett'ei hän Glennaquoichista lähtiessäsi tullut hyvästelemään. En tahtoisi moista kiistaa uudistaa, pyytelemällä häntä vastaanottamaan sinut jo päivemmällä; kenties ei se olisikaan ainoastaan tehotonta, vaan vieläpä estäisi teidät illallakaan tapaamasta toisianne."

Heidän jutellessaan kuuli Waverley pihalta vierashuoneen ikkunan alta tutun äänen. "Takaanpa teille, ystäväiseni", lausui puhuja, "että se on pelkkää sotakurin epämuodostusta, ja joll'ette tavallaan olisi tyro, niin ansaitsisi toimenpiteenne ankaran nuhteen. Sotavankia ei millään muotoa saa lyödä kahleisiin eikä pidättää in ergastulo, niinkuin olisi käynyt jos esim. olisitte teljennyt tämän herrasmiehen Balmawhapplen jyvähinkaloon. Sen kyllä myönnän, että moista vankia voidaan varmuudeksi säilyttää in carcere eli yleisessä vankilassa." Balmawhapplen murahteleva ääni kuului vihaisesti tokaisevan jotakin jäähyväisiksi; ainoastaan sanan "maankiertäjä" saattoi erottaa. Hän oli kadonnut näkyvistä, kun Waverley ehti portaille tervehtimään Bradwardinen arvoisaa paroonia. Hänen uusi sotilaspukunsa — kultanauhainen sininen takkinsa, tulipunaiset liivinsä, polvihousunsa ja suunnattoman pitkävartiset saappaansa — näytti luoneen yhä lisää jäykkyyttä ja säntillisyyttä hänen kookkaalle, suoralle vartalolleen; niinikään oli sotapäällikkyyden ja järkähtämättömän käskyvallan tietoisuus samassa määrin lisännyt käytöksen mahtavuutta ja puhelun kaavamaisuutta.

Hän tervehti Waverleytä tavallisella lempeydellään, oitis kiihkeästi udellen selitystä niihin seikkoihin, joiden kautta hän menetti paikkansa Gardinerin rakuunarykmentissä. "En tosin pienimmässäkään mitassa epäile nuorta ystävääni syypääksi mihinkään noin karskin kohtelun ansainneeseen ajattelemattomuuteen", huomautti hän, "mutta onpahan vain oikeus ja kohtuus, että Bradwardinen paroonilla on täydet takeet ja selvät keinot, paljastaakseen kaiken katalan panettelun, mitä on liikkeellä Waverley-Honourin perillisestä, jota milt'ei pidän omana poikanani."

Fergus Mac-Ivorkin oli jo saapuvilla, ja teki nopeasti selvää tapahtumain kulusta, lopuksi kuvaten miten loistavaa kohtelua Edward oli nuorelta chevalieriltä osakseen saanut. Parooni kuunteli vaieten ja lopuksi sydämellisesti pudisti Waverleyn kättä, onnitellen häntä siitä että oli tullut laillisen prinssinsä palvelukseen. "Sillä", jatkoi hän, "vaikka täydellä syyllä on kaikissa kansakunnissa pidetty häpeällisenä rikkoa sacramentum militare — olkoon sen sitte tehnyt kukin sotilas yksittäin, kuten roomalaiset sanoivat per conjurationem, taikka yksi ainoa sotilas kaikkien muiden nimessä — niin ei ole toki kukaan konsanaan epäillyt, ett'ei noin vannotusta uskollisuudesta vapauttaisi dimissio, eli sotilaan erottaminen, joka muutoin tuntisikin asemansa yhtä tukalaksi kuin kaivosmiehet, suolankaivajat ja muut adscripti glebae, eli elinorjat. Tämä on jokseenkin samaa kuin oppineen Sanchezin brocardicum hänen De jurejurando nimisessä teoksessaan, josta tietenkin olette hakenut tukea päätöksellenne. Mitä taas niihin tulee, jotka teitä ovat herjanneet karkulaiseksi, niin vakuutan kautta taivaan, että luulen heidän varmasti ansainneen sen rangaistuksen, minkä säätää Memnonia lex, myöskin nimeltään Lex Rheumia, jota selittelee Tullius puheessaan In Verrem. Kuitenkin tuntuu minusta siltä kuin te, mr. Waverley, ennen kuin ryhdyitte mihinkään erityiseen palvelukseen prinssin armeijassa, olisitte voinut kysyä mikä asema vanhalla Bradwardinella siinä oli ja eikö hän olisi ollut erinomaisen onnellinen, jos olisi saanut teidät siihen ratsurykmenttiin, jonka hän nyt aikoo kerätä."

Edward vältti nuhteen huomauttamalla miten hänen oli siekailematta vastattava prinssin esitykseen, ennen kuin tiesikään oliko parooni sillähaavaa armeijan mukana vaiko muualla palveluksessa.

Tästäkin seikasta selvittyään tiedusti Waverley miss Bradwardinea ja sai kuulla hänen saapuneen Edinburgiin Flora Mac-Ivorin keralla, päällikön suojelusvartion saattamana.

"Pyytäisin teitä", pitkitti parooni, "käymään matkassani asunnolleni asti, Luckenboothsiin, saadaksenne mennessä ihailla High Streetiä, ehdottomasti komeampaa katua kuin Lontoossa tahi Pariisissakaan on nähtävissä. Mutta Rose parka on suuressa tuskassa linnan kanuunista, vaikka olen Blondelista ja Coehornista hänelle todistanut, ett'eivät ne voi noin kauvas kantaa; ja sitä paitsi olen hänen Kuninkaalliselta Korkeudeltaan saanut toimekseni mennä armeijamme leiriin pitämään huolta siitä, että miehet alkavat condamare vasa, sitoa myttynsä, ja sulloa reppunsa huomispäivän marssia varten."

"Luvallanne sanoen, eversti Mac-Ivor, ei niin helppo kuin näytte arvelevan. Väkenne kyllä enimmäkseen läksi ylämaasta sellaisenaan, ilman minkäänlaatuista matkataakkaa; mutta on ihan uskomatonta, miten paljon he matkan varrella ovat haalineet jonninjoutavaa tavaraa. Näinpä erään miehenne — vieläkin luvallanne sanoen — hilaavan suurta kuvastinta selässään."

Fergus vain yhä nauroi. "Niinpä niin, hyvä parooni", virkkoi hän, "mutta kyllähän tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että sata ulaania tahi kourallinen Schmirschitzin panduureja olisi tehnyt paljon puhtaampaa jälkeä maassa kuin tuo kuvastinritari ja kaikki klan'imme yhteensä."

"Se on todeksi tunnustettava", myönsi parooni; "he ovat, niinkuin pakanallinen kirjailija sanoo, ferociores in aspectu, mitiores in actu, näköjään kauheita kyllä, mutta toimessa lievempiä kuin ulkomuodosta osaisi päättää. — Mutta tässähän loruilen kahden pojan kanssa, vaikka minun jo pitäisi olla kuninkaallisessa puistossa."

"Mutta aterioitsettehan meidän kanssamme palattuanne? Vakuutanpa teille parooni, että joskin tarvittaissa pystyn elämään ylämaalaistapaan, en ole sentään unohtanut pariisilaista kasvatustani ja osaan oivallisesti faire la meilleure chère."

"Hittoko sitä epäilisi!" naurahti parooni, "kun kuljetatte muassanne vain keittotaitonne ja hyvän kaupungin on ainekset annettava? — No, asiaa on minulla kaupungissakin, mutta saavun joukkoonne kello kolmelta, jos ruoka voi odottaa niin kauvan."

XXVIII.
Soturipäivällinen.

Neula-Jaakko oli sanansa pitävä mies, milloin viina ei päässyt väliin; ja tässä tilaisuudessa Callum Beg, joka mielestään vielä oli Waverleylle velassa, kun tämä ei ollut sen hyvittämiseen suostunut Kultahaarukan isännän terveyden kustannuksella, tahtoi maksaa sitoumuksensa, pitämällä Ivorin heimon räätäliä tuiki tiukassa, kunnes työ oli valmis. Pidätyksestään vapautuakseen pujotteli Shemus neulaansa tartanissa salaman nopeudella, ja taiteilijan samalla hyräillessä jotakin laulua Fin Macoulin kamalista taisteluista, siinä hädin ennätti kuolla sankari kutakin kolmea neulanpistoa kohti. Puku valmistui siis aivan pian, sillä päällikön lyhyt nuttukin sopi Waverleylle mainiosti, eivätkä muutkaan vaatekappaleet suuria sovitteluja kaivanneet.

Sankarimme oli siten saanut vanhojen geeliläisten sotapuvun ylleen, ja kun se oli ihan omiaan luomaan voimakkaan ryhdin vartalolle, joka pituudestaan ja soleudestaan huolimatta oli pikemmin hintelä kuin tukeva, niin toivon lukijattarieni suovan hänelle anteeksi, jos katselikin itseään kuvastimessa useammin kuin kerran eikä voinut omastakaan puolestaan olla myöntämättä, että kuva oli hyvin kauniin nuoren miehen. Eihän sitä mitenkään käynyt kieltäminen. Vaaleanruskea tukka — hän kun vastoin ajan tapaa ei pitänyt tekotukkaa — soveltui oivallisesti lakille, jonka alta se valahti otsalle; lujalta ja notkealta näyttävä vartalo sai väljäpoimuiselta tartanilta arvokkaan leiman; siniset silmät tuntuivat olevan niitä, jotka

lemmessä sulaa, ja sodassa säihkyy:

ja luontainen seurustelun puutteen tuottama häveliäisyys sulostutti kasvonpiirteitä.

"Komea poika — aito uljas poika", kuiskasi Evan Dhu (nyttemmin vänrikki Maccombich) Ferguksen ripeälle emännälle.

"Kyllä hän hyvin mukiin menee", vastasi leski Flockhart, "vaan ei toki likimainkaan ole niin siropiirteinen kuin teidän everstinne, vänrikki."

"En heitä verrata aikonut", selitteli Evan, "enkä puhunut hänen kauneista kasvoistansa; sitä vain tarkotin, että mr. Waverley näyttää hyvärakenteiselta ja nasevalta, niin että hän kahakassa varmaankin on miestä puolestaan eikä häikäile hutkia missä tarvitaan. Miekkaa ja kilpeä hän todella osaakin käyttää — olenhan Glennaquoichissa monena sunnuntai-ehtoopuolena ollut aseleikkisillä hänen kanssaan, ja Vich Ian Vohr samaten."

"Jumala teitä armahtakoon, vänrikki Maccombich", huudahti säikähtänyt presbyteeriläinen, "eihän eversti toki konsanaan voine noin jumalaton olla!"

"No no, mrs. Flockhart, nuori verihän meillä kiehahtelee", vastasi vänrikki; "ja nuoret pyhimykset ovatkin vanhoina paholaisia."

"Mutta tappeletteko huomenna Sir John Copen kanssa, vänrikki Maccombich?" alkoi leski jälleen kysellä.

"Se on tiettyä, jos laskee meitä lähelleen, mrs. Flockhart", vakuutti geeliläinen.

"Kynsi kynttä vastaan, niinkuin Conan sanoi pirulle, mrs. Flockhart, ja pirulla oli lyhemmät."

"Sen voitte valallenne ottaa, mrs. Flockhart; ensimäisenä miehenä hän ryntää päin, kautta pyhän Pietarin!"

"Armahda taivas! Ja entäs jos saa surmansa punatakeilta!" huokasi helläsydäminen leski.

"Jos niin sattuisi, mrs. Flockhart, niin tiedänpä yhden, joka ei eloon jäisi häntä itkemään. Mutta tänään vielä elämme jok'ainoa ja aterioitsemme aimo halulla! Ja tuossa onkin Vich Ian Vohr, joka on sullonut reppunsa valmiiksi, ja mr. Waverley näkyy väsyneen heilumaan edes takaisin kuvastimen edessä; ja tuolla harmaja, jäykkä Bradwardinen parooni, joka entispäivien kahakoissa ampui meidän klan'istamme nuoren Ballenkeirochin Ronaldin, tulla tömistelee pitkin kujaa, kumppaninaan tuo köhivä rättärinretku, jota sanovat Macwheebleksi — juuri kuin Kittlegabin lairdin ranskalainen kokki kävelemässä pikku rakki kintereillään; ja minä olen nälissäni niin että näköä haittaa, kyyhkyseni, käskekää siis Katen asettaa rokka pöytään, ja pyntätkää tekin itsenne koreaksi, sillä tiedättehän että Vich Ian Vohr ei istuudu pöytään ennen kuin näkee teidät sen päässä emännöimässä; — älkääkä vain, emäntä kulta, unohtako viinaa."

Tämä viittaus tuotti päivällisen. Suruharsossaan hymyillen kuin aurinko usman läpi istuutui mrs. Flockhart pöydän päähän, itsekseen ehkä ajatellen ett'ei ollut väliä miten kauvan kapinaa kesti, kun se saattoi hänen seuransa niin suuresti tavallisia tuttavuuksiaan ylhäisemmäksi. Hänen kummallakin puolellaan istuivat Waverley ja parooni, ja päällikkö oli hänelle mieluinen vis-à-vis. Rauhan ja sodan miehet, rättäri Macwheeble ja vänrikki Maccombich, ottivat sijansa molemmin puolin päällikköä, monet kerrat syvään kumarreltuaan herroilleen ja toisilleen. Aikaan, paikkaan ja asianhaaroihin katsoen oli ateria perin oivallinen, ja Fergus oli parhaalla tuulellaan. Vaaroista välinpitämättömänä, luonteensa, nuoruutensa ja kunnianhimonsa innossa, hän jo mielikuvituksessaan näki kaikki aikeensa onnistuneina, ennättämättä muistelemaan että soturin toisena, suurena mahdollisuutena on hauta. Parooni parilla sanalla puolustelihe siitä, että oli tuonut rättärin mukanaan. He olivat haalineet tarvittavia varoja sotaretkeä varten, selitti hän. "Ja tosiaan", lausui vanhus, "niin totta kuin uskon tämän retken viimeisekseni, lopetan siinä missä alotinkin — olen aina huomannut vaikeammaksi saada sodan jäntäreitä, joiksi muuan oppinut asiantuntija nimittää caisse militairea, kuin sen lihaa, verta ja luuta."

"Mitä kuulenkaan! Oletteko koonnut ainoan kelvollisen ratsujoukkomme, saamatta avuksenne Doutellen louisdoreja?" ["La Doutelle" oli sota-alus, joka Ranskasta toi kapinoitsijoille pikku määrän rahaa ja aseita.]

"Se on häpeällistä", kiivaili nuori ylämaalainen; "mutta jakakaamme edes minun apurahani jäännös: se säästää teiltä tämäniltaiset huolet ja huomenna on kaikki yhdentekevää, sillä ennen auringon laskua saamme kukin tavalla tahi toisella osuutemme." Waverley teki samanlaisen tarjouksen korviaan myöten punastuen, mutta suurella vakavuudella.

"Kiitos vain, pojat", virkkoi parooni, "vaan enpä tahdo tehdä lovea rahavähiinne. Rättäri Macwheeble on jo hankkinut tarvittavan summan."

Rättäri vääntelehti kuin tulisilla hiilillä. Vihdoin hän, alustukseksi moneen kertaan rykäistyään ja loppumattomalla sanojen toistelulla tankattuaan uskollisuuttaan hänen armonsa palveluksessa, yöllä tahi päivällä, elävänä tahi kuolleena, hän alkoi vihjailla, että pankit olivat siirtäneet kaikki käteiset varansa linnaan; epäilemättä oli hopeaseppä Sandie Goldie tekevä parhaansa hänen armoaan palvellakseen; mutta aika oli peräti täpärällä sellaisten panttauspaperien laatimiseen; ja jos kerran hänen armonsa Glennaquoich tahi mr. Waverley voisivat —

"Mokomaa lorua en ota kuullaksenikaan, sir", keskeytti parooni äänellä, joka mykistytti Macwheeblen, "tehkää vain niin kuin jo olemme sopineet, jos tahdotte palveluksessani pysyä."

Rättäristä tuntui kuin olisi hänet tuomittu laskemaan verta omista suonistaan parooniin, vaan hän ei kuitenkaan hirvinnyt hiiskahtaa sanaakaan vastaan. Tovin vielä vääntelehdittyään tuolillaan hän kuitenkin kääntyi Glennaquoichiin ja selitti, että jos hänen armollaan oli enemmän hopeita käsillä kuin sotatarpeisimsa vaadittiin, niin tiesi hän taattuja henkilöitä, joiden huostaan ne tällähaavaa voisi uskoa ja hyvällä korollakin.

Fergus nauroi sydämensä pohjasta tälle ehdotukselle ja vastasi hengästyneenä: "Sulimmat kiitokseni, rättäri, mutta tiedättehän että meillä sotureilla on yleisenä tapana pitää emäntiämme pankkiireinamme. — Tässä, mrs. Flockhart", hän virkkoi, ottaen pulleasta kukkarostaan neljä, viisi isoa kultakolikkoa, ja viskaten kukkaron muine sisältöineen hänen helmaansa, "tämän enempää en nyt tarvitse. Ottakaa te loput: olkaa te pankkiirinani, jos eloon jään, ja testamenttini toimeenpanija, jos kaadun; mutta muistakaakin antaa jotakin niille ylämaan itkijävaimoille, jotka äänekkäimmin veisaavat viimeisen Vich Ian Vohrin peijaisissa."

"Tämä on testamentum militare", huomautti parooni, "joka roomalaisten keskuudessa sai etuoikeuden olla nuncupativum."

Mutta mrs. Flockhartin hellä sydän suli päällikön puheeseen; hän alkoi surkeasti nyyhkyttää ja kieltäysi jyrkästi koskemasta koko omaisuuteen, minkä Fergus sen vuoksi oli pakotettu ottamaan takaisin.

"No menköönpä", tuumasi päällikkö, "jos kaadun, niin sen saa krenatööri, joka pääkalloni rusentaa, ja koetan pitää siitä huolta, ett'ei hän sitä aivan vähällä työllä peri."

Rättäri Macwheeblen valtasi taaskin kiusaus pistää oma kauhansa keittoon, sillä missä käteinen raha oli kysymyksessä, siinä hän ei hevillä vaiti pysynyt. "Kenties olisi parempi viedä tuo kulta miss Mac-Ivorille, kuoleman tahi muiden sodan sattumien varalta. Voitaisiin laatia nuoren neidin nimeen lahjotuskirja mortis causa — parilla kynänpiirrolla tuo olisi tehtynä."

"Nuori neiti", väitti Fergus, "saa muita asioita ajatellakseen kuin näitä viheliäisiä kolikoita, jos sellaista sattuu."

"Totta — kieltämätöntä — ei epäilystäkään siitä; mutta teidän armonne tietää, että kylläinen suru —"

"On useimmille keveämpi kärsiä kuin nälkäinen? — Oikeassa olette, rättäri, aivan oikeassa; ja uskonpa, että joitakuita sellainen turva lohduttaisi koko ihmissukupolven häviöstä. Mutta on surua, joka ei tunne janoa, ei nälkää; ja Flora parka" — hän vaikeni, ja koko seurue oli myötätuntoinen hänen liikutukselleen.

Paroonin ajatukset luonnollisesti kääntyivät tyttärensä turvattomaan asemaan, ja suuri kyynelkarpalo herahti sotavanhuksen silmään. "Jos kaadun, Macwheeble, niin on teillä kaikki paperini ja tunnette kaikki asiani; olkaa rehellinen Rosaa kohtaan!"

Rättärikin oli sentään maallisesta savesta kaavailtu; pinta oli kyllä pölyinen ja rosoinen, mutta oli hänessä hyvää ja rehellistä tunteellisuuttakin, varsinkin milloin paroonista tahi hänen nuoresta tyttärestään oli puhe. Häneltä puhkesi hätääntynyt ulina. Jos se murheen päivä koittaisi ja Duncan Macwheeblellä olisi ainoakaan lantti taskussaan, niin se olisi miss Rosen. Hän oli raatava ja raastava, neidin pääsemättä puutetta tuntemaan; "jos koko Bradwardinen ja Tully-Veolanin komea paroonikunta, sen linna ja kartano — (hän nyyhki ja inisi joka hengähdyksellä) — sen suot ja nummet, pellot ja niityt — kasvavat viljat ja istutukset — rakennukset — puutarhat — kyyhkyslakat — verkko- ja veneoikeudet Veolanin vesissä ja lammissa — kymmenykset, kirkkoherran- ja kappalaisenpuustelli — annexis, connexis — laidun-edut — polttopuut, heinät ja rehut — läänitysvapaudet kaikkine niihin kuuluvine lisineen — (tässä hänen jo täytyi ottaa avukseen pitkän kaulahuivinsa liepukka, pyyhkiäkseen silmiään, joihin tuon teknillisen sekamelskan herättämät ajatukset heruttivat kyyneleitä virtanaan) — mitkä kaikki on täydellisemmin mainittu asianomaisissa papereissa ja todisteissa — ja sijaitsevat Bradwardinen pitäjäässä Perthin kreivikunnassa — jos, kuten jo mainittu, niiden kaikkien täytyy siirtyä isäntäni lapselta Inch-Grabbitille, joka on whig ja hannoverilainen, hänen pehtoorinsa hoideltavaksi, tuon Jamie Howien, joka ei kelpaa edes maalaispoliisiksi, saatikka rättäriksi" —

Valituksen alkupää oli todella ollut liikuttavakin, mutta lopulta oli mahdoton pidättää nauruaan. "Älkäähän välittäkö, rättäri", virkkoi vänrikki Maccombich, "sillä entiset hyvät riistämisajat ovat jälleen tulleet, ja Sneckus Mac-Snackus (tarkottaen kait annexis, connexis) sekä muut ystävänne saavat väistyä pisimmän miekan tieltä."

"Ja se miekka on oleva meidän, rättäri", vakuutti päällikkö, joka näki että Macwheeble oli hyvin ällistyksissään vänrikin selityksestä.

"Heille vuortemme metallin annamme, hei!
lillibulero, bullen a la,
kulta puuttuu, mut kalpoja kirkkaita ei,
lero lero, bullen a la,
velat, velkojat näinpä me kuittaamme vain,
lillibulero, bullen a la,
siten maksunsa saanut on tyytyvä ain',
lero lero, bullen a la.

"Vaan ei kannata olla noin alla päin pahoilla mielin, rättäri: juokaa viininne iloisin sydämin; parooni on onnellisesti ja voitokkaasti palaava Tully-Veolaniin ja yhdistävä omaansa Killancureitin lairdikunnan, koska tuo pelkuri sekarotuinen sika ei tahdo lähteä prinssin puolesta sotaan kuten oikea herrasmies."

"Tilat ovat tosiaan vierekkäin", selitti rättäri silmiään kuivaten, "ja yksi mies ne molemmat hoitelisi."

Mrs. Flockhartin poistuttua pöydästä miehet jäivät vielä tuokioksi pakinoimaan, edessä olevat sotatapahtumat tietysti parhaastapäästä puheen-aineena.

XXIX.
Tanssiaiset.

Kun vänrikki Maccombich oli lähtenyt ylämaalaisleiriin ja rättäri Macwheeble vetäytynyt johonkin syrjäiseen majataloon sulattelemaan päivällistään ja hautomaan Evan Dhun viittausta sotalain omavaltaisuudesta, meni Waverley paroonin ja päällikön seurassa Holyroodin linnaan. Jälkimäiset kaksi olivat mitä parhaimmalla tuulella, ja parooni matkalla kiusotteli sankariamme hänen kauniista vartalostaan, joka uudessa puvussa enimmin edukseen esiintyi. "Jos teillä on mitään aikomuksia jonkun hempeän Skotlannin immen sydäntä vastaan, niin kehottaisin teitä puheisiin päästessänne käyttämään Virgiliuksen sanoja:

"nunc insanus amor duri me Martis in armis,
tela inter media atque adversos detinet hostes,

"mitkä säkeet Struanin Robertson, Donnochy-klan'in päällikkö (joll'ei Luden vaatimukset ole primo loco varteenotettavat), on niin kauniisti kääntänyt kielellemme:

"sai julma lempi minut sääryksiin
ja lantioni laittoi tartaniin.

"Teillä sentään onkin polvihousut, joita pidän parempina, ne kun ovat vanhempaa perua isiltämme ja siistimmät näöltään."

On hyvin tunnettua, miten monet olivat ne ylhäiseen sivistyneeseen ja varakkaaseen säätyluokkaan kuuluvat herrasmiehet, jotka ottivat osaa vuoden 1745 onnettomaan ja toivottomaan yritykseen. Skotlannin vallasnaisetkin yleensä kannattivat uljasta ja kaunista nuorta prinssiä, joka heittäysi maanmiestensä armoille pikemmin romaanisankarina kuin juonivana valtiomiehenä. Ei siis ihme, että enimmän ikänsä Waverley-Honourin hiljaisuudessa viettänyttä Edwardia häikäisi se vilkkaus ja loisto, mikä nyt vallitsi kauvan autiona olleessa skotlantilaisessa palatsissa, vaikka paljon vielä olikin ulkonaisia merkkejä nähtävissä siitä että muutos oli häthätää toimeenpantu.

Väleen löysi rakastajan silmä lempensä esineen. Flora Mac-Ivor oli paraikaa Rose Bradwardinen seurassa palaamassa istuimelleen salin ylipäässä. Kaiken loiston ja kauneuden keskessäkin he olivat herättäneet yleistä huomiota, kahtena kieltämättä viehättävimpänä naisena mitä saapuvilla oli. Prinssi oli hyvin huomaavainen molemmille, varsinkin Floralle, jonka kanssa läksi tanssiin — hänen ulkomainen kasvatuksensa, ranskan- ja italiantaitonsa nähtävästi teki tehonsa.

Päästessään tanssin loputtua ahdingossa esille tunkeutumaan Edward seurasi Fergusta miss Mac-Ivorin luo. Kaikki se harras toivo, jota hän poissaollessaan oli sydämessään vaaliskellut, tuntui nyt tavattaessa häipyvän, ja niinkuin unohtuneen unen erikoiskohtia muistelemaan yrittävä, hän olisi tällä hetkellä koko maailman antanut muistaakseen mihin oli perustanut nyt harhaluuloilta tuntuvat haaveensa. Hän astui Ferguksen vierellä alla päin, polttavin poskin ja sydämessään sellaiset tunteet kuin pahantekijällä, joka mestauskärryillään hitaasti edetessään hälisevän katsojajoukon läpi ei tule tarkanneeksi mitään melua, mikä korviinsa tunkeutuu, eikä liikehtivää laumaa, jota harhaileva katseensa kohtaa.

Flora näytti hänen lähestyessään hiukan — vain hiukkasen — hämmentyneeltä. "Tuon tässä Ivorin heimon kasvatin", sanoi Fergus.

Sanalla oli sen verran erityistä äänenpainoa, jott'ei tämä voinut välttää kuumeentapaisella jännityksellä kuuntelevaa korvaa. Puhujan koko sävystä ja tavasta päättäen se ilmeisesti merkitsi: "En ole milloinkaan ajatteleva mr. Waverleytä sen likeisemmäksi." Edward seisahtui, kumarsi ja katsahti Fergukseen, joka puraisi huultaan — hänkin oli siis tulkinnut sisarensa tervehdyksen jotakin enempää merkitseväksi. "Tämä siis on unelmani loppu!" oli Waverleyn ensimäisenä ajatuksena, ja se tuotti niin sanomatonta tuskaa, että ajoi veren poskipäiltä.

Suurella mielenliikutuksella lausutut sanat kuuli itse chevalier, joka nopeasti esiin astuen tarttui Waverleytä käteen ja ystävällisesti tiedusteltuaan miten oli hänen vointinsa laita lisäsi haluavansa häntä puhutella. Voimakkaalla ja äkillisellä ponnistuksella, jonka asianhaarat pakolliseksi tekivät, Waverley tointui niin paljon, että sai seuratuksi prinssiä erääseen salin komeroon.

Prinssi pidätteli häntä jotakuinkin kauvan, kysellen Englannin katoolisten toryperheiden oloja, heidän vaikutusvaltaansa ja valtiollisia mielipiteitään. Tuollaisiin tiedustuksiin olisi Edward muulloinkin kyennyt vastailemaan vain ihan päällisinpuolin, ja on arvattavissa, että hänen selittelynsä nykyisessä tunteidenkuohussaan olivat sekavuuteen asti epämääräisiä. Chevalier pari kertaa hymyili hänen vastaustensa hajamielisyyttä, mutta pitkitti keskustelua, vaikka olikin pakotettu sitä enimmiten yksikseen ylläpitämään — kunnes huomasi Waverleyn saaneen aikaa malttua. On luultavaa että tämä pitkä puhelu oli osaksi aiottu edistämään sitä luuloa, että Waverley oli valtiollisesti tärkeä henkilö. Mutta loppulauselmistaan päättäen hänellä oli toinenkin ja hyväätarkottava vaikutin neuvottelunsa pidentämiseen, sankarimme itsensä vuoksi. "En voi vastustaa kiusausta", hän virkkoi, "joka houkuttelee minua kerskaamaan olevani erään naissalaisuuden huolellinen uskottu. Näette, mr. Waverley, että tiedän kaiken, ja vakuutan olevani sydämeni pohjasta puolellanne. Mutta, hyvä ystävä, teidän täytyy tiukemmin pitää tunteitanne ohjaksissa. Täällä on monta, joiden silmät näkevät yhtä hyvin kuin minun, vaan joiden kieleen ei ole yhtä suuresti luottaminen."

Niin sanoen kiepsahti hän kepeästi pois ja yhtyi muutaman askeleen päässä seisoskelevaan upseeriryhmään, jättäen Waverleyn mietiskelemään hänen viimeisiä sanojaan; niitä hän ei kokonaisuudessaan voinut ymmärtää, mutta tajusi kuitenkin neuvon, että varovaisuus oli tarpeellinen. Osottaakseen olevansa uuden herransa ilmaiseman harrastuksen arvoinen, hän uhallakin päätti yrittää heti totella kehoitusta ja astui jälleen Floran ja miss Bradwardinen luokse, ja jälkimäistä tervehdittyään onnistui pääsemään ylimalkaisen keskustelun alkuun paremmin kuin odottikaan.

Jos, rakas lukijani, konsanaan olet sattunut ottamaan kyytihevoset ----ssä tahi ——ssä (joista ainakin toinen ja luultavasti molemmatkin kievarit ovat osuneet kohdallesi), niin olet epäilemättä huomannut, tuskainen myötätuntoisuus sydämessäsi, miten surkean vastahakoisina koni-poloiset ensin pistävät kehnäytyneet kaulansa länkiin. Mutta kun kyytipojan vastustamattomat kehotuskeinot ovat saaneet ne hölkkäämään virstan tahi pari, niin ne turtuvat ensi tuskalleen, ja "valjaihin lämmittyään", kuten kyytipoikanne saattaa huomauttaa, tekevät matkaa kuin ei mikään olisi hätänä. Vertaus soveltuu niin oivallisesti Waverleyn tunteisiin tänä ikimuistoisena iltana, että otin sitä käyttääkseni mieluummin (varsinkin kun se tietääkseni on aivan omintakeinen) kuin jotakin loistavampaa kuvausta, jollainen olisi Byshen "Runoustaiteesta" tavattavissa.

Ponnistus on oma palkintonsa, niinkuin hyvekin; ja sankarillamme oli vielä muitakin elähyttäviä vaikuttimia urhean tyyneyden ja välinpitämättömyyden teeskentelyyn Floran silminnähtävää tylyyttä vastaan. Ylpeys on tehokas, vaikka kirveleväkin lääke rakkauden haavoihin. Prinssin suosion saavuttaneena, mahtavassa vallankumouksessa luultavasti huomattavankin sijan hankkivana, ylhäisen piirinsä veroisena sekä kasvatukseltaan että luontaisilta lahjoiltaan, nuorena, rikkaana ja jalosukuisena — kannattiko hänen masentua oikullisen kauneuden päänkeikauksesta?

Oi impi, armoton ja kylmän jäykkä,
on rinta mulla yhtä ylpeä.

Tällaisin tuntein Waverley päätti osottaa Floralle, ett'ei häntä lannistanut epuu, jonka hänen pikku turhamaisuutensa kuiski olevan tytön omallekin tulevaisuudelle yhtä kohtuuton kuin hänenkin. Ja tätä mielenmuutosta auttamassa oli yhä puoliaan pitelevä salainen ja itselleenkin tuntematon toive, että Flora saattaisi oppia pitämään hänen lempeään paremmassa arvossa, nähdessään ett'ei kokonaan hänen vallassaan ollut sitä vetää puoleensa tahi lykätä luotaan. Chevalierin sanoissa myös oli salaperäinen rohkaiseva sävy, vaikka Edward pelkäilikin niiden vain tarkottaneen että Fergus hartaasti kannatti sisarensa ja hänen välille aiottua liittoa. Mutta aika, paikka ja pikku sattumukset loihtivat hänen mielikuvituksensa äkkiä toimintaan ja loivat hänen käytökseensä miehekkään ja päättäväisen ilmeen, joka jätti kohtalon huostaan lopullisen ratkaisun. Jos hän sattuisi taistelun aattona olemaan ainoa murheellinen ja nolostunut, niin miten ahnaasti kävisikään juttuun kiinni kulkupuhe, jolla hänen maineensa oli jo kerrassaan liiaksi ollut hammasteltavana!

Näiden sekavien mielialojen vallassa ollen ja toisinaan ohimennessään hymyllään tahi nyökkäyksellään osanottoaan ilmaisevan prinssin rohkaisemana lämpeni Waverley yrittämään parhaansa mitä vilkkaasta luonteestaan lähti, ja herätti yleistä ihailua seurueessa. Keskustelu kääntyi vähitellen aloille, joilla hän edullisimmin sai näyttää kykyään ja tietojaan. Illan iloisuutta pikemmin ylensivät kuin ehkäisivät huomispäivän vaarat. Kaikkien hermoja piti tulevaisuus jännittyneinä ja jokainen tahtoi vielä nykyhetkestä nauttia. Tämmöinen mieliala on sangen suotuisa vilkkaan mielikuvituksen, runollisuuden ja intoisan kaunopuheliaisuuden ilmauksille. Waverleyllä, kuten jo aikaisemmin olemme huomauttaneet, oli toisinaan harvinaisen sujuva puhelahja, ja tässä tilaisuudessa hän useammin kuin kerran kosketteli hellimpiä tunteita ja sitte taas antausi säihkyvän hilpeyden aloille. Häntä kannattivat ja elähyttivät toiset saman hengen innostamat, jotta kylmäkiskoisemmatkin ja vakavasti harkitsevat lopulta tempausivat mukaan. Monet naiset kieltäysivät tanssista, joka yhä oli käynnissä, ja mikä milläkin tekosyyllä liittyivät seurueeseen, jonka "kaunis nuori englantilainen" näytti ympärilleen keränneen. Hänet esiteltiin useille ylhäisön naisille, ja tavallisesta ujoudestaan hetkeksi vapautuneella käytöksellään voitti hän kaikkien yksimielisen suosion puolelleen.

Flora Mac-Ivor tuntui olevan sukupuoltaan ainoa, joka pysyi hiukan kylmäkiskoisena ja mukautumattomana, vaan ei hänkään voinut kokonaan salata ihmettelyä, jota Waverleyn entistään paljoa sujuvampi ja loistavampi seurustelutaito herätti. En tiedä, eikö hän sentään hetkeksi ollut pikkuisen pahoillaan siitä, että oli asettunut niin jyrkästi torjumaan pois rakastajaa, joka noin hyvin tuntui ansaitsevan asemansa maan ylhäisimmissä piireissä. Hän oli epäilemättä tähän asti pitänyt paranemattomana haittana Edwardin luonteessa sitä mauvaise hontea, joka hänen mielestään liiaksi lähenteli arkamaisuutta ja saamattomuutta, itse kun oli kasvanut hovielämässä ja jäänyt vieraaksi englantilaisten tapojen vaatimattomuudelle. Mutta jos hänen sielussaan kajastikin hetkellinen toivomus, että Waverley olisi aina osottautunut noin rakastettavaksi ja miellyttäväksi, niin ei sen vaikutus kauvaakaan kestänyt, sillä heidän erottuaan oli esiintynyt asioita, jotka Floran silmissä saattoivat ennen tekemänsä päätöksen lopulliseksi ja peruuttamattomaksi.

Peräti toisenlaisin tuntein ja kaikella sielullaan kuunteli Rose Bradwardine hänen sanojaan. Hän tunsi salaista riemua siitä, että yleinen tunnustus kohdistui mieheen, jonka ansioita hän oli tullut pitäneeksi jo liiankin aikaisin ja liiankin hellästi arvossa. Ilman pienintäkään mustasukkaisuuden ajatusta, mitään pelkoa, tuskaa tahi epäilystä tuntematta, ainoankaan itsekkään mietteen häiritsemättä rauhaansa, katseli hän onnellisin mielin seurueen yksimielistä suosiollisuutta. Kenties oli tämän illan vilpitön ilo puhtainta mitä ihmismieli konsanaan voi kokea — niin lyhytaikainen ja suurien surujen seuraama kuin olikin.

"Parooni", virkahti chevalier, "en uskaltaisi jättää rakastettuani nuoren ystävänne seuraan. Hän on todenteolla pikku romanttisuudestaan huolimatta mitä viehättävin seurustelija."

"Ja kautta kunniani", vastasi parooni, "tuo poikanen voi välipäikseen olla yhtä yksvakainen kuin tämmöinen kuusikymmenvuotias ukon rahju. Olisipa teidän kuninkaallinen korkeutenne vain nähnyt miten hän avosilmin uneksi ja torkkui Tully-Veolanin lammen äyräillä kuin hypokondriakhes tahi, kuten Burton 'Anatomiassaan' määrittelee, phrenesiacus taikka lethargicus, niin ihmettelisitte mistä hän äkkipikaa on saanut noin hillittömänä pulppuilevan juhla-ilon ja leikkisyyden."

"Minä en muuta osaa arvella", selitti Fergus Mac-Ivor, "kuin että innostus on tartanien luoma, sillä vaikka Waverley on kaikin puolin kelpo poika, niin ei hän kuitenkaan toverina ole erityisemmän vilkas ollut."

"Sitä kiitollisempia saamme olla hänelle", sanoi prinssi, "kun on täksi illaksi varannut ominaisuuksia, joista lähimmät ystävänsäkään eivät ole mitään tienneet. — Mutta kuulkaapas, hyvät herrat, yö lähenee ja huomispäivän asioita on aikaisin ajateltava. Ottakoon kukin kauniin kumppaninsa ja kunnioittakoon vaatimatonta ateriaa läsnäolollaan."

Hän astui etumaisena toiseen huoneustoon ja istuutui baldakiinin alle pitkän pöytäjonon yläpäähän, sekä arvokkaana että kohteliaana, mikä sävy hyvin soveltui hänen ylhäiselle syntyperälleen ja suurille aikeilleen. Tuskin oli tuntia kulunut, kun jo soittajat kajauttivat lähtösäveleen.

"Hyvää yötä siis", huudahti chevalier, hypähtäen seisaalleen; "hyvää yötä ja olkoon ilo mukananne! — Hyvää yötä, kauniit naiset, jotka olette niin suuresti suoneet myötätuntoisuuttanne maanpakolaisprinssille. — Hyvää yötä, urheat ystäväni: olkoon tämäniltainen onnellisuus enteenä siitä, että pian ja voitokkaina palaamme näihin isiemme suojiin, ja että Holyroodin palatsissa vielä monen monina iltoina ilomme ja intomme kajahtelee."

Milloin Bradwardinen parooni jälkeenpäin sattui mainitsemaan tätä prinssin hyvästelyä hän ei kertaakaan ollut surumielin lisäämättä:

"Audiit, et voti Phaebus succedere partem
mente dedit; partem volucres dispersit in auras.

minkä", hän huomautti, "ystäväni Bangour on kauniisti kääntänyt meidän runomitallemme:

Rukousta Phaebus kuuli puolittain,
hän toiset puolet tuuleen huusi vain."

XXX.
Eräs tapaus herättää hyödyttömiä mietteitä.

Waverleyn ristiriitaiset tunteet ja uuvuksiin asti rasittunut mielentila olivat vaivuttaneet hänet myöhäiseen, mutta sikeään uneen. Hän uneksi olevansa Glennaquoichissa ja oli Ian nan Chaistelin suojiin siirtänyt Holyroodin juhlakemut. Kimeänä piipatteli säkkipilli, eikä se harha-aistimusta ollutkaan, sillä Mac-Ivorin klan'in "pääpiiparin" jämeät askeleet tömisivät pihakivityksellä, missä hän mrs. Flockhartin sanojen mukaan — tämä kun nähtävästi ei ollut kansallisen soitannon ystäviä — "järkytteli noppakivetkin irti liitoksistaan kiljunnallaan." Tietysti nämä säveleet pian kävivät Waverleynkin unelle liian voimakkaaksi säestykseksi.

Callumin töppösien tepastelu hänen kamarissaan (sillä Mac-Ivor oli jälleen antanut Waverleyn hänen huostaansa) oli seuraavana lähdön enteenä. "Eikö teidän armonne jo kiepsahda jalkeilleen? Vich Ian Vohr ja prinssi ovat parastakättä tuolla suuressa vihreässä laaksossa, jota täällä sanovat kuninkaanpuistoksi, ja monet ovat nyt pystyssä, joita iltaan mennessä kannetaan."

Waverley hypähti ylös vuoteestaan ja järjesti Callumin neuvolla ja avulla tartanipukunsa kuntoon. Samalla Callum ilmotti hänen nahkareppunsa saapuneen Dounesta ja jo joutuneen Vich Ian Vohrin tavarain mukana kuormavankkureihin.

Waverleyn mieleen johtui luolan-neidon salaperäinen paperitukku, joka tuntui aina vain livahtavan hänen käsistään. Mutta nyt ei ollut aika ajatella uteliaisuutensa tyydyttämistä: kieltäydyttyään mr. Flockhartin tarjoamasta "aamutuimasta" — varmaankin ainoana miehenä, jolle chevalierin armeijassa ei sellainen lämmike kelvannut — hän lausui jäähyväisensä ja läksi Callumin keralla matkaan.

"Callum", kysäisi hän, heidän rientäessään pitkin likaista kujaa Canongaten eteläkulmalle päin, "mistä minä hevosen saan?"

"No mutta mitä hittoa ajattelettekaan!" kummaili Callum. "Vich Ian Vohr marssii heimonsa etunenässä kilpi olallaan, prinssistä puhumattakaan, joka tekee samaten. Tokihan tekään ette sen parempaa tahtone?"

"Enpä todellakaan, Callum, sitte. Annahan kilpeni; no, nyt olemme valmiit. Miltä näytän?"

"Pulskalta kuin se ylämaalainen, joka on kuvattu Luckie Middlemassin ravintolan kylttiin", kehui Callum.

Suoriuduttuaan pääkaupungin rumasta ja likaisesta laitaosasta ulos raittiiseen ilmaan tunsi Waverley uutta intoa ja voimaa, lujin mielin ajatellen edellisen illan tapahtumia ja toiveikkaasti, päättävästi antautuen alkavan päivän vaiheisiin.

Hänen noustuaan St. Leonardin pienelle kallionyppylälle avautui hänen eteensä Kuninkaanpuisto eli "Arthurin istuin" nimisen vuoren ja Edinburgin kaupungin nykyisen etelärinteen välinen notkelma. Omituisen vilkas ja eloisa näky esiintyi siellä. Sinne oli ylämaalaisten armeija asettunut, parhaillaan valmistuen lähtöön. Waverley oli jotakin sen kaltaista nähnyt Fergus Mac-Ivorin kanssa metsästysretkellä ollessaan, mutta nyt oli hyörinä monin verroin suuremmoisempaa ja jännittävämpää. Taustalla törröttelevät vuoret ja itse taivaan kupukin kaikuivat säkkipillin sävelistä, jotka kukin omalla soinnullaan kutsuivat päällikköään ja klan'iaan taisteluun. Vuoristolaiset nousivat ylös vuoteiltaan, taivasalla yönsä vietettyään, kuin kekojensa ympärillä kuhiseva mehiläisparvi — ketterinä ja jäntevinä kuin kaikkiin sotatemppuihin tottunut joukko konsanaan; vaikka kukin toimikin omintakeisesti ja säännöttömästi, oli tuloksena kuitenkin hyvä järjestys ja säännöllinen ryhmitys.

Hauskalta ja reippaalta näytti sekin sekamelska, jolla eri klan'it joutuisasti keräysivät lippujensa ympärille marssiasentoon. Heillä ei ollut mitään telttejä purettavana, kun olivat miltei kaikki maanneet paljaalla tantereella siitä huolimatta, että alkoi olla syysmyöhä ja yökylmiä. Tuokion aikaa lainehtivat ja liikehtivät edes takaisin liehuvat tartanit, heiluvat töyhdöt ja liput, joissa loistivat Clanronaldin ylpeä tunnussana Ganion Coheriga (vastustakoon ken uskaltaa), Mac-Farlanien sotahuuto Loch Sloy, Tullibardinen markiisin valiolause Forth, fortune, and fill the fetters (eespäin, onni, ja täytä kahleet), loordi Lewis Gordonin Bydand ja monien muiden päälliköiden vaakunalauselmat.

Vihdoin järjestyi väenpaljous kapeaksi, synkäksi, pitkän pitkäksi kolonnaksi, joka ulottui laakson päästä päähän. Etunenässä kohosi chevalierin lippu, punainen risti valkealla pohjalla, alla valiolause Tandem Triumphans. Armeijan etujoukkona oli pienoinen ratsuväkiosasto, etupäässä alamaan aatelia palvelijoineen ja alustalaisineen, ja heidän lippunsa, joita oikeastaan lukumäärään nähden oli liian monta, liehuivat jo taivaanrannalla.

Waverleyn silmäillessä kirjavaa näkyä, jonka vaikutusta lisäsivät muutamat linnasta ylämaalaisten pois rientäviä takajoukkoja kohti ammutut satunnaiset kanuunanlaukaukset, muistutti Callum tavallisella suorapuheisuudellaan, että Vich Ian Vohrin osasto oli etumaisia, joten oli paras kiireimmän kautta pötkiä sitä tavottamaan, kanuunanruoaksi siihen töllistelemään jäämättä. Waverley lähtikin rientämään nopeasti eteenpäin, kuitenkin tuon tuostakin luoden katseen sankkoihin soturiparviin, joita keräytyi sekä edessään että takanaan. Lähemmäksi tultaessa ei armeija enää tuntunutkaan yhtä mahtavalta. Jokaisen klan'in johtavat miehet kyllä olivat hyvin asestettuja ja uljaan näköisiä taistelijoita, hyvään sotakuriinkin tottuneita, mutta alempina arvoluokkina oli ylämaan rahvasta, köyhää, huonosti puettua, vaillinaisissa aseissa — näivettynyttä ja kurjan näköistä väkeä. Jokaisella suurella klan'illa oli noita "helootteja" joukossaan, niin että osastojen takimaiset rivit muistuttivat rosvolaumaa; aseina näki siellä seipääseen kiinnitettyjä kirveitä, tupettomia miekkoja, lukottomia piiluikkuja, viikatteen teriä ja sen semmoista; muutamilla oli ainoastaan tikari, nuija tahi aidas. Näiden sivistymättömien raukkojen julma, siistimätön ulkomuoto herätti hämmästystä alamaassa, vaan myös pelkoakin. Niin vähäisen tunnettiin siihenkään aikaan ylämaan asukkaita, että näiden sotilasseikkailijain esiintyminen sai etelä-alamaalaiset yhtä ällistyneiksi kuin olisi heidän maansa pohjoisesta vuoristosta neekerien tahi eskimoiden kansainvaellus käynyt sivistynyttä maailmaa uhkaamaan. Ei siis ihme että Waverley tähän asti arvosteltuaan ylämaalaisia niiden näytteiden mukaan, joita ovela Fergus oli tuon tuostakin saattanut hänen eteensä, nyt tunsi luottamuksensa hiukan jäähtyvän ja oli pakotettu ensi työkseen ihmettelemään uskaliasta yritystä, jolla silloin korkeintaan 4,000 miehen suuruinen joukko miehiä, niistä tuskin puolet asestettuja, aikoi muuttaa yhdistetyn brittiläisen kuningaskunnan kohtaloa ja kukistaa sen hallitsijasuvun.

Hänen siten kulkiessaan pitkin yhä paikallaan pysyttelevää kolonnaa laukaistiin vihdoin lähdön merkiksi ainoa kanuuna, mikä näin tärkeää valtiokeikausta suunnittelevalla armeijalla oli ja joka ei mihinkään tosi työhön kelvannutkaan. Hetikohta oli koko taistelulinja liikkeessä. Eteenpäin rientävistä pataljoonista kajahti ilmoille hurja riemuhuuto, joka sitte hukkui säkkipillien hälyyn, kunnes raskas marssin töminä senkin voitti kumealla pauhullaan. Liput loistivat ja heilahtelivat, ja ratsuväki kiiruhti etujoukoksi, lähettääkseen tiedusteluosastoja ottamaan selvää vihollisen liikkeistä. He katosivat Waverleyn katseilta, pyörähtäessään "Arthurin istuimen" taakse. Jalkaväki seurasi samalle taholle, eteläisempää tietä käyttäen. Edwardin oli melkoisen vaikea ehättää Ferguksen osastoon, joka hänen saapuessaan pysähtyi, asettui asentoon ja vastaanotti hänet innostunein säkkipillien sävelin. Miehetkin hurrasivat täyttä kurkkua; useimmat tunsivat hänet ennestään ja olivat nyt ylpeitä siitä, että hän oli oman heimon puvussa. "Hoilaatte kuin olisi itse päällikkönne astunut riveihinne", huomautti Evan Dhulle muuan naapuriklan'in mies.

"Ahaa! Hän se siis on se kaunis eteläpuolen Duinhewassel, joka menee naimisiin lady Floran kanssa?"

"Saattaapa kyllä, ja kuka sen tietääkään. Eihän se ole sinun asiasi enempää kuin minunkaan, Gregor."

Fergus astui syleilemään vapaaehtoista, lämpimästi ja sydämellisesti toivottaen hänet tervetulleeksi heimonsa riveihin; mutta piti tarpeellisena samalla selittää syyn miksi hänen pataljoonansa oli näin kutistunut, kolmeksi sadaksi, huomauttamalla että paljon miehiä oli lähetetty tiedusteluosastoiksi.

Asian laita oli kuitenkin sellainen, että Donald Bean Leanin luopuminen oli häneltä riistänyt vähintäinkin kolmisenkymmentä tanakkaa soturia, jotka oli varmasti olettanut saavansa palvelukseensa, ja että useat hänen satunnaisista puoluelaisistaan olivat päälliköittensä kutsumuksesta liittyneet niiden lippujen ympärille, joiden alaisia varsinaisesti olivat. Hänen omankin klan'insa suuren pohjoisen haaran kilpaileva päällikkö oli kerännyt väkensä, vaikk'ei vielä ollut käynyt kannattamaan kumpaakaan taistelevaa puoluetta, ja oli juonillaan saanut jossakin määrin supistetuksi Ferguksen johtamaa osastoa. Näitä pettymyksiä korvasi sentään se yleinen myönnytys, että Vich Ian Vohrin lippukunta oli näöltään, varustuksiltaan ja asetaidoltaan Charles Edwardin parhaittenkin valiojoukkojen veroinen.

Duddingstonen kylän sivuutettuaan seurasi armeija jonkin aikaa Edinburgin ja Haddingtonin välistä postitietä, kunnes Musselburgin kohdalla meni Eskin poikki. Silloin se kääntyi mereen päättyvältä lakealta tasangolta sisämaahan päin ja otti haltuunsa Carberry Hill nimisen ylängön harjanteen, joka Skotlannin historiassa jo ennestäänkin oli muistettava paikka, siinä kun kaunis Maria Stuart antautui kapinallisten alamaistensa vangiksi. Tämä tienoo valittiin sen johdosta, että hallituksen armeija oli chevalierin saaman tiedon mukaan Aberdeenista meritse tultuaan astunut maihin Dunbarissa ja edellisenä yönä leiriytynyt Haddingtonin länsipuolelle, aikoen laskeutua tasankoa myöten Edinburgiin päin, pitkin alempaa rantatietä. Pysyttelemällä ylängöllä, joka monessa kohti oli postitien sivussa, toivoivat ylämaalaiset saavansa tilaisuuden edulliseen hyökkäykseen. Armeija seisahtui siis Carberry Hillin harjalle sekä soturiensa levähdyttämiseksi että saadakseen sopivan keskusaseman, mistä joukot voitaisiin marssittaa vihollisen liikkeiden mukaan. Siinä odoteltaessa saapui prinssiltä lähetti kutsumaan Fergusta kiireimmiten hänen luokseen; hän tiesi kertoa, että etujoukko oli joutunut kahakkaan muutamien vihollisten ratsumiesten kanssa ja että Bradwardinen parooni oli leiriin lähettänyt muutamia vankeja.

Waverley läksi rivistä ja astui eteenpäin, uteliaana näkemään mitä oli tekeillä. Pian hän huomasi viisi tai kuusi ratsumiestä, jotka pölyisinä saapuivat täyttä neliä ilmoittamaan, että vihollisjoukot olivat liikkeellä pitkin rannikkoa länteen päin. Edemmäs päästyään hän äkkiä kuuli surkeaa ähkymistä eräästä hökkelistä. Hän lähestyi mökkiä ja kuuli oman kotiseutunsa tutulla murteella jonkun yrittävän lausua isämeitää tuskan keskeyttämällä äänellä. Kärsimykset aina herättivät aulista vastakaikua sankarimme povessa. Sisälle astuen hän ensi hämyssä ei voinut erottaa muuta kuin jonkinlaisen punaisen mytyn, sillä ne, jotka olivat riisuneet haavoittuneelta aseet ja osan vaatteita, olivat jättäneet hänelle edes rakuunakauhtanan, johon kääriytyneenä hän kiemurtelihe maassa.

"Jumalan tähden", rukoili haavotettu Waverleyn askeleet kuullessaan, "antakaahan pisarakaan vettä!"

"Sen saatte", vastasi Waverley, nosti miehen käsivarsillaan ylös ja kantoi hänet mökin ovelle, antaen hänen juoda taskuleilistään.

"Luulisin tuntevani tuon äänen", sanoi mies, mutta harhailevan katseensa sattuessa Waverleyn pukuun hän päätään pudistaen huokasi: "ei, eihän tämä ole meidän nuori squire!"

Tällä nimellä oli Edward yleiseen tunnettu Waverley-Honourin tiluksilla, ja se loi hänen sydämensä nyt tuhansia muistoja tulvilleen, niitä kun jo kotimaan tuttu kieli oli elvytellyt. "Houghton!" hän huudahti, tuijottaessaan jäykistyviin kasvonpiirteisiin, joille kuolema alkoi painaa leimaansa, "sinäkö siinä?"

"En uskonut enää kuulevani englantilaista ääntä", valitteli haavotettu; "minut heitettiin tänne joko elämään tai kuolemaan oman onneni varassa, kun huomasivat, ett'en tahtonut antaa mitään tietoa rykmentistäni. Mutta voi, squire, miten saatoittekaan viipyä poissa joukostamme niin kauan ja antaa tuon hornanhengen, Ruffinin, meitä viekotella? Olisimmehan totisesti seuranneet teitä vaikka tulen läpi."

"Sitä olen useasti ajatellutkin", vastasi Houghton, "vaikka näyttivät meille sinettinnekin; ja niin ammuttiin sitte Tims, ja minut alennettiin sotamieheksi."

"Älä väsytä voimiasi puhumalla", neuvoi Edward; "minä hankin sinulle kiireen kautta lääkärin."

Hän näki Mac-Ivorin lähestyvän, tämän palatessa pääkortteerista pidetystä sotaneuvottelusta, ja kiirehti häntä vastaan. "Mainioita uutisia!" huusi päällikkö; "vajaan kahden tunnin kuluttua alkaa nujakka. Prinssi on asettunut etujoukkojen ensi riveihin, ja miekkansa vetäessään huudahti hän: 'veikot, olen heittänyt pois huotran!' Tule, Waverley, lähdemme oitis liikkeelle."

"Varro hetkinen; tämä vanki parka tekee loppuaan; mistä löydän lääkärin?"

"Vielä kysytkin! Eihän meillä ole sellaista miestä, paitsi pari kolme ranskalaista poikasta, jotka luullakseni eivät ole apteekkarioppilaita parempia."

"Surkeata!" sanoi Fergus hetkellisen säälin valtaamana, vaan lisäsi heti jälkeenpäin: "mutta se on ennen iltaa tuhansienkin kohtalo — tule pois vain."

"No, jos hän omia miehiäsi on, niin täytyyhän häntä hoivaella; käsken luoksesi Callumin — mutta perhana vieköön, ciade millia molligheart!" jatkoi tuittupäinen päällikkö, "mikä panikaan sellaisen vanhan soturin kuin Bradwardinen lähettämään kuolevia miehiä tänne vaivoiksemme!"

Callum riensi ainaisen nopsana paikalle; ja Waverley todella vain voitti ylämaalaisten puolelta yhä suurempaa suosiota tällä huolittelullaan. He eivät olisi ymmärtäneet sitä yleistä ihmisystävällisyyttä, mikä teki Waverleylle miltei mahdottomaksi astua ainoankaan apua tarvitsevan ohitse; mutta kuullessaan haavotetun olevan hänen "seuraansa", he yksimielisesti tunnustivat, että Waverleyn käytös ilmaisi hyvää ja tunnollista päällikköä, joka ansaitsi väkensä rakkauden. Neljännestunnin kuluttua veti onneton Humphrey viimeisen hengähdyksensä, rukoillen nuorta herraansa Waverley-Honouriin palattuaan olemaan ystävällinen vanhalle Job Houghtonille ja äidilleen, sekä vannottaen häntä olemaan taistelematta näiden hurjien hamemiesten kanssa vanhaa Englantia vastaan.

Vilpittömällä surulla ja kalvavan katumuksenkin painostaessa mieltään oli Waverley ensi kertaa eläessään nähnyt kuolevan ihmisen viime tuskia. Hän käski Callumia kantamaan ruumiin takaisin hökkeliin; nuori ylämaalainen teki sen reippaasti, jättämättä tutkimatta vainajan taskuja, joiden sitte kuitenkin huomautti jo olleen tyhjennetyt. Kauhtanan hän ainakin sieppasi ja varovasti kuin luupalaa kätkevä vainukoira kätki sen varvikkoon, huolellisesti pannen merkille paikan, huomauttamalla että siitä tulisi oivallinen nuttu vanhalle äidilleen, jos sattuisi samaa tietä palaamaan.

Otti melkoisen lujalle ennättää marssivaan kolonnaan, joka nyt oli nopeasti etenemässä, vallatakseen Tranentin kylän yläpuolella olevan pengermään, jonka merenpuoleista alankoa vastustajain tien tiedettiin kulkevan.

Monia hyödyttömiä ja tuskallisia mietteitä herätti Waverleyssä surullinen kohtaus hänen ja kersanttivainajansa välillä. Miehen tunnustus osotti selvästi, että eversti Gardinerin toimenpiteillä oli ollut pätevä aihe ja että ne oli ihan välttämättömiksikin tehnyt se kapinayllytys, jota oli harjotettu Edwardin nimessä. Nyt hän jälleen muisti menettäneensä sinettinsä; sehän oli tapahtunut Bean Leanin luolassa. Oli ilmeistä, että tuo viekas konna oli sen anastanut, vehkeilläkseen sen avulla rykmentissä omin aikein; ja Edward tunsi olevansa varma siitä, että hänen tyttärensä kätkemä paperitukku oli valaiseva näitä salakähmäisiä juonia. Sillävälin hänen korvissaan kaikui Houghtonin valittelu: "Voi, squire, miksi jätittekään meidät?"

"Niin", hän hymähti itsekseen, "olen tosiaan menetellyt ajattelemattoman julmasti teitä kohtaan. Toin teidät kotivainioiltanne, ylevän ja hyvänluontoisen isännän suojeluksesta; saatettuani teidät sotakurin kaiken ankaruuden alaisiksi, en muka jaksanut kantaa omaa taakkaani, vaan vetäydyin pois velvollisuuksistani, jättäen sekä ne, joiden suojeleminen oli asianani, että oman maineeni kärsimään konnamaisia keinotteluja. Oi miten suunnatonta kurjuutta ja pahaa useasti tuottavatkaan velttous ja päättämättömyys, jolleivät itse olekaan paheita!"

XXXI.
Taistelu-aatto.

Vaikka ylämaalaiset marssivat hyvin joutuisasti, niin oli aurinko jo laskemaisillaan, kun saapuivat niiden ylänköjen selänteelle, jonka pohjoispuolella mereen leviävällä aukealla lakeudella ovat Seatonin ja Cockenzien pikku kylät sekä isompi Preston, mutta melkoisen matkan päässä toisistaan. Muuan edempi Edinburgin rantatie kulki tasangon halki, Seatonin pikkumetsiköstä alkaen Prestoniin asti, jonka jälkeen se jälleen katosi epätasaiseen sisämaahan. Tämän tien oli englantilainen kenraali valinnut pääkaupunkia lähetäkseen, ensinnäkin koska se oli ratsuväelle mukavampi, ja toiseksi siitäkin luultavasta syystä, että oli siten suoraa päätä ryntäävä päin Edinburgista vastaansa marssivaa ylämaalaisarmeijaa. Mutta siinä hän erehtyi; chevalierin selvä äly tahi hänen neuvojiensa harkinta jätti suoranaisen tien avoimeksi, ja sen sijaan miehitettiin ne lujat asemat, joilta alanko oli hallittavissa.

Heti ylängölle päästyään asettuivat ylämaalaiset taistelurintamaan pitkin selännettä. Miltei samalla hetkellä ilmestyi Seatonin pensaikkojen takaa englantilaisten etujoukko, miehittääkseen tasangon; armeijat olivat siten ainoastaan virstan päässä toisistaan. Waverley selvästi erotti rakuunaskvadroonat, niiden toinen toisensa jälkeen asettuessa erilleen tasangolle vastapäätä prinssin armeijaa. Perästäpäin tuli joukko kenttätykkiä, jotka myös asetettiin riviin ja suunnattiin ylänköön päin. Sitte seurasi avoimina kolonnina kolme tahi neljä jalkaväkirykmenttiä, painetit pystyssä kuin teräsaidat ja aseet salamina välähdellen, kun merkin saadessaan yhtähaavaa asettuivat ylämaalaisten keskuksen kohdalle. Pitkän jonon päätti toinen tykkiosasto ja ratsurykmentti, jotka järjestyivät jalkaväen vasemmalle puolelle, joten koko taistelurintama oli etelää kohti kääntynyt.

Sill'aikaa osottivat ylämaalaiset yhtä ripeää taisteluintoa. Klan'it asettuivat rintamaan sikäli kun ehtivät harjanteelle, ja molemmat armeijat pääsivät siten yhtaikaa taistelujärjestykseen. Järjestäydyttyään ylämaalaiset puhkesivat huikeaan sotahuutoon, jonka kaiku kauan kieriskeli takana olevassa vuoristossa. Englantilaiset, jotka näyttivät olevan reippaalla tuulella, vastasivat äänekkäillä, uhmaavilla huudoilla ja laukasivat pari kanuunaa erästä ylämaalaisten etumaisempaa asemaa kohti. Jälkimäisiä suuresti halutti käydä hyökkäykseen tuota pikaa, ja Evan Dhu vakuutteli Fergukselle, että "punatakit tutisivat kuin kepin päällä muna", ja että heidän puolellaan oli kaikki luonnolliset edut, "koskapa vanhat väkäleuat ämmätkin (Jumala heitä siunatkoon) saattaisivat rynnätä alas mäkeä."

Mutta kuitenkin oli maaperä, jota vuoristolaisten olisi täytynyt laskeutua, vaikk'ei toki laajalti, aivan läpipääsemätön. Se ei ainoastaan ollut rämeinen, vaan kivimuurien risteilemä ja pitkin pituuttaan hyvin leveän ja syvän kaivannon saartama, mitkä seikat olisivat englantilaisille muskettisotureille tuottaneet kamalan edun, ennenkuin ylämaalaiset olisivat voineet käyttää miekkojaan, joihin olivat pääasiassa tottuneet luottamaan. Johtajat olivat senvuoksi pakotetut hillitsemään ylämaalaisten taistelukiihkoa, ja vain muutamia tarkk'ampujia lähetettiin alas rinnettä kahakoimaan vihollisen etuvartioiden kanssa ja maasuhteita tutkimaan.

Tässä oli siis harvinaisen jännittävä sotilaallinen näytelmä. Nuo kaksi armeijaa, niin erilaisia näöltään ja järjestöltään, mutta kumpikin oivallisesti harjaantuneita omaan sodankäyntitapaansa — joiden ottelu tuntui ratkaisevan ainakin Skotlannin kohtalon, joksikin aikaa — seisoivat nyt vastakkain kuin kaksi miekkailijaa areenalla, mietiskelemässä millä tavoin oli paras hyökätä vastustajan kimppuun. Johtavat upseerit ja esikunnat nähtiin selvästi kukin rintamansa edessä, kaukoputkilla tähystelemässä toistensa liikkeitä, lähettelemässä määräyksiä ja vastaanottamassa tietoja ajutanttien ja tiedustelu-upseerien kautta, jotka loivat eloa näkymölle, eri suunnille nelistäen kuin olisi päivän ratkaisu riippunut heidän ratsujensa vauhdista. Armeijain välisellä alueella sattui toisinaan pikku kahakoita yksityisten tarkk'ampujain välillä, ja joskus nähtiin hatun tai lakin putoavan, toverien kantaessa pois jotakuta haavotettua. Tällaiset ottelut olivat kuitenkin aivan vähäpätöisiä, sillä kumpaisenkaan armeijan aikeisiin ei soveltunut edetä sille taholle. Naapurikylistä kurkisteli talonpoikaisväestö arkana ja uteliaana, ja ulkona merenlahdella näkyi kaksi purjelaivaa, englantilainen lippu mastossa, koko taklaasi täynnä vähemmän pelokkaita katselijoita.

Kun tätä kaameaa seisahdusta oli kestänyt jonkin tovin, sai Fergus erään toisen päällikön keralla käskyn asettaa klan'insa Prestonin tienoille, uhatakseen Copen armeijan oikeaa siipeä ja pakottaakseen häntä siirtämään asemaansa. Voidakseen määräystä noudattaa otti Glennaquoichin päällikkö haltuunsa Tranentin hautuumaan, tärkeän aseman, joka Evan Dhun sanojen mukaan oli "mukava seutu jokaiselle kristitylle herrasmiehelle, joka kovaksi onnekseen sattuisi kaatumaan ja haluaisi päästä vihittyyn maahan." Ehkäisemään ja karkottamaan tätä osastoa lähetti englantilainen kenraali kaksi kanuunaa ja lujan ratsuväkiosaston. He saapuivat niin lähelle, että Waverley selvästi tunsi entisen oman joukkonsa lipun ja kuuli torvien ja rumpujen hälyyttävän hyökkäyskäskyä, jota itse oli niin useasti totellut. Kuulipa hän hyvin tutun, englantilaisella murteella lausutun komentosanankin, sen päällikön antamana, jota oli aikoinaan sydämensä pohjasta kunnioittanut ja rakastanut. Ympärilleen vilkaistessaan hän näki ylämaalaisten kumppaniensa villiintyneen ulkomuodon, kuuli heidän keskenään kuiskailevan järeällä ja tuntemattomalla kielellä, katseli omaa pukuaan, niin peräti erilaista kuin se, mitä oli lapsuudestaan asti pitänyt, ja toivotteli heräävänsä tilasta, joka tällä haavaa tuntui hänestä unelta inhalta, kauhealta ja luonnottomalta. "Hyvä Jumala!" hän mutisi, "olenko siis maanpetturi, lippuni kavaltaja ja synnyinmaani vihollinen, kuten tuo onneton sotamies loppuaan tehdessään sanoi?"

Ennen kuin hän saattoi tukahuttaa entispäiväin tukalaa muistoa, astui hänen entinen päällikkönsä suoraryhtisenä riviensä eteen, tutkiakseen asemaa. "Nyt osaan häneen", virkahti Callum, varovasti nostaen piiluikkunsa muurin yli, jonka takana kyyristelihe tuskin kuudenkymmenen kyynärän päässä tähdättävästään.

Edwardista tuntui kuin olisi ollut isänmurha tapahtumassa silmiensä edessä, sillä sotavanhuksen kunnioitettavat, hopeanharmajat hapset ja jalot kasvonpiirteet johtivat mieleen sen miltei isällisen arvonannon, jonka hän oli upseeriensa sydämissä saavuttanut. Hän oli jo huutaa: "seis!" mutta Callum Begin vieressä loikova ylämaalainen ukko tarttui ampujan käsivarteen. "Säästä laukauksesi", virkkoi vanhus, jolla oli tietäjän maine, "ei ole hänen hetkensä vielä tullut. Mutta varokoon huomispäivää — näen käärinliinan hänen povellaan."

Callum oli kivikovasta luonteestaan huolimatta altis taika-uskolle. Hän kalpeni ennustajan sanoista ja veti pois pyssynsä. Vaarastaan tietämättä käänsi eversti Gardiner hevosensa ja ratsasti verkalleen takaisin rykmenttiinsä.

Sillävälin oli englantilainen armeija asettunut uuteen rintamaan, jonka toinen siipi painui merelle päin ja toinen nojausi Prestonin kylään; ja kun tämän uudenkin asennon ahdistaminen oli yhtä vaivaloista, niin kutsuttiin Fergus osastoineen entiselle paikalleen. Tämä muutos teki vastaavan vaihdoksen kenraali Copen väessä, joka taaskin muodostui ylämaalaisten kanssa yhdensuuntaiseksi rintamaksi. Näissä molemminpuolisissa liikkeissä kului aika iltahämärään asti, ja armeijat valmistausivat viettämään yönsä aseissa, nykyisessä asennossaan.

"Ei tule enää tänä iltana mitään tehdyksi", huomautti Fergus Waverleylle; "ennen kuin sentään kääriydymme levätteihimme, käykäämme katsomaan mitä parooni hommailee tuolla takana päin."

Hänen vartiopaikkaansa lähetessään he tapasivat tämän vanhan tunnollisen upseerin, yövartiat liikkeelle lähetettyään ja yövartiat asetettuaan, lukemassa episkopaalisen kirkon iltasiunausta osastolleen. Hänen äänensä kajahteli soinnukkaana, ja vaikka nenävarren alapäähän valahtaneet silmälasit ja sotilaspukuun pujotettu Saunders Saunderson apulaisen toimessa näyttivät hieman naurettavilta, niin loivat aseman vaarallisuus, kuulijakunnan sotainen asu ja taaempana seisoskelevat satuloidut ratsut kuitenkin vaikuttavan juhlallisen leiman hartaudenharjotukselle.

"Olen tosin jo aamulla varhain, ennen kuin sinä olit hereilläkään, ripittänyt itseni", kuiskasi Fergus ystävälleen; "vaan en ole toki niin jyrkkä katoolinen, ett'en voisi yhtyä tämän kelpo miehen rukoukseen."

Kirjan sulkiessaan hän virkkoi: "Nyt, pojat, iskekää huomenna raskain käsin ja kevyin tunnoin." Hän tervehti sitte ystävällisesti Mac-Ivoria ja Waverleytä, joka kysyi mitä mieltä hän oli nykyisestä asemasta. "No, tiedättehän mitä Tacitus sanoo: In rebus bellicis maxime dominatur Fortuna, onnen kauppaa on sodan käynti. Mutta uskokaa minua, hyvät herrat, tuo mies ei ole mikään älyniekka ammatissaan. Hän jäähdyttää poikaparkojensa miehuutta, pitämällä heitä puolustusasennossa, joka jo itsessään merkitsee alakynnessä oloa tahikka pelkoa. Nyt ne lojuvat tuolla aseissaan koko yön, levottomina kuin sammakko haravan tiessä, kun taasen meidän miehemme ovat aamulla aivan pirteitä ja ketteriä taisteluun käydäkseen. Hyvää yötä, veikot. — Muuan seikka painaa mieltäni, mutta jos huomispäivä hyvin päättyy, niin neuvottelemme siitä kerallanne, Glennaquoich."

"Voisinpa melkein sovittaa mr. Bradwardineen Henrik-kuninkaan määritelmän Fluellenista", huomautti Waverley, toverinsa keralla astuessaan leiripaikkaansa:

"Jos varsin vanha kuosi onkin tuo,
hän uljas on, ja tarkka miehekseen."

"Hän on paljon ollut sotapalveluksessa", vastasi Fergus, "ja toisinaan täytyy ihmetellä miten paljon viisautta ja järjettömyyttä mahtuu samaan luonteeseen. Haluaisinpa tietää, mikä vaivasi äijän mieltä — kenties tyttärensä kohtalo. — Kuulehan, englantilaiset vaihtavat vartioita."

Rumpujen pärinä ja puhaltajien kimeä säestys tunkeutui ylös rinnettä — hälveni — heräsi kaikuna henkiin — ja kuoleutui vihdoin kokonaan. Sitte kuului ratsuväen innostuttava ja hypähdyttelevä torventoitotus, yövartioita kutsuen, kunnes sekin tuulen mukana painui kauvas etäisyyteen.

Ystävykset seisahtuivat katselemaan ympärilleen, ennenkuin laskeutuivat levolle. Läntisellä taivaalla kimmeltelivät tähdet, mutta merestä tupruileva kylmä usma peitti itäisen taivaanrannan, valkeina kiekkuroina vyöryen pitkin lakeutta, jolla vihollisarmeija lepäsi. Etumaiset vartiot olivat työntyneet rinteen juurella olevan leveän ojan reunalle asti ja sytyttäneet suuria nuotioita, jotka hämärinä ja häilyvinä pilkottivat usmakehästään.

Ylämaalaiset makasivat tiuhassa kuin "lehdet Valambrosassa" ylängön harjalla sikeässä unessa; vain vartijat valvoivat. "Miten monet uljaat miehet nukkuvatkaan vielä raskaammin ennen huomisyötä, Fergus!" virkkoi Waverley väkisinkin huoahtaen.

"Älä sitä ajattele", vastasi Fergus, jonka mielessä vain sotaiset suunnitelmat pyörivät. "Muistele vain miekkaasi, ja kuka sen antoi. Kaikki muut ajatukset ovat nyt liian myöhäiset."

Tämän epäämättömän huomautuksen lohdutuksella yritti Edward tyynnyttää ristiriitaisten tunteittensa melskettä. Päällikkö ja hän saivat levättinsä yhdistämällä mukavan ja lämpimän vuoteen. Callum istahti heidän pääpuoleensa, sillä hänen velvollisuutenaan oli valvoa päällikön turvallisuutta, ja alkoi matalalla, yksitoikkoisella äänellä hyräillä pitkää, surunvoittoista geeliläistä laulua, joka piankin tuuditteli heidät unen helmoihin.

XXXII.
Taistelu.

Muutaman tunnin saatuaan nukkua herätettiin Fergus Mac-Ivor ja hänen ystävänsä ja kutsuttiin saapumaan prinssin luo. Etäisen kylän tornikello löi kolmea, heidän rientäessään sinne missä hän makasi. Hän oli siellä jo ylempien upseeriensa ja klan'ien päälliköitten ympäröimänä, istuimenaan olkikupo, jota oli vuoteenaan käyttänyt. Juuri Ferguksen saapuessa päättyi neuvottelu. "Rohkeutta, hyvät miehet", huudahti chevalier, "ja asettukoon jokainen oitis osastoaan johtamaan! Muuan uskollinen ystävä on tarjoutunut opastamaan meidät kapeaa ja mutkittelevaa polkua myöten, joka hankalanakin on sentään kulkukelpoinen. Se johtaa oikean sivustamme ohi tuon rämeisen ja koluisen alueen poikki, lujalle tasangolle, jolle vihollisemme on asettunut. Tuosta pulasta päästyämme täytyy meidän taivaan ja teidän miekkojenne avulla suoriutua muusta."

Ehdotus herätti yleistä riemua, ja kukin päällikkö kiiruhti järjestämään miehiään niin hiljaa kuin mahdollista. Koko armeija siirtyi kapeana rivinä oikealle ja piankin löysi polun, hämmästyttävän äänettömästi ja kuitenkin hyvin joutuisasti marssien sitä myöten nevan läpi. Sumu ei ollut noussut ylävämmälle maalle, joten heillä jonkin aikaa oli tähtien tuike valaistuksenaan. Mutta se katosi tähtien vaaletessa aamukajastuksen tieltä, ja marssivan kolonnan etupää painui sankkaan usmamereen, joka valkeana aaltoili koko alangon yli. Nyt oli eteneminen vaikeampaa, kun polku oli pimeä, ahdas, rosoinen ja toisin paikoin hyllyvään liejuun uppoileva, ja joukkoja oli kuitenkin pidettävä yhteen liittyneinä. Mutta ylämaalaiset olivat elämäntavoissaan tottuneetkin sellaisiin vastuksiin paremmin kuin säännöllinen sotaväki ja etenivät yhä, vauhtiaan suurestikaan vähentämättä.

Ivorin klan'in lähestyessä lujaa maaperää, edeltäjiensä kintereillä, kuului sumun läpi patrullin huuto, vaikk'eivät nähneet rakuunaa itseään: "Kuka siellä?"

"Hst", huudahti Fergus, "henkensä uhalla pitäköön jok'ainoa suunsa kiinni; eteenpäin vain", ja marssia jatkettiin yhtä äänettömästi ja rivakasti kuin ennenkin.

Patrulli laukaisi ratsupyssynsä joukkoa kohti ja laukausta seurasi heti kavioiden kopse, hänen nelistäessään pois. "Hylax in limine latrat", sanoi Bradwardinen parooni, kuullessaan laukauksen; "se poika hälyyttää koko leirin liikkeelle."

Ferguksen klan oli saapunut tasangolle, lavealle sänkipellolle, jonka lakeutta ei ehkäissyt ainoakaan nyppylä, puu tahi pensaskaan. Muu armeija seurasi nopeasti perässä, ja samalla jo kuului hälyytys vihollisarmeijasta. Yllätystä eivät he olleet suunnitelleetkaan, eivätkä sen vuoksi vähääkään välittäneet siitä, että tiesivät vihollisen nyt olevan varuillaan ja valmiina heitä vastaanottamaan. Havainto vain joudutti heidän taisteluvalmistuksiaan, jotka olivatkin sangen yksinkertaiset.

Ylämaalaisarmeija, jolla nyt oli hallussaan usein mainitun avaran tasangon eli sänkivainion itäinen pää, asettui kahteen rintamaan, rämeiköstä merelle päin. Ensimäinen oli aiottu hyökkäämään, toinen varaväeksi. Pikku ratsujoukko, jota prinssi komensi, pysytteli molempain rintamain välissä. Seikkailijaruhtinas oli alkujaan päättänyt itse johtaa rynnäkköä eturivissä, mutta sellaista aijetta vastusti koko hänen esikuntansa, vaivoin saaden hänet siitä luopumaan.

Molemmat rintamat alkoivat siirtyä eteenpäin, ensimäinen valmiina heti taistelemaan. Klan'it, jotka sen muodostivat, olivat kukin asettuneet erilliseksi kiilaksi, kärjestä suipoksi ja kymmenen, kahdentoista tahi viidentoista rivin pituiseksi, sikäli kun heimokunnassa väkeä riitti. Parhaiten asestetut ja arvoltaan ylimmät — sillä ne määritelmät merkitsivät tässä samaa — asetettiin näiden erisuuruisten aliosastojen etunenään. Taaemmat työntyivät hartiat tanassa eteenpäin, painollaan sekä ruumiillisesti että henkistä intoa ja luottamusta lisäämällä jouduttaen etumaisia voimain koetukseen.

"Heitä pois levättisi, Waverley", huusi Fergus, itse tehden samoin; "tartanien sijaan voitamme silkkiä, ennenkuin aurinko on ylennyt merien takaa."

Joka taholla riisuivat ylämaalaiset levättinsä ja tarttuivat aseisiinsa. Syntyi noin kolme minuuttia kestävä kamala seisahdus, joll'aikaa miehet päänsä paljastaen nostivat kasvonsa taivasta kohti ja lausuivat lyhyen rukouksen; sitte he painoivat lakin korvilleen ja alkoivat työntyä eteenpäin, ensimältä verkalleen. Waverley tunsi sydämensä sillä hetkellä pamppailevan kuin halkeamaisillaan. Sitä ei aiheuttanut pelko, ei innostus — vaan molemmat yhtenä, uusi ja ponteva vaikute, joka mieltä ensin hyyti ja hämmästytti, sitte kuumeellisesti kiihdytti. Ympärillä kajahtelevat äänet antoivat lisää yllykettä; torvet törähtelivät ja klan'it ryntäsivät vihollista kohti kukin omana, uhkaavana kolonnanaan. Vauhti lisääntyi hetki hetkeltä ja miesten keskinäinen jupina kasvoi hurjaksi huudoksi.

Samassa hajotti taivaanrannan yläpuolelle noussut aurinko sumun. Huurut nousivat kuin esirippu, paljastaen molemmat armeijat juuri törmäämässä yhteen. Englantilaisten rintama oli suunnattu suoraan hyökkäystä vastaan; se kiilteli väkensä täysien asevarustusten väikkeessä, ja sen sivustoina oli ratsuväkeä ja tykistöä. Mutta näky ei hyökkääjiä säikyttänyt.

"Eteenpäin Ivorin pojat", huusi heidän päällikkönsä, "jott'eivät kameronit iske ensimäisinä!"

Muu on hyvin tuttua historiasta. Ratsuväki oli saanut käskyn ahdistaa ylämaalaisia sivulta päin, vaan joutui, näiden juostessaan laukaistessa piiluikkunsa sitä kohti, häpeällisen säikähdyksen valtaan, horjui, seisahtui, sekosi ja nelisti pakoon. Tykkimiehetkin ratsuväen hylkääminä pötkivät käpälämäkeen, kerran laukaistuaan kanuunansa, ja ylämaalaiset, jotka ammuttuaan olivat viskanneet pois pyssynsä ja siepanneet miekkansa, kävivät hillittömällä raivolla jalkaväen kimppuun.

Tänä häiriön ja kauhun hetkenä Waverley huomasi nähtävästi korkea-arvoisen englantilaisen upseerin yksinään ja suojeluksetta seisomassa kanuunan vieressä, jonka hän sen miehistön paettua oli itse suunnannut ja laukaissut Mac-Ivorin klan'ia vastaan, se kun oli lähimpänä. Hänen kookas, roteva ryhtinsä oli omiaan herättämään huomiota, ja tahtoen pelastaa hänet varman surman suusta jätti Waverley nopeimmatkin soturit hetkeksi jälkeensä ja paikalle ensimäiseksi saapuneena kehoitti häntä antautumaan. Upseeri vastasi miekan pistolla, jonka Waverley torjui kilvellään, syrjään kääntäessään katkaisten englantilaiselta aseen. Samalla oli Dugald Mahonyn tappara putoomassa upseerin päähän. Waverley ehkäsi iskun, ottamalla senkin kilpeensä, jolloin upseeri näki enemmän vastustuksen hyödyttömäksi ja Edwardin jalomielisyyden liikuttamana luovutti hänelle miekkansa pätkän. Waverley jätti hänet Dugaldin huostaan, ankarasti muistuttaen että vankia on hyvin kohdeltava ja ettei häntä saanut rosvota, mutta luvaten kuitenkin, että Dugald oli saava täyden korvauksen hukkaan menneestä sotasaaliistaan.

Edwardista oikealla riehui taistelu vielä pikku tovin tulisena ja tiuhassa. Flandrian sodissa harjaantunut englantilainen jalkaväki piteli puoliaan hyvin miehuullisesti. Mutta klan'ien kiinteät joukot olivat monin paikoin tehneet aukkoja heidän pitkiin riveihinsä; ja alkaneessa käsirysyssä ylämaalaisten erikoiset aseet, hillitön rajuus ja tavaton notkeus tuottivat ehdottoman etevämmyyden niiden rinnalla, jotka olivat tottuneet paljon luottamaan järjestykseensä ja sotakuriinsa ja tunsivat toisen särkyneeksi ja toisen tehottomaksi. Luodessaan katseensa savuiselle surmanäyttämölle näki Waverley eversti Gardinerin — omien soturiensa hylkäämänä, vaikka hän oli kaikella tarmollaan koettanut saada heitä kääntymään vastarintaan — kuitenkin kannustamassa hevostaan kentän yli, ottaakseen johdettavakseen pienoisen jalkaväkiosaston, joka pitkitti epätoivoista ja hyödytöntä taistelua, seisoen selin hänen oman puistonsa muuria vasten (sillä hänen talonsa oli taistelutantereen laidassa). Hän näkyi jo saaneen useampia haavoja, vaatteet ja satula kun olivat veriset. Tämän hyvän ja urhean miehen pelastaminen oli oitis Waverleyn ponnistusten ainoana päämääränä. Mutta hän sai vain nähdä everstin kaatumisen. Ennen kuin Edward pääsi tunkeutumaan ylämaalaisen joukon läpi, joka raivoisana ja saaliinhimoisena oli sulloutunut toinen toistaan työntämään, näki hän entisen päällikkönsä putoavan ratsun selästä viikatteen iskun kohtaamana ja maassa ollessaan saavan enemmän haavoja kuin kahdenkymmenenkään surmaamiseen olisi tarvittu. Mutta Waverleyn saapuessa paikalle ei kaikki tajunta vielä ollut kadonnut. Kuoleva soturi näkyi tuntevan Edwardin, katseensa sattuessa häneen moittivan surullisena, ja hän yritti sanoa jotakin, mutta tunsi kuoleman olevan juuri tulossa, luopui aikeestaan, laski kätensä ristiin ja uskoi sielunsa Jumalalle. Kuolevan katse ei tänä sekamelskan hetkenä painunut Waverleyn sieluun niin syvästi kuin sitte myöhemmin muistona.

Äänekkäitä riemuhuutoja kaikui joka taholta. Taistelu oli taisteltu ja voitettu; koko kuormastot ja tykistö jäivät voittajien käsiin. Täydellisempää voittoa ei ole koskaan saavutettu. Tuskin kukaan pelastui taistelusta, paitsi ratsuväki, joka oli sen heittänyt heti alussa, ja nämäkin hajausivat pikku ryhminä ympäri maata. Kertomuksemme alaan kuuluu enää mainita Balmawhapplen kohtalo. Ratsun selässä, joka oli yhtä jäykkäniskainen ja itsepäinen kuin herransakin, hän ajoi rakuunia takaa runsaan seitsemän virstan päähän taistelutantereelta, mutta vihdoin rohkaisi kymmenkunta pakolaista mielensä, kääntyen takaisin ja halkaisten häneltä pääkallon miekoillaan. Niin tuli maailma vakuutetuksi siitä, että tällä onnettomalla herrasmiehellä todellakin oli aivot älykopassaan, joten hänen elämänsä loppu todisti seikan, jota sen aikana suuresti epäiltiin. Hänen kuolemaansa ei moni surkutellut. Hänen ystävänsä, luutnantti Jinker, käytti kaiken kaunopuheliaisuutensa vain puhdistaakseen suosikkitammansa kaikesta onnettomuuden syystä. "Tuhanteen kertaan olen lairdille sanonut", vakuutteli hän, "että oli synti ja häpeä panna elukkaparan suuhun kuolaimia, kun puolen kyynärän mittainen suitsivarsi oli kaikki mitä tarvittiin; ja että hän oli vielä saattava itsensä (saati ratsunsa) tärviölle jonkin kuperkeikan kautta, kuin sitä vastoin, jos hänellä olisi ollut pikkuruinenkaan ohjasrengas, hevonen olisi ollut niin nopsa kääntymään komennon mukaan kuin mikäkin maamoukan poni."

XXXIII.
Odottamaton pula.

Kun taistelu oli tauonnut ja kaikki jälleen järjestymässä, niin Bradwardinen parooni, päivän velvollisuuksista suoriutuneena ja joukkonsa sijoteltuaan sopiviin asemiin, etsi käsiinsä Glennaquoichin päällikön ja Edward Waverleyn. Edellisen hän tapasi täydessä puuhassa ratkaisemassa heimolaistensa keskuudessa syntyneitä kiistoja etevämmyydestä ja uroteoista sekä saaliinjaosta nousseita tärkeitä ja epäilyttäviä kysymyksiä. Viimeksi mainituista pulmallisin koski kultakelloa, joka vielä äsken oli ollut jonkun englantilaisen upseerin. Se riitapuoli, jota vastaan tuomio langetettiin, lohduttausi sillä, että "hän (s.o. kello, jonka otaksui eläväksi olennoksi) kuoli sinä samana yönä, jona Vich Ian Vohr hänet Murdochille antoi"; koneisto oli näet vetämättä jääneenä seisahtunut.

Heti tämän vaikean kysymyksen ratkaistuaan astui Bradwardinen parooni molempain nuorten miesten luokse, huolestunut, vakava ilme kasvoillaan. Hän hypähti vaahtoavan ratsunsa selästä maahan, jättäen sen renkinsä vaalittavaksi. "Minä en useasti kiroa, mies", virkkoi hän palvelijalle, "vaan jos rupeat koiruuksiisi ja jätät Berwik-paran sukimatta, saalista etsiäksesi, niin lempo minut vieköön, joll'en väännä niskojasi nurin." Hän silitti hellästi elukkaa, joka oli hänet kantanut päivän vaivojen ja vaarojen läpi, ja pari hyväilysanaa sille hyvästiksi lausuttuaan huudahti: "No, hyvät, nuoret ystäväni, olipa tämä kunniakas ja ratkaiseva voitto, mutta nuo ratsumieskonnat vain pakenivat liian pian. Olisin halunnut näyttää teille proelium equestre'n eli ratsastajataistelun hyvät puolet: nyt on noiden raukkamaisuus lykännyt toistaiseksi sen, mitä minä pidän sodankäynnin ylpeytenä ja kauhuna. Ja näin olen nyt minäkin vielä kerran joutunut taistelemaan vanhassa kiistassamme, vaikka myönnänkin, ett'en voinut niin suin päin syöksyä taistelun tulisimpaan tuoksinaan, koska velvollisuutenani oli pitää koossa sitä kourallista, mitä meillä oli ratsuväkeä. Eikä yksikään ritari saisi nureksia toveriensa saavuttamaa kunniaa, vaikkapa heitä käskettäisiin kolmin verroin suurempiin vaaroihin kuin hän; saattaahan toisella kertaa, Jumalan avulla, hänelle sattua toveriensa onni. — Mutta, Glennaquoich, ja te, mr. Waverley, pyydän teitä antamaan minulle parhaan neuvonne eräästä perin painavasta asiasta, joka syvään koskee Bradwardinen suvun kunniaa. — Suokaa siis anteeksi, vänrikki Maccombich, ja te, Inveraughlin, ja te, Edderalshendrach, ja te, sir."

Viimeksi puhuteltu oli Ballenkeiroch, joka entisajan sissikahakassa paroonin kädellä tapahtunutta poikansa kuolemaa muistellen vilkkui häneen hurjaa uhmaa välähtelevin katsein. Parooni oli nopea kuin salama pikaistumaan ja rypisti jo silmäkulmiaan, mutta Glennaquoich veti pois majurinsa ja päällikön käskevään tapaan huomautteli hänelle miten hullua oli tällaisena hetkenä uudistella vanhaa riitaa.

"Maa on raatojen peitossa", mutisi vanha vuoristolainen, ynseästi kääntyen pois, "yksi lisää olisi mennyt muun mukana, ja se olisi ollut Bradwardinen tahi minun. Mutta sinun vuoksesi, Vich Ian Vohr, se sikseen jääköön."

Päällikkö koetti ukkoa lepytellä, viedessään hänet joutuin pois. Palattuaan hän matalalla äänellä huomautti paroonille: "Se on Ballenkeiroch, jonka poika kaatui tuossa onnettomassa jutussa kahdeksan vuotta takaperin."

"Ahaa!" sanoi parooni, ja hänen kasvonpiirteittensä ankaruus suli oitis; "paljon voin sietää mieheltä, jolle olen niin ikävän onnettomuuden tuottanut. Teit oikein siinä, että selitit minulle asian, Glennaquoich; katsokoon nyt minuun mustana kuin keskiyö Martinpäivän aikaan, eikä Cosmo Comyne Bradwardine väitä hänen väärin tekevän. Oi, minulla ei miehistä perillistä ole, ja pitäisipä minun siis kärsiä miestä, jonka olen lapsettomaksi tehnyt — vaikka tiedättehän, että jälkeenpäin järjestin asian teidän kanssanne, suorittamalla sakkoa. — No niin, minulla, kuten sanoin, ei ole miesperillistä, mutta kuitenkin tulee minun ylläpitää sukuni kunniaa; ja siinä suhteessa pyysin erityistä ja yksityistä tarkkaavaisuuttanne."

Jännitetyn uteliaasti odottivat molemmat nuoret miehet hänen asiansa kuullakseen.

"En epäile, pojat, sitä", alotti hän, "että kasvatuksessanne on pidetty huolta läänityssopimusten oikean luonteen selvittämisestä ja valaisemisesta?"

Fergus pelkäsi loppumatonta selittelyä ja vastasi: "sen me tunnemme varsin tarkoin, parooni", nyhjäisten Waverleytäkin vaikenemaan tietämättömyytensä.

"Ja kaiketi tiedätte, että Bradwardinen paroonius on asetettu eräälle kyllä kunnialliselle, vaan laatuaan erikoiselle pohjalle. Sehän nimittäin on blancum, eli kuten Craig mieluummin soisi sanottavan francum, vapaa läänitys, pro servitio detrahendi, seu exuendi, caligas regis post battalliam." Tässä Fergus iski haukansilmänsä Edwardiin, melkein huomaamattomasti kohauttaen kulmakarvojaan, toistaen saman liikkeen hartioillaan. "Mutta tässä asiassa juohtuu mieleeni kaksi epätietoista kohtaa. Ensinnäkin, tuleeko tämä palvelus eli läänitystoimi missään tapauksessa prinssille, kun sanat kuuluvat, per expressum, caligas REGIS, itse kuninkaan saappaat; ja pyydän teitä lausumaan siitä mielipiteenne, ennenkuin jatkamme pitemmälle."

"No, hänhän on hallitseva prinssi", vastasi Mac-Ivor, kiitettävällä tahdonvoimalla pitäen kasvonsa tyyninä; "ja Ranskan hovissa osotetaan sijaishallitsijaakin kohtaan kaikkea sitä kunnioitusta, mikä kuninkaalle kuuluu. Sitäpaitsi, jos minun tulisi jommaltakummalta vetää saappaat jalasta, niin tekisinpä sen palveluksen nuorelle chevalierille kymmenen kertaa halukkaammin kuin hänen isälleen."

"Niin kyllä, vaan minä en puhu yksilöllisistä haluista. Kuitenkin on minulle hyvin tärkeätä se mitä kerrotte Ranskan hovitavoista. Ja epäilemättä prinssi, alter ego'na lienee oikeutettu vaatimaan kruunun suurten alustalaisten homagiumia, koskapa kaikki uskolliset alamaiset sijaishallitusvaltuudessa käsketään häntä kunnioittamaan kuin kuningasta itseään. Kaukana siis minusta olkoon hänen valtansa loiston vähentäminen pidättämällä tätä kunnioituksen toimenpidettä, joka niin erityisesti ylentää sitä, sillä epäilenpä tokko Saksan keisarinkaan saappaita riisuu vapaavaltakunnan parooni. Mutta tässäpä on toinen vaikeus — prinssi ei käytä saappaita, vaan ainoastaan ylämaalaisia töppösiä sääryksineen."

"Tosiaan, parooni", virkahti hän, "tunnettehan sananparren: 'paha on riisua housuja ylämaalaiselta', ja saappaat ovat tässä yhtä lujassa."

"Sana caligae kuitenkin", jatkoi parooni, "tarkottaa alkuperäisessä merkityksessään pikemmin sandaaleja, vaikka myönnänkin että se perhetarustossamme, jopa vanhoissa asiapapereissammekin selitetään saappaiksi; ja Caius Caesar, Caius Tiberiuksen veljenpoika ja seuraaja, sai lisänimen Caligula a caligulis, sive caligulis levioribus, quibus adolescentior usus fuerat in exercitu Germanici patris sui. Ja caligae olivat myöskin käytännössä luostariveljeksillä, sillä eräästä vanhasta Pyhän Benediktuksen sääntökirjasta St. Amandin luostarissa luemme, että caligae sidottiin nauhoilla."

"Totta kyllä, hyvä Glennaquoich, ja sanat ovat aivan selvät: caligae dictae sunt quia ligantur; nam socci non ligantur, sed tantum intromittuntur, s.o. caligae saavat nimensä nauhoista, joilla ne sidotaan, kun socci — jotka voinevat olla samaa kuin meidän tallukkamme, joita englantilaiset nimittävät tohveleiksi — vain sujautetaan jalkaan. Valtakirjan sanat myös suovat vaihtoehdon: exuere, seu detrahere, s.o. avata, kuten sandaaleista eli töppösistä puhuen, ja vetää pois, mikä taasen soveltuu saappaisiin. Kuitenkin haluaisin enemmän valaistusta tälle asialle, mutta pelkäänpä ettei täällä päin ole löydettävissä ketään oppinutta asiantuntijaa de re vestiaria.

"Suuresti sitä epäilen minäkin", virkkoi päällikkö, silmäillessään pitkin lakeutta hajaantuneita ylämaalaisia, jotka saaliinensa olivat palaamassa leiriin, "vaikka res vestiariasta itsestään näkyy tällä erää olevan suuri kysyntä."

Kompaa kunnioitti parooni hymyilyllä, vaan palasi heti takaisin asiaan, joka näytti olevan hänelle mitä vakavinta laatua.

"Rättäri Macwheeble kyllä on sitä mieltä, että tämä kunniapalvelus on sen luontoinen, että se tehdään si petatur tantum, ainoastaan jos hänen kuninkaallinen korkeutensa vaatii kruunun vasallilta tätä mieskohtaista velvollisuuden osotusta; ja hän todellakin osotti minulle Dirletonin 'Epäilyksistä ja Kysymyksistä' tapauksen Grippit versus Spicer, koskeva maatilan peruutusta ob non solutum canonem, s.o. läänitysveron laiminlyönnin vuoksi, veron ollessa kolme pippurijyvää vuodessa, mitkä arvioittiin seitsemäksi kahdeksas-osaksi penniä Skotlannin rahaa, ja siinä kuitenkin vastaaja vapautettiin. Mutta minä katson varmimmaksi itse tarjoutua tekemään prinssille tämän palveluksen ja olla valmiina siihen. Kuitenkin pidän samalla huolta siitä, että rättärini silloin on saapuvilla, mukanaan protestikirja, jonka hän tässä on laatinut — (tässä parooni veti paperikääryn povitaskustaan) — ja jossa lausutaan, että 'jos hänen kuninkaallinen korkeutensa näkee hyväksi vastaanottaa muuta apua caligae'nsa (merkitkööt ne sitte saappaita tahi töppösiä); riisumisessa kuin sanotun Bradwardinen paroonin, niin se ei ole millään muotoa vahingoittava tahi ehkäisevä sanotun Cosmo Comyne Bradwardinen oikeutta samaan palvelukseen tulevaisina aikoina; eikä se ole antava kenellekään kamariherralle, kamaripalvelijalle, squirelle tahi hovipojalle, jonka apua hänen kuninkaallinen korkeutensa saattaa suvaita käyttää, minkäänlaista oikeutta, nimeä tahi vaatimusta sanotun Cosmo Comyne Bradwardinen tilaan ja Bradwardinen parooniuteen, kaikkineen mitä siihen kuuluu ja mikä ylempänä mainittu on'."

Fergus ylisti tätä toimenpidettä sydämensä pohjasta ja parooni lausui heille ystävälliset hyvästit, tyydytetyn turhamaisuuden myhäilyn kirkastaessa järeitä kasvojaan.

"Eläköön rakas ystävämme parooni", huudahti päällikkö Bradwardinen poistuttua kuuluvista; "hullunkurisempaa äijää ei ole Tweedin pohjoispuolella! Harmittaa kun en huomannut hänelle ehdottaa, että olisi tänä iltana saapunut prinssin iltaseurueeseen saapaspihti kainalossa. Varmaankin hän olisi suostunut, kunhan olisin pitänyt naamani totisena."

"Mutta miten voi sinua huvittaa pilanteko noin suopeasta ja arvokkaasta miehestä?"

"Suo anteeksi, Waverley, mutta sinähän yrität olla yhtä naurettava kuin hänkin. Etkö siis älynnyt, että mies on kaikesta sielustaan kiintynyt tuohon saapasjuttuun? Hän on pikku lapsesta asti kuullut ja ajatellut sitä maailman suurimpana etuoikeutena ja juhlallisimpana mainetyönä; ja pidänpä epäilemättömänä, että juuri sen saavuttamiseksi hän etupäässä ryhtyikin aseisiin. Usko minua, jos olisin yrittänyt pidättää häntä noin saattamasta itseään naurun alaiseksi, niin olisi hän pitänyt minua tietämättömänä, nenäviisaana narrina, tahi kenties joutunut kiusaukseen leikata kurkkuni poikki — jollaisen huvin hän oli jo kerran suoda itselleen erään muodollisen seikan johdosta, joka ei hänen silmissään kuitenkaan ollut puoleksikaan niin tärkeä, kuin nyt tämä saapas- tahi töppös-ongelma. Mutta minunpa täytyy mennä pääkortteeriin valmistamaan prinssiä tätä merkillistä kohtausta varten. Tietoni on varmaankin tervetullut, sillä se suo hänelle sydämmellisen naurun tällä haavaa ja saa hänet varomaan nauramasta hetkellä, jolloin se olisi sangen mal à propos. Näkemään asti siis, Waverley."

XXXIV.
Englantilainen vanki.

Ensi työkseen meni Edward nyt etsimään upseeria, jonka hengen oli pelastanut. Lukuisien onnettomuustoveriensa keralla vartioittiin häntä taistelukentän laidassa olevassa herrastalossa.

Astuessaan huoneeseen, jossa he seisoivat tiheään sulloutuneina, Waverley heti tunsi hakemansa ei ainoastaan erinomaisen arvokkaasta ulkomuodosta, vaan myös Dugald Mahonysta, joka oli tapparoineen seisonut kuin häneen kahlehdittuna siitä asti kuin hän vangiksi joutui. Dugald kaiketi tahtoi olla varma Edwardin lupaamasta palkinnosta, mutta siten hän pelasti englantilaisen rosvoukselta tässä yleisessä sekasorrossa, viisaasti harkiten, että lunastusmaksu luultavasti riippui lunastettavan lopullisesta tilasta.

Lähestyen upseeria Waverley sydämellisesti tarjoutui täyttämään niitä toivomuksia, joita vangitulla mukavuuteensa nähden saattoi olla nykyisissä hankalissa oloissa.

"En ole niin kokematon soturi, sir", vastasi englantilainen, "että valittaisin sotaonnen vaihtelua. Minua vain surettaa nähdä omassa kuningaskunnassamme tapauksia, jollaisille muualla olen ollut verrattain välinpitämättömänäkin todistajana."

"Jahka tulee vielä toinen päivä tämän lainen", virkkoi Waverley, "niin luulen huolienne aiheen häviävän ja kaiken palautuvan rauhaan ja järjestykseen."

Upseeri hymyili päätään pudistaen. "En saa unohtaa asemaani sikäli että yrittäisin muodollisesti kumota mielipidettänne; mutta, joskin olette menestyneet ja suurta urheutta osottaneet, niin olette ryhtyneet tehtävään, johon teillä ei ole lähimainkaan riittäviä voimia."

"Tule, Edward: prinssi on lähtenyt Pinkiehouseen yöksi, ja meidän on mentävä perässä, jott'ei koko caligae-jnhla jäisi näkemättä. Ystävänne, parooni, on tullut syypääksi rajattomaan julmuuteen; hän on nimittäin raahustanut rättäri Macwheeblen mukanaan taistelukentälle. Tiedäthän että rättärin suurimpana kauhuna on aseellinen ylämaalainen ja ladattu pyssy; ja tuolla hän nyt seisoo kuuntelemassa paroonin ohjeita protestipaperista, kyyristyen ja lyyhistyen jokaisella laukauksella, minkä miehemme joutilaina ampuvat kedolla, levottomana kuin jänis etsiessään pensasta mihin päänsä pistäisi, rangaistuksekseen saaden jokaisesta säikähdyksen oireesta kiivaan nuhtelun herraltaan, joka ei myöntäisi kokonaisen tykkipatterinkaan yhteislaukausta vieressään puolusteluksi hänen sukunsa kunniaa koskevassa keskustelussa ilmenevästä tarkkaamattomuudesta."

"Mutta kuinka saikaan mr. Bradwardine hänen uskaltamaan tulla näin kauvas?" kysyi Edward.

"No, hän luullakseni tuli Musselburgiin asti siinä toivossa, että saisi kirjottaakseen testamentteja muutamille meistä; ja paroonin jyrkkä käsky pakotti hänet tänne Prestoniin taistelun päätyttyä. Hän valittaa parin roikaleemme saattaneen itsensä hengenvaaraan, tähtäämällä pyssynsä häntä kohti; mutta kun he rajottivat hänen lunnaikseen yhden englantilaisen pennin, niin ei meidän tarvitse vaivata sotaoikeutta sillä asialla. Tuleppa siis, Waverley."

"Waverley!" huudahti englantilainen upseeri kiihtyneenä; "Sir Everard Waverleyn veljenpoika?"

"Olen sekä onnellinen että pahoillani siitä että teidät kohtasin", lausui vanki.

"Olen kuullut hänen suurella ystävyydellä puhelevan sellaisesta henkilöstä", vastasi Edward, "hän oli luullakseni eversti armeijassa, ja lady Emily Blandevillen puoliso, mutta tietääkseni nykyään ulkomailla."

"Olen vast'ikään palannut", selitti upseeri, "ja Skotlantiin tultuani pidin velvollisuutenani toimia siinä missä saatoin hyödyttää maatani. Niin, mr. Waverley, minä olen eversti Talbot, mainitsemanne naisen puoliso, ja ylpeänä tunnustan kiittäväni sekä sotilaallisesta arvostani että kotoisesta onnestani teidän jalomielistä ja ylevää sukulaistanne. Hyvä Jumala, hänen veljenpoikansako siis tapaan tuollaisissa pukimissa ja tuollaisessa puolueessa taistelemassa!"

"Sir", huomautti Fergus korskeasti, "se puku ja puolue ovat jalosukuisten ja kunniallisten miesten."

"Asemani kieltää minut inttämästä väitettänne vastaan", sanoi eversti Talbot; "muutoin ei olisi vaikea todistaa, ett'eivät urheus eivätkä ylhäisyys pysty parantamaan huonoa asiaa hyväksi. Mutta mr. Waverleyn luvalla, ja teidän, sir, jos sitäkin tulee kysyä, haluaisin hänen kanssaan haastaa muutaman sanan hänen perhettään koskevista asioista."

"Mr. Waverley on vapaa toimimaan tahtonsa mukaan. Seurannethan minua Pinkiehouseen", sanoi Fergus Edwardiin kääntyen, "puheltuasi uuden ystäväsi kanssa?" Ja Glennaquoichin päällikkö suoristi levättinsä tavallista mahtipontisemmin ja ylpeämmin, poistuen sitte huoneesta.

Waverley sai helposti hankituksi eversti Talbotille luvan siirtyä talon tilavaan puutarhaan. He astelivat tuokion vaieten; eversti nähtävästi mietiskeli miten alottaisi keskustelun, vaan lausui vihdoin:

"Mr. Waverley, olette tänään pelastanut henkeni, ja kuitenkin kautta taivaan soisin sen menettäneeni ennen kuin tapasin teidät pitämässä näiden miesten pukua ja kokardia."

"En pahastu moitteestanne, eversti Talbot; lausutte sen hyvässä tarkotuksessa, ja kasvatuksenne ja ennakkoluulonne saattavat sen luonnolliseksi. Mutta ei ole mitään tavatonta siinä, että julkiseen häpeään syyttään syösty mies antautuu asemaan, missä hänellä on parhaat toiveet saada hyvitystä sortajiltaan."

"Minusta pikemmin tämä asema on enimmin omiaan vahvistamaan teistä leviteltyjä huhuja", väitti Talbot; "seuraattehan juuri sitä menettelytapaa, josta teitä on epäilty. Tiedättekö, mr. Waverley, millaiseen määrättömään surkeuteen ja vaaraankin nykyinen käytöksenne on lähimmät sukulaisenne saattanut?"

"Niin juuri. Englannista lähtiessäni olivat setänne ja isänne olleet pakotetut hankkimaan takuun, pysyäkseen vapaalla jalalla, kunnes heitä vastaan valtiopetoksesta nostettu kanne ratkaistaan; takuunkin saivat asettaa ainoastaan auttajain ponnistusten johdosta. Saavuin Skotlantiin ainoastaan pelastaakseni teidät kuilusta, johon olitte syössyt; enkä osaa arvata, mitä seurauksia tästä avoimesta kapinallisiin liittymisestä onkaan perheellenne, koska jo epäilty aikomuksennekin oli heille vaaraksi. Olen sydämeni pohjasta suruissani siitä, etten teitä tavannut ennenkuin jouduitte tähän viimeiseen, onnettomaan erehdykseen."

"En tosiaan käsitä", vastasi Waverley jäykästi, "miksi eversti Talbot minun vuokseni on niin suuriin vaivoihin ruvennut."

"Mr. Waverley", lausui Talbot, "olen hidas ymmärtämään ivaa; ja sen vuoksi vastaan sanoihinne niiden yksinkertaisimman merkityksen mukaan. Olen sedällenne kiitollisuuden velassa suuremmista hyvistä töistä kuin poika isälleen. Minulla on häntä kohtaan pojan velvollisuudet; ja kun tiedän, ettei ole parempaa tapaa hänen hyvyyttään korvatakseni kuin auttaa teitä, niin koetan mahdollisuuden mukaan pitää huolta kohtalostanne, sallitte minun niin tehdä tai ette. Se omakohtainen kiitollisuus, johon olette minut saattanut tänään, on yleisten käsitysten mukaan suurin mihin ihminen konsanaan voi toisen saattaa, mutta se ei vähimmässäkään määrässä lisää tätä intoani, yhtä vähän kuin sitä voi vähentää mikään kylmäkiskoisuus, jolla sen saatatte vastaanottaa."

"Aikeenne voinevat olla hyvää tarkottavia, sir", huomautti Waverley kuivasti, "mutta puheentapanne on jyrkkää ja omavaltaista."

"Kun kauan poissa oltuani palasin Englantiin", pitkitti eversti Talbot, "niin tapasin sir Everard Waverleyn kuninkaallisen virkamiehen vartioittavana teidän käytöksenne herättämän epäluulon takia. Hän on vanhin ystäväni — sanon sen vieläkin kerran — jaloin hyväntekijäni; hän uhrasi omat onnensa suunnitelmat minun hyväkseni, hänen jokainen sanansa ja ajatuksensa ovat pelkkää hyväntahtoisuutta. Tapasin tämän miehen vankeudessa, jonka hänelle saattoivat yhä painostavammaksi hiljaisen rauhalliset elämäntapansa, luontainen arvokkuuden tunne ja — suokaa anteeksi — syy, mikä sellaisen onnettomuuden oli hänelle tuottanut. En voi teiltä salata mitä sillä hetkellä tunsin; ajatukseni olivat mitä katkerimmat teitä vastaan. Sukusuhteitteni avulla, joilla tietänette olevan melkoisesti vaikutusvaltaa, sain sir Everardin vapautetuksi, ja läksin suoraa päätä Skotlantiin. Tapasin eversti Gardinerin, miehen, jonka kohtalo yksistäänkin saattaa tämän kapinan ainaisesti kirotuksi. Keskustellessani hänen kanssaan huomasin hänen suuressa määrin leppyneen teille, saatuaan tietoonsa eräitä myöhempiä seikkoja, uudestaan kuulusteltuaan kapinaan osallisia sotamiehiänne ja harkittuaan miten suotuisan vaikutuksen olitte häneen ensinnä tehnyt; enkä epäillyt, ettei kaikki vielä ollut korjattavissa, joshan vain onnistuisin teidät löytää. Vaan tämä luonnoton kapina on kaikki tärvellyt. Ensi kerran pitkän ja varsinaisen sotilasurani kuluessa olen nähnyt brittiläisten häpäisevän itsensä hurjalla paolla, vieläpä sellaisen vihollisen tieltä, jolla ei ollut aseita eikä sotakuria. Ja nyt tapaan rakkaimman ystäväni perillisen — voisinpa sanoa pojan — mukana voitossa, jota hänen oikeastaan pitäisi punastua. Miksi surisin Gardineria! Hänen kohtalonsa on omaani verraten kadehdittava!"

Eversti Talbotin käytöksessä oli niin paljon arvokkaisuutta, sellainen miehuullinen murhe ja sotilaallinen ylpeys, ja sanoma Sir Everardin joutumisesta vangiksi esitettiin niin tunteellisesti, että Edward jäi häveten, loukkaantuen ja murheellisin mielin seisomaan vangin eteen, jonka hengen oli muutamia tunteja takaperin pelastanut. Siksi hän ei ollutkaan pahoillaan, kun Fergus toisen kerran keskeytti heidän keskustelunsa.

"Hänen kuninkaallinen korkeutensa käskee mr. Waverleyn saapumaan luoksensa." Eversti loi Edwardiin moittivan silmäyksen, joka ei jäänyt ylämaalaisen päällikön tarkalta silmältä huomaamatta. "Viipymättä saavuttava!" toisti hän hyvin pontevasti. Waverley kääntyi taas everstiin.

"Tapaamme toisemme vielä", hän sanoi, — sillä välin on teille kaikkia mahdollisia lievennyksiä —"

"En halua mitään", sanoi eversti; "antakaa minun kärsiä samaa kuin halvimmat näistä miehistä, jotka tänä onnettomana päivänä ovat mieluummin haavottuneet ja vangiksi joutuneet kuin häpeällisesti paenneet. Melkeinpä haluaisin vaihtaa olinpaikkaa jonkun kaatuneen kanssa, jos siten saisin varmuutta, että sanani ovat sopivalla tavalla teihin vaikuttaneet."

"Vartioittakoon eversti Talbotia tarkasti!" sanoi Fergus ylämaalaiselle, joka oli vanginvartijain päällikkönä. "Niin on prinssi erikoisesti käskenyt: siinä on erittäin tärkeä vanki."

"Mutta älkää antako häneltä puuttua mitään mukavuutta, mikä hänen arvollensa kuuluu", lisäsi Waverley."

"Mikäli ankara vartioiminen sallii", täydensi Fergus. Upseeri näytti mukautuvan molempiin käskyihin, ja Edward seurasi Fergusta puutarhan portille, missä Callum Beg kolmea satuloittua hevosta pidellen heitä odotteli. Kääntyessään vielä kerran taaksepäin hän näki joukon ylämaalaisia vievän eversti Talbotia takaisin vankilaansa; ovella tämä vielä pysähtyi ja viittasi Waverleylle kädellään, ikäänkuin terottaakseen äskeisen puhelun vaikutusta.

"Hevosia on nyt saatavana runsaasti kuin mustikoita", sanoi Fergus noustessaan satulaan. "Niitä riittää jokaiselle, kun vaan viitsii kiinni ottaa. Tuleppa, kyllä Callum kiinnittää jalustimemme, ja sitte niin pian Pinkiehouseen kuin nämä ci-devant rakuunahevoset suinkin vievät!"

XXXV.
Vähäpätöisiä asioita.

"Prinssin käsky pani minut palaamaan", sanoi Fergus Edwardille ratsastusmatkalla Prestonista Pinkiehouseen. "Mutta luullakseni tiedät, miten tavattoman tärkeä meille tämä ylhäinen eversti Talbot on vankina. Hän on kaikkein mielestä parhaita upseereja punatakkisten joukossa; häntä pitää erikoisena ystävänään itse vaaliruhtinas, vieläpä Cumberlandin herttuakin, peljätty sankari, joka kutsuttiin Fontenoyn luona saavuttamistaan voitoista tänne nielemään meidät ylämaalaisraukat elävältä. Onko hän sinulle jutellut, miten St. Jamesin kirkonkellot soivat? Eikö? 'Käännyhän, Whittington', niinkuin entisaikaan Bowin kellot,"

"Enpä totta tosiaan tiedä, mitä sinusta tulee", vastasi Mac-Ivorin päällikkö, "sinuthan saa mikä uusi suunta tahansa käännetyksi. Täällä olemme nyt saaneet sellaisen voiton, jonka vertaista historia ei tunne — jok'ikinen elävä sielu ylistää käytöstäsi yläilmoihin asti — ja prinssi ihan ikävöi saadakseen sinua itseäsi kiittää — ja kaikki Valkean Ruusumme kaunottaret kumartelevat edessäsi — mutta sinä, tämänpäiväinen preux chevalier, istut siinä ratsusi selässä kyykkyisenä kuin mikäkin torimatami, naama niin murheisena kuin ruumissaatossa!"

"Minua surettaa eversti Gardiner poloisen kuolema: hän oli ennen hyvin ystävällinen minua kohtaan."

"Vaikkapa niinkin, sure pois viisi minuuttia' ja näytä sitte taas iloista puoltasi; hänen tämänpäiväinen kohtalonsa voi saavuttaa meidät huomenna. Lähinnä voittoa on kunniallinen kuolema paras; mutta se on sittenkin pis-aller, minkä suo mieluummin viholliselleen kuin itselleen."

"Eversti Talbot ilmotti minulle myös, että hallitus on minun tähteni vangituttanut sekä isäni että setäni."

"Kyllä me menemme niistä takuuseen, hyvä ystävä; Ferrara-miekkamme saa huolehtia heidän turvallisuudestaan. Tekisi mieleni nähdä sen joutuvan koetteelle Westminster-Hallissa!"

"No miksi sitte jalo uljuutesi on niin kerrassaan lamassa, Edward? Luuletko vaaliruhtinaan ministerien olevan sellaisia kyyhkysiä, että näin ratkaisevana hetkenä päästävät vihollisensa irti, jos vaan uskaltaisivat tai voisivat niitä vankina pitää ja rangaista? Saat olla varma siitä, että niillä ei ole sukulaisianne vastaan mitään syytöstä, jolla voisivat heidän vankeuttaan pidentää, taikka he pelkäävät ystäviämme, vanhan Englannin reippaita ritareita. Kaikissa tapauksissa saat olla huoletonna omaistesi kohtalosta; kyllä me keksimme keinoja, millä saamme heille ilmotettua sinunkin turvallisuutesi."

Nämä perustelut saivat Edwardin vaikenemaan, vaikk'ei täysin rauhottumaan. Jo useita kertoja hän oli loukkaantunut siitä melkoisesta välinpitämättömyydestä, jota Fergus osotti niidenkin tunteita kohtaan, joista hän piti, jos nämä tunteet sattuivat olemaan epäsoinnussa hänen oman mielialansa kanssa, varsinkin silloin, jos ne häiritsivät häntä jonkun mieluisan suunnitelman toteuttamisessa. Fergus huomasikin toisinaan loukanneensa Waverleyn mieltä, mutta ollen aina puuhaamassa jotain mieleistään juonta, hän ei tullut kyllin tarkanneeksi, miten syvällinen tai pitkällinen toisen pahastuminen oli, niin että näiden pikkumaisten loukkausten uusiintuminen oli päässyt jossakin määrin laimentamaan nuoren vapaaehtoisen kiintymystä päällikköönsä.

Chevalier otti Waverleyn vastaan tavallisella suopeudellaan ja lausui hänelle monta kohteliaisuutta erinomaisesta urhoollisuudesta. Sitte hän vei Waverleyn syrjään, kyseli eversti Talbotista yhtä ja toista ja saatuaan kaikki ne tiedot, mitä Edward saattoi vangista ja tämän olosuhteista antaa, hän jatkoi:

"En voi olla uskomatta, mr. Waverley, että eversti sisimmässään on meille suosiollinen, kätkeytyköönpä asianhaaroihin mukautuakseen minkä naamarin taakse tahansa, sillä ensiksikin tämä aatelismies on niin läheisessä suhteessa arvokkaaseen ja etevään ystäväämme, Sir Everard Waverleyhin, ja toiseksi hänen puolisonsa on Blandevillen sukua, joka taatusti kannattaa Englannin kirkon totisia ja oikealle hallitsijalle uskollisia periaatteita."

"Mikäli voin päättää siitä, mitä tänään kuulin hänen lausuvan, täytyy minun olla asiasta aivan eri mieltä kuin teidän kuninkaallinen korkeutenne."

"Samapa se, ainakin kannattaisi yrittää. Sen vuoksi uskon teidän haltuunne eversti Talbotin vartioimisen ja valtuutan teidät menettelemään hänen suhteensa, miten hyväksi näette. Toivon teidän keksivän keinoja saadaksenne selville hänen todellisen kantansa, mitä tulee kuninkaallisen isämme saattamiseen valtaistuimelle."

"Olen varma siitä", sanoi Waverley kumartaen, "että jos eversti Talbot suostuu lupauksen antamaan, siihen myös voi ehdottomasti luottaa; mutta jos hän kieltäytyy, niin toivoakseni teidän kuninkaallinen korkeutenne jättää jonkun toisen kuin hänen ystävänsä veljenpojan toimeksi ryhtyä häntä vastaan tarpeellisiin varokeinoihin."

"Minä en anna hänen vartioimistaan kenenkään muun huoleksi kuin teidän", sanoi prinssi hymyillen, mutta mahtipontinen sävy äänessään; "hyvin tärkeää on minun asialleni, että välillänne edes näyttää olevan hyvä sopu, vaikk'ei teidän onnistuisikaan todella saavuttaa hänen luottamustaan. Teidän on sentähden otettava hänet kortteeriinne; ja siltä varalta, että hän kieltäytyisi antamasta kunniasanaansa, pitää teidän toimittaa varmat vartijat. Pyydän teitä viipymättä ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin. Huomenna palaamme Edinburgiin."

Kun Waverley siten komennettiin takaisin Prestonin läheisyyteen, jäi häneltä näkemättä Bradwardinen paroonin juhlallinen alamaisvelvollisuuden osoitus. Hän olikin tätä nykyä menettänyt kaiken halun naurettavaisuuden näkemiseen, niin että se toimitus, johon Fergus oli niin hartaasti yllyttänyt hänen uteliaisuuttaan, unohtui häneltä kokonaan. Mutta seuraavana päivänä kierteli luettavana oikea sanomalehti, jossa seikkaperäisesti kerrottiin Gladsmuirin taistelusta, joksi ylämaalaiset mielellään nimittivät voittoansa; lopussa oli kertomus vastaanotosta, jollaisen chevalier oli Pinkiehousessa myöhemmällä pitänyt, sisältäen muun mukana seuraavat korkealle tavottelevat lauselmat:

"Siitä onnettomasta sopimuksesta alkaen, joka tuhosi Skotlannin aseman itsenäisenä kansana, ei meillä enää ole ollut onnea nähdä tämän maan ruhtinasten vastaanottavan eikä sen aatelismiesten suorittavan niitä alamaisvelvollisuuden osotuksia, jotka, perustuen skotlantilaisen urhouden loistaviin sankaritekoihin, johtavat mieleemme maamme entistä historiaa ynnä niiden siteiden miehuullista ja ritarillista koruttomuutta, jotka yhdistivät kruunuun tätä niin usein avustaneiden ja puolustaneiden sotilasten kunnianosotuksen. Mutta tämän kuun 20:nnen päivän illalla herätettiin meissä taas eleille muisto eräästä niitä menoja, jotka kuuluvat Skotlannin maineen entisiin aikoihin. Kun kaikki olivat koolla, esiintyi Cosmo Comyne Bradwardine, samannimisestä paroonikunnasta, armeijan eversti y.m., y,m., y.m., prinssin eteen, mr. D. Macwheeblen, Bradwardinen vanhan paroonikunnan rättärin saattamana (joka kuuluu äskettäin nimitetyn sotakomisarioksi), ja anoi erään asiakirjan perusteella lupaa mieskohtaisesti suorittaa hänen kuninkaalliselle korkeudellensa, tämän edustaessa isäänsä, vanhastaan säädetyn palveluksen, josta hänelle Robert Brucen allekirjottaman asiakirjan mukaan (joka alkuperäisenä oli esillä, hänen kuninkaallisen korkeutensa ylikanslerien sitä tarkastettua) oli läänityksenä annettu Bradwardinen paroonikunta ja Tully-Veolanin maatilat. Sitte kun hänen anomukseensa oli suostuttu ja asia rekisteröity, laski hänen kuninkaallinen korkeutensa toisen jalkansa tyynylle, ja Bradwardinen parooni laskeutui oikealle polvellensa ja ryhtyi päästämään töppösen eli matalakorkoisen ylämaalaisen kengän nauhoja, jollaista jalkinetta sankarimme käyttää uljaiden puoluelaistensa kunniaksi. Tämän tapahduttua hänen kuninkaallinen korkeutensa julisti juhlamenot päättyneiksi. Sitten hän syleili uljasta sotavanhusta ja selitti, että ainoastaan kunnioitus Robert Brucen määräystä kohtaan oli saanut hänet vastaanottamaan alhaisen palveluksen vertauskuvallisenkaan täyttämisen sellaisilta käsiltä, jotka niin mainiosti olivat taistelleet kruunun nostamiseksi taas hänen isänsä päähän. Tämän jälkeen kirjotutti parooni Cosmo Comyne Bradwardine sotakomisario mr. Macwheeblella sen sisältöisen asiakirjan, että alamaisvelvollisuus oli rite et solemniter acta et peracta; ja samansuuntaisen selityksen laati myös ylikansleri ja talletti kanslian arkistoon. Kuten olemme saaneet tietää, aikoo hänen kuninkaallinen korkeutensa, niin pian kuin hänen majesteettinsa mielipidettä on kuulusteltu, korottaa eversti Bradwardinen pääriksi, antaen hänelle Bradwardinen ja Tully-Veolanin viskountin arvonimen: jo nyt on hänen kuninkaallinen korkeutensa, isänsä nimessä ja vallassa, suvainnut lahjottaa hänelle isiltään perimäänsä vaakunaan kunniakkaan lisäyksen, nimittäin saapaspihdin, jonka yläpuolella on ristikkäin kaksi miekkaa, kilven oikeassa kulmassa, ja sen alaisella juovalla sanat: 'Vedä ja riisu'."

"Ellen muistaisi Ferguksen pilapuheita", ajatteli itsekseen Waverley, luettuaan tämän pitkän ja vakavassa hengessä laaditun kyhäyksen, "tuntuisi tuo kaikki hyvinkin mukiin menevältä eikä mieleeni lainkaan juolahtaisi pitää sitä naurettavana. Vaan kaikella on valo- ja varjopuolensa. En todellakaan käsitä, miksi paroonin saapaspihti ei voisi vaakunatieteessä vaatia itselleen sijaa samalla oikeudella kuin kärryt, pyörät, aurat, sukkulat, kynttilänjalat ja muut ihan tavalliset esineet, jotka muistuttavat kaikesta muusta kuin ritarillisuudesta, mutta jollaisia kuitenkin tapaamme monissa vanhimmissa vaakunoissamme."

Tämä on kuitenkin vaan sivuseikka, joka varsinaiseen kertomukseemme ei paljon kuulu.

Palattuaan Prestoniin ja mentyään eversti Talbotia tapaamaan, huomasi Waverley tämän jo päässeen siitä kiivaasta mielialasta, jonka hänessä olivat monet niin surulliset ja tärisyttävät tapaukset vaikuttaneet. Hän oli taas entisensä tapainen, kuten ainakin miehuullinen, avomielinen ja jalosydäminen englantilainen aatelismies ja sotilas, samalla kuitenkin hieman epäluuloinen toiseen kansaan kuuluvia tai valtiollisesti toisin ajattelevia kohtaan. Kun Edward oli eversti Talbotille ilmottanut chevalierin aikomuksen uskoa everstin hänen erityisesti silmällä pidettäväkseen, vastasi tämä:

"En olisi luullut joutuvani niin suureen kiitollisuuden velkaan sille nuorelle miehelle, kuin hän tällä määräyksellään on tuottanut. Ainakin voin iloisin mielin yhtyä entisen presbyteeriläisen papin rukoukseen, että sille, joka on luoksemme tullut maallista kruunua etsimään, pian annettaisiin vaivainsa palkaksi taivaallinen kruunu. Mielelläni vakuutan kunniasanallani, etten teidän tietämättänne ryhdy pakohankkeisiin, sitä vähemmän, kun olenkin Skotlantiin tullut vaan teidät tavatakseni ja täältä pois viedäkseni. Olen siitä hyvilläni, että edes edellinen puoli asiasta on luonnistunut, vaikka näin surullisissakin oloissa. Mutta luullakseni me olemmekin vaan vähän aikaa yhdessä. Arvelen nimittäin, että chevalierimme (jota nimitystä me kumpikin voimme käyttää) levätteineen ja sinilakkineen jatkaa ristiretkeään etelää kohti!"

"Kuulemani mukaan ei, sillä armeija jää joksikin aikaa Edinburgiin, kerätäkseen lisäväkeä."

"Ja linnaa piirittääkseenkö?" kysyi Talbot ivallisesti. "No niin, ellei vanha päällikköni, kenraali Preston, osottaudu kelvottomaksi taikka linna vaivu Nort Lochiin — jotka molemmat seikat tuntuvat yhtä mahdollisilta — niin luulisi meillä olevan melkoisesti aikaa tehdä tuttavuutta keskenämme. Arvaan uljaalla chevalierillanne olevan aikomuksen käännyttää minut teidän kauttanne puolellensa; vaan kun minun tekee mieleni saada teidät omalle puolelleni, niin tuntuu kohtuuden mukaiselta, että meille annetaan keskusteluaikaa. Mutta kun puhellessani tänään kanssanne satuin purkamaan mieltäni sellaisella tavalla, mikä muuten on minussa harvinaista, niin pyydän teiltä anteeksi, etten uudestaan ryhdy väittelyihin, ennenkuin tuttavuutemme on kehittynyt hieman läheisemmäksi."

XXXVI.
Rakkausjuonia ja politiikkaa.

Tässä ei tarvitse muistella chevalierin loistavaa saapumista Edinburgiin Prestonin ratkaisevan taistelun jälkeen. Olkoon kuitenkin mainittuna muuan seikka, koska se kuvaa Flora Mac-Ivorin ylevää mieltä. Ylämaalaiset, jotka prinssiä ympäröivät, laukasivat tämän riemullisen hetken innostuksessa ja vallattomuudessa tuon tuostakin piiluikkujansa, ja kun niistä yksi sattui olemaan kovalla panoksella ladattuna, hipaisi luoti nuoren neidon ohimoa, hänen heiluttaessaan nenäliinaa kuistilta. Fergus huomasi vahingon ja riensi oikopäätä neidon luokse; ja saatuaan selville, että haava oli vähäpätöinen, hän sivalsi miekkansa, aikoen hyökätä sen miehen kimppuun, jonka huolimattomuus oli saattanut Floran niin kamalaan vaaraan, mutta silloin tämä tarttui Ferguksen levättiin ja huudahti: "Älä tee poikaparalle mitään pahaa: taivaan nimessä, älä tee hänelle pahaa, vaan kiitä kanssani Jumalaa siitä, että vahinko kohtasi Flora Mac-Ivoria, sillä jos luoti olisi osunut johonkuhun whigiin, olisi niiden puolue väittänyt laukausta tahalliseksi."

Waverleyltä jäi tuntematta se säikähdys, jonka tämä tapaus hänessä olisi vaikuttanut, sillä hänen oli pakko pysyä joukkojen takana, saattaessaan eversti Talbotia Edinburgiin.

He matkustivat yhdessä ratsain, ja ikäänkuin olisivat halunneet tunnustella toistensa mielipiteitä ja tunteita, he keskustelivat jonkun aikaa tavallisista ja yleisistä asioista.

Kun Waverley sitte palasi siihen, mikä hänen sydäntään enimmin painosti, nimittäin isänsä ja setänsä asemaan, näytti eversti Talbot nyt haluavan ennemmin hälventää kuin lisätä hänen levottomuuttaan.

Näin tuntui olevan asian laita varsinkin silloin, kun oli kuullut Waverleyn vaiheet, joita tämä ei lainkaan arkaillut hänelle kertoa.

"Teidän ajattelematon tekonne", sanoi eversti, "ei siis johtunut mistään pahasta aikomuksesta, kuten lakimiehet sitä nimittänevät. Pari kohteliasta puheenpartta tältä italialaiselta kuljeksijaparilta ja hänen ylämaalaisilta värvääjäupseereiltaan sai teidät houkutelluksi hänen palvelukseensa, vai mitä? Onpa se tosin surkeaa ja hullua, mutta ei läheskään niin pahaa kuin aluksi täytyi uskoa. Silti ette nyt voi karatakaan tuon vallantavoittelijan luota — se näkyy mahdottomalta. Mutta en epäile, että niiden erimielisyyksien ohella, joita välttämättä syntyy näiden villien ja häikäilemättömien miesten kesken, ilmenee jokin mahdollisuus voidaksenne kunnialla päästä erillenne ajattelemattomasta liitostanne ennenkuin koko kupla puhkeaa. Jos näin voidaan järjestää tämä juttu, soisin teidän lähtevän Flanderiin erääseen turvalliseen paikkaan, jonka teille osotan. Luullakseni sopii minun sitte hallitukselta toimittaa teille armahdus, kun olette useita kuukausia oleskellut ulkomailla."

"En voi sallia teidän, eversti Talbot", vastasi Waverley, "puhua mistään sellaisesta juonesta, että minun olisi koetettava karata yrityksestä, johon olen ehkä liian pikaisesti, mutta ainakin vapaaehtoisesti liittynyt, samalla vakavasti päättäen kestää loppuun asti."

"No niin", huomautti eversti Talbot hymyillen, "suokaa minun ainakin ajatella ja toivoa vapaasti, vaikk'ei puhua. Mutta sanokaapa, ettekö koskaan ole tarkastaneet salaperäistä kääröänne?"

Pian he saapuivat Edinburgiin. Prinssin erityisestä käskystä oli Waverleylle toimitettu asunto kauniissa talossa, jonne eversti Talbotinkin sopi jäädä. Ensi toimekseen hän tutki matkalaukkunsa sisällystä, josta puheena ollut käärö heti saatiinkin esille. Waverley avasi sen kiireimmiten. Kirjeenkuoresta, jonka osotteena oli vaan E. Waverley, Esq., hän löysi joukon avattuja kirjeitä. Päällimmäisinä oli kaksi hänelle itselleen osotettua kirjettä eversti Gardinerilta. Päivämäärältään aikaisempi sisälsi ystävällisiä ja kohteliaita muistutuksia siitä, että Edward ei ollut noudattanut kirjottajan neuvoa virkavapautensa käyttämisessä, joka sitäpaitsi pian päättyisi. "Ja vaikk'ei näin olisikaan asian laita", lausuttiin edelleen kirjeessä, "niin olisivat ulkomailta saadut tiedot ja sotaministeriön minulle antamat ohjeet pakottaneet minut lyhentämään poissaoloanne, koska meitä uhkaa, Flanderissa kärsityn häviön jälkeen, sekä muukalaisten hyökkäys että tyytymättömäin kapina omassa maassa. Pyydän siis teitä, kapteeni Waverley, saapumaan kiireimmiten rykmenttinne pääkortteeriin. Samalla minun täytyy lisätä, että tähän näyttää olevan sitä enemmän syytä, kun teidän skvadroonassanne on vireillä suurta tyytymättömyyttä, jonka tarkemman tutkimisen lykkään tuonnemmaksi, kunnes saan käyttää siinä kohden teidän apuanne."

Toinen kirje, kahdeksan päivää myöhemmin kirjotettu, oli tietysti sen laatuinen kuin saattoi odottaakin everstiltä, joka ei edelliseen ollut vastausta saanut. Hän muistutti Waverleyn velvollisuuksista kunniallisena miehenä, upseerina ja brittiläisenä; mainitsi hänen miestensä yltyvää tyytymättömyyttä, huomauttaen niistä joidenkuiden viitanneen sinne päin, että heidän kapteeninsa hyväksyi ja kiihotti heidän kapinallista menettelyänsä; ja lopuksi kirjottaja lausui syvintä surkuttelua ja ihmettelyä, ettei Waverley ollut totellut käskyä saapua pääkortteeriin, muistutti hänelle, että virkaloma oli peruutettu, ja vannotti sanoilla, joissa ilmeni isällistä varoitusta ja sotilaallista käskyvaltaa, korjaamaan erehdyksensä saapumalla viipymättä rykmenttiinsä. "Ollakseni varma", näin kuuluivat loppusanat, "että kirjeeni todella saapuu käsiinne, lähetän tämän skvadroonanne korpraalin Timsin mukana, joka on käsketty antamaan se nimenomaan vaan teille itsellenne."

Luettuaan nämä kirjeet Waverley tunsi mitä katkerimmalla mielellä olevansa pakotettu suomaan urhoollisen ja etevän kirjottajan muistolle amende honorable'n; sillä kun eversti Gardinerilla oli täysi syy uskoa, että molemmat kirjeet olivat varmasti perille saapuneet, niin ei niihin sisältyneiden käskyjen laiminlyömisestä voinut muuta seurata kuin se kolmas ja viimeinen kehotus, jonka Waverley todella sai Glennaquoichissa, vaikka liian myöhään, voidakseen sitä noudattaa. Hänen erottamisensa, koska ilmeisesti oli laiminlyönyt tämän viimeisen käskyn, ei siis ollut lainkaan ankara tai liiallinen toimenpide, vaan suorastaan välttämätön. Seuraava kirje, jonka hän avasi, oli hänen rykmenttinsä majurilta, sisältäen ilmotuksen, että hänen mainettaan tahraava huhu oli liikkeellä, se nimittäin, että muuan mr. Falconer Ballihopplesta tai joku muun niminen oli hänen läsnäollessaan esittänyt kapinallisen maljan, minkä hän oli vaieten sallinut tapahtua, vaikka sen ohella oli lausuttu mitä törkeimpiä loukkauksia kuninkaallista perhettä vastaan, niin että eräs seurassa ollut herrasmies, joka ei suinkaan ole tunnettu uskollisuudestaan hallitukselle, kuitenkin oli sekaantunut asiaan, ja että, jos juttu on oikein kerrottu, kapteeni Waverley välittämättä siitä loukkauksesta, joka häntä vastaan upseerina oli tehty, oli sallinut viimemainitun herran haastaa herjaajan kaksintaisteluun. Majuri vakuutti lopuksi, ettei kapteeni Waverleyn upseeritovereista ainoakaan voinut uskoa tätä häpäisevää juttua todeksi, mutta kuitenkin heidän yksimielisen vakaumuksensa mukaan oli välttämätöntä, että hän oman ja rykmenttinsä kunnian vuoksi heti omassa nimessään julistaisi sen perättömäksi j.n.e.

"Mitä ajattelette tästä kaikesta?" kysyi eversti Talbot, jolle Waverley oli antanut kirjeet ne itse luettuansa.

"Rauhoittukaa, nuori ystäväni; katsotaanpa, mitä noissa likaisissa töherryksissä on."

"Ruffin on arvatenkin se Luola-Donald, joka korjasi kirjeenne ja piti teidän nimessänne kirjevaihtoa onnettoman Houghton raukan kanssa?"

Muut kirjeet käsittelivät samaa asiaa, ja pian molemmat saivat lisäselvitystä Donald Beanin vehkeistä.

John Hodges, Waverleyn palvelija, joka oli jäänyt rykmenttiin ja joutunut Prestonin luona vangiksi, ilmestyi nyt heidän luoksensa. Hän oli hakenut päällikkönsä ruvetakseen taas hänen palvelukseensa. Tältä mieheltä he saivat kuulla, että vähän sen jälkeen, kuin Waverley oli lähtenyt rykmenttinsä pääkortteerista, muuan kaupustelija nimeltä Ruthven, Ruffin tai Rivane, sotamiesten kesken "viekkaaksi Willeksi" mainittu, oli usein käynyt Dundeen kaupungissa. Hänellä oli näkynyt olleen runsaasti rahaa, myyskenteli rihkamaansa hyvin halvasta, aina valmiina kestitsemään tuttujansa olutkapakoissa, ja osasi tunkeutua Waverleyn skvadroonassa monen sotamiehen suosioon, saaden ystävikseen varsinkin kersantti Houghtonin ja erään Timsin, joka myös oli aliupseeri. Näille hän Waverleyn nimessä ilmaisi suunnitelman, että heidän oli rykmentistä karattava ja saavuttava hänen luokseen ylämaahan, jossa ylämaalaiset klan'it jo kuuluivat suurin joukoin tarttuneen aseisiin. Miehet, jotka olivat kuin jakobiiteiksi kasvatetut, mikäli sellaisilla yleensä oli mitään valtiollista vakaumusta, ja tiesivät isäntänsä sir Everardin aina kannattaneen sen suuntaisia periaatteita, menivät hyvin helposti ansaan. Kun Waverley oli kaukana ylämaassa, tuntui tämä seikka heistä riittävältä aiheelta hankkia kirjeensä kaupustelijan välityksellä; ja hänen hyvin tunnetun sinettinsä näkeminen riitti vahvistamaan ne suulliset sopimukset, joita hänen nimessään tehtiin, mutta niiden vaarallisuuden vuoksi ei voitu paperille panna. Vehe tuli kuitenkin ilmi osallisten liian aikaisten kapinapuheiden vuoksi. Viekas Wille osottausi nimensä arvoiseksi, sillä heti kun ruvettiin epäilemään, katosi hän tietämättömiin. Kun sanomalehdessä oli julaistuna Waverleyn erottaminen, nousi suuri osa hänen skvadroonaansa ilmikapinaan, mutta toiset tukahuttivat sen ja riisuivat kapinoitsijoilta aseet. Sotaoikeus tuomitsi Houghtonin ja Timsin ammuttaviksi, mutta myöhemmin heidän sallittiin vetää hengestään arpaa. Houghton, joka siten pelasti nahkansa, osotti syvää katumusta, kun eversti Gardinerin nuhteet ja selitykset saivat hänet vakuutetuksi, että oli todellakin ollut mukana kovin häpeällisessä rikoksessa. On huomattava, että tämä mies poloinen, päästyään asiasta tähän käsitykseen, samalla oli varma siitä, että yllyttäjä oli toiminut ilman Edwardin valtuutusta, lausuen: "Jos se oli häpeällistä ja vanhaa Englantia vastaan, niin ei squire asiasta mitään tiennyt; hän ei milloinkaan ole tuuminut eikä tehnyt mitään häpeällistä, eikä myöskään Sir Everard eikä heistä kukaan ennenkään; siinä uskossa tahdon elää ja kuolla, että Ruffin keksi kaikki omasta päästään."

Se vakaumuksen varmuus, joka hänessä oli tässä asiassa ilmennyt, sekä hänen väitteensä, että Waverleylle osotetut kirjeet oli annettu Ruthvenin käsiin, olivat eversti Gardinerin mielessä vaikuttaneet muutoksen, josta tämä oli eversti Talbotille puhunut.

Lukijalle lienee jo aikoja käynyt selväksi, että Donald Bean Lean oli tässä juonessa suorittanut kiusaajan osan. Hänen vaikuttimensa olivat lyhyesti seuraavat: — Toimeliaan ja juonikkaan älynsä avulla hän oli jo kauvan palvellut chevalierin uskottuja ala-asiamiehenä ja vakoojana, vieläpä niin laajaperäisesti, ett'ei sitä aavistanut Fergus Mac-Ivorkaan, jonka suojeluksessa hän oli, mutta jota hän pelkäsi ja vihasi. Tietysti hän yhä tavotteli tilaisuutta johonkin rohkeaan vehkeeseen, joka tuottaisi hänelle menestystä tämän politiikan alalla ja samalla vapauttaisi hänet nykyisestä, vaarallisesta rosvonammatistaan. Pääasiassa oli hänen toimekseen annettu ottaa selvää rykmenttien miesluvusta Skotlannissa, upseerien luonteesta j.n.e., ja jo kauvan hän oli silmällä pitänyt Waverleyn skvadroonaa, jota arveli yllytykseensä erittäin taipuvaksi. Vieläpä hän arveli, että Waverley sydämessään kannatti Stuartien asiaa, ja varmistui tässä luulossaan senkin johdosta, että toinen niin kauvan oleskeli jakobiitin, Bradwardinen paroonin luona. Kun siis tämä, mukanaan Glennaquoichin palvelija, kävi hänen luolassaan, ei rosvo voinut mitenkään käsittää pelkän uteliaisuuden olevan siihen aiheena, vaan uskoi herkästi, että hänen omaa kykyään haluttiin käyttää johonkin tärkeään juoneen rikkaan, nuoren englantilaisen turvissa. Se seikka, että Waverley ei vähääkään välittänyt viittauksista, jotka olisivat johtaneet selvityksiin, ei muuttanut hänen luuloansa. Tätä menettelyä hän piti viisaana varovaisuutena, joka tosin tuntui hieman loukkaavalta, koska hän pelkäsi olevansa syrjäytettynä yrityksestä, jonka menestykseen tarvitaan keskinäistä luottamusta; siksi hän päätti turvata itselleen asian kulussa oman osansa, huolimatta siitä, annettiinko hänelle varsinaista tehtävää vai eikö. Tässä tarkotuksessa hän Waverleyn nukkuessa anasti hänen sinettinsä, voidakseen sitä osottaa tunnusmerkkinä sotamiehille, joiden luuli nauttivan kapteenin luottamusta. Saavuttuaan ensi kerran Dundeehen, rykmentin olinpaikkaan, hän huomasi ensi arvelussaan erehtyneensä, mutta samalla hänelle avautui uusi toiminta-alue. Hän tiesi, ett'eivät chevalierin ystävät palkitsisi mitään palvelusta niin runsaasti kuin jos hänen onnistuisi houkuttaa joku osa vakinaisia joukkoja lipunpettäjiksi. Siinä mielessä hän keksi ne vehkeet, joihin lukija jo on tutustunut ja jotka selvittävät kaikki ennen Waverleyn matkaa Glennaquoichista sattuneet selkkaukset ja hämäryydet. Eversti Talbotin neuvosta Waverley oli palvelukseensa ottamatta nuorukaista, jonka antamat tiedot olivat näihin vehkeisiin luoneet runsaasti lisävaloa. Hän vakuutti Edwardille, että miehelle koituisi vahinkoa, jos hänet sekotettaisiin tähän epätoivoiseen hankkeeseen, ja että asian kääntyessä miten päin tahansa hänen todistuksensa kelpaisi ainakin selvittämään niitä seikkoja, jotka olivat saaneet Waverleyn antautumaan tähän yritykseen. Waverley laati sen vuoksi lyhyen selonteon tapahtumista isällensä ja sedällensä, varottaen heitä kuitenkaan koettamasta nykyisissä oloissa vastata hänen kirjeeseensä. Sitten Talbot jätti nuorukaiselle kirjeen, joka oli osotettu erään lahdessa risteilevän englantilaisen sotalaivan päällikölle ja jossa pyydettiin laskemaan kirjeentuoja maihin Berwickissä ja antamaan hänelle passi ——shireen. Miehelle annettiin tarpeen mukaan rahaa suorittaakseen matkan niin pian kuin mahdollista; myös käskettiin hänen palkata joku kalastaja viemään itseään rannalta sotalaivaan. Tämä suunnitelma onnistuikin täydellisesti, kuten jälkeenpäin selveni.

Kyllästyneenä Callum Begin palvelijatoimeen, kun epäili tämän tarkotuksena olevan myös vakoilla isäntänsä puuhia, pestasi Waverley palvelijakseen Edinburgista erään yksinkertaisen nuorukaisen, joka oli lakkiinsa ottanut valkean kokardin joutuessaan raivoisan lemmenkateeksi Jenny Jopin vuoksi, koska tämä oli koko yön tanssinut vaan musketöörikorpraali Ballockin kanssa.

XXXVII.
Seuraelämää ja lemmen juonia.

Eversti Talbot kävi käytöksessään Waverleytä kohtaan ystävällisemmäksi, saatuaan tältä täyden luottamuksen, ja kun heidän oli pakko olla paljon toistensa seurassa, rupesi Waverley enemmän kunnioittamaan everstin luonnetta. Aluksi tuntui hänen jyrkästi paheksivissa ja moittivissa lausunnoissaan olevan jotakin kovaa, vaikka hän yleensä oli hyvin kernas mukautumaan toisen väitteisiin. Tottumus hallitsemaan oli myös luonut hänen puhetapoihinsa jonkinlaisen mahtipontisen jyrkkyyden, huolimatta siitä sulavuudesta, jonka oli saavuttanut seurustellessaan ylemmissä piireissä. Sotilasluonteena hän oli toista laatua, kuin mitä Edward tähän asti oli kokenut. Bradwardinen paroonin sotilaallisuudessa oli turhanpäiväistä muodollisuutta; majuri Melville oli pikkumaisen tarkka yksityiskohdissa ja kurinpidon käytännöllisessä puolessa, kuten oikeastaan sopisi vaan pataljoonan päällikön, vaan ei armeijan komentajan: Ferguksen sotilasmieli taas oli niin sekautunut suunnitelmiin ja valtiollisiin mielipiteisiin, että hän oli enemmän pikku ruhtinaan kuin sotilaan kaltainen. Mutta eversti Talbot oli joka suhteessa englantilainen soturi. Hänen koko sielunsa palveli kuningasta ja isänmaata, ylpeilemättä paroonin tavoin ammattinsa tietopuolisesta taidosta tai, kuten majuri, käytännöllisestä kokemuksestaan, tai käyttämättä kykyään Glennaquoichin päällikön tavoin omiin kunnianhimoisiin aikeisiinsa. Tämän kaiken ohella hän oli mitä sivistynein ja tietorikkain mies, vaikka toiselta puolen, kuten jo huomautimme, erityisiin englantilaisiin ennakkoluuloihin takertunut.

Vasta vähitellen selvisi Edwardille eversti Talbotin luonne; sillä ylämaalaisten viettäessä useita viikkoja Edinburgin linnan turhassa piirittämisessä Waverleyllä ei ollut muuta tekemistä kuin huvitella seuraelämässä. Hän olisi mielellänsä vienyt uuden ystävänsä eräiden vanhojen tuttujensa piiriin. Mutta heidän käytyään parissa paikassa eversti pudisti päätään ja kieltäysi enää kokeilemasta. Vieläpä hän kuvasi Bradwardinen paroonia sietämättömimmäksi muotoseikkain orjaksi, mitä hänen onnettomuudekseen vielä oli tarvinnut tavata, ja Glennaquoichin päällikköä ranskalaistuneeksi skotlantilaiseksi, jossa yhtyi hänet kasvattaneen kansan viekkaus ja suostuttamiskyky ynnä synnyinkansansa ylpeä, kiivas ja kostonhimoinen luonne. "Jos paholainen", sanoi hän, "olisi hakenut nimenomaan sellaista asiamiestä, joka osaisi oikein villitä tämän onnettoman maan olot, niin ei olisi luullakseni voitu parempaa veitikkaa löytää kuin tämä on, jonka olemus tuntuu yhtä toimeliaalta kuin sulavalta ja juonikkaalta ja jota ehdottomasti seuraa ja tottelee joukko sellaisia hurjapäitä, jollaisia te suvaitsette ihailla."

Hän ei säästänyt arvostelussaan naisiakaan, joita oli seuroissa tavannut. Tosin hän myönsi Flora Mac-Ivorin olevan kauniin naisen ja Rose Bradwardinen samoin miellyttävän tytön. Mutta hän väitti, että edellinen pilasi kauneutensa vaikutusta jäljittelemällä ylhäisön tapoja, joita arvatenkin oli nähnyt käytännössä St. Germainin naurettavassa hovissa. Mitä taas Rose Bradwardineen tuli, niin hänen mielestään ei kukaan kuolevainen voinut ihailla sellaista sivistymätöntä olentoa, jonka puutteellinen kasvatus oli yhtä vähän sopusoinnussa sukupuolensa ja nuoruutensa kanssa, kuin jos hän esiintyisi puettuna pelkästään isänsä vanhaan sotilastakkiin. Tämäntapaisista moitteista suurin osa ei ollut muuta kuin kelpo everstin ennakkoluuloja ja myrtymystä, sillä hänestä olisi enkelikin näyttänyt pirulta, ilmestyessään valkea kokardi rinnalla, valkea ruusu hiuksissa ja "Mac" nimen edessä. Myönsipä hän itsekin leikillisesti, ettei voisi suvaita Venustakaan, jos tämä hänelle salongissa esitettäisiin neiti Mac-Jupiterina.

Helposti uskottavaa on, että Waverley katseli näitä nuoria neitosia aivan toisin silmin. Piirityksen kestäessä hän melkein joka päivä kävi heidän luonaan, vaikka surukseen huomasikin edistyvänsä Floran suosiossa yhtä huonosti kuin chevalier linnan vallottamisessa. Neito pysyi jyrkästi siinä käytöksessään, jota oli Waverleytä kohtaan ruvennut noudattamaan, kuitenkaan nähtävästi pyrkimättä häntä välttelemään, tai herkeämään hänen kanssaan seurustelemasta. Joka sana, joka silmäys oli tyysten sopusoinnussa hänen menettelytapansa kanssa, eikä Waverleyn alakuloisuus tai Ferguksen huonosti salattu kiukku voinut syventää Floran huomaavaisuutta Edwardia kohtaan muunlaiseksi, kuin mitä tavallisin kohteliaisuus vaati. Toiselta puolen taas Rose Bradwardine vähitellen sai yhä enemmän arvoa Edwardin silmissä. Usein oli hänellä tilaisuutta huomata, että samalla kun neidon arkuus alkoi hälvetä, hänen olentonsa esiintyi ylevämpänä; — että tämän nykyisen ajan kiihottavat olot näyttivät kehittävän tunteissa ja mielenilmauksissa arvokkaisuutta, jota hän ei ollut ennemmin tajunnut, ja että neito ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta, jonka avulla saattoi rikastuttaa tietojaan tai hienostaa aistiaan.

Flora Mac-Ivor nimitti Rosea oppilaaksensa, auttaen hänen opintojaan ja hartaasti kehittäen hänen aistiaan ja ymmärrystään. Tarkka katsoja olisi huomannut, että hän Waverleyn läsnäollessa oli paljon halukkaampi tuomaan esille ystävättärensä eteviä ominaisuuksia kuin omiaan. Kuitenkin minun täytyy pyytää lukijaa uskomaan, vakuuttaessani että tämän lempeän ja uhrautuvan tarkotuksen verhona oli mitä hellin arkatuntoisuus, tarkasti välttäen kaikkea, mitä olisi voitu teeskentelyksi epäillä. Floran käytös muistutti siis yhtä vähän sellaista ilveilyä, jolla kaunis nainen tavallisesti on koettavinaan esittää toisen etuja, kuin Davidin ja Jonatanin ystävyys kahden Bond-kadulla retkuilevan jätkän välistä suhdetta. Tosiasia oli, että vaikka vaikutus oli tuntuva, ei juuri voitu syytä havaita. Kumpikin nainen suoritti osansa kuin taitava näyttelijä, kaikkein katselijain mieliksi, ja kun näin oli asian laita, niin kävi melkein mahdottomaksi älytä, että vanhempi yhä luovutti ystävällensä sen tehtävän, joka olisi paraiten sopinut hänen omalle kyvyllensä.

Waverleyhin nähden oli Rose Bradwardinella vielä eräs vetovoima, jota vaan harvat miehet voivat vastustaa, nimittäin ilmeinen harrastus kaikkeen, mikä koski Edwardia. Neito oli liian nuori ja kokematon voidakseen arvioida sen huomion koko mahtia, jota yhä osotti käytöksessään. Hänen isänsä oli liiaksi syventynyt tieteellisiin ja sotilaallisiin tutkimuksiin, huomatakseen tyttärensä puolueellisuutta, eikä Flora Mac-Ivor häirinnyt häntä nuhteilla, koska näki ystävänsä ainoastaan tällä käytöksellä voivan lopulta ehkä saavuttaa vastarakkautta.

Tosiasia on, että neitojen heti jälleen tavattua toisensa Rose oli ilmaissut viisaalle ja tarkkanäköiselle ystävälleen sydämensä tilan, vaikk'ei itsekään ollut siitä selvillä. Siitä saakka Flora oli varmasti päättänyt lopullisesti hyljätä Waverleyn kosiskelut ja samalla koettaa suunnata niitä Roseen päin. Hänen veljensä oli kyllä toisinaan, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, lausunut aikovansa kosia neiti Bradwardinea, mutta tämä seikka ei horjuttanut Floran aikeita. Sillä hän tiesi Ferguksella olevan avioliittolaitoksesta peräti mannermaalaiset käsitykset, niin ett'ei tämä menisi enkelinkään kanssa vihille, ellei samalla saavuttaisi tarkotustaan varmempaa asemaansa ja rikkautta. Paroonin itsepäinen aie siirtää omaisuutensa etäiselle miesperilliselle, eikä tyttärelleen, näytti siis voittamattomalta esteeltä, jonka vuoksi Fergus ei milloinkaan voisi todella kosia Rose Bradwardinea. Ferguksen aivoissa pyörikin lakkaamatta kaikenlaisia tuumia ja vehkeitä; samoin kuin moni keksijä, jolla on enemmän älyä kuin sitkeyttä, niin Ferguskin usein ihan odottamatta, ilman mitään näkyvää syytä, jätti sikseen aikeensa ja ryhtyi vakavasti käsiksi toiseen, joka sukeutui uutukaisena esiin hänen mielikuvituksensa ahjosta tai aikaisemmin oli puolivalmiina syrjään heitetty. Siksi oli useinkin hyvin vaikea arvata, miten hän jossakin asiassa lopulta menettelisi.

Vaikka Flora oli sydämellisesti kiintynyt veljeensä, jonka ponteva toimintatapa olisi ilman heitä yhdistäviä sisaruussiteitäkin herättänyt hänen ihailuaan, niin hän ei silti ollut huomaamatta Ferguksen virheitä, joita piti jokaisen naisen toiveisiin nähden tuhoisina, koska avioliiton onneen kuuluu kotoisen yhdessäolon rauhallinen nautinto ja molemminpuolisen hellyyden osottaminen. Sitä vastoin tuntui Waverley, huolimatta taistelutannerten ja sotatuumain haaveiluista, ihan kuin luodulta kodikasta elämää varten. Hän ei halunnut eikä saanutkaan mitään osaa lähimmän ympäristönsä monimutkaisissa puuhissa, ollen enemmän kyllästynyt kuin kiintynyt niihin hänen läsnäollessaan usein nousseihin väittelyihin, joissa pohditaan ristiriitaisia vaatimuksia, oikeuksia ja etuja. Kaikki osotti hänen olevan juuri sen miehen, joka voisi tehdä Rosen onnelliseksi, koska tämän luonne oli samanlaatuinen.

Eräänä päivänä Flora istuessaan Rose Bradwardinen vieressä huomautti tuosta piirteestä Waverleyn luonteessa. "Hänen älynsä ja hieno aistinsa", virkkoi Rose, "ei voi harrastaa sellaisia pikkumaisia väittelyitä. Mitä hän esimerkiksi välittää siitä, onko Macindallagherien päällikkö, joka on tuonut taisteluun vaan viisikymmentä miestä, eversti vai kapteeni? Ja miten voi odottaakaan mr. Waverleyn ottavan osaa kiihkeään kiistaan, johon veljesi joutui nuoren Corrinaschianin kanssa siitä, kuuluuko kunniasija klan'in vanhimmalle vai nuorimmalle kadetille?"

"Rakas Rose, jos hän todellakin olisi se sankari, joksi häntä luulet, niin hän kyllä välittäisi näistä asioista jonkun verran, vaikk'ei sen vuoksi, että niissä itsessään olisi mitään arvoa, vaan koska hän niissä saisi tilaisuutta esiintyä välittäjänä kiihtyneiden miesten kesken, joille nuo seikat ovat erimielisyyden aiheena. Etkö huomannut, kuinka Waverley hitaasti kohotti päätään ikäänkuin unesta heräten ja kysyi, mitä oli tekeillä, kun nuori Corrinaschian raivoisana kiljui ja tarttui miekkaansa?"

"Kyllä, mutta eikö se nauru, johon he hänen hajamielisyytensä vuoksi ratkesivat, vaikuttanut paljoa enemmän riidan loppumiseen kuin mitkään sanat, mitä hän olisi voinut heille lausua?"

"Totta on sekin ystäväiseni", myönsi Flora, "mutta Waverleyn arvolle sopivampaa olisi, jos hän järkisyillä olisi heidät tyynnyttänyt."

"Haluaisitko sinä hänet joksikin yleisrauhottajaksi kaikkein pikapäisten ylämaalaisten kesken? Suo anteeksi, rakas Flora, veljesi on tietysti tämän asian ulkopuolella; hän on älykkäämpi kuin puolet heistä yhteensä. Mutta saatatko todellakin millään tavoin verrata Waverleytä näihin ylpeisiin, äkäisiin, raivoisiin miehiin, joiden riitoja yhä näemme ja vielä enemmän kuulemme ja jotka säikyttelevät minut ihan kuoliaaksi?"

"En ollenkaan vertaa häntä raakoihin ja sivistymättömiin, rakas Rose. Minä vaan surkuttelen, että niin nerokas ja lahjakas mies ei hanki seurassa sitä asemaa, johon hänellä olisi ominaisuuksiensa vuoksi täysi oikeus, eikä omista kaikkea voimaansa jalon asian hyväksi, jota on ruvennut ajamaan. Onhan joukossa sellaisia kuin Lochiel ja P— ja M— ja G—, mitä sivistyneimpiä ja kyvykkäimpiä; miksi hän ei suvaitse toimia ja auttaa asiaa heidän tavallaan? Usein olen arvellut hänen intonsa laimenevan sen ylpeän, kylmäverisen englantilaisen vaikutuksesta, jonka seurassa hän on nykyään alinomaa."

"Eversti Talbotinko? Kyllähän siinä on hyvin epämiellyttävä mies. Hän ei näy pitävän skotlantilaista naista senkään arvoisena, että viitsisi tarjota kupillisen teetä. Mutta Waverley on niin hyvänluontoinen, niin sivistynyt —"

"Onpa kylläkin", vahvisti Flora hymysuin, "hän osaa ihailla kuuta ja lausua Tasson runojakin."

"Mitä tuohon taistelemiseen tulee", vastasi Flora, "niin luulen kaikkien miesten — ainakin niiden, joita miehiksi kehtaan sanoa — olevan jotenkin toistensa kaltaisia; yleensä tarvitaan karkaamiseen enemmän rohkeutta kuin tappelemiseen. Sitä paitsi, kun miehet seisovat vastatusten, on heissä jokin sisäinen vaisto tappeluun, kuten huomaamme muissakin miespuolisissa olennoissa, esimerkiksi koirissa, sonneissa ja semmoisissa. Mutta Waverley ei ole omiansa suuriin ja uhkarohkeisiin yrityksiin. Hän ei olisi koskaan voinut olla kuuluisa esi-isänsä Sir Nigel, vaan sen sijaan Sir Nigelin ylistäjä ja runoilija. Kuuleppas, minä sanon sinulle oikein, missä hän on kotonaan ja omalla paikallaan", jatkoi Flora Mac-Ivor; "hänen on oltava kotoisen onnen rauhallisessa piirissä, Waverley-Honourissa, jossa saa nauttia oppineen lepoa ja ylevää elämäniloa. Siellä hän sitte korjauttaa vanhan kirjastonsa mitä kauneimman goottilaisen tyylin mukaan ja täyttää kaappinsa mitä arvokkaimmilla ja harvinaisimmilla teoksilla; siellä hän laatii suunnitelmia ja piirtelee maisemia, kirjottelee runoja, rakennuttaa temppeleitä ja kaivattaa luolia; ihanana kesä-iltana hän seisoo pylväskäytävässä linnansa edessä, katsellen kauriita, jotka kuuvalossa leikkivät ruohikolla tai suurten, aavemaisten tammien varjossa; ja toisinaan hän lausuu tuntehikkaita runoja kauniille, nuorelle puolisolleen, joka pitelee häntä käsivarresta — ja hänestä tulee onnellinen mies!"

"Ja hänen vaimonsa on todellakin onnellinen", ajatteli Rose parka. Mutta hän vaan huokasi eikä jatkanut puhelua.

XXXVIII.
Fergus kosijana.

Mitä syvemmälle Waverley pääsi katsahtamaan chevalierin hovin oloihin, sitä vähemmän hänellä oli syytä olla näihin tyytyväinen. Samoin kuin terho jo sisältää vastaisen tammen kaikki haaraantumiset, niin oli tässäkin hovielämässä monen monta itua juoniin ja vehkeisiin, joista kokonainen keisarikuntakin olisi kyllikseen saanut. Kullakin vähänkään tärkeällä henkilöllä oli oma tarkotuksensa, jota yritti toteuttaa niin kiihkeästi, että Waverley sitä piti aivan suhdattomana. Melkein kaikilla oli omat syynsä tyytymättömyyteen, vaikk'ei oikeutettua aihetta ollut muilla kuin vanhalla, arvokkaalla paroonilla, joka huolehti vaan yhteisen asian kohtalosta.

Kun hän ja Waverley eräänä aamuna olivat tarkastelleet linnaa, sanoi parooni: "Tuskinpa me voitamme piirityskruunua. Tiedätte kai, että se on punottu juurista tai kasveista, joita kasvaa piiritetyn paikan sisäpuolella, taikka se on tehty kurjentattaresta, parietaria'sta tai kärsämöstä; sanon vieläkin, nykyisellä Edinburgin linnan piirityksellä me emme sitä saavuta." Tämän mielipiteensä tueksi hän esitti muitakin tieteellisiä ja päteviä perusteita, joiden toistamisella en halua lukijaa väsyttää.

Päästyään erilleen vanhasta herrasta Waverley lähti sopimuksen mukaan Ferguksen asuntoon, odottaakseen siellä hänen paluutaan Holyroodista. "Huomenna minulla on yksityinen puhelu", oli Fergus edellisenä päivänä Waverleylle huomauttanut, "ja sinä saat odottaa minua, voidaksesi toivottaa minulle onnea menestykseen, josta olen jo ennakolta varma."

Waverley saapui siis määräaikana päällikön kortteeriin ja tapasi siellä vänrikki Maccombichin odottelemassa, antaakseen raportin toimistansa eräänlaisilla kaivannoilla, joita oli linnan mäen poikki kaivettu ja nimitettiin juoksuhaudoiksi. Heti sen jälkeen kuului portailta päällikön ääni kärsimättömän kiukkuisena ärjyvän: "Callum — kuuletko Callum Beg — senkin perhana!" Ferguksen astuessa huoneeseen näkyi hänessä yltyvän raivon ilmeisiä oireita, eikä juuri kenenkään kasvonpiirteisiin kiukku voinut pahempia merkkejä jättää. Hänen otsasuonensa paisuivat sellaisessa mielenliikutuksessa ihan tavattomasti; hänen sieramensa laajenivat, posket ja silmät tulehtuivat ja katse oli kuin paholaisen. Nämä puoleksi hillityn raivon tuntomerkit olivat sitä kamalampia, kun ne näkyivät johtuvan lujasta ponnistuksesta hallita melkein voittamatonta intohimon purkausta, jonka aiheutti mitä hirvein sisällinen taistelu, tärisyttäen miehen koko olentoa perustuksia myöten.

Päästyään sisään hän kiskasi miekkansa irti ja singahutti sen lattialle niin vimmatusti, että ase kieri huoneen toiseen päähän. "En tosiaan tiedä, mikä minua estää vannomasta pyhää valaa, ett'en enää milloinkaan tuota käytä hänen asiansa puolesta", huusi hän. "Lataa pistoolini, Callum, ja tuo ne tänne heti, heti paikalla!" Callum totteli tyynesti, hän kun ei koskaan säikähtänyt, suuttunut tai joutunut ymmälle. Evan Dhu, jonka otsalle pelkkä ajatuskin, että hänen päällikköään oli loukattu, nosti samanlaatuisen myrskyn, pysyi synkän vaiteliaana ja odotti tietoa, minne tai kehen nyt oli kosto kääntyvä.

"Jaha, Waverley, siinäpä sinäkin olet", sanoi päällikkö hieman tyynnyttyään. "Kyllä jo muistan. Pyysin sinua tänne ottamaan voittooni osaa, ja nyt olet tullut todistamaan pettymystäni, joksi sen suoraan sanon!"

Evan Dhu esitti nyt kirjallisen raporttinsa, mutta Fergus viskasi sen vihaisesti syrjään. "Soisin taivaan nimessä", hän ärjyi, "että se vanha luola luhistuisi kasaan ja hautaisi alleen piirittäjänarrit ja puolustajaroistot! Luulet kai minua hulluksi, Waverley — jätä nyt meidät, Evan, mutta pysy saatavilla!"

"Eversti näkyy olevan ihan villissä", virkkoi mrs. Flockhart Evanin astuessa rappusia alas; "toivon vaan, että se tekee hänelle hyvää — hänen otsasuonensa ovat pullistuneet kuin piiskanvarsi: eikö hänen pitäisi jotakin nauttia?"

"Tavallisesti hän sellaisissa tapauksissa iskee jonkun suonta", vastasi ylämaalainen mahtipontisesti.

Kun vänrikki oli poistunut, malttoi päällikkö hieman mieltään. "Tiedän hyvinkin, Waverley", hän sanoi, "että eversti Talbot on saanut sinut senkin seitsemän kertaa kiroamaan liittoutumistasi meidän kanssamme; älä yritäkään kieltää, sillä tällä hetkellä olen vähällä kirota omankin osuuteni. Voitko uskoa, että kun tänä aamuna jätin prinssille kaksi anomusta, hän hylkäsi molemmat? Mitäs siihen sanot?"

"Mitä voisin sanoa", vastasi Waverley, "ennen kuin saan kuulla, mitä pyyntösi koskivat?"

"No mitä se asiaan kuuluu, mies? Sanoinhan jo, että minä itse ne pyynnöt tein! Minä juuri, jolle hän on enemmän velkaa kuin kelle tahansa kolmelle yhteensä, jotka ovat ruvenneet taistelemaan hänen puolestansa; sillä minähän panin koko puuhan toimeen ja sain kaikki Perthshiren miehet aseisiin, kun ei yksikään niistä tahtonut paikaltaan liikahtaa. Eihän kai ole luultavaa, että pyydän mitään perin järjetöntä, ja vaikka niin olisikin asian laita, olisi minun osalleni voitu tehdä pikku poikkeus. Kyllä sinä saat kuulla kaikki, sillä nyt hengitän taas jo vapaammin. Muistat kai earlin valtakirjani? Se on jo useita vuosia vanha, silloisista palveluksista kirjoitettu; enkä luulisi ansioitteni myöhempien toimieni vuoksi ainakaan vähentyneen. No niin, Waverley, minä en mokomasta earlinarvosta välitä enempää kuin sinä tai mikä filosofi tahansa, sillä minun mielestäni on sellaisen klan'in kuin Sliochd nan Ivor'in päällikkö paljoa ylempi mies kuin mikään skotlantilainen earl. Mutta minulla on ihan erikoinen syy tavotella tuota kirottua arvonimeä juuri nykyään. Ota huomioon, näet, että sattumalta sain tietää prinssin yhä yllyttävän Bradwardinen vanhaa paroonipöhköä julistamaan perinnöttömäksi miespuolisen perillisensä eli parinkymmenen haaraantumisen läpi lasketun serkkunsa, joka on päällikkönä Hannoverin vaaliruhtinaan kaartissa, ja testamenttaamaan tilansa sievälle pikku ystävällesi Roselle. Ja kun hänen kuninkaansa ja ylin herransa näin tahtoo ja käskee, niin vanha parooni näkyy mukautuvan tähän tuumaan."

"Hitto vieköön mokomat velvollisuudet! Rose saa vaikka riisua kuningattaren kengän kruunauspäivänä tai tehdä muuta hullutusta. Mutta kun Rose Bradwardine olisi minulle varsin sopiva kauppa, ellei hänen isänsä niin naurettavasti suosisi miespuolista perillistään, niin juolahti mieleeni, ett'ei enää olisi muuta varsinaista estettä kuin että parooni tahtoisi vävyllään olevan Bradwardinen nimen — mikä taas, kuten tiedät, on minun oloissani mahdotonta — ja että tämä este voitaisiin kiertää, jos saan tuon arvonimen, johon minulla on niin pätevä oikeus ja joka tietysti poistaisi vaikeudet. Jos Rose sitten, isänsä kuoltua, perii myös Bradwardinen viskountessin arvonimen, sitä parempi; minulla ei olisi mitään sitä vastaan."

"Mutta minulle on aivan odottamatonta, että sydämesi on kiintynyt neiti Bradwardineen; sitäpaitsi sinä yhä ivailet hänen isäänsä."

"Hyvä ystävä, minussa on neiti Bradwardinea kohtaan juuri sen verran mieltymystä, kuin tulevalle puolisolleni ja lasteni äidille mielestäni on tarpeellista. Hän on hyvin sievä ja ymmärtäväinen tyttö, ja hänen perheensä on epäilemättä alamaan etevimpiä; kun Flora häntä vielä hieman opettaa ja neuvoo, tulee hänestä hyvinkin näpsä nainen. Mitä taas isään tulee, niin onhan hän omituinen ja lisäksi aika hullunkurinen; mutta hän on läksyttänyt Sir Hew Halbertia, rakasta Balmawhapplen lairdi-vainajaa ja muita niin tuntuvasti, ett'ei kukaan uskalla hänelle nauraa, joten hänen hullunkurisuutensa siis on jotenkin mitätön. Toistan vieläkin, koko maailmassa ei olisi ollut mitään estettä — ei ainoatakaan. Minä olin jo suunnitellut koko jutun ihan valmiiksi."

"Mitä varten? Jos olisin paronille puhunut asiasta, ennen kuin saan käyttää arvonimeäni, ei siitä olisi muuta tullut kuin harmillista väittelyä nimenmuutoksesta. Sitä vastoin tarvitsee minun Glennaquoichin earlina vaan ehdottaa hänelle, että rupeisin kantamaan hänen s——lin karhuaan ja saapaspihtiään kilvestä roikkumassa tai jossakin nimilevyssä tai ehkä erikoisessa lisävaakunassa jossakin paikassa, missä ei pääsisi omaa vaakunaani rumentamaan. Rose taas ei voisi minun ymmärtääkseni olla vastaan, kun hänen isänsä tyytyisi."

"Ehkäpä kuitenkin samalla tapaa, kuin sisaresi on minua vastaan, vaikka sinä tyydyt."

Fergus tuijotti häneen silmät leveällä, kuultuaan tuollaisessa edellytyksessä ilmenevän vertauksen; mutta varoi siihen antamasta vastausta, joka jo huulilla pyöri. "Kyllä me sen asian saisimme helposti autetuksi. Mutta kuuleppa nyt, miten kävi. Olin pyytänyt yksityistä puhelua, jollainen minulle täksi aamuksi myönnettiinkin. Sinut olin kutsunut tänne, aikoessani, narri kun olin, pyytää sinua sulhaspojaksi. No niin — minä esitän vaatimukseni — niitä ei väitetä kohtuuttomiksi — monesti uudistetut lupaukset ja myönnetty valtakirja — ne kaikki tunnustetaan oikeiksi. Siitä johtuvana luonnollisena seurauksena anon saada ruveta käyttämään valtakirjalla myönnettyä arvonimeä — silloin vedetään minua vastaan taas esille vanhat jutut C—n ja M—n kateudesta — minä kumoan tämän tekosyyn ja tarjoudun hankkimaan heidän kirjallisen myöntymyksensä, nojautuen siihen, että valtakirjani oli vanhempi kuin heidän tyhjänpäiväiset vaatimuksensa — totta vieköön, minä olisin kyllä saanut heidän suostumuksensa, vaikka se olisi miekan kärjessä ollut —. Mutta silloin tuli totuus ilmi! Hän uskalsi minulle vasten naamaa huomauttaa, ett'ei valtakirjastani toistaiseksi voinut olla puhetta, koska oli pelättävä sen katkeroittavan tuota viheliäistä raukkaa ja tyhjäntoimittajaa (tässä hän mainitsi oman klan'insa päällikkyydestä kilpailevan toverin nimen), jolla ei ole päällikön arvoon enempää oikeutta kuin minulla Kiinan keisariksi ja joka puolustelee pelkurimaista kammoansa sotatantereelle saapumista vastaan luulotellulla prinssin puolueellisuudella minun hyväkseni, vaikka jo parikinkymmentä kertaa on luvannut tulla mukaan. Jotta tuolle kurjalle olennolle ei enää jäisi pelkuruutensa puolustuskeinoa, pyysi prinssi minulta sellaista mieskohtaista palvelusta, ett'en tällä kertaa välittäisi oikeudenmukaisista ja järkevistä vaatimuksistani. Luota nyt näin ollen ruhtinaihin!"

"Mitä vielä! Olin lujasti päättänyt, ett'en jättäisi hänelle mitään tekosyytä kiittämättömyyteensä, ja siksi mainitsin hänelle niin maltillisesti kuin suinkin saatoin — ihan vapisin, näet, raivosta — ne erikoiset syyt, joiden vuoksi olin pakotettu anomaan, että hänen kuninkaallinen korkeutensa antaisi minulle edes jonkun muun todistuksen uskollisuudestani ja alttiudestani, koska elämänonnen toiveet nykyään tekevät suureksi uhraukseksi sen, mitä muulloin olisin mitättömänä pitänyt. Sitten esitin hänelle koko suunnitelmani."

"Mitäkö vastasi? Onpa hyvä, että on kirjotettu: 'Älä kuningastasi kiroo ajatuksissakaan!' Hän vastasi olevansa sydämellisesti iloinen siitä, että olin hänelle uskonut asiani, koska hänen siten oli mahdollista estää vielä katkerampi pettymys, sillä hän saattoi ruhtinassanalla vakuuttaa, että neiti Bradwardinen mieli on jo muuanne päin kääntynyt, jota liittoa hän oli sitoutunut auttamaan. 'Tähän katsoen, rakas Fergus', hän lausui armollisimmasti hymyillen, 'kun siis aikomanne naimisliitto on kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella, niin ei earlin arvonimen käyttämiselläkään liene mitään kiirettä.' Ja sitten hän poistui ja jätti minut planté là!"

"Sanon sinulle, mitä olisin sillä hetkellä voinut tehdä — myydä nahkani pirulle tai vaaliruhtinaalle, kumpi vaan olisi kalliimman koston luvannut! Nyt olen kuitenkin taas tyyni. Kyllä minä tiedän, että hän aikoo naittaa Rosen jollekulle ranskalaiselle kätyrilleen tai irlantilaiselle upseerille. Mutta minäpä pidän heitä tarkasti silmällä. Varoa saa se mies, joka aikoo minut syrjäyttää! — Risogna coprirsi, signor!"

Puheltuaan vielä yhtä ja toista, mitä meidän ei tarvitse toistaa, Waverley lähti päällikön luota, jonka intohimoinen kiihko nyt oli muuttunut hehkuvaksi kostonhaluksi. Hän palasi asuntoonsa, tuskin kyeten selvittämään niitä erilaatuisia tunteita, joita Mac-Ivorin kertomus oli hänen omassa povessaan herättänyt.

XXXIX.
"Yhdestä toiseen aina."

"Olenpa oikein lapsellisen oikullinen", ajatteli Waverley, teljettyään asuntonsa oven ja kävellessään siellä kiireesti edestakaisin. — "Mitäpä minuun kuuluu, jos Fergus Mac-Ivor tahtoo naida Rose Bradwardinen? Enhän minä häntä rakasta — hän ehkä olisi voinut minua rakastaa — mutta minä hylkäsin hänen vilpittömän, luonnollisen ja liikuttavan mieltymyksensä, vaalimatta sitä hellyydeksi asti, ja käännyin sellaisen naisen puoleen, joka ei ikinä miestä rakasta, paitsi jos vanha Warwick, kuninkaantekijä, kuolleista nousisi. Ja mitäs paroonistakaan — minä en olisi välittänyt hänen maatiloistaan eikä siis nimikään olisi loukkauskivenä ollut. Vaikka itse piru olisi vienyt nuo hedelmättömät nummet ja kiskonut kuninkaan caligae, minä en olisi millänikään! Mutta tuota tyttöä, joka on kuin luotu kodikasta onnea ja lempeä varten, antaakseen ja ottaakseen kaikkia niitä rakkaita ja viehättäviä lemmenosotuksia, joista yhdessä elävien onni sulostuu, tuota tyttöä kosii nyt Fergus Mac-Ivor. Tämä ei ole häntä pahasti kohteleva — ihan varmaan ei, sillä siihen hän ei kykene — mutta jo kuukauden kuluttua hän on vaimoaan kohtaan huolimaton; silloin hän ei enää muuta mieti kuin miten saisi nöyryytetyksi jonkun kateellisen päällikön tai syrjäytetyksi hovista jonkun suosikin tai vallatuksi jonkun nummen tai järven taikka mistä saisi joukkoihinsa uuden osaston, eikä hän silloin jouda kysymään, mitä Rose puuhaa tai kuinka hän aikaansa viettää.

"'Ja sitten surun syöpä umpiin jäytää,
ja häätää suloruusut poskien:
aaveelta kaamealta näyttää hän,
värjöttää valjuna kuin horkan lyömä,
ja niin hän kuolee.'

"Ja tuollainen tuho olisi estetty saavuttamasta maailman ylevintä olentoa, jos mr. Edward Waverley olisi pitänyt silmänsä avoinna! — Enpä todellakaan käsitä, miten saatoin luulla Floraa niin paljon, niin hyvin paljon Rosea kauniimmaksi. Hän on tosin kookkaampi, ja hänen käytöksensä sivistyneempi, mutta monet pitävät neiti Bradwardinea luonnollisempana; varmasti hän on paljoa nuorempi. Luulisinpa Floraa melkein kahta vuotta itseäni vanhemmaksi. Pitää tarkastella kumpaakin tänä iltana hieman lähemmin."

Näin tuumien Waverley lähti teetä juomaan (kuten oli tapana vielä 60 vuotta takaperin) erään ylhäisen rouvan luo, joka kannatti chevalierin asiaa; siellä hän, kuten odottikin, tapasi molemmat neidot. Hänen astuessaan sisään kaikki nousivat tervehtimään; Flora istuutui kuitenkin heti paikallensa ja jatkoi keskeytynyttä puheluaan. Sitä vastoin raivasi Rose hänelle melkein huomaamatta tietä ahtaassa piirissä, jotta hän pääsisi lähelle istumaan. — "Hänen käytöksensä on yleensä hyvin viehättävä", tuumi Waverley itsekseen.

Seurassa sukeutui väittelyä siitä, kumpi on sujuvampi, geelin- vai italiankieli ja kumpi paremmin sopii runouteen. Geelin kieltä, jota missään muualla ei oltaisi suosittu, puolusti täällä urheasti seitsemän ylämaalaista vallasnaista, jotka kirkuivat niin kovaa kuin keuhkoista lähti ja olivat saada koko seuralta korvat lukkoon, kun esittivät geeliläisen euphonian esimerkkejä. Huomatessaan eräiden alamaalaisten naisten nyrpistävän nenäänsä koetti Flora huomauttaa muutamia seikkoja, joiden perusteella tuo geelinkielen ylistys ei ollut aivan hassua; mutta kun Rosen mielipidettä tiedusteltiin, puhkesi hän innostuneesti kiittämään italiankieltä, jota oli Waverleyn avulla opiskellut. "Hänellä on hienompi korva kuin Floralla, vaikk'ei olekaan musiikissa yhtä suurta taitoa", ajatteli taas Waverley itsekseen. "Eipä minua kummastuttaisi, jos neiti Mac-Ivor ensi kerralla vertaisi Mac-Murrough nan Fonn'ia Ariostoon!"

Lopuksi kävi niin, että läsnäolijat olivat eri mieltä pyydettäisiinkö Fergusta soittamaan huilua, jota hän osasikin mestarillisesti kaiutella, vai koetettaisiinko saada Waverley lausumaan joku kappale Shakespearestä. Talon emäntä tarjoutui keräämään äänet runouden tai soiton puolesta sillä ehdolla, että se herra, jonka lahjoja tänä iltana ei käytettäisi, sitoutuisi hauskuttamaan seuraavaa. Sattumalta jäi tulos riippumaan Rosen äänestä. Flora, joka näytti johdonmukaisesti välttävän kannattamasta mitään sellaista ehdotusta, mikä rohkaisisi Waverleytä, oli äänestänyt soiton puolesta, edellyttäen, että parooni säestäisi Fergusta viulullaan. "Toivotan teille onnea makunne vuoksi, neiti Mac-Ivor", ajatteli Edward, kun hänen kirjaansa haettiin. "Glennaquoichissa ollessamme luulin sitä paremmaksi, mutta todellakaan ei parooni ole mikään taituri ja Shakespeare on kuulemisen arvoinen."

Vaali sattui "Romeoon ja Juliaan" ja Edward luki muutamia kohtauksia tästä murhenäytelmästä tuntehikkaasti ja henkevästi. Koko seura osotti sitten taputuksilla mieltymystään; näkyipä eräiden seurassa kyyneliäkin. Flora, jolle näytelmä oli vanhastaan tuttu, kuului edellisiin, kun taas Rose. josta se oli aivan uutta, oli jälkimäistä ihailijajoukkoa. "Hänessä on enemmän tunnettakin", arveli Waverley.

Kun keskusteltiin tämän näytelmän toiminnasta ja luonteesta, väitti Fergus, että ainoa luonne, joka ansaitsi mainitsemista älykkäänä maailmanmiehenä, oli Mercutio. "Hänen vanhanaikaisia sukkeluuksiaan en tosin aina ymmärtänyt, mutta aikansa käsitteiden mukaan hän varmaan oli ihan erinomaisen reima miekkonen."

"Ja ihan häpeällistä oli", virkkoi vänrikki Maccombich, joka tavallisesti seurasi everstiään kaikkialle, "että se Tibbert tai Taggart, tai mikä sen nimi oli, pisti häntä toisen aatelismiehen käsivarren alatse, juuri kun hän sovitti riitaa."

Naiset tietysti olivat eniten Romeon puolella, mutta tätä kantaa myös vastustettiin. Niinpä talon emäntä ja moniaat muut naiset ankarasti moittivat sitä keveyttä, jolla Romeo siirsi lempensä Rosalindesta Juliaan. Flora pysyi vaiti, kunnes oli hänen mieltään useat kerrat kysytty, ja sitten hän vastasi katsovansa tuota nyt moitittua asianhaaraa aivan luonnolliseksi; sitä paitsi se hänen mielestään mitä paraiten osotti runoilijan taitoa. "Romeota kuvataan meille nuoreksi mieheksi, joka on aivan erityisesti taipuvainen hellempiin tunteisiin", selitti hän; "hänen ensi lempensä kohdistui naiseen, joka ei voinut antaa vastarakkautta. Niinpä hän meille usein toistaa, että hänen lemmittynsä

"nuolelta säästyy lemmen lapsekkaan

"hän lemmen hylkäs luotaan.

"Kun siis oli mahdotonta, että Romeon rakkaus, jos hänet edellytetään järkeväksi olennoksi, olisi kestänyt ilman toivoa, niin on runoilija, hyvin taitavasti tarttuen juuri siihen hetkeen, jolloin Romeo oli epätoivoon joutunut, hänen tielleen sovittanut paljoa täydellisemmän olennon, kuin mikä hänet oli hyljännyt, ja tämä uusi on taipuvainen häntä rakastamaan. Tuskin voin kuvitella muuta seikkaa, joka paremmin sopisi kohottamaan Romeon hehkuvaa tunnetta Juliaa kohtaan, kuin se, että hän tuntee siitä sairaalloisesta synkkämielisyydestä, jonka alaisena hän ensiksi ilmestyy näyttämölle, päässeensä Julian kautta hurmaantuneeseen ihastukseen, jossa huudahtaa:

"— tulkoon mitä vain,
ei riitä mainen murhe vastapainoks
sen hetken riemuun, jolloin hänet näin."

"Kummallista, neiti Mac-Ivor", lausui muuan ylhäinen, nuori nainen, "tahdotteko riistää meiltä etuoikeutemmekin? Aiotteko saada meidät uskomaan, ettei rakkaus voi toivotonna elää tai että rakastajan on ruvettava uskottomaksi, jos hänen lemmittynsä on tyly? Sepä olisi hirveätä! Niin sydämetöntä johtopäätöstä en odottanut."

"Rakas lady Betty", vastasi Flora, "myönnän kyllä, että rakastaja voi pysyä kosimisessaan, vaikka asianhaarat eivät häntä lainkaan rohkaise. Mieltymys voi silloin tällöin kestää koviakin myrskyjä, mutta ei välinpitämättömyyden pitkää talvipakkasta. Neuvon teitä siis, vaikka olette niin suloinen, pysymään erillänne sellaisesta kokeesta miestä kohtaan, jonka rakkautta pidätte arvossa. Jos on pienintäkin toivoa, voi rakkaus elää, mutta toivotonna sen täytyy kuolla."

"Silloin sen käy samaten kuin Duncan Mac-Girdien tamman", huomautti Evan, "jos arvoisat naiset sallivat; hän yritti totuttaa sitä vähitellen elämään ilman muonaa, mutta juuri kun elukalle oli saatu riittämään korsi päivässä, silloin se raukka kuoli."

Evanin kuvaus pani koko seuran äänekkäästi nauramaan, ja keskustelu kääntyi muihin asioihin. Pian sen jälkeen lähtivät kaikki pois, ja Waverley ajatteli kotimatkalla Floran sanoja. "Rosalindaani en enää rakasta", hän virkkoi; "tänään hän antoi minulle kylläkin selvän viittauksen. Täytyy puhua asiasta hänen veljelleen ja peruuttaa kosimiseni. Mutta entä Juliani — lieneeköhän kunniallista mennä häiritsemään Ferguksen aikeita? — vaikka niiden on mahdotonta koskaan menestyä! Ja jos ne menevät myttyyn, entä sitten? — mitäs muuta — alors comme alors!" Päästyään tähän päätökseen, että antaisi asianhaarain määrätä, laskeutui sankarimme levolle.

XL.
Kunnon miehen murhe.

Jos suloiset lukijattareni arvelevat, että sankarimme muuttelevaisuus lemmenseikoissa on kerrassaan anteeksiantamaton, täytyy minun muistuttaa, että hänen murheensa ja vaikeutensa eivät johtuneet vaan tästä tunteellisesta lähteestä. Eipä sekään laulurunoilija, joka niin tuntehikkaasti valitteli lemmen tuskia, voinut unohtaa olevansa samaan aikaan "velassa ja ryypyssä", mikä epäilemättä suuresti lisäsi hänen huoliansa. Todellakin kului kokonaisia päiviä, joina Waverley ei ajatellut Floraa eikä Rose Bradwardinea, vaan huolestunein mielin koki kuvitella; millä kannalla Waverley-Honourin asiat olivat, ja päästä selville siitä, miten hänetkin pauloihinsa kietonut kansalaissota päättyisi. Eversti Talbot väitteli hänen kanssaan usein sen asian oikeudesta, jonka puolesta hän taisteli. "Tietysti ei nyt sovi jättää sitä oman onnensa nojaan", hän lausui, "sillä käy miten käy, teidän on pysyttävä ajattelemattomassa lupauksessanne. Mutta tahtoisin saada teidät huomaamaan, ett'ei oikeus ole teidän puolellanne; että taistelette isänmaanne todellisia etuja vastaan; ja että teidän on englantilaisena ja isänmaanystävänä käytettävä hyväksenne ensi tilaisuutta, millä pääsette eroon tästä onnettomasta yrityksestä, ennenkuin koko lumipallo sulaa."

Tällaisissa valtiollisissa kiistoissa Waverley tavallisesti toi esille puolueensa yleisimpiä vastaväitteitä, joilla on tarpeetonta lukijaa väsyttää. Mutta hänelle jäi tuskin mitään sanomista, kun eversti vaati vertaamaan niitä sotavoimia, joilla oli ryhdytty hallitusta kumoamaan, niihin, jotka nyt kiireesti keräytyivät sitä puolustamaan. Tähän huomautukseen oli Waverleyllä vaan yksi vastaus: "Jos se asia, johon olen antautunut, on vaarallinen, sitä häpeällisempää olisi se hyljätä." Ja siten hänen yleensä onnistui saada eversti Talbot vaikenemaan, ja keskustelu kääntyi muille aloille.

Eräänä yönä, kun ystävät kauan aikaa näin väiteltyään olivat eronneet toisistaan ja sankarimme jo nukkui vuoteellaan, herätti hänet puoliyön seuduilla hiljainen ähkiminen. Hän nousi ja kuunteli; ääni tuli eversti Talbotin huoneesta, jonka erotti hänen huoneestaan lautaseinä ja siinä ovi. Waverley lähestyi ovea ja kuuli selvästi yhden tai pari syvää huokausta. Mitä oli tapahtunut? Eversti oli hänen seurastaan eronnut tavallisessa mielentilassaan. Varmaankin hän oli äkkiä sairastunut. Näin arvellen hän avasi oven hiljaa ja näki everstin istumassa yönuttu yllään pöydän ääressä, jolla oli kirje ja kuva. Äkkiä hän kohotti päätään, kun Edward vielä oli kahden vaiheilla, astuisiko sisään vai peräytyisi, ja nyt Waverley huomasi, että everstin kasvot olivat kyynelissä.

Ikäänkuin häveten, että hänet oli sellaisessa mielenliikutuksessa tavattu, nousi eversti Talbot ilmeisesti suuttuneena ja lausui hyvin äreästi: "Mr. Waverley, luullakseni olisi oman huoneeni ja yöllisen hetken pitänyt voivan suojella vankiakin —"

"Älkää sanoko tunkeilemiselta, eversti Talbot; kuulin teidän hengittävän kovin raskaasti ja pelkäsin olevanne sairastunut; tämä vaan sai minut teitä häiritsemään."

"Mutta olette suruissanne", virkkoi Edward, "enkö voi hyväksenne mitään tehdä?"

"Ette mitään, Mr. Waverley; minä ajattelen vaan kotiani ja siellä sattuneita ikäviä tapahtumia."

"Ei, tämä murhe koskee vaan minua. Olen häpeissäni siitä, että näitte sen saattavan minut niin avuttomaksi, mutta joskus täytyy päästää tunteet valloilleen, jotta taas toisella kertaa voi sitä miehuullisemmin kestää. Tämän kaiken tahdoin pitää teiltä salassa; sillä luulen sen vaan surettavan teitä ettekä kuitenkaan voi minua lohduttaa. Mutta nyt minut yllätitte — nähdäkseni olette itsekin yllätetty — ja minä kammoan salaperäisyyttä. Lukekaa siis tuo kirje."

Edward seisoi liikkumatta, luettuaan kirjeen, sillä hän ei voinut itseltään salata sitä johtopäätöstä, että everstiä kohdannut raskas onnettomuus johtui tämän lähdöstä häntä hakemaan ja pelastamaankin. Se oli kauheata jo siltäkin osalta, mitä ei enää voitu korjata, sillä eversti Talbot ja lady Emily, oltuaan kauan aikaa ilman lapsia, olivat tunteneet suurta onnea nyt haihtuneesta toivosta. Mutta tämä katkera pettymys oli mitätön verrattuna siihen onnettomuuteen, joka heitä nyt uhkasi; ja kauhistuen piti Edward itseään kaikkeen syypäänä.

Ennen kuin hän oli siksi tyyntynyt, että saattoi puhua, oli eversti Talbot taas päässyt entiseen ryhtiinsä, vaikka hänen murheellinen katseensa osotti sisäistä kamppailua.

"Hän on sellainen vaimo, nuori ystäväni, jonka vuoksi sotilaankin kyynel on oikeutettu." Hän näytti Waverleylle pientä muotokuvaa, joka todisti oikeaksi tuon ylistyksen: "ja kuitenkin, sen Jumala tietää, mitä tuossa hänestä näette, se on vähintä siitä suloudesta, mikä hänessä on — tai oli, pitänee kai sanoa — mutta tapahtukoon Jumalan tahto!"

"Teidän täytyy paeta — heti paeta, rientääksenne hänen avukseen. Vielä ei ole liian myöhäistä — ei saa olla liian myöhäistä."

"Paetako? Kuinka se kävisi päinsä? Olenhan vankina — kunniasanaani vastaan."

"Minä olen vartijanne — minä annan teille kunniasananne takaisin — minä yksin vastaan teistä."

"Se ei ole sopusoinnussa velvollisuutenne kanssa, enkä minäkään voi kunniani vuoksi siihen suostua — teidät vedettäisiin siitä vastuuseen."

"Minä vastaan asiasta hengelläni, jos siksi käy", vastasi Waverley uljaasti. "Olenhan minä ollut onnettomana aiheena lapsenne menettämiseen; älkää siis tehkö minusta vielä vaimonne murhaajaa!"

"Ei, rakas Edward", sanoi Talbot tarttuen ystävällisesti hänen käteensä, "teitä ei sovi mistään moittia; ja kun pari päivää salasin teiltä tämän kotoisen murheeni, oli siihen syynä pelkoni, että teidän säälintunteenne ottaisi asian tältä kannalta. Lähtiessäni Englannista teitä hakemaan te ette voinut minua ajatella, tuskinpa tiesitte minua olevankaan. Meillä kuolevaisilla on raskas vastuunalaisuus jo siinä, että meidän on vastattava tekojemme ennakolta tietyistä ja suoranaisista tuloksista, — mutta epävarsinaisista seurauksista kaikkivaltias ja hyvä Luojamme, joka yksin voi nähdä inhimillisten tapahtumien riippuvaisuuden toisistaan, ei ole meitä lyhytnäköisiä, heikkoja olentoja vaativa vastuuseen."

"Miten teidän oli mahdollista jättää lady Emily", kysyi Waverley syvästi liikutettuna, "vieläpä sellaiseen tilaan, joka enimmin vaatii puolison myötätuntoisuutta, ja lähteä etsimään — — —"

"Tein vaan velvollisuuteni", vastasi eversti Talbot tyynesti, "enkä kadu — en tahdo sitä katua. Jos kiitollisuuden ja kunnian polku aina olisi siloinen ja mukava, niin ei sitä kulkeminen olisi suurikaan ansio; mutta usein se nousee etujamme ja toiveitamme vastaan, vieläpä taistelee syvimpäin tunteittemme kanssa. Tällaisia ovat elämän kokemukset, eikä tämä (nyt hän ei enää voinut kyyneliään hillitä), vaikk'ei vähimmän katkera, ole ensimäinen minkä kohtalo on osakseni antanut. — Mutta puhukaamme asiasta huomenna", hän lisäsi, puristaen Waverleyn kättä. "Hyvää yötä; koettakaa unohtaa muutamiksi hetkiksi. Luullakseni koittaa päivä kello kuuden ajoissa, ja nyt on vasta vähän yli kahden. Hyvää yötä."

XLI.
Ponnistus.

Kun eversti Talbot seuraavana aamuna astui ruokahuoneeseen, sai hän Waverleyn palvelijalta kuulla, että sankarimme jo varhain oli lähtenyt ulos eikä vielä ollut palannut. Vasta myöhemmin aamupäivällä hän taas saapui paikalle. Hengästyneenä hän astui sisään, mutta niin riemastuneen näköisenä, että eversti Talbot hämmästyi.

"Tuossa on", sanoi hän heittäen pöydälle erään paperin, "siinä on aamutyöni. — Alick, laita kuntoon everstin tamineet, mutta kiirehdi minkä jaksat!"

Eversti tarkasti paperia ihmeissään. Se oli chevalierin allekirjottama passi eversti Talbotille, joka saisi lähteä Leithiin tai johonkin muuhun hänen kuninkaallisen korkeutensa sotajoukkojen hallussa olevaan satamaan ja sieltä astua laivaan, mennäkseen Englantiin tai muualle oman harkintansa mukaan, sillä ainoalla ehdolla, että eversti kunniasanallaan lupautuisi olemaan lähimmät kaksitoista kuukautta sotimatta Stuartin sukua vastaan.

"Jumalan nimessä", lausui eversti silmät ilosta säteilevinä, "miten saitte tämän?"

"Olin chevalierin aamuvastaanotossa niin varhain kuin hän tavallisesti nousee. Mutta hän olikin jo lähtenyt Duddingstonin leirille. Seurasin häntä sinne, pyysin ja sain puhelun — mutta nyt en sano teille sanaakaan lisää, ellen näe teidän ryhtyvän matkavalmistuksiin."

"Ennen kuin tiedän, voinko käyttää tätä passia tai miten sen olette saanut?"

"No voittehan sitte taas purkaa tavaranne. — Kun siis nyt näen teidät hommassa, alan minäkin. Kun ensin mainitsin nimenne, loistivat hänen silmänsä melkein yhtä kirkkaasti kuin äsken teidän. Hän kysyi vakavasti, oletteko osottanut hänen asialleen suosiollista mielialaa. 'Ei vähääkään', vastasin minä, 'eikä ole mitään toivoakaan, että niin kävisi'. Hän näytti nolostuvan. Pyysin sitte vapauttanne. Hän piti sitä mahdottomana; teidän tärkeytenne niiden ja niiden henkilöiden ystävänä ja uskottuna teki muka pyyntöni ihan sopimattomaksi. Silloin kerroin hänelle teidän ja omat vaiheeni ja pyysin häntä omien tunteittensa mukaan arvostelemaan, millaisia minun tunteitteni nyt täytyi olla. Hänellä on sydän, hyvä ja lempeä sydän, eversti Talbot, sanokaa mitä tahdotte. Hän otti arkin paperia ja kirjotti tämän passin omakätisesti. 'Tässä asiassa en kysy sotaneuvostoni mieltä', sanoi hän, 'minua vaan pyydettäisiin jättämään sikseen se, mitä oikeus vaatii. En voisi sietää, että niin arvossa pidetty ystävä, kuin te, jäisi tuskallisten mietteiden valtaan, kuten kävisi jos eversti Talbotin perhettä vielä muut onnettomuudet kohtaisivat; sellaisissa oloissa en tahdo enää pitää vankina urhoollista vastustajaa. Sitäpaitsi', hän lisäsi, 'luulen voivani viisaille neuvonantajilleni puolustaa menettelyäni viittaamalla siihen, että sellaisella lempeydellä on hyvä vaikutus ylhäisiin englantilaisiin perheisiin, joiden kanssa eversti Talbot on sukua'."

"Tulkoon vaan! Mutta ainakin hän lopetti kuin kuninkaanpoika: — 'Ottakaa passi; olen muodon vuoksi liittänyt ehdon, mutta jos eversti panee sitä vastaan, niin antakaa hänen lähteä ilman kunniasanaakin. Minä olen tänne saapunut sotimaan miesten kanssa, vaan en syöksemään naisia vaaraan ja onnettomuuteen'."

"Hyvä on, enpä olisi luullut koskaan joutuvani näin suureen velkaan vallantavotte —"

"Chevalierille", oikaisi eversti; "se on hyvä nimi matkaa varten ja sitä me molemmat voimme vapaasti käyttää. Sanoiko hän mitään muuta?"

"Hän vaan kysyi voisiko muuten tehdä mitään hyväkseni; ja kun kiittäen kielsin, tarttui hän käteeni ja lausui toivovansa, että kaikki hänen puoluelaisensa olisivat yhtä kohtuullisia; muutamat ystävistäni eivät anoneet ainoastaan kaikkea sitä, mitä hän saattoi myöntää, vaan paljon muuta, mitä ei hän eikä maailman mahtavinkaan hallitsija voisi antaa. Tosiaan, sanoi hän, ei mikään ruhtinas näyttänyt puoltajiensa silmissä olevan niin lähellä jumaluutta kuin hän itse, jos arvostelisi vaan niiden liiallisten anomusten mukaan, joita hänelle joka päivä tehtiin."

"Säälin nuorta mies parkaa", sanoi eversti. "Luulen hänen jo alkavan tuntea asemansa vaikeuksia. Rakas Waverley, tämä kaikki on enemmän kuin ystävyyttä, mitä ei unhoteta niin kauan kuin Philip Talbot jaksaa mitään muistaa. Elämäni — no niin, siitä kiittäköön teitä Emily — mutta tämä on sellainen palvelus, joka vastaa viittäkinkymmentä elämää. Näissä oloissa en voi vitkastella antamasta kunniasanaani: tuossa se on — (hän kirjotti sen asianmukaisesti) — ja sanokaa nyt, miten täältä pääsen!"

"Siitä on jo huolta pidetty: tavaranne on valmiina, hevoseni odottavat, ja prinssin luvalla on tilattu vene viemään teitä Fox-fregatille. Toimitin sitä varten erityisen miehen Leithiin."

"No sitten on asia kunnossa. Kapteeni Beaver on harras ystäväni: hän laskee minut maihin Berwickissä tai Shieldsissä, josta pääsen postihevosella Lontooseen. Teidän on annettava huostaani se kirjetukku, jonka saitte taas käsiinne neiti Bean Leanin avulla. Ehkä voin käyttää hyväkseni sen sisältöä. — Mutta tuollapa tuleekin ylämaalainen ystävänne Glen— Glen— mikä hänen omituinen nimensä onkaan? Ja hänen päivystäjäupseerinsa on mukana — nyt en saane häntä enää nimittää kurkunleikkaajaksi? Katsokaa, miten hän marssii ikäänkuin koko maailma olisi hänen omansa, lakki toisella korvalla ja levätti tiheissä poimuissa rinnan yli! Tekisi mieleni rynnistellä tuon nuorukaisen kanssa, ell'eivät käteni olisi sidottuina: tahtoisin taltuttaa hänen ylpeytensä tai yrittäköön hän minun!"

"Hävetkää toki, eversti Talbot! Te raivostutte tartanin nähdessänne ihan kuin härkä punaisesta väristä. Mitä kansalliseen ennakkoluuloon tulee, olette te ja Fergus Mac-Ivor jotenkin samanlaisia."

Loppuosa tätä puhelua suoritettiin jo kadulla. He tapasivat päällikön; tämä ja eversti tervehtivät toisiaan jäykästi ja virallisesti kuten kaksintaistelijat ennen kuin asettuvat paikoilleen. Selvästi näkyi että kammo oli molemminpuolinen. "Tuota töykeää nuorukaista, joka aina on hänen kintereillään, en milloinkaan voi katsella muistelematta muuatta pientä runonpätkää, jonka kerran olen jossakin kuullut", sanoi eversti noustessaan ratsun selkään; "luullakseni sen kuulin näyttämöllä:

"— Sen kintereillä
käy Bertram, vainolainen helvetistä
ja tarjoo palvelusta herralleen."

"Vakuutan teille, eversti", sanoi Waverley, "että arvostelette ylämaalaisia liian jyrkästi."

"En hiukkastakaan liikaa; en peruuta niin merkkiäkään; en voi hiventäkään karsia. Pysykööt he omissa koleissa vuoristoissaan, kehukoot ja keikailkoot niin paljon kuin jaksavat, ja ripustakoot lakkinsa vaikka kuun sarviin, jos haluttaa; mutta mitä ihmettä heillä siellä on tekemistä, missä miehillä on housut ja puhutaan sivistynyttä kieltä — tarkotan sivistynyttä, verrattuna heidän siansaksaansa, sillä alamaassakin asujamet puhuvat sellaista englantia, mikä ei ole juuri parempaa kuin Jamaikan neekerien. Oikein käy sääliksi tuota pri—— tuota chevalieria, kun on tuollaisen sissiparven seassa. Ja kovin varhain he oppivatkin ammattinsa. Siellä on esimerkiksi muuan aliupseerikummitus, jonkunlainen imupiru, jota arvoisa ystävänne Glena — Glenamuck toisinaan pitää mukanaan. Näöltään se on tuskin viidentoista vanha, mutta ilkeydessä ja konnuudessa satavuotiaan veroinen. Joku päivä takaperin se oli pihalla noppapelissä; muudan siistinnäköinen herrasmies sattui kulkemaan ohitse, ja kun noppa satutti häntä kinttuun, kohotti hän keppinsä. Mutta silloin tuo vintiö veti äkkiä esille pistoolinsa, kuten Bean Clincher 'Matkassa riemujuhlaan', ja ellei eräästä yliakkunasta kaikuva huuto 'Gardez l'eau! olisi ajanut kaikkia pakoon märkien seurausten tieltä, niin miesparka olisi menettänyt henkensä pikku paholaisen luodista."

"Kylläpä te kotia päästyänne annatte korean kuvan Skotlannista, eversti Talbot."

"Mitä vielä", vastasi eversti. "Tuomari Shallow säästää minulta sen vaivan. — 'Karua ja köyhää, kerjäläisiä joka sorkka, mutta hiivatin raikas ilma' — ja näinkin vasta sitte, kun on kunnialla päästy Edinburgista eikä vielä olla Leithissä, kuten meidän laitamme nyt on."

"Sillassa, Leithin venheen näät,
lautalla lasket salmen poikki;
laivasta Berwickiin sä jäät" —

"Jääkää hyvästi, eversti! Jospa tapaisitte kotona kaikki siinä kunnossa kuin toivotte! Ehkä näemme toisemme pikemmin kuin osaatte odottaakaan: puhutaan marssista suoraan Englantiin."

"Älkää siitä minulle mitään mainitko", vastasi Talbot; "en halua tietää sotaliikkeitänne."

"Ei siis muuta kuin hyvästi! Viekää tuhannet terveiset sir Everardille ja Rachel tädille, kertokaa heille kaikki, mikä on hyvää ja rakasta! Pitäkää minusta niin ystävällinen muisto kuin voitte — puhukaa minusta niin suopeasti kuin omatuntonne sallii — ja nyt vielä kerran hyvästi!"

"Hyvästi, rakas Waverley; kiitos hyvyydestänne! Riisukaa levättinne niin pian kuin sopii! Teitä olen yhä muisteleva mitä kiitollisimmin mielin, ja pahin arvosteluni teistä on: Que diable allait-il faire dans cette galère?"

XLII.
Sotaretki.

Aikomuksemme ei ole tunkeutua historian alueelle. Sen vuoksi tahdomme lukijoillemme muistuttaa vaan sitä, että nuori chevalier päätti marraskuun alussa enintään 6,000 miehen joukolla yrittää rynnätä Englannin sisä-osiin, vaikka tiesikin miten mahtaviin valmistuksiin oli ryhdytty häntä vastaan. Siten hän tahallaan pani koko asiansa alttiiksi. Tämä sotajoukko jatkoi ristiretkeään sellaisessa säässä, joka olisi mille muulle armeijalle tehnyt etenemisen mahdottomaksi, mutta tarjosi karaistuneille, notkeille vuoristolaisille mitä suurinta etua vaivoihin vähemmän tottuneiden vihollistensa rinnalla. Huolimatta melkoisesti ylivoimaisesta armeijasta, joka sotamarski Waden johtamana vartioitsi rajaa, he piirittivät Carlislea ja vallottivat sen, jatkaen sitte rohkeata kulkuaan etelään.

Kun eversti Mac-Ivorin rykmentti kulki klan'ien etujoukossa, olivat hän ja Waverley aina sen etunenässä. Edward oli vaivojen kestämisessä nyt kaikkien ylämaalaisten veroinen; myöskin oli hän jo jonkun verran perehtynyt heidän kieleensä. Mutta molemmat ystävykset katselivat armeijan etenemistä hyvin erilaisin silmin. Täynnä intoa, pontta ja luottamusta, vaikka koko maailma olisi ase kädessä vastassa, Fergus ei muuta harkinnut kuin että joka askeleella päästiin lähemmä Lontoota. Hän ei vaatinut, odottanut tai toivonut muiden kuin klan'ien apua voidakseen korottaa Stuartit taas valtaistuimelle; ja kun hänen lippunsa sattui jostakin saamaan uusia liittolaisia, näki hän sellaisissa vaan kärkkyjiä, jotka tavottelisivat vastaiselta hallitsijalta suosionosotuksia ja joiden mieliksi, kuten hänestä tuntui, tämä joutuisi luovuttamaan suuren osan oikeastaan vaan ylämaalaisille kuuluvaa saalista.

Edwardilla oli aivan toista mielessä. Häneltä ei voinut jäädä huomaamatta, ett'ei niissä kaupungeissa, joissa Jakob kolmas julistettiin kuninkaaksi, kukaan huutanut: "Jumala häntä siunatkoon!" Rahvas töllisteli ja kuunteli, sydämetönnä, tyhmistyneenä ja tylsänä, päästäen tuskin ollenkaan ilmoille sitä mellakoivaa luontoaan, joka muutoin kaikissa tilaisuuksissa panee sen hoilaamaan, kuullakseen edes omaa suloista ääntään. Jakobiiteille oli uskoteltu, että luoteisissa kreivikunnissa suuret määrät varakkaita tilanomistajia ja reippaita maalaisia kannattavat Valkean Ruusun asiaa. Mutta rikkaita toryja ei näkynyt ainoatakaan. Jotkut pakenivat tiluksiltaan, toiset ilmottautuivat sairaiksi, muutamat vangituttivat itsensä epäluulon alaisina. Jäljelle jääneistä töllistelivät tyhmät kammoten, peljäten ja inhoten skotlantilaisten klan'ien villiä ulkomuotoa, outoa kieltä ja tavatonta asua. Viisaammista tuntui heidän pieni lukumääränsä, ankaran kurin ilmeinen puute ja vaillinainen varustus heikkoine aseineen selviltä oireilta hurjanrohkean yrityksen surkeasta lopusta. Siksi olivatkin ne harvat, jotka heihin liittyivät, joko niitä, joiden valtiollinen kiihko esti näkemästä seurauksia, tai sellaisia, joilla ei enää ollut juuri mitään menetettävää.

Kun Bradwardinen paroonilta kysyttiin, mitä hän näistä tulokkaista arveli, otti hän hitaasti hyppysellisen nuuskaa ja vastasi kuivasti, että hänellä saattoi niistä olla vaan parhaat ajatukset, koska he olivat ihan samanlaisia kuin hyvän David kuninkaan liittolaiset Adullamin luolassa; videlicet, jokainen, joka oli huolessa ja vaivassa, ja jokainen, joka oli tyytymätön, minkä Vulgata kääntää sanoilla 'sielussa murheellinen'; "ja epäilemättä", hän sanoi, "he osottautuvat kovakouraisiksi, ja siten tarvitaankin, sillä olen nähnyt meihin luotavan monen monta ilkeää, hapanta silmäystä."

Mutta tällaiset mietteet eivät Fergukseen koskeneet. Hän ihaili maan rehevää kauneutta ja monen aateliskartanon asemaa, joiden sivutse kuljettiin. "Onko Waverley-Honour tuollainen, Edward?"

"Toivon neiti Mac-Ivorin saavan vielä paljon onnenaihetta, mikä ei ole yhteydessä Waverley-Honourin kanssa."

"Sitä minäkin toivon; mutta sellaisen tiluksen emäntänä oleminen on kaunis lisä kokonaissummaan."

"Mitä?" huudahti Fergus, äkkiä pysähtyen ja kääntyen Waverleyhin päin. — "Miten se on ymmärrettävä, mr. Waverley? — Oliko minulla ilo käsittää sananne oikein?"

"Ja pitääkö minun käsittää asia niin, ett'ette enää halua sukulaisuuttani, ettekä sisareni kättä?"

"Sisaresi on antanut minulle rukkaset", sanoi Waverley, "sekä selvin sanoin että muilla merkeillä, joilla naisten on tapana vieroittaa epämieluiset kosiskelut."

"Minulla ei ole mitään selvää käsitystä siitä, millä tavalla nainen voi hylätä kosijan tai herrasmies luopua kosimasta, kun naisen laillinen holhooja on naimisliiton hyväksynyt; ainakin pitäisi holhoojalle antaa tilaisuus puhua vielä kerran asiasta naisen kanssa. Vai oletteko ehkä luulotellut, että sisareni lentäisi kuin kypsä luumu suuhunne heti kun sen suvaitsette avata?" kysyi päällikkö kiivastuneena.

"Mitä tulee naisen oikeuteen saada hylätä jonkun kosimiset, eversti", vastasi Edward, "siitä saatte neuvotella sisarenne kanssa, koska en siinä suhteessa ole ylämaalaisten tapoihin tutustunut. Mutta katsoen minun oikeuteeni mukautua hänen kieltävään vastaukseensa, pyytämättä teidän apuanne, tahdon kerta kaikkiaan teille huomauttaa — vähentämättä sillä neiti Mac-Ivorin kauneutta ja lahjoja —, ett'en huolisi enkelistäkään, vaikka saisin myötäjäisiksi kokonaisen keisarikunnan, jos tältä enkeliltä olisi suostumus saatavissa vaan ystävien ja holhoojain avulla, eikä johtuisi hänen vapaasta taipumuksestaan."

"Enkeliä keisarikuntineen ei juuri sysätä kaikkien ——shiren aatelismiesten osaksi", ivasi Fergus katkeralla äänellä. "Mutta hyvä herra", hän lisäsi muuttuneella sävyllä, "vaikk'ei Flora Mac-Ivor saakaan myötäjäisikseen keisarikuntaa, on hän kuitenkin minun sisareni; ja se ainakin riittää häntä suojelemaan sellaiselta kohtelulta, joka vähimmässäkään määrässä tuntuisi kevytmielisyydeltä."

"Hän on Flora Mac-Ivor, sir", vastasi Waverley lujalla äänellä, "ja se riittäisi hänelle takaamaan ainaisen suojelukseni, jos kykenisin kevytmielisesti kohtelemaan ketään naista."

Päällikön muoto oli nyt kokonaan synkistynyt, mutta Edward oli siitä röyhkeästä puhetavasta, jota toinen oli häntä vastaan käyttänyt, itsekin niin raivostunut, ettei lainkaan huolinut hillitä lähenevää myrskyä. Kumpikin oli tämän lyhyen keskustelun ajaksi pysähtynyt ja Fergus näkyi melkein olevan halukas purkamaan kiukkuaan vielä pahemmin solvauksin, mutta rajulla ponnistuksella hän hillitsi kiihkoisen mielialansa, kääntyi ja lähti tuimasti kulkemaan eteenpäin. Kun he olivat tähän saakka olleet yhdessä, melkein aina vieretysten, jatkoi Waverley äänetönnä kulkuaan samaan suuntaan, aikoen jättää päällikölle aikaa päästä taas tavalliselle hyvälle mielelle, jonka oli niin aiheettomasti pilannut, mutta samalla lujasti päättäen olla hituistakaan luopumatta omasta arvostaan.

Kun täten oli tylyssä äänettömyydessä kuljettu noin penikulman verran, alkoi Fergus taas puhua, mutta toinen sävy äänessään. "Rakas Edward, luulen kiihtyneeni, mutta sinähän härnäsit minua tietämättömyydelläsi maailman tavoista. Sinä olet hieman närkästynyt Floran keimailusta tai korkealle tavottelevista aatteista, ja nyt sinä lapsen lailla vihottelet leikkikalulle, jonka vuoksi niin paljon olet itkenyt, ja lyöt minua, uskollista hoitajaasi, kun ei käteni ulotu sitä Edinburgista saakka sinulle noutamaan. Myönnän kyllä joutuneeni raivoihini, mutta se harmi, että näen liittoutumiseni sinun kaltaisesi ystävän kanssa menevän myttyyn, kun kosimisestasi puhutaan sekä ylämaissa että alamaissa, se olisi saattanut tyynemmänkin veren kuohahtamaan. Enkä edes tiedä mikä tässä riivaa! Mutta kyllä minä kirjotan Edinburgiin ja saan asiat taas kuntoon, jos nimittäin tahdot minua niin menettelemään. Sillä enhän voi olettaa, että niin usein kuvaamasi uskollinen rakkautesi Floraan olisi yht'äkkiä haihtunut."

"Eversti Mac-Ivor", sanoi Edward, jota ei vähääkään haluttanut joutua toisen pakottamana pitemmälle kuin itse suvaitsi, hänen mielestään jo loppuun käsitellyssä asiassa, "olen teille suuresti kiitollinen avustanne, jota osaan pitää arvossa; myöskin osotatte minulle kovin suurta kunniaa sillä innollanne, jolla ajatte asiaani. Mutta kun neiti Mac-Ivor on tehnyt päätöksensä vapaasti, oman mielensä mukaan, ja kun kaikkiin yrityksiini häntä lähestyä vastattiin kerrassaan kylmästi, niin tekisin sekä häntä että itseäni kohtaan väärin, jos sallisin häntä vielä kerran vaivata tällä asialla. Teille olisin jo aikoja tästä puhunut, mutta te lienette itsekin huomannut, missä suhteessa olemme toisiimme, joten kyllä olette käsittänyt syyni. Joll'en olisi näin edellyttänyt, olisin jo ennemmin puhunut, mutta minussa on luonnollinen kammo ryhtyä asiaan, joka meille kummallekin on tuskallinen."

"Hyvä on, mr. Waverley", sanoi Fergus ylpeästi, "se juttu on siis lopussa. Eipä minun ole pakko tunkea sisartani kellekään miehelle."

"Eikä minunkaan ole pakko ottaa siltä neidolta vastaan yhä uusia rukkasia", vastasi Edward samalla tapaa.

"Panen kuitenkin toimeen asianmukaisen tiedustelun", sanoi päällikkö, välittämättä toisen huomautuksesta, "jotta saan selville, mitä sisareni tästä arvelee; sittepä nähdään, tokko asia todellakin näin päättyy."

"Mitä tiedusteluihin tulee, niin tietysti te siinä saatte menetellä oman harkintanne mukaan", sanoi Waverley. "Sen vaan tiedän, ett'ei neiti Mac-Ivor voi mieltään muuttaa; ja vaikkapa tämä odottamaton ilmiö sattuisi tapahtumaan, niin on ainakin varmaa, ett'ei minun mieleni muutu. Tämän mainitsen vaan siltä varalta, ett'ei jäisi mitään mahdollisuutta vastaiseen väärinkäsitykseen."

Mielellänsä olisi Fergus Mac-Ivor tällä hetkellä lykännyt heidän kiistansa mieskohtaisesti ratkaistavaksi; hänen silmänsä säihkyivät kuin tulessa ja mittailivat Edwardia ikäänkuin valitakseen sen kohdan, johon olisi helpointa iskeä kuolettava haava. Mutta vaikk'emme taistelussa enää noudata Garanzan tai Vincent Saviolan tapoja ja sääntöjä, tiesi Fergus yhtä hyvin kuin kukaan muu, että kamppailuun elämästä ja kuolemasta pitää olla jokin sopiva tekosyy. Voimme kyllä haastaa kaksintaisteluun esimerkiksi sen, joka tungoksessa on sattunut astumaan liikavarpaillemme tai puristanut meitä seinää vasten tai teatterissa istunut paikallemme, mutta nykyaikainen code d'honneur ei salli meidän perustaa kiistaamme siihen, että meillä muka olisi oikeus pakottaa joku mies kosimaan naissukulaistamme, jos tämä kaunotar jo monesti samalle miehelle on antanut rukkaset. Sen vuoksi täytyi Ferguksen vaan niellä tuo luuloteltu loukkaus, kunnes ajan ratas, jonka pyörimistä hän aikoi tiukasti pitää silmällä, tarjoisi hänelle tilaisuutta veriseen kostoon.

Vaikka Waverley harvoin ratsasti, talutti hänen palvelijansa hänen varalleen aina satuloittua hevosta sen pataljoonan jälkijoukossa, johon hän kuului. Mutta ollessaan nyt julmistuneena entisen ystävänsä järjettömästä ja vallanhimoisesta kohtelusta hän jäi kolonnan taakse ja nousi ratsunsa selkään, aikoen hakea Bradwardinen paroonin, jolta pyytäisi lupaa päästä vapaaehtoisena hänen ratsujoukkoonsa, pysymättä enää Mac-Ivorin rykmentissä.

"Kylläpä minulle olisi koittanut ihana aika", arveli hän, päästyään ratsun selkään, "jos olisin joutunut niin läheiseen sukulaisuuteen tuollaisen ylpeän, itsekkään ja intohimoisen miekkosen kanssa. Eversti! — mitä vielä, generalissimus hänestä olisi pitänyt tehdä. Mokoma kolmen, neljän sadan miehen päällikkö! Hänen ylpeytensä riittäisi tataarien khaanille — suursulttaanille — vaikka itse suurmogulille! Onpa hyvä ollakseni, kun hänestä pääsin. Vaikka Flora olisi enkeli, toisi hän mukanaan kunnianhimossa ja pöyhkeydessä Luciferin vertaisen!"

Parooni, jonka oppineisuus — kuten Sanchon sukkeluudet Sierra Morenassa — harjotuksen puutteessa alkoi homehtua, suostui ilolla Waverleyn tarjoukseen ruveta palvelemaan hänen rykmentissään, toivoen siten saavansa taas tilaisuutta mainitun ominaisuutensa käyttämiseen. Kuitenkin koetti tämä hyvänluontoinen vanha herra saada aikaan sovintoa entisten ystävysten kesken. Fergus ei välittänyt hänen muistutuksistaan, vaikka näytti niitä tarkasti kuuntelevan; Waverley taas ei käsittänyt, miksi juuri hänen olisi ensiksi pitänyt uudistaa ystävyyttä, jonka päällikkö oli niin aiheettomasti rikkonut. Parooni esitti asian sitte prinssille, joka tahtoi estää riitaisuuksia syntymästä pienessä armeijassaan ja lausui tahtovansa itse muistuttaa eversti Mac-Ivorille tämän käytöksen järjettömyyttä. Mutta sotaretken kiireessä kului pari päivää, ennen kuin hän jouti käyttämään aiottua vaikutusvaltaansa.

Sillä välin Waverley käytti hyödyksi niitä tietoja, joita oli Gardinerin rakuunarykmentissä saanut, ja oli paroonille avuksi jonkunlaisena ajutanttina. "Parmi les aveugles un borgne est roi" (sokeilla on toissilmä kuninkaana), tietää muuan ranskalainen sananlasku; ja ratsuväki, johon kuului pääasiassa vaan alamaan aatelismiehiä, näiden vuokraajia ja palvelijoita, rupesi pitämään hyvin suuressa arvossa Waverleyn taitoa ja samalla häntä itseäänkin. Tähän oli syynä etenkin se tyydytys, jota ratsumiehet tunsivat siitä, että ylhäinen, hieno englantilainen vapaaehtoinen oli luopunut ylämaalaisten rykmentistä ja heihin liittynyt; sillä ratsu- ja jalkaväen välillä oli vireillä salainen kateus, joka ei johtunut ainoastaan palveluksen erilaisuudesta, vaan enimmäkseen siitä, että useimmat ratsu-upseerit, asuen lähellä ylämaita, olivat toisinaan olleet riidassa läheisten heimojen kanssa ja kaikki nyt kateellisin silmin näkivät ylämaalaisten ilmeisesti yrittävän toisten kustannuksella esiintyä kelvollisempina ja tarpeellisempina prinssin palveluksessa.

XLIII.
Sekamelska kuningas Agramantin leirissä.

Waverleyn tapana oli toisinaan ratsastaa hieman syrjään pääjoukosta katsellakseen jotakin merkillistä esinettä, joka matkan varrella kiinnitti hänen huomiotaan. Oltiin juuri Lancashiressa, kun hän huomattuaan vanhan linnamaisen maalaishovin jätti skvadroonan puoleksi tunniksi, tarkastellakseen rakennusta ja tehdäkseen siitä piirroksen. Hänen ratsastaessaan käytävää pitkin takaisin tuli vänrikki Maccombich häntä vastaan. Tämä mies oli ruvennut jonkunverran kunnioittamaan Edwardia siitä päivästä alkaen, jolloin ensiksi oli hänet Tully-Veolanissa nähnyt ja sitten ylämaihin saattanut. Hän näytti kuljeskelevan täällä ikäänkuin tavatakseen sankarimme. Ohitse mennessään hän kuitenkin lähestyi vaan Waverleyn jalustinta eikä muuta virkkanut kuin: "varokaa!" Sitten hän kiireesti poistui, karttaen enempää puhelua.

Hämmästyneenä tästä viittauksesta Waverley seurasi silmillään sitä suuntaa, jonne Evan Dhu oli lähtenyt, ja näki tämän katoavan puiden sekaan. Hänen palvelijansa, Alick Polwarth, joka oli mukana, katsoi myös ylimaalaisen jälkeen, ratsasti sitte herransa viereen ja sanoi:

"Vieköön minut vaikka hitto, jos uskon henkenne sir, olevan turvassa näiden ylämaalaisten roistojen joukossa."

"Mac-Ivorin miehet ovat saaneet päähänsä, että te olette loukannut heidän nuorta ladyaan Floraa; ja minä olen kuullut monenkin sanovan, että teistä pitäisi tehdä teirenpoika; ja tiedättehän te itsekin, sir, että niistä monet eivät piruakaan pelkäisi, vaikka pitäisi itse prinssiltä pää puhkaista, jos vaan päällikkö vähänkään viittaisi sinne päin. Eikä hänen tarvitsisi viitatakaan; kyllä ne sen tekisivät, jos vaan luulisivat sen olevan hänen mieleensä, kuten kerran on tapahtunut."

Vaikka Waverley varmasti luotti siihen, ett'ei Fergus Mac-Ivor ryhtyisi sellaiseen konnuuteen, ei hän ollut lainkaan yhtä varma hänen miestensä sääliväisyydestä. Hän tiesi, että jos päällikön tai hänen perheensä kunnian luultaisiin joutuneen häpeään, se mies olisi onnellisin, joka ensiksi pääsisi kostamaan: ja usein oli hän heiltä kuullut puheenparren: "Nopein ja varmin kosto on paras." Ottaen tämän ohella huomioon Evan Dhun viittauksen hän piti viisaimpana kannustaa hevostaan ja nelistää takaisin skvadroonaansa. Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt pitkän käytävän päähän, vingahti luoti hänen ohitseen ja hän kuuli pistoolin laukauksen.

"Se oli Callum Beg ryökäle", sanoi Alick; "minä näin hänen pujahtavan pakoon tuonne pensaikkoon."

Edward, joka syystä oli kauhuissaan tuommoisesta salamurhan aikeesta, nelisti ulos käytävästä ja näki jonkun matkan päässä Mac-Ivorin pataljoonan kulkemassa niityn poikki, johon käytävä päättyi. Myöskin huomasi hän erään miehen, joka kiireesti juoksi pataljoonaa kohti ja liittyi siihen. Tätä miestä hän luuli lähetetyksi murhaajaksi, joka kiiveten kaikkien aitojen ja esteiden yli pääsi suorinta tietä perille paljoa pikemmin kuin Waverley ratsain. Voimatta enää hillitä itseään hän käski Alickin mennä Bradwardinen paroonille ilmottamaan, mitä oli tapahtunut. Itse hän ratsasti oikopäätä Fergus Mac-Ivorin rykmentin luo. Päällikkö oli myös juuri saapumassa paikalle. Hän tuli ratsain, palaten käynniltään prinssin luona. Nähdessään Edwardin lähestyvän hän kannusti hevostaan ja ratsasti vastaan.

"Eversti Mac-Ivor", sanoi Waverley, enempää tervehtimättä, "minun on ilmotettava, että muuan miehistänne juuri äsken ampui minua väijyksistä."

"Koska sellainen teko, ell'ei ota lukuun väijymistä, on huvitus johon itsekin tahtoisin päästä, niin ilahuttaisi minua suuresti saada tietää, kuka miehistäni on uskaltanut mennä edelleni", vastasi Mac-Ivor.

"Olen valmis otteluun, milloin vaan haluatte. — Se herrasmies, joka otti suorittaakseen tehtävänne, on palvelijanne tuolla, Callum Beg", sanoi Edward tyynesti.

"Ammuithan!" huusi Alick Polwarth, joka jo tuli takaisin; hän oli matkalla tavannut ratsumiehen, jonka toimeksi jätti ilmottaa tapauksen Bradwardinen paroonille, rientäen itse täyttä nelistä takaisin herransa luo, säästämättä kannustensa kärkiä tai hevosensa kylkiä. "Kyllä sinä ammuit. Minä näin sinut yhtä selvästi kuin koskaan olen nähnyt Coudinghamin vanhan kirkon!"

"Valehtelet!" vastasi Callum luontaisella, järkkymättömällä röyhkeydellään. Ennen molempain ritarien taistelua olisi varmaankin, kuten ritarikauden aikoina, tapahtunut molempain palvelijain ottelu — sillä Alick oli roteva merseläinen ja pelkäsi enemmän lemmenjumalan nuolia kuin ylämaalaisen tikaria tai miekkaa — ell'ei Fergus tavallisella päättävällä äänellään olisi vaatinut Callumin pistoolia nähtäväkseen. Hana oli alhaalla, pesä ja suu ruudinsavusta mustunut; se oli ilmeisesti juuri äsken laukaistu.

"Tuosta saat!" huusi Fergus ja iski poikaa kalloon raskaalla pistoolinperällä kaikin voimin, — "siinä on palkkasi, kun toimit ilman käskyä ja vielä valehtelet." Callum otti iskun vastaan, vähääkään väistämättä, ja kaatui kuin hengetönnä maalian. "Hiljaa, jos henkenne on kallis!" sanoi Fergus klan'in muille miehille; "jos joku sekaantuu minun ja mr. Waverleyn juttuun, lyön siltä aivot mäsäksi." Miehet seisoivat liikkumatta; ainoastaan Evan Dhu osotti tuskan ja levottomuuden oireita. Callum makasi verisenä maassa, mutta kukaan ei rohjennut häntä auttaa. Hän näytti saaneen kuoliniskun.

"Ja nyt on teidän vuoronne, mr. Waverley: suvaitsetteko ratsastaa parikymmentä kyynärää niityille päin." Waverley noudatti toivomusta. Kun hän oli poistunut vähän matkaa, tuli Fergus hänen luokseen ja sanoi teeskennellen suurta tyyneyttä: "Äskettäin en voinut olla ihmettelemättä makunne häilyväisyyttä, jota ette aristellut minulle osottaa. Mutta kuten aivan oikein huomautitte, ei enkelikään teitä viehättäisi, ell'ette saisi myötäjäisiksi kokonaista keisarikuntaa. Tälle hämärälle puheelle olen nyt saanut erinomaisen selvityksen."

"Minun on ihan mahdoton arvata, mitä oikeastaan tarkotatte, eversti Mac-Ivor, paitsi että näytte kaikin mokomin haastavan riitaa minun kanssani."

"Teeskennelty tietämättömyytenne ei teitä auta, sir. Prinssi — itse prinssi on tutustuttanut minut vehkeisiinne. Tosin en osannut aavistaa, että kihlauksenne neiti Bradwardinen kanssa oli syynä, miks'ette enää halua naida sisartani. Luullakseni on tieto siitä, että parooni aikoo toisin määrätä omaisuutensa perimisestä, ollut teille riittävänä aiheena häväistä ystävänne sisarta ja houkutella ystävänne lemmitty puolellenne."

"Onko prinssi teille maininnut, että muka olen kihloissa neiti Bradwardinen kanssa?" kysyi Waverley. "Mahdotonta!"

"Niin hän itse sanoi, sir", vastasi Mac-Ivor; "siis miekat esille ja puolustakaa itseänne tai luopukaa kaikista vaatimuksistanne siihen ladyyn!"

"Tämähän on ilmeistä hulluutta", huudahti Waverley, "tai ihmeellinen erehdys!"

"Ei mitään mutinaa enää! Miekkanne esille!" kiljui raivoisa päällikkö, joka oli sivaltanut oman miekkansa.

"Mitä oikeutta teillä tai kellään muullakaan on panna minulle sellaisia ehtoja?" huusi Waverley, joka myös oli jo menettänyt kaiken malttinsa ja tempasi tupesta miekkansa.

Tällä hetkellä saapui täyttä neliä paikalle Bradwardinen parooni, mukana useita ratsumiehiään, toiset uteliaisuudesta, toiset haluten päästä osallisiksi taisteluun, jonka hämärästi käsittivät syttyneen Mac-Ivorin ja oman joukkonsa välillä. Nähdessään heidän lähestyvän asettui klan taisteluasentoon, avustaakseen päällikköään, ja siitä aiheutui mitä rajuin sekamelska, joka näytti kehittyvän verenvuodatukseksi. Ainakin sata ääntä kaikui yht'aikaa. Parooni nuhteli, päällikkö raivosi, ylämaalaiset ulvoivat geelinkielellä, ratsumiehet kiroilivat ja noituivat alamaan murteella. Lopulta parooni uhkasi ampua Mac-Ivorin miehiä, ell'eivät asettuisi riveihinsä takaisin, ja vastaukseksi tähän uhkaukseen monet tähtäsivät aseensa paroonia ja muita ratsumiehiä kohti. Sekamelskaa yllytti salavihkaa vanha Ballenkeiroch, joka varmasti uskoi yksityisenkin kostonsa hetken nyt koittaneen, mutta silloin kaikui yht'äkkiä huuto: "Pois tieltä! Place à Monseigneur! place à Monseigneur!"

Tällä huudolla ilmotettiin prinssin lähestyminen, joka saapui paikalle mukanaan osasto Fitz-James'in muukalaisrakuunia, jotka toimivat hänen henkivartijoinaan. Hänen tulonsa sai järjestyksen taas jotenkin entiselleen. Ylämaalaiset palasivat riveihinsä, ratsuväki järjestäytyi neliöksi, parooni ja päällikkö olivat vaiti.

Prinssi kutsui molemmat viimemainitut ja Waverleyn luoksensa. Saatuaan kuulla riidan varsinaisen syyn, Callum Begin uskomattoman rikoksen, hän käski heti viemään Callumin pääprofossin huostaan mestattavaksi, jos rikollinen jäisi henkiin päälliköltään saamansa kurituksen jälkeen. Silloin Fergus esitti, että nuorukainen jätettäisiin hänen valtaansa, luvaten rangaista esimerkiksi kelpaavalla tavalla. Tämän pyynnön hylkäys olisi ollut sekaantumista päälliköiden isäntävaltaan, josta oltiin kovin arkoja, eikä tällä hetkellä sopinut heitä loukata. Callum jätettiin siis oman heimonsa tuomittavaksi.

Sitten prinssi halusi kuulla, mikä oli ollut aiheena eversti Mac-Ivorin ja Waverleyn uuteen kiistaan. Kaikki olivat vaiti. Molemmat riitaniekat älysivät, että Bradwardinen paroonin läsnäolo — kun chevalier oli käskenyt kaikki kolme ihan lähellensä — oli voittamattomana esteenä sellaisen asian käsittelyyn, jossa hänen tyttärensä nimeä piti mainita. He loivat silmänsä maahan ja heissä näkyi häpeä ja pula yhtyneen kovaan kiukkuun. Prinssi, joka oli kasvanut St. Germainin hovissa pelkkien tyytymättömien ja kapinallisten mielten seassa, kaikenlaisten kiistojen yhä vaivatessa valtansa menettänyttä hallitsijaa, oli siten käynyt kuninkaanoppia, kuten Preussin vanha Fredrik olisi sanonut. Liittolaisten kesken piti välttämättä edistää tahi uudelleen rakentaa sovintoa. Sen mukaan hän ryhtyi toimenpiteisiin.

"Monseigneur!" vastasi hyvin komea ranskalainen ratsu-upseeri hänen seurueestaan.

"Ayez la bonté d'aligner ces montagnards-là, ainsi que la cavallerie, s'il vous plait, et de les remettre à la marche. Vous parlez si bien l'anglais; cela ne vous donnerait pas beaucoup de peine" ("Olkaa niin hyvä, järjestäkää nuo vuoristolaiset ynnä ratsuväki riveihin ja lähettäkää ne taas liikkeelle. Te puhutte englantia niin hyvin, ett'ei siitä ole teille paljoakaan vaivaa").

"Pas du tout, monseigneur!" vastasi monsieur le comte de Beaujeu, taivuttaen päätään pienen, hyvin opetetun, hyppivän hevosensa kaulalle. Täynnä uljuutta ja luottamusta hän nelisti pois ja pysähtyi Ferguksen rykmentin eteen, vaikk'ei ymmärtänyt geelinkieltä sanaakaan eikä paljoa englantiakaan.

"Messieurs les savages Ecossais — se sano — herra villit — teke hyve d'arranger vous."

Klan'in miehet, tajuten käskyn paremmin liikkeistä kuin sanoista, ja ottaen huomioon prinssin läsnäolon, riensivät järjestäytymään riveiksi.

"Ah! Sanke hyve! Teme on fort bien!" sanoi kreivi Beaujeu. "Herra villit — mais très-bien — Eh bien! Qu'est-ce que vous appelez 'visage', monsieur?" (kysyi hän läheiseltä ratsumieheltä). "Ah, oui! kasvut — Je vous remercie, Monsieur. — Gentilshommes, teke hyve ja keente nyt kasvut oikke pein par file — mars! — Mais très-bien — encore, Messieurs; il faut vous mettre en marche... Marchez donc, au nom de Dieu, parceque j'ai oublié le mot anglais — mais vous êtes de braves gens et me comprenez très-bien."

Sitten kreivi riensi panemaan ratsuväenkin liikkeelle. "Herra hevone veki, teite teyty tule yks — Ah! par ma foi, mine ei sano tule eri! Mine pelke teme pikku paksu herra sattu sanke paha. Ah, mon Dieu! c'est le commissaire qui nous a apporté les premières nouvelles de ce maudit fracas. Je suis trop fâché, Monsieur!"

Mutta Macwheeble parka, joka nyt toimi komisariona, kauhean iso miekka vyöllä ja pannukakun kokoinen valkea kokardi lakissa, joutui siinä tungoksessa, joka syntyi ratsumiesten kovasta kiireestä päästä prinssin läsnäollessa marssikuntoon, temmatuksi alas hevosensa selästä, ja kun hänen ei enää onnistunut saada galloway-ratsuaan kiinni, hiipi hän toisten hillittömästi nauraessa takajoukkoon.

"Eh bien, messieurs, keente nyt oikke pein! Ah, se on hyve! Eh, monsieur de Bradwardine, ayez la bonté de vous mettre à la tête de votre regiment, car, par Dieu, je n'en puis plus!"

Bradwardinen paroonin täytyi rientää Beaujeun avuksi, kun tämä oli loppuun asti käyttänyt harvat englantilaiset komentosanansa. Siten saavutti chevalier ainakin yhden tarkotuksen. Toisena tarkotuksena oli saada molempien joukkojen ajatukset kääntymään muihin asioihin ja vapautumaan katkerasta mielialasta, joka heissä nyt vallitsi; ja tämän hän luuli saavutettavan paraiten siten, että miesten täytyi jännittää huomiotaan käsittääkseen ja hänen läsnäollessaan noudattaakseen niin epäselvästi ja puutteellisesti annettuja määräyksiä.

Oitis kun Charles Edward oli jäänyt kolmisin Waverleyn ja päällikön kanssa — muu osa seuruetta pysyi hieman loitompana — sanoi hän: "Ell'en olisi uhrautuvalle ystävyydellenne niin suuressa velassa, suuttuisin teille kummallekin aika lailla mokomasta aiheettomasta riidasta, vieläpä sellaisena hetkenä, jolloin isäni palveluksessa tarvitaan täydellistä yksimielisyyttä. Mutta pahinta on asemassani se, että parhaat ystäväni luulevat olevansa oikeutetut turmelemaan turhilla oikuillaan sekä itsensä että sen asian, johon ovat sitoutuneet."

Molemmat nuoret miehet vakuuttivat suostuvansa jättämään kiistansa hänen ratkaistavakseen. "En todellakaan tiedä", sanoi Edward, "mistä minua syytetään. Lähdin eversti Mac-Ivorin luo vaan ilmottaakseni, että olin hädin tuskin pelastunut hänen oman palvelijansa aikomalta salamurhalta: tiesin varsin hyvin, ett'ei hän voisi hyväksyäkään niin katalaa kostoa. Siitä, miksi hän haastaa kanssani riitaa, olen aivan tietämätön; kuitenkin hän minua väärin syyttää, että muka olisin kosinut erästä nuorta neitoa ja siten pilannut hänen aikeensa."

"Jos tässä on erehdys", sanoi päällikkö, "johtuu se puhelusta, joka minulla oli tänä aamuna itse hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa."

"Minunko kanssani?" kysyi chevalier kummastuneena; "miten on eversti Mac-Ivor minut niin kerrassaan väärin käsittänyt?"

Sitten hän vei Ferguksen syrjään ja viisi minuuttia kestäneen vakavan keskustelun jälkeen ratsasti takaisin Edwardin luo. "Onko mahdollista — tulkaa vaan saapuville, eversti, en kärsi salaisuuksia — onko mahdollista, mr. Waverley, että olisin erehtynyt olettaessani teidän olevan neiti Bradwardinen hyväksytty kosija? Eri seikkain pohjalla, vaikken suoraan teiltä saadun tiedon pohjalla, olin siitä niin vakuutettu, että tänään mainitsin sen Vich Ian Vohrille todennäköisenä syynä, miksi te, tahtomatta siltä lainkaan häntä loukata, ehkä voisitte lakata tavottelemasta sellaista naimisliittoa, joka nuorelle, vielä vapaalle miehelle, vaikka hänet olisikin kerran otettu kylmästi vastaan, on niin viehättävä, ett'ei sitä voi sikseen jättää."

"Teidän kuninkaallinen korkeutenne", sanoi Waverley, "nojautuu minulle kokonaan tuntemattomiin asianhaaroihin, kun suotte minulle sen erityisen kunnian, että edellytätte minut neiti Bradwardinen hyväksytyksi kosijaksi. Tämä edellytys sisältää minulle kunniakasta huomiota, johon minulla kuitenkaan ei ole mitään oikeutta. Muuten onkin luottamukseni omiin ansioihini, saatuani kerran rukkaset, niin vähäinen, ett'en voi toivoa uutta menestystä."

Chevalier oli hetken aikaa vaiti, kiinteästi silmäten molempiin, ja sanoi sitten: "Kautta kunniani, mr. Waverley, teillä on vähemmän onnea kuin hyvällä syyllä luulin. Mutta sallikaa nyt, hyvät herrat, minun ruveta tässä asiassa sovintotuomariksi, ei hallitsijaprinssinä, vaan Charles Stuartina, toverinanne ja seuralaisenanne samassa uljaassa yrityksessä. Jättäkää oikeuteni vaatia teiltä tottelemista kokonaan huomioon ottamatta ja ajatelkaa vaan omaa kunniaanne ja kuinka hyödyllistä ja sopivaa on suoda vihollisillemme se etu ja ystävillemme se häpeä, että vähäisestä lukumäärästämme huolimatta osottaudumme erimielisiksi. Ja suokaa anteeksi jos lisään, että mainittujen ladyjen nimet vaativat meiltä enemmän kunnioitusta kuin että heistä ottaisimme riidan aiheen."

Taas hän vei Ferguksen hieman syrjään ja puhui hänelle jonkun minuutin verran hyvin vakavasti: sitte hän palasi Waverleyn luo ja sanoi: "Luulen saaneeni eversti Mac-Ivorin vakuutetuksi siitä, että hänen suuttumuksensa perustui väärinkäsitykseen, johon tosin olin itse antanut aihetta; ja nyt luotan siihen, että mr. Waverley on kylliksi jalomielinen unhottamaan, mitä on tapahtunut, kun vakuutan asian laidan niin olevan kuin sanoin. Teidän on selvitettävä klan'illenne tämä juttu, Vich Ian Vohr, jott'ei sellaista väkivaltaisuutta enää ilmestyisi." Fergus kumarsi. "Ja nyt, herrat, suokaa minulle ilo nähdä teidän lyövän sovinnon kättä."

Kylmästi ja täsmällisin askelin he lähenivät toisiaan; kumpikin koki olla näkymättä toista myöntyväisemmältä. He puristivat todellakin toistensa kättä ja poistuivat, lausuen chevalierille kunnioittavat jäähyväiset.

Sitte prinssi ratsasti Mac-Ivorin klan'in etupäähän, laskeutui siellä ratsultaan maahan, pyysi juodakseen vanhan Ballenkeirochin leilistä ja astui noin puolen penikulmaa miesten mukana, kysellen Sliochd nan Ivorin historiaa ja sukusuhteita; sen ohella hän taitavasti käytti hyväkseen harvoja geeliläissanoja mitä osasi ja lausui haluavansa paremmin oppia tätä kieltä. Noustuaan taas ratsunsa selkään hän nelisti Bradwardinen paroonin ratsujoukon luo, joka kulki etuosastona, pysäytti sen ja tarkasti sen asua ja järjestystä. Hän otti silloin huomioonsa sekä arvokkaimmat aatelismiehet että kadetitkin, kyseli heidän perheittensä naisista ja kosketteli heidän ratsujensa etevyyttä; sitten hän ratsasti toista tuntia Bradwardinen paroonin vieressä, kestäen muun mukana kolme pitkää juttua Berwickin herttuasta.

"Ah, Beaujeu, mon cher ami", sanoi hän palattuaan tavalliselle paikalleen marssilinjassa, "que mon métier de prince est ennuyant, parfois! Mais, courage! c'est le grand jeu, après tout."

XLIV.
Kahakka.

Lukijalle tarvinnee tuskin muistuttaa, että ylämaalaiset pidettyään Derbyssä joulukuun 5 p:nä sotaneuvottelun luopuivat hurjanrohkeasta aikeestaan tunkeutua edemmäksi Englantiin ja päättivät nuoren, uskaliaan johtajansa harmiksi kääntyä takaisin pohjoiseen. He siis lähtivät paluumatkalle ja liikkuen tavattoman nopeasti pääsivät pakoon Cumberlandin herttualta, joka nyt ajoi heitä takaa suurella ratsu-osastolla.

Tämä paluuretki merkitsi heidän liiallisten toiveittensa todellista menettämistä. Toivehikkain kaikista oli ollut Fergus Mac-Ivor; ei siis kukaan niin katkerasti pettynyt suunnitelman muuttumisesta kuin juuri hän. Sotaneuvostossa hän mitä kiihkeimmin taisteli tätä toimenpidettä vastaan; ja joutuessaan äänestyksessä tappiolle hän itki murheen ja suuttumuksen kyyneliä. Tästä hetkestä alkaen hänen koko käytöksensä oli niin muuttunut, että hänessä tuskin enää olisi voitu tuntea sitä hehkuvan innostunutta miestä, josta viikko takaperin koko maailma tuntui ahtaalta. Paluuretkeä oli kestänyt jo useita päiviä, kun Edward varhain joulukuun 12 p:n aamulla sai kummakseen nähdä päällikön kortteerissaan, eräässä kyläntapaisessa Shapin ja Penrithin keskivälillä.

Kun Edward heidän riitaannuttuaan ei ollut lainkaan seurustellut päällikön kanssa, odotti hän levottomana selitystä tähän aavistamattomaan käyntiin; myöskään hän ei voinut olla ihmettelemättä ja säikähtämättä entisen ystävänsä ulkomuodossa tapahtunutta muutosta. Hänen silmistään oli melkein kaikki loiste kadonnut; posket olivat kuopilla, ääni väsynyt, vieläpä hänen käyntinsäkin tuntui epävarmalta; ja hänen vaatteensa, joista hän ennen piti erikoista huolta, olivat nyt huolimattomasti ylle kiskotut. Hän pyysi Edwardia mukaansa kävelylle läheisen joen rannalle ja hymyili surumielisesti huomatessaan toisen ottavan seinältä miekkansa ja sitovan sen vyölleen.

Heti kun he olivat saapuneet virran rantaa pitkin kulkevalle yksinäiselle polulle, puhkesi päällikkö puhumaan: "Nyt on ihana seikkailumme kokonaan lopussa, Waverley, ja haluaisin tietää mitä aiot. Älä suotta minuun noin tuijota, ystäväni! Kuuleppas, eilen sain sisareltani kirjeen; jos se tieto, jonka se sisälsi, olisi minulle ennemmin joutunut, niin olisi sekin riita jäänyt sikseen, jota nyt häveten ja murehtien muistelen. Riitamme jälkeen tein hänelle kirjeessä selkoa asian kulusta, ja nyt hän vastaa minulle, ett'ei hänellä milloinkaan ole ollut eikä voinutkaan olla aikomusta sinua mitenkään suosia. Näyttää siis siltä, että olen toiminut kuin mielipuoli. — Flora parka! hän kirjottaa niin innostuneesti! Minkähän kamalan vaikutuksen tekee sanoma peräytymisestä hänen mieleensä!"

Waverleytä liikutti syvästi se tosisurullinen sävy, joka ilmeni Ferguksen puheessa, ja hän hartaasti pyysi Fergusta unhottamaan heidän välisensä riidan — ja he puristivat taas toisensa kättä, tällä kertaa vilpittöminä ystävinä. Fergus kysyi uudestaan, mitä Waverley aikoi tehdä. "Sinun olisi parasta jättää tämä onneton armeija ja pyrkiä edellämme Skotlantiin. Jostakin itäisestä satamasta, mikä vielä on hallussamme, voisit helposti päästä laivalla mannermaalle. Kun kerran olet kuningaskunnan ulkopuolella, on ystäviesi helppo toimittaa sinulle armahdus: ja sanoakseni sinulle suoraan, miten asian laita on, minä toivoisin sinun ottavan mukaasi Rose Bradwardinen puolisonasi ja myös Floran teidän molempain suojeltavaksenne." — Edward katseli häneen hämmästyneenä. — "Hän rakastaa sinua, ja uskon sinunkin häntä rakastavan, vaikk'et ehkä itse ole sitä vielä tajunnut, sillä sinusta ei juuri voine väittää, että aina olisit sydämesi tilasta selvillä", lisäsi hän surullisesti hymyillen.

"Kuinka saatat minua neuvoa luopumaan yrityksestä, johon me kaikki olemme heittäytyneet?"

"Näeppäs, kun laiva on hajoomassa, silloin on kiireimmän kautta heittäydyttävä pelastusvenheisiin."

"Mutta mitä toiset aatelismiehet aikovat?" kysyi Waverley, "ja miksi ylämaalaisten päälliköt suostuivat tähän peräytymiseen, jos se on niin tuhoisa?"

"Vai miksi!" selitti Fergus, "he arvelevat, että nyt kuten niin monesti ennen mestaus, hirtto ja maanpako jää vaan alamaan aatelin osaksi; että heistä itsestään ei välitetä, kun ovat niin köyhiä luolissaan, joissa sananparren mukaan 'kuunnellaan vuorilla tuulen vinkunaa, kunnes tulva laskee'. Mutta tällä kertaa he erehtyvät; he ovat niin usein kapinoineet, ett'ei heitä enää voi rauhaan jättää, ja nyt he sitä paitsi ovat niin pahasti säikäyttäneet John Bullia, ett'ei se vähiin aikoihin pääse hyvälle tuulelleen. Hannoverilaiset ministerit eivät ikinä ole muuta ansainneet kuin joutua roistoina hirteen; mutta jos ne nyt pääsevät valtaan — kuten ennemmin tai myöhemmin käy, kun ei Englannissa kukaan hievahda eikä Ranskastakaan tule apua — niin ne pitäisi narreina hirttää, jos jättäisivät ainoallekaan ylämaan klan'ille tilaisuuden taas häiritä hallitusta. Kyllä minä sinulle takaan, että ne nyt juurittavat koko suvun maan päältä."

"Minua kehotat pakenemaan", sanoi Edward, "vaikka mieluummin kuolisin kuin neuvoasi seuraisin, mutta mitä aiot itse?"

"Viis siitä", vastasi Fergus surumielisesti, "minun kohtaloni on määrätty. Ennen aamun koittoa olen joko kaatunut tai vankina."

"Mitä sillä tarkotat, ystäväni?" kysyi Edward. "Olemmehan vihollista päivän matkan edellä, ja jos se saavuttaisikin meidät, niin kykenemme toki näillä voimilla vastarintaan. Muistappa Gladsmuiria."

"Erääseen ilmiöön, joka ei vielä koskaan ole sukuani pettänyt", vastasi Fergus ääntään alentaen; "olen nähnyt Bodach Glas'in."

"Niin juuri. Kun niin kauvan olet oleskellut Glennaquoichissa, etkö koskaan ole kuullut puhuttavan 'harmaasta aaveesta?' Tosin emme sitä mielellämme mainitse."

"Sepä se! Siinäpä olisi ollut sopiva juttu Flora poloisen kerrottavaksi. Jos tuo kukkula olisi Benmore ja tuo pitkä, vuoristoa kohti kiemurteleva järvi olisi Loch Tay tai oma Loch an Ri'ni, sopisi se juttu paremmin ympäristöön. Istukaamme kuitenkin tälle mäelle; tuo Saddleback ja Ulswater ovat sen kanssa, mitä nyt aion kertoa, paremmin sopusoinnussa kuin Englannin aidat ja maalaistalot. No niin: Kun esi-isäni Ian nan Chaistel oli hävittämässä Northumberlandia, kuului hänen joukkoonsa muiden mukana eräs etelänpuolinen päällikkö eli alamaalaisen joukkueen kapteeni, nimeltä Halbert Hall. Paluumatkalla Cheviot-vuoriston halki he rupesivat riitelemään anastamansa suuren saaliin jaosta ja lopuksi tappelemaan. Alamaan miehet hakattiin maahan joka kynsi ja viimeisenä kaatui heidän päällikkönsä esi-isäni iskemistä haavoista. Siitä lähtien ilmestyy hänen aaveensa jokaiselle Vich Ian Vohrille, kun suuri onnettomuus on tulossa, varsinkin juuri kuoleman edellä. Isäni näki sen kahdesti: ensi kerran ennen vangiksi joutumistaan Sheriff-Muirissa; toisen kerran kuolinpäivänsä aamuna."

"Enhän vaadi sinua uskomaan, vaan kerron ainoastaan tosi-asian, jonka ovat ainakin kolmensadan vuoden kokemus ja viime yönä omat silmänikin vahvistaneet."

"Kyllä, kyllä, mutta sillä ehdolla, ett'et tee asiasta pilaa. — Tämän katalan peräytymisen alettua en enää ole voinut juuri lainkaan nukkua; minun täytyy yhä ajatella klan'iani ja tuota prinssi poloista, jota nyt raahataan takaisin kuin koiraa ketjussa, tahtokoon tai olkoon tahtomatta: perheeni perikato on myös mielessäni. Eilen illalla olin niin kiihtyneessä tilassa, että lähdin asunnostani yön selkään, toivoen viileän, raikkaan ilman tyynnyttävän hermojani. Sinulle en voi kertoa, miten vastenmielistä minun on jatkaa, kun tiedän sinun tuskin uskovan sanojani. No niin, astuin kapean puusillan poikki, kävelin edestakaisin ja näin kummakseni kirkkaassa kuutamossa suuren olennon käyvän muutamia askelia edelläni. Sillä oli yllään harmaa levätti, jollaisia Etelä-Skotlannin paimenet pitävät. Kun joudutin kulkuani tai hiljensin — yhä se pysyi saman matkan päässä."

"Eikä ollut; niin minäkin aluksi luulin ja julmistuin miehen julkeudesta noin vaania minua. Huusin sille, mutta vastausta en saanut. Sydämeni tuntui tuskallisesti kouristuvan, ja päästäkseni selville siitä, mitä jo pelkäsin, käännyin paikallani ympäri joka ilmansuuntaan. — Taivaan kautta, Edward, minne ikinä käännyin, samassa oli tuo olento yhä edessäni saman matkan päässä! Silloin olin varma, että se olikin Bodach Glas. Tukkani nousi pystyyn ja polveni tutisivat. Kuitenkin rohkaisin taas luontoni ja päätin palata asuntooni. Aavemainen vieraani liiti edelläni — sillä en voi sanoa hänen käyneen — kunnes ehti sillalle: siihen se pysähtyi ja kääntyi minuun päin. Minun piti joko kahlata joen poikki tai astua hänen ohitseen niin läheltä kuin tästä on sinuun. Epätoivon rohkeus, joka perustui siihen uskoon, että kuolemani on kuitenkin tulossa, sai minut yrittämään aaveen kiusaksikin raivata itselleni tietä. Tein ristinmerkin, sivalsin miekkani ja huusin: 'Jumalan nimessä, paha henki, väisty tieltäni!' — 'Vich Ian Vohr', vastasi ääni, joka hyydytti vereni, 'varo huomispäivää!' Sillä hetkellä se näytti olevan tuskin jalankaan vertaa miekkani kärjestä: mutta samalla kun oli sanansa lausunut, se katosi — eikä tielläni ollut mitään nähtävissä. Pääsin kotiin, heittäydyin vuoteeseeni ja vietin siinä muutamia tuskallisia tunteja; ja kun tänä aamuna ilmotettiin, ett'ei vihollinen ole lähelläkään, ratsastin tänne selvittämään asiani sinun kanssasi. En haluaisi kaatua ennen kuin ehtisin sopia ystävän kanssa, jolle kerran olin vääryyttä tehnyt."

Edward oli varma siitä, että tuo harhakuva oli seurauksena uupuneesta tilasta ja alakuloisesta mielialasta, jotka vaikuttavat kaikissa ylämaalaisissa olevaan taikauskoon. Silti hän ei vähemmän säälinyt Fergusta, vaan tunsi koko entisen ystävyytensä häntä kohtaan taas elpyvän. Saadakseen hänen ajatuksensa vierotetuksi synkistä kuvista Edward tarjoutui, toivoen paroonin siihen helposti suostuvan, pitämään Ferguksen asunnossaan ja itsekin siellä pysymään, kunnes päällikön osasto lähtisi liikkeelle, jolloin he taas kulkisivat yhdessä kuten ennenkin. Fergusta näytti tämä ilahuttavan, mutta kuitenkin hän epäili suostua.

"Tiedäthän meidän olevan jälkijoukossa — vaaran paikassa, kun ollaan peräytymässä."

"Hyvä on", vastasi päällikkö; "käske Alickin pitää ratsusi valmiina siltä varalta, että meidät yllätetään, ja minusta on hauskaa olla taas seurassasi."

Jälkijoukko eteni hitaasti; matkalla oli sattunut vahinkoja ja tiet olivat kurjassa kunnossa. Vihdoin se saapui kylään. Waverleyn yhtyessä taas Mac-Ivorin klan'iin käsi kädessä päällikön kanssa näkyi se viha haihtuneen, joka miehissä häntä vastaan oli ollut. Evan Dhu toivotti hänet virnistäen tervetulleeksi; vieläpä Callumkin, joka juoksenteli reippaana ja hilpeänä niinkuin ennenkin näytti huolimatta suuresta päälaastaristaan ja kasvojensa kalpeudesta riemastuvan Waverleyn tulosta.

"Tuon hirtehisen kallo on marmoria kovempi", huomautti Fergus; "pistoolini lukko meni ihan hajalle."

"Kuinka sinä saatoit noin nuorta poikaa iskeä niin rajusti?" kysyi Waverley säälivästi.

"Täytyyhän niitä vintiöitä toisinaan pitää lujalla, muutoin ihan unhottaisivat itsensä."

Nyt kuljettiin täyttä vauhtia ja yllätyksen estämiseksi oli ryhdytty varokeinoihin. Ferguksen osasto ynnä komea ylämaalaisrykmentti Badenochista, Cluny Mac Phersonin johtamana, muodosti jälkijoukon. Oltiin päästy suuren aukean aron poikki ja saavuttiin nyt aitauksien väliin, jotka ympäröivät pientä Cliftonin kylää. Talviaurinko oli jo laskenut, ja Edward alkoi härnätä Fergusta harmaan aaveen valheellisilta ennustuksilta. "Tämä päivä ei vielä ole lopussa", sanoi Mac-Ivor hymyillen. Äkkiä hän katsahti taakseen ja näki suuren ratsujoukon kiitävän ruskealla epätasaisella arolla. Aitausten miehittäminen pitkin aukean kentän reunaa ja sen tien tukkiminen, jota ratsujoukon täytyi kylään päin tulla, oli vaan hetken työ. Näitä liikkeitä suoritettaessa laskeutui yö synkkänä, kammottavana, vaikka oli täysikuu. Toisinaan vaan valaisi hämärä säde vastaista taistelupaikkaa.

Ylämaalaiset eivät kauvaa saaneet häiritsemättä olla puolustusasemassaan. Yön suojaamana yritti vahva rakuunaosasto, laskeuduttuaan maahan, vallata aitaukset, samalla kun toinen yhtä vahva osasto koki tunkeutua kylään valtatietä myöten. Mutta molemmat saivat niin kiivasta tulta vastaansa, että rivit alkoivat horjua ja eteneminen hidastui. Tyytymättä vielä tähän etuun Fergus, jonka tulinen rohkeus oli lähenevästä vaarasta taas entiselleen vironnut, sivalsi miekkansa, kiihotti miehiään esimerkillä ja sanalla, huutaen "Claymore!" ja koetti murtautua aitojen läpi päästäkseen vihollisen kimppuun. Käsikähmässä vihollisen kanssa he miekoillaan pakottivat nämä peräytymään aukealle arolle, missä heitä suuret määrät hakattiin kappaleiksi. Mutta pilvien lomitse äkkiä välähtävä kuu näytti englantilaisille selvästi, miten vähä oli heidän ahdistajiaan, jotka sitä paitsi olivat omasta menestyksestään joutuneet epäjärjestykseen. Kun sitte kaksi ratsuskvadroonaa oli rientänyt toveriensa avuksi, pyrkivät ylämaalaiset taas aitausten suojaan. Mutta useat heistä, muiden mukana urhea päällikkö, joutuivat saarroksiin ennen kuin ehtivät aiettaan toteuttaa. Waverley oli pimeässä ja taistelun tuoksinassa joutunut erilleen Ferguksesta ja hänen peräytyvistä miehistään. Huolestuneena hän nyt haki katseilla ystäväänsä ja näki tämän, Evan Dhun ja Callumin puolustautuvan epätoivoisesti tusinaa ratsumiestä vastaan, jotka heitä iskivät leveillä miekoillaan. Sillä hetkellä peittäytyi kuu taas kokonaan pilviin, eikä Edward pimeässä voinut päästä ystäviensä avuksi eikä saada selville, minne päin itse lähtisi yhtyäkseen taas jälkijoukkoon. Pelastuttuaan pari kertaa hädin tuskin vaarasta joutua tapaamiensa ratsuosastojen tapettavaksi tai vangiksi hän saapui aidan luo ja luuli sen yli kiivettyään olevansa turvassa ja matkalla ylämaalaisjoukkoja kohti, joiden pillien ääntä kuului etäältä. Fergukseen nähden ei ollut muuta kuin yksi toivo, se nimittäin, että hänet otettaisiin vangiksi. Miettiessään ystävänsä kohtaloa surullisena ja huolestuneena Edward taas muisti Bodach Glas'in jutun ja kysyi itseltään kammoten: "Voiko perkelekin puhua totta?"

XLV.
Satunnaisuuksia.

Edward oli kovin ikävässä ja vaarallisessa asemassa. Pian hän lakkasi kuulemassa säkkipillien ääniä. Vielä ikävämpää oli se, että hän kauvan turhaan haettuaan, monen aidan yli kiivettyään ja vihdoin lähestyessään maantietä tajusi torvien ja rumpujen epämieluisesta pärinästä englantilaisen ratsuväen nyt olevan samalla tiellä ja siis erottamassa hänet ylämaalaisista. Kun hänen siten oli mahdoton kulkea suoraan, päätti hän kiertää englantilaisen sotajoukon ja koettaa suuressa kaaressa vasemmalle päästä ystäviensä luo. Valtatiestä sinne päin haaraantuva polku näytti helpottavan hänen suunnitelmaansa. Polku kulki pitkin suota, ja yö oli kylmä ja pimeä; mutta näitä ikävyyksiä hän tuskin tunsikaan pelätessään vaan joutuvansa kuninkaan joukkojen käsiin.

Astuttuaan noin kolme penikulmaa hän joutui vihdoin pieneen kylään. Tietäen vallan hyvin, ett'ei rahvas yleensä suosinut hänen kannattamaansa asiaa, mutta kuitenkin haluten, mikäli mahdollista, saada ratsun ja oppaan Penrithiin, jossa toivoi tapaavansa ainakin jälkijoukon ellei chevalierin koko armeijaa, hän läheni kylän oluttupaa. Sisältä kuului kamalaa melua; hän pysähtyi kuuntelemaan. Raaka englantilainen kirous ja sotalaulun pohjasävel selvittivät hänelle, että kylä jo oli Cumberlandin herttuan joukkojen vallassa. Yrittäen niin hiljaa kuin mahdollista hiipiä tiehensä ja siunaten pimeyttä, jota tähän asti oli manannut, Waverley hapuili parhaansa mukaan pitkin matalaa lauta-aitaa, joka tuntui ympäröivän maalaispuutarhaa. Hänen päästyään portin kohdalle tarttui joku nainen hänen ojennettuun käteensä ja samalla kuiskasi: "Edward, sinäkö se olet, mies?"

"Tässä on jokin onneton erehdys", ajatteli Edward ja koetti varovasti irrottaa kättään.

"Hiljaa, mies, tai punatakit kuulevat. Koko illan ne ovat pysäyttäneet jok'ikisen, joka vaan on kulkenut kapakan ohitse, pakottaen raastamaan tavaroitaan ja vaunujaan. Tule sisään isän luo tai sinun käy hullusti."

"Hyvä viittaus", tuumi Waverley ja seurasi tyttöä pienen puutarhan lävitse tiililattiaiseen keittiöön, jossa nainen koetti sammuvasta tulesta sytyttää tikkua ja sillä kynttilää. Heti kun oli Edwardin nähnyt, pudotti hän kynttilän maahan ja huusi kimeästi: "Voi, isä, isä!"

Pian saapui isä paikalle — roteva, vanha talonpoika nahkahousuissa, sukattomissa saappaissa, ollen juuri vuoteelta noussut; muita vaatteita oli hänen yllään vaan Westmorelandin valtiomiehen kotitakki — nimittäin paitansa. Vasemmassa kädessä oleva kynttilä antoi hänen olennostaan selvän kuvan; oikeassa hän heilutteli uunirautaa.

"Voi!" huusi tyttö parka, melkein suonenvetoisesti hytkyen, "luulin tuota Ned Williamsiksi — mutta se onkin levättimiehiä."

"Mitä hemmettiä sinä yöllä rehkit Ned Williamsin kanssa?" Tähän kysymykseen, joka onkin helpompi tehdä kuin vastata, ei punaposkisella tytöllä ollut muuta vastinetta kuin nyyhkytystä ja kätten vääntelemistä.

"Entäs sinä, miekkonen, tokko tiedät, että täällä on rakuunia? Tiedätkö, häh? Liistävät kallosi kuin nauriin, kuuletko?"

"Tiedän henkeni olevan suuressa vaarassa", sanoi Waverley, "mutta jos voitte minua auttaa, palkitsen runsaasti. En ole skotlantilainen, vaan onneton englantilainen aatelismies."

"Olet tai et", vastasi kunnon talonpoika, "olisin vaan suonut sinun pysyvän toisella puolella ovea, mutta kun kerta siinä olet, niin ei Jacob Jobson sinua kavalla; levättimiehet olivat hauskaa väkeä eivätkä ne täälläkään mitään pahempaa eilen tehneet." Sitten hän alkoi toimittaa sankarillemme jotakin syötävää ja valmistaa yösijaa. Pian roihusi uunissa tuli, jonka loistoa kuitenkin estettiin ulkoa näkemästä. Talonpoika leikkasi kappaleen liikkiötä ja Cicely ryhtyi heti paistamaan: sillä välin toi isä aterian lisäksi parasta oluttaan. Nyt päätettiin, että Edward jäisi sinne kunnes sotaväki seuraavana aamuna olisi lähtenyt muualle. Sitten hänen olisi vuokrattava tai ostettava talosta hevonen ja pyrittävä lyhintä tietä ystäväinsä luo. Puhdas, vaikka karkea vuode korjasi hänet huostaansa tämän onnettoman päivän vaivoista.

Aamulla saatiin tietää, että ylämaalaiset olivat poistuneet Penrithistä, marssien nyt Carlislea kohti; että Cumberlandin herttua jo oli vallannut Penrithin ja että hänen osastojaan oli liikkeellä maanteillä joka taholla. Yritys päästä huomaamatta pakoon olisi ollut pelkkää mieletöntä rohkeutta. Ned Williams — oikea Edward — saapui nyt Cicelyn ja isän kutsumana neuvotteluun. Kun Ned ehkä ei oikein välittänyt suvaita kaunista kaimaansa liian kauvan samassa talossa mielitiettynsä kanssa, esitti hän muka vastaisten erehdysten välttämiseksi, että Waverley vaihtaisi sotilaspukunsa tavallisiin maalaisvaatteisiin ja lähtisi hänen kanssaan isänsä taloon Ulswaterin lähelle, jossa saisi häiritsemättä oleskella, kunnes sotaliikkeet tällä seudulla lakkaisivat panemasta hänen lähtöään vaaraan. Myöskin määrättiin se maksu, joka Waverleyn olisi suoritettava isäntä Williamsille, jos aikoisi asua siellä niin kauvan, että turvassa voisi matkustaa kotiinsa. Summa oli vaatimaton; nämä rehelliset ja yksinkertaiset ihmiset eivät Edwardin avuttomassa tilassa nähneet mitään aihetta nylkemiseen.

Tarpeelliset vaatekappaleet hankittiin, ja kulkien salapolkuja, jotka olivat vaan nuorelle talonpojalle tuttuja, he toivoivat välttävänsä kaikki epämieluisat kohtaukset. Mitään palkkiota vieraanvaraisuudestaan eivät vanha Jobson eikä hänen ruusuposkinen tyttärensä huolineet; tämän palkitsi suutelo, toisen taas sydämellinen kädenpuristus. Molemmat näyttivät kovasti huolehtivan vieraansa turvallisuudesta ja toivottivat hänelle jäähyväisiksi hyvää onnea.

Matkalla Edward ja hänen oppaansa kulkivat samojen kenttien poikki, joilla edellisenä iltana oli taisteltu. Joulukuun aurinko valaisi raukeilla säteillään avaraa aroa: siellä päin, missä suuri luoteinen maantie sukelsi loordi Londsdalen aidattuihin tiluksiin, makasi kaatuneita miehiä ja hevosia sekaisin ja yläpuolella leijaili sodan tavallisia seuralaisia, variksia, haukkoja ja kotkia.

"Tämä siis oli viimeinen taistelukenttäsi", lausui Waverley itsekseen, kyynelsilmin muistellen Ferguksen monia eteviä ominaisuuksia ja heidän entistä ystävyyttään, unhottaen kaikki hänen intohimonsa ja vikansa; "tässä kaatui viimeinen Vich Ian Vohr, nimettömällä arolla; salaperäisessä, yöllisessä kahakassa sammui loistavan uljas henki, joka piti pienenä asiana raivata herralleen tietä Englannin valtaistuimelle! Korkein kunnianhimo, pelkäämättömin urhoollisuus, taitavin politiikka — kaikki suistui katoovaisuuden kuiluun! Ainoa tuki sisarelle, jonka mieli on yhtä ylpeä ja taipumaton, mutta vielä ylemmä tähtäävä kuin sinun! Tähän päättyivät kaikki toiveesi Floran puolesta! Täällä sammui vanha, urhea suku, jota hurjalla rohkeudellasi aioit vielä suurempaan kunniaan kohottaa!"

Näiden mietteiden vallatessa Waverleyn mielen hän päätti mennä arolta hakemaan ystävänsä ruumista, aikoen hänelle toimittaa uskonnollisten menojen mukaisen hautauksen. Arka talonpoika koetti häntä estää tästä vaarallisesta hankkeesta, mutta Edward ei hellittänyt. Sotaväen jälkijoukko oli jo riistänyt kuolleilta kaiken sen, mitä voitiin mukaan ottaa; mutta verinäytelmiin tottumattomat maalaiset eivät vielä olleet ilmestyneet taistelupaikalle, vaikka muutamia seisoskeli etäällä kauhistuneina. Noin kuusi- tai seitsemänkymmentä kaatunutta rakuunaa makasi maantiellä, aukealla arolla tai ensi aidan takana. Ylämaalaisia ei ollut tusinaa enempää kaatunut; näitä olivat pääasiassa ne, jotka olivat edenneet liian kauas arolle päin eivätkä enää päässeet takaisin. Kuolleiden joukosta hän ei löytänyt Fergusta. Muista edempänä, pienellä kummulla, hän näki ruumiina kolme englantilaista rakuunaa, kaksi hevosta ja Callum Begin, jonka kovan kallon oli ratsumiehen leveä miekka toki jaksanut halkaista. Mahdollisesti oli klan vienyt mukanaan Ferguksen ruumiin: mutta myöskin oli mahdollista, että hän oli päässyt pakoon, varsinkin kun Evan Dhutakaan, joka ei koskaan päällikköään jättänyt, ei näkynyt kaatuneiden joukossa, taikka hän oli joutunut vangiksi, joten Bodach Glas'in varotukseen sisältyvistä ennustuksista olisi vähemmän kamala toteutunut. Taistelukenttää läheni nyt muuan osasto, jonka tehtävänä oli pakottaa maalaisia hautaamaan kuolleet, kuten olikin jo joitakuita saatu työhön, ja sen vuoksi Edwardin oli pakko palata oppaansa luo, joka kovasti peloissaan odotteli puiden suojassa.

Päästyään taistelukentältä he suorittivat matkansa loppuosan kaikessa rauhassa. Williamsin talossa esitettiin Edward nuoreksi sukulaiseksi, joka aikoi kirkon palvelukseen ja nyt oli tänne saapunut siksi aikaa, kunnes maahan palaava rauha taas sallisi hänen matkustaa edemmä. Näin tukahutettiin epäluulot Cumberlandin yksinkertaisten, kelpo maalaisten kesken ja samalla selitettiin tulokkaan vakava käytös ja hiljainen elämäntapa. Nämä varokeinot osottautuivat tarpeellisemmiksi, kuin Waverley itsekään oli aavistanut, kun sattui asianhaaroja, jotka pitensivät hänen oloaan Fasthwaitissa, mikä oli talon nimi.

Tavaton lumentulo esti hänen lähtöänsä toistakymmentä päivää. Kun tiet taas pääsivät hieman kuntoon, saatiin yhtämittaa tietoja chevalierin peräytymisestä Skotlantiin; sitten kerrottiin hänen jättäneen rajat ja vetäytyvän Glasgowiin; vielä kuului Cumberlandin herttua piirittävän Carlislea. Waverley ei siis voinut sinne päin paeta. Itärannikolla eteni marsalkka Wade suuren sotajoukon etunenässä Edinburgia vastaan, ja pitkin koko rajaa liikkui erityisiä osastoja vapaaehtoisia, sissejä ja pestattuja, masentaakseen kapinan ja siepatakseen kiinni ylämaalaisen armeijan takajoukkoon kuuluvat kulkurit, jotka olivat jääneet Englantiin. Carlislen antautuminen ja se ankaruus, jolla kapinallista varusväkeä uhattiin, tuli pian toiseksi syyksi, miksi ei ollut yrittämistä yksinäiselle, toivottomalle retkelle vihollismielisen alueen halki, joka sitäpaitsi oli vahvan armeijan miehittämä, kun oli toimitettavana vaan yhden miekan apu sellaiselle asialle, joka jo näytti menetetyltä.

Tässä yksinäisessä tilassa, ilman seurustelua sivistyneiden miesten kanssa, johtuivat eversti Talbotin väitteet usein sankarimme mieleen. Ja vielä tuskallisempi muisto häiritsi hänen untansa — kuolevan eversti Gardinerin viimeinen silmäys ja liikkeet. Aina kun harvoin ja säännöttömästi saapuva posti toi tietoja kahakkain vaihtelevista tuloksista, heräsi hänessä uudelleen se toivomus, ettei enää koskaan tarvitsisi käyttää miekkaansa kansalaissodassa. Sitten hänen ajatuksensa taas kääntyivät Fergus Mac-Ivorin otaksuttuun kuolemaan, Floran lohduttomaan tilaan ja vielä hellemmin Rose Bradwardineen, jossa ei ollut kuninkaan asiaan sellaista innostusta, että onnettomuus olisi, kuten Floran mielestä, siitä saanut pyhityksensä ja kirkastuksensa. Näissä mietelmissä ja haaveissa eivät häntä keskeyttäneet kysymykset tai rasittava osanotto; ja lukuisilla talvikävelyillään pitkin Ulswaterin rantoja hän kehittyi hallitsemaan onnettomuuden jo taltuttamaa mieltään paljoa paremmin, kuin edellisten kokemusten opettamana. Nyt hänellä oli oikeus mieli lujana vaikka syvästi huoaten sanoa, että hänen elämänsä romaani oli lopussa ja tosielämä alkamassa. Pian hänen olikin välttämätön todistaa viime väitteensä järjen ja filosofian avulla.

XLVI.
Matka Lontooseen.

Fasthwaiten väki mieltyi pian Edwardiin. Hänessä oli luontaista hienotunteisuutta ja ystävällisyyttä, jotka aina saavat osakseen myötätuntoa. Yksinkertaiset maalaiset rupesivat pitämään hänen oppineisuuttaan suuressa arvossa, ja hänen murheensa herätti sääliä. Surunsa syyksi hän sanoi veljensä kuolemaa Cliftonin käsikähmässä: ja sellaisissa ihmisissä, jotka vielä ovat alkuperäisellä kannalla ja suuresti kunnioittavat sukulaisuussiteitä, herätti hänen jatkuva alakuloisuutensa sydämellistä osanottoa eikä ihmettelyä.

Tammikuun lopulla hänen vilkkautensa taas pääsi eloon sen onnellisen naimisliiton johdosta, joka tuli toimeen hänen isäntänsä pojan Edward Williamsin ja Cicely Jobsonin välillä. Sankarimme ei tahtonut murheellaan häiritä kahden henkilön hääjuhlaa, jotka hänen hyväkseen olivat niin paljon tehneet. Sen vuoksi hän tempautui mukaan, tanssi, lauloi, otti osaa kaikkiin hääpäivän leikkeihin ja esiintyi seuran hauskimpana miehenä. Seuraavana aamuna hänellä taas oli vakavampaa ajattelemista.

Se pappi, joka nuoret vihki, oli niin ihastunut oletettuun jumaluusopin kokelaaseen, että seuraavana päivänä saapui Penrithistä häntä tapaamaan. Siitä olisi koitunut vaarallinen ilmitulo, jos hän olisi lähemmin tutkinut sankarimme jumaluusopillisia tietoja, mutta onneksi hänen teki paremmin mielensä jutella päivän uutisista. Mukana oli hänellä pari kolme vanhaa sanomalehteä; eräässä niistä Edward tapasi sellaisen uutisen, joka hänet teki kokonaan kuuroksi kaikkea vastaan, mitä pastori Twigtythe jutteli pohjoisessa sattuneista tapauksista ja siitä todennäköisyydestä, että herttua pian saisi kapinoitsijat kiinni ja ne kerrassaan tuhoisi. Uutinen oli seuraavan kaltainen:

"Tämän kuun 10 p:nä kuoli kotonaan, Hill-kadun varrella, Berkeley Squaressa, Richard Waverley Esq.. Sir Giles Waverleyn toinen poika Waverley-Honourista j.n.e., hivuttavaan tautiin, jota oli pahentanut häntä vastaan noussut kamala epäluulo valtiopetoksesta. Vainajan oli, jouduttuaan mainitusta rikoksesta syytteeseen, ollut toimitettava tavattoman suurisummainen takuu, saadakseen toistaiseksi olla vapaalla jalalla. Samanlainen syyte uhkaa hänen vanhempaa veljeään Sir Everard Waverleytä, tämän vanhan suvun päämiestä. Oikeudenkäynti kuuluu alkavan ensi kuun alkupuolella, ellei Edward Waverley, vainajan poika ja parooniuden perijä, siksi antaudu vapaaehtoisesti oikeuden käsiin. Olemme kuulleet vakuutettavan, että armollisin kuninkaamme siinä tapauksessa jättäisi syytöksen sir Everardia vastaan. Varmalta taholta saadun tiedon mukaan on mainittu nuori mies palvellut kruununtavottelijan sotajoukossa ja ylämaalaisten mukana tunkeutunut Englantiin. Kuitenkaan ei hänestä ole Cliftonin kahakan jälkeen 18 p:nä joulukuuta mitään tietoja."

Näin kuului tuo kamala sanoma. "Hyvä Jumala!" huudahti Waverley, "olenko siis isänmurhaaja? Mahdotonta! Eihän isäni eläissään osottanut minulle isällistä rakkauttaan eikä siis arviotieto kuolemastanikaan ole voinut häneen niin koskea, että olisi hänen omaa loppuaan jouduttanut; ei, sitä en tahdo uskoa — olisi mielipuolisuutta suoda sellaiselle kauhealle ajatukselle hetkeäkään sijaa. Mutta isänmurhaa vielä pahempi olisi sallia minkään vaaran uhata jaloa ja ylevää setääni, joka minulle on tehnyt enemmän hyvää kuin mikään isä, jos vaan voin sellaisen tuhon estää."

Tällaisten mietteiden raadellessa Waverleyn mieltä myrkkynuolien tavoin sai arvoisa pastori kesken pitkää esitystään Falkirkin taistelusta kauhukseen huomata sankarimme kasvojen käyvän kuolonkalpeiksi ja kysyi hätäisenä, oliko hän sairastunut. Onneksi astui sillä hetkellä sisään nuorikko säteilevänä, punastuvana. Mrs. Williams ei ollut juuri älykkäimpiä vaimoja, mutta hyväluontoinen hän oli ja tajusi heti, että jokin epämieluisa uutinen oli Edwardia niin säikäyttänyt; hän osasi nyt niin taitavasti puuhata, että pastorin huomio kääntyi muualle, pääsemättä mitään epäilemään, kunnes tämä pian lähtikin talosta. Silloin Waverley selitti ystävilleen, että hänen oli pakko viipymättä lähteä Lontooseen.

Viivytykseen oli kuitenkin muuan syy, jollaiseen Waverley ei ollut lainkaan tottunut. Hänen kukkaronsa oli kyllä Tully-Veolaniin lähtiessä ollut hyvin täyteläinen, mutta ei ollut sittemmin saanut uutta sisällystä. Vaikk'ei hänen elämäntapansa siitä alkaen ollut omiansa kukkaroa liian nopeasti tyhjentämään, koska hän oli oleskellut pääasiassa ystäväinsä luona tai armeijassa, havaitsi hän kuitenkin kortteerilaskun maksettuaan olevansa liian köyhä, voidakseen matkustaa postihevosella. Sen vuoksi hänestä näytti parhaalta poiketa kylä-sillan kohdalla pohjoiselle valtatielle ja nousta siellä tavalliseen matkavaunuun; tämä oli mahdottoman suuri, vanhanaikuinen kaukalo, kolmen hevosen vetämä, joka suoritti Edinburgin ja Lontoon välisen matkan ("jos Jumala niin suo", kuten ilmotuksessa lausuttiin) kolmessa viikossa. Sankarimme jätti siis hyvästi cumberlandilaiset ystävänsä, joiden hyvyyttä lupasi aina muistaa ja mielellään toivoi voivansa kerran palkita aineellisilla todisteilla kiitollisuudestaan. Muutamien kiusallisten esteiden ja viivytysten jälkeen ja saatuaan pukunsa sellaiseen kuntoon, joka paremmin vastasi hänen arvoansa, vaikka olikin yksinkertainen ja koruton, hän lähti matkallensa, ja pian hän istui yllämainitussa ajoneuvossa vastapäätä mrs. Nosebagia — rakuunarykmentin luutnantin, ajutantin ja ratsastusmestarin Nosebagin puolisoa. Tämä oli hauska nainen, noin viidenkymmenen vanha, yllä sininen puku tulipunaisine reunustoineen, kädessä hopeapäinen ratsuraippa.

Mainittu rouva kuului niihin toimeliaisiin yhteiskuntajäseniin, joiden velvollisuudeksi, heidän omasta mielestään, jää faire les frais de conversation. Hän oli juuri paluumatkalla pohjoisesta ja kertoi Edwardille, että hänen oma rykmenttinsä oli Falkirkin luona ollut vähällä repiä hamemiehet riekaleiksi, "mutta onnettomuudeksi siellä oli sellainen likainen, kauhea suo, jota ilman Skotlannissa ei osata olla, ja sen vuoksi meidän rakas pikku rykmenttimme sai pahasti kärsiä, niinkuin mieheni Nosebag sanoo. Oletteko tekin, sir, palvellut rakuunana?" Waverleyn yllätti tämä kysymys niin äkkiä, ett'ei hän muuta osannut kuin myöntää.

"Arvasinhan sen heti; te olette niin sotilaallisen näköinen, ja minä olin heti varma siitä, että te ette voi olla mitään jalkamatelijoita, kuten rakas Nosebag niitä nimittää. Missä rykmentissä, jos saan luvan kysyä?" Sepä oli ihana kysymys! Waverley teki kuitenkin sen oikean johtopäätöksen, että hyvä rouva osasi ulkoa koko armeijaluettelon; ja välttääkseen ilmi joutumista hän totuutta lähennellen vastasi: "Gardinerin rakuunajoukossa, rouva; mutta olen jo jonkun aikaa ollut virkavapaana."

"Vai niin, vai niin! Nehän Prestonin taistelussa voittivat kilpajuoksupalkinnon, kuten rakas Nosebag sanoo. Olitteko tekin siellä mukana?"

"Ja onnettomuudeksi kävi niin, että vaan harvoja Gardinerin väestä jäi todistamaan tuota taistelua, luullakseni, ha-ha-ha! Pyydän anteeksi, mutta sotilaan vaimo haluaa joskus pilailla."

"Hitto sinut periköön", ajatteli Waverley, "mikä riivattu kohtalo on valjastanut minut yhteen tuon uteliaan noidan kanssa?"

Onneksi hyvä rouva ei kauvaa viipynyt samassa asiassa. "Nyt päästään jo pian Terrybridgeen", hän sanoi, "jossa on jäljellä osasto meidän rykmenttiämme auttamassa kirjureita, konstaapeleita, tuomareita ja muita semmoisia kätyreitä, kun pitää tarkastaa lupakirjoja ja ottaa kiinni kapinoitsijoita." Tuskin oli saavuttu majataloon, kun hän laahasi Waverleyn akkunan eteen ja huudahti: "Katsokaas, tuolla tulee korpraali Bridoon; hänen mukanaan on konstaapeleita: Bridoon on meidän lampaitamme, kuten Nosebag sanoo. Tulkaapa, herra — herra — — suokaa anteeksi, mikäs nimenne olikaan?"

"Butler, hyvä rouva", vastasi Waverley, joka oli päättänyt mieluummin käyttää entisen rykmenttitoverin nimeä kuin syöstä ilmitulon vaaraan mainitsemalla sellaisen nimen, jota Gardinerin rykmentissä ei lainkaan ollut.

"Vai niin, te olettekin saanut muistaakseni oman skvadroonan, kun se Waverley heittiö meni kapinallisten puolelle? Jospa meidänkin kiusanhenkemme vanha Crump kapteeni rupeisi kapinoitsijaksi, jotta skvadroona annettaisiin Nosebagille! — Hyvä Jumala, mitähän varten Bridoon hoipertelee edestakaisin tuolla sillalla? Minut saa vaikka hirttää, ell'ei hän ole hieman tuulessa, kuten Nosebag sanoo. — Tulkaapa, herra, kun molemmat kuulumme armeijaan; annetaan noille roistoille pieni muistutus!"

Sekavin tuntein Waverley pakosta seurasi uljasta naispäällikköään. Korpraali oli siihen määrin "lampaan" kaltainen, kuin sylen pituinen juopunut rakuuna, leveäharteinen ja ohutsäärinen — puhumatta suuresta arvesta nenässä — suinkin voi olla. Rouva Nosebag puhutteli häntä eräillä sanoilla, jotka ainakin tuntuivat kirouksilta, ja käski hänen täyttämään velvollisuuksiaan. "Senkin s——n vanha —", alkoi rakuuna, mutta katsahtaessaan manaajaan, antaakseen nyrkillä sanoilleen pontta ja samalla keksiäkseen henkilöön sopivan arvonimen, hän tunsi puhujan, tervehti sotilaallisesti ja muutti sävyään. — "Taivas siunatkoon kauniita kasvojanne, rouva Nosebag, tekö siinä olettekin? Ettehän tahtone syöstä minua poloista onnettomuuteen, vaikka olenkin sattunut aamupuhteella kulauttamaan lasillisen liikaa!"

"Saat mennä, vetelys, mutta muista tehtäväsi; tämä herra ja minä kuulumme myös armeijaan. Pidä silmällä tuota nolonnäköistä nuorukaista, joka leveälierinen hattu päässä istuu tuolla postivaunun nurkassa! Luullakseni se on valepukuinen kapinoitsija."

"Hitto vieköön hänen punaisen valetukkansa", mutisi korpraali päästyään kuuluvilta, "mokoma kiilusilmä akantekele — ajutanttimamma, kuten sitä nimitämme — on rykmentillemme pahempana vitsauksena kuin pääprofossi ja kersanttimajuri ja vanha Hubblede-Shuff eversti kaupan päällisiksi. — Tulkaas tänne, konstaapeli, ja katsotaanpa, tokko tuo nolonnäköinen poika, joksi sitä sanottiin", — (sivumennen huomautan, että se oli muuan leedsiläinen kveekari, jonka kanssa rouva Nosebag oli kiistellyt oikeudesta käyttää aseita) — "suostuu kummiksi viinaryypylle, sillä teidän yorkshireläinen oluenne on vatsalleni liian kylmää."

Hyvän rouvan vilkkaus, joka oli pelastanut Edwardin tästä pälkähästä, oli syöstä hänet pari kertaa toiseen. Joka kaupungissa, minne pysähtyivät, rouva tahtoi tarkastaa vartiostoa, ja kerran hän jo oli esittämäisillään Waverleyn eräälle värvääjäkersantille, joka kuului sankarimme omaan rykmenttiin. Lisäksi hän "kapteenoitsi" ja "butleroitsi" Waverleytä niin sitkeästi, että tältä oli järki mennä kiusasta ja pelosta, eikä sankarimme ollut minkään matkan päätyttyä tuntenut sellaista riemua kuin sinä hetkenä, jolloin heidän saapumisensa Lontooseen vapautti hänet rouva Nosebagin seurasta.

XLVII.
Mitä nyt on tehtävä?

Oli hämärä, kun he saapuivat Lontooseen. Päästyään irti matkatovereistaan ja kuljettuaan useita katuja pitkin, haihduttaakseen heidät jäljiltä, Edward lähti vuokravaunuilla ajamaan eversti Talbotin kotiin, joka sijaitsi lähellä erästä suurta toria kaupungin länsipäässä. Muutamien sukulaisten kuoltua oli tämä herrasmies naimisen kautta päässyt melkoisen rikkaaksi, saanut huomattavan valtiollisen merkityksen ja eleli, kuten sanotaan, pulskasti.

Koputettuaan hänen ovelleen Waverleyn oli aluksi vaikea päästä sisään, mutta vihdoin hänet saatettiin huoneeseen, jossa eversti oli aterialla. Lady Emily, jonka ihmeenkauniissa kasvoissa vielä oli sairauden kalpeutta, istui häntä vastapäätä. Heti kun Talbot kuuli Waverleyn äänen hypähti hän seisaalle ja syleili häntä. "Frank Stanley, rakas poika, kuinka jaksatte? — Emily kulta, tämä on nuori Stanley."

Lady kävi poskiltaan tummanpunaiseksi ottaessaan Waverleytä vastaan sellaisella tavalla, jossa ilmeni herttaisinta kohteliaisuutta ja sydämellistä hyvyyttä; samalla osotti hänen vapiseva kätensä ja väräjävä äänensä, että hän oli kovassa tuskassa ja pelossa. Pian tuotiin pöytään lisää ruokaa, ja Waverleyn nauttiessa virkistyksekseen jatkoi eversti: "Ihmettelen tänne tuloanne, Frank; ovathan Lontoon lääkärit selittäneet, että Lontoon ilma on sairaudellenne vaarallinen. Teidän ei olisi sopinut antautua vaaraan! Mutta sittenkin iloitsen tulostanne, samoin Emily, vaikka pelkään täällä olonne jäävän lyhytaikaiseksi."

"Sitä minäkin ajattelin, mutta en salli teidän kauvaa viipyä. — Spontoon." sanoi hän vanhanpuoleiselle, sotilaanmuotoiselle palvelijalle, "korjatkaa nuo pois ja tulkaa vaan soitettaessa. Älkää antako kenenkään meitä häiritä — minulla ja sisarenpojallani on tärkeitä asioita."

Palvelijan poistuttua hän huudahti: "Herran nimessä, Waverley, mikä teidät on tänne tuonut? Nyt te ehkä panette henkenne alttiiksi."

"Rakas mr. Waverley", sanoi lady Emily, "teille olen niin paljon velkaa, kuin koskaan voin kiitossanoin lausua! Kuinka saatoitte nyt olla niin ajattelematon?"

"Isäni — setäni — tuo polonen" — näin sanoen hän ojensi everstille sanomalehden.

"Kyllä ne roistot pitäisi tuomita muserrettaviksi omissa painokoneissaan", sanoi Talbot. "Olen kuullut mainittavan, että kaupungissa ilmestyy nykyään jo tusina sanomalehtiä, eikä siis ole mikään ihme, että niiden on pakko tekaista valheita, saadakseen palstat täyteen ja lehtensä myydyksi. Totta on, rakas Edward, että isänne on kuollut. Mutta tuo lisäys, että hänen hankala asemansa muka synkistytti hänen mieltään ja vahingoitti hänen terveyttään, on kehno valhe. Sitä vastoin, vaikka lieneekin tylyä niin sanoa, mutta se vapauttaa mielenne raskaasta vastuusta, on totta, että mr. Richard Waverley osotti koko tässä jutussa suurta maltittomuutta, mitä tulee teidän ja setänne tilaan. Tavatessani hänet viimeisen kerran hän hyvin tyytyväisenä kertoi, katsoen osottamaani suureen harrastukseen teidän hyväksenne, pitäneensä parhaana ryhtyä yksityisiin neuvotteluihin omaksi hyväkseen ja tehdä sovinnon hallituksen kanssa entisten suosijainsa avulla."

"Ei ole missään vaarassa. Tosin oli (tässä hän silmäsi sanomalehden päivämäärään) joku aika takaperin tuonsuuntainen tyhmä huhu liikkeellä, mutta kaikkea perää vailla. Sir Everard on vetäytynyt Waverley-Honouriin, vapaana kaikesta huolesta, paitsi mitä tulee teidän kohtaloonne. Mutta te itse olette suuressa vaarassa — nimenne on joka julistuksessa — ja kaikkialla on kätyreitä ottaakseen teidät kiinni. Miten ja milloin tänne pääsitte?"

Edward kertoi vaiheistaan seikkaperäisesti, mainitsematta kuitenkaan riitaansa Ferguksen kanssa; sillä itse ollen myötätuntoinen ylämaalaisille hän ei tahtonut suoda everstin kansalliselle epäluulolle tyydytystä.

"Oletteko varma siitä, että näitte ystävänne Glen'in palveluspojan kuolleena Cliftonin kentällä?"

"Kas vaan, se pikku paholainen kavalsi hirsipuulta oman itsensä, sillä 'hirtehinen' oli selvästi sen otsaan merkitty, vaikka sillä olikin kaunis naama. — Mutta omasta puolestanne olisi parasta palata Cumberlandiin tai oikeastaan teidän ei olisi sopinut sieltä hievahtaakaan, sillä kaikissa merisatamissa on nyt kova tarkastus ja joka paikassa vainutaan kruununtavottelijan puoluelaisia. Sitäpaitsi sen kirotun akan kieli kieppuu lakkaamatta kuin kellon heiluri, kunnes jollakin tapaa käy ilmi, että kapteeni Butler olikin tekaistu. henkilö."

"Hänen miehensä oli kuusi vuotta kenraalimajurinani; hän oli iloinen leski, hieman varoissa — Nosebag nai hänet — rupesi vakavaksi ja edistyi, kun oli: taitava harjotuksissa. Täytyy lähettää Spontoon tiedustelemaan mitä seuralaisenne puuhaa; kaiketi hän nyt on tapaamassa entisiä rykmenttituttujaan. Huomenna on teidän pysyttävä huoneessanne sairaana ja matkasta väsyneenä. Lady Emily saa olla hoitamassa teitä; Spontoon ja minä rupeamme palvelijoiksenne. Täällä teitä pidetään sukulaisenani, jota ei kukaan nykyisistä palvelijoistani paitsi Spontoon ole nähnyt. Siten on päästy pahimmasta vaarasta. Valittakaa siis niin pian kuin suinkin päänsärkyä ja silmäkipua, jotta voimme teidät panna sairaiden listalle. Ja nyt, Emily, pidä huolta mukavasta huoneesta Frank Stanleylle ja toimita sinne kaikki, mitä sairas tarvitsee."

Seuraavana aamuna eversti tuli pakinoimaan vieraalleen. "Nyt on minulla hyviä uutisia", hän sanoi. "Maineenne upseerina ja aatelismiehenä on vihdoinkin puhdistettu virkatoimen laiminlyönnistä ja osanotosta kapinaan Gardinerin rykmentissä. Tästä asiasta on minulla ollut laaja kirjeenvaihto innokkaimman ystävänne skotlantilaisen papin Mortonin kanssa; hänen ensi kirjeensä oli osotettu sir Everardille, mutta minä vapautin hyvän paroonin vastausvaivasta. No niin, rosvotuttunne Luola-Donald on vihdoinkin joutunut kiinni. Hän oli aikeissa kuljettaa pois koko karjan eräältä tilanomistajalta, nimeltä Killan— Killan— tai jokin sen suuntainen —"

"Juuri niin. Kun tämä herrasmies näkyy olevan innostunut maamies, varsinkin karjanhoitoon mieltynyt, sitä paitsi hyvin arkaluontoinen, oli hän hankkinut joukon sotamiehiä omaisuutensa vartijoiksi. Siten syöksi Donald aavistamatta jalopeuran suuhun, joutui tappiolle ja vangittiin. Kun hänet oli tuomittu kuolemaan, piiritti hänen omaatuntoaan toiselta puolen katolinen pappi ja toiselta ystävänne Morton. Edellisen hän jyrkästi hylkäsi, pääasiassa viimeisen voiteluksen vuoksi, jota säästeliäs tuomittu piti tavattomana öljyn tuhlauksena. Paatuneen pahantekijän käännyttäminen jäi siis mr. Mortonin osaksi, joka arvatenkin sai asiansa erittäin hyvin toimeen, vaikka Donaldista lopulta tulikin hyvin omituinen kristitty. Hän tunnusti erään virkamiehen, majuri Melvillen läsnäollessa, joka näyttää olevan ankara, rehellinen mies, koko vehkeensä Houghtonin kanssa, kuvasi tarkoin, miten se oli suoritettu, ja puhdisti teidät kaikesta osanotosta siihen. Hän mainitsi myös pelastaneensa teidät vapaaehtoisen upseerin käsistä ja kruununtavott— tarkotan chevalierin — käskystä lähettäneensä teidät vankina Douneen, josta arveli teidän joutuneen Edinburgiin. Nämä yksityisseikat ovat vaan eduksenne. Vieläpä hän viittasi sinne päin, että häntä oli käytetty teitä vapauttamaan ja suojelemaan, saaden siitä palkkiotakin, mutta keneltä, sitä hän ei tunnustanut. Hän myönsi kyllä voivansa rikkoa tavallisen valan, tyydyttääkseen uteliasta mr. Mortonia, jonka hurskas puhelu oli hänelle niin hyvää tehnyt, vaan tässä tapauksessa hän oli vannonut tikarinsa kärjen kautta, mikä hänestä näytti pyhimmältä velvotukselta."

"Hirtettiin yhdessä luutnanttinsa ja neljän muun levättimiehen kanssa Stirlingissä, kun kapinoitsijat olivat lopettaneet piirityksen. Hän sai kuitenkin riippua korkeammalla kuin ystävänsä."

"Vai niin, minulla ei ole syytä iloita eikä surra hänen kuolemansa vuoksi; kuitenkin teki hän minulle hyvin runsaasti hyvää ja pahaa."

"Hänen tunnustuksestaan on teillä suurta hyötyä, koska se kumoaa kaiken sellaisen epäluulon, joka teitä vastaan nostetun syytteen väritti toisenlaiseksi, kuin se, joka nyt tai myöhemmin tulee nostettavaksi hallitusta vastustaneita aseellisia miehiä vastaan. Niiden petos — kuten sitä on nimitettävä, vaikka tekin olette osaltanne syypää — aiheutuu mieskunnon väärinkäsityksestä eikä sitä senvuoksi voida häpeänä pitää, vaikka epäilemättä onkin hyvin rikollinen. Kun syyllisiä on niin paljon, täytyy useimmat armahtaa, enkä lainkaan epäile onnistuvani toimittamaan teille anteeksiantoa, jos vaan osaamme kätkeä teidät oikeuden kynsistä, kunnes on ehditty valita uhrit ja kyllästyä. Sitäpaitsi hallitus tahtoo nyt hieman säikäyttää Englannin jakobiitteja, joiden seasta se ei voi löytää montakaan varsinaisesti rikollista. Tämä on kavala, arka tunne, joka kuitenkin pian haihtuu, sillä kaikista kansoista ovat englantilaiset vähimmän verenhimoisia. Mutta nyt on tuo tunne vireillä, minkä vuoksi teitä on toistaiseksi pidettävä salassa."

Tällä hetkellä astui huoneeseen Spontoon huolestuneen näköisenä. Sotilastuttujensa kautta hän oli tavannut rouva Nosebagin; tämä oli hurjasti raivostunut huomattuaan matkustaneensa pohjoisesta saakka petturin kanssa, joka oli esiintynyt kapteeni Butlerina Gardinerin rykmentistä. Hänellä oli aikomus ilmottaa asia viranomaisille, jotta valekapteenia ruvettaisiin etsimään kruununtavottelijan lähettinä; mutta Spontoon, vanha sotilas, joka näennäisesti oli samaa mieltä, oli koettanut saada häntä lykkäämään aikeensa toistaiseksi. Kuitenkaan ei enää ollut aikaa viivytellä. Hyvä rouva osasi kuvata matkatoverinsa niin tarkoin, että hyvinkin helposti voitaisiin huomata sen tarkottavan Waverleytä; ilmitulo syöksisi mitä suurimpaan vaaraan Edwardin, ehkä hänen setänsä, vieläpä eversti Talbotinkin. Sen vuoksi oli nyt ratkaistava, minne päin hänen oli lähdettävä.

"Vai Skotlantiin!" kummasteli eversti; "ja mitä varten? Toivottavasti ette enää yhtyäksenne kapinallisiin?"

"En — olen pitänyt sotaretkeäni päättyneenä, kun en millään ponnistuksillakaan päässyt enää heidän luokseen; ja nyt he kuulemani mukaan ovat ryhtyneet talviseen sotaretkeen ylämailla, missä minun kaltaisestani liittolaisesta olisi enemmän rasitusta kuin hyötyä. Näyttää todellakin siltä, että he pitkittävät sotaa saadakseen chevalierin toimitetuksi turvaan ja sitten tinkiäkseen itselleen ehtoja. Heidän luonaan olisin vaan taakkana, jota ei tahdota eikä kehdata tielle jättää, vaan ei kuitenkaan voida suojellakaan. Siksipä he jättivät Carlisleen melkein kaikki englantilaiset kannattajansa. Ja yleensäkin, eversti Talbot, sanoakseni miten asian laita on, vaikka se ehkä teidän mielestänne on alentavaa — minä olen niin kerrassaan väsynyt sotilastoimeen ja kuten Fletcherin 'Leikkisä luutnantti' sanoo, 'taisteluihin kyllästynyt' — —"

"Taisteluihinko? Mitä vielä, ettehän te ole nähnyt muuta kuin pari pikku kahakkaa! Jospa saisitte olla mukana suuressa sodassa — kuusikymmentä tai sata tuhatta miestä molemmin puolin taistelutantereella!"

"En ole vähääkään utelias. Kotoinen sananpartemme sanoo: 'Kylläinen on kuin juhla-aterian syönyt'. Suuret sodat ovat kyllä viehättäneet minua runoudessa, mutta yölliset jalkapatikat, yövahdit, makuusija talvellakin taivasalla ja muut tämän kunniakkaan ammatin puolet ovat käytännössä vastoin makuani. Ja mitä iskuihin tulee sain niistä kyllä osani Cliftonissa, jossa ainakin puolitusinaa kertaa olin ihan menettää henkeni. Kun nyt olen kunniakkaasti päässyt eroon miekasta, johon olinkin vaan vapaaehtoisena tarttunut, olen täysin tyytyväinen sotilaalliseen kokemukseeni enkä lainkaan halua siihen enää antautua."

"Minusta on hyvin hauska kuulla teiltä sellaisia mielipiteitä, — mutta mitä asiaa teillä on pohjoiseen?"

"Ensiksikin on Skotlannin itärannikolla vielä muutamia satamia chevalierin ystäväin hallussa; jos sattuisin pääsemään johonkin niistä, voisin sieltä lähteä laivalla mannermaalle."

"Totta puhuakseni Skotlannissa on muuan olento, josta nyt tunnen elämäni onnen riippuvan suuremmassa määrässä kuin osasin ennen aavistaakaan ja jonka tilasta olen kovin huolissani."

"Emily oli siis oikeassa ja koko asian pohjana onkin lemmenjuttu! No kumpi on mielitiettynne noista kahdesta kauniista skotlantilaisesta, joita ihailemaan minua vaaditte? Eihän vaan neiti Glen— toivoakseni."

"Vai ei, no toinen menee mukiin; yksinkertaisuutta voi auttaa, vaan ei koskaan ylpeyttä ja itserakkautta. En tahdo pelottaa teitä aikeestanne; luullakseni se miellyttää sir Everardia, päättäen siitä mitä hän lausui, kun hänelle leikillä asiasta mainitsin. Toivon vaan, että lemmittynne sietämätön isä töppösineen, nuuskineen, latinoineen ja kammottavan pitkine juttuineen Berwickin herttuasta huomaa tarpeelliseksi siirtyä vieraisiin maihin. Vaikka olenkin sitä mieltä, että olisitte Englannissa voinut tehdä yhtä sopivan naimiskaupan, niin voin teille sanoa, että setänne pitää hyvin suuressa arvossa tuota skotlantilaista ruusunnuppua ja hänen perhettään, ja että jos sydämenne todella on häneen kiintynyt setänne tuntisi itsensä onnelliseksi nähdessään teidät naimisissa sekä itsenne että niiden kolmen lumikon vuoksi, jotka muuten menevät kaiken maailman tietä. Mutta kun teillä nykyään ei ole tilaisuutta kirjeenvaihtoon, tuon minä teille hänen mielipiteensä tästä asiasta, sillä luullakseni ette pääse Skotlantiin paljoakaan minua aikaisemmin."

"Sepä on jotakin! Miksi te palaisitte Skotlantiin? Vai onko jo ikävä vuorille ja järville?"

"Ei ollenkaan. Mutta Emilyn terveys on nykyään taas hyvällä kannalla. En usko saavani toimitettua sitä asiaa, joka nyt on enimmin mielessäni, ell'en pääse puhuttelemaan suoraan joukkojemme ylipäällikköä, hänen kuninkaallista korkeuttaan; sillä kuten Fluellen sanoo, herttua rakastaa minua suuresti, ja kiitän Jumalaa, että ansaitsen hänen rakkauttaan. Nyt lähden pariksi tunniksi toimittamaan asiat kuntoon matkaanne varten. Vapautenne ei ulotu edemmä kuin viereiseen saliin, jossa tapaatte lady Emilyn, kun mielenne tekee soittoa, kirjoja tai keskustelua. Olen niin toimittanut, että kaikki palvelijat pysyvät loitolla, paitsi Spontoon, joka on täysin luotettava."

Noin kahden tunnin kuluttua eversti Talbot palatessaan tapasi nuoren ystävänsä puhelemassa puolisonsa kanssa; tämä oli mieltynyt hänen käytöstapaansa ja tietoihinsa, ja Waverley oli edes hetkeksi onnellinen saadessaan taas olla tasa-arvoisessa seurassa, jonka puutteessa oli täytynyt olla niin kauvan.

"Kuulkaapa nyt", sanoi eversti, "mihin toimenpiteisiin olen ryhtynyt, sillä aika on jo täpärällä. Tämä nuori mies Edward Waverley, alias Williams, alias kapteeni Butler, on edelleen alias Francis Stanley, sisarenpoikani; hän lähtee huomenna matkalle pohjoiseen, ja vaununi vievät hänet toiselle postiasemalle saakka. Sitten Spontoon saattaa häntä eteenpäin, ja postihevosia käytetään Huntingdoniin asti. Koko matkalla tunnetaan Spontoon minun palvelijakseni, joten ei ole syytä peljätä tiedusteluja. Huntingdonissa tapaatte oikean Frank Stanleyn. Hän opiskelee Cambridgessa, mutta joku aika sitten, kun vielä ei ollut varmaa, tokko Emilyn terveydentila sallisi minun itse lähteä matkalle pohjoista kohti, hankin hänelle alisihteerin passin, jolla voisi matkustaa minun sijastani. Koska hänen retkensä pääasiallisena tarkotuksena oli teitä hakea, on hänen nyt tarpeeton matkustaa. Hän tuntee vaiheenne. Huntingdonissa te syötte päivällistä yhdessä, ja ehkä teidän molempien onnistuu keksiä sellainen suunnitelma, joka poistaa tai ainakin vähentää vaaroja matkallanne pohjoiseen. Ja nyt (tässä hän otti esille marokkonahkaisen lompakon) sallikaa minun varustaa teidät matkarahoilla tarpeen mukaan."

"Ei", sanoi eversti Talbot, "kukkaroani saisitte joka tapauksessa käyttää, mutta nämä rahat ovat omianne. Isänne otti lukuun sen mahdollisuuden, että teidät haastettaisiin oikeuteen, ja jätti minun huostaani takuun teidän hyväksenne. Niinpä on teillä nyt omaisuutta 15,000 puntaa, paitsi Brerewood Lodgea — siis melkoisen paljon, sen voin vakuuttaa. Tässä on seteleitä 200 puntaa; enemmän saatte, jos haluatte, tai toimitetaan ulkomaisten pankkien kautta, miten siellä vaan tarvitsette."

Vastasaatua rikkauttaan Waverley käytti ensiksi siihen, että kirjeessä pyysi kelpo talonpoikaa Jobsonia vastaanottamaan mukaan liitetyn hopeamaljan ystävältään Williamsilta, joka vielä ei ollut unohtanut viime joulukuun 18 päivän yötä. Samalla hän pyysi Jobsonia huolellisesti tallettamaan ylämaalaista pukuaan ja varsinkin siihen kuuluvia aseita, jotka olivat lahjottajan ystävyyden vuoksi tavallista arvokkaampia. Lady Emily otti keksiäkseen sopivan muistolahjan, joka tyydyttäisi rouva Williamsin makua ja koruhalua; ja eversti, joka itsekin harrasti maataloutta, lupasi lähettää Ulswaterin arvokkaalle isännälle hyvät parihevoset vaunuja ja auraa varten.

Waverley vietti Lontoossa vielä yhden onnellisen päivän; matkustaen sitte yllämainitun suunnitelman mukaan hän tapasi Frank Stanleyn Huntingdonissa, ja heti tuli heistä hyvät ystävykset.

"Setäni arvotuksen olen jo saanut selville", sanoi Stanley, "varovainen sotavanhus ei tahtonut minulle suoraan viitata, että minun on annettava teille tämä passi, jota en enää voi käyttää; mutta jos asia sattuisikin myöhemmällä tulemaan ilmi ajattelemattoman ylioppilasnuorison kepposena, cela ne tire à rien! Teidän on siis oltava Francis Stanley ja käytettävä hänen passiaan." Tämä ehdotus näytti todellakin poistavan melkoisen osan niitä vaikeuksia, joihin Edward muutoin olisi matkansa joka mutkassa kietoutunut. Sen vuoksi hän ilman arveluita siihen suostuikin, varsinkin kun hänen nykyinen retkensä ei ajanut mitään valtiollista asiaa eikä häntä voisi syyttää vehkeistä hallitusta vastaan ollessaan alivaltiosihteerin kirjottaman passin suojassa.

Päivä kului rattoisasti. Nuori ylioppilas oli tavattoman halukas kuulemaan kertomuksia Waverleyn sotaretkistä ja ylämaalaisten oloista, ja Edwardin oli hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseen pakko viheltää pibroch-marssia, tanssia "strathspeytä" ja laulaa ylämaalaisia lauluja. Seuraavana aamuna Stanley vielä ratsasti yhden asemavälin pohjoiseen uuden ystävänsä keralla. Hyvin vastahakoisesti, Spontoonin pontevista muistutuksista, hän viimein erosi Edwardista. Vanha sotilaspalvelija oli tottunut alistumaan, minkä vuoksi hän itsekin jyrkästi vaati tottelemista.

XLVIII.
Hävitys.

Waverley matkusti postihevosella, kuten siihen aikaan oli tapana; hänellä ei ollut muuta seikkailua kuin pariin kysymykseen vastaaminen, joista selvisi passinsa taikavoimalla, ja siten hän pääsi Skotlannin rajalle. Siellä hän sai sanoman ratkaisevasta Cullodenin taistelusta. Tämä uutinen ei ollut pahempi kuin mitä hän jo aikoja oli odottanut, vaikka Falkirkin voitto oli kirkastanut chevalierin aseita viimeisellä, katoovalla loistolla, mutta kuitenkin se oli kova isku, josta hän hetkeksi menetti malttinsa. Ylevä, suopea, jalomielinen seikkailija oli siis nykyään pakolaisena, jonka päästä oli palkinto luvattu; hänen liittolaisensa, niin urheat, innostuneet ja uskolliset, olivat kaatuneet, vankeina tai pakosalla. Missähän nyt oli intomielinen, ylevähenkinen Fergus, jos ollenkaan oli Cliftonin yön jälkeen eloon jäänyt? Missä oli hyväluontoinen, lapsellisen yksinkertainen Bradwardinen parooni, jonka heikkoudet näyttivät vaan kirkkaammin valaisevan luonteen vilpittömyyttä, sydämen puhtautta ja järkkymätöntä urhoollisuutta? Ja mistä oli nyt etsittävä Rosea ja Floraa, joiden suojana nuo kaatuneet pylväät olivat olleet, ja mihin turmioon oli luonnollisten suojelijain perikato heidät syössyt? Floraa kohtaan hän tunsi veljellistä osanottoa; Rosea ajatellessa hänessä liikkui paljoa hellempi ja syvempi tunne. Ehkä hänen tehtäväkseen vielä jäisi korvata kummallekin, mitä olivat menettäneet! Näiden mietteiden kiihottamana hän joudutti matkaansa.

Saavuttuaan Edinburgiin, jossa hänen tietysti olisi alotettava tiedustelunsa, hän tajusi asemansa vaikeudet. Useat olivat siellä ennen tunteneet hänet Edward Waverleynä; kuinka hänen siis kävi päinsä käyttää Francis Stanleyn passia? Sen vuoksi hän päätti välttää kaikkea seurustelua ja kulkea edelleen pohjoista kohti niin pian kuin mahdollista. Kuitenkin hänen oli pakko viipyä pari päivää odotellessaan kirjettä eversti Talbotilta; sitäpaitsi hänen piti jättää sovittuun paikkaan oma osotteensa tekonimellään. Siinä mielessä hän hämärässä kulki pitkin hyvin tunnettuja katuja, huolellisesti karttaen ketään tapaamasta, mutta turhaan: eräs niistä, joka ensiksi sattui hänet näkemään, tunsi hänet heti. Se oli rouva Flockhart, Fergus Mac-Ivorin herttainen emäntä.

"Herra varjelkoon, mr. Waverley, tekö se olette? Ei teidän tarvitse minua pelätä. Minä en kavalla ketään aatelismiestä teidän asemassanne. — Kovan onnen päivä! Kyllä on kaikki muuttunut! Muistatteko, kuinka iloisia te ja eversti Mac-Ivor aina olitte meidän talossamme?" Ja hyvä leski puhkesi kyyneliin. Kun Waverley ei voinut evätä tuttavuutta, koetti hän vaan olla hyvällä tuulella, vaikka tajusikin asemansa vaarallisuuden.

"Pian tulee pimeä, sir; ettekö tahdo tulla meille sisään ja juoda kupillista teetä? Ja jos tyydytte pieneen kamariin, voisitte siellä viettää yönne, eikä kukaan teitä häiritsisi tai tuntisi, sillä Kate ja Matty ovat molemmat karanneet Hawleyn-rakuunien kanssa ja minulla on nyt kaksi uutta palvelijaa."

Waverley suostui tarjoukseen ja vuokrasi kamarin muutamiksi päiviksi; hänestä tuntui turvallisemmalta tämän yksinkertaisen vaimon kotona, kuin missään muualla. Astuttuaan vierashuoneeseen hän tunsi sydämensä paisuvan nähdessään Ferguksen lakin valkeine kokardineen riippumassa seinällä kuvastimen vieressä.

"Ai, ai", sanoi rouva Flockhart huoaten, kun huomasi hänen katseensa suunnan, "eversti parka osti juuri lähdön aattona uuden lakin, jota en salli kenenkään koskea: minä vaan harjaan sitä kerran päivässä. Katsellessani sitä tuntuu minusta siltä, kuin kuulisin hänen huutavan Callumia tuomaan lakkiansa, ihan niinkuin hänen tapansa oli ulos lähtiessään. Mahtaa olla vähän hassua — naapurit haukkuvat minua jakobiitiksi, vaan sanokoot mitä hyvänsä, minä en välitä — mutta hyväsydäminen herra hän oli ja kaupan päällisiksi komea. Tiedättekö milloin hänet mestataan?"

"Vai ette sitä tiedä! Joku aika takaperin tuli tänne ylämaalainen Dugald Mahony raukka; toinen käsi oli siltä katkaistu ja päähän lyöty iso reikä. Muistatte kai Dugaldin, jolla oli kirves olalla — niin juuri, hän tuli tänne ja kerjäsi leipäpalasta. Hän kertoi, että päällikkö, kuten everstiä myös nimitettiin, ynnä vänrikki Maccombich, jonka kai myös muistanette, joutuivat jossakin Englannin rajalla vangiksi, kun oli niin pimeä, että hänen joukkonsa huomasi häntä kaivata vasta liian myöhään ja täytyi ilman häntä rientää eteenpäin. Sitte hän kertoi, että Callum Beg — se oli hävyttömän katala pojanpahuus — ja te itse, hyvä herra, olitte samana yönä kaatuneet ja lisäksi monta muuta urhoollista miestä. Mutta puhuessaan everstistään hän itki niin katkerasti, ett'en ole koskaan nähnyt miehen niin itkevän. Ja nyt kerrotaan kaikkialla, että eversti vedetään oikeuteen ja hirtetään niiden kanssa, jotka Carlislessa saatiin kiinni."

"Sekö, jota sanottiin lady Floraksi? Hän on mennyt Carlisleen veljensä luo ja asuu siellä jonkun ylhäisen katolilaisnaisen luona, ollakseen lähellä everstiä."

"Vai niin, vai lairdin tytärtä. Hän oli hyvin herttainen tyttö, mutta ei likimainkaan niin viisas kuin lady Flora."

"Kuka sitä tietää, missä niistä mikin on? He ovat saaneet kovasti kärsiä valkeista kokardeistaan ja valkeista ruusuistaan; olen kuullut hänen lähteneen pohjoiseen, Pertshireen päin, isänsä tiluksille, kun hallituksen joukot saapuivat Edinburgiin. Niissä oli kauniitakin miehiä, ja muuan majuri Whacker oli luonani asumassa, hyvin kohtelias herra, mutta ei puoleksikaan niin kaunis kuin eversti parkanne."

"Vanhan lairdin? En, sitä ei kukaan tiedä; mutta hänen kerrotaan taistelleen hyvin urhoollisesti Invernessin verisessä tappelussa, ja Deakon Clank seppä sanoo hallituksen miesten olevan häneen kovin julmistuneita, kun hän on jo kaksi kertaa sotinut heitä vastaan, mutta luultavasti hän on saanut vihiä asiasta ja piilee nyt jossakin. Hänen olisi todellakin pitänyt olla hieman viisaampi, mutta mikään narri ei ole vanhaa narria pahempi — meidän eversti parkamme kapinoitsi vaan yhden kerran."

Näin puhellessa Edward sai tietää kaikki, mitä hyväsydäminen leski oli kuullut entisistä tuttavistaan. Siinä oli kylliksi saamaan hänet siihen päätökseen, että lähtisi arviokaupalla Tully-Veolaniin, jossa toivoi taas näkevänsä Rosen tai ainakin kuulevansa hänestä jotakin. Sen vuoksi hän jätti sovittuun paikkaan tekonimellään allekirjotetun kirjeen ja ilmotti osotteekseen sen postiaseman, joka oli lähinnä Bradwardinen paroonin hovia.

Edinburgista Perthiin hän matkusti hevosilla ja päätti kulkea jalkaisin loppuosan matkaa; hän oli mieltynyt tähän retkeilytapaan, joka sitä paitsi salli hänen poiketa valtatieltä, jos etäältä näkyi sotilasosastoja. Sodassa olosta hänen ruumiillinen puolensa oli suuressa määrin vahvistunut, helposti kestäen raskaimpiakin ponnistuksia. Matkatavaransa hän lähetti edeltäpäin, kun sattui siihen tilaisuutta.

Mitä pohjoisemmaksi hän joutui, sitä näkyvämpiä olivat sodan jäljet. Rikkinäiset vaunut, kuolleet hevoset, hävitetyt majat, vallituksiksi kaadetut puut, revityt tai vaan puoleksi korjatut sillat — kaikki osotti mitä tietä vihollisarmeija oli kulkenut. Niillä seuduilla missä aatelismiehet kannattivat Stuartien asiaa, näyttivät talot autioilta tai ryöstetyiltä, kaikki työ oli lakannut ja asukkaat hiiviskelivät arkoina, surullisina tai tylsinä. Oli ilta, kun hän lähestyi Tully-Veolanin kylää, mielessä aivan toisenlaiset tunteet kuin ensi kerran sinne saapuessaan. Silloin oli hänestä elämä niin uutta, että ikävä päivä oli pahimpia onnettomuuksia, mitä hänen nuori mielikuvituksensa osasi kuvitella, ja hänestä tuntui, että aika oli käytettävä yleviin tai huvittaviin opintoihin, joiden vaihteluna olisi seuraelämän nautintoja. Ja nyt oli kaikki niin muuttunut! Muutamissa kuukausissa hänen luonteensa oli vakaantunut. Vaara ja onnettomuus ovat ankaria opettajia. Hän tunsi kehittyneensä "vakavaksi ja järkeväksi mieheksi", mitä itseluottamukseen ja mielen arvokkaisuuteen tulee: siten hän sovitti hupaisat haaveensa, jotka kokemus niin pian oli haihduttanut.

Kylää lähetessään hän huomasi sen arveluttavan seikan, että aivan lähellä oli osasto sotamiehiä, vieläpä näkyi asettuneen sinne majailemaan. Tämän merkkinä olivat muutamat teltat, jotka loistivat niinsanotulta "kunnankentältä". Välttääkseen pysäyttämistä ja tiedustelua sellaisella seudulla, missä hänet niin helposti tunnettaisiin, hän teki suuren kaarroksen sivuuttaakseen kylän kokonaan, ja lähestyi hovin käytävää hyvin tuntemaansa sivutietä pitkin. Ensi silmäyksellä saattoi havaita, että täällä oli tapahtunut suuria muutoksia. Portin toinen puolikas oli kokonaan hävitetty ja polttopuiksi pilkottu; niitä oli iso pino, valmiina poisvietäväksi. Toinen puolikas heilui saranoiden varassa irrallaan. Portin yläosa oli hakattu rikki ja heitetty maahan; kivestä veistetyt karhut, joiden sanottiin jo vuosisatoja olleen kuin vartiona, oli paiskattu mäsäksi. Kaunis käytävä oli julmasti hävitetty. Monta suurta puuta makasi kaadettuina tien poikki. Kyläläisten nautakarjat ja rakuunahevosten vielä julkeammat kaviot olivat mustaksi loaksi muuttaneet viheriän nurmikon, jota Waverley ennen oli ihaillut.

Päästessään talon pihalle Edward huomasi pahojen aavistustensa toteutuvan. Asuinrakennuksen olivat kuninkaan joukot hävityshimossaan kokonaan tuhonneet; olipa yritetty se polttaakin, ja vaikka paksut muurit olivat melkein täydellisesti torjuneet tulen voiman, niin olivat liekit kuitenkin päässeet hävittämään tallit ja talousrakennukset. Päärakennuksen tornit ja koristeet olivat savusta mustuneet ja kärventyneet, pihan kivitys monesta kohtaa hajalla ja kuopille poljettu, ovet puhkaistut tai rikkinäisten saranain nojalla longallaan, akkunat pirstaleina ja pitkin pihaa oli palasiksi lyötyjä huonekaluja ja kapineita. Entisen suuruuden jäännöksiä, joita parooni niin suuresti oli kunnioittanut, oli erityisen halveksivasti kohdeltu.

Mitä kauemmin Edward katseli ympärilleen, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hävitys oli perinpohjaisesti suoritettu. Mutta eräät sen jäljet koskivat erityisesti hänen mieleensä. Niinpä hän katseillaan haki pientä kuistia, jonka kautta päästiin Rosen asuntoon. Helposti hän sen löysikin, sillä sen alla oli köynnöskasveja ja kukkia, joita Rose niin mielellänsä oli koristeiksi käyttänyt ja jotka nyt oli myös paiskattu maahan. Rosen kirjoja oli useita rikkinäisten kukkaruukkujen ja muiden jäännösten seassa. Muiden mukana löysi Waverley sieltä erään omankin kirjansa, pienen nidoksen Arioston teoksia, ja vaikka tuuli ja sade oli sen melkein tuhonnut, korjasi hän sen kuitenkin huostaansa kuin aarteen.

Surumielisenä hän silmäili joka taholle tavatakseen jonkun olennon, joka voisi asujanten kohtalosta kertoa. Silloin kuului rakennuksen sisältä tuttu ääni laulavan vanhaa skotlantilaista valituslaulua. "Sinäkö raukka", ajatteli Waverley, "olet yksinäsi tänne jäänyt sekavilla lauluillasi täyttämään linnan, joka sinua ennen suojeli?" Sitten hän huusi ensin hiljaa, mutta yhä koventaen ääntään: "Davie — Davie — Davie Gellatley!"

Kasvihuoneen raunioista tuli mielipuoli parka esille, mutta nähdessään vieraan peräytyi kauhistuneena. Waverley muisti hänen omituisuutensa ja alkoi hyräillä erästä säveltä, jota Davie ennen oli mielihyvillään kuunnellut, oppien sitä itsekin laulamaan. Silloin Davie taas tuli piilopaikastaan näkyviin ja Waverley koetti häntä liikkeillä ja merkeillä rohkaista. "Se on hänen aaveensa", mutisi Davie, "se on vaan aave!" Mutta lähemmä päästyään hän näkyi tajuavan, että edessään oli elävä tuttu. Narri itse oli vaan kuin varjo entisestään; pukuna hänellä oli riekaleita kummallisista parempien päivien vaatteistaan, lisättyinä mitä erilaisimmilla vaatekappaleilla, ja kasvoista oli kadonnut häilyvä, huoleton ilme, minkä sijaan hän nyt oli kuihtunut, puoleksi nälistynyt, hermostunut olento. Kauvan epäiltyään hän lähestyi Waverleytä, tuijotti häneen surumielisesti ja sanoi: "Kaikki kuolleet ja kadonneet — kuolleet ja kadonneet."

"Kutka ovat kuolleet?" kysyi Waverley, unhottaen ett'ei Davie kyennyt järkevästi puhumaan.

"Parooni — ja Saunders Saunderson — ja lady Rose, joka niin suloisesti lauloi — kaikki kuolleet ja kadonneet."

Sitten hän viittasi Waverleytä tulemaan perässään ja riensi puutarhan päähän pitkin puron rantaa, joka oli puiston itärajana. Kamala aavistus mielessä seurasi häntä Edward, joka samalla kaipasi selvitystä. Kun talo näytti kokonaan hävitetyltä, hän ei voinut toivoa raunioista löytyvän järkevämpää selvityksen antajaa.

Päästyään puutarhan äärimmäiseen kolkkaan David kiipesi raunioiksi muuttuneen muurin yli; tämä oli ennen erottanut puiston siitä metsäisestä vuorenrotkosta, jossa Tully-Veolanin vanha torni seisoi. Sitten hän syöksi virran uomaan ja juoksi Waverleyn seuraamana kiireesti eteenpäin, milloin kavuten suurten kallionlohkareitten yli, milloin taas toisia kaartaen. He kulkivat linnan raunioiden ohi; Waverleyn oli vaikea pysytellä oppaansa lähellä, kun jo alkoi hämärtää. Lopuksi Davie katosi hänen näkyvistään, mutta silloin hän näki pensaiden lomitse kimaltelevaa valoa, jota kohti hän pyrki. Pian hän saapui kapealle polulle ja sitä myöten kurjan mökin ovelle. Häntä vastaan kaikui raivoisaa koirien haukuntaa, joka kuitenkin sitte lakkasi. Sisältä kuului ihmisääntä; ennenkuin astuisi edemmä, hän piti viisaimpana varovasti kuunnella.

"Kenen sinä viheliäinen vintiö olet tänne tuonut?" kysyi joku vanha akka ilmeisesti raivoissaan. Waverley kuuli Davien viheltävän vastaukseksi samaa säveltä, jonka avulla hän itse oli mielipuolelle uudistanut tuttavuutensa, eikä hän enää epäillyt koputtamasta ovelle. Heti oli sisällä kaikki hiljaa: koirat vaan hieman murisivat. Sitten hän kuuli mökin emännän lähestyvän ovea, arvatenkaan ei avatakseen, vaan salvatakseen sen. Estääkseen tämän Waverley avasi oven itse.

Hänen vastassaan oli vanha, kurjannäköinen vaimo, joka ärjyi: "Kuka sieltä tunkee yöllä toisten asuntoon?" Eukon toisella puolen oli kaksi vihaista koiraa, jotka kuitenkin tyyntyivät, kun näkyivät tuntevan vieraan. Toisella puolella, osaksi avatun oven kätkemänä, oikeassa kädessä pistooli vireessä, vasemmalla toista vetäen vyöstään, seisoi kookas, luiseva ukko, päällä kuluneen sotilaspuvun jäännöksiä, parta pitkäksi kasvaneena.

Se oli Bradwardinen parooni. — On tarpeetonta lisätä, että hän heti laski aseensa syrjään ja tervehti Waverleytä sydämellisesti syleillen.

XLIX.
Molemminpuolisia kertomuksia.

Paroonin kertomus oli lyhyt, jos siitä karsittiin skotlantilaiset, englantilaiset ja latinalaiset sanasutkaukset, joilla hänen oppineisuutensa sitä koristeli. Hän käsitteli laajasti murhettaan Edwardin ja Glennaquoichin menettämisestä, pohti Falkirkin ja Cullodenin taistelut, ja kertoi sitte, miten hän, kun viimeinen taistelu oli kaikki tuhonnut, oli palannut kotiinsa arvellen olevansa omalla maatilallaan ja omain miestensä luona paremmassa turvassa kuin missään muualla. Osasto sotamiehiä oli lähetetty hävittämään hänen taloaan. Mutta tämän toimenpiteen keskeytti siviilioikeuden päätös. Oli nimittäin havaittu, ett'ei tätä maatilaa voitu tuomita valtion omaksi, jolloin olisi tehty vääryyttä Malcolm Bradwardinelle Inch-Grabbitista, miespuoliselle perilliselle. Paroonin rikos ei saisi vähentää tämän perillisen oikeuksia, koska hän ei ollut paroonin poika. Mutta ollen aivan toisenlainen kuin muut samanlaatuisissa olosuhteissa, osotti uusi lairdi piankin aikovansa riistää edeltäjältään kaikki ne edut, jotka maatilaan kuuluivat, ja täydellisesti käyttää hyväkseen paroonin onnettomuutta. Sellainen menettely oli sitä sydämettömämpää, kun oli yleiseen tunnettu, että vanha parooni oli, tahtoessaan olla vahingoittamatta nuoren miehen oikeuksia miesperillisenä, luopunut testamenttaamasta maatilaa tyttärelleen.

Uuden omistajan itsekkäisyyden tajusivat myös kaikki tilan asujamet, jotka rakastivat vanhaa herraansa. Tästä kertoi parooni seuraavasti: "Koko juttu oli Bradwardinen väelle epämieluinen, ja vuokraajat olivat huolimattomia ja haluttomia verojensa ja muiden maksujensa suorittamiseen. Kun sukulaiseni sitte saapui uuden rättärin, mr. James Howien kanssa kylään, vastaanottamaan saataviansa, sattui joku tuittupää — luullakseni John Heatherblutter, vanha salametsästäjä, joka vuonna 15 oli kanssani sodassa — pimeässä laukaisemaan häneen päin, ja siitä hän niin kauhistui, että voin sanoa kuten Tullius in Catilinam: abiit, evasit, erupit, effugit. Hän pakeni, niin sanoakseni, suorinta tietä Stirlingiin. Nyt hän on kuuluttanut maatilan myytäväksi, koska hän itse on viimeinen perillinen. Ja jos sellaisista asioista valittelisin, surettaisi minua tämä enemmän kuin maatilan menettäminen, sillä luonnon järjestyksen mukaan se olisi minulta muutamien vuosien kuluttua kuitenkin mennyt. Nyt sitävastoin tila siirtyy toisiin käsiin sen suvun hallusta, jonka olisi pitänyt se säilyttää omanaan in saecula saeculorum. Mutta tapahtukoon herran tahto, humana perpessi sumus. Sir John Bradwardine — musta sir John, kuten häntä nimitettiin — joka oli meidän sukumme ja Inch-Grabbitten yhteinen esi-isä, ei suinkaan voinut aavistaa, että hänen suvustaan koskaan syntyisi tuollaista miekkosta! Hän on myös syyttänyt nykyisten vallanpitäjien luona minua siitä, että muka olen kurkunleikkaaja ja salamurhaajien apuri. Siksi onkin nyt lähetetty sotamiehiä maatilalle vaanimaan ja ottamaan minua kiinni kuin vuorilta peltopyyn, kuten raamattu kertoo hurskaasta David kuninkaasta: silti en tahdo itseäni häneen verrata. Kuullessani teidän koputtavan ovelle luulin niiden vihdoinkin osuneen vanhan peuran leposijalle ja tahdoin vielä kuoleman edellä tehdä vastarintaa. — Mutta kuuleppas nyt, Janet, etkö voisi toimittaa meille mitään illallista?"

"Kyllä, armollinen herra, voinhan paistaa sen linnun, jonka Heatherblutter tänä aamuna toi; ja Davie parka saa tuhassa paistella mustan kanan munia. Ettekö tiedäkään, mr. Waverley, että juuri Davie on käännellyt kaikki ne munat, jotka teistä ennen kartanossa ollessanne maistuivat niin hyviltä? — Ei kukaan osaa niin taitavasti penkoa kuumassa koivuntuhassa ja paistaa siinä munia kuin tuo Davie raukka." Sillä välin Davie makasi lattialla, nenä melkein tulessa, mutisi jotakin käsittämätöntä ja käänteli munia, jotka oli kätketty kuumaan tuhkaan, ikäänkuin tahtoisi oikeuttaa Janetin ylistyksen, "tylsämielisestä poika parastaan, sydämensä lapsesta".

"Jumalan kiitos, hän on varmassa turvassa Duchranissa; lairdi on hieman sukua meidän kanssamme, mutta lähemmin kappalaiseni, mr. Rubrickin kanssa, ja vaikka hänellä onkin whig-periaatteet, ei hän kuitenkaan näin surkeana aikana unhottanut vanhaa ystävyyttämme. Rättäri Macwheeble koettaa parhaansa mukaan pelastaa Roselle, mitä omaisuuteni raunioista voisi irti saada, mutta en usko enää koskaan näkeväni Rosea — kyllä minun luuni saavat levätä vieraalla maalla."

"Mitä suotta, armollinen herra", huomautti vanha Janet, "vuonna 15 olitte yhtä pahassa hädässä ja saitte kuitenkin omaisuutenne takaisin. — Kas niin, nyt ovat munat valmiina ja linnunpaisti myös, ja tuossa on vielä kulaus hyvää viiniä ja kappale vehnäleipää, jonka rättäri lähetti; sitten on vielä viinaa tynnyrissä, jonka saimme Luckie Maclearielta. Eikö siinä ole illallista vaikka prinssille?"

"Ainakin toivon, ett'ei erään prinssin, jonka kumpikin tunnemme, olisi pahempi olla", sanoi parooni Waverleylle, joka myös lausui toivovansa, että onneton chevalier olisi turvassa.

Sitten he alkoivat puhella suunnitelmistaan. Parooni aikoi paeta Ranskaan, jossa arveli entisten, vaikutusvoipaisten ystävien avulla saavansa sotilaallisen toimen, luullen itseään siihen yhä kykeneväksi. Hän kehotti Waverleytä tulemaan mukaansa, johon ehdotukseen tämä suostuikin siinä tapauksessa, ett'ei eversti Talbotin onnistuisi hänelle hankkia armahdusta. Sydämessään hän toivoi, että parooni hyväksyisi hänen aikeensa Roseen nähden ja siten oikeuttaisi hänet maanpaossa olemaan turvanansa; kuitenkin hän oli puhumatta tästä asiasta, kunnes hänen oma kohtalonsa olisi ratkaistu. Sitten he puhuivat Glennaquoichista, jonka kohtalosta parooni oli kovin huolissaan.

Ilta kävi jo myöhäiseksi. Vanha Janet ryömi jonkunlaiseen komeroon lieden taa; Davie kuorsasi jo aikoja Ban ja Buscar koirien välissä. Kun kartano oli hävitetty, olivat koirat seuranneet häntä mökkiin, jossa nyt vakinaisesti pysyivät. Niiden äreys ja vanhan eukon luultu noituus olivat hyvänä apuna pitämään syrjäisiä loitolla rotkosta. Ja siksi rättäri Macwheeble toimitti Janetille salavihkaa välttämättömimpiä elantotarpeita ja joskus ylellisyystavaroitakin paroonin käytettäväksi.

Lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia laskeutui vanha parooni tavalliselle leposijalleen, ja Waverley istuutui nojatuoliin, joka oli päällystetty rikkinäisillä samettiriekaleilla ja ennen oli komeillut Tully-Veolanin juhlamakuuhuoneessa — kartanon huonekalut oli nyt sirotettu pitkin läheisiä mökkejä — ja siinä sankarimme nukkui niin hyvin kuin olisi maannut haahkanuntuvilla.

L.
Lisää selityksiä.

Heti kun aamu koitti, oli vanha Janet jalkeilla, herättääkseen paroonin, joka tavallisesti nukkui sikeää unta.

"Nyt minun täytyy poistua", sanoi hän Waverleylle; "on taas palattava luolaani; ehkä tulette saattamaan minua rotkon läpi."

Molemmat lähtivät astumaan kaitaista, umpeenkasvanutta polkua, pitkin virran rantaa. Matkalla parooni selitti Waverleylle, ett'ei tällä ollut mitään vaaraa, vaikka viipyisi Tully-Veolanissa pari päivää; hänen olisi vaan oltava niin varovainen, että esiintyisi jonkun englantilaisen aatelismiehen valtuutettuna, joka ostoaikeissa tarkastelisi maatilaa. Siinä mielessä parooni kehotti häntä käymään rättärin luona, joka yhä vielä asui Pikku-Veolanissa, noin penikulman päässä kylästä, ja joutuisi sieltä pois vasta ensi muuttokauden alussa. Sotilasosaston päällikölle riittäisi Stanleyn passi vastaukseksi; ja jos joku maalainen sattuisi tuntemaan Waverleyn, niin paroonin varman uskon mukaan kukaan ei häntä kavaltaisi.

Se tyyneys ja maltti, jota parooni osotti kestäessään onnettomuuttaan, oli todella arvokas ja ylevä. Hänessä ei ilmennyt hyödytöntä katumusta eikä surkeaa alakuloisuutta; hän mukaantui kohtaloonsa miehuullisen vakavasti eikä edes kiivaillut nyt vallitsevaa puoluetta vastaan.

"Minä tein mitä pidin velvollisuutenani", lausui hän, "ja epäilemättä toisetkin nyt menettelevät saman periaatteen mukaan. Joskus kyllä surettaa nähdä isieni talon mustuneita seiniä, mutta toiselta puolen tiedän, ett'eivät upseerit aina voi estää sotamiehiään ryöstämästä ja hävittämästä. Voimme todellakin nyt sanoa kuten Virgilius Maro: Fuimus Troes — ja siihen se juttu päättyy. Mutta talot ja perheet ja miehet ovat kyllin kauvan pysyneet pystyssä, jos kunnialla kaatuvat; ja nyt minulla on koti, joka laadultaan on kuin jokin domus ultima" — he seisoivat nyt jyrkän kallion juurella. "Niin, hyvästi nyt, uskollinen nuorukainen, kunnes illalla taas tavataan vanhan Janetin luona, sillä minun on mentävä Patmokseeni, jonne muuten ei olekaan vanhojen, jäykkien jäsenteni avulla helppo päästä."

Näin sanoen hän alkoi kavuta kalliolle. Siinä hänen piti käyttää käsiä apunaan, päästäkseen lohkareelta toiselle. Puolivälissä korkeutta oli pensasten peitossa uuninmuotoinen aukko: sinne parooni sovitti ensin päänsä ja hartiansa, hinaten sitte hitaasti pitkän vartalonsakin luolaan, ja lopulta katosivat näkyvistä hänen jalkansakin. Waverleyssä heräsi uteliaisuus, ja hän kiipesi perässä nähdäkseen paroonin turvapaikan. Pääasiassa se oli sen merkillisen kapineen kaltainen, jonka nimenä on "viksari pullossa", ihmeenä lapsille, jotka eivät voi käsittää sitä salaisuutta, miten "viksari" on saatu sisään tai pääsee sieltä ulos. Luola oli hyvin suppea, liian matala seisomiseen; melkeinpä siinä oli vaikea istuakin, vaikka parooni yritti kaikin mokomin sijottua viimemainittuun asentoon. Aikansa kuluksi hän lueskeli yhä uudestaan vanhaa ystäväänsä Titus Liviusta tai kaiverteli taskuveitsellään latinalaisia sananlaskuja tai raamatunsanoja lujan kivilinnan kattoon ja seiniin. Kun luola oli kuiva ja varustettu puhtailla oljilla ja sananjaloilla, "saattoi sitä pitää hyvinkin mukavana lepopaikkana vanhalle sotilaalle", kuten hän lausui päästyään sopivaan asentoon; "täällä voi kyllä kestää ainakin niin kauvan kun ei tuule suoraan pohjoisesta."

Sitten lähti Edward tapaamaan Janetia. Jo ensi silmäyksellä hän oli eukossa tuntenut sen vanhan vaimon, jonka hoidettavana hän oli sairauden aikana ollut, päästyään viisaan Gilfillanin käsistä. Samoin mökki, vaikka nyt oli hieman paremmassa kunnossa, oli varmasti ollut hänen vankilanaan. Ja hän muisti myös vanhan, lahonneen puun Tully-Veolanin nummella, samalla älyten sen juuri samaksi, jonka luona ylämaalaiset tuona muistettavana yönä pitivät kokoustaan. Kaiken tämän hän oli jo edellisenä iltana harkinnut, mutta eräistä syistä, jotka lukija arvannee, hän ei ryhtynyt paroonin läsnäollessa kyselemään Janetilta.

Nyt hän tarttui asiaan vakavasti, ja ensi kysymyksenä oli, kuka nuori lady oli mökissä käynyt hänen sairaana ollessaan. Janet aluksi epäili vastata, mutta sitte hän arveli, ett'ei hänen vaitiolonsa enää ketään vahingoittaisi tai hyödyttäisi.

"Siis on neiti Rose myös vapautukseni toimittaja vai mitä?" kysyi Waverley ihastuneena kuullessaan todeksi arvelunsa, mihin paikallisista asianhaaroista jo oli johtunut.

"Onpa kylläkin, mutta kovin pahoillaan hän olisi ollut, jos olisi saanut tietää teidän koskaan kuulleen siitä sanaakaan; sillä heti kun hän luuli teidän voivan kuunnella, täytyi minun puhua geelinkieltä, jotta uskoisitte olevamme ylämaissa. Minä osaankin sitä aikalailla, kun äitini oli kotoisin ylämailta."

Muutamat lisäkysymykset paljastivat koko salaisuuden, mitä tuli Waverleyn vapauttamiseen kahleista, joissa hän Cairnvreckanista lähti. Koskaan ei ole rakastajasta ollut suloisempaa kuunnella naisen puhetta, kuin nyt Waverleystä, jolle vanha Janet perinpohjin selvitteli tapausten sarjaa yksitoikkoisella äänellään. Mutta kun lukija ei ole rakastaja, täytyy minun säästää hänen kärsivällisyyttään ja pukea tuo kaksi tuntia kestänyt kertomus hieman ahtaampaan muotoon.

Kun Waverley oli antanut Fergukselle tiedoksi kirjeen, jonka Rose oli hänelle Davie Gellatleyn kautta lähettänyt ja jossa mainittiin, että Tully-Veolan oli pienen sotamiesosaston miehittämä, oli tämä asianhaara heti pannut toimeliaan päällikön ajatukset liikkeelle. Haluten häiritä ja vähentää vihollisen etuasemia, estää ne pääsemästä vahvistumaan liian lähellä ja samalla olla paroonille apuna — sillä useinkin oli hänen mielessään pyörinyt aie naida Rose — hän päätti lähettää muutamia miehiään ajamaan punatakit pakosalle ja tuomaan Rosen Glennaquoichiin. Mutta juuri kun hän oli tähän toimeen määrännyt Evanin ynnä pienen osaston, saapui tieto, että Cope oli tunkeutunut ylämaahan tuhotakseen chevalierin joukot, ennenkuin ne ehtisivät alamaahan, ja Ferguksen täytyi kaikkine miehineen rientää sotaan.

Hän lähetti käskemään Donald Bean Leania luoksensa, mutta tämä varova sissi, joka osasi pitää arvossa omaa komennuskuntaa, ei välittänyt käskystä, vaan keksi kaikenlaisia verukkeita, joita Fergus ei joutanut kumoamaan, vaikka samalla lujasti päätti kostaa tuollaisen vastustelun, kun tilaisuutta ilmenisi. Kun asiaa ei nyt voitu auttaa, hän määräsi Donaldin lähtemään alamaahan, karkottamaan Tully-Veolanista sotamiehet, suojelemaan paroonin kartanoa, pysymään jossakin lähellä, ollakseen hänen perheensä ja tyttärensä apuna, ja ahdistamaan jokaista vapaaehtoista ja kaikkia pikku osastoja, mitä seudulla tapaisi.

Kun tämä käsky tarkotti jonkunlaista sissiretkeä, josta Donald aikoi parhaansa mukaan hyötyä päästyään Ferguksen välittömästä hirmuvallasta vapaaksi, ja kun hänellä entisten salaisten palvelusten nojalla oli hieman suosiota chevalierin neuvostossa, päätti hän käyttää tilaisuutta hyväkseen, Hän saikin helposti karkotetuksi sotamiehet Tully-Veolanista; mutta vaikka hän ei uskaltanut tunkeutua perheeseen tai häiritä neiti Rosea, koska ei halunnut joutua jakobiitti-armeijan vihamieheksi; alkoi hän kuitenkin kiskoa veroja ja maksuja ja yleensä valvoa omaa etuansa. Toistaiseksi hän pisti lakkiinsa valkean kokardin, kävi Rosen luona esittämässä, miten hartaasti hän kannatti samaa asiaa jota paroonikin puolusti, ja koetti selvitellä niitä toimenpiteitä, joihin hänen oli joukkonsa elättämiseksi ryhdyttävä. Juuri silloin Rose oli liiotellun huhun kautta kuullut, että Waverley muka oli tappanut Cairnvreckanin sepän, kun tämä yritti häntä vangita: että majuri Melville oli hänet kytkenyt tyrmään ja että sotaoikeuden tuomion mukaan Waverley ammuttaisiin kolmen päivän kuluessa. Kauhuissaan näin kamalasta sanomasta hän esitti Donaldille, että tämä vapauttaisi vangin. Sellaiseen yritykseen sissipäällikkö oli hyvinkin halukas; sitä paitsi kun arveli voivansa tällä tempulla hyvittää eräät pahat teot, joihin oli seudulla horjahtanut. Kuitenkin hän osasi estellä muka velvollisuutensa perusteella, kunnes Rose parka tuskissaan lupasi hänelle palkkioksi muutamia arvokkaita jalokiviä, jotka olivat olleet hänen äitinsä omia.

Donald tiesi tai arvioitsi liiankin suureksi näiden korujen hinnan. Mutta hän huomasi myös miten Rose pelkäsi tulevan ilmi, että hän oli Waverleyn hyväksi luopunut jalokivistä. Varmana siitä, ett'ei nuoren neidon tunnonvaiva voisi pidättää häneltä aarretta, hän tarjoutui vannomaan, ett'ei ikinä mainitsisi, mikä osa neiti Bradwardinella oli tässä jutussa; ja kun hän myöskin piti käytännöllisesti edullisena olla tätä valaansa rikkomatta, niin hän antoi sitoumuksensa sillä ainoalla tavalla, jonka omasta mielestään katsoi ehdottomasti velvottavaksi — hän vannoi tikarinsa kärjen kautta. Tähän vilpittömyyteen häntä kehotti sitäpaitsi se ystävällisyys, jota Rose oli hänen tyttärelleen Alicelle osottanut ja joka oli miellyttänyt isän ylpeyttä samalla kun valtasi vuoristo-immen sydämen. Alice, joka nyt hieman osasi englantia, oli kiitollisuudesta Rosea kohtaan hyvin avomielinen ja uskoi hänelle kaikki paperit, joissa puhuttiin Gardinerin rykmenttiä koskevista vehkeistä; hän oli jollakin tapaa saanut ne käsiinsä ja suostui Rosen pyynnöstä toimittamaan ne isänsä tietämättä takaisin Waverleylle. Kuten lukija tietää hän käytti tätä varten tilaisuutta hyväkseen sinä iltana, jolloin Waverley lähti rotkosta.

Kuinka Donald suoritti toimensa, senkin lukija tietää. Mutta sotamiesten tunkeminen pois Tully-Veolanista oli nostanut hälinää, ja sillä välin kun hän väijyi Gilfillania, saapui niin vahva osasto sotaväkeä, ett'ei Donald uskaltanut sen kimppuun käydä, karkottamaan vuorostaan kapinoitsijat, aikoen jäädä paikkakunnan suojelijoiksi. Näiden päällikkö, ankara kurinpitäjä, ei sallinut miestensä harjottaa vallattomuutta eikä itsekään ollut tunkeileva neiti Bradwardinea kohtaan, pannen huomiota tämän yksinäiseen tilaan. Hän leiriytyi kummulle Tully-Veolanin kartanon lähelle ja sijotti vartioita läheisten solien suuhun. Tämän epämieluisen uutisen sai Donald kuulla palatessaan Tully-Veolania kohti. Kun oli mahdotonta sinne päästä miltään puolen eikä hänen myöskään tehnyt mieli menettää palkkiotaan vaivoistaan, päätti hän viedä vankinsa Janetin mökkiin, sillä tämä oli niin syrjäinen, ett'eivät paikkakuntalaisetkaan siitä paljoa tienneet. Waverleylle itselle se myös oli aivan outo. Tämän suoritettuaan hän pyysi ja sai palkkansa. Mutta Waverleyn sairastuminen sekotti laskut. Donaldin oli pakko lähteä miehineen vapaammille markkinoille. Rosen pyynnöstä hän jätti Waverleytä hoitamaan erään vanhan yrttienkerääjän, jonka luultiin hieman ymmärtävän lääketaitoa.

Sillä välin heräsi Rosen mielessä uusia epäilyksiä, joihin vanha Janet oli antanut aihetta väittäessään, että Waverleyn kiinniottamisesta oli palkinto eikä voitu tietää missä määrin Donald pysyisi valaansa rikkomatta, kun sitä paitsi Waverleyn tavarat olivat hyvin arvokkaita. Tästä huolestuneena Rose päätti rohkeasti ilmottaa itse prinssille, missä vaarassa mr. Waverley oli, luottaen siihen, ett'ei Charles Edward valtiomiehenä ja sitä paitsi kunnian ja ihmisyyden kannalta voisi olla estämättä nuorta miestä joutumasta vihollisen käsiin. Aluksi hän aikoi kirjottaa nimettömästi, mutta sitte hän pelkäsi, ett'ei prinssi niinmuodoin uskoisi. Rose kirjotti siis, tosin vastenmielisesti, nimensä ja jätti kirjeen erään nuoren miehen huostaan, joka lähtiessään maatilaltaan chevalierin armeijaan oli häneltä pyytänyt suositusta ruhtinaalliselle seikkailijalle, toivoen tältä saavansa jonkun viran.

Tämän kirjeen sai Charles Edward ollessaan juuri lähdössä alamaahan. Kun hän hyvin tiesi olevan valtiollisesti edullista, että luultiin hänellä olevan yhteyttä Englannin jakobiittien kanssa, lähetti hän heti Donald Bean Leanille ankaran käskyn toimittaa Waverley varmasti ja loukkaamatonna Doune Castlen kuvernöörille. Sissi ei uskaltanut vastustella, kun prinssin armeija oli niin lähellä, että rangaistus olisi hänet pian saavuttanut; myöskään hän ei halunnut kapinoitsemisella pilata entisiä ansioitaan. Hän siis määräsi luutnanttinsa saattamaan Edwardia Douneen, kuten tapahtuikin ennen kerrotulla tavalla. Kuvernööri oli käsketty lähettämään hänet Edinburgiin vankina, kun prinssi pelkäsi Waverleyn vapaaksi päästyään ehkä palaavan Englantiin, antamatta hänelle tilaisuutta mieskohtaiseen neuvotteluun. Tässä kohden hän menetteli sen mukaan kuin Glennaquoichin päällikkö oli neuvonut, jonka kanssa hän, kuten muistettanee, oli puhellut siitä, miten Edwardin kanssa sovittaisiin, mutta ei maininnut kuinka oli saanut ilmi hänen vankeuspaikkansa.

Tätä Charles Edward pitikin naisen salaisuutena; sillä vaikka Rosen kirje oli varovasti laadittu, ikäänkuin johtuneena säälintunteesta ja prinssin asian harrastuksesta, ilmeni siinä kuitenkin harras pyyntö, ett'ei kirjottajan sekaantumista asiaan annettaisi koskaan ilmi, joten chevalier huomasi hänen syvän osanottonsa Waverleyn kohtaloon. Kuitenkin hän johtui tämän huomionsa perusteella vääriin edellytyksiin. Kun Edwardin kasvoissa näkyi mielenliikutusta Holyroodin tanssiaisissa lähestyessään Floraa ja Rosea, luuli chevalier sen koskevan jälkimäistä; samoin hän arveli, että näiden nuorten esteenä suunnitelmissaan oli paroonin aikomus luovuttaa omaisuutensa toiselle tai jokin muu asianhaara. Tosin usein huhuttiin, että Waverley muka kosi neiti Mac-Ivoria, mutta prinssi tiesi myös, ett'ei kaikkiin huhuihin ole luottamista. Ja pitäessään silmällä molempien neitojen käyttäytymistä Waverleytä kohtaan hän pääsi selville siitä, ett'ei Flora lainkaan välittänyt nuoresta englantilaisesta, kun taas Rose Bradwardine häntä hellästi rakasti. Haluten kiinnittää Waverleyn palvelukseensa ja samalla tehdä hyvää prinssi koetti suostuttaa paroonia testamenttaamaan omaisuutensa tyttärelleen. Mr. Bradwardine suostuikin siihen, mutta seurauksena siitä oli, että Fergus Mac-Ivor heti ryhtyi tavottamaan samaa neitoa ja kreivinarvoa, minkä hankkeen prinssi hylkäsi. Ollen yhä omissa sotkuisissa puuhissaan kiinni chevalier ei ollut joutunut selvittämään asiaa Waverleylle, vaikka oli usein aikonut. Mutta Ferguksen selityksen saatuaan hän piti tarpeellisena olla kilpailijoihin nähden puolueettomana, toivoen tämän tuhoisaa riitaa uhkaavan jutun lepäävän kunnes sotaretki päättyisi. Kun Fergus ilmotti syyksi riitaansa Waverleyn kanssa, että Edward osotti luopuvansa aiotusta naimaliitosta hänen sisarensa kanssa, selitti hänelle chevalier hyvin huomanneensa neiti Mac-Ivorin käytöksen Waverleytä kohtaan ja olevansa sitä mieltä, että Fergus oli erehtynyt Waverleyhin nähden, jonka hän kyllin riittävillä syillä luuli kihlanneen neiti Bradwardinen. Tästä aiheutunut kiista lienee vielä lukijan muistissa. Nyt puheena olleet seikat saavat selittää ne kertomuksen kohdat, jotka kirjailijain tavan mukaan ovat jääneet hämäriksi kiihottaakseen lukijan uteliaisuutta.

Kun Janet vihdoinkin lopetti juttunsa, pääsi Waverley myös selville tapausten sokkelosta, jota tähän asti turhaan oli koettanut valaista. Hänen oli siis kiittäminen Rosea hengestään, jonka olisi ilomielin hänen puolestaan uhrannut. Mutta ajateltuaan asiaa hän tajusi, että paljoa sopivampaa ja herttaisempaa olisi hänen hyväkseen elää ja että Rose voisi jakaa hänen kanssaan sen riippumattoman aseman, johon hän nyt oli päässyt. Näin miettien tulevaa onnen mahdollisuutta hän lähti Pikku-Veolaniin mr. Duncan Macwheeblen asuinpaikkaan.

LI.

Nyt on Kupido tunnollinen ja antaa korvausta.

Shakespeare.

Macwheeble, joka ei enää ollut komisario eikä rättäri, oli säästynyt rangaistuksilta sen johdosta, että ajoissa oli luopunut kapinoitsijain puolueesta ja itsessään oli niin mitätön mies.

Edward tapasi hänet konttorissaan aivan kuin hautaantuneena papereihin. Hänen vieressään oli suuri vati kauravelliä ja sen vieressä sarvilusikka. Tarkastellen laajaa asiakirjaa hän tavantakaa pisti lusikallisen mainittua ravintoa mahtavaan suuhunsa. Pyöreämahainen viinapullo viittasi joko siihen, että hän jo oli ehtinyt kulauttaa aamutuimaansa, tai siihen, että hänellä oli aikomuksena sillä keinoin auttaa kauravellin sulamista; mahdollisesti tapahtui kumpikin. Hänen yömyssynsä ja aamutakkinsa oli värjätty mustiksi, jott'ei niiden entinen väri muistuttaisi hänen onnetonta retkeään Derbyyn. Vielä on lisättävä, että naama oli silmiä myöten nuuskassa ja kädet ranteisiin saakka musteessa. Epäillen hän katsahti Waverleyhin, kun tämä lähestyi vihreää aitausta, joka rahvaasta erotti hänen kirjotuspöytänsä. Ei mikään niin harmittanut rättäriä kuin että joku entisistä onnettomuustovereista yritti uudistaa tuttavuutta hänen kanssaan. Mutta tämähän on rikas englantilainen — eipä voi tietää, missä tilassa hän nyt on — sitä paitsi paroonin ystävä — miten on nyt meneteltävä?

Näiden mietteiden saattaessa mies paran naaman ihan naurettavan hämille ajatteli Waverley sitä asiaa, jonka aikoi hänelle ilmottaa ja joka oli niin ilmeisessä ristiriidassa näkemänsä ilmiön kanssa, että hänen teki kovin mieli purskahtaa nauramaan. Kun Macwheeble ei voinut kuvitella, että vaaran uhkaama tai köyhyyden rasittama ihminen saattaisi nauraa, sai hänen mielensä Edwardin kasvoissa ilmenevästä naurunhalusta entisen rauhansa, ja toivotettuaan vieraansa tervetulleeksi hän tiedusti, saisiko tarjota jotakin suurukseksi. Ennen kaikkea selitti nyt Waverley, että hänellä oli muuan yksityinen asia ilmotettavana, jonka vuoksi hän lukitsi oven. Tämä varovaisuus ei miellyttänyt Duncania, koska se viittasi vaaraan.

Varmana siitä, että Macwheebleen voi luottaa, koska tämän etu vaati pysymään uskollisena, kertoi Edward hänelle nykyisestä tilastaan ja vastaisista aikeistaan. Rättäri kauhistui kuullessaan, että Waverley yhä oli rangaistavien listalla — huokasi helpotuksesta, kun tuli puhe passista — hieroi ihastuneena käsiään saadessaan tietää vieraansa nykyisen rikkauden — tuijotti silmät selällään, kun toinen mainitsi vastaisia loistavia suunnitelmiaan — ja hurmaantui kuin mielipuoli kuullessaan, että Edward aikoi jakaa tulevaisuutensa Rose Bradwardinen kanssa. Silloin Macwheeble ponnahti kolmijalkaiselta tuoliltaan pystyyn, singahutti paraan tekotukkansa ulos ikkunasta, kun pöytä, jolla se oli, sattui hänen tielleen, heitteli myssyään kattoon asti ja otti taas ilmasta kiinni, vihelsi "Tullochgorumia", suoritti ylämaalaisen tanssin ja heittäytyi sitte hengästyneenä istumaan, yhä ähkien: "Lady Waverley! Kymmenentuhatta vuodessa vähintäin! Herra varjelkoon vähäistä ymmärrystäni!"

"Aamen koko sydämestä", sanoi Waverley; "mutta ryhtykäämme nyt itse asioihin." Näillä sanoilla oli rauhottava vaikutus, ja rättäri tarttui kynään, taivutti puoleen tusinaan arkkia runsaat reunat, otti kirjahyllyltä esille lainopillisen käsikirjan, jonka avasi naimakaaren kohdalta, ja valmistautui laatimaan, kuten itse selitti, "pikkuisen naimakontrahdin, joka estäisi kihlatut purkamasta liittoansa".

Waverleyn oli hieman vaikeata saada häntä tajuamaan, että asia ei vielä ollut niin pitkällä. Sitä vastoin tarvittiin Macwheeblen apua siihen, että Edwardin olo toistaiseksi saataisiin turvatuksi; sitä varten hänen pitäisi kirjottaa upseerille Tully-Veolaniin, että englantilainen aatelismies mr. Stanley, eversti Talbotin sukulainen, nykyään on kauppa-asiain vuoksi Macwheeblen luona ja lähettää kapteeni Fosterille passinsa nähtäväksi, kun hyvin tietää maassa vallitsevan levottomuuden. Tähän kirjeeseen saatiin kohtelias vastaus, johon liittyi kutsumus päivälliselle, mutta kuten lukija arvannee, ei kutsua noudatettu, kun muka oli kovin kiireellisiä toimia.

Sitte Waverley pyysi Macwheeblea lähettämään hevosmiehen sille postiasemalle, jonne eversti Talbot aikoi osottaa kirjeensä, ja terottamaan miehelle, että oli perillä oltava kunnes postissa saapuisi kirje mr. Stanleylle ja sitte kiireimmiten se tuotava Pikku-Veolaniin. Rättäri lähti heti hakemaan palvelijaansa Jock Scrieveriä, ja pian istuikin Jock valkean ponin selässä. Kun Waverley sitte kysyi rättäriltä, oliko tämä hiljakkoin saanut mitään tietoja Glennaquoichin päälliköstä, vastasi Macwheeble:

"En sanaakaan; olen vaan kuullut hänen yhä olevan Stirling Castlessa odottaen hirttämistään. Minä en hänelle ole mitään pahaa toivonut, mutta nyt soisin, ett'ei hän sieltä pääsisi taas meitä rasittamaan väkivaltaisilla toimillaan, kiskomisillaan ja ryöstöillään, eivätkä nekään, joita hän voi yllyttää kimppuumme. Sitä paitsi hän ei osannut säilyttää rahoja mitä kerran oli saanut, vaan tuhlasi ne kaiken maailman tietä. Minä puolestani en tahdo enää nähdä punatakkeja — ne tarraavat kiinni kuin piki ja terva! Ja vaikka saisikin käteensä tuomion, jolla ne velvotetaan korvaamaan tuottamansa vahingot, mitä se auttaa? Eihän niillä raukoilla nyt ole pennin syrjääkään!"

Näin puhellessa aika kului päivällisiin asti; sillä välin Macwheeble oli vielä luvannut keksiä keinon, miten ilman vaaraa voitaisiin esittää Edward Duchranissa, jossa Rose nykyään oleskeli. Päivällinen oli juuri katettu ja isäntä kiersi par'aikaa korkkiruuvia viinipullon suuhun, kun akkunan ohitse nelisti valkea poni ja Jock Scriever heti sen jälkeen astui sisään, mukanaan kirje mr. Stanleylle. Kuoressa oli eversti Talbotin sinetti. Edwardin sormet vapisivat sitä avatessaan. Sieltä tuli esille kaksi virallista asiakirjaa taitettuina ja sinetitettyinä. Rättäri kiiruhti niitä katsomaan ja luki toisessa sanat: "Hänen kuninkaallisen korkeutensa armon on saanut Cosmo Comyne Bradwardine Esq., tavallisesti nimitetty Bradwardinen parooniksi, joka oli tuomittu osallisuudestaan viime kapinaan." Toinen paperi osottautui armahduskirjaksi Edward Waverleyn hyväksi.

LII.
"Kiire kihlatessa paras."

Kuu ihastus näistä erinomaisista sanomista oli hieman tyyntynyt, päätti Edward heti lähteä rotkoon ilmottamaan ne paroonille. Mutta varova rättäri huomautti, että jos parooni esiintyisi julkisesti, ilmaisisivat kyläläiset siitä riemunsa niin meluavalla tavalla, että viranomaiset loukkaantuisivat. Siksi hän ehdotti, että Waverley menisi Janetin luo ja sitte illan hämärässä toisi paroonin Pikku-Veolaniin, jossa hän taas pitkästä ajasta saisi levätä puhtaassa vuoteessa. Sillä välin hän lupasi itse käydä kapteeni Fosterin luona näyttämässä paroonin suojeluskirjaa, jotta saisi hänet pitää asunnossaan seuraavan yön; sitten aamulla hän toimittaisi paroonille ja Edwardille hevoset, joilla lähtisivät Duchraniin.

"Hyvä on, mr. Macwheeble: vaan ettekö itse haluaisi mennä tänä iltana rotkoon tapaamaan isäntäänne?"

"Mielelläni kyllä, mutta ennenkuin ehdin takaisin kapteeni Fosterin puheilta, on aurinko jo laskenut, ja silloin on rotko hieman huonossa maineessa — vanhan Janetin asiat eivät ole oikein kunnossa. Lairdi ei sellaisista jutuista välittänyt, kun ei pelännyt ihmisiä eikä paholaisia. Mutta sir George Mackenzie sanoo, ett'ei mikään pappi voi epäillä noitien olemassa oloa, koska raamatussakin niistä puhutaan, ja meidän lakimme mukaan velhot rangaistaan kuolemalla. Ell'ette te niitä pelkää, minusta se on yhdentekevää. Muuten voin lähettää noutamaan vanhan Janetin tänne — ja me tarvitsemme täällä Davietä kääntelemään paistinvarrasta, sillä Eppie saa tänä iltana toimittaa lihavimman hanheni herroille illalliseksi."

Vähää ennen auringonlaskua Waverley riensi metsämökille. Vanha Janet puuhasi siellä naama noessa siivoten koivuluudalla lattiaa ja uunia ja mutisten itsekseen käsittämättömiä sanoja. Waverleyn askeleet säikäyttivät häntä niin, että hänen jäsenensä alkoivat vavista, sillä huolehtiminen isäntänsä turvallisuudesta oli jännittänyt hänen hermojansa. Vaivoin sai Edward hänelle selitetyksi, että parooni nyt oli päässyt kaikesta vaarasta, ja tämän käsitettyään eukko ei mitenkään voinut ymmärtää, ett'ei parooni myös saisi takaisin omaisuuttaan. Waverley antoi hänelle jonkun verran rahaa ja vakuutti, että hänen uskollisuutensa vast'edes palkittaisiin. "Kuinka minua muutoin palkittaisiin kuin että saan nähdä herrani ja miss Rosen taas täällä elävän omillaan?"

Nyt Waverley lähti tapaamaan paroonia. Annettuaan vihellyksellä merkin näki hän vanhuksen pistävän kuin mäyrä esille päänsä luolasta. "Varhainpa te tulitte", hän sanoi laskeutuessaan maahan; "en luulisi punalakkien vielä pärryttäneen iltasoittoa, jota ennen emme ole niiltä turvassa."

"Hyvät uutiset eivät tule liian varhain", vastasi Waverley ja ilmotti hänelle, mitä oli tapahtunut. Hetken aikaa seisoi vanhus äänettömänä; sitte hän huudahti: "Herra olkoon kiitetty — minä saan taas nähdä lapseni!"

"Sitä minäkin toivon, paitsi jos täytyy, hankkiakseni hänelle elatusta. Asiani ovat nykyään rappiolla. Mutta mitä merkitsee maallinen rikkaus?"

"Rakas parooni", sanoi Waverley ujosti, "jos maailmassa olisi sellainen asema, joka suojaisi miss Bradwardinea kaikelta epävarmuudelta, ja samalla hänen säätynsä arvoinen — tokko te kieltäisitte häntä siihen suostumasta, kun muuan ystävistänne saisi sen kautta suurimman onnensa?" Parooni silmäsi häntä kysyvästi. "Niin", jatkoi Edward, "minä en huoli armahduksestani, ell'ette salli minun tulla mukaanne Duchraniin ja siellä — —"

Parooni näkyi kokoovan kaiken arvokkaisuutensa voidakseen sopivalla tavalla vastata siihen, mitä muuna hetkenä olisi pitänyt ehdotuksena liitoksi Bradwardinen ja Waverleyn perheiden kesken. Mutta isäntunne voitti parooniuden — kaikki suku- ja aatelisylpeys haihtui. Hänen iloisesti hämmästyneet kasvonsa vavahtivat, ja purkaen luonnollisia tunteitaan hän syleili Edwardia ja nyyhki: "Rakas poikani! Vaikka olisin koko maailman miehistä hakenut, sinut olisin kuitenkin valinnut!" Molemmat olivat hetken ääneti; sitte Edward kysyi: "Entä miss Bradwardine?"

"Hän on aina seurannut isänsä tahtoa; sitä paitsi te olette kaunis mies, periaatteiltanne vakava ja ylhäissyntyinen. Paraimpinakaan päivinäni en olisi hänelle toivonut uljaampaa miestä kuin vanhan kunnon ystäväni sir Everardin veljenpoika on. Mutta ettehän vaan liiaksi hätäile tässä asiassa? Toivon teidän ennakolta hankkineen suostumuksen omaisiltanne ja varsinkin sedältänne, joka on loco parentis. Se on tärkeä seikka, jota emme saa laimin lyödä." Edward vakuutti hänelle, että sir Everard olisi hyvin iloissaan siitä suopeasta tavasta, jolla hänen kosintaansa kohdeltiin ja että hän sen kaikin puolin hyväksyi. Tämän vakuudeksi hän näytti Talbotin kirjettä. Parooni luki sen hyvin tarkasti. "Sir Everard", sanoi hän, "ei koskaan pitänyt rikkautta kunnian ja säädyn arvoisena, eikä hänen tarvinnutkaan kumarrella Diva Pecuniaa. Ja kuitenkin soisin tällä hetkellä, että Rose saisi periä vanhan rikkinäisen taloni kaikkineen mitä siihen kuuluu. Mutta ehkä on hyvä näinkin, sillä Bradwardinen paroonina olisi minun kaiketi ollut vaadittava eräitä myönnytyksiä arvonimeen nähden, josta nyt kenenkään moittimatta voin luopua maattomana lairdina, jonka tyttärellä ei ole myötäjäisiä."

"Jumalan kiitos, ett'ei sir Everard ole kuulemassa näitä muistutuksia!" ajatteli Edward, vakuuttaen sitte paroonille niin hartaasti kuin nuori rakastaja voi, että hänen koko onnensa riippui vaan Rosesta ja että paroonin pelkkä suostumus oli hänelle yhtä arvokas kuin jos Rose saisi periä kokonaisen kreivikunnan.

Heidän tullessaan Pikku-Veolaniin oli hanhenpaisti jo pöydällä valmiina, ja rättäri hioi veistään. Hänen ja paroonin välinen tervehdys oli hyvin sydämellinen. Myöskin keittiöön oli kokoontunut pieni seurue. Vanha Janet oli istuutunut lähelle uunia, ja Davie oli mieliksensä käännellyt varrasta. Ban ja Buscar olivat myös saaneet nauttia Macwheeblen vieraanvaraisuutta ja kuorsasivat lattialla.

Seuraavana päivänä parooni ja hänen nuori ystävänsä saapuivat Duchraniin, jossa edellistä jo odotettiin. Kun skotlantilaiset aatelismiehet melkein yksimielisesti olivat vaikuttaneet hänen hyväksensä ja heidän anomuksensa oli niin loistavasti menestynyt, oltiin yleensä sitä mieltä, että tiluksetkin olisi voitu hänelle pelastaa, ell'eivät ne olisi joutuneet hänen ahnaan sukulaisensa käsiin. Tämän omistusoikeus ei kärsinyt paroonin valtiorikoksesta eikä kruunun armahdus voinut sitä järkyttää.

En koetakaan kuvata isän ja tyttären kohtaamista — he rakastivat toisiaan niin hellästi ja olivat mitä surullisimpien ja uhkaavimpien olojen vuoksi olleet toisistaan erossa. Vielä vähemmän yritän selittää Rosen syvää punastumista vastaanottaessaan Waverleyn tervehdyksen tai pysähtyä tiedustamaan, tekikö hänen mielensä päästä selville siitä, miksi nuori englantilainen niin levottomana aikana oli saapunut Skotlantiin. Myöskään en tahdo väsyttää lukijaa pitkäveteisellä kuvauksella silloisten tapojen mukaisesta kihlauksesta. Se riittäköön että kaikki suoritettiin asianmukaisella tavalla niin ankaran ritarin kuin paroonin huolenpidosta. Hän itse otti seuraavana aamuna ilmottaakseen Waverleyn kosinnan Roselle, joka hämillään sitä kuunteli, kuten nuoren immen pitääkin. Kielevä huhu on kuitenkin tietävinään, että Waverley jo edellisenä iltana oli viidessä minuutissa ehtinyt hänelle mainita, mitä oli tulemassa, sillä välin kun muu seura katseli kolmea toisiinsa kietoutunutta käärmettä, jotka puutarhassa muodostivat suihkulähteen.

Lukijattareni arvostelkoot tätä oman mielensä mukaan; minä puolestani en voi käsittää, kuinka niin tärkeä asia saatetaan niin lyhyessä ajassa ratkaista, kun paroonikin tarvitsi kokonaisen tunnin voidakseen omalla tavallaan suorittaa ilmotuksensa.

Edwardin oleskeltua Duchranissa kuusi päivää päätettiin, että hän lähtisi Waverley-Honouriin ryhtyäkseen tarpeellisiin toimiin avioliittoaan varten, ja sitten Lontooseen saavuttaakseen täydellisen armahduksen ja taas kiireimmiten takaisin, viedäkseen kotiin kihlatun morsiamensa. Hän aikoi matkallaan käydä myös eversti Talbotin luona, mutta tärkeintä hänen oli saada edes jotakin tietoa Glennaquoichin onnettoman päällikön kohtalosta. Sen vuoksi hän tahtoi tavata Fergusta Carlislessa ja kaikin keinoin toimittaa hänelle, vaikk'ei armahdustakaan, niin ainakin lievennystä tai lykkäystä rangaistuksessa, johon hänet epäilemättä tuomittaisiin. Ja siltä varalta, että asia päättyisi pahimmalla tavalla, hän aikoi Floralle tarjota turvapaikkaa Rosen luona tai häntä auttaa muissa suunnitelmissa. Ferguksen tuhoa näkyi olevan vaikea torjua. Edward oli jo koettanut saada ystäväänsä Talbotia avuksi, mutta tämä oli hänelle huomauttanut, että hänen vaikutuksensa sellaisissa asioissa jo oli loppuun käytetty.

Eversti oli yhä vielä Edinburgissa, aikoen siellä viipyä muutamia kuukausia suorittaakseen eräitä herttuan hänelle antamia toimia. Lady Emily oli Francis Stanleyn saattamana tulossa hänen luokseen. Edward tapasi siis everstin Edinburgissa ja sai häneltä sydämellisimmät onnentoivotukset; tämä uskollinen ystävä lupasi myös toimittaa joukon asioita, jotka sankarimme täytyi hänelle uskoa. Mutta Fergukseen nähden hän oli taipumaton. Lopulta hänen onnistui saada Edward käsittämään, ett'ei hänen välityksestään enää olisi apua, mutta samalla hän myönsi, ett'ei hyvällä omallatunnolla voisikaan toimia onnettoman aatelismiehen hyväksi.. "Kun oikeus vaatii jotakin rangaistusta niille, jotka ovat syösseet kokonaisen kansan murheeseen ja turmioon, ei se saata löytää sopivampaa uhria kuin hänet", lausui eversti. "Hän oli sotaan mennessään täysin selvillä yrityksensä luonteesta. Hänen isänsä kohtalo ei voinut häntä peljättää eikä häneen koskenut se lempeyskään, jota hänelle osotettiin, kun sai takaisin isänsä oikeudet ja omaisuuden. Se seikka, että hänessä on urhoutta, jalomielisyyttä ja monta muuta hyvää ominaisuutta, tekee hänet sitä vaarallisemmaksi. Hänen on onnistunut viedä sotaan satoja miehiä, jotka ilman hänen vaikutustaan eivät olisi maan rauhaa häirinneet. Sydämessäni säälin hänessä ihmistä, mutta koska hän tahallaan heitti arpaa elämästä ja kuolemasta, niin vaatii oikeus maan turvallisuutta kohtaan, ett'ei häntä nyt armahdeta, kun arpa on sattunut häntä vastaan."

Näin arvostelivat siihen aikaan urheatkin ja lempeämieliset miehet voitettua vihollista. Toivokaamme hartaasti, ett'emme koskaan näkisi sellaisia tapauksia tai pitäisi sellaisia tunteita, jotka tällä alalla olivat Englannissa yleisiä kuusi vuosikymmentä takaperin.

LIII.

Huomenna? Voi niin pian! Säästäkäätte!

Shakespeare.

Mukanaan entinen palvelijansa Alick Polwarth, joka Edinburgissa taas oli ruvennut hänen palvelukseensa, saapui Edward Carlisleen, jossa vasituinen sotaoikeus käsitteli hänen onnettomien toveriensa asiaa. Hän oli rientänyt tosin toivomatta enää pelastavansa Fergusta, mutta kiihkeästi haluten edes vielä kerran hänet nähdä. Minun olisi pitänyt mainita, että hän palkkasi syytetyille asianajajat heti kun sai kuulla, että istuntopäivä oli määrätty.

Edward pääsi töin tuskin oikeussaliin sisään, kun se oli tungokseen asti täynnä. Tämä oli jo kolmas istunto. Syytettyjen penkillä istui kaksi miestä. Valamiehet olivat jo julistaneet heidät syyllisiksi. Sitä seuranneen lyhyen hiljaisuuden aikana Edward katsahti syytettyihin päin. Siellä hän näki Fergus Mac-Ivorin uljaan vartalon ja jalot kasvot, jotka nyt olivat sairaaloisen kalpeat pitkällisen ja ankaran vankeuden vuoksi. Hänen vieressään istui Evan Maccombich. Edwardia rupesi huimaamaan heitä katsellessaan, mutta hän malttoi taas mielensä kun oikeuden puheenjohtaja juhlallisesti lausui: "Fergus Mac-Ivor Glennaquoichista eli Vich Iän Vohr ja Evan Mac-Ivor Tarrascleughista eli Evan Maccombich — te kumpikin olette syytteessä valtiorikoksesta. Mitä on teillä esitettävänä puolustukseksenne, jotta oikeus ei langettaisi tuomiota, jonka mukaan teidän olisi kuolemalla sovitettava rikoksenne?"

Fergus silmäsi häneen tuikeasti ja vastasi kovalla äänellä: "Minun ei sovi jättää läsnäolijoita siihen uskoon, ett'en voisi tuollaiseen kysymykseen vastata. Mutta se mitä minulla on sanottavaa, olisi teidän tuomionne ettekä sitä kuuntelisi. Jatkakaa siis työtänne niin pitkältä kuin teidän on sallittu. Eilen ja sitä ennenkin te olette vuodattaneet kunniakasta verta; älkää siis minunkaan vertani säästäkö. Vaikka kaikkein esi-isieni veri virtaisi minun suonissani, olisin sen pannut tässä taistelussa alttiiksi."

Evan Maccombich katsoi häneen vakavasti ja nousi seisaalle aikoen puhua. Mutta hämillään siitä, että hänen nyt oli lausuttava ajatuksensa vieraalla kielellä, hän pysyi vaiti. Tuomari kuitenkin kehotti häntä puhumaan.

"Minä vaan tahtoisin sanoa, korkea oikeus", lausui Evan niin sulavasti kuin osasi, "että jos Vich Ian Vohr päästetään vielä kerran vapaaksi lähteäkseen Ranskaan, josta käsin hän ei varmaankaan häiritsisi kuninkaan hallitusta, niin suostuisi kuusi parasta miestä hänen klan'istaan kuolemaan hänen sijastaan; ja jos annatte minun mennä Glennaquoichiin, toisin heidät tänne itse, ja sitte saisitte joko hirttää tai mestata. Minut saisitte ihan ensiksi tappaa."

Huolimatta hetken juhlallisuudesta kuului salista hillittyä naurua. Evan silmäili julmistuneena ympärilleen ja huusi: "Jos saksilaiset herrat nauravat sitä, että minä tai kuusi vertaistani pidämme henkeämme viiden sellaisen kuin Vich Ian Vohrin veroisena, niin he ovat ehkä oikeassa, mutta jos luullaan, ett'en palaisi täyttämään lupaustani, niin ei tunneta ylämaalaisen sydäntä eikä aatelismiehen kunniaa."

Sitten tuomari julisti kummallekin valtiorikoksesta syytetylle tuomion kaikkine kamaline seurauksineen. Mestaus määrättiin toimitettavaksi seuraavana päivänä. Kun tuomari esitti Evanille, että tämä pyytäisi armahdusta vedoten päällikkönsä viettelykseen, keskeytti hänet Evan huutaen: "Jos kerran vuodatatte Vich Ian Vohrin veren, niin otan teiltä vastaan vaan sen armon, että päästätte minut kahleista, annatte miekkani takaisin ja pysytte hetkisen aikaa siellä paikoillanne!"

"Viekää vangit ulos", käski tuomari; "hänen verensä tulkoon hänen päänsä päälle."

Aivan huumaantuneena joutui Edward väkijoukon mukana ulos kadulle. Hänessä oli vireillä vaan yksi halu, se nimittäin, että vielä kerran saisi Fergusta tavata. Hän lähti vankilaan, jossa hänen ystävänsä säilytettiin, mutta siellä häntä ei laskettu sisään. "Vangin luo ei pääse kukaan muu kuin rippi-isä ja hänen sisarensa", selitti muuan aliupseeri. Waverleyn kysyttyä missä Flora asui, ilmotettiin hänelle, että neiti Mac-Ivor oli ylhäisen katolisen perheen luona lähellä Carlislea.

Kun Edwardilta oli kielletty pääsy vankilaan, ei hän uskaltanut omassa epäsuotuisassa nimessään kääntyä ylisheriffin puoleen, vaan lähti tapaamaan sitä asianajajaa, joka oli saapunut Ferguksen juttua ajamaan. Tämä herra selitti, että pelättiin rahvaan kiihtyvän, jos saisi vallantavottelijan ystäviltä kuulla kertomuksia vangittujen viimeisistä hetkistä, ja sen vuoksi oli päätetty estää heidän puheilleen pääsemästä muita kuin läheisiä sukulaisia. Kuitenkin hän lupasi hankkia Waverleylle luvan käydä vankien luona huomisaamuna, ennenkuin heidät vietäisiin mestattaviksi.

Sitten Edward lähti neiti Mac-Ivorin luokse. Suuressa, synkännäköisessä huoneessa hän tapasi Floran istumassa ristikkoikkunan ääressä ja ompelemassa valkeaa vaatetta. Hänen seurassaan oli vanha nainen, näöltään muukalainen, joka vieraan tultua heti poistui. Flora nousi häntä tervehtimään, mutta kumpikaan ei aluksi kyennyt puhumaan. Hänen kasvojensa loistava väri oli kadonnut ja sijaan oli tullut puhtaimman marmorin valkeus, mutta keskellä suurta onnettomuuttaankin hän osotti puvussaan samaa huolellisuutta kuin ennenkin. Hänen ensi sanansa olivat: "Oletteko häntä tavannut?"

"Sitähän saattoi odottaakin", sanoi Flora, "mutta meidän on alistuminen. Luuletteko kuitenkin saavanne hänet vielä nähdä?"

"Siis huomenna tai ei koskaan, kunnes" — tässä Flora katsahti ylöspäin — "kaikki taas kohtaamme toisemme. Mutta toivoakseni te tapaatte hänet vielä kerran maan päällä. Hän rakasti teitä koko sydämestään, vaikka — vaan suottahan on menneisyydestä puhua. Olen niin usein mielessäni kuvitellut tätä kamalaa loppua ja kysynyt, voinko todella kestää kohtaloani."

"Sepä se", keskeytti hän kiihtyneenä, "minulla on sydämessäni salainen ääni, joka kuiskaa, että juuri se henkinen voima, josta Flora Mac-Ivor ylpeili, on murhannut hänen veljensä!"

"Se vaivaa minua kuin painajainen, vaikka tiedän sen minua pettävän. Tunkeutuen kaikkine kauhuineen sieluuni se tahtoo saada minut uskomaan, että veljeni olisi tuhlannut tarmonsa satoihin muihin puuhiin, mutta minä opetin hänet kohdistamaan ja alttiiksi panemaan kaikki kykynsä tähän yhteen epätoivoiseen yritykseen. Jospa voisin muistaa kerrankaan häntä varottaneeni, mutta sen sijaan minä yhä yllytin hänen tulista luontoaan!"

Edward koetti kaikilla mahdollisilla perusteilla vastustaa sitä käsityskantaa, joka Floran mieltä rasitti, muistuttaen hänelle niitä periaatteita, joissa hän samoin kuin Fergus olivat kasvaneet ja joiden mukaan kumpikin piti velvollisuutenaan toimia.

Hetken vaitiolon jälkeen kysyi Flora haaveksivasti: "Muistatteko vielä, että kerran tapasitte minut ompelemassa Ferguksen morsiuskokardia? Nyt ompelen hänelle hääpukua. Ystävämme täällä antavat viimeisen Vich Ian Vohrin verisille jäännöksille leposijan vihityssä maassa, omassa kappelissaan. Mutta ne eivät saa kaikki olla yhdessä, ei — hänen päänsä — en saa edes suudella rakkaan veljeni kylmiä huulia!"

Kun Edward sitten esitti hänelle Rosen pyynnön, että Flora pitäisi häntä sisarenansa ja neuvottelisi hänen kanssaan tulevaisuudesta, vastasi Flora: "Olen saanut Roselta kirjeen, jossa hän puhuu samasta asiasta. Murhe tekee itsekkääksi, enkä senvuoksi ole tullut hänelle kirjottaneeksi, että epätoivossanikin minun on iloista kuulla hänen onnellisista toiveistaan ja paroonin pelastumisesta. Antakaa tämä Roselle; se on viimeinen arvoesine, mikä hänen Flora paralleen jäi, ja on erään ruhtinattaren lahja." Näin sanoen hän antoi Edwardille rasian, jossa oli hänen hiuskoristeenansa ollut timanttiketju. "Minulle sillä ei enää ole arvoa. Ystäväni ovat minulle toimittaneet turvapaikan skotlantilaisten benediktiininunnien luostarissa Pariisissa. Huomenna lähden luostarisisareni kanssa matkalle. Ja nyt, mr. Waverley, jääkää hyvästi! Olkaa onnellinen Rosen kanssa ja muistakaa joskus ystäviänne, jotka näin menetätte. Mutta älkää koettako minua enää tavata."

Horjuvin askelin Waverley poistui Floran huoneesta ja palasi Carlisleen. Majatalossa hän sai kirjeen asianajajalta, joka ilmotti että hänelle oli myönnetty lupa käydä huomisaamuna varhain Ferguksen luona vankilassa.

LIV.

Jo kellot soi ja rientää hetki:
On eessä synkkä kuolon retki.

Campbell.

Unettoman yön jälkeen oli Waverley varhain aamulla vankilan portin edessä. Mutta hänen oli vielä kauvan odotettava, ennen kuin määrähetkenä portti avattiin ja laskusilta päästettiin alas. Silloin hän pääsi sisään, näytettyään ovenvartijalle lupalippunsa.

Ferguksen koppi oli synkkä holvikomero keskellä linnaa suuressa tornissa. Vanhanaikuisten salpojen ja lukkojen narinaa, kun ne avattiin Edwardin päästämiseksi koppiin, seurasi kahleitten kalina, onnettoman päällikön laahustaessa pitkin kivilattiaa syleilläkseen ystäväänsä.

"Rakas Edward", sanoi hän lujalla, melkein iloisella äänellä, "tämäpä on todella hauskaa. Minun oli niin iloista kuulla, että sinulle avautuu onnellinen tulevaisuus. Kuinka Rose jaksaa? Ja miten on vanhan paroonimme laita? Varmaankin hyvin, koska sinäkin olet vapaana. Kerroppa nyt, kuinka aiot järjestää kolmen lumikon, karhun ja saapaspihdin jutun?"

"No niin, kyllähän me tänne saavuimme onnellisemmilla enteillä — esimerkiksi viime marraskuussa, kun rinnatusten marssimme kaupunkiin ja hinasimme valkean lipun näiden vanhain tornien huippuun. Mutta silti en rupea ruikuttamaan, kun onni on kääntynyt vastaiseksi. Tiesinhän hyvinkin, kuinka uhkarohkeassa yrityksessä olin mukana. Aikani on nyt muuten täpärällä — puhukaamme siis asioista, jotka ovat tärkeämpiä. Kuinka on prinssin laita? Pääsikö hän verikoirilta pakoon?"

Waverley kertoi hänelle tämän merkillisen jutun, mikäli se silloin jo oli tiettynä, ja Fergus kuunteli innostuneena. Sitten hän kyseli muidenkin ystäväinsä kohtaloa, varsinkin oman klan'insa vaiheita. Tämä oli joutunut vähemmän kärsimään kuin useat muut heimot, sillä Ferguksen vangitsemisen jälkeen olivat hänen miehensä hajaantuneet ja palanneet kotiseuduilleen, joten kapinaa lopullisesti kukistettaessa heitä ei enää tavattu aseissa eikä siis kovin ankarasti kohdeltu. Tieto tästä tuotti Fergukselle suurta tyydytystä.

"Sinä olet rikas, Waverley", sanoi hän, "ja jalomielinen. Jos saat joskus kuulla näitä köyhiä Mac-Ivorin miehiä ahdistettavan, niin muista olleesi kerran itsekin niiden puvussa ja siten tulleesi ikään kuin tämän suvun ottopojaksi. Parooni tuntee kyllä tapamme ja lähellä asuen voi sinulle ilmottaa, milloin on aika esiintyä heidän suojelijanansa. Tahdotko sen luvata viimeiselle Vich Ian Vohrille?"

Kuten lukija tajuaa, antoi Edward sen takeeksi kunniasanansa, jonka hän sitte täyttikin niin loistavasti, että hänen muistoaan vielä nytkin siunataan Glennaquoichissa.

"Jospa voisin", jatkoi Fergus, "sinulle luovuttaa myös oikeuteni näiden yksinkertaisten ja urheiden miesten rakkauteen ja kuuliaisuuteen — tai jospa minun olisi onnistunut edes suostuttaa Evan anomaan määrätyillä ehdoilla armoa ja sitte olemaan sinulle parhaana uljaimpana, alttiimpana — —" Tässä hänet keskeytti kyynelvirta, jota hänen oma kohtalonsa ei saanut vuotamaan, mutta joka nyt kasvinveljeä ajatellessa valui herkkänä.

"Mutta sille ei mitään mahda", hän jatkoi hieman tyynnyttyään. "Sinä et voi olla Vich Ian Vohr; nämä kolme loihtusanaa ovat ainoa Sesam, aukene heidän tunteittensa saavuttamiseksi ja Evan poloisen on seurattava minua kuolemaan, kuten koko elämänsäkin ajan oli mukanani."

"Niinpä todellakin", sanoi Maccombich nousten lattialta, jolla oli niin hiljaa levännyt, ett'ei Edward hämärässä ollut häntä huomannut. "Eikä Evan koskaan ollut parempaa kohtaloa toivonutkaan kuin saada kuolla päällikkönsä kanssa."

Naputus ovelle ilmotti rippi-isän saapuneen, ja Edward poistui siksi aikaa, jolloin pappi antoi vangeille viimeiset lohdutukset katolisten kirkonmenojen mukaan. Hetken kuluttua hänet taas päästettiin sisään, ja samalla tuli sotamiesten saattamana seppä irrottamaan vangeilta kahleet.

Pian senjälkeen kuului rumpujen pärinää. "Tämä on viimeinen kutsumus aseisiin, mitä minun annetaan kuulla. Ja nyt, rakas Edward, ennen kuin eroamme, puhukaamme Florasta — sisarelleni omistan hellimmät tunteeni, mitä koskaan on sydämessäni liikkunut!"

"Tässä juuri; sinä et saa edemmä tulla. Omasta puolestani en pelkää, mitä nyt seuraa, mutta eloon jäävä ystävä ei aina voi sietää nähdä, mitä kuoleva helposti kestää. Toivon muuten, että pääni pystytetään skotlantilaisen portin päälle, jotta silloinkin saan katsella isänmaani sinertäviä kukkuloita. Parooni lisäisi tähän:

"Moritur et moriens dulces reminiscitur Argos."

Nyt kaikui linnan pihalta rattaiden ja kavioiden töminää. "Kuten sanoin, sinun ei sovi minua seurata, ja kun tuo ääni muistuttaa, että aikani pian päättyy, niin kerro nyt, miltä sinusta Flora näytti!"

Waverley kertoi hänelle liikutetuin mielin siitä mielentilasta, jossa oli Floran tavannut.

"Sisar parkani!" huokasi Fergus. "Oman tuomionsa hän kyllä olisi kestänyt, mutta ei minun kuolemaani! Vaan kun eromme ensi tuska on lauhtunut, saa hänen ankara velvollisuuden tuntonsa ja järkkymätön uskollisuutensa uutta ryhtiä — siitä olen varma. Silloin hän muistelee Fergusta kuten muitakin sukumme sankareita, joiden tekoja hän mielellään kertoi."

"Eikö hän enää saa sinua nähdä?" kysyi Waverley; "hän näytti kuitenkin sitä odottavan."

"Välttämätön pikku juoni säästää häneltä viimeisen kamalan hyvästijätön. En voisi kyynelittä hänestä erota enkä salli noiden miesten otaksua, että heillä on voimaa minuun vaikuttaa. Floralle on uskotettu, että hän saisi minut tavata myöhemmällä — ja tämän kirjeen vie rippi-isä hänelle ilmottamaan, että kaikki on lopussa."

Nyt saapui muuan upseeri julistaen, että yli-sheriffi ja hänen apulaisensa odottivat linnan portilla ottaakseen vastaan Fergus Mac-Ivorin ja Evan Maccombichin. "Valmis olen", sanoi Fergus. Sitten hän tarttui Edwardin käsivarteen ja astui papin ja Edwardin saattamana portaita alas, sotamiesten seuratessa jälestä. Pihalla seisoi skvadroona rakuunia ja pataljoona jalkaväkeä neliönä, jonka sisällä oli vankeja mestauspaikalle viemään määrätyt kärryt: matkaa oli noin penikulman verran. Kärryissä istui pyöveli, jonka ammattia osotti hänen kädessään oleva leveä miekka. Nähtyään rakuunat huudahti Evan innoissaan: "Nuohan ovat samoja urhoja, jotka Gladsmuirissa pötkivät meitä pakoon, ennen kuin ehdimme niitä edes vielä tusinaa nitistää. Kyllä ne nyt osaavat näyttää rohkeilta." Pappi kehotti häntä pysymään hiljaa.

Fergus syleili Waverleytä, suuteli häntä molemmille poskille ja hypähti sitte kevyesti kärryihin. Evan istuutui hänen viereensä, ja kulkue lähti liikkeelle. Portilla rikolliset luovutettiin asianomaisilla menoilla siviilivirkamiesten haltuun. Kun yli-sheriffi oli lausunut: "Jumala varjelkoon Yrjö-kuningasta!" nousi Fergus seisaalle ja vastasi kaikuvalla äänellä: "Jumala varjelkoon kuningas Jamesia!" Nämä olivat viimeiset sanat, mitä Waverley kuuli hänen puhuvan. Kulkue loittoni vähitellen, ja hetken kuluttua oli Waverley linnan pihalla yksinänsä, tuijottaen jäykästi holviaukkoon, josta hänen ystävänsä oli ikipäiviksi häneltä kadonnut.

LV.
Dulce domum.

Sitä kauhun tunnetta, jonka valtaamana Waverley oli heti Ferguksen mestauksen jälkeen Carlislesta lähtenyt, seurasi vähitellen vakava surumielisyys, niin että hän saapuessaan synnyinseudulleen jo saattoi luonnon helmasta ammentaa lohdutusta. Mutta kuinka täyteläinen olikaan se ilo, jota tunsi saadessaan heittäytyä kunnianarvoisten sukulaisten syliin, joille hän oli velvollinen osottamaan kiitollisuutta ja rakkautta!

Ei ainoakaan moitteen sana häirinnyt heidän yhtymisensä iloa. Vaikka sir Everard ja mrs. Rachel olivat surreet Edwardin vaarallista liittoa nuoren chevalierin kanssa, niin hänen käytöksensä oli kuitenkin niiden periaatteiden mukainen, joissa he itse olivat kasvaneet. Eversti Talbot oli myös hyvin taitavasti raivannut Edwardille tietä ystävälliseen vastaanottoon kuvaamalla hänen uljasta esiintymistään varsinkin Prestonin luona. Sitä paitsi miellytti vanhaa paroonia ja hänen sisartaan se ajatus, että heidän veljenpoikansa oli ryhtynyt kaksintaisteluun niin etevän upseerin kuin everstin itsensä kanssa, vanginnut hänet ja siten kuolemasta pelastanut.

Waverleyn ulkomuoto, sotaelämän ahavoittama ja sotilaskurista ryhdikäs, osotti suurta voimaa ja miehevyyttä, vahvistaen todeksi everstin lausunnon ja samalla viehättäen kaikkia Waverley-Honourin asukkaita, jotka kilvan riensivät häntä katsomaan. Mr. Pembroke iloitsi salaa siitä rohkeudesta, jota Edward oli osottanut Englannin kirkon asiaa puolustaessaan; kuitenkaan ei hän voinut olla entistä oppilastaan hieman moittimatta siitä, että tämä oli leväperäisesti pidellyt hänen käsikirjotustaan. Niinpä hän kertoi joutuneensa kärsimään mieskohtaista epämukavuutta, kun kuninkaan lähetti oli tullut paroonia vangitsemaan. Silloin hän oli katsonut viisaimmaksi lymytä erääseen luolaan, jota entisen tarkotuksensa nojalla vielä nytkin nimitetään "papinluolaksi", eikä sinne oltu uskallettu kuin yhden kerran päivässä tuoda hänelle ruokaa, joka sitä paitsi oli useimmiten ollut haaleata. Edwardin mieleen muistui Bradwardinen paroonin paljoa ikävämpi turvapaikka, mutta hän ei tahtonut vertauksella loukata arvokasta opettajaansa.

Kaikki olivat innokkaita valmistuspuuhissa Edwardin häitä varten, joita hänen omaisensa jo kauvan olivat sydämestänsä toivoneet. Hänen nyt aikomansa avioliitto näytti heistä kaikin puolin edulliselta paitsi mitä varallisuuteen tuli, mutta tätähän heillä itsellään oli kylliksi. Sen vuoksi kutsuttiin mr. Clippurse taas Waverley-Honouriin. Mutta hän ei tullut yksinänsä; kun vanhuuden raihnaisuus jo alkoi rasittaa, oli hän liikekumppanikseen ottanut veljenpoikansa; liikkeen yhteisenä toiminimenä nyt oli Messrs. Clippurse ja Hookem. Näiden käskettiin laatia asianomaiset määräykset mitä anteliaimman kaavan mukaan, ikäänkuin Edward naisi päärin tyttären, joka laahaisi isänsä tiluksia lumikkovaippansa helmassa.

Vaikka Waverley koetti jouduttaa asiaa, vei silloisten kulkuneuvojen hitaisuus ja laillisten muotojen noudattaminen kaksi kuukautta aikaa, ennen kuin hän Englannista lähtönsä jälkeen taas saapui Duchraniin noutamaan morsiantaan. Kuuden päivän kuluttua vietettiin häät. Nuoren parin vihki arvoisa mr. Rubrick, joka oli Bradwardinen kotikappalainen. Frank Stanley oli samaan aikaan saapunut Duchraniin ja toimi sulhaspoikana. Lady Emily ja eversti Talbot olivat myös aikoneet olla häissä läsnä, mutta vähää ennen kävikin ilmi, ett'ei lady Emilyn terveydentila sietänytkään matkan vaivoja. Sen sijaan päätettiin, että Edward Waverley ja hänen puolisonsa, jotka paroonin kanssa aikoivat heti lähteä Waverley-Honouriin, poikkeisivat matkallaan muutamiksi päiviksi eversti Talbotin maatilalle, jonka tämä oli Skotlannissa ostanut ja jolla hän toistaiseksi asui.

Hääseurue matkusti komeasti. Sir Everard oli veljenpojalleen lahjottanut kuusi uljasta hevosta, joiden vetämät uusimmankuosiset vaunut ihmetyttivät puolta Skotlantia; jäljestä seurasivat mr. Rubrickin perhevaunut — molemmat olivat täynnä naisia. Sitte ratsasti joukko herroja, ja viimeisinä kulkivat palvelijat, joita oli ainakin parikymmentä. Kuitenkin tuli, ottamatta nälänhädän vaaraa lukuun, rättäri Macwheeble heitä vastaan tiellä ja pyysi poikkeamaan Pikku-Veolaniin. Parooni tuijotti häneen hämmästyneenä ja vastasi, että hän ja hänen poikansa kyllä kernaasti matkustaisivat Pikku-Veolanin kautta tervehtiäkseen rättäriä, mutta ett'eivät he aikoneet tuoda mukanansa koko häämatkuetta. Hän lisäsi ilomielin kuulleensa, että hänen kunnottoman seuraajansa myytyä tilukset vanha ystävä Duncan oli uudelta omistajalta takaisin saanut virkansa. Rättäri kumarteli ja yhä uudisti pyyntönsä, kunnes parooni, vaikka olikin tunkeilevaisuudesta harmissaan, kuitenkin suostui, peljäten muuten osottavansa sellaisia tunteita, joita kaikin mokomin tahtoi salata.

Heidän lähestyessään puistokujan päätä parooni vaipui vakavaan mietiskelyyn, josta hänet herätti vaan se huomio, että torninhuiput oli uudelleen rakennettu ja rauniokasat korjattu paikalta. Mutta enimmin häntä ihmetytti, että molemmat suuret kivikarhut oli taas pystytetty porttipylväiden päihin. "Uusi omistaja", hän lausui Edwardille, "on osottanut sinä lyhyenä aikana, jonka hän on tiluksia hallinnut, enemmän gusto, kuten italialaiset sanovat, kuin tuo Malcolm koira saavutti vita adhuc durante, vaikka itse olin häntä täällä kasvattanut. — Kun kerta on koirista puhe, niin eiköhän nuo ole Ban ja Buscar, jotka Davie Gellatleyn mukana tuolla hyppivät?"

"Ehdotan, että mennään niitä tapaamaan", sanoi Waverley; "sillä luullakseni talon nykyinen isäntä on eversti Talbot, joka haluaa meitä nähdä. Aluksi hieman epäilin teille mainita, että hän on ostanut vanhan kartanonne, ja voimmehan nytkin sivuuttaa tämän ja mennä rättärin luo, ell'ette mielellänne häntä tapaa."

Nyt oli paroonilla tilaisuus näyttää jalomielisyyttään. Hän henkäisi syvään, otti runsaasti nuuskaa ja huomautti, että kun kerta oli näin pitkälle joutunut hän ei voisi mennä everstin asunnon ohitse, ja että hänestä oli erittäin hauskaa nähdä entisten alustalaistensa uutta isäntää. Näin sanoen hän laskeutui ratsulta maahan, ja muut herrat seurasivat hänen esimerkkiään; myös naiset nousivat vaunuistansa. Hän tarjosi käsivartensa tyttärelleen ja kujaa alas mentäessä osotteli hänelle, kuinka pian Diva Pecunia oli kyennyt poistamaan kaikki hävityksen jäljet.

Kaikki kaadetut puut oli viety pois. Niiden juuretkin oli kaivettu irti ja maa sitten taas tasotettu ja turpeilla peitetty. Hävityksestä ei näkynyt enää merkkiäkään, ja ainoastaan hyvin perehtynyt silmä saattoi huomata muutoksia. Davie Gellatleyn ulkoasussa oli myös tapahtunut uudistus; hän tuli vieraita vastaan, toisinaan pysähtyen ihmettelemään omaa uutta pukuaan. Tosin hän loisti samoissa väreissä kuin ennenkin, mutta nyt hän esiintyi niin koreana, että olisi sopinut prinssinkin palvelijaksi. Hän läheni hyppien entisellä oudolla tavallaan, ensin paroonin, sitten Rosen luokse, ja silittäen vaatteitaan hän lakkaamatta huudahteli: "kaunis, kaunis Davie." Innoissansa hänen oli vaikea kunnollisesti laulaa monilukuisista sävelistänsä ainoatakaan, sillä erinomainen riemuntunne pyrki häntä läkähdyttämään. Myöskin koirat osottivat vallattomilla hypyillään, että nekin tunsivat entisen isäntänsä. "Totta puhuen, Rose", huudahti parooni, "näiden mykkien eläinten ja tuon narri paran kiitollisuus panee kyyneleet vuotamaan vanhoista silmistäni, kun taas Malcolm heittiö — mutta eversti Talbotille olen todellakin kiitollinen siitä, että hän on niin hyvin pitänyt huolta koiristani ja Davie poloisesta. Meidän ei kuitenkaan sovi jättää niitä tänne nauttimaan eläkettä."

Heidän vielä puhellessaan tuli lady Emily puolisonsa käsivarteen nojaten vieraita vastaan puistokujan sisäportilla ja lausui kaikki sydämellisesti tervetulleiksi. Kun esittely oli suoritettu, pyysi hän anteeksi, että oli käyttänyt pientä juonta houkuttaakseen heidät jälleen sellaiseen paikkaan, joka ehkä herättäisi heissä surullisia muistoja — "mutta kun tänne on tulossa uusi isäntä, niin me halusimme, että parooni —"

"Siis mr. Bradwardine ja samoin mr. Waverley, teidän pitäisi tulla katsomaan, mitä olemme tehneet saadaksemme isienne kartanon entiseen kuntoon."

Parooni vastasi vaan syvällä kumarruksella. Ja todellakin, kun hän astui kartanon pihalle, näytti kaikki olevan korjattuna entisellensä, millaiseksi oli jäänyt muutamia kuukausia takaperin hänen lähtiessään sotaretkelle, paitsi suuria hevostalleja, jotka olivat palaneet ja saaneet sijaansa siromman muotoisia rakennuksia. Kyyhkyslakka oli taas täynnä; suihkukaivo kimalteli leikkien kuin ennenkin, ja kaikki karhut seisoivat niin huolellisesti korjattuina ja täydennettyinä, ett'ei niissä voinut ollenkaan huomata äskeisen väkivallan vaikutuksia. Kun näihin vähäpätöisiin yksityisseikkoihin oli pantu niin paljon huolta, niin ei tarvinne erittäin mainita, että itse päärakennus oli perinpohjin korjattu, samoin kuin puutarhat olivat uudestaan täydessä loistossa. Sitä paitsi oli kaikkialla koetettu niin paljon kuin mahdollista säilyttää entistä muotoa ja sävyä. Parooni silmäili ympärilleen äänetönnä ihmetellen: vihdoin hän kääntyi eversti Talbotin puoleen.

"Lausuessani teille, sir, hartaimman kiitokseni perheeni tunnuskuvien uudistamisesta entisellensä en voi olla ilmaisematta kummastustani siihen, ett'ette ole minnekään sijottanut omaa vaakunaanne; muistaakseni se on vahtikoira, jota ennen muinoin nimitettiin 'talbot'iksi.' Ainakin pitää sellaista koiraa vaakunassaan uljas ja mainio Shrewsburyn kreivi, jonka kanssa perheenne on epäilemättä läheistä sukua."

"Luullakseni", vastasi eversti hymyillen, "meidän koiramme ovat samaa alkujuurta — jos muuten vaakunakilvet rupeisivat kiistelemään etevämmyydestä, niin minä puolestani voisin sanoa: 'tappele koira, tappele karhu'."

Näin puheltaessa ja paroonin ottaessa uudestaan hyvän annoksen nuuskaa he olivat astuneet huoneisiin sisälle, nimittäin parooni, Rose ja lady Emily nuoren Stanleyn ja rättärin kanssa, kun taas Edward ja muu seura oli jäänyt katselemaan uutta kasvihuonetta, jossa rehotti mitä ihanimpia kasveja. Parooni alkoi uudestaan puhella mieliaineestaan: "Vaikka te suvaitsettekin leikkisästi vähentää sukunne mainetta, eversti Talbot, kuten olen nähnyt toistenkin ylhäisten aatelismiesten menettelevän kotimaassanne, niin täytyy minun kuitenkin huomauttaa, että vaakunanne on vanhimpia ja mainioimpia, samoin kuin nuoren ystäväni Stanleynkin tunnusmerkki, jona on kotka ja lapsi."

"Te olette rohkea poika, sir", virkkoi parooni, joka oli suuresti mieltynyt nuorukaiseen, ehkä senkin vuoksi, että tämä häntä toisinaan härnäili, "rohkea poika te olette, ja täytynee kai minun joskus teitä hieman kurittaa." Samalla hän puristi suurta ruskeaa nyrkkiään. "Mutta kuulkaapa nyt, eversti Talbot, mitä aioin sanoa: Teillä on pitkän pitkä sukujohto, ja kun nyt olette laillisella tavalla ja asianmukaisia muotoja noudattaen hankkinut itsellenne ja suvullenne tämän maatilan, jonka olen itseltäni ja omaisiltani menettänyt, niin toivon sen pysyvän teidän perheenne omana yhtä monta vuosisataa kuin se oli viimeisen omistajansa suvulla."

"Mr. Bradwardine, siinä lausuitte todella ystävällisen toivomuksen", vastasi eversti.

"Kuitenkaan en voi jättää ilmaisematta teille ihmettelyäni, eversti Talbot", jatkoi parooni, "että te, jossa olen huomannut niin paljon amor patriae, kun Edinburgissa toisemme tapasimme, jotta muita maita suorastaan halveksitte, nyt olette katsonut hyväksi pystyttää kotijumalanne procul a patriae finibus ja siten ikäänkuin tuomita itsenne maanpakoon."

"Totta tosiaan, parooni, minä en enää käsitä että vanhan sotilaan pitäisi yhä eksyttää toista ollakseen kavaltamatta muuatta salaisuutta, jonka nuo nuoret pöhköt Waverley ja Stanley sekä yhtä narrimainen vaimoni ovat päähänsä saaneet. Siksi ilmotan nyt teille, että tämän suuren maatilan myyjälle etukäteen antamallani rahasummalla sain ostettua vaan pienen metsästyslinnan ——shiressä, nimeltä Brerewood Lodge, ynnä siihen kuuluvat parisataa acrea maata, jonka pääansiona on se etu, että se sijaitsee vaan muutamien penikulmien päässä Waverley-Honourista."

Rättäri, jota tämä vetoominen tarkotti, oli jo kauvan aikaa tepsutellut maltitonna heidän ympärillään, "kuten kana kuumalla halstarilla", niinkuin hän itse jälkeenpäin hykerrellen kuvaili, mutta samalla hänen olisi sopinut lisätä, "tai kuten muninut kana täydessä loistossaan."

Nyt hän astui esille. "Niin, sen minä voin, hyvät herrat", ja kiireesti kiskoen taskustaan näkyviin mytyn papereita, joiden punaisia siteitä hän mielenliikutuksesta vapisevin sormin päästeli, hän lisäsi: "Tässä on luovutus- ja kauppakirja, jonka Malcolm Bradwardine Inch-Grabbitista on omakätisesti allekirjottanut ja asianomaiset todistajat oikeaksi vahvistaneet; sen mukaan hän määrätystä rahasummasta, joka hänelle on paikalla käteisesti suoritettu, luovuttaa ja säätää, että Bradwardinen, Tully-Veolanin ja muut tilukset kaikkinensa, mitä niihin kuuluu, ynnä linna, rakennukset ja —"

"Siirtyvät Cosmo Comyne Bradwardinelle, Esq.", jatkoi rättäri, "hänelle ja hänen perillisellensä ja oikeudenomistajillensa, ainiaaksi ja peruuttamattomasti — pidettäviksi joko a me vel de me — —"

"Kunniallisen miehen omantunnon nimessä, eversti, minä luen niin lyhentäen kuin tämä tyyli ikinä sallii. — Kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla ja määräyksellä, että — —"

"Mr. Macwheeble, tätähän sittenkin kestää kauvemmin kuin Venäjän talvea — suokaa anteeksi, että keskeytän. Niin, mr. Bradwardine, perhetilanne on taas kokonansa teidän omanne ja käytettävänne; sen rasituksena on vaan se summa, joka tarvittiin takaisin ostoon, mutta olen kuullut, että itse omaisuus on paljoa arvokkaampi."

"Vanha virsi — vanha virsi, ell'ei herroilla ole mitään sitä vastaan", huudahti rättäri käsiään hieroen. "Katsotaanpa tilikirjoja."

"Mainitun rahasumman on mr. Edward Waverley antanut käytettäväksi; se saatiin kauppahintana hänen isänsä omaisuudesta, jonka häneltä ostin, ja on kiinnitetty hänen puolisonsa, teidän tyttärenne, ja tästä avioliitosta syntyvien lasten hyväksi."

"Se on yleinen kiinnitys", huomautti rättäri, "vakuudeksi Rose Comyne Bradwardinelle alias Waverleylle, elinkorkona ja mainitusta avioliitosta mahdollisesti syntyville lapsille läänityksenä: ja minä laadin sitäpaitsi erikoisen, ennen avioliittoa tehdyn sopimuksen, intuitu matrimonii, jott'ei sitä jälkeenpäin voitaisi kumota lahjotuksena inter virum et uxorem."

Vaikea on sanoa, tunsiko vanha parooni enemmän onnea perintötilansa palauttamisesta itsellensä vai siitä hienotunteisuudesta ja jaloudesta, ett'ei hänelle oltu toimitettu mitään sitoumuksia niihin määräyksiin nähden, joita hänen olisi muuten ollut annettava kuolemansa varalta, ja että kaikin tavoin vältettiin sellaista muotoa, jonka kautta hän olisi joutunut rahallisiin velvollisuuksiin. Kun hämmästyksen ja ilon ensi hetki oli kulunut, kääntyivät hänen ajatuksensa taas kelvottomaan miesperilliseensä, joka hänen sanainsa mukaan oli Esaun lailla hernerokasta myynyt esikoisuutensa.

"Mutta arvaatteko, kuka hänelle sen rokan keitti?" riemuitsi rättäri. "Haluaisinpa tietää kuka sen teki, ell'ei juuri Duncan Macwheeble! Nuori mr. Waverley jätti koko homman minun hoteisiini alusta saakka — ihan ensi idusta lähtien, niin sanoakseni. Siinä sitä oli juonittelemista — piti olla sokkosilla heidän kanssansa — ja taas maklakoida paraansa mukaan; ja sen minä vaan sanon, että lopulta sain Inch-Grabbitin ja Jamie Howien aika sievästi ansaan. Kyllä sen vielä huomaatte! En minä niin tuhma ollut, että olisin kauniin nuoren sulhasen kanssa mennyt heidän puheilleen — silloinhan he heti olisivat korottaneet hinnan ihan mahdottomiin. Ei sinne päinkään — minä panin heidät tutisemaan kauhusta, kun kuvasin villejä talonpoikiamme ja Mac-Ivorin miehiä, jotka vieläkään eivät ole rauhottuneet. Viimein he pimeän tultua eivät tohtineet askeltakaan mennä huoneestaan ulos, kun pelkäsivät, että John Heatherblutter tai muu paholainen olisi tuota pikaa heidän kimpussaan. Toiselta puolen taas kiristin heitä eversti Talbotin nimellä — kehtaisivatko todellakin vaatia hävytöntä hintaa herttuan ystävältä? Eivätkö he tienneet, mikä herra se on? Tai eikö heille riittänyt esimerkkejä onnettomista, harhaan joutuneista miekkosista — —"

"Mutta sanokaahan esimerkiksi, kuka Derbyyn lähti, mr. Macwheeble?" kysyi häneltä eversti kahdenkesken.

"Hiljaa, eversti. Herran tähden hiljaa! Jättäkää se kirppu siksensä. Derbyssä oli monta uljasta miestä, eikä sitä paitsi sovi puhua nuorasta talossa missä —" Samalla hän viekkaasti hymähtäen nyökäytti päätään parooniin päin, joka oli vaipunut syviin haaveisiin.

Äkkiä parooni vei Macwheeblen syrjään, niin että muut kuulivat vaan joitakuita sanoja heidän keskustelustaan. Tämä koski varmaankin karttamerkkejä ja pergamenttia, sillä mikään muu puheenaine — isäntänsäkään käsittelemänä, joka kuitenkin oli taas hyvin mahtava — ei olisi siinä määrässä voinut kiinnittää rättärin vakavaa ja kunnioittavaa huomiota.

"Ymmärrän teidän armonne täydellisesti; se käy yhtä helposti kuin oikeuden päätös vastaajan poissa ollessa."

"Edwardille ja Roselle, minun kuoltuani, ja heidän miespuoliselle perillisellensä — mutta etuoikeus olkoon toisella pojalla, jos Jumala heille suo kaksi — ja hänen on otettava Bradwardinen nimi ja vaakuna, ilman muuta nimeä tai tunnuskuvaa."

"Ahaa!" huusi rättäri. "Huomenna varhain minä sepitän pienen suunnitelman. Siihen ei tarvita muuta kuin luopumiskirja in favorem. Kyllä minä sen saan valmiiksi ja asianmukaiseen kuntoon ylikamarioikeuden ensi istuntoon."

Heidän yksityinen keskustelunsa päättyi tähän, ja paroonia kutsuttiin ottamaan vastaan uusia vieraita Tully-Veolaniin. Näitä olivat majuri Melville Cairnvreckanista ja arvoisa mr. Morton, mukanaan pari paroonin tuttavaa, joille oli salaa ilmaistu, että hän jälleen oli saanut haltuunsa isiensä maatilan. Alhaalla pihalla kuului kyläläisten riemuhuutoja; sillä Saunders Saunderson, joka kiitettävän viisaasti oli jaksanut monta päivää säilyttää salaisuuden, oli nyt päästänyt kielensä valloilleen, kun näki vaunujen saapuvan.

Mutta sillä välin kun Edward vastaanotti majuri Melvillen erittäin kohteliaasti ja papin mitä herttaisimman ystävällisesti, näytti hänen appensa hieman nololta ikäänkuin olisi epätietoisena, miten voisi tyydyttää vierasvaraisuuden välttämättömät vaatimukset ja toimittaa juhlan vuokraajilleen ja alustalaisilleen. Lady Emily tuli pelastamaan hänet pälkäästä huomauttaen, että vaikka hän oli monessa suhteessa mitätön edustamaan Edward Waverleyn puolisoa, hän sittenkin toivoi paroonin hyväksyvän ne juhlatoimet, joihin hän niin monen vieraan varalta oli ryhtynyt; täällä voitaisiin nyt tarjota jonkun verran mukavuutta, jotta Tully-Veolanin kuulu vieraanvaraisuus ei häpeään joutuisi. Mahdotonta on kuvata, miten tyytyväisenä parooni kuunteli tätä vakuutusta: hänen ryhdissään ilmeni ritarillisuutta, joka puoleksi kuului jäykälle skotlantilaiselle lairdille ja puoleksi ranskalaisen armeijan entiselle upseerille, kun hän kauniille puhujalle tarjosi käsivartensa ja menuettia muistuttavin askelin saattoi hänet suureen ruokasaliin muun joukon heitä seuratessa.

Niiden viittausten ja neuvojen mukaan, mitä oli Saundersonilta saatu, oli tässä samoin kuin muissakin huoneissa kaikki järjestetty entisen mallin mukaan; missä taas tarvittiin uusia huonekaluja, oli niiden valitsemisessa noudatettu entisen sisustuksen luonnetta. Ainoastaan yksi uusi koriste oli hankittu tähän komeaan saliin, ja se sai paroonin silmät kyyneltymään. Siellä oli nimittäin eloisa maalaus, joka esitti Fergus Mac-Ivoria ja Waverleytä ylämaalaisessa asussa; taustana oli synkkä kalliorotko, jonka lävitse koko klan näkyi marssivan. Kuva oli tehty henkevän luonnoksen mukaan, jonka muuan lahjakas nuorukainen oli Edinburgissa ollessaan piirtänyt, ja sen oli luonnollisessa koossa maalannut etevä lontoolainen taiteilija. Tätä aihetta ei olisi sen paremmin voinut käsitellä itse Raeburnkaan, jonka ylämaalaissankarit melkein aina näyttävät olevan putoamassa kehyksistä. Glennaquoichin onnettoman päällikön myrskyiseen, tuliseen ja ylpeään luonteeseen oli hänen onnellisemman ystävänsä miettivä, haaveksiva ja innostunut ilme viehättävänä vastakohtana. Kuvan vieressä riippuivat ne aseet, jotka Waverleyllä oli ollut äskeisessä kansalaissodassa. Kaikkea tätä katseltiin ihaillen ja vakavin tuntein.

Mutta huolimatta tunteista ja hyveistä ihmisten täytyy syödä; ja istuutuen pöydän alapäähän parooni vaati lady Emilyä suorittamaan emännän toimet sen yläpäässä kunniasijalla, jotta nuoret, kuten hän lausui, voisivat heistä molemmista ottaa hyvää esimerkkiä. Lyhyen äänettömyyden jälkeen, jonka hän käytti ratkaistakseen mielessään, kummalle kirkolle oli annettava etuoikeus, presbyteeriläisellekö vai Skotlannin piispalliselle, hän pyysi mr. Mortonia vieraana pappina, anomaan Jumalalta siunausta ja huomautti, että mr. Rubrick, joka nyt oli kotona, voisi lausua kiitokset hänen osakseen tulleesta suuresta armosta. Juhla-atria oli erinomainen. Saunderson palveli vieraita asianomaisessa puvussa, apunaan kaikki entiset palvelijat, jotka taas oli kutsuttu kokoon, paitsi kahta, joista Cullodenin taistelun jälkeen ei oltu sanaakaan kuultu. Kellareissa oli runsaasti viinejä, jotka yksimielisesti tunnustettiin mainioiksi; ja täksi illaksi oli saatu sekin toimeen, että suihkukaivon karhu pihalla päästi kidastaan maukasta viinapunssia alemmille vieraille.

Atrian jälkeen parooni aikoi esittää maljan ja katsahti surumielisesti sivupöydälle; siellä oli komeilemassa suuri joukko hänen hopea-astioitaan, jotka oli joko piilotettu aikanansa tai saatu takaisin ostetuksi sotamiehiltä naapurien avulla.

"Nykyisenä aikana", hän lausui, "täytyy niiden olla kiitollisia, joiden on onnistunut pelastaa henkensä ja maansa; mutta kun nyt aion esittää tämän maljan, en voi olla mielipahoin ajattelematta, että minulta on kadonnut muuan vanha peru, lady Emily, muuan poculum potatorium eversti Talbot."

Tällä hetkellä paroonia kyynäspäästä nyhkäisi hänen majordomonsa, ja kääntyessään vanha herra näki palvelijansa kädessä Saint Duthacin kuuluisan pikarin, Bradwardinen siunatun karhun! Epäilen, tokko hänen sukutilansa takaisin saaminen oli häntä enemmän riemastuttanut kuin tämä näky. "Kunniasanani kautta", hän huudahti, "pitää melkein uskoa olevan tonttuja ja keijukaisia, lady Emily, silloin kun te olette saapuvilla!"

"Olen hyvin onnellinen", sanoi eversti Talbot, "kun tämän vanhan perheaarteen löytäminen on antanut minulle tilaisuutta edes jollakin tapaa osottaa teille sydämellistä harrastustani kaikkeen, mikä nuorta ystävääni Edwardia koskee. Mutta poistaakseni mielestänne sen epäluulon, että lady Emily lienee tonttu, voin teille kertoa, miten tämän asian laita on. Ystävänne Frank Stanley, johon on tullut jonkunlainen tartan-kuume siitä alkaen, kun Edward hänelle jutteli Skotlannin oloista ja tavoista, sattui kerran meille kuvailemaan tätä merkillistä vanhaa pikaria. Palvelijani Spontoon, joka vanhan, uskollisen sotilaan tavoin kaikki huomaa ja vähän puhuu, huomautti minulle jälkeenpäin, että tuollainen hopeaesine oli hänen muistaakseen ollut erään mrs. Nosebagin huostassa. Tämä taas oli alkuaan toiminut panttilainaajan apulaisena ja viimeisten ikävien tapausten lomassa saanut Skotlannissa tilaisuutta hieman työskennellä vanhassa ammatissaan, joten ainakin puolet armeijan arvosaalista oli joutunut hänen käsiinsä. Tietysti me heti hankimme pikarin haltuumme, ja minun olisi erittäin iloista teiltä kuulla, ett'ei sen arvo ole vähentynyt, vaikka saattekin sen minun kauttani takaisin."

Silloin tipahti kyynel viiniin, jota parooni kaasi, kun hän esitti juotavaksi kiitosmaljan eversti Talbotille ja toisen maljan "Waverley-Honourin ja Bradwardinen nyt yhtyneiden sukujen onneksi ja menestykseksi."

Minun ei enää tarvitse muuta mainita kuin ett'ei milloinkaan ole vilpittömämmin lausuttu toivomusta ja ett'ei maallisten olojen vaihtelevaisuuteen nähden myös mikään toivomus ole pääasiassa onnellisemmin täyttynyt.

Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING with public domain eBooks. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

*** START: FULL LICENSE ***
THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is in the public domain in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States.

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from the public domain (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread public domain works in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S. Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:
Dr. Gregory B. Newby
Chief Executive and Director
[email protected]

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook, Waverley, by Walter Scott

E-text prepared by Tapio Riikonen

WAVERLEY

I. Waverley-Honour. — Katsaus menneeseen.

II. Kasvatus.

III. Ammatin valinta.

IV. Waverleyn jäähyväiset.

V. Skotlantilainen aateliskartano.

VI. Lisää kartanosta ja sen ympäristöstä.

VII. Rose Bradwardine ja hänen isänsä.

VIII. Pidot.

IX. Katumus ja sovinto.

X. Eilistä järkevämpi päivä.

XI. Muuan havainto. — Waverley alkaa kotiutua Tully-Veolanissa.

XII. Rosvoretki ja sen seuraukset.

XIII. Ylämaan sissin tyyssija.

XIV. Päällikkö ja hänen asuntonsa.

XV. Päällikön sisar.

XVI. Uutisia Englannista.

XVII. Tunnustus.

XVIII. Kirje Tully-Veolanista.

XIX. Miten Waverley alamaassa vastaanotettiin.

XX. Kuulustelu.

XXI. Neuvottelu ja mitä siitä lähti.

XXII. Asiat oikenevat hiukan.

XXIII. Kohtaus matkalla.

XXIV. Waverley on vielä ahdingossa.

XXV. Mr. Balmawhapplen matkassa.

XXVI. Vanha ja uusi tuttava.

XXVII. Salaperäisyys alkaa selvitä.

XXVIII. Soturipäivällinen.

XXIX. Tanssiaiset.

XXX. Eräs tapaus herättää hyödyttömiä mietteitä.

XXXI. Taistelu-aatto.

XXXII. Taistelu.

XXXIII. Odottamaton pula.

XXXIV. Englantilainen vanki.

XXXV. Vähäpätöisiä asioita.

XXXVI. Rakkausjuonia ja politiikkaa.

XXXVII. Seuraelämää ja lemmen juonia.

XXXVIII. Fergus kosijana.

XXXIX. "Yhdestä toiseen aina."

XL. Kunnon miehen murhe.

XLI. Ponnistus.

XLII. Sotaretki.

XLIII. Sekamelska kuningas Agramantin leirissä.

XLIV. Kahakka.

XLV. Satunnaisuuksia.

XLVI. Matka Lontooseen.

XLVII. Mitä nyt on tehtävä?

XLVIII. Hävitys.

XLIX. Molemminpuolisia kertomuksia.

L. Lisää selityksiä.

LI.

LII. "Kiire kihlatessa paras."