Kirj.
Suomennos
WSOY, Porvoo
1922.
Kieltäymystä on ollut monenlaista tässä maailmassa. Mutta pohjaltaan on kieltäymys aina samaa. Kummallista on siinä vain se, että miehet ja naiset luopuvat rakkaimmastaan koko maailmassa jonkun vieläkin rakkaamman vuoksi. Niinhän Abel uhrasi laumansa esikoisia ja niiden ihraa. Lauman esikoiset ja niiden tali oli hänelle rakkainta, mutta hän uhrasi ne saadaksensa Jumalan suosion. Ja samoin oli laita Abrahamin, kun hän valmistautui uhraamaan poikansa Isakin kivisellä alttarilla. Hän rakasti suuresti Isakia, mutta hän rakasti Jumalaa vielä enemmän. Kenties hän pelkäsi Jumalaa. Olkoon tämä nyt niin taikka näin, pari milliaardia ihmistä on sen selittänyt rakkaudeksi Herraa kohtaan, ja että Abraham tahtoi palvella häntä.
Ja koska nyt on vahvistettu totuus, että rakastaminen ja palveleminen kuuluvat yhteen ja että uhraaminen ja luopuminen on palvelemista, niin on silloin Jees Uck, vaikka hän olikin vain tummaihoiseen rotuun kuuluva nainen, rakastanut yhtä jalosti kuin jaloimmat. Hän ei suinkaan historiaa tuntenut, oli vain oppinut selittämään ilman ja tuulen laadut metsäeläinten tavoista ja elämästä. Ei hän siis ollut koskaan kuullutkaan Abelista eikä Abrahamista puhuttavan. Ja koskei häntä sattumus ollut heittänyt Pyhän Ristin sisarten yhteyteen, ei hän tiennyt mitään Ruthista, tuosta moabitilaisesta naisesta, joka luopui Jumalastaankin vieraan maan oudon naisen vuoksi. Jees Uck oli vain oppinut kieltäytymään niinkuin nuija tottelee liikevoimaa ja jotakuinkin samalla tavalla kuin koira pakotettuna luopumaan ytimekkäästi luusta. Ja kuitenkin, kun hänen koettelemustensa hetki löi, kesti hän sen niin hyvin kuin joku jalorotuisempi kieltäytyen suurenmoisella tavalla.
Tämä on Jees Uckin tarina, ja samalla kerrotaan Neil Bonnerista ja Kitty Bonnerista ja parista Bonnerin jälkeläisestä. Jees Uck kuului tosin tummaihoisten rotuun, se on totta, mutta hän ei ollut intiaani, ei eskimo eikä innuiti. Vanhat suulliset tarinat tiesivät kertoa, että eräs Skolkz, eräs yukonilainen toyooti-intiaani, joka nuoruudessaan oli vaeltanut innuitien deltamaalla, olisi liittynyt erääseen heidän naiseensa, jonka nimi oli Olillie. Olillien äiti oli eskimo ja isä innuiti. Skolkzilla ja Olilliella oli tytär Halie ja tämä oli Jees Uckin äidinäiti.
Halie, jossa jo oli kolmen heimon verta ja joka ei kammonut vieraaseen heimoon sekaantumista, liittyi venäläiseen Shpack-nimiseen turkiskauppiaaseen, joka aikoinaan tunnettiin nimellä »vahva ja paksu». Shpack saa tässä käydä venäläisestä tarkemman lajituksen puutteessa, sillä hänen isänsä, slavonilainen rangaistusvanki, oli paennut pohjoisen Siperian elohopeakaivoksista ja tavannut Qimban, paimentolaisnaisen, josta tuli Shpackin äiti. Shpack oli Jees Uckin äidinisä.
Ellei Shpack olisi joutunut merikansan vangiksi napamaiden hurjien asukkaiden käsiin, ei hänestä olisikaan tullut Jees Uckin äidinisää eikä Jees Uckin tarinaa olisi olemassakaan. Mutta hän joutui napaseutulaisten vangiksi, pakeni Kamtshatkaan ja joutui sieltä norjalaisten valaanpyytäjien laivassa Itämerelle. Kohta sen jälkeen hän ilmestyi Pietariin, eikä kulunut monta vuotta, kun hän oli matkalla itään päin, vaeltaen samaa vaivalloista tietä kuin hänen isänsä puoli sataa vuotta aikaisemmin oli kulkenut tuskassa ja vaivassa. Mutta Shpack oli vapaa mies, kulki suuren venäläisen turkisyhtiön palveluksessa. Tässä toimessaan hän vaelsi yhä itäänpäin yli Beringin meren venäläiseen Amerikkaan. Pastolik'issa lähellä suurta Yukonin suistomaata hän otti Halien vaimokseen. Tästä avioliitosta syntyi tyttölapsi Tukesan.
Yhtiön käskystä lähti Shpack kanoottimatkalle parinsadan peninkulman päähän Yukonia ylöspäin Nulaton asemalle, ottaen mukaansa Halien ja pikku Tukesanin. Tämä tapahtui v. 1850, ja juuri samana vuonna virtaintiaanit hyökkäsivät Nulatoon hävittäen sen tykkänään. Siellä päättyi Shpackin ja Halien elämä. Tänä kauheana yönä hävisi Tukesan tietämättömiin. Vielä tänäkin päivänä kieltävät toyootit osallisuutensa tähän juttuun, mutta olkoon sen asian laita kuinka tahansa, totta kuitenkin on, että Tukesan kasvoi heidän joukossaan ja oli naimisissa kaksi kertaa. Lapsia hänellä ei ollut. Toiset naiset ravistelivat päätään eikä heimon miehistä kukaan uskaltanut kolmatta kertaa naida lapsetonta leskeä. Mutta tähän aikaan oli siellä mies nimeltä Spike O'Brien. Fort Yukon oli Hudson Bay Companyn asema ja Spike O'Brien oli siellä palvelijana. Hän oli hyvä palvelija, mutta paikka oli huono hänen mielestään, ja tämän mielipiteensä hän ilmaisi pakenemisellaan. Matka hänen päämääräänsä olisi kestänyt kokonaisen vuoden, jos hän olisi kulkenut asemalta asemalle. Ja koska asemat olivat kaikki yhtiön omia, tiesi hän hyvin, ettei paosta sitä tietä mitään tulisi. Hänen täytyi siis lähteä alas Yukonia myöten. Olihan totta sekin, ettei mikään valkeaihoinen mies ollut kulkenut Yukonia alas eikä kukaan valkea mies tiennyt, laskiko Yukon Pohjoiseen Jäämereen vai Beringin mereen — mutta Spike O'Brien oli kelttiläinen ja vaarojen houkutusta hän oli aina valmis seuraamaan.
Muutaman viikon päästä hän nälän ja vaivojen uuvuttamana ja kuumeesta puolikuolleena veti veneensä erään toyootikylän rannalle ja kaatui heti pyörtyneenä maahan. Kun hän sitä seuraavina viikkoina tointuessaan katseli Tukesania, mielistyi hän naiseen. Ja samoin kuin Shpackin isä, joka eli korkeaan ikään Siperian paimentolaisten keskuudessa, olisi Spike O'Brien saanut ainaisesti lepuuttaa väsyneitä jalkojaan toyootien luona. Mutta seikkailuhalu sai hänet valtoihinsa ja ajoi miehen matkaan. Sillä samoin kuin hän oli kulkenut York Factorysta Fort Yukoniin, samoin hän saattaisi mennä Fort Yukonista aina mereen saakka ja saada senkin kunnian, että oli ensimmäisenä kulkenut luoteisväylän maitse. Hän kulki myöskin pitkin virtaa, voitti tavoittamansa kunnian, mutta pysyi tuntemattomana ja ylistämättömänä. Myöhemmin hänellä oli merimiesravintola San Franciskossa, jossa häntä pidettiin erittäin etevänä valehtelijana, koska hän puhui täysiä tosia.
Kaiken kaikkiaan: Tukesan synnytti lapsen. Ja tämä lapsi oli Jees Uck. Olemme nyt tarkkaan seuranneet hänen sukujuurtaan näyttääksemme, ettei hän ollut intiaani eikä eskimo, ei innuiti eikä oikeastaan mitään muutakaan rotua. Samalla olemme tahtoneet todentaa minkälaisia sukupolvien heitteitä me kaikki olemme ja miten ne juuret risteilevät, joista syntymme, johdetaan.
Suonissaan seikkailijaveri ja kaikki, mitä hän on monilta esi-isiensä roduilta perinyt, kasvoi Jees Uck erinomaiseksi kaunottareksi. Hänen kauneutensa on tosin kummallista laatua ja kylliksi itämaalaista eksyttääkseen rotututkijoita. Hän oli erittäin notkea ja solakka. Kelttiläisestä ei hänessä ollut muuta jälkeä kuin mielikuvituksen herkkyys. Kenties oli se myöskin ajanut hänen lämpöisen verensä ihon pinnalle, mikä teki sen värin hiukan vaaleaksi, mutta se saattoi olla yhtä hyvin Shpackin perintöä, tuon »suuren ja paksun», joka taas oli perinyt slavonilaisen isänsä ihonvärin. Ja kaikkein parhaat olivat silmät, suuret, mustat, loistavat silmät — puolirotuisen silmät, pyöreät, täysmuotoiset silmämunat ja intohimoinen ilme, silmät, jotka ilmaisivat tumman rodun sekaantumista vaaleaan. Hänen perimänsä valkea veri ja oma valppautensa tekivät hänet tavallaan kunnianhimoiseksi. Muuten hän oli kasvatukseltaan ja katsantokannaltaan täydellisesti toyooti-intiaani.
Eräänä talvena Jees Uckin ollessa nuori nainen sattui Neil Bonner hänen tielleen. Tämä tapahtui vastoin Neil Bonnerin tahtoa, samoin kuin hänen tulemisensakin tähän maahan. Se nyt oli oikeastaan ihan jyrkästi hänen tahtoaan vastaan. Kuponkeja leikkaavan ja ruusuja viljelevän isän ja seuraelämässä liehuvan äidin hoidossa oli hänestä tullut hulivili. Hän ei ollut huonoluonteinen. Mutta täytyykin miehen, jolla on täysi toimeentulo eikä mitään työtä, jollakin tavalla purkaa tarmoaan. Neil Bonner oli juuri tällaisessa asemassa. Ja hän purki tarmoaan niin tuntuvasti, että kun välttämätön huippukohta oli saavutettu, kömpi hänen isänsä — Neil Bonner vanhempi — ulos ruusutarhastaan hurjana säikäyksestä ja katseli poikaansa hämmästynein silmin. Sitten hän meni vertaisensa ammatinharjoittajan luo tapansa mukaan neuvottelemaan, niinkuin kupongeista ja ruusuistakin, ja nämä molemmat miehet määräsivät nuoren Neil Bonnerin kohtalon. Hänet piti lähettää maailmalle parantumaan — unohtamaan hullutukset ja ponnistelemaan heidän oivalliselle tasolleen.
Kun tämä päätös oli tehty ja nuori Neil Bonner hiukan katunut ja koko lailla hävennyt, kävi kaikki muu sangen kevyesti. Molemmat ammattitoverit olivat suurien osakkeiden omistajia P.C.-yhtiössä. Tuolla yhtiöllä oli kokonaisia laivastoja virroilla ja valtamerilaivoja merellä. Paitsi tätä veden kyntämistä oli se yrityksillään piirittänyt myöskin maata noin satatuhatta neliöpeninkulmaa. Niinpä yhtiö lähetti nuoren Neil Bonnerin pohjolaan valkeille alueille oppimaan ja kehittymään yhtä hyväksi kuin isä oli. — Viiden vuoden yksinkertainen elämä siellä kaukana työssä ja poissa kaikesta houkuttelevasta tekee hänestä miehen, sanoi vanha Neil Bonner, ja sitten hän taas kömpi ruusutarhaansa. Nuori Neil puri hammasta, otti tuiman muodon ja tarttui työhön. Hän täytti paikkansa hyvin ja saavutti esimiestensä suosion. Ei siksi, että työ olisi erittäin miellyttänyt häntä, mutta se esti häntä menettämästä järkeään.
Ensimmäisenä vuonna hän tahtoi kuolla. Toisena hän kirosi luojaansa. Kolmantena hän horjui kummankin näiden kantojensa välillä ja riitaantui esimiehensä kanssa. Hän voitti kiistassa, mutta esimies piti kuitenkin viimeisen sanan — ja tämän sanan voimalla Neil Bonner karkoitettiin sellaiseen paikkaan, että edellinen sen rinnalla oli ollut hänestä paratiisi. Mutta hän lähti sinne valittamatta, sillä pohjola oli tehnyt hänestä toden totta miehen.
Siellä täällä kartalla valkoisilla alueilla nähdään pieniä pyörylöitä, hyvin o-kirjaimen näköisiä, ja toisella puolella tätä pyörylää on nimi, esimerkiksi Fort Hamilton — Yana Station — Twenty Mile — ja me uskomme, että nuo valkeat seudut ovat hyvinkin asutuita, ovat kaupunkeja, kyliä... Mutta eihän se ole mitään muuta kuin tyhjää kuvittelua. Twenty Mile, joka on hyvin toisten asemien kaltainen, on puurakennus, jotakuinkin yhtä suuri kuin tavallinen kulmatalo, pohjakerrassa ruokakauppa ja ensimmäisessä kerroksessa vuokrattavia huoneita. Pihalla on korkeajalustainen tai pylväsjalkainen varastohuone ja sitäpaitsi pari ulkohuonetta. Pihassa ei ole minkäänlaista aitausta. Sen ala riittää silmänkannon matkan päähän ja arvaamattoman pitkän kappaleen vielä sen taaksekin. Mitään muita taloja ei ole näkyvissäkään, mutta toyootit majoittuvat väliin talvileirille noin peninkulman tai parin päähän Yukonille. Tämä on Twenty Mile, yksi P.C.-yhtiön monista tuntosarvista. Täällä yhtiön asiamies hoitaa apulaisensa keralla kauppaa vaihtaen intiaaneilta nahkoja ja myyden tavaraa oikullisille kullankaivajille, jotka maksavat kaiken kultahiekalla. Täällä asiamies ja hänen apulaisensa odottavat koko talven kevättä, ja kun se tulee, asettuvat he kiroillen katolle, sillä Yukon tulvii. — Tänne nyt lähetettiin Neil Bonner neljäntenä maanpakolaisvuotenaan hoitamaan koko liikettä.
Hän ei karkoittanut ketään edeltäjää paikoiltaan. Se, joka asemaa oli hoitanut, tappoi itsensä, »koska paikka oli perin paha» — sanoi apulainen, joka vielä oli jäljellä. Toyootit olivat toista mieltä asiasta tarinoidessaan nuotioillaan. Apulainen oli kapeaharteinen, onttorintainen, ja kasvot kuin kuolemalla; mustat parran haivenet eivät ulottuneet peittämään poskien onttoutta. Hän yski paljon ja keuhkot tuntuivat olevan vialla, sillä hänen silmissään oli hurja, kuumeinen ilme aivan kuin keuhkotautisilla on viimeisinä aikoinaan. Hänen nimensä oli Pentley — Amos Pentley — eikä Bonner pitänyt hänestä, vaikka säälikin miesparkaa. He eivät olleetkaan varsin hyvässä sovussa keskenään, vaikka pakkanen ja pimeys pitkinä talvisina kuukausina pakottivat heidät yhteiselämään.
Lopulta Bonner tuli siihen päätökseen, että Amos oli osittain mielenvikainen. Hän jätti miehen rauhaan, hoiti itse kaikki paitsi ruoanlaittoa. Mutta Amos palkitsi sen äkäisillä katseilla ja selvällä vihalla. Tämä oli suuri koettelemus Bonnerille. Sillä oman heimolaisen hymyily, iloinen sana ja yhteisen onnettomuuden tunto lähentää ihmisiä tovereiksi — sillä on suuri merkitys. Talvea ei ollut vielä pitkältä kulunut, kun hän alkoi huomata, että tuo apulainen oli monella tavalla yllyttänyt edellistä asiamiestä ottamaan hengen itseltään.
Twenty Milessä oli hyvin yksinäistä. Erämaat ulottuivat näköpiirin laajuudelle. Kovettunut lumi oli levittänyt vaippansa yli maan ja haudannut kaiken elon kuolemanhiljaisuuteen. Monta päivää oli ihan kirkasta ja kylmää ja lämpömittari näytti järkähtämättä neljäkymmentä ja viisikymmentä astetta kylmää. Mutta sitten tuli muutos. Se vähäinen kosteus, mikä ilmassa oli, kasaantui harmaiksi muodottomiksi pilviksi. Oli melkein lämmin, lämpömittari näytti jo seitsemää alle nollan ja kosteus putoili alas kovina karpaloina, jotka narisivat jaloissa kuin kuiva sokeri. Sitten tuli jälleen kirkasta ja kylmää, kunnes oli kerääntynyt kylliksi kosteutta suojelemaan maata pakkaselta. Tätä menoa kesti lakkaamatta. Mitään ei tapahtunut. Ei ollut myrskyjä, ei kuohuvia vesiä eikä humajavia metsiä — ei mitään muuta kuin koneellinen kosteuden putoaminen avaruudesta maahan. Merkillisin näiden yksitoikkoisten viikkojen tapahtuma oli lämmön nousu viiteentoista lämpöasteeseen. Mutta tämän erehdyksensä korjasivat yläilmat rangaisten maata pakkasellaan, niin että elohopea jäätyi; väkiviinamittari näytti seitsemänkymmentä astetta alle nollan ja halkesi. Sen jälkeen ei kukaan voinut sanoa kuinka kylmä oli. Toinen tapahtuma, yksitoikkoinen säännöllisyydessään, oli öiden piteneminen, kunnes päivä oli vain hämärrys kahden yön välillä.
Neil Bonner oli seuraeläin. Hänen hullutuksiinsakin oli ollut syynä liiallinen seuranhaluisuus. Ja nyt, maanpakolaisuutensa neljäntenä vuonna, oli hänen seurakumppaninaan — oikeastaan hullunkurista ajatella häntä tässä yhteydessä — vihamielinen, melkein puhumaton olento, jonka kamalista silmistä loisti katkera, aiheeton viha.
Bonner, jonka elämänehtoihin kuului toveruus ja iloinen puhelu, kulki nyt kuin haamu muistellen tuskallisella kaipuulla entisiä seurariemujaan. Päivisin olivat hänen huulensa lujasti yhteen puristetut ja muoto ankara, mutta öisin hän puristi nyrkkinsä kokoon, vierittelihe huopapeitteissään ja itki ääneen kuin lapsi. Sen ohessa ajatteli hän erästä isää, jolla oli isällinen valta, kiroten häntä pitkät tunnit. Hän kirosi luojaansakin. Mutta Jumala näkee ja ymmärtää. Hänellä ei voi olla sydäntä moittia heikkoja kuolevaisia, jotka lankeevat herjauksen syntiin Alaskassa.
Tänne, Twenty Milen asemalle, tuli Jees Uck vaihtamaan itselleen jauhoja, sianlihaa ja helmiä sekä tulipunaista kangasta käsitöihinsä. Hänen käyntinsä aiheuttivat — tosin hänen tietämättään — sen, että Twenty Milen yksinäinen mies tunsi itsensä entistään yksinäisemmäksi ja yön unessa ojenteli käsivarsiaan ja syleili tyhjää ilmaa. Sillä Neil Bonner oli ainoastaan ihminen.
Kun Jees ensin tuli varastohuoneeseen, katsoi Neil Bonner häneen pitkään, niinkuin janoinen katsoisi uhkuvaa lähdettä. Ja tyttö, Spike O'Brienin perillinen, antoi mielikuvituksen viedä itseään ja katsoi hymyillen häntä silmiin, ei niinkuin tummaihoisten tapa on hymyillä kuninkaallisia rotuja katsellessaan, mutta niinkuin nainen hymyilee miehelle. Seuraus oli välttämätön. Mies ei sitä tahtonut huomata, taisteli vastaan yhtä tuimasti ja intohimoisesti kuin tunne häntä pakotti tyttöä lähenemään. Ja tyttö? Niin, hän oli Jees Uck, kasvatukseltaan tykkänään toyooti-intiaani.
Tyttö tuli usein kauppaa tekemään. Hän istui usein suuren lieden ääressä murtaen englantiaan ja haastaen Neil Bonnerin kanssa. Pian alkoi nuori mies ikävöidä tytön tuloa, ja kun tyttö jäi tulematta, oli hän levoton. Joskus hän eksyi ajattelemaan ja kohteli silloin tyttöä kylmästi ja päättävästi, niin että se hämmensi ja loukkasi tytön mieltä, vaikkei tämä uskonutkaan sen olevan totta. Mutta useimmiten Neil Bonner ei uskaltanut ajatella ollenkaan ja silloin kaikki oli hyvin, ja niin sitä naurettiin ja hymyiltiin. Ja Amos Pentley katseli tätä ja veti suunsa irveen. Hänkin rakasti elämää eikä saanut elää, ja muiden eläminen kidutti hänen sieluaan. Hän vihasi juuri sen vuoksi Bonneria, jossa elämä pulppusi ja jonka silmät loistivat ilosta nähdessään Jees Uckin. Amos taas, kun vain näki tytön, sai heti verensyöksyn; niin kuohuksiin hänen verensä joutui.
Jees Uckin luonnollinen järki — hän ajatteli alkuperäisellä tavallaan eikä ollut tottunut punnitsemaan elämää sen ylevimmissä annoksissa — luki Amos Pentleyn sielua kuin avointa kirjaa. Hän varoitti Bonneria avonaisesti ja suoraan muutamalla sanalla. Mutta nuori mies vain nauroi tytön selvää levottomuutta. Bonnerin silmissä Amos oli kurja riiviö, joka epätoivoisena hoippui hautaansa. Ja Bonner, itse kärsimysten kouluttamana, voi helposti antaa paljon anteeksi.
Eräänä aamuna ankaran pakkasen hyristys ajoi Bonnerin suuruspöydästä ja hän meni varastohuoneeseen. Jees oli jo siellä kasvot loistavina matkansa jälkeen. Hän tahtoi ostaa säkin jauhoja. Jonkun minuutin kuluttua oli Neil köyttämässä säkkiä kiinni hänen kelkkaansa. Kun hän kumartui, tuntui niskassa kankeutta ja pahoinvointia, kuin ruumiillisen sairauden oireita. Ja kun kuorma oli nuorissa ja hän aikoi suoristua, sai hän äkkiä vetotaudin kohtauksia ja kaatui lumeen. Ruumis jäykistyneenä ja vapisevana, pää taaksepäin vetääntyneenä, kädet ja jalat ojennettuina, selkä käyristyneenä kuin kaari ja suu vinossa näytti hän siltä kuin repeytyisi kappaleiksi jäsen jäseneltä. Äännähtämättä heittäytyi Jees Uck hänen viereensä lumeen, mutta Bonner tarttui vetokohtauksissaan hänen ranteisiinsa, ja niin kauan kuin kohtaus kesti, oli tyttö avuton. Jonkun sekunnin kuluttua oli kohtaus ohitse, mutta hän makasi voimattomana, melkein tiedottomana, otsa hiessä ja suu vaahdossa.
— Pian! mutisi hän kummallisen käheällä äänellä. — Pian! Sisään!
Hän yritti ryömiä nelinkontin, mutta tyttö kohotti hänet ylös, ja nojaten nuoreen olkaan pääsi hän nopeammin eteenpäin. Kun hän tuli sisään, alkoi kohtaus jälleen ja hän irtaantui ehdottomasti tytöstä vierien käärönä lattialle. Amos Pentley tuli uteliaana katselemaan.
— Voi, Amos! huusi Jees Uck suuressa tuskassa ja avuttomuudessa, — hän kuolee, te uskoo! Mutta Amos kohautti hartioitaan ja katseli.
Sitten Bonnerin ruumis norjeni, jännittyneet jänteet herpaantuivat ja kasvoille tuli huojennuksen ilme.
— Pian! sähisi Bonner hampaittensa välistä — huulet taistelivat jo uudistuvassa kohtauksessa, jota hän koetti vastustaa. — Pian, Jees Uck, lääkettä! Älä pelkää, vedä minut sinne!
Jees Uck tiesi missä lääkearkku oli, huoneen etäisimmässä nurkassa uunin toisella puolella, ja hän tarttui säpivän miehen jalkoihin vetäen häntä sinne päin. Kun vetokohtaukset hellittivät, rupesi Bonner, tosin, hyvin heikkona, etsimään arkusta. Hän oli nähnyt koirien kuolevan samanlaisissa kohtauksissa ja hän tiesi mitä oli tehtävä. Hän otti pullon kloralihydraattia, mutta sormet olivat liian heikot avaamaan tulppaa. Jees Uck teki sen sillä aikaa kun uusi kohtaus puistatti Bonneria. Kun se oli ohitse, tarjottiin hänelle avonainen pullo, ja hän katsoi nuoren naisen suuriin, mustiin silmiin ja luki niistä mitä miehet ainian lukevat heitä vastaavan sukupuolen silmistä. Hän otti hyvän siemauksen lääkettä ja vaipui sitten maahan, kunnes kohtaus taas uusiintui ja vaimeni. Sitten hän nousi vaivalloisesti kyynärpäilleen.
— Kuule, Jees Uck! sanoi hän hyvin hitaasti aivan kuin olisi pelännyt kiirehtimistä, vaikka se oli välttämätöntä. — Tee niinkuin sanon. Jää tähän luokseni, mutta älä koske minuun. Minun täytyy olla hyvin hiljaa, etkä sinä saa mennä!
Hänen alaleukansa jäykkeni ja kasvot värähtelivät ja vääntyivät, mutta hän nieli voimakkaasti ja vastusti.
— Älä mene. Älä anna Amoksen mennä. Ymmärrä minua oikein! Amoksen täytyy pysyä juuri tässä.
Tyttö nyökkäsi merkiksi, että oli ymmärtänyt. Samassa Bonner jo oli kohtauksen vallassa. Sitä seurasi koko sarja uusia, joiden voima yhä heikkeni, harveten samalla. Jees Uck kumartui katsomaan häntä, mutta muisti kiellon eikä koskenut. Kerran Amos näytti levottomalta ja aikoi poistua keittiöön, mutta tytön säihkyvä katse esti sen ja Amos pysyi sitten aivan hiljaa, ellei ota lukuun hänen vaivalloista hengitystään ja pahaa yskimistään.
Bonner nukkui. Päivää merkitsevä valon kajastus hävisi. Amos sytytti lampun nuoren tytön silmien seuraamana. Ilta läheni. Pohjanpuoleisesta akkunasta näkyi taivaalla punertava hehku, joka liekehti ja liehui ja sitten haihtui pimeyteen. Pian Bonner heräsi. Ensin hän katsoi, oliko Amos paikoillaan, sitten hän hymyili Jees Uckille ja nousi istumaan. Jok'ikinen jänne oli kankea ja arka ja hymyily oli surkeaa. Hän paineli ja tunnusteli itseään aivankuin olisi tahtonut tutkia hävityksen laajuutta. Sitten saivat kasvot vakavan ja asiallisen ilmeen.
— Jees Uck, sanoi hän, — ota kynttilä. Mene keittiöön. Siellä on ruokaa pöydällä — korppuja, papuja ja sianlihaa — ja kahvia on pannussa liedellä. Tuo kaikki tänne pöydälle. Tuo sitten sarkka ja vettä ja pullo whiskyä, joka on kaapin ylähyllyllä. Älä unohda whiskyä!
Kun hän oli ottanut siemauksen whiskyä, alkoi hän huolellisesti tarkastaa lääkearkkua, josta hän vähä väliä nosti syrjään muutamia pulloja jotakin tarkoitusta varten. Sitten hän teki kokeita tarkastellen ruoka-aineita. Opintoaikanaan hän oli toisinaan kokeillut laboratoriossa, ja hänellä oli kylliksi tietoa asiasta voidakseen käsillä olevin keinoin päästä selville. Kahvissa ei ollut mitään eikä pavuissa. Korput hän tutki hyvin huolellisesti. Amos, joka ei ymmärtänyt mitään kemiasta, katseli jännittyneen uteliaana. Mutta Jees Uck, joka uskoi ehdottomasti valkoisen miehen viisauteen ja eritoten Neil Bonnerin, eikä ollut ainoastaan tietämätön, vaan tiesi ettei hän mitään tiennyt, tarkkasi enemmän hänen kasvojaan ja käsiään.
Kerta kerralta Neil teki johtopäätöksiä, kunnes lopulta viimeinen koe toi ratkaisun. Hän käytti ohutta lääkepulloa putkena ja piteli sitä valon ja itsensä välillä, tarkaten hitaasti eroavaa suolaa putken nesteessä. Hän ei sanonut yhtään mitään, mutta hän näki mitä oli otaksunutkin näkevänsä. Ja Jees Uck, jonka silmät olivat koko ajan olleet kiinnitetyt Bonnerin kasvoihin, näki myöskin jotakin — jotakin sellaista, että se pakotti nuoren tytön syöksymään naarastiikerin tavoin Amokseen käsiksi ja ihmeteltävällä voimalla ja notkeudella heittämään miehen taaksepäin polvilleen. Hänen veitsensä lensi tupestaan, nousi korkealle ja välähti lampun valossa. Amos mörähti, mutta Bonner esti iskun ennenkuin se ehti tapahtua.
— Olet kunnon tyttö, Jees Uck, mutta älä välitä hänestä. Antaa hänen mennä!
Tyttö totteli, laski miehen irti, vaikka jokainen kasvonpiirre ilmaisi päinvastaista mielitekoa. Amos putosi raskaasti maahan. Bonner potkaisi häntä mokkasiinijalkineellaan.
— Nouskaa ylös, Amos! käski Bonner. — Laittakaa tavaranne vielä tänä iltana ja lähtekää täältä!
— Ette suinkaan syytä minua...? läähätti Amos hurjistuneena.
— Minä sanon, että olette yrittänyt ottaa henkeni, sanoi Bonner kylmästi ja levollisesti. — Minä sanon vielä, että olette tappanut Birdsallin, vaikka yhtiö luulee hänen itse lopettaneen elämänsä. Minulle olette antanut strykniiniä. Jumala tietää, mitä Birdsall sai. En voi teitä hirttää. Olette kylliksi lähellä kuolemaanne. Mutta Twenty Milessä ei ole meille molemmille tilaa, niinpä te saatte mennä. Pyhään Ristiin on kaksisataa peninkulmaa. Te voitte ennättää sinne jos varotte liikaa rasitusta. Minä annan teille ruokaa, reen ja kolme koiraa. Te olette silloin yhtä varmassa tallessa kuin olisitte vankilassa, sillä maasta ette voi päästä. Minä suon teille kohtalonne. Olettehan jo melkein kuollut. No hyvä! Minä en lähetä ennen kevättä yhtiölle tietoa teidän teostanne. Siksi te ennätätte pelastukseenne, kuolemaan. No, menkää nyt!
— Te mennä sänkyyn! rukoili Jees Uck, kun Amos oli suunnannut kulkunsa Pyhää Ristiä kohti yön pimeydessä. — Te kipeä mies vielä, Neil!
— Ja sinä olet oiva tyttö, Jees Uck, vastasi Bonner. — Tässä on käteni sen asian varmuudeksi. Mutta sinun pitää palata kotiisi.
— Te ei minusta pidä, sanoi tyttö yksinkertaisesti.
Bonner hymyili, auttoi viitan hänen yllensä ja saattoi ovelle. — Vain hiukan liiaksikin, Jees Uck, sanoi hän hiljaa, — vain liian paljon!
Pohjolan yön musta vaippa kääriytyi yhä tiiviimpänä yli maan. Neil Bonner huomasi pian, ettei hän ollut osannut panna kylliksi arvoa kuolevan Amoksen murhanhimoisen naaman läheisyydelle. Twenty Mile kävi hyvin hiljaiseksi.
»Jumalan armahtavaisuuden tähden, Prentis, lähetä luokseni joku mies!» kirjoitti hän asiamiehelle Fort Hamiltoniin, kolmensadan peninkulman päähän virtaa ylöspäin. Kuuden viikon kuluttua tuli intiaanisanansaattaja takaisin tuoden vastauksen. — »Helvetti. Molemmat jalat paleltuneet. Tarvitsen hänet itse. Prentis.» Hyvin kuvaavaa.
Kurjuutta täydensi sekin seikka, että toyootit olivat lähteneet sisämaahan seuraten erästä villiä hirvilaumaa, ja Jees Uck oli mennyt mukana. Kun hän oli kaukana, tuntui etäisyys lähentävän heitä entistä enemmän. Ja Neil Bonner huomasi alituisesti palauttavansa tytön kuvan ajatuksiinsa. Joka päivä hän kuvitteli näkevänsä kaivatun leirissä taikka teillä kulkemassa. Ei ole hyvä yksinänsä olla. Usein hän meni ulos hiljaisesta asunnostaan paljain päin ja ravisti nyrkkiään päivän niukkaa sarastusta kohti, kun se kuulsi eteläisellä taivaan rannalla. Ja hiljaisina, kylminä öinä hän nousi vuoteestaan ja kömpi ulos pakkaseen halkaisemaan hiljaisuuden keuhkojensa täydellä voimalla, aivankuin hiljaisuus olisi ollut käsiteltävä, tunteva olento, jonka voi herättää. Taikka hän huusi nukkuville koirille siksi kuin ne rupesivat ulvomaan. Hän otti karvaisen elukan huoneisiinsa ja koetti kuvitella, että se oli Prentisin lähettämä apulainen. Hän näki paljon vaivaa opettaessaan sitä nukkumaan säädyllisesti huopapeitteissä öisin ja istumaan pöydässä aterialla niinkuin ihminen. Mutta susikoira hirmustui, pakeni pimeisiin nurkkiin, murisi suuttuneena ja puri Bonneria jalkaan. — Lopputulos oli: Bonner ajoi sen ulos potkuin ja iskuin.
Sitten hän joutui mielikuvituksensa valtoihin. Kaikki häntä ympäröivät voimat hän muutti eläviksi olennoiksi, jotka olivat tulleet elämään hänen kanssaan. Hän kohotti arvoonsa alkuperäisimmän pyhätön: rakensi alttarin auringolle ja poltti siinä kynttilöitä, talia ja sianihraa. Ja aitaamattomalle pihalle, korkeajalkaisen varastohuoneen viereen hän kyhäsi lumesta pirunkuvan, jolle hän irvisteli ja ilveili kun elohopea laski. Kaikki oli luonnollisesti leikkiä. Hän todisteli itselleen, että leikkiähän se oli, ja vakuutti sitä yhä uudelleen tullaksensa oikein varmaksi — ajattelematta, että hulluus on aina taipuvainen ilmaantumaan teeskentelyn ja leikin muodossa.
Eräänä päivänä keskitalvella tuli Twenty Mileen isä Champreau, jesuiitta ja lähetyssaarnaaja. Bonner syöksyi häntä vastaan, veti hänet sisään, sulkeutui hänen syliinsä ja itki, kunnes pappi pelkästä myötätunnosta teki samoin. Sitten Bonner oli melkein villi silkasta ilosta, kattoi pöydän parhailla herkuillaan, samalla vakuutellen, ettei vieras saanut lähteä pois. Mutta isä Champreaulla oli kiireellinen veljeskunnan antama tehtävä ja hän lähti matkaan jo seuraavana aamuna senkin vaaran uhalla, että Bonnerin veri, tämän uhkauksien nojalla, tulisi hänen päällensä.
Uhkaus oli vähällä täyttyä, kun toyootit palasivat talvimajoiltaan metsästämästä. He toivat paljon turkiksia ja nyt syntyi vilkas vaihtoliike ja aika vilinä Twenty Milessä. Jees Uck tuli myöskin ostamaan helmiä, punaista kangasta ja muita tarpeita, ja Bonner alkoi olla jälleen oma itsensä. Hän taisteli kokonaisen viikon hillitäkseen taipumustaan tyttöön. Mutta sitten tuli kerran ratkaisun hetki, kun tyttö nousi lieden äärestä ja aikoi mennä. Jees Uck ei ollut unohtanut, että hänet kerran oli lähetetty pois, ja sama ylpeys, joka oli ajanut Spike O'Brienin seuraamaan luoteisväylää maitse, eli vielä tytössä.
— Minä kyllä menee, sanoi hän, — hyvää yötä, Neil!
Mutta Neil seurasi häntä. — Ei, ei ole hyvä niinkään, sanoi hän.
Ja kun tyttö kääntyi takaisin äkillisen riemun tuli silmissään, taipui Neil hiukan eteenpäin, hitaasti ja juhlallisesti, ja suuteli hänen huuliaan. Toyootit eivät olleet opettaneet tytölle sellaisen suudelman merkitystä, mutta hän ymmärsi sen kuitenkin ja oli iloinen.
Jees Uckin taloon tulo muutti kaiken valoisemmaksi. Hän oli kuninkaallinen onnessaan, loppumattoman mielihyvän lähde. Hänen alkuperäisyytensä ja lapsellisuutensa ilmenivät sellaisella tavalla, että niistä syntyi aina viehättävä yllätys ylen sivistyneelle miehelle, joka oli kumartunut nostamaan hänet ylös. Tyttö ei ollut ainoastaan yksinäisyyden lohdutus, hänen alkuperäisyytensä vaikutti nuorentavasti miehen tuskastuneeseen sieluun. Tuntui aivan kuin hän pitkän ja tuskallisen vaelluksen jälkeen olisi saanut laskea päänsä maaemon syliin. Lyhyesti sanoen: Jees Uckissa hän löysi maailman nuoruuden — sen nuoruuden ja voiman ja ilon.
Ja jotta hän saisi kaikki tarpeensa tyydytetyiksi ja etteivät nuo kaksi kyllästyisi toisiinsa, tuli sinne eräs Sandy Mac Pherson — sellainen seuramies, ettei moisen ole ennen kuultu viheltelevän teillä eikä esittävän ballaadia nuotiotulella. Eräs jesuiitta oli tullut hänen luoksensa parinsadan peninkulman päähän Yukonia ylöspäin sanomaan viimeiset sanansa Sandyn tovereille ennen multaan peittämistä. Ja kun papin piti lähteä, oli hän sanonut: — Sinä jäät nyt yksin, poikani! Sandy painoi päänsä alas suruissaan. — Twenty Milessä on toinen yksinäinen mies, lisäsi pappi, — te tarvitsette toisianne, poikani.
Niin Sandystä tuli aseman kolmas henkilö, siellä asuvan miehen ja naisen veli. Hänen seurassaan Bonner lähti hirvenmetsästykseen ja sudenajoon. Vastapalvelukseksi Bonner kaivoi piiloista vanhan ja kuluneen kirjan ja tutustutti toisen Shakespeareen, niin että Sandy saneli viisijalkaisia runomittoja vetokoirilleen, kun ne yrittivät vetää vastahankaan. Pitkinä iltoina he pelasivat, puhuivat ja väittelivät kaikesta taivaan ja maan välillä. Sillä aikaa Jees Uck istui kuten emäntä ainakin kiikkutuolissa laitellen heidän mokkasiinejaan ja sukkiaan.
Tuli kevät. Aurinko kohosi etelän taivaalle. Maa vaihtoi kylmän lumipukunsa kevyempään ja iloisempaan. Kaikkialla valo välkehti ja elämä kutsui. Päivien ihanatuoksuiset tunnit lisääntyivät ja yöt vaihtuivat vapaiksi pimeyden varjoista. Virta paljasti povensa ja höyryveneiden vohkina kaikui erämaassa. Tuli elämää ja liikettä, uusia kasvoja, uusia tapahtumia. Bonner sai uuden apulaisen Twenty Mileen ja Sandy Mac Pherson lähti erään kullankaivaja-seurueen matkaan tutkimaan Koyokuk-maata. Ja Neil Bonner sai sanomalehtiä, aikakauslehtiä ja kirjeitä. Jees Uck katseli tätä kaikkea suruissansa, sillä hän tiesi Bonnerin omaisten puhuvan täten hänelle toiselta puolelta maailmaa.
Ilman erityistä mielenliikutusta Bonner nyt kuuli isänsä kuolleen. Oli tullut hellä, anteeksiantava kirje, jonka isä oli sanellut elämänsä viimeisinä tunteina. Yhtiöltä oli virallinen määräys jättää asema apulaisen hoidettavaksi ja itse matkustaa niin pian kuin häntä halutti. Pesän selvittäjät lähettivät laajan, laillisen asiakirjan, jossa oli lukemattomia osake- ja obligatsionilistoja, maatiloja, korkoja ja irtainta, ja nämä nyt isän testamentin mukaan olivat hänen omaisuuttaan. Hieno, pikkuruinen kortti, joka oli varustettu nimikirjaimilla ja sinetillä, kutsui kallista Neiliä kotiin murtuneen rakastavan äidin luokse.
Neil Bonner teki ripeän päätöksen, ja kun Yukon Bell puhkien laski rantaan matkalla Beringin merelle, astui hän laivaan ja matkusti — huulillaan tuo kulunut lauseparsi pikaisesta palaamisesta.
— Tulen takaisin ennenkuin ensi lumi sataa, rakas Jees Uckini! lupasi hän viimeisten suutelojen välillä rannassa. Eikä hän vain luvannut, hän aikoi todella sen tehdä — niinkuin useimmat miehet sellaisissa tapauksissa aikovat tehdä. Hän antoi uudelle asiamiehelle John Thompsonille määräyksen antaa rajatonta luottoa Jees Uckille, hänen vaimolleen. Viimeiseksi näkivät hänen silmänsä »Yukon Bellin» kannelta tusinan miehiä rakentamassa puutaloa, josta piti tulla komein ja mukavin tuhannen peninkulman tienoilla tämän virran varsilla — Jees Uckin ja samalla Neil Bonnerin talo, jonka piti olla valmis ennenkuin ensimmäiset lumet hiutuilisivat. Sillä hän aikoi toden totta tulla takaisin. Jees Uck oli hänelle hyvin rakas, ja sitäpaitsi koittaisi pohjolalle kultainen aika. Neil Bonner aikoi tukea tätä tulevaisuutta isänsä rahoilla. Kunnianhimoinen haaveilu sokaisi häntä.
Neljän vuoden kokemuksillaan ja P.C.-yhtiön kanssa sovinnollisessa yhteistyössä tahtoi hän palattuaan tulla Alaskan Cecil Rhodekseksi. Ja hän aikoi palata ensimmäisellä laivavuorolla, heti kun vain olisi järjestänyt perintöasiansa. Isäänsä ei hän oikeastaan koskaan ollut tuntenut ja äitinsä hän oli unohtanut.
Syntyi suuri hälinä kun Neil Bonner palasi napamailta. Hän ei ollut ainoastaan vain vaski-ihoinen ja ryppyinen, hänen sisäinenkin ihmisensä oli muuttunut uudeksi, hänen käsityksensä oloista ja asioista oli nyt toisenlainen ja olennossa oli hillittyä vakavuutta. Hänen entiset toverinsa hämmästyivät, kun hän kieltäytyi jatkamasta entistä elämää heidän kanssaan niinkuin vanhoina hyvinä aikoina. Mutta hänen isänsä ammattitoveri hieroi käsiään ja sai tästä lähtien kunniatehtäväkseen johdattaa harhapoluille joutunutta hurjaa nuorisoa oikealle tolalle.
Neljä vuotta oli Bonnerin sisäinen ihminen ollut kesantona. Mitään uutta oli tuskin tullut, mutta vanhassa toimitettiin valikointi. Siitä oli eroteltu kaikki kulunut ja tarpeeton. Hän oli elänyt nopeasti siellä alhassa maailmassa ja ylhässä erämaassa, ja hänellä oli ollut aikaa järjestää kokemuksiensa sekava paljous. Kaikki turhanaikaiset tarkoitukset oli heitetty tuulien viedä ja hän oli pohjannut syvempiä ja laajempia tarkoitusperiä. Sivistys-käsite oli hänellä mennessä ollut toinen ja nyt tullessa toinen. Maan tuoksu oli tunkeutunut hänen sieramiinsa ja luonnon katseleminen oli myöskin auttanut häntä ymmärtämään sivistyksen sisäisen merkityksen ja selvästi erottamaan sen halpamaisuudet ja sen voiman. Tuloksena oli yksinkertainen, filosofinen pikku päätelmä: — Puhdas elämä on armontie. Velvollisuuden täyttäminen on pyhitystä. Pitää elää puhtaasti ja tehdä velvollisuutensa voidakseen tehdä työtä. Työnteko on lunnas. Työn kautta elämä tulee yhä rikkaammaksi ja on samalla sopusoinnussa maailmanjärjestyksen ja Jumalan tahdon kanssa.
Mutta Neil Bonner oli alkuaan kaupunki-ihminen. Hänen uusi, luonnollinen elämänkatsomuksensa ja miehekäs ihmisyyskäsityksensä tekivät sivistyksen hänelle hienommaksi ja arvokkaammaksi. Päivä päivältä kaupunkilaiset liittyivät häneen yhä lujemmin ja kaupunkilaiselämä kävi yhä läheisemmäksi. Päivä päivältä tuntui Alaska yhä etäisemmältä ja epätodellisemmalta. Ja sitten hän tapasi Kitty Sharonin — naisen hänen omaa verenalaansa, omaa sukuaan, naisen, joka laski kätensä hänen käteensä ja veti luoksensa, niin että hän unohti päivän ja hetken — ja vuodenajan, jolloin ensimmäinen lumi sataa Yukonilla.
Sillä aikaa Jees Uck puuhasi uudessa laajassa talossa uneksien kultaiset kesäkuukaudet. Sitten tuli syksy ennustamaan pitkää talvea. Ilma muuttui raa'aksi ja kosteaksi, päivät hämärtyivät ja lyhenivät. Virta vyöryi hitaasti ja ohut jää hyytyi suvantoon. Paimentolaiselämä siirtyi etelämpään ja hiljaisuus vallitsi maassa. Ensimmäiset lumet hiutuilivat ja viimeinen laiva puhkui vaivalloisesti jääsohjussa. Sitten jää kovettui, yhtyi pitkiksi taipaleiksi, ja Yukon virtasi niiden tasalla. Lopulta se pysähtyi tykkänään ja hämärtävät päivät hautaantuivat pimeyteen.
John Thompson, uusi asiamies, nauroi, mutta Jees Uck uskoi meri- ja virtaonnettomuuksiin. Neil Bonner oli kaiketi jäänyt jäihin Chilkoot Passin ja St. Michaelsin väliin, sillä viimeiset matkustajat joutuvat aina vaikeuksiin jäissä, sitten kun ovat laivasta muuttaneet rekiin ja heidän tunti tunnilta täytyy ajaa koirakyydillä.
Mitään koiravaljakkoja ei kuulunut, ei ylöspäin eikä alaspäin Twenty Milen tietä. Ja John Thompson sanoi Jees Uckille huomattavasti iloissaan, ettei Bonner luonnollisestikaan koskaan palaa. Hän mainitsi myöskin hyvin suorasukaisesti tahtovansa astua hänen tilalleen. Jees Uck nauroi hänelle vasten naamaa ja meni suureen taloonsa. Mutta kun tuli talvi, kun toivo kuoli ja elämän luode oli pisin, huomasi Jees Uck, ettei hän saanutkaan luottoa. Tämä oli Thompsonin ansiota, ja mies hieroi käsiään kulkien edestakaisin ja katsellen oveltaan Jees Uckin taloon ja odottaen. Ja hän sai odottaa. Jees Uck möi koiransa eräälle kullankaivajaseurueelle ja maksoi rahalla ravintoaineensa. Ja kun ei Thompson myynyt hänelle rahallakaan, ostivat toyootit hänelle ja kuljettivat tavarat pimeässä.
Helmikuussa tuli ensimmäinen posti jäitse, ja nyt luki John Thompson lehdistä, että Neil Bonner oli mennyt naimisiin Kitty Sharonin kanssa. Jees Uck piti oveansa raollaan ja John Thompsonia ulkopuolella, kun tämä ilmoitti hänelle asiasta, ja kun mies oli puhunut, nauroi Jees ylpeästi eikä uskonut. — Maaliskuussa hän synnytti yksinäisyydessään poikalapsen, oivallisen uuden ihmisolennon, jota hän ihaili. Ja samaan aikaan seuraavana vuonna istui Neil Bonner erään toisen vuoteen ääressä ihmetellen toista oivallista ihmisolentoa, joka oli tullut maailmaan.
Lumi suli maasta ja jäät lähtivät Yukonista. Aurinko vaelsi pohjoiseen ja sitten taas etelään, ja kun koirista saadut rahat loppuivat, meni Jees Uck heimolaistensa luo. Taitava metsästäjä, Oche Ish, tarjoutui metsästämään hänelle ja hänen pojalleen ja pyytämään lohia heille, jos hän tahtoisi tulla hänen vaimokseen. Ja Imego ja Hah Yo ja Wy Nooch — kaikki tummaihoisia nuoria metsästäjiä — tekivät saman ehdotuksen. Mutta hän piti parempana elää yksin ja itse hankkia lihaa ja kalaa omalla työllään. Hän neuloi mokkasiineja ja viittoja ja kintaita — lämpöisiä, tarpeellisia tavaroita ja samalla kauniita katsella tupsuineen ja helmikoristeineen. Ja hän möi näitä kullankaivajille, joita tuli maahan yhä suuremmissa laumoissa. Näin hän ansaitsi ei ainoastaan ylläpitonsa, vaan sai vielä säästöönkin, ja eräänä kauniina päivänä hän lunasti itselleen paikan Yukon Bell-laivassa ja kulki siinä virtaa alas.
St. Michaelsissa rupesi Jees astiainpesijäksi aseman keittiöön. Aseman hoitaja kummasteli tätä erinomaista naista ja hänen merkillistä poikaansa, mutta ei kysynyt mitään, ja Jees Uck oli puolestaan niin jäykkä kuin suinkin. Mutta ennenkuin liike Beringin merellä pysähtyi sinä vuonna, osti hän paikan itselleen eräässä kuunarissa ja kulki siinä taas etelää kohti. Sen talven hän laittoi ruokaa kapteeni Markheimin talossa Unalaskassa, ja kun kevät tuli, jatkoi hän matkaansa etelään päin Sitkaan whiskylaivassa. Myöhemmin hänet nähtiin Metlakahtlassa, joka on lähellä St. Maryä Pan Handien päässä, ja siellä hän teki työtä säilykelaitoksessa lohenpyynnin aikana. Kun syksy tuli ja Siwash'in kalastajat valmistuivat palaamaan Puget Soundiin, astui hän parin perheen kanssa suureen setripuiseen soutuveneeseen, ja niin hän kulki alas Alaskan ja Kanadan jylhiä rantoja kunnes Juan de Fucan kapeat väylät oli sivuutettu ja hän talutti poikaansa kädestä kovaa kivikäytävää ylös Seattleen.
Siellä hän tapasi Sandy Mac Phersonin, entisen toverinsa. Mies hämmästyi aika lailla nähdessään Jees Uckin, ja kun oli kuullut hänen tarinansa, suuttui hän oikein rehellisesti — ja vielä enemmän hän olisi suuttunut, jos olisi tiennyt Kitty Sharonista. Mutta hänestä ei Jees Uck hiiskunut sanaakaan, sillä sitä juttua hän ei itsekään uskonut. Sandy luuli Bonnerin matkaa katalaksi paoksi ja neuvoi Jees Uckia jättämään matkansa San Franciskoon, jossa Neil Bonnerin luultiin asuvan silloin kun oli kotona. Ja kun se neuvo ei auttanut, saattoi hän Jees Uckia, osti rautatieliput hänelle ja heitti hyvästit hymyiltyään ja mutistuaan partaansa — kiusatun häpeä!
Meluten ja jymisten, päivän valossa ja pimeässä, keinuen ja tölmien ylös ja alas, väliin talven jäisille huipuille, väliin kesäpukuisiin laaksoihin, yli äkkijyrkänteiden, yli kallionlohkareiden ja läpi vuorten sisustain kulkivat Jees Uck ja hänen poikansa huimaa vauhtia etelään. Jees Uckia eivät pärskyvät rautahevoset pelottaneet eikä Neil Bonnerin kansan ylivoimainen sivistyskään häntä hämmästyttänyt. Tuntui vain siltä kuin hän nyt vasta oikein selvästi tajuaisi sen ihmeen, että tällaiseen rotuun kuuluva mies oli sulkenut syliinsä hänet. Suunnaton sekasorto, joka San Franciskon satamassa vallitsee sen lakkaamattomassa laivakulussa, sen meluavissa tehtaissa ja ukkosjyryisessä liikkeessä, ei häntä hämmentänyt. — Hän käsitti vain vieläkin selvemmin, kuinka surkea yksinäisyys Twenty Milessä sekä toyootikylien eläimennahkaiset teltat olivat tuskastuttaneet Neil Bonneria. Ja hän katseli poikaansa, jonka käsi piteli lujasti hänen kättään, ja ihmetteli, että hän oli synnyttänyt pojan sellaiselle miehelle.
Hän maksoi ajurille ja astui sitten kiviportaita Neil Bonnerin ovelle. Vinosilmä japanilainen selitteli hänelle jotakin hetkisen, mutta heidän oli mahdoton ymmärtää toisiaan, ja sitten mies päästi hänet sisään, häviten itse. Jees Uck seisoi hallissa luullen sitä yksinkertaisuudessaan talon hienoimmaksi huoneeksi — siihen oli pantu näytteille talon kaikki kalleudet, joilla tahdottiin komeilla ja häikäistä. Seinät ja katto olivat laudoitetut öljytyllä punapuulla. Lattia oli kiiltävää jäätä sileämpi, ja Jees Uck etsi itselleen turvallisen seisomapaikan erään mahtavan nahan päällä. Niitä oli useampia ja ne olivat rauhoituspaikkoja sileällä pinnalla. Mahtava liesi — suurenmoisena hän sitä piti — avasi kitansa vastakkaisella seinällä. Kokonainen valomeri, jota värilliset akkunalasit himmensivät, valaisi huonetta ja kauimpana välkkyi valkoinen marmorikuva.
Tämän kaiken hän näki ja vielä enemmänkin kulkiessaan vinosilmäisen palvelijan kanssa toisen huoneen läpi — jonka hän vain vilaukselta näki — kolmanteen.
Nämä kaksi olivat ensimmäistä loistavammat. Ja hänen silmissään näytti talossa olevan loppumaton määrä tällaisia huoneita. Ne olivat niin pitkiä ja leveitä ja katto jossakin kaukana! Ensi kerran hän nyt, aina siitä saakka kun oli tullut valkoisen miehen sivistyksen yhteyteen, tunsi kunnioitusta. Neil, hänen Neilinsä, asui tässä talossa, hengitti tätä ilmaa, meni illoin levolle näissä huoneissa ja nukkui! Tämä oli kaikki kaunista ja se miellytti häntä, mutta hän tunsi myöskin, että kaiken takana oli viisautta ja valtaa. Tämä oli vallan näkyvää muotoa kauneuden kaavoissa ja tästä voimasta hänellä oli vaistomainen käsitys.
Ja sitten tuli nainen, kuninkaallisesti korkea, kruunattuna hiusten valokehällä, joka oli kuin kultainen aurinko. Hän näytti lähenevän Jees Uckia kuin tuudittava soitto hiljaisella veden pinnalla — hänen permantoa viistävä pukunsa oli sekin kuin laulua ja hänen vartalonsa liikkui siinä tahdissa ja sopusointuisesti. Jees Uck oli itse sydänten kiehtoja. Olivathan Oche Ish ja Imego ja Hah Yo ja Wy Nooch, puhumattakaan Neil Bonnerista, John Thompsonista ja muista valkoisista miehistä, katselleet häntä ja tunteneet hänen voimansa. Mutta kun hän näki tämän vaalean naisen siniset silmät ja kirkkaan ihon ja arvosteli naisen käsityksellä miehen vaatimuksia, tunsi hän itsensä pieneksi ja vähäpätöiseksi tämän loistavan ja häikäisevän olennon rinnalla.
— Te tahdotte tavata mieheni! sanoi nainen, ja Jees Uck hämmästyi kuullessaan äänen puhtaan hopeasoinnin, joka ei koskaan ollut äreästi huutanut muriseville susikoirille taikka tottunut puhumaan nenä-äänellä taikka karaistunut myrskyssä ja pakkasessa, savussa ja nuotiotulilla.
— En, vastasi Jees Uck hitaasti ja miettien, voidakseen puhua selvää englantia. — Minä olen tullut tapaamaan Neil Bonneria.
— Hän on minun mieheni, sanoi kaunis nainen naurahtaen.
Se oli siis totta! John Thompson ei valehdellutkaan silloin sinä surkeana helmikuun päivänä, jolloin hän oli nauranut miehelle ylpeästi ja sulkenut ovensa hänen nenänsä edessä. Ja aivan samoin kuin hän kerran oli heittänyt Amos Pentleyn polvilleen ja kohottanut veitsensä lyödäkseen, tunsi hän nytkin silmänräpäyksessä voimakasta halua käydä tuohon naiseen käsiksi ja lyödä hänet maahan ja repiä henki ja elämä hänen valkoisesta ruumiistaan. Mutta Jees Uckin ajatukset olivat reippaita ja hän hillitsi joka ilmeen, eikä Kitty Bonnerilla ollut aavistustakaan, kuinka lähellä äkkinäistä kuolemaa hän juuri oli ollut.
Jees Uck nyökkäsi ymmärtämisensä merkiksi ja Kitty Bonner selitti, että hänen miestään odotettiin kotiin joka hetki. Sitten he istuivat hullunkurisen mukaville tuoleille. Kitty yritti pitää seuraa omituiselle vieraalle ja Jees Uck auttoi häntä.
— Te opitte tuntemaan mieheni kaukana pohjolassa, sanoi Kitty kerran.
— Niin, minä pestä hänen vaatteet, oli Jees Uck vastannut. Hänen englantinsa oli käynyt kamalan huonoksi.
— Ja tuo on teidän poikanne. Minulla on tyttö.
Kitty lähetti hakemaan tytärtänsä, ja kun lapset tekivät tuttavuutta omalla tavallaan, puhuivat äidit keskenään äitien tavalla ja joivat teetä niin ohuista kupeista, että Jees Uck pelkäsi omansa hajoavan käsiinsä. Ei hän milloinkaan ollut nähnyt niin hienoja ja kauniita kuppeja. Ajatuksissaan hän vertasi niitä naiseen, joka kaatoi teetä, ja vastakohdaksi hän asetti toyootien läkkimaljat ja kannut sekä Twenty Milen kömpelöt sarkat, joita hän vertasi itseensä. Siinäpä nyt olikin koko pulma ratkaistuna. Hän oli voitettu. Oli olemassa toinen sopivampi nainen kuin hän synnyttämään ja kasvattamaan Neil Bonnerin lapset. Aivan niinkuin hänen kansansa oli parempi Jees Uckin kansaa, niin olivat sen kansan naiset paremmat Jees Uckia. Ne olivat miesten voittajia niinkuin sen miehet olivat maailman masentajia.
Jees Uck katseli Kitty Bonnerin ruusuista ihoa ja ajatteli auringon paahtamaa ruskeutta kasvoillaan. Samoin hän ensiksi katseli omaa ruskeaa kättään ja sitten toisen valkoista — toinen karkea työstä ja kovettunut koirapiiskan varressa ja kanootin soudossa, toinen työhön koskematon, pehmeä kuin vastasyntyneen lapsen. Ja huolimatta kaikista näistä hempeyden ja heikkouden merkeistä näki Jees Uck loistavissa, sinisissä silmissä saman ylevämmyyden voiman, jonka hän oli nähnyt Neil Bonnerin ja koko hänen kansansa silmissä.
— Oo — Jees Uck! sanoi Neil Bonner tultuaan sisään. Hän sanoi sen levollisesti, vieläpä iloisen sydämellisesti, ja hän tuli ja otti hänen molemmat kätensä puristaen niitä, mutta hän katsoi hänen silmiinsä omissa silmissään levottomuus, jonka Jees Uck ymmärsi.
— Halloo, Neil! sanoi hän. — Te näytätte voivan hyvin.
— Oivallisesti, oivallisesti, Jees Uck! vastasi hän rohkeasti tutkiessaan salaa Kittyn kasvoja nähdäkseen, mitä näiden kahden välillä oli selvinnyt. Hän tunsi kuitenkin vaimonsa ja tiesi, ettei hän olisi antanut mitään merkkiä asiasta, vaikka kaikkein pahin olisikin tapahtunut.
— No, en voi saada sanotuksikaan, kuinka iloinen olen nähdessäni teidät, jatkoi Neil. — Mitä siellä kaukana on tapahtunut? Oletteko löytänyt kultakaivoksen? Ja koska te tulitte tänne?
— Oo, niin, minä tulin tänään, vastasi Jees Uck ja hänen ääneensä tuli vaistomaisesti nenä-ääniä. — Minä ei tapaa kultakaivos, Neil. Te tuntee kapteeni Markheim Unalaskassa? Minä laittoi ruokaa kauan hän talossa. Ei koskaan tuhlaa raha. Sai hiljaksiin paljo. Oiken hyvä, minä ajatella, minä mennä katsomaan valkea mies maata. Hyvin kaunis valkea mies maa, hyvin kaunis, varmensi hän. Jees Uckin kieli ihmetytti häntä, sillä Sandyn kanssa he olivat sitä parannelleet ja Jees Uck oli ollut oppivainen. Nyt tuntui siltä kuin hän olisi vaipunut jälleen oman rotunsa tasolle. Ja hänen kasvoillaan oli tylsän suora ilme, joka ei sanonut mitään. Kittyn kirkas otsa ihmetytti häntä myöskin. Mitä oli tapahtunut? Kuinka paljon oli sanottu? Ja kuinka paljon oli arvattu?
Kun hän mietti näitä kysymyksiä ja Jees Uck mietti omaa pulmaansa — Neil ei koskaan ennen ollut näyttänyt hänestä niin kauniilta ja saavuttamattomalta kuin tällä hetkellä — tuli hetken vaitiolo.
— Tosiaan, te tunsitte mieheni Alaskassa! sanoi Kitty lempeästi.
Tunsi hänet! Jees Uck ei voinut pidättyä, vaan katsoi poikaan, jonka oli hänelle synnyttänyt, ja Neilin silmät seurasivat hänen katsettaan akkunaan päin molempiin leikkiviin lapsiin. Rautavanne tuntui kiristyvän hänen otsansa ympärille. Hänen polvensa tutisivat, sydän löi hänen rinnassaan ja jyskytti sitten kuin nyrkillä takoen. Hänen poikansa! Sitä ei hän koskaan ollut uneksinutkaan!
Pikku Kitty Bonner oli kuin keijukainen ilmakkaassa hameessaan ruusuisine poskineen ja sinisine silmineen. Nyt hän juuri vilkkaasti ojensi käsiään ja suipisti pikku suutaan suudellakseen poikaa. Mutta poika, laiha ja notkea, auringon paahtama ja ruskea, puettuna nahkoihin, hepsut ja tupsut muklukeissaan, jotka näyttivät olleen mukana merimatkoilla ja kovassa työssä, vastusti kylmäverisesti hänen tarjoustaan pitäen ruumistaan jäykkänä omituisen suoralla ryhdillä, joka on tavallista villien rotujen lapsille. Outona vieraassa maassa ilman pelkoa ja hämmennystä hän teki melkein saman vaikutuksen kuin kesytön eläin, joka on hiljainen ja varuillaan. Mustat silmät iskettiin milloin yhteen, milloin toiseen, ja hän oli hiljaa kun kaikki oli hiljaa ympärillä, mutta vaaran vilauksesta hän olisi ollut valmis hyökkäämään, taistelemaan ja repimään henkensä edestä.
Vastakohta tytön ja pojan välillä oli puhuva, mutta ei suinkaan surkea. Siksi paljon voimaa oli tuossa Shpackin, Spike O'Brienin ja Bonnerin jälkeläisessä. Hänen kasvonpiirteensä, puhtaat kuin veistetyssä kohokuvassa, melkein klassilliset ankarassa totisuudessaan, ilmaisivat voimaa ja ylevämmyyttä, jonka hän oli perinyt isältään ja äidinisältään ja siltäkin, jota ennen oli sanottu »suureksi ja paksuksi» ja joka otettiin vangiksi ja pakeni Kamtshatkaan.
Neil Bonner hillitsi liikutustaan, nieli sen ja oli vähällä tukehtua yrityksestä, samalla kuin hänen kasvoillaan säilyi iloinen hymyily hyvän ystävän tavattuaan.
— Teidän poikanne, vai kuinka, Jees Uck? sanoi hän. Ja samassa hän kääntyi Kittyyn päin. — Oivallinen miehenalku! Tulee kyllä toimittamaan käsillään tässä maailmassa aika paljon!
Kitty nyökkäsi ja kysyi: — Mikä sinun nimesi on, poikaseni?
Pienen villi-ihmisen säkenöivät silmät kiintyivät äkkiä häneen ja pysähtyivät hetkeksi, aivan kuin hän olisi tahtonut tietää kysymyksen syyn.
— Neil, sanoi hän arvellen, sitten kun tiedustelu oli päättynyt tyydyttävästi.
— Injaanien kieltä, lisäsi Jees Uck äkkiä, luoden häikäilemättä uusia sanoja hetken tarpeen mukaan. — Hän puhua injaanien kieltä — nee-al olla sama kuin »korppu». Hän, poika, pitää paljo korpusta, kun olla pieni — hän itkee korppua. Hän huutaa: — neeal, neeal, aina vaan sanoo: neeal, neeal! Ja sen tähden minä antaa sen nimen.
Ei milloinkaan ollut niin siunattu ääni sattunut Neil Bonnerin korvaan kuin tämä Jees Uckin valhe. Siinä on selvitys — hän tiesi nyt syyn Kittyn otsan häiritsemättömään selvyyteen.
— Entä hänen isänsä? kysyi Kitty. — Hän on varmaan ollut kaunis mies.
— Oo, kyllä, kuului vastaus. — Hänen isänsä hyvin kaunis mies. Kaunis!
— Tunsitko sinä hänet, Neil? kysyi Kitty.
— Tunsinko minä miehen? Kyllä, hyvinkin, vastasi Neil, ja hänen ajatuksensa vaelsivat kauas autioon Twenty Mileen ja pysähtyivät mieheen, joka asui siellä yksin suuressa hiljaisuudessa ajatuksineen.
Tähän nyt voisi päättää Jees Uckin tarinan, ellei hän sitten myöhemmin olisi kruunannut suurtekoaan. Kun hän palasi pohjolaan asuakseen suuressa talossaan, havaittiin että P.C.-yhtiö oli järjestänyt asiat niin, että yhtiö tuli toimeen ilman John Thompsonia. Ja uusi asiamies ja hänen seuraajansa saivat kaikki määräyksen antaa Jees Uckille kaikkea tavaraa, mitä hän tarvitsi, eikä sitä saanut näkyä kirjoissa. Sitäpaitsi maksoi sama yhtiö Jees Uckille viisi tuhatta dollaria vuosittain.
Kun hänen poikansa oli päässyt määrättyyn ikään, otti isä Champreau hänet hoivaansa, eikä kestänyt kauan kun Jees Uck sai säännöllisesti kirjeitä jesuiittakoulusta Marylandista. Myöhemmin tulivat kirjeet Italiasta ja sitten Ranskasta. Lopulta tuli Alaskaan muuan isä Neil — mies, joka oli kyllin mahdikas tekemään hyvää maallensa, joka rakasti äitiään ja etsi lopulta laajempaa vaikutusalaa nousten merkkiasemaan ja suureen valtaan veljeskunnassaan.
Jees Uck oli nuori nainen palatessaan pohjolaan ja miehet katselivat vieläkin häntä pyytelevin silmäyksin. Mutta hän eli kunniallisesti eikä kenelläkään ollut hänestä muuta kuin hyvää sanottavaa. Hän oli jonkun aikaa hyvien sisarien luona Pyhässä Ristissä, oppi siellä lukemaan ja kirjoittamaan sekä perehtyi käytännölliseen sairaanhoitoon ja lääkitsemiseen. Sitten hän palasi jälleen suureen hirsitaloonsa ja keräsi sinne nuoria tyttöjä toyootien kylistä opettaakseen heille oikean elämän tien.
Tuo hirsitalon koulu, jonka Bonner rakennutti vaimollensa Jees Uckille, ei ole katolinen eikä protestanttinen. Mutta kaikkien lahkojen lähetyssaarnaajat kohtelevat sitä suosiollisesti. Ovi on aina auki ja väsyneet kullanetsijät ja muut matkustajat poikkeavat sinne virralta ja jäiseltä valtatieltä lepäämään ja lämmittelemään Jees Uckin lieden ääressä. — Ja alavaltiossa iloitsee Kitty Bonner miehensä harrastuksesta alaskalaisten kasvatukseen, johon hän uhraa suuria summia. Kitty nauraa ja kiusoittelee miestään useinkin siitä, mutta oikeastaan hän ylpeilee miehestään tämän asian vuoksi.