*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 45298 ***

SOTA JA RAUHA IV

Kirj.

Leo Tolstoi


Suomensi Rob. A. Seppänen



WSOY, Porvoo, 1908.






ENSIMÄINEN OSA.




I.


Pietarin korkeimmissa piireissä kävi tähän aikaan monimutkainen
taistelu Rumjantsevin, ranskalaisten, Maria Feodorovnan, tsesarevitshin
ja muidenkin puolueiden välillä kiivaimmin kuin koskaan ennen ja
tavallisuuden mukaan kaikui tässä taistelussa ylinnä hovikuhnurien
hurina. Mutta Pietarin levollinen ja ylellinen elämä, jota
huolestuttivat ainoastaan elämän näköhäiriöt ja harhakuvat, kulki
entistä menoaan. Kun elämä kulki tätä menoaan, täytyi ponnistelemalla
ponnistella voidakseen tuntea ja käsittää sitä vaaraa ja tukalaa
asemaa, jossa Venäjän kansa nyt oli. Entisekseen kyläiltiin,
entisekseen pidettiin tanssiaisia, ranskalainen teatteri oli ennallaan,
entiset olivat hovien harrastukset ja ennallaan virkamiesten pyyteet ja
juonet. Ainoastaan kaikista korkeimmista piireistä koetettiin
huomauttaa muille nykyisen aseman vaikeutta. Hienosittain kerrottiin,
kuinka vastakkaisesti menetteli kumpikin keisarinna näin raskaiden
olojen vallitessa. Keisarinna Maria Peodorovna, joka oli huolissaan
hänen alaistensa armeliaisuus- ja kasvatuslaitosten hyvinvoinnista,
käski muuttamaan kaikki instituutit Kasaniin ja näiden laitosten kaikki
esineet olivat jo laitetut valmiiksi lähettämistä varten. Keisarinna
Elisabet suvaitsi taas vastata hänelle ominaisen venäläisen
isänmaanrakkauden tunteen elähyttämänä kysymykseen, mitä määräyksiä hän
suvaitsisi antaa, ettei hän voi hallituslaitoksiin nähden antaa
minkäänlaisia määräyksiä, koska se on hallitsijan asia. Siitä taas,
mikä suorastaan riippui hänestä itsestään, hän suvaitsi sanoa vain sen
verran, että hän matkustaa Pietarista viimeisenä.

Elokuun 26 p:nä, samana päivänä, jolloin oli Borodinon taistelu,
pidettiin Anna Pavlovnalla iltama, jonka loistokohtana oli oleva
piispan kirjeen lukeminen, joka kirje oli kirjotettu silloin, kun
hallitsijalle lähetettiin pyhän Sergein kuva. Tätä kirjettä pidettiin
isänmaallisen hengellisen kaunopuheisuuden näytteenä. Sen oli lukeva
itse ruhtinas Vasili, joka oli tunnettu lukutaidostaan. (Hänhän luki
keisarinnan luona.) Lukutaitona pidettiin sitä, että osasi kovalla,
laulavalla äänellä, vuoroin vihlovan haikeasti ujeltaen, vuoroin
hennosti valittaen juoksuttaa sanoja virtanaan vähääkään välittämättä
niiden merkityksestä, niin että väleensä osui ujellus, väleensä taas
valitus aivan sattumalta milloin millekin sanalle. Tällä lukemisella
samoin kuin yleensä kaikilla Anna Pavlovnan iltamilla oli valtiollinen
merkitys. Iltamaan piti tulla muutamia korkea-arvoisia henkilöjä, joita
oli häväistävä heidän käyntinsä tähden ranskalaisessa teatterissa, vaan
toiselta puolen oli heissä herätettävä vireille isänmaallinen mieliala.
Väkeä oli jo saapunut melkoisen kosolta, mutta kun Anna Pavlovna ei
vielä nähnyt salissa kaikkia niitä, joita tarvittiin, ei hän vielä
ryhtynyt luettamaan kirjettä, vaan kuletti keskustelua yleisissä
asioissa.

Päivän uutisena Pietarissa oli tänään kreivitär Besuhovan sairaus.
Kreivitär oli muutamia päiviä takaperin äkkiä sairastunut, ei ollut
voinut käydä muutamissa kokouksissa, joiden kaunistus hän oli ja hän
kuului kieltäytyneen ottamasta ketään vastaan sekä oli niiden
kuuluisien pietarilaisten lääkärien asemasta, jotka tavallisesti olivat
häntä hoitaneet, antautunut jonkun italialaisen lääkärin hoidettavaksi,
joka koetti parantaa häntä jollain uudella ja oudolla tavalla.

Kaikki tiesivät varsin hyvin, että hurmaavan kreivittären sairaus
johtui sopimattomuudesta mennä naimisiin yht'aikaa kahden miehen kanssa
ja että italialaisen hoito tarkotti tuon sopimattomuuden poistamista,
mutta Anna Pavlovnan läsnäollessa ei kukaan uskaltanut edes
ajatellakaan tätä, vaan näytti siltä, niin kuin ei kukaan olisi tiennyt
asiasta mitään.

-- _On dit que la pauvre comtesse est très mal. Le médecin dit que
c'est l'angine pectorale_.

-- _L'Angine! Oh, c'est une maladie terrible!_

-- _On dit que les rivaux se sont reconciliés grâce à
l'angine_...[1]

Sanaa _angine_ toistettiin hyvin mielellään.

-- _Le vieuz comte est touchant à ce qu'on dit. Il a pleuré comme un
enfant, quand le médecin lui a dit que le cas était dangerex_.

-- _Oh, ce serait une perte terrible. C'est une femme ravissante_.

-- _Vous parlez de la pauvre comtesse_, -- sanoi Anna Pavlovnna
tullen lähemmäksi. -- _J'ai envoyé savoir de ses nouvelles. On m'a
dit qu'elle allait un peu mieux. Oh, sans doute, c'est la plus
charmante femme du monde_, -- sanoi Anna Pavlovna hymyillen omalle
innostukselleen. -- _Nous appartenons à des camps différents, mais
cela ne m'empêche pas de l'estimer, comme elle le mérite. Elle est bien
malheureuse_,[2] -- lisäsi Anna Pavlovna.

Eräs varomaton nuori herra, joka luuli, että Anna Pavlovna näillä
sanoillaan kohotti hieman kreivittären sairauden salaisuutta verhoavaa
esirippua, lausui ihmettelynsä siitä, ettei oltu kutsuttu tunnettuja
lääkärejä, vaan kreivitärtä hoiti puoskari, joka voi antaa vaarallisia
lääkkeitä.

-- _Vos informations peuvent être meilleures que les miennes_, --
sanoa tokasi Anna Pavlovna yht'äkkiä kärkevästi kokemattomalle
nuorukaiselle. -- - _Mais je sais de bonne source quece médecin est
un homme, très savant et très habile. C'est le médecin intime de la
reine d'Espagne_.[3]

Masennettuaan täten nuorukaisen kääntyi Anna Pavlovna Bilibiniin,
joka eräässä toisessa ryhmässä otsa rypyssä, mutta nähtävästi
aikoen suoristaa rypyt kertoakseen erään tärkeän asian, puhui
itävaltalaisista.

-- _Je trouve que c'est charmant_.[4] -- puhui hän eräästä
diplomaattisesta asiapaperista, jonka mukana oli Wieniin lähetetty ne
itävaltalaiset sotaliput, jotka oli vallannut Wittgenstein, _le hèros
de Pétropol_[5] (joksi häntä sanottiin Pietarissa).

-- Kuinka, kuinka se oli? -- kysyi Anna Pavlovna Bilibiniltä saaden
syntymään hiljaisuuden tuon tärkeän asian kuulemiseksi, jonka hän jo
tiesi.

Ja Bilibin toisti seuraavat sanat diplomaattisesta kirjeestä, jonka hän
oli sepittänyt:

-- _L'Empereur renvoie les drapeaux autrichiens_, -- sanoi
Bilibin, -- _drapeaux amis et égarés qu'il a trouves hors de la
route_,[6] -- lopetti Bilibin laskien otsansa rypyistä.

-- _Charmant, charmant_![7] -- virkkoi ruhtinas Vasili.

-- _C'est la route de Varsovie peut-être_,[8] -- lisäsi ruhtinas
Hippolyt yht'äkkiä kovalla äänellä.

Kaikki katsahtivat häneen käsittämättä, mitä hän oli sanoillaan
tarkottanut. Ruhtinas Hippolyt myöskin silmäili ympärilleen eloisin
ihmetyksen katsein. Hänkään samoin kuin muut ei käsittänyt, mitä hänen
sanomansa sanat tarkottivat. Diplomaattisen virka-uransa aikana hän oli
huomannut monesti, että tällä tavoin äkkiarvaamatta lausutut sanat
olivat tuntuneet terävältä sukkeluudelta ja hän sanoi nyt nuo
ensimäisinä kielelle tulleet sanat ilman muuta kaiken varalta. "Saattaa
olla, että ne tekevät hyvän vaikutuksen", ajatteli hän, "vaan jos eivät
tee, osaavat he kyllä auttaa asian". Ja juuri silloin, kun painostava
äänettömyys oli parhaiksi päässyt syntymään, saapuikin se liian vähän
isänmaataan rakastava henkilö, jota Anna Pavlovna oli odottanut
käännyttämistä varten. Anna Pavlovna pyysi hymyillen ja sormeaan
heristäen Hippolytille ruhtinas Vasilia pöydän ääreen, ojensi tälle
kaksi kyntteliä ja käsikirjotuksen ja pyysi alkamaan. Kaikki vaipui
äänettömyyteen.

-- "Kaikkeinarmollisin Keisari!" -- alkoi ruhtinas Vasili juhlallisen
ankarasti ja loi katseen yleisöön ikään kuin kysyen, oliko kellään
mitään sitä vastaan. Mutta kukaan ei virkkanut mitään. --
"Ikimuistoinen Moskovan pääkaupunki, Uusi Jerusalem, ottaa vastaan
_oman_ Kristuksensa", -- singahutti hän yht'äkkiä voimakkaasti
sanan _oman_, -- "niin kuin äiti, joka sulkee syliinsä rakastetut
poikansa ja nähdessään halki syntyvän pimeän sinun valtakuntasi
kirkkaan loisteen se laulaa riemuiten; Hosianna, siunattu olkoon hän,
joka tulee!"

Nämä viimeiset sanat veti ruhtinas Vasili surkealla äänellä.

Bilibin tarkasteli huolellisesti kynsiään ja monet näyttivät arkailevan
ja aivan kuin kysyvän, mitä pahaa he olivat tehneet. Anna Pavlovna
lausui jo supattamalla edelleen, kuten vanha mummo, joka höpisee
rippirukousta: "Levittäköön julkea ja röyhkeä Goliat..." -- supatti
hän.

Ruhtinas Vasili jatkoi:

"Levittäköön julkea ja röyhkeä Goliat Ranskanmaan ääriltä Venäjän
rajoille kuolemankauhujaan; nöyrä usko, tuo Venäjän Davidin linko,
musertaa äkkinäisesti hänen verenhimoisen korskeutensa pään. Tämä pyhän
Sergein kuva, hänen, jonka harrastukset muinoin isänmaan hyvää
tarkottivat, annetaan Teidän Keisarilliselle Majesteetillenne. Valitan
kipeätä suruani, että heikkenevät voimani eivät salli minun päästä
nauttimaan Teidän rakkaiden kasvojenne näkemisestä. Hartaat rukoukseni
kohti korkeuksia kohotan, jotta Kaikkivaltias ylentäisi vanhurskaiden
joukon ja armossansa täyttäisi Teidän Majesteettinne aivoitukset."

-- _Quelle force. Quel style_![9] -- kuului kehumista lukijalle ja
sepittäjälle.

Anna Pavlovnan vieraat innostuivat tästä puheesta niin, että he
puhelivat vielä kauan aikaa isänmaan kohtalosta ja lausuivat kuka
minkinlaisia mielipiteitä taistelusta, jonka näinä päivinä olisi
pitänyt tapahtua.

-- _Vous verrez_,[10] -- sanoi Anna Pavlovna, -- että huomenna,
hallitsijan syntymäpäivänä, me saamme tiedon. Minä olen hyvä
aavistamaan.




II.


Anna Pavlovnan aavistus kävikin toteen. Seuraavana päivänä pidettiin
hovissa hallitsijan syntymäpäivän johdosta messu, josta ruhtinas
Volkonski kutsuttiin kesken pois hakemaan ruhtinas Kutusovilta
saapunutta kirjettä. Se oli Kutusovin tiedonanto, jonka hän oli
kirjottanut taistelupäivänä Tatarinovasta. Kutusof ilmotti, etteivät
venäläiset olleet peräytyneet askeltakaan, että ranskalaisten mieshukka
oli paljoa suurempi kuin meidän ja että hän kirjottaa tiedonantoaan
kaikessa kiireessä saamatta vielä käsiinsä viimeisiä tietoja. Kirje toi
siis tiedon voitosta. Ja kirkosta poistumatta kannettiin samassa
Luojalle kiitos Hänen avustaan ja voitosta.

Anna Pavlovnan aavistus oli käynyt toteen ja kaupungissa vallitsi koko
aamupuolen pyhäinen juhlatunnelma. Kaikki pitivät voittoa saatuna ja
muutamat puhuivat jo Napoleonin vangitsemisestakin, hänen
syöksemisestään vallasta ja uuden hallitsijan valitsemisesta Ranskalle.

Kaukana varsinaisesta työstä ja keskellä hovin elämäntapoja on
tapausten hyvin vaikea heijastua kaikessa täydellisyydessään ja
voimassaan. Yleiset tapaukset väkisinkin ryhmittyvät jonkun yksityisen
tapahtuman ympärille. Niinpä nytkin, hovipiirien suurin ilo kohdistui
yhtä paljon siihen, että me olimme voittaneet kuin siihenkin, että
tieto voitosta oli saapunut nimenomaan hallitsijan syntymäpäivänä.
Kutusovin tiedonannossa mainittiin myöskin venäläisten uhreista, joista
oli mainittu Tutshkof, Bagration ja Kutaisof. Tapauksen surullinenkin
puoli ryhmittyi väkisinkin täällä Pietarin piireissä yhden tapahtuman,
Kutaisovin kuoleman ympärille. Hän oli ollut kaikkien tuttu, hallitsija
oli häntä rakastanut ja hän oli ollut nuori ja miellyttävä. Tänä
päivänä tervehtivät kaikki toisiaan sanoilla:

-- Miten ihmeellistä! Keskellä messua. Ja mikä vahinko Kutaisovin
kuolema! Ah, kuinka ikävää!

-- Enkös sitä jo sanonut Kutusovista? -- puheli nyt ruhtinas Vasili
ylpeänä kuin profeetta. -- Sanoinhan minä aina, että yksistään hän
kykenee voittamaan Napoleonin.

Mutta seuraavana päivänä ei armeijasta saapunut tietoja ja yleinen
ääni muuttui huolestuneeksi. Hovilaisista oli tuskallista sen
tietämättömyyden tähden, jossa hallitsija häilyi.

"Ei ole kadehdittava hallitsijan asema!" puhelivat hovilaiset, jotka
eivät nyt enää ylistelleet Kutusovia, kuten toissa päivänä, vaan
moittivat häntä siitä, että hän oli syypää hallitsijan levottomuuteen.
Ruhtinas Vasili ei tänä päivänä enää kehunut suosikkiaan Kutusovia,
vaan pysyi vaiti, kun puhe kääntyi ylipäällikköön. Sitä paitsi näytti
illan suussa ikään kuin kaikki kohdistuneen vaivuttamaan Pietarin
asukkaat hätään ja huoleen: saapui vielä uusi kauhea tieto. Kreivitär
Helena Besuhova kuoli äkkiä tuohon hirveään tautiin, jota oli
mielellään mainittu. Suurissa seuroissa puhuttiin julkisesti, että
kreivitär Besuhova oli kuollut _angine pectorale'n_[11] ankaran
puuskan vaikutuksesta, mutta läheisissä ystäväpiireissä kerrottiin
tarkkaan, miten _le médecin intime de la Reine d'Espagne_[12] oli
määrännyt Helenalle erästä lääkettä nautittavaksi pienin erin, jotta se
olisi tehnyt määrätyn vaikutuksen. Mutta kun Helena kärsiessään siitä,
että vanha kreivi oli hänelle luulevainen ja siitä, että hänen
miehensä, jolle hän oli usein kirjottanut (tuo onneton, leväperäinen
Pierre), ei vastannut hänelle, ottikin hän yht'äkkiä suuren annoksen
lääkettä ja ehti kuolla suurissa tuskissa ennen kuin ehdittiin antaa
apua. Kerrottiin, että ruhtinas Vasili ja vanha kreivi olivat
vetämäisillään italialaisen edesvastuuseen, mutta italialainen näytti
semmoisia onnettomalta vainajalta saamiaan papereita, että hänet heti
jätettiin rauhaan.

Yleinen keskustelu kohdistui kolmeen surulliseen tapaukseen:
hallitsijan epätietoiseen olotilaan, Kutaisovin kaatumiseen ja Helenan
kuolemaan.

Kolmantena päivänä Kutusovin tiedonannon saapumisen jälkeen tuli
Pietariin eräs tilanomistaja Moskovasta ja ympäri kaupunkia levisi
sanoma Moskovan luovuttamisesta ranskalaisille. Se oli kauheaa!
Minkälainen oli hallitsijan asema! Kutusof oli kavaltaja ja ruhtinas
Vasili puhui tyttärensä kuoleman johdosta tehtyjen _visites de
condoléance'n_[13] aikana ennen ylistämästään Kutusovista (oli
anteeksiannettavaa unohtaa surun tähden se, mitä hän oli ennen
puhunut), ettei sokealta ja turmeltuneelta ukolta voinut odottaakaan
mitään muuta.

-- Minua ihmetyttää vain se, miten semmoisen miehen käsiin voitiinkaan
uskoa Venäjän kohtalo.

Kun tiedonanto ei vielä ollut virallinen, voitiin sitä toistaiseksi
epäillä, mutta seuraavana päivänä saapui kreivi Rostoptshinilta
seuraava tieto:

"Ruhtinas Kutusovin adjutantti toi minulle kirjeen, jossa ruhtinas
vaatii minulta poliisi-upseereja saattamaan armeijaa Rjasanin tielle.
Hän sanoo jättävänsä Moskovan suru sydämessä. Hallitsija! Kutusovin
menettely ratkaisee pääkaupungin ja Teidän keisarikuntanne kohtalon.
Venäjä vavahtaa, kun se saa kuulla, että se kaupunki on luovutettu,
johon on keskitetty Venäjän suuruus ja jossa lepää Teidän esi-isienne
tomu. Minä seuraan armeijaa. Olen kuletuttanut kaikki pois kaupungista
enkä enää muuta voi kuin surra isänmaani kohtaloa."

Saatuaan tämän tiedon lähetti hallitsija ruhtinas Volkonskia myöten
Kutusoville seuraavan reskriptin:

"Ruhtinas Mihail Hilarianovitsh! Elokuun 29 p:stä saakka en ole saanut
mitään tietoja. Moskovan ylipäälliköltä olen kuitenkin saanut
Jaroslavlin kautta sen surullisen sanoman syyskuun 1 p:ltä, että te
olette päättäneet armeijoinenne jättää Moskovan. Voitte kuvitella
mielessänne sitä vaikutusta, jonka tämä sanoma on minuun tehnyt ja
teidän äänettömyytenne ihmetyttää minua vielä enemmän. Minä lähetän
tämän mukana kenraaliadjutantin, ruhtinas Volkonskin ottamaan teiltä
selon armeijan asemasta ja niistä syistä, jotka teidät ovat saaneet
tekemään tämän erittäin surullisen päätöksenne."




III.


Yhdeksän päivää Moskovan luovuttamisen jälkeen saapui Pietariin
Kutusovin lähetti, joka toi virallisen tiedon Moskovan luovuttamisesta.
Tämä lähetti oli ranskalainen Michaud, joka ei osannut venäjää, mutta
_quoique étranger, russe de coeur et d'âme_,[14] kuten hän itse
sanoi itsestään.

Hallitsija otti heti vastaan lähetin kabinetissaan Kamenniostrovin
saarella olevassa palatsissa. Vaikka Michaud ei ollut kertaakaan nähnyt
Moskovaa ennen sotaa eikä osannut venäjää, tunsi hän itsensä ylen
liikutetuksi astuessaan _notre très gracieux souverain'in_[15]
eteen (kuten hän kirjotti) mukanaan tieto Moskovan palosta, _dont les
flammes éclairaient sa route_.[16]

Vaikka Michaudin haikean surun lähteenä olisi pitänyt olla jonkun muun
seikan kuin sen, josta venäläisten suru kumpusi, olivat hänen kasvonsa
kuitenkin niin murheelliset, kun hänet oli saatettu hallitsijan
kabinettiin, että hallitsija heti kysyi häneltä:

-- _M'apportez-vous de tristes nouvelles, colonel_?[17]

-- _Bien tristes, sire_, -- vastasi Michaud ja loi huoaten
katseensa maahan, -- _l'abandon de Moscou_.[18]

-- _Aurait on livré mon ancienne capitale sans se battre_,[19] --
virkkoi nopeasti hallitsija yht'äkkiä sävähtäen.

Michaud kertoi kunnioittavasti sen, minkä Kutusof oli hänen käskenyt
kertoa ja nimenomaan sen, että Moskovan luona oli ollut mahdoton
tapella ja että kun ei ollut muuta valinnanvaraa kuin menettää joko
armeija ja Moskova tahi yksistään Moskova, oli sotamarsalkan täytynyt
valita viime mainittu.

Hallitsija kuunteli ääneti Michaudiin katsomatta.

-- _L'ennemi est-il entre en ville?_[20] -- kysyi hän.

-- _Oui, sire, et elle est en cendres d l'heure qu'il est. Je l'ai
laissée toute en flammes_,[21] -- sanoi Michaud päättävästi, mutta
vilkaistuaan hallitsijaan hän samassa kauhistui sitä, mitä oli sanonut.

Hallitsijan hengitys muuttui tiheäksi ja raskaaksi, hänen
alahuulensa rupesi vapisemaan ja kauniisiin sinisiin silmiin kohahti
silmänräpäyksessä kyynelten kosteus.

Mutta tätä kesti vain hetken ajan. Yht'äkkiä hallitsija synkistyi aivan
kuin moittien itseään heikkoudesta ja nostettuaan päänsä pystyyn hän
sanoi lujalla äänellä Michaudille:

-- _Je vois, colonel, par tout ce qui nous arrive, que la Providence
exige de grands sacrifices de nous... Je suis prêt à me soumettre à
toutes Ses volontés; mais dites moi, Michaud, comment avez-vous l'aissé
l'armee, en voyant ainsi, sans coup férir, abandonner mon ancienne
capitale? N'avez-vous pas aperçu du découragement_?...[22]

Huomatessaan _tres gracieux souverain'insa_ tyyntyvän tyyntyi
Michaudkin, mutta hallitsijan suoraan, asian ydintä koskevaan
kysymykseen, joka vaati myöskin suoraa vastausta, hän ei vielä ehtinyt
valmistaa vastausta.

-- _Sire, me permettrez-vous de vous parler franchement en loyal
militaire_?[23] -- sanoi hän aikaa voittaakseen.

-- _Colonel, je l'exige toujours_, -- sanoi hallitsija.
-- _Ne me cachez rien, je veux savoir absolument ce qu'il en
est_.[24]

-- _Sire!_ -- virkkoi nyt Michaud hieno, tuskin huomattava hymy
huulilla, ehdittyään valmistaa vastauksensa kepeän ja kunnioittavan
_jeu de mots'in_[25] muotoon.

-- _Sire! J'ai laissé toute l'armée de puis les chefs jusqu'au
dernier soldat, sans exception, dans une crainte épouvantable,
effrayante_...[26]

-- _Comment ça?_ -- keskeytti hallitsija ankaran näköisenä. --
_Mes russes se laisseront-ils abattre par le malheur!...
Jamais_![27]

Tätä juuri oli Michaud odottanutkin alkaakseen sanaleikkinsä.

-- _Sire_, -- sanoi hän kunnioittavan eloisa sävy sanoissa, --
_ils craignent seulement que Votre Majesté par bonté de coeur ne se
laisse persuader de faire la paix. Ils brûlent de combattre_, --
puhui Venäjän kansan valtuutettu, -- _et de prouver à Votre Majesté
parle sacrifice de leur vie, combien ils lui sont devoués_...[28]

-- _Ah_! -- sanoi hallitsija lyöden Michaudia olkapäähän
tyyntyneenä ja silmissä lempeä katse. -- _Vous me tranquillisez,
colonel_.[29]

Hallitsija laski päänsä kumaraan ja oli vähä aikaa ääneti.

-- _Eh bien, retournez à l'armée_, -- sanoi hän suoristautuen koko
pituuteensa ja lempein, majesteetillisin liikkein kääntyen Michaudiin
päin, -- _et dites à nos braves, dites à tous mes bons sujets partout
oú vous passerez, que quand je n'aurai plus aucun soldat, je me
mettrai, moi même, à la têtê de ma chère noblesse, de mes bons paysans
et j'userai ainsi jusqu'à la dernière ressource de mon empire. Il m'en
offre encore plus que mes ennemis ne pensent_, -- puhui hallitsija
innostumistaan innostuen. -- _Mais si jamais il fut écrit dans les
decrets de la Divine Providence_, -- sanoi hän nostaen kauniit,
lempeät ja innostusta hehkuvat silmänsä taivasta kohti, -- _que ma
dinastie dût cesser de régner sur le trône de mes ancêtres, alors,
après avoir épuisé tous les moyens qui sont en mon pouvoir, je me
laisserai croître la barbe jusqu'ici_ (hallitsija osotti kädellään
puoleen rintaansa), _et j'irai manger des pommes de terre avec le
dernier de mes paysans plutôt, que de signer la honte de ma patrie et
de ma chère nation, dout je sais apprécier les sacrifices_...[30]

Sanottuaan nämä sanat kiihtyneellä äänellä käännähti hallitsija
yht'äkkiä selin ikään kuin tahtoen salata Michaudilta silmiinsä
nousseet kyyneleet ja meni kabinettinsa takaosaan. Seisottuaan siellä
muutaman tuokion palasi hän pitkin askelin takasin Michaudin luo ja
puristi voimakkain liikkein tämän kättä vähän kyynärpään alapuolelta.
Hallitsijan kauniit, sävyisät kasvot punastuivat tulipunaisiksi ja
hänen silmissään liekehti lujuuden ja vihan hehku.

-- _Colonel Michaud, n'oubliez pas ce que je vous dis ici; peut-être
qu'un jour, nous le rappellerons avec plaisir.... Napoléon ou moi_,
-- sanoi hallitsija rintaansa koskettaen. -- _Nous ne pouvons plus
régner ensemble. J'ai appris à le connaître, il ne me trompera
plus_...[31]

Hallitsija vaikeni synkein kasvoin. Kuultuaan nämä sanat ja nähtyään
hallitsijan silmissä lujan päättäväisyyden ilmeen tunsi Michaud
_guoique étranger, mais russe de coeur et d'âme_[32] itsensä tänä
juhlallisena hetkenä _entousiasme par tout ce qu'il venait
d'entendre_[33] (kuten hän jälestäpäin sanoi) ja hän lausui ilmi
sekä omat että Venäjän kansan tunteet, jonka valtuutettuna hän piti
itseään, seuraavin sanoin:

-- _Sire!_ -- sanoi hän. -- _Votre Majesté signe dans ce moment
la gloire de la nation et le salut de l'Europe_.[34]

Päätään kumartaen laski hallitsija Michaudin menemään.




IV.


Silloin kun puolet Venäjää oli vihollisen vallassa ja Moskovan asukkaat
pakenivat kaukaisiin lääneihin ja nostoväkijoukkoja nousi toinen
toisensa perästä puolustamaan isänmaata, kuvastuu väkisinkin meidän
mieleemme, jotka emme tuona aikana eläneet, semmoinen ajatus, että
kaikki venäläiset, niin suuret kuin pienetkin, panivat alttiiksi
kaikkensa, koettivat uhrata itsensä, pelastaa isänmaansa tai surra sen
onnettomuutta. Kaikki sen ajan kertomukset ja kuvaukset puhuvat
ainoastaan venäläisten uhrautuvaisuudesta, isänmaanrakkaudesta,
epätoivosta, tuskasta ja sankariudesta. Todellisuudessa ei asianlaita
kuitenkaan ollut näin. Meistä asia tuntuu siltä vain siksi, että me
näemme entisyydestä -- yksistään sen ajan yleisen historiallisen
harrastuksen, mutta emme näe kaikkia niitä yksityisiä, inhimillisiä
harrastuksia, joita ihmisissä oli. Mutta nuo nykyisyyden
yksityiskohtaiset harrastukset ovat todellisuudessa yleisiä
harrastuksia niin paljon merkitsevämmät, ettei niiden tähden koskaan
tunneta (eikä se ole ollenkaan edes huomattavissakaan) yleistä
harrastusta. Suuri osa sen ajan ihmisiä ei kiinnittänyt huomiota
asioiden yleiseen kulkuun, vaan heitä johtivat pelkästään nykyisyyden
omakohtaiset harrastukset. Mutta juuri nämä ihmiset olivat sen ajan
hyödyllisimpiä vaikuttajia.

Ne taas, jotka koettivat päästä käsittämään asioiden yleistä kulkua ja
uhrautuvaisuudellaan ja sankariudellaan tahtoivat ottaa osaa tuohon
kulkuun, olivat yhteiskunnan hyödyttömimpiä olijoita. He näkivät kaikki
nurinkurisena ja kaikki se, minkä he tekivät yleistä asiaa auttaakseen,
osottautui olevan hyödytöntä hölynpölyä, kuten Pierren ja Mamonovin
rykmentit, jotka rosvosivat venäläisiä kyliä, vanu, jota rouvat
nyhtivät, mutta joka ei milloinkaan joutunut haavotetuille j.n.e.
Niidenkin puheista, jotka alinomaa viisastellakseen ja tunteitaan
ilmaistakseen pitivät ääntä Venäjän silloisesta asemasta, kuulosti
väkisinkin teeskentelyn ja valheen tai hyödyttömän ihmisten moittimisen
ja vihan kaiku, ihmisten, joita syytettiin semmoisesta, johon ei kukaan
voinut olla syyllinen. Tiedonpuun hedelmän syömisen kielto paistaa
kaikista selvimpänä historiallisissa tapahtumissa. Ainoastaan
itsetiedoton työ kantaa hedelmän, vaan se ihminen, joka esittää jotain
osaa historiallisessa tapahtumassa, ei koskaan ymmärrä sen merkitystä.
Jos hän koettaa sitä ymmärtää, saa hän hämmästyksekseen nähdä, että se
on hyödytöntä.

Sen merkitys, mikä tällöin Venäjällä tapahtui, pysyi sitä
näkymättömämpänä, kuta läheisemmin ihminen otti siihen osaa. Pietarissa
ja Moskovasta kaukana olevissa lääneissä murehtivat naiset ja nostoväen
pukimissa olevat miehet Venäjän ja pääkaupungin kohtaloa ja puhuivat
uhrautuvaisuudesta y.m. Mutta armeijassa, joka peräytyi Moskovan taa,
tuskin ollenkaan puhuttiin ja ajateltiin Moskovasta eikä kukaan sen
paloa katsoessaan vannonut kostoa ranskalaisille, vaan sen sijaan
ajateltiin ensin kolmannespalkan saamista, seuraavaa levähdyspaikkaa,
kaupustelija-Maijoja y.m.s.

Nikolai Rostof otti ilman minkäänlaista uhrautuvaisuuden tarkotusta
läheistä ja pitkällistä osaa isänmaan puolustukseen vain sattumalta,
koska sota oli yllättänyt hänet palvelusaikanaan ja sen vuoksi hän ei
ollenkaan ajatellut epätoivoisesti eikä synkästi järkeillen sitä, mitä
silloin Venäjällä tapahtui. Jos häneltä olisi kysytty, mitä hän
ajattelee Venäjän silloisesta asemasta, olisi hän vastannut, ettei
hänellä ole mitään ajattelemista, sillä sitä varten on olemassa Kutusof
ynnä muut, vaan että hän oli kuullut olevan muodosteillaan uusia
rykmenttiä, että siis tullaan tappelemaan vielä kauan aikaa ja että
nykyisten olojen vallitessa ei ele ollenkaan mikään ihme, että hän
parin vuoden kuluttua saa komennettavakseen rykmentin.

Kun hän tällä tavoin ajatteli asioita, otti hän vastaan sen tiedon,
että hänet oli komennettu Voroneschiin ostamaan hevosia divisioonan
tarpeiksi, ollenkaan surkeilematta sitä, ettei hän saakaan ottaa osaa
viimeiseen taisteluun, päinvastoin hän oli tästä sanomattoman
hyvillään, jota hän ei suinkaan salannut ja jonka hänen toverinsa
ymmärsivät aivan hyvin.

Muutamia päiviä ennen Borodinon taistelua sai Rostof rahat ja paperit
käteensä ja lähetettyään husareja matkalle edeltäpäin hän läksi
Voroneschiin kyytihevosilla.

Ainoastaan se, joka on ollut muutamia kuukausia yhtä päätä sota- ja
taisteluelämän ilmapiirissä, voi käsittää sen nautinnon, jota Nikolai
Rostof nyt tunsi, kun hän oli menossa pois siitä piiristä, joka oli
ollut sotaväen, muonanhankinnan, muonakuormien ja sairaaloiden alueena.
Kun hän sai nähdä kyliä, joissa ei ollut sotamiehiä, kuormarattaita
eikä leirin läheisyyden likaisia jälkiä, vaan musikkoja ja akkoja,
herraskartanoita, laitumia karjalaumoineen ja kievareita nukkuneine
isäntineen, valtasi hänet semmoinen ilo, kuin olisi hän nähnyt kaiken
tämän vasta ensi kerran. Erityisen kauan ihmetyttivät ja ilostuttivat
häntä nuo nuoret, terveet naiset, joiden kintereillä ei ollut
kiekailemassa kymmeniä upseereja, nuo naiset, jotka olivat ylenmäärin
iloisia ja hyvillään siitä, että matkustava upseeri laski leikkiä
heidän kanssaan.

Nikolai saapui yöllä Voroneschiin erääseen ravintolaan mitä
iloisimmalla tuulella, tilasi kaikkea sitä, jota hän ei ollut saanut
armeijassa pitkiin aikoihin ja seuraavana päivänä hän läksi mitä
siloisimmin ajelluin leuvoin ja kauan sitte unohduksissa ollut
paraati-univormu päällä esittämään itseään viranomaisille.

Nostoväen päällikkö oli siviilikenraali, vanha mies, joka näytti
pitävän sotilasammattiaan ja -arvoaan pelkkänä huvina. Hän otti
Nikolain vastaan äkäsesti (luullen, että se oli sotilaallista) ja
merkitsevästi ja hän teki Nikolaille kysymyksiä aivan kuin hänellä
olisi ollut siihen oikeus ja aivan kuin arvostellen asian yleistä menoa
hyväksyi muutamia Nikolain vastauksia, vaan muutamia ei. Nikolai oli
niin iloisella päällä, että tämä tuotti hänelle suurta huvia.

Nostoväen päälliköltä Nikolai meni kuvernöörin luo. Kuvernööri oli
pieni, ketterä miehen napelo, erittäin suopea ja vaatimaton. Hän neuvoi
Nikolaille ne siitoslaitokset, joista hän saisi hevosia, suositteli
erästä kaupungissa olevaa hevoskauppiasta ja erästä 20 virstan päässä
asuvaa suurtilallista, joilla oli parhaat saatavissa olevat hevoset,
jonka ohella hän lupasi kaikin tavoin auttaa Nikolaita.

-- Te olette kreivi Ilja Andrejevitshin poika? Minun vaimoni oli
äitinne hyvä ystävä. Meillä käydään torstaisin, tänään on torstai,
olkaa hyvä tulkaa luokseni kursailematta, -- sanoi kuvernööri
jättäessään Nikolaille hyvästejä.

Kuvernööriltä tultuaan otti Nikolai heti kyytihevoset, käski mukaansa
vääpelin ja ajoi 20 virstan päähän suurtilallisen siitoslaitokselle.
Voroneschissa ollessaan tuntui Nikolaista kaikki iloiselta ja kepeältä
ja kaikki sujui ja syntyi häneltä mainiosti, kuten on tavallista
silloin, kun ihminen itse on hyvällä mielellä.

Suurtilallinen, jonka luo Nikolai saapui, oli vanha, naimaton ratsuväen
upseeri, hevostuntija, metsästäjä, mattohuoneen, satavuotisen
mausteviinan, vanhan unkarilaisen viinin ja mainioiden hevosten
omistaja.

Nikolai teki kaupat pitkittä puheitta ja osti 6 tuhannella 17 oritta
välillä pannen (kuten hän sanoi) hevosten oston kauniiksi päätökseksi.
Syötyään päivällisen ja juotuaan hieman liijemmältä oivaa unkarilaista
suuteli Rostof hartaasti isäntää, jonka kanssa hän jo oli tullut
sinuksi ja läksi mitä iloisimmalla mielellä kurjaa tietä myöten
jouduttautumaan takasin myötäänsä hoputen kyytimiestä kiiruhtamaan,
jotta olisi ehtinyt kuvernöörin kutsuihin.

Muutettuaan toisen puvun, höystettyään itseään hajuvedellä ja
valeltuaan päätään kylmällä vedellä läksi Nikolai hieman myöhään
kuvernöörille, mutta sanat "_vaut mieut tard que jamais_"[35]
valmiina huulilla.

Kuvernöörillä eivät olleet tänä iltana tanssiaiset eikä oltu sanottu,
että siellä tanssittaisiin, mutta kaikki tiesivät, että Katarina
Petrovna tulee soittamaan klavikordilla valsseja ja ekoseeseja ja että
tanssitaankin ja tässä luulossa saapuivat kaikki kuvernöörille
juhla-asussa.

Maaseudun seuraelämä oli 1812 aivan samallaista kuin muulloinkin, sillä
erotuksella vain, että kaupunki oli vilkastunut useiden rikkaiden
perheiden muuttamisen johdosta Moskovasta ja että elämässä samoin kuin
kaikessa muussakin, mitä silloin tapahtui Venäjällä, oli havaittavissa
jonkullaista huoletonta, leveää uhkeutta -- viis' siitä, kävi miten
kävi -- sekä myöskin siinä, että se tympeä keskustelu, jonka esineenä
ehdottomasti oli sää ja yhteiset tuttavat, koski nyt Moskovaa, armeijaa
ja Napoleonia.

Seura, joka kokoontui kuvernöörin luo, oli Voroneschin parhainta väkeä.

Naisia oli hyvin paljon, joukossa oli muutamia Nikolain moskovalaisia
tuttuja. Mutta vieraiden kesken ei ollut ainoatakaan semmoista miestä,
joka olisi kyennyt kilpailemaan Yrjön ritarin, hevosenostaja-husarin ja
samalla hyväsydämisen ja sirokäytöksisen kreivi Rostovin rinnalla.
Miehisiä vieraita oli eräs vangiksi joutunut italialainen Ranskan
armeijan upseeri ja Nikolai tunsi, että tämän vangin läsnäolo korottaa
entistä enemmän hänen, venäläisen sankarin, merkitystä. Italialainen
oli kuin mikäkin voitonmerkki. Nikolai tunsi tämän ja hänestä näytti,
että kaikki muutkin ajattelivat italialaisesta samalla lailla ja
Nikolai osotti tuota upseeria kohtaan suopeata huomaavaisuuttaan
arvokkaalla ja hillityllä tavalla.

Niin pian kuin Nikolai oli saapunut kuvernöörille husari-univormussaan
levittäen ympärilleen hajuvesien ja viinin lemua ja lausunut itse
muille ja kuullut muiden sanovan hänelle moneen kertaan: _vaut mieux
tard que jamais_, keräännyttiin hänen ympärilleen. Kaikkien katseet
kohdistuivat häneen ja hän tunsi heti paikalla, että hän oli joutunut
semmoiseen yleisen suosikin asemaan, joka läänin asukkaiden puolelta
oli odotettavissakin hänen suhteensa, joka aina muulloinkin tuntui
hivelevältä, mutta joka nyt pitkän ajan jälkeen tuotti hänelle
erityistä mielihyvän huumausta. Hän ei ollut ainoastaan majapaikkojen,
pysähdysasemien ja suurtilallisen mattohuoneen palvelijattarien
innostelevan huomion esineenä, vaan täällä kuvernöörinkin kutsuissa oli
ehtymättömän suuri joukko nuoria, viehättäviä rouvia ja suloisia
neitoja, jotka kärsimättömästi odottivat vain sitä hetkeä, jolloin
Nikolai olisi kääntynyt heitä puhuttelemaan. Rouvat ja neidot
kiemailivat hänen kanssaan ja ukkoset alkoivat jo ensi päivänä touhuta
saadakseen tuon uljaan, vallattoman husarin naitetuksi ja talttumaan.
Näiden viimeisten joukossa oli myöskin itse kuvernöörin puoliso, joka
kohteli Rostovia kuin läheistä sukulaistaan ja sanoi häntä
_Nicolas'iksi_ ja "sinuksi". Katarina Petrovna alkoi todellakin
soittaa valsseja ja ekoseeseja, jolloin ruvettiin tanssimaan. Tanssin
aikana hurmasi Nikolai entistä enemmän taitavuudellaan koko läänin
seuran. Hän ihmetytti kaikkia erityisen rennolla tanssitavallaan ja hän
ihmetteli itsekin tanssitapaansa tänä iltana. Hän ei ollut koskaan
ennen tanssinut Moskovassa sillä tavalla ja siellä hän olisi pitänyt
sopimattomana ja _mauvais genre_[36] moista liian vapaata
tanssitapaa. Vaan täällä hän tunsi tarvitsevansa ihmetyttää heidät
kaikki jollain tavattomalla, jollain semmoisella, jota noiden muiden
täytyi pitää tavallisena pääkaupungissa, mutta joka ei vielä ollut
tiettyä täällä maaseudulla.

Koko illan kohdistui Nikolain suurin huomio erään läänin virkamiehen
rouvaan, sinisilmäiseen, uhkeaan, viehättävään naiseen. Rostof ei
eronnut juuri hetkeksikään tästä rouvasta, koska hänellä, samoin kuin
yleensä ilomielisyyden sytyttämillä nuorilla miehillä oli se naivi
käsitys, että muiden ihmisten vaimot ovat luodut heitä varten. Hän
puheli ystävällisesti, mutta samalla hieno kapinahanke mielessä itse
aviomiehen kanssa, miten mainiosti he, Nikolai ja tuon aviomiehen
vaimo, sopivat keskenään, joskaan tämä seikka ei tullut Nikolain ja
aviomiehen sanoissa ilmi, sillä he olivat vain muuten tuntevinaan ja
tietävinään sen. Aviomiehellä ei kuitenkaan näyttänyt olevan Nikolain
käsitystä ja sen vuoksi hän koetti puhella Nikolaille synkästi. Mutta
Nikolain sydämellinen naivisuus oli niin rajaton, että aviomies
tahtomattaankin antautui toisinaan Nikolain ilomielisyyden valtaan.
Vaan lopulla iltaa, sikäli kuin rouvan kasvot helakoituivat yhä
punasemmiksi ja muuttuivat eloisemmiksi, painuivat hänen miehensä
kasvot entistä murheellisemmiksi ja vakavammiksi, ikään kuin
kumpasellakin olisi ollut yksi yhteinen määrä iloisuutta, joka väheni
aviomiehessä samassa suhteessa kuin se lisääntyi hänen rouvassaan.




V.


Nikolai istui lakkaamatta leikkivä hymy huulilla nojatuolissa hieman
kumarassa ja nojautuneena aivan lähelle vaaleatukkaista rouvaa, jolle
hän puhui hämäräperäisiä imartelusanoja.

Hän muutteli veikeästi tiukoissa ratsuhousuissa olevien jalkojensa
asentoa, hänestä levisi hajuvesien lemu ja ihaillen sekä vieressä
istuvaa rouvaa että itseään ja jalkojensa kauniita muotoja hän puheli
rouvalle, että hän tahtoo ryöstää täältä Voroneschista erään naisen.

-- Minkälaisen?

-- Ihanan, jumalallisen. Hänen silmänsä ovat (Nikolai katsahti
puhetoveriinsa) siniset, suu korallia, hänen hohtava valkeutensa ...
(hän katsoi harteisiin) ryhti Dianan...

Aviomies tuli heidän luokseen ja kysyi äreästi vaimoltaan, mistä hän
puhuu.

-- Aa! Nikita Ivanitsh, -- sanoi Nikolai ja nousi kohteliaasti
seisomaan.

Ja aivan kuin tahtoen, että Nikita Ivanitsh ottaisi osaa hänen
leikinlaskuunsa, alkoi hän kertoa tällekin aikomuksestaan ryöstää erään
vaaleatukkaisen naisen.

Aviomies hymyili kolkosti, hänen rouvansa iloisesti. Hyväntahtoinen
kuvernöörin rouva tuli heidän luokseen moittivin kasvoin.

-- Anna Ignatjeva haluaa nähdä sinua, _Nicolas_, -- sanoi
kuvernöörin rouva lausuen sanat "Anna Ignatjeva" semmoisella äänellä,
että Rostoville selveni samassa hetkessä, että Anna Ignatjeva on hyvin
tärkeä henkilö.

-- Mennään, _Nicolas_. Lupasithan sinä nimittää itseäsi siten?

-- Tietysti, _ma tante_. Kuka hän on?

-- Anna Ignatjeva Malvintseva. Hän on kuullut sinusta
sisarentyttäreltään, että sinä olit pelastanut viime mainitun...
Arvaappas!

-- Vähäkös minä olen niitä pelastanut! -- vastasi Nikolai.

-- Hänen sisarentyttärensä, ruhtinatar Bolkonskajan. Hän on täällä
Voroneschissa tätineen. Kas, miten punastui! Joko tosiaankin?...

-- Ei sinne päinkään, olkaa jo, _ma tante_.

-- No, hyvä on, hyvä on... Soo, vai semmoinen sinä olet!

Kuvernöörin rouva vei Nikolain erään pitkän ja hyvin turpean vanhan
naisen luo, jonka päässä oli vaaleansininen poimumyssy ja joka
vast'ikään oli lopettanut korttipelinsä kaupungin kaikista tärkeimpien
henkilöiden kanssa. Hän oli Malvintseva, ruhtinatar Marian täti äidin
puolelta, rikas, lapseton leski ja aina asunut Voroneschissa. Hän
seisoi maksaen suoritusta pelistä, kun Rostof tuli hänen luokseen.
Malvintseva siristi tuikeasti ja arvokkaasti silmiään, katsahti
Rostoviin ja jatkoi torailuaan eräälle kenraalille, joka oli häneltä
voittanut pelissä. -- Olen erittäin iloinen, rakkaani, -- sanoi Anna
Ignatjeva ja ojensi Nikolaille kätensä. -- Pyydän käymään luonani.

Anna Ignatjeva puheli vähän aikaa ruhtinatar Mariasta ja tämän
isävainaasta, josta Malvintseva ei nähtävästi ollut pitänyt ja kyseli
sitte, mitä Nikolai tiesi ruhtinas Andreista, joka myöskään ei
näyttänyt olevan hänen suosiossaan. Sitte laski mahtipontinen vanha
leski Nikolain menemään uudistaen pyyntönsä tulla käymään hänen
luonaan.

Nikolai lupasi tulla ja punastui taas, kun hän jätti hyvästit
Malvintsevalle. Ruhtinatar Mariasta mainitessa tunsi Rostof jostain
käsittämättömästä syystä kummallista arkuutta, jopa pelkoakin.

Malvintsevan puheilta palatessaan Rostof aikoi mennä uudelleen
tanssimaan, mutta pieni kuvernöörin rouva laski pullean lihavan kätensä
Nikolain käsivarrelle ja sanottuaan, että hänellä on jotain puhumista
Nikolaille, hän vei tämän divaanihuoneeseen, josta muut hetipaikalla
poistuivat, jotteivät olisi häirinneet kuvernöörin rouvaa.

-- Kuulehan, _mon cher_, -- sanoi kuvernöörin rouva vakava ilme
pienillä, suopeilla kasvoilla, -- sinun pitäisi tehdä se kauppa.
Tahdotko, että minä toimitan sinut naimisiin?

-- Kenen kanssa, _ma tante_? -- kysyi Nikolai.

-- Ruhtinattaren, Katarina Petrovna sanoo, että se on Lilly, mutta
minusta se ei ole hän, vaan ruhtinatar. Tahdotko? Olen varma siitä,
että sinun _maman_ tulee kiittämään. Tosiaankin, mikä mainio
tyttö! Eikä hän ole ollenkaan ruma.

-- Ei ollenkaan, -- virkkoi Nikolai aivan kuin pahastuen. -- Minä,
_ma tante_, en sotamiehenä pyri mihinkään tuppautumaan enkä tahdo
mistään kieltäytyäkään, -- sanoi Rostof ennen kuin oli ehtinyt punnita
sanojaan.

-- Muista siis: tämä ei ole leikin asia!

-- Leikin asia!

-- Niin, niin, -- virkkoi kuvernöörin rouva aivan kuin itsekseen
puhellen. -- Kuulehan, _mon cher, entre autre. Vous êtes trop assidu
auprès de l'autre, la blonde_.[37] Hänen miehensä on ihan
surkeissaan...

-- Eikös mitä, me olemme ystäviä, -- sanoi Nikolai sydämensä
yksinkertaisuudessa, sillä hän ei osannut ajatellakaan, että hänestä
niin hauska ajanvietto olisi voinut tuottaa kenellekään ikävyyttä.

"Minkä tyhmyyden lausuin kuitenkin kuvernöörin rouvalle!" muistui
illallispöydässä yht'äkkiä Nikolain mieleen. "Hän näytti tosiaan
ryhtyvän naittamaan, vaan entä Sonja?"... Kun hän sitte jätti hyvästiä
kuvernöörin rouvalle ja tämä hymyillen sanoi hänelle vielä kerran:
"pidä siis mielessäsi", vei hän kuvernöörin rouvan syrjään.

-- Kuulkaahan, totta puhuen, _ma tante_...

-- Mitä, mitä, ystäväni? Mennään tuonne istumaan.

Nikolai tunsi yht'äkkiä halua ja tarvetta kertoa kaikki sydämensä
ajatukset (semmoiset, joita hän ei olisi kertonut äidilleen,
sisarelleen eikä ystävilleen) tälle melkein ventovieraalle naiselle.
Kun Nikolai sittemmin muisteli aivan itsestään syntyneen ja
selittämättömän avomielisyytensä äkkinäistä puuskaa, josta hänelle
kuitenkin koitui vakavat seuraukset, tuntui siltä (kuten ihmisistä aina
tuntuu), että hän oli tullut tehneeksi tyhmyyden, vaan hänen
avomielisyytensä puuskasta yhdessä monien muiden pikku tapausten kanssa
aiheutui sekä hänelle että koko hänen kodilleen tavattoman suuret
seuraukset.

-- Niin, _ma tante. Maman_ on jo kauan aikaa aikonut naittaa
minut, mutta minua kammottaa jo ajatuskin naida rahojen nähden.

-- Oo, tietysti, ymmärrän, -- virkkoi kuvernöörin rouva.

-- Mutta kysymys ruhtinatar Bolkonskajasta muuttaa asian. Ensiksi hän
totta puhuen miellyttää minua suuresti, hän on minun mieleni mukainen
ja sen jälkeen kun minä tapasin hänet hädänalaisessa asemassa ja niin
kummallisesti, olen toisekseen usein tullut ajattelemaan, että se on
kohtalon johtoa. Huomatkaa erityisesti, että _maman_ on jo kauan
ajatellut asiaa, mutta ennen sitä en tullut häntä tavanneeksi, miten
lie aina niin ollutkin, ettemme sattuneet tapaamaan toisiamme. Ja
siihen aikaan, kun minun sisareni Natasha oli hänen veljensä morsian,
minä en olisi voinutkaan ajatella menemistä naimisiin hänen kanssaan.
Pitipä tapahtua, että minä tapasin hänet juuri silloin, kun Natashan
häät olivat purkautuneet ja sen lisäksi... Mutta kuulkaahan... En ole
puhunut tästä kenellekään enkä puhu. Ainoastaan teille.

Kuvernöörin rouva puristi kiitollisesti hänen kyynärpäätään.

-- Tehän tunnette Sofin, serkkuni? Minä rakastan häntä ja olen luvannut
naida hänet, jonka teenkin... Tästä te näette, ettei siitä toisesta voi
olla puhettakaan, -- puheli Nikolai hajanaisesti ja punastuneena.

-- _Mon cher, mon cher_, kuinka sinä arvostelet asioita? Eihän
Sofilla ole mitään ja olethan itse kertonut, että isäsi asiat ovat
hyvin huonot. Entä sinun _maman_? Se veisi häneltä hengen ja
minkälainen tulisi toisekseen olemaan Sofin elämä, jos hän on
kiukkuinen tyttö. Äiti tuskissaan, asiat hunningolla... Ei, _mon
cher_, sinun ja Sofin täytyy ymmärtää, mistä on kysymys.

Nikolai oli vaiti. Hän kuunteli mielellään näitä johtopäätöksiä.

-- Mutta, _ma tante_, siitä ei sittenkään tule mitään, -- sanoi
Nikolai huoaten ja hetken vaiti oltuaan. -- Tokko ruhtinatar tulisikaan
minulle ja onhan hänellä nyt taas suru. Mahdotonta ajatellakaan!

-- No, luuletko sinä, että minä jo heti sinut naitan? _Il ya manière
et manière_,[38] -- sanoi kuvernöörin rouva.

-- Mikä naittaja te olette, _ma tante_, -- sanoi _Nicolas_
suudellen hänen pulleaa kättään.




VI.


Kun ruhtinatar Maria kohtauksensa jälkeen Rostovin kanssa oli saapunut
Moskovaan, tapasi hän täällä veljenpoikansa ja tämän kotiopettajan sekä
ruhtinas Andreilta saapuneen kirjeen, jossa heitä kehotettiin
matkustamaan Voroneschiin täti Malvintsevan luo. Matkahuolet,
levottomuus veljen tähden, elämän järjestäminen uudessa kodissa, uudet
ihmiset, veljenpojan kasvatus -- kaikki tämä oli tukahduttanut
ruhtinatar Marian sydämestä sen kiusauksen keltaisen tunteen, joka
häntä oli vaivannut isän sairauden aikana ja hänen kuolemansa jälkeen,
mutta varsinkin Rostovin kohtaamisesta asti. Hän oli murheellinen. Isän
kuoleman tuottama isku, jonka vaikutus oli hänen sydämessään yhtynyt
Venäjän onnettomaan kohtaloon, kirveli häntä nyt kuukauden kuluttua
siitä pitäen ja rauhalliseen elämään päästyään entistä kovemmin. Hän
oli levoton, sillä ajatus niistä vaaroista, jotka uhkasivat hänen
veljeään, ainoaa elossa olevaa läheistään, kidutti häntä lakkaamatta.
Hän oli huolissaan veljenpoikansa kasvatuksesta, sillä hän tunsi
itsensä kykenemättömäksi häntä hoitamaan. Mutta hänen sydämensä
syvyydessä asui sopusointu hänen oman itsensä kanssa, sopusointu, joka
oli syntynyt siitä tietoisuudesta, että hän oli tukahduttanut itsestään
Rostovin ilmestymisen johdosta alkamaisillaan olleet omakohtaiset
haaveet ja toiveet.

Kun kuvernöörin rouva saapui seuraavana päivänä pitojen jälkeen
Malvintsevalle ja keskusteltuaan tämän kanssa aikeistaan
(huomauttamalla kuitenkin, että vaikka nykyisissä oloissa ei voida
ajatellakaan muodollista kosimista, voi nuoret kuitenkin saattaa
tutustumaan toisiinsa) sekä saatuaan tädiltä myöntymyksen, rupesi hän
ruhtinatar Marian kuullen puhumaan Rostovista, ylisteli tätä ja kertoi,
miten Rostof oli punastunut ruhtinatarta mainittaessa. Ruhtinatar Maria
ei tästä ilostunut, vaan hänet valtasi tuskallinen tunne, sillä pois
katosi nyt hänen sisäinen sopusointunsa, jonka sijaan nousi haluja,
epäilyjä, soimausta ja toivoja.

Niinä kahtena päivänä, jotka kuluivat tämän sanoman jälkeen Rostovin
käyntiin saakka, ei ruhtinatar Maria voinut lakata ajattelemasta, miten
hänen olisi käyttäydyttävä Rostovin suhteen. Vuoroin hän päätteli,
ettei hän menisi ollenkaan vierashuoneeseen, kun Rostof saapuu tädille
ja että hänen on syvän surunsa tähden sopimatonta ottaa vastaan
vieraita; vuoroin taas ajatteli, että se olisi rumaa kaiken sen
jälkeen, mitä Rostof oli hänen hyväkseen tehnyt; vuoroin nousi hänen
mieleensä, että hänen tädillään ja kuvernöörin rouvalla on joitain
aikeita häntä ja Rostovia kohtaan (heidän katseensa ja sanansa
näyttivät toisinaan vahvistavan tätä otaksumaa); vuoroin hän sanoi
itselleen, että hän vain syntisyydessään oli voinut luulla heistä sitä,
sillä täytyihän heidän muistaa, että hänen asemassaan, kun hän ei vielä
ollut poistanut suruhuntuakaan, olisi julkinen kosiminen ollut loukkaus
sekä häntä että hänen isänsä muistoa kohtaan. Otaksuessaan, että hän
menisi tervehtimään Rostovia, ruhtinatar Maria mietti niitä sanoja,
joita Rostof sanoisi hänelle ja joita hän sanoisi Rostoville ja väliin
tuntuivat nämä sanat hänestä ansaitsemattoman kylmiltä, väliin tuntui
niillä olevan liian suuri merkitys. Vaan kaikista eniten hän pelkäsi
hämilleen joutumistaan Rostovin läsnäollessa, joka, kuten hänestä
tuntui, tulisi tapahtumaan ja antamaan hänet ilmi, niin pian kuin hän
näkee Rostovin.

Mutta kun lakeija puolipäivä-jumalanpalveluksen jälkeen ilmotti
vierashuoneessa, että kreivi Rostof oli tullut, ei ruhtinatar
joutunutkaan hämilleen, hieno puna nousi vain hänen poskilleen ja
silmiin syttyi uusi, säteilevä valo.

-- Oletteko hänet tavanneet, täti? -- sanoi ruhtinatar Maria
levollisella äänellä ja itsekään tietämättä, kuinka hän voi olla
sisällisesti niin levollinen ja luonnollinen.

Kun Rostof astui huoneeseen, laski ruhtinatar päänsä tuokioksi
kumarruksiin aivan kuin antaen vieraalle aikaa tervehtiä tätiä, vaan
sitte, juuri silloin kun Nikolai kääntyi häneen, hän nosti päänsä ja
loistavin silmin tervehti Nikolain katsetta. Hän kohosi hieman
tuoliltaan erittäin arvokkain, suloa täynnä olevin liikkein ja
iloisesti hymyillen, ojensi Rostoville hienon, hennon kätensä ja rupesi
puhumaan äänellä, jossa ensi kerran soi uusia, naisellisia,
rinnansyvyisiä säveliä. M-lle Bourienne, joka oli vierashuoneessa,
katsoi käsittämättömän ihmeissään ruhtinatar Mariaan. Hän, tuo mitä
taitavin kiemailija, ei olisi itsekään osannut paremmin näytellä
osaansa, kohdatessaan miehen, jota tuli miellyttää.

"Ehkä häntä pukee musta vai liekö hän todellakin tullut kauniimmaksi
minun huomaamattani. Mutta varsinkin tuo arvokkuus ja sulo!" ajatteli
m-lle Bourienne.

Jos ruhtinatar Maria olisi tänä hetkenä kyennyt ajattelemaan, olisi hän
itse ihmetellyt paljoa enemmän kuin m-lle Bourienne sitä muutosta, joka
hänessä oli tapahtunut. Siitä hetkestä pitäen, kun ruhtinatar Maria
näki tuon hellän ja rakkaan henkilön, valtasi hänet jokin uusi elämän
voima, joka hänet pakotti vastoin tahtoakin puhumaan ja toimimaan.
Ruhtinatar Marian kasvot kirkastuivat äkkiä samassa hetkessä, kun
Rostof oli astunut sisään. Samoin kuin moniväriseksi kirjaillun lyhdyn
seinämiin, silloin kun sen sisään sytytetään tuli, kuvastuu yht'äkkiä
hämmästyttävän kauniina se taidokas työ, joka ennen näytti tummalta ja
sisällöttömältä, samoin kirkastuivat nyt ruhtinatar Mariankin kasvot.
Ensi kerran kumpusi nyt kokonaisuudessaan näkyviin se puhdas, henkinen,
sisäinen työ, jossa hän tähän saakka oli elänyt. Koko hänen sisäinen,
itseensä tyytymätön työnsä, hänen kärsimyksensä, pyrkimyksensä hyvään,
nöyryytensä, rakkautensa ja uhrautuvaisuutensa -- kaikki tämä sädehti
nyt noissa valoisissa silmissä, hennossa hymyilyssä ja kaihoisten
kasvojen jokaisessa juonteessa.

Rostof huomasi kaiken tämän yhtä selvästi kuin olisi hän tuntenut
ruhtinatar Marian koko elämän. Rostof tunsi, että olento, joka nyt oli
tuossa hänen edessään, oli aivan toisellainen ja parempi kuin kukaan
niistä, joita hän tähän saakka oli tavannut ja varsinkin parempi kuin
hän itse. Keskustelu oli aivan tavallista ja merkityksetöntä. He
puhelivat sodasta ja, kuten muutkin, tahtomattaan liijoitellen suruaan
tästä tapahtumasta; puhuttiin myöskin viimeisestä kohtauksesta, jolloin
Nikolai koetti siirtää keskustelun muuhun aiheeseen; puhuttiin
hyväntahtoisesta kuvernöörin rouvasta, Nikolain omaisista ja ruhtinatar
Mariasta.

Ruhtinatar Maria ei puhunut veljestään, vaan siirsi keskustelun toiseen
aineeseen heti, kun hänen tätinsä alkoi puhua Andreista. Näkyi, että
ruhtinatar Maria voi puhella Venäjän onnettomuudesta teeskennellysti,
mutta hänen veljensä oli liian lähellä hänen sydäntään ja sen vuoksi
hän ei tahtonut eikä voinut keskustella pintapuolisesti veljestään.
Nikolai huomasi tämän, samoin kuin hän terävän huomiokyvyn avulla, joka
yleensä ei ollut hänelle ominaista, havaitsi kaikki ruhtinatar Marian
luonteen vivahdukset, jotka vain vahvistivat hänen vakaumustaan siitä,
että ruhtinatar oli erikoinen ja tavaton olento. Nikolai oli aivan
samoin kuin ruhtinatar Mariakin punastunut ja joutunut hämilleen, kun
hänelle oli kerrottu ruhtinattaresta, mutta ruhtinattaren läsnäollessa
hän esiintyi aivan vapaasti eikä puhunut ollenkaan sitä, mitä hän oli
valmistanut, vaan sitä, mitä mikin tuokio ja aina oikeaan osuen toi
hänen mieleensä.

Lyhyen käyntinsä aikana pyörähti Nikolai, kuten muulloinkin siellä,
missä sattui olemaan lapsia, hetken äänettömyyden syntyessä ruhtinas
Andrein pienen pojan luo, hyväili häntä ja kysyi, tahtoisiko hän tulla
husariksi. Hän otti pojan syliinsä, rupesi häntä iloisesti pyörittämään
ja katsahti ruhtinatar Mariaan. Ja ihastunut, onnellinen ja arka katse
seurasi rakastetun henkilön sylissä olevaa poikaa, jota hän rakasti.
Nikolai huomasi tämänkin katseen ja aivan kuin käsittäen sen
merkityksen hän punastui mielihyvästä ja rupesi suutelemaan poikaa
sydämellisen iloisesti.

Ruhtinatar Maria ei liikkunut missään surunsa tähden eikä Nikolai
pitänyt sopivana käydä heillä. Kuvernöörin rouva jatkoi kuitenkin
naittopuuhiaan ja kerrottuaan Nikolaille kaikki ne mairittelevat
sanat, jotka ruhtinatar Maria oli viime mainitusta lausunut sekä
päinvastoin, hän lopulta vaati, että Rostof tunnustaisi tunteensa
ruhtinatar Marialle. Tätä tunnustusta varten hän toimitti nuorille
kohtaamistilaisuuden piispan luona ennen päiväjumalanpalvelusta.

Vaikka Rostof sanoi kuvernöörin rouvalle, ettei hän tule tekemään
minkäänlaista tunnustusta ruhtinatar Marialle, lupasi hän kuitenkin
tulla.

Samoin kuin Rostof ei ollut Tilsitissä antanut itsensä epäillä, oliko
hyvä se, jonka kaikki olivat hyväksi tunnustaneet, aivan samoin hän
nytkin lyhyen, mutta vilpittömän taistelun jälkeen, jossa kamppaili
keskenään yritys järjestää elämä järjen vaatimusten mukaisesti ja nöyrä
olosuhteisiin alistuminen, valitsi viime mainitun ja uskoi itsensä sen
voiman vietäväksi, joka häntä (hän tunsi sen) vastustamattomasti
jonnekin houkutteli. Hän tiesi, että tunteiden ilmaiseminen ruhtinatar
Marialle Sonjalle annetun lupauksen jälkeen olisi ollut halpamaista ja
hän tiesi, ettei hän koskaan menettelisi halpamaisesti. Mutta hän tiesi
myöskin (eikä siinä kyllin, että hän tiesi, vaan hän tunsi sydämensä
syvyydessä), että jos hän nyt antautuu olosuhteiden ja niiden ihmisten
valtaan, jotka häntä johtivat, ei hän suinkaan tekisi mitään pahaa,
vaan päin vastoin jotain hyvin tärkeää, niin tärkeää, ettei hän moista
ollut vielä koskaan elämässään tehnyt.

Vaikka Nikolain elämäntapa ulkonaisesti jäikin entiselleen kohtauksen
jälkeen Marian kanssa, kadottivat kuitenkin kaikki entiset huvitukset
hänen mielestään viehätyksensä ja hän ajatteli usein ruhtinatar Mariaa.
Mutta hän ei ajatellut kertaakaan ruhtinatarta siten, kuin hän
poikkeuksetta oli tottunut ajattelemaan kaikkia niitä neitoja, joita
hän oli kohdannut maailmassa eikä myöskään siten, kuin hän oli kauan ja
joskus ennen riemukkaasti ajatellut Sonjaa. Hän oli ajatellut kaikkia
neitoja samoin kuin melkein jokainen muukin rehellinen nuorimies
tulevana vaimonaan, sovitellut näihin mielikuvituksissaan avioelämän
kaikkia oloja -- valkoista aamuviittaa, vaimoa teekeittiön ääressä,
vaimon vaunuja, pieniä palleroisia, _maman'ia ja papa'a_, näiden
suhteita hänen vaimoonsa j.n.e., j.n.e., ja nämä tulevaisuuden kuvat
olivat tuottaneet hänelle nautintoa. Mutta kun hän ajatteli ruhtinatar
Mariaa, jolle häntä naitettiin, ei hän voinut kertaakaan kuvitella
mitään tulevasta avioelämästä. Kun hän toisinaan koetti, tuli kaikki
kömpelöä ja väärin. Ja hänen itsensä tuli vain outo olla.




VII.


Pelottava tieto Borodinon taistelusta, meidän mieshukastamme kaatuneina
ja haavottuneina ja vielä pelottavampi tieto Moskovan menettämisestä
saapui Voroneschiin syyskuun puolivälissä. Ruhtinatar Maria, joka oli
vasta sanomalehdistä saanut tietää veljensä haavasta ja jolla ei ollut
veljestään minkäänlaisia varmoja tietoja, oli aikeessa lähteä etsimään
ruhtinas Andreita, kuten Nikolai kuuli (itse hän ei ollut nähnyt
ruhtinatarta).

Kun sanoma Borodinon taistelusta ja Moskovan jättämisestä viholliselle
saapui Rostovin tietoon, ei hän tuntenut epätoivoa, vihaa eikä koston
halua eikä mitään muutakaan semmoista, mutta hänestä alkoi olo
Voroneschissa tuntua yht'äkkiä ikävältä ja kiusalliselta, sekä jostain
syystä hävettävältä ja vastenmieliseltä. Kaikki keskustelut, joita hän
kuuli, tuntuivat hänestä teeskennellyiltä, hän ei tiennyt, mitä
ajatella tästä kaikesta ja tunsi, että vasta rykmentissään hänelle
selvenee kaikki uudestaan. Hän koetti jouduttaa loppuun hevosten
ostamista ja usein tulistui hän suotta syyttä palvelijalleen ja
vääpelilleen.

Muutamia päiviä ennen Rostovin lähtöä kaupungista pidettiin kirkossa
kiitosmessu Venäjän sotajoukkojen saavuttaman voiton johdosta ja
Nikolai läksi kirkkoon. Hän asettui seisomaan kuvernöörin taa ja pysyi
sotilaan arvokkuudella kirkossa koko palveluksen ajan mietiskellen mitä
erilaatuisimpia asioita. Messun päätyttyä kutsui kuvernöörin rouva
hänet luokseen.

-- Oletko nähnyt ruhtinatarta? -- kysyi kuvernöörin rouva viitaten
päällään kuorolavan takana seisovaan mustapukuiseen naiseen.

Nikolai tunsi heti paikalla ruhtinatar Marian, mutta ei niin paljon
hatun alta kuultavasta kasvojen ääriviivasta kuin siitä varovaisuuden,
pelon ja sääliväisyyden tunteesta, joka heti valtasi Nikolain.
Ruhtinatar Maria näytti olevan ajatuksiinsa syventyneenä ja teki
viimeisiä ristinmerkkejä ennen kirkosta-lähtöään.

Nikolai katsoi ihmetellen ruhtinattaren kasvoja. Ne olivat samat
kasvot, jotka hän oli nähnyt ennenkin ja entinen hienon, sisäisen,
henkisen työn sävy lepäsi niillä, mutta entisen lisäksi paloi nyt
niillä aivan toinen valo. Murheen, rukouksen ja toivon liikuttava ilme
oli niillä. Kuten ennenkin oli tapahtunut Nikolaille ruhtinattaren
läsnä ollessa, ei hän nytkään odottanut kuvernöörin rouvan lupaa saada
mennä ruhtinattaren luo eikä myöskään kysynyt itseltään, oliko sopivaa
vai sopimatonta puhutella ruhtinatarta täällä kirkossa, vaan hän meni
tämän luo ja sanoi kuulleensa hänen surustaan, josta hän lausuu
sydämellisen valituksensa. Tuskin oli ruhtinatar kuullut Nikolain
äänen, kun hänen kasvoilleen yht'äkkiä lennähti kirkas hohde, joka
valaisi yht'aikaa sekä hänen murhettaan että iloaan.

-- Minä tahdoin sanoa teille, ruhtinatar, vain yhden asian, -- virkkoi
Rostof, -- ja se on se, että jos ruhtinas Andrei ei olisi enää elossa,
niin olisi hänestä rykmentin komentajana ollut ilmotus sanomalehdissä.

Ruhtinatar katsoi Nikolaihin käsittämättä tämän sanoja, mutta iloiten
Nikolain kasvoilla kuvastuvasta osanoton ilmeestä.

-- Ja minä tiedän koko joukon esimerkkejä siitä, että sirpaleen
(sanomalehdissä oli sanottu kranaatin) tuottama haava on joko heti
kuolettava tahi päin vastoin hyvin lievä, -- sanoi Nikolai. --
Toivokaamme parhainta ja minä olen vakuutettu...

Ruhtinatar Maria keskeytti hänet. -- Oi, se olisi niin kau... -- alkoi
hän, mutta pääsemättä liikutuksen tähden loppuun painoi hän viehättävin
liikkein (kuten aina Nikolain läsnäollessa) päänsä kumarruksiin, loi
Nikolaihin kiitollisen katseen ja läksi menemään tätinsä jälestä.

Tänä iltana ei Nikolai mennyt kyläilemään mihinkään, vaan jäi kotiin
selvittämään viimeisiä tilejä hevoskauppiaiden kanssa. Kun hän sai
asiat suoriksi, oli jo liian myöhäistä lähteä mihinkään, mutta
toisekseen liian aikaista käydä nukkumaan ja Nikolai käveli kauan aikaa
yksinään edestakasin huoneessa mietiskellen elämäänsä, seikka, joka
hänelle oli harvinaista.

Ruhtinatar Maria oli tehnyt häneen miellyttävän vaikutuksen Smolenskin
takana. Se, että Nikolai oli tavannut hänet silloin poikkeavissa
olosuhteissa ja se, että Nikolain äiti oli yhteen aikaan huomauttanut
hänelle ruhtinattaresta rikkaana morsiamena, saivat aikaan sen,
että hän kiinnitti ruhtinattareen erityistä huomiota. Hänen
käyntinsä aikana Voroneschissa ei tämä vaikutus tuntunut ainoastaan
miellyttävältä, vaan myöskin voimakkaalta. Nikolaihin teki syvän
vaikutuksen se eriskummallinen, henkinen kauneus, jonka hän nyt huomasi
ruhtinattaressa. Mutta vaikka hän nyt oli lähdössä pois, ei hänen
mieleensä tullut ikävän tunnetta siitä, että Voroneschista lähtiessään
hän kadottaa mahdollisuuden nähdä ruhtinatarta. Vaan äskeinen
ruhtinatar Marian tapaaminen kirkossa (Nikolai tunsi sen) oli syöpynyt
hänen sydämeensä syvemmälle kuin hän oli aavistanutkaan ja syvemmälle
kuin hän oli toivonut rauhansa tähden. Nuo kalpeat, hienot,
murheelliset kasvot, tuo sädehtivä katse, nuo hiljaiset, suloisen
arvokkaat liikkeet ja varsinkin tuo syvä ja hento murhe, joka kuvastui
ruhtinattaren kaikissa piirteissä, häiritsi Nikolain rauhaa ja vaati
hänen osanottoaan. Rostof ei voinut sietää miehissä korkeimman henkisen
elämän ilmausta (siksi hän ei pitänyt ruhtinas Andreista), vaan hän
sanoi sitä filosofiaksi, haaveiluksi; mutta ruhtinatar Mariassa ja
varsinkin tuossa murheessa, joka paljasti tuon Nikolaille vieraan
henkisen maailman kaikessa syvyydessään, hän tunsi vastustamatonta
viehätystä.

"Ihana tyttö mahtaa hän olla! Aivan varmaan enkeli!" puheli Nikolai
itsekseen. "Miksi en ole vapaa, miksi minulla oli kiire Sonjan kanssa?"
Ja hänen mieleensä nousi itsestään vertaus kahden seikan välillä:
toisessa niiden henkisten lahjojen köyhyys ja toisessa rikkaus, joita
ei ollut Nikolailla ja joita hän sen tähden piti niin suuressa arvossa.
Hän koetti kuvitella itselleen, mitenkähän olisi, jos hän olisi vapaa.
Miten hän kosisi ruhtinatarta ja miten tämä tulisi hänen vaimokseen?
Mahdotonta, hän ei voinut kuvitella sitä itselleen. Hänen tuli niin
outo olo, ettei hänen ajatuksiinsa noussut ainoatakaan selvää kuvaa.
Sonjasta oli hän jo ammoin sitte luonut itselleen tulevaisuuden kuvan
ja se oli yksinkertainen ja selvä juuri siitä syystä, että kaikki oli
keksittyä ja että hän tiesi kaikki mitä Sonjassa oli. Mutta ruhtinatar
Mariaan nähden oli mahdotonta kuvitella itselleen tulevaa elämää, koska
Nikolai ei ymmärtänyt ruhtinatarta, vaan ainoastaan rakasti.

Haaveissa Sonjasta oli jotain iloista ja kepeätä, mutta ruhtinatar
Mariasta ajatteleminen oli aina vaikeata ja hieman pelottavaa.

"Kuinka hän rukoilikaan!" muisteli Nikolai. "Näkyi, että koko hänen
sielunsa oli uponnut rukoukseen. Niin, se oli sitä rukousta, joka
siirtää vuoret ja minä olen varma siitä, että hänen rukouksensa tulee
kuulluksi. Miksi minä en rukoile sitä, jota minä tarvitsen?" muistui
hänen mieleensä. "Mitä minä tarvitsen? Vapautta, eroa Sonjasta. Hän
puhui totta", muisteli hän kuvernöörin rouvan sanoja, "jos menen
naimisiin hänen kanssaan, ei siitä tule mitään muuta kuin
onnettomuutta. Sekasotku, _maman'in_ suru ... asiat ... sekasotku,
kauhea sekasotku! Enkä minä häntä rakastakaan. En ainakaan rakasta niin
kuin pitäisi. Jumalani, johda minut pois tästä kauheasta umpikujasta!"
alkoi hän yht'äkkiä rukoilla. "Niin, rukous siirtää vuoren, mutta
täytyy uskoa eikä rukoilla niin kuin ne rukoilimme Natashan kanssa
lapsina, että lumi olisi muuttunut sokeriksi ja juoksimme pihalle
koettelemaan, oliko lumi muuttunut sokeriksi. Ei, enhän minä nyt
rukoilekaan turhuuksia", sanoi hän pannen piipun nurkkaan ja asettuen
kädet ristissä jumalankuvan eteen. Ja ruhtinatar Marian muisto ihanana
mielessä alkoi hän rukoilla tavalla, jolla hän ei ollut pitkiin
aikoihin rukoillut. Kyyneleitä oli noussut hänen silmiinsä ja
kurkkuunsa, kun oveen ilmestyi Lavrushka joitain papereja kädessä.

-- Pöllö! Mitä sinä tunkeudut, kun ei sinua ole käsketty! -- sanoi
Nikolai nopeasti muuttaen asentoaan.

-- Kuvernööriltä tuli kureeli, -- sanoi Lavrushka unisella äänellä, --
tässä on teille kirje.

-- Hyvä on, kiitos, mene!

Nikolai otti kaksi kirjettä. Toinen oli äidiltä, toinen Sonjalta. Hän
tunsi ne käsialasta ja avasi ensiksi Sonjan kirjeen. Hän ei ollut
ehtinyt lukea montakaan riviä, kun hänen kasvonsa kalpenivat ja hänen
silmänsä lennähtivät säikähtyneesti ja iloisesti selälleen.

-- Eih, se ei ole mahdollista! -- virkkoi hän ääneen.

Voimatta istua paikoillaan rupesi Nikolai kirje kädessä ja sitä lukien
kävelemään pitkin huonetta. Hän silmäili sitä ensin hätäkäteen, luki
sitte läpi kerran ja toisenkin ja jäi hartioitaan kohottaen, käsiään
levittäen seisomaan keskelle huonetta suu auki ja silmät selällään. Se,
jota hän äsken ikään oli varmassa uskossa rukoillut, että Jumala
kuulisi hänen rukouksensa, oli nyt täyttynyt. Mutta Nikolai hämmästyi
tästä niin, kuin se olisi ollut jotain tavatonta ja niin kuin hän ei
olisi koskaan semmoista odottanutkaan ja ikäänkuin juuri se, että asia
oli näin nopeasti käynyt toteen, olisi todistanut sitä, ettei tämä
olisi tapahtunutkaan Jumalan tahdosta, kuten hän oli rukoillut, vaan
pelkän sattuman kautta.

Se Rostovista aukasemattomalta tuntunut solmu, joka sitoi hänen
vapautensa, aukesi tämän odottamattoman (kuten Nikolaista tuntui) ja
aivan itsestään saapuneen Sonjan kirjeen kautta. Sonja kirjotti, että
viime aikojen surulliset tapahtumat, melkein koko Rostovvilaisten
omaisuuden kadottaminen Moskovassa ja kreivittären usein lausuma
toivomus siitä, että Nikolai naisi ruhtinatar Bolkonskajan sekä myöskin
Nikolain äänettömyys ja kylmyys viime aikoina -- kaikki tämä oli
pakottanut Sonjan luopumaan lupauksestaan ja antamaan Nikolaille täyden
vapauden.

"Minun on ollut liian raskasta ajatella, että voisin olla syynä sen
perheen suruun ja eripuraisuuteen, joka on ollut minun hyväntekijäni",
kirjotti Sonja, "ja minun rakkauteni ainoana tarkotuksena on niiden
onni, joita minä rakastan. Sen tähden rukoilen teitä, _Nicolas_,
pitämään itseänne vapaana ja tietämään, että olipa miten oli, ei kukaan
voi teitä rakastaa voimakkaammin kuin teidän Sonjanne."

Kumpikin kirje oli Troitsasta. Toinen kirje oli kreivittäreltä. Tässä
kirjeessä kuvailtiin viimeisiä päiviä Moskovassa, lähtöä, tulipaloa ja
koko omaisuuden tuhoa. Muun muassa kirjotti kreivitär kirjeessään, että
ruhtinas Andrei kulki haavotettuna heidän mukanaan. Ruhtinaan tila oli
hyvin vaarallinen, mutta nyt sanoo lääkäri, että toiveet ovat
lisääntyneet. Sonja ja Natasha ovat hänen hoitajattariaan.

Seuraavana päivänä läksi Nikolai tämä kirje mukanaan ruhtinatar Marian
luo. Ei Nikolai eikä ruhtinatar Maria voinut sanoa sanaakaan siitä,
mitä oikeastaan merkitsivät sanat: "Natasha hoitaa häntä"; mutta tämän
kirjeen kautta pääsi Nikolai yht'äkkiä niin lähelle ruhtinatarta, että
hän joutui sen kautta melkein sukulaisuussuhteisiin.

Seuraavana päivänä saattoi Rostof ruhtinatar Marian matkalle
Jaroslavliin ja muutamien päivien kuluttua hän matkusti takasin
rykmenttiinsä.




VIII.


Sonjan kirje, joka toteutti Nikolain rukouksen, oli kirjotettu
Troitsasta. Se oli johtunut seuraavasta syystä. Vanha ruhtinatar oli
yhä enemmän ja enemmän ruvennut ajattelemaan Nikolain naittamista
rikkaalle morsiamelle ja hän tiesi, että pääesteenä siihen oli Sonja.
Ja Sonjan elämä oli viime aikoina, varsinkin Nikolain kirjeen jälkeen,
jossa tämä oli kertonut kohtauksestaan ruhtinatar Marian kanssa, käynyt
entistäänkin raskaammaksi kreivittären kodissa. Kreivitär käytti
hyväkseen jokaista tilaisuutta lausuakseen Sonjalle loukkaavia ja
sydämettömiä vihjauksia.

Mutta muutamia päiviä ennen Moskovasta lähtöä kutsui kreivitär hyvin
liikutettuna ja hädissään kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut, luokseen
Sonjan ja sen sijaan, että hän olisi tätä soimannut tai esittänyt
vaatimuksia, hän rukoili Sonjaa kyyneleet silmissä uhraamaan itsensä ja
maksamaan siten kaiken sen, joka oli hänen edestään tehty sekä
rikkomaan välinsä Nikolain kanssa.

-- Minä en saa rauhaa ennen, kuin sinä annat minulle sen lupauksen.

Sonja purskahti vihlovaan itkuun ja vastasi itkun hyrskeen seasta, että
hän tekee kaikki, että hän on valmis kaikkeen, mutta ei antanut suoraa
vastausta eikä hän sydämessään voinut suostua siihen, mitä häneltä
vaadittiin. Olihan uhrauduttava sen perheen onnen tähden, joka oli
häntä elättänyt ja kasvattanut. Uhrautuminen toisten onnen tähden
olikin Sonjan tapa. Hänen asemansa talossa oli semmoinen, että hän voi
osottaa avujaan yksistään uhrautuvaisuuden kautta ja hän tottui
uhrautumaan ja rakasti uhrautumista. Mutta ennen oli hän ilomielin
tuntenut kaikissa uhrautumistoimissaan, että hän uhrautumisellaan
kohottaa arvoaan sekä omissa että muiden silmissä ja tulee entistään
arvollisemmaksi ansaitsemaan _Nicolas'in_, jota hän rakasti
kaikista enimmän maailmassa. Mutta nyt oli hänen uhrinsa oleva
siinä, että hänen piti kieltäytyä kaikesta, joka muodosti palkan
uhrautumisesta ja koko elämän sisällyksen. Ensi kerran elämässään hän
tunsi nyt katkeruutta niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat olleet hänen
hyväntekijöitään sitä varten, että olisivat voineet häntä sitä
kirvelevämmin kiduttaa; hän tunsi kateutta Natashaa kohtaan, joka ei
ollut koskaan kokenut mitään tämmöistä, jonka ei ollut koskaan
tarvinnut uhrautua, vaan joka oli pannut muut uhrautumaan itsensä
edestä ja jota kuitenkin kaikki rakastivat. Ja ensi kerran tunsi
nyt Sonja, kuinka hänen hiljaisesta, puhtaasta rakkaudestaan
_Nicolas'iin_ alkoi yht'äkkiä kasvaa intohimoinen tunne, joka oli
sekä sovinnaisten sääntöjen että hyveiden ja uskonnon yläpuolella.
Tämän tunteen vaikutuksesta karttoi Sonja, jonka riippuvainen elämä oli
itsestään opettanut salamieliseksi ja joka yleisin, epämääräisin sanoin
antoi vastauksensa kreivittärelle, joutumasta tämän kanssa keskusteluun
ja hän päätti odottaa kohtausta Nikolain kanssa, jolloin hän ei
vapauttaisikaan Nikolaita, vaan päinvastoin sitoisi hänet ainaiseksi
itseensä.

Ankara touhu ja pelko Rostovilaisten viimeisinä olinpäivinä Moskovassa
tukahduttivat Sonjaa rasittavat synkät ajatukset. Hän oli iloinen
löytäessään huojennusta näistä ajatuksista käytännöllisessä
toiminnassa. Mutta kun hän sai tietää ruhtinas Andrein olosta heidän
talossaan, niin huolimatta kaikesta siitä vilpittömästä säälistä, jota
hän tunsi ruhtinasta ja Natashaa kohtaan, valtasi hänet kuitenkin
iloinen ja taika-uskoinen tunne siitä, ettei Jumala tahdokaan hänen
eroaan _Nicolas'ista_. Hän tiesi, että Natasha rakasti ainoastaan
ruhtinas Andreita eikä lakannut häntä rakastamasta. Hän tiesi, että kun
he näin kauheiden tapauksien kautta olivat joutuneet yhteen,
mieltyisivät he uudestaan toisiinsa ja ettei Nikolain olisi tulevan
sukulaisuuden tähden mahdollista mennä avioliittoon ruhtinatar Marian
kanssa. Viime päivien kauheista tapahtumista huolimatta riemastutti
Sonjaa matkustuksen ensi päivinä tämä tunne ja tietoisuus siitä, että
kaitselmus oli käynyt käsiksi hänen yksityisiin asioihinsa.

Rostovilaisten ensimäinen päivälevähdys matkalla tapahtui Troitskin
luostarissa.

Luostarin ravintolassa varustettiin Rostovilaisille kolme suurta
huonetta, joista yhteen sijoitettiin ruhtinas Andrei. Haavotetun tila
oli tänään paljoa parempi. Natasha istui hänen luonaan. Viereisessä
huoneessa istui kreivi ja kreivitär arvokkaasti keskustellen luostarin
esimiehen kanssa, joka oli tullut katsomaan vanhoja tuttujaan ja
tallettajiaan. Sonja istui myöskin täällä ja häntä vaivasi uteliaisuus
saada tietää, mistä ruhtinas Andrei ja Natasha puhelivat. Hän kuunteli
oven takana heidän ääntensä kaikua. Ruhtinas Andrein huoneen ovi
avautui. Siellä tuli Natasha hulmuavin kasvoin ja huomaamatta häntä
vastaan kohonnutta ja oikean käden leveästä hihasta kiinni pitävää
munkkia hän meni Sonjan luo ja tarttui tämän käteen.

-- Natasha, mikä sinun on? Tule tänne, -- sanoi kreivitär.

Natasha astui esimiehen siunattavaksi, joka kehotti anomaan apua
Jumalalta ja Hänen pyhiltään.

Heti esimiehen poistuttua tarttui Natasha ystävättärensä käteen ja meni
hänen kanssaan erääseen tyhjään huoneeseen.

-- Niinhän Sonja! Jäähän hän eloon! -- sanoi Natasha. -- Sonja, olen
sanomattoman onnellinen ja onneton! Sonja, rakkaani, -- kaikki on
ennallaan. Kunhan hän vain jäisi eloon. Hän ei voi, sillä, sillä ...
että... -- ja Natasha purskahti itkuun.

-- Niinkö? Minä tiesin sen! Jumalan kiitos, -- virkkoi Sonja. -- Hän
jää eloon!

Sonjan sydäntä kouristi yhtä kovasti kuin Natashankin niin hyvin tämän
pelko ja tuska kuin hänen omat, sydämen salassa piilevät ajatuksensa.
Itkien suuteli ja lohdutteli hän Natashaa. "Kunhan hän vain jäisi
eloon!" ajatteli hän. Itkettyään. puheltuaan ja kuivattuaan silmänsä
meni kumpikin ruhtinas Andrein huoneen ovelle. Natasha avasi varovasti
oven ja kurkisti huoneeseen. Sonja seisoi hänen vieressään kynnyksellä.

Ruhtinas Andrei lepäsi korkeassa asennossa kolmen tyynyn varassa. Hänen
kalpeat kasvonsa olivat rauhalliset, silmät kiinni ja näkyi, että hän
hengitti tasaisesti.

-- Ah, Natasha! -- sanoi yht'äkkiä Sonja melkein kirkasemalla,
puristautui kiinni serkkunsa käteen ja peräytyi ovelta.

-- Mitä, mitä? -- kysyi Natasha.

-- Se on sitä, sitä... -- virkkoi Sonja kalpein kasvoin ja väräjävin
huulin.

Natasha sulki hiljaa oven kiinni ja poistui Sonjan kanssa ikkunan luo
ymmärtämättä, mitä Sonja puhui.

-- Muistatko, -- sanoi Sonja pelokkain ja juhlallisin kasvoin, --
muistatko, kun minä katsoin sinun puolestasi peiliin... Otradnajassa,
jouluna... Muistatko, mitä silloin näin?

-- Niin, niin, -- virkkoi Natasha, jonka silmät suurenivat levälleen,
kun hän samassa muisti Sonjan silloin sanoneen jotain ruhtinas
Andreista, jonka hän oli nähnyt pitkällään.

-- Muistatko? -- jatkoi Sonja. -- Minä näin silloin ja kerroin kaikille
ja sinullekin ja Dunjashalle. Minä näin, että hän lepäsi vuoteella, --
puheli Sonja säestäen jokaista yksityiskohtaa käden liikkeellä
sormi pystyssä, -- ja että hän sulki silmänsä ja oli peitetty
vaaleanpunaisella verholla ja pani kätensä ristiin, -- puheli Sonja,
joka sitä mukaa, kuin hän kuvaili näkemiään yksityiskohtia, tuli
vakuutetuksi siitä, että hän _oli nähnyt_ nuo samat asiat
silloinkin.

Silloin ei hän ollut nähnyt mitään, vaan oli vain kertonut nähneensä
sitä, mikä oli pistänyt hänen päähänsä; mutta se, mitä hän silloin oli
keksinyt, kuvastui hänelle yhtä todellisena kuin mikä muu muisto
hyvänsä. Sen, mitä hän silloin oli sanonut, että muka ruhtinas Andrei
oli katsahtanut häneen, hymähtänyt ja ollut peitetty jollain
punaisella, hän sekä ymmärsi että oli varmasti vakuutettu siitä, että
hän jo silloin oli sanonut ja nähnyt, että ruhtinas Andrei oli ollut
peitetty vaaleanpunaisella, nimenomaan vaaleanpunaisella verholla ja
että ruhtinaan silmät olivat olleet kiinni.

-- Aivan niin, vaaleanpunaisella, -- sanoi Natasha, joka myöskin näytti
muistavan, että silloin oli puhuttu vaaleanpunaisesta ja siinä juuri
huomasi piilevän ennustuksen outouden ja salaperäisyyden.

-- Mutta mitä se merkitsee? -- kysyi Natasha miettivästi.

-- Ah, en tiedä, kaikki on niin outoa, -- vastasi Sonja kouristaen
päätään.

Muutaman hetken kuluttua soitti ruhtinas Andrei ja Natasha meni hänen
luokseen. Vaan Sonja, jonka rintaa poltti semmoinen tuska ja ahdistus,
jota hän oli harvoin kokenut, jäi ikkunan ääreen miettimään tapahtuman
kummallisuutta.

Samana päivänä oli tilaisuus lähettää kirjeitä armeijaan ja kreivitär
kirjotti kirjeen pojalleen.

-- Sonja, -- sanoi kreivitär nostaen päänsä kirjeestä Sonjan mennessä
hänen ohitsensa. -- Sonja, etkö sinä kirjottaisi Nikolaille? -- sanoi
kreivitär hiljaisella, vavahtavalla äänellä.

Siitä katseesta, joka kuulsi kreivittären väsyneistä, lasien läpi
katsovista silmistä, ymmärsi Sonja kaiken sen, mitä kreivitär noilla
sanoillaan tarkotti. Tuossa katseessa kajasti rukoilua ja pelkoa
kieltäymisestä ja häpeää siitä, että piti pyytää ja uhmaa
leppymättömästä vihasta, jos Sonja kieltäytyisi.

Sonja astui kreivittären luo, laskeutui polvilleen ja suuteli hänen
kättään.

-- Minä kirjotan, _maman_, -- vastasi Sonja.

Sonja oli heltynyt, liikutettu ja kuohuksissa kaikesta siitä, mitä
tänään oli tapahtunut ja varsinkin siitä ennustuksen salaperäisestä
toteutumisesta, jonka hän äsken oli nähnyt. Nyt, kun hän tiesi, että
Natashan ja ruhtinas Andrein välien uudistumisen tähden Nikolai ei
voinut enää mennä naimisiin ruhtinatar Marian kanssa, otti hän
riemumielin vastaan sen uhrautuvaisuuden palautuvan mielialan, jota hän
rakasti ja jossa oli tottunut elämään. Ja kyynelsilmin ja iloisena
jalon työn tekemisestä kirjotti hän moneen kertaan keskeytyen
kyyneltulvan tähden, joka sumensi hänen sametinpehmeitä mustia
silmiään, sen liikuttavan kirjeen, jonka saaminen oli niin kovasti
hämmästyttänyt Nikolaita.




IX.


Päävahdissa, jonne Pierre oli tuotu, kohtelivat upseeri ja sotamiehet,
jotka olivat hänet ottaneet huostaansa, häntä vihamielisesti, mutta
samalla myöskin kunnioittavasti. Sitä paitsi tuntui heidän
käytöksessään häntä kohtaan epätietoisuutta siitä, kuka hän oikeastaan
on (ehkä hyvinkin tärkeä henkilö) sekä myöskin vihaa heidän äskeisen
kamppailunsa tähden hänen kanssaan.

Mutta kun seuraavana aamuna tapahtui vahdin muutto, tuntui Pierrestä,
ettei hänen merkityksensä uudelle vahtikunnalle -- upseerille ja
sotamiehille -- ollut enää sama kuin niille, jotka hänet olivat
vanginneet. Ja tuossa rotevassa, paksussa, musikan kauhtanassa olevassa
miehessä eivät seuraavan päivän vahtimiehet tosiaankaan enää nähneet
sitä ripeää miestä, joka oli vimmatusti tapellut sotarosvon ja
sotamiesten kanssa ja joka oli lausunut juhlalliset sanat lapsen
pelastamisesta, vaan he näkivät ainoastaan 17:nen niistä joistain
syistä vartioitavista venäläisistä, jotka olivat vangitut ylimmän
päällystön käskystä. Ja jos Pierressä näkyikin jotain erityistä, niin
oli se vain hänen peloton ja miettivän vakava muotonsa sekä ranskan
kieli, jota hän puhui ranskalaisten mielestä hämmästyttävän hyvin.
Tästä huolimatta siirrettiin Pierre samana päivänä yhteen muiden
epäilyttävien vangittujen kanssa, koska sen erityisen huoneen, jossa
häntä pidettiin, tarvitsi upseeri.

Kaikki Pierren vankitoverit olivat alhaisimman rahvaan miehiä. Ja kun
he saivat tietää Pierren olevan herran, vieroivat he häntä sitäkin
enemmän, kun hän puhui ranskaa. Suruisin mielin kuuli Pierre, miten
häntä pilkattiin.

Seuraavan päivän iltana sai Pierre tietää, että kaikki hänen
vankitoverinsa (ja luultavasti hänetkin) tuomitaan murhapoltosta.
Kolmantena päivänä vietiin Pierre muiden kera erääseen taloon, jossa
istui muuan valkeaviiksinen ranskalainen kenraali, kaksi everstiä ynnä
muita upseereja nauhat käsivarsissa. Pierrelle samoin kuin muillekin
tehtiin sillä inhimillisten heikkouksien muka yläpuolella olevalla
täsmällisyydellä ja määräperäisyydellä, jolla tavallisesti puhutellaan
syytettyjä, kysymyksiä siitä, kuka hän on, missä on ollut, missä
tarkotuksessa j.n.e.

Nämä kysymykset jättivät kokonaan syrjään varsinaisen elämän oleellisen
puolen ja riistivät mahdollisuuden saada tuo oleellisuus ilmi samoin
kuin yleensä kaikki oikeuksissa tehtävät kysymykset ja niiden
tarkotuksena oli pelkästään semmoisen viemärin asettaminen, jota myöten
tuomarien mielestä piti tuomittavan vastausten juosta ja johtaa hänet
toivotuille perille eli toisin sanoen syytteeseen. Niin pian kuin
Pierre alkoi puhua jotain semmoista, joka ei vastannut syytteen
tarkotusta, otettiin heti viemäri esille ja silloin oli vedellä valta
juosta minne mieli teki. Sitä paitsi tunsi Pierre samaa, jota syytetty
aina tuntee kaikissa oikeuksissa: tietämättömyyttä siitä, miksi hänelle
tehtiin kaikki nuo kysymykset. Hänestä tuntui, että viemärisadinta
käytettiin vain suopeudesta tahi kohteliaisuudesta. Hän tiesi, että hän
oli noiden ihmisten vallassa, että ainoastaan valta oli tuonut hänet
tänne, että ainoastaan valta oli heille antanut oikeuden vaatia
vastauksia kysymyksiin ja että tämän istunnon ainoana tarkotuksena oli
hänen syyttämisensä. Ja koska siis oli olemassa valta ja syyttämisen
halu, niin ei olisi tarvinnut kysymysten sadinta eikä oikeutta. Oli
päivän selvää, että kaikkien kysymysten piti johtaa syyllisyyteen.
Kysymykseen, mitä hän teki silloin, kun hänet vangittiin, vastasi
Pierre traagilliseen vivahtavasti, että hän "vei vanhemmille lasta,
_qu'il avait sauvé des flammes_".[39] -- Miksi hän tappeli
sotarosvon kanssa? Pierre vastasi, että hän "puolusti naista, että
loukatun naisen puolustaminen on jokaisen ihmisen velvollisuus,
että" ... hänet keskeytettiin: se ei ollut asian mukaista. Mitä varten
hän oli palavan talon pihalla, jossa todistajat olivat hänet nähneet?
Hän vastasi, että "oli menossa katsomaan, mitä Moskovassa tapahtui".
Hänet keskeytettiin taas, koska häneltä ei tahdottu tietää, mihin hän
oli menossa, vaan mitä varten hän oli ollut tulipalon luona. Kuka hän
on? -- toistettiin hänelle ensimäinen kysymys, johon hän oli sanonut
ettei hän tahdo vastata. Hän vastasi uudestaan, ettei hän voi sitä
sanoa.

-- Muistakaa, ettei se ole hyvä. Ei ensinkään hyvä, -- sanoi hänelle
ankarasti valkeaviiksinen, punakasvoinen kenraali.

Neljäntenä päivänä alkoivat tulipalot Subovan vallilla.

Pierre vietiin kolmentoista muun kera erään Krimin Brodin luona olevan
kauppiaan talon vaunuvajaan. Katuja kulkiessa oli Pierre läkähtyä
savuun, joka näytti peittävän koko kaupungin. Tulipaloja roihuili
kaikilla tahoilla. Pierre ei tällöin käsittänyt palavan Moskovan
merkitystä ja hän katsoi tulipaloihin kauhun tuntein.

Krimin Brodin luona olevan talon vaunuvajassa sai Pierre olla vielä
neljä päivää ja ranskalaisten sotamiesten puheista näinä päivinä sai
hän tietää, että kaikki täällä olevat vangit odottivat päivä päivältä
marsalkan päätöstä. Pierre ei kuitenkaan saanut tietää sotamiehiltä,
minkä marsalkan. Sotamiehistä oli marsalkka nähtävästi ylin ja jonkun
verran salaperäinen vallan edustaja.

Nämä ensimäiset päivät syyskuun 8 päivään saakka, jolloin vangit
vietiin uuteen kuulusteluun, olivat Pierrelle sanomattoman raskaat.




X.


Syyskuun 8 p:nä saapui vankien luo vajaan hyvin ylhäinen upseeri,
päättäen ainakin siitä kunnioituksesta, jota vahdit hänelle osottivat.
Tämä upseeri, joka luultavasti oli esikunta-upseereja, toimitti
luettelo kädessä kaikkien venäläisten nimihuudon, mainiten Pierreä
_celui qui n'avoue pas son nom_,[40] Upseeri loi kaikkiin
vankeihin välinpitämättömän, velton katseen ja käski vahti-upseerin
toimittamaan kaikki vangit siisteihin pukuihin ja ruokottuun asuun
ennen marsalkan luo viemistä. Tunnin kuluttua saapui komppania
sotaväkeä ja Pierre vietiin kolmentoista muun kanssa Djevitshin
kentälle. Sää oli kirkas, aurinko paistoi sateen jälkeen ja ilma oli
harvinaisen puhdas. Savu ei laskeutunut alas, kuten sinä päivänä,
jolloin Pierre oli viety Subovan vallin päävahdista, vaan se kohoili
patsaina puhtaassa ilmassa. Tulipalojen liekkejä ei näkynyt missään,
mutta joka puolelta tupruili savupatsaita ja koko Moskova ja kaikki,
niin pitkälle kuin Pierren katse kantoi, oli yhtä paloa. Kaikkialla
näkyi autioita paikkoja törröttävine uunineen ja savupiippuineen,
siellä täällä mustiksi palaneita kivitalojen seiniä. Pierre koetti
tarkastaa palaneita paikkoja, mutta hän ei tuntenut tuttuja kaupungin
korttelia. Paikotellen näkyi palolta säästyneitä kirkkoja. Eheä Kreml
kuumotti kaukaa valkeana tornihuippuineen, joista korkeinna kohosi
Iivana Suuren torni. Lähellä kimalteli iloisesti Novodjevitshin
luostarin kupukatto ja sieltä kuului erityisen voimakkaana
temppelikellojen soitto. Tämä soitto muistutti Pierrelle, että nyt oli
sunnuntai ja Jumalanäidin syntymäjuhla. Mutta ei näyttänyt olevan
ketään, joka olisi juhlaa viettänyt, sillä kaikkialla oli vain
tulipalon tuhon jätteitä ja venäläistä väestöä näkyi vain harvaseltaan
joku repaleinen, säikähtynyt kaupunkilainen, joka puikki ranskalaisia
nähdessään piiloon.

Venäläinen pesuus näytti olevan hävitetty ja tuhottu ja tämän
venäläisen elämän järjestyksen hävittämisen jälkeen tunsi Pierre
itsetiedottomasti, että tuhotun pesuuden sijaan oli muodostunut aivan
toinen, mutta luja ranskalainen järjestys. Hän tunsi sen noiden
suorissa riveissä reippaasti ja iloisesti kulkevien sotamiesten
ulkomuodosta, jotka saattoivat häntä ja hänen rikostoverejaan ja hän
tunsi sen erään tärkeännäköisen ranskalaisen virkamiehen ulkomuodosta,
kun tämä ajoi häntä vastaan parivaljakolla, jonka ohjissa oli sotamies.
Hän tunsi sen rykmentin soittokunnan reippaista sävelistä, joita tulvi
kentän vasemmalta laidalta ja erityisen selvästi tunsi ja käsitti hän
sen siitä listasta, josta ranskalainen upseeri oli aamulla huutanut
vankien nimet. Pierren olivat ottaneet kiinni yksistään sotamiehet ja
kulettaneet paikasta toiseen kymmenien muiden kanssa, joten he olisivat
voineet hänet unohtaa ja sekottaa toisiin. Mutta näin ei tapahtunut,
sillä ne vastaukset, jotka hän oli antanut kuulustelussa, palasivat
hänen mieleensä hänen nimellään: _celui qui n'avoue pas son
nom_.[41] Ja tällä nimellä, joka kammotti Pierreä, kuletettiin
häntä jonnekin siinä saattajien kasvoilla kuvastuvassa varmassa
vakuutuksessa, että niin hyvin kaikki muut vangit kuin hänkin olivat
juuri ne samat, joita tarvittiin ja että heitä kuletettiin juuri sinne,
missä heitä tarvittiin. Pierre tunsi itsensä mitättömäksi lastuksi,
joka oli joutunut hänelle tuntemattoman, mutta säännöllisesti toimivan
koneen pyörien väliin.

Pierre vietiin muiden rikollisten kanssa Djevitshin kentän laitaan
lähelle luostaria suuren talon eteen, jota ympäröi laaja puutarha. Se
oli ruhtinas Shtsherbatovin talo, jossa Pierre oli ennen käynyt monta
kertaa isännän luona ja jossa nyt, kuten hän kuuli sotamiesten
puheista, majaili marsalkka, Eckmühlin herttua.

Heidät tuotiin portaiden eteen ja ruvettiin yksitellen saattamaan
sisään. Pierre saatettiin kuudentena. Hänet vietiin lasigallerian ja
kahden eteisen kautta, jotka olivat hänelle tuttuja, pitkään, matalaan
kabinettiin, jonka ovella seisoi adjutantti.

Davoust istui huoneen päässä pöydän yli kumartuneena ja lasit silmillä.
Pierre astui aivan hänen luokseen. Davoust istui katsettaan nostamatta
edessään olevasta paperista, jota hän näytti tutkivan. Silmät paperiin
edelleenkin luotuina hän kysyi hiljaa: _qui êtes vous_?[42]

Pierre pysyi vaiti siitä syystä, ettei hän kyennyt lausumaan sanaakaan.
Davoust ei ollut Pierrelle pelkästään ranskalainen kenraali, vaan
myöskin julmuudestaan tunnettu mies. Katsoessaan Davoustin kylmiin
kasvoihin, kun tämä aivan kuin ankara opettaja, näytti suostuvan
pysymään jonkun aikaa kärsivällisenä ja odottamaan vastausta, tunsi
Pierre, että jokainen viivytyksen tuokio voi maksaa hänelle hengen;
mutta hän ei tiennyt, mitä sanoa. Sitä, mitä hän oli sanonut
ensimäisessä kuulustelussa, hän ei enää uskaltanut sanoa ja säätynsä ja
asemansa ilmaiseminen oli vaarallista ja häpeällistä. Pierre oli vaiti.
Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt mitään ajatella, kohotti Davoust vähän
päätään, siirsi silmälasit otsalle, siristi silmiään ja loi Pierreen
tuijottavan katseen.

-- Minä tunnen tämän miehen, -- sanoi Davoust tyynellä, kylmällä
äänellä nähtävästi tarkotuksessa saada Pierre pelästymään.

Kylmät väreet, jotka äsken olivat juosseet pitkin Pierren selkäpiitä,
tarttuivat hänen päähänsä kuin pihdit.

-- _Mon général, vous ne pouvez pas me connaître, je ne vous ai
jamais vu_...[43]

-- _C'est un espion russe_,[44] -- keskeytti hänet Davoust sanoen
nämä sanat eräälle toiselle kenraalille, joka oli huoneessa ja jota
Pierre ei ollut huomannut.

Ja Davoust kääntyi poispäin. Äkkinäisen väräjävä kaiku sanoissa alkoi
Pierre yht'äkkiä:

-- _Non, Monseigneur_, -- sanoi hän yht'äkkiä muistaen, että
Davoust oli herttua. -- _Non, Monseigneur, vous n'avez pas pu me
connaître. Je suis un officier militionnaire et je n'ai pas quitté
Moscou_.[45]

-- _Votre nom_? -- toisti Davoust.

-- _Besouhof_.[46]

-- _Qu'est ce qui me prouvera que vous ne mentez pas_?[47]

-- _Monseigneur_![48] -- huudahti Pierre rukoilevalla, mutta ei
loukkautuneella äänellä.

Davoust nosti silmänsä ja katsahti terävästi Pierreen. He katsoivat
toisiinsa muutaman tuokioisen ja tämä katse pelasti Pierren. Se kulki
sota- ja oikeusseikkojen yläpuolella ja se synnytti näiden kahden
ihmisen välille inhimillisen suhteen. He tunsivat kumpikin hämärästi
tänä yhtenä hetkenä lukemattoman paljon asioita ja he käsittivät, että
he kumpikin ovat ihmislapsia ja veljiä. Ensi katsahduksessa oli Pierre
Davoustista, joka oli nostanut ainoastaan päänsä paperista, jossa
ihmisten asioita ja elämää merkittiin numeroilla, ainoastaan
yksityisseikka ja Davoust olisi voinut ammuttaa hänet ilman omantunnon
vaivoja, mutta nyt hän näki Pierressä ihmisen ja hän mietti hetkisen.

-- _Comment me prouverez-vous la verité de ce que vous me
dites_?[49] -- kysyi Davoust kylmästi.

Pierren mieleen muistui Ramball ja hän mainitsi rykmentin, sukunimen ja
kadun, jolla Ramball asui.

-- _Vous n'êtes pas ce que vous dites_,[50] -- sanoi Davoust taas.

Pierre ryhtyi vapisevan katkonaisella äänellä esittämään todistuksia
kertomuksensa todenperäisyydestä.

Mutta tällöin tuli sisään adjutantti ja ilmotti jotain Davoustille.

Davoust kirkastui yht'äkkiä adjutantin tuomasta tiedosta ja rupesi
panemaan kiinni nuttunsa nappia. Hän näytti kokonaan unohtaneen
Pierren.

Kun adjutantti muistutti hänelle vangista, kiepautti hän nyrpeästi
päätään Pierreen päin ja käski viemään hänet pois. Mutta mihin hänet
oli vietävä, sitä Pierre ei tiennyt, takasin vankeuteenko vaiko
valmistetulle mestauspaikalle, jota toverit olivat Djevitshin kenttää
kulkiessa hänelle näyttäneet.

Pierre käänsi päätään ja näki, että adjutantti kysyi jotain uudelleen.

-- _Oui, sans doute_![51] -- sanoi Davoust, mutta mitä "niin",
sitä ei Pierre tietänyt.

Pierre ei muistanut, miten, kuinka kauvan ja mihin hän kulki.
Vaipuneena täydellisen tajuttomuuden ja tylsyyden tilaan ja näkemättä
mitään ympärillään hän liikutteli jalkojaan yhdessä muiden kanssa niin
kauvan, kunnes kaikki pysähtyivät, jolloin hänkin pysähtyi. Yksi ainoa
ajatus oli kaiken tämän aikaa riipattanut Pierren päässä ja tämä ajatus
oli: kuka, kuka tosiaankin oli tuominnut hänet mestattavaksi?
Ne eivät olleet ne ihmiset, jotka olivat kuulustelleet häntä
tutkijalautakunnassa, sillä niistä ei ollut yksikään tahtonut eikä
nähtävästi voinut sitä tehdä. Se ei ollut Davoust, joka oli niin
inhimillisesti häneen katsonut. Yksi hetki vielä ja Davoust olisi
ymmärtänyt, että he tekevät pahasti, mutta tuon hetken ehkäsi tulemasta
huoneesen saapunut adjutantti. Tämä adjutantti taasen ei nähtävästi
ollut pyytänyt mitään pahaa, mutta hän olisi voinut olla tulemattakin.
Kuka, kuka tosiaankin surmasi, tappoi ja riisti hänen, Pierren, elämää
kaikkine muistoineen, pyrkimyksineen, toivoineen, ajatuksineen? Kuka
teki sitä? Ja Pierre tunsi, ettei se ollut kukaan.

Se oli järjestys, olosuhteiden muodostus.

Eräänlainen järjestys surmasi häntä, Pierreä, riisti hänen elämäänsä,
jopa kaikkea: tuhosi häntä.




XI.


Shtsherbatovin talolta vietiin vangitut suoraan pitkin Djevitshin
kenttää Djevitshin luostarin vasemmalta puolen pellolle, jolla seisoi
patsas. Patsaan taakse oli kaivettu suuri hauta, jonka reunoilla oli
tuoretta multaa ja haudan ja patsaan luona seisoi puoli-ympyrässä suuri
joukko kansaa. Joukossa oli vähäinen lukumäärä venäläisiä, vaan suurin
osa oli joutilaita Napoleonin sotilaita: saksalaisia, italialaisia ja
ranskalaisia kaiken karvaisissa puvuissa. Patsaan oikealla ja
vasemmalla puolella seisoi rintamassa olevin rivein ranskalaista
sotaväkeä sinisissä puvuissa punaisine olkalappuineen, puolikengät
jalassa ja kiiverit päässä.

Rikolliset saatettiin seisomaan luettelon mukaiseen järjestykseen
(Pierre seisoi kuudentena) ja vietiin patsaan luo. Yht'äkkiä alkoi
kuulua kahdelta puolen rummunpärrytystä ja Pierrestä tuntui, että tuo
pärinä ikään kuin repäsi kappaleen hänen sydämestään. Hän kadotti
ajatus- ja harkintakykynsä. Hän voi ainoastaan nähdä ja kuulla. Hänellä
oli ainoastaan yksi toivo -- toivo, että se kauhea, minkä piti
tapahtua, tapahtuisi mitä pikemmin. Pierre katseli tovereihinsa ja
tarkasteli heitä.

Kaksi näistä oli entisiä vankia, joiden päät olivat sileäksi kerityt.
Toinen oli kookas ja laiha, toinen mustanpuhuva, pörhöinen, jäntterä ja
litteänenäinen. Kolmas oli herrasväen palvelija, noin 45 vuoden
ikäinen, jonka tukka oli harmaanvoipa ja ruumis täyteläinen ja
hyvin ruokittu. Neljäs oli hyvin kaunis musikka, parta haalea
ja tuuhea ja silmät sysimustat. Viides oli kelmeä, hintelä, noin
kahdeksantoista-vuotinen tehtaalainen kauhtana päällä.

Pierre kuuli, että ranskalaiset neuvottelivat siitä, mitenkä olisi
ammuttava, yksittäin vaiko kaksittain. "Kaksittain", vastasi kylmän
levollisesti vanhin upseeri. Sotamiesten riveissä tapahtui siirtoliike
ja huomasi, että kaikki jouduttautuivat, mutta he eivät jouduttautuneet
sillä tavoin, kuin jouduttaudutaan toimittamaan kaikille ymmärrettävää
tekoa, vaan sillä tavoin, kuin jouduttaudutaan suorittamaan
välttämätöntä, mutta vastenmielistä ja käsittämätöntä tekoa.

Eräs ranskalainen virkamies astui rikollisten rivien oikeaan päähän ja
luki venäjäksi ja ranskaksi tuomion.

Sitte meni kaksi paria ranskalaisia rikollisten luo ja otti upseerin
osotuksen mukaan kaksi rivin päässä seisovaa entistä vankia. Vangit
astuivat patsaan juurelle, pysähtyivät siihen ja sillä aikaa kun
tuotiin säkkejä, he katsoivat ympärilleen niin kuin katsoo isketty
eläin lähenevää metsästäjää. Toinen risti myötäänsä silmiään, toinen
kaahnutteli selkäänsä ja toinen teki huulillaan naurua tarkottavan
liikkeen. Sotamiehet ryhtyivät nopein käsin sitomaan heidän silmiään,
pukemaan säkkejä ja kytkemään patsaaseen.

Kaksitoista tarkk'ampujaa marssi kiväärit olalla säännöllisin, lujin
askelin esiin rivien takaa ja pysähtyi kahdeksan askeleen päähän
patsaasta. Pierre kääntyi poispäin, jottei olisi nähnyt, mitä oli
tapahtuva. Yht'äkkiä kuului rätinää ja ryskettä, joka kuulosti
Pierrestä räikeämmältä kuin jylisevinkin ukkosen jyminä ja hän kääntyi
katsomaan. Savua pöllysi ja ranskalaisia puuhaili jotain tehden haudan
reunalla kalpein kasvoin ja vapisevin käsin. Tuotiin kaksi muuta.
Nämäkin kaksi katselivat samoin, samallaisin silmin, turhaan ja ääneti
pelkillä silmillään turvaa pyytäen ja nähtävästi käsittämättä ja
uskomatta, mitä oli tuleva. He eivät voineet uskoa, sillä ainoastaan he
tiesivät sen, mitä heidän elämänsä oli heille ja siksi he eivät
käsittäneet eivätkä uskoneet, että se voitaisiin heiltä riistää.

Pierre ei tahtonut katsoa ja hän kääntyi taas poispäin; mutta taasen
kumahti hänen korvissaan ikään kuin hirveä räjähdys ja samassa hän
huomasi savua, jonkun verta ja kalpeakasvoisia hätääntyneitä
ranskalaisia, jotka taasen hääriskelivät patsaan luona vapisevin käsin
toinen toistaan tyrkkien. Raskaasti hengittäen katseli Pierre
ympärilleen aivan kuin kysyen: mitä tämä on? Sama kysymys oli kaikissa
niissäkin katseissa, jotka kohtasivat Pierren katseen.

Kaikkien venäläisten, ranskalaisten sotamiesten ja upseerien, kaikkien,
kaikkien kasvoilta luki Pierre saman pelon, kauhun ja taistelun ilmeen,
joka oli hänenkin sydämessään. "Kuka todellakin tekee tätä? He kaikki
kärsivät samoin kuin minäkin. Kuka? Kuka?" välähti tuokion ajan Pierren
mielessä.

"_Tirailleurs du 86-me, en avant_!"[52] huusi joku. Vietiin
viides, joka seisoi Pierren vieressä -- yksinään. Pierre ei käsittänyt,
että hän oli pelastettu ja että hänet samoin kuin muutkin jälelle
jääneet oli tuotu tänne olemaan vain läsnä telotuksessa. Kasvamistaan
kasvavalla kauhulla ja tuntematta iloa ja tyyntymystä hän katseli sitä,
mitä tapahtui. Viides oli kauhtanassa oleva tehtaalainen. Samassa kun
tehtaalaiseen tartuttiin kiinni, hypähti hän kauhuissaan syrjään ja
tarttui Pierreen. (Pierre vavahti ja riistäytyi irti.) Tehtaalainen ei
pystynyt olemaan jaloillaan. Häntä kiskottiin kainaloista ja hän kirkui
jotain. Kun hänet oli saatu patsaan juureen, vaikeni hän äkkiä. Hän
näytti yht'äkkiä aivan kuin käsittäneen jotain. Käsittikö hän, että
kirkuminen oli turhaa tahi että oli mahdotonta, että ihmiset
surmaisivat hänet, mutta hän kuitenkin asettui patsasta vasten odottaen
kytkemistä yhdessä muiden kanssa ja vilkui ympärilleen kiiluvin silmin
kuin haavotettu eläin. Pierre ei nyt enää voinut kääntyä poispäin eikä
sulkea silmiään. Hänen samoin kuin koko väkijoukonkin uteliaisuus ja
kiihtymys oli viidettä surmatessa yltynyt äärimmilleen. Tämä viides
näytti tyyneltä, kuten muutkin: hän kohenteli kiinni kauhtanaansa ja
kaahnutteli toisella paljaalla jalalla toista.

Kun ruvettiin sitomaan hänen silmiään, korjasi hän itse solmua
niskassa, kun se häntä puristi, ja kun hänet sitte painettiin kiinni
veriseen patsaaseen, kallistui hän itse selkänojoon, mutta kun hänen
oli siinä asennossa hankala olla, kohensi hän itseään, veti jalkansa
lähemmä ja ojentautui levollisesti patsasta vasten. Pierre katsoi
häneen koko ajan laskematta silmistään pienintäkään liikettä.

Taisi kuulua komennus, komennuksen jälkeen taisi kuulua kahdeksan
kiväärin pamahdus. Mutta niin tarkkaan kuin Pierre jälestäpäin
koettelikin muistella, ei hän ollut kuullut pienintäkään pamahduksen
ääntä. Hän oli vain nähnyt, että tehtaalainen oli jostain syystä
retkahtanut nuorissa, että verta oli näkynyt kahdessa kohden ja että
nuorat olivat höllenneet retkahtaneen ruumiin painosta, jolloin
tehtaalainen luonnottomasti nipottavin päin ja jalat väärässä oli
vaipunut kyyhälleen. Pierre juoksi patsaalle. Häntä ei pidättänyt
kukaan. Tehtaalaisen ympärillä hääriskeli säikähtyneitä, kalpeita
ihmisiä. Eräällä vanhalla, viiksekkäällä ranskalaisella tärisi
alahuuli, kun hän irrotti nuoria. Ruumis lyyhistyi. Sotamiehet
raahasivat ruumiin kömpelön hätäisesti patsaan taa ja rupesivat
vierittämään sitä kuoppaan.

Kaikki näyttivät varmasti käsittävän, että ne olivat olleet semmoisia
pahantekijöitä, joiden rikosten jäljet piti peittää kiiruimman
kaupalla.

Pierre vilkasi kuoppaan ja huomasi, että tehtaalainen virui siellä
polvet ylöspäin lähellä päätä ja toinen olkapää toista korkeammalla. Ja
tuo olkapää nousi ja laski tasaisesti nytkähdellen. Mutta suuria
lapiollisia multaa tuiskusi koko ruumiin päälle. Eräs sotamies kivahti
Pierrelle äkäisesti ja tuskallisesti, että hän poistuisi. Mutta Pierre
ei ymmärtänyt sotamiestä, vaan jäi seisomaan patsaan luo eikä kukaan
ajanut häntä pois.

Kun hauta oli luotu umpeen, kuului komennus. Pierre vietiin takasin
paikalleen ja ranskalainen sotaväki, joka seisoi kahtena rintamana
patsaan kummallakin puolella, teki puolikäännöksen ja alkoi marssia
tahdissa patsaan ohi. Kaksikymmentäneljä tarkk'ampujaa, jotka olivat
seisoneet piirin keskessä, läksi panoksista tyhjentynein kiväärein
juoksujalassa liittymään paikoilleen riveihin, silloin kun komppaniat
marssivat heidän ohitsensa.

Pierre katseli nyt tajuttomin silmin noita tarkk'ampujia, jotka
kaksittain juoksivat piiristä. Kaikki muut paitsi yksi liittyivät
komppanioihinsa. Eräs nuori sotamies, jonka kasvot olivat kalman
kalpeat ja jonka kiiveri oli kallistunut takaraivolle, seisoi kivääri
riipuksissa vastapäätä hautaa samalla paikalla, josta hän oli ampunut.
Hän hoippui kuin juopunut ottaen vuoroin askeleen eteenpäin, vuoroin
taapäin kannattaakseen kaatuvaa ruumistaan. Eräs vanha sotamies,
ali-upseeri, juoksi rivistä, tarttui hänen olkapäähänsä ja veti hänet
komppaniaan. Venäläinen ja ranskalainen väkijoukko alkoi hajaantua.
Kaikki kulkivat ääneti, päät painuksissa.

-- _Ça leur apprendra à incendier_,[53] -- sanoi joku
ranskalaisista.

Pierre katsahti sanojaan ja huomasi, että se oli eräs sotamies, joka
tahtoi jollain tyynnyttää itseään siitä, mitä oli tehty, mutta ei
voinut. Puhumatta loppuun ajatustaan hän viittasi kädellään ja meni
matkoihinsa.




XII.


Mestauksen jälkeen erotettiin Pierre muista syytetyistä ja hänet
jätettiin yksinään erääseen pieneen, hävitettyyn ja ryvetettyyn
kirkkoon.

Illan suussa tuli kirkkoon vahtialiupseeri kaksi sotamiestä mukanaan ja
ilmotti Pierrelle, että hänet on armahdettu ja että hänet nyt viedään
sotavankien parakkeihin. Hänet tuotiin hiiltyneistä hirsistä, laudoista
ja lankuista rakennetuille kojuille ja vietiin yhden tämmöisen sisään.
Parikymmentä erikarvaista miestä tuli pimeässä hänen ympärilleen.
Pierre silmäili heitä käsittämättä, keitä he olivat, mitä he täällä
tekivät ja mitä he tahtoivat hänestä. Hän kuuli sanoja, joita hänelle
puhuttiin, mutta hän ei tehnyt niistä mitään johtopäätöksiä eikä
sovelluttanut niitä mihinkään, sillä hän ei käsittänyt niiden
merkitystä. Hän kyllä vastaili niihin kysymyksiin, joita hänelle
tehtiin, mutta ei tajunnut, kuka häntä kuunteli ja miten hänen
vastauksensa käsitettiin. Hän katsoi kasvoihin ja vartaloihin, mutta
kaikki näyttivät hänestä yhtä hämäriltä.

Siitä pitäen, kun Pierre oli nähnyt hirveän surmaamisen, jonka olivat
toimittaneet semmoiset ihmiset, jotka eivät olleet tahtoneet sitä
tehdä, tuntui kuin olisi hänen sielustaan reväisty se ponsi, jonka
varassa kaikki oli pysynyt pystyssä ja kuvastunut elävänä, ja kaikki
oli nyt sortunut sisällyksettömäksi soraläjäksi. Vaikkei Pierre
selvittänyt itselleen syitä, tuhoutui kuitenkin hänen uskonsa sekä
maailman hyvään järjestykseen että ihmisten ja hänen omaantuntoonsa
kuin myöskin Jumalaan. Tämmöisessä sieluntilassa oli Pierre ollut
ennenkin, mutta se ei ollut koskaan ollut niin voimakas kuin nyt. Kun
Pierre ennen oli joutunut tähän epäilyksen tilaan, olivat hänen
epäilynsä johtuneet hänen omasta syystään. Silloin oli Pierre sydämensä
syvyydessä tuntenut, että tuosta epätoivon tilasta ja epäilyistä oli
pelastus löydettävissä omasta itsestään. Mutta nyt hän tunsi, ettei hän
ollut syynä siihen, että maailma oli romahtanut raunioiksi hänen
silmissään ja että jälellä oli ainoastaan muodottomia soraläjiä. Hän
tunsi, että palaaminen uskoon elämän mahdollisuuteen -- ei ollut hänen
vallassaan.

Hänen ympärillään seisoi pimeässä ihmisiä, jokin hänessä luultavasti
kiinnitti heidän huomiotaan. Hänelle kerrottiin jotain, kyseltiin
jotain, sitte hänet vietiin jonnekin ja lopulta hän joutui parakin
nurkkaan eräiden ihmisten pariin, jotka naureskelivat ja puhelivat
keskenään.

"Silloin, veljet ... se sama prinssi, joka" ... kuului jonkun ääni
parakin vastapäisestä nurkasta sana "joka" erityisesti korostettuna.

Pierre istui ääneti ja liikkumattomana olilla seinän vieressä vuoroin
aukoen, vuoroin sulkien silmiään. Mutta joka kerran kun hän sulki
silmänsä, näki hän edessään tehtaalaisen kammottavat kasvot, jotka
avomielisyydessään olivat erityisen kammottavat sekä myöskin
tahtomattaan murhaajiksi joutuneiden kasvot, jotka levottomuutensa
tähden olivat vieläkin kammottavammat. Ja hän aukoi taasen silmiään ja
katsoi tajuttomasti ympärilleen pimeässä.

Hänen rinnallaan istui kyyryssä eräs pieni mies, jonka läsnäolon Pierre
huomasi ensiksi siitä hien väkevästä hajusta, joka miehestä löyhki joka
kerran kun hän liikahti. Tuo mies askaroitsi jotain pimeässä
jaloillaan, ja vaikkei Pierre nähnytkään hänen kasvojaan, tunsi hän
kuitenkin, että mies myötäänsä kurkisteli häneen. Pierre tähysteli
pimeään ja käsitti, että mies riisui jalkineitaan ja se tapa, jolla hän
tätä teki, herätti Pierren huomiota. Kerittyään auki paulat, joilla
toinen jalka oli sidottu, hän kääri ne huolellisesti kokoon ja tarttui
samassa käsiksi toiseen jalkaansa vähä väliä Pierreen katsoen. Sillä
aikaa kuin toinen käsi ripusti paulaa, ryhtyi toinen käsi purkamaan
auki toista jalkaa. Riisuttuaan täten jalkineensa huolellisesti
pyörein, riuskoin ja viipymättä toisiaan seuraavin liikkein ripusti
mies ne kepakkojen päihin, jotka olivat isketyt maahan, otti veitsen,
katkasi jotain, painoi veitsen kiinni, työnsi sen päänalusen alle ja
käytyään mukavammin istumaan tarttui molemmin käsin koukussa olevien
polviensa ympäri ja rupesi katsomaan suoraan Pierreen. Pierrestä tuntui
olevan jotain miellyttävää, tyynnyttävää ja pyöreää tuon häneen
hellittämättä katsovan miehen riuskoissa liikkeissä, hänen
järjestetyssä nurkkapesässään, jopa hajussaankin.

-- Paljon olette tainneet nähdä puutetta, barin? -- sanoi yht'äkkiä
pieni mies.

Miehen soivassa äänessä kuulosti niin pehmeää lämpöä ja avomielisyyttä,
että Pierre aikoi vastata, mutta hänen leukansa alkoi vapista
ja hän tunsi puhkeavansa kyyneliin. Antamatta Pierren näyttää
mielenliikutustaan jatkoi pieni mies samassa tuokiossa puheluaan
samalla miellyttävällä äänellään.

-- Oh, älä sure, kotkanpoika, -- sanoi hän sillä hentoa lempeyttä
hehkuvalla äänellä, jolla puhuvat vanhat venäläiset eukot. -- Älä sure,
veikkonen: ken hetken kestää, se iän elää! Vai mitä, rakkaani! Ja
eikähän täällä, Luojan kiitos, hätä häilyttele. On sekä hyviä että
huonoja ihmisiä täälläkin, -- puheli hän ja puhuessaan hän laskeutui
notkein liikkein polvilleen, nousi pystyyn ja vähän ryiskeltyään läksi
jonnekin.

-- Hehee, vekkuli, tulitpas! -- kuuli Pierre lautakojun päästä saman
lempeän äänen. -- Muistipas tulla, vekkuli! No, no, soo!

Ja työntäen luotaan koiran rahjusta, joka hyppi häntä vastaan, palasi
sotamies takasin paikalleen ja istuutui. Hänen käsissään oli jotain
riepuun käärittynä.

-- Kas tässä, syökääpäs, barin, -- sanoi hän palaten taas entiseen
kunnioittavaan puhetapaan ja aukoen kääröään, josta hän antoi Pierrelle
muutamia paistettuja perunoita. -- Päivälliseksi oli keittoa. Maan
mainioita perunoita.

Pierre ei ollut syönyt koko päivänä ja perunan haju tuntui hänestä
sanomattoman hyvältä. Hän kiitti sotamiestä ja rupesi syömään.

-- Maltahan, ei se noin, -- sanoi sotamies naurahtaen ja otti yhden
perunan. -- Näin sitä pitää.

Hän otti taas kääntöpääveitsen, halkasi perunan kämmenellään kahtia,
sirotti suolaa päälle ja tarjosi Pierrelle.

-- Maan mainioita perunoita, -- toisti hän. -- Syöppäs nyt.

Pierrestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan syönyt maukkaampaa
ruokaa.

-- Ei, minusta on kaikki samantekevää, -- sanoi Pierre, -- mutta miksi
he ampuivat ne onnettomat!... Viimeinen oli parinkymmenen iässä.

-- Tss -- tss ... -- virkkoi pieni mies. -- Älkää pahaa, älkää ... --
lisäsi hän nopeasti ja aivan kuin sanat olisivat aina olleet valmiina
hänen suussaan ja sieltä vahingossa lennähtäneet hän jatkoi: --
Mitenkäs te, barin, tulitte näin jääneeksi Moskovaan?

-- En luullut, että niin sukkelaan tulisivat. Jäin vahingossa, --
vastasi Pierre.

-- Mitenkä ne sinut ottivat, kotkanpoika, kotoasiko?

-- Ei, olin katsomassa tulipaloa, siinä ottivat ja luulivat
murhapolttajaksi.

-- Mikä on tuomiota, se on vääryyttä, -- tokasi pieni mies.

-- Oletkos sinä kauan ollut täällä? -- kysyi Pierre viimeistä perunaa
pureskellen.

-- Minäkö? Viime sunnuntaina ottivat Moskovasta hospitaalista.

-- Kukas sinä olet, sotamieskö?

-- Apsheronin rykmentin sotamiehiä. Kuumeessa olin, kuolemankielissä.
Eikä meille virkattu halaistua sanaa. Kahteenkymmeneen mieheen virui
meitä siellä. Eikä arvattu eikä aavistettu.

-- Onkos sinun täällä ikävä? -- kysyi Pierre.

-- On ihan kyllälti, kotkanpoikaseni. Minun nimeni on Platon,
liikanimeltä Karatajef, -- lisäsi hän nähtävästi helpottaakseen Pierren
puhuttelua. -- Poikasena kutsuttiin palvelukseen. Eikö sitte olisi
ikävä, kotkanpoikaseni! Moskova on kaupunkien äiti. Eikö etoisi ikävä
sitä katsellessa! Mato kaalia kalvaa, mutta itse ennen sitä sortuu,
niin puhuivat vanhan kansan ihmiset.

-- Miten, miten sinä sanoit? -- kysyi Pierre.

-- Minäkö? -- kysyi Karatajef. -- Minä sanon: ei omalla voimalla, vaan
Jumalan hoimalla, -- sanoi hän luullen toistavansa sen, mitä äsken oli
sanonut ja jatkoi samassa:

-- Onhan teillä, barin, oma perutalonne? Ja koti on? Siis täydellinen
liesi! Ja emäntä on? Ovatkos vanhusvanhemmat elossa? -- kyseli hän.

Vaikkei Pierre nähnyt pimeän tähden, tunsi hän kuitenkin, että
sotamiehen huulet vetäytyivät pidätettyyn pehmeään hymynkierteeseen
näitä kysymyksiä tehdessä. Hänen mieltään nähtävästi pahotti se, ettei
Pierrellä ollut vanhempia, varsinkaan äitiä.

-- Vaimossa neuvon vara, anopissa avun alku, vaan ehtoisin oma emonen!
-- sanoi sotamies. -- No entä lapsia, onkos niitä? -- jatkoi hän
kyselyään.

Pierren kieltävä vastaus pahotti nähtävästi taaskin hänen mieltään ja
hän kiiruhti lisäämään:

-- Mitäs se, nuoret ihmiset, saattaahan Jumala vielä antaa. Kunhan vain
sovussa elettäisi...

-- Nyt ei ole mistään väliä, -- sanoi Pierre tahtomattaan.

-- Soo, oletpa sinä miekkoinen miehiäsi, -- väitti Platon. -- Ei
rutolta eikä tyrmältä mihinkään pääse.

Sotamies kohensihe parempaan asentoon ja rykäsi muutaman kerran
nähtävästi valmistautuen pitkään jutteluun.

-- Niin, ystävä hyvä, asuin vielä kotona, -- alkoi hän. -- Kontumme oli
suuri, maata paljon, hyvä oli musikkojen elo eikä meidän talostamme
mitään puuttunut. Seitsemän muun kanssa kulki isäukko niittämässä.
Hyvästi elettiin, oikein kristityitä oltiin. Mutta silloin...

Ja Platon Karatajef kertoi pitkän tarinan siitä, miten hän oli mennyt
vieraan metsästä puita hakemaan, joutunut vahdin käsiin, saanut
selkäänsä, tuomittu ja lähetetty sotamieheksi.

-- Niin, kotkanpoikaseni, -- jatkoi hän hymyn muuntamalla äänellä, --
paha tuli, luultiin, vaan parhaaksi se kääntyikin. Veljen olisi ollut
lähtö, ellen minä olisi tekosta tehnyt. Vaan nuorimmalla veljellä oli
viisi lasta, minulta ei jäänyt kuin vaimo. Oli tyttö, mutta sen korjasi
Luoja jo ennen sotamiehyyttäni. Tulin katsomaan kotiväkeä. Näen, että
entistä ehommin elävät. Talo on hyvyyttä täynnä, naisväki kotosalla,
kaksi veljeä työansioilla. Nuorin, Mihaila, oli kotona. Sanoo siinä
isäukko: "minusta, sanoo, ovat kaikki lapset yhdenlaisia: purasipa mitä
sormea tahansa, kaikkiin yhtä kovasti koskee. Ja jollei silloin olisi
Platonia viety, olisi Mihailan ollut meno." Käski kaikki meidät
luokseen -- uskotko -- ja jumalankuvan eteen asetti. "Mihaila", sanoo,
"tule tänne, kumarra hänen jalkoihinsa ja sinä, eukko, kumarra myöskin
ja tekin lapset, kumartakaa. Ymmärrättekö?" sanoo. Niin, ystäväni hyvä.
Kohtalo ei jätä uhriaan. Vaan me hoppuamme alituisesti, mikä on hyvin
ja mikä ei. Meidän onnemme, ystäväni, on kuin vesi nuotassa: kun sitä
vetää, pullistuu se, vaan kun maalle saa, on se typötyhjä.

Ja Platon siirrähti toiseen paikkaan olillaan. Oltuaan hetken aikaa
vaiti nousi Platon seisoalleen.

-- Taitaa tässä jo nukuttaakin, -- sanoi hän nopeasti ja alkoi ristiä
silmiään lausuen:

-- Herra Jeesus Kristus, Nikola marttyyri, Frola ja Lavra! Herra Jeesus
Kristus, Nikola marttyyri, Frola ja Lavra! Herra Jeesus Kristus,
armahda ja vapahda meitä! -- päätti hän rukouksensa, kumarsi maahan
asti, nousi, huokasi ja kyykistyi polvilleen. -- Kas niin. Kaada, hyvä
Isä, kivenä, nostata nokkelana, -- sanoi hän, venähti pitkälleen ja
veti sinellin korvilleen.

-- Minkä rukouksen sinä luitkaan? -- kysyi Pierre.

-- Häh? -- virkkoi Platon (hän oli juuri nukahtamaisillaan). -- Mitäkö
luin? Rukoilin Jumalaa. Etkös sinä rukoile?

-- Kyllä, rukoilen minäkin, -- vastasi Pierre. -- Mutta mitä sinä
puhuit Frolasta ja Lavrasta.

-- Kuinkas muuten? -- vastasi nopeasti Platon. -- Nyt on hevosjuhla,
täytyy muistaa elukoitakin. Katsos veitikkaa, käppyrään pyörähti.
Lämpenitkö, koirankuontolainen, -- sanoi hän kopeloiden koiraa, joka
oli hänen jaloissaan ja käännyttyään toiselle kylelleen hän nukkui
heti.

Ulkoa kuului jostain kaukaa itkua ja huutoa ja lautakojun seinänraoista
vilkkui tulta, mutta kojussa oli hiljaista ja pimeää. Pierre ei saanut
unta pitkään aikaan ja hän virui pimeässä paikallaan silmät auki
kuunnellen vieressään makaavan Platonin säännöllistä kuorsausta ja
tuntien, että äsken sortunut maailma alkoi nyt valveutua hänen
sielussaan entistään kauniimpana ja jonkunlaisten uusien, vahvojen
perusteiden varassa.




XIII.


Siinä lautakojussa, johon Pierre oli tuotu ja jossa hän oli neljä
viikkoa, oli 23 vangittua sotamiestä, kolme upseeria ja kaksi
virkamiestä.

Kaikki nämä kuvastuivat sittemmin Pierren mielessä hyvin hämärästi,
mutta Platon Karatajef painui ainaiseksi Pierren sydämeen mitä
voimakkaimpana ja kalleimpana muistona ja esikuvana kaikesta
venäläisestä, hyvästä ja pyöreästä. Kun Pierre seuraavana päivänä aamun
sarastaessa näki naapurinsa, toteutui ensimäinen vaikutelma jostain
pyöreästä täydellisesti: koko Platonin vartalo, joka oli kiedottu
nuoralla vyötettyyn ranskalaiseen sinelliin, lakkiin ja niinivirsuihin,
oli pyöreä. Pää oli aivan pyöreä, selkä, rinta, hartiat, jopa kädetkin,
jotka riippuivat semmoisessa asennossa, kuin olisivat ne tahtoneet aina
jotain syleillä, olivat pyöreät; miellyttävä hymy ja suuret, ruskeat,
pehmeät silmät olivat pyöreät.

Platon Karatajef oli varmaankin kuudennellakymmenennellä päättäen hänen
kertomuksistaan niistä sotaretkistä, joihin hän oli pitkänä
palvelusaikanaan ottanut osaa. Hän ei tiennyt itse eikä voinut
mitenkään määritellä, mitenkä vanha hän oli. Mutta hänen häikäisevän
valkeat ja lujat hampaansa, jotka välkkyivät kahtena kaarena hänen
suustaan, silloin kun hän nauroi (jota hän teki usein), olivat kaikki
hyvät ja eheät; hänen parrassaan ja tukassaan ei ollut ainoatakaan
harmaata karvaa ja koko hänen ruumiinsa oli notkeuden ja varsinkin
lujuuden ja kestävyyden kuva.

Hänen kasvoillaan oli viattomuuden ja nuoruuden leima, vaikka niillä
olikin hienoja pyöreitä ryppyjä, hänen äänensä oli miellyttävä ja
sointuva. Mutta hänen puhetapansa merkillisimpänä ominaisuutena oli
välittömyys ja sisällökkyys. Näytti siltä, ettei hän koskaan ajatellut
sitä, mitä hän puhui tai mistä puhuisi ja tästä juuri johtui
sanomattoman voimakas vakuuttavuus hänen äänentapaamisensa nopeudessa
ja varmuudessa.

Hänen ruumiilliset voimansa ja joustavuutensa olivat vankeuden ensi
aikana semmoiset, ettei hän näyttänyt ollenkaan tietävän, mitä on
väsymys ja sairaus. Joka ilta nukkumaan käydessään hän sanoi: "Kaada,
hyvä Isä, kivenä, nostata nopsana" ja aamusin ylösnoustessaan hän sanoi
joka kerran samalla tavalla harteitaan kohauttaen: "kun nuukahti, niin
nukahti, kun heräsi, niin heräsi". Ja hänen ei tosiaankaan tarvinnut
muuta kuin kallistua pitkälleen, kun hän samassa makasi kuin kivi ja
hänen tarvitsi vain puistaltaa itseään, kun hän samassa tuokioistakaan
kuhnailematta ryhtyi johonkuhun askareeseen aivan kuin lapset, jotka
herättyään käyvät käsiksi leluihin. Hän teki kaikkea, mutta ei mitään
erittäin hyvin eikä taas huonostikaan. Hän paistoi, keitti, ompeli,
höyläsi ja paikkasi kenkiä. Hän oli myötäänsä toimessa ja vain öillä
hän uskalsi ruveta tarinoimaan, jota hän rakasti, ja laulamaan. Hän ei
laulanut lauluja vartonaisten laulajien tavoin, jotka tietävät, että
heitä kuunnellaan, vaan hän lauloi niinkuin laulavat linnut nähtävästi
siitä syystä, että hänen oli yhtä pakollista päästää noita säveliä kuin
on pakollista oikoa jäseniään tai jalotella. Ja hänen säveleensä soivat
aina hienoina, hellinä, kaihomielisinä, melkein naisellisina, vaan
hänen kasvonsa olivat laulaessa aina vakavat.

Vankeuteen jouduttuaan ja parrotuttuaan oli hän nähtävästi ravistanut
itsestään pois kaiken vieraan tartunnaisen ja sotamiesmäisen ja
palannut tahtomattaan rahvaan miehen elintapaan.

-- Kun sotamies on lomalla, valuu paita housuista,[54] -- oli hänen
tapansa sanoa.

Hän kertoi vastenmielisesti sotamiesajastaan, ei kuitenkaan valitellut
sitä ja usein mainitsi hän, ettei häntä oltu kertaakaan piesty koko
palvelusaikanaan. Kun hän kertoi, kertoi hän enimmäkseen vanhoja ja
nähtävästi rakkaita muistoja talonpoikaiselämästä. Ne sananlaskut,
joita hänen puheessaan vilisi, eivät olleet semmoisia ruokottomia ja
pöyhkeitä sananlaskuja, joita sotamiehet useimmiten laskevat, vaan ne
olivat niitä kansan puheenparsia, jotka yksinään otettuina tuntuvat
mitättömiltä, mutta jotka ajallaan lausuttuina saavat syvän viisauden
merkityksen.

Usein hän puhui aivan päinvastoin kuin mitä hän oli puhunut ennen,
mutta kumpikin oli oikein. Hän rakasti puhelemista, puhui hyvin ja
kaunisti puhettaan hyväilysanoilla ja sananparsilla, joita hän, kuten
Pierrestä tuntui, näytti itse sepittäneen; mutta hänen kertomustensa
suurin viehätysvoima oli siinä, että hänen haastelussaan saivat mitä
jokapäiväisimmät tapaukset ja joskus juuri ne samat, joita Pierre oli
huomaamattaan nähnyt elämässään, juhlallisen kauneuden luonteen. Hän
rakasti kuunnella satuja, joita (aina samoja) eräs sotamies kertoi,
mutta kaikista eniten hän rakasti kuunnella kerrottavan varsinaisesta
elämästä. Näitä kertomuksia kuunnellessaan hän hymyili iloisesti,
tokasi väliin sanoja ja teki kysymyksiä, joiden tarkotuksena oli
selventää hänelle kauneuden kuva siitä, mitä hänelle kerrottiin.
Mieltymystä, ystävyyttä, rakkautta, semmoisina kuin Pierre ne käsitti,
ei Karatajevilla ollut ollenkaan, vaan hän rakasti ja eli rakkaudessa
kaiken sen kanssa, minkä elo hänen eteensä loi ja varsinkin ihmisen
kanssa, -- ei minkään määrätyn ihmisen kanssa, vaan yleensä niiden
ihmisten kanssa, jotka olivat hänen silmiensä edessä. Hän rakasti
piskiään, rakasti tovereitaan ja ranskalaisia ja rakasti Pierreä, joka
oli hänen naapurinsa; Pierre tunsi kuitenkin, ettei Karatajevista,
vaikka tämä osottikin häntä kohtaan hyväilevää hellämielisyyttä (jolla
hän tahtomattaan tuli tyydyttäneeksi Pierren henkistä puolta), olisi
tuntunut vähääkään ikävältä erota hänestä. Ja Pierre alkoi tuntea
samallaista tunnetta Karatajevia kohtaan.

Platon Karatajef oli kaikkien muiden vankien mielestä kaikista
tavallisin sotamies; häntä nimitettiin kotkanpojaksi tai Platoshkaksi,
hänestä tehtiin hyväntahtoista pilaa ja häntä juoksutettiin asioilla.
Mutta Pierren mieleen painui hän ainaiseksi semmoisena, kuin hän
oli hänet nähnyt ensi yönä, saavuttamattomana, pyöreänä ja
yksinkertaisuuden ja totuuden hengen hahmottuneena olentona.

Platon Karatajef ei osannut ulkomuistilta muuta kuin rukouksensa. Kun
hän piti puheitaan, ei hän näyttänyt niitä alkaessaan ollenkaan
tietävän, miten hän ne lopettaa.

Kun Pierre toisinaan hämmästyi Platonin ajatusten syvyyttä ja pyysi
hänen sanomaan jotain uudestaan, ei Platon voinut muistaa, mitä hän oli
hetkistä ennen sanonut, samoin kuin hän ei voinut mitenkään selittää
Pierrelle sanoin lempilauluaan. Siinä oli "kotikoivuni kallis" ja "apea
on aikan'," mutta sanoin selittäen ei syntynyt mitään sisällystä. Hän ei
käsittänyt eikä kyennytkään käsittämään kokonaisuudesta erikseen
poimittujen sanojen merkitystä. Hänen jokainen sanansa ja tekonsa oli
hänelle tuntemattoman toiminnan ilmestymismuoto ja tämä toiminta oli
hänen elämänsä. Mutta hänen elämällään semmoisena, kuin hän sen itse
ymmärsi, ei ollut mitään merkitystä erikseen olevana elämänä. Sillä oli
merkityksensä ja sisältönsä vain osana kokonaisuudesta, jonka hän joka
hetki tunsi. Hänen sanansa ja tekonsa virtasivat hänestä yhtä
tasaisesti, välttämättömästi ja välittömästi kuin tuoksu erittyy
kukasta. Hän ei voinut käsittää erikseen otetun toimen tai sanan arvoa
eikä merkitystä.




XIV.


Kun ruhtinatar Maria oli saanut tietää Nikolailta, että hänen veljensä
on Rostovilaisten kanssa Jaroslavlissa, ryhtyi häh tädin estelyistä
välittämättä heti hankkiutumaan matkalle aikoen viedä mukanaan veljensä
pojankin. Koituisiko tästä suuria vaikeuksia vaiko ei, olisiko se
mahdollista vaiko mahdotonta, sitä hän ei kysellyt eikä tahtonut
tietää, sillä hänen velvollisuutensa oli sekä itse olla ehkä
kuolemaisillaan olevan veljensä saapuvilla että myöskin tehdä kaikkensa
voidakseen viedä isälle lapsen ja hän ryhtyi matkavalmistuksiin. Sen
seikan, ettei ruhtinas Andrei antanut hauelle mitään tietoja itsestään,
selitti ruhtinatar Maria joko siten, että hänen veljensä oli liian
heikko kyetäkseen kirjottamaan tai siten, että hän piti pitkää matkaa
sisarelleen ja pojalleen liian vaikeana ja vaarallisena.

Ruhtinatar Maria joutui muutamassa päivässä matkakuntoon. Hänen
ajoneuvoinaan oli kookkaat ruhtinaalliset umpivaunut, joilla hän
oli tullut Voroneschiin, puoleksi katetut pienet rattaat ja
kuormavankkurit. Hänen mukanaan matkusti m-lle Bourienne, Nikolushka
opettajineen, vanha hoitajamummo, kolme palvelustyttöä, Tihon, nuori
lakeija ja ratsaspalvelija, jonka täti antoi hänen mukaansa. Kun oli
sula mahdottomuus ajatella matkustaa Moskovan kautta tavallista tietä,
täytyi ruhtinatar Marian turvautua pitkään kiertotiehen Lipetskin,
Rjasanin, Vladimirin ja Shujan kautta ja tämä tie oli kyytihevosten
hankalan saannin tähden hyvin vaivaloinen ja Rjasanin luona, jossa
(kuten kerrottiin) liikuskeli ranskalaisia, vaarallinenkin.

M-lle Bourienne, Dessalles ja ruhtinatar Marian palvelijat
ihmettelivät vaivaloisen matkan kestäessä hänen mielenlujuuttaan ja
toimeliaisuuttaan. Hän kävi nukkumaan kaikkia muita myöhemmin, heräsi
muita aikasemmin eivätkä mitkään vaikeudet saaneet häntä neuvottomaksi.
Hänen toimeliaisuutensa ja pontevuutensa avulla, joka innosti hänen
seuralaisiaankin, saapuivat he toisen viikon lopulla Jaroslavliin.

Ruhtinatar Maria oli viime päivinä Voroneschissa ollessaan tuntenut
elämänsä valoisinta onnea. Hänen rakkautensa Rostoviin ei enää
rasittanut eikä häirinnyt häntä. Tämä rakkaus oli täyttänyt koko hänen
sielunsa, valautunut erottamattomaksi osaksi hänestä itsestään eikä hän
enää taistellut sitä vastaan. Ruhtinatar Maria oli viime aikoina tullut
vakuutetuksi siitä, että hän oli rakastettu ja rakasti, vaikkei hän
kertaakaan puhunut tästä itselleen selvästi suorin sanoin. Hän oli
tullut tähän vakuutukseen kohdatessaan viime kerran Nikolain, joka oli
tullut sanomaan hänelle, että hänen veljensä oli Rostovilaisten mukana.
Nikolai ei ollut vihjannut sanallakaan, että nyt (jos ruhtinas Andrei
paranisi) voisivat ruhtinas Andrein ja Natashan entiset välit uudistua,
mutta ruhtinatar Maria huomasi Nikolain kasvoista, että tämä ajatteli
asiaa ja tiesi sen. Tästä huolimatta ei Nikolain suhde, nuo arat,
hellät lemmensiteet ruhtinattareen, suinkaan muuttunut, vaan Nikolai
näytti päinvastoin olevan iloinen siitä, että sukulaisuus hänen ja
ruhtinatar Marian välillä salli hänen nyt entistä vapaammin ilmaista
ruhtinattarelle ystävyytensä ja rakkautensa, kuten ruhtinatar Maria
toisinaan ajatteli. Ruhtinatar Maria tiesi, että hänen rakkautensa oli
ensimäinen ja viimeinen hänen elämässään, hän tunsi olevansa rakastettu
ja hän oli tämän tähden onnellinen ja tyyni.

Tämä hänen onnensa ei kuitenkaan estänyt häntä tuntemasta syvää surua
veljensä kohtalon tähden, vaan hänen sielunsa rauhallisuus antoi
hänelle entistä suuremman mahdollisuuden antautua täydellisesti veljeen
kohdistuneen tunteen valtaan. Tämä tunne oli ensi hetkinä Voroneschista
lähdettyä niin voimakas, että ne, jotka häntä saattoivat matkalle,
olivat vakuutettuja hänen kärsimysten runtelemiin ja epätoivoisiin
kasvoihinsa katsoessaan, että hän aivan varmaan sairastuu matkalla,
mutta juuri matkan vaivat ja huolet, joihin ruhtinatar Maria niin
pontevasti otti osaa, pelastivat hänet toistaiseksi murtavasta
murheesta ja loivat häneen kestävyyttä.

Ruhtinatar Maria ajatteli, kuten yleensä on tavallista matkalla,
ainoastaan matkustamista ja unohti kokonaan matkan tarkotuksen. Mutta
kun oli saavuttu lähelle Jaroslavlia, jolloin taas kuvastui mieleen se,
mikä häntä saattoi odottaa jo samana iltana eikä vain muutaman päivän
perästä, yltyi hänen levottomuutensa äärimmilleen.

Kun ratsaspalvelija, joka oli ennakolta lähetetty Jaroslavliin ottamaan
selkoa, missä Rostovilaiset majailivat ja missä tilassa oli ruhtinas
Andrei, tapasi kaupungista palatessaan tulliportista kaupunkiin ajavat
suuret umpivaunut, kauhistui hän nähdessään ruhtinattaren kalman
kalpeat kasvot, jotka kurkistivat häntä vastaan vaunujen ikkunasta.

-- Olen saanut tietää kaikki, teidän armonne. Rostovilaiset majailevat
torin laidassa kauppias Bronnikovin talossa. Se ei ole kaukana, aivan
Volgan penkereellä, -- sanoi ratsaspalvelija.

Ruhtinatar Maria katsoi hätääntyneen kysyvästi hänen kasvoihinsa
käsittämättä, miksi hän ei vastannut mitään tärkeimpään kysymykseen:
miten oli veljen laita? M-lle Bourienne teki tämän kysymyksen
ruhtinattaren puolesta.

-- Miten on ruhtinaan laita? -- kysyi hän.

-- Heidän armonsa on samassa talossa kuin hekin.

-- Hän on siis elossa, -- ajatteli ruhtinatar ja kysyi hiljaa: -- miten
hänen tilansa on?

-- Sanoivat olevan yhä entisellään.

Ruhtinatar ei ruvennut kyselemään, mitä merkitsi "yhä entisellään" ja
vilahdukselta, huomaamatta katsahdettuaan seitsenvuotiseen
Nikolushkaan, joka istui vastapäätä häntä ja oli iloissaan kaupungin
näkemisestä, hän laski päänsä kumarruksiin eikä nostanut sitä ylös,
ennen kuin raskaat vaunut ryskyen, täristen ja vaappuen pysähtyivät
jonnekin. Astinlauta lensi rymisten auki.

Vaunujen ovet avautuivat. Vasemmalla oli vettä, suuri joki, oikealla
talon kuisti. Kuistilla oli miehiä, palvelijattaria ja eräs
punaposkinen tyttö, jolla oli musta, pitkä palmikko ja joka hymyili
vastenmielisen teeskennellysti, kuten ruhtinatar Mariasta tuntui. (Se
oli Sonja.) Ruhtinatar kiiruhti rapuille, teeskennellysti hymyillyt
tyttö sanoi: "tänne, tänne!" ja ruhtinatar joutui eteiseen vanhan
naishenkilön eteen, jolla oli itämaiset kasvot ja joka syvästi
liikutetuin ilmein astui nopeasti häntä vastaan. Se oli vanha
kreivitär. Hän syleili ruhtinatar Mariaa ja rupesi häntä suutelemaan.

-- _Mon enfant!_ -- virkkoi hän, -- _je vous aime et vous
connais depuis longtemps_.[55]

Suuresta mielenliikutuksestaan huolimatta arvasi ruhtinatar Maria, että
sanoja oli kreivitär ja että tälle piti jotain virkkaa. Hän lausui
tajuamattaan joitain kohteliaita ranskalaisia sanoja samaan tapaan kuin
nekin, jotka hänelle oli lausuttu ja kysyi:

-- Kuinka hän voi?

-- Lääkäri sanoo, ettei ole vaaraa, -- vastasi kreivitär, mutta näin
sanoessaan nosti hän huoaten silmänsä ylös ja tuossa liikkeessä
kuvastui ilme, joka soti hänen sanojaan vastaan.

-- Missä hän on? Saako häntä nähdä, saako? -- kysyi ruhtinatar.

-- Heti paikalla, ruhtinatar, heti paikalla, ystäväni. Tämäkö on hänen
poikansa? -- sanoi kreivitär kääntyen Nikolushkaan, joka juuri tuli
sisään Dessallesin kanssa. -- Kyllä me sovimme kaikki, talo on suuri.
Oi, kuinka suloinen poika!

Kreivitär vei ruhtinattaren vierashuoneeseen. Sonja keskusteli m-lle
Bouriennen kanssa. Kreivitär hyväili poikaa. Vanha kreivi tuli
huoneeseen ja tervehti ruhtinatarta. Vanha kreivi oli tavattomasti
muuttunut siitä pitäen, kun ruhtinatar oli nähnyt hänet viime kerran.
Silloin oli kreivi ollut reipas, iloinen ja itseensä luottava ukko. Nyt
hän näytti säälittävältä, menneeltä mieheltä. Ruhtinattaren kanssa
puhellessaan hän silmäili myötäänsä ympärilleen ikään kuin kysyen
kaikilta, puhuiko hän niin kuin piti. Moskovan ja hänen tilansa
hävityksen jälkeen oli hän suistuneena tavallisesta uomastaan
nähtävästi kadottanut käsityksen oman itsensä merkityksestä ja tunsi,
että hän jo oli liikaa maailmassa.

Vaikka ruhtinatar ei ajatellut muuta kuin saada mitä pikemmin nähdä
veljensä ja vaikka häntä harmitti se, että tänä hänen yhden ainoan
ajatuksensa hetkenä häntä pidätetään ja teeskennellysti kehutaan hänen
veljensä poikaa, huomasi hän kuitenkin kaikki, mitä hänen ympärillään
tapahtui ja hän tunsi pakkoa alistua hetkellisesti siihen uuteen
järjestykseen, jonka pariin hän oli joutunut. Hän tiesi, että kaikki
tämä oli välttämätöntä ja se tuntui hänestä raskaalta, mutta hän ei
pahastunut siitä heille.

-- Tässä on minun sisareni tytär, -- sanoi kreivi Sonjaa esitellessään,
-- ettekö tunne häntä, ruhtinatar?

Ruhtinatar kääntyi Sonjaan ja koettaen tukahduttaa tuota tyttöä kohtaan
sydämessään nousseen vihamielisen tunteen hän suuteli Sonjaa. Mutta
hänen tuli raskas olla sen tähden, että kaikkien häntä ympäröivien
mieliala oli sanomattoman kaukana siitä, mitä oli hänen sydämellään.

-- Missä hän on? -- kysyi hän vielä kerran kaikkiin kääntyen.

-- Hän on alhaalla, Natasha on hänen kanssaan, -- vastasi Sonja
punastuen. -- Meni tiedustelemaan. Te kai olette väsyksissä,
ruhtinatar?

Ruhtinattaren silmiin nousi katkeria kyyneliä. Hän kääntyi poispäin ja
aikoi taas kysyä kreivittäreltä, mitä kautta hän pääsisi veljensä luo,
mutta samassa kuului ovelta kepeitä, jouduttautuvia ja ikään kuin
iloisia askelia. Ruhtinatar katsahti taakseen ja näki Natashan, joka
ehätti sisään melkein juoksujalassa, sen Natashan, joka, silloin kun
hän oli nähnyt hänet kauvan aikaa sitte Moskovassa, ei ollut häntä
ollenkaan miellyttänyt.

Mutta tuskin oli ruhtinatar ehtinyt luoda hätäisen katsauksen tämän
Natashan kasvoihin, kun hän käsitti, että tuo oli hänen surunsa
vilpitön sisar ja sen vuoksi hänen ystävänsä. Hän lennähti Natashaa
vastaan, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti itkemään hänen
olkapäälleen.

Niin pian kuin Natasha, joka oli istunut ruhtinas Andrein päänpohjissa,
oli saanut kuulla ruhtinatar Marian tulosta, oli hän poistunut hiljaa
ruhtinaan huoneesta nopein ja, kuten ruhtinatar Mariasta tuntui, ikään
kuin iloisin askelin ja rientänyt ruhtinattaren luo.

Kun Natasha lennähti huoneeseen, oli hänen läikkyvillä kasvoillaan yksi
ainoa ilmaus ja se oli rakkauden, rajattoman rakkauden ilmaus
ruhtinaaseen, ruhtinattareen, kaikkeen siihen, joka oli lähellä
rakastettua henkilöä, säälin ilmaus, ilmaus saada kärsiä toisten
puolesta ja palavan halun ilmaus saada uhrata itsensä kokonaan heidän
auttamisekseen. Näkyi, ettei tänä hetkenä ollut Natashan sydämessä
ainoatakaan ajatusta itsestään eikä omista suhteistaan ruhtinaaseen.

Herkkäsieluinen ruhtinatar Maria oivalsi kaiken tämän ensi katseella
Natashan kasvoihin ja hivelevän tuskan tuntein hän vaipui itkemään
Natashan olkapäälle.

-- Mennään, mennään hänen luokseen, Maria, -- virkkoi Natasha vieden
ruhtinattaren toiseen huoneeseen.

Ruhtinatar Maria nosti kasvonsa, kuivasi silmänsä ja kääntyi Natashaan.
Hän tunsi, että hän saa kaikesta täydellisen selvän Natashalta.

-- Mitä ... -- alkoi ruhtinatar kysyä, mutta vaikeni samassa.

Hänestä tuntui, ettei sanoin voi kysyä eikä vastata. Natashan silmät ja
kasvot osasivat puhua kaikki selvemmin ja syvemmin.

Natasha katsoi ruhtinattareen, mutta hän näytti kammovan ja epäilevän
sanoako vai ei kaikkea sitä, minkä hän tiesi. Hänestä oli tuntuvinaan,
ettei noille välkkyville silmille, joiden katse tunki hänen sisimpään
sydämeensä, voinut olla sanomatta koko, koko totuutta semmoisena,
kuin hän oli sen nähnyt. Natashan huuli vavahti yht'äkkiä, hänen
suupieliinsä muodostui rumia poimuja ja itkuun purskahtaen hän peitti
kasvot käsiinsä.

Ruhtinatar Maria ymmärsi kaikki.

Hänessä oli kuitenkin jälellä toivoa ja hän kysyi sanoin, joihin hän ei
uskonut:

-- Miten on hänen haavansa? Kuinka hän yleensä voi?

-- Te, te ... saatte nähdä sen, -- voi Natasha ainoastaan sanoa.

He istuivat jonkun aikaa alhaalla ruhtinaan kamarin vieressä
lakatakseen itkemästä ja mennäkseen hänen huoneeseensa levollisin
kasvoin.

-- Miten on tauti kulkenut? Kauanko hän on ollut huonompi? Milloin
_se_ tapahtui? -- kyseli ruhtinatar Maria.

Natasha kertoi, että ensi alussa oli hänen tilansa vaarallinen kuumeen
ja tuskien tähden, mutta Troitsassa olivat ne lakanneet, jonka jälkeen
lääkäri oli pelännyt vain kylmän vihoja. Mutta tämäkin vaara
vältettiin. Kun oli saavuttu Jaroslavliin, oli haava ruvennut märkimään
(Natasha tiesi kaikki, mikä koski märkimistä j.n.e.) ja lääkäri oli
sanonut, että märkiminen saattaa edistyä säännöllisesti. Sitte oli
tullut horkka, vaan lääkäri oli sanonut, ettei horkka ollut juuri
vaarallista.

-- Mutta kaksi päivää sitte, -- jatkoi Natasha, -- tapahtui yht'äkkiä
_se_... (Hän hillitsi pyrkivän itkun.) -- En tiedä miksi, mutta
saatte nähdä, minkälaiseksi hän on muuttunut.

-- Onko hän heikontunut, laihtunut? ... -- kyseli ruhtinatar.

-- Ei, ei se ole sitä, vaan pahempaa. Saatte nähdä. Ah, Maria, hän on
liian hyvä, hän ei voi, ei voi jäädä eloon, sillä...




XV.


Kun Natasha totuttuun tapaansa aukasi ruhtinaan huoneen oven laskien
edellään ruhtinattaren, tunsi ruhtinatar Maria kurkussaan valmiita
kyyneleitä. Niin paljon kuin hän olikin valmistautunut ja koettanut
rauhottua, tiesi hän kuitenkin, ettei hän kykenisi kyyneleittä
kohtaamaan veljeään.

Ruhtinatar Maria käsitti, mitä Natasha oli tarkottanut sanoilla: _se
tapahtui hänelle kaksi päivää sitte_. Hän käsitti, että se merkitsi
sitä, että ruhtinas oli äkkiä heltynyt ja että heltyminen ja liikutus
olivat kuoleman enteitä. Jo ovea kohti mennessään näki ruhtinatar
mielikuvituksissaan sen Andrjushan kasvojen ilmeen, jonka hän oli
oppinut tuntemaan lapsuuden päivinä, tuon hennon, lempeän,
liikutuksesta heltyneen ilmeen, joka oli ollut harvinaista ruhtinaalla
ja joka siksi oli aina syvästi vaikuttanut ruhtinattareen. Hän tiesi,
että veli haastaisi hänelle hiljaisia, lempeitä sanoja, samallaisia,
joita isä oli hänelle puhunut kuolemansa edellä ja ettei hän jaksaisi
pidättyä, vaan vaipuisi vuolaaseen itkuun veljen viereen. Mutta
ennemmin tai myöhemmin sen täytyi tapahtua ja hän astui huoneeseen.
Kyyneleet nousivat hänen kurkussaan yhä ylemmä ja ylemmä sillä aikaa,
kun hän likinäköisillä silmillään alkoi yhä selvemmin ja selvemmin
erottaa ruhtinaan muotoa ja etsi hänen piirteitään ja tuossapa hän
näkikin ruhtinaan kasvot ja tapasi hänen katseensa.

Ruhtinas Andrei lepäsi sohvalla tyynyjen välissä oravannahkaviitta
päällä. Hän oli laiha ja kalpea. Toisessa kuihtuneessa, läpikuultavan
valkoisessa kädessä oli liina, toisella hän haparoi viiksiään hiljaa
sormiaan liikutellen. Hänen silmänsä katsoivat tulijoihin.

Nähtyään veljensä kasvot ja kohdattuaan hänen katseensa hiljensi
ruhtinatar Maria yht'äkkiä askeleittensa nopeutta ja tunsi, että
kyyneleet yht'äkkiä kuivuivat ja pyrkivä itku ehtyi. Havaittuaan
ruhtinaan kasvojen ilmeen ja katseen hätääntyi ruhtinatar äkkiä ja
hänet valtasi syyllisyyden tunne.

"Mihin minä olen syypää?" kysyi hän itseltään. "Siihen, että elät ja
ajattelet elävää, vaan minä!" ... vastasi ruhtinaan kylmä, ankara
katse.

Ruhtinaan syvässä katseessa, joka ei heijastanut hänestä ulos, vaan oli
painunut häneen itseensä, oli melkein vihamielisyyttä, kun hän hitaasti
käänsi silmänsä sisareensa ja Natashaan.

Hän suuteli sisartaan käsi kädessä heidän tapansa mukaisesti.

-- Terve, Maria, miten olet päässyt tänne? -- sanoi ruhtinas yhtä
tasaisella ja vieraalla äänellä kuin hänen katseensakin oli.

Jos hän olisi ujeltanut surkeasti parkumalla, niin ei parku olisi
kammottanut ruhtinatar Mariaa niin kovasti kuin tuon äänen kaiku.

-- Ja Nikolushkankin toitte? -- sanoi ruhtinas yhtä tasaisesti ja
verkkaan ja huomattavasti ponnistaen muistiaan.

-- Miten on nyt sinun terveytesi? -- kysyi ruhtinatar Maria ihmetellen
itsekin kysymystään.

-- Sitä, ystäväni, on tiedusteltava lääkäriltä, -- virkkoi ruhtinas,
näytti taasen tekevän ponnistuksen ollakseen ystävällinen ja sanoi
pelkällä suullaan (näkyi, ettei hän ollenkaan ajatellut, mitä puhui):

-- _Merci, chère ami, d'être venue_.[56]

Ruhtinatar Maria puristi hänen kättään. Ruhtinas rypisti hieman
kasvojaan käden puristuksesta. Hän oli vaiti eikä ruhtinatarkaan
tiennyt, mitä sanoa. Ruhtinatar Maria käsitti, mitä veljelle oli
tapahtunut kaksi päivää sitte. Ruhtinaan sanoissa, äänen sävyssä ja
varsinkin tuossa katseessa, kylmässä, melkein vihamielisessä katseessa,
tuntui olevan elävälle ihmiselle kammottavaa vieraantumista kaikesta
maallisesta. Ruhtinas näytti vaikeasti käsittävän kaikkea sitä, mikä
oli elollista, mutta samalla tuntui, ettei hän tajunnut elollista
siksi, että häneltä puuttui voimia tajuamaan, vaan siksi, että hän
tajusi jotain muuta, semmoista, jota eivät elävät tajunneet eivätkä
voineetkaan tajuta ja joka oli kokonaan vaivuttanut hänet valtaansa.

-- Miten kummallisesti kohtalo johti meidät yhteen! -- sanoi ruhtinas
keskeyttäen äänettömyyden ja osottaen Natashaan. -- Hän hoitaa minua
herkeämättä.

Vaikka ruhtinatar Maria kuunteli, ei hän ymmärtänyt, mitä ruhtinas
puhui. Hän, tuo herkkä, hentomielinen ruhtinas Andrei, kuinka voi hän
puhua noin sen kuullen, jota hän rakasti ja joka rakasti häntä! Jos hän
tahtoisi elää, ei hän olisi sanonut noita sanoja näin kylmän
loukkaavasti. Jollei hän tietäisi kuolevansa, miksi hänen ei olisi
sääli häntä, miten hän voi sanoa noin hänen kuullensa? Tämän saattoi
selittää vain yhdellä tavalla, siten, että ruhtinaasta oli samantekevää
ja samantekevää siksi, että jotain muuta ja paljoa tärkeämpää oli
auennut ruhtinaalle.

Keskustelu oli kylmää, hajanaista ja katkesi vähäväliä.

-- Maria matkusti Rjasanin kautta, -- sanoi Natasha.

Ruhtinas Andrei ei huomannut, että Natasha sanoi hänen sisartaan
Mariaksi, vaan Natasha, joka ruhtinaan kuullen mainitsi ruhtinatarta
sillä nimellä, huomasi itse sen ensi kerran.

-- Mitä sitte? -- virkkoi ruhtinas Andrei.

-- Hänelle oli kerrottu, että koko Moskova on palanut, ihan tyyten,
että muka...

Natasha pysähtyi, puhuminen ei käynyt laatuun. Ruhtinas näytti
ponnistelevan kuunnellakseen, mutta ei sittenkään kyennyt.

-- Palanut kuuluu olevan, -- virkkoi ruhtinas. -- Se on hyvin ikävää,
-- ja hän rupesi katsomaan eteensä hajamielisesti viiksiään
kohennellen.

-- Sinä olet, Maria, tavannut kreivi Nikolain? -- sanoi ruhtinas Andrei
yht'äkkiä nähtävästi tehdäkseen hänen mielikseen. -- Hän kirjotti
tänne, että sinä olet häntä kovasti miellyttänyt, -- jatkoi hän
suoraan, tyynesti ja nähtävästi jaksamatta käsittää kaikkea sitä
kätkettyä merkitystä, joka hänen sanoillaan oli eläville ihmisille. --
Jos sinäkin mieltyisit häneen, olisi erittäin hyvä ... että te
menisitte naimisiin, -- lisäsi hän hieman nopeammin aivan kuin iloiten
sanoista, joita hän oli kauan etsinyt ja viimein löytänyt.

Ruhtinatar Maria kuuli hänen sanansa, mutta ne eivät merkinneet hänelle
mitään muuta, kuin että ne todistivat, miten pelottavan kaukana oli nyt
ruhtinas kaikesta elollisesta.

-- Mitäs minusta! -- sanoi ruhtinatar Maria tyynesti ja katsahti
Natashaan.

Natasha, joka tunsi ruhtinattaren katseen kohdistuvan häneen, ei
katsonut ruhtinattareen. Taas vaikenivat kaikki.

-- André, tahdot ... -- virkkoi ruhtinatar Maria yht'äkkiä vavahtavalla
äänellä, -- tahdotko sinä nähdä Nikolushkaa? Hän on koko ajan
muistellut sinua!

Ruhtinas Andrei hymähti ensi kerran tuskin huomattavasti, mutta
ruhtinatar Maria, joka hyvin tunsi veljensä kasvot, käsitti kauhun
tuntein, ettei hymy noussut ilosta eikä hellyydestä poikaan, vaan
hiljaisen, kepeän ivan tähden siitä, että ruhtinatar Maria koetti
viimeistä keinoa palauttaakseen veljensä tajuntaan.

-- Olen hyvin iloinen Nikolushkan tulosta. Onko hän terve?

       *       *       *       *       *

Kun ruhtinas Andrein luo tuotiin Nikolushka, joka peloissaan katsoi
isäänsä, mutta ei itkenyt, suuteli ruhtinas Andrei häntä eikä näyttänyt
tietävän, mitä sanoisi hänelle.

Sillä aikaa kun Nikolushkaa vietiin pois, meni ruhtinatar Maria vielä
kerran veljensä ääreen, suuteli häntä ja voimatta enää hillitä itseään
rupesi itkemään.

Ruhtinas Andrei loi häneen tuijottavan katseen.

-- Nikolushkan tähdenkö sinä? -- kysyi hän.

Ruhtinatar Maria kumarsi itkien päätään myöntävästi.

-- Maria, tiedätkö, että raam... -- mutta ruhtinas Andrei vaikeni
samassa.

-- Mitä sanot?

-- En mitään. Ei pidä itkeä täällä, -- sanoi ruhtinas Andrei entisen
kylmästi sisareensa katsoen.

       *       *       *       *       *

Kun ruhtinatar Maria rupesi itkemään, käsitti ruhtinas Andrei hänen
itkevän sitä, että Nikolushka jää isättömäksi. Ruhtinas Andrei teki
kovan ponnistuksen koettaen palautua takasin elämään ja hän asettui
heidän näkökannalleen.

"Se mahtaa tuntua heistä ikävältä!" ajatteli hän. "Vaan miten
luonnollista se on!"

"Taivaan linnut eivät kylvä eivätkä kokoo riiheen, mutta teidän
Isänne ruokkii heitä", sanoi hän itselleen ja aikoi sanoa samaa
ruhtinattarellekin; "mutta ei, he ymmärtävät sen omalla tavallaan, he
eivät ymmärrä oikein! He eivät kykene käsittämään sitä, että kaikki nuo
tunteet, jotka ovat heistä rakkaat, kaikki nämä meidän ajatuksemme,
jotka tuntuvat meistä arvokkailta, että ne ovat -- _tarpeettomia_.
Me emme voi ymmärtää toisiamme!" ja hän vaikeni.

       *       *       *       *       *

Ruhtinas Andrein pieni poika oli seitsemän vuotias. Hän osasi tuskin
lukea -- vaan hän ei vielä tiennyt mitään. Hän sai nähdä paljon tämän
päivän jälkeen tietoja ja kokemusta hankkiessaan, mutta vaikka hän
olisi jo tällöin omannut kaiken jälestäpäin saavuttamansa
elämänkokemuksen, ei hän sittenkään olisi voinut käsittää selvemmin ja
syvemmin sen kohtauksen koko merkitystä, jonka hän näki tapahtuvan
isänsä, ruhtinatar Marian ja Natashan välillä, kuin hän sen nyt
käsitti. Hän käsitti kaikki, poistui huoneesta itkemättä, meni ääneti
Natashan luo, joka tuli hänen jälestään, katsahti ujosti Natashaan
miettivillä, ihanilla silmillään. Hänen koholla oleva punainen
ylähuulensa värähti, hän painoi päänsä Natashaan ja hyrähti itkuun.

Tästä päivästä pitäen hän karttoi Dessallesta, karttoi hänelle
hyväilyjä osottavaa kreivitärtä ja istuskeli joko yksinään tahi arasti
lähenteli ruhtinatar Mariaa ja Natashaa, johon hän näytti mieltyneen
enemmän kuin tätiinsä ja kainosti ja hiljaa liehakoi heidän
ympärillään.

Kun ruhtinatar Maria tuli veljensä luota, käsitti hän kaiken sen, mitä
Natashan kasvot olivat hänelle puhuneet. Hän ei enää puhellut Natashan
kanssa toiveista veljensä eloon jäämisestä. Hän istui vuoroon Natashan
kanssa sairaan sohvan vieressä eikä enää itkenyt, vaan rukoili
lakkaamatta kääntyen sielussaan sen Ikuisen Käsittämättömän puoleen,
jonka läsnäolo niin tuntuvalla tavalla kattoi kuolevaa.




XVI.


Ruhtinas Andrei ei ainoastaan tiennyt kuolevansa, vaan hän myöskin
tunsi, että hän jo tekee loppuaan, että hän on jo puolittain kuollut.
Hän tunsi vieraantumista kaikesta maallisesta ja olemisen riemukasta,
kummallista kepeyttä. Hätäilemättä ja tuskailematta hän odotti sitä,
joka oli häntä kohtaava. Se pelottava, ikuinen, tietymätön ja
kaukainen, jonka läsnäolemista hän oli alituisesti tuntenut koko
elämänsä iän, oli nyt hänestä läheistä, ja sen olemisen kumman kepeyden
tähden, jota hän nyt tunsi, oli se hänestä melkein käsitettävää ja
tuntuvaa. -- -- --

Ennen hän oli pelännyt loppua. Hän oli kaksi kertaa kokenut tuota
kammottavan tuskallista kuolemanpelon tunnetta, vaan nyt ei hän enää
sitä ymmärtänyt.

Ensi kerran oli tuo tunne vallannut hänet silloin, kun kranaatti oli
pyörien sähissyt hänen edessään ja hän oli katsellut sänkeä, pensaita,
taivasta ja tiesi, että hänen edessään oli kuolema. Kun hän oli
tointunut saamansa haavan jälkeen ja hänen sydämessään oli tuokiossa,
ikään kuin vapautuneena elämän jäytävästä, häntä kahlivasta ikeestä,
puhjennut tuo ikuisen, vapaan, tästä elämästä riippumattoman rakkauden
kukka, ei hän ollut enää pelännyt kuolemaa eikä ajatellut sitä.

Kuta enemmän hän oli noina tuskan ja houreen yksinäisinä tunteina,
jotka hän oli viettänyt haavottumisensa jälkeen, syventynyt
ajatuksissaan uuteen, hänelle auenneen ikuisen rakkauden alkuun, sitä
kauemma hän tietämättään loittoni maisesta elämästä. Kaikkea, kaikkia
rakastaa, herkeämättä uhrautua rakkauden tähden -- se merkitsi olla
rakastamatta ketään, merkitsi olla elämättä tätä maista elämää. Ja kuta
vakuutetummaksi hän oli tullut tuon uuden rakkauden alusta, sitä
enemmän hän oli irtautunut elämästä ja sitä täydellisemmin oli hävinnyt
se raja, joka (ilman rakkautta) erottaa elämän kuolemasta. Kun hän
noina ensi aikoina oli muistellut, että hänen piti kuoleman, oli hän
sanonut itselleen: mitäs sille, sen parempi.

Mutta sen yön jälkeen Mitishtshissä, jolloin hänen houriessaan hänen
eteensä oli ilmestynyt se henkilö, jota hän oli halavoinut, ja kun hän
oli painanut tämän käden huuliaan vasten ja heltynyt hiljaisiin ilon
kyyneleihin, oli rakkaus yhteen naiseen huomaamatta hiipinyt hänen
sydämeensä ja taas sitonut hänet elämään. Ja riemukkaita, levottomia
ajatuksia oli alkanut nousta hänen mieleensä. Muistellessaan sitä
hetkeä sidonta-asemalla, jolloin hän oli nähnyt Kuraginin, ei hän nyt
enää voinut palata entisiin tunteisiinsa. Häntä vaivasi kysymys, oliko
Kuragin elossa. Mutta hän ei uskaltanut kysyä sitä.

Ruhtinas Andrein sairaus kulki fyysillistä kulkuaan, mutta se, jota
Natasha oli tarkottanut sanoilla: _se tapahtui hänelle_, oli
tapahtunut ruhtinaalle kaksi päivää ennen ruhtinatar Marian tuloa. Se
oli ollut se viimeinen, sielun kamppailu elämän ja kuoleman välillä,
jossa kuolema oli vienyt voiton. Se oli odottamaton käsitys siitä, että
hän vielä piti elämää arvossa, elämää, joka hänelle oli esiintynyt
rakkaudessa Natashaan ja viimeinen, voitettu kammon puuska
tietymättömästä.

Se tapahtui illalla. Hän oli, kuten tavallista päivällisen jälkeen,
lievässä kuumetilassa ja hänen ajatuksensa olivat erinomaisen selvät.
Sonja istui pöydän vieressä. Ruhtinas Andrei oli horroksissa. Yht'äkkiä
valtasi hänet onnen tunne.

-- Aa, hän tuli! -- ajatteli hän.

Ja Sonjan paikalla istui tosiaankin kuulumattomin askelin huoneeseen
hiipinyt Natasha.

Siitä asti kun Natasha oli alkanut hoitaa ruhtinas Andreita, oli tämä
aina tuntenut tuota ruumiillista tunnetta Nataahan läsnäolosta. Natasha
istui nojatuolissa syrjin ruhtinaaseen varjoten hänet kynttelin valolta
ja kutoi sukkaa. (Hän oli oppinut kutomaan sukkaa siitä pitäen, kun
ruhtinas Andrei oli kerran sanonut hänelle, ettei kukaan osaa niin
hyvin hoitaa sairaita kuin vanhat lapsenhoitajat, jotka kutovat sukkaa
ja että sukan kutomisessa on jotain tyynnyttävää.) Nataahan hoikat
sormet liikuttelivat nopeasti silloin tällöin vastakkain kilahtelevia
puikkoja ja hänen kumarassa olevien kasvojensa ääriviiva näkyi selvästi
ruhtinaalle. Natasha liikahti, kerä oli vierähtänyt hänen polviltaan.
Hän vavahti, katsahti ruhtinaaseen ja varjoten kädellään kyntteliä
kumartui varovin, notkein ja varmoin liikkein, nosti kerän ja istuutui
entiseen asentoonsa.

Ruhtinas katsoi häneen liikkumatta ja näki, että Natasha tarvitsi
liikkeensä jälkeen huoata rinnan täydeltä, mutta Natasha ei uskaltanut
sitä tehdä, vaan henkäsi usean kerran varovasti.

Troitskin luostarissa he olivat puhelleet entisyydestä ja ruhtinas
Andrei oli sanonut Natashalle, että jos hän olisi terve, kiittäisi hän
elämän ikänsä Jumalaa haavastaan, joka taas oli saattanut hänet
Natashan pariin. Mutta sen jälkeen eivät he koskaan olleet puhuneet
tulevaisuudesta.

"Olisiko se voinut tapahtua vai ei?" ajatteli ruhtinas

Andrei katsoessaan nyt Natashaan ja kuunnellessaan puikkojen vienoa,
teräksistä kilinää. "Senkö tähden vain kohtalo niin kummallisesti johti
meidät yhteen, että kuolisin?... Senkö tähden vain minulle kirkastui
elämän onni, että eläisin valheessa? Rakastan häntä yli kaiken
maailmassa. Mutta mitä mahdan sille, että rakastan häntä?" sanoi hän ja
rupesi yht'äkkiä tahtomattaan voihkimaan tottumuksesta, jonka hän oli
saanut kärsimystensä aikana. Kun Natasha kuuli tämän, pani hän pois
sukan, kumartui katsomaan ruhtinaaseen ja huomattuaan, kuinka tämän
silmät välkkyivät, hän siirtyi kevein askelin ruhtinaan luo ja
kumartui.

-- Ettekö nuku?

-- En, olen katsonut teihin kauan. Tunsin, kun tulitte huoneeseen. Ei
kukaan muu kuin te anna minulle sitä suloista rauhaa ... sitä
valkeutta... Ihan tekee mieli itkeä ilosta.

Natasha siirtyi lähemmä ruhtinasta ja hänen kasvoillaan loisti riemukas
ilo.

-- Natasha, minä rakastan teitä liian paljon. Enemmän kuin mitään muuta
maailmassa.

-- Entä minä? -- Natasha käännähti tuokioksi poispäin. -- Miksi liian
paljon? -- kysyi hän.

-- Miksikö liian paljon?... No, mitä te luulette, miltä tuntuu teidän
sydämessänne, sisimmässä sydämessänne, jäänkö minä eloon? Miltä teistä
näyttää?

-- Uskon varmasti, uskon varmasti! -- sanoi Natasha melkein huudahtaen
ja tarttui hänen molempiin käsiinsä intohimoisin liikkein.

Ruhtinas oli hetken vaiti.

-- Kuinka hyvä se olisi! -- Ja hän tarttui Natashan käteen ja suuteli
sitä.

Natasha oli onnellinen ja liikutettu. Vaan samassa hän muisti, että
näin ei saanut olla ja että ruhtinas tarvitsi lepoa.

-- Te ette ole nukkunut, -- sanoi Natasha tukehduttaen ilonsa. --
Koettakaa nukkua ... tehkää se.

Ruhtinas puristi Natashan kättä ja laski sen irti ja Natasha siirtyi
takasin kynttelin luo ja istuutui entiseen asentoonsa. Kaksi kertaa hän
käännähti katsomaan ruhtinasta, jonka silmistä päilyi häneen välkkyvä
katse. Natasha pani kudokselleen määrätyn rajan ja päätti, ettei hän
käänny katsomaan, ennenkun saa kudotuksi siihen saakka.

Kohta tämän jälkeen sulkikin ruhtinas Andrei silmänsä ja nukahti. Hän
ei nukkunut kauan ja heräsi yht'äkkiä levottomaan tunteeseen ruumis
kylmässä hiessä. Uneen vaipuessaan hän ajatteli yhä samaa, jota hän oli
ajatellut koko muunkin ajan -- elämää ja kuolemaa. Kuolemaa kuitenkin
enemmän. Hän tunsi olevansa lähempänä sitä.

"Rakkaus? Mitä on rakkaus?" ajatteli hän. "Rakkaus häiritsee kuolemaa.
Rakkaus on elämää. Kaikki, kaikki, minkä minä ymmärrän, minä ymmärrän
vain siksi, että rakastan. Kaikki on sidottu yksistään sillä. Rakkaus
on Jumala ja kuolla merkitsee minulle, rakkauden hiukkaselle,
palaamista yhteiseen, ikuiseen alkulähteeseen." Nämä ajatukset
tuntuivat hänestä lohduttavilta. Mutta ne olivat vain ajatuksia. Jotain
puuttui niistä, niissä oli jotain yksipuolisen omakohtaista,
abstraktista, eikä ollut todellisuuden pohjaa. Ja niissä oli myöskin
levottomuutta ja hämäryyttä. Hän nukahti.

Hän näki unta, että hän lepäsi samassa huoneessa, jossa hän
todellisuudessa lepäsi ja ettei hän ole haavottunut, vaan terve. Paljo
erilaisia ihmisiä, vähäpätöisiä ja välinpitämättömiä, ilmestyi ruhtinas
Andrein luo. Hän puhelee näiden kanssa, kiistelee jostain joutavasta.
Ihmiset ovat lähdössä jonnekin. Ruhtinas Andrei muistaa hämärästi, että
koko touhu on joutavanpäiväistä ja että hänellä on muita paljoa
tärkeämpiä huolia, mutta hän jatkaa keskusteluaan heidän kanssaan
ihmetyttäen heitä joillain tyhjillä, sukkelilla sanoilla. Vähitellen ja
huomaamatta alkavat kaikki ihmiset hajota ja kaikki vaihtuu
kysymykseksi oven sulkemisesta. Hän nousee ja lähtee ovelle laskeakseen
säpin ja sulkeakseen oven. _Kaikki_ riippuu siitä, ehtiikö hän
sulkea oven vai ei. Hän menee, koettaa jouduttautua, jalat eivät liiku
ja hän tietää, ettei hän ehdi sulkea ovea, mutta sittenkin jännittää
hän tuskallisesti kaikki voimansa. Ja ahdistava pelko valtaa hänet. Ja
tämä pelko on kuoleman pelko, sillä oven takana odottaa _se_.
Mutta hänen rimpuillessaan voimattoman kömpelösti ovea kohti,
se jokin kammottava puskee ovea vasten rynnistääkseen sisään. Jokin
yli-inhimillinen -- kuolema -- rynnistää ovesta sisään, mutta se täytyy
ehkäistä. Hän tarttuu oveen, jännittää viimeiset voimansa -- sulkeminen
on jo myöhäistä -- edes pitääkseen vastaan, mutta hänen voimansa ovat
heikot ja kömpelöt ja sen kammottavan rynnistyksestä ovi avautuu ja
painautuu takasin kiinni.

Vielä kerran se puski sieltä. Viimeiset, yliluonnolliset ponnistukset
raukeavat turhiin ja oven kumpikin puoli avautuu äänettömästi. _Se_ tuli
sisään ja se on _kuolema_. Ja ruhtinas Andrei kuoli.

Mutta samassa tuokiossa, kun hän kuoli, muisti hän nukkuvansa ja
samassa hetkessä, kun hän kuoli, hän ponnistelihe ja heräsi.

"Niin, se oli kuolema. Minä kuolin ja minä heräsin. Niin, kuolema --
herääminen", kirkastui yht'äkkiä hänen sielussaan ja se verho, joka
tähän saakka oli kätkenyt häneltä tietymättömän, nousi nyt hänen
sielunsa silmien edestä. Hän tunsi kuni vapautusta ennen häntä
kytkeneestä voimasta ja sitä kummallista kepeyttä, joka ei enää häntä
jättänyt.

Kun hän herättyään kylmän hikisenä liikahti sohvalla, tuli Natasha
hänen luokseen ja kysyi, mikä hänen oli. Ruhtinas ei vastannut, vaan
mitään ymmärtämättä loi Natashaan oudon katseen.

Tämä oli se, joka hänelle oli tapahtunut kaksi päivää ennen ruhtinatar
Marian tuloa. Samana päivänä, kuten lääkäri sanoi, sai myöskin jäytävä
kuume pahan käänteen, mutta Natasha ei välittänyt mitään siitä, mitä
lääkäri oli sanonut, sillä hän näki nuo pelottavat sielulliset oireet,
joiden laatua hän ei enää epäillyt.

Tästä päivästä alkoi unesta heräämisen yhteydessä ruhtinas Andrein
herääminen elämästä. Ja elämän pituuteen nähden ei se tuntunut hänestä
sen pitemmältä, kuin unesta herääminen unennäön pituuteen nähden.

Ei ollut mitään kammottavaa eikä räikeää tässä suhteellisesti
pitkäveteisessä heräämisessä.

Viimeiset päivät ja hetket vierivät luonnollista, tavallista menoaan.
Ruhtinatar Maria ja Natasha, jotka eivät poistuneet hänen luotaan,
tunsivat tämän. He eivät itkeneet eivätkä vavisseet ja viimeisen ajan,
kuten he sen itsekin tunsivat, eivät he enää vaalineet ruhtinasta
(häntä ei enää ollut, hän oli heiltä lähtenyt), vaan hänen rakkainta
muistoaan, hänen ruumistaan. Kummankin tunteet olivat niin voimakkaat,
ettei heihin vaikuttanut kuoleman ulkonainen, pelottava puoli eivätkä
he pitäneet tarpeellisena kiihdyttää suruaan. He eivät itkeneet hänen
luonaan eivätkä hänen luotaan poissa ollessaan eivätkä kertaakaan
puhelleetkaan hänestä keskenään. He tunsivat, etteivät he kykenisi
ilmaisemaan sanoin sitä, minkä he ymmärsivät.

Kumpikin heistä näki, miten ruhtinas Andrei hitaasti ja tyynesti vaipui
heistä yhä syvemmälle ja syvemmälle jonnekin kauas ja kumpikin tiesi,
että sen piti niin olla ja että se oli hyvin.

Ruhtinas Andrei sai ripin ja ehtoollisen, kaikki tulivat häntä
hyvästelemään. Kun hänen luokseen tuotiin hänen poikansa, kosketti hän
tätä huulillaan ja kääntyi selin, mutta ei siksi, että hänestä olisi
tuntunut raskaalta ja ikävältä (ruhtinatar Maria ja Natasha käsittivät
sen), vaan ainoastaan siksi, että ruhtinas luuli olevan siinä kaikki,
mitä häneltä vaadittiin. Mutta kun ruhtinaalle sanottiin, että hän
siunaisi poikaansa, hän täytti tämän pyynnön ja katsahti aivan kuin
kysyäkseen, olisiko vielä jotain tehtävä. Kun ruumis, josta henki teki
lähtöään, vavahteli viimeisiä kertojaan, olivat ruhtinatar Maria ja
Natasha saapuvilla.

-- Loppunut?! -- sanoi ruhtinatar Maria sen jälkeen, kun ruumis
kylmeten oli liikkumattomana levännyt muutamia hetkiä hänen edessään.
Natasha astui ruumiin ääreen, katsahti kuolleisiin silmiin ja
jouduttautui niitä sulkemaan. Hän sulki ne, mutta ei suudellut niitä,
vaan kumartui sen yli, joka oli rakkain muisto vainajasta.

"Mihin hän meni? Missä hän on nyt?"...

Kun pesty ja puettu ruumis lepäsi arkussa pöydällä, tulivat kaikki
hyvästelemään ja kaikki itkivät.

Nikolushka itki tuskallisesta tietämättömyydestä, joka vihloi hänen
sydäntään. Kreivitär ja Sonja itkivät säälistä Natashaa kohtaan ja
siksi, ettei ruhtinasta enää ollut. Vanha kreivi itki siksi, että
hänenkin, kuten hän tunsi, oli kohta otettava sama kauhea askel.

Natasha ja ruhtinatar Maria myöskin itkivät nyt, mutta he eivät
itkeneet oman surunsa tähden; he itkivät siitä hartaasta liikutuksesta,
joka oli vallannut heidän sielunsa nähdessään kuoleman yksinkertaisen
ja juhlallisen salaisuuden.






TOINEN OSA.




I.


Ihmisjärki ei kykene käsittämään ilmiöiden syiden kokonaisuutta. Syiden
etsimisen tarve on kuitenkin kätketty ihmisen henkeen. Ja ihmisjärki,
joka ei ole päässyt tunkeutumaan ilmiöiden ehtojen lukemattomaan
moninaisuuteen ja ongelmiin, joista kukin erikseen voi esiintyä syynä,
tarttuu ensimäiseen, kaikista tajuttavimpaan kuvastukseen ja sanoo:
tämä on syy. Historiallisissa tapauksissa (joissa havainnon esineenä
ovat ihmisten teot) esiintyy alkuperäisimpänä kuvastuksena jumalien
tahto, sitte niiden ihmisten tahto, joilla on huomatuin historiallinen
asema eli historiallisten sankarien tahto. Mutta ei tarvitse muuta kuin
syventyä kunkin historiallisen tapahtuman oleellisuuteen s.o. koko sen
ihmispaljouden toimintaan, joka on ollut osallisena tapahtumaan, niin
huomataan, ettei historiallisen sankarin tahto suinkaan johda joukkojen
toimintaa, vaan on se itse aina johdon alainen. Tuntuisi siis
samantekevältä, käsittipä historiallisen tapauksen merkityksen puolin
tai toisin. Mutta sen ihmisen, joka sanoo lännen kansojen hyökänneen
itään siksi, että Napoleon niin tahtoi ja sen ihmisen välillä, joka
sanoo sen tapahtuneen siksi, että sen täytyi tapahtua, on olemassa sama
ero, kuin oli olemassa niiden ihmisten välillä, jotka vakuuttivat, että
maa pysyy kiinteästi paikallaan ja taivaankappaleet liikkuvat sen
ympärillä, ja niiden, jotka sanoivat, etteivät he tiedä, mikä maata
kannattaa, mutta tietävät sen, että on olemassa lakeja, jotka ohjaavat
sekä maan että muiden taivaankappalten liikettä. Historiallisen
tapahtuman syitä -- ei ole eikä voi ollakaan muita kuin kaikkien syiden
yksi ainoa syy. Mutta on olemassa lakeja, jotka ohjaavat tapauksia,
nämä lait ovat osaksi tuntemattomia, osaksi semmoisia, joita me
tunnustelemme. Näiden lakien keksiminen käy mahdolliseksi vasta
silloin, kun me tyyten luovumme etsimästä syitä yhden ihmisen tahdosta,
aivan samoin kuin taivaankappaleiden liikkeen lakien keksiminen kävi
mahdolliseksi vasta silloin, kun ihmiset luopuivat pitämästä maata
kiinteänä.

       *       *       *       *       *

Historioitsijat pitävät 1812 sodan tärkeimpänä tapahtumana Borodinon
taistelun, Moskovan luovuttamisen ja polttamisen jälkeen Venäjän
armeijan liikettä Rjasanin tieltä Kalugan tielle ja Tarutinon leiriin
eli niin kutsuttua siipimarssia Krasnaja Pahran taakse. Historioitsijat
pitävät tätä nerokasta urotyötä eri henkilöiden ansiona ja kiistelevät
siitä, kenelle siitä oikeastaan on kunnia tuleva. Ulkomaisetkin,
jopa ranskalaisetkin historioitsijat tunnustavat venäläisten
sotapäällikköjen nerokkuuden puhuessaan tuosta siipimarssista. Mutta
miksi sotakirjailijat ja heidän kanssaan kaikki muutkin ovat sitä
mieltä, että tuo siipimarssi on jonkun semmoisen henkilön erittäin
syväaatteinen keksintö, joka pelasti Venäjän ja joudutti Napoleonin
perikadon, sitä on hyvin vaikea käsittää. Ensiksikin on vaikea
käsittää, missä on tuon liikkeen nerokkuus ja syväaatteisuus, sillä
arvatakseen, että armeijan mukavin paikka (silloin kun sen kimppuun ei
hyökätä) on siellä, missä on runsaimmin muonavaroja, ei tarvitse
suuresti pinnistää järkeään. Ja jokainen, jopa kolmetoistavuotinen
pojan nulikkakin voi vaivatta huomata, että 1812 oli armeijan parhain
paikka Moskovan luovuttamisen jälkeen Kalugan tiellä. Näin on siis
mahdoton käsittää, minkälaisten järkipäätelmien avulla historioitsijat
pääsevät niin pitkälle, että he näkevät jotain syväaatteista tuossa
liikkeessä. Toisekseen on vieläkin vaikeampi käsittää, missä nimenomaan
on historioitsijain mielestä tuon liikkeen pelastava voima venäläisiin
ja tuhoava voima ranskalaisiin nähden, sillä liike muunlaisten
edeltävien, samanaikuisten ja jälestä johtuneiden asianhaarojen
sattuessa olisi voinut olla tuhoksi venäläiselle ja pelastukseksi
ranskalaiselle armeijalle. Jos Venäjän armeijan asema alkoi parantua
siitä pitäen, kun tuo liike tapahtui, ei siitä mitenkään seuraa, että
mainittu liike olisi ollut sen syynä.

Siipimarssi ei olisi suinkaan voinut tuottaa mitään hyötyä Venäjän
armeijalle, vaan olisi päinvastoin voinut tuhota sen, ellei samalla
olisi ollut vaikuttamassa muita samanaikaisia seikkoja. Miten olisi
ollut, ellei Moskova olisi palanut? Ellei Murat olisi kadottanut
näkyvistään venäläisiä? Ellei Napoleon olisi ollut toimeton? Jos
Venäjän armeija olisi Bennigsenin ja Barclayn neuvon mukaan antautunut
taisteluun Krasnaja Pahrassa? Miten olisi ollut, jos ranskalaiset
olisivat hyökänneet venäläisten kimppuun, silloin kun he marssivat
Pahran tuollapuolen? Miten olisi ollut, jos Napoleon olisi myöhemmin
Tarutinoa lähestyessään käynyt venäläisten kimppuun vaikkapa vain
kymmenennellä osalla siitä voimasta, jolla hän ahdisti Smolenskia?
Miten olisi ollut, jos ranskalaiset olisivat lähteneet marssimaan
Pietariin?... Kaikkiin näihin otaksumiin nähden olisi siipimarssin
pelastava voima voinut muuttua tuhoavaksi voimaksi.

Kolmanneksi on kaikista käsittämättömintä se, että semmoiset ihmiset,
jotka tutkivat historiaa, aivan tahallaan eivät tahdo nähdä sitä, ettei
siipimarssia voi lukea minkään yhden henkilön ansioksi, ettei kukaan
ollut sitä ennakolta aavistanut, että tuo liike samoin kuin
peräytyminen Filistä ei esiintynyt silloisessa nykyisyydessä
kenellekään kertaakaan kokonaisuudessaan, vaan se pujottautui esiin
askel askeleelta, tapaus tapaukselta ja tuokio tuokiolta mitä
erilaisimpien seikkojen määräämättömästä paljoudesta ja vasta silloin
esiintyi se kaikessa kokonaisuudessaan, kun se oli tapahtunut ja
siirtyi menneisyyteen. Filissä pidetyssä neuvottelussa oli venäläisillä
päälliköillä vallitsevana ajatuksena itsestään järkeen käypä
peräytyminen suoraan suuntaan taaksepäin eli pitkin Nishegorodin tietä.
Tätä todistaa se seikka, että enimmät äänet neuvottelussa annettiin
juuri tähän suuntaan, mutta varsinkin se keskustelu, joka neuvottelun
jälkeen tapahtui ylipäällikön ja muonituksen hoitajan Lanskoin välillä.
Lanskoi ilmotti ylipäällikölle, että ruokavaroja on armeijaa varten
hankittu etupäässä Oka-joen varsilla Tulan ja Kalugan lääneissä ja että
jos peräydytään Nishni Novgorodiin päin, eristää muonavarastot
armeijasta suuri Oka-joki, jonka yli on alkutalvesta mahdoton
päästä. Tämä oli ensimäinen pakottava syy luopua aikasemmin mitä
luonnollisimmalta tuntuneesta suorasta suunnasta Nishni Novgorodiin.
Armeija pysyttelihe enemmän eteläkättä kulkien Rjasanin tietä ja
loittonematta muonavarastoista. Sittemmin sai ranskalaisten
toimettomuus, jotka olivat kadottaneet venäläiset näkyvistäänkin, huoli
Tulan tehtaan suojelemisesta ja varsinkin etu siitä, että yhä päästiin
lähemmä muonavarastoja, armeijan painumaan yhä etelämmäksi Tulan
tielle. Marssitettuaan armeijan epätoivoisina Pahran selkäpuolelle
Tulan tielle aikoivat venäläiset sotapäälliköt pysähtyä Podolskin
luona, jolloin ei vielä ajateltukaan Tarutinon varustuksia. Mutta
lukemattomat eri seikat, venäläiset silmistään kadottaneiden
ranskalaisten ilmestyminen uudestaan näkösälle, tästä aiheutuneet
taistelusuunnitelmat ja varsinkin muonavarojen runsaus Kalugassa saivat
armeijan vieläkin painumaan entistä etelämmäksi ja siirtymään
ravintoväyliensä keskukseen, Tulan tieltä Kalugan tielle ja edelleen
Tarutinoon. Samoin kuin ei voida vastata kysymykseen, milloin
nimenomaan Moskova luovutettiin, ei myöskään voida vastata siihenkään,
milloin ja kuka päätti siirtymisen Tarutinoon. Vasta sitte kun
sotajoukot jo olivat saapuneet Tarutinoon lukemattomien erilaisten
voimien vaikutuksesta, alkoivat ihmiset uskotella itselleen, että se
oli ollut heidän aikomuksensa ja että he olivat tienneet sen jo aikoja
sitte.




II.


Kuuluisa siipimarssi oli vain siinä, että Venäjän armeija,
peräytyessään yhä suoraan taaksepäin hyökkäysliikkeiden vastapäisessä
suunnassa, poikkesi ranskalaisten hyökkäysliikkeiden päätyttyä alkujaan
määrätystä suorasta suunnasta, ja kun armeija ei nähnyt takaa-ajajia
kintereillään, kallistui se luonnollisesti sinne päin, jonne sitä veti
muonavarojen runsaus.

Jos ajattelemme, ettei Venäjän armeijan etunenässä olisi ollut
nerokkaita sotapäällikköjä, vaan että armeija olisi ollut ilman
päällikköjä, niin ei tämäkään armeija olisi voinut tehdä mitään muuta
kuin paluuliikkeen Moskovaa kohti tekemällä kaaren siltä puolen, jolla
oli runsaammin elatusvaroja ja seudut rikkaammat.

Siirtyminen Nishni Novgorodin tieltä Rjasanin, Tulan ja Kalugan teille
oli niin luonnollinen, että Venäjän armeijan sissijoukot kiiruhtivat
sinnepäin jo etukäteen ja että Pietarista käsin vaadittiin Kutusovia
siirtämään armeijansa samaan suuntaan. Tarutinossa oli Kutusof melkein
saada nuhteet hallitsijalta siitä, että hän oli johtanut armeijan
Rjasanin tielle ja hänelle neuvottiin samaa asemaa Kalugan luona, jossa
hän jo oli silloin, kun hän sai hallitsijan kirjeen.

Venäjän armeijan pallo, joka sotaretken ja Borodinon taistelun aikana
saamastaan sysäyksestä oli lähtenyt kierimään tuon sysäyksen suuntaan,
joutui nyt, kun sysäyksen voima oli kadonnut eikä se saanut uusia
sysäyksiä, siihen asemaan, joka oli sille luonnollinen.

Kutusovin ansio ei ollut missään nerokkaassa strateegisessa liikkeessä,
kuten on sanottu, vaan siinä, että hän yksistään käsitti tapahtuneen
tapauksen merkityksen. Hän yksin käsitti jo silloin Ranskan armeijan
toimettomuuden merkityksen; hän yksin vakuutti edelleenkin, että
Borodinon taistelu oli voitto; hän yksin, jonka ylipäällikkönä olisi
pitänyt ryhtyä hyökkäysliikkeisiin, hän yksin käytti kaikki voimansa
estääkseen Venäjän armeijaa joutumasta hyödyttömiin taisteluihin.

Borodinon taistelussa ruhjoutunut peto virui jossain siellä, jonne sen
oli hylännyt paennut metsästäjä, mutta oliko se elossa ja voimakas tahi
lymysikö se vain piilossa, sitä ei metsästäjä tiennyt. Yht'äkkiä alkoi
kuulua tuon pedon voihkintaa.

Ranskan armeijan haavotetun pedon voihkinta ja sen perikadon paljastaja
oli Lauristonin lähettäminen Kutusovin leiriin pyytämään rauhaa.

Siinä varmassa vakuutuksessaan, ettei se ole hyvin, mikä on hyvin, vaan
se, mikä pisti hänen päähänsä, kirjotti Napoleon Kutusoville ensimäiset
päähän pistäneet ja kaikkea järkeä vailla olevat sanat.

_Monsieur le prince Koutouzov_", kirjotti hän, "_j'envoie près
de vous un de mes aides de camps généraux pour vous entretenir de
plusieurs objets intéressants. Je désire que votre Altesse ajoute foi à
ce qu'il lui dira, surtout lorsqu'il exprimera les sentiments d'estime
et de particulière consideration que j'ai depuis longtemps pour sa
personne. Cette lettre n'étant à autre fin, je prie Dieu, Monsieur le
prince Koutouzov, qu'il vous ait en Sa sainte et digne garde_.

_Moscou, le 30 Octobre, 1812. Signe_:

_Napoleon_.[57]

-- _Je serais maudit par la postéritée si l'on me regardait comme le
premier moteur d'un accommodement quelconque. Tel est l'esprit actuel
de ma nation_,[58] -- vastasi Kutusof ja käytti edelleenkin kaikki
voimansa pidättääkseen joukkonsa hyökkäyksestä.

Sinä kuukauden aikana, jolloin ranskalaiset joukot ryöstivät Moskovaa
ja venäläiset joukot lepäilivät alallaan Tarutinossa, tapahtui muutos
kummankin armeijan voimasuhteissa (kuntoisuudessa ja lukumäärässä),
jonka johdosta voimien etevämmyys osottautui olevan venäläisten
puolella. Vaikka Ranskan armeijan asema ja miesluku olivat
tuntemattomat venäläisille, niin heti suhteiden muututtua ilmeni
lukemattomissa seikoissa tarve ryhtyä hyökkäämään. Näinä seikkoina oli
Lauristonin lähettäminen, elatusvarojen runsaus Tarutinossa, kaikkialta
saapuvat sanomat ranskalaisten toimettomuudesta ja kurittomuudesta,
venäläisten rykmenttien täydentäminen rekryyteillä, suotuisa sää,
venäläisten sotamiesten pitkällinen lepo, sotajoukoissa levon tähden
tavallisesti syntyvä palava halu päästä käsiksi siihen, jota varten
kaikki ovat kutsutut koolle, uteliaisuus näkemään, mitä askaroitiin
Ranskan armeijassa, joka oli ollut kotvan poissa näkyvistä, se rohkeus,
jolla venäläiset etuvartijat kuukkivat lähellä Tarutinoa olevien
ranskalaisten kintereillä, musikkojen ja sissien saavuttamat
pikkuvoitot ranskalaisista, näiden synnyttämä kateus, kostontunne, joka
kirveli jokaisen sydäntä, niin kauvan kuin ranskalaiset olivat
Moskovassa sekä (etupäässä) se hämärä, mutta jokaisen miehen povessa
herännyt käsitys, että voimasuhteet olivat nyt muuttuneet ja että
etevämmyys oli omalla puolella. Kun voimien oleellinen suhde näin oli
muuttunut, kävi hyökkäyksen tarve tuntuvaksi. Ja yhtä varmasti kuin
kellossa alkavat lyödä ja soittaa vasarat, niin pian kuin viisari on
päässyt kierroksensa päähän, alkoi heti paikalla kuulua voimien
oleellista muutosta vastaavalla tavalla entistä kiihkeämpää vasaroiden
liikettä, sähinää ja soittoa korkeimmissa piireissä.




III.


Venäjän armeijaa johti Kutusof, hänen esikuntansa ja hallitsija
Pietarista käsin. Pietarissa oli ennen sanoman saapumista Moskovan
luovuttamisesta laadittu yksityiskohtainen suunnitelma koko sotaa
varten ja lähetetty Kutusoville noudattamista varten. Vaikka tämä
suunnitelma olikin sommiteltu edellyttämällä, että Moskova vielä oli
venäläisten käsissä, hyväksyi esikunta sen kuitenkin ja otti
täytettäväkseen. Kutusof kirjotti ainoastaan, että pitkämatkaiset
sivuryntäykset vihollisen kimppuun ottavat aina työläästi
toteutuakseen. Mutta satunnaisten vaikeuksien voittamista varten
lähetettiin armeijaan uusia evästyksiä ja henkilöitä, joiden tehtävänä
oli valvoa hänen toimiaan ja ilmottaa niistä.

Sitäpaitsi muodostettiin nyt Venäjän armeijan esikunta kokonaan
uudestaan. Kaatuneen Bagrationin ja loukkautuneen, syrjään vetäytyneen
Barclayn sijaan pantiin uudet miehet. Erittäin vakavaa mietiskelemisen
aihetta antoi se seikka, oliko edullisempi panna A B:n sijaan ja B D:n
sijaan vai päinvastoin D A:n sijaan j.n.e., ikään kuin tästä olisi
voinut olla seurauksena muutakin kuin mielihyvää A:lle ja B:lle.

Sen johdosta, että Kutusof ja hänen esikuntapäällikkönsä Bennigsen
olivat vihamielisellä kannalla toisilleen, että leirissä oli
hallitsijan asiamiehiä ja että oli tapahtunut henkilösiirtoja, sukeutui
käymään tavallista sotkuisampi puoluepeli: A kaivoi kuoppaa B:lle, D
C:lle j.n.e. kaikissa mahdollisissa muutoksissa ja siirroissa. Kaikkien
näiden juonien esineenä oli enimmäkseen se sotatoimi, jota kaikki nuo
miehet tahtoivat johtaa, mutta sotatoimi kulki edelleen heistä
riippumatta juuri niin, kuin sen pitikin kulkea, toisin sanoen se ei
koskaan sattunut yhteen sen kanssa, mitä ihmisten mieliin oli johtunut,
vaan se sai vauhtia niiden seikkojen oleellisuudesta, jotka vallitsivat
armeijan riveissä. Kaikki toisiaan vastaan risteilevät ja toisiinsa
sotkeutuvat mielijohteet heijastivat korkeimmissa piireissä ainoastaan
sitä, mitä olisi pitänyt tapahtua.

"Ruhtinas Mihail Ilarionovitsh!" kirjotti hallitsija 2 p:nä lokakuuta
kirjeessään, jonka ruhtinas sai Tarutinon taistelun jälkeen. "Syyskuun
2 p:stä asti on Moskova vihollisen käsissä. Teidän viimeiset
raporttinne ovat 20 p:ltä ja koko tämän ajan kuluessa ei ole ryhdytty
minkäänlaisiin toimiin vihollista vastaan eikä vanhan pääkaupungin
vapauttamista varten, päinvastoin olette te viimeisistä raporteistanne
päättäen peräytynyt taaksepäin. Serpuhof on jo joutunut vihollisjoukon
valtaan ja Tula, jossa on mainio ja armeijalle ylen välttämätön tehdas,
on vaarassa. Wintzingerodelta saapuneista raporteista minä näin, että
vihollisen 10,000 miehen suuruinen armeijakunta marssii Pietaria kohti.
Toinen muutaman tuhannen suuruinen etenee Dmitrovia kohti. Kolmas on
alkanut marssia Vladimirin tietä. Neljäs, verrattain suuri, on Rusan ja
Moschaiskin välillä. Napoleon itse oli vielä 25 p:nä Moskovassa. Kun
nyt kaikista näistä tiedoista päättäen vihollinen oli palotellut
voimansa osastoiksi ja kun Napoleon itse oli vielä Moskovassa
kaartineen, niin onko mahdollista, että teitä vastassa olevat
vihollisen voimat olivat niin suuret, että te ette voinut ryhtyä
hyökkäystoimiin? Päinvastoin voidaan hyvin todennäköisesti otaksua,
että hän ajaa teitä takaa osastoilla tahi pahimmassa tapauksessa
armeijakunnalla, joka on paljoa heikompi teille uskottua armeijaa.
Tuntuisi siltä, että te käyttäen hyväksenne näitä seikkoja voisitte
hyödyllisesti tehdä rynnäkön teitä heikomman vihollisen kimppuun ja
tuhota sen tahi ainakin pakottamalla vihollisen peräytymään säilyttää
meidän käsissämme melkoisen osan niistä lääneistä, jotka nyt ovat
vihollisten vallassa ja näin muodoin pelastaa Tulan ja muut Meidän
sisäkaupunkimme vaaraan joutumasta. Jos vihollinen saa lähetetyksi
vauraan armeijakunnan Pietaria kohti uhkaamaan tätä pääkaupunkia, johon
ei ole voinut jäädä paljoa sotaväkeä, niin on teidän siitä vastattava,
sillä pontevasti ja vireästi toimien on teillä sen armeijan kautta,
joka on teille uskottu, käsissänne kaikki keinot estääksenne tämän
uuden onnettomuuden. Muistakaa, että te olette vielä vastuunvelassa
loukkautuneelle isänmaalle Moskovan menettämisestä. Te olette saanut
kokea, että Minä olen altis teitä palkitsemaan. Tämä alttius ei Minussa
ole heikkenevä, mutta Minulla ja Venäjällä on oikeus odottaa teidän
puoleltanne kaikkea sitä intoa, lujuutta ja menestystä, josta teidän
järkenne, teidän sotilaalliset lahjanne ja niiden sotajoukkojen
urhoollisuus, jotka ovat teidän johdossanne, ovat hyvänä takeena".

Mutta juuri silloin, kun tämä kirje, joka todisti, että voimien
oleellisesta suhteesta oli tietoa Pietarissakin, oli matkalla, ei
Kutusof enää ollut voinutkaan pidättää komentamaansa armeijaa
hyökkäyksestä, vaan taistelu oli taisteltu.

Kasakka Shapovalof oli 2 p:nä lokakuuta vartioratsastuksella ollessaan
ampunut jäniksen ja sitä vähän haavottanut. Haavottunutta jänistä takaa
ajaessaan oli Shapovalof painunut syvälle metsään ja kohdannut Muratin
armeijan vasemman siiven, joka ei ollut ryhtynyt minkäänlaisiin
varokeinoihin. Kasakka kertoi sitten nauraen tovereilleen, miten hän
oli vähältä joutua ranskalaisten kynsiin. Kun vänrikki sai kuulla tämän
jutun, ilmotti hän sen päällikölle.

Kasakka kutsuttiin kyseltäväksi. Kasakkapäälliköt halusivat käyttää
hyväkseen tätä tapausta anastaakseen hevosia, mutta eräs päällikkö,
joka oli tuttu armeijan korkeimpien henkilöiden kanssa, kertoi asian
eräälle esikuntakenraalille. Viime aikoina oli asema armeijan
esikunnassa ollut erittäin kärjistynyt. Jermolof oli muutamia päiviä
tätä ennen käynyt Bennigsenin luona rukoilemassa tätä käyttämään kaiken
vaikutusvaltansa ylipäällikköön, että olisi ryhdytty hyökkäykseen.

-- Ellen minä tuntisi teitä, ajattelisin minä, että te ette tahdo sitä,
mitä te pyydätte. Minun ei tarvitse muuta kuin esittää jokin asia, kun
hänen armonsa aivan varmaan tekee päinvastoin.

Kasakkojen sanoma, jonka asiaa tutkimaan lähetetyt tiedustelijat
vahvistivat, todisti tapauksen kypsyneen lopullisesti. Jännittynyt
kieli laukesi, kello alkoi sähistä ja vasarat lyödä. Luulotellusta
vallastaan, ymmärryksestään, kokemuksestaan ja ihmistuntemuksestaan
huolimatta ei Kutusof, kun hän otti huomioon Bennigsenin tiedonannon,
Bennigsenin, joka omavaraisesti oli lähettänyt hallitsijalle kirjeen,
kaikkien kenraalien lausuman yhden ja saman toivomuksen, oman
otaksumansa, hallitsijan toivomuksen ja kasakkojen sanoman, enää
voinutkaan ehkäistä välttämätöntä liikettä, vaan antoi käskyn siihen,
jota hän piti hyödyttömänä ja vahingollisena, -- antoi siunauksen
sille, mitä oli tapahtunut.




IV.


Bennigsenin tiedonanto ja kasakkojen sanoma ranskalaisten avonaisesta
vasemmasta siivestä olivat vain viimeisiä merkkejä siitä, että oli
välttämätöntä antaa hyökkäyskäsky ja hyökkäys määrättiin 5 p:ksi
lokakuuta.

4 p:n aamulla allekirjotti Kutusof suunnitelman. Toll luki sen
Jermoloville ja kehotti tätä ryhtymään lähempiin toimiin.

-- Hyvä on, hyvä on, mutta minä en nyt jouda, -- sanoi Jermolof ja
läksi pirtistä.

Suunnitelma, jonka Toll oli laatinut oli sangen hyvä. Siihen oli
kirjotettu samoin kuin Austerlitzinkin suunnitelmaan, vaikka ei saksan
kielellä:

_Die erste Colonne marschiert_ sinne ja sinne, _die zweite
Colonne marschiert_[59] sinne ja sinne j.n.e. Kaikki nämä kolonnat
saapuivat paperilla määrättyyn aikaan oikeille perille ja saivat voiton
vihollisesta. Kaikki oli mainiosti ajateltu, kuten yleensä kaikissa
suunnitelmissa, mutta tämänkään, kuten yleensä muidenkaan suunnitelmien
mukaan, ei ainoakaan kolonna saapunut oikeaan aikaan oikeille perille.

Kun suunnitelmaa oli valmistettu riittävän useita kappaleita,
kutsuttiin upseeri, joka lähetettiin viemään papereita Jermoloville
täytäntöön panoa varten. Nuori kavaljeerikaartin upseeri, Kutusovin
ordonanssi, läksi ylpeänä saamansa tehtävän tärkeydestä Jermolovin
asuntoon.

-- Matkustivat pois, -- vastasi Jermolovin sotamiespalvelija.

Kavaljeerikaartin upseeri läksi erään kenraalin luo, jolla Jermolof
usein kävi.

-- Ei ole kenraalikaan kotona.

Kavaljeerikaartin upseeri nousi ratsun selkään ja ajoi toisen luo.

-- Eivät ole kotona.

"Kunhan ei tämä viivytys koituisi minun vastattavakseni! Harmillista!"
ajatteli upseeri. Hän kiersi koko leirin. Ken sanoi nähdyn, että
Jermolof oli ajanut jonnekin muiden kenraalien kanssa, ken taas sanoi,
että hän on varmaankin kotona. Upseeri haeskeli päivällistä syömättä
kello 6 asti iltaa. Jermolovia ei löytynyt mistään eikä kukaan tiennyt
missä hän oli. Upseeri haukkasi hätäkäteen einettä erään toverinsa
luona ja ajoi uudestaan etuvartiastoon Miloradovitshin luo.
Miloradovitsh ei myöskään ollut kotona, vaan täällä sanottiin
upseerille, että Miloradovitsh oli kenraali Kikinin kemuissa ja että
Jermolof saattoi myöskin olla siellä?

-- Missäs ne ovat?

-- Tuolla, Jetshkinossa, -- vastasi kasakka-upseeri osottaen etäistä
herraskartanoa kohti.

-- Tuollako, ketjun takana!

-- Kaksi meidän rykmenttiä lähetettiin ketjuun. Siellä pidetään parasta
päätä semmoisia kemuja, että varjelkoon! Kaksi soittokuntaa puhaltaa,
kolme mieskuoroa laulaa.

Upseeri läksi ketjuun Jetshkinoon. Jo pitkän matkan päähän kartanosta
kuuli hän sotamiesten tanssilaulun voimakkaita, iloisia säveliä.

Hän erotti erään tutun laulun sanoja, joita vihellys ja soitin säesti
ja jotka toisinaan sotkeutuivat heliseviin huutoihin. Upseeri sekä
ilostui noista äänistä että myöskin pelästyi sen tähden, että hän saa
kantaa syyn siitä, että oli niin kauan ollut saattamatta perille
tärkeää käskyä. Kello kävi yhdeksättä. Hän laskeutui satulasta alas ja
nousi suuren, eheänä säilyneen ja ranskalaisten ja venäläisten välillä
olevan herraskartanon ulkoportaille. Tarjoiluhuoneessa ja eteisessä
kihisi lakeijoja, jotka kantoivat viinejä ja ruokia. Ikkunojen alla
seisoivat laulajat. Upseeri vietiin ovelle ja hän näki yhdellä
silmäyksellä kaikki armeijan korkeimmat kenraalit, joiden joukossa
myöskin silmiinpistävän, kookasvartaloisen Jermolovin. Kaikki kenraalit
olivat auvotuin nutuin, eloisin, punaisin kasvoin ja nauraa hohottivat
puoliympyrässä seisoen. Keskellä salia lasketteli eräs kaunismuotoinen,
lyhytkasvuinen kenraali punehtunein kasvoin ja reipasta vauhtia
trepakkaa.[60]

-- Ha-ha-haa! Kas sillä tavalla Nikolai Ivanovitsh! Ha-ha-haa!

Upseerista tuntui, että hän tullessaan tänä hetkenä tärkeä käsky
mukanaan joutuu kaksinkerroin syylliseksi ja siksi hän päätti odottaa,
Mutta eräs kenraali huomasi hänet ja kysyttyään, mikä hänellä oli
asiana, ilmotti sen Jermoloville. Jermolof astui nyrpein kasvoin
upseerin luo ja kuunneltuaan asian otti upseerilta paperin mitään
virkkamatta.

-- Sinä kai luulet, että hän poistui odottamattomasta syystä? -- sanoi
samana iltana kavaljeerikaartin upseerille eräs hänen toverinsa
Jermolovista. -- Ei sinne päinkään, muu oli mielessä. Vyöryttämään
syytä Konovnitsinin niskoille. Saat nähdä, mikä metakka huomenna
syntyy!




V.


Raihnas Kutusof oli käskenyt herättää itsensä aikaisin seuraavana
aamuna, hän toimitti rukouksensa, pukeutui ja vastenmielinen tunne
mielessä siitä, että hänen on johdettava taistelua, jota hän ei
hyväksynyt, hän nousi ajopeleihin ja läksi ajamaan Letashovkasta, joka
oli 5 virstan päässä Tarutinon takana, sille paikalle, jonne
hyökkäävien kolonnien oli määrä kokoutua. Matkalla Kutusof vuoroin
torkahti, vuoroin heräsi ja kuunteli, kuuluiko oikealta ammuntaa, oliko
taistelu jo alkanut. Mutta kaikki oli vielä hiljaa. Vain kostean ja
sumean syyspäivän aamu alkoi sarastaa. Lähellä Tarutinoa huomasi
Kutusof ratsumiehiä, jotka taluttivat juottopaikalle hevosia sen tien
poikki, jota hän ajoi. Kutusof tähysti miehiin, pysähdytti ajoneuvonsa
ja kysyi, mistä rykmentistä miehet olivat. Ratsumiehet olivat sen
kolonnan väkeä, jonka olisi jo aikoja sitte pitänyt olla kaukana
edessäpäin väjyspaikassa. "Erehdys luultavasti", arveli vanha
ylipäällikkö. Mutta ajettuaan edemmä hän näki jalkaväkirykmenttejä,
joiden kiväärit olivat ristikoilla, sotamiehet puuroa syömässä ja
halkoja kantamassa housusillaan. Kutsuttiin upseeri. Tämä ilmotti,
ettei mitään käskyä oltu annettu lähtöön.

"Eikö ol..." alkoi Kutusof, mutta vaikeni samassa ja käski kutsumaan
luokseen vanhimman upseerin. Laskeuduttuaan ajopeleistä alkoi hän
kulkea edestakasin pää painuksissa, raskaasti hengittäen ja ääneti
odotellen. Kun vaadittu upseeri, yleisesikunnassa palveleva Eichen
saapui paikalle, lensi Kutusof mustanpunaiseksi, mutta ei siksi, että
tämä upseeri oli vikapää erehdykseen, vaan siksi, että hänen vihansa
pääsi pursumaan kyllin arvokkaaseen esineeseen. Ja vavisten,
läkähtymäisillään huohotuksesta ja joutuneena siihen raivon tilaan,
johon hän saattoi joutua silloin, kun hän kieriskeli maassa vihansa
puuskan vallassa, syyti nyt vanha mies kaiken sappensa Eichenille,
huitoi uhkaavasti käsiään, huusi ja haukkui ruokottomin sanoin. Eräs
toinen saapusalle sattunut upseeri, kapteeni Brosin, sai saman löylyn.

-- Ja vielä toinen kanalja siinä! Hirteen! Roistot! -- kirkui Kutusof
kähisevällä äänellä käsiään huitoen ja hoippuen.

Hän tunsi ruumiillista kipua. Hän, ylipäällikkö, armollinen ruhtinas,
jolla kaikki vakuuttavat olevan sellaisen vallan, ettei moista ole
vielä koskaan eikä kellään ollut Venäjällä, hän on saatettu tähän
asemaan -- naurunalaiseksi koko armeijan silmien edessä. "Turhaan minä
niin kovasti hoppusin rukoilemaan tämän päivän edestä, turhaan valvoin
yön ja mietin miettimästä päästyäni!" ajatteli hän itsestään.
"Silloinkaan kun vielä olin upseerin nulikka, ei kukaan olisi tohtinut
tehdä minusta tämmöistä pilaa... Vaan nyt!" Hän tunsi ruumiillista
pakotusta, niin kuin olisi häntä ruumiillisesti rangaistu ja hänen
täytyi ilmaista se vihaisin, tuskallisin huudoin. Mutta kohta uupuivat
hänen voimansa ja tuntien puhuneensa liian paljon karkeita sanoja hän
nousi ympärilleen katsellen ajopeleihin ja läksi mitään virkkamatta
ajamaan takasin.

Virtanaan vyörynyt viha oli juossut kuiviin ja Kutusof kuunteli
veltosti silmiään räpyttäen Bennigsenin, Konovnitsinin ja Tollin
(Jermolof pysyi poissa Kutusovin näkösältä seuraavaan päivään saakka)
puolustelulta, väitteitä ja vakuutuksia siitä, että sama liike
tehtäisiin seuraavana päivänä. Ja Kutusovin täytyi taas suostua.




VI.


Seuraavana päivänä kokoutuivat sotajoukot illansuussa määräpaikkoihin
ja yöllä läksivät liikkeelle. Oli syysyö, taivasta peitti mustansiniset
pilvet, mutta sadetta ei kuulunut. Maa oli kostea, mutta lokaa ei ollut
ja joukot kulkivat äänettä. Toisinaan kuului vain heikkoa kolinaa
tykistöstä. Oli kielletty puhelemasta kovaäänisesti, polttamasta
piippua, iskemästä tulta; hevosia estettiin hirnumasta. Yrityksen
salaperäisyys enensi sen jännittävyyttä. Miehet marssivat iloisesti.
Muutamat kolonnat pysähtyivät, asettivat pyssynsä ristikoille ja
painautuivat koleaan maahan luullen saapuneensa sinne, minne pitikin.
Muutamat (enimmät) kolonnat marssivat koko yön, mutta eivät nähtävästi
tulleet sinne, minne olisi pitänyt.

Kreivi Orlof-Denisof yksistään joutui kasakkoineen (kaikkia muita
mitättömin osasto) oikeille perille määräpaikkaansa ja oikeaan aikaan.
Tämä osasto pysähtyi Stromilovon kylästä Dmitrovskojeen vievälle
polulle aivan metsän rinteeseen.

Nukahtanut kreivi Orlof herätettiin vähää ennen aamunnousua. Oli saatu
kiinni ranskalaisten leiristä paennut karkulainen. Tämä oli
Poniatowskin armeijaosaston puolalaisia ali-upseereja. Ali-upseeri
selitti puolan kielellä karanneensa siksi, ettei häntä oltu palkittu
palveluksestaan, että hänen olisi pitänyt jo ammoin sitte päästä
upseeriksi ja että hän on kaikista urhoollisin ja sen vuoksi oli hän
kääntänyt heille selkänsä ja tahtoo nyt kostaa heille. Hän kertoi, että
Murat viettää yötään virstan päässä venäläisistä ja että jos hänelle
annettaisiin sata miestä mukaan, kaappaisi hän hänet elävänä. Kreivi
Orlof-Denisof neuvotteli toveriensa kanssa. Ehdotus tuntui niin
houkuttelevalta, ettei tehnyt mieli sitä hylätä. Kaikki tarjoutuivat
lähtemään, kaikki kehottivat yrittämään. Pitkän kiistelyn ja
aprikoimisen jälkeen päätti kenraalimajuri Grekof lähteä kahden
kasakkarykmentin kera puolalainen ali-upseeri oppaana.

-- Pane nyt mieleesi, -- sanoi kreivi Orlof-Denisof ali-upseerille
lähdettäessä, -- jos olet valehdellut, hirtätän minä sinut kuin koiran,
vaan jos olet puhunut totta, saat sata tukaattia.

Rohkeamuotoinen ali-upseeri ei vastannut mitään näihin sanoihin, nousi
ratsulle ja läksi nopeasti matkakuntoon joutuneen Grekovin kanssa. He
peittyivät metsän umpeen. Kreivi Orlof tuli metsästä Grekovia
saattamasta olkapäitään hytristellen pilkottavan aamun koleudesta ja
levottomana yrityksestä, jonka hän oli pannut toimeen omalla
vastuullaan. Hän rupesi tähystämään vihollisen leiriä, joka nyt
häämötti petollisena alkaneen aamun ja kekäleille palaneiden nuotioiden
valossa. Oikealta kreivi Orlof-Denisovista, avoimen rinteen puolelta,
olisi pitänyt näkyä venäläisiä kolonnia. Kreivi Orlof tähysteli sinne,
mutta vaikka niiden olisi pitänyt näkyä pitkänkin matkan päästä, ei
niitä kuitenkaan näkynyt. Ranskalaisten leirissä, kuten kreivi
Orlof-Denisovista näytti ja varsinkin hänen hyvin teräväsilmäinen
adjutanttinsa kertoi, alettiin liikkua.

-- Ah, taitaa olla myöhäistä, -- sanoi kreivi Orlof jonkun aikaa
leiriin katsottuaan.

Samoin kuin usein tapahtuu sen jälkeen, kun henkilöä, johon olemme
luottaneet, ei enää olekaan silmien edessä, tuntui nytkin hänestä
yht'äkkiä päivänselvältä, että tuo ali-upseeri oli petturi, että hän
oli valehdellut ja että hän pilaa koko hyökkäyssuunnitelman viemällä
kaksi rykmenttiä herraties mihin. Voiko tuommoisen sotaväen paljouden
keskestä siepata ylipäällikön!

-- Se lurjus on tosiaankin valehdellut, -- sanoi kreivi.

-- Saahan ne käännyttää, -- huomautti eräs seurueen jäsen, jota, samoin
kuin kreivi Orlof-Denisoviakin, epäilytti koko homma, kun hän katseli
leiriä.

-- Mitä? Kuinka tosiaankin luulette? Vai antaako mennä? Vai eikö?

-- Käskettekö käännyttämään takasin?

-- Takasin, takasin! -- sanoi kreivi Orlof yht'äkkiä päättävästi
kelloaan katsoen. -- Myöhäistä, on aivan valoisaa.

Ja adjutantti karahutti metsään Grekovin jälille. Kun Grekof oli
palannut takasin, päätti kreivi Orlof-Denisof suutuksissaan sekä tästä
peruutetusta yrityksestä että jalkaväkikolonnien turhasta odotuksesta
kuin myöskin vihollisen läheisyydestä (kaikki hänen osastonsa miehet
tunsivat samaa) tehdä hyökkäyksen.

Hän komensi supattamalla: "satulaan!" Miehet järjestyivät, ristivät
silmänsä... "Jumalan nimeen!"

"Hurraaa!" raikui kautta koko metsän ja sotnia toisensa jälkeen kiisi
kasakoita puron poikki leiriä kohti iloisesti ja huimaa vauhtia kuin
pussin suusta pursuen pienet heittokeihäät eteenpäin ojossa.

Ensimäisen, kasakat nähneen ranskalaisen hätähuuto vain ja kaikki,
jotka leirissä olivat, hylkäsivät tykkinsä, pyssynsä ja hevosensa ja
läksivät juoksemaan pukemattomina ja unenpöpperössä kuka minnekin
osasi.

Jos kasakat olisivat ryhtyneet ajamaan ranskalaisia takaa eivätkä olisi
välittäneet siitä, mitä heidän takanaan ja ympärillään oli, olisivat he
saaneet sekä Muratin että koko leirin kaikkineen päivineen. Päälliköt
tahtoivatkin sitä. Mutta kasakoita oli mahdoton saada liikkeelle, niin
pian kun he olivat päässeet käsiksi saaliseen ja sotavankeihin.
Komennuksia ei kuunnellut kukaan. Saaliiksi joutui 1,500 vankia, 38
tykkiä, sotalippuja ja sitä paitsi hevosia, satuloita, peitteitä ja
minkä mitäkin esineitä, jotka viime mainitut olivat kasakoista eniten
mieleen. Kaikki saalis täytyi korjata talteen, vangit olivat pidettävä
kurissa, tykit ottaa mukaan, jakaa saalis, riidellä ja huutaa, jopa
tapellakin keskenään. Kaikkea tätä tekivät kasakat.

Kun ranskalaisia ei ajettu takaa, tointuivat he hämmästyksestään,
järjestyivät joukkoihin ja rupesivat ampumaan. Orlof-Denisof odotteli
yhä vain kolonnia eikä lähtenyt etemmä.

Mutta suunnitelman mukaan: _die erste Colonne marschiert_ j.n.e.
myöhästyneiden kolonnien jalkajoukot, joita Bennigsen komensi ja Toll
johti, marssivat marssimistaan, ja, kuten tavallista, saapuivat
jonnekin, mutta ei sinne, mihin niiden oli käsky saapua. Kuten aina on
tavallista, rupesi väki, joka oli alkanut marssin reippain mielin,
pysähtelemään, kuului tyytymättömiä ääniä, tiedettiin oltavan
hämmennyksissä ja katseltiin jonnekin taapäin. Ohi kiitävät adjutantit
ja kenraalit huusivat, tiuskivat, riitelivät keskenään, sanoivat, että
ollaan aivan väärällä suunnalla ja myöhästytty, jotakuta haukuttiin
j.n.e. ja viimeiseltä viittasivat kaikki kädellään ja jatkoivat kulkua
vain siksi, että olisi jonnekin menty. -- "Kai tästä jonnekin
joudutaan!" -- Ja lopulta jouduttiinkin, mutta ei oikeille perille,
jotkut tulivat sinnekin, mutta myöhästyivät niin paljon, ettei siitä
ollut enää mitään hyötyä, tulivat vain ammuttaviksi. Toll, joka tässä
tappelussa esitti samaa osaa kuin Weirother Austerlitzin taistelussa,
ratsasti minkä ehti paikasta toiseen ja huomasi kaikki olevan joka
paikassa nurinkurin. Niinpä hän tupsahti Bagovutin[61] osastoon
metsässä, kun jo oli selkeä päivä, vaikka tämän osaston olisi jo aikoja
sitte pitänyt olla siellä, missä Orlof-Denisof oli. Kiihdyksissään ja
harmissaan vahingosta ja ajatellen, että jonkun täytyi olla siihen
syypäänä, ratsasti Toll osaston päällikön luo ja rupesi tätä
nuhtelemaan sanoen, että moisesta olisi ammuttava. Bagovut, vanha
sota-urho ja tyyni kenraali, joka hänkin oli saanut kyllänsä
seisahduksista, sekasotkusta ja ristiriitaisuudesta, raivostui kaikkien
ihmeeksi aivan vastoin luonnettaan ja antoi aika läksytyksen Tollille.

-- Minä en tahdo kuulla kenenkään opetuksia, vaan kuolla osaan minä
sotamiesteni kanssa yhtä hyvin kuin joku muukin, -- sanoi hän ja läksi
yksi divisioona mukanaan eteenpäin.

Päästyään tasangolle ranskalaisten tulen ylettyviin marssitti
urhoollinen Bagovut ollenkaan aikailematta, oliko hyödyllistä ryhtyä
taisteluun vai ei, yhdenkin divisioonansa suoraan päin ranskalaisia.
Vaara, luodit, kranaatit olivat juuri sitä, mitä hän kaipasi
vihapäissään ollessaan. Eräs ensimäisistä luodeista surmasi hänet,
seuraavat luodit surmasivat monia sotamiehiä. Mutta hänen divisioonansa
viipyi vielä jonkun aikaa hyödyttä luotisateessa.




VII.


Toisen kolonnan olisi pitänyt tällävälin rynnätä ranskalaisten kimppuun
rintaman puolelta, mutta tämän kolonnan mukana oli Kutusof. Hän tiesi
hyvin, ettei tästä vastoin hänen tahtoaan aletusta taistelusta syntyisi
mitään muuta kuin sekasotku ja hän pidättikin ne joukot, jotka olivat
hänen vallassaan. Hän ei liikahtanutkaan.

Kutusof ajoi ääneti pienellä harmaalla hevosellaan ja vastaili veltosti
ehdotuksiin hyökkäyksestä.

-- Teidän kielellänne pyörii lakkaamatta hyökkäys, mutta ette näe, että
me emme osaa tehdä vaikeita liikkeitä, -- sanoi hän Miloradovitshille,
joka pyrki rynnäkköön.

-- Kun ette aamulla kyenneet ottamaan Muratia elävänä ja saapumaan
oikeissa ajoin perille, ei nytkään ole mitään tekemistä, -- vastasi hän
eräälle toiselle.

Kun Kutusoville ilmotettiin, että ranskalaisten selkäpuolella, jossa
kasakkojen tiedonantojen mukaan ei ollut ennen ollut ketään, oli nyt
kaksi pataljoonaa puolalaisia, katsoi hän karsaasti taakseen
Jermoloviin (tämä ei ollut puhellut hänen kanssaan eilisestä saakka).

-- Siinä se on, pyydetään hyökkäystä, esitetään kaikenmoisia
ehdotuksia, vaan kun asia on saatu hieman alulle, ei ole mitään
valmista ja juonesta perille päässyt vihollinen ryhtyy asianmukaisiin
toimiin.

Jermolof siristi silmiään ja hymähti hieman nämä sanat kuultuaan. Hän
oivalsi, ettei raju-ilma enää häntä yllätä ja että Kutusof rajottuu
tuohon vihjaukseen.

-- Hän laskee leikkiä minun kustannuksellani, -- sanoi Jermolof hiljaa
vieressään seisovalle Rajevskille nykäisten tätä polvellaan.

Kohta tämän jälkeen meni Jermolof Kutusovin luo ja ilmotti
kunnioittavasti:

-- Aika ei ole vielä ohi, teidän armonne, vihollinen ei ole poistunut,
jos käskette hyökkäämään. Tahi muuten ei saa kaarti nähdä savuakaan.

Kutusof ei vastannut mitään, vaan kun hänelle ilmotettiin, että Muratin
joukot peräytyvät, antoi hän hyökkäyskäskyn. Mutta joka sadannella
askeleella hän käski pysähtyä kolmeksi neljännesosatunniksi.

Koko taistelu päätyi vain siihen, mitä Orlof-Denisovin kasakat olivat
tehneet, muut joukot menettivät vain turhanpäiten muutamia satoja
miehiä.

Tämän taistelun johdosta sai Kutusof hohtokivimerkin, Bennigsen
niinikään hohtokiviä ja satatuhatta ruplaa, muut saivat arvonsa mukaan
myöskin paljon mieleistään ja taistelun jälkeen tapahtui vielä uusia
muutoksia esikunnassa.

"Sillä tavalla sitä _meillä aina_ tehdään, kaikki nurinkurin!"
puhelivat venäläiset upseerit ja kenraalit Tarutinon taistelun jälkeen,
aivan samoin kuin nytkin puhutaan, antaen siten tietää, että joku
paksupää on menetellyt nurinkurisesti, jotavastoin he eivät tekisi
niin. Mutta ne ihmiset, jotka näin puhuvat, eivät joko tunne asiaa,
josta he puhuvat, tahi tahallaan pettävät itseään. Ei mikään taistelu,
olipa se Tarutinon, Borodinon, Austerlitzin tai mikä tahansa, tapahdu
niin, kuin sen suunnittelijat ovat sen aikoneet tapahtuvaksi. Se on
oleellinen ehto.

Toisistaan riippumattomien voimien lukematon paljous (sillä ei ihminen
toimi missään sen riippumattomammin kuin taistelussa, jossa on kysymys
hänen elämästään ja kuolemastaan) vaikuttaa taistelun kulun
suuntautumiseen ja tämä suuntautuminen ei voi koskaan olla ennakolta
tiedossa eikä se koskaan satu yhteen jonkun yhden voiman suuntautumisen
kanssa.

Jos useat samaan aikaan ja eri tavalla suunnatut voimat vaikuttavat
johonkuhun kappaleeseen, niin tämän kappaleen liikkeen suuntautuminen
ei koskaan satu yhteen ainoankaan vaikuttavan voiman kanssa, vaan se
tulee aina olemaan keskimäinen ja lyhin suunta, -- se, jota
mekaniikassa ilmaistaan voimien parallelogrammin diagonaalilla.

Jos me näemme historioitsijoiden, varsinkin ranskalaisten,
kertomuksissa, että heidän sotansa ja taistelunsa tapahtuvat ennalta
määrätyn suunnitelman mukaan, niin on ainoa johtopäätös, jonka me
voimme tehdä tästä, se, että nuo kertomukset eivät ole oikeita.

Tarutinon taistelu ei nähtävästi saavuttanut sitä tarkotusta, jota Toll
tavotteli: johtaa järjestyksessä suunnitelman mukaan sotajoukot
taisteluun; eikä sitäkään, joka kreivi Orlovilla oli mielessä: siepata
Murat vangiksi; tahi tarkotusta tuhota koko ranskalaisjoukko, kuten
Bennigsen ja muutkin saattoivat ajatella; tahi jonkun semmoisen
upseerin tarkotusta, joka halusi päästä taisteluun voidakseen
kunnostautua; tahi jonkun kasakan tarkotusta, jonka mieli teki suurta
saalista j.n.e. Mutta jos tarkotuksena tosiaankin oli se, mikä todella
tapahtui ja se, mikä silloin oli kaikkien venäläisten yhteisenä toivona
(karkottaa ranskalaiset Venäjältä ja tuhota heidän armeijansa), niin
käy päivän selväksi, että Tarutinon taistelu, juuri sen sekavuuden
vuoksi, oli semmoinen taistelu, joka tänä sodan kautena oli tarpeen. On
vaikea ja mahdoton keksiä tälle taistelulle sen otollisempaa
päättymistä kuin sillä oli. Äärettömän vähällä ponnistuksella, mitä
suurimman sekasotkun vallitessa ja tavattoman mitättömällä mieshukalla
päästiin kaikista parhaimpiin tuloksiin koko sodan kestäessä,
peräytyminen saatiin kääntymään hyökkäykseksi, ranskalaisten heikkous
saatiin paljastetuksi ja annettiin se sysäys, jota Napoleonin armeija
odottikin alkaakseen pakonsa.




VIII.


Napoleon saapuu Moskovaan saavutettuaan loistavan voiton _de la
Moskova_; voittoa ei käy epäileminen, koska taistelukenttä jäi
ranskalaisten käsiin. Venäläiset peräytyvät ja luovuttavat
pääkaupungin. Moskova, joka on täynnä muonavaroja, aseita,
ampumatarpeita ja äärettömiä rikkauksia, on Napoleonin käsissä. Venäjän
armeija, ranskalaista kahta vertaa heikompi, ei yritä kuukauden
kuluessa hyökätä kertaakaan. Napoleonin asema on mitä loistavin.
Siihen, että kaksi vertaa vahvempana olisi syösty Venäjän armeijan
jäännösten kimppuun ja muserrettu ne, siihen, että olisi pakotettu
edulliseen rauhaan tai jos tämä olisi hylätty, tehty uhkaava liike
Pietariin päin, siihen, että vaikkapa tämä ei olisi onnistunutkaan,
olisi vetäydytty Smolenskiin tai Vilnaan tai jääty Moskovaan, siihen,
että sanalla sanoen olisi pysytetty se loistava asema, jossa Ranskan
armeija siihen aikaan oli, ei kai olisi tarvittu erityistä nerokkuutta.
Siihen olisi riittänyt äärettömän yksinkertainen ja helppo juttu: ei
olisi pitänyt päästää sotaväkeä käsiksi rosvouteen, olisi pitänyt
valmistaa talvipukuja, joita olisi saatu Moskovasta koko armeijalle ja
oikealla tavalla koota Moskovassa olevat muonavarat, joita olisi
riittänyt koko armeijalle kappaleen yli puolen vuoden (ranskalaisten
historioitsijoiden kertomusten mukaan). Mutta Napoleon, nerojen nero,
jolla oli valta hallita armeijaa, kuten historioitsijat vakuuttavat,
jätti kaiken tämän tekemättä.

Hän ei ainoastaan jättänyt kaikkea tätä tekemättä, vaan myöskin käytti
kaiken valtansa valitakseen kaikista tarjona olevista toimintatavoista
sen, joka oli kaikista tyhmin ja tuhoisin. Kaikesta siitä, mitä
Napoleon olisi voinut tehdä, nimittäin talvehtia Moskovassa, marssia
Pietariin, marssia Nishni-Novgorodiin, lähteä takasin pohjosemmittain
tai etelämmittäin (sitä tietä, jota sittemmin läksi Kutusof), niin,
koettelipa ajatella mitä tahansa, -- mitään sen tyhmempää ja
tuhoisampaa kuin Napoleonin toimet olivat: jäädä Moskovaan lokakuuhun
saakka ja antaa sotaväen rosvota kaupunkia, sitte epäröiden jättää
varuspaikka, lähteä Moskovasta, lähestyä Kutusovia, olla alkamatta
taistelua, mennä oikealle, saapua Mali Jaroslavetsiin vieläkään
koettamatta raivata itselleen tietä, olla menemättä sitä tietä, jota
Kutusof meni, vaan marssia takasin Moschaiskiin autiota Smolenskin
tietä, -- mitään tämän tyhmempää ja tuhoisampaa ei voi ajatella, kuten
sitte seurauksista näkyikin. Näinköhän taitavimmatkaan strateegit --
otaksumalla, että Napoleonin tarkotus oli tuhota armeijansa --
kykenevät keksimään jonkun muun toimintasarjan, joka olisi yhtä
varmasti ja kokonaan riippumatta kaikesta siitä, mitä Venäjän armeija
tekikään, tuhonnut niin tyyten Ranskan armeijan kuin se, mitä Napoleon
teki!

Nerokas Napoleon teki sen. Mutta jos sanotaan, että Napoleon syöksi
armeijansa perikatoon siksi, että hän sitä tahtoi tahi siksi, että hän
oli hyvin tyhmä, olisi se yhtä väärin kuin jos sanottaisiin, että
Napoleon vei joukkonsa Moskovaan siksi, että hän sitä tahtoi ja siksi,
että hän oli ylen järkevä ja nerokas.

Kummassakin tapauksessa sattui hänen mieskohtainen toimintansa, joka ei
ollut sen voimakkaampi kuin minkä sotamiehen mieskohtainen toiminta
tahansa, vain yhteen niiden lakien kanssa, joiden perusteella ilmiö
toteutui. Historioitsijat esittivät meille aivan väärin (vain siksi,
etteivät seuraukset osota oikeaksi Napoleonin toimia), että Napoleonin
voimat heikkenivät Moskovassa. Hänhän käytti aivan samoin kuin ennenkin
ja myöhemminkin, 1813, kaiken älynsä ja voimansa voidakseen tehdä
itselleen ja armeijalleen parhainta mitä tehdä voi. Napoleonin toiminta
tänä aikana on ainakin yhtä ihmeteltävä kuin Egyptissä, Italiassa,
Itävallassa ja Preussissa. Me emme varmaan tiedä sitä, missä määrin
Napoleonin nerokkuus oli todellista Egyptissä, jossa 40 vuosisataa
katseli hänen suuruuttaan, sillä kaikki hänen siellä suorittamat
sankarityönsä ovat meille kertoneet yksistään ranskalaiset. Me emme voi
arvostella varmasti hänen nerollisuuttaan Itävallassa eikä Preussissa,
koska meidän on ammennettava tietomme hänen toimistaan siellä
ranskalaisista ja saksalaisista lähteistä. Vaan armeijakuntien
käsittämätön antautuminen vangiksi taisteluitta ja linnotusten
luovuttaminen piirityksettä pakottaa varmaankin saksalaiset
tunnustamaan Napoleonin nerollisuuden sen sodan ainoana selityksenä,
jota käytiin Saksassa. Mutta meillä, Luojan kiitos, ei ole syytä
tunnustaa hänen nerollisuuttaan häpeämme peitteeksi. Me puolestamme
olemme saaneet kalliisti maksaa oikeudestamme katsoa asiaa suoraan ja
vapaasti emmekä me tästä oikeudestamme luovu.

Napoleonin toiminta Moskovassa on yhtä ihmeellistä ja nerokasta kuin
kaikkialla muuallakin. Käskyn toisensa jälkeen ja suunnitelman toisensa
jälkeen antaa hän siitä pitäen kun hän Moskovaan tuli siihen saakka,
kun hän sieltä läksi. Ei asukkaiden eikä lähetystöjen puute eikä
Moskovan palokaan häiritse häntä. Hän ei unohda armeijansa parasta, ei
vihollisen toimia, ei Venäjän kansojen onnea, ei Pariisin asioiden
hoitoa eikä diplomaattisia tuumiaan tulevan rauhan ehdoista.




IX.


Sota-asioissa antaa hän heti Moskovaan tultuaan ankaran määräyksen
kenraali Sebastianille Venäjän armeijan liikkeiden silmälläpidosta,
lähettää joukkoja eri suunnille ja käskee Muratin etsimään Kutusovia.
Sitte hän antaa huolellisia määräyksiä Kremlin linnottamisesta ja sitte
tekee suuremmoisen suunnitelman vastaisesta sotaretkestä kautta koko
Venäjänmaan.

Diplomaattisessa suhteessa kutsuttaa Napoleon luokseen ryöstetyn ja
repalaisen kapteeni Jakovlevin, joka ei ollut kyennyt pääsemään pois
Moskovasta, selittää tälle juurtajaksain koko politiikkansa ja
jalomielisyytensä ja kirjotettuaan keisari Aleksanterille kirjeen,
jossa hän pitää velvollisuutenaan ilmottaa ystävälleen ja veljelleen,
että Rostoptshin on menetellyt Moskovassa huonosti, hän lähettää
Jakovlevin Pietariin. Selitettyään yhtä juurtajaksain aikomuksensa ja
jalomielisyytensä Tutolminille lähettää hän tämänkin vanhuksen
Pietariin keskustelemaan. Lainopillisessa suhteessa käskettiin heti
tulipalojen jälkeen etsimään syylliset ja mestaamaan nämä. Ja
pahantekijä Rostoptshin rangaistiin siten, että hänen talonsa
käskettiin polttaa.

Hallinnollisessa suhteessa lahjotettiin Moskovalle perustuslait.
Perustettiin kaupungin hallitus ja julaistiin seuraava tiedonanto:

"Moskovan asukkaat!

"Teidän onnettomuutenne ovat kovat, mutta Hänen Majesteettinsa Keisari
ja Kuningas tahtoo ehkäistä niiden tulvan. Kauheat esimerkit ovat
teille opettaneet, millä tavoin hän rankaisee tottelemattomuuden ja
rikoksen. On ryhdytty ankariin keinoihin, jotta saataisiin lakkaamaan
epäjärjestys ja palaamaan yleinen turvallisuus. Isällinen hallinto,
joka on valittu teidän omasta keskuudestanne, tulee muodostamaan teidän
kaupungin hallituksenne eli valtuuskunnan. Se tulee huolehtimaan teidän
puolestanne, teidän tarpeidenne ja parhaanne puolesta. Sen jäsenet
tunnetaan punaisesta nauhasta, jota he tulevat kantamaan olan yli ja
kaupunginpäällä tulee sen lisäksi olemaan valkoinen vyö. Vaan silloin
kun he eivät ole virantoimituksessa, tulee heillä olemaan ainoastaan
punainen nauha vasemmassa käsivarressa.

"Kaupungin poliisi on järjestetty entiseen tapaan ja sen toiminnan
kautta on jo päässyt voimaan parempi järjestys. Hallitus on asettanut
kaksi pääkomisariota eli poliisimestaria ja 20 komisariota eli
kaupunginosa-pristavia, jotka ovat määrätyt kaikkiin kaupunginosiin. Te
tunnette heidät valkoisesta nauhasta, jota he tulevat kantamaan
vasemmassa käsivarressa. Muutamia eri uskontokuntien kirkkoja on avattu
ja niissä toimitetaan jumalanpalvelusta kenenkään häiritsemättä. Teidän
kanssaveljiänne palaa joka päivä asuntoihinsa ja on annettu käskyjä,
että he niissä löytäisivät sitä apua ja suojaa, joka onnettomuuksien
jälkeen on tarpeen. Nämä ovat ne keinot, joita hallitus on käyttänyt
palauttaakseen järjestyksen ja huojentaakseen teidän kohtaloanne. Vaan
jotta tämä saavutettaisiin, on tarpeen, että te liittyisitte
ahkeroitsemaan yhdessä hallituksen kanssa, että unohtaisitte, jos
mahdollista, teidän onnettomuutenne, jotka ovat teitä kohdanneet,
antautuisitte toivomaan parempia päiviä, olisitte varmat siitä, että
armoton ja häpeällinen kuolema odottaa niitä, jotka rohkenevat nostaa
kätensä teitä ja teidän jälelle jäänyttä omaisuuttanne vastaan ja
lopuksi, että te ette epäilisi, että sitä tullaan suojelemaan, -- sillä
semmoinen on hallitsijoista suurimman ja oikeamielisimmän tahto.
Sotamiehet ja asukkaat, mitä kansakuntaa lienettekään! Palauttakaa
keskinäinen luottamus, tuo valtakunnan onnen lähde, eläkää veljinä,
antakaa keskinäistä apua ja suojelusta toisillenne, liittykää yhteen,
jotta voisitte tyhjäksi tehdä niiden aivotukset, jotka pahaa pyytävät,
totelkaa siviili- ja sotilasviranomaisia ja kohta teidän kyyneleenne
lakkaavat vuotamasta."

Sotaväen muonitukseen nähden käski Napoleon kaikkien sotajoukkojen
käydä vuoronperään Moskovvassa _à la maraude_[62] hankkimassa
itselleen muonaa, niin että armeija olisi siten turvattu vastaisuuden
varalta.

Uskonnollisessa suhteessa käski Napoleon _ramener les popes_[63]
ja uudistamaan jumalanpalveluksen kirkoissa.

Kaupankäynnin ja ruokavarojen hankkimisen tähden armeijalle
pystytettiin kaikkialle seuraava:

Julistus.

"Te, Moskovan rauhalliset asukkaat, käsityöläiset ja työtä tekevä
kansa, jotka onnettomuudet ovat kaupungista karkottaneet ja te,
hajaantuneet maanviljelijät, joita aiheeton pelko pidättää työhön
ryhtymästä pelloillanne, kuulkaa! Rauhallisuus palautuu tähän
pääkaupunkiin ja järjestys pääsee siellä voimaan. Teidän toverinne
palaavat piilopaikoistaan nähdessään, että heitä kunnioitetaan.
Kaikkinainen väkivalta heitä ja heidän omaisuuttaan vastaan rangaistaan
viipymättä. H.M. Keisari ja Kuningas suojelee heitä eikä hän pidä
teistä vihollisinaan ketään muita kuin niitä, jotka ovat kovakorvaisia
hänen käskyilleen. Hän tahtoo tehdä lopun teidän kärsimyksistänne ja
kääntää teidät takasin teidän koteihinne ja perheisiinne. Vastatkaa
siis puolestanne hänen hyvää tarkottaviin aikomuksiinsa ja tulkaa
meidän luoksemme vähääkään arkailematta. Asukkaat! Palatkaa
luottamuksella teidän asuntoihinne, kohta te tulette löytämään ne
keinot, joille te tarpeenne tyydytätte! Käsityöläiset ja uutterat
ammattilaiset! Tulkaa takasin teidän töittenne ääreen, sillä kodit,
puodit ja suojelevat vartiostot teitä odottavat ja työstänne olette te
saavat ansionmukaisen palkan! Ja lopuksi te talonpojat, tulkaa pois
niistä metsistä, joihin te kauhuissanne olette piilottuneet, palatkaa
mitään pelkäämättä mökkeihinne siinä varmassa vakuutuksessa, että te
saatte suojaa. Varastoja on perustettu kaupunkiin ja niihin voivat
talonpojat tuoda liiat säästönsä ja viljelyskasvinsa. Hallitus on
ryhtynyt seuraaviin toimiin turvatakseen heille vapaan myynnin: 1).
Tästä päivästä alkaen voivat talonpojat, maanviljelijät ja Moskovan
ympäristön asukkaat mitään vaaraa pelkäämättä kulettaa kaupunkiin
tuotteitaan, olivatpa ne mitä laatua tahansa, kahteen viljakauppaan,
jotka ovat Mohovajalla ja Ohotnirjadissa. 2). Näitä tuotteita ostetaan
heiltä sillä hinnalla, jonka ostaja ja myyjä keskenään sopivat, vaan
jos myyjä ei saisi vaatimaansa kohtuullista hintaa, niin on myyjällä
valta viedä tavaransa takasin kyläänsä eikä kukaan saa häntä siitä
millään tavalla estää. 3). Joka sunnuntai ja keskiviikko ovat määrätyt
kunkin viikon suuriksi kaupan tekopäiviksi ja sen vuoksi asetetaan
tiistaisin ja lauantaisin riittävä määrä sotaväkeä kaikille suurille
teille niin etäälle kaupungista, kuin maalta saapuvien kuormien
suojeleminen vaatii. 4). Samoja varokeinoja käytetään, ettei
talonpoikia, heidän kuormiaan ja hevosiaan paluumatkallakaan kohtaisi
mikään este. 5). Kohta pannaan toimeen myöskin tavalliset
hankintahuutokaupat. Kaupungin ja maaseudun asukkaat, mitä kansakuntaa
lienettekään! Teitä kehotetaan täyttämään H.M. Keisarin ja Kuninkaan
isänmaalliset aikomukset ja edistämään yhdessä hänen kanssaan yleistä
hyvinvointia. Kantakaa hänen jalkojensa juureen kunnioituksenne ja
luottamuksenne älkääkä vitkailko liittymästä meihin!"

Sotaväen ja kansan mielialan kohottamisen tähden pidettiin lakkaamatta
tarkastuksia ja jaettiin palkintoja. Keisari ratsasteli usein ympäri
kaupungin katuja rauhottamassa väestöä ja vaikka valtakunnan asiat
vaativat paljo huolta ja aikaa, kävi hän teattereissa, joita oli
perustettu hänen käskystään.

Hyväntekeväisyyttä edistääkseen teki Napoleon, tuo uljain kruunattu
pää, myöskin kaikki, mitä hän tehdä voi. Armeliaisuuslaitokset hän
käski varustaa kirjotuksella: "_Maison de ma mère"_, jolla teolla
hän yhdisti toisiinsa lapsen hellät tunteet ja hallitsijan
majesteetilliset hyveet. Hän kävi kasvatuslaitoksessa ja annettuaan
pelastamiensa orpojen suudella valkeita käsiään hän keskusteli
armollisesti Tutolminin kanssa. Sitte käski hän, kuten Thiers
kaunopuheisesti kertoo, jakaa sotaväelleen palkan Venäjän väärässä
rahassa, jota hän itse oli teettänyt. "_Relevant l'emploi de ces
moyens par un acte digne de lui et de l'armée française, il fit
distribuer des secours aux incendiés. Mais les vivres étant trop
précieux pour être donnés a des etrangers, la plupart ennemis, Napoléon
aima mieux leur fournir de l'argent à fin qu'ils se fournissent au
dehors, et il leur fit distribuer des roubles papiers_."[64]

Armeijan kurinpidollisessa suhteessa annettiin myötäänsä ankaria
rangaistuskäskyjä palvelusvelvollisuuksien laiminlyömisestä ja
rosvouden ehkäisemisestä.




X.


Mutta, kummallista kyllä, ei ainoakaan näistä käskyistä, toimenpiteistä
eikä suunnitelmista, jotka eivät olleet huonompia kuin muutkaan
tämmöisissä tapauksissa annettavat käskyt, pystynyt itse asian ytimeen,
vaan ne kieppuivat oman onnensa nojassa ja tarkotuksetta kuin kellon
koneistosta irrotetut viisarit, jotka eivät koske rattaisiin.

Sodankäynnin suhteen ei sitä nerokasta sotasuunnitelmaa, josta Thiers
sanoo: "_que son génie n'avait jamais rien imaginé de plus profond,
de plus habile et de plus admirabile_"[65] ja jonka johdosta Thiers
väittäessään hra Fainia vastaan todistaa, ettei tuota nerokasta
suunnitelmaa oltu laadittu 4, vaan 15 p:nä lokakuuta, pantu koskaan
täytäntöön eikä voitukaan panna, sillä se ei ollut missään läheisessä
yhteydessä todellisuuteen. Kremlin linnottaminen, jota varten olisi
pitänyt hajottaa _la Mosquée_ (Napoleon oli antanut tämän nimen
Vasili Blashennin kirkolle), osottautui hyödyttömäksi. Miinojen
laskeminen Kremlin alle tarkotti vain sitä, että Moskovasta lähtiessä
olisi pantu täytäntöön keisarin tahto räjähdyttää Kreml eli toisin
sanoen särkeä lattia siitä syystä, että lapsi on loukkautunut sitä
vasten kuoliaaksi. Venäjän armeijan takaa-ajaminen, joka kovasti
huoletti Napoleonia, oli muuttunut kuulumattomaksi kummaksi.
Ranskalaiset sotapäälliköt olivat kadottaneet 60-tuhantisen Venäjän
armeijan ja tämä 60-tuhantinen armeija onnistui Muratin löytää kuin
nuppineula vain taidokkuutensa ja ehkäpä myöskin nerokkuutensa avulla,
kuten Thiers sanoo.

Diplomaattisessa suhteessa osottautuivat he todistukset, jotka Napoleon
oli antanut omasta jalomielisyydestään ja oikeamielisyydestään sekä
Tutolminille että Jakovleville, jota huoletti varsinkin sinellien ja
kuormarattaiden hankinta, aivan hyödyttömiksi, sillä Aleksanteri ei
ottanut vastaan näitä lähettiläitä eikä vastannut heidän asiaansa.

Lainkäytöllisessä suhteessa paloi luultujen murhapolttajien telotuksen
jälkeen toinenkin puoli Moskovaa.

Hallinnollisessa suhteessa ei kaupungin hallituksen perustaminen
ehkäissyt rosvoutta, vaan se hyödytti ainoastaan niitä henkilöitä,
jotka olivat sen jäseninä ja niitä, jotka järjestystä pitävinään
ryöstivät Moskovaa tahi suojelivat omaa hyvyyttään joutumasta rosvojen
käsiin.

Uskonnollisessa suhteessa ei se keino, joka Egyptissä saatiin ylen
helposti aikaan moskeijassa käymällä, tuottanut täällä minkäänlaisia
tuloksia. Ne pari kolme pappia, jotka Moskovasta löydettiin, yrittivät
noudattaa Napoleonin tahtoa, mutta toista näistä iski eräs ranskalainen
sotamies vasten kasvoja keskellä jumalanpalvelusta ja toisesta ilmotti
muuan ranskalainen virkamies: "_Le prêtre, que j'avais décauvert et
invité à recommencer à dire la messe, a nettoyé et fermé l'église.
Cette nuit on est venu de nouveau enfoncer les portes, casser les
cadenas, dchirer les livres et commettre d'autres desordres_".[66]

Kaupankäynnin suhteen ei uutterille käsityöläisille ja kaikille
talonpojille annettuun julistukseen kuulunut minkäänlaista vastausta.
Uutteria käsityöläisiä ei ollut ja talonpojat ottivat kiinni ne
komisariot, jotka olivat loitonneet liian kauas tuota julistusta
kuuluttamaan ja surmasivat heidät.

Kansan ja sotaväen huvittaminen teattereilla ei myöskään onnistunut.
Kremliin ja Posnjakovin taloon laitetut teatterit sulettiin ennen
pitkää siitä syystä, että näyttelijöiden ja näyttelijättärien omaisuus
ryöstettiin.

Hyväntekeväisyydestäkään ei koitunut toivottuja tuloksia. Moskova
vilisi täynnä vääriä ja oikeita paperirahoja, mutta niillä ei ollut
arvoa. Saalista kokoavat ranskalaiset halusivat vain kultaa. Mutta ei
ainoastaan väärä paperiraha, jota Napoleon armollisesti jakeli
onnettomille, ollut arvotonta, vaan hopeakin, jota annettiin kullan
sijasta, kulki huokeammasta varsinaista arvoaan.

Parhaimpana todistuksena korkeimpien määräysten tehottomuudesta oli
tähän aikaan kuitenkin se seikka, että rosvous ja kurittomuus jatkuivat
jatkumistaan Napoleonin ehkäisykeinoista huolimatta.

Armeijan upseerit lähettivät tämmöisiä tiedonantoja: "Ryöstöt jatkuvat
kaupungissa siitä huolimatta, että ne on käsketty ehkäistä. Järjestystä
ei vielä ole saatu syntymään eikä ole nähty ainoatakaan semmoista
kauppiasta, joka harjottaisi kauppaa laillisella tavalla. Ainoastaan
kuleksivat kaupustelijat pitävät kaupan tavaraa, joka sekin on
varastettua."

"_La partie de mon arrondissement continue à être en proie au pillage
des soldats du 3 corps, qui, non contets d'arracher aux malheureux
réfugiés dans des souterrains le peu qui leur reste, ont même la
férocité de les blesser à coups de sabre, comme j'en ai vu plusieurs
exemples_".[67]

"_Rien de nouveau outre que les soldats se permettent de voler et de
piller, le 9 octobre_".[68]

"_Le vol et le pillage continuent. Il y a une bande de voleurs dans
notre district qu'il faudra faire arrêter par de fortes gardes. Le 11
octobre_".[69]

"Keisari on äärettömän tyytymätön siitä, että vaikka on ankarasti
käsketty ehkäistä rosvous, nähdään kaartilaisia sotarosvoja vähäväliä
palaavan joukottain Kremliin. -- Vanhassa kaartissa pääsi kurittomuus
ja rosvous eilen, viime yönä ja tänään suurempaan vauhtiin, kuin
koskaan ennen. Suru sydämessä näkee keisari, että valioväki, joka on
määrätty olemaan hänen henkivartionaan ja jonka pitäisi olla
esimerkkinä kuuliaisuudessa muille, on vaipunut semmoiseen
tottelemattomuuteen, että särkee armeijalle varattuja kellareita ja
makasiineja. Jotkut ovat joutuneet niin pitkälle, etteivät ole
totelleet vahtisotamiehiä eivätkä -upseereja, vaan haukkuneet ja
lyöneet heitä."

"_Le grand maréchal du palais se plaint vivement_," kirjotti
kuvernööri, "_que malgré les défenses réiterées, les soldats
continuent à faire leurs besoins dans toutes les cours et même jusque
sous les fenêtres de l'Empereur_".[70]

Irralleen lasketun karjan tavoin, joka sotkee jalkoihinsa sen ravinnon,
joka voisi pelastaa sen nälkäkuolemasta, hajosi ja sortui armeija päivä
päivältä liian kauan Moskovassa viipyessään. Mutta liikkeelle se ei
lähtenyt.

Se lähti pakoon vasta sitte, kun sen yht'äkkiä valtasi äkillinen kauhu,
joka aiheutui kuormastojen valtaamisesta Smolenskin tiellä ja Tarutinon
taistelusta. Tämä samainen Tarutinon taistelusta tullut sanoma, jonka
Napoleon aavistamatta sai sotaväentarkastuksessa, synnytti hänessä
halun rangaista venäläisiä, kuten Thiers sanoo, ja hän antoi käskyn
lähtöön, jota koko armeija vaati.

Moskovasta lähtiessään otti armeijan väki mukaansa kaikki, mitä oli
rosvottu. Napoleonkin otti mukaansa oman _trésor'insa_. Kun hän
näki sen kuormaston, joka oli armeijan taakkana, kauhistui hän (kuten
Thiers sanoo). Mutta sotakokemuksensa perusteella ei hän käskenyt
poltattamaan kaikkia liikoja kuormia, kuten hän oli antanut tehdä erään
marsalkan kuormille Moskovaan saapuessa. Hän katseli kärryjä ja
vaunuja, joissa sotamiehet ajoivat ja sanoi, että on hyvin hyvä, että
noita ajoneuvoja saadaan käyttää muonavarojen, sairaiden ja
haavottuneiden kuletukseen.

Koko armeijan asema oli samallainen kuin semmoisen eläimen asema, joka
tuntee tuhonsa hetken, mutta ei tiedä mitä tehdä. Napoleonin ja hänen
sotajoukkojensa taitavien liikkeiden ja tarkotusperän tutkiminen
Moskovaan saapumisesta pitäen sotajoukkojen perikatoon saakka on samaa
kuin kuolettavasti haavottuneen eläimen kuoleman edellisten hyppyjen ja
vavahdusten merkityksen tutkiminen. Kun haavotettu eläin kuulee
kahinaa, syöksyy se hyvin usein suoraan metsästäjän pyssyä kohti,
hyppää edestakasin ja siten itse jouduttaa loppunsa. Samoin teki
Napoleonkin jouduttuaan koko armeijansa puserruksen alaiseksi.
Tarutinon taistelu oli se kahina, joka pelästytti eläimen ja tämä
syöksyi suoraa päätä pyssyä kohti, juoksi metsästäjän luo, pyörähti
taas takasin ja vihdoin, niin kuin eläin tavallisesti, läksi juoksemaan
takasin kaikista sopimattominta ja vaarallisinta tietä, mutta vanhaa,
tuttua jälkeä.

Napoleon, joka meistä näyttää kaiken tämän liikkeen johtajalta, (samoin
kuin villeistä muinoin näytti se veistos, joka oli asetettu laivan
keulan kärkeen, laivaa ohjaavalta voimalta), oli koko tämän toimintansa
ajan sen lapsen kaltainen, joka ajaa vaunussa ja pitäen kiinni vaunun
sisässä riippuvista nauhoista kuvittelee ohjaavansa hevosia.




XI.


6 p:nä lokakuuta astui Pierre aikaiseen aamulla ulos lautakojusta,
mutta kääntyi kohta takasin ja jäi oven luo leikittelemään pitkän,
matala- ja vääräjalkaisen, punasinervän värisen koiran rehvanan kanssa,
joka pyöriskeli hänen jaloissaan. Tämä koira asusti heidän
lautakojussaan, nukkui Karatajevin kanssa, mutta kävi toisinaan jossain
kaupungilla, josta aina palasi takasin. Koiralla ei nähtävästi ollut
koskaan ollut omistajaa eikä se nytkään ollut kenenkään oma eikä sillä
ollut mitään nimeä. Ranskalaiset nimittivät sitä Azoriksi,
sadunkertoja-sotamies sanoi sitä Femgalkaksi, Karatajef ja muut
Sieriksi ja Visliksi. Koiraa ei näyttänyt ollenkaan huolestuttavan sen
isännättömyys, nimettömyys eikä roduttomuus, ei edes värin
epämääräisyyskään. Hännän höyväläinen pökötti jäykkänä ja kaarevana
pystyssä, väärät jalat olivat niin ravakat, että koira usein aivan kuin
halveksuen kaikkien neljän jalan käyttämistä nosti koreasti toisen
takajalkansa ylös ja vilisti kolmella käpälällä aika taitavasti ja
nopeaan. Koira osasi hauskutella itseään vaikka millä. Milloin
piehtaroi se ilosta vikisten selällään, milloin paistatti päivää
miettivän ja merkitsevän näköisenä, milloin taas temmelsi lastun tai
olenkorren kanssa ilakoiden.

Pierren pukimina oli nyt likainen paidan riekale, joka oli ainoa
jäännös hänen entisestä puvustaan, sotilaan housut, jotka olivat
Karatajevin neuvosta sidotut lämpimän pitimiksi nilkkojen kohdalta
nuoralla kiinni, kauhtana ja musikan lakki. Pierre oli ruumiillisesti
paljon muuttunut entisestään. Hän ei näyttänyt enää paksulta, mutta
siitä huolimatta oli hänen ruumiinsa säilyttänyt suvun perinnölliset
ominaisuudet, kookkuuden ja voimakkuuden. Kasvojen alaosa oli kokonaan
parrottunut ja viiksettynyt, pitkäksi kasvanut, sotkuinen tukka, joka
kuhisi täitä, oli lakin pidosta painunut laskoksille. Silmien ilme oli
luja, tyyni ja virkeän päättävä, semmoinen, jommoinen se ei ollut
koskaan hänellä ennen ollut. Hänen entinen vetelyytensä, joka oli
paistanut silmistäkin, oli nyt muuttunut pontevaksi, toimintaan ja
vastustukseen valmiiksi terhakkuudeksi. Hänen jalkansa olivat paljaat.

Pierre katseli vuoroin kedolle, jolla tänä aamuna liikkui eri suuntiin
kuormia ja ratsastajia, vuoroin kauas joen taa, vuoroin koiraa, joka
ärhenteli puraistakseen häntä oikein tosissaan, vuoroin paljaita
jalkojaan, joita hän mielihyvissään asetteli erilaisiin asentoihin
haristellen suuria, likaisia ukkovarpaitaan. Ja joka kerran, kun hän
katsoi paljaisiin jalkateriinsä, väreili hänen kasvoillaan virkeä
itsetyytyväisyyden hymy. Noiden paljaiden jalkojen näkeminen nosti
hänen mieleensä muistoja kaikesta siitä, mitä hän oli saanut nähdä ja
kokea ja oppia äskeisenä aikana ja nämä muistot olivat hänestä
mieleiset.

Sää oli jo monta päivää ollut tyyni ja sees, vain aamuisin oli käynyt
heikkoja halloja. Oli niin sanottu takakesä.

Auringon paisteessa oli lämmintä ja tämä lämmin, jota raikastutti
ilmassa vielä henkivä aamuhallan virkeä viileys, tuntui erityisen
ihanalta.

Kaikilla sekä etäisillä että läheisillä esineillä hohti se häikäisevä
kristallikimmellys, jota tavataan vain tähän aikaan syksystä. Kaukana
näkyivät Varpusvuorien kukkulat vanhoine kirkkoineen ja suurine
valkoisine taloineen. Alastomat puut, hiekka, kivet, talojen katot,
kirkon vihreä tornihuippu ja kaukaisen talon nurkat, kaikki näkyi
luonnottoman selvästi kuulakassa ilmassa pienimpiä piirteitä myöten.
Vähän matkan päässä näkyi puoleksi palanut, raunioitunut, tuttu
herrastalo, jossa asusti ranskalaisia, ja pitkin talon aitauksen viertä
kasvoi sireenipensaita, jotka vielä olivat tummanvehreässä vaipassa.
Tämä raunioitunut, ryvettynyt talokin, joka rumalla säällä näytti
vastenmielisen rujolta, tuntui nyt kirkkaassa, liikkumattomassa
hohteessa tyynnyttävän kauniilta.

Eräs ranskalainen korpraali tuli kotoisen kelteisillään patalakki
päässä ja piipun nysä hampaissa lautakojun takaa ja ystävällisesti
silmää iskien astui Pierren luo. -- _Quel soleil, hein? Monsieur
Kiril_ (kaikki ranskalaiset puhuttelivat Pierreä tällä nimellä).
_On dirait le printemps_.[71]

Ja korpraali nojautui ovea vasten ja tarjosi Pierrelle piippua, vaikka
Pierre oli aina kieltäytynyt ottamasta, kun hän sitä oli tarjonnut.

-- _Si l'on marchait par un temps comme celui-la_...[72] -- alkoi
korpraali.

Pierre rupesi häneltä kyselemään, kuuluuko mitään armeijan lähdöstä ja
korpraali kertoi, että melkein kaikki sotajoukot ovat lähdössä ja että
tänään pitäisi annettaman määräys vankien kohtalosta. Siinä
lautakojussa, jossa Pierre oli, oli eräs Sokolof-niminen sotamies
kuoleman kielissä ja Pierre sanoi korpraalille, että pitäisi pitää
huolta sotamiehestä. Korpraali vastasi, ettei Pierren tarvitse
ollenkaan olla hätäissään, että sitä varten on olemassa liikkuva ja
pysyväinen sairaala ja että sairaiden suhteen annetaan erityinen
määräys ja että yleensä kaikesta, mitä suinkin saattaa tapahtua, ovat
päällysviranomaiset pitäneet varansa.

-- _Et puis, m-r Kiril, vous n'avet qu'a dire un mot au capitaine,
vous avez. Oh, c'est un ... qui n'oublie jamais rien. Dites au
capitaine quand il fera sa tournée, il fera tout pour vous_...[73]

Kapteeni, josta korpraali puhui, oli hyvin usein ja pitkään käynyt
tarinoimassa Pierren kanssa ja oli osottanut kaikin puolin suopeutta
häntä kohtaan.

-- _Vois-tu, St. Thomas, qu'il me disait l'autre jour: Kiril c'est un
homme qui a de l'instruciion, qui parle français; c'est un seigneur
russe, qui a eu des malheurs, mais c'est un homme. Et il s'y entend
le... S'il demande quelque chose, qu'il me dise, il ny a pas de refus.
Quand on a fait ses études, voyez vous, on aime l'instruction et les
gens comme il faut. C'est pour vous que je dis cela, m-r Kiril. Dans
l'affaire de l'autre jour si ce n'était grâce à vous, ça aurait fini
mal_.[74]

Rupateltuaan vielä hetken aikaa läksi korpraali pois. (Juttu, josta
korpraali mainitsi, koski venäläisten vankien ja ranskalaisten välillä
äskettäin tapahtunutta tappelua, jossa Pierren onnistui rauhottaa
toverinsa.) Muutamia vankia oli ollut kuuntelemassa Pierren ja
korpraalin keskustelua ja he rupesivat heti utelemaan, mitä korpraali
oli sanonut. Sillä aikaa, kun Pierre kertoi tovereilleen, että
korpraali oli puhunut lähdöstä, tuli kojun ovelle laiha, kelmeä ja
repaleinen ranskalainen sotamies. Nostettuaan nopeasti ja arasti
sormensa otsalle tervehdykseksi kysyi hän Pierreltä, tässäkö kojussa
oli _Platoche_, jolle hän oli antanut neulottavaksi paidan.

Viikon verran takaperin olivat ranskalaiset saaneet jalkinetarpeita ja
palttinaa, jotka he olivat jakaneet vangituille sotamiehille saappaiden
ja paitojen tekemistä varten.

-- Valmis on, valmis on, poikaseni! -- sanoi Karatajef, joka tuli
kojusta huolellisesti kokoonkääritty paita kädessä.

Lämpimän sään ja työskentelemisen mukavuuden tähden ei Karatajevilla
ollut muuta päällä kuin housut ja mustaksi likautunut, rikkinäinen
paita. Hän oli sitonut päänsä ympäri niinisäikeen tukan pitimiksi,
kuten käsityöläisten on tapa tehdä ja hänen pyöreät kasvonsa näyttivät
entistä pyöreämmiltä ja miellyttävimmiltä.

-- Lupa työn hupa. Kun se kerran oli sanottu perjantaiksi, niin se
siksi joutuikin, -- puheli Platon hymyillen ja paitaa aukoen.

Ranskalainen vilkasi ympärilleen pelokkaasti ja aivan kuin voitettuaan
pelkonsa riisui nopeasti univormunsa ja pani paidan päälleen. Univormun
alla ei ranskalaisella ollut paitaa, vaan hänen paljaalla, keltaisella,
laihalla ruumiillaan oli pitkät, rasvan tahrimat, kukikkaat
silkkiliivit. Ranskalainen nähtävästi pelkäsi, että vangit, jotka
katsoivat häneen, rupeaisivat nauramaan, josta syystä hän pujotti
nopeasti päänsä paitaan. Ei kukaan vangeista virkkanut sanaakaan.

-- Näetkös, ihan paras, -- sanoi Platon paitaa oikoen.

-- Minkäs sille mahtaa, poikaseni, kun ei ole verstaa eikä kuvallisia
ompelukojeita ja aseetta ei saa täitäkään tapetuksi, sanotaan, --
puheli Platon pyöreästi hymyillen ja itsekin työstään iloiten.

-- _C'est bien, c'est bien, merci; mais vous devez avoir de la toile
de reste_,[75] -- sanoi ranskalainen.

-- Se sopii vielä paremmin, kun panet sen ihoa vasten, -- virkkoi
Karatajef yhä iloiten tuotteestaan. -- Saitpa hyvän ja mieleisen
paidan...

-- _Merci, merci, mon vieux, le reste_... -- toisti ranskalainen
hymyssä suin, kaivoi taskustaan paperirahan ja antoi sen Karatajeville.
-- _Mais le reste_...[76]

Pierre näki, ettei Platon ollut ymmärtävinään, mitä ranskalainen sanoi,
vaan katsoi heihin eikä ollut asiasta tietävinäänkään. Karatajef kiitti
rahasta ja ihasteli yhä työtään. Mutta ranskalainen vaati tähteitä
takasin ja pyysi Pierreä sanomaan venäjäksi, mitä hän tahtoi.

-- Mitä hän tähteillä tekee? -- ihmetteli Karatajef. -- Me saisimme
niistä oivalliset jalkarievut. Ka, ottakoon Jumalansa nimeen.

Ja samassa otti Karatajef, jonka muoto yht'äkkiä muuttui
murheelliseksi, poveltaan käärön tilkkuja, jotka hän ojensi
ranskalaiselle häneen katsomatta. "Hohhoijaa!" huokasi Karatajef ja
poistui kojuun. Ranskalainen katsoi tuokioisen kääröä, vaipui
miettimään, vilkasi kysyvästi Pierreen, jonka katse tuntui ikään kuin
sanovan hänelle jotain.

-- _Platoche, dites donc, Platoche_, -- huudahti ranskalainen
piipittävällä äänellä yht'äkkiä punastuen. -- _Gardez pour
vous_,[77] -- lisäsi hän ojentaen takasin tilkut, kääntyi ja läksi.

-- Siitä sen nyt näki, -- sanoi Karatajef päätään nyökyttäen. -- Vaikka
eivät kuulu olevan kristittyjä, on niillä sydän kuitenkin. Ilmankos
vanhat ennenaikaan sanoivat: aulis on hikinen käsi, kuiva kahta
kankeampi. Itselläänkään ei ole paljo päällä, mutta pois antoi.

Karatajef oli hetken aikaa vaiti suu miettivässä hymyssä.

-- Jalkarievut tulee näistä, veliseni, oivalliset, -- sanoi hän ja meni
kojuun.




XII.


Neljä viikkoa oli kulunut siitä, kun Pierre oli joutunut vangiksi.
Vaikka ranskalaiset olivat halunneet siirtää hänet upseerien osastoon,
jäi hän kuitenkin siihen latoon, jossa hän oli ollut ensi päivästä
saakka.

Pierre näki hävitetyssä ja poltetussa Moskovassa melkein niin suurta
puutetta, kuin ihminen voi sietää, mutta vankan ruumiinrakennuksensa ja
terveytensä avulla, jonka arvoa hän ei ennen ollut käsittänyt ja
varsinkin sen johdosta, että puutteet hiipivät niin huomaamatta, ettei
voinut sanoa, milloin ne alkoivat, kesti hän sekä helposti että myöskin
iloisesti kuormansa. Ja juuri tällöin tavotti hän sen tyyneyden ja
tyytyväisyyden itseensä, jota hän ennen oli turhaan haparoinut. Kauan
oli hän elämänsä päivinä etsinyt eri tahoilta tätä tyyntymystä,
sopusointua oman itsensä kanssa, sitä, joka häntä oli suuresti
hämmästyttänyt sotamiehissä Borodinon taistelussa. Hän oli etsinyt sitä
ihmisrakkaudesta, vapaamurariudesta, suuren maailman huvituksista,
viinistä, uhrautuvaisuuden sankaritöistä, romanttisesta rakkaudesta
Natashaan ja hän oli etsinyt sitä ajattelemisen kautta, mutta kaikki
etsiskelyt ja yritykset olivat hänet pettäneet. Vaan nyt oli hän saanut
tuon rauhan itsensäkään tietämättä kuoleman kauhujen kautta, puutteiden
kautta ja sen kautta, mitä hän oli oppinut ymmärtämään Karatajevissa.

Ne kammottavat hetket, jotka hän oli elänyt telotuksen aikana, olivat
ikään kuin puhaltaneet ainiaaksi pois hänen mielestään ja muistostaan
ne levottomat ajatukset ja tunteet, jotka ennen olivat hänestä
tuntuneet tärkeiltä. Hänen mieleensä ei noussut edes kertaakaan
ajatella Venäjän kohtaloa, sotaa, politiikkaa eikä Napoleonia. Hänestä
oli selvää, etteivät ne ollenkaan koskeneet häntä, ettei ollut hänen
asiansa pitää niistä huolta ja ettei hän siksi voinut punnita noita
asioita. "Kaukana kesä Venäjästä", muisteli hän Karatajevin sanoja ja
näillä sanoilla oli kummallisen tyynnyttävä voima. Hänestä tuntui nyt
käsittämättömältä, jopa naurettavaltakin hänen aikomuksensa surmata
Napoleon ja hänen laskelmansa kabalistisesta luvusta ja ilmestyskirjan
pedosta. Hänen vihansa puolisoonsa ja pelko siitä, ettei hänen nimeään
häväistäisi, tuntuivat hänestä nyt joutavilta, jopa hassuiltakin. Mitä
tekemistä hänellä oli sen kanssa, että tuo nainen vietti siellä jossain
semmoista elämää, joka häntä huvitti? Mitä tekemistä oli kellään ja
varsinkaan hänellä sen kanssa, saadaanko tietää vaiko ei, että heidän
vankinsa nimi oli kreivi Besuhof?

Nyt muisteli hän usein keskusteluaan ruhtinas Andrein kanssa ja hän oli
aivan samaa mieltä kuin tämäkin, mutta hän käsitti hieman toisin
ruhtinas Andrein ajatukset. Ruhtinas Andrei oli ajatellut ja puhunut,
että onni on ainoastaan kielteinen, mutta hän oli puhunut tästä
katkeruuteen ja ivaan vivahtavasti, ikään kuin hän näin puhuessaan
olisi lausunut toisen ajatuksen -- siitä, että kaikki meihin kätketyt
pyrkimykset positiiviseen onneen ovat meihin kätketyt vain siksi, että
ne meitä jäytäisivät eivätkä antaisi mitään tyydytystä. Mutta Pierre
tunnusti onnen oikeuden ilman mitään takaperoista ajatusta. Kärsimysten
olemattomuus, tarpeiden tyydytys ja tästä aiheutuva toiminnan, s.o.
elämäntavan vapaa valinta olivat nyt Pierrestä ihmisen epäilemätön ja
korkein onni. Vasta nyt täällä osasi Pierre ensi kerran täydellisesti
arvostella syömisen nautintoa, kun oli nälkä, juomisen, kun janotti,
nukkumisen, kun nukutti, lämpimän, kun vilutti, keskustelun ihmisten
kanssa, kun teki mieli keskustella ja kuulla ihmisääntä. Tarpeiden
tyydyttäminen -- hyvä ruoka, puhtaus, vapaus -- tuntui nyt Pierrestä,
kun häneltä nyt puuttui kaikkea tätä, täydelliseltä onnelta ja toimien
valinta s.o. elämä tuntui hänestä nyt, kun tuo valinta oli aivan
rajotettu, niin helpolta asialta, että hän unohti, että elämän
mukavuuksien yltäkylläisyys hävittää kokonaan tarpeiden tyydyttämisen
onnen, vaan että toimien valinnan suurempi vapaus, se vapaus, jonka
hänelle oli elämässä antanut sivistys, rikkaus ja ylhäinen asema, tekee
toimien valinnan mahdottoman vaikeaksi ja hävittää toiminnan tarpeen ja
mahdollisuuden.

Kaikki Pierren aatokset olivat suuntautuneet siihen hetkeen, jolloin
hän pääsee vapaaksi. Mutta jälestäpäin ajatteli ja puhui hän
riemumielin koko elämänsä iän tästä vankeuskuukaudesta, niistä
palaamattomista, voimakkaista, suloisista tunteista ja varsinkin siitä
täydellisestä sielun rauhasta ja täydellisestä sisäisestä vapaudesta,
joita hän oli tuntenut ainoastaan tänä aikana.

Kun hän ensi päivänä aikaiseen herättyään astui päivän pilkottaessa
ulos lautakojusta ja näki ensin Novodjevitshin luostarin tummat tornit
ja ristit, näki tomuisen ruohon välkkyvän huuraisessa aamukasteessa,
näki Varpusvuorien kukkulat ja joen yllä kiemurtelevan, sinipunervaan
etäisyyden hämyyn haipuvan metsäisen rannan, kun hän tunsi raikkaan
ilman hyväilyä ja kuuli kedon yli Moskovasta lentävien naakkojen ääniä
ja kun sitte yht'äkkiä idän taivaalta hulmahti aamuvalot ja pilvien
takaa sukelsi esiin auringon laita ja tornit, ristit, huurre, etäisyys
ja joki ja kaikki alkoi välkkyä hehkeässä valossa, tunsi Pierre uutta,
ennen aavistamatonta elämän iloa ja väkevyyttä.

Ja tämä tunne ei luopunut hänestä kertaakaan vankeuden aikana, vaan se
päinvastoin kasvoi hänessä sikäli, kuin hänen asemansa vaikeudet
suurenivat.

Tätä tunnetta, valmiina olemista kaikkeen ja henkistä terhakkuutta,
kannusti Pierressä vielä enemmän se korkea käsitys, joka kohta hänen
tulonsa jälkeen lautakojuun muodostui hänestä hänen tovereissaan. Hänen
kielitaitonsa, se kunnioitus, jolla ranskalaiset upseerit häntä
kohtelivat, hänen vaatimattomuutensa, hän, joka antoi kaikki, mitä
häneltä vain pyydettiin (hän sai upseereille tulevat 3 ruplaa
viikossa), hänen voimansa, jota hän näytteli sotamiehille painamalla
rautanauloja kojun seinään, hänen lempeä ystävällisyytensä kaikkia
tovereitaan kohtaan, hänen tovereista käsittämätön kykynsä voida istua
liikahtamatta ja mitään tekemättä ajatella -- kaikki tämä oli hänen
tovereistaan jonkunverran salaperäistä ja teki hänet tavallista
korkeammaksi olennoksi. Ne samat ominaisuudet, jotka olivat olleet
Pierrestä siinä maailmassa, jossa hän ennen oli elänyt, jollei juuri
vahingollisia, niin ainakin kiusallisia, nimittäin hänen voimansa,
elämän mukavuuksien halveksiminen, hajamielisyys ja vaatimattomuus,
nostivat hänet nyt täällä näiden ihmisten parissa melkein sankarin
asemaan. Ja Pierre tunsi, että tämä käsitys velvotti häntä.




XIII.


Lokakuun 6:nen ja 7:nen päivän välisenä yönä alkoivat ranskalaisten
lähtöliikkeet. Keittiöitä ja lautakojuja särettiin, tavaroita ladottiin
kuormiin, sotaväkeä ja kuormastoja läksi liikkeelle.

Kello seitsemän aikaan aamulla seisoi vankien saattojoukko
kenttäpuvussa, kiiverit päässä, kiväärit olalla, reput ja suuria säkkiä
selässä lautakojujen edessä valmiina lähtöön ja vilkasta ranskalaista
puheentouhua, jota kirosanat säestivät, hurisi pitkin koko rintamaa.

Lautakojussa olivat kaikki valmiina, miehet olivat pukeutuneet, vöillä
vyöttäytyneet, jalkineissa ja odottivat vain käskyä astua ulos. Sairas
sotamies Sokolof, kalpea, laiha ja siniset renkaat silmien ympärillä,
istui yksinään pukemattomana paikallaan, katseli laihuudesta
pullistunein kysyvin silmin tovereihin, jotka eivät välittäneet hänestä
mitään, ja voihkaili hiljaa ja määräperäisesti. Hänen voihkimisensa
johtui enemmän pelosta ja surusta jäädä yksikseen oman onnensa nojaan,
kuin kivusta (hän sairasti punatautia).

Pierre, jolla oli jalassa Karatajevin tekemät puolikengät, jotka tämä
oli hänelle valmistanut erään ranskalaisen tuomasta tsibikistä[78]
kengänpohjien paikkaamista varten, ja vyönä nuoran pätkä, meni sairaan
luo ja laskeutui kyykylleen hänen eteensä.

-- Älä ole milläsikään, Sokolof, eihän ne kokonaan lähde! Niillä on
täällä sairaala. Sinun voi vielä käydä paremmin kuin meidän, -- sanoi
Pierre.

-- Hyvä Jumala! Kuolema tulee! Hyvä Jumala! -- voihki sotamies
äänekkäämmin.

-- Minä lähden niiltä vielä kysymään, -- sanoi Pierre, nousi ylös ja
läksi menemään ovea kohti.

Hänen lähetessään ovea tuli ulkoapäin ovea kohti se korpraali kahden
sotamiehen kanssa, joka oli eilen tarjonnut hänelle piippua. Sekä
korpraali että sotamiehet olivat kenttäpuvussa, rensselit selässä,
kiiverit päässä ja leukahihnat alaslasketut, josta heidän kasvonsa
olivat muuttuneet melkein tuntemattomiksi.

Korpraali tuli panemaan ovea kiinni päällikön käskystä. Ennen kuin
vangit laskettiin ulos, olivat ne luettavat.

-- _Caporal, que fera-t-on du malade_?...[79] -- alkoi Pierre.

Mutta samassa kun hän oli tämän sanonut, joutui hän kahden vaiheille,
oliko korpraali hänen tuttunsa vai joku muu tuntematon, sillä niin
oudon näköinen oli nyt korpraali. Sitä paitsi kuului samassa hetkessä,
kun Pierre oli tämän sanonut, kahdelta haaralta rummunpärrytystä.
Korpraali rypisti kasvojaan Pierren sanojen johdosta, murahti jonkun
kirosanan ja paiskasi oven kiinni. Lautakoju tuli puoli pimeäksi.
Kahdelta taholta kuului räikeää rummunpärrytystä, joka saattoi
kuulumattomaksi sairaan voihkinnan.

"Siinä se nyt on!... Taas se!" sanoi Pierre itselleen ja kylmät väreet
juoksivat pitkin hänen selkäänsä. Korpraalin muuttuneissa kasvoissa,
hänen äänensä sävyssä ja rumpujen kiihottavassa, korvia huumaavassa
räminässä tunsi Pierre sitä salaperäistä, tylyä voimaa, joka pani
ihmiset vastoin tahtoaan surmaamaan itsensä kaltaisia, sitä voimaa,
jonka työtä hän oli nähnyt telotuksen aikana. Pelätä, koettaa karttaa
tuota voimaa ja kääntyä pyytämään ja kehottamaan niitä ihmisiä, jotka
olivat sen aseena, oli hyödytöntä. Sen Pierre nyt tiesi. Piti odottaa
kärsivällisesti. Pierre ei mennyt enää sairaan luo eikä katsahtanutkaan
häneen, vaan jäi ääneti ja synkkänä seisomaan oven viereen.

Kun lautakojun ovet avattiin ja vangit sulloutuivat ulos kuin
lammaslauma toisiaan tuuppien, tunkeutui Pierre muiden edelle ja meni
sen kapteenin luo, joka korpraalin sanoista päättäen oli valmis
tekemään vaikka mitä Pierren tähden. Kapteeni oli myöskin kenttäpuvussa
ja hänenkin kylmistä kasvoistaan näkyi sama "se", jonka Pierre oli
tuntenut korpraalin sanoissa ja rumpujen räminässä.

-- _Filez, filez_,[80] -- komenteli kapteeni tuikein kasvoin
katsoen ohitsensa lappautuviin vankeihin.

Pierre tiesi, että hänen yrityksensä raukeaisi turhaan, mutta hän astui
kuitenkin kapteenin luo.

-- _Eh bien, qu'est ce qu'il y a_?[81] -- virkkoi kapteeni
katsahtaen Pierreen, aivan kuin ei olisi häntä tuntenut.

Pierre mainitsi sairaasta.

-- _Il pourra marcher, que diable!_[82] -- sanoi kapteeni. --
_Filez, filez_, -- hoki hän edelleen Pierreen katsomatta.

-- _Mais non, il est à l'agonie_[83] ... -- huomautti Pierre.

-- _Voulez vous bien_![84] ... -- kiljasi kapteeni vimmastuneesti.

Tram-ta-ta-tam-tam-tam, rämisivät rummut. Ja Pierre käsitti, että
salaperäinen voima oli kokonaan vallannut nuo ihmiset ja että puhuminen
oli nyt aivan hyödytöntä. Vangitut upseerit erotettiin sotamiehistä ja
heidän käskettiin kulkea edellä. Upseeria, joiden mukana oli myöskin
Pierre, oli kolmisenkymmentä miestä, sotamiehiä noin 300.

Vangitut upseerit olivat kaikki outoa väkeä ja paljoa paremmissa
pukimissa kuin Pierre. He katsoivat Pierreen ja tämän jalkineihin
epäilevästi ja vieroksuen. Vähän matkan päässä Pierrestä kulki eräs
paksu majuri, joka näytti nauttivan vankitoveriensa yleistä
kunnioitusta, kasanilainen viitta päällä, joka oli vyötetty
pyyhinliinalla. Hänen kasvonsa olivat pöhöiset, kelmeät ja vihaiset.
Toinen käsi, jossa oli tupakkakukkaro, oli povella, toisessa kädessä
oli keppinä piipunvarsi. Ähkien ja puhkien suurenteli ja äkäili majuri
kaikille, että hänestä tuntui, että häntä tyrkitään, että kaikilla on
hoppu, vaikka ei ole mihinkään kiirettä ja että kaikki ihmettelevät
jotain, vaikkei ole mitään ihmettelemistä. Eräs toinen upseeri, laiha,
pieni mies, tartutteli puhumaan kaikkien kanssa koettaen arvailla,
mihin heitä nyt viedään ja miten pitkän matkan he ehtivät tänä päivänä.
Eräs virkamies huopakengät jalassa ja komisarioviraston virkapuku
päällä pistäytyi vähänpäästä puolelle ja toiselle katsomaan palavaa
Moskovaa ja ilmotteli kovalla äänellä, mitkä paikat paloivat ja mitä
kohtia kulloinkin näkyi Moskovasta. Eräs kolmas upseeri, joka
murtavasta puhetavastaan päättäen oli syntyjään puolalainen, väitteli
komisarioviraston virkamiehen kanssa siitä, että viime mainittu muisti
väärin Moskovan korttelit.

-- Mitä te siinä kiistelette? -- ärähti majuri vihaisesti. -- Olipa se
Nikola tahi Vlas, samantekevä. Näettehän, että kaikki on palanut ja
sillä hyvä... Mitä te tyrkitte, eikö tie riitä? -- sanoi hän eräälle
takana kulkevalle, joka ei häntä ollenkaan tyrkkinyt.

-- Ai-jai-jai, mitä ovat tehneet! -- kuului milloin puolelta, milloin
toiselta tulipaloja silmäilevien vankien huudahduksia. -- Moskova-joen
takainen osa ja Subovo ja Kremlissäkin... Katsokaa, puoltakaan ei ole
jälellä. Johan minä sanoin, että koko Moskova-joen takainen osa, ihan
niin kuin se onkin.

-- No, kun tiedätte, että on palanut, mitä siitä enää jähisemään! --
virkkoi majuri.

Kun kulettiin Hamovnikin läpi (yksi harvoja palolta säilyneitä Moskovan
kortteleja) ja oli tultu erään kirkon kohdalle, painautui koko
vankijoukko toiselle puolen katua, jolloin kuului kammon ja inhon
huudahduksia.

-- Voi ilkiöitä! Pakanoita ovat kun ovatkin! Ruumis, ruumishan se on...
Ja noettu.

Pierre meni myöskin lähemmä kirkkoa, jonka luona oli se, joka oli
saanut aikaan huudahdukset, ja näki epäselvästi jotain, joka oli
pystytetty kirkon aitaa vasten. Toverit, jotka olivat nähneet paremmin
kuin hän, kertoivat, että aitaa vasten oli ollut pystyssä miehen
ruumis, jonka kasvot olivat noella tahritut.

-- _Marchez, sacré nom... Filez ... trente mille diables_...[85] --
kuului saattoväen kiroilemista ja ranskalaiset ajoivat vihaisina
aseillaan vankijoukon pois, joka katseli kuollutta ruumista.




XIV.


Hamovnikin katuja kulkivat vangit ainoastaan saattoväkensä seurassa ja
kuormat mukana, jotka kuuluivat saattoväelle ja takanapäin tuleville.
Mutta kun oli päästy muonamakasiinien luo, joutuivat he keskelle
tavattoman suurta, ahdingossa kulkevaa tykistökuormastoa, johon oli
sekottunut yksityisiä kuormia.

Sillan korvalle pysähtyivät kaikki odottamaan, että edelläpäin ajavat
pääsisivät yli. Sillalta näkivät vangit sekä edessä että takana muita
loppumattoman pitkiä liikkuvia kuormajonoja. Oikealla, siellä missä
Kalugan tie kääntyi Neskutshnin puutarhan ohi, ulottui äärettömän
pitkiä sotamiesten rivejä ja kuormastoja etäisyyteen häipyen. Ne olivat
kaikkia muita ennen lähteneitä Beauharnaisin joukkoja; taempana
Moskova-joen rantakatua ja Kamennin sillalla tulvi Neyn joukkoja ja
kuormastoja.

Davoustin joukot, joihin vangit kuuluivat, kulkivat parhaillaan Krimin
Brodin yli ja osa oli jo päässyt Kalugan tielle. Mutta kuormastot
olivat venyneet niin pitkälle alalle, etteivät Beauharnaisin viimeiset
kuormat olleet vielä päässeet Moskovasta Kalugan tielle ja Neyn
joukkojen pää läksi vasta Bolshaja Ordinkalta.

Krimin Brodin yli päästyään kulkivat vangit vain muutaman askeleen
kerrallaan, pysähtyivät ja taas läksivät liikkeelle. Kaikilta puolin
ahtautui entistä enemmän ajopelejä ja sotaväkeä. Kulettuaan alun toista
tuntia sitä muutaman satakunnan askeleen pituista taivalta, joka on
sillalta Kalugan tielle ja saavuttuaan sille torille, jossa
Moskova-joen takaiset kadut ampuvat Kalugan tielle, pysähtyivät vangit
ja jäivät seisomaan tiukkaan likistyneinä moneksi tuntikaudeksi tähän
risteykseen. Joka puolelta kuului pyörien katkeamatonta jyrinää ja
jalkojen töminää kuin meren kohinaa ja lakkaamattomia vihaisia huutoja
ja kirouksia. Pierre seisoi puserruksissa erään mustuneen talon seinää
vasten ja kuunteli tuota kohinan ääntä, joka suli hänen ajatuksissaan
rumpujen räminään.

Muutamia vangittuja upseeria nousi paremmin nähdäkseen sen talon
seinämälle, jonka vieressä Pierre seisoi. -- Voi tokiansa, miten on
kansaa!... Ja tykkien selät ovat täynnä! Katsohan, turkiksia... --
puhelivat he. -- Näetkö, koirankuontolaisia, miten ovat ryöstäneet...
Tuolla, joka ajaa takana, kärryissä... Nuohan ovat pyhäinkuvasta,
jumaliste! Nuo taitavat olla saksalaisia. Ja meikäläinen musikkakin,
jumaliste! Ah, roistot!... Ja tuota, kylläpä on latonut, tuskin jaksaa
astua! Voipas ihmettä, ajokärrytkin on ottanut!... Katsoppas mokomaa,
kirstulla köröttää. Ähäh!... Tappelemaan rupesivat!...

-- Iske päin kuonoa, kuonoon iske! Tätä menoa ollakseen ei tästä pääse
vielä illallakaan. Katso, katsokaa ... ahaa, siinä taitavat viedä itse
Napoleonia. Näetkö, minkälaiset ovat hevosetkin, kruunuissa ja
nimikirjaimissa! Se on koko liikkuva talo. Nyytin pudotti eikä näe.
Ohoh, jokos päästivät sinut siitä... Katsokaahan, toista päätä ei näy.
Venäläisiä tyttöjä, jumaliste, tyttöjä. Ja kärryihin ovat käyneet kuin
mitkäkin.

Yleisen uteliaisuuden puuska vei vangit samoin kuin kirkon luona
Hamovnikissa tielle ja Pierre, joka oli kookasvartaloinen, näki muiden
päiden päällitse sen, mikä oli herättänyt vankien uteliaisuuden.
Kolmissa kärryissä, jotka olivat joutuneet ampumatarpeita sisältävien
laatikkojen väliin, ajoi toinen toisensa sylissä ahtaalla istuen
kirjavan koreissa puvuissa olevia, punaposkisiksi maalattuja naisia,
jotka jotain huusivat kimeällä äänellä.

Siitä hetkestä saakka, kun Pierre oli käsittänyt salaperäisen voiman
ilmestymisen, ei mikään tuntunut hänestä oudolta eikä pelottavalta: ei
ruumis, joka oli huvin vuoksi noella töhritty, eivät nuo naiset, jotka
kiiruhtivat jonnekin, eivätkä Moskovan tulipalot. Ei mikään, mitä
Pierre nyt näki, tehnyt häneen melkein minkäänlaista vaikutusta, ikään
kuin hänen sydämensä valmistautuen kovaan taisteluun olisi kieltäytynyt
ottamasta vastaan semmoisia vaikutelmia, jotka olisivat voineet
heikontaa sen voimia.

Naisten kulkue meni ohi. Sen jälestä lappautui taas kärryjä,
sotamiehiä, kuormia; sotamiehiä, ruutikirstuja, vaunuja; sotamiehiä,
laatikoita, sotamiehiä; toisinaan naisia.

Pierre ei nähnyt ihmisiä erikseen, vaan näki heidän virtaavan
liikkeensä.

Kaikkia noita ihmisiä ja hevosia tuntui ajavan ikään kuin näkymättömän
voiman käsi. Kaikki ne virtasivat sen tunnin kuluessa, jonka ajan
Pierre niitä silmäili, eri kaduilta ja kaikilla oli yksi ainoa halu
päästä menemään mitä pikemmin. Kaikki alkoivat toinen toistaan vasten
tölmätessään riidellä ja tapella samalla tavalla: kiristettiin valkeita
hampaita, rypistettiin kulmakarvoja, lasketeltiin samoja kirosanoja ja
kaikkien kasvoilla oli sama urhean päättävä ja ankaran kylmä ilme, joka
aamulla rumpujen soidessa oli hämmästyttänyt Pierreä korpraalin
kasvoilla. Saattoväen päällikkö kokosi jo illan suussa joukkonsa ja
huutaen ja tiuskuen ahtautui hän väkineen kuormien väliin, jolloin
vangit, joiden ympärille asettui vartijoita, pääsivät Kalugan tielle.

Kulettiin hyvin ravakasti kertaakaan levähtämättä ja pysähdyttiin vasta
päivän laskun suussa. Kuormat ajautuivat toisiinsa kiinnekkäin ja väki
alkoi valmistautua levolle. Kaikki näyttivät vihaisilta ja
tyytymättömiltä. Kauan aikaa kuului joka taholta kiroilemista, äkäistä
huutoa ja tappelun rähinää. Eräät vaunut, jotka tulivat saattoväen
takana, työntäytyivät saattoväen kuormaa vasten, jolloin vaunujen aisa
puhkasi kuorman. Muutamia sotamiehiä juoksi eri tahoilta kuorman luo,
toiset rupesivat lyömään vaunuhevosia päähän kääntäessään vaunuja
syrjään, toiset tappelemaan keskenään ja Pierre näki, että eräälle
saksalaiselle lyötiin aika haava miekalla päähän. Tuntui, kuin olisi
kaikki nämä ihmiset vallannut nyt, kun oli pysähdytty keskelle tasankoa
syysillan kylmän hämärän helmaan, sama heräämisen tunne siitä
kiihkeydestä ja rajusta pääsemisestä jonnekin, joka oli huumannut
kaikki Moskovasta lähtiessä. Kun oli seisahduttu levähtämään, näyttivät
kaikki käsittävän, että matkan määrä oli tietymätön ja että matkalla
tulee olemaan paljo vaivoja ja vastuksia.

Levähdyspaikalla kohteli saattoväki vankeja vielä huonommin kuin
lähtiessä. Tällä levähdyspaikalla annettiin vankien liharuoka ensi
kerran hevosen lihassa.

Joka ainoassa upseerissa ja sotamiehessä oli huomattavissa jokaista
vankia kohtaan aivan kuin mieskohtaista kiukkua, joka niin äkkiä oli
tullut entisten ystävällisten välien sijaan.

Tämä kiukku pääsi vielä enemmän yltymään siitä, että vankia luettaessa
havaittiin yhden venäläisen sotamiehen, joka oli tekeytynyt sairaaksi
vatsastaan, karanneen Moskovasta lähdön hyörinässä. Pierre näki, miten
eräs ranskalainen pieksi muuatta venäläistä sotamiestä siitä, että tämä
oli poikennut liian kauaksi tiestä ja kuuli, että kapteeni, hänen
ystävänsä, nuhteli ali-upseeria venäläisen sotamiehen karkaamisen
tähden ja uhkaili oikeudella. Aliupseerin puolusteluun, että sotamies
oli ollut sairas eikä jaksanut lähteä, vastasi upseeri, että kaikkia
jälelle jättäytyviä on käsketty ampua. Pierre tunsi, että se tuhoisa
voima, joka oli raastanut häntä telotuksen aikana ja joka oli ollut
näkymättömissä vankeuden aikana, valtasi nyt taas koko hänen olentonsa.
Hänen oli kammottava olla, mutta hän tunsi samalla, että sikäli kuin
tuo tuhoisa voima koetti musertaa hänet kokonaan, kasvoi ja lujeni
hänen sielussaan siitä riippumaton elämän voima.

Pierre söi iltasekseen ruisjauhoista ja hevosen lihasta valmistettua
keittoa ja puheli toveriensa kanssa.

Ei Pierre eikä kukaan hänen tovereistaan puhunut siitä, mitä he olivat
nähneet Moskovassa, ei ranskalaisten tylystä kohtelusta eikä siitä
käskystä, jonka perusteella heitä oli käsketty ampua: kaikki olivat
ikään kuin yhä pahenevaa asemaa vastustaen erityisen reippaalla ja
iloisella tuulella. Kukin kertoi omia muistelmiaan ja retkellä nähtyjä
hassunkurisia kohtauksia, vaan keskustelut nykyisestä asemasta
tukahdutettiin.

Aurinko oli jo ammoin laskenut. Kimmeltäviä tähtiä syttyi palamaan
siellä täällä taivaalla; punainen, tulipalon hehkun kaltainen nousevan
täysikuun rusko hulmahti taivaan äärelle ja tavattoman suuri, punainen
pallo värisi ihmeellisesti harmahtavassa hämyssä. Avaruus valostui.
Illan hetket olivat jo päättyneet, mutta yö ei vielä ollut alkanut.
Pierre nousi uusien ystäviensä seurasta ja meni nuotiotulten välitse
toiselle puolelle tietä, jossa, kuten hänelle sanottiin, oli vangittuja
sotamiehiä. Hänen teki mieli puhella näiden kanssa. Sinne mennessä
pysähdytti hänet ranskalainen vahtisotamies ja käski kääntyä takasin.

Pierre kääntyi, mutta ei mennyt nuotiolle toverien pariin, vaan erään
riisutun kuorman luo, jonka luona ei ollut ketään. Hän laskeutui jalat
koukussa ja pää kumarassa istualleen kylmälle maanpinnalle kuorman
pyörän viereen ja kotvan istui siinä liikahtamatta ajatuksissaan. Kului
toista tuntia. Kukaan ei häirinnyt Pierreä. Yht'äkkiä purskahti hän
niin kaikuvaan, kumeaan sydämelliseen naurun hohotukseen, että monelta
puolen käännyttiin ihmetellen tuohon outoon ja nähtävästi yksinäiseen
nauruun päin.

-- Hah-hah-haa! -- nauroi Pierre. Ja hän virkkoi ääneen itsekseen: --
sotamies ei minua laskenut. Minut saatiin kiinni, minut teljettiin.
Minua pitävät vankeudessa. Ketä minua? Minua? Minua -- minun
kuolematonta sieluani! Hah-hah-haa!... Hah-hah-haa! ... nauroi hän
kyynelten kieriessä silmiin.

Eräs mies nousi ylös ja tuli katsomaan, mitä tuo kummallinen, roteva
mies yksinään nauroi. Pierre lakkasi nauramasta, nousi ylös, poikkesi
vähän etemmä uteliaasta katsojasta ja vilkasi ympärilleen.

Laaja, loppumattomiin ulottuva leiri, jossa äsken oli kaikunut
ihmisäänten häly ja räiskyneet nuotiotulet, oli nyt vaipunut
äänettömäksi. Nuotioiden punaiset loimut sammuivat sammumistaan ja
kalpenivat. Korkealla valoisalla taivaalla helotti täyteläinen kuu.
Metsät ja kedot, joita ei ennen näkynyt leirin rajojen takaa,
paljastuivat nyt kaukaisuuden kätköstä, vaan vielä kauempana noiden
metsien ja ketojen takana kuumotti valoisa, väräjävä ja luokseen
kutsuva äärettömän etäisyyden helma. Pierre katsahti taivaalle, jonka
syvyydessä säihkyivät tähdet. "Ja kaikki tuo on minun ja kaikki tuo on
minussa ja kaikki tuo olen minä!" ajatteli Pierre. "Ja kaiken tuon
ottivat he kiinni ja pistivät rakennukseen, joka oli laudoilla
rajattu!" Hän hymähti ja läksi nukkumaan toveriensa luo.




XV.


Lokakuun ensimäisinä päivinä kävi Kutusovin luona vielä yksi rauhan
hieroja ehdottamassa rauhaa ja tuomassa Napoleonilta kirjeen, joka oli
eksyttävästi päivätty Moskovassa, vaikka Napoleon jo oli vähän matkan
päässä Kutusovin edellä vanhalla Kalugan tiellä. Kutusof vastasi tähän
kirjeeseen samoin kuin edelliseenkin Lauristonin tuomaan: hän sanoi,
ettei rauhasta voi olla puhettakaan.

Kohta tämän jälkeen saapui Tarutinon vasemmalla puolella liikuskelevan
Dorohovin partiojoukolta tiedonanto, että Fominskojen kylän seudulla on
nähty sotajoukkoja, että nämä joukot muodostavat Broussierin
divisioonan ja että tämä divisioona, joka on joutunut erilleen muusta
armeijasta, saataisiin helposti tuhotuksi. Sotamiehet ja upseerit
vaativat taas toimeen ryhtymistä. Esikuntakenraalit, joiden mieliä
innosti muisto Tarutinon voiton helppoudesta, vaativat Kutusovia
suostumaan Dorohovin ehdotukseen, mutta Kutusof ei pitänyt
tarpeellisena minkäänlaista hyökkäystoimintaa. Seurauksena oli
keskitie, se nimittäin, jonka täytyi tapahtua; Fominskojeen lähetettiin
pieni joukko, jonka oli käytävä Broussierin kimppuun.

Kummallisen sattuman kautta joutui tämä tehtävä, joka oli mitä vaikein
ja tärkein, kuten perästäpäin osottautui, Dohturoville, sille samalle
vaatimattomalle, mitättömälle Dohturoville, jonka ei ole kukaan
kertonut meille laatineen taistelusuunnitelmia, lentäneen rykmenttien
edessä, heitelleen kunniamerkkejä pattereille j.n.e., jota kaikki
pitivät ja sanoivat epäröiväksi ja tylsäpäiseksi mieheksi, mutta
toisekseen samalle Dohturoville, jonka me tapaamme kaikkien venäläisten
ja ranskalaisten välisten sotien aikana Austerlitzista alkaen vuoteen
1813 saakka olevan johtavana miehenä kaikkialla, missä asema oli
vaikea. Austerlitzissa jäi hän yksinään Augestin sillan luo kokoamaan
rykmenttejä ja pelastamaan, mitä pelastettavissa oli, kun kaikki oli
paossa ja tuhon omaa eikä jälkijoukossa ollut ainoatakaan kenraalia.
Kuumetautisena sairaana marssi hän 20-tuhantisen armeijan kera
Smolenskiin puolustamaan kaupunkia Napoleonin armeijan rynnäköltä. Kun
hän Smolenskissa Malahovin porttien luona hädintuskin oli ehtinyt
päästä uneen kuumeen kouristuksilta, herätti hänet Smolenskin pommitus,
vaan kaupunki piti puoliaan kokonaisen päivän. Kun Bagration kaatui
Borodinon taistelussa ja meidän vasempi siipemme oli lyöty samassa
suhteessa kuin 9:1 ja ranskalaisten tykistön koko tuli oli suunnattu
sinne, lähetettiin hätään juuri samainen epäröivä ja tylsäpäinen
Dohturof, joten Kutusof korjasi heti paikalla erehdyksensä, sillä hän
oli aikonut lähettää sinne erään toisen. Vähäpätöinen, syrjässä
pysyttelevä Dohturof läksi vaaran paikkaan ja Borodino tuotti Venäjän
joukoille parhaimman maineen. Monia urhoja on meille kuvattu sekä
runoissa että suorasanaisissa kertomuksissa, mutta Dohturovista ei
mainita tuskin sanaakaan.

Nyt taas lähetetään Dohturof tärkeään toimeen Fominskojeen ja sieltä
Mali Jaroslavetsiin, sinne, missä tapahtui viimeinen taistelu
ranskalaisten kanssa ja sinne, mistä nähtävästi jo alkaa ranskalaisten
perikato ja taas kuvataan meille joukottain neroja ja sankareja tältä
ajalta, mutta Dohturovista ei kuulu sanaakaan tahi jos kuuluukin, ei
hänestä sanota monta sanaa ja niihinkään ei ole luottamista. Tämä
vaikeneminen todistaa kaikista selvimmin Dohturovin ansiot.

On luonnollista, että semmoisesta ihmisestä, joka ei käsitä koneen
käyntiä, tuntuu sen toimintaa nähdessään, että tuon koneen tärkein osa
on se lastu, joka on vahingossa joutunut pyörien väliin ja ehkäisten
koneen käyntiä riipattaa sen välissä. Ihminen, joka ei tunne koneen
rakennetta, ei voi käsittää sitä, ettei toimintaa pilaava ja ehkäisevä
lastu ole mikään tärkeä kappale, vaan että se pieni, voimaa siirtävä
vaihtoratas, joka pyörii kuulumattomasi, on koneen oleellisimpia osia.

10 p:nä lokakuuta, samana päivänä, jolloin Dohturof oli
päässyt puolitiehen Fominskojea ja pysähtynyt Aristovon kylään
valmistautuakseen toimeenpanemaan saamansa käskyn, oli koko Ranskan
armeija, joka oli saapunut kuumeenomaisella kiireellä Muratin
varusasemiin ryhtyäkseen, kuten näytti, taisteluun, äkkiä aiheettomasti
kääntynytkin oikealle uudelle Kalugan tielle ja alkanut marssia
Fominskojen kylään, jossa äsken oli Broussier ollut yksinään. Tällöin
oli Dohturovin johdossa paitsi Dorohova kaksi Fignerin ja Seslavinin
pientä osastoa.

Illalla 11 p:nä lokakuuta saapui Seslavin Aristovoon tuomaan
päällikölle erästä vangittua ranskalaista kaartilaista. Vanki kertoi,
että Fominskojeen tänään saapuneet joukot olivat suuren armeijan
etujoukkoja, että Napoleon oli niiden mukana ja että armeija oli
kokonaisuudessaan lähtenyt Moskovasta jo viidettä päivää sitte. Samana
iltana kertoi eräs Borovskista tullut hovilainen nähneensä tavattoman
suuren sotajoukon saapuneen kaupunkiin. Dorohovin osaston kasakat
ilmottivat, että he olivat nähneet ranskalaisen kaartin marssivan
Borovskiin päin. Kaikista näistä tiedoista näkyi selvästi, että siellä,
jossa oli luultu olevan yhden divisioonan, olikin nyt koko ranskalainen
armeija, joka tuli Moskovasta odottamatonta suuntaa -- vanhaa Kalugan
tietä. Dohturof ei tahtonut ryhtyä mihinkään, koska hän näin ollen ei
tiennyt, mikä oikeastaan oli hänen tehtävänsä. Hänen oli käsketty
rynnätä Fominskojen kimppuun. Mutta Fominskojessa oli alussa ollut vain
Broussier, vaan nyt oli koko ranskalainen armeija. Jermolof aikoi
menetellä oman harkintansa mukaan, mutta Dohturof vaati, että hänen
täytyy saada määräys hänen armoltaan. Päätettiin lähettää tiedonanto
pääesikuntaan.

Tätä viemään valittiin ravakkaluontoinen upseeri Bolhovitinof, jonka
piti kirjallisen tiedonannon ohella selittää suusanallisesti koko asia.
Kahtatoista käydessä yöllä läksi Bolhovitinof kirjeen ja suulliset
selitykset saatuaan nelistämään pääesikuntaan mukanaan kasakka, joka
kuletti varahevosia.




XVI.


Oli pimeä, lämmin syysyö. Satoi jo neljättä päivää. Vaihdettuaan
kahdesti hevosia ja nelistettyään puolessatoista tunnissa 30 virstaa
likaista, upottavaa tietä saapui Bolhovitinof kahta käydessä yöllä
Letashovkaan. Laskeuduttuaan ratsulta mökin luona, jonka vitsasaidassa
oli kirjotus: "Pääesikunta" ja heitettyään hevosensa meni hän pimeään
eteiseen.

-- Joutuin päivystävä kenraali! Hyvin tärkeää asiaa! -- virkkoi hän
eräälle pimeässä eteisessä heräävälle ja sohisevalle miehelle.

-- Illalla olivat hyvin kipeät, tämä on kolmas yö, kun eivät ole
nukkuneet, -- kuului upseeripalvelijan puolustava supatus. --
Herättäkäähän ensin kapteeni.

-- Asia on hyvin tärkeä, kenraali Dohturovilta, -- sanoi Bolhovitinof
astuessaan kopeloimalla löytämänsä avoimen oven kynnykselle.

Upseeripalvelija meni huoneeseen hänen edellään ja rupesi jotakuta
herättämään.

-- Herra upseeri, herra upseeri, kureli tuli.

-- Mitä, mitä? Mistä? -- kysyi jonkun uninen ääni.

-- Dohturovilta ja Aleksei Petrovitshilta. Napoleon on Fominskojessa,
-- virkkoi Bolhovitinof näkemättä pimeässä, kuka oli kysyjä, mutta
äänestä otaksuen, ettei se ollut Konovnitsin.

Herätetty mies haukotteli ja viruttelihe.

-- Ei tekisi oikeastaan mieli herättää häntä, -- virkkoi hän jotain
kopeloiden. -- Kovin on hän kipeä. Jospa ne ovatkin huhuja.

-- Tässä on kirje, -- vastasi Bolhovitinof, -- ja se on käsketty heti
antaa päivystävälle kenraalille.

-- Odottakaahan, otan tulen. Mihin sinä, riivattu, aina panet sen? --
sanoi virutteleva mies upseeripalvelijalle. (Hän oli Shtsherbinin,
Konovnitsinin adjutantti.) Täällä on, täällä on, -- lisäsi hän.

Upseeripalvelija iski tulta, Shtsherbinin kopeloi kyntteliä.

-- Ah, heittiöt! -- virkkoi hän kiukkuisesti.

Kipunoiden valossa näki Bolhovitinof kyntteliä pitävän Shtsherbininin
nuoret kasvot ja etunurkassa mieshenkilön, joka vielä nukkui. Tämä oli
Konovnitsin.

Kun rikkipäiset puikot syttyivät ensin siniseen liekkiin ja sitte
punaiseen, sytytti Shtsherbinin talikynttelin, jonka jalalta läksi
juoksemaan sitä kalunneita russakoita, ja tarkasti viestintuojaa.
Bolhovitinof oli yltä alta liassa ja hihallaan pyyhkiessään oli hän
ryvettänyt kasvonsa.

-- Kuka on tiedon lähettänyt? -- kysyi Shtsherbinin otettuaan kirjeen.

-- Tieto on varma, -- vastasi Bolhovitinof. -- Sekä kasakat että vangit
ja vakoojat kertovat kaikki yhtäpitävästi.

-- Eihän sille mitä, täytyy herättää, -- sanoi Shtsherbinin nousten ja
mennen nurkassa makaavan luo, jolla oli yömyssy päässä ja sinelli
peitteenä. -- Pjotr Petrovitsh! -- sanoi hän. (Konovnitsin ei
liikahtanut.) Pääesikuntaan! -- virkkoi adjutantti hymähtäen
tietäessään, että tämä sana varmaan saa hänet hereille.

Ja yömyssyssä oleva pää kohottautuikin samassa. Konovnitsinin
kauniilla, lujilla kasvoilla ja kuumeesta hehkuvilla poskilla viipyi
vielä tuokioisen ajan nykyhetkestä kaukana olevia unen haaveita, mutta
sitte hän äkkiä vavahti ja hänen kasvoilleen nousi luonnollisen tyyni
ja luja ilme.

-- No, mitä on tekeillä? Kuka lähetti? -- kysyi hän heti, mutta
rauhallisesti ja räpytteli silmiään valon tähden.

Kuunnellessaan upseerin ilmotusta aukasi Konovnitsin kirjeen ja luki
sen. Saatuaan sen tuskin loppuun luetuksi, laski hän villasukkaiset
jalkansa multalattialle ja rupesi panemaan jalkaansa. Sitte hän otti
yömyssyn pois, suki tukkansa ohimoilta ja pani lakin päähänsä.

-- Viivyitkö kauan matkalla? Mennään hänen armonsa luo.

Konovnitsin oli heti oivaltanut, että saapunut tieto oli ylen tärkeä ja
ettei sopinut viivytellä. Tulisiko seuraus olemaan hyvä vai huono, sitä
hän ei ajatellut eikä kysellyt itseltään. Se ei häntä liikuttanut.
Sodan kulkuun hän ei katsonut järkensä eikä ymmärryksensä, vaan jonkun
muun valossa. Hänen sydämessään oli syvä, ilmaisematon vakuutus siitä,
että kaikki tulee käymään hyvin, mutta ettei siihen pitänyt uskoa ja
kaikista vähimmin lausua sitä julki, vaan että piti tehdä tehtävänsä.
Ja tehtävänsä hän tekikin ja uhrasi siihen kaikki voimansa.

Pjotr Petrovitsh Konovnitsinia, joka on ikään kuin säädyllistä tapaa
noudattaen otettu vuoden 1812 niin sanottujen sankarien Barclay'ien,
Rajevskien, Jermolovien, Platovien ja Milaradovitshien luetteloon,
pidettiin samoin kuin Dohturoviakin hyvin vähäkykyisenä ja -tietoisena
miehenä eikä Konovnitsin samoin kuin Dohturovkaan rakentanut
milloinkaan taistelusuunnitelmia, vaan oli aina siellä, missä oli
kaikista vaikeinta. Hän nukkui aina avoimien ovien takana siitä
lähtien, kun hänet oli nimitetty päivyskenraaliksi ja hän oli käskenyt,
että hänet oli herätettävä jokaisen viestintuojan tullessa. Taistelussa
oli hän aina pahimmassa tulessa, niin että Kutusof toruskeli häntä
siitä ja pelkäsi lähettää häntä taisteluihin. Ja hän oli samoin kuin
Dohturovkin yksi niitä vaihtorattaita, jotka ruskamatta ja kolisematta
muodostavat koneen tärkeimmän osan.

Astuessaan mökistä kosteaan, pimeään yöhön rypisti Konovnitsin
kasvojaan osaksi yltyvästä päänpakotuksesta, osaksi hänen mieleensä
johtuneesta vastenmielisestä ajatuksesta, kuinkahan nyt kuohahtaakaan
esikuntalaisten, noiden vaikutusvaltaisten miesten pesä, kun he saavat
tämän tiedon ja varsinkin Bennigsen, joka Tarutinon taistelun jälkeen
oli joutunut kovaan riitaan Kutusovin kanssa ja kuinka ruvettaisiin
riitelemään, antamaan erilaisia käskyjä, tekemään ehdotuksia ja
kumoamaan niitä. Tämä aavistus tuntui hänestä vastenmieliseltä, vaikka
hän tiesikin, ettei muuten voinut olla.

Ja Toll, jolle hän meni ilmottamaan uutta viestiä, rupesikin heti
paikalla esittämään ajatuksiaan kenraalille, joka asui hänen kanssaan,
vaan Konovnitsin, joka kuunteli ääneti ja väsyneesti, huomautti
hänelle, että oli lähdettävä hänen armonsa luo.




XVII.


Kutusof nukkui öisin vähän, kuten yleensä vanhat ihmiset. Päivällä hän
usein yht'äkkiä nukahti, mutta öisin hän virui riisuutumatta
vuoteellaan enimmäkseen unetta ja mietiskeli.

Näin hän virui nytkin vuoteellaan raskas, suuri, muodoton pää pöhöisen
käden varassa ja mietiskeli toisella näkevällä silmällään pimeyteen
tähystäen.

Siitä saakka, kun Bennigsen, joka oli ollut kirjevaihdossa hallitsijan
kanssa ja joka oli voimakkain mies esikunnassa, rupesi karttamaan
Kutusovia, oli Kutusof entistä tyynempi siinä suhteessa, ettei häntä
eikä hänen joukkojaan pakoteta taas ryhtymään hyödyttömiin
hyökkäystoimiin. Tarutinon taistelun ja sen aaton antaman opetuksen,
jota Kutusof kipeästi muisteli, pitäisi myöskin vaikuttaa samaan
suuntaan, ajatteli hän.

"Heidän täytyy käsittää, että me ainoastaan menetämme
hyökkäystoiminnallamme. Kärsivällisyys ja aika, ne ne ovat minun
sota-urhojani!" ajatteli hän. Hän tiesi, ettei pidä reväistä omenaa,
silloin kun se vielä on viheriä. Se putoaa itsestään, kun on ehtinyt
kypsyä, vaan jos sen repäsee viheriänä, joutuu sekä omena että puu
pilalle ja itsellekin koituu vahinko. Hän tiesi kokeneena metsästäjänä,
että eläin oli haavottunut ja haavottunut niin, kuin ainoastaan koko
venäläinen voima voi sen haavottaa, mutta kuolettavastiko vai ei, se
seikka oli vielä selvittämättä. Lauristonin ja Berthemyn kirjeistä ja
partiojoukkojen ilmotuksista oli Kutusof nyt saanut tietää melkein
varmasti, että eläin oli haavottunut kuolettavasti. Mutta tarvittiin
vielä uusia todistuksia ja sen vuoksi piti odottaa.

"Niiden mieli tekee juosta katsomaan, miten ne ovat sen tappaneet.
Odottakaa, saatte sen vielä nähdä. Yhä liikkeitä, yhä hyökkäyksiä!"
ajatteli hän. "Mitä varten? Pelkästään kunnostautumisen tähden!
Niinkuin olisi jotain iloista siinä, että saa tapella. Ne ovat kuin
lapsia, joista ei pääse tolkulle, miten asia on ollut, koska kaikki
tahtovat näyttää, miten he osaavat tapella. Mutta nyt ei ole siitä
kysymys."

"Ja miten taidokkaasti sommiteltuja liikkeitä ne minulle esittävät!
Niistä tuntuu, että kun ne ovat keksineet pari kolme mahdollisuutta
(hän muisti Pietarista saapunutta yleistä suunnitelmaa), he ovatkin
keksineet kaikki. Mutta niitä on lukematon paljous!"

Ratkaisematon kysymys siitä, oliko Borodinossa isketty haava kuolettava
vaiko ei, oli jo kokonaisen kuukauden askaroittanut Kutusovin
ajatuksia. Ensiksikin, Ranskalaiset olivat vallanneet Moskovan.
Toiseksi tunsi Kutusof aivan varmasti koko olennollaan, että sen
kauhean iskun, jonka lyömiseen hän oli yhdessä kaikkien venäläisten
kanssa jännittänyt kaikki voimansa, piti olla kuolettavan. Mutta
todistuksia täytyi välttämättömästi olla ja hän oli jo odottanut
niitä kuukauden päivät, mutta kuta enemmän aika kului, sitä
kärsimättömämmäksi hän tuli. Viruessaan vuoteellaan unettomina öinä
teki hän aivan samoin kuin tuo kokemattomien kenraalien parvi juuri
sitä samaa, josta hän heitä moitti. Hän koetti samoin kuin tuo parvikin
keksiä kaikkia mahdollisia sattuman kauppoja, mutta eroa oli vain se,
ettei hän perustanut mitään otaksumiinsa ja ettei hän nähnyt niitä
paria kolmea, vaan tuhansia. Kuta etemmä hän ajatuksissaan pääsi, sitä
enemmän niitä ilmestyi hänen mieleensä. Hän arvaili jos minkälaisia
Napoleonin armeijan tai sen osien liikkeitä. Napoleon saattaisi marssia
Pietaria kohti, hyökätä hänen kimppuunsa, saartaa hänet ja voisi käydä
niinkin (tätä hän pelkäsi pahimmin), että Napoleon ryhtyy vastustamaan
häntä hänen aseellaan ja jää Moskovaan odottamaan häntä. Kutusof
ajatteli myöskin sitä, että Napoleonin armeija marssisi takasin,
Mediniin ja Juhnoviin. Ainoa seikka, jota hän ei osannut arvata, oli
se, joka jo oli tapahtunut, sillä hän ei aavistanut Napoleonin
joukkojen mieletöntä, hätäistä ryöppyämistä yhdentoista ensimäisen
päivän kuluessa Moskovasta lähdön jälkeen, ryöppyämistä, joka oli
tehnyt mahdolliseksi sen, jota Kutusof ei uskaltanut edes ajatellakaan:
ranskalaisten perinpohjaista tuhoamista. Dorohovin tiedonannot
Broussierin liikkeistä, partiomiesten kertomukset Napoleonin armeijan
tukalasta tilasta, huhut Moskovasta lähdön hankkeista, kaikki tämä
vahvisti otaksumaa, että Ranskan armeija on muserruksissa ja on pakoon
lähdössä. Mutta nämä olivat vain semmoisia otaksumia, jotka tuntuivat
tärkeiltä nuorukaisista, vaan ei Kutusovista. Hän tiesi 60-vuotisesta
kokemuksestaan, mikä arvo on annettava huhuille, tiesi, miten
taipuvaisia ovat ne ihmiset, jotka jotain haluavat, ryhmittämään kaikki
tiedot sillä tavoin, että ne ikään kuin vahvistavat halun esineen, ja
hän tiesi, miten herkästi tällöin unohdetaan kaikki vastakkainen. Ja
kuta enemmän Kutusof asiaa ajatteli, sitä vähemmän antoi hän itsensä
uskoa sitä. Tämä kysymys oli vallannut kaikki hänen sielunsa voimat.
Kaikki muu oli hänestä ainoastaan elämän vaatimusten koneellista
täyttämistä. Tämmöisenä elämän vaatimusten täyttämisenä ja
mukautumisena niihin olivat hänen keskustelunsa esikuntalaistensa
kanssa, kirjeet m-me Stahlille, joita hän oli kirjottanut Tarutinosta,
romaanien lukeminen, palkintojen jakaminen, kirjevaihto Pietarin kanssa
j.n.e. Mutta ranskalaisten tuho, jonka ainoastaan hän aavisti, oli
hänen ainoa sisin toivonsa.

Yöllä 11 p:nä lokakuuta hän virui ruumis käsivarassa ja ajatteli tätä.

Viereisessä huoneessa alettiin liikkua, sieltä kuului Toll'in,
Konovnitsinin ja Bolhovitinovin askelia.

-- Hoi, kuka siellä? Käykää sisään, sisään! Mitä uutta? -- huudahti
sotamarsalkka heille.

Sillä aikaa kun lakeija sytytti kyntteliä, kertoi Toll viestien
sisällön.

-- Kuka ne on tuonut? -- kysyi Kutusof niin kylmän ankarin kasvoin,
että ne hämmästyttivät Tollia, kun kyntteli oli syttynyt.

-- Epäilemisen varaa ei ole vähääkään, teidän armonne.

-- Käske, käske hänet tänne!

Kutusof istui toinen jalka riipuksissa sängystä ja suuri vatsa
pöngällään toista, ristissä olevaa jalkaa vasten. Hän siristeli näkevää
silmäänsä voidakseen paremmin tarkastaa lähettiä ja ikäänkuin haluten
lukea tämän piirteistä sitä, mikä askaroitti hänen omia ajatuksiaan.

-- Sano, sano, poikaseni, -- sanoi hän Bolhovitinoville hiljaisella,
vanhanvoivalla äänellään ja vetäen kiinni rinnan kohdalta levälleen
auenneen paidan. -- Tule, tule lähemmä. Minkäslaisia viestiä sinä olet
minulle tuonut? Mitä? Napoleonko lähtenyt Moskovasta? Totisestiko?
Mitä?

Bolhovitinof esitti tarkalleen ensiksi kaiken sen, mikä hänen oli
käsketty kertoa.

-- Kerro, kerro nopeammin, älä piinaa minua, -- keskeytti Kutusof
hänet.

Kun Bolhovitinof oli saanut kaikki kerrotuksi, vaikeni hän ja jäi
odottamaan käskyä. Toll oli jotain sanomaisillaan, mutta Kutusof
keskeytti hänet. Kutusof aikoi sanoa jotain, mutta yht'äkkiä hänen
kasvonsa värähtivät, vetäytyivät ryppyihin, hän viittasi kädellään
Tollille ja kääntyi selin kasvot mökin pyhään nurkkaan päin, joka oli
mustunut jumalankuvien lamppujen savusta.

-- Herra, minun Luojani! Sinä olet kallistanut korvasi meidän
puoleemme... -- sanoi hän väräjävin äänin ja liitti kätensä ristiin. --
Pelastettu on Venäjä. Kiitän Sinua, Herra. -- Ja hän rupesi itkemään.




XVIII.


Kutusovin koko toiminta tämän tiedon saapumisesta asti sodan loppuun
saakka kohdistui pelkästään siihen, että hän koetti valtansa nojalla,
viekkaudella ja pyynnöillä ehkäistä joukkojaan turhista hyökkäyksistä,
kenttäliikkeistä ja joutumasta tekemisiin perikatoon vajoavan
vihollisen kanssa. Kun Dohturof oli menossa Mali Jaroslavetsiin,
viivytteli Kutusof muuta armeijaa ja antoi käskyjä, että sotaväen oli
lähdettävä Kalugasta, jonka taakse peräytyminen tuntui hänestä hyvin
mahdolliselta.

Kutusof peräytyy kaikkialla, mutta hänen peräytymistään odottamatta
pakenee vihollinen takaisin päinvastaiseen suuntaan.

Napoleonin historioitsijat kuvaavat meille Kutusovin taitavaa liikettä
Tarutinoon ja Mali Jaroslavetsiin ja koettavat arvailla, miten olisi
käynyt, jos Napoleon olisi ehtinyt tunkeutua rikkaisiin Etelä-Venäjän
lääneihin.

Mutta siitä puhumattakaan, ettei mikään estänyt Napoleonia menemästä
noihin lääneihin (sillä Venäjän armeija antoi sille tietä), unohtavat
historioitsijat sen seikan, ettei Napoleonin armeijaa voinut pelastaa
mikään, sillä se kantoi jo silloin ruumiissaan perikadon välttämättömiä
syitä. Miten tämä armeija, joka oli tavannut Moskovasta runsaita
ruokavaroja, mutta ei voinut pitää niitä hyvänään, vaan sotki ne
jalkoihinsa, tämä armeija, joka Smolenskiin tultuaan ei koonnut
ruokavaroja, vaan ryösti niitä, miten tämä armeija olisi voinut
rakentua Kalugan läänissä, jossa asui samoja venäläisiä kuin muuallakin
ja olivat yhtä halukkaita kuin muutkin polttamaan tulella sen, mitä
poltettavissa oli?

Armeija ei voinut enää korjautua missään, sillä Borodinon taistelusta
ja Moskovan ryöstöstä alkaen kantoi se ruumiissaan ikään kuin
hajoamisen kemiallisia edellytyksiä.

Tämän entisen armeijan väki pakeni johtajineen itsekään tietämättä
mihin ja mielessä (niin Napoleonin kuin jokaisen sotamiehenkin) yksi
ainoa toivo: selviytyä itsenäisesti niin pian kuin suinkin siitä
umpikujasta, jonka kaikki, vaikkakin hämärästi, tunsivat.

Ainoastaan tämän tähden tukkesi se mielipide, jonka Mali
Jaroslavetsissa pidetyssä neuvottelussa, jolloin Napoleonin kenraalit
olivat muka neuvottelevinaan esittämällä kuka minkinlaisia
mielipiteitä, suorasukainen sotamies Mouton oli viimeiseksi lausunut
sanomalla sen, mitä kaikki ajattelivat, että nimittäin oli päästävä
takaisin niin joutuin kuin mahdollista, kaikkien suut eikä kukaan, ei
edes Napoleonkaan kyennyt virkkamaan mitään tätä kaikkien tuntemaa
totuutta vastaan.

Mutta vaikka kaikki tiesivätkin, että täytyi päästä pois, jäi kuitenkin
jälelle häpeä siitä tietoisuudesta, että edessä oli pakko pako. Sen
vuoksi tarvittiin ulkonaista sysäystä, joka olisi pyyhkinyt pois tuon
häpeän. Ja tämmöinen sysäys ilmestyikin oikeaan aikaan. Se oli
ranskalaisten niin kutsuttu "_le Hourra de l'Empereur_".

Neuvottelun jälkeisenä päivänä ratsasti Napoleon aikaisin aamulla
marsalkkojensa ja saattueensa seurassa sotajoukkojensa keskitse ollen
tarkastavinaan niitä ja entistä ja tulevaa taistelutannerta. Saalista
vaaniskelevat kasakat pääsivät itsensä keisarin kintereille ja olivat
vähällä saada hänet vangiksi. Kun Napoleon pelastui tällä kertaa
joutumasta kasakkojen käsiin, tapahtui se samasta syystä, joka oli
jouduttanut ranskalaisten perikadon, ja se oli saalis, jonka kimppuun
kasakat hyökkäsivät täällä samoin kuin Tarutinossakin mistään muusta
välittämättä. Kasakat kävivät Napoleonista piittaamatta käsiksi
saaliiseen ja Napoleon ehti päästä pälkähästä.

Kun _les enfants du Don_ olivat sieppaamaisillaan itsensä keisarin
hänen armeijansa keskeltä, oli selvää, ettei ollut muuta valinnan varaa
kuin paeta kiiruimman kaupalla lähintä tuttua tietä. Napoleon, joka
40-vuotisen vatsansa tähden ei tuntenut enää olevansa entisen kerkeä
eikä rohkea, käsitti tuon varotuksen. Ja sen kauhun vaikutuksen
alaisena, jonka kasakat olivat häneen iskeneet, noudatti hän pitemmittä
aikailuitta Moutonin mielipidettä ja antoi, kuten historioitsijat
sanovat, käskyn peräytyä takasin Smolenskin tielle.

Se, että Napoleon noudatti Moutonin mielipidettä ja että sotajoukot
läksivät takasin, ei todista sitä, että tämä tapahtui hänen käskystään,
vaan että ne voimat, jotka olivat vaikuttaneet armeijaan sen marssiessa
Moschaiskin tietä, vaikuttivat samalla myöskin Napoleoniin.




XIX.


Kun ihminen on liikkeessä, koettaa hän aina ajatella itselleen liikkeen
päämäärää. Kulkeakseen tuhannen virstan taipaleen täytyy ihmisen
välttämättömästi ajatella, että tuon taipaleen takana on jotain
houkuttelevaa. Täytyy olla mielessä kajastus luvatusta maasta, jotta
jaksaisi kulkea tämmöisen taipaleen.

Ranskalaisten maahan hyökätessä oli heidän luvattu maansa Moskova,
heidän peräytyessään oli se kotimaa. Mutta kotimaa oli liian kaukana ja
1,000 virstan taipaletta kulkevan ihmisen on ehdottomasti unohdettava
lopullinen matkan määrä ja sanottava itselleen, että tänään minä pääsen
40 virstan päähän lepo- ja yöpaikkaan. Mutta ensimäisen päivämatkan
päässä haihduttaa tuo lepopaikka näkyvistä lopullisen matkanmäärän ja
kiinnittää itseensä kaikki ajatukset ja toiveet. Ne pyrkimykset, jotka
ilmenevät yksityisessä ihmisessä, ilmenevät monin verroin
voimakkaampina ihmisjoukossa.

Vanhaa Smolenskin tietä takasin lähteneiden ranskalaisten lopullinen
matkanmäärä oli liian kaukana ja se lähin matkanmäärä, johon kaikki
ajatukset ja toiveet, tavattomasti suurentuneina ihmisjoukossa,
tähtäsivät, oli Smolensk. Tämä ei johtunut siitä, että ihmiset olisivat
tienneet Smolenskissa olevan paljon ruokavaroja ja tuoreita sotavoimia
eikä siitä, että heille olisi tästä puhuttu (armeijan korkeimmat
päälliköt ja itse Napoleonkin tiesivät päinvastoin, että siellä oli
vähän ruokavaroja), vaan siksi, että se yksistään voi antaa ihmisille
voimia liikkua ja kestää puutetta. Ja niin riensivät sekä ne, jotka
tiesivät asian oikean laidan että ne, jotka eivät sitä tienneet,
samalla tavalla pettäen itseään Smolenskiin ikään kuin luvattuun
maahan.

Päästyään suurelle tielle ehättivät ranskalaiset hämmästyttävän
ravakasti ja kuulumattoman nopeasti keksittyä päämääräänsä kohti.
Paitsi tätä yhteisen pyrkimisen päämäärää, joka liitti ranskalaisten
laumat yhdeksi kokonaisuudeksi ja loi heihin jonkun verran intoa, oli
olemassa eräs toinenkin syy, joka yhdisti heitä. Tänä syynä oli heidän
paljoutensa. Heidän tavattoman suuri lukumääränsä veti luokseen
yksityisiä ihmisatoomia aivan kuin fysikaalisen vetovoimalain mukaan.
Ranskalaiset kulkivat satatuhantisena laumana niin kuin kokonaisena
valtakuntana.

Kullakin erikseen oli mielessä yksi ainoa toivo -- antautua vangiksi ja
päästä näkemästä kauhuja ja kurjuutta. Mutta toisekseen yhteisen
pyrkimisen voima määränpäähän Smolenskiin houkutteli jokaista samalla
tavalla jota paitsi ei tietysti armeijaosasto voinut antautua vangiksi
komppanialle, ja vaikka ranskalaiset käyttivätkin jokaista sopivaa
tilaisuutta hyväkseen päästäkseen irti toisistaan ja pienimmänkin
siivon tekosyyn sattuessa antautuakseen vangiksi, ei näitä tekosyitä
kuitenkaan aina tarjoutunut. Ranskalaisten lukumäärä ja nopea
ahdingossa liikkuminen riisti heiltä tämän mahdollisuuden ja teki
samalla venäläisille sekä vaikeaksi että mahdottomaksikin pysähdyttää
tätä liikettä, johon ranskalaisjoukon koko tarmo oli suunnattu.
Kappaleen mekaaninen repiminen ei voinut jouduttaa parhaillaan
tapahtuvaa liukenemisprosessia määrättyä rajaa nopeammin.

Lumipalloa on mahdoton sulattaa silmänräpäyksessä. On olemassa
rajotettu aika, jota ennen eivät mitkään lämmön ponnistukset voi
sulattaa lunta. Kuta suurempi lämpö on, sitä enemmän kiintyy jälellä
oleva lumi.

Venäläisistä sotapäälliköistä ei tätä käsittänyt kukaan muu kuin
Kutusof. Kun tuli tietyksi, että Ranskan armeijan paon suunta kulki
pitkin Smolenskin tietä, silloin vasta alkoi käydä toteen se, mitä
Konovnitsin oli yöllä 11 p:nä lokakuuta aavistanut. Kaikki armeijan
korkeimmat päälliköt halusivat päästä osottamaan kuntoaan, katkasemaan
ranskalaisten joukkojen tietä, sieppaamaan, vangitsemaan ja pirstomaan
ranskalaisia ja kaikki vaativat hyökkäystä.

Kutusof yksinään käytti kaikki voimansa (nämä voimat ovat hyvin
vähäiset jokaisella ylipäälliköllä) vastustaakseen hyökkäystä.

Hän ei voinut sanoa heille sitä, mitä me sanomme nyt: miksi taisteluja,
tien tukkeamista, oman väen hukkaamista ja onnettomien tunnotonta
surmaamista, miksi kaikki tämä, kun kolmas osa Ranskan armeijaa hupeni
Moskovan ja Vjasman välillä taisteluttakin? Mutta hän veti esiin
vanhuutensa viisauden säilöstä semmoista, joka heidän olisi pitänyt
käsittää, vaan he nauroivat hänelle, parjasivat häntä, rimpuilivat,
äksyilivät ja kukkoilivat tapetun pedon lähettyvillä.

Vjasman luona eivät Jermolof, Miloradovits, Platof y.m. voineet hillitä
itseään, kun he olivat joutuneet aivan lähelle kahta ranskalaista
joukkoa, vaan katkasivat näiltä tien ja löivät ne. Ilmottaessaan
Kutusoville tästä aikeestaan lähettivät he hänelle tiedonannon asemasta
kirjekuoreen suletun tyhjän paperipalan.

Ja vaikka Kutusof olisi miten koettanut hillitä joukkojaan, tekivät
nämä kuitenkin hyökkäyksiä tarkotuksessa tuketa tie viholliselta.
Jalkaväkirykmentit riensivät rynnäkköihin torvien ja rumpujen soidessa,
kuten kerrotaan, ja löivät ja kadottivat tuhansia miehiä.

Mutta mitään vartonaista retken katkaisua ja nurinniskoin syöksemistä
ei tapahtunut. Ranskalaiset sotajoukot vetäytyivät kiinnemmä toisiaan
vaaran lähettyviltä ja jatkoivat yhtämittaa huveten entistä turman
tietään Smolenskia kohti.






KOLMAS OSA.




I.


Borodinon taistelu, jota seurasi Moskovan valtaus ja sittemmin
ranskalaisten pako uusitta taisteluitta, on historian opettavimpia
ilmiöitä.

Kaikki historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä, että valtakuntien ja
kansojen ulkonainen toiminta niiden keskinäisissä yhteentörmäyksissä
ilmenee sodissa ja että valtakuntien ja kansojen valtiollinen voima
joko kasvaa tai vähenee sotaisten ennätysten suuruudesta tai
pienuudesta välittömästi riippuen.

Niin kummia kuin ovatkin semmoiset historialliset kuvaukset, joissa
kerrotaan, miten joku kuningas tai keisari riitaannuttuaan jonkun
toisen keisarin tai kuninkaan kanssa kokosi sotajoukon, tappeli
vihollisen väen kanssa, sai voiton, surmasi kolme, viisi, kymmenen
tuhatta miestä ja siten kukisti valtakunnan ja muutamiin miljooniin
nousevan kokonaisen kansan, niin käsittämätöntä kuin onkin, että yhden
armeijan tappio, armeijan, joka vain on sadannes osa koko kansan
voimasta, on pakottanut kukistumaan kansan, vahvistavat kuitenkin
kaikki historian tosiseikat (mikäli me sitä tunnemme) oikeaksi sen,
että jonkun kansan sotajoukon suuremmat tai pienemmät ennätykset toisen
kansan sotajoukon rinnalla ovat kansojen voiman kasvamisen tai
vähenemisen syitä tahi ainakin oleellisia merkkejä. Jos sotajoukko saa
voiton, kasvaa heti voittaneen kansan valta voitetun vahingoksi. Jos
sotajoukko kärsii tappion, menettää kansa heti tappion suuruuden mukaan
valtansa ja jos sotajoukon tappio on täydellinen, kukistuu kansa
kokonaan.

Näin on ollut (historian mukaan) ammoisista ajoista saakka nykyiseen
aikaan asti. Kaikki Napoleonin sodat vahvistavat tämän säännön.
Itävaltalaisten sotajoukkojen tappion suuruuden mukaan menetti Itävalta
valtansa, vaan Ranskan valta ja voimat kasvoivat. Ranskalaisten voitto
Jenan ja Auerstädtin taisteluissa hävitti Preussin itsenäisyyden.

Mutta 1812 saivat ranskalaiset yht'äkkiä voiton lähellä Moskovaa,
Moskova vallattiin ja sen jälkeen lakkaa ilman uusia taisteluja
olemasta 600-tuhantinen armeija ja sitte Napoleonin Ranska eikä
suinkaan Venäjä. Pujottaa väkisin tosiasioita historian sääntöihin ja
sanoa, että Borodinon taistelutanner jäi venäläisille ja että Moskovan
antautumisen jälkeen oli taisteluja, jotka tuhosivat Napoleonin
armeijan, -- on mahdotonta.

Ranskalaisten voiton jälkeen Borodinossa ei ollut ainoatakaan yleistä
eikä edes yhtään merkitsevämpääkään taistelua, vaan Ranskan armeija
lakkasi sittenkin olemasta. Mitä se merkitsee? Jos tämä olisi tapaus
Kiinan historiasta, niin voisimme sanoa, ettei se ole historiallinen
ilmiö (historioitsijoiden temppu, silloin kun jokin ei sovellu heidän
mittaansa), jos olisi kysymyksessä lyhytaikainen taistelukausi, johon
olisivat ottaneet osaa vähälukuiset sotajoukot, niin voisimme pitää
tätä ilmiötä poikkeuksena, mutta tapaus tapahtui meidän isiemme nähden,
joilla oli ratkaistavana kysymys isänmaan elämästä ja kuolemasta ja
tämä sota oli suurin kaikista tunnetuista sodista.

Vuoden 1812 sodan jakso Borodinon taistelusta ranskalaisten
karkottamiseen saakka todisti, ettei voitettu taistelu suinkaan ole
syynä vallotukseen eikä edes vallotuksen pysyväinen merkkikään, vaan se
todisti, että se voima, joka ratkaisee kansojen kohtalot, ei ole
vallottajissa eikä edes armeijoissa eikä taisteluissakaan, vaan jossain
muussa.

Kuvatessaan ranskalaisten joukkojen asemaa Moskovasta lähdön edellä
vakuuttavat ranskalaiset historioitsijat, että mahtavassa armeijassa
oli kaikki järjestyksessä, ratsuväkeä, tykistöä ja kuormastoa lukuun
ottamatta; eikä myöskään ollut rehuja hevosten ruuaksi eikä
sarvikarjaa. Tätä vitsausta ei voinut mikään auttaa, sillä lähiseutujen
musikat eivät antaneet ranskalaisille heiniään, vaan polttivat ne.

Voitettu taistelu ei tuottanut tavallisia tuloksia, sillä musikat Karp
ja Vlas, jotka ranskalaisten lähdön jälkeen saapuivat hevosineen ja
kärryineen Moskovaan ryöstämään kaupunkia ja jotka yleensä eivät olleet
jalomielisiä hyväntekijöitä, eivät olleet vetäneet samoin kuin
lukemattomat muutkaan samallaiset musikat heiniä Moskovaan niistä
hyvistä rahoista, joita heille oli tarjottu, vaan polttivat heinänsä.

       *       *       *       *       *

Ajatellaan kahta henkilöä, jotka ovat ryhtyneet kaksintaisteluun
miekoilla miekkailutaidon kaikkien sääntöjen mukaan; miekkailua on
kestänyt jokseenkin pitkän aikaa; yht'äkkiä tuntee toinen taistelija
itsensä haavotetuksi ja tietäen, ettei tässä ole leikin tekoa, vaan on
kysymyksessä hänen henkensä, hän viskaa kädestään miekan, ja tarttuu
ensimäiseen käteen osuvaan nuijaan ja alkaa huitoa sillä. Mutta
ajatellaan lisäksi, että vastustaja, joka on taitavasti osannut käyttää
parhainta ja yksinkertaisinta keinoa tarkotuksensa saavuttamiseksi ja
jota samalla elähyttää ritarillisuus, haluaisi salata asian oikean
laidan ja väittäisi, että hän on tappelutaidon kaikkien sääntöjen
mukaisesti voittanut miekoilla taistellessa. Voi arvata, minkälainen
sotku ja sekaannus syntyisi tämmöisestä tapahtuneen kaksintaistelun
kuvauksesta.

Sinä miekkailijana, joka vaati taistelua taiteen sääntöjen mukaan,
olivat ranskalaiset; hänen vastustajanaan, joka viskasi pois miekan ja
tarttui nuijaan, olivat venäläiset; niinä ihmisinä, jotka koettavat
selittää kaikki miekkailun sääntöjen mukaan, ovat historioitsijat,
jotka ovat tapauksesta kirjottaneet.

Smolenskin palosta pitäen alkoi sota, joka jyrkästi poikkesi sotien
kaikista entisistä tavoista. Kaupunkien ja kylien polttaminen,
peräytyminen taistelujen jälkeen, Borodinon isku ja taas peräytyminen,
Moskovan palo, sotarosvojen pyydystäminen, kuormastojen anastaminen,
sissisota -- kaikki nämä olivat poikkeuksia säännöistä.

Napoleon tunsi kaiken tämän ja siitä asti, kun hän oikeassa
miekkailuasennossa pysähtyi Moskovaan ja näki vastustajan uhkaavan
miekan asemasta nuijalla, hän valitteli lakkaamatta Kutusoville ja
keisari Aleksanterille, että sotaa käytiin vastoin kaikkia sääntöjä
(ikään kuin olisi olemassa joitain sääntöjä ihmisten surmaamista
varten). Vaikka ranskalaiset valittivatkin sääntöjen laiminlyömistä,
vaikka korkeassa asemassa olevia venäläisiä jostain syystä hävettikin
tapella nuijalla, ja sen sijaan halutti asettua kaikkien sääntöjen
mukaan _en quarte_ tahi _en tierce_ asentoon, tehdä taitava
_prime_-hyökkäys j.n.e., nousi kuitenkin kansansodan nuija
kaikessa pelottavan mahtavassa voimassaan ja kenenkään mausta tahi
säännöistä piittaamatta nousi ja laski se kömpelön jykevästi ja mitään
valikoimatta, mutta tarkotuksen mukaisesti ja kolhi ranskalaisia niin
kauvan, kunnes heidän retkensä oli kokonaan päätynyt perikatoon.

Kunnia sille kansalle, joka toisin kuin ranskalaiset 1813,
toimitettuaan tervehdystemput taiteen kaikkien sääntöjen mukaan,
ojentaa miekkansa kahva edellä kauniin ja kohteliain liikkein
jalomieliselle voittajalle, mutta suurempi kunnia sille kansalle,
joka koettelemuksen kourissa kohottaa yksvakaisesti ja kepeästi
ensimäisen käteen osuvan nuijan ja huitoo sillä kysymättä, kuinka
säännönmukaisesti muut ovat menetelleet samallaisissa tapauksissa, niin
kauan, kunnes sen rinnassa on loukkauksen ja koston tunne muuttunut
halveksumiseksi ja sääliksi.




II.


Kouraantuntuvimpia ja edullisimpia poikkeuksia niin sanotuista sodan
säännöistä on hajallaan olevien ihmisten toiminta ryhmään ahtautunutta
ihmisjoukkoa vastaan. Tällaista toimintaa ilmenee aina semmoisessa
sodassa, joka muuttuu kansansodaksi. Tämä toiminta on sellaista, että
joukkona käymisen sijasta toista joukkoa vastaan ihmiset hajaantuvat
erilleen, hyökkäilevät yksitellen ja lähtevät karkuun heti, kun heidän
kimppuunsa käydään suurilla voimilla, mutta sopivan hetken tullen
hyökkäävät ne taas uudelleen. Näin ovat tehneet guerillasit Espanjassa,
vuoriheimot Kaukasiassa ja näin tekivät venäläiset 1812. Tämän
luontaista sotaa on sanottu partiosodaksi ja luultu, että tämä nimi
selittää myöskin sen tarkotuksen. Mutta tämmöinen sota ei kuitenkaan
sovi minkäänlaisiin sääntöihin, vaan se on päinvastoin tunnetun ja
erehdyksistä vapaaksi tunnustetun taktillisen säännön suora vastakohta.
Tämä sääntö sanoo, että hyökkääjän on sijotettava joukkonsa sillä
tavoin, että hän olisi taistelun aikana vihollistaan voimakkaampi.

Partiosota (aina menestyksellinen, kuten historia osottaa) on tämän
säännön suora vastakohta.

Tämä vastakohta johtuu siitä, että sotatiede pitää sotajoukkojen
voimana niiden juhlallisen suurta lukumäärää. Sotatiede sanoo, että
kuta enemmän on sotaväkeä, sen enemmän on voimaakin. _Les gros
bataillons ont toujours raison_.[86]

Näin väittäessään menettelee sotatiede samoin kuin se mekaniikka, joka
perustuen voimien tarkastamiseen ainoastaan niiden massoihin nähden,
sanoisi, että voimat ovat yhtäsuuret tai erisuuret keskenään siksi,
että niiden massat ovat yhtä suuret tai erisuuret.

Voima (liikkeen paljous) on massan vaikutus nopeuteen.

Sota-asioissa on sotajoukkojen voima massan vaikutus johonkuhun
tuntemattomaan x:ään.

Sotatiede, joka näkee historiasta lukemattoman paljon esimerkkiä siitä,
että sotajoukkojen massa ei satu yhteen voiman kanssa ja että pienet
joukko-osastot voittavat suuria, tunnustaa hämärästi tuon tuntemattoman
kertojan olemassaolon ja koettaa etsiä sitä milloin geometrisesta
rakennelmasta, milloin asestuksesta, milloin taas, ja tavallisimmin,
sotapäällikköjen nerokkuudesta. Mutta ei yhdenkään näiden kertojan
arvojen sijottaminen anna historiallisten tosiseikkojen mukaisia
tuloksia.

Mutta kuitenkaan ei tarvita muuta kuin irtautua sankarien eduksi
vakiintuneesta valheellisesta katsantokannasta niiden määräyksien
tehokkaisuuteen nähden, joita korkeimmat päälliköt sodan aikana
antavat, niin löydämme tuon tuntemattoman x:n.

Tämä x on sotajoukon mieliala, s.o. kaikkien niiden ihmisten suurempi
tai pienempi halu tapella ja antautua vaaroihin, jotka muodostavat
sotajoukon, kokonaan riippumatta siitä, tappelevatko ihmiset nerojen
tai nerottomien johdolla, kahdessa tai kolmessa linjassa, nuijilla tai
pyssyillä, jotka ampuvat 30 laukausta minuutissa. Ne ihmiset, joilla on
suurin halu tapella, osaavat aina valita parhaimman tappeluasennon.

Sotajoukon mieliala on se massan kertoja, joka antaa voiman
vaikutuksen. Sotajoukon mielialan, tuon tuntemattoman kertojan
määrääminen ja arvon ilmaiseminen on tieteen tehtävä.

Tämä tehtävä on mahdollinen vain silloin, kun me lakkaamme
mielivaltaisesti sijottamasta koko tuntemattoman x:n arvon asemasta
niitä seikkoja, joiden nojalla ilmenee voima, kuten sotapäällikön
käskyjä, asestamista j.n.e,, ja joita me pidämme kertojan arvona, vaan
sen sijaan säilytämme tuntemattoman täydellisen kokonaisena, s.o.
suurempana tai pienempänä haluna tapella ja antautua vaaroihin. Vasta
sitte, kun tunnettuja historiallisia tosiseikkoja ilmaistaan
verrantojen kautta, voidaan toivoa, että tuon tuntemattoman
suhteellisesta arvosta saadaan määrätyksi myöskin itse tuntematon.

Jos kymmenen miestä, pataljoonaa tai divisioonaa taistellessaan
viidentoista miehen, pataljoonan tai divisioonan kanssa on päässyt
voitolle, s.o. surmannut ja ottanut nämä vangiksi viimeiseen mieheen
asti, jota vastoin he itse ovat menettäneet neljä eli siis yhdeltä
puolen on tuhoutunut neljä ja toiselta viisitoista, niin saadaan neljä
suhteelliseksi viiteentoista ja siis 4x = 15y ja tästä x:y = 15:4. Tämä
verranto ei ilmaise tuntemattoman arvoa, mutta se ilmaisee kahden
tuntemattoman suhteen. Ja jos sijotetaan eri luontoisia historiallisia
yksikköjä (taisteluja, sotia, sodan jaksoja) tämmöisiin verrantoihin,
niin saadaan semmoisia lukumääriä, joissa täytyy olla olemassa lakeja
ja joista näitä lakeja voidaan löytää.

Se taktillinen sääntö, että hyökätessä on liikuttava suurin joukoin ja
peräytyessä hajallaan, vahvistaa itsetiedottomasti vain sen totuuden,
että sotajoukon voima perustuu sen mielialaan. Ihmisten johtamiseen
luotisateeseen tarvitaan paljoa enemmän kuria, joka on saavutettavissa
vain massoissa vallitsevan mielialan avulla, kuin hyökkäävän vihollisen
torjumiseen. Mutta tämä sääntö, jota noudattaessa jätetään huomioon
ottamatta sotajoukon mieliala, osottautuu myötäänsä vääräksi ja se
sotii erityisen räikeästi todellisuutta vastaan varsinkin silloin, kun
sotaväen mieliala on hyvin voimakas tahi masennuksissa -- kaikissa
kansansodissa.

Kun ranskalaiset pakenivat 1812, ajautuivat he yhteen rykelmään, vaikka
heidän olisi pitänyt taktiikan mukaan puolustautua eri joukoin, sillä
sotaväen mieliala oli niin lamassa, että ainoastaan paljous piti
sotaväkeä koossa. Venäläisten olisi sitävastoin pitänyt taktiikan
mukaan hyökätä suurena joukkona, mutta todellisuudessa he jakautuvat
pieniin osiin, sillä mieliala oli niin voimakas, että yksityiset
henkilöt löivät kenenkään käskemättä ranskalaisia eikä kenenkään
tarvinnut heitä pakottaa antautumaan vaaroihin ja vastuksiin.




III.


Niin sanottu partiosota alkoi vihollisen päästyä Smolenskiin.

Ennen kuin meidän hallituksemme oli virallisesti ryhtynyt partiosotaan,
oli jo tuhansittain vihollisen väkeä, jälelle jääneitä sotarosvoja,
muonanhankkijoita y.m. kaatunut kasakkojen ja musikkojen iskuista,
jotka nujersivat vihollisia yhtä itsetiedottomasti kuin koirat repivät
hengiltä villiytyneen kulkukoiran. Denis Davidof käsitti ensimäisenä
venäläisen vaistonsa avulla sen kammottavan nuijan merkityksen, joka
sotataidon säännöistä välittämättä kaatoi ranskalaisia ja hänelle
lankeaa kunnia siitä, että hän otti ensimäisen askeleen tämän
sodankäyntitavan laillistuttamisessa.

24 p:nä elokuuta muodostettiin ensimäinen, Davidovin, partiojoukko ja
kohta tämän jälkeen ryhdyttiin muodostamaan monia muita. Kuta
pitemmälle sota edistyi, sitä suuremmaksi kasvoi näiden joukkojen
lukumäärä.

Partiomiehet pirstoivat suurta armeijaa osittain. He korjasivat ne
varisseet lehdet, jotka itsestään putoilivat kuivuneesta puusta,
Ranskan armeijasta, vaan toisinaan pudistelivat he itse puutakin.
Lokakuussa, silloin kun ranskalaiset pakenivat Smolenskiin, oli
olemassa eri kokoisia ja -luontoisia partiokuntia sadottain. Oli
semmoisia, jotka jäljittelivät armeijan kaikkia sodankäyntitapoja
jalkaväkineen, tykistöineen, esikuntineen ja elämän mukavuuksineen, oli
pelkkiä kasakka- ja ratsupartiokuntia, oli pieniä, koottuja, jalka- ja
hevoskuntia ja oli musikkojen ja suurtilallisten partiokuntia, joista
ei kukaan tiennyt. Jonkun partiokunnan päällikkönä oli kirkonpalvelija,
joka otti kuukaudessa useita satoja vankeja ja jonkun toisen
kylänvanhimman eukko Vasilisa, joka surmasi satoja ranskalaisia.

Lokakuun viimeisinä päivinä kiehui partiosota kuumimmillaan. Se tämän
sodan kausi, jolloin partiomiehet itsekin ihmettelivät rohkeuttaan,
pelkäsivät joka hetki joutuvansa ranskalaisten saarroksiin ja käsiin ja
hevosia riisumatta ja melkein koskaan satulasta laskeutumatta
piileskelivät metsissä odottaen joka hetki takaa-ajoa, oli jo ohi. Nyt
oli partiosota vakiutunut ja kaikille oli käynyt selväksi, mitä
ranskalaisille voitiin tehdä ja mitä ei. Nyt pitivät enää vain niiden
joukkojen päälliköt, jotka sääntöjen mukaisesti liikuskelivat
esikuntineen loitolla ranskalaisista, monia asioita mahdottomina.
Pienet partiojoukot, jotka jo kauan sitte olivat alkaneet toimia ja
joilla oli hyvä kokemus ranskalaisista, pitivät mahdollisena sitä, jota
suurien joukkojen päälliköt eivät uskaltaneet edes ajatellakaan.
Kasakat ja musikat, jotka puikkelehtivat ranskalaisten seassa, olivat
sitä mieltä, että nyt jo oli kaikki mahdollista.

Denisof, joka hänkin oli partiomiehiä, oli 22 p:nä lokakuuta
joukkoineen kuumimmassa partiotouhussa. Aamusta alkaen oli hän ollut
miehineen kulussa. Hän oli koko päivän vaaniskellut maantien varrella
olevissa metsissä erästä suurta, Smolenskiin menossa olevaa
ranskalaista kuormastoa, jossa kuletettiin tykistötarpeita ja
venäläisiä sotavankeja vahvan vartioväen turvissa ja joka oli eronnut
muista joukoista, kuten vakoojien ja vankien puheista oli saatu tietää.
Tästä kuormastosta eivät tienneet ainoastaan Denisof ja Dolohof (hänkin
partiomies, jolla oli pieni joukko), joka liikuskeli Denisovin
lähettyvillä, vaan myöskin suurten joukkojen päälliköt esikuntineen.
Kaikki tiesivät tästä kuormastosta ja hijoivat sille hampaitaan, kuten
Denisof sanoi. Kaksi suuren joukon päällikköä, toinen puolalainen
toinen saksalainen, lähetti melkein samaan aikaan Denisoville
kehotuksen yhtyä heidän joukkoihinsa, jotta olisi käyty kuormaston
kimppuun.

-- Jokos, en minäkään enää ole maitoparta, -- sanoi Denisof kenraalien
kirjeet luettuaan ja hän kirjotti saksalaiselle, että vaikka hän
sydämestään haluaakin antautua niin urhoollisen ja mainehikkaan
kenraalin johtoon, täytyy hänen kuitenkin riistää itseltään tämä onni,
koska hän jo on ruvennut puolalaisen kenraalin palvelukseen. Tälle
kenraalille kirjotti hän samalla tavalla ilmottaen, että hän jo on
ruvennut saksalaisen kenraalin palvelukseen. Järjestettyään asiat tällä
tavalla aikoi Denisof ylemmille päälliköille mitään ilmottamatta tehdä
hyökkäyksen Dolohovin kanssa ja ottaa kuormaston vähillä voimillaan. 22
p:nä lokakuuta oli kuormasto matkalla Mikulinon kylästä Shamshevon
kylään. Näiden kylien välisen tien vasemmalla puolella oli suuria
metsiä, jotka paikoin ulottuivat aivan tiehen saakka, vaan toisin
paikoin loittonivat tiestä virstan, jopa pitemmänkin matkan päähän.
Näissä metsissä oli Denisof liikkunut koko päivän joukkoineen milloin
painuen syvemmä metsän umpeen, milloin tullen metsän rinteeseen
voidakseen myötäänsä pitää silmällä maantietä myöten kulkevia
ranskalaisia. Muutamat Denisovin kasakat olivat siepanneet aamulla
lähellä Mikulinon kylää, semmoisessa kohden, jossa metsä ulottui aivan
maantiehen saakka, kaksi likaan juuttunutta ranskalaista kuormaa,
joissa oli ratsuväen satuloita. Siitä saakka iltaan asti ei partiokunta
tehnyt enää yhtään hyökkäystä, vaan piti silmällä ranskalaisten
liikkeitä. Ranskalaisten oli häiritsemättä annettava päästä Shamshevon
kylään ja vasta sitte, kun Denisoviin oli yhtynyt Dolohof, jonka oli
määrä saapua illan suussa neuvottelemaan erääseen vahtitupaan metsään
(virstan päässä Shamshevosta), oli aamun sarastaessa hyökättävä
kahdelta puolen kuin lumipyry ranskalaisten kimppuun ja surmattava ja
vangittava kaikki yhdellä kertaa.

Kahden virstan päähän Mikulinon kylästä jätettiin erääseen kohtaan,
jossa metsä antoi maantiehen saakka, kuusi kasakkaa, joiden piti heti
antaa sana muille, kun uusia ranskalaisia kolonnia ilmestyisi näkyviin.

Shamshevon etupuolella oli Dolohovin niin ikään tutkittava tie ja
saatava selville, kuinka pitkän matkan päässä oli muita ranskalaisia
joukkoja. Kuormaston mukana arveltiin olevan 1,500 miestä. Denisovilla
oli 200 miestä, Dolohovilla lienee ollut saman verran. Vihollisen
ylivoimaisuus ei kuitenkaan pelottanut Denisovia. Yksi seikka täytyi
hänen kuitenkin vielä saada tietää ja se oli se, mitä väkeä
ranskalaiset oikeastaan olivat. Tätä varten oli Denisovin pakko saada
käsiinsä _kieli_ (siepata joku mies vihollisen kolonnasta).
Aamullinen hyökkäys kuormien kimppuun oli suoritettu niin rutosti, että
kaikki kuormia saattavat ranskalaiset oli surmattu ja elävänä oli saatu
vain eräs rumpali-poikanen, joka oli ollut muita jälempänä ja joka ei
tiennyt kerrassaan mitään siitä, mitä väkeä kolonnassa oli.

Uutta hyökkäystä piti Denisof vaarallisena, sillä se olisi nostanut
häläkän koko kolonnassa ja sen vuoksi hän lähetti partiokuntaansa
kuuluvan musikka Tihon Shtsherbatovin edeltäpäin Shamshevoon
sieppaamaan, jos mahdollista, edes yhden siellä olevista ranskalaisista
etujoukon majotusmiehistä.




IV.


Oli lämmin, sateinen syyspäivä. Taivas ja sen ääri olivat samean veden
väriset. Toisinaan laskeutui sade sumuna, toisin vuoroin hurahteli sade
viistoon suurina karpaloina.

Denisof, jolla oli päällä huopaviitta ja päässä korkea karvalakki,
joista valui vettä, ratsasti laihaksi kutistuneella rotuhevosella.
Hänen naamansa oli vetäytynyt tuiskuavasta sateesta ryppyyn ja hän piti
päätään viistossa samoin kuin hänen hevosensakin. Denisof tähysteli
huolestuneen näköisenä eteensä. Hänen kuihtuneet kasvonsa, joita peitti
lyhyt, tuuhea, musta parta, näyttivät vihaisilta.

Denisovin rinnalla ratsasti kookkaalla, kylläisellä donilaisella
kasakkakapteeni, hänen apulaisensa, niin ikään huopaviitta päällä ja
korkea karvalakki päässä.

Kasakkakapteeni Lovaiski kolmas oli pitkä, litteä kuin lauta,
vaaleakasvoinen ja vaaleaverinen mies, jonka pienet silmät olivat
kapeat ja sekä kasvoilla että asennossa levollisen itsetyytyväinen
ilme. Vaikkei voinutkaan sanoa, mikä oli erikoista miehessä ja
hevosessa, näki kuitenkin ensi katsahduksella kasakkakapteeniin ja
Denisoviin, että Denisovin oli märkä ja vaikea olla ja että Denisof oli
mies, joka oli istuutunut hevosen selkään, jota vastoin kapteeniin
katsoessa huomasi, että hänen oli yhtä mukava ja helppo olla kuin
muulloinkin ja ettei hän ollut mies, joka oli istuutunut hevosen
selkään, vaan mies, joka oli hevosen kanssa sama, kaksinkertaisen
voiman suurentama olento.

Vähän matkaa heidän edellään paarusti likomäräksi kastunut musikkaopas
harmaa kauhtana päällä ja valkea patalakki päässä.

Jälelläpäin ratsasti laihalla, hinterällä, pienellä kirgisiläisellä
hevosella, jolla oli äärettömän tuuhea häntä ja harja ja suupielet
verille kiskottu, nuori upseeri sininen ranskalainen sinelli päällä.

Hänen rinnallaan ratsasti eräs husari, jonka takana hevosen lautasilla
istui eräs poika ranskalaisen sotamiehen puku päällä ja sininen
tasapäälakki päässä. Poika piteli kylmästä punottavin käsin kiinni
husarista, heilutteli jalkojaan, jotta ne olisivat lämmenneet ja
katseli silmät harallaan ihmeissään ympärilleen. Tämä oli aamulla
otettu ranskalainen rumpali.

Taempana ratsasti kapeaa, röykkelikölle ajettua tietä myöten kolmi- ja
nelikunnin husareja ja sitte kasakkoja kuka huopaviitassa, kuka
ranskalaisessa sinellissä, kuka loimi korvissa. Sekä rautiot että
tummanruskeat hevoset näyttivät mustilta niistä valuvan veden tähden.
Hevosten kaulat näyttivät omituisen hoikilta vettyneiden harjojen
tähden. Hevoset höyrysivät. Puvut, satulat, ohjat, kaikki olivat märät,
käyneet näljäisiksi ja happamen hajuisiksi, samoin kuin maa ja
varisseet lehdet, jotka peittivät tien. Miehet istuivat kyyhällään ja
koettivat olla liikahtamatta lämmittääkseen sitä vettä, joka oli
tunkeutunut ruumiiseen saakka ja estääkseen pääsemästä uutta, kylmää
vettä istuimien ja kintereiden alle ja niskaan. Kasakkarivin keskellä
keikkui kantoja ja oksia vasten rymisten ja veden täyttämissä
raitioissa pulisten kaksi kuormaa, joita vetivät ranskalaiset ja näiden
viereen valjastetut satulaselkäiset kasakkahevoset.

Denisovin hevonen koetti kiertää erästä keskellä tietä olevaa rapakkoa
ja viskautui syrjään, jolloin Denisovin polvi iskeytyi puuta vasten.

-- Äh, piru! -- kivahti Denisof vihaisesti ja sivalsi hammasta purren
pari kolme kertaa hevostaan ruoskalla, jolloin rapaa roiskui sekä
häneen että läheisiin tovereihin.

Denisof oli pahalla tuulella sekä sateesta että nälästä (aamusta saakka
ei ollut kukaan syönyt mitään), mutta varsinkin siitä, ettei
Dolohovilta ollut saapunut minkäänlaista tietoa ja ettei kuulunut
takasin kieltä noutamaan lähetettyä musikkaa.

"Tuskinpa saadaan toista tämmöistä tilaisuutta hyökätä kuormaston
kimppuun. Yksinään on liian vaarallista hyökätä ja jos jättää toiseen
päivään, sieppaa joku suuri partiojoukko saaliin ihan nenän alta",
ajatteli Denisof myötäänsä edellepäin tähystellen, josta hän luuli
tulevan Dolohovin odotetun lähetin.

Kun oli tultu erään aukeaman kohdalle, josta näkyi kauas oikealle,
pysähtyi Denisof.

-- Joku ajaa, -- sanoi hän.

Kapteeni katsoi Denisovin osottamalle suunnalle.

-- Ajajia on kaksi, upseeri ja kasakka. Mutta ei ole
_edellytettävää_, että sieltä tulisi itse everstiluutnantti, --
virkkoi kapteeni, joka käytti mielellään kasakoille outoja sanoja.

Tulijat laskeutuivat mäen alle ja katosivat näkyvistä, vaan muutaman
hetken perästä nousivat taas näkyviin. Etumaisena ratsasti neliä
upseeri, joka hosui hevostaan nagaikalla. Hänen tukkansa oli pörrössä,
mies aivan likomärkä ja housut soljuneet ratsastuksesta polvien
yläpuolelle. Hänen jälessään tulla huristi kasakka jalustimissa
seisten. Upseeri, joka oli aivan nuori poika, kasvot leveät,
punaposkiset ja silmät vilkkaat ja iloiset, ratsasti Denisovin luo ja
antoi hänelle märän kirjeen.

-- Se on kenraalilta, -- sanoi upseeri, -- anteeksi, ettei se ole ihan
kuiva...

Denisof otti kirjeen tuikean näköisenä ja rupesi sitä aukasemaan.

-- Meille vakuutettiin moneen kertaan, että matka olisi vaarallinen, --
sanoi upseeri kasakkakapteenille sillä aikaa, kun Denisof luki
saamaansa kirjettä. -- Me olimme muuten varuillamme, Komarof ja minä,
-- lisäsi hän kasakkaan osottaen. -- Meillä on kummallakin kaksi
pistoo... Mikäs tuo on? -- kysyi hän nähtyään ranskalaisen rumpalin. --
Vankiko? Oletteko jo ehtineet tapella? Saako hänen kanssaan puhella?

-- Rostof! Petja! -- huudahti samassa Denisof silmäiltyään kirjeen
loppuun. -- No, miksi et ole sanonut, kuka olet? -- ja Denisof ojensi
hänelle hymyillen kätensä.

Upseeri oli Petja Rostof.

Petja oli koko matkan ajan miettinyt, että hän käyttäytyisi Denisovin
seurassa aikamiehen ja upseerin tavoin ja olematta tietävinään mitään
heidän entisestä tuttavuudestaan. Mutta niin pian kun Denisof oli
hänelle naurahtanut, kirkastuivat heti Petjan kasvot, hän punastui
ilosta ja unohti aikomansa virallisuuden. Hän alkoi jutella, kuinka
hänen matkansa oli käynyt aivan läheltä ranskalaisia, kuinka iloinen
hän oli, kun oli saanut suoritettavakseen tärkeän tehtävän, että hän jo
oli saanut tapella Vjasman taistelussa ja että eräs husari oli
erityisesti kunnostanut siellä itseään.

-- Onpa hauska tavata sinua, -- keskeytti hänet Denisof, jonka kasvot
vetäytyivät taas huolestuneiksi.

-- Mihail Feoklititsh, -- sanoi hän kasakkakapteenille, -- tämä on
siltä samalta saksalaiselta. Hän palvelee saksalaisen väessä.

Ja Denisof kertoi kasakkakapteenille, että äsken saatu kirje sisälsi
entisen vaatimuksen liittyä saksalaisen kenraalin joukkoon kuormaston
kimppuun hyökkäämistä varten.

-- Jollei kuormasta ole huomenna meidän käsissämme, riistää hän sen
meidän nenämme alta, -- päätti hän.

Sillä aikaa kun Denisof puheli kasakkakapteenin kanssa, koetti Petja,
joka joutui hämilleen Denisovin kylmästä sävystä ja luuli tuon sävyn
johtuvan hänen housujensa kummallisesta asusta, suoristaa kohonneita
housujaan sinellin alla, ettei kukaan olisi sitä huomannut, mutta koko
ajan hän koetti pysytellä niin sotaisen näköisenä kuin mahdollista.

-- Saanko minä mitään käskyä herra everstiltä, -- kysyi Petja
Denisovilta nostaen kätensä ohimolleen ja näytellen siten adjutantin
osaa kenraalin edessä, -- vai onko minun jäätävä herra everstin luo?

-- Käskyäkö? -- toisti Denisof ajatuksissaan. -- Voitko sinä jäädä
tänne huomiseen saakka?

-- Kyllä, mielelläni... Saanko jäädä teidän luoksenne? -- huudahti
Petja.

-- Mutta minkälaisen käskyn on kenraali antanut sinulle, palatako heti
takasin? -- kysyi Denisof.

Petja punastui.

-- Hän ei antanut minkäänlaista käskyä, minä luulen, että saan jäädä,
-- sanoi hän epäröivästi.

-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Denisof.

Sitte hän kääntyi miehiinsä ja käski näiden mennä metsään vahtituvalle,
jonne oli päätetty kokoutua levähtämään, vaan upseerin, jolla oli
kirgisiläinen hevonen (tämä upseeri toimitti adjutantin tehtäviä),
etsimään Dolohovia, ottamaan selon, missä hän oli ja tulisiko illalla.
Denisof itse aikoi lähteä kasakkakapteenin ja Petjan kanssa metsän
laiteeseen Shamshevon kohdalle ottamaan vihiä siitä paikasta, johon
ranskalaiset asettuisivat ja johon hyökkäys oli huomenna tehtävä.

-- No, pitkäparta, -- sanoi Denisof opasmusikalle, -- vieppäs
Shamshevoon.

Denisof, Petja ja kasakkakapteeni, joita seurasi muutamia kasakkoja ja
se husari, joka kuletti ranskalaista poikaa, läksivät ratsastamaan
vasemmalle rotkon yli metsän reunaa kohti.




V.


Sade oli tauonnut, ainoastaan sumua laskeutui vielä ja vesipisaroita
putoili puiden oksista. Denisof, Petja ja kasakkakapteeni ratsastivat
ääneti musikan jälestä, joka kuulumattomin askelin paarusti virsuissaan
metsän rinnettä kohti.

Kun he olivat päässeet eräälle loivalle rinteelle, pysähtyi musikka,
vilkasi ympärilleen ja suuntasi kulkunsa harvenevaa metsän laitaa
kohti. Hän pysähtyi erään suuren tammen viereen, joka ei vielä ollut
luonut lehtiään ja viittasi salaperäisesti kädellään tulemaan luokseen.

Denisof ja Petja ajoivat hänen luokseen. Siltä paikalta, johon musikka
oli pysähtynyt, näkyi ranskalaisia. Metsän laidasta ulottui eteenpäin
loivana kumpareena toukopelto. Oikealta näkyi jyrkän notkon takaa pieni
kylä pahanen ja pieni herrastalo luhistuneine kattoineen. Kylässä,
herrastalossa, sen ympärillä, puutarhassa, kaivojen ja lammen luona ja
pitkin sillalta kylään nousevaa tietä näkyi häälyvän sumun seassa
liikkuvan väkeä, joka oli noin 200 sylen päässä. Kuului selvästi
vieraskielisiä huutoja miesten kesken ja myöskin hevosille, jotka
kiskoivat kuormia mäkeä ylös.

-- Tuokaa vanki tänne, -- sanoi Denisof matalalla äänellä laskematta
ranskalaisia silmistään.

Kasakka laskeutui hevosen selästä, otti alas pojan ja meni hänen
kanssaan Denisovin luo. Denisof kyseli ranskalaisiin osottaen, mitä
joukkoja mitkin olivat. Poika katsoi kohmettuneet kädet taskussa ja
harittavin silmin niin peloissaan Denisoviin, että vaikka hän
näyttikin haluavan sanoa kaikki, minkä tiesi, sotkeutui hän kokonaan
vastauksissaan eikä osannut muuta kuin myöntää sen, mitä Denisof kysyi.
Denisof kääntyi äkäisenä kasakkakapteeniin ja ilmaisi tälle omat
arvelunsa.

Petja käänteli nopeasti päätään milloin minnekin päin, katsoi vuoroin
ranskalaiseen poikaan, vuoroin Denisoviin, vuoroin kasakkakapteeniin ja
kylässä ja tiellä liikkuviin ranskalaisiin, ikään kuin hänellä olisi
ollut jotain tärkeää silmällä pidettävää.

-- Tulipa Dolohof tahi ei, on hyökkäys tehtävä!... Vai mitä? -- sanoi
Denisof iloisesti välkähtävin silmin.

-- Paikka on sopiva, -- virkkoi kasakkakapteeni.

-- Jalkaväki lähetetään alakäteen soitse, -- jatkoi Denisof, -- se
hiipii puutarhalle, vaan te ajatte kasakkoinenne tuolta, -- Denisof
osotti kylän takana olevaa metsää, -- ja minä lähden husareineni
täältä. Merkkinä olkoon laukaus...

-- Noroa myöten ei käy laatuun, se on vetelää, -- huomautti
kasakkakapteeni. -- Hevosia upottaa, pitää kiertää vasemmittain...

Heidän tällä tavoin puoliääneen neuvotellessaan kuului notkosta läheltä
lampea pamahdus, pölähti savuhattara, pamahti toinen laukaus ja samassa
kuului satojen ranskalaisten kovaa, iloiselta kajahtavaa huutoa. Ensi
hetkenä hypähti Denisof ja kasakkakapteeni taapäin. He olivat niin
lähellä ranskalaisia, että heistä tuntui ranskalaisten laukaukset ja
huudot olleen kohdistetut heihin. Mutta heitä ne eivät kuitenkaan
tarkottaneet. Alhaalla suota myöten juoksi eräs mies, jolla oli päällä
jotain punaista. Ranskalaiset olivat nähtävästi ampuneet häntä ja
huutaneet hänelle.

-- Sehän on meidän Tihon, -- sanoi kasakkakapteeni.

-- Niin, totta vieköön, onkin!

-- Aika lurjus! -- virkkoi Denisof.

-- Pääsee kun pääseekin, -- sanoi kasakkakapteeni silmiään siristäen.

Mies, jota he sanoivat Tihoniksi, oli tällä välin juossut joelle,
roiskahti veteen, että pisarat pärskyivät, katosi tuokioksi näkyvistä,
vaan nousi sitte likaisesta vedestä mustana ryömilleen, kapusi toiselle
rannalle ja iäksi juoksemaan edelleen. Takaa-ajavat ranskalaiset
pysähtyivät.

-- Sukkela mies, -- virkkoi kasakkakapteeni.

-- Senkin oinas! -- sanoi Denisof entisen äreästi. -- Missä se on
kuhnaillut koko ajan?

-- Kuka hän on? -- kysyi Petja.

-- Meidän vakoojamme. Lähetin hänet hakemaan kieltä.

-- Aivan niin, -- virkkoi Petja päätään nyökäyttäen ikään kuin hän
olisi tiennyt koko jutun, vaikkei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa.

       *       *       *       *       *

Tihon Shtsherbatof oli partiokunnan tärkeimpiä miehiä. Hän oli
kotoisin Pakrovskojen kylästä. Kun Denisof partioretkiensä alussa oli
saapunut Pokrovskojeen, kutsui hän tavallisuuden mukaan puheilleen
kylänvanhimman ja kysyi tältä, mitä kylässä tiedettiin ranskalaisista.
Kylänvanhin vastasi samaan tapaan kuin muutkin kylänvanhimmat itseään
puolustellen, ettei heillä ole mitään tietämistä. Mutta kun Denisof oli
selittänyt, että hänen tarkotuksensa oli lyödä ranskalaisia ja kun hän
oli kysynyt, oliko ranskalaisia kurkkinut niillä main, vastasi
kylänvanhin, että ranskalaisia sissejä oli kyllä käynyt, vaan että
heidän kyläläisistään ainoastaan Tishka Shtsherbatof oli askaroinut
niillä asioilla. Denisof kutsutti luokseen Tihonin, kiitteli häntä
hänen toimistaan ja lausui kylänvanhimman kuullen muutamia sanoja siitä
uskollisuudesta tsaaria ja isänmaata kohtaan ja vihasta ranskalaisia
kohtaan, jota jokaisen isänmaan pojan tuli osottaa.

-- Me emme tee ranskalaisille pahaa, -- sanoi Tihon, joka näytti
hätääntyneen Denisovin sanoista. -- Me olemme muuten ilmanaikojaan
ilkamoineet heidän kanssaan. Sissejä on surmattu parisenkymmenen
paikoille, mutta muuhun ei ole puututtu, ei tartuttu...

Kun Denisof, joka oli kokonaan unohtanut Tihonin, läksi seuraavana
päivänä Pokrovskojesta, ilmotettiin hänelle, että Tihon oli
lyöttäytynyt joukkoon ja pyytänyt päästä mukaan. Denisof suostui
pyyntöön.

Alussa teki Tihon rengin töitä, keräsi nuotiopuita, kantoi vettä, nylki
hevosia j.n.e., mutta kohtapuoleen tuli hänestä hyvin innokas ja
taitava partiomies. Hän kulki öisin saaliin haussa ja kuletti joka
kerran ranskalaisia vaatteita ja aseita, vaan kun käskettiin
kaappaamaan vankeja, toi hän niitäkin. Viimein Denisof pidätti Tihonin
rengin töistä, rupesi pitämään häntä mukanaan retkillä ja määräsi hänet
kasakkajoukkoonsa.

Tihon ei pitänyt ratsastuksesta, jonka vuoksi hän kulki aina jalan,
mutta pysyi kuitenkin aina ratsumiesten kintereillä. Hänen aseinaan oli
musketti, jota hän piti enemmän pilanpäiten, keihäs ja kirves, jota hän
käytti niin kuin susi käyttää hampaitaan, joilla se tavottaa turkistaan
kirpun yhtä helposti kuin rouskuttelee paksuja luita. Tihon oli yhtä
taitava halkasemaan yhdellä väkevällä kirveen iskulla kokonaisen hirren
kuin veistämään kirvestä hamarasta pidellen hienoja puikkoja ja
näpertelemään puulusikoita. Denisovin joukossa oli Tihonilla erityinen
poikkeusasemansa. Kun oli tarvis tehdä jotain erityisen vaikeaa ja
törkyistä -- puskea hartioin kuorma irti liasta, kiskoa hevonen
hännästä suosta, nylkeä hevosia, hiipiä ihan ranskalaisten keskeen,
taivaltaa päivässä 50 virstaa -- kaikki osottivat silloin naureskellen
häntä.

-- Se poika ei pelkää piruakaan ja tekee vaikka mitä, -- sanottiin
hänestä.

Kun Tihon kerran vangitsi erästä ranskalaista, ampui tämä häntä
pistoolilla ja osui selän pehmeään alapäähän. Tästä haavasta, jota
Tihon paranteli ainoastaan viinalla sekä sisällisesti että
ulkonaisesti, laskettiin koko joukossa mitä veikeintä pilaa, jota Tihon
kuunteli mielellään.

-- No veli, vieläkö syyhyttää? Vai joko köntisti käppyrään? --
nauroivat hänelle kasakat.

Tihon köykistelihe piloillaan ja vääristeli naamaansa osottaakseen muka
olevinaan suutuksissaan ja manasi ranskalaisia mitä hassunkurisimmilla
haukkumasanoilla. Tämä tapaus sai aikaan vain sen, että Tihon
haavastaan parannuttuaan kuletti hyvin harvoin vankeja.

Tihon oli partiokunnan hyödyllisin ja rohkein mies. Hän keksi kaikista
useimmin, milloin oli sopiva hyökätä vihollisen kimppuun eikä kukaan
ryöstänyt ja surmannut niin paljo ranskalaisia kuin hän. Ja tämän
johdosta pitivät kaikki kasakat ja husarit häntä narrinaan eikä Tihon
ollenkaan pannut tätä pahakseen. Edellisenä yönä, kuten sanottu, oli
Denisof lähettänyt Tihonin Shamshevoon kaappaamaan ranskalaista vankia.
Mutta liekö hän vähäksynyt yhden ranskalaisen sieppaamista tai nukkunut
liian myöhään, hiipi hän vasta päivällä pensaiden turvin aivan
ranskalaisten keskeen, jolloin nämä hänet keksivät, kuten Denisof oli
mäeltä nähnyt.




VI.


Keskusteltuaan vielä jonkun aikaa kasakkakapteenin kanssa huomisesta
hyökkäyksestä, jonka Denisof ranskalaisten läheisyyden tähden näytti
lopullisesti päättäneen tehdä, hän käänsi hevosensa ja läksi ajamaan
takasin.

-- No, veliseni, nyt lähdetään kuivautumaan, -- sanoi hän Petjalle.

Oli jo päästy metsässä olevan vahtituvan lähettyville, kun Denisof
pysähtyi ja tähysteli metsään. Puiden välitse läheni heitä suurin,
kepein askelin pitkäkoipinen ja pitkäkätinen mies lyhyt nuttu päällä,
virsut jalassa, kasanilainen hattu päässä, pyssy harteilla ja kirves
vyöllä. Kun tulija huomasi Denisovin, viskasi hän jotain nopeasti
pensaaseen, otti päästään märän hatun, jonka lieret olivat lupallaan,
ja astui päällikön eteen. Hän oli Tihon. Hänen rokonrikkomilta ja
ryppyisiltä kasvoiltaan samoin kuin hänen pienistä viirusilmistäänkin
paistoi iloinen itsekylläisyys. Hän nosti päänsä kekkeästi pystyyn ja
ikään kuin naurua pidättäen loi katseensa Denisoviin.

-- No, missäs sinä olet kuleksinut? -- kysyi Denisof.

-- Missäkö kuleksinut? Ranskalaisia vaanimassa, -- vastasi Tihon
rohkeasti ja nopeasti käheällä, mutta laulavalla bassoäänellä.

-- Mikä pakko sinun oli mennä keskellä päivää? Aasi! Oletko saanut
mitään?...

-- En suinkaan minä ilmankaan, -- vastasi Tihon.

-- No, missä hän on?

-- Minä otin sen ensi töikseni jo aikaiseen aamulla, -- jatkoi Tihon
asettuen seisomaan hajasäärin, -- ja vein metsään. Siellä näin, ettei
miehestä ollut mihinkään. Ajattelin, annahan kun lähden uuden kerran ja
otan kelvollisen.

-- Siinä sen lurjuksen nyt näkee, -- sanoi Denisof kasakkakapteenille.
-- Mikset tuonut häntä tänne?

-- Mitäs mokomaa tuomaan, -- keskeytti Tihon äkäisesti ja nopeasti, --
se oli epäkelpo. Kyllä minä tiedän, minkälaista te tarvitsette.

-- Senkin elukka!... Entä sitte?...

-- Sitte läksin vaaniskelemaan toista, -- jatkoi Tihon, -- hiivin tällä
tavoin hiljaa metsän rinteeseen ja pötkähdin pitkälleni. -- Tihon
laskeutui samassa nopsasti vatsalleen näyttääkseen, miten hän oli
tehnyt. -- Jo tuleekin yksi. Minä ylös ja kiinni mieheen. (Tihon
kavahti riuskasti pystyyn.) Lähdetäänpäs everstin luo, sanoin. Vaan kun
otti ja päästi äläkän! Ja samassa tuli neljä muuta saapuville.
Hyökkäsivät kimppuuni miekan töpelöt käsissä. Silloin minä heilautin
kirvestä näinikään ja huusin: mikäs teitä riivaa, Herra hyvästi
siunatkoon! -- huusi Tihon, huitasi käsillään ja pullisti kasvot
tuimina rintaansa.

-- Kyllä me näimme mäeltä, miten sinä pötkit pakoon rapakkoja myöten,
-- sanoi kasakkakapteeni välkkyvät silmät sirhallaan.

Petjan teki kovasti mieli nauraa, mutta kun hän näki, että toisetkin
pidättivät nauruaan, koetti hänkin pysyä vakavana ja siirteli nopeasti
katsettaan Tihonin kasvoista kasakkakapteenin ja Denisovin kasvoihin
käsittämättä, mitä tämä kaikki merkitsi.

-- Älä hölmistele ensinkään, -- sanoi Denisof vihaisesti rykien. --
Mikset tuonut sitä ensimäistä?

Tihon rupesi kaahnuttamaan toisella kädellä selkäänsä, toisella
päätään, jolloin hänen naamansa yht'äkkiä vetäytyi leveään,
tyhmänsekaiseen irvistykseen, joka paljasti aukon hänen hampaissaan.
Denisof hymähti ja Petja purskahti iloiseen nauruun, johon yhtyi itse
Tihonkin.

-- Niin, niin, se oli aivan kelvoton, sanoi Tihon. -- Puku oli aivan
pahanpäiväinen, mitä sillä semmoisella miehellä ja päälle päätteeksi
oli töykeä. "Ohoh", sanoi se, "minä olen kenraalin poika enkä lähde!"

-- Aasi! -- virkkoi Denisof. -- Minun on tarvis tiedustella...

-- Jo minä siltä tiedustelinkin, -- sanoi Tihon. -- Ei sanonut
tietävänsä paljon mitään. Sanoi olevan paljon heikäläisiä, mutta niistä
ei ole mihinkään, kaikki joutavanpäiväisiä. Ei tarvitse muuta kuin
syläistä, sanoi, niin saatte joka sorkan, -- lopetti Tihon iloisesti ja
päättävästi katsahtaen Denisovin silmiin.

-- Maltahan kun korvennan sinun nahkasi, kyllä sinusta lähtee
viisastelemisen halu, -- sanoi Denisof ankarasti.

-- Mitäs äkäilemistä tässä on, -- puolustelihe Tihon, -- jottako muka
en tuntisi ranskalaisia? Kunhan pimenee, tuon minä sinulle vaikka
kolme, jos tahdot.

-- No, nyt lähdetään, -- sanoi Denisof ja hän ratsasti vahtituvalle
asti tuikeana ja sanaakaan virkkamatta.

Tihon kulki takana ja Petja kuuli, miten kasakat nauroivat hänen
kanssaan ja irvistelivät hänelle joistain saappaista, jotka hän oli
viskannut pensaaseen.

Kun se nauru, johon Petja oli purskahtanut Tihonin sanojen ja
irvistyksen johdosta, oli päättynyt ja Petjan päähän oli välähtänyt,
että Tihon oli surmannut ranskalaisen, tuli Petjan paha olla. Hän
katsahti rumpalipoikaan, jolloin hänen sydäntään oudosti vihlasi. Tätä
outoa tunnetta kesti vain tuokioisen. Hän tunsi, että hänen täytyi
nostaa päänsä pystymmä, reipastua ja kysellä kasakkakapteenilta
merkitsevän näköisenä huomisesta yrityksestä, jotta hän olisi kyllin
arvokas jäsen olemaan siinä seurassa, johon hän oli liittynyt.

Se upseeri, jonka Denisof oli lähettänyt Dolohovin luo, tuli tiellä
heitä vastaan ja kertoi, että Dolohof saapuu kohta ja että Dolohovin
puolesta oli kaikki järjestyksessä.

Denisof tuli yht'äkkiä iloiseksi ja kutsui luokseen Petjan.

-- No, kerroppas nyt minulle itsestäsi, -- sanoi hän.




VII.


Moskovasta lähdettyään oli Petja jättänyt vanhempansa ja matkustanut
rykmenttiinsä, jonka jälkeen hän kohta oli päässyt erään suurta osastoa
komentavan kenraalin ordonanssiksi. Siitä hetkestä asti, kun hänet oli
korotettu upseeriksi ja varsinkin kun hän oli päässyt toimivaan
armeijaan, oli hän ollut alituisessa onnen huumeessa siitä, että hän
nyt oli aikamies ja hän oli myötäänsä jännitetyin mielin koettanut
pitää varansa, ettei vain olisi laiminlyönyt ainoatakaan semmoista
tilaisuutta, jolloin hän olisi voinut osottaa sankariuttaan. Hän oli
hyvin onnellinen siitä, mitä hän oli nähnyt ja kokenut armeijassa,
mutta samalla hänestä tuntui alituisesti, että juuri siellä, missä hän
ei ollut, tapahtui suurimmat asiat ja sai osottaa sankariutta. Ja tämän
vuoksi koetti hän jouduttautua sinne, missä hän ei ollut.

Kun hänen kenraalinsa 21 p:nä lokakuuta oli lausunut haluavansa
lähettää jonkun viemään sanaa Denisoville, oli Petja pyytänyt niin
hartaasti päästä menemään, ettei kenraali ollut voinut kieltää häntä
lähtemästä. Mutta kun Petja oli lähdössä, muistui kenraalin mieleen
Petjan ajattelematon teko Vjasman taistelussa, jolloin Petja oli
ratsastanut ranskalaisten luotisateessa ketjuun ja ampunut siellä
pistoolillaan kaksi laukausta, sen sijaan että hänen olisi pitänyt ajaa
tietä myöten sinne, minne hänet oli käsketty. Tämän johdosta oli
kenraali kieltänyt Petjaa ottamasta osaa mihinkään Denisovin toimiin.
Tästä syystä olikin Petja punastunut ja joutunut hämilleen Denisovin
kysyessä häneltä, saiko hän viipyä. Ennen metsän rinteeseen tuloa oli
Petja ajatellut, että hänen on ehdottomasti täytettävä velvollisuutensa
ja palattava viipymättä takasin. Mutta kun hän näki ranskalaiset, näki
Tihonin ja sai kuulla, että yöllä aivan varmaan tehdään hyökkäys,
päätti hän itsekseen sillä nuorukaisille ominaisella kerkeydellä, jolla
he siirtyvät ajatuksesta toiseen, että hänen kenraalinsa, jota hän
tähän saakka oli suuresti kunnioittanut, oli kehnopäinen saksalainen,
vaan että Denisof, kasakkakapteeni ja Tihon olivat oikeita sankaria ja
että hänen olisi ollut häpeällistä jättää heidät tukalana hetkenä.
Alkoi jo hämärtää, kun Denisof, Petja ja kasakkakapteeni saapuivat
vahtituvalle. Hämärästä häämötti satuloituja hevosia, kasakkoja ja
husareja, jotka pystyttivät telttoja metsänaukeamaan ja virittivät
ilmituleen nuotiota eräässä kuopassa, jottei savu olisi ilmaissut
ranskalaisille heidän olinpaikkaansa. Pienen vahtimajan eteisessä
palotteli eräs kasakka käärityin hihoin lammaslihaa. Majassa oli kolme
Denisovin joukon upseeria, jotka kyhäsivät pöytää ovesta. Petja oli
riisunut pukunsa kuivamaan ja auttoi nyt päivällispöydän kuntoon
panemista.

Kymmenen minuutin kuluttua saatiin pöytä valmiiksi. Se katettiin
liinalla. Pöydällä oli viinaa, rommia, nisuleipää, suolaa ja
lammaspaistia.

Istuessaan muiden upseerien seurassa ja kiskoessaan rasvaa valuvine
sormineen tuoksuavaa, rasvaista lammaspaistia oli Petjan vallannut
lapsellinen riemu ja hän tunsi hellää rakkautta kaikkia kohtaan ja oli
varma siitä, että muut tunsivat samallaista rakkautta häntä kohtaan.

-- Mitä arvelette, Vasili Fedorovitsh, -- sanoi hän Denisoville, --
eihän se tee mitään, että jään luoksenne päiväksi? -- Ja vastausta
odottamatta vastasi hän itse itselleen: -- onhan minun käsketty
ottamaan asioista selko ja sen minä nyt teenkin... Mutta teidän on
päästettävä minut pahimpaan ... oikeaan ... enkä minä palkinnosta
välitä, kunhan vain saan...

Petja puri hammasta ja katsahti ympärilleen pystypäin ja kädellään
viittoen.

-- Päästettävä pahimpaan... -- toisti Denisof hymähtäen.

-- Minä pyydän pyytämällä, että antaisitte jonkun joukon kokonaan minun
hoteihini, että saisin komentaa, -- jatkoi Petja, -- eihän se merkitse
teille mitään. Ah, tahdotteko veitsen? -- sanoi hän upseerille, joka
halusi leikata paistia.

Hän antoi kääntöpääveitsensä. Upseeri kiitteli veistä.

-- Ottakaa se omaksenne. Minulla on niitä koko joukko... -- sanoi Petja
punastuen, -- Hyvänen aika! Minähän olen kokonaan unohtanut! --
huudahti hän yht'äkkiä. -- Minulla on mainioita rusinoita,
siemenettömiä. Meillä on siellä uusi kaupustelija ja sillä on
erinomaisia tavaroita. Ostin kymmenen naulaa. Minä olen, nähkääs,
tottunut makeaan. Tahdotteko? -- Ja Petja juoksi eteiseen kasakkansa
luo ja toi sieltä pusseja, joissa oli viiden naulan verran rusinoita.
-- Syökää, hyvät herrat, syökää!

-- Ehkä te tahdotte kahvipannun? -- sanoi hän kasakkakapteenille. --
Ostin kaupustelijaltamme mainion kahvipannun. Sillä on kerrassaan
erinomaista tavaraa! Ja se on rehellinen mies ja sehän on pääasia.
Aivan varmaan lähetän teille pannun. Tahi ehkä teiltä ovat loppuneet
tuluskivet, sattuuhan sitä. Minulla on niitäkin, minulla on tuolla (hän
osotti pusseja) sata kappaletta. Ostin ne hyvin huokealla. Ottakaa,
niin paljon kun tahdotte tahi vaikka kaikkikin...

Mutta samassa hän vaikeni ja punastui, sillä hän luuli puhuneensa
liikoja.

Hän rupesi miettimään, oliko hän ehkä tehnyt muitakin tyhmyyksiä ja
muistellessaan päivän tapahtumia johtui yht'äkkiä hänen mieleensä
ranskalainen rumpalipoika. "Hätäkös meillä on, vaan mitenkä lie hänen
laitansa? Mihinkä hän onkaan joutunut? Lienevätkö antaneet edes
ruokaakaan? Ovatkohan ne tehneet hänelle pahaa?" ajatteli hän.
Huomattuaan, että hän oli puhunut puita heiniä tuluskivistä, rupesi
häntä pelottamaan.

"Olisikohan kysyä?" ajatteli hän. "Mutta ne sanoisivat: mitäs lapsi
lapsesta! Minä näytän huomenna, olenko enää lapsi! Mutta hävettää
kysyäkin", ajatteli Petja. "Vaan samapa se, kysyn kuitenkin!" ja
samassa sanoi hän punastuen ja pelästyneenä katsoen upseereihin, joiden
hän luuli ottavan pilkaksi hänen sanansa:

-- Saako kutsua sisään sen pojan, joka on otettu vangiksi ja antaa
hänelle jotain syötävää ... ehkä hän...

-- Tosiaankin, poika parka, -- virkkoi Denisof, joka nähtävästi ei
huomannut mitään häpeällistä Petjan ehdotuksessa. -- Käskekää poika
sisään. Hänen nimensä on Vincent Bosse. Käskekää sisään.

-- Minä menen käskemään, -- sanoi Petja.

-- Mene, mene. Poika pahanen, -- toisti Denisof.

Kun Denisof sanoi nämä sanat, seisoi Petja jo kynnyksellä, mutta
samassa pujottautui hän upseerien välitse Denisovin luo.

-- Sallikaa minun suudella teitä, rakas ystävä, -- sanoi hän. -- Oo,
kuinka hyvä, kuinka hyvä te olette!

Ja suudeltuaan Denisovia hän juoksi portaille.

-- Bosse! Vincent! -- huusi Petja portailta.

-- Ketä te tahdotte, herra? -- kysyi ääni pimeästä.

Petja vastasi tarvitsevansa sitä ranskalaista poikaa, joka äskettäin
oli otettu vangiksi.

-- Ahaa, Vesenniä! -- toisti kasakka.

Kasakat olivat jo muuttaneet pojan nimen Vincentin Vesenniksi ja
musikat ja sotamiehet Visenjaksi.[87] Kumpikin muunnos soveltui hyvin
kuvaamaan pojan keväistä, nuorta ulkomuotoa.

-- Hän oli äsken lämmittelemässä tuolla nuotion ääressä. Visenja hoi,
Visenja! Vesenni! -- kuului pimeästä miehestä mieheen. -- Se on nasakka
poika, -- virkkoi Petjan vieressä seisova husari. -- Me syötimme häntä
taannoin. Pojalla oli nälkä kuin sudella!

Pimeästä kuului askeleita. Rumpalipoika tulla läiskytteli avojaloin
lätäkköjä myöten oven eteen.

-- _Ah c'est vous_! -- sanoi Petja. -- _Voulez vous manger?
N'ayez pas peur, on ne vous fera pas de mal_, -- lisäsi hän
koskettaen pehmeästi ja ystävällisesti pojan kättä. -- _Entrez,
entrez_![88]

-- _Merci, monsieur_,[89] -- vastasi rumpali väräjävällä ja
melkein lapsen äänellä ja rupesi pyyhkimään likaisia jalkojaan
kynnykseen.

Petjan mieli teki sanoa paljokin rumpalille, mutta hän ei uskaltanut.
Hän seisoi hetken aikaa pojan vieressä eteisessä, vaan sitte tarttui
pimeässä pojan käteen ja puristi sitä.

-- _Entrez, entrez_, -- toisti Petja hellästi supattaen.

"Ah, mitä voisin tehdä hänen hyväkseen?" virkkoi Petja itsekseen, avasi
oven ja laski pojan edellään huoneeseen.

Kun poika oli tullut mökkiin, istuutui Petja loitolle hänestä, sillä
Petjasta tuntui alentavalta kiinittää huomiota poikaan. Sen sijaan
kopeloi Petja taskustaan rahoja kahden vaiheella, kävisikö laatuun
antaa niitä pienelle rummuttajalle vai ei.




VIII.


Rummuttajasta, jolle Denisovin käskystä annettiin viinaa ja
lammaspaistia ja jonka Denisof käski pukea venäläiseen pukuun
jättääkseen hänet joukkoonsa, kääntyi Petjan huomio Dolohoviin, joka
nyt saapui mökkiin. Petja oli armeijassa ollessaan kuullut paljon
kerrottavan Dolohovin tavattomasta urhoudesta ja julmuudesta
ranskalaisia kohtaan ja tämän tähden katsoi Petja hellittämättä
Dolohoviin siitä hetkestä pitäen, kun tämä oli mökkiin tullut. Petjan
mieli nousi nousemistaan rohkeammaksi ja hän keikisteli myötäänsä
päätään osottaakseen olevansa kyllin arvokas Dolohovinkin laisen
miehen seurassa.

Dolohovin ulkoasu hämmästytti Petjaa komeudellaan.

Denisovin pukuna oli aina kasakkatakki, hän piti partaa ja hänen
rinnassaan oli Pyhän Ihmeitätekevän Nikolain kuva, jota paitsi hänen
puhetavassaan ja kaikissa liikkeissään osottautui hänen erikoinen
olemuksensa. Dolohof sitä vastoin, joka ennen oli Moskovassa pitänyt
persialaista pukua, oli nyt mitä keikarimaisimman kaartiupseerin
asussa. Hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, hänen päällään oli
puuvillaverhoinen kaartilaisen pitkä takki, Yrjön risti napinlävessä ja
päässä huolellisesti painettu siro lakki. Hän heitti nurkkaan märän
huopaviittansa, astui Denisovin luo ja rupesi ketään tervehtimättä
kyselemään, millä kannalla asiat olivat. Denisof kertoi hänelle
suurempien joukkojen aikeista siepata heidän kuormastonsa, Petjan
lähettämisestä ja siitä, mitä hän oli vastannut kummallekin
kenraalille. Lopuksi kertoi Denisof kaiken sen, minkä tiesi
vihollisjoukosta.

-- Hyvä on, mutta täytyy saada selville, mitä väkeä vihollinen on ja
paljoko niitä on, -- huomautti Dolohof. -- Sen vuoksi on lähdettävä
tiedustelemaan. Kun ei tiedetä varmaan, kuinka paljon vihollisia on, ei
umpimähkään voi lähteä semmoiselle retkelle. Minun tapani on toimia
säntillisesti. Eikö kuka teistä tahtoisi lähteä minun kanssani heidän
leiriinsä. Minulla on tarvittavat puvut.

-- Minä, minä!... Minä lähden kanssanne! -- huudahti Petja.

-- Sinun ei tarvitse ollenkaan lähteä, -- sanoi Denisof ja lisäsi
Dolohoville: -- häntä minä en laske ensinkään.

-- Sepä ihmeellistä! -- huudahti Petja. -- Miksi minä en saisi
lähteä?...

-- Siksi, ettei sinua siellä tarvita.

-- Olkoon miten tahansa, mutta ... mutta ... minä lähden ja sillä hyvä.
Otattehan te minut? -- sanoi hän Dolohoville.

-- Miksikäs en? ... -- vastasi Dolohof hajamielisesti katsellen
ranskalaisen pojan kasvoihin. -- Kauvanko sinulla on ollut tämä
puitukka? -- kysyi hän Denisovilta.

-- Vasta aamusta saakka, hän ei kuitenkaan tiedä mitään. Olen jättänyt
hänet luokseni.

-- Mihinkäs sinä ne muut panet? -- kysyi Dolohof.

-- Mihinkäkö panen? Minä lähetän ne pois kuittia vastaan! -- kivahti
yht'äkkiä Denisof punastuen. -- Minä uskallan sanoa peittelemättä,
ettei minun omallatunnollani ole yhdenkään ihmisen henkeä. Paljoa
helpompi on lähettää 30 tai 300 miestä vartioituina kaupunkiin, kuin
ruveta, totta puhuen, ryvettämään sotilaskunniaansa.

-- Tuollainen lapsellinen puhe sopii paljoa paremmin tuolle nuorelle
kreiville, joka on vasta 16 vanha, mutta ei sinunlaisellesi
partasuulle, -- sanoi Dolohof kylmän ivallisesti.

-- Enhän minä ole sanonut mitään muuta, kuin että lähden kaiken mokomin
mukaanne, -- huomautti Petja arasti.

-- Minulle ja sinulle, veliseni, eivät enää sovi mokomat vehkeet, --
jatkoi Dolohof, jota näytti erityisesti huvittavan puhua asiasta, joka
ärsytti Denisovia. -- Miksi esimerkiksi olet ottanut tuon pojan? --
sanoi hän päätään nyökyttäen. -- Siksikö, että sinun on häntä sääli?
Kyllä ne sinun lähetyksesi kuittia vastaan tunnetaan. Kun sinä lähetät
sata vankia, tulee perille kolmekymmentä. Muut kuolevat nälkään tai
kolhivat saattomiehet heidät hengiltä. Eikö ole yhtä hyvä olla niitä
ottamatta?

Kasakkakapteeni nyökytti välkkyvät silmät sirhallaan hyväksyvästi
päätään.

-- Asia ei liikuta minua ollenkaan eikä siihen kannata hukata sanoja.
Sinä sanot, että kuolevat. Kuolkoot, minun syyni ei se ainakaan ole.

Dolohof purskahti nauruun.

-- Eikö heitä sitte ole käsketty senkin seitsemän kertaa ottamaan
kiinni meitä? Ja kun saavat kiinni, ei siinä auta enemmän sinun kuin
minunkaan ritarillisuuteni -- naru kaulaan ja sillä hyvä. -- Hän oli
hetkisen vaiti. -- Mutta nyt täytyy ruveta käsiksi toimeen. Käskekää
minun kasakkani tänne tavaroineen. Minulla on siellä kaksi ranskalaista
univormua. No, lähdettekö kanssani? -- kysyi hän Petjalta.

-- Minäkö? Tietysti, tietysti, -- huudahti Petja punastuen melkein
kyyneliin saakka ja katsoi Denisoviin.

Dolohovin ja Denisovin kiistellessä siitä, miten vankeja on kohdeltava,
joutui Petja taas ymmälle, sillä hän ei päässyt oikein perille, mistä
he olivat puhelleet. "Jos tunnetut aikamiehet ajattelevat sillä
tavalla, niin on se kai oikein ja hyvin", ajatteli hän. "Älköön vain
Denisof luulkokaan, että minä tottelen häntä ja että hänellä on valta
komentaa minua. Lähden vaikka mikä olisi Dolohovin kera ranskalaisten
leiriin!"

Kaikkiin Denisovin pyytelyihin olla lähtemättä vastasi Petja, että
hänkin oli tottunut tekemään kaikki säntillisesti eikä umpimähkään
arviokaupalla ja ettei hän välitä vaarasta mitään.

-- Sillä, nähkääs, onhan se selvä juttu, että jollei tiedä tarkkaan
niiden lukumäärää ... saattaa se maksaa monen sadan hengen ja paljokos
meitä täällä on. Toisekseen tekee minun mieleni hyvin kovasti ja minä
lähden kun lähdenkin. Älkää minua siis estelkö, se vain pahentaisi
asian, -- puheli Petja.




IX.


Pukeuduttuaan ranskalaisiin pukuihin läksivät Petja ja Dolohof
ratsastamaan samalle paikalle metsän rinteeseen, josta Denisof oli
silmäillyt ranskalaisten leiriä. Oli pilkkosen pimeä, kun he pääsivät
metsästä ja laskeutuivat notkoon. Dolohof käski saattamassa olleiden
kasakoiden jäädä tähän, vaan itse hän jatkoi ravakkaa ravia tietä
myöten sillalle päin. Petja, joka oli kivettymäisillään jännityksestä,
ratsasti hänen rinnallaan.

-- Jos joudumme kiinni, en elävänä antaudu, minulla on pistooli, --
supatti Petja.

-- Älä puhu venäjää, -- supatti Dolohof nopeasti ja samassa hetkessä
kuului pimeästä "_qui vive_?"[90] ja pyssyn ratinaa.

Veri tulvahti Petjan kasvoille ja hän tarttui pistooliinsa.

-- _Lanciers du 6-me_,[91] -- sanoi Dolohof hevosen vauhtia
hillitsemättä enemmän kuin lisäämättäkään.

Vahtisotamiehen musta vartalo häämötti sillalla.

-- _Mot d'ordre_?[92]

Dolohof pidätti hevosensa käyntiin.

-- _Dites donc, le colonel Gérard est ici_?[93] -- kysyi hän.

-- _Mot d'ordre_?[94] -- vaati vahtisotamies kysymykseen
vastaamatta ja salpasi tien.

-- _Quand un officier fait sa ronde, les sentinelles ne demandent
pasle mot d'ordre_... -- kivahti Dolohof yht'äkkiä tuimistuen ja
kannusti hevosensa suoraan sotamiestä kohti. -- _Je vous demande, si
le colonel est ici_?[95]

Ja odottamatta vastausta vahtisotamieheltä, joka väistyi tieltä, läksi
Dolohof ajamaan käyden mäkeä ylös.

Kun Dolohof huomasi erään miehen mustan varjon kulkevan tien poikki,
pysähdytti Dolohof miehen ja kysyi, missä oli komentaja ja upseerit.
Mies, jolla oli säkki olalla ja joka oli sotamies, pysähtyi, astui
aivan Dolohovin ratsun viereen, taputti sitä kädellään ja kertoi
avomielisesti ja ystävällisesti, että komentaja ja upseerit olivat
mäellä oikealla kädellä herraskartanon pihalla.

Ratsastettuaan vielä jonkun matkaa tietä myöten, jonka kummaltakin
puolen kuului puheen sorinaa nuotioiden ympäriltä, ajoi Dolohof
herraskartanon pihaan. Täällä hän laskeutui hevosen selästä ja meni
erään leimuavan nuotion luo, jonka ympärillä istui muutamia miehiä
kovaäänisesti keskustellen. Tulella oli kiehumassa jotain kattilassa,
jota eräs sotamies polvillaan ja kasvot tulesta punaisina hämmensi
latasimella.

-- _Oh, c'est un dur à cuire_,[96] -- virkkoi eräs upseereista,
jotka istuivat pimennossa toisella puolen nuotiota.

-- _Il les fera marcher les lapins_,[97] -- vastasi eräs toinen
nauraen.

Kumpikin vaikeni ja rupesi katsomaan pimeästä kuuluviin Dolohovin ja
Petjan askeliin päin, kun nämä hevosiaan taluttaen astuivat nuotiota
kohti.

-- _Bonjour, messieurs_![98] -- lausui Dolohof kovalla ja selvällä
äänellä.

Upseerit nousivat pystyyn nuotion takana ja eräs kookas, pitkäkaulainen
upseeri kiersi nuotion ympäri Dolohovin luo.

-- _C'est vous, Clément_? -- kysyi hän. -- _Dou,
diable_...[99] -- mutta häneltä jäi lause kesken, kun hän samassa
huomasi erehtyneensä. Hieman naamaansa rypistäen tervehti hän sitte
Dolohovia tuntemattomana henkilönä ja kysyi, miten hän voisi osottaa
palvelustaan.

Dolohof kertoi olevansa tovereineen matkalla rykmenttiinsä ja kysyi
kaikkiin upseereihin kääntyen, eivätkö he tietäisi jotain 6:sta
rykmentistä. Kukaan ei tiennyt mitään. Petjasta näytti, että
ranskalaiset upseerit rupesivat tarkastamaan häntä ja Dolohovia karsain
ja epäilevin katsein. Muutamaan tuokioon ei kukaan virkkanut mitään.

-- _Si vous comptez sur la soupe du soir, vous venez trop
tard_,[100] -- kuului nuotion takaa eräs naurun sekainen ääni.

Dolohof vastasi, että he ovat kylläiset ja että heidän on vielä tänä
yönä jatkettava matkaa.

Hän antoi hevoset kattilaa hämmentävän sotamiehen hoteihin ja laskeutui
kyyrylleen nuotion ääreen pitkäkaulaisen upseerin viereen. Tämä upseeri
katsoi hetkeksikään silmiään hellittämättä Dolohoviin ja kysyi vielä
kerran, mistä rykmentistä hän oli. Dolohof ei vastannut, koska ei ollut
kuulevinaan kysymystä, vaan rupesi taskusta ottamaansa ranskalaista
piipun nysää sytytellen kysymään upseereilta, näinköhän kasakoista
olisi suurtakin haittaa matkalla tästä edelleen.

-- _Les brigands sont partout_,[101] -- vastasi eräs upseeri
nuotion takaa.

Dolohof sanoi, että kasakat ovat vaarallisia sellaisille jälelle
jääneille kuin hän ja hänen toverinsa olivat, mutta etteivät kasakat
varmaankaan uskaltaisi suurten osastojen kimppuun, lisäsi hän
kysyvästi.

Kukaan ei vastannut mitään.

"Eikö hän viimeinkään lähde?" ajatteli Petja joka hetki seisoessaan
nuotion edessä ja kuunnellessaan Dolohovin puhetta.

Mutta Dolohof alotti taas uudelleen keskustelun ja rupesi
kainostelematta tiedustelemaan, paljoko ranskalaisilla oli väkeä
pataljoonassa, paljoko oli pataljoonia ja paljoko vankia. Puhuessaan
osaston mukana olevista sotavangeista virkkoi Dolohof:

-- _La vilaine affaire de trainer ces cadavres après soi. Vaudrait
mieux fusiller cette canaille_,[102] -- ja hän purskahti niin
väkevään omituiseen nauruun, että Petjaa pelotti, että ranskalaiset
heti oivaltaisivat petoksen. Petja astui tahtomattaan askeleen
takaperin.

Kukaan ei virkkanut sanaakaan Dolohovin nauruun. Eräs upseeri, jota ei
näkynyt (hän oli pitkällään sinelli korvissa), kohottautui supattamaan
jotain toverilleen. Dolohof nousi ja kutsui sotamiestä, jonka hoteihin
oli jätetty hevoset.

"Näinköhän tuovat hevoset?" ajatteli Petja vaistomaisesti läheten
Dolohovia.

Hevoset tuotiin.

-- _Bonjour, messieurs_, -- sanoi Dolohof.

Petja aikoi sanoa _bonsoir_, vaan hän ei saanut ääntäkään
suustaan. Ranskalaiset upseerit supattelivat yhä keskenään. Dolohovilta
meni hyvän aikaa, ennen kuin hän pääsi hevosen selkään, koska se ei
pysynyt asemillaan. Sitte ajoi hän käyden pihasta ulos. Petja ratsasti
hänen rinnallaan ja vaikka hänen mielensä kovasti teki, ei hän
kuitenkaan uskaltanut katsahtaa taakseen nähdäkseen, juoksivatko
ranskalaiset heidän jälessään vai ei.

Päästyään maantielle ei Dolohof lähtenyt samanne päin, josta he olivat
tulleet, vaan pitkin kylää. Eräässä kohden hän pysähtyi kuuntelemaan.
"Kuuletko?" sanoi hän. Petja tunsi venäläisten puheen ääniä ja näki
nuotioiden ympärillä venäläisten vankien tummia haamuja. Hetkisen
kuluttua he läksivät ajamaan sillalle päin, sivuuttivat
vahtisotamiehen, joka ääneti ja synkkänä käveli sillalla, ja tulivat
notkoon, jossa kasakat odottivat.

-- No, hyvästi nyt. Sano Denisoville, että hän on valmis aamun
valetessa ensimäisen laukauksen pamahdettua, -- sanoi Dolohof ja aikoi
lähteä, mutta Petja tarttui hänen käteensä.

-- Ei! -- huudahti hän. -- Te olette suuri sankari. Ah, miten mainiota,
miten suuremmoista! Minä rakastan teitä suuresti.

-- Hyvä on, hyvä on, -- vastasi Dolohof.

Mutta Petja ei laskenut häntä menemään ja pimeässä erotti Dolohof, että
Petja kumartui häneen päin suudellakseen häntä. Dolohof suuteli Petjaa,
naurahti, käänsi hevosensa ja katosi pimeyteen.




X.


Vahtituvalle palattuaan tapasi Petja Denisovin. Tämä oli odottanut
Petjaa levottomana, hädissään ja suuttuneena itseensä, että oli
laskenut Petjan menemään.

-- Jumalan kiitos! -- huudahti hän. -- No, Jumalan kiitos! -- toisti
hän moneen kertaan kuunnellessaan Petjan innostunutta kertomusta. --
Lempo sinut periköön! Sinun tähtesi en ole saanut unentäyttä silmääni!
-- virkkoi Denisof. -- No, Jumalan kiitos, käy nyt makaamaan. Aamuun
saakka ehdimme vielä nukahtaa.

-- Eihän toki, -- sanoi Petja, -- minua ei vielä nukuta. Ja toisekseen
on minun laitani niin, että jos pääsen uneen, en voi enää herätä. Sitä
paitsi en ole koskaan tottunut nukkumaan taistelun edellisenä yönä.
Petja istui hetken aikaa mökissä muistellen riemumielin äskeisen
seikkailun yksityiskohtia ja elävästi kuvitellen mielessään, mitä
huomenna tapahtuisi. Huomattuaan, että Denisof oli nukahtanut, hän
läksi ulos.

Ulkona oli vielä pilkkopimeä. Sade oli tauonnut, ainoastaan puista
putoili harvakseen pisaroita. Vähän matkan päässä mökistä häämötti
kasakkojen telttien ja toisiinsa sidottujen hevosten tummia piirteitä.
Mökin takaa näkyi kahdet kuormarattaat, joiden luona seisoi hevosia ja
kuopasta hohti hiipuvan nuotion punerrus. Kaikki kasakat ja husarit
eivät nukkuneet, sieltä täältä kuului matalia, supatuksen kaltaisia
ääniä, joita säestivät putoilevien pisaroiden pärskeet ja hevosten
pureskelemisen ratina.

Kun Petja oli tullut ulos, katseli hän ympärilleen pimeyteen ja meni
kuormarattaiden luo. Näiden alta kuului jonkun kuorsausta, ympärillä
seisoi kauroja rouskutellen useita satuloituja hevosia. Petja erotti
oman ratsunsa, jota hän sanoi Karabahiksi ja joka oli vähä-venäläinen
juoksija.

-- No, Karabah, huomenna saamme tekemistä, -- sanoi hän silittäen sen
kuonoa ja suudellen sitä.

-- No, barin, ettekö nuku? -- kysyi kuorman alla oleva kasakka.

-- En, aa ... Lihatshof, sehän sinun nimesi taisi olla. Olen vast'ikään
tullut. Me kävimme ranskalaisten leirissä.

Ja Petja kertoi juurta jaksain kasakalle sekä retken vaiheet että syyn
siihen, miksi hän oli käynyt ja miksi hän on sitä mieltä, että on
parempi panna henkensä vaaraan, kuin ryhtyä tekoon umpimähkään.

-- Menisitte makaamaan, -- virkkoi kasakka.

-- Ei, olen tottunut valvomaan, -- vastasi Petja. -- Onkos teillä vielä
pistooleissa piitä. Minulla on niitä mukanani. Jos tahdot, niin saat.

Kasakka kurotti päätään kuorman alta nähdäkseen paremmin Petjan.

-- Minä kysyin siksi, että tapani on tehdä kaikki säntillisesti, --
jatkoi Petja. -- Monet eivät pidä varaansa ajoissa ja saavat sitä
jälestäpäin katua. Minä en semmoisesta pidä.

-- Selvähän se on, -- sanoi kasakka.

-- Vielä yksi asia, voisitko sinä, veliseni, terottaa miekkani, se on
tyl... -- mutta samassa Petja vaikeni, kun hän huomasi valehtelevansa,
sillä miekkaa ei oltu koskaan hijottu. -- Voisitko tehdä sen?

-- Miksikäs ei, saapi kyllä.

Lihatshof nousi ylös, kaiveli tavaramyttyjä ja kohta kuuli Petja
teräksisen miekan ja kovasimen kilisevää ääntä, Petja nousi kuorman
laidalle, kasakka hijoi miekkaa kuorman alla.

-- Nukkuvatko miehet? -- kysyi Petja.

-- Kuka nukkuu, kuka ei.

-- Entäs poika?

-- Vesennikö? Hän käpertyi tuonne tuvan eteiseen ja nukkuu pelosta.

Petja oli kotvan aikaa ääneti kuunnellen kovasimen ääntä. Pimeydestä
kuului läheneviä askeleita ja kohta näyttäytyi musta vartalo.

-- Mitä sinä terotat? -- kysyi mies, joka oli tullut kuorman luo.

-- Terotan barinin miekkaa.

-- Se on hyvä asia, -- virkkoi mies, joka näytti Petjasta husarilta. --
Eikös tänne teille jäänyt eräs haarikka.

-- Tuossa on pyörän vieressä.

Husari otti haarikan.

-- Eiköhän jo kohta alkane valetakin, -- virkkoi hän haukotellen ja
poistui.

Petjan olisi pitänyt tietää, että hän on metsässä Denisovin
partiojoukossa virstan päässä maantiestä, että hän istuu kuormalla,
joka oli anastettu ranskalaisilta ja jonka viereen oli sidottu hevosia,
että hänen allaan istuu kasakka Lihatshof ja terottaa hänen miekkaansa,
että suuri, musta pilkku oikealla oli vahtitupa ja punainen, kirkas
pilkku alhaalla vasemmalla oli sammuva hiillos, että mies, joka oli
käynyt hakemassa haarikkaa, oli ollut husari, jonka mieli oli tehnyt
juoda, -- mutta hän ei tiennyt tästä mitään eikä tahtonutkaan tietää.
Hän oli lumotussa valtakunnassa, jossa ei mikään ollut todellisuuden
kaltaista. Suuri musta pilkku taisi todellakin olla vahtitupa, mutta se
voi myöskin olla rotkon suu, joka vei syvälle maan uumeniin. Punainen
pilkku taisi olla tuli, mutta se taisi myöskin olla jättiläishirviön
silmä. Mahdollista, että hän tosiaankin istui kuormalla, mutta yhtä
mahdollista oli, että hän istuikin niin kauhean korkeassa tornissa,
että jos sieltä putoaisi, niin lentäisi maahan kokonaisen päivän,
kokonaisen kuukauden, lentäisi lentämistään eikä koskaan pääsisi
perille. Mahdollista, että kuorman alla istui vain kasakka Lihatshof,
mutta hyvin mahdollista oli myöskin, että istuja oli maailman parhain,
urhoollisin, ihmeellisin ja oivallisin mies, josta kukaan ei tiennyt
mitään. Mahdollista, että husari tosiaankin oli käynyt kuorman luona ja
mennyt hakemaan vettä, mutta yhtä hyvin oli hän vast'ikään kadonnut
näkyvistä ja kadonnut kokonaan eikä häntä ollut ollutkaan.

Näkipä Petja nyt mitä tahansa, ei mikään häntä ihmetyttänyt. Hän oli
lumotussa valtakunnassa, jossa kaikki oli mahdollista.

Hän katsoi taivaalle, sekin oli yhtä lumottu kuin maa. Taivas alkoi
seestyä, puiden latvojen yllä kiisi pilviä, joiden kätköistä paljastui
tähtiä. Toisinaan tuntui, että pilvet kiitäessään aukoivat taivaalle
mustia pälviä, vaan toisinaan tuntui, että nuo mustat pälvet olivat
pilviä. Toisinaan tuntui, että taivaan laki oli huimaavan korkealla,
vaan toisinaan tuntui se laskeutuvan niin alas, että kädellä olisi
voinut siihen koskettaa.

Petjan silmät sulkeutuivat ja hän alkoi vaappua.

Sadepisaroita putoili tuontuostakin. Kuului hiljaista puheen sorinaa.
Hevoset rauskuttivat kaurojaan ja härskivät keskenään. Joku kuorsasi.

"Kilik-lik-kilik-lik..." kuului kovasimen kilke ja yht'äkkiä kuuli
Petja suloista soittoa ... orkesteri soitti jotain tuntematonta,
juhlallisen huumaavaa hymniä. Petja oli musikaalinen samoin kuin
Natashakin, mutta musikaalisempi kuin Nikolai. Hän ei kuitenkaan ollut
koskaan harjottanut soittoa eikä ajatellutkaan ruveta harjottamaan. Sen
vuoksi tuntuivat hänestä nämä säveleet, jotka yht'äkkiä olivat alkaneet
tulvia hänen korviinsa, erityisen tuoreilta ja viehkeiltä. Soitto
kasvoi yhä äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi. Säveleet paisuivat,
virtasivat soittimelta toiselle. Oli menossa niin kutsuttu fuga,
vaikkei Petjalla ollut pienintäkään käsitystä siitä, mitä fuga oli.
Kukin soitin, joka oli milloin viulun, milloin torven näköinen,
kummutteli omaa säveltään, mutta paljoa soinnukkaammin ja puhtaammin
kuin viulut ja torvet. Soitin ei ehtinyt säveltään päähän, kun se suli
toiseen melkein samallaiseen, kiehtyi kolmanteen ja neljänteen, nämä
yhtyivät kaikki kuoroon, kunnes taas karkasivat erilleen ja sitte
uudelleen yhtyivät milloin juhlallisen hartaaksi kuorovirraksi, milloin
häikäisevän loistavaksi voittohymniksi.

"Tosiaankin, minähän vain uneksin", sanoi Petja itselleen nyykähtäen
eteenpäin. "Säveleet soivat vain korvissani. Ehkä se onkin minun
orkesterini. Alkakaa uudelleen! Hei, orkesteri! Uudestaan!..."

Hän sulki silmänsä. Ja eri tahoilta, ikään kuin jostain kaukaa alkoi
taasen soida samoja säveliä, jotka vuoroin soivat hajallaan, vuoroin
taas tulvahtivat samaksi ihanaksi juhlahymniksi, "Ah, tämä on
taivaallista! Ja sitä tulee niin paljon kuin tahdon!" sanoi Petja
itselleen ja hän koetti johtaa tuota suuremmoista orkesteria.

"Hiljemmin, hiljemmin, vaimentukaa nyt." Ja säveleet tottelivat häntä.
"Nyt voimakkaammin, iloisesti! Vielä iloisemmin!" Ja kaukaa syvyyden
kätköstä vyöryi voimakkaita, juhlallisia ääniä. "Kaikki yhdessä!" käski
Petja. Ja ensin kaikui kaukaa miesten ääniä, sitte naisten. Äänten
voima paisui tasaisesti ja juhlallisesti valtavaksi kuoroksi. Petjan
valtasi kammo ja riemu kuunnellessaan sävelvirtojen ihanaa pauhua.

Laulu humisi ylpeän voitonriemukkaana marssina, vesipisaroita putoili,
"kilk-lik-lik" kiikkui miekka ja taas alkoi kuulua hevosten härskettä
ja hirnuntaa, joka ei häirinnyt laulua, vain sointui säveliin.

Petja ei tiennyt, kauanko tätä kesti, sillä se tuotti hänelle
suuremmoista nautintoa ja ihastusta ja hän pahotteli, ettei ollut
ketään, jolle hän olisi voinut ihastustaan kertoa. Hänet herätti
Lihatshovin ystävällinen ääni.

-- Nyt se on hiottu, barin. Ranskalaisen halkasee sillä kahtia.

Petja heräsi.

-- Ka, päivä valkenee, tosiaankin! -- huudahti hän.

Ennen näkymättömät hevoset näkyivät nyt hännän päitä myöten ja
alastomien oksien lomista pilkisti vetistä valoa. Petja puistalsihe,
hypähti maahan, otti taskustaan ruplan ja antoi sen Lihatshoville.
Petja heilautti miekkaansa koettaakseen sitä ja pisti sen sitte
huotraan. Kasakat päästivät hevosia siteistä ja tiukkasivat
satulavöitä.

-- Tuolla tulee päällikkö, -- sanoi Lihatshof.

Vahtituvasta tuli Denisof, huusi Petjaa ja käski laittautumaan lähtöön.




XI.


Hevoset laitettiin hämärässä yks kaks kuntoon ja kaikki järjestyivät
paikoilleen. Denisof seisoi vahtituvan luona ja antoi viimeisiä
määräyksiä. Jalkaväki läksi edelle ja katosi kohta näkyvistä puiden taa
aamu-usvaan. Kasakkakapteeni antoi joitain käskyjä kasakoille. Petja
piti hevostaan suitsista ja odotti kärsimättömästi käskyä nousta
selkään. Hänen kylmällä vedellä pestyillä kasvoillaan ja varsinkin
silmissä hehkui kummallinen tuli, kylmiä väreitä kareili selässä ja
koko ruumiissa tuntui nopeaa, tasaista vavahtelemista.

-- No, onko teillä kaikki valmista? -- kysyi Denisof. -- Hevonen tänne.

Hevonen tuotiin. Denisof suuttui eräälle kasakalle siitä, että tämä oli
jättänyt satulavyön löyhäksi, haukkui häntä ja nousi ratsulleen. Petja
tarttui jalustimeen. Hänen hevosensa hotasi tapansa mukaan purrakseen
häntä jalasta, mutta Petja kiepsahti ketterästi satulaan, kääntyi
muutaman kerran katsomaan liikkeelle lähteneisiin husareihin ja ajoi
Denisovin luo.

-- Vasili Fedorovitsh, antakaa minulle joku määrätty tehtävä?
Annattehan vai mitä? -- pyysi Petja.

Denisof näytti kokonaan unohtaneen Petjan olemassaolon. Hän katsahti
Petjaan.

-- Minä pyydän sinulta ainoastaan sitä, -- sanoi Denisof tuikeasti, --
että tottelisit minua etkä työntäytyisi mihinkään omin päin.

Koko matkan ajan ei Denisof virkkanut Petjalle sanaakaan. Kun he olivat
tulleet metsän laitaan, alkoi alhaalla laaksossakin valeta. Denisof
keskusteli jotain supattamalla kasakkakapteenin kanssa, jonka jälkeen
kasakat alkoivat ajaa Petjan ja Denisovin ohi. Kun kaikki olivat heidät
sivuttaneet, läksi Denisof ajamaan alas rinnettä. Hevoset laskeutuivat
takajaloillaan pidätellen ja luisuen rinnettä alas notkoon miehet
selässä. Petja ajoi Denisovin rinnalla. Kylmät väreet hänen ruumiissaan
yltymistään yltyivät. Päivä valkeni ehtimiseen ja ainoastaan
kaukaisimmat esineet olivat sumun kätkössä. Päästyään alas ja
katsahdettuaan taakseen viittasi Denisof päällään vieressään seisovalle
kasakalle.

-- Merkkilaukaus! -- virkkoi hän.

Kasakka nosti kätensä, pamahti laukaus. Samassa silmänräpäyksessä alkoi
kuulua etupuolelta nelistämään lähteneiden hevosten jalkojen töminää,
huutoja eri tahoilta ja uusia laukauksia.

Samassa tuokiossa, kun oli alkanut kaikua huutoa ja töminää, sivalsi
Petja hevostaan, laski ohjat valtoimilleen ja läksi Denisovin huudoista
välittämättä kiitämään eteenpäin. Petjasta oli tuntunut, että sinä
hetkenä, jolloin laukaus oli kajahtanut, oli yht'äkkiä käynyt valkeaksi
kuin sydänpäivällä. Petja läheni siltaa. Hänen edellään ratsasti
kasakoita. Sillalla työkkäsi hän syrjään erään jälelle jääneen kasakan
ja kiidätti edelleen. Hänen editseen juoksi tien poikki oikealta
vasemmalle joitain miehiä, luultavasti ranskalaisia. Yksi kaatui likaan
Petjan hevosen jalkoihin.

Erään mökin luona tungeskeli kasakoita jotain tehden. Joukon keskeltä
kuului kauhea huuto. Petja nelisti joukon luo ja näki ensimäiseksi
kalpeakasvoisen ranskalaisen, jonka alaleuka tärisi ja joka oli
tarttunut häntä kohden ojennetun peitsen varteen. -- Hurraa!...
Pojat ... meikäläiset ... -- huusi Petja, kannusti huohottavaa ratsuaan
ja lennätti edelleen kylätietä.

Etupuolelta kuului laukauksia. Kasakat, husarit ja venäläiset ryysyiset
sotavangit, jotka olivat juosseet ryntääjiä vastaan tien kummaltakin
puolen, huusivat ja hälisivät kovalla äänellä. Eräs urhea, punakka,
sinisessä sinellissä oleva ranskalainen torjui lakittomin päin ja
kasvot tuikeina pistimellään husarien iskuja. Kun Petja ehti paikalle,
oli ranskalainen jo kaatunut. "Taasen myöhästyin", välähti Petjan
päässä ja hän nelisti sinne, mistä kuului tiheää ammuntaa.
Ammunta kuului sen herrastalon pihalta, jossa hän oli viime yönä
käynyt Dolohovin kanssa. Ranskalaiset olivat asettuneet sinne
puolustusasentoon aidan taa tiheäpensaiseen puutarhaan ja ammuskelivat
kasakoita, joita tungeskeli portilla. Petja huomasi portille ajaessaan
ruudinsavun seasta Dolohovin, joka kasvot kalpean vihertävinä huusi
jotain miehille. "Saartoon! Jalkaväkeä on odotettava!" huusi hän juuri
silloin, kun Petja ajoi hänen luokseen.

-- Odotettava?... Hurraa! -- kiljui Petja ja läksi samassa tuokiossa
lennättämään sinne, josta kuului laukauksia ja jossa oli sakeinna
ruudin savua.

Pamahti yhteislaukaus, luodit vinkuivat ja iskivät johonkin. Kasakat ja
Dolohof ratsastivat Petjan jälestä portista sisään. Muutamat
ranskalaisista viskoivat aaltoavassa ruudin savussa aseitaan ja
juoksivat pensaikosta kasakkoja vastaan, toiset riensivät mäkeä alas
lammelle. Petja ratsasti hevosellaan pitkin pihaa ohjat valtoiminaan,
huitoi kummallisen hätäisesti käsillään ja luisui luisumistaan toiselle
puolelle satulaa. Hänen hevosensa, joka oli törmännyt erään nuotion
hehkuvaan hiillokseen, pysähtyi yht'äkkiä, jolloin Petja putosi
raskaasti märkään maahan. Kasakat näkivät, miten hänen jalkansa ja
kätensä kiivaasti nytkähtelivät, mutta pää pysyi liikkumattomana. Luoti
oli lävistänyt hänen päänsä.

Eräs vanhempi ranskalainen upseeri tuli kartanon takaa valkea liina
miekkaan sidottuna Dolohovin luo ja ilmotti, että he antautuvat.
Vaihdettuaan muutaman sanan ranskalaisen kanssa laskeutui Dolohof
hevosen selästä ja meni kädet levällään liikkumattomana viruvan Petjan
luo.

-- Loppunut, -- sanoi hän synkein kasvoin ja meni portista tulevaa
Denisovia vastaan.

-- Surmattu?! -- huudahti Denisof nähdessään jo matkan päästä sen oudon
asennon, jossa Petjan ruumis virui.

-- Loppunut, -- toisti Dolohof, jolle tuon sanan lausuminen näytti
tuottavan mielihyvää ja hän läksi nopeasti vankien luo, joita
ympäröivät ratsuiltaan laskeutuneet kasakat. -- Me jätämme hänet tänne!
-- huusi hän Denisoville.

Denisof ei vastannut mitään. Hän ajoi Petjan luo, laskeutui satulasta
ja käänsi vapisevin käsin itseensä päin lian ja veren tahrimat Petjan
kasvot, joilla jo oli kalman leima.

"Minä pidän makeasta. Mainioita rusinoita, ottakaa kaikki", muistui
Denisovin mieleen. Ja kasakat kääntyivät ihmeissään katsomaan, kun he
kuulivat koiran ulvonnan tapaista ulinaa, joka pusertui Denisovin
rinnasta hänen yht'äkkiä käännähtäessään ympäri ja mennessään aidan
viereen, johon hän rajusti tarttui.

Niiden venäläisten vankien joukossa, jotka Denisof ja Dolohof
vapauttivat, oli myöskin Pierre Besuhof.




XII.


Ranskalaiset päälliköt eivät olleet antaneet koko matkan aikana siitä
vankikunnasta, jossa Pierre oli, mitään uusia määräyksiä Moskovasta
lähdön jälkeen. Lokakuun 22 p:nä ei vankikunta enää kulkenut niiden
joukkojen ja kuormien mukana, joiden kera se oli lähtenyt Moskovasta.
Puolet kuormastosta, jossa oli korppuja ja joka oli kulkenut
ensimäisinä päivinä heidän jälestään, oli joutunut kasakkojen
saaliiksi, toinen puoli oli lähtenyt edelle. Jalan kulkevasta
ratsuväestä, joka oli ollut edellä, ei ollut enää jälellä ainoatakaan
miestä, kaikki olivat kadonneet. Tykistön sijaan, joka ensimäisinä
päivinä oli kulkenut edellä, oli tullut westfalilaisten saattaman
marsalkka Junotin pitkä tavarakuormasta. Vankien takana tuli ratsuväen
tarpeita kulettava kuormasto.

Vjasmasta saakka kulkivat ranskalaiset joukot, jotka ennen olivat
marssineet kolmena kolonnana, yhtenä laumana. Ne epäjärjestyksen
oireet, joita Pierre oli huomannut ensimäisessä levähdyspaikassa
Moskovasta lähdettyä, olivat nyt kehittyneet huippuunsa.

Sen tien varret, jota ranskalaiset kulkivat, olivat täynnä hevosen
raatoja. Eri joukko-osastoista jälelle jäänyttä ryysyistä väkeä yhtyi
tuontuostakin kolonnaan, mutta jonkun ajan kuluttua jäi siitä taas
jälelle.

Matkan varrella oli tapahtunut valhehälytyksiä, jolloin saattoväki
ampui, juoksi sikinsokin toinen toistaan sysien, mutta sitte taas
palasi järjestykseen ja haukkui toinen toistaan turhasta pelosta.
Joukon kolme osastoa, ratsuväen tarpeiden kuormasto, vangit ja Junotin
kuormasto muodostivat vielä jonkunlaisen kokonaisuuden, mutta kukin
niistäkin nopeasti hupeni.

Kuormasto, jossa alunpitäen oli ollut 120 kuormaa, oli nyt huvennut 60,
muut olivat joutuneet venäläisten käsiin tahi hylätyt. Junotinkin
kuormastosta oli hylätty ja ryöstetty muutamia kuormia. Kolme kuormaa
olivat rosvonneet Davoustin armeijakunnasta häipyneet sotamiehet.
Saksalaisten puheista sai Pierre kuulla, että Davoustin kuormia saattoi
suurempi vartiojoukko kuin vankeja ja että yksi heidän tovereistaan,
saksalainen sotamies, oli ammuttu itsensä marsalkan käskystä siitä
syystä, että sotamieheltä oli tavattu marsalkalle kuuluva hopealusikka.

Kaikista enin oli kuitenkin huvennut vankien joukko. Niistä 330
miehestä, jotka olivat lähteneet Moskovasta, ei nyt ollut jälellä
sataakaan. Vangeista oli saattoväelle suurempi vastus kuin ratsuväen
tarpeista ja Junotin kuormista. Ratsuväen tarpeiden ja Junotin
lusikkojen käsitettiin kyllä olevan tarpeen, mutta se, että nälkäisten
ja viluisten sotamiesten täytyi vartioida yhtä nälkäisiä ja viluisia
venäläisiä, joita paleltui ja uupui tiepuoliin ja joita oli käsketty
ampua, oli sekä käsittämätöntä että vastenmielistä. Mutta saattoväki,
joka ikään kuin pelkäsi joutuvansa siinä surkeassa asemassaan, jossa se
itse oli, säälintunteen valtaan vankeja kohtaan, josta seikasta
saattoväen oma asema vain olisi pahentunut, kohteli vankeja entistä
tylymmin ja ankarammin. Dorogobuschissa telkesivät saattosotamiehet
vangit erääseen talliin ja läksivät itse ryöstämään omia makasiinejaan,
mutta sillä aikaa kaivautuivat muutamat vangit maan alitse tallista
pois ja karkasivat. Ranskalaiset saivat kuitenkin heidät kiinni ja
ampuivat.

Se Moskovasta lähtiessä toimeenpantu järjestys, että vangittujen
upseerien oli kulettava erillään sotamiehistä, oli aikoja sitte ollut
ja mennyt. Kaikki, jotka kykenivät kävelemään, marssivat yhdessä ja
Pierre oli jo kolmannen päivämarssin jälkeen liittynyt Karatajeviin ja
sinipunervaan, vääräkoipiseen koiraan, joka oli valinnut isännäkseen
Karatajevin.

Kolmantena päivänä Moskovasta lähdön jälkeen sai Karatajef saman
kuumeen, jota hän oli potenut Moskovan sairaalassa ja sikäli kuin hän
heikkeni, alkoi Pierre karttaa häntä. Jos Pierren joskus piti mennä
Karatajevin luo, täytyi hänen pakottamalla pakottaa siihen itsensä eikä
hän tiennyt mistä tämä vastenmielisyys oli häneen tullut. Kun hän
joskus läheni Karatajevia, kuuli tämän tavallisuuden mukaan hiljaa
voihkien laskeutuvan pitkälleen ja tunsi sen katkeran hajun, jota nyt
Karatajevista levisi entistä enemmän, poistui Pierre heti hänen luotaan
ja unohti hänet ajatuksistaankin.

Vankeutensa aikana lautakojussa oli Pierre oivaltanut koko olennollaan
ja elämällään eikä järkensä avulla, että ihminen on luotu onneen,
että onni on hänessä itsessään, hänen luonnollisten tarpeidensa
tyydyttämisessä ja että kaikki onnettomuus tulee liiallisuudesta eikä
suinkaan puutteesta. Mutta näinä viimeisinä kolmena viikkona oli hän
saavuttanut erään uuden, lohdullisen totuuden, hän oli havainnut, ettei
maailmassa ole mitään pelottavaa. Hän oli havainnut, että samoin kuin
ei maailmassa ole semmoista tilaa, jossa ihminen olisi onnellinen ja
täysin vapaa, samoin ei ole olemassa semmoistakaan tilaa, jossa hän
olisi kokonaan onneton tai riippuvainen. Hän oli havainnut, että
kärsimyksillä on rajansa ja vapaudella rajansa ja että nämä rajat ovat
hyvin lähellä toisiaan; että se ihminen, joka on kärsinyt siitä, että
hänen ruusuisella vuoteellaan yksi ruusunlehti on ollut käppyrässä, on
kärsinyt samalla tavalla, kuin hän kärsi nyt nukkuessaan paljaalla
märällä maalla toinen kylki kylmänä toista lämmitellessä ja että hän
pitäessään ahtaita juhlakenkiä oli silloin kärsinyt aivan samalla
tavalla kuin nytkin kulkiessaan aivan paljain jaloin (hänen jalkineensa
olivat aikoja sitte kuluneet lopullisesti), jotka olivat kirjavanaan
paiseita. Hän oli havainnut, että kun hän oli mennyt naimisiin omasta
mielestään vapaasta tahdosta, ei hän ollut ollut sen vapaampi kuin
nytkään, jolloin hänet teljettiin yöksi talliin. Kaikesta siitä, jota
hänkin sittemmin sanoi kärsimykseksi, mutta jota hän silloin ei ollut
melkein tuntenutkaan, olivat pahimmat hänen avoimet, murjoutuneet ja
ruvettuneet jalkansa. (Hevosen liha oli maukasta ja ravitsevaa;
salpietarin hajuinen ruuti, jota käytettiin suolan asemasta, oli sekin
miellyttävää; kylmyys ei ollut vallan suuri ja päivin marssiessa oli
aina helle; öisin paloivat nuotiot; täit, jotka häntä söivät,
lämmittivät hänen ruumistaan.) Pahimpana rasituksena olivat ensi alussa
jalat.

Kun Pierre toisena matkapäivänä tarkasteli nuotion ääressä paiseitaan,
tuntui hänestä mahdottomalta päästä liikkumaan, mutta kun kaikki muut
nousivat ylös, läksi hänkin ontumaan, vaan sittemmin, kun hän oli
lämmennyt, kulki hän kivutta, vaikka jalat illalla näyttivät entistä
pahemmilta. Mutta hän ei katsonut jalkoihinsa ja rupesi ajattelemaan
muuta.

Nyt vasta käsitti Pierre ihmisessä piilevän elinvoiman ja huomion
esineen siirtämisen pelastavan voiman, joka on sen varmuusläpän
kaltainen, joka laskee veturista liian höyryn, niin pian kuin höyryn
paine nousee määrättyä rajaa suuremmaksi.

Pierre ei kuullut eikä nähnytkään, kun jälelle jääviä vankeja
ammuttiin, vaikka jo toista sataa vankia oli tällä tavoin saanut
surmansa. Hän ei ajatellut Karatajevia, joka huononi päivä päivältä ja
joka luultavasti oli kohta joutuva samallaisen kohtalon uhriksi. Vielä
vähemmin ajatteli Pierre itseään. Kuta tukalammaksi hänen olonsa tuli,
kuta synkemmältä näytti tulevaisuus, sitä riippumattomammin siitä
asemasta, jossa hän oli, virtasi hänen mieleensä valoisia ja
lohduttavia ajatuksia, muistoja ja kuvitelmia.




XIII.


Lokakuun 22 p:nä nousi Pierre puolenpäivän rinteessä ylös mäkeä
likaista, livettävää tietä myöten katsoen jalkoihinsa ja kuopikkaaseen
tiehen. Toisinaan silmäili hän ympärillään kulkevaa tuttua väkeä, mutta
sitte taas painui hänen katseensa jalkoihin. Sekä väki että jalat
olivat hänestä yhtä omaa ja tuttua. Punasinervä, vääräkoipinen koira
kepelsi huolettomana tien vieressä, nosti silloin tällöin toisen
takajalkansa koholle ikään kuin osottaakseen ravakkuuttaan ja
tyytyväisyyttään, juoksi kolmella jalalla, vaan toisinaan läksi aika
vauhtia neljällä jalalla ja kiivaasti haukkuen hätyyttämään korppia,
joita istui raadoilla. Koira oli nyt paljoa iloisempi ja lihavampi kuin
Moskovassa. Pitkin tien varsia virui kaikenlaista eläinten lihaa,
ihmislihasta hevosen lihaan saakka, mikä minkin verran mädännyttä, ja
kun sudet eivät uskaltaneet tulla joukkojen tähden raadoille, sai koira
tyydyttää nälkäänsä minkä mieli teki.

Aamusta pitäen oli satanut, ja vaikka usein tuntui, että sade taukoaa
ja taivas seestyy, alkoi sade pienien lomien jälkeen tulvia entistä
kovemmin. Likomärkä maa ei jaksanut enää imeä vettä, joka juoksi
puroina tien raitioissa.

Pierre kulki tiepuoliin katsellen ja laskien askeleitaan kolmittain,
jolloin hän käänsi sormen koukkuun. Pierre sanoi itsekseen sateelle:
"anna tulla, anna tulla niin paljon kuin haluttaa".

Hänestä tuntui, ettei hän ajattele mitään, mutta hänen sielunsa vaelsi
jossain kaukana ja hän mietiskeli jotain tärkeää ja lohdullista. Tämä
jotain oli eräs syvä ja sielukas kohta Karatajevin kertomuksesta
edellisenä päivänä. Edellisenä iltana oli Pierreä ruvennut
levähdyspaikassa vilustamaani kun nuotio oli sammunut ja sen vuoksi hän
oli noussut ja siirtynyt läheisimmän palavan nuotion ääreen. Tämän
nuotion luona istui Platon sinelli korvissa ja kertoi sotamiehille
nopealla, miellyttävällä, mutta heikolla ja sairaloisella äänellä
Pierrelle tuttua juttua. Yö oli kallistunut aamupuoleen. Tämä oli se
aika, jolloin Karatajef tavallisesti vapautui joksikuksi aikaa
kuumeesta ja jolloin hän elostui erittäin virkeäksi. Nuotion luo
tultuaan, kuultuaan Platonin heikon ja sairaloisen äänen ja nähtyään
hänen surkeat kasvonsa, joita kirkkaat leimut valaisivat, tunsi Pierre
yht'äkkiä, että hänen sydäntään vihlasi vastenmielisesti. Hän säpsähti
sitä, että hänet oli yht'äkkiä vallannut sääli tuota miestä kohtaan ja
hän aikoi pyörähtää pois, mutta kun muuta nuotiota ei ollut, istuutui
Pierre nuotion viereen koettaen olla katsomatta Platoniin.

-- Kuinka on terveytesi laita? -- kysyi Pierre.

-- Mitäs siitä? Kuka vaivojaan vaikertaa, ei se siitä sen ennemmin
kuole, -- vastasi Karatajef ja rupesi heti jatkamaan alkamaansa
kertomusta.

-- Niin, veliseni, -- jatkoi Platon hymy kuihtuneilla, kalpeilla
kasvoilla ja erityisen iloinen välke silmissä. -- Niin, veliseni...

Pierre tunsi tämän jutun jo vanhastaan, sillä Karatajef oli yksistään
Pierrelle kertonut sen ainakin kuuteen kertaan ja joka kerran erityisen
iloisin tuntein. Mutta vaikka Pierre tunsikin jutun juurtajaksain,
antautui hän kuitenkin sitä kuuntelemaan aivan kuin uutta tarinaa ja se
hiljainen riemu, jota Karatajef näytti kertoessaan tuntevan, tarttui
Pierreenkin. Juttu oli eräästä vanhasta kauppiaasta, joka oli elänyt
sovussa ja Jumalan pelossa perheensä kanssa ja joka oli kerran lähtenyt
erään toverinsa, rikkaan kauppiaan, kanssa Makarjin luo.

Kauppiaat olivat jääneet yöksi erääseen majapaikkaan, vaan aamulla oli
kauppiaan toveri tavattu surmattuna ja ryöstettynä. Verinen veitsi oli
löydetty vanhan kauppiaan vuoteesta tyynyn alta. Kauppias oli vedetty
oikeuteen, tuomittu raippoihin, jonka jälkeen häneltä oli lävistetty
sieramet, "niin kuin laki ja järjestys vaati", kuten Karatajef sanoi,
sekä lopuksi lähetetty pakkotyövankeuteen.

-- Niin, veliseni (Pierre saapui tässä kohden Karatajevin kertomusta),
siitä tapauksesta oli kulunut kymmenen vuotta ja enemmänkin, vaan
vanhus elelee pakkotyövankeudessa entisekseen. On kaikessa nöyrä ja
alistuvainen, kuten tuleekin eikä tee kenellekään pahaa, vaan
alituisesti rukoilee Jumalalta kuolemaa. No, niin... Eräänä yönä
kokoutuivat vangit yhteen, kuten mekin tässä ja vanhus oli siinä
myöskin. Alkoivat puhella, kuka mistäkin on joutunut kärsimään ja mitä
syntejä ovat Jumalan edessä tehneet. Yksi kertoi ottaneensa hengen,
toinen kaksi, kolmas oli murhapolttaja, neljäs karkuri ja kuka mitäkin.
Ruvettiin kysymään ukoltakin: "mistäs sinä, vanhus parka, kärsit?" --
"Minä, rakkaat veljet", sanoo, "kärsin omien syntieni ja muiden pahojen
tekojen tähden. En ole kenenkään henkeä ottanut, en vieraan tavaraa
koskenut enkä muuta mitään tehnyt kuin köyhiä lähimäisiäni auttanut.
Minä, rakkaat veljeni, olen kauppias ja minulla oli suuria rikkauksia."
Ja niin tarinoi ukko, miten kaikki oli alunpitäen ollut ja käynyt.
"Enkä minä itseäni surkuttele", sanoo, "sillä Jumala minua on
etsiskellyt. Vaimoni ja lasteni tähden on vain haikea olla." Ja
väkevään itkuun purskahti ukko. Mutta mitä ollakaan, sattuipa heidän
seurassaan olemaan se samainen mies, joka oli sen toisen kauppiaan
surmannut. "Missä", kysyy se, "se tapahtui, milloin ja missä kuussa?"
kyseli tarkkaan. Ja miehen sydän sai kovan ahdistuksen. Astui siitä
vanhuksen luo ja jalkoihin viskautui. "Minun tähteni", sanoo, "saat,
vanhus parka, kitua. Se on totinen tosi, syyttä suotta, rakkaat veljet,
on tämä mies tuskaan joutunut. Minä juuri olen sen tekosen tehnyt ja
pistänyt veitsen nukkuessasi pääsi alle. Anna anteeksi, vanhus parka,
Kristuksen tähden."

Karatajef vaikeni lempeä hymy kasvoilla nuotiovalkeaan katsoen ja puita
kohennellen.

"Vaan vanhus sanoi: 'Jumala on sinulle anteeksi antanut, kaikkihan me
olemme syntisiä Jumalan edessä. Omien syntieni palkaksi saan minä
kärsiä.' Ja taas alkoi hän itkeä kuumia kyyneliä. Mitäs sanot,
ystäväni?" puheli Karatajef entisestään valostuvimmin ja riemukkaan
säteilevin kasvoin, ikään kuin siinä, mitä hän nyt tulisi kertomaan,
olisi ollut hänen kertomuksensa suurin viehätys ja tärkein
merkitys. "Mitäs sanot, ystäväiseni: se murhamies ilmottautui itse
viranomaisille. 'Kuusi henkeä', sanoo se, 'olen surmannut, mutta
surkein on minusta tämän vanhuksen kohtalo. Älköön hän enää minun
tähteni itkekö.' Hän ilmottautui, kirjotettiin paperit ja lähetettiin
sinne, minne pitikin. Se paikka oli kaukana ja pitkältä kului aikaa
oikeuden ja jutun käyntiin ja kaikellaisten paperien kirjottamiseen,
kuten virkamiesten on aina tapana. Joutuivat sitte paperit tsaarin
käsiin ja tsaarilta tuli semmoinen käsky, että kauppias on laskettava
vapaaksi ja hänelle annettava se korvaus, minkä ne olivat siellä
tuominneet. Kun paperit tulivat, ruvettiin etsimään ukkoa: 'missä on se
ukko, joka on syyttä suotta kärsinyt? Tsaarilta on tullut paperi!'
Etsittiin ja etsittiin." -- Karatajevin alaleuka vavahti. -- "Vaan
Jumala oli jo armahtanut häntä -- hän oli kuollut. Niin, sillä tavalla
se oli, ystäväiseni", lopetti Karatajef ja katsoi ääneti hymyillen
kotvan aikaa eteensä.

Kertomuksen salaperäinen ajatus ja se hehkuva juhlallisuus, joka
säteili Karatajevin kasvoilla kertomuksen kestäessä ja tuon
juhlallisuuden hämärä merkitys täyttivät nyt Pierren sydämen
selittämättömällä onnella.




XIV.


-- _A vos places_![103] -- huudettiin yht'äkkiä.

Vankien ja saattosotamiesten kesken syntyi vilkasta liikettä ja he
rupesivat odottamaan jotain hauskaa ja juhlallista. Joka puolelta alkoi
kuulua komennushuutoja ja vankien ohi nelisti vasemmalta puolen
kylläisillä hevosilla siistipukuista ratsuväkeä. Kaikkien kasvoille oli
noussut semmoinen jännityksen ilme, joka on tavallista korkeimpien
päällikköjen saapuessa. Vangit työntäytyivät yhteen läjään, mutta
heidät työnnettiin pois tieltä. Sotamiehet asettuivat rintamaan.

-- _L'Empereur! L'Empereur! Le maréchal! Le duc_![104]

Tuskin oli kylläinen ratsujoukko ehtinyt ohi, kun samassa tulla
jyrisivät umpivaunut, joita veti harmaa kuusivaljakko. Pierre näki
vilahdukselta vaunussa istuvan kolmikolkkalakkisen miehen levolliset,
kauniit, täyteläiset ja valkoveriset kasvot. Tämä oli eräs marsalkka.
Marsalkan katse kohdistui Pierren kookkaaseen, rotevaan vartaloon ja
siinä ilmeessä, joka oli välähtänyt marsalkan kasvoille, silloin kun
hän oli katsahtanut Pierreen tuikeasti ja kääntänyt ne pois, näytti
Pierren mielestä olleen surkuttelua ja halua salata se.

Kulkuetta johtava kenraali ratsasti punehtunein, pelokkain kasvoin
vaunujen takana laihaa hevostaan hosuen. Muutamia upseereja kokoutui
yhteen ja sotamiehiä tuli heidän ympärilleen. Kaikkien kasvot olivat
levottoman jännitetyt.

-- _Qu'est ce qu'il a dit? Qu'est ce qu'il a dit_?...[105] --
kuuli Pierre.

Marsalkan ajaessa ohi olivat vangit keräytyneet yhteen, jolloin Pierre
näki Karatajevin, jota hän ei vielä ollut nähnyt tänä aamuna. Karatajef
istui sinelli pahanen päällään koivun runkoa vasten. Hänen kasvoillaan
päilyi lempeä kuvastus eilisestä kertomuksesta viattoman miehen
kärsimyksistä ja sitä paitsi hiljaisen riemun tunne.

Karatajef katsoi Pierreen pehmeillä, pyöreillä silmillään, joilla
välkkyi kyynelten kosteus ja joilla hän näytti kutsuvan Pierreä
luokseen sanoakseen hänelle jotain. Mutta kun Pierre pelkäsi saavansa
mielipahaa, ei hän ollut näkevinäänkään Karatajevin katsetta, vaan
poistui nopeasti. Kun vangit taas läksivät liikkeelle, katsahti Pierre
jälelleen. Karatajef istui tiepuolessa koivua vasten, kaksi
ranskalaista puheli jotain keskenään hänen vieressään. Pierre ei enää
katsonut taakseen. Hän kulki nilkuttaen mäkeä ylös.

Takaa päin kuului siltä kohden, johon Karatajef oli jäänyt istumaan,
laukaus. Pierre kuuli aivan selvästi laukauksen, mutta samassa
tuokiossa, kun hän kuuli tämän, muisti hän, että häneltä oli jäänyt
kesken ennen marsalkan tuloa alettu lasku, montako päivämatkaa oli
vielä Smolenskiin. Hän rupesi laskemaan. Kaksi ranskalaista sotamiestä,
joista toisella oli kädessä savuava kivääri, juoksi Pierren ohi.
Kumpikin oli kalpea ja heidän kasvojensa ilmeessä -- toinen
sotamiehistä katsahti arasti Pierreen -- oli jotain samantapaista, jota
Pierre oli nähnyt monessa sotamiehessä telotuksen aikana. Pierre
katsahti sotamieheen ja hänen mieleensä muistui, että sama sotamies oli
toissapäivänä polttanut paitansa kuivatessaan sitä nuotiolla ja että
muut olivat hänelle nauraneet.

Koira alkoi ulvoa sillä kohden, johon Karatajef oli jäänyt istumaan.
"Mokoma pöllö, mikä sitä nyt siellä ulvottaa?" ajatteli Pierre.

Ne sotamiestoverit, jotka kulkivat Pierren rinnalla, eivät kääntyneet
samoin kuin Pierrekään katsomaan sinne päin, josta ensin oli kuulunut
laukaus ja sitte koiran ulvontaa. Kaikkien kasvoilla oli vakava ilme.




XV.


Ratsuväen kuormasto, vangit ja marsalkan kuormasto pysähtyivät
Shamshevon kylään. Kaikki ryhmittyivät nuotioiden ympärille. Pierre
meni erään nuotion ääreen, söi paistettua hevosen lihaa, laskeutui
pitkälleen selin nuotioon ja nukkui heti. Hän nukkui taas samallaista
unta kuin Moschaiskissa Borodinon taistelun jälkeen.

Taasen kietoutuivat todellisuuden tapahtumat unikuviin ja taasen puhui
hänelle joku, hän itse tai joku muu, ajatuksia ja juuri niitä samoja
ajatuksia, joita hänelle oli puhuttu Moschaiskissa.

-- Elämä on kaikki. Elämä on Jumala. Kaikki muuttuu ja liikkuu ja tämä
liike on Jumala. Ja niin kauan kuin on elämää, on Jumaluuden tuntemisen
nautintoa. Rakastaa elämää on rakastaa elämää omissa kärsimyksissään,
ansaitsemattomissa kärsimyksissä.

"Karatajef!" muistui Pierren mieleen.

Mutta samassa nousi Pierren mieleen ilmi elävänä hänen aikoja sitte
unohtunut vanha opettajansa, joka oli hänelle opettanut maantietoa
Sveitsissä. "Odotahan", sanoi opettaja ja näytti Pierrelle maapalloa.
Tämä maapallo oli elävä, väräjävä pallo, jolla ei ollut kiinteitä
rajoja. Pallon koko yläosa oli muodostunut hyvin kiinnekkäin
vieretysten painuneista vesipisaroista. Kaikki vesipisarat liikkuivat,
muuttuivat, toisinaan sulivat muutamat yhdeksi, toisinaan jakautui yksi
moneksi. Joka pisara koetti paisua, anastaa niin suuren alan kuin
mahdollista, mutta toiset koettivat tehdä samoin ja puristivat muita
saaden ne toisinaan kokonaan häviämään, toisinaan taas sulamaan
itseensä.

-- Tämä on elämää, -- virkkoi vanha opettaja.

"Miten yksinkertaista ja selvää", ajatteli Pierre. "Miksi en ole
käsittänyt tuota ennen?"

-- Keskellä on Jumala ja jokainen pisara koettaa suurentua voidakseen
kuvastaa Häntä niin paljon kuin mahdollista. Ja jokainen kasvaa, sulaa
toisiin, puristuu pienemmäksi, katoaa pinnalta, painuu syvyyteen ja
sukeltaa taas näkyviin. Karatajef, hän paisui rajoistaan ja katosi.
_Vous avez compris, mon enfant_?[106] -- sanoi opettaja.

-- _Vous avez compris, sacré nom_![107] -- kuului huuto ja Pierre
heräsi.

Hän nousi istualleen. Nuotion ääressä oli kyyryllään eräs ranskalainen,
joka vast'ikään oli tyrkännyt kumoon venäläisen sotamiehen, ja paistoi
latasimeen pistettyä lihapalaa. Jäntevät, karvaiset, punaiset,
lyhytsormiset kädet pyörittelivät nokkelasti latasimessa kärventyvää
lihaa. Ruskettuneet, tuikeat kasvot tuuheine kulmakarvoineen näkyivät
selvästi hehkuvien hiilten valossa.

-- _Ça lui est bien egal_, -- murahti hän nopeasti käännähtäen
takanaan seisovaan sotamieheen. -- _Brigand. Va_![108]

Ja sotamies katsahti lihaa käännellen Pierreen. Pierre käänsi kasvonsa
pois ja rupesi tähystämään syrjään. Se venäläinen vanki, jota
ranskalainen oli tyrkännyt, istui nuotion vieressä ja taputteli jotain
kädellään. Paremmin tähystettyään huomasi Pierre punasinervän koiran
rehvanan, joka häntäänsä kieputtaen istui sotamiehen vieressä.

-- Aa, jopa tuli! -- sanoi Pierre. -- Entä Pla... -- oli hän
jatkamaisillaan, vaan vaikeni samassa.

Hänen mieleensä nousi samassa yhtenäinen kuva siitä katseesta, jonka
Platon koivun alla istuessaan oli häneen luonut, samalta paikalta
kuuluneesta laukauksesta, koiran ulvonnasta, kahden ranskalaisen
syyllisistä kasvoista, kädessä olleesta savuavasta pyssystä ja
Karatajevin poissaolosta tältä leiripaikalta, ja hän oli valmis
uskomaan, että Karatajef oli surmattu. Mutta yht'äkkiä, aivan
aavistamatta välkähti hänessä muisto eräästä illasta, jonka hän kerran
oli viettänyt erään puolalaisen kaunottaren kanssa talonsa balkonilla
Kijevissä. Yhdistämättä kuitenkaan toisiinsa näitä kuvia ja tekemättä
niistä johtopäätöksiä sulki Pierre silmänsä ja keväisen luonnon kuva
suli muistoihin uimisesta, juoksevassa tilassa olevasta, väräjävästä
maapallosta ja hän laskeutui jonnekin viileään veteen, niin että aallot
painuivat umpeen hänen päänsä päällä.

       *       *       *       *       *

Vähää ennen auringon nousua heräsi Pierre kovaan, kiihkeään ammuntaan.
Hänen ohitsensa juoksi ranskalaisia.

-- _Les cosaques_![109] -- huusi yksi ranskalaisista ja hetken
kuluttua ympäröi Pierren joukko venäläisiä.

Pierre ei päässyt hyvään aikaan selville, mitä oli tapahtunut. Hän
kuuli joka puolelta toveriensa ilonhuudahduksia.

-- Rakkaat ystävät! Veljet! Toverit! -- huusivat vanhat sotamiehet
itkussa silmin syleillen kasakkoja ja husareja.

Husareja ja kasakkoja oli kokoutunut vankien ympärille ja kukin tarjosi
näille pukimia, saappaita, leipää ja kuka mitäkin. Pierre itki ääneen
istuessaan heidän keskessään eikä saanut sanaa suustaan. Hän syleili ja
suuteli itkien ensimäistä hänen luokseen tullutta sotamiestä.

       *       *       *       *       *

Dolohof seisoi luhistuneen talon portilla ja laski ohitsensa
ranskalaisia, joilta oli riisuttu aseet. Ranskalaiset olivat vielä
kiihdyksissään äskeisestä tapahtumasta ja puhelivat keskenään
kovaäänisesti, mutta Dolohovin ohi mennessään, joka hiljakseen
läiskytteli nagaikallaan saappaan varsiaan vasten ja silmäili heitä
kylmin, kiiluvin katsein, joka ei ennustanut mitään hyvää, vaikeni
heidän puheensa. Toisella puolen seisoi Dolohovin kasakka ja luki
vankeja vetäen jokaiselle sadalle liidulla viivan porttipieleen.

-- Paljoko on? -- kysyi Dolohof kasakalta.

-- Toinen sata menossa, -- vastasi kasakka.

-- _Filez, filex_![110] -- komenteli Dolohof, joka oli oppinut
nämä sanat ranskalaisilta, ja kun hänen silmänsä kohtasivat jonkun
vangin katseen, leimahti hänen silmissään vihainen salama.

Tällä välin kulki Denisof synkin kasvoin ja paljain päin niiden
kasakkojen jälestä, jotka kantoivat Petja Rostovin ruumista puistoon
kaivettuun hautaan.




XVI.


Lokakuun 28 p:stä alkoivat pakkaset ja ranskalaisten pako muuttui
entistä surullisemmaksi. Väkeä palentui pakkasesta ja paloi
nuotiotulista kuoliaiksi. Keisari, kuninkaat ja herttuat ajoivat
turkkeihin kietoutuneina vaunuissaan ryöstetyn hyvyytensä keskellä.
Ranskan armeijan paon ja hajoamisen kulku ei ollut muuttunut vähääkään.

Moskovasta Vjasmaan paetessa oli 73-tuhantisesta Ranskan armeijasta,
kaartia lukuunottamatta (joka koko sodan aikana ei ollut tehnyt mitään
muuta kuin rosvonnut), oli jäänyt jälelle 36,000 (tästä luvusta oli
taistelujen kautta vähentynyt korkeintaan viisi tuhatta miestä). Tämä
oli se sarjan ensimäinen jäsen, joka matemaattisen tarkasti ilmaisi
seuraavat jäsenet. Ranskan armeija hupeni ja sortui samassa suhteessa
Moskovan ja Vjasman, Vjasman ja Smolenskin, Smolenskin ja Beresinan ja
Beresinan ja Vilnan välillä, ollenkaan riippumatta pakkasen laadusta,
takaa-ajosta, tien salpaamisesta eikä mistään muustakaan toisistaan
erikseen otetusta seikasta. Vjasmasta lähdettyään olivat ranskalaiset
joukot, jotka olivat kulkeneet kolmena kolonnana, lyöttäytyneet yhdeksi
joukkioksi, joka marssi semmoisena loppuun saakka. Berthier kirjotti
keisarilleen (on selvää, miten paljon sotapäälliköt uskaltavat poiketa
totuudesta kuvatessaan armeijan asemaa), seuraavan kirjeen:

"_Je crois devoir faire connaître à Votre Majesté l'état de ses
troupes dans les différents corps d'année que j'ai été à même
d'observer depuis deux ou trois jours dans différents passages. Elles
sont presque débandées. Le nombre des soldats qui suivent les drapeaux
est en proportion du quart au plus dans presque tous les régiments; les
autres marchent isolément dans différentes directions et pour leur
compte, dans l'espérance de trouver des subsistances et pour se
débarrasser de la discipline. En général ils regardent Smolensk comme
le point, où ils doivent se refaire. Ces derniers jours on a remarqué
que beaucoup de soldats jettent leurs cariouches et leurs armes. Dans
cet état de choses, l'intérêt du service da Votre Majesté exige,
quelles que soient ses vues ultérieures, qu'on rallie l'armée à
Smolensk en commençant à la débarasser des non-combattans, tels que
hommes démontés, et des bagages inutiles et du matériel de
l'artillerie, qui n'est plus en proportion avec les forces actuelles.
En outres les jours de repos, des subsistances sont nécessaires aux
soldats qui sont exténués par la faim et la fatigue; beaucoup sont
morts ces derniers jours sur la route et dans les bivacs. Cet état de
choses va toujours en augmentant et donne lieu de craindre, que si l'on
n'y prête un prompt remède, on ne soit plus maître des troupes dans un
combat. Le 9 Novembre, à 30 verstes de Smolensk_."[111]

Sen jälkeen kun ranskalaiset olivat humahtaneet Smolenskiin, joka oli
heille kuvastunut luvattuna maana, surmasivat he toinen toisiaan
ruokatarpeista kiistellessä, ryöstivät omia makasiinejaan ja kun kaikki
oli ryöstetty, läksivät he jouduttautumaan edelleen.

Kaikki kulkivat itsekään tietämättä miksi ja mihin. Kaikista vähimmin
tiesi sen nerokas Napoleon, koska kukaan ei antanut hänelle käskyjä.
Hän ja häntä ympäröivät henkilöt noudattivat kuitenkin pinttyneitä
tapojaan: kirjotettiin määräyksiä, kirjeitä, raportteja ja _ordre du
jour_;[112] puhuteltiin toinen toisiaan: "_Sire, Mon Cousin, Prince
d'Ekmuhl, Roi de Naples_"[113] j.n.e. Mutta määräykset ja raportit
jäivät ainoastaan paperille, mitään niihin kirjotettua ei pantu
toimeen, koska mitään ei voitu panna toimeen, ja vaikka nimitettiinkin
toinen toisiaan majesteeteiksi, korkeuksiksi ja serkuiksi, tunsivat he
kaikki olevansa kuitenkin surkuteltavia ja huonoja ihmisiä, jotka
olivat tehneet ylenmäärin paljon pahaa, joka heidän nyt oli maksettava.
Ja vaikka he olivat pitävinään huolta armeijasta, ajatteli kukin heistä
ainoastaan itseään ja sitä, miten saisi matkan joutumaan ja pääsisi
pelastumaan.




XVII.


Venäjän ja Ranskan sotajoukkojen toiminta jälkiretken aikana Moskovasta
Niemenille on sokkosilla olon kaltaista, jolloin kahden leikkivän
silmät sidotaan ja toinen silloin tällöin kilahduttaa tiukua
ilmottaakseen itsestään sokolle. Alussa soittaa se, jota otetaan
kiinni, vastustajaansa pelkäämättä, mutta kun hän joutuu ahtaalle,
koettaa hän kuulumattomin askelin väistyä vihollisensa lähettyviltä,
mutta usein sattuukin niin, että hän paetessaan tupsahtaa suoraan
vihollisen käsiin.

Alussa antoivat vielä Napoleonin joukot tietoja itsestään -- se
tapahtui ensi aikoina Kalugan tietä marssiessa -- mutta sitte kun he
olivat päässeet Smolenskin tielle, riensivät he tiuvun kielestä kiinni
pitäen ja tapahtui usein, että kun he luulivat pakenevansa, osuivat he
suoraan venäläisten eteen.

Sen johdosta, että ranskalaiset pakenivat kovaa vauhtia eivätkä
venäläiset luopuneet heidän kintereiltään, nääntyivät hevoset ja täten
menetettiin se keino, jonka avulla tavallisesti saadaan osapuilleen
tietää vihollisen asema. Sitä paitsi vaikutti kummankin armeijan
asemien lukuisat ja nopeat muutokset sen, etteivät nekään tiedot, joita
onnistuttiin saamaan, ehtineet perille oikeissa ajoin. Jos toisena
päivänä oli saapunut tieto, että vihollisen armeija oli ollut siellä ja
siellä ensimäisenä päivänä, niin kolmantena päivänä, jolloin saadun
tiedon johdosta olisi voitu ryhtyä tarpeellisiin toimiin, olikin tuo
armeija kulkenut kaksi päivämarssia ja sen asema oli muuttunut aivan
toisellaiseksi.

Toinen armeija pakeni, toinen koetti saavuttaa sitä. Smolenskista
tarjoutui ranskalaisille monta eri tietä. Kun nyt ranskalaiset
viipyivät täällä neljä päivää, tuntuisi siltä, että he olisivat voineet
saada tietää, missä vihollinen oli, tulla johonkuhun edulliseen
johtopäätökseen ja tehdä jotain uutta. Mutta nelipäiväisen pysähdyksen
jälkeen eivät heidän laumansa lähteneet pakenemaan oikealle eivätkä
vasemmalle, vaan vähääkään punnitsematta painautuivat vanhalle,
huonoimmalle tielle Krasnojea ja Orshaa kohti raivattua latua myöten.

Kun ranskalaiset odottivat vihollista takaa päin, pakenivat he pitkänä
jonona, joka oli jakautunut 24 tunnin matkan päässä toisistaan oleviksi
osastoiksi. Kaikista etumaisinna pakeni keisari, sitte kuninkaat, sitte
herttuat. Venäjän armeija, joka luuli Napoleonin kallistuvan oikealle
Dnjeprin toiselle puolelle eli ainoalle ajateltavissa olevalle
suunnalle, painui sekin oikealle ja tuli Krasnojeen vievälle suurelle
tielle. Täällä kohtasivat ranskalaiset aivan kuin sokkosilla ollessa
venäläisiä etuvartiojoukkoja. Kun ranskalaiset aavistamattaan
kohtasivat vihollisen, ällistyivät he ja pysähtyivät äkkinäisestä
säikähdyksestä, mutta läksivät sitten pakenemaan takana tulevista
tovereistaan välittämättä. Täällä kulki aivan kuin venäläisten
joukkojen läpi kolme päivää peräkkäin yksityisiä ranskalaisia osastoja
toinen toisensa perästä, ensin varakuninkaan joukko, sitte Davoustin ja
sitten Neyn. Kukaan näistä ei välittänyt toisestaan, he hylkäsivät
kaikki raskaat tavaransa, tykistön ja puolet väkeään ja pakenivat
kiertämällä venäläiset oikeanpuolitse öiseen aikaan.

Ney, joka kulki viimeisenä (sillä tukalasta asemastaan huolimatta tahi
juuri sen tähden halutti häntä särkeä se lattia, johonka hän oli
loukannut itsensä ja siksi hän oli jäänyt revittämään Smolenskin
muureja, jotka eivät olleet tehneet kenellekään mitään pahaa), 10,000
miehen suuruisen armeijan kera, ehätti Orshaan Napoleonin luo
ainoastaan 1,000 miestä mukanaan, hylättyään kaiken väkensä ja kaikki
tykkinsä ja päästyään yöllä salakähmää puikkimaan metsän kautta
Dnjeprin yli.

Orshasta riennettiin edelleen tietä myöten Vilnaan entiseen tapaan
sokkosilla ollen takaa ajavan armeijan kanssa. Beresina-joella tuli
taas hätä käteen, monia hukkui ja monia antautui, mutta ne, joiden
onnistui päästä joen yli, pakenivat yhtäpäätä. Ylipäällikkö pukeutui
turkkiin, istuutui rekeen ja läksi livistämään yksinään tovereistaan
välittämättä. Ken kynnelle kykeni, se lähti ajaen, ken ei kyennyt, se
antautui tai kuoli.




XVIII.


Kun ranskalaiset tänä sodan pakokautena tekivät kaiken voitavansa
tuhoutuakseen, kun ei ranskalaisen lauman ainoassakaan liikkeessä
Kalugan tielle kääntymisestä asti siihen saakka, jolloin päällikkö
pakeni armeijastaan, ollut vähänvähää järkeä, niin tuntuu aivan
mahdottomalta, että historioitsijat kuvatessaan tätä ranskalaisten
pakoretkeä selittävät joukkojen liikettä johtaneen yhden ainoan
henkilön tahdon. Mutta sittenkin ovat historioitsijat kirjottaneet
kokonaisia vuoria kirjoja tästä retkestä ja kaikkialla kuvaavat he
Napoleonin toimenpiteitä, hänen suuremmoisia suunnitelmiaan armeijan
johtamista varten ja hänen marsalkkojensa nerokkaita määräyksiä.

Napoleonin paon Mali Jaroslavetsista, vaikka hänellä olisi ollut avoin
tie rikkaihin lääneihin ja hän olisi voinut vapaasti valita sen tien,
joka kulki samassa suunnassa kuin sekin, jota Kutusof sittemmin
ajoi häntä takaa -- tämän tarpeettoman peräytymisen hävitettyjen
seutujen kautta selitetään meille tapahtuneen minkä minkinlaisten
syvämietteisten perustelmien pohjalla. Yhtä syvistä syistä kerrotaan
tapahtuneen myöskin hänen peräytymisensä Smolenskista Orshaan. Sitte
kuvataan hänen sankarimielisyyttään Krasnojessa, jossa hän muka
valmistui ryhtymään taisteluun ja itse johtamaan sitä ja jossa hän
koivunen keppi kädessä kävellen sanoi:

-- _J'ai assez fait l'empereur, il est temps de faire le
général_.[114]

Mutta tästä huolimatta pakenee hän heti paikalla tämän jälkeen edelleen
ja jättää oman onnensa nojaan häviön partaalla olevat armeijansa
tähteet.

Sitte kuvataan marsalkkojen ja varsinkin Neyn urhoutta, joka oli
sellaista, että hän öiseen aikaan samosi kiertoteitä Dnjeprin yli ja
saapui Orshaan kadotettuaan lippunsa, tykistönsä ja yhdeksän kymmenettä
osaa väestään. Ja lopuksi kuvaavat historioitsijat suuren keisarin
viimeistä eroa sankarillisesta armeijasta jonkunlaisena suuremmoisena
tapahtumana. Yksinpä tämäkin teko, viimeinen pako, jota tavallisella
ihmiskielellä sanotaan suurimmaksi konnuudeksi, jota jokainen lapsikin
opettelee pitämään häpeänä, saa historioitsijoiden kielellä
puolustuksensa.

Silloinkin, kun on aivan mahdotonta venyttää jo muutoinkin hyvin
venyviä historiallisen järkeilyn säikeitä ja kun teko ilmeisesti sotii
sitä vastaan, jota koko ihmiskunta pitää hyvänä ja oikeana, silloinkin
tuovat historioitsijat esiin pelastavan käsitteen suuruudesta, ikään
kuin käsitteet hyvästä ja pahasta eivät muuten sopisi siihen ollenkaan.
Suurelle henkilölle ei ole olemassa mitään pahaa. Ei ole olemassa niin
kauhistavaa tekoa, että sen voisi lukea viaksi suurelle henkilölle.

"_C'est grand_!"[115] -- sanovat historioitsijat ja silloin ei ole enää
olemassa enemmän hyvää kuin pahaakaan, vaan on "_grand_" ja ei
"_grand_". _Grand_ on hyvä, ei _grand_ on huono. _Grand_ on
historioitsijoiden mielestä jonkunlaisten sellaisten erityisten
elollisten ominaisuus, joita he nimittävät sankareiksi. Ja kun Napoleon
raivautui lämpimässä turkissaan kotiinsa ei ainoastaan menehtyvien
toveriensa, vaan myöskin (omasta mielestään) niiden ihmisten parista,
jotka hän oli tänne tuonut, tuntee hän _que c'est grand_ ja hänen
mielensä on tyyni.

"_Du sublime_ (hän näkee jotain _sublime'a_ itsessään) _au
ridicule il n'y a qu'un pas_",[116] -- sanoo hän ja koko maailma
toistaa 50 vuotta: "_sublime, grand! Napoléon le grand! Du sublime au
ridicule il n'y a qu'un pas_!"[117]

Eikä kenenkään päähän pälkähdä, että semmoisen suuruuden tunnustaminen,
jota ei voi mitata hyvän ja pahan mittapuikolla, on ainoastaan oman
mitättömyyden ja mittaamattoman pienuuden tunnustamista.

Meille, joille Kristus on antanut hyvän ja pahan mittapuun, ei ole
mitään mittaamatonta. Eikä ole suuruutta siellä, missä ei ole
yksinkertaisuutta, hyvyyttä ja totuutta.




XIX.


Kuka venäläisistä ei olisi tuntenut katkeruutta, tyytymättömyyttä ja
sekavuutta lukiessaan kuvausta 1812 sodan viimeisestä jaksosta? Kuka ei
olisi kysynyt itseltään, miksi ei vangittu ja tuhottu kaikkia
ranskalaisia, kun kaikki kolme armeijaa saartoi heidät ylivoimaisin
joukoin, kun hajotetut ranskalaiset nälissään ja viluissaan antautuivat
joukottain ja kun (niinkuin historia meille kertoo) venäläisten
tarkotuksena oli juuri se, että ranskalaisilta oli tukettava tie ja
heidät kaikki otettava vangiksi?

Millä tavoin jäi siltä venäläiseltä sotajoukolta, joka lukumäärältään
ranskalaisia heikompana antautui Borodinon taisteluun, millä tavoin
tältä sotajoukolta, joka ympäröi kolmelta puolen ranskalaiset ja jonka
tarkotuksena oli vangita nämä, jäi tarkotus saavuttamatta? Oliko
tosiaankin ranskalaisilla niin paljoa suuremmat edut puolellaan kuin
meillä, että me emme kyenneet lyömään heitä suuremmilla voimillamme,
vaikka olimme saartaneetkin heidät? Miten on tämä voinut tapahtua?

Historia (se, jota tällä sanalla nimitetään) vastaa näihin kysymyksiin
sanomalla, ettei Kutusof eikä Tormasof eikä Tshitshagof eikä se eikä se
tehnyt niitä ja niitä liikkeitä...

Mutta miksi he eivät tehneet kaikkia noita liikkeitä? Jos oli heidän
syynsä, ettei saavutettu aiottua tarkotusta, niin miksi ei heitä
saatettu oikeuden käsiin ja telotettu? Ja jospa vielä otaksutaan, että
venäläisten _onnistumattomuuteen_ olivat syynä Kutusof, Tshitshagof
y.m., niin ei kuitenkaan voida käsittää, miksi ei niissäkään oloissa,
joissa Venäjän joukot olivat Krasnojessa ja Beresina-joella (kummassakin
tapauksessa olivat venäläiset ylivoimaisia), vangittu ranskalaisten
sotaväkeä marsalkkoineen, kuninkaineen ja keisareineen, koska se juuri
oli venäläisten tarkotuksena?

Jos tämä omituinen ilmiö selitetään siten (niin kuin venäläiset
sotahistorioitsijat sen tekevät), että Kutusof ehkäisi armeijaa
hyökkäämästä, niin on se väärin siitä syystä, että me tiedämme, ettei
Kutusofin tahto kyennyt pidättämään sotaväkeä hyökkäämästä Vjasmassa
eikä Tarutinossa.

Miksi sen venäläisen armeijan, joka vihollista paljoa vähäväkisempänä
voitti Borodinossa koko vihollisen voiman, voittivat Krasnojessa ja
Beresina-joella hajanaiset ranskalaiset laumat, vaikka venäläiset
olivatkin ylivoimaisia?

Jos venäläisten tarkoituksena oli se, että Napoleonilta ja hänen
marsalkoiltaan oli katkaistava retki ja heidät vangittava eikä tätä
tarkotusta saavutettu, vaan kaikki yrityksetkin tarkotuksen
saavuttamiseksi raukesivat mitä häpeällisimmällä tavalla, niin ovat
ranskalaiset aivan oikeassa esittäessään sodan viimeisen jakson
voittoretkenä, vaan venäläiset historioitsijat ovat kokonaan väärässä
kuvatessaan sitä voittokulkuna.

Venäläiset historioitsijat tulevat sikäli, kuin he tahtovat pysyä
kiinni logiikan säännöissä, tahtomattaankin tähän johtopäätökseen, ja
vaikka he runollisesti puhuvatkin miehuudesta, uskollisuudesta j.n.e.,
täytyy heidän pakosta tunnustaa, että ranskalaisten pako Moskovasta on
yhtenäinen sarja voittoja Napoleonille ja tappioita Kutusoville.

Jos jätetään kokonaan syrjään kansallinen itserakkaus, niin tuntuu
siltä, että tuo johtopäätös itsessään on aivan ristiriitainen, sillä
ranskalaisten voitoista seurasi heidän täydellinen perikatonsa vaan
venäläisten tappioista isänmaan vapauttaminen.

Tämän ristiriidan lähde on löydettävissä siitä seikasta, että
historioitsijat, jotka tutkivat tapauksien kulkua hallitsijoiden ja
kenraalien kirjeistä, virallisista kertomuksista, raporteista,
suunnitelmista j.n.e., otaksuvat aivan väärin 1812 sodan viimeisen
jakson tarkotukseksi sen, että Napoleonilta, hänen marsalkoiltaan ja
armeijaltaan tahdottiin katkaista tie ja ottaa heidät vangiksi.

Tätä tarkotusta ei ollut eikä voinut olla, sillä se oli järjetön ja sen
saavuttaminen oli kerrassaan mahdoton.

Tämä tarkotus oli aivan järjetön ensiksikin siitä syystä, että
Napoleonin hajallinen armeija pakeni Venäjältä kiireimmän kaupalla ja
joudutti juuri sitä, jota jokainen venäläinen toivoi. Mitä syytä oli
siis ryhtyä kaikemmoisiin sotatoimiin ranskalaisten tähden, jotka
pakenivat niin nopeaan kuin suinkin voivat?

Toiseksi oli järjetöntä asettua niiden tielle, joiden kaikki voimat oli
kohdistetut pakoon.

Kolmanneksi oli järjetöntä hukata väkeä ranskalaisten tuhoamiseen, kun
nämä tuhoutuivat ulkonaisistakin syistä siinä määrin, että he, vaikka
heiltä ei olisi tukettukaan tietä, eivät olisi voineet viedä takasin
sen enempää kuin mitä he joulukuussa veivät eli sadannen osan koko
armeijastaan.

Neljänneksi oli järjetöntä koettaa vangita keisarikuninkaat ja
herttuat, joiden vankeus olisi mitä suurimmassa määrin haitannut
venäläisten toimia, kuten sen ovat tunnustaneet sen ajan taitavimmat
diplomaatit (J. Maistre y.m.). Vieläkin järjettömämpää oli koettaa
vangita ranskalaisia armeijakuntia, kun omat joukot olivat huvenneet
puoleen entisestään ennen Krasnojeen tuloa, kun näin suuria
vankijoukkoja varten olisi pitänyt varata vartioväeksi kokonaisia
divisiooneja ja kun omatkaan sotamiehet eivät saaneet täysiä
ruoka-annoksia ja ranskalaisia vankeja kuoli nälkään.

Koko se syvämietteinen suunnitelma, joka tarkotti Napoleonin ja hänen
armeijansa retken katkaisemista ja heidän vangitsemistaan, on sen
puutarhurin suunnitelman kaltainen, joka ajaessaan puutarhasta
istutuksia tallanneita elukoita juoksee portille ja rupeaa lyömään
niitä päähän. Ainoa seikka, jonka voisi sanoa puutarhurin
puolustukseksi, on se, että hän oli hyvin kiivastunut. Samaa ei
kuitenkaan voi sanoa suunnitelman laatijoista, sillä eiväthän he
kärsineet tallatuista istutuksista.

Sen lisäksi, että oli järjetöntä katkaista Napoleonin ja hänen
armeijansa retki, oli se myöskin mahdotonta.

Mahdotonta oli se ensiksikin siitä syystä, että koska kokemus on
osottanut, että kolonnien liikkuminen viiden virstan matkalla samassa
taistelussa ei koskaan lyö yksiin suunnitelmien kanssa, niin se
mahdollisuus, että Tshitshagof, Kutusof y.m. olisivat oikeaan aikaan
joutuneet johonkuhun määrättyyn paikkaan, oli niin vähäinen, että se
oli yhtä suuri kuin itse mahdottomuus. Johan Kutusof sitä ajattelikin
sanoessaan suunnitelman saatuaan, että sivuryntäyksistä laajalla alalla
ei koidu toivottuja tuloksia.

Toiseksi se oli mahdotonta siitä syystä, että jos mieli lamauttaa se
inertsian voima, jolla Napoleonin sotajoukot hyökyivät takasin, niin
olisi pitänyt olla verrattomasti suuremmat sotavoimat, kuin mitä
venäläisillä oli.

Kolmanneksi oli se mahdotonta siitä syystä, että sotakäsitteellä
"katkaista retki" ei ole mitään merkitystä. Katkaista voi ainoastaan
leipäpalan, mutta ei armeijaa. Katkaista armeija, tuketa sen tie ei käy
mitenkään päinsä, sillä ylt'ympäri on aina väljyyttä kiertoon ja öitä
pysyä näkymättömänä, jotka seikat sotaoppineiden pitäisi tietää ainakin
Krasnojen ja Beresinan antamista esimerkeistä. Jos tahdotaan joku
vangita, niin ei sitä voi tehdä mitenkään muuten kuin että vangittava
suostuu siihen, samoin kuin ei voida saada kiinni pääskyä, ennen kuin
se on istuutunut kädelle. Vangita voidaan vaan se, joka antautuu kuten
saksalaiset strategiian ja taktiikan sääntöjen mukaan. Mutta
ranskalaiset joukot eivät pitäneet tätä ollenkaan edullisena, koska
heitä odotti samallainen nälkä- ja vilukuolema paossa kuin
vankeudessakin.

Neljänneksi ja kaikkein tärkeimmästä syystä oli se mahdotonta siksi,
ettei maailman alusta asti ole kertaakaan käyty sotaa semmoisissa
oloissa, joissa tämä sota tapahtui, ja vaikka venäläiset ranskalaisia
takaa-ajaessaan jännittivät kaikki voimansa, eivät he sittenkään
saaneet aikaan sen enempää tuhoutumatta itse.

Venäjän armeija kadotti Tarutinon ja Krasnojen välisellä retkellä
50,000 miestä sairaina ja jälelle jääneinä eli osapuilleen suuren
lääninkaupungin väkiluvun suuruisen määrän. Puolet armeijan väestä
poistui taisteluitta.

Ja tästä sodan jaksosta, jolloin sotaväki saappaitta ja turkitta,
vajaalla ruualla ja viinatta nukkui kuukausimääriä hangella 15 asteen
pakkasessa, jolloin päivää oli vain 7-8 tuntia ja muu vuorokausi yötä,
jonka aikana sotaväki oli voimaton, jolloin ihmisiä ei viety kuoleman
valtakuntaan vaan muutamiksi tuntikausiksi, kuten taistelussa tapahtuu,
vaan he saivat kuukausittain taistella joka hetki nälkä- ja
vilukuolemaa vastaan, jolloin kuukaudessa sortui puolet armeijaa, --
tästä samasta sodan jaksosta kertovat meille historioitsijat, miten
Miloradovitshin oli tehtävä siipihyökkäys sinne ja sinne, vaan
Tormasovin toisaalle ja miten Tshitshagovin oli marssittava sinne
(marssittava polvia myöten lumessa) ja miten se löi nurinniskoin ja
voitti j.n.e., j.n.e.

Venäläiset, joista oli vain puolet elossa, tekivät kaikki, mitä
tehtävissä oli ja mikä tuli tehdä kansan arvoa vastaavan tarkotusperän
saavuttamiseksi eikä ole heidän syynsä, että toiset venäläiset istuivat
sillä aikaa lämpimissä huoneissa ja ajattelivat aivan mahdottomia
asioita.

Koko tämä sekava ja käsittämätön todellisuuden vastakohta johtuu siitä,
että historioitsijat ovat kirjottaneet ainoastaan eri kenraalien
innostuneiden tunteiden ja sanojen historian, vaan ei tapausten
historiaa.

Heistä tuntuvat mielenkiintoisilta jonkun Miloradovitshin sanat,
palkinnot, joita se ja se kenraali sai ja heidän ehdotuksensa, vaan
kysymys niistä 50,000, jotka jäivät sairaaloihin ja hautoihin, ei
ollenkaan kiinnitä heidän huomiotaan, koska se ei kuulu heidän
tutkimusalaansa.

Mutta kuitenkaan ei tarvita muuta kuin jättää syrjään raporttien ja
taistelusuunnitelmien tutkiminen ja tutkia niiden satojen tuhansien
liikettä, jotka ovat suoranaisesti ottaneet osaa tapaukseen, niin
kaikki ratkaistemattomalta näyttäneet kysymykset muuttuvat ihmeellisen
helposti päivän selviksi.

Napoleonin ja hänen armeijansa retken katkaisemisen tarkotus oli
olemassa vain kymmenkunnan miehen mielikuvituksessa. Enemmältä sitä ei
voinut olla olemassa siitä syystä, että se oli järjetön ja sen
saavuttaminen oli mahdoton.

Kansalla oli yksi ainoa tarkotus: vapauttaa maansa vihollisesta. Tämä
tarkotus saavutettiin ensiksikin itsestään, koska ranskalaiset
pakenivat, josta syystä paon piti antaa tapahtua esteettömästi.
Toiseksi saavutettiin tämä tarkotus kansansodan kautta, joka tuhosi
ranskalaisia ja kolmanneksi siten, että suuri venäläinen armeija kulki
ranskalaisten jälestä valmiina käyttämään pakkokeinoja, jos
ranskalaiset olisivat pysähtyneet.

Venäjän armeijan oli vaikutettava niin kuin ruoska vaikuttaa juoksevaan
eläimeen. Ja kokenut ajaja tiesi, että kaikista edullisinta oli pitää
ruoska koholla uhkaavassa asennossa eikä suomia sillä päätä vasten
juoksevaa eläintä.






NELJÄS OSA.




I.


Kun ihminen näkee kuolevan eläimen, valtaa hänet kauhu, sillä se mitä
hän itse on -- hänen oleellisuutensa -- katoaa hänen omien silmiensä
nähden ja lakkaa olemasta. Mutta kun kuoleva on ihminen ja rakastettu
ihminen, silloin tunnemme me kauhun lisäksi elämän katoamisesta, että
jotain repeää meissä itsessämme ja että me henkisesti haavotumme.
Tämmöinen haava samoin kuin ruumiillinenkin tuottaa toisinaan kuoleman,
vaan toisinaan se paranee, joskin sitä aina kolottaa ja se on arka
ulkonaiselle ärsyttävälle kosketukselle.

Ruhtinas Andrein kuoleman jälkeen tunsivat Natasha ja ruhtinatar Maria
tämän samalla tavalla. Henkisesti masentuneina siitä synkästä kuoleman
pilvestä, joka oli ajautunut heidän ylleen, he eivät uskaltaneet nostaa
silmiään elämän kasvoja katsomaan. Varovasti he varjelivat vuotavia
haavojaan kipua tuottavilta kosketuksilta. Jos ajopelit kiisivät
nopeasti kadulla, jos käskettiin syömään ja jos palvelustyttö kysyi,
mikä puku oli valmistettava sekä varsinkin jos satuttiin lausumaan joku
pintapuolinen sana surunvalituksesta, niin ärsytti kaikki tämä haavaa
ja häiritsi sitä välttämätöntä hiljaisuutta, jossa he kumpikin
koettivat unohtua kuuntelemaan yhä vieläkin heidän ajatuksissaan soivaa
kolkkoa, jylhää hymniä ja joka heitä esti luomasta katsettaan niihin
salaperäisiin äärettömiin etäisyyksiin, jotka tuokioiseksi avautuivat
heidän eteensä.

Ainoastaan kahden kesken ollen ei heistä tuntunut häiritsevältä eikä
kipeältä. He puhelivat vähän keskenään, ja silloin kun he puhelivat,
tapahtui se aivan vähäpätöisistä asioista. Kumpikin karttoi yhtä paljon
mainitsemasta jotain semmoista, jolla oli tekemistä tulevaisuuden
kanssa.

Tulevaisuuden mahdollisuuden tunnustaminen tuntui heistä hänen
muistonsa loukkaamiselta. Vielä varovammin karttoivat he
keskusteluissaan kaikkea sitä, joka vähänkään koski vainajaa. Heistä
tuntui, että sitä mitä he olivat kokeneet ja tunteneet, oli mahdoton
ilmaista sanoin. Heistä tuntui, että pienimmälläkin sanalla
mainitseminen hänen elämänsä tapauksista häiritsi heidän nähdensä
täyttyneen kuoleman salaisuuden majesteettisuutta ja pyhyyttä.

Ainainen pidättyminen puhumasta ja lakkaamaton, huolellinen
vaikeneminen kaikesta siitä, joka olisi voinut saada mainitsemaan
jotain hänestä, tämmöinen pysytteleminen sillä rajalla, jonka taakse ei
saanut mennä, loi heidän mielikuvitukseensa entistä selvemmin sen, mitä
he tunsivat. Mutta puhdas ja täydellinen murhe on yhtä mahdoton kuin
puhdas ja täydellinen ilo. Kun ruhtinatar Maria oli veljenpoikansa
holhoojan ja kasvattajan asemassa, vieroitti elämä ensimäisenä hänet
siitä murheen maailmasta, jossa hän oli elänyt kaksi ensimäistä
viikkoa. Hän sai kirjeitä sukulaisilta ja niihin piti vastata. Huone,
jonka Nikolushka sai asunnokseen, oli kostea ja hän alkoi rykiä.
Alpatitsh saapui Jaroslavliin tekemään tiliä asioista ja neuvoi
muuttamaan Moskovaan Vosdvischenkalla olevaan taloon, joka oli säilynyt
eheänä ja kaipasi vain pieniä korjauksia. Elämä riensi rientämistään ja
sen mukana täytyi elää. Niin raskaalta kuin ruhtinatar Mariasta
tuntuikin erota siitä yksinäisyyden maailmasta, jossa hän tähän saakka
oli elänyt ja niin säälittävältä ja aivan kuin häpeältäkin tuntui
jättää Natasha yksikseen surun valtaan, vaativat kuitenkin elämän
huolet ruhtinatar Mariaa pyörteisiinsä ja hän antautui tahtomattaankin
niiden valtaan. Hän tarkasti tilit Alpatitshin kanssa, neuvotteli
Dessallesin kanssa veljensäpojasta ja ryhtyi valmistamaan matkaa
Moskovaan.

Natasha jäi täten yksikseen ja siitä saakka, kun ruhtinatar Maria
ryhtyi matkavalmistuksiin, rupesi hän karttamaan ruhtinatar Mariaa.

Ruhtinatar Maria pyysi kreivittäreltä, että Natasha saisi lähteä hänen
kanssaan Moskovaan ja kreivi ja kreivitär suostuivat ilomielin tähän
ehdotukseen, sillä he näkivät, miten heidän tyttärensä voimat
heikkonivat heikkonemistaan ja he toivoivat, että paikan muutos ja
Moskovan lääkärit saavat Natashan taas terveeksi.

-- Minä en lähde minnekään, -- vastasi Natasha, kun hänelle esitettiin
asia, -- antakaa minun vain olla rauhassa, -- sanoi hän poistuen
huoneesta itkuun purskahtamaisillaan enemmän harmista ja kiukusta kuin
surusta.

Siitä saakka kun Natasha tunsi ruhtinatar Marian hyljänneen hänet ja
kantavansa yksinään surunsa taakkaa, vietti hän enimmän aikansa
yksinään huoneessaan istuen sohvan nurkassa jalat koukussa ja repien
tai nyppien jotain hienoilla sormillaan, tuijottava, liikkumaton katse
luotuna siihen, johon silmät olivat pysähtyneet. Tämä yksinäisyys
näännytti ja kalvoi häntä, mutta se oli hänelle välttämätön. Kun joku
tuli hänen luokseen, nousi hän heti ylös, muutti asentoaan ja
ilmettään, otti kirjan tai käsityön ja näytti kärsimättömästi
odottavan, että tulija menisi pois.

Hänestä tuntui myötäänsä, että hän oli käsittämäisillään ja
ratkaisemaisillaan sen kauhean ja kalvavan kysymyksen, johon hänen
sielunsa silmät olivat kokonaan tähdätyt.

Eräänä päivänä joulukuun lopulla istui kuihtunut ja kalpea Natasha
mustassa villapuvussa ja palmikko huolimattomasti nupulle sitaistuna
sohvan nurkassa jalat koukussa. Hän kääri ja purki jännittynein mielin
vyönsä päätä ja katsoi oven nurkkaan.

Hän katsoi sinne, minne ruhtinas oli mennyt, elämän toiselle puolen. Ja
se puoli elämää, jota hän ei ollut koskaan ennen ajatellut ja joka
ennen oli aina tuntunut kaukaiselta ja uskomattomalta, oli nyt tullut
häntä lähemmäksi, käynyt rakkaaksi ja käsitettävämmäksi kuin tämä puoli
elämää, jossa kaikki oli autiota ja hävitettyä, tuskaa ja kyyneleitä.

Hän katsoi sinne, missä hän tiesi ruhtinaan olevan, mutta hän ei voinut
nähdä häntä muullaisena kuin sellaisena, jommoinen hän oli ollut
elämässä. Hän näki hänet taasen samallaisena, kuin hän oli ollut
Mitishtshissä, Troitsassa ja Jaroslavlissa.

Hän näki ruhtinaan kasvot, kuuli hänen äänensä, toisti hänen ja omia
sanojaan, joita hän oli ruhtinaalle lausunut ja toisinaan hän mietti
hänen ja omasta puolestaan uusia sanoja, joita silloin olisi voinut
lausua.

Tuossa hän, ruhtinas, loikoi lepotuolissa samettiturkissaan, pää
laihan, kalpean käden varassa. Hänen rintansa on kauhean painuksissa ja
olkapäät koholla. Huulet ovat tiukkaan puristuneet umpeen, silmät
kiiluvat ja valkealla otsalla käy ryppyjen väreitä. Toinen jalka
vapisee tuskin huomattavasti. Natasha tietää, että hän taistelee
tuskallisen kivun kourissa. "Mikä on tuo kipu? Mitä varten on kipu?
Mitä hän tuntee? Miten häntä kivistää?" ajatteli Natasha. Ruhtinas
huomaa hänen mietteensä, katsoo Natashaan ja rupeaa vakavasti puhumaan.

"On kauheata", sanoi hän, "sitoa itsensä ainaiseksi sairastavaan
mieheen". Hän loi Natashaan tutkivan katseen. Natasha vastasi, kuten
ennenkin, ehtimättä ajatella sanottavaansa: "ei se tuolla tavalla voi
jatkua, te tulette terveeksi, aivan terveeksi."

Natasha näki ruhtinaan vain hetken ajan, mutta hän eli sielussaan nyt
kaiken sen, mitä hän oli tuntenut silloin. Natashan mieleen muistui
ruhtinaan pitkä, suruisa ja ankara katse noita sanoja sanoessaan ja hän
käsitti tuon katseen nuhtelevan, epätoivoisen ilmeen.

"Minä myönsin", sanoi Natasha itselleen, "että olisi kauheata, jos hän
jäisi ainiaaksi sairaaksi. Mutta minä sanoin sen silloin vain siksi,
että se olisi ollut kauheaa hänelle, vaan hän käsitti minut väärin. Hän
luuli, että se olisi kauheaa minulle. Silloin halusi hän vielä elää,
sillä hän pelkäsi kuolemaa. Ja minä sanoin niin tylysti ja tyhmästi,
mutta enhän minä ajatellut sitä. Ajattelin kokonaan muuta. Jos olisin
sanonut sen, mitä ajattelin, niin olisin sanonut: haluaisin nähdä hänet
aina kuolevana silmieni edessä, sillä silloin olisin paljoa
onnellisempi kuin nyt nähdessäni näitä tuskia. Vaan nyt ... ei ole enää
mitään eikä ketään. Tiesikö hän sen? Ei. Ei tiennyt eikä koskaan tule
tietämään. Eikä sitä nyt voi enää koskaan, ei koskaan parantaa." Ja
taas sanoi ruhtinas hänelle samat sanat, mutta nyt vastasi Natasha
mielikuvituksessaan toisella tavalla. Natasha keskeytti ruhtinaan ja
sanoi: "kauheata teille, mutta ei minulle. Tietäkää, ettei elämä ole
minulle minkään arvoinen ilman teitä ja kärsiä teidän kanssanne on
minulle suuri onni." Ja ruhtinas tarttui hänen käteensä ja puristi sitä
niin lujasti kuin sinä kauheana iltana neljä päivää ennen kuolemaansa.
Natasha puhui hänelle mielikuvituksessaan helliä lemmensanoja, jotka
hän olisi voinut lausua silloinkin: "minä rakastan sinua ... sinua ...
rakastan, rakastan..." -- puhui hän tuskallisesti käsiään väännellen ja
hampaitaan vinhasti kiristäen...

Samassa muuttui hänen surunsa suloisen huumaavaksi tunteeksi, silmät
kyyneltyivät, mutta yht'äkkiä hän kysyi itseltään: kenelle hän näin
puhuu? Missä on ruhtinas ja mikä hän nyt on? Suloinen unelma sammui,
taasen peittyi kaikki epätietoisuuden pilveen ja hän vaipui taas
katsomaan synkeänä sinne, missä ruhtinas oli. Ja tuntui, että hän
tuossa tuokiossa näkee suloisen usman läpi... Vaan samassa tuokiossa,
kun hän jo luuli näkevänsä salaisuuden perille, herätti hänet
haaveistaan ovilukon kädensijan räikeä napsahdus. Huoneeseen tuli
nopein, varomattomin askelin Natashan kamarityttö Dunjasha, jonka
kasvoilla oli hätäinen ilme.

-- Tulkaa sukkelaan, -- sanoi Dunjasha erityisellä äänenpainolla, --
onnettomuus, Pjotr Iljitshistä ... kirje, -- lisäsi hän itku kurkussa.




II.


Natashan yleinen vastenmielisyys kaikkia ihmisiä kohtaan oli muuttunut
erityisen voimakkaaksi hänen kotiväkeään kohtaan. Isä, äiti ja Sonja
olivat niin läheisiä, tavallisia ja arkipäiväisiä, että kaikki heidän
sanansa ja tunteensa tuntuivat loukkaavan sitä maailmaa, jossa hän oli
viime ajat elänyt ja sen vuoksi ei hän ollut heille ainoastaan
välinpitämätön, vaan myöskin vihainen. Hän kuuli Dunjashan sanoneen
jotain Pjotr Iljitshistä, mutta hän ei käsittänyt sitä.

"Mikä onnettomuus niillä nyt olisi? Mitä heille on voinut tapahtua?
Heillä on kaikki entisellään, vanhaa ja rauhallista", ajatteli Natasha.

Kun Natasha astui saliin, tuli isä nopeasti kreivittären huoneesta.
Kreivin kasvot olivat rypyssä ja märät kyynelistä. Hän oli poistunut
kreivittären huoneesta nähtävästi siitä syystä, että olisi saanut
vuodattaa vapaasti musertavan tuskansa kyyneliä. Nähtyään Natashan hän
viittasi epätoivoisesti käsillään ja purskahti kouristuksen tapaiseen
itkun tyrskeeseen, joka vääristi hänen pyöreät ystävälliset kasvonsa
muodottomiksi.

-- Pe ... Petja... Mene, mene, hän ... kutsuu... -- Ja parkuen kuin
lapsi hän raahusti tuolin luo, retkahti sille ja peitti kasvot
käsiinsä.

Yht'äkkiä viilsi kautta koko Natashan olennon kuin sähkövirta, joka
iski hänen sydämeensä kauhean voimakkaasti. Hän tunsi hirveää kipua ja
luuli jotain katkenneen sisässään ja kuolevansa. Mutta heti tämän
jälkeen hän tunsi ahdistuksen taukoavan. Nähtyään isänsä ja kuultuaan
oven takaa äitinsä haikean huudon hän unohti silmänräpäyksessä itsensä
ja surunsa.

Hän juoksi isänsä luo, mutta tämä viittasi raukeasti kädellään äidin
huoneen ovea kohti. Ruhtinatar Maria tuli kalpeana ja vavisten
huoneesta häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä jotain sanoen. Mutta
Natasha ei nähnyt eikä kuullut häntä, vaan meni nopein askelin
kynnykselle pysähtyen siihen tuokioksi ikään kuin taistellen itsensä
kanssa, mutta syöksähti sitte äitinsä luo.

Kreivitär virui lepotuolissa kummallisessa asennossa ja takoi päätään
seinään. Sonja ja palvelustytöt pitivät häntä käsistä.

-- Natasha, Natasha! -- huusi kreivitär. -- Se ei ole totta... Hän
valehtelee... Natasha! -- huusi hän työntäen luotaan ympärillään
olevia. -- Menkää pois kaikki, se ei ole totta! Surmattu! Ha-ha-haa! Se
ei ole totta!

Natasha laskeutui polvilleen tuolin laidalle, kumartui äitinsä yli,
käänsi odottamattoman voimakkaasti hänen päänsä itseensä päin ja
puristi sitä itseänsä vasten.

-- Äiti, kulta äiti...! Minä olen tässä, kulta äiti, -- supatti hän
taukoamatta.

Hän ei laskenut äitiään käsistään, taisteli hellävaroin hänen
ponnistuksiaan vastaan, pyysi tuomaan tyynyn ja vettä ja aukoi ja repi
äitinsä pukua.

-- Äitiseni, äiti kulta... Rakas äiti, -- hoki hän lakkaamatta,
suudellen hänen päätään, kasvojaan ja käsiään ja tuntien miten
kyynelvirrat nenää ja poskia kutkuttaen vuolaana juoksivat hänen
silmistään.

Ruhtinatar puristi tyttärensä kättä, sulki silmänsä ja vaikeni
hetkiseksi. Yht'äkkiä hän kavahti pystyyn omituisen nopeasti, katsahti
ympärilleen mielettömästi ja nähtyään Natashan rupesi kaikin voimin
puristamaan tämän päätä. Sitte hän käänsi kivusta rypistyneet Natashan
kasvot itseensä päin ja katsoi niihin.

-- Natasha, rakastathan sinä minua, -- sanoi hän hiljaisella,
luottavalla äänellä, -- Natasha, ethän sinä petä minua...? Sano minulle
suora totuus.

Natasha katsoi häneen kyyneleissä uivin silmin ja hänen kasvoiltaan
paistoi rakkaus ja anteeksipyyntö.

-- Äitiseni, rakas äiti, -- toisti hän ponnistaen kaiken rakkautensa
voiman lieventääkseen edes jossain määrin äidin polttavaa tuskaa.

Mutta kun äiti ei enää jaksanut taistella totuutta vastaan eikä uskoa,
että hän voisi enää elää, kun hänen rakas poikansa oli surmattu
nuoruutensa kukoistuksessa, pelasti hänet tuosta kauheasta totuudesta
mielenhäiriö.

Natasha ei käsittänyt, miten kului se päivä, yö, seuraava päivä ja
seuraava yö. Hän ei nukkunut eikä poistunut äidin vuoteen vierestä.
Natashan ehtymätön, kärsivällinen rakkaus ei pyrkinyt selittämään
mitään eikä myöskään lohduttamaan, vaan se ikään kuin tuki kreivitärtä
joka puolelta ja piti häntä siten elossa.

Kolmantena yönä vaipui kreivitär muutamaksi minuutiksi horroksiin ja
Natasha sulki silmänsä pää käsivarassa lepotuolia vasten. Vuode narahti
ja Natasha aukaisi silmänsä ja näki kreivittären istuvan sängyn
laidalla ja hiljaa puhuvan.

-- Kuinka iloinen olen, kun tulit. Oletko väsynyt, tahdotko teetä,
poikani? (Natasha meni hänen luokseen.) -- Sinä olet kaunistunut ja
miehistynyt, -- jatkoi kreivitär ja tarttui tyttärensä käteen.

-- Äiti, mitä te puhutte...!

-- Natasha, häntä ei ole enää, hän on poissa.

Ja hän vaipui tyttärensä kaulaan ja puhkesi ensi kerran itkuun.




III.


Ruhtinatar Maria lykkäsi matkansa. Sonja ja kreivi koettivat hoitaa
kreivitärtä Natashan sijasta, mutta turhaan. He huomasivat, että
Natasha yksinään voi hillitä kreivitärtä vaipumasta lopulliseen
mielipuolisuuteen. Kolme viikkoa pysyi Natasha alituisesti äitinsä
luona, hän nukkui lepotuolissa hänen huoneessaan, syötti ja juotti
häntä ja puheli lakkaamatta hänen kanssaan, sillä ainoastaan hellä,
hyväilevä ääni voi rauhottaa kreivitärtä.

Äidin sydämen haava ei voinut parantua. Petjan kuolema oli reväissyt
puolet hänen elämästään. Oli kulunut kuukausi tiedon saapumisesta
Petjan kuolemasta. Se oli tavannut kreivittären nuorekkaana, reippaana
50-vuotiaana naisena, vaan kun hän tuon kuukauden kuluttua nousi
sairasvuoteeltaan, oli hän murtunut, puolikuollut mummo, jolla ei enää
ollut mitään elämän harrastuksia. Mutta se haava, joka oli surmannut
puolet kreivittären elämästä, se uusi haava nosti Natashan elämään.

Henkinen haava, joka syntyy henkisen ruumiin repeämisestä, parantuu
samoin kuin ruumiillinenkin haava ainoastaan sisäpuolelta ponnistavan
elämän voiman vaikutuksesta.

Näin parantui Natashankin haava. Hän oli luullut, että hänen elämänsä
oli lopussa. Mutta yht'äkkiä osottikin hänen rakkautensa äitiin, että
hänen elämänsä sisäinen olemus, rakkaus vielä elikin hänessä. Kun
rakkaus elpyi eloon, elpyi elämäkin.

Ruhtinas Andrein viimeiset päivät olivat liittäneet Natashan ruhtinatar
Mariaan. Uusi onnettomuus vei heidät vielä lähemmä toisiaan. Ruhtinatar
Maria peruutti matkansa ja hoiteli kolme viimeistä viikkoa Natashaa
kuin pientä lasta, sillä se aika, jonka Natasha oli viettänyt äitinsä
huoneessa, oli murtanut hänen ruumiilliset voimansa.

Kun ruhtinatar Maria huomasi kerran keskellä päivää, että Natashaa
puistatti vilu, vei hän hänet huoneeseensa ja pani omaan vuoteeseensa.
Vaan kun ruhtinatar Maria oli laskenut ikkunaverhot alas ja aikoi
poistua huoneesta, kutsui Natasha hänet luokseen.

-- Minua ei nukuta, Maria, jää tänne luokseni.

-- Olet väsynyt, koeta nukkua hetkinen.

-- Ei, ei. Miksi toit minut tänne? Äiti kaipaa minua.

-- Hän voi paljoa paremmin. Hän puheli tänään aivan selvästi, -- sanoi
ruhtinatar Maria.

Natasha tarkasti hämärässä ruhtinatar Marian kasvoja.

"Onko hän ruhtinaan näköinen?" ajatteli Natasha. "On ja ei ole. Hänessä
on jotain erikoista, vierasta, aivan uutta, tuntematonta, mutta hän
rakastaa minua. Mitä on hänen sydämessään? Pelkkää hyvyyttä. Mutta mitä
hän ajattelee? Mitä hän ajattelee minusta? Niin, hän on suloinen."

-- Masha, -- virkkoi Natasha arasti ja veti hänen kätensä luokseen. --
Masha, elä usko että olen paha. Ethän, rakas Masha? Rakastan sinua
suuresti. Olkaamme ystäviä, oikein läheisiä ystäviä.

Ja Natasha syleili ruhtinatar Mariaa ja suuteli hänen käsiään ja
kasvojaan. Ruhtinatar Maria hävetti tämä hellyyden osotus, mutta
samalla se tuotti hänelle iloa.

Tästä päivästä asti muodostui ruhtinatar Marian ja Natashan välille se
kiihkeä, hellä ystävyys, jota tavataan vain naisten kesken. He
suutelivat toisiaan myötäänsä, puhelivat toisilleen helliä sanoja ja
viettivät enimmät ajat kahden kesken. Jos toinen meni jonnekin, tuli
toiselle ikävä ja hän riensi poissaolijan luo. He tunsivat paljoa
suurempaa sopusointua yhdessä ollessaan kuin erikseen kumpikin
itsekseen. Heitä yhdisti toisiinsa monin verroin voimakkaampi tunne
kuin ystävyys ja se oli tunne elämisen mahdollisuudesta ainoastaan
toinen toisensa läsnäollessa.

Joskus he voivat istua ääneti tuntikausia, vaan joskus he jo
yövuoteella ollen alkoivat puhella ja puhelivat aamuun saakka. Puheen
aiheena oli enimmäkseen kaukainen entisyys. Ruhtinatar Maria kertoi
lapsuudestaan, äidistään, isästään ja haaveistaan ja Natasha, joka
ennen oli välinpitämättömästi kääntänyt selkänsä tuolle kieltäytyvälle
ja nöyrälle elämälle ja kristillisen uhrautuvaisuuden runollisuudelle,
jonka merkitystä hän ei ollut ymmärtänyt, mieltyi nyt, tuntiessaan
olevansa vilpittömästi kiintynyt ruhtinatar Mariaan, sekä tämän
entisyyteen että myöskin käsitti sen puolen elämää, joka hänelle oli
ennen ollut aivan ventovieras. Hän ei kuitenkaan ajatellut toteuttaa
omassa elämässään kieltäymyksen eikä uhrautuvaisuuden aatetta, sillä
hän oli tottunut etsimään muunlaisia iloja, mutta hän ymmärsi nämä
hyveet toisessa ja kunnioitti niitä. Kun ruhtinatar Maria sai kuulla
kertomuksia Natashan lapsuudesta ja aikaisimmasta nuoruudesta, oppi
hänkin tuntemaan uuden puolen elämästä, uskon elämään ja elämän
nautintoihin.

Edelliseen tapaansa eivät he nytkään puhuneet mitään _hänestä_
siksi, ettei sanoin olisi säretty sitä kaunista suhdetta, joka vallitsi
heidän välillään. Tämä sai aikaan sen, että hän painui vastoin heidän
luuloaan vähitellen unhoon heidän mielestään.

Natasha oli laihtunut, kalvennut ja heikontunut ruumiillisesti niin
kovasti, että kaikki puhuivat myötäänsä hänen terveydestään ja hänestä
oli mieleen, että hänestä puhuttiin. Mutta toisinaan tapasi hänet
yht'äkkiä kamala pelko, joka ei ollut kuoleman pelkoa, vaan pelko
terveyden ja kauneuden menettämisestä ja tämän tähden hän joskus
tarkasteli huolellisesti kuihtuneita käsiään, ihmetteli niiden
laihuutta ja katseli joskus aamusin peilistä pitkiksi venyneitä ja,
kuten hänestä näytti, surkeita kasvojaan. Hänestä tuntui, että sen piti
niin ollakin, mutta samalla valtasi hänet pelko ja surumielisyys.

Kerran hän nousi yläkertaan niin nopeasti, että häntä rupesi
hengästyttämään. Samassa hän keksi unohtaneensa jotain alakertaan,
juoksi sinne ja taas uudestaan ylös, joten hän ikään kuin sai koettaa
ja mitata voimiensa kantavuutta.

Erään toisen kerran hän huusi luokseen Dunjashaa, mutta kun hänen
äänensä herposi, huusi hän uudestaan, vaikka Dunjashan askeleita
kuuluikin, huusi sillä rintaäänellä, jolla hän ennen oli laulanut ja
jonka kaikua hän nyt tarkkasi.

Hän ei tiennyt eikä olisi uskonutkaan, että sen liejun läpi, joka
hänestä oli tuntunut ainaiseksi peittäneen alleen kaikki hänen
sielussaan, oli jo alkanut puhjeta hienoa, hentoa orasta, joka oli
juurtuva ja kietova elinvoimaisten juuriensa kätköön kalvavan surun,
niin ettei sitä kohta huomaisikaan. Haava oli alkanut parantua sisästä
päin.

Tammikuun lopulla matkusti ruhtinatar Maria Moskovaan Natashan kanssa,
jonka kreivi oli saanut taipumaan lähtöön sillä ehdolla, että hän
hakisi lääkärin apua.




IV.


Vjasman taistelun jälkeen, jolloin Kutusof ei voinut pidättää
joukkojaan käymästä vihollisen kimppuun, syöksemästä nurinniskoin
j.n.e., jatkui ranskalaisten ja näitä takaa-ajavien venäläisten kulku
uusitta taisteluitta Krasnojeen saakka. Ranskalaiset pakenivat niin
nopeaan, ettei venäläinen armeija ehtinyt perästä, että sotaväen ja
tykistön hevoset uupuivat tielle ja että ranskalaisten liikkeistä
saadut tiedot olivat aina vääriä.

Venäjän armeijan väki oli niin näännyksissä yhtämittaisesta marssista
40 virstaa vuorokaudessa, ettei se kyennyt jouduttamaan kulkuaan.

Käsittääkseen Venäjän armeijan nääntymyksen suuruutta on vain otettava
huomioon se tosiseikka, että armeijassa, joka Tarutinosta saakka oli
kadottanut kuolleina ja haavotettuina korkeintaan 5,000 miestä, josta
luvusta ei ollut joutunut vangiksi sataakaan miestä, ja jossa
Tarutinosta lähtiessä oli ollut 100,000 miestä, oli Krasnojeen
saapuessa vain 50,000 miestä.

Venäläisten nopea marssi ranskalaisten jälestä vaikutti armeijaan yhtä
hävittävästi kuin ranskalaisiin heidän pakonsa. Eroa oli vain se, että
Venäjän armeija liikkui vapaehtoisesti eikä sitä uhannut mikään
perikadon vaara, kuten ranskalaisia, jota paitsi ranskalaisten jälelle
jääneet sairaat joutuivat vihollisen käsiin, vaan jälelle jääneet
venäläiset kotimaahansa. Pääsyynä Napoleonin armeijan hupenemiseen oli
sen paon nopeus, josta on epäämättömänä todistuksena venäläisten
joukkojen vastaava hupeneminen.

Kutusovin toiminta oli kohdistettu, kuten Tarutinossa ja Vjasmassa,
kokonaan siihen, ettei olisi ehkäisty ranskalaisten tuhoisaa pakoa
(Pietarissa ja armeijan venäläisten upseerien keskuudessa tahdottiin
päinvastoin), vaan että olisi sitä edistetty ja huojennettu omien
joukkojen marssia.

Kutusovilla oli olemassa siitä pitäen, kun väkeä alkoi laumoittain
uupua ja jäädä pois riveistä nopean marssin tähden, toinenkin syy
joukkojensa marssin hidastuttamiseen ja asiain tilan käänteen
odottamiseen. Venäjän armeijan tarkotuksena oli marssia ranskalaisten
jälestä. Ranskalaisten paon suunta oli tuntematon ja kuta likempänä
venäläiset marssivat ranskalaisten kintereillä, sitä pitemmän matkan he
saisivat taivaltaa. Jos olisi seurattu ranskalaisia pitemmän matkan
päästä, niin olisi voitu katkaista ranskalaisten tekemiä polvia. Kaikki
ne taitavat kenttäliikkeet, joita kenraalit ehdottivat tehtäviksi,
tarkottivat joukkojen siirtomarsseja ja päivämarssien pitentämistä,
jota vastoin ainoana järkevänä tarkotusperänä olisi pitänyt olla niiden
lyhentäminen. Tätä tarkotusperää oli Kutusof tavotellut koko ajan
Moskovasta Vilnaan saakka eikä ainoastaan satunnaisesti eikä
tilapäisesti, vaan niin johdonmukaisesti, ettei hän kertaakaan
poikennut harhaan.

Kutusof tiesi ja tunsi koko venäläisellä olemuksellaan eikä suinkaan
järkensä eikä sotatiedollisen harkinnan avulla sen, mitä jokainen
venäläinen sotamieskin tunsi, että nimittäin ranskalaiset olivat
voitetut, että vihollinen pakenee, mutta samalla hän myöskin tunsi
samoin kuin sotamiehetkin tuon vuodenaikaan nähden kuulumattoman nopean
sotaretken koko raskauden.

Mutta niistä kenraaleista, varsinkin ulkomaisista joita halutti saada
osottaa mieskohtaista urheutta, ihmetyttää jotakuta, siepata vangiksi
jostain syystä joku herttua tai kuningas, tuntui nyt, kun pieninkin
taistelu oli järjetön ja vastenmielinen, että nyt juuri oli sopivin
aika antautua taisteluun ja voittaa joku. Kutusof ei voinut muuta kuin
kohotella olkapäitään, kun kenraali toisensa jälkeen ehdotti hänelle
tehtäväksi liikkeitä niillä huonoissa pukimissa olevilla nälkäisillä
sotamiehillä, jotka olivat huvenneet yhdessä kuukaudessa ilman
taistelutta puoleksi entisestään ja joiden oli vielä marssittava
rajalle asti taipale, joka oli kulettua pitempi.

Tämä halu pyrkiä kunnostautumaan, liikehtimään, eristämään ranskalaisia
joukkoja toisistaan ja vangitsemaan niitä ilmeni kiihkeimmillään
varsinkin silloin, kun venäläiset joutuivat kosketuksiin ranskalaisten
kanssa.

Näin tapahtui Krasnojessa, jossa luultiin tavatun joku kolmesta
ranskalaisesta kolonnasta, vaan jouduttiinkin tekemisiin itsensä
Napoleonin kanssa, jolla oli ympärillään 60,000 miehen suuruinen
joukko. Ja koettipa Kutusof millä keinoin tahansa ehkäistä kenraalejaan
ryhtymästä tähän turmiolliseen verilöylyyn ja säästää joukkojaan, ei
mikään auttanut, vaan Krasnojessa syttyi sittenkin taistelu, jossa
Venäjän armeijan nääntynyt väki hävitti kolme päivää perätysten ranskan
armeijan tähteitä. Toll kirjotti suunnitelman: _die erste Colonne
marschiert_[118] j.n.e. Mutta, kuten tavallista, ei mikään
tapahtunut suunnitelman mukaan. Württembergin prinssi Eugen ammuskeli
eräältä kukkulalta ohijuoksevia ranskalaisia ja vaati lisäväkeä, jota
ei kuulunut. Ranskalaiset puikkivat öillä kiertoteitä venäläisten ohi,
hajaantuivat eri suunnille, piileskelivät metsissä ja pakenivat
edelleen kuka miten parhaiten taisi.

Miloradovitsh, joka sanoi, ettei hän tahdo tietää mitään osastonsa
taloudellisista asioista ja jota ei löytynyt milloinkaan, kun häntä oli
tarvis, tuo "_chevalier sans peur et sans reproche_",[119] joksi
hän sanoi itseään, lähetti rauhanhierojia vaatimaan ranskalaisia
antautumaan, hukkasi aikaa ja teki kaikkea muuta kuin mitä, oli
käsketty. -- Minä lahjotan teille, pojat, tuon kolonnan, -- sanoi hän
ratsastaen erään osaston luo ja osotti ratsuväelle muuatta ranskalaista
joukkoa.

Ja ratsuväki läksi liikkeelle hevosillaan, jotka hädin tuskin jaksoivat
liikuttaa jalkojaan ja jotka saatiin juoksuun kannusten ja miekkojen
avulla, lahjotettua kolonnaa s.o. paleltuneita, kohmettuneita ja
nälkiintyneitä ranskalaisia kohti ja lahjotettu kolonna riisui aseensa
ja antautui, jota se oli jo kauan halunnut.

Krasnojen taistelussa otettiin 26,000 vankia, satoja tykkejä,
jonkunlainen keppi, jota sanottiin marsalkkasauvaksi, mutta sitten
ryhdyttiin riitelemään siitä, ken oli parhaiten kunnostautunut ja kukin
oli tyytyväinen itseensä. Kovasti kuitenkin pahoteltiin sitä, ettei
oltu vangittu Napoleonia eikä edes ainoatakaan marsalkkaa, josta kukin
syytti toistaan, mutta etupäässä Kutusovia.

Vaikka nämä henkilöt, jotka antoivat omien halujensa johtaa itseään,
olivat vain välttämättömyyden alkuperäisimmän lain sokeita
välikappaleita, pitivät he sittenkin itseään sankareina ja
kuvittelivat, että heidän tekonsa olivat mitä arvokkaimpia ja
jaloimpia. He syyttivät Kutusovia ja sanoivat, että hän oli sodan
alusta saakka estänyt heitä voittamasta Napoleonia, että hän piti
silmällä pelkästään omien mielitekojensa tyydyttämistä eikä ollut
halunnut lähteä Jaroslavlin läänistä siitä syystä, että hänen oli
siellä rauhallista olla, että hän oli pysähtynyt Krasnojessa ainoastaan
siksi, että hän oli mennyt kokonaan päästä pyörälle, kun oli saanut
kuulla Napoleonin läsnäolosta, että häntä voi epäillä salaliitosta
Napoleonin kanssa, että Napoleon oli hänet ostanut[120] j.n.e.

Ei siinä kyllä, että Kutusovin aikalaiset intohimojensa sokaisemina
tuomitsivat häntä tällä tavoin, vaan jälkimaailma ja historia ovat
tunnustaneet Napoleonin _grand'iks_. Ulkomaalaiset taas pitävät
Kutusovia viekkaana, leväperäisenä ja heikkotahtoisena hovimiehenä,
venäläiset jonain hämäränä olentona, jonkunlaisena puupölhönä, jonka
parhain ominaisuus oli hänen venäläinen nimensä.




V.


Vuosina 1812-13 syytettiin Kutusovia suorastaan virheestä. Hallitsija
oli häneen tyytymätön. Eräästä armollisesta käskystä kirjotetussa
historiassa sanotaan, että Kutusof oli viekas hovivalehtelija, joka
pelkäsi Napoleonin nimeä ja Krasnojessa ja Beresina-joella tekemiensä
virheiden kautta riisti Venäjän armeijalta maineen -- mahdollisuuden
saada täydellinen voitto ranskalaisista.[121]

Tämmöinen on niiden henkilöjen kohtalo, jotka eivät ole suuria,
_grand-homme_, ja jotka eivät mahdu venäläisten järkeen, mutta he
ovat kuitenkin niitä harvoja, aina yksinäisiä henkilöitä, jotka
käsittäessään kaitselmuksen tahdon, taivuttavat oman tahtonsa
kuuliaiseksi sille. Ymmärtämättömien viha ja ylenkatse rankaisee
tämmöisiä miehiä korkeimpien lakien oivaltamisesta.

Venäläiset historioitsijat (synti ja häpeä sanoa) pitävät Napoleonia,
tuota historian mitättömintä asetta, joka ei ole kertaakaan eikä
missään, ei edes maanpaossa ollessaankaan osottanut ihmisarvoa, ihailun
ja ihmettelyn esineenä, hän on _grand_. Sitä vastoin on heidän
mielestään Kutusof, se mies, joka koko toimintansa ajan 1812,
Borodinosta Vilnaan saakka, ei ainoatakaan kertaa enemmän töillään kuin
sanoillaankaan horjahtanut päämäärästään ja joka on historian
harvinaisimpia esimerkkejä uhrautuvaisuudesta ja siitä, että hän osasi
käsittää nykyisyydessä tulevan tapahtuman merkityksen, jonkullainen
epämääräinen ja surkuteltava olento, ja kun he puhuvat Kutusovista ja
vuodesta 1812, näyttää heitä jonkunverran hävettävän.

Mutta toiselta puolen on vaikea löytää jotakuta toista historiallista
henkilöä, jonka toiminta olisi niin horjumattoman vakavasti tähdännyt
samaan tarkotusperään kuin hänen. On vaikea kuvitella arvokkaampaa ja
kansan tahdon kanssa paremmin yhteenkäypää tarkotusperää. Vielä
vaikeampaa on löytää historiasta semmoista esimerkkiä, että
historiallisen henkilön omaksuma tarkotusperä olisi saavutettu niin
täydellisesti kuin se, jonka saavuttamiseksi Kutusovin koko toiminta
oli tähdätty 1812.

Kutusof ei puhunut koskaan pyramideilta katsovista 40 vuosisadasta,
uhrauksista isänmaan hyväksi eikä siitä, mitä hän aikoo tehdä tai on
tehnyt. Yleensä hän ei puhunut mitään itsestään, ei näytellyt mitään
osaa, tuntui aina mitä vaatimattomimmalta ja tavallisimmalta mieheltä
ja puhui mitä yksinkertaisimpia ja tavallisimpia asioita. Hän
kirjotteli kirjeitä tyttärilleen ja m-me Stahlille, luki romaaneja,
piti kauniiden naisten seurasta, laski leikkiä kenraalien, upseerien ja
sotamiesten kanssa eikä koskaan vastustanut niitä, jotka tahtoivat
todistaa hänelle omien ajatustensa pätevyyttä. Kun kreivi Rostoptshin
nelisti Jauskin sillalla Moskovassa Kutusovin luo suurentelemaan siitä,
kuka oli syypää Moskovan tuhoon ja sanoi: "tehän lupasitte, ettette
jätä Moskovaa taistelutta", vastasi Kutusof: "enhän minä jätäkään
Moskovaa taistelutta", vaikka koko kaupunki oli jätetty. Kun
hallitsijan luota saapunut Araktshejef sanoi hänelle että Jermolof
olisi nimitettävä tykistön päälliköksi, vastasi Kutusof: "minäkin
puhuin siitä vast'ikään", vaikka hän hetkistä aikaisemmin oli puhunut
muista asioista. Mitä liikutti häntä, joka silloin yksinään käsitti
tapahtuman koko suuren merkityksen, se seikka, paniko kreivi
Rostoptshin omaksi tahi hänen syykseen pääkaupungin onnettomuuden? Ja
vielä vähemmin kiinnitti hänen mieltään se, kenet määrättiin tykistön
päälliköksi.

Tämä vanha mies, joka elämän kokemuksesta oli tullut siihen
vakaumukseen, että ajatukset ja sanat, jotka ovat ajatusten
ilmaisukeinoja, eivät voi panna ihmisiä liikkeelle, ei puhunut
ainoastaan noina kertoina, vaan monesti muulloinkin aivan
sisällyksettömiä ja ensimäiseksi mieleen juolahtaneita sanoja.

Mutta tämä sama mies, joka ei pitänyt sen parempaa väliä sanoistaan, ei
kuitenkaan sanonut kertaakaan toimintansa aikana yhtään semmoista
sanaa, joka olisi ollut vastoin sitä ainoata tarkotusperää, jota kohti
hän koko sodan ajan kulki. Mutta kun hän mielikarvaudekseen usein
huomasi, ettei häntä ymmärretty, ilmaisi hän monasti mitä
erilaisimmissa tilaisuuksissa pohjimmaisetkin ajatuksensa. Borodinon
taistelusta pitäen, josta saakka alkoi eripuraisuus hänen ja hänen
kenraaliensa välillä, oli hän ainoa, joka sanoi monta kertaa, että
_Borodinon taistelu on voitto_ ja hän pysyi tässä väitteessään
sekä puheessa että raporteissaan ja tiedonannoissaan aina kuolemaansa
saakka. Hän oli ainoa, joka sanoi, että _Moskovan menettäminen ei ole
Venäjän menettäminen_. Hän vastasi Lauristonin rauhanhierontaan,
ettei _rauhasta voi olla puhettakaan, koska kansa tahtoo toisin_.
Hän yksinään puhui ranskalaisten paon aikana, että _kaikki meidän
kenttäliikkeemme ovat tarpeettomia, että kaikki tapahtuu itsestään
paremmin, kuin me voimme toivoakaan, että viholliselle on annettava
kultainen silta, että Tarutinon, Vjasman ja Krasnojen taistelut ovat
tarpeettomia, että rajalle päästessä täytyy olla jonkunverran väkeä
jälellä ja ettei hän anna kymmenestä ranskalaisesta yhtäkään
venäläistä_.

Ja hän yksinään, tuo hovimies, joksi hänet meille kuvataan, mies, joka
valehtelee Araktshejeville tehdäkseen hallitsijan mieliksi, hän
yksinään, tämä sama hovimies, sanoo Vilnassa, että _sodan jatkaminen
ulkomailla on vahingollista ja hyödytöntä_ ja joutuu siten
hallitsijan epäsuosioon.

Pelkät sanat eivät kuitenkaan riitä todistamaan sitä, että hän silloin
käsitti tapahtuman merkityksen. Hänen toimensa olivat pienimmättäkään
poikkeuksetta tähdätyt kolmeen tarkotusperään: 1) jännittää kaikki
voimat taisteluun ranskalaisten kanssa, 2) voittaa nämä ja 3) karkottaa
Venäjältä huojentamalla mahdollisuuden mukaan kansan ja sotajoukkojen
kärsimyksiä.

Hän, tuo kuhnailija Kutusof, jonka mielilause oli kärsivällisyys ja
aika, joka oli pontevan toiminnan vihollinen, hän kuitenkin ryhtyy
Borodinon taisteluun. Hän, se sama Kutusof, joka sanoi Austerlitzissa
ennen taistelun alkua, että se menetetään, sanoi Borodinon taistelusta
vastoin kaikkia muita ja vakuutti vielä kuolemaansa saakka, että se oli
voitto, vaikka kaikki kenraalit väittivät sitä tappioksi ja vaikka
tapahtuikin se kuulumaton kumma, että armeijan täytyi peräytyä voitetun
taistelun jälkeen. Hän yksinään vaati koko ranskalaisten paon ajan,
ettei olisi ryhdytty taisteluihin, jotka silloin olivat hyödyttömiä ja
ettei olisi marssittu Venäjän rajan yli.

Kun tapaus nyt on seurauksineen kokonaisuudessaan silmiemme edessä, on
helppo käsittää sen merkitys, ellemme sovita joukkojen toimintaan niitä
tarkotusperiä, jotka piilivät muutaman kymmenkunnan miehen päässä.

Mutta miten voi tämä vanhus vastoin kaikkia muita arvata silloin
tapauksen kansallisen merkityksen niin oikein, ettei hän kertaakaan
toimintansa aikana erehtynyt sen suhteen?

Tämän tavattoman terävän kaukonäköisyyden lähde piili siinä
kansallisessa tunteessa, joka asui hänen sydämessään kaikessa
puhtaudessaan ja voimassaan.

Ainoastaan se seikka, että hänessä tunnustettiin olevan tuon tunteen,
pakotti kansan siitäkään välittämättä, ettei vanhus ollut hallitsijan
suosiossa, valitsemaan hänet vastoin hallitsijan tahtoa kansallisen
sodan päämieheksi. Tämä tunne yksistään nosti hänet sille korkeimmalle
inhimilliselle sijalle, jolla hän ylipäällikkönä jännitti kaikki
voimansa pelastaakseen ja säästääkseen ihmisiä eikä suinkaan
surmatakseen ja hävittääkseen heitä.

Tämä suora, vaatimaton ja siitä syystä totisesti suuri luonne ei voinut
valautua siihen näennäisesti joukkoja johtavan europalaisen sankarin
kaavaan, jonka historia on keksinyt.

Lakeijalle ei ole olemassa suurta henkilöä, sillä lakeijalla on -- oma
käsityksensä suuruudesta.




VI.


Marraskuun 5 p:nä oli n.s. Krasnojen taistelun ensimäinen päivä. Kun
kenraalit olivat riidelleet kyllikseen erehdyksistään, jotka johtuivat
siitä, että kukin oli harhaillut väärällä suunnalla ja kun adjutantteja
oli juoksutettu ristiin rastiin viemässä käskyjä ja niiden peruutuksia,
ja kun täten oli viimein illan suussa käynyt selville, että vihollinen
pakeni kaikkialla ja ettei taistelusta voinut olla puhettakaan, läksi
Kutusof Krasnojesta Dobrojeen, jonne pääkortteeri oli samana päivänä
siirretty.

Päivä oli kirkas ja kylmä. Kutusof ratsasti lihavalla, valkealla,
pienellä hevosellaan Dobrojeen suurine seurueineen tyytymättömiä,
keskenään supattelevia kenraaleja. Pitkin tien vartta kihisi nuotioiden
ympärillä lämmitteleviä ranskalaisia sotavankeja, joita tänään oli
otettu 7,000. Vähän matkan päässä Dobrojen kylästä seisoi tiellä
riisuttujen ranskalaisten tykkien vieressä suuri joukko repaleisia
sotavankeja, jotka olivat käärineet ja kietoneet lämpimikseen minkä
mitäkin ja jotka pitivät kovaäänistä puhetta. Ylipäällikön lähetessä
vaikeni puheen hälinä ja kaikkien silmät kohdistuivat Kutusoviin, joka
valkea, punareunuksinen lakki päässä ja puuvillavuorinen sinelli
päällä, joka oli kyömällään hänen ryhistyneiden hartioidensa kohdalla,
läheni hitaasti kylää. Eräs kenraaleista selitti Kutusoville, missä
tykit ja vangit oli otettu.

Kutusof näytti olevan jostain syystä huolissaan eikä kuunnellut
kenraalin sanoja. Hän rypisteli kasvojaan tyytymättömänä ja tähysteli
tarkkaan niitä vankeja, jotka näyttivät kurjimman näköisiltä. Useimmat
ranskalaiset olivat kamalan näköisiä paleltuneine nenineen ja poskineen
ja melkein kaikkien silmät olivat punaset, pöhöttyneet ja märkivät.

Eräs ryhmä ranskalaisia seisoi aivan tien vieressä ja kaksi sotamiestä,
joista toisen kasvot olivat täynnä paisumia, repi käsineen tuoretta
lihapalaa. Siinä katseessa, jonka he vilahduksessa loivat tulijoihin
oli jotain kauheaa, eläimellistä samoin kuin siinäkin silmäyksessä,
jolla paisumakasvoinen sotamies katsahti Kutusoviin ja jonka hän heti
käänsi pois työtään jatkaen.

Kutusof katsoi kotvan aikaa tarkkaavasti näihin kahteen sotamieheen,
hänen kasvonsa vetäytyivät synkemmiksi ja hän nyökäytti päätään
suruisin ajatuksin. Eräässä toisessa paikassa hän näki venäläisen
sotamiehen nauraen puhuvan jotain eräälle ranskalaiselle, jota hän
ystävällisesti pudisti olkapäästä. Kutusof nyökäytti taas päätään sama
ilme kasvoilla.

-- Mitä sinä puhut? -- kysyi hän kenraalilta, joka jatkoi selitystään
ja osotti ylipäällikölle ranskalaisilta otettuja lippuja, jotka
seisoivat Preobrashenskin rykmentin rintaman edessä.

-- Aa, lippuja! -- sanoi Kutusof, joka näytti vaivoin heräävän
ajatuksistaan.

Hän katsahti hajamielisesti ympärilleen. Tuhannet silmät katsoivat
häneen kaikilta puolin, sillä hänen odotettiin puhuvan jotain.

Hän pysähtyi Preobrashenskin rykmentin eteen, huokasi raskaasti ja
sulki silmänsä. Joku seurueen jäsenistä viittasi lippuja pitäviä
sotamiehiä astumaan lähemmä ja asettamaan liput ylipäällikön ympärille.
Kutusof oli muutaman tuokion vaiti, mutta sitte hän nähtävästi
vastenmielisesti ja asemansa pakosta nosti päänsä ja rupesi puhumaan.
Joukko upseereja tuli hänen ympärilleen. Hän silmäili tarkkaavin
katsein upseereja, joista hän tunsi muutamia.

-- Minä kiitän kaikkia! -- sanoi hän kääntyen sotamiehiin ja sitte
upseereihin. (Hiljaisuudessa, joka syntyi hänen ympärillään, kuuluivat
selvästi hänen verkkaan lausumat sanansa.) -- Minä kiitän kaikkia
raskaasta ja uskollisesta palveluksesta. Voitto on täydellinen eikä
Venäjä unohda teitä. Ikuinen kunnia teille!

Hän vaikeni tuokioksi ja katseli ympärilleen.

-- Kallista, kallista alemma sen pää, -- sanoi hän eräälle
sotamiehelle, joka oli pitänyt ranskalaista kotkaa ja laskenut sen
vahingossa Preobrashenskin rykmentin lipun eteen. -- Alemma, alemma, no
niin, sillä tavalla. Hurraa, pojat! -- lisäsi hän sotamiehille leuka
nopeasti liikahtaen.

-- Hurraa! -- kiljuivat tuhannet äänet.

Sotamiesten huutaessa istui Kutusof kyyhällään satulassa, painoi päänsä
kumarruksiin ja hänen silmiinsä nousi lempeä, pilkalliseen vivahtava
piirre.

-- Kuulkaahan nyt, pojat... -- alkoi hän, kun huudot olivat vaijenneet.

Ja samassa muuttui hänen äänensä ja kasvojen sävy: ylipäällikkö oli
lakannut puhumasta ja sen sijaan alkoi puhua vaatimaton ukko, jota
näytti haluttavan ilmaista sotamiehille jotain hyvin tärkeää.

Upseerien ja sotamiesten riveissä tapahtui liikettä, jotta olisi
paremmin kuultu, mitä sanottavaa hänellä nyt oli.

-- Kuulkaahan nyt, pojat. Minä tiedän, että tämä on raskasta, vaan
mitäs tehdä! Olkaa kärsivällisiä, ei tätä kauan kestä. Saatetaan
vieraat pois ja levätään sitte. Teidän tsaarinne ei unohda teidän
työtänne. Raskas on ollaksenne, mutta olettehan kuitenkin kotonanne.
Katsokaa noita, näettekö, mihin he ovat joutuneet, -- sanoi hän
ranskalaisiin osottaen. -- He ovat kerjäläisiäkin kurjemmat. Silloin
kun he olivat voimakkaita, emme me säästäneet itseämme, vaan nyt pitää
meidän sääliä heitä. Ovathan hekin ihmisiä, vai mitä, pojat?

Hän katseli ympärilleen ja niissä kunnioittavan vakavissa,
neuvottomissa katseissa, jotka koko ajan olivat tähdänneet häneen, hän
huomasi vastakaikua sanoilleen. Silloin hänen kasvonsa valostumistaan
valostuivat vanhanvoivasta, suopeasta hymystä, joka veti väreisiin
hänen suupielensä ja silmien nurkat. Hän oli hetkisen vaiti ja painoi
päänsä kumaraan ikään kuin jotain epäröiden.

-- Ja siksi toiseksi, kukas heidät on tänne kutsunut? Pitäkööt
hyvänään... -- sanoi hän yht'äkkiä karkeasti kiroten ja nostaen päänsä
pystyyn.

Samassa hän huitasi nagaikallaan ja läksi ensi kerran koko sodan aikana
nelistämään hajaantuneiden sotamiesrivien luota, joista kuului kovaa
naurun hohotusta ja hurraahuutoja.

Kutusovin sanoja lienee sotaväki tuskin ymmärtänyt. Ainakaan ei olisi
kukaan kyennyt toistamaan, mitä sotamarsalkka oli sanonut juhlallisesti
alkaneessa, vaan sitte suopean avomieliseksi muuttuneessa puheessaan.
Mutta hänen sanojensa sydämellinen tarkotus ymmärrettiin, sillä sitä
samaa riemun huumausta, johon oli yhtynyt sääli vihollisia kohtaan ja
tunne oman asian oikeudesta ja joka ilmeni tuon ikämiehen lausumissa
pahaa tarkottamattomissa kirosanoissa, tunsi povessaan jokainen
sotamies ja se puhkesi ilmoille innokkaissa, pitkissä riemuhuudoissa.
Kuu eräs kenraali tämän jälkeen kysyi ylipäälliköltä, eikö hän
suvaitsisi nousta vaunuihinsa, puhkesi Kutusof kenraalin kysymykseen
vastatessaan yht'äkkiä nyyhkytykseen, sillä hän ei näyttänyt jaksavan
hillitä mielenliikutustaan.




VII.


Marraskuun 8 p:nä, Krasnojen taistelun viimeisenä päivänä, oli jo
alkanut hämärtää, kun joukot palasivat yöleiriin. Koko päivän oli ollut
tyyni pakkanen, harvakseltaan oli putoillut lumihöytäleitä, mutta
illaksi seestyi ilma ja pakkanen koveni. Korkealla kuumotti
mustansininen tähtitaivas.

Muskettirykmentti, jossa Tarutinosta lähtiessä oli ollut 3,000 miestä,
vaan nyt 900, oli ensimäisiä maantien varrella olevaan kylään
yöleirille saapuvista joukoista. Majottajat tulivat rykmenttiä vastaan
ja ilmottivat, että kaikki mökit olivat täynnä sairaita ja kuolleita
ranskalaisia, ratsuväkeä ja esikuntia. Ainoastaan yksi mökki oli
saatavissa rykmentin päällikölle.

Rykmentin päällikkö ajoi tälle mökille, rykmentti marssi kylän läpi ja
pani pyssynsä ristikolle kylän laitimaisten mökkien kohdalle tielle.

Rykmentti ryhtyi ikään kuin suunnattoman suuri, satajäseninen eläin
laatimaan pesäänsä ja valmistamaan ruokaa. Osa sotamiehistä kahlasi
polvia myöten lumessa kylän oikealla puolella olevaan koivikkoon, josta
kohta alkoi kaikua kirveiden ja miekkojen iskuja, katkeavien oksien
ryskettä ja iloisia ääniä. Eräs toinen osa puuhaili rykmentin hevosten
ja kuormien kimpussa, joista otettiin patoja ja korppuja ja annettiin
hevosille ruokaa. Kolmannet hajosivat ympäri kylää järjestämään
esikunta-upseerien asuntoja, korjaamaan pois mökeistä kuolleita
ranskalaisia ja hakemaan lautoja, kuivia halkoja ja olkia rakennusten
katoilta nuotiotarpeiksi ja suojaseiniksi.

Noin viisitoista sotamiestä kiskoi parhaillaan iloisesti huutaen
mökkien takana kylän laidassa erään katottoman vajan säleseinää.

-- Hei, pojat, kaikki yht'aikaa! -- huusivat miehet kiskoessaan irti
suurta jäätynyttä seinää, joka paukkui ja narisi liitoksistaan. Paalut
alkoivat ruskaa yhä tiheämmin ja viimein retkahti aita maahan
miehineen, jotka olivat rynnistäneet sitä vasten. Samassa remahtivat
miehet kovaan naurun rähäkkään ja huutoon.

-- Tarttukaa kiinni kaksittain! Kanget tänne! Sillä tavalla! Mihin sinä
siinä työnnäkset?

-- No nyt, yht'aikaa... Hoi, seis, pojat!... Tahdissa laulun kanssa!

Kaikki vaikenivat ja eräs miellyttävän pehmeä ääni alkoi vetää laulun
säveltä. Kolmannen säkeen lopussa yhtyivät kaikki viimeiseen ääneen
huutaen: "oooo, yht'aikaa! Pojat, kaikki!..." Mutta väkevistä
ponnistuksista huolimatta ei seinä liikahtanut kuin vähän matkaa ja
miesten vaijettua kuului heidän keskuudestaan raskasta läähätystä.

-- Hei, pojat, kuudennen komppanian miehet! Heittiöt, pirut! Tulkaa
auttamaan ... vuoroin vieraissa ollaan.

Parisenkymmentä kuudennen komppanian miestä, jotka olivat menossa
kylään, tuli toveriensa avuksi ja samassa nousi viiden sylen pituinen
ja kolmen sylen levyinen notkuva seinä miesten olkapäille, joita se
pahasti painoi kylään kantaessa.

-- Mene, mene ... vai köntistymään siinä... Etkö pääse? Ähä...

Iloista, ruokotonta rienailua kuului myötäänsä.

-- Mitäs te teette? -- huusi yht'äkkiä komentavalla äänellä eräs
vääpeli, joka juoksi kantajia vastaan. -- Tuossa mökissä on itse
kenraali, vaan te, paholaisen sikiöt, rietaskidat, pidätte tämmöistä
rähinää! Kyllä minä teille näytän! -- kiljasi vääpeli ja iski samassa
täysin voimin selkään lähimpää sotamiestä. -- Ettekö voi olla
hiljemmin!

Sotamiehet vaikenivat. Se sotamies, jota vääpeli oli lyönyt, alkoi
voihkien pyyhkiä kasvojaan, jotka olivat särkyneet verelle, kun hän
vääpelin iskusta oli horjahtanut aitaa vasten.

-- Hirtehisen pukari, tappelemaan siinä! Taisi tärvellä koko
turparustingin, -- murahti sotamies hiljaa vääpelin mentyä.

-- Ei tainnut maistua makealta? -- virkkoi eräs irvihammas, jonka
jälkeen sotamiehet jatkoivat kulkuaan hiljaa.

Päästyään toiselle puolelle kylää alkoivat sotamiehet taas puhua
kovaäänisesti höystäen puhettaan pahaa tarkoittamattomilla kiro- ja
haukkumasanoilla, kuten äskenkin.

Siinä mökissä, jonka ohi sotamiehet äsken olivat kulkeneet, olivat
koolla korkeimmat päälliköt ja keskustelivat vilkkaasti teetä
juodessaan kuluneen päivän tapauksista ja vastaisista liikkeistä. Oli
näet aikomus tehdä siipimarssi vasemmalle, eristää varakuningas muista
ja siepata hänet vangiksi.

Kun sotamiehet toivat seinän perille, loimusi jo monessa paikassa
keittiönuotioita. Puut räiskyivät, lumi suli ja sotamiesten mustat
varjot kuukkivat sinne tänne sotamiesten miehittämällä, tasaiseksi
tallatulla lumikentällä.

Kirveet ja miekat jyskivät kaikilla puolilla. Kaikki tehtiin kenenkään
käskemättä. Nuotiopuita kannettiin yöksi, pieniä telttoja laitettiin
upseereille, padat kiehuivat tulella, pyssyjä puhdistettiin ja pukimia
korjailtiin.

Kahdeksas komppania pystytti tuodun seinän puoliympyrään suojaksi
pohjoistuulelta ja sen sisäpuolelle viritettiin nuotiovalkea. Sitte
toimitettiin iltasoitto, pidettiin nimihuuto, syötiin illallinen ja
sijotuttiin yöksi nuotioiden ympärille ken jalkineitaan paikkaamaan,
ken polttamaan piippua, jotkut taas riisuutuivat ilkosen alasti ja
korvensivat vaatteistaan täitä.




VIII.


Tuntuisi siltä, että näissä kuulumattoman raskaissa oloissa, jolloin
venäläisten sotamiesten täytyi toimia ilman lämpimiä jalkineita ja
pukimia, ilman kattoa päänsä päällä, lumikinoksissa 18 asteen
pakkasessa ja vajaalla muonalla, joka ei aina ehtinyt oikeissa ajoissa
perille, sotaväki olisi tarjonnut mitä surullisimman ja masentavimman
kuvan.

Asianlaita ei kuitenkaan ollut näin, sillä sotaväen mieliala ei ollut
parhaimmissakaan aineellisissa oloissa ollut niin reipas ja virkeä kuin
nyt. Tämä tuli siitä, että riveistä karisi pois joka päivä kaikki se,
mikä oli alkanut kehnota ja masentua mieleltään. Kaikki ruumiillisesti
ja henkisesti huono oli aikoja sitte häipynyt jälelle ja riveihin oli
jäänyt vain armeijan parhaisto täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Kahdeksannen komppanian nuotiolle, joka oli suojattu säleseinällä,
keräytyi väkeä kaikista enimmän. Kaksi vääpeliä tuli istumaan tälle
nuotiolle, sillä se roihusi muita kirkkaammin. Komppanian miehet
vaativat oikeudesta päästä istumaan seinän suojaan polttopuiden
kantamista.

-- Hoi, Makejef, missä sinä olet kuhnaillut vai ovatko sudet syöneet
sinut? Mene kantamaan puita, -- huusi eräs punanaamainen ja
punatukkainen sotamies, joka siristeli ja räpytteli silmiään savun
tähden, mutta ei vetäytynyt etemmä nuotiosta. -- Mene vaikka sinä,
varis, hakemaan puita, -- käski hän erästä toista.

Punatukkainen sotamies ei ollut ali-upseeri, vaan kun hän oli roteva
mies, niin komenteli hän heikompiaan. Pieni, laiha, terävänenäinen
sotamies, jota sanottiin varikseksi, nousi nöyrästi ylös ja oli
lähtemäisillään, mutta samassa ilmestyi nuotion valoon eräs komea,
nuori sotamies, joka toi kannalmuksen puita.

-- Sepä mainiota! Anna tänne! Puut katkottiin ja heitettiin tuleen,
jota lietsottiin puhaltamalla ja sinellien liepeillä ja nuotio sähisi
ja räiskyi. Sotamiehet siirtyivät lähemmä ja sytyttivät piippunsa.
Nuori, komea sotamies, joka oli tuonut puita, rupesi nopeasti
tömistelemään palentuneita jalkojaan.

-- Ah, emoseni ehtoinen, kaunis on pakkanen, vaikka on kylmä... --
laulaa hyräili hän katkonaisesti ikään kuin häntä olisi nikottanut joka
tavun kohdalla.

-- Hei, mies, kengänpohjasi luiskahtavat! -- huusi punatukkainen
huomatessaan, että tömistelijän kengänpohja riipatti irrallaan. --
Hypittääpäs sitä!

Hyppijä pysähtyi, kiskasi irti pohjan ja heitti sen tuleen.

-- Oikein sanoit, -- virkkoi hän istuutuen, otti rensselistään palan
sinistä ranskalaista verkaa ja rupesi sillä käärimään jalkaansa. --
Lämminkö lie turvottanut vai mikä, -- lisäsi hän ojentaen jalkansa
tulta kohti.

-- Kohta annetaan uudet. Kunhan päästään perille, kuuluvat antavan
kaikille kahdet parit.

-- Mutta missä se Petrovin riiviö on? On tainnut jäädä jälelle, --
virkkoi vääpeli.

-- Jo minä sen huomasin aikoja sitte, -- sanoi eräs toinen.

-- Minkäs sille huonokkaalle...

-- Kolmannesta komppaniasta oli eilen, kuulemma, puuttunut yhdeksän
miestä.

-- Kummakos se on, kun pakkanen panee jalat, et siinä liiku.

-- Joutavia loruja! -- virkkoi vääpeli.

-- Tekeekös sinun mielesi samaa? -- sanoi eräs vanha sotamies
nuhtelevasti sille, joka oli puhunut jalkojen palentumisesta.

-- Mitä sinä oikeastaan horiset? -- kivahti yht'äkkiä kimakalla,
vapisevalla äänellä terävänenäinen sotamies, jota sanottiin varikseksi.
-- Nälkäinen huononee ja huono kuolee. Niin kuin esimerkiksi minä. En
jaksa enää, -- sanoi hän tiukasti vääpelille, -- käske viemään
hospitaaliin, jomotus ei lähde ruumiista tahi muuten jään tielle...

-- No, no, älähän siinä... -- virkkoi vääpeli levollisesti.

Sotamies vaikeni ja yleinen keskustelu jatkui.

-- Otettiin niitä ranskalaisia tänäänkin aika katras, vaan jottapa edes
yhdelläkään olisi ollut kunnolliset saappaat, ei muuta kuin riekaleita,
-- alkoi eräs sotamies uuden keskustelun.

-- Kasakat ovat kaikki vieneet. Kun siivottiin tupaa everstille,
kannettiin ranskalaiset ulos. Oikein pahasti pani, kun katseli, --
virkkoi äskeinen tömistelijä. -- Kun käänneltiin ja katsottiin, oli
yksi vielä elossa ja örähteli jotain omalla kielellään.

-- Mutta puhdasta väkeä ne ovat, pojat, -- sanoi ensimäinen. --
Valkeapintaisia kuin tuo koivu tuossa. Ja on niissä rohkeitakin ja,
mene tiedä, jalosukuisia.

-- Kummakos se on, kun sillä on värvätty kaiken säätyistä väkeä!

-- Vaan meidän kielestämme eivät ymmärrä mitään, -- virkkoi tömistelijä
epäröivästi naurahtaen. -- Kysyin eräältä, minkä kuninkaan
valtakunnasta hän oli, mutta se hölötti vaan omaansa. Somaa väkeä!

-- Merkillistä on se, pojat, -- sanoi se sotamies, joka oli ihmetellyt
ranskalaisten valkoista ihoa, -- mitä Moschaiskin musikat kertoivat.
Kun oli ruvettu korjaamaan kuolleita taistelupaikalta, niin mitäs
luulette? Vähilleen kuukauden olivat ne siellä viruneet ja niin olivat
olleet valkeita kuin paperi ja puhtaita eikä ollut hajun hiventä
lähtenyt.

-- Mahtoi olla kylmä? -- arveli eräs joukosta.

-- Pöllö! Kylmä, kun oli aivan lämmin sää! Jos olisi ollut kylmä, eivät
ne meikäläisetkään olisi mädänneet. Mutta musikat sanoivat, että
meikäläiset olivat olleet yltä alta mädänneet ja madoissa eikä oltu
muuten voitu raahata pois kuin nenä siteissä ja naama toisaanne päin.
Vaan ranskalaiset olivat olleet valkeat kuin paperi eikä ollut lähtenyt
hajun hiventäkään.

Kaikki olivat hetkisen ääneti.

-- Varmaankin ruuasta, -- virkkoi vääpeli, -- herrasruokia vetelevät.

Kukaan ei väittänyt vastaan.

-- Moschaiskin musikat kertoivat vielä, että heitä oli kymmenestä
kylästä ajettu sinne, missä se tappelu oli ollut ja kaksikymmentä
päivää olivat kuolleita vetäneet eivätkä sittenkään olleet saaneet
kaikkia pois, vaikka oli susiakin ollut, kertoivat...

-- Se olikin oikea tappelu, -- virkkoi eräs vanha sotamies, -- vaan se
on ollut ja mennyt. Näistä muista ei ole kuin miesten rasitukseksi.

-- Entäs toissapäivänä kun rynnättiin! Ei tappelun näköistäkään,
elävinä viskoivat aseensa ja polvilleen. Pardon, sanoivat ja siinä
kaikki. Sanottiin, että Platof oli sen Polionin kaksi kertaa kopannut.
Mutta kun se ei osannut sille tehdä mitään, oli se nujertautunut
käsistä ja mennyt sitä tietään.

-- Kylläpä osaat valeita puotella, Kiselef, annahan kun katson sinuun.

-- Mitä valehtelemista siinä on, tosi kuin tosi.

-- Kunhan olisi osunut minun käsiini, ei siinä olisi ollut muuta kuin
mies tantereeseen ja haapakangella päähän. Sen olisi, turmelus,
sietänyt.

-- Oli miten oli, kyllä siitä loppu tehdään, katkotaan, tokko
kohtapuoleen enää maita vaeltaa, -- arveli vanha sotamies haukotellen.

Juttuaminen päättyi, sotamiehet alkoivat asettua yöteloilleen.

-- Katsohan, miten tulisesti tähdet säkenöivät! Taitavat akat levittää
palttinoita valkenemaan, -- sanoi eräs sotamies linnunrataa ihaillen.

-- Ei, se on hyväksi viljavuodeksi.

-- Puita pitäisi vielä käydä.

-- Selkä paahtuu, vaan vatsapuolta kylmää. Ihme ja kumma.

-- Oh, hyvä Jumala!

-- Älä tyrki, ei se tuli ole yksinään sinua varten! Röhöttää siinä kuin
mikäkin...

Kaikkien vaijettua kuului hiljaisuudesta muutamien nukkuneiden
kuorsausta, muut kääntelehtivät kyleltä toiselle lämmitelläkseen ja
vaihtoivat silloin tällöin jonkun sanan. Eräältä nuotiolta, joka oli
satakunnan askeleen päässä, kuului kovaa naurun rähäkkää.

-- Kuulehan, miten kotkottavat viidennessä komppaniassa, -- virkkoi
eräs sotamies. -- Ja väkeä ihan mustanaan!

Eräs sotamies nousi ylös ja läksi viidenteen komppaniaan.

-- Olipa siellä iloa, -- sanoi hän palattuaan. -- Sinne oli tullut
kaksi ranskalaista. Toinen oli ihan palentunut, vaan toinen oli reima
poika ja veteli lauluja.

-- Ohoo? Pitää lähteä katsomaan...

Muutamia miehiä läksi viidenteen komppaniaan.




IX.


Viides komppania oli asettunut aivan metsän laitaan. Mahtava nuotio
loimusi keskellä hankea ja valaisi puiden huurteisia oksia.

Sydänyön aikaan kuulivat komppanian sotamiehet metsästä askeleita ja
oksien ratinaa.

-- Pojat, karhu tulee, -- sanoi eräs sotamiehistä.

Kaikki kohottivat päänsä kuunnellakseen ja samassa ilmestyi metsästä
nuotion valaisemalle alalle kaksi kummallisesti puettua ihmishaamua,
jotka pitivät kiinni toisistaan.

Nämä olivat kaksi metsään piiloutunutta ranskalaista. He astuivat
nuotiolle ja puhuivat sotamiehille käheällä äänellä jotain, jota
venäläiset eivät ymmärtäneet. Pitemmällä tulijoista oli päässä upseerin
lakki ja hän näytti olevan aivan näännyksissä. Nuotion ääreen tultuaan
hän aikoi istuutua, mutta kaatua retkahti pitkälleen. Hänen toverinsa,
pieni, vanttera sotamies, jonka kasvot olivat huivilla turotut, oli
voimakkaampi. Hän nosti toverinsa pystyyn ja osottaen suuhunsa sanoi
jotain. Sotamiehet tulivat ranskalaisten ympärille, levittivät sinellin
sairaan alle ja toivat kummallekin puuroa ja viinaa.

Ranskalainen upseeri oli Ramballe ja toinen hänen palvelijansa Morel.

Kun Morel oli saanut kulahduksen viinaa ja syönyt kattilallisen puuroa,
muuttui hän kerkeän iloiseksi ja alkoi laverrella pitkiä juttuja, joita
venäläiset eivät ymmärtäneet. Ramballe kieltäytyi syömästä ja virui
mitään virkkaamatta kyynärpäällään nuotion ääressä katsellen
ilmeettömillä, punaisilla silmillään venäläisiin sotamiehiin. Toisinaan
hän päästi pitkän voihkauksen ja vaikeni sitte taas hyväksi aikaa.
Morel osotti olkapäihinsä tahtoen siten huomauttaa sotamiehille, että
hänen toverinsa oli upseeri, jonka piti saada hoitoa. Eräs nuotiolle
saapunut venäläinen upseeri lähetti kysymään everstiltä, ottaisiko hän
luokseen mökkiin ranskalaisen upseerin. Kun tuli sana, että eversti oli
käskenyt tuoda ranskalaisen, ilmotettiin Ramballelle, että hän läksisi.
Hän nousi ylös ja aikoi lähteä, vaan horjahti samassa ja olisi
kaatunut, ellei hänen vieressään seisova sotamies olisi häntä tukenut.

-- No, rupeatko vielä tappelemaan? -- virkko eräs sotamies leikillään
Ramballelle.

-- Tuhma tollikko! Pidä suusi kiinni! Mokoma musikka, -- kuului eri
tahoilta nuhteita leikkiä laskeneella sotamiehelle.

Sotamiehiä tuli Ramballen ympärille, hänet nostettiin kahden miehen
käsiin ja lähdettiin viemään mökkiin. Ramballe laski kätensä
sotamiesten kaulaan ja hoppusi mennessä:

-- _Oh, mes braves! Oh, mes bons, mes bons amis! Voilà des hommes!
Oh, mes braves, mes bons amis_,[122] -- ja hän kallisti päänsä kuin
lapsi toisen sotamiehen olkapäätä vasten.

Morel jäi sotamiesten pariin ja sai parhaan paikan nuotion ääressä.

Morel, pieni, vanttera ranskalainen, jonka silmät olivat tulehduksissa
ja myötäänsä tihkuivat vettä ja joka oli sitonut korvilleen huivin
lakin päällitse, kuten naisten tapa on, oli pukeutunut pahanpäiväiseen
risaseen turkkiin. Hän oli nähtävästi hieman humaltunut ja käsi erään
vieressä istuvan sotamiehen kaulassa hän lauloi käheällä, vähäväliä
katkeavalla äänellä jotain ranskalaista laulua. Sotamiehet katsoivat
häneen kovasti nauraen.

-- Seis, seis, opetahan, miten se oli! Minä opin pian. No?... -- sanoi
se sotamies, jota Morel kaulaili ja joka oli iloinen laulajapoika.

-- _Vive Henri quatre. Vive ce roi vaillant_! -- veteli Morel
silmää iskien. -- _Ce diable à quatre_.[123]

-- Vivarika! Viv seruvaru, sidiablaka! ... -- matki sotamies, joka
tosiaankin oli tavannut sanat ja luutasi kädellään.

-- Aika mestari! Ha-ha-ha-ha-haa! -- kajahti joka taholta rämäkkä
nauru.

Morel rupesi myöskin nauramaan kasvojaan vääristellen.

-- Anna tulla, anna tulla lisää!

    Qui eut le triple talent,
    De boire, de battre
    Et d'être un vert galant...[124]

-- Hyvältä sekin kuuluu! No, Saletajef!...

-- Ky... -- sai Saletajef vaivoin sanotuksi. -- Ky-y-y... -- veti hän
sitte huulet töröllään, -- letriptala de bu de ba et detraver gala, --
lauloi hän.

-- Sillä tavalla! Siin' on vasta ranskalainen! Hoh-hoh-hoo! Nälättääkö
vielä?

-- Anna hänelle vielä puuroa, ei nälkäinen vatsa vähällä täyty.

Morelille annettiin taas puuroa ja hän rupesi nauraen tyhjentämään
kolmatta kattilallista. Kun nuoret sotamiehet katsoivat Moreliin,
paistoi heidän kasvoiltaan ystävällinen, iloinen hymy. Vanhat
sotamiehet pitivät moista menoa sopimattomana ja lojuivat toisella
puolen nuotiota, vaan aikaväliin nousivat hekin rynkämäisilleen ja
kurkistivat naurussa suin Moreliin.

-- Ihmisiä ne ovat nekin, -- murahti eräs heistä sinelliinsä
kietoutuen. -- Omat juurensa kullakin puulla.

-- Ooh, hyvä Jumala! Miten tähtinen on taivas! Pakkasiksi...

Kaikki äänet kuolivat. Tähdet, jotka näkyivät ikään kuin tietävän,
ettei kukaan katso heihin, tulistuivat entistä säihkyvämpään liekkiin
taivaan mustassa korkeudessa. Vuoroin säihkyen, vuoroin sammuen ja
vuoroin väristen näytti niillä olevan ikään kuin salaperäisiä riemun
sanomia toisilleen kuiskittavina.




X.


Ranskan sotajoukot hupenivat tasaisesti, matemaattisen tarkan sarjan
mukaisesti. Beresina-joen ylimeno, josta on kirjotettu sanomattoman
paljon, oli vain yksi Ranskan armeijan perikadon väliportaita eikä
ollenkaan mikään sodan ratkaiseva tapaus. Se seikka, että ranskalaiset
ovat pitäneet ja pitävät näin suurta ääntä Beresinasta, johtuu siitä,
että kaikki ne onnettomuudet, jotka ranskalaiset olivat saaneet kärsiä
tasaisesti pitkin matkaa, kasautuivat nyt Beresinan murtuneella
sillalla yhteen röykköön, yhdeksi traagilliseksi näytelmäksi, joka
syöpyi syvälle kaikkien sydämiin. Venäläiset puolestaan ovat puhuneet
ja kirjottaneet paljon Beresinasta ainoastaan siitä syystä, että
kaukana sotanäyttämöltä, Pietarissa, oli Pfuel laatinut kartan, jonka
mukaan Napoleon oli ajettava strateegiseen umpikujaan Beresina-joella.
Vakuutettuina siitä, että kaikki käy todellisuudessa niin kuin
kartallakin, väittivät kaikki, että Beresinan ylimeno syöksi
ranskalaiset perikatoon. Itse asiassa eivät Beresinan tuottamat
seuraukset olleet ranskalaisille läheskään niin tuhoisat tykkeihin ja
vangiksi joutuneisiin nähden kuin Kraanojen päivät, kuten sen näkee
numeroistakin.

Beresinan ylimenon ainoa merkitys on siinä, että tämä ylimeno todisti
silminnähtävästi ja eittämättömästi, miten nurinkurisia olivat kaikki
saartosuunnitelmat ja miten oikeassa oli Kutusof ja koko armeija
(massa) vaatiessaan ainoata oikeata toimintatapaa, vihollisen
seuraamista. Ranskalaislauma pakeni myötäänsä kiihtyvällä nopeudella,
kaikista voimistaan, jotka olivat suunnatut päämäärän saavuttamiseen.
Se laukkoi kuin haavottunut eläin, jonka oli mahdoton pysähtyä tielle.
Sen todisti ylimenon järjestäminen, mutta paljoa huomattavammin
meneminen siltojen yli. Kun sillat murtuivat, niin eivät aseettomat
sotamiehet, Moskovan asukkaat, ranskalaisten kuormastossa kulkevat
naiset lapsineen eikä kukaan antautunut, sillä heihin vaikutti
inertsian voima, vaan pakeni edelleen, sulloutui veneisiin ja ajautui
jääkylmään veteen.

Tämmöinen jouduttautuminen oli järkevää. Sekä pakenevien ranskalaisten
että takaa-ajavien asema oli yhtä tukala. Toveriensa parissa ollessaan
luotti kukin ranskalainen hädän tullen toveriensa apuun, mutta jos hän
sitä vastoin olisi antautunut venäläisille, niin olisi hän joutunut
sielläkin samanlaiseen puutteeseen, mutta sen lisäksi olisi hän jäänyt
aina viimeiseksi elintarpeiden jaossa. Eivät ranskalaiset tarvinneet
luotettavia tietoja siitä, että puolet vangeista kuoli nälkään ja
viluun, vaikka venäläiset tahtoivatkin pelastaa heidät, sillä he
tunsivat, ettei asia voinut olla muuten. Armeliaimmatkaan
venäläiset sotapäälliköt samoin kuin Venäjän armeijassa palvelevat
ranskalaisetkaan eivät voineet tehdä mitään sotavankien kohtalon
lieventämiseksi. Ranskalaisia tuhosi sama tukala tila, jossa
venäläisetkin olivat. Eihän voinut riistää leipää ja vaatteita
nälkäisiltä tarpeellisilta sotamiehillä ja antaa niitä ranskalaisille,
jotka eivät kylläkään olleet vahingollisia, joita ei vihattu ja jotka
eivät olleet mihinkään syyssä, vaan jotka yksinkertaisesti olivat
tarpeettomia. Jotkut tosin antoivat, mutta se ilmeni poikkeuksena.

Takana uhkasi varma tuho, edessä häämötti toivo. Laivat olivat poltetut
eikä ollut muuta pelastumisen varaa kuin yhteinen pako ja tähän
yhteiseen pakoon olivat kohdistetut kaikki ranskalaisten voimat.

Kuta etemmä ranskalaiset pääsivät, kuta surkeammiksi hupenivat heidän
tähteensä, varsinkin Beresinan jälkeen, johon Pietarista tulleen
taistelusuunnitelman tähden oli pantu suuria toiveita, sitä
kiihkeämmäksi kävivät venäläisten kenraalien pyyteet. He syyttivät
edelleenkin toinen toistaan, vaan kaikista eniten Kutusovia. Kun
otaksuttiin, että Pietarista tulleen suunnitelman onnistumattomuus
pannaan Kutusovin syyksi, ilmeni tyytymättömyys, halveksuminen ja iva
häntä kohtaan entistä voimakkaammin, ja kun iva ja halveksuminen ilmeni
tietysti kunnioittavaan kuoreen puettuna, ei Kutusof voinut vaatia
ketään tilille siitä, mistä häntä oikeastaan syytettiin. Hänen kanssaan
ei asioista puhuttu vakavasti, vaan kun hänelle esitettiin asioita ja
pyydettiin niistä hänen ratkaisuaan, niin oli kenraalien kasvoilla
väkinäistä toimitusta todistava ilme, hänen selkänsä takana iskettiin
silmää ja häntä koetettiin pettää joka askeleella.

Kun kukaan Kutusovin seuralaisista ei ymmärtänyt häntä, selittivät he
suoraan, ettei ukolle maksanut vaivaa puhua mistään, sillä hän ei
kykene käsittämään heidän suurpiirteisiä aikeitaan, vaan märehtii aina
omia tyhjiä sanojaan kultaisesta sillasta ja siitä, ettei rajan
toiselle puolen voida viedä repaleista kulkurilaumaa j.n.e. Kaiken
tämän olivat he kuulleet häneltä moneen kertaan. Ja vaikka Kutusof
olisi puhunut mistä: muonavarojen odottamisesta, jalkineiden puutteesta
y.m. niin oli se niin vähäpätöistä heidän viisaiden ja ongelmaisten
ehdotustensa rinnalla, että Kutusovin tyhmyys ja höperyys paljastui
kokonaan, jota vastoin he esiintyivät oikeina, nerokkaina
sotapäällikköinä.

Tämä pahansuopuus kasvoi huippuunsa esikunnassa varsinkin siitä pitäen,
kun armeijaan oli liittynyt Wittgenstein, tuo loistava amiraali ja
Pietarin sankari. Kutusof näki ja ymmärsi kaikki, mutta ei voinut muuta
kuin nostella huokaillen olkapäitään. Yhden ainoan kerran hän suuttui
ja se tapahtui Beresinan jälkeen. Silloin hän lähetti Bennigsenille,
joka lähetti hallitsijalle salaisia raportteja, seuraavan kirjeen:

"Teidän sairaalloisten puuskienne tähden pyydän, että teidän
ylhäisyytenne tämän kirjeen saatuaan suvaitsisi lähteä Kalugaan ja
odottaa siellä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa lähempiä määräyksiä."

Mutta kohta sen jälkeen, kun Bennigsen oli poistunut, saapui armeijaan
suuriruhtinas Konstantin Pavlovitsh, joka oli ollut armeijassa sodan
alussa ja jonka Kutusof oli saanut lähtemään armeijasta pois.
Suuriruhtinas ilmotti nyt Kutusoville, että keisari oli tyytymätön
armeijan huonojen saavutusten ja hitaiden liikkeiden tähden ja että
keisari itse saapuu muutaman päivän kuluttua armeijaan.

Vanha Kutusof, joka oli yhtä kokenut hovimies kuin sotapäällikkökin,
joka saman vuoden elokuussa oli valittu ylipäälliköksi vastoin
hallitsijan tahtoa, joka oli karkottanut armeijasta perintöruhtinaan ja
suuriruhtinaan, joka oli vastoin hallitsijan tahtoa oman valtansa
nojalla luovuttanut Moskovan -- tämä Kutusof oivalsi nyt heti, että
hänen aikansa oli nyt päättynyt, että hänen osansa oli loppuun näytetty
ja ettei hänellä enää ole sitä näennäistäkään valtaa, jonka hän muutama
kuukausi sitte oli saanut. Eikä hän ymmärtänyt tätä yksistään
hovimiehen kannalta. Yhdeltä puolen hän näet huomasi, että ne
sotatoimet, joita hän oli johtanut, olivat lopullaan ja hän tunsi, että
hän oli tehnyt tehtävänsä. Toisekseen alkoi hän näihin aikoihin tuntea
ruumiillista väsymystä ja levon tarvetta vanhoille voimilleen.




XI.


Marraskuun 29 p:nä saapui Kutusof Vilnaan, tuohon rakkaaseen Vilnaansa,
kuten hän sanoi. Kutusof oli ollut palveluksensa aikana kaksi kertaa
Vilnan kuvernöörinä. Rikkaassa, eheänä säilyneessä Vilnassa tapasi
Kutusof paitsi elämän mukavuuksia, joita hän ei ollut saanut nauttia
pitkään aikaan, vanhoja ystäviään ja monia muistoja. Ja kun hän nyt oli
yht'äkkiä päässyt irtautumaan kaikista sota- ja hallitushuolista,
asettui hän rauhalliseen, jokapäiväiseen elämään, mikäli se oli
mahdollista hänen ympärillään kiehuvien juonien tähden eikä näyttänyt
välittävän vähääkään siitä, mitä historiallisessa maailmassa tapahtui.

Tshitshagof, joka oli kiivaimpia ranskalaisten nurinniskoin syöksijöitä
ja tientukkijoita, joka oli ensin aikonut tehdä ryntäyksen Kreikkaan ja
sitte Varsovaan, vaan ei millään neuvoin halunnut mennä sinne, minne
milloinkin oli käsketty, joka oli tunnettu rohkeista sanoistaan
hallitsijalle, jonka mielestä Kutusof oli hänelle suuressa
kiitollisuuden velassa, sillä kun hänet oli 1811 lähetetty solmimaan
rauhaa Turkin kanssa Kutusovista välittämättä, oli hän, saatuaan
tietää, että rauha oli jo tehty, sanonut hallitsijalle, että rauhan
aikaansaaminen on Kutusovin ansio, -- tämä sama Tshitshagof oli
ensimäinen vastaanottamassa Kutusovia Vilnassa sen linnan edustalla,
johon Kutusovin oli määrä jäädä asumaan. Laivaston arkiunivormu päällä,
tikari vyöllä ja lakki kainalossa ojensi Tshitshagof Kutusoville
raportin sotaväen tilasta ja kaupungin avaimet. Se halveksuvan
kunnioittava tapa, jota nuoret osottivat vanhuuttaan höpertyneelle
ukolle, kuvastui täydellisesti Tshitshagovin esiintymisestä, sillä hän
tiesi jo ne syytökset, joita Kutusoviin kohdistettiin.

Keskustellessaan Tshitshagovin kanssa sanoi Kutusof muun muassa, että
ne Tshitshagovin ajoneuvot ja astiat, jotka olivat kadonneet
Borisovossa, olivat tallella ja palautetaan takasin omistajalleen.

-- _C'est pour me dire que je n'ai pas sur quoi manger... Je suis au
contraire vous fournir de tout dans le cas même où vous voudriez donner
des diners_,[125] -- sanoi Tshitshagof kiireissään, tahtoen joka
sanalla todistaa olevansa oikeassa ja siitä syystä luullen, että
Kutusoviakin huoletti sama asia.

Kutusovin suu vetäytyi terävään ivan hymyyn ja hän vastasi olkapäitään
kohauttaen:

-- _Ce n'est que pour vous dire ce que je vous dis_.[126]

Kutusof jätti Vilnaan suurimman osan sotajoukkoja, vaikka se oli
vastoin hallitsijan tahtoa. Hänen läheisensä henkilöt sanoivat, että
hän oli tavattomasti masentunut ja ruumiillisesti heikontunut tänä
Vilnassa olinaikanaan. Hän ei välittänyt juuri ollenkaan armeijan
asioista, teetätti kaikki kenraaleillaan ja vietti hallitsijaa
odotellessaan hajanaista elämää.

Hallitsija oli lähtenyt Pietarista joulukuun 7 p:nä seurueineen, johon
kuului kreivi Tolstoi, ruhtinas Volkonski, Araktshejef y.m. Hän saapui
Vilnaan saman kuun 11 p:nä ja ajoi matkareessä suoraan linnan pihalle.
Vaikka oli kova pakkanen, oli linnan edustalle kokoutunut satakunta
kenraalia ja esikunta-upseeria täysissä paraatipuvuissa, jota paitsi
Semjonovin rykmentti oli asetettu kunniavahdiksi.

Kuriiri lennätti linnan pihalle höyryävällä kolmivaljakolla hallitsijan
edellä ja huusi: "tulee!" Konovnitsin juoksi sisään viemään sanaa
Kutusoville, joka odotti pienessä porttivahdin huoneessa.

Hetken kuluttua ilmestyi rapuille ylipäällikön paksunharteva vartalo
täydessä paraatipuvussa, rinta kirjavanaan arvomerkkejä ja suuri vatsa
vyöllä tiukattuna. Hän pani hatun päähänsä, otti sormikkaat käteensä,
laskeutui rappuja vaivaloisesti astuen syrjittäin portaalta toiselle ja
otti raportin, joka oli valmistettu hallitsijalle annettavaksi.

Hetkisen aikaa vielä juostiin asioita, supateltiin, vielä tulla huristi
eräs kolmivaljakko, vaan sitte kääntyivät kaikkien silmät linnaan
kiitävään rekeen, josta näkyi keisari ja Volkonski.

Samaa ruumiillista levottomuutta, jota Kutusof oli tuntenut 50 vuoden
aikana joka kerran hallitsijan lähestyessä, tunsi hän nytkin. Hän
kopeloi itseään huolestuneen nopeasti, kohensi lakkiaan ja samassa
hetkessä, kun hallitsija reestä noustuaan loi häneen silmänsä, ojentihe
Kutusof reippaasti suoraksi, antoi raportin ja rupesi puhumaan
hallitsijalle mielittelevällä, tahdikkaalla äänellään. Hallitsija
katsahti nopeasti Kutusoviin kiireestä kantapäähän asti, jolloin hänen
kulmakarvansa vetäytyivät tuokioksi ryppyyn, mutta samassa hän voitti
tunteensa, astui kädet levällään vanhan kenraalin luo ja syleili häntä.
Tämä syleily liikutti Kutusovin mieltä entisen vaikutuksen voimalla ja
sydämellisellä tarkotuksellaan niin, että hän rupesi itkeä
nyyhkyttämään.

Sitte tervehti hallitsija upseereja, kunniavahdistoa ja puristettuaan
vielä kerran vanhuksen kättä hän nousi tämän kanssa linnaan.

Kun hallitsija nyt oli jäänyt kahden kesken sotamarsalkan kanssa,
ilmaisi hän tyytymättömyytensä takaa-ajon hitauteen, Krasnojessa ja
Beresina-joella tehtyihin virheisiin ja kertoi tulevan ulkomaisen sodan
suunnitelmistaan. Kutusof ei väittänyt vastaan eikä tehnyt
huomautuksia. Se sama alistuvainen, mitään ilmaisematon ilme, jolla hän
seitsemän vuotta sitte oli ottanut vastaan keisarin käskyt Austerlitzin
kentällä, kuvastui nytkin hänen kasvoillaan.

Kun Kutusof tuli ulos hallitsijan kabinetista ja kulki raskain,
lyyhähtelevin askelin pää kumarassa salin poikki, pysähtyi hän jonkun
äänestä.

-- Teidän armonne, -- sanoi joku.

Kutusof nosti päänsä ja tuijotti pitkän aikaa kreivi Toistoihin, joka
seisoi hänen edessään hopealautanen kädessä ja sillä jokin pieni esine.
Kutusof ei näyttänyt käsittävän, mitä hänestä tahdottiin.

Mutta yht'äkkiä hänen muistinsa kirkastui, hänen pöhöiset kasvonsa
vetäytyivät tuskin huomattavaan hymyyn ja kunnioittavasti syvään
kumartaen hän otti lautasella olevan esineen. Se oli P. Yrjön
ritarikunnan I:sen luokan risti.




XII.


Seuraavana päivänä antoi Kutusof päivälliset ja tanssiaiset, joita
hallitsija kunnioitti läsnäolollaan. Vaikka sotamarsalkka oli saanut
Yrjön ristin ja hallitsija osotti hänelle mitä suurinta kunnioitusta,
ei hallitsijan tyytymättömyys häneen ollut kuitenkaan mikään salaisuus
kenellekään. Ulkonaisesti noudatettiin säädyllisyyttä ja tässä kohden
oli hallitsija itse parhaana esimerkkinä, mutta kaikki tiesivät, että
ukko oli syntipukki ja ettei hänestä enää ollut mihinkään. Kun
hallitsija oli astunut juhlasaliin ja Kutusof käski Katarinan aikuisen
tavan mukaan laskemaan hallitsijan jalkoihin sotasaaliiksi saadut
sotaliput, rypisti hallitsija vastenmielisesti otsaansa ja sanoi
jotain, josta muutamat lähellä olijat kuulivat: "vanha ilveilijä".
Hallitsijan tyytymättömyys Kutusoviin kasvoi Vilnassa varsinkin siitä
syystä, ettei Kutusof näyttänyt haluavan tai ettei hän kyennyt
käsittämään uuden sotaretken merkitystä.

Kun hallitsija lausui seuraavan päivän aamulla hänen luokseen
kokoontuneille upseereille: "te ette ole pelastaneet yksistään Venäjää,
vaan olette pelastaneet Europankin", oivalsivat silloin kaikki, ettei
sodan päähän oltu vielä päästy.

Kutusof vain ei ottanut käsittääkseen tätä, vaan hän puhui aivan
julkisesti, ettei uusi sota voi parantaa Venäjän asemaa eikä suurentaa
sen mainetta, vaan että se päinvastoin pahentaa sen aseman ja himmentää
sen korkean maineen, jossa Venäjä nyt oli. Hän koetti todistaa
hallitsijalle, että oli mahdotonta kutsua riveihin uutta väkeä, että
kansan asema oli raskas, että voittojen sijasta voi tulla tappioita
j.n.e.

Kun sotamarsalkan mieli oli tämmöinen, oli luonnollista, että hän oli
vain esteenä uudelle sotaretkelle.

Sotamarsalkkaa ei tarvinnut suoraan loukata, sillä hänen
syrjäyttämisekseen tarjoutui se sama keino, jota oli käytetty
Austerlitzissa ja sodan alussa Barclayn aikana ja joka oli se, että
hänelle mitään virkkaamatta ja häntä häiritsemättä vedettiin hänen
altaan pois se vallan maaperä, jolla hän oli seissyt ja siirrettiin
hallitsijalle itselleen.

Tässä tarkotuksessa muodostettiin vähitellen uudestaan esikunta ja
Kutusovin esikunnan varsinainen valta hävitettiin kokonaan ja
siirrettiin keisarin käsiin. Toll, Konovnitsin ja Jermolof saivat muita
virkoja. Puhuttiin aivan yleensä ja julkisesti sotamarsalkan
heikontuneesta terveydestä ja hänen terveytensä täytyi tietysti olla
heikon, jotta hän olisi voinut luovuttaa paikkansa seuraajalleen. Ja
hänen terveytensä oli todellakin huono.

Yhtä vaatimattomasti, luonnollisesti ja hiljaa kuin Kutusof oli
saapunut Turkista Pietariin kokoamaan sotaväkeä ja lähetetty armeijaan
juuri silloin kun hän oli tarpeen, yhtä vaatimattomasti, luonnollisesti
ja hiljaa ilmestyi nyt, kun Kutusovin osa oli loppuun näytelty, hänen
sijaansa uusi henkilö.

Vuoden 1812 sodalla piti olla jokaiselle venäläiselle sydämelle rakkaan
kansallisen merkityksen ohella myöskin toinen merkityksensä --
europalainen.

Lännen kansojen vaellusta itään piti seurata idän kansojen vaelluksen
länteen ja tätä uutta sotaa varten täytyi olla uusi johtaja, jolla oli
toiset ominaisuudet, mielipiteet ja kehottimet kuin Kutusovilla.

Aleksanteri I oli yhtä tarpeen johtamaan idän kansoja länteen ja
palauttamaan kansojen rajat kuin Kutusof pelastamaan Venäjän ja
hankkimaan sille mainetta.

Kutusof ei käsittänyt, mitä merkitsi Europa, tasapaino ja Napoleon. Hän
ei kyennyt tätä käsittämään. Venäjän kansan edustajalla ei ollut sen
jälkeen, kun vihollinen oli tuhottu, Venäjä vapautettu ja nostettu
maineensa korkeimmalle kukkulalle, tämmöisellä venäläisellä miehellä ei
ollut enää mitään tekemistä. Kansansodan edustajalle ei jäänyt muuta
tehtävää kuin kuolla. Ja hän kuoli.




XIII.


Samoin kuin ihmiset yleensä, tunsi Pierrekin vankeusajan vaivojen ja
puutteiden taakan painon vasta sitten, kun nuo vaivat ja puutteet
olivat päättyneet. Vankeudesta päästyään matkusti hän Oreliin, jossa
hän sairastui kolmantena päivänä tulonsa jälkeen, ollessaan juuri
lähdössä Kijeviin, sappikuumeeseen, kuten lääkärit sanoivat. Hän virui
vuoteessa kolme kuukautta. Vaikka lääkärit hoitivatkin häntä, iskivät
suonta ja juottivat lääkkeitä, parani hän kuitenkin.

Ei mikään siitä, mitä Pierrelle oli tapahtunut hänen vapauttamisensa
ja sairastumisensa välisenä aikana, ollut tehnyt häneen juuri
minkäänlaista vaikutusta. Hän muisti ainoastaan harmaan, synkän sään,
joka oli ollut vuoroin sateista, vuoroin lumista, sisäisen ruumiillisen
kivun ja jalkojen ja kylen pakotuksen, hän muisti ihmisten
kärsimyksistä ja onnettomuuksista saamansa yleisen vaikutuksen, muisti
upseerien ja kenraalien uteliaat kysymykset, jotka olivat häntä
vaivanneet, muisti, kuinka hän oli saanut puuhata etsiessään hevosia ja
ajoneuvoja ja varsinkin kuinka kykenemätön hän oli silloin ollut
ajattelemaan ja tuntemaan mitään. Sinä päivänä, jolloin hänet oli
vapautettu, oli hän nähnyt Petja Rostovin ruumiin. Samana päivänä hän
oli saanut tietää, että ruhtinas Andrei oli ollut elossa toista
kuukautta Borodinon taistelun jälkeen ja vasta äskettäin kuollut
Jaroslavlissa Rostovilaisilla. Denisof, joka oli Pierrelle kertonut
tämän uutisen, oli samana päivänä maininnut muun puheen ohessa myöskin
Helenan kuolemasta luullen, että Pierre oli asian tiennyt jo aikoja
sitte. Kaikki tämä tuntui Pierrestä silloin ainoastaan kummalliselta,
sillä hän tunsi, ettei hän jaksanut käsittää kaikkien näiden uutisten
merkitystä. Hänen huolenaan oli silloin ollut ainoastaan päästä
kiiruimman kaupalla lähtemään niiltä tienoin, joissa ihmiset surmasivat
toisiaan, johonkuhun rauhalliseen turvapaikkaan kokoamaan ajatuksiaan,
lepäämään ja punnitsemaan kaikkea sitä kummallista ja uutta, jonka hän
tällä välin oli saanut tietää. Mutta heti Oreliin saavuttuaan kääntyi
hän sairaaksi. Sairaudestaan kostuttuaan näki Pierre luonaan kaksi
palvelijaansa, jotka olivat saapuneet Moskovasta, Terentin ja Vasjkan,
sekä sitä paitsi vanhimman ruhtinattaren, joka oli asunut Pierren
maatilalla Jeletsissä ja joka, saatuaan kuulla hänen vapauttamisestaan
ja sairastumisestaan, oli tullut häntä hoitamaan. Parantumisensa aikana
pääsi Pierre ainoastaan vähitellen irtautumaan äskeisten kuukausien
painostuksesta ja vain vähitellen tottui hän siihen, ettei kukaan aja
häntä huomenna mihinkään, ettei kukaan valtaa hänen lämmintä vuodettaan
ja että hän aivan varmaan saa päivällistä, teetä ja illallista. Mutta
nukkuessaan uneksi hän vielä kauan aikaa olevansa vankeudessa. Yhtä
hitaasti pääsi hän käsittämään ne uutiset, jotka hän sai tietää
vankeudesta päästyään: ruhtinas Andrein ja vaimonsa kuoleman sekä
ranskalaisten perikadon.

Sen täydellisen ja katoamattoman vapauden riemukas tunne, joka on
ihmisessä synnynnäistä ja jota Pierre oli tuntenut ensi kerran
ensimäisessä leiripaikassa Moskovasta lähdettyä, täytti taasen hänen
sydämensä hänen parantumisensa aikana. Hän ihmetteli vain sitä, että
tätä sisäistä vapautta, joka oli aina riippumaton ulkonaisista oloista,
ympäröi nyt melkein liiallinen, uhkea ulkonainen vapaus. Hän oli
yksinään vieraassa kaupungissa, jossa ei ollut ainoatakaan tuttavaa.
Kukaan ei vaatinut häneltä mitään eikä kukaan lähettänyt häntä
minnekään. Kaikkea, mitä hän vain tahtoi, oli hänellä kyllälti. Hänen
mieltään ei enää ollut rasittamassa ainainen ajatus vaimosta, koska
tätäkään ei enää ollut.

-- Ah, kuinka mainiota, kuinka ihanaa! -- sanoi hän itselleen, kun
hänen eteensä siirrettiin siististi katettu pöytä, jolla höyrysi
tuoksuva liemi, tai kun hän illalla painautui pehmeään, puhtaaseen
vuoteeseen tai kun hän muisti, ettei enää ollut vaimoa eikä
ranskalaisia. -- Ah, kuinka mainiota, kuinka ihanaa!

Ja vanhan tapansa mukaan kysyi hän itseltään: "mutta miten sitte käy,
mitä nyt rupean tekemään?" Ja samassa hän vastasi: "en mitään, tahdon
vain elää. Ah, kuinka mainiota!"

Elämän päämäärää, jonka etsiminen oli tuottanut hänelle alituista
tuskaa, ei nyt enää ollut olemassa. Tämä elämän päämäärä ei ollut
kadonnut hänestä satunnaisesti näinä hetkinä, sillä hän tunsi, ettei
sitä ollut eikä voinut olla. Ja juuri tämä seikka, elämän päämäärän
olemattomuus, loi häneen sen täydellisen, riemukkaan tietoisuuden
vapaudesta, joka nyt muodosti hänen onnensa.

Hänellä ei voinut olla päämäärää, koska hänellä nyt oli usko -- ei
minkäänlaisiin sääntöihin eikä sanoihin eikä aatteisiin, vaan usko
elävään, alati läsnäolevaan Jumalaan. Ennen oli hän etsinyt Jumalaa
niistä päämääristä, joita hän oli koettanut saavuttaa. Mutta tämä
päämäärän etsiminen oli ollut vain Jumalan etsimistä. Ja yht'äkkiä
kirkastui hänelle vankeudessa välittömän tunteen kautta eikä
mietiskelyn avulla se, mitä lapsenhoitaja oli ammoin sitte hänelle
sanonut: Jumala on tässä, tuossa, kaikkialla. Hänelle oli vankeudessa
selvinnyt, että Jumala oli Karatajevissa paljoa suurempi, äärettömämpi
ja saavuttamattomampi kuin vapaamuurarien tunnustamassa maailman
Rakennusmestarissa. Pierre oli sen ihmisen kaltainen, joka on
ponnistellut näkövoimaansa kauas etäisyyteen, mutta onkin löytänyt
etsimänsä edestään. Hän oli kaiken elämänsä tähystänyt jonnekin, kauas,
yli ihmisten päiden, vaikka olisi pitänyt vain katsoa ainoastaan
eteensä.

Aikaisemmin ei hän ollut osannut nähdä missään suurta, saavuttamatonta
ja ääretöntä. Hän vain tunsi, että se oli kätketty johonkin ja hän etsi
sitä. Kaikessa, joka oli läheistä ja käsitettävää, hän oli nähnyt
pelkästään rajotettua, pientä, jokapäiväistä, sisällyksetöntä. Hän oli
varustanut itselleen henkisen kaukoputken ja tutkinut sillä
kaukaisuutta, jossa kaikki pieni ja jokapäiväinen kätkeytyi etäisyyden
hämärään ja näytti hänestä suurelta ja äärettömältä vain siitä syystä,
ettei sen piirteitä erottanut selvästi. Semmoisena esiintyi hänelle
Europan elämä, politiikka, vapaamuurarius, filosofia ja ihmisrakkaus.
Nyt sitävastoin oli hän oppinut tuntemaan suurta, ikuista ja ääretöntä
kaikessa ja nähdäkseen ja nauttiakseen täydellisesti sen tuntemisesta
hän heitti pois sen kaukoputken, jolla hän tähän asti oli tähystänyt
ihmisten ylitse, ja hän tarkasti riemuavin mielin ympärillään ikuisesti
vaihtelevaa, ikuisesti suurta, saavuttamatonta ja ääretöntä elämän
ulappaa. Ja kuta tutkivammin hän tarkasti, sitä tyynempi ja
onnellisempi hän oli. Entistä, kaikki hänen aaterakennuksensa
musertanutta kauheaa kysymystä: miksi? ei enää ollut olemassa, sillä
nyt kaikui hänen sielustaan tähän kysymykseen: siksi, että on olemassa
Jumala, se Jumala, jonka tahdotta ei hiuskarvakaan putoa ihmisen
päästä.




XIV.


Pierre ei ollut ulkonaisesti muuttunut paljo ollenkaan. Päältä nähden
oli hän aivan samanlainen kuin ennenkin. Hän oli yhtä hajamielinen kuin
ennenkin eikä häntä näyttänyt ollenkaan kiinnittävän se, mikä oli hänen
ympärillään, vaan jokin muu erityinen. Ero hänen entisen ja nykyisen
tilansa välillä oli siinä, että hän oli ennen näkemättä mitään, mikä
oli hänen ympärillään ja kuulematta mitä hänelle puhuttiin, otsa
tuskaloisessa rypyssä ikään kuin koettanut päästä jonkun semmoisen
perille, joka oli hänestä kaukana, mutta ei ollut kyennyt. Nyt unohti
hän myöskin sen, mikä oli hänen ympärillään ja mitä hänelle puhuttiin,
mutta samalla oli hänen huomionsa tuskin huomattava ja ivaan vivahtava
hymy kasvoilla kiintynyt juuri siihen, joka häntä ympäröi ja hän
kuunteli sitä, mitä hänelle puhuttiin, vaikkakin hän näytti näkevän ja
kuulevan jotain aivan toista. Vaikka hän ennen oli tuntunut
hyväsydämiseltä, oli hän kuitenkin onneton ja siksi vieroivat ihmiset
tahtomattaankin hänen seuraansa. Nyt väikkyi aina elämän iloinen hymy
hänen suunsa ympärillä ja hänen silmissään sädehti lempeä osanotto
ihmisten kohtaloon ja kysymys: olivatko he yhtä tyytyväisiä kuin
hänkin? Ja ihmiset viihtyivät mielellään hänen seurassaan.

Ennen hän oli puhunut paljo, kiihtynyt puhuessaan ja välittänyt vähän
muiden mielipiteistä, nyt puuttui hän harvoin keskusteluun, vaan osasi
kuulla muiden puhetta niin, että ihmiset mielellään ilmaisivat hänelle
salaisimmatkin ajatuksensa.

Ruhtinatar, joka ei ollut koskaan pitänyt Pierrestä ja joka oli
tuntenut häntä kohtaan erityistä vihamielisyyttä varsinkin siitä
pitäen, kun vanha kreivi oli kuollut, koska hän oli jäänyt
kiitollisuuden velkaan Pierrelle, tunsi harmikseen ja ihmeekseen kohta
Oreliin tulonsa jälkeen, jonne hän oli saapunut osottamaan Pierrelle,
että hän pitää Pierren kiittämättömyydestä huolimatta velvollisuutenaan
hoitaa häntä, että hän pitää Pierrestä. Pierre ei hakenut ruhtinattaren
suosiota pienimmälläkään tavalla, vaan hän oli ainoastaan tarkkaavasti
tutkinut ruhtinattaren luonnetta. Alussa luuli ruhtinatar, että Pierren
katseissa oli välinpitämättömyyttä ja ivallisuutta ja hän käyttäytyi
Pierren samoin kuin muidenkin suhteen umpimielisesti eikä osannut muuta
kuin olla sotajalalla häntä vastaan, mutta kun ruhtinatar sittemmin
tunsi, että Pierre oli ikään kuin hiipimällä hiipinyt hänen sielunsa
sisimpiin sokkeloihin, alkoi hän ensin epäröiden, vaan sittemmin
kiitollisena paljastaa Pierrelle luonteensa salassa piilleitä hyviä
puolia.

Ovelinkaan ihminen ei olisi osannut taitavammin varastautua
ruhtinattaren luottamukseen herättämällä eloon hänen ihanimman
nuoruutensa ajan muistoja ja osottamalla myötätuntoisuutta niitä
kohtaan. Mutta toiselta puolen ei Pierren oveluus ollut sen
kummallisempaa, kuin että hän etsi omaa tyydytystään herättämällä
kiukkuisessa, kuivassa ja ylpeässä ruhtinattaressa inhimillisiä
tunteita.

-- Niin, hän on hyvin, hyvin herttainen mies, kun hän saa olla hyvien
ihmisten vaikutuksen alaisena, kuten esimerkiksi minun, -- puheli
ruhtinatar itselleen.

Pierressä tapahtuneen muutoksen huomasivat tavallaan hänen
palvelijansakin Terenti ja Vasjka. Heidän mielestään oli Pierre tullut
paljoa vaatimattomammaksi. Kun Terenti iltasin oli riisunut herransa ja
toivottanut hyvää yötä, tapahtui usein, että hän jäi saappaat ja
vaatteet käsissä seisomaan huoneeseen ja odottamaan, eikö Pierre
rupeaisi juttelemaan. Ja useimmiten pysähdyttikin Pierre Terentin
huomauttaen haluavansa tarinoida.

-- No, tuota, sanoppas minulle ... miten te hankitte syötävää
itsellenne? -- kyseli hän.

Ja Terenti alkoi kertoa Moskovan hävityksestä, kreivivainajasta ja hän
seisoi kotvan aikaa vaatteet käsissä ja kertoi kertomistaan, vaan
toisinaan hän kuunteli Pierreä ja kun hän poistui eteiseen, oli hänen
mielessään lämmin tunne siitä, että barin oli hänelle niin ystävällinen
ja hyvä.

Lääkäri, joka hoiti Pierreä ja joka lääkärin velvollisuutensa
perusteella piti velvollisuutenaan näyttää sen näköiseltä, että hänen
jokainen hetkensä oli kallis kärsivälle ihmiskunnalle, kävi joka päivä
Pierren luona ja kerroskeli tuntikausia mielijuttujaan ja huomioitaan
sairasten tavoista yleensä, vaan erittäinkin naisten.

-- Semmoisen miehen kanssa on hauska tarinoida, toista se on kuin nämä
meidän maalaisemme, -- ajatteli hän.

Orelissa asui muutamia vangittuja ranskalaisia upseereja ja kerran toi
lääkäri yhden tämmöisen, nuoren italialaisen upseerin, Pierren luo.

Tämä upseeri rupesi käymään usein Pierren luona, jolloin hän keskusteli
ja kerroskeli Pierrelle entisyydestään, kotielämästään ja rakkaudestaan
sekä purki katkeruuttaan ranskalaisia ja varsinkin Napoleonia kohtaan.

-- Jos kaikki venäläiset ovat hiemankaan teidänlaisianne, -- virkkoi
hän Pierrelle, -- _c'est un sacrilège que de faire la guerre à un
peuple comme le votre_.[127] Te, jotka olette niin paljon saaneet
kärsiä ranskalaisten tähden, ette edes ole heille vihaisia.

Ja Pierre saavutti italialaisen kiihkeän rakkauden ainoastaan siten,
että hän viritti hereille italialaisen sydämen kauneimmat kielet ja
ihaili niitä.

Orelissa olon viimeisinä päivinä saapui Pierren luo hänen vanha
tuttavansa vapaamuurari, kreivi Villarski, sama mies, joka oli vienyt
hänet looshiin vuonna 1807. Villarski oli naimisissa rikkaan venakon
kanssa, jolla oli suuria maatiloja Orelin läänissä, ja nyt oli hän
kaupungissa väliaikaisessa virassa intendenttilaitoksessa.

Vaikka Villarski ei ollut koskaan ollut Besuhovin kanssa läheisissä
ystävyyssuhteissa, saapui hän kuitenkin hänen luokseen, kuultuaan hänen
olevan kaupungissa ja Villarski osotti Besuhovia kohtaan sitä
ystävällisyyttä ja toveruutta, jota ihmiset tavallisesti osottavat
toisilleen tavatessaan toisensa erämaassa. Villarskilla oli Orelissa
hyvin ikävä ja sen vuoksi hän ihastui kovasti tavatessaan samaan
säätyyn kuuluvan henkilön, jolla lisäksi oli samat harrastukset kuin
hänelläkin, kuten hän luuli. Villarski sai kuitenkin kohta ihmeekseen
huomata, että Pierre oli jäänyt hyvin takapajulle oikeasta elämästä ja
vaipunut tylsyyteen ja itserakkauteen, kuten hän omasta mielestään
arvosteli Pierreä.

-- _Vous vous encroutez, mon cher_,[128] -- sanoi hän Pierrelle.
Tästä huolimatta kului Villarskin aika Pierren seurassa paljoa
hauskemmin kuin ennen ja hän kävi joka päivä Pierren luona. Kun Pierre
nyt tarkasti Villarskia ja kuunteli hänen puhettaan, oli hänestä
kummallista ja uskomatonta ajatella, että hän itse oli vasta
tuonnottain ollut samanlainen.

Villarski oli naimisissa, perheellinen mies, hän piti huolta vaimonsa
tilan asioista, virastaan ja perheestään. Mutta hänen mielestään olivat
kaikki nämä toimet esteenä elämälle ja halveksittavia, koska ne
tarkottivat hänen omaa ja perheensä etua. Kaikki hänen ajatuksensa
olivat kiintyneet sota- ja hallitusasioihin sekä valtiollisiin ja
vapaamuurarien kysymyksiin. Pierre ei pyrkinyt muuttamaan hänen
katsantokantaansa eikä moittinut häntä tästä, vaan ihmetteli tätä
kummallista, joskin hänelle perin tuttua ilmiötä kasvot pehmeän
pilkallisessa hymyssä.

Pierren suhteissa Villarskiin, ruhtinattareen, lääkäriin ja kaikkiin
niihin ihmisiin, joiden kanssa hän nyt joutui tekemisiin, oli nyt uusi
piirre, jolla hän sai mieltymään itseensä kaikki ihmiset: hän tunnusti
jokaiselle ihmiselle oikeuden ajatella, tuntea ja arvostella asioita
oman mielensä mukaan ja piti mahdottomana pyörtää ihmistä
vakaumuksestaan pelkillä sanoilla. Tämä jokaisen ihmisen laillinen
omituisuus, joka ennen oli häirinnyt ja suututtanut Pierreä, muodosti
nyt sen osanoton ja huomion pohjan, jota hän osotti ihmisiä kohtaan.
Eroavaisuus ja toisinaan suora vastakkaisuuskin ihmisten ja heidän
elämänsä välillä oli Pierrestä mieleistä ja herätti hänessä vain
pilkallista, suopeaa hymyä.

Pierre tunsi käytännöllistenkin asioiden suhteen tapahtuneen itsessään
muutoksia. Kaikki rahakysymykset ja varsinkin lainapyynnöt, joita
hänelle tehtiin hyvin usein, kun hän oli rikas mies, olivat ennen
saaneet hänet jahkailemaan ja epäröimään. "Antaako vai ei?" oli hän
ennen kysellyt itseltään, "Minulla on ja hän on puutteessa. Mutta
toisella voi olla kipeämpi tarve. Kummalla on kipeämpi tarve? Vaan ehkä
kumpikin on petturi?" Näistä arveluista ei hän ollut ennen päässyt
koskaan selviytymään, vaan oli antanut kaikille, niin kauan kun oli
mitä antaa. Samalla tavalla oli hän aina epäröinyt puoleen ja toiseen,
joka kerran kun tuli kysymys hänen omaisuudestaan, kun yksi neuvoi
yhtä, toinen toista.

Nyt havaitsi hän ihmeekseen, ettei hän enää epäröinyt eikä epäillyt
ollenkaan tämmöisten kysymysten sattuessa. Häneen oli nyt ilmestynyt
tuomari, joka hänelle itselleen tuntemattomien lakien mukaan päätti
joka kerran, miten milloinkin oli meneteltävä.

Hän oli entisekseen leväperäinen raha-asioissa, mutta samalla hän tiesi
varmasti, mitä piti tehdä ja mitä ei. Ensimäisen tuomionsa sai tuo uusi
tuomari langettaa erään vangitun ranskalaisen everstin lainapyynnöstä.
Tämä tuli Pierren luo ja kertoi hänelle pitkiä juttuja voitoistaan ja
pyysi lopuksi melkein vaatimalla, että Pierre olisi lainannut hänelle
4,000 frangia lähettääkseen ne vaimolleen ja lapsilleen. Pierre
kieltäytyi antamasta muitta mutkitta ja tämä tapahtui niin helposti ja
yksinkertaisesti, että hän jälestäpäin ihmetteli, miten helposti oli
käynyt päinsä se, joka ennen oli tuntunut miltei mahdottomalta. Samalla
kun Pierre kieltäytyi lainaamasta everstille, päätti hän, että Orelista
lähtiessä oli jollain sopivalla keinolla saatava italialainen upseeri
ottamaan vastaan nuo rahat, sillä hän näytti olevan kovassa avun
tarpeessa. Uuden todistuksen sai Pierre vakiintuneesta kannastaan
käytännöllisissä asioissa siitä päätöksestä, jonka hän teki vaimonsa
velkojen maksamisesta ja Moskovassa olevien talojensa ja huviloidensa
korjauttamisesta.

Pierren luokse tuli Oreliin hänen ylitaloudenhoitajansa, jonka kanssa
hän laski, missä määrin hänen tulonsa olivat muuttuneet. Moskovan
tulipalo oli tuottanut Pierrelle ylitaloudenhoitajan laskujen mukaan
noin kahden miljoonan ruplan vahingon.

Lohduttaakseen Pierreä tästä vahingosta esitti ylitaloudenhoitaja
hänelle, että tulot saataisiin nousemaan, jos jätettäisiin maksamatta
kreivittären velat, joita Pierre ei olisi velvollinenkaan maksamaan ja
jos Pierre ei ryhtyisi korjauttamaan Moskovassa ja sen lähistöllä
olevia kiinteimmistöjään, joiden vuotuinen ylläpito maksoi 80,000
ruplaa ja jotka eivät tuottaneet mitään.

-- Niin, niin, se on totta, -- sanoi Pierre iloisesti hymyillen. -- En
tosiaankaan tarvitse korjauksia. Hävitys on tehnyt minut entistä
rikkaammaksi.

Mutta tammikuussa saapui Moskovasta Saveljitsh, joka kertoi Moskovan
tilasta ja kustannusarviosta, jonka arkkitehti oli tehnyt talojen
korjauttamisen varalta ja josta hän puhui niin kuin päätetystä asiasta.
Samaan aikaan sai Pierre kirjeitä ruhtinas Vasililta ja joiltakuilta
muiltakin tuttaviltaan Pietarista. Kirjeissä puhuttiin kreivittären
veloista. Pierre päätti, että ylitaloudenhoitajan suunnitelma, joka
alussa oli häntä miellyttänyt, ei ollut oikea, että hänen on
matkustettava Pietariin suorittamaan kreivittären velat ja asetuttava
sitte Moskovaan. Miksi näin oli tehtävä, sitä hän ei tiennyt, mutta
toisekseen tiesi hän aivan varmasti, että niin täytyi tapahtua. Vaikka
tämän päätöksen kautta hänen tulonsa vähenivät kolmella neljänneksellä,
tunsi hän kuitenkin, että niin täytyi tapahtua.

Villarski oli lähdössä Moskovaan ja he päättivät matkustaa yhdessä.

Pierre oli tuntenut koko parantumisensa ajan iloa, vapautta ja elämää,
mutta kun hän matkalla joutui elämän meren väljälle ulapalle ja kohtasi
satoja uusia ihmisiä, kasvoi tämä tunne hänessä vielä voimakkaammaksi.
Koko matkan ajan tunsi hän itsensä yhtä iloiseksi kuin koulupoika
lomalla. Kaikki henkilöt, joita hän kohtasi tiellä ja kylissä, saivat
hänen silmissään uuden arvon. Villarskin lakkaamattomat huomautukset
Venäjän köyhyydestä, raakalaisuudesta ja takapajulla olemisesta
Europasta olivat omiaan nostamaan Pierren ihastusta, sillä siinä, mikä
Villarskin mielestä oli kuollutta, näki Pierre niiden elämää luovien
voimien mahtavaa pulppuamista, jotka keskellä lumikenttiäkin pitivät
pystyssä tuota kokonaista, erikoisasemassa olevaa, yhteistunteista
kansaa. Pierre ei väittänyt Villarskia vastaan, vaan ikään kuin ollen
yhtä mieltä hänen kanssaan (sillä teeskennelty yksimielisyys oli
helpoin keino välttää keskustelu, josta ei olisi voinut tulla mitään),
kuunteli pehmeästi hymyillen hänen puhettaan.




XV.


Yhtä vaikea kuin on selittää, miksi ja mihin rientävät muurahaiset
hajotetusta keostaan, miksi toiset rientävät keosta pois, kantavat
korsia, munia ja kuolleita tovereitaan, toiset taas takasin kekoon ja
miksi ne yhtyvät toisiinsa, tavottavat toisiaan kiinni ja tappelevat,
yhtä vaikeata olisi myöskin selittää niitä syitä, jotka panivat
venäläiset ranskalaisten lähdön jälkeen kuhajamaan siinä paikassa, jota
ennen oli sanottu Moskovaksi. Mutta samoin kuin tuhotun keon ympärille
hajonneisiin muurahaisiin katsoessa näkyy keon täydellisestä
hävityksestä huolimatta hääriskelevien sitkeydestä, jäntevyydestä ja
monilukuisuudesta, että kaikki muu on joutunut tuhon omaksi paitsi joku
semmoinen katoamaton, aineeton, joka muodostaa koko keon elinvoiman,
samoin esiintyi Moskovakin lokakuussa, vaikkei siellä ollut
viranomaisia, ei kirkkoja, ei pyhättöjä, ei rikkauksia eikä koteja,
samana Moskovana, jona se oli ollut elokuussakin. Kaikki muu oli
sortunut paitsi jokin aineeton, joka samalla oli suurta ja
katoamatonta.

Niiden ihmisten kiihottimet, jotka kaikilta puolilta virtasivat
Moskovaan sen jälkeen, kun vihollinen oli sieltä lähtenyt, olivat mitä
moninaisimpia, omakohtaisia ja alussa parhaasta päästä -- villejä ja
eläimellisiä. Vain yksi yllyke oli kaikille yhteinen ja se oli pyrkimys
päästä elämään ja toimimaan siihen paikkaan, jota ennen oli sanottu
Moskovaksi.

Viikon kuluttua oli Moskovassa jo 15,000 asukasta, kahden viikon
kuluttua 25,000 j.n.e. Asukasluku kasvoi kasvamistaan ja syksyllä
vuonna 1813 oli se suurempi kuin vuonna 1812.

Ensimäiset venäläiset, jotka tulivat Moskovaan, olivat Winzingeroden
joukon kasakkoja, läheisten kylien musikkoja ja kaupungista karanneita,
lähiseuduilla piileskelleitä kaupungin asukkaita. Kun hävitettyyn
Moskovaan tulleet venäläiset huomasivat kaupungissa ryöstetyn,
rupesivat hekin ryöstämään. He jatkoivat ranskalaisten alkamaa työtä.
Lähikylien musikkoja kävi hevoskuormittain hakemassa Moskovasta
kaikellaista tavaraa, jota oli hylätty taloihin ja kaduille. Kasakat
kulettivat telttoihinsa kaikki, mitä voivat. Talojen isännät kokosivat
mitä suinkin löysivät muista taloista ja veivät itselleen väittäen
tavaraa omakseen.

Mutta ensimäisten ryöstöjen perästä tuli toisia ja kolmansia ja rosvous
kävi sikäli, kuin rosvoja lisääntyi, yhä työläämmäksi ja työläämmäksi
ja muuttui entistään rajotetummaksi.

Vaikka ranskalaiset olivat tavanneet Moskovan tyhjänä, oli siinä
kuitenkin jälellä elimellisen säännöllisesti eläneen kaupungin kaikki
muodot: monenlaiset kaupan, käsityön, loisteliaan elämän,
valtakunnallisen hallinnon ja uskonnon haarat. Nämä muodot olivat tosin
elottomat, mutta ne olivat kuitenkin olemassa. Oli kauppahalleja,
puoteja, makasiineja, varastoja, yleisiä kauppapaikkoja ja useimmissa
oli tavaraa; oli tehtaita, käsityöpajoja; oli palatseja ja rikkaita
taloja, jotka olivat täynnä loistoa ja ylellisyyttä; oli sairaaloita,
vankiloita, virastoja, kirkkoja ja katedraaleja. Kuta kauemmin
ranskalaiset viipyivät, sen enemmän hävisivät kaupungin elämän
tämmöiset muodot ja lopulta raunioitui kaikki erottamattomaksi,
elottomaksi rosvouden roukkioksi.

Kuta kauemmin ranskalaisten rosvous kesti, sen enemmän se hävitti
Moskovan rikkauksia ja rosvoojien voimia. Kuta kauemmin venäläisten
rosvous kesti, josta pitäen venäläiset alkoivat asettua pääkaupunkiin
ja kuta enemmän oli näitä rosvouteen osallisia, sen nopeammin se
palautti Moskovan rikkautta ja juonsi elämän säännölliseen uomaansa.

Paitsi ryöstäjiä tulvi Moskovaan, niin kuin tulvii veri sydämeen,
kaikilta tahoilta mitä kirjavinta väkeä: talonomistajia, pappeja,
ylhäisiä ja alhaisia virkamiehiä, kauppiaita, käsityöläisiä ja
musikkoja.

Jo viikon kuluttua pysähdyttivät viranomaiset ne musikat, jotka olivat
tulleet kaupunkiin hevosineen hakemaan tavaroita, ja pakottivat heidät
vetämään kaupungista ruumiita. Kun toiset musikat saivat kuulla,
minkälaiseen työhön heidän toverinsa oli pantu, toivat he kaupunkiin
rukiita, kauroja ja heiniä ja laskivat kilpaillessaan toistensa hinnat
aivan alas. Kirvesmiehiä tuli joka päivä mieskunnittain hyvien
työansioiden toivossa ja ympäri kaupunkia alkoi nousta uusia salvoksia
ja vanhoja, palaneita korjattiin. Kauppamiehet avasivat myymälöitään
lautakojuissa. Rahvaan ruokaloita ja majapaikkoja perustettiin
hiiltyneihin taloihin. Papit alkoivat pitää jumalanpalveluksia monissa
tulelta säästyneissä kirkoissa. Lahjottajat toivat kirkkoihin
ryöstettyä kirkon omaisuutta. Virkamiehet levittivät pöydilleen verkoja
ja järjestivät papereitaan kaappeihin pieniin huoneisiin. Korkeimmat
viranomaiset ja poliisi ryhtyivät jakamaan ranskalaisilta jäänyttä
hyvyyttä. Niiden talojen isännät, joihin oli jäänyt paljon muista
taloista kuletettuja esineitä, pitivät vääränä ja valittivat sitä, että
kaikki tämmöiset esineet otettiin valtion huostaan; toiset taas
väittivät, että kun ranskalaiset olivat kulettaneet eri taloista
esineitä yhteen paikkaan, oli aivan väärin luovuttaa näitä tavaroita
sen talon isännälle, johon ne oli tuotu. Haukuttiin ja lahjottiin
poliisia, kirjotettiin kymmenkertaisia vahinkoarvioita palaneesta
kruunun omaisuudesta ja anottiin apurahoja. Kreivi Rostoptshin
kirjotteli julistuksiaan.




XVI.


Tammikuun lopulla saapui Pierre Moskovaan ja asettui asumaan erääseen
palatsinsa eheänä säilyneeseen osaan. Hän kävi kreivi Rostoptshinin ja
eräiden kaupunkiin palanneiden tuttaviensa luona ja aikoi parin päivän
perästä lähteä Pietariin. Kaikki juhlivat voittoa, kaikki kuohui elämää
hävitetyssä, mutta elpyvässä kaupungissa. Kaikki iloitsivat Pierren
tulosta, kaikki tahtoivat nähdä häntä ja kaikki kyselivät häneltä, mitä
hän oli nähnyt. Pierre tunsi olevansa erityisen ystävällisellä kannalla
kaikkiin niihin ihmisiin, joita hän tapasi, mutta toiselta puolen oli
hän aina varuillaan, jottei olisi sitonut itseään millään. Kaikkiin
hänelle tehtyihin kysymyksiin, sekä tärkeisiin että vähäpätöisiin,
kuten mihin hän asettuu asumaan, miten järjestää taloutensa, milloin
lähtee Pietariin ja ottaisiko viedäkseen pienen laatikon, hän vastaili
vain: ehkä, kyllä kait j.n.e.

Hän sai kuulla, että Rostovilaiset olivat Kostromassa, vaan Natasha
muistui harvoin hänen mieleensä. Ja jos joskus muistuikin, esiintyi hän
vain suloisena muistona kaukaisesta entisyydestä. Pierre tunsi olevansa
vapaa ei ainoastaan elämän ehdoista, vaan myöskin tästä tunteesta,
jonka hän tahallaan, kuten hänestä tuntui, oli kerran antanut kahlita
itsensä.

Kolmantena päivänä tulonsa jälkeen Moskovaan sai Pierre kuulla
Drubetskoilaisilta, että ruhtinatar Maria oli Moskovassa. Ruhtinas
Andrein kuolema, kärsimykset ja viimeiset hetket olivat usein antaneet
Pierrelle ajattelun aihetta, vaan nyt palasivat ne hänen mieleensä
entistä elävämpinä. Saatuaan kuulla päivällispöydässä, että ruhtinatar
Maria oli Moskovassa ja asui palolta säilyneessä talossaan
Vosdvishenkalla, läksi Pierre samana iltana hänen luokseen.

Matkalla ruhtinatar Marian luo ajatteli Pierre taukoamatta ruhtinas
Andreita, ystävyyttään häneen, monia heidän keskeisiä kohtauksiaan ja
varsinkin viimeistä kohtausta Borodinossa.

"Kuolikohan hän siinä vihaisessa mielentilassa, jossa hän silloin oli?
Eikö hänelle tosiaankaan kirkastunut kuoleman edellä elämän arvoitus?"
ajatteli Pierre. Hän muisteli Karatajevia ja tämän kuolemaa ja hän
alkoi tahtomattaan verrata noita kahta miestä toisiinsa, jotka olivat
kovin erilaiset, mutta jotka samalla teki hyvin samanlaisiksi se
rakkaus, jota hän oli tuntenut kumpaankin ja se, että kumpikin oli
elänyt ja kumpikin kuollut.

Kun Pierre saapui vanhan ruhtinaan talon eteen, oli hän mitä
vakavimmissa mietteissä. Talo oli säilynyt eheänä. Siinä näkyi tosin
hävityksen jälkiä, mutta talon yleinen asu oli ennallaan. Pierreä
vastaan tuli vanha kamaripalvelija, jonka tuikeat kasvot näyttivät
sanovan vieraalle, että vaikka vanha ruhtinas onkin poissa, on talon
entinen järjestys tallella. Kamaripalvelija sanoi, että ruhtinatar oli
suvainnut vetäytyä huoneisiinsa ja ottaa vastaan sunnuntaisin.

-- Ilmota kuitenkin, ehkä hän ottaa vastaan, -- virkkoi Pierre.

-- Kuten käskette, -- vastasi palvelija, -- suvaitkaa astua
muotokuvahuoneeseen.

Muutaman minuutin kuluttua tuli Pierren luo kamaripalvelija ja
Dessalles. Viimemainittu ilmotti Pierrelle ruhtinattaren puolesta, että
ruhtinatar hyvin mielellään näkee Pierren luonaan ja pyytää, että
Pierre antaisi anteeksi hänen kursailemattomuutensa ja tulisi hänen
luokseen hänen huoneisiinsa.

Matalahkossa huoneessa, jota valaisi yksi kyntteli, istui ruhtinatar
Maria ja vielä eräs toinen nainen mustissa puvuissa. Pierre muisti,
että ruhtinattarella oli aina ollut seuranaisia, mutta keitä ja
minkälaisia nämä olivat, sitä ei Pierre tiennyt eikä muistanut. "Se on
joku seuranainen", ajatteli Pierre katsahtaen mustapukuiseen naiseen.

Ruhtinatar nousi nopeasti Pierreä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.

-- Niin, -- virkkoi ruhtinatar tarkastaen Pierren muuttuneita kasvoja,
sen jälkeen kun Pierre oli suudellut hänen kättään, -- tällä tavalla me
nyt kohtaamme toisemme. Ruhtinas puhui viimeaikoina usein teistä, --
lisäsi hän siirtäen katseensa Pierrestä seuranaiseensa niin ujosti,
että Pierre tuokioksi joutui hämilleen.

-- Olin hyvin iloinen, kun kuulin teidän pelastuneen. Se oli meille
ainoa ilosanoma pitkästä aikaa.

Ruhtinatar katsahti taas ja tällä kertaa vielä levottomammin
seuranaiseensa ja oli sanomaisillaan jotain, mutta Pierre keskeytti
hänet.

-- Ajatelkaa nyt, etten minä tiennyt ruhtinaasta mitään, -- sanoi
Pierre. -- Pidin häntä kaatuneena. Kaikki, minkä hänestä kuulin, kuulin
muilta, kolmansien käsien kautta. Tiedän vain sen, että hän oli
joutunut Rostovilaisille... Mikä kohtalo!

Pierre puhui nopeasti, vilkkaasti. Hän katsahti kerran seuranaisen
kasvoihin, näki tämän tarkkaavan, lempeän katseen, joka oli kohdistettu
häneen ja hänestä tuntui jostakin syystä, kuten usein tapahtuu
keskustelun aikana, että tuo mustapukuinen seuranainen oli
rakastettava, helläsydäminen, suloinen olento, joka ei mitenkään
häiritseisi hänen ja ruhtinatar Marian sydämellistä keskustelua.

Mutta Pierren sanoessa viimeisiä sanoja Rostovilaisista vetäytyivät
ruhtinatar Marian kasvot entistä enemmän hämilleen. Hänen katseensa
lennähti taas Pierren kasvoista mustapukuisen naisen kasvoihin ja hän
sanoi:

-- Ettekö te tosiaan tunne?

Pierre katsahti vielä kerran seuranaisen kalpeihin, hienoihin
kasvoihin, mustiin silmiin ja kummalliseen suuhun. Ja noista
tarkkaavista silmistä paistoi Pierreen jotain tuttua ammoin sitten
unohdettua ja enemmän kuin hellää.

"Ei, se on mahdotonta", ajatteli Pierre. "Nuo kasvot ovat ankarat,
laihat, kalpeat ja vanhentuneet! Se ei voi olla hän. Tuo on pelkkä
varjo hänestä." Mutta tällöin sanoi ruhtinatar Maria: "Natasha". Ja
noille tarkkaavasilmäisille kasvoille nousi hymy, nousi niin työläästi
ja väkisin kun avautuu ruostunut ovi, vaan tuosta avoimesta ovesta
tuoksahti häntä vastaan sen ammoin sitten unehtuneen onnen tuulahdus,
jota hän ei varsinkaan nyt ajatellut. Tuoksahti, valtasi ja vaivutti
hänet kokonaan. Silloin kun hänen kasvoilleen nousi hymy, ei ollut enää
epäilemistä: se oli Natasha ja Pierre rakasti häntä.

Ensi hetkenä tuli Pierre tahtomattaan paljastaneeksi sekä Natashalle
että ruhtinatar Marialle ja varsinkin omalle itselleen salaisuuden,
josta hän ei itse ollut tiennyt mitään. Hän punastui ja samalla läikkyi
hänen sydämessään ilo ja tuska. Hän tahtoi salata mielensä läikynnän,
vaan kuta enemmän hän ponnisteli sitä salatakseen, sen selvemmin,
selvemmin kuin vakuuttavimminkaan sanoin, puhuivat hänen kasvonsa
hänelle itselleen, Natashalle ja ruhtinatar Marialle, että hän rakastaa
Natashaa.

"Ei, se on vain odottamattoman tapaamisen tähden", ajatteli Pierre.
Mutta samassa kun hän aikoi jatkaa alkamaansa keskustelua ruhtinatar
Marian kanssa, katsahti hän taas Natashaan ja hänen kasvojensa punehdus
yltyi ja sydäntä huimasi entistä väkevämpi riemu ja hätä. Hän sotkeutui
sanoissaan ja vaikeni kesken puhettaan.

Alussa ei Pierre huomannut Natashaa siksi, ettei hän ollut mitenkään
aavistanut näkevänsä häntä täällä ja hän ei ollut tuntenut Natashaa
siksi, että se muutos, joka Natashassa oli tapahtunut sinä aikana,
jolloin Pierre ei ollut häntä nähnyt, oli tavattoman suuri. Natasha oli
laihtunut ja kalvennut. Mutta se yksistään ei tehnyt häntä
tuntemattomaksi, vaan häntä oli ollut mahdoton tuntea ensi hetkenä
Pierren tultua siitä syystä, ettei noilla kasvoilla eikä silmissä,
joissa oli ennen aina säteillyt elämän ilon salainen hymy, ollut
Pierren tultua huoneeseen ja hänen ensi kerran katsoessaan niihin hymyn
varjoakaan; oli pelkästään silmät, kirkkaat, pehmeät, murheellisen
kysyvät silmät.

Pierren hämmennys ei tarttunut Natashaan, vaan se heijastui hänessä
tyydytyksenä, joka loi hennon valonsäteen hänen kasvoilleen.




XVII.


-- Hän vierailee minun luonani, -- sanoi ruhtinatar Maria. -- Kreivi ja
kreivitär tulevat muutaman päivän kuluttua. Kreivittären tila on hyvin
surullinen. Natashan täytyi tulla itsensä kaupunkiin saamaan lääkärin
apua. Hän lähetettiin väkisin minun kanssani.

-- Ei ole sitä perhettä, jossa ei olisi surua, -- sanoi Pierre
Natashaan kääntyen. -- Tiedättekö, että se tapahtui samana päivänä,
jona meidät vapautettiin. Minä näin hänet. Mikä kelpo poika!

Natasha katsoi Pierreen ja vastaukseksi Pierren sanoihin suurenivat
vain hänen silmänsä ja saivat entistä valoisamman hohteen.

-- Voiko sanoa tai ajatella mitään lohduttavaa sellaisessa surussa? --
virkkoi Pierre. -- Ei mitään. Miksi piti kuolla niin oivallisen,
elämänhaluisen pojan?

-- Meidän aikanamme on vaikea elää ilman uskoa... -- sanoi ruhtinatar
Maria.

-- Niin on. Se on totinen tosi, -- keskeytti Pierre yht'äkkiä.

-- Miksi? -- kysyi Natasha tarkkaavasti katsoen Pierren silmiin.

-- Miksikö? -- toisti ruhtinatar Maria. -- Jo ajatuskin siitä, mikä
meitä odottaa...

Natasha ei malttanut kuulla loppuun ruhtinatar Marian sanoja, vaan
katsahti taas kysyvästi Pierreen.

-- Ja siksi, -- jatkoi Pierre, -- että vain se ihminen, joka uskoo
Jumalaan, joka meitä ohjaa, jaksaa kestää niin suuren surun kuin hänen
ja ... teidän surunne on.

Natasha avasi jo suunsa sanoakseen jotain, mutta pysähtyi samassa.
Pierre kääntyi nopeasti poispäin hänestä ja kysyi ruhtinatar Marialta
ystävänsä viimeisistä hetkistä.

Pierren hämmennys oli nyt melkein kadonnut, mutta samalla hän tunsi
kadonneen kaiken entisen vapautensa. Hän tunsi, että jokaisella hänen
sanallaan ja teollaan on nyt tuomarinsa, jonka tuomio oli hänestä
kalliimpi kuin kenenkään muun maailmassa. Kun hän nyt puhui, arvaili
hän mielessään, minkä vaikutuksen hänen sanansa tekisivät Natashaan.
Hän ei kuitenkaan etsinyt tahallaan semmoisia sanoja, jotka
miellyttäisivät Natashaa, mutta kaikesta, mitä hän puhui, hän arvosteli
itseään Natashan kannalta.

Ruhtinatar Mariasta tuntui alussa väkinäiseltä kertoa siitä, missä
tilassa hän oli tavannut ruhtinas Andrein. Mutta Pierren kysymykset,
vilkkaan levoton katse ja mielenliikutuksesta väräjävät kasvot saivat
ruhtinattaren vähitellen syventymään niihin yksityiskohtiin, joita hän
oli pelännyt uudistaa mielikuvituksessaan itselleenkin.

-- Vai niin, vai niin... -- puheli Pierre kumartuneena koko ruumiillaan
lähelle ruhtinatar Mariaa ja kuunnellen ahneesti hänen kertomustaan. --
Vai niin, hän siis tyyntyi, heltyi. Hän pyrki aina koko sielustaan
yhteen päämäärään: tulla hyväksi ihmiseksi ja siksi hän ei voinut
pelätä kuolemaa. Vajanaisuudet, joita hänessä oli, jos niitä oli
ollenkaan, eivät johtuneet hänestä itsestään. Vai heltyi hän? -- puheli
Pierre. -- Mikä onni, että te tapasitte toisenne, -- sanoi hän
yht'äkkiä Natashalle katsoen häneen kyyneltynein silmin.

Natashan kasvot vavahtivat ja synkkenivät ja hän loi hetkiseksi
katseensa alas. Tuokion aikaa hän oli kahden vaiheilla, puhuako vai ei.

-- Niin, se oli onni, -- sanoi Natasha hiljaisella rintaäänellä, --
minulle ainakin se oli onni. -- Hän oli tuokioisen vaiti. -- Ja hän ...
hän ... sanoi kaivanneensa sitä sinä hetkenä, kun tulin hänen
luokseen...

Natashan ääni katkesi. Hän punastui, väänteli käsiään polvillaan ja
pakotettuaan itsensä nostamaan päänsä pystyyn, alkoi samassa nopeasti
kertoa.

-- Me emme tienneet mitään Moskovasta matkustaessamme. En uskaltanut
kysyä hänestä mitään, ennen kuin Sonja yht'äkkiä sanoi, että hän
matkusti meidän mukanamme. En ajatellut mitään enkä voinut kuvitella,
minkälainen hänen tilansa oli, minun täytyi vain saada nähdä hänet ja
olla hänen kanssaan, -- kertoi Natasha vavisten ja hengästyneenä.

Ja antamatta keskeyttää itseään hän kertoi, mitä hän ei ollut koskaan
kertonut ainoallekaan ihmiselle: kaiken sen, mitä hän oli kärsinyt
kolmen viikon aikana matkalla ja Jaroslavlissa ollessa.

Pierre kuunteli suu auki ja hetkeksikään laskematta katsettaan Natashan
kyynelissä kylpevistä silmistä. Natashan kertomusta kuunnellessaan ei
Pierre ajatellut ruhtinas Andreita, ei kuolemaa eikä sitä, mitä Natasha
kertoi. Hän tunsi vain sääliä Natashaa kohtaan sen tuskan tähden, joka
Natashaa kouristeli kertomuksen aikana.

Ruhtinatar, joka rypisteli kasvojaan pidättääkseen kyyneleitään, istui
Natashan vieressä ja kuuli ensi kerran tarinan veljensä ja Natashan
rakkaudesta noilta viimeisiltä päiviltä.

Tämä tuskallinen ja riemukas kertomus näytti olevan välttämätön
Natashalle.

Hän kertoi niin innostuneesti, että hän sekotti mitä vähäpätöisimpiä
seikkoja sydämen ainoisiin salaisuuksiin ja hän näytti voivan jatkaa
loppumattomiin. Muutamia kertoja hän toisti samoja asioita.

Oven takaa kuului Dessallesin ääni, joka kysyi, saako Nikolushka tulla
sanomaan hyvää yötä.

-- Ja siinä kaikki, kaikki... -- päätti Natasha kertomuksensa.

Natasha nousi nopeasti pystyyn Nikolushkan tullessa sisään, läksi
melkein juoksujalassa ovea kohti, kolahdutti päänsä uutimen suojassa
olevaan oveen ja hyöksähti huoneesta voihkaisten puoleksi kivusta
puoleksi sydämen tuskasta.

Pierre katsahti oveen, josta Natasha oli kadonnut ja hänestä tuntui,
että hän oli yht'äkkiä jäänyt aivan yksin maailmaan.

Tästä unelmasta herätti hänet ruhtinatar Maria, huomauttamalla hänelle
veljensä pojasta, joka oli tullut huoneeseen.

Nikolushkan kasvot, jotka olivat isän näköiset, vaikuttivat Pierren
äärimmilleen heltyneeseen mieleen niin voimakkaasti, että hän
suudeltuaan Nikolushkaa, nousi yht'äkkiä ylös, otti taskustaan
nenäliinan ja meni ikkunan luo. Hän aikoi sanoa hyvästit ruhtinatar
Marialle, mutta tämä pidätti hänet lähtemästä.

-- Me valvomme toisinaan Natashan kanssa kolmeen asti, jääkää kaikin
mokomin. Minä käsken valmistamaan illallisen. Menkää alas, me tulemme
kohta.

Ennen kuin Pierre ehti lähteä, sanoi ruhtinatar Maria hänelle:

-- Hän puhui vasta ensi kerran sillä tavoin hänestä.




SVIII.


Pierre saatettiin suureen, valaistuun ruokasaliin. Muutaman hetken
kuluttua kuului askelia ja ruhtinatar ja Natasha tulivat huoneeseen.
Natasha oli tyyntynyt, mutta hänen kasvoilleen oli taasen palautunut
entinen vakava, iloton ilme. Ruhtinatar Maria, Natasha ja Pierre olivat
kukin joutuneet sen neuvottoman mielialan valtaan, joka tavallisesti
seuraa päättynyttä vakavaa, syvällistä keskustelua. Entisen keskustelun
jatkaminen ei käynyt laatuun, joutavista asioista puhuminen oli
vastenmielistä ja vaikeneminen piinallista, kun mieli kuitenkin teki
puhua. He astuivat ääneti pöydän luo. Kamaripalvelijat siirtelivät
tuoleja. Pierre avasi kylmän ruokaliinan ja katsahti Natashaan ja
ruhtinatar Mariaan aikeessa keskeyttää äänettömyyden. Nämä näyttivät
aikovan tehdä samoin, sillä kummankin silmissä väikkyi elämän
tyytyväisyyttä ja käsitys siitä, että surun ohella on myöskin olemassa
iloa.

-- Haluatteko viinaa, kreivi? -- kysyi ruhtinatar Maria ja nämä sanat
haihduttivat samassa entisyyden varjon. -- Kertokaapas jotain
itsestänne, -- lisäsi ruhtinatar Maria, -- teistä kerrotaan aivan
uskomattomia juttuja.

-- Niin on, -- vastasi Pierre suopea, ivaan vivahtava hymy huulilla,
joka nyt oli tullut hänen tavakseen. -- Minulle itsellenikin kerrotaan
minusta niin ihmeellisiä juttuja, etten ole nähnyt niitä unissanikaan.
Maria Abramovna kutsui minut eräänä päivänä luokseen ja kertoi minulle
koko ajan, mitä minulle oli tapahtunut tai olisi pitänyt tapahtua.
Stepan Stepanitsh niin ikään opetti minua, miten minun pitäisi kertoa.
Yleensä olen huomannut, että on hyvin helppo päästä pidetyksi
henkilöksi ja minä olen nyt pidetty henkilö, sillä vaikka minä saan
kutsuja, ei minun itseni tarvitse kuitenkaan kertoa.

Natasha hymähti ja aikoi jotakin sanoa.

-- Me olemme kuulleet, -- keskeytti hänet ruhtinatar Maria, -- että
Moskovan hävitys on teille tuottanut kahden miljoonan vahingon. Onko se
totta?

-- Olen tullut kolme kertaa rikkaammaksi, -- vastasi Pierre.

Vaikka Pierren vaimon velat ja korjaustöiden välttämättömyys olivat
huonontaneet Pierren asiat, puhui hän kuitenkin yhä rikastuneensa
kolminkertaisesti.

-- Yhden asian olen minä aivan varmasti voittanut ja se on vapaus... --
alkoi hän vakavasti, mutta lopetti samassa huomatessaan, että tämä
keskustelun aihe oli liian itsekäs.

-- Rakennutatteko te?

-- Saveljitsh on sitä mieltä.

-- Sanokaa, ettekö jo tienneet kreivittären kuolemasta Moskovassa
ollessanne? -- kysyi ruhtinatar Maria, mutta punastui samassa
huomatessaan, että hän tällä kysymyksellään Pierren sanojen jälkeen
vapaudesta antaisi niille väärän tulkinnan.

-- En, -- vastasi Pierre, joka ei näyttänyt pitävän sopimattomana sitä
tulkintaa, jonka ruhtinatar Maria oli antanut hänen huomautukselleen
vapaudesta. -- Sain sen tietää Orelissa ja te ette voi uskoa, miten
kovasti se minuun koski. Me emme olleet mallikelpoisia aviopuolisoita,
-- sanoi hän nopeasti, katsahtaen Natashaan ja huomaten tämän kasvoilla
uteliaisuutta saada kuulla, mitä hän lausuisi puolisostaan. -- Kun
kaksi ihmistä on riidassa keskenään, on kummallakin aina syytä. Ja kun
toinen poistuu elävien joukosta, kasvaa silloin oma syyllisyys monin
verroin raskaammaksi. Ja sitte hänen kuolemansa ... ilman ystäviä,
ilman lohduttavaa sanaa. Minun on hyvin, hyvin sääli häntä, -- lopetti
hän huomaten mielihyväkseen hyväksyvän ilmeen Natashan kasvoilla.

-- No, nyt te olette taas nuorimies ja kelpaatte sulhaseksi, --
huomautti ruhtinatar Maria.

Pierre lensi samassa tulipunaiseksi ja hän koetti kauvan aikaa olla
katsomatta Natashaan. Kun hän lopulta uskalsi katsahtaa Natashaan,
olivat tämän kasvot kylmät, vakavat, jopa halveksuvatkin, kuten
Pierrestä näytti.

-- Oletteko tosiaankin nähneet Napoleonin ja puhelleet hänen kanssaan,
kuten kerrotaan? -- kysyi ruhtinatar Maria.

Pierre rupesi nauramaan.

-- En kertaakaan, en koskaan. Kaikista näyttää aina tuntuvan, että
vankeudessa oleminen on samaa kuin olla Napoleonin kesteissä. En ole
häntä milloinkaan nähnyt enkä edes kuullutkaan hänestä. Olin paljoa
kehnommassa seurassa.

Illallinen päättyi ja Pierre, joka alussa kieltäytyi kertomasta
vankeudestaan, vähitellen viehtyi kertomaan.

-- Mutta onhan totta, että te jäitte Moskovaan surmaamaan Napoleonia?
-- kysyi Natasha hieman hymyillen. -- Minä oivalsin sen silloin, kun me
tapasimme teidät Suharevin tornin luona. Muistatteko?

Pierre tunnusti, että asianlaita oli niin ja tästä kysymyksestä alkaen
viehtyi hän ruhtinatar Marian ja varsinkin Natashan kysymysten johdosta
vähitellen kertomaan seikkaperäisesti näkemiään ja kokemiaan.

Alussa hän kertoi sillä suopean pilkallisella tavallaan, jolla hän nyt
arvosteli muita ja varsinkin itseään, mutta sitte, päästyään kertomaan
niistä kauhuista ja kärsimyksistään, joita hän oli nähnyt, innostui hän
huomaamattaan innostumistaan ja hän rupesi puhumaan sillä hillityllä
mielen läikynnällä, jolla ihminen kertoo muistelujaan eletyistä ja
syvälle mieleen painuneista tapahtumista. Ruhtinatar Maria katsoi
pehmeästi hymyillen vuoroin Pierreen, vuoroin Natashaan. Hän näki
kautta koko tämän kertomuksen Pierren ja tämän hyvyyden. Natasha, pää
käsien varassa ja kasvojen ilme myötäänsä vaihdellen kertomuksen juonen
mukaan, seurasi joka ainoata Pierren sanaa ja näytti tuntevan
sielussaan yhdessä kertojan kanssa kaiken sen, mitä tämä puhui. Ei
ainoastaan Natashan katse, vaan myöskin huudahdukset ja lyhyet
kysymykset, joita hän teki, osottivat Pierrelle, että Natasha ymmärsi
hänen kertomuksestaan juuri sen, minkä hän tahtoi saada sanotuksi.
Näkyi, ettei Natasha käsittänyt ainoastaan sitä, mitä Pierre kertoi,
vaan myöskin sen, mitä hän tahtoi saada sanotuksi, vaikka ei voinut
sanoin ilmaista. Siitä lasta ja naista koskevassa tapauksesta, joiden
puolustamisesta hänet oli vangittu, kertoi Pierre näin:

-- Se oli kauhea näytelmä, hylättyjä lapsia, muutamia tulessa... Minun
nähteni pelastettiin yksi... Naisia, joilta kiskottiin vaatteet päältä
ja raastettiin korvarenkaat... -- Pierre punastui ja hämmentyi. --
Silloin saapui patrulli ja vangitsi kaikki ne miehet, jotka eivät
rosvonneet, minut myöskin.

-- Te jätätte varmaan jotain kertomatta. Te teitte luultavasti
jonkun... -- sanoi Natasha ja lisäsi tuokion vaijettuaan, -- hyvän
työn.

Pierre jatkoi kertomustaan. Kun hän kertoi telotuksesta, aikoi hän
kiertää hirveät yksityiskohdat, mutta Natasha vaati, ettei hän olisi
jättänyt mitään kertomatta.

Pierre oli alkanut kertoa Karatajevista (hän oli jo noussut pöydästä
kävelemään ja Natasha seurasi häntä silmillään), mutta keskeytti.

-- Te ette voi aavistaa, mitenkä paljon minä opin siltä
tyhmänsekaiselta mieheltä, vaikkei hän osannut edes lukea eikä
kirjottua.

-- Kertokaa, kertokaa -- pyysi Natasha. -- Missä hän nyt on?

-- Hänet surmattiin melkein minun nähteni.

Pierre rupesi kertomaan heidän pakonsa viimeisistä vaiheista,
Karatajevin sairaudesta (hänen äänensä vapisi koko ajan) ja kuolemasta.

Pierre ei ollut koskaan kertonut seikkailustaan sillä tavalla kuin nyt.
Hänestä tuntui ikäänkuin olevan uusi merkitys kaikella sillä, mitä hän
oli nähnyt ja kokenut. Kertoessaan nyt tätä kaikkea Natashalle tunsi
hän sitä harvinaista nautintoa, jota naiset tuottavat miestä
kuunnellessaan, mutta ei _viisaat_ naiset, jotka kuunnellessaan
koettavat joko painaa mieleensä, mitä heille puhutaan, rikastuttaakseen
tietojaan ja sopivassa tilaisuudessa sanoakseen saman asian muille tahi
muodostaa kuulemansa oman mielensä mukaiseksi ja toitottaa heti muille
omassa ahtaassa aivokamarissa muovaillut viisaudet, -- ei, vaan hän
tunsi sitä nautintoa, jota saa semmoisista todellisista naisista,
joilla on kyky valita ja kätkeä sydämeensä kaikki se paras, mitä vain
miehessä ilmenee. Natasha oli tietämättään pelkkänä korvana, häneltä ei
jäänyt huomaamatta ainoakaan Pierren sana, äänen värähdys, katse,
kasvonlihasten ele eikä käsien liike. Hän poimi lennosta sanan, joka ei
vielä ehtinyt päästä ilmoillekaan, kätki sen suoraan avoimeen
sydämeensä ja arvaili niitä muutoksia, joita Pierren sielussa oli
tapahtunut.

Ruhtinatar Maria ymmärsi ja kuunteli mielellään kertomusta, mutta hänen
mieleensä oli noussut uusi ajatus, joka kokonaan valtasi hänen
huomionsa: hän oli huomannut, että Natasha ja Pierre voisivat rakastaa
toisiaan ja tulla onnellisiksi. Tämä ajatus, joka nyt ensi kerran oli
syntynyt hänen mielessään, täytti hänen sydämensä ilolla. Kello oli 3
yöllä. Kamaripalvelijat kävivät surullisin, synkin kasvoin muuttamassa
kyntteliä, mutta kukaan ei heitä huomannut.

Pierre oli lopettanut kertomuksensa. Natasha katsoi välkkyvin, eloisin
silmin yhtämittaa ja tarkkaavasti Pierreen ikään kuin haluten päästä
vielä senkin perille, minkä Pierre ehkä oli jättänyt sanomatta.
Kainostelevan ja onnellisen hämillään loi Pierre silloin tällöin
katseen Natashaan ja mietiskeli jotain, jonka hän olisi voinut sanoa
keskustelun siirtämiseksi toiseen asiaan. Ruhtinatar Maria oli vaiti.
Ei yhdenkään päähän pälkähtänyt, että kello oli kolme ja nukunta-aika.

-- Puhutaan onnettomuuksista, kärsimyksistä, -- sanoi Pierre, -- mutta
jos minulle nyt, juuri tänä hetkenä sanottaisiin: tahdotko muuttua
siksi, mitä olit ennen vankeutta tahi nähdä uudestaan kaikki
kärsimykset, vastaisin minä: tuhat kertaa mieluummin vankeus ja hevosen
liha. Me luulemme, että niin pian kuin me olemme eksyneet tavalliselta
tieltä, silloin on kaikki hukassa, mutta siinä se vasta uusi ja hyvä
alkaakin. Niin kauan kuin on elämää, on olemassa onnea. Tulevaisuuden
helmassa on paljon, paljon. Ja tämän sanon minä erityisesti teille, --
lopetti Pierre Natashaan kääntyen.

-- Niin, niin, -- virkkoi Natasha vastaten kokonaan johonkuhun muuhun,
-- minä en toivoisi mitään muuta kuin saada elää kaikki uudestaan.

Pierre katsahti häneen tutkivasti.

-- Niin juuri, en mitään muuta! -- vakuutti Natasha.

-- Mahdotonta, mahdotonta! -- huudahti Pierre. -- Onko se minun syyni,
että olen elossa ja tahdon elää ja te myöskin.

Samassa painoi Natasha päänsä käsiinsä ja rupesi itkemään.

-- Mikä sinun on, Natasha? -- kysyi ruhtinatar Maria.

-- Ei mikään, ei mikään. -- Hän hymyili Pierrelle kyynelten läpi. --
Jääkää hyvästi, on aika mennä nukkumaan.

Pierre nousi ylös ja jätti hyvästit.

       *       *       *       *       *

Ruhtinatar Maria ja Natasha tapasivat toisensa makuuhuoneessa, kuten
tavallista. He puhelivat siitä, mitä Pierre oli kertonut. Ruhtinatar
Maria ei lausunut mielipidettään Pierrestä eikä Natashakaan puhunut
hänestä mitään.

-- No, hyvää yötä, Maria, -- sanoi Natasha. -- Tiedätkö, että minä
pelkään usein, että kun me olemme hänestä (ruhtinas Andreista)
puhumatta, ettemme loukkaisi tunteitamme, hän siten unohtuu meidän
muistostamme.

Ruhtinatar Maria huokasi raskaasti ja tällä huokauksella tunnusti hän
Natashan sanat oikeiksi, mutta sanoissa ei hän ollut yhtä mieltä hänen
kanssaan.

-- Kuinka voisi unohtaa? -- sanoi hän.

-- Minusta tuntui äsken niin hyvältä kertoa kaikki, tuntui niin
hyväilevältä, mutta samalla niin kirvelevältä ja raskaalta, -- sanoi
Natasha. -- Olen varma siitä, että Pierre rakasti häntä ja siksi
kerroin hänelle... Oliko väärin, että kerroin hänelle? -- kysyi hän
yht'äkkiä punastuen.

-- Pierrellekö? Ei ollenkaan! Hänhän on niin hyvä, -- vastasi
ruhtinatar Maria.

-- Tiedättekö, Maria, -- sanoi yht'äkkiä Natasha kasvoilla veikeä hymy,
jota ruhtinatar Maria ei ollut nähnyt kotvaan aikaan. -- Hän on
muuttunut merkillisen siistiksi, siloiseksi ja tuoksuavaksi, ihan kuin
olisi suoraan saunasta tullut, ymmärrättehän, moraalisesta saunasta
tullut. Eikö totta?

-- Niin, -- vastasi ruhtinatar Maria. -- Hän on paljon muuttunut
edukseen.

-- Nuttukin oli lyhyt ja hiukset ajellut, ihan, ihan kuin ... pappa
ennen saunasta tultuaan...

-- Minä ymmärrän, ettei _hän_ (ruhtinas Andrei) rakastanut ketään
niinkuin häntä, -- sanoi ruhtinatar Maria.

-- Ja sittenkin he olivat niin erilaiset. Miehet kuuluvat olevan
ystäviä silloin, kun he ovat aivan erilaiset ja niin kai se lienee.
Eihän hän ole ollenkaan hänen kaltaisensa vai mitä?

-- Ei ole, mutta erinomainen mies.

-- No, hyvää yötä, -- sanoi Natasha.

Sama veikeä hymy pysyi vielä hyvän aikaa hänen kasvoillaan.




XIX.


Pierre ei saanut unta pitkään aikaan. Hän käveli edestakasin huoneessa
vuoroin synkin kasvoin miettien jotain vaikeaa asiaa, vuoroin yht'äkkiä
olkapäitään kohotellen ja nytkähtäen, vuoroin onnellisesti hymyillen.

Hän ajatteli ruhtinas Andreita, Natashaa ja näiden rakkautta ja silloin
tuli hän mustasukkaiseksi Natashan entisyydelle, ja vuoroin hän moitti
tästä itseään, vuoroin antoi sen itselleen anteeksi. Kello oli jo kuusi
aamulla, mutta hän käveli yhä huoneessaan.

"Ka, minkäs sille tekee, jos se niin on ollakseen! Mitä tehdä?! Sen
pitää siis niin olla", sanoi hän itselleen, riisuutui nopeasti ja kävi
nukkumaan onnellisena ja mieli läikyksissä, mutta ilman epäilyjä ja
epäröimistä.

"Tuntukoonpa tämä onni miten oudolta ja saavuttamattomalta tahansa,
täytyy kuitenkin tehdä kaikki päästäksemme mieheksi ja vaimoksi",
ajatteli hän.

Pierre oli jo muutamia päiviä tätä ennen määrännyt perjantain
lähtöpäiväkseen Pietariin. Kun hän heräsi torstaina, tuli Saveljitsh
kysymään häneltä neuvoja matkatavaroiden kuntoon panemisesta.

"Mitä, Pietariinko? Mikä on Pietari? Kuka aikoo Pietariin?" nousi
itsestään hänen ajatuksiinsa kysymyksiä. "Tosiaankin, kauan aikaa ennen
kuin tämä tapahtui taisin olla Pietariin lähdössä", muisti hän. "Niin,
miks'ei, voinhan ehkä lähteä. Miten hyvä ja huolellinen hän on ja
muistaa kaikki!" ajatteli hän ja katsoi vanhan Saveljitshin kasvoihin.
"Ja miten ystävälliset hänen kasvonsa ovat!"

-- No, Saveljitsh, eikö mielesi vieläkään tee päästä vapauteen? --
kysyi Pierre.

-- Mitäs minä, herra kreivi, vapaudella teen? Hyvin tultiin toimeen
kreivivainajan aikana, taivaan autuus hänelle, eikä teidänkään
aikananne ole pahaa puhetta ollut.

-- Entä lapsesi?

-- Siinä ne menevät lapsetkin, herra kreivi, semmoisen herrasväen
turvissa kelpaa asua.

-- Vaanpa minun perillisteni? -- sanoi Pierre. -- Jos yht'äkkiä
menenkin naimisiin ... voihan semmoista tapahtua, -- lisäsi hän
tahtomattaan hymähtäen.

-- Uskallan sanoa, että se on hyvä asia, herra kreivi.

"Noin helppona hän pitää asiaa", ajatteli Pierre. "Hän ei tiedä, miten
pelottavaa ja vaarallista se on. Joko liian aikaista tai liian
myöhäistä... Kauheata!"

-- Mitä suvaitsette käskeä? Suvaitsetteko matkustaa huomenna? -- kysyi
Saveljitsh.

-- En, matkustan vähä myöhemmin. Ilmotan sitte. Suo anteeksi, että
juoksutan sinua, -- sanoi Pierre ja nähdessään Saveljitshin hymyilevät
kasvot hän ajatteli: "miten kummallista, ettei hän tiedä, ettei minulla
nyt ole mitään tekemistä Pietarissa ja että ennen kaikkea on
ratkaistava eräs toinen asia. Toisekseen hän taitaa tietää, vaikka ei
ole tietävinään. Olisikohan puhua hänen kanssaan, mitä hän asiasta
ajattelee? Ei, ehkä joskus toisen kerran", ajatteli Pierre.

Aamiaista syödessä ilmotti Pierre ruhtinattarelle, että hän oli eilen
käynyt ruhtinatar Marian luona ja tavannut siellä suureksi ihmeekseen
Natasha Rostovan.

Ruhtinatar ei näyttänyt pitävän tätä sen kummallisempana kuin Anna
Semjonovankaan tapaamista.

-- Tunnetteko hänet? -- kysyi Pierre.

-- Olen nähnyt kerran ruhtinattaren, -- vastasi hän. -- Kerrotaan, että
hän oli menossa nuorelle Rostoville. Se olisi ollutkin oikein hyvä
Rostovilaisille, sillä he ovat aivan häviön partaalla.

-- Minähän kysynkin, tunnetteko Natasha Rostovan?

-- Minä vain kuulin silloin siitä jutusta ... surullinen juttu.

"Ei, hän ei ymmärrä tai ei ole ymmärtävinään", ajatteli Pierre,
"parasta on olla jatkamatta."

Ruhtinatar valmisti myöskin matkaeväitä Pierrelle.

"Miten hyviä he ovat kaikki", ajatteli Pierre, "kun he pitävät minusta
näin suurta huolta, vaikkei sen nyt pitäisi huvittaa ketään.
Ihmeellistä."

Samana päivänä tuli Pierren luo poliisimestari, joka pyysi lähettämään
valtuutetun ottamaan vastaan niitä tavaroita, joita hallituksen
säilöstä jaettiin omistajilleen.

"Ja hänkin", ajatteli Pierre katsoessaan poliisimestarin kasvoihin,
"kaunis, kelpo upseeri ja niin hyvä mies! _Nyt_ askaroi hän näin
vähäpätöisillä asioilla. Sanokaa sitten, että hän on epärehellinen ja
etuilee. Joutavia loruja! Vaan toisekseen, miksikäs hän ei voisi
etuilla? Onhan hän saanut sellaisen kasvatuksen. Ja tekeväthän kaikki
muutkin sillä tavalla. Mutta hänen kasvonsa ovat niin miellyttävät ja
hyväntahtoiset ja hän hymyilee katsoessaan minuun."

Pierre läksi päivällisille ruhtinatar Marialle.

Ajaessaan pitkin katuja raunioiksi palaneiden talojen ohi, ihaili
Pierre niiden kauneutta. Talojen savupiippuja ja raunioituneita
muureja, jotka elävästi muistuttivat Rheinin rantoja ja Colosseumia,
ulottui toinen toisensa taa kautta monien mustaksi palaneiden
korttelien. Vastaan sattuvat ajurit, ratsastajat ja kirvesmiehet, jotka
salvoivat uusia rakennuksia, kaupustelijat ja puotilaiset katselivat
Pierreen ilosta sädehtivin silmin ja näyttivät ikään kuin sanovan:
"ahaa, jo on tullut, katsotaanpas, mitä siitä nyt syntyy!"

Kun Pierre oli pysähtynyt ruhtinatar Marian talon eteen, rupesi häntä
epäilyttämään, oliko hän eilen illalla ollutkaan täällä, tavannut
Natashan ja puhellut hänen kanssaan. "Ehkä kaikki onkin ollut
mielikuvitusta, ehkä en tapaa talosta ketään." Mutta tuskin oli hän
ehtinyt astua ensimäiseen huoneeseen, kun hän silmänräpäyksessä tunsi
katoavan vapautensa ja koko hänen olentonsa läpi virtasi tunne Natashan
läsnäolosta. Natasha oli samassa mustassa, pehmeäpoimuisessa puvussa ja
kammattu samoin kuin eilenkin, mutta sittekin oli hän aivan toinen
ihminen. Jos hän olisi eilen Pierren huoneeseen astuessa ollut
semmoinen kuin nyt, olisi Pierre aivan varmasti tuntenut hänet
silmänräpäyksessä.

Nyt oli Natasha samanlainen, jommoisena Pierre oli hänet muistanut
melkein lapsuudesta pitäen ja sittemmin ruhtinas Andrein morsiamena.
Natashan silmissä loisti eloisa, kysyvä välke ja hänen kasvoillaan
leikki leveä, kummallisen veikeä ilme.

Päivällisen jälkeen olisi Pierre jäänyt istumaan koko illaksi, mutta
kun ruhtinatar Maria läksi kirkkoon, meni Pierre heidän kanssaan.

Seuraavana päivänä tuli Pierre aikaiseen, söi päivällistä ja jäi heidän
luokseen koko illaksi. Vaikka ruhtinatar Maria ja Natasha näkivät hyvin
mielellään Pierren vieraanaan ja vaikka Pierren elämän kaikki
harrastukset olivat kiintyneet tähän taloon, kuivui keskustelu illan
suussa kokonaan, vierähti vähäväliä yhdestä vähäpätöisestä asiasta
toiseen ja katkesi monesti kokonaan. Pierre unohtui tänä iltana
istumaan niin myöhään, että ruhtinatar Maria ja Natasha rupesivat
vilkkumaan toisiinsa nähtävästi toivoen Pierren lähtevän pois. Pierre
näki tämän, mutta ei voinut lähteä. Hänen tuli vaikea ja painostava
olla, mutta sittenkin hän istui edelleen, sillä hän ei voinut nousta
ylös eikä lähteä.

Kun ruhtinatar Maria ei nähnyt tulevan tälle loppua, nousi hän
ensimäisenä ylös ja valittaen päänkivistystä rupesi hyvästelemään.

-- Te siis matkustatte huomenna Pietariin? -- kysyi hän.

-- En, en matkusta, -- vastasi Pierre ihmeissään ja ikäänkuin
pahastuen. -- Tahi oikeastaan, ehkä ... joka tapauksessa käyn
kuulemassa, olisiko teillä annettava jotain toimekseni, -- sanoi hän
seisten ruhtinatar Marian edessä punastuneena.

Natasha antoi Pierrelle kättä ja poistui. Ruhtinatar Maria jäi
huoneeseen, istuutui nojatuoliin ja loi Pierreen vakavan, tutkivan
katseen syvistä, sädehtivistä silmistään. Väsymys, jota hän tätä ennen
näytti tunteneen, katosi nyt kokonaan. Hän huokasi pitkään ja raskaasti
ikäänkuin valmistuakseen pitkään keskusteluun.

Kun Natasha oli poistunut, muuttui Pierren painostus silmänräpäyksessä
kiihkeäksi eloisuudeksi. Hän siirsi nopeasti tuolin ruhtinatar Marian
viereen.

-- Minulla olisi teille jotain sanomista, -- sanoi hän vastaten
ruhtinatar Marian katseeseen ikäänkuin sanoihin. -- Ruhtinatar,
auttakaa minua. Mitä minun on tehtävä? Voinko minä toivoa? Ruhtinatar,
ystäväni, kuulkaa minua. Minä tiedän kaikki. Minä tiedän, etten
ansaitse häntä, minä tiedän, että nyt ei käy laatuun puhua siitä. Mutta
minä tahtoisin olla hänen veljenään. Ei, ei, en tahdo olla sitä, en voi
olla...

Hän pysähtyi ja pyyhki kasvojaan ja silmiään käsillään.

-- Kuulkaahan nyt, -- jatkoi hän nähtävästi ponnistaen itseään puhumaan
tajuttavasti. -- En tiedä, kuinka kauan olen häntä rakastanut, mutta
minä olen rakastanut häntä, ainoastaan häntä koko elämän ikäni ja
rakastanut niin, etten ole ilman häntä voinut kuvitella itselleni
mitään elämää. Nyt en uskalla pyytää hänen kättään, mutta ajatuskin
siitä, että hän ehkä voisi olla omani ja että tämä mahdollisuus voisi
luisua käsistäni ... on kauhistava. Sanokaa, voisinko minä toivoa.
Sanokaa, mitä minun on tehtävä, rakas ruhtinatar! -- sanoi hän hieman
vaiti oltuaan ja koskettaen ruhtinattaren käteen, koska tämä ei
vastannut.

-- Olen ajatellut teidän sanojanne, -- vastasi ruhtinatar Maria. --
Kuulkaa, mitä sanon teille. Olette oikeassa, että rakkaudesta puhuminen
hänelle nyt...

Ruhtinatar pysähtyi. Hän oli aikonut sanoa: rakkaudesta puhuminen
hänelle ei nyt käy laatuun, mutta hän pysähtyi siksi, että hän oli
nähnyt jo kolmatta päivää Natashan äkkinäisesti muuttuneesta olennosta,
ettei Natasha suinkaan olisi loukkautunut siitä, että Pierre olisi
tunnustanut hänelle rakkautensa, vaan että Natasha juuri sitä
odottikin.

-- Nyt ei hänelle kuitenkaan voi puhua, -- sanoi ruhtinatar Maria.

-- Mutta mitä minun on tehtävä?

-- Jättäkää se minun huolekseni, -- virkkoi ruhtinatar Maria. -- Minä
tiedän...

Pierre katsahti ruhtinattaren silmiin.

-- Mitä, mitä? ... -- kysyi Pierre.

-- Minä tiedän, että hän rakastaa ... rakastua teihin, -- oikaisi
ruhtinatar Maria.

Tuskin oli hän ehtinyt sanoa nämä sanat, kun Pierre kavahti pystyyn ja
tarttui sävähtävin kasvoin ruhtinattaren käteen. -- Mistä te sen
päätätte? Luuletteko, että minä voin toivoa? Luuletteko?!

-- Luulen kyllä, -- vastasi ruhtinatar hymyillen. -- Kirjottakaa hänen
vanhemmilleen ja jättäkää muu minun tehtäväkseni. Minä puhun hänen
kanssaan, kun tulee sopiva hetki. Minäkin haluan sitä ja minä tunnen
sydämessäni, että siitä tulee tosi.

-- Ei, se on mahdotonta! Kuinka onnellinen olen! Mutta se on
mahdotonta! Miten onnellinen olen! Ei, se on mahdotonta! -- hoki Pierre
suudellen ruhtinatar Marian käsiä.

-- Matkustakaa te Pietariin, se on parasta. Minä kirjotan teille sinne,
-- sanoi ruhtinatar.

-- Pietariinko? Matkustaa? Hyvä on, minä matkustan. Mutta voinko
huomenna uudestaan käydä teillä?

Seuraavana päivänä tuli Pierre sanomaan hyvästejä. Natasha ei ollut
tänään niin virkeä kuin edellisenä päivänä, mutta kun Pierre toisinaan
katsahti Natashan silmiin, tunsi hän, että sekä hän itse että Natasha
haipui olemattomiin ja sen sijaan jäi jälelle pelkkä onnen valtava
tunne. "Tottako? Ei, mahdotonta", ajatteli Pierre jokaisen Natashan
katseen, liikkeen ja sanan johdosta, sillä ne täyttivät hänen sydämensä
huumaavalla onnella.

Kun Pierre hyvästejä jättäessään Natashalle tarttui tämän hienoon,
laihaan käteen, piti hän sitä tahallaan jonkun aikaa omassaan.

"Onko totta, että tämä käsi, nuo kasvot, nuo silmät, tuo naisellisen
sulon minulle tuntematon koko pyhättö -- kaikki tulevat olemaan
ikuisesti minun omaani, aivan samallaista kuin minä itse olen
itselleni? Ei, se on mahdotonta!"...

-- Hyvästi, kreivi, -- sanoi Natasha Pierrelle kovalla äänellä. --
Odotan teitä kiihkein mielin, -- lisäsi hän kuiskaten.

Ja nämä vaatimattomat sanat, katse ja kasvojen ilme, jotka niitä
seurasivat, olivat kokonaista kaksi kuukautta Pierren muistelmien,
toivojen ja ihanien unelmien lähteenä. "'Odotan teitä kiihkein mielin',
sanoi hän. Oo, kuinka onnellinen olen! Mitä tämä oikeastaan on, että
olen näin onnellinen?" hoki Pierre.




XX.


Pierren sydämen elämä oli nyt aivan toisenlainen kuin silloin kun hän
oli ollut kihloissa Helenan kanssa.

Hän ei toistanut, niinkuin silloin, kiertelevin mielin sanoja, jotka
hän oli lausunut eikä sanonut itselleen, "ah, miksi en sanonut sitä,
vaan miksi, miksi sanoin silloin _je vous aime_?"[129] Nyt
sitävastoin toisti hän mielikuvituksissaan jokaisen Natashan ja omat
sanansa muistellen pienimpiäkin kasvojen eleitä ja hymyn vivahduksia
eikä hänen mielensä tehnyt lisätä eikä vähentää mitään. Häntä ei
ajatteluttanut vähän vähää se, oliko hän menetellyt oikein vai väärin,
mutta sen sijaan pelotti häntä joskus eräs toinen ajatus. "Eiköhän tämä
olekin vain unta? Eiköhän ruhtinatar Maria erehtynyt? Enköhän ole liian
ylpeä ja itseeni luottava? Mitähän, jos hän ruhtinatar Marian sanoihin
vastaakin: sepä kummallista. Varmaankin on hän erehtynyt. Eikö hän
tiedä, että hän on vain tavallinen mies. Vaan entä minä? Minä olen
kokonaan toista, paljoa korkeammalla häntä."

Ainoastaan tämä ajatus vaivasi usein Pierreä. Hän ei tehnyt
minkäänlaisia suunnitelmiakaan. Tuleva onni tuntui hänestä niin
uskomattomalta, että kun se vain pääsisi toteutumaan, niin ei sen
jälkeen voisi enää tapahtua mitään, vaan kaikki päättyisi siihen.

Pierren valtasi riemukas, äkkinäinen mielen-häiriön kaltainen huumaus,
jommoiseen tilaan hän ei ollut luullut koskaan voivansa joutua. Ei
ainoastaan hänen oman, vaan koko maailman elämän tarkotus tuntui hänen
mielestään sisältyvän ainoastaan hänen rakkauteensa ja toivoon Natashan
rakkaudesta.

Toisinaan tuntui hänestä siltä, että kaikki ihmiset ajattelivat
yksistään hänen tulevaa onneansa. Hänestä tuntui joskus, että kaikki
ihmiset iloitsivat samoin kuin hänkin, ja kun heillä oli olevinaan
muuta tekemistä, tahtoivat he siten vain peittää ilonsa. Jokaisessa
sanassa ja liikkeessä näki hän vihjauksen onnestaan ja monesti
ihmettelivät ihmiset hänen salaista onnea ilmaisevia katseitaan ja
hymyään. Mutta kun hän milloin huomasi, etteivät ihmiset voineet
käsittää hänen onneaan, surkutteli hän semmoisia ihmisiä kaikesta
sydämestään ja häntä poltti halu saada jotenkin selittää heille, että
kaikki se, joka heitä askaroittaa, on jonninjoutavaa hölynpölyä joka ei
ansaitse huomiota.

Kun häntä kehotettiin astumaan virkaan tai pohdittiin valtiollisia tai
sotaa koskevia asioita ja otaksuttiin, että ihmisten onni riippui
siitä, miten se tai se asia ratkeaa, kuunteli hän näitä puheita kasvot
hyväntahtoisessa, surkuttelevassa hymyssä ja teki niin kummallisia
huomautuksia, että se herätti muissa oudoksumista. Mutta kummatkin
ihmiset, sekä ne, jotka Pierrestä näyttivät käsittävän elämän oikean
tarkotuksen s.o. hänen rakkautensa että ne poloiset, jotka eivät
näyttäneet sitä käsittävän, esiintyivät hänestä tänä aikana hänen
voimakkaiden tunteittensa kirkkaassa valossa niin selvästi, että
kohtasipa hän minkä ihmisen tahansa, hän voi heti paikalla
vähimmättäkään ponnistuksetta erottaa kaikki, mikä noissa ihmisissä oli
hyvää ja rakkauden arvoista.

Tutkiessaan vaimovainajansa asioita ja papereita, muisteli hän vaimoaan
ainoastaan surkutellen, sillä tämä ei ollut saavuttanut sitä onnea,
jonka hän oli nyt saavuttanut. Ruhtinas Vasili, joka oli nyt tullut
hyvin ylpeäksi uudesta virastaan ja kunniamerkistään, tuntui Pierrestä
säälittävältä ukkopahalta.

Myöhemmin muisteli Pierre usein tätä onnen huumausaikaa. Kaikki ne
käsitykset, jotka hän oli tänä aikana muodostanut itselleen ihmisistä
ja asioista, pysyivät kautta koko hänen elämänsä oikeina. Hän ei
ainoastaan ollut luopumatta jälestäpäin näistä mielipiteistään
ihmisistä ja asioista, vaan kun hänessä syntyi epäilyä ja ristiriitaa,
turvautui hän aina tuona houruaikana muodostuneeseen käsitykseen, joka
aina osottautui oikeaksi.

"Ehkä minä silloin näytinkin omituiselta ja hassulta", ajatteli Pierre,
"mutta niin houkka en silloin ollut kuin luultiin. Päinvastoin olin
silloin järkevämpi ja teräväsilmäisempi kuin koskaan ennen ja käsitin
elämästä sen mikä ansaitsi käsittää, sillä minä olin ... onnellinen."

Pierren mielettömyys oli siinä, ettei hän odottanut, kuten ennen,
semmoisia suoranaisia syitä, joita hän oli sanonut ihmisten ansioiksi,
voidakseen rakastaa lähimmäisiään, vaan kun hänen sydämensä uhkui
rakkautta, löysi hän lähimäisiään aiheettomasti rakastaessaan varmoja
syitä, joiden perusteella ansaitsi rakastaa heitä.




XXI.


Siitä ensimäisestä illasta asti, jolloin Natasha Pierren lähdettyä oli
sanonut ruhtinatar Marialle leikillisesti, että "hän oli ihan kuin
saunasta tullut, päällä lyhyt nuttu, ajeltu", siitä hetkestä asti
heräsi Natashan rinnassa eloon jotain salassa piillyttä ja hänelle
itselleen tuntematonta, joka samalla oli vastustamatonta.

Kasvot, käynti, katse, ääni -- kaikki oli hänessä yht'äkkiä muuttunut.
Hänelle itselleen aavistamaton elämän voima, onnen toivo oli
pulpahtanut pinnalle ja vaati tyydytystä. Ensimäisestä illasta pitäen
oli Natasha ikään kuin unohtanut kaiken entisyytensä. Siitä saakka ei
hän kertaakaan valittanut asemaansa, hän ei sanonut sanaakaan
entisyydestä ja hän rohkeni rakentaa valoisia tulevaisuuden kuvia. Hän
puhui vähän Pierrestä vaan kun ruhtinatar Maria sattui mainitsemaan
jotain Pierrestä, syttyi Natashan silmiin ammoin sammunut liekki ja
hänen huulensa vetäytyivät omituiseen hymyyn.

Natashassa tapahtunut muutos oli alussa vain kummastuttanut ruhtinatar
Mariaa, mutta kun hän sittemmin pääsi käsittämään muutoksen syyn,
katkeroitti se häntä. "Niinkö vähän hän tosiaankin rakasti minun
veljeäni, että hän näin pian voi unohtaa hänet", ajatteli ruhtinatar
Maria miettiessään yksinään tapahtunutta muutosta. Mutta kun hän oli
Natashan seurassa, ei hän lausunut tälle ainoatakaan moitteen eikä
pahastuksen sanaa. Natashan rinnassa elpynyt elämän voima näytti olevan
niin väkevä ja niin odottamaton itselleen Natashallekin, että
ruhtinatar Maria tunsi Natashan läsnäollessa olevansa vailla oikeutta
moittia Natashaa edes sydämessään.

Natasha uskoutui niin täydellisesti ja vilpittömästi uuden tunteensa
valtaan, ettei hän edes yrittänytkään salata, että ilo ja riemu oli
astunut surun sijaan.

Kun ruhtinatar Maria yöllisen kohtauksen jälkeen Pierren kanssa palasi
huoneeseensa, oli Natasha kynnyksellä vastassa.

-- Sanoiko hän, sanoiko hän jotain? -- kyseli Natasha.

Ja Natashan kasvot lennähtivät riemukkaiksi, mutta samalla
liikuttaviksi niin kuin anteeksi pyytävän.

-- Mieleni teki kuunnella oven takana, mutta tiesin, että sinä sanot
minulle.

Niin käsitettävä ja liikuttava kuin ruhtinatar Mariasta olikin se
katse, jolla Natasha häneen katsoi ja niin säälittävältä kuin hänestä
tuntuikin nähdä Natashan mielen läikyntää, pistivät Natashan sanat ensi
hetkestä hänen sydämeensä. Hän muisti veljeään ja tämän rakkautta.

"Mitä tehdä? Asiaa ei voi auttaa", ajatteli ruhtinatar Maria.

Ja hän kertoi Natashalle surullisin ja jonkun verran kylmin kasvoin
kaikki, mitä Pierre oli hänelle sanonut. Kuultuaan, että Pierre oli
Pietariin lähdössä, joutui Natasha ymmälle.

-- Pietariin! -- toisti hän aivan kuin mitään käsittämättä.

Kun hän samassa loi katseen ruhtinatar Marian murheellisiin kasvoihin,
oivalsi hän syyn hänen murheeseensa ja puhkesi yht'äkkiä itkuun.

-- Maria, -- sanoi hän, -- opeta minulle, mitä minun pitää tehdä. En
tahdo olla paha. Sano vain ja minä teen sen. Opeta minulle...

-- Rakastatko häntä?

-- Rakastan, -- kuiskasi Natasha.

-- Mitä sinä sitte itket? Minä iloitsen onnestasi, -- sanoi ruhtinatar
Maria antaen noiden kyynelten tähden kokonaan anteeksi Natashan
ilomielisyyden.

-- Sinne on vielä pitkä aika. Ajattelehan, mikä onni, kun minusta tulee
hänen vaimonsa ja sinä menet Nikolaille.

-- Natasha, olen pyytänyt sinua olemaan puhumatta minusta. Puhukaamme
sinusta.

He olivat hetken vaiti.

-- Mutta miksi hän menee Pietariin? -- kysyi Natasha yht'äkkiä ja
samassa vastasi itse: -- ei, ei, se on niin oleva... Eikö niin Maria?
Niin se on...






JÄLKIKIRJOTUS




I.


On kulunut seitsemän vuotta. Europan historian meren kuohut olivat
asettuneet rantojensa rajoihin. Meren ulappa näytti tyyntyneeltä, mutta
ne salaperäiset voimat (salaperäiset siksi, että niiden liikkeitä
määräävät lait ovat meille tuntemattomat), jotka ihmiskuntaa
liikuttavat, jatkoivat toimintaansa.

Vaikka historian ulapan pinta näytti liikkumattomalta, tapahtui
kuitenkin ihmiskunnassa liikettä yhtä katkeamattomasti, kuin tapahtuu
ajan liikunta. Monenlaisia ihmisyhtymiä ja -ryhmiä syntyi ja hajosi,
valmisteltiin syitä uusien valtakuntien muodostamiseen ja vanhojen
hajottamiseen sekä kansojen siirtämiseen.

Historian meren pyörteet eivät hyökyneet nyt, kuten ennen, rannalta
toiselle, vaan meri ryöppysi syvyyksissään. Historialliset henkilöt
eivät ajautuneet, kuten ennen, aaltoina rannalta toiselle, vaan
näyttivät nyt pyörivän yhdessä paikassa. Historialliset henkilöt, jotka
ennen olivat vastustaneet ihmisjoukkojen liikettä sotien, sotaretkien
ja taistelujen mahtikeinoilla, vastustivat nyt tuota liikettä
poliittisilla ja diplomaattisilla keskusteluilla, laeilla,
sopimuksilla...

Tämmöistä historiallisten henkilöiden toimintaa sanovat historioitsijat
taantumukseksi.

Kuvatessaan näiden historiallisten henkilöiden toimintaa, henkilöiden,
jotka heidän mielestään ovat vikapäät siihen, jota he sanovat
_taantumukseksi_, moittivat historioitsijat heitä ankarasti.
Kaikki sen ajan kuuluisat henkilöt keisari Aleksanterista ja
Napoleonista alkaen m:me Staëliin, Fotiukseen, Schellingiin, Fichteen,
Chateaubriandiin y.m. saakka saavat kulkea heidän ankaran tuomionsa
alitse ja heidät julistetaan syyttömiksi tai syyllisiksi sen mukaan,
ovatko he kehittäneet _edistystä_ tai _taantumusta_. Heidän
kertomuksensa mukaan tapahtui tänä aikana myöskin Venäjällä taantumus
ja suurin syypää tähän taantumukseen oli Aleksanteri I, se sama
Aleksanteri I, jolle juuri heidän kuvauksensa mukaan lankeaa suurin
ansio hänen hallituskautensa vapaamielisistä uudistuksista ja Venäjän
pelastuksesta.

Nykyisessä venäläisessä kirjallisuudessa ei ole koulupojasta alkaen
oppineeseen historioitsijaan saakka henkilöä, joka ei heittäisi kivellä
Aleksanteria hänen vääristä teoistaan tänä hänen hallituskautenaan.

"Hänen olisi pitänyt menetellä niin ja niin. Siinä kohden hän menetteli
hyvin, vaan siinä huonosti. Hän esiintyi mainiosti hallituksensa alussa
ja vuonna 1812, mutta menetteli huonosti siinä, että hän antoi Puolalle
perustuslait, muodosti Pyhän alliansin, nosti valtaan Araktshejevin,
suosi Golitsinia ja mystisismiä ja sitte Shishkovia ja Fotiusta. Hän
menetteli huonosti sekaantuessaan armeijan rintamajoukkojen toimintaan,
menetteli huonosti hajottaessaan Semjonovin rykmentin" j.n.e.

Voisi kirjottaa pitkän luettelon kaikista niistä moitteista, joita
historioitsijat kohdistavat häneen oman käsityksensä perusteella siitä,
mikä on ihmiskunnan eduksi mikä ei. Mitä nämä moitteet merkitsevät?
Eivätkö juuri ne samat teot, jotka historioitsijat lukevat Aleksanterin
ansioksi, kuten esimerkiksi hallituksen vapaamielinen henki, taistelu
Napoleonia vastaan, hänen vuonna 1812 osottama lujuutensa ja
vuoden 1813 sotaretki, johtuneet niistä samoista lähteistä,
perinnöllisyydestä, kasvatuksesta ja elämänehdoista, jotka muodostivat
Aleksanterin henkilöllisyyden siksi, mikä se oli ja joista johtuvat
nekin teot, joista historioitsijat häntä moittivat, kuten Pyhästä
alliansista, Puolan itsenäisyyden palauttamisesta ja 20:nen vuosiluvun
taantumuksesta?

Mikä oikeastaan on näiden moitteiden ydin? Se, että semmoisessa
historiallisessa henkilössä, kuin Aleksanteri I oli, henkilössä, joka
seisoi inhimillisen vallan korkeimmalla ajateltavissa olevalla
portaalla ikään kuin kaikkien häneen kohdistuneiden historiallisten
säteiden häikäisevässä valossa, henkilössä, joka oli niiden maailman
kaikista voimakkaimpien juonien, petosten, liehakoimisen ja viettelyn
alainen, jotka aina ympäröivät valtaa, henkilössä, joka jokaisena
elämänsä hetkenä tunsi olevansa vastuunalainen kaikesta, mitä Europassa
tapahtui, henkilössä, joka ei ollut keksitty, vaan ilmi elävä niin kuin
kuka muu tahansa tapoineen, intohimoineen ja pyrkimyksineen hyvään,
kauniiseen ja toteen, ettei tässä henkilössä viisikymmentä vuotta sitte
ollut ainoatakaan hyvettä (siitä eivät historioitsijat moiti), vaan
ettei hänessä ollut edes semmoisia ihmiskunnan parasta tarkottavia
katsantotapoja, joita nyt on jokaisella professorilla, joka nuoruudesta
saakka harrastaa tieteitä s.o. lukee kirjapahasia ja pitää luentoja ja
jäljentää ne yhteen vihkoon.

Mutta vaikka otaksuisimmekin, että Aleksanteri I erehtyi 50 vuotta
sitte mielipiteissään kansojen parhaasta, tulee tahtomattaankin
otaksumaan, ettei historijoitsijakaan, joka on arvostellut
Aleksanteria, jonkun ajan kuluttua osottaudu osuneen oikeaan siinä,
mikä hänen käsityksensä mukaan on onneksi ihmiskunnalle. Tämä otaksuma
on sitäkin luonnollisempi ja välttämättömämpi, kun me historian
kehitystä seuratessamme näemme, että käsitteet ihmiskunnan parhaasta
vaihtelevat joka vuosi, vaihtelevat jokaisen uuden kirjailijan
mielipiteen mukaan, niin että se, mitä on pidetty parhaana, huomataan
kymmenen vuoden kuluttua pahaksi ja päinvastoin. Eikä siinä kyllä, me
näemme historiassa semmoisia esimerkkejä, että samalla kertaa on
vallinnut aivan vastakkainen käsitys hyvästä ja pahasta: perustuslakien
antamisen Puolalle ja Pyhän alliansin lukevat toiset Aleksanterille
ansioksi, vaan toiset moittivat häntä siitä.

Aleksanterin ja Napoleonin toiminnasta me emme voi sanoa, että se olisi
ollut hyödyllistä tai vahingollista, sillä me emme voi sanoa, mille se
oli hyödyllistä ja mille vahingollista. Jos heidän toimintansa ei
miellytä jotakuta, niin ei se miellytä häntä vain siksi, ettei se
sovellu yksiin hänen ahtaan käsityksensä kanssa siitä, mikä on
parhainta. Olkoonpa minusta tänä parhaana pidettävä isäni talon
säilyminen Moskovassa 1812 tahi Venäjän sotajoukkojen maine tahi
Pietarin tahi jonkun muun kaupungin yliopiston kukoistus tahi Puolan
vapaus tahi Venäjän mahtavuus tahi joku europalainen valistussuunta, on
minun kuitenkin tunnustettava, että jokaisen historiallisen henkilön
toiminnalla on ollut näiden tarkotusten ohella toisiakin, paljon
yleisempiä ja minulle käsittämättömiä. Mutta otaksutaan, että niin
sanottu tiede kykenee tasottamaan kaikki vastakkaisuudet ja että sillä
on pettämätön hyvän ja pahan mittapuu historiallisia henkilöjä varten.

Otaksutaan, että Aleksanteri olisi voinut tehdä kaikki toisin.
Otaksutaan, että hän olisi voinut -- niiden määräyksestä, jotka häntä
syyttävät ja niiden, jotka pitävät ammattinaan inhimillisen vaelluksen
lopullisen tarkotuksen tietämistä -- toimia sen kansallisuuden,
vapauden, yhdenvertaisuuden ja edistyksen ohjelman mukaisesti, jonka
hänelle antaisivat hänen nykyiset syyttäjänsä. Otaksutaan, että
tämmöinen ohjelma olisi mahdollinen ja laadittu ja että Aleksanteri
olisi toiminut sen mukaan. Mitenkä olisi tällöin käynyt niiden ihmisten
toiminnan, jotka hangottelivat hallituksen silloista suuntaa vastaan,
toiminnan, joka historioitsijoiden mielestä on hyvä ja hyödyllinen?
Tätä toimintaa ei olisi ollutkaan, ei olisi ollut elämää eikä olisi
ollut mitään.

Jos ajatellaan, että inhimillistä elämää voi ohjata järki, niin silloin
katoaa elämän mahdollisuus.




II.


Jos ajatellaan, kuten historioitsijat tekevät, että suuret henkilöt
johtavat ihmiskuntaa joitakin suuria päämääriä kohti, jotka tarkottavat
joko Venäjän tahi Ranskan suuruutta tahi Europan tasapainoa tahi
vallankumousaatteiden levittämistä tahi yleistä edistystä tahi mitä
muuta tahansa, niin on mahdotonta selittää historian ilmiöitä ilman
_sattuman_ ja _neron_ käsitteitä.

Jos tämän vuosisadan alussa käytyjen sotien tarkotuksena oli nostaa
Venäjä suuruuteen, niin olisi tämä tarkotus voitu saavuttaa ilman sitä
ennen käytyjä sotia ja maahan ryntäystä. Jos tarkotuksena oli Ranskan
suuruus, niin olisi tarkotus voitu saavuttaa ilman vallankumousta ja
keisarikuntaa. Jos tarkotuksena oli sivistyksen edistäminen, niin on
aina helppo huomata, että paitsi ihmisten ja heidän rikkauksiensa
hävittämistä on olemassa muita paljoa tarkotuksenmukaisempia keinoja
sivistyksen levittämiseen.

Miksi tämä on sattunut näin eikä toisin? -- Siksi, että se on niin
sattunut.

"_Sattuma_ on luonut aseman, _nero_ on käyttänyt sitä
hyväkseen", sanoo historia. -- Mutta mitä on _sattuma_?

Mitä on _nero_?

Sanat _sattuma_ ja _nero_ eivät merkitse mitään todellisesti
olevaa ja siksi ei niitä voi määritellä. Nämä sanat merkitsevät
ilmiöiden käsittämisen tunnettua astetta. Minä en tiedä miksi tapahtuu
jokin ilmiö; minä ajattelen, että minä en voi tietää; siitä syystä minä
en tahdo tietää ja sanon että se on _sattuma_. Kun minä näen
voiman, joka saa aikaan semmoisen teon, jota ei mikään inhimillinen
voima voi tehdä, enkä käsitä, miksi se tapahtuu, sanon minä, että se on
_nero_.

Sen lampaan, jonka paimen sulkee joka ilta erityiseen pilttuuseen
syömään ja joka lihoo muita kahta paksummaksi, täytyy lammaslaumasta
tuntua nerolta. Sen seikan, ettei juuri sama lammas minään iltana jouda
yhteiseen karsinaan, vaan suletaan joka ilta erityiseen pilttuuseen
kauraeineelle ja että juuri tuo sama rasvaiseksi paisunut lammas
teurastetaan lihaksi, täytyy tuntua semmoiselta, että se yhdistää
toisiinsa hämmästyttävällä tavalla nerokkuuden ja koko joukon
merkillisiä satunnaisuuksia.

Mutta lampaiden tarvitsee vain lakata ajattelemasta että kaikki se,
mitä heille tehdään, tapahtuu vain heidän lammasmaisten tarkotustensa
saavuttamiseksi; tarvitsee vain olettaa, että niillä seikoilla, jotka
heitä koskevat, voi olla semmoisiakin tarkotuksia, joita he eivät
käsitä, niin he heti huomaavat kokonaisuutta ja johdonmukaisuutta
siinä, mikä syöttölampaalle tapahtuu. Ja vaikkapa he eivät tuliskaan
tietämään, mitä varten yhtä lammasta syötetään, tulevat he tietämään
ainakin sen, että se, mikä on tapahtunut syöttölampaalle, ei ole
tapahtunut vahingossa, ja siksi he eivät enää kaipaa _sattuman_
enemmän kuin _neronkaan_ käsitettä.

Vasta sitte kun luovutaan läheisen, käsitettävän tarkotusperän
tietämisestä ja tunnustetaan, että lopullinen tarkotusperä ei ole
meidän käsitettävissämme, me huomaamme tarkotuksenmukaisuutta
historiallisten henkilöiden elämässä ja silloin meille selvenee syy
niihin yleisinhimillisten voimien yläpuolella oleviin tekoihin, joita
he ovat aikaansaaneet, ja silloin me emme tarvitse sanoja
_sattuma_ ja _nero_.

Kun vain tunnustamme, että me emme tunne Europan kansojen kuohunnan
tarkotusta, vaan tunnemme ainoastaan tosiseikat, joita olivat murhat
ensin Ranskassa, sitte Italiassa, Afrikassa, Preussissa, Itävallassa,
Espanjassa ja Venäjällä ja että liike lännestä itään ja idästä
länteen muodostaa tapausten ytimen ja tarkotuksen, silloin ei meidän
tarvitse ollenkaan nähdä mitään erikoisuutta eikä _nerokkuutta_
Aleksanterin ja Napoleonin luonteissa eikä edes kuvitella näitä
henkilöitä sen kummempina kuin muitakaan tavallisia ihmisiä ja silloin
ei meidän myöskään tarvitse selittää _satunnaisuudeksi_ niitä
pikku tapauksia, jotka ovat tehneet nuo henkilöt siksi, mitä he ovat
olleet, vaan meille käy selväksi, että kaikki nuo pikku tapaukset ovat
olleet välttämättömiä.

Kun me luovumme lopullisen tarkotuksen tietämisestä, käsitämme me
selvästi, että samoin kuin ei ainoallekaan kasville voi keksiä sen
parempia värejä ja siemeniä, kuin ovat ne, jotka se itse luo, aivan
samalla tavalla ei voida keksiä kahta muuta henkilöä koko heidän
entisyyksineen, joka siinä määrin ja niin yksityiskohtiin menevästi
vastaisi sitä tehtävää, joka oli heidän täytettävänään.




III.


Vuosisadan alkupuolen tapausten sisin, oleellinen tarkotus on Europan
kansojen sotainen joukkoliike lännestä itään ja sitte idästä länteen.
Ensiksi pani tämän liikkeen alulle hyökyminen lännestä itään. Sitä
varten, että lännen kansat olisivat voineet tehdä sen sotaisen liikkeen
Moskovaan saakka, jonka he tekivät, oli välttämätöntä: 1) että näiden
oli liityttävä niin suureksi sotaiseksi joukoksi, että se kykeni
kestämään rynnistyksen idän sotaisen joukon kanssa, 2) että niiden oli
luovuttava kaikista entisistä tavoistaan ja traditsioneistaan ja 3)
että niillä oli oleva tuolla sotaisella retkellään päämiehenä semmoinen
henkilö, joka voi osottaa oikeutetuksi sekä itselleen että heille ne
petokset, ryöstöt ja murhat, jotka olivat liikkeen seuralaisia.

Ja Ranskan vallankumouksesta alkaen sortuukin vanha, riittämättömän
suuri ihmisryhmä, sortuvat vanhat tavat ja traditsionit, vähitellen
muodostuu entistä suurempi ihmisryhmä, kehittyy uusia tapoja ja
traditsioneja ja kypsyy se mies, jonka on oltava tulevan liikkeen
etunenässä ja kannettava koko edesvastuu siitä, mitä oli tapahtuva.

Miehen, jolla ei ole vakaumuksia, ei tapoja, ei traditsioneja, ei
nimeä, joka ei ollut edes ranskalainenkaan, kulettavat mitä
kummallisimmalta tuntuvat satunnaisuudet kaikkien Ranskaa myllertävien
puolueiden lomitse ja liittämättä häntä yhteenkään niistä nostavat
hänet huomatulle sijalle.

Hänen toveriensa raakuus, vastustajien heikkous ja mitättömyys,
hänen oma totta tarkottava valheensa ja loistava, itseluottava
ahdasnäköisyytensä nostavat tämän miehen armeijan etunenään.
Italialaisen armeijan loistava miehistö, vastustajien haluttomuus
tapella, lapsellinen julkeus ja itseluottamus hankkivat hänelle
sotaisen maineen. Häntä seuraa kaikkialla lukematon paljous n.k.
satunnaisuuksia. Hän joutuu ranskalaisten hallitusmiesten epäsuosioon,
mutta sekin on hänelle vain eduksi. Hänen yrityksensä muuttaa hänelle
ennalta määrätty ura eivät onnistu: häntä ei oteta Venäjän palvelukseen
eikä hänen onnistu päästä Turkkiin. Italian sotien aikana hän pyörii
useita kertoja perikadon partaalla, vaan joka kerran hän pelastuu
odottamattomalla tavalla. Venäjän sotajoukot, ne samaiset joukot, jotka
voisivat syöstä hänet maineesta, estyvät minkä minkinlaisista
diplomaattisista syistä marssimasta Europaan, niin kauan kun hän on
siellä.

Italiasta palattuaan hän tapaa hallituksen Parisissa siinä
hajoamistilassa, joka vastustamattomasti hävittää ja tuhoaa ne, jotka
tuohon hallitukseen joutuvat. Mutta hänelle ilmestyy aivan itsestään
pelastus tästä vaarallisesta asemasta mielettömässä ja aiheettomassa
retkessä Afrikaan. Ja taasen auttavat häntä n.k. satunnaisuudet. Malta,
johon on mahdoton rynnätä, antautuu laukauksetta, mitä varomattomimmat
toimenpiteet menestyvät täydellisesti. Vihollislaivasto, joka myöhemmin
ei päästä menemään venhettäkään, päästää menemään kokonaisen laivaston.
Afrikassa saavat melkein aseettomat asukkaat kokea suurta julmuutta.
Mutta ne, jotka tätä julmuutta harjottavat ja varsinkin heidän
johtajansa uskottelevat itselleen, että se on suuremmoista, että se
tuottaa mainetta, että se on Caesarin ja Makedonian Aleksanterin
tapaista ja että se on hyvin.

Se _maineen_ ja _suuruuden_ ihanne, jonka sisällyksenä on se,
ettei suinkaan ole pidettävä mitään tekoa huonona, vaan että on
ylpeiltävä jokaisesta rikoksesta antamalla sille käsittämätön,
yliluonnollinen merkitys, -- tämä ihanne, joka oli johtava tuota miestä
ja häneen liittyneitä laumoja, muodostuu Afrikan väljillä kentillä.
Kaikki, mihin hän vain ryhtyy, menestyy. Ruttokaan ei tartu häneen.
Sotavankien julmaa surmaamista ei lueta hänelle viaksi. Hänen
lapsellisen varomaton, aiheeton ja kunnoton lähtönsä Afrikasta ja
toverien jättäminen pulaan luetaan hänelle ansioksi ja taasen päästää
vihollislaivasto hänet kaksi kertaa käsistään. Silloin kun hän jo
kokonaan hullaantuneena onnellisesti tekemistään rikoksista saapuu
ilman mitään tarkotusta Parisiin valmiina tehtäväänsä, oli tasavallan
hajoamistila, joka olisi voinut syöstä hänet perikatoon vuosi
takaperin, kehittynyt äärimmilleen, mutta hänen, puoluepyörteiden
ulkopuolella olleen läsnäolonsa on omiaan kohottamaan hallitusta.

Hänellä ei ole mitään ohjelmaa, hän pelkää kaikkea, mutta puolueet
tarttuvat häneen kiinni ja vaativat hänen osanottoaan.

Hän yksinään Italiassa ja Egyptissä saavuttamine maineen ja suuruuden
ihanteineen, mielettömine itsejumaloimisineen, julkeine rikoksineen ja
totta tavottavine vaiheineen, -- hän yksin voi toteuttaa sen, mikä on
tapahtuva.

Hän on tarpeen sille sijalle, joka häntä odottaa ja siksi vedetään
hänet melkein kokonaan hänen tahdostaan riippumatta ja hänen
epäröivästä kannastaan, ohjelman olemattomuudesta ja hänen tekemiensä
virheiden paljoudesta välittämättä siihen salaliittoon, jonka
tarkotuksena on vallan anastaminen ja salaliitto pääsee tarkotuksensa
perille.

Hänet työnnetään hallitusmiesten istuntoon. Hän säikähtää niin kovasti,
että hänen mielensä tekee karata, kun hän pitää itseään menneenä
miehenä, hän teeskentelee ja on pyörtyvinään, hän höpisee järjettömiä
sanoja, joiden olisi pitänyt syöstä hänet tuhoon. Mutta Ranskan
hallitusmiehet, jotka ennen olivat terävä-älyisiä ja ylpeitä, vaan
jotka nyt, tuntiessaan osansa olevan loppuun näytellyn, hämmentyvät
vielä enemmän kuin hän ja puhuvat kaikkea muuta kuin sitä, mitä heidän
olisi pitänyt puhua säilyttääkseen vallan omissa käsissään ja
syrjäyttääkseen hänet.

_Satunnaisuus_, miljoonat _satunnaisuudet_ hankkivat hänelle
vallan ja kaikki ihmiset ikäänkuin yhteisestä päätöksestä avustavat
tämän vallan vahvistamista. _Satunnaisuudet_ luovat silloisten
Ranskan hallitusmiesten luonteet, jotka alistuvat hänen tahtonsa alle;
_satunnaisuudet_ luovat Paavali I luonteen, joka tunnustaa hänen
valtansa; satunnaisuus luo häntä vastaan salaliiton, joka ei vahingoita
häntä vähääkään, vaan päinvastoin lujittaa hänen valtaansa.
_Satunnaisuus_ antaa hänen käsiinsä Engienin herttuan ja pakottaa
surmaamaan hänet, josta teosta koitui kaikkia muita parhain keino
vakuuttamaan kansalle, että hänellä on oikeus, koska hänellä on myös
valta. _Satunnaisuus_ sai aikaan sen, että hän ponnistelee kaikin
voiminsa sotaretkelle Englantiin, joka retki silminnähtävästi olisi
tuhonnut hänet, mutta hän ei kuitenkaan toteuta tätä aijettaan,
vaan hyökkää sattuman kaupalla Mackin kimppuun, joka antautuu
itävaltalaisineen taistelutta. _Satunnaisuus_ ja _nerokkuus_
tuottavat hänelle Austerlitzin voiton ja kaikki ihmiset, ei ainoastaan
ranskalaiset, vaan myöskin koko Europa Englantia lukuunottamatta, joka
ei ota osaa tapahtumien kulkuun, tunnustavat _sattumalta_ hänen
valtansa, vaikka he ennen olivat kauhun tuntein inhonneet hänen
rikoksiaan, ja tunnustavat hänen nimensä, jonka hän on itselleen
omistanut, ja hänen suuruuden ja maineen ihanteensa, joka tuntuu
kaikista joltain kauniilta ja järkevältä.

Lännen voimat, ikäänkuin mitaten kantavuuttaan ja valmistautuen
tulevaan liikkeeseensä, pyrkivät useita kertoja vuosina 1805-06-07
ja -09 itää kohti laajeten ja kasvaen. Vuonna 1811 sulautui Ranskassa
muodostunut ihmisjoukko suunnattomaksi laumaksi Keski-Europan kansojen
kanssa. Ja sikäli kuin lauma taajenee, kehittyy myöskin se henki, jonka
turvin liikkeen etunenässä olevan henkilön oikeutus vahvistuu. Suuren
liikkeen edellisenä kymmenvuotisena valmistuskautena joutuu tuo mies
tekemisiin Europan kaikkien kruunattujen päiden kanssa. Viralta pannut
maailman mahtajat eivät kykene asettamaan Napoleonin _kunnian_ ja
_maineen_ tyhjän ihanteen vastakohdaksi minkäänlaista järkevää
ihannetta. Kukin heistä koettaa kilvan osottaa hänelle mitättömyyttään.
Preussin kuningas lähettää puolisonsa liehakoimaan suuren miehen armoa;
Itävallan keisari pitää armona sitä, että tuo mies ottaa vuoteeseensa
keisarin tyttären; paavi, kansojen pyhyyden kaitsija, panee uskontonsa
palvelemaan tuon miehen suuruutta. Napoleon itse ei valmista itseään
tehtävänsä täyttämiseen siinä määrin, kuin hänen ympäristönsä valmistaa
häntä ottamaan harteilleen vastuuta siitä, mikä tapahtuu ja mikä on
tapahtuva. Ei ole sitä hänestä lähtenyttä tekoa, konnan työtä eikä
pientä petosta, joka ei heti muuttuisi häntä ympäröivien suussa
suurtyöksi. Parhain juhla, jonka saksalaiset keksivät hänelle, on Jenan
ja Auerstädtin juhliminen. Eikä yksistään hän ole suuri, vaan suuria
ovat myös hänen esi-isänsä, veljensä, poikapuolensa ja lankonsa. Kaikki
tapahtuu sitä varten, että hänelle ei jäisi pienintäkään järjen hiventä
ja että hän valmistuisi julmaan tehtäväänsä. Ja kun hän on valmis, ovat
valmiit voimatkin.

Ryntäys hyökyy itään, saavuttaa lopullisen päämääränsä Moskovan.
Moskova vallotetaan. Venäjän sotajoukot ovat niin tuhotut, etteivät
vihollisjoukot koskaan olleet joutuneet semmoiseen häviöön edellisissä
sodissa Austerlitzista Wagramiin saakka. Mutta yht'äkkiä ilmestyy
niiden _satunnaisuuksien_ ja nerokkuuden sijaan, jotka olivat
ihmeteltävän johdonmukaisesti vieneet tuon miehen kautta kokonaisen
voittosarjan edeltä määrättyyn tarkotusperään, lukematon joukko
päinvastaisia _satunnaisuuksia_ Borodinossa saadusta nuhasta
pakkasiin ja siihen tulenkipunaan saakka, joka sytytti Moskovan, ja
_nerokkuuden_ sijaan ilmestyy -- tyhmyys ja konnuus, joille saa
vertaista hakea.

Ryntäys päättyy pakoon, terhistyy uudelleen, painuu taas karkuun ja nyt
kallistuvat vähitellen kaikki satunnaisuudet häntä vastaan.

Tapahtuu vastaliike idästä länteen ja se on merkillisen samallainen
lännestä itään sitä ennen tapahtuneen liikkeen kanssa. Idästä länteen
tapahtuvan liikkeen edellä käyvät ponnistelut ovat samallaiset kuin
vuosina 1805-1807-1809; samaan tapaan liittyvät toisiinsa suuret
kansanjoukot; samaan tapaan yhtyy liikkeeseen Keski-Europan kansoja;
samaa epäröimistä ilmenee keskellä retkeä ja sittemmin nopeutta, mikäli
päästään lähemmä päämäärää.

Parisi, lopullinen päämäärä, saavutetaan. Napoleonin armeija ja
hallitus ovat sortuneet. Napoleonilla itsellään ei ole mitään
merkitystä; kaikki hänen toimensa ovat silminnähtävästi raukkamaisia ja
inhottavia; mutta taasen tapahtuu selittämätön satunnaisuus:
liittolaiset vihaavat Napoleonia, jossa he näkevät syyn
onnettomuuksiinsa; miehen, jolla ei ole voimaa eikä valtaa, jonka
konnantyöt ja kavaluus ovat paljastetut, olisi pitänyt näyttää heistä
samallaiselta, kuin hän näytti kymmenen vuotta sitte ja vuosi
jälkeenpäin -- rosvolta, johon ei ylety lain koura. Mutta jonkun
kummallisen satunnaisuuden tähden ei kukaan näe tätä. Hänen osansa ei
vielä ole lopussa. Mies, jota kymmenen vuotta sitte ja vuosi takaperin
pidettiin rosvona ja johon ei ylety lain koura, lähetetään -- kahden
päivämatkan päähän Ranskasta saarelle, joka annetaan hänen valtaansa,
hän saa mukaansa kaartin ja sitä paitsi maksetaan hänelle jostain
syystä miljoonia.




IV.


Kansojen liike alkaa asettua äyräittensä rajoihin. Suuren liikkeen
vaahtopäät hyrskyt ovat vaimenneet, meren asettuneella ulapalla käy
väreiden läikyntä, joilla diplomaatit liikkuvat ja luulottelevat, että
he juuri saavat aikaan ulapan tyventymisen.

Mutta tyyntynyt meren ulappa kuohahtaa yht'äkkiä uudelleen.
Diplomaateista tuntuu, että he ja heidän eripuraisuutensa ovat syynä
tähän uuteen voimain nousuun, he odottavat sotaa hallitsijoidensa
kesken; asema näyttää heistä ratkaisemattomalta. Mutta hyökyaalto,
jonka nousun he tuntevat, ei vyörykään sieltä, mistä he odottavat.
Nousee sama aalto ja saman liikkeen lähtökohdasta -- Parisista.
Tapahtuu lännestä käyvän liikkeen viimeinen läikähdys, läikähdys, jonka
on ratkaistava ratkaisemattomilta tuntuneet diplomaattiset vaikeudet ja
tehtävä loppu tämän aikakauden sotaisesta liikkeestä.

Mies, joka hävitti Ranskan, saapuu tähän maahan yksinään, salaliitotta
ja sotamiehittä. Kuka tahansa, joka miehen nimeä kantaa, voisi siepata
hänet, mutta kumman sattuman kautta ei kukaan ota häntä kiinni, vaan
päinvastoin kaikki riemuitsevat saman miehen tulosta, jota edellisenä
päivänä kirottiin ja jota kuukauden perästä tultaisiin kiroamaan.

Tätä miestä vielä tarvittiin toteuttamaan viimeinen yhteisteko.

Teko on tehty.

Viimeinen osa on loppuun näytelty. Näyttelijä on saanut käskyn
riisuutua ja pestä kasvoiltaan naamioituksen, sillä häntä ei enää
tarvita.

Ja sitte kuluu muutamia vuosia siten, että tuo mies yksinäisyytensä
parissa saarellaan näyttelee omalle itselleen viheliäistä ilveilyä,
juonii ja valehtelee puolustellen tekojaan, kun puolustus jo on
tarpeeton, ja hän näyttää koko maailmalle, mitä on ollut se, jota
ihmiset ovat pitäneet voimana, vaikka häntä johti näkymätön käsi.

Näytelmän järjestäjä, päätettyään draaman ja riisuttuaan näyttelijän,
näyttää hänet meille.

-- Katsokaa, mitä olette uskoneet! Tässä hän on! Näettekö nyt, ettei
hän liikuttanut teitä, vaan Minä?

Mutta liikkeen mahdin sokaisemat ihmiset eivät pitkään aikaan
käsittäneet tätä.

Vielä suurempi johdonmukaisuus ja välttämättömyys kuvastuu Aleksanteri
I elämässä, miehen, joka seisoi idästä länteen käyvän liikkeen
etunenässä.

Mitä vaadittiin siltä mieheltä, jonka muita korkeampana oli astuttava
tämän liikkeen johtoon?

Vaadittiin oikeuden tuntoa, osanottoa Europan asioihin, tunnetta, jota
eivät päässeet samentamaan pikku pyyteet; vaadittiin siveellistä
suuremmuutta tovereihin, sen ajan hallitsijoihin, verraten; vaadittiin
lempeätä ja tempaavaa luonnetta; vaadittiin mieskohtaista loukkauksen
tunnetta Napoleonia kohtaan. Kaikki tämä on Aleksanteri I, kaiken tämän
ovat luoneet niin sanotut _satunnaisuudet_ kaikelta hänen
edelliseltä elämänkaudeltaan: kasvatus, vapaamieliset aatteet,
läheisimmät neuvonantajat, Austerlitz, Tilsit, Erfurt.

Kansansodan kestäessä on tämä henkilö toimeton, sillä häntä ei tarvita.
Mutta niin pian kun ilmenee Europan yleisen sodan välttämättömyys,
ilmestyy tämä henkilö paikalleen, yhdistää Europan kansat ja vie heidät
päämäärän perille.

Päämäärä on saavutettu. Viimeisen sodan jälkeen 1815 on Aleksanteri
inhimillisen vallan korkeimmalla kukkulalla. Miten hän käyttää tätä
valtaa?

Aleksanteri I on Europan rauhan rakentaja, mies, joka nuoruusvuosistaan
saakka pyrki ainoastaan luomaan kansojensa onnea ja joka ensimäisenä
kylvi isänmaassaan vapaamielisiä aatteita; nyt, kun hänen käsissään
näyttää olevan suurin valta ja tämän kautta mahdollisuus nostaa
kansansa onneen, sillä aikaa kun Napoleon maanpaossa sommittelee
lapsellisia ja petollisia suunnitelmia siitä, miten hän tekisi
ihmiskunnan onnelliseksi, jos pääsisi valtaan.

Aleksanteri I, joka on täyttänyt kutsumuksensa ja joka aavistaa Jumalan
käden käyvän kiinni hänen kohtaloihinsa, tuntee yht'äkkiä tuon luullun
vallan mitättömyyden, hylkää sen, luovuttaa sen halveksimiensa ja
halveksittujen miesten käsiin ja sanoo vain:

-- Ei meille, ei meille, vaan Sinun Nimellesi! Minäkin olen ihminen
niin kuin te, antakaa minun elää ihmisenä ja ajatella sieluani ja
Jumalaa.

       *       *       *       *       *

Samoin kuin aurinko ja jokainen eetteri-atoomi on itsessään täydellinen
pallo ja samalla ihmiselle käsittämättömän äärettömän kokonaisuuden
atoomi, niin kantaa kukin henkilökin itsessään tarkotuksia, kantaa
niitä palvellakseen ihmiselle käsittämättömiä yhteisiä tarkotuksia.

Kukassa istunut mehiläinen pistää lasta. Lapsi rupeaa pelkäämään
mehiläisiä ja sanoo, että mehiläisen tarkotuksena on ihmisten
pistäminen. Runoilija ihastelee mehiläistä, joka työntäytyy kukan
kehään, ja sanoo, että mehiläisen tarkotuksena on imeä itseensä kukan
tuoksua. Mehiläishoitaja, joka huomaa, että mehiläinen kokoaa kukkien
siitepölyä ja kulettaa sitä pesäänsä, sanoo, että mehiläisen
tarkotuksena on meden kokoaminen. Toinen mehiläishoitaja, joka on
tarkemmin tutkinut mehiläisten elämää, sanoo, että mehiläinen kokoaa
siitepölyä nuorten mehiläisten ruokkimista ja emon kasvattamista varten
ja että sen tarkotuksena on suvun jatkaminen. Kasvien tutkija huomaa,
että mehiläinen, istuutuessaan kaksikotisen kukan siitepölyä mukanaan
emille, hedelmöittää ne, ja siitä syystä pitää hän tätä mehiläisen
tarkotuksena. Joku muu, joka on tarkastanut kasvien vaellusta, päättää,
että mehiläinen edistää tätä vaellusta ja tämä havaintojen tekijä
sanoo, että se on mehiläisen tarkotuksena. Mutta mehiläisen lopullista
tarkotusta ei paljasta yksi enemmän kuin toinen eikä kolmaskaan
tarkotus, joita ihmisjärki kykenee selittämään. Kuta syvemmälle
ihmisjärki tunkeutuu näitä tarkotuksia selittäessään, sen selvemmäksi
käy hänelle mahdottomuus päästä lopullisen tarkotuksen perille.

Ihminen ei kykene havaitsemaan mehiläisen elämän eikä muiden
elämänilmiöiden välistä vastaavaisuutta. Sama on historiallisten
henkilöiden ja kansojen laita.




V.


Natasha meni 1813 naimisiin Besuhovin kanssa, ja hänen häänsä olivat
viimeinen iloinen tapaus vanhassa Rostovien perheessä. Samana vuonna
kuoli kreivi Ilja Andrejevitsh ja, kuten tavallista, perhe hajosi hänen
kuolemansa jälkeen.

Äskeisen vuoden tapahtumat: Moskovan palo, pako sieltä, ruhtinas
Andrein kuolema ja Natashan epätoivon tuska, Petjan kuolema ja
kreivittären suru olivat osuneet kuin isku toisensa perästä vanhan
kreivin päähän. Hän ei näyttänyt käsittävän eikä tuntenut jaksavansa
käsittää kaikkien näiden tapausten merkitystä ja henkisesti hän
ikäänkuin taivutti vanhan päänsä odottamaan uusia iskuja, jotka
olisivat tehneet hänestä lopun. Hän näytti vuoroin säikähtyneeltä ja
hervonneelta, vuoroin luonnottoman virkeältä ja yritteliäältä.

Natashan häiden käytännöllinen puoli valtasi hänet vähäksi aikaa
kokonaan. Hän tilasi päivällisiä ja illallisia ja tahtoi kaikesta
päättäen näyttää iloiselta, mutta hänen ilonsa ei tarttunut muihin,
kuten ennen, vaan se päinvastoin herätti säälittelyä niissä, jotka
hänet tunsivat ja rakastivat häntä.

Kun Pierre matkusti puolisoineen pois, kävi vanha kreivi hiljaiseksi ja
rupesi valittamaan apeaa mieltään. Muutaman päivän kuluttua hän
sairastui ja kääntyi vuoteelle. Lääkärien vakuutuksista huolimatta
käsitti hän sairautensa ensi päivästä pitäen, ettei hän enää vuoteelta
nouse. Kreivitär istui riisuutumatta kaksi viikkoa nojatuolissa hänen
päänpohjissaan. Joka kerta kun kreivitär antoi miehelleen lääkettä,
suuteli tämä nyyhkyttäen ja mitään virkkamatta hänen kättään.
Viimeisenä päivänä pyysi hän ääneen itkien anteeksi vaimoltaan ja
poissaolevalta pojaltaan omaisuutensa hävittämistä, joka oli suurin
paha, minkä hän tunsi tehneensä. Saatuaan ripin ja viimeisen voitelun
hän erosi hiljaa elämästä ja seuraavana päivänä oli Rostovilaisten
vuokra-asunto täynnä tuttavia, jotka olivat saapuneet osottamaan
viimeistä palvelustaan vainajalle. Kaikki nämä tuttavat, jotka olivat
monen monta kertaa olleet hänen pidoissaan ja tansseissaan ja jotka
olivat monen monta kertaa tehneet hänestä pilaa, sanoivat nyt kukin
samallaisin heltynein ja katuvin mielin ikäänkuin puolustaakseen
itseään jonkun edessä: "niin, olkoonpa miten tahansa, mutta hyvä
mies hän oli, semmoisia ei enää tapaa... Vaan kelläpä ei olisi
heikkouksiaan."

Juuri siihen aikaan, kun kreivin asiat olivat joutuneet niin
hunningolle, että oli mahdoton kuvitella, miten käy, jos vuosikaan
vielä kuluu, kuoli hän odottamatta.

Nikolai oli Venäjän joukkojen mukana Parisissa, silloin kun hän sai
tiedon isänsä kuolemasta. Hän pyysi heti eroa virastaan, mutta
malttamatta odottaa sitä hän otti virkavapautta ja matkusti Moskovaan.
Raha-asioiden tila selveni kuukauden perästä kreivin kuolemasta
täydellisesti ja kaikki hämmästyivät niiden monien monituisten pienten
velkojen ääretöntä paljoutta, joita ei kukaan luullut olevankaan.
Velkoja oli kaksi vertaa enemmän kuin omaisuutta.

Nikolain omaiset ja ystävät kehottivat häntä kieltäytymään perinnöstä.
Mutta Nikolain mielestä tuntui tämä kieltäytyminen isän rakkaan muiston
solvaukselta ja sen vuoksi hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan,
vaan otti perinnön vastaan velanmaksuvelvollisuuksineen. Velkojat,
jotka olivat olleet vaiti vuosikausia siitä syystä, että heitä oli
kreivin eläessä pidättänyt se epämääräinen, mutta voimakas vaikutus,
jonka heihin oli tehnyt kreivin hillitön hyväntahtoisuus, panivat
yht'äkkiä saatavansa hakuun. Syntyi, kuten tavallista, kiista siitä,
ken ensin saa omansa ja ne samat henkilöt, jotka, niinkuin Mitenka
y.m., olivat saaneet lahjavekseleitä, esiintyivät nyt kaikista
kiivaimpina velkojina. Nikolaille ei annettu aikaa, ei lepoa ja nekin,
jotka ennen näyttivät säälitelleen ukkoa, joka oli syynä heidän
tappioihinsa (jos ollenkaan oli tappioita), hyökkäsivät nyt säälittä
aivan syyttömän nuoren perijän kimppuun, joka vapaaehtoisesti oli
ottanut maksaakseen velat.

Ei yksikään Nikolain otaksumista keinoista onnistunut, omaisuus meni
vasarakaupalla puolesta hinnasta ja toinen puoli velasta jäi vielä
maksamatta. Nikolai otti lankonsa tarjoomat 30,000 ruplaa niiden
velkojen maksamiseksi, joita hän piti varsinaisina rahavelkoina. Ja
jottei hän olisi joutunut maksamatta jääneiden velkojen tähden
istumaan, kuten velkamiehet uhkailivat, ryhtyi hän uudestaan
palvelukseen.

Armeijassa oli Nikolai tosin ensi sijalla päästä rykmentin päälliköksi,
mutta sinne ei hän voinut lähteä siksi, että äiti piti hänestä kiinni
kuin hukkuva viimeisestä pelastuskeinosta. Tämän vuoksi otti hän
Moskovassa erään siviiliviran, niin vastenmielistä kuin hänestä olikin
jäädä Moskovaan entisten tuttujensa pariin ja ryhtyä siviilivirkaan.
Hän riisui rakkaan sotilaspukunsa ja muutti äitinsä ja Sonjan kanssa
pieneen asuntoon Siftsevi Vraschskiin.

Natasha ja Pierre, jotka asuivat tähän aikaan Pietarissa, eivät
tunteneet tarkemmin Nikolain asioita. Sen jälkeen kun Nikolai oli
lainannut langoltaan rahoja, koetti hän salata tältä tukalaa tilaansa.
Ja Nikolain tila oli tosiaankin tukala, sillä 1,200 ruplan palkalla oli
hänen elätettävä sekä itsensä että Sonja ja äitinsä ja sitä paitsi
elätettävä äiti niin, ettei tämä olisi huomannut, että he olivat
köyhiä. Kreivittären oli mahdoton käsittää elämää ilman sitä
ylellisyyttä, johon hän oli lapsuudestaan tottunut ja hän vaati
myötäänsä milloin ajopelejä, joita heillä ei ollut, haettaakseen
luokseen jonkun tuttavan, milloin kalliita ruokia itselleen ja viiniä
pojalleen, milloin rahaa, valmistaakseen jonkun aavistamattoman lahjan
Natashalle, Sonjalle tai Nikolaille eikä hän ollenkaan käsittänyt,
miten suuria vaikeuksia kaikki tämä tuotti Nikolaille.

Sonja piti huolta kotiaskareista, hoiti tätiään, luki hänelle ääneen,
kärsi hänen oikkunsa ja salatun nyreämielisyyden ja auttoi Nikolaita
salaamaan vanhalta kreivittäreltä sitä ahdinkotilaa, jossa he olivat.
Nikolai tunsi olevansa sangen suuressa kiitollisuuden velassa Sonjalle
kaikesta, mitä Sonja teki hänen äitinsä hyväksi, hän ihaili Sonjan
kärsivällisyyttä ja alttiutta, mutta koetti samalla pysytellä loitolla
Sonjasta.

Hän ikäänkuin moitti sydämessään Sonjaa siitä, että tämä oli liian
täydellinen ja siitä, ettei Sonjaa voinut mistään moittia. Sonjassa oli
kaikkea, jonka tähden ihminen saa tunnustusta, mutta oli niukalti sitä,
joka olisi saanut Nikolain rakastamaan häntä. Nikolai piti kiinni
niistä Sonjan kirjeessä olleista sanoista, joilla Sonja oli antanut
hänelle vapauden ja nyt käyttäytyi hän Sonjaa kohtaan niin, kuin kaikki
se, mikä heidän välillään oli ollut, oli ammoin sitte unohdettu eikä
uudistuisi enää koskaan.

Nikolain asema paheni pahenemistaan. Ajatus saada jotain säästymään
palkasta osottautui tuulentuvaksi. Säästämisen sijasta piti hänen
tuontuostakin lainailla äitinsä tarpeita tyydyttääkseen. Hän ei nähnyt
enää mitään pääsyä asemastaan. Ajatus naida rikas perijätär, jota
hänelle toimittivat hänen naissukulaisensa, oli hänelle vastenmielinen.
Toinen keino tukalasta tilasta pääsemiseen, äidin kuolema, ei
juolahtanut kertaakaan hänen päähänsä. Hän ei toivonut mitään eikä
pannut luottamustaan mihinkään ja sydämensä syvyydessä hän tunsi
synkkää nautintoa nurkumatta kärsiessään ahdinkotilaansa. Hän koetti
karttaa entisiä tuttaviaan, jotka säälittelivät häntä ja ehdottivat
apua, joka häntä loukkasi. Hän karttoi kaikkea, mikä olisi tuottanut
mielenhuvia ja haihdutusta ja kotonaan hän ei tehnyt muuta kuin
levitteli kortteja äitinsä kanssa, käveli ääneti huoneessa ja poltteli
piipullisen toisensa perästä. Tuntui, kuin olisi hän huolellisesti
tahtonut pysyä siinä kolkossa mielialassa, jonka avulla hän tunsi
jaksavansa kestää asemansa vaikeudet.




VI.


Ruhtinatar Maria saapui alkutalvesta Moskovaan. Hän oli saanut kuulla
kaupungilla liikkuvista huhuista Rostovilaisten tilasta ja siitä, että
"poika uhrasi itsensä äitinsä tähden" (näin puhuttiin kaupungilla).

"Minä en osannut häneltä muuta odottaakaan", ajatteli ruhtinatar Maria
tuntiessaan noiden sanojen vahvistavan hänen rakkauttaan Nikolaihin.
Muistellessaan ystävyys- ja melkeinpä sukulaisuussuhteitaan Rostovien
perheeseen piti hän velvollisuutenaan mennä käymään siellä. Mutta
muistellessaan suhdettaan Nikolaihin Voroneschissa pelkäsi hän tehdä
sitä. Lopulta hän kuitenkin pakottamalla pakotti itsensä taipumaan ja
meni muutaman viikon kaupungissa oltuaan Rostovilaisille.

Nikolai tuli ensimäisenä häntä vastaan, sillä kreivittären luo pääsi
ainoastaan Nikolain huoneen kautta. Ensi katseen kohdistuessa
ruhtinatar Mariaan nousi Nikolain kasvoille ilon ilmeen sijasta, jonka
ruhtinatar Maria odotti tapaavansa, kylmä, jäykkä ja ylpeä piirre,
jonkamoista ruhtinatar ei ollut koskaan nähnyt Nikolain kasvoilla.
Nikolai kysyi ruhtinattaren terveydentilaa, saattoi hänet äitinsä luo
ja istuttuaan siellä viiden minuutin verran poistui huoneesta.

Kun ruhtinatar tuli kreivittären luota, meni Nikolai taas häntä vastaan
ja saattoi hänet erityisen juhlallisesti ja kuivasti eteiseen. Nikolai
ei vastannut sanaakaan ruhtinattaren huomautukseen kreivittären
terveydestä. "Mitä se teihin kuuluu? Antakaa minun olla rauhassa",
puhui Nikolain katse.

-- Mitä kuleksimista hänellä on? Mitä hän hakee? En voi sietää noita
neitejä ja heidän ystävyyden osotuksiaan! -- sanoi Nikolai ääneen
Sonjan kuullen, nähtävästi jaksamatta sulattaa harmiaan, sitte kun
ruhtinattaren ajopelit olivat poistuneet talon luota.

-- Ah, miten te voitte puhua noin, Nikolai, -- sanoi Sonja tuskin
voiden salata iloaan. -- Hänhän on niin hyvä ja maman rakastaa häntä.

Nikolai ei vastannut mitään eikä olisi tahtonut puhua ruhtinattaresta
enää sanaakaan. Mutta ruhtinattaren käynnistä pitäen rupesi vanha
kreivitär puhumaan hänestä joka päivä moneen kertaan päivässä.

Kreivitär ylisteli ruhtinatarta, vaati, että Nikolai olisi käynyt hänen
luonaan ja toivoi, että ruhtinatar olisi käynyt useammin heillä, mutta
samalla oli hän aina nyrpeissään ruhtinattaresta puhuessaan.

Nikolai koetti pysyä vaiti, kun kreivitär puhui ruhtinattaresta, mutta
hänen äänettömyytensä ärsytti kreivitärtä.

-- Hän on kaikin puolin erinomainen tyttö, -- puheli kreivitär, -- ja
sinun pitää käydä hänen luonaan. Pääsethän edes ihmisten ilmoille,
sillä meidän parissamme luulen sinulla olevan ikävän.

-- Minun mieleni ei tee vähääkään, äiti kulta.

-- Tekeehän mielesi toisinaan, vaan nyt ei. Minä en ymmärrä sinua,
rakkaani, ollenkaan. Milloin on sinun ikävä, milloin et suvaitse nähdä
ketään.

-- En ole virkkanut ikävästäni mitään.

-- Mutta itsehän sanoit, ettet tahdo häntä nähdäkään. Hän on oivallinen
tyttö ja on aina sinua miellyttänyt, vaan mitä päähänpistoja sinulle
nyt lie tullut. Minulta salataan kaikki.

-- Ei ollenkaan, äiti kulta.

-- Enhän pyydä sinua tekemään mitään epämieluista, vaan ainoastaan
vierailukäynnin. Johan sitä vaatii kohteliaisuuskin... Olen sinua
pyytänyt, mutta nyt en enää sekaannu koko asiaan, kun sinulla on
salaisuuksia äidiltäsi.

-- Minä lähden, jos tahdotte.

-- Minusta se on samantekevä, itsesi tähdenhän minä.

Nikolai huokaili, pureskeli viiksiään ja levitteli kortteja koettaen
siirtää äitinsä huomion muihin asioihin.

Mutta toisena, kolmantena ja neljäntenä päivänä uudistui sama
keskustelu.

Rostovilaisilla käyntinsä ja Nikolain odottamattoman kylmän vastaanoton
jälkeen tunnusti ruhtinatar Maria itselleen olleensa oikeassa, kun
hänen mielensä ei ollut tehnyt käydä ensiksi Rostovilaisilla.

"Mitään muuta en odottanutkaan", ajatteli ruhtinatar Maria, jonka
sydämessä kuohahti ylpeyden tunne. "Minulla ei ole mitään tekemistä
hänen kanssaan, tahdoin vain tavata vanhaa kreivitärtä, joka on aina
ollut hyvä minua kohtaan ja jolle olen suuressa kiitollisuuden
velassa."

Nämä ajatukset eivät kuitenkaan tyynnyttäneet häntä, sillä katumuksen
tapainen tunne vaivasi häntä aina, kun hän muisteli käyntiään. Ja
vaikka hän lujasti päätti olla enää menemättä Rostovilaisille ja
unohtaa koko asian, ei hän sittenkään päässyt sisäiseen varmuuteen.
Kun hän kyseli itseltään, mikä häntä oikeastaan vaivasi, täytyi
hänen myöntää, että se oli hänen suhteensa Rostoviin. Nikolain
kylmänkohtelias käytös ei ollut johtunut hänen tunteistaan
ruhtinattareen (ruhtinatar tiesi sen), vaan tuo käytös kätki jotain.
Tämä jotain täytyi ruhtinattaren saada selville, ennen kuin hän voisi
tulla levolliseksi.

Eräänä päivänä keskitalvella, kun ruhtinatar Maria istui veljenpoikansa
lukuhuoneessa valvomassa tämän läksyjen lukemista, tultiin hänelle
ilmottamaan Rostovin tulosta. Lujasti päättäen olla päästämättä
näkyviin salaisuuttaan ja huolestunutta mielialaansa hän kutsui
luokseen m:lle Bouriennen, jonka kanssa hän läksi vierashuoneeseen.

Ensi katsahduksella Nikolain kasvoihin huomasi ruhtinatar, että
Nikolain käynnin tarkotuksena oli pelkästään kohteliaisuuden osotus, ja
hän päätti käyttäytyä Nikolaita kohtaan aivan samalla tavalla, kuin
tämä oli käyttäytynyt häntä kohtaan.

He keskustelivat kreivittären terveydestä, yhteisistä tuttavista ja
viimeisistä sota-uutisista, ja kun ne kymmenen minuuttia, jotka hyvä
tapa vaatii istumaan, ennen kuin saa nousta, olivat kuluneet, nousi
Nikolai hyvästelemään.

Ruhtinatar oli m:lle Bouriennen avulla suoriutunut mainiosti
keskustelusta, mutta juuri viime hetkenä, jolloin Nikolai nousi ylös,
oli ruhtinatar niin kovasti kyllästynyt puhumaan siitä, joka ei
ollenkaan viihdyttänyt häntä ja se ajatus, että hänelle oli aina suotu
vähän iloa maailmassa, valtasi hänet niin voimakkaasti, että hän
tuokioksi vaipui hajamielisyyteen, katsoi eteensä säteilevin silmin ja
liikahtamatta eikä nähnyt, että Nikolai oli noussut ylös.

Nikolai katsahti ruhtinattareen, vaan haluten olla huomaamatta hänen
hajamielisyyttään hän virkkoi muutamia sanoja m:lle Bouriennelle ja
katsahti sitte taas ruhtinattareen. Tämä istui yhä hievahtamatta
paikallaan ja hänen pehmeille kasvoilleen oli noussut kärsimyksen
leima. Nikolain tuli yht'äkkiä häntä sääli ja samassa johtui hämärästi
hänen mieleensä, että hän oli syynä siihen murheeseen, joka kuvastui
ruhtinattaren kasvoilla. Nikolain mieli teki auttaa ruhtinatarta, sanoa
hänelle jotain lohduttavaa, mutta hän ei kyennyt keksimään mitään, mitä
sanoisi.

-- Hyvästi, ruhtinatar, -- sanoi Nikolai.

Ruhtinatar virkosi, vavahti ja huokasi raskaasti.

-- Ah, pyydän anteeksi, -- sanoi hän ikään kuin unesta heräten. -- Joko
te lähdette, kreivi? Hyvästi! Entä tyyny kreivittärelle?

-- Odottakaa, minä tuon sen heti, -- sanoi m:lle Bourienne ja läksi
huoneesta.

Kumpikaan ei virkkanut mitään, silloin tällöin silmäilivät he toisiaan.

-- Niin, ruhtinatar, -- sanoi viimein Nikolai surullisesti hymyillen,
-- eihän siitä vielä ole pitkää aikaa kulunut, vaan miten paljon
onkaan muuttunut siitä pitäen, kun ensi kerran tapasimme toisemme
Bogutsharovossa. Maksaisin vaikka mitä, jos saisin sen ajan
takaisin ... mutta se ei palaa.

Ruhtinatar katsoi säteilevin silmin terävästi Nikolaihin, silloin kun
tämä sanoi nuo sanat, sillä hän koetti ikään kuin tavottaa Nikolain
sanojen salaisen tarkotuksen päästäkseen selvyyteen Nikolain tunteista
itseään kohtaan.

-- Niin, niin, -- virkkoi ruhtinatar. -- Mutta eihän teillä ole syytä
surra entisyyttä, kreivi. Mikäli ymmärrän teidän nykyistä elämäänne,
tulette te sitä aina muistamaan hyvin mielellänne, sillä se
uhrautuvaisuus, joka teitä nyt elähdyttää...

-- En ota vastaan kiitostanne, -- keskeytti Nikolai ruhtinattaren
nopeasti. -- Päinvastoin soimaan minä itseäni lakkaamatta... Mutta
tämähän on aivan ikävä ja kuiva keskustelu.

Nikolain katse muuttui taas entisen kylmäksi ja kuivaksi. Mutta
ruhtinatar Maria oli huomannut hänessä taas sen miehen, jonka hän tunsi
ja jota hän rakasti ja hän puhui vain tämän miehen kanssa.

-- Luulin, että olisitte sallineet sanoa sen teille, -- virkkoi
ruhtinatar. -- Olemmehan tulleet läheisiksi ystäviksi ... teidän ja
teidän kotinne kanssa ja minä luulin, ettette pitäisi sopimattomana
minun osanottoani. Mutta minä olen erehtynyt, -- virkkoi hän. Hänen
äänensä yht'äkkiä vavahti. -- En tiedä, -- jatkoi hän samassa
tyynnyttyään, -- miksi te ennen olitte toisellainen ja...

-- On tuhansia syitä _miksi_ olin (tämän sanan hän lausui
erityisen painavasti). Kiitoksia, ruhtinatar, -- sanoi hän hiljaa. --
Toisinaan on raskas olla.

"Vai siksi, vai siksi!" sanoi sisäinen ääni ruhtinatar Marian
sydämessä. "Ei, en ole rakastanut yksistään hänen iloista, lempeää,
avointa katsettaan enkä yksistään hänen kaunista muotoaan, vaan olen
arvannut, että hänen rinnassaan sykkii jalo, luja ja uhrautuva sydän",
ajatteli ruhtinatar Maria. "Niin, hän on nyt köyhä, vaan minä olen
rikas... Siksi vain... Jospa tätä ei olisi olemassa"... Ja
muistellessaan Nikolain entistä hellyyttä ja katsoessaan nyt hänen
suopeihin, murheellisiin kasvoihinsa käsitti ruhtinatar yht'äkkiä syyn
hänen kylmyyteensä.

-- Miksi, kreivi, miksi? -- virkkoi hän yht'äkkiä melkein huudahtaen ja
huomaamattaan siirtyen lähemmä Nikolaita. -- Sanokaa minulle, miksi.
Teidän on sanottava. (Nikolai oli ääneti.) En tiedä, mitä tarkottaa
teidän _miksi_. Minun on raskas olla, minun... Minun täytyy sanoa
se teille suoraan. Te tahdotte jostain syystä riistää minulta entisen
ystävyytenne. Se tuntuu minusta tuskalliselta. (Hänen silmiinsä ja
kurkkuunsa nousi kyyneleitä.) Minulla on ollut niin vähän onnea
maailmassa, että jokainen tappio on minulle raskas... Suokaa anteeksi,
hyvästi. -- Hän purskahti itkuun ja poistui huoneesta.

-- Ruhtinatar, kuulkaa, Jumalan tähden! -- huudahti Nikolai haluten
pysähdyttää hänet. -- Ruhtinatar!

Ruhtinatar katsahti taakseen. Muutamia sekuntia he katsoivat ääneti
toistensa silmiin ja se, mikä oli ollut kaukaista, mahdotonta, muuttui
yht'äkkiä läheiseksi, mahdolliseksi, välttämättömäksi. -- -- --




VII.


Syksyllä 1813 nai Nikolai ruhtinatar Marian ja matkusti puolisonsa,
äitinsä ja Sonjan kanssa elämään Lisijagoriin.

Neljässä vuodessa maksoi hän tähdevelkansa tarvitsematta myydä vaimonsa
tilaa ja saatuaan pienen perinnön kuolleen serkkunsa jälkeen hän
suoritti Pierrenkin velan.

Kolmen vuoden kuluttua, vuonna 1820, oli Nikolai järjestänyt
raha-asiansa semmoiselle kannalle, että hän osti pienen tilan
Lisijagorin rinnalta ja ryhtyi keskustelemaan isänsä Otradnojen takasin
ostosta, jota hän piti sydämen asianaan.

Kun hän oli alkanut isännöidä välttämättömyyden pakosta, kiintyi hän
kohtapuoleen taloushommiin niin kovasti, että ne tulivat hänen
mielitoimekseen ja ettei hänen aikansa riittänyt paljo muuhun
mihinkään. Nikolai oli suorasukainen isäntä, hän ei pitänyt
uudistuksista, varsinkaan englantilaisista, jotka tällöin alkoivat
tulla muotiin, hän nauroi maataloutta koskeville teoretisille
teoksille, ei pitänyt siitoslaitoksista, kalliiksi nousevista
tuotteista, kallishintaisten viljalajien viljelyksestä eikä yleensä
takertunut erityisesti kehittämään mitään talouden haaraa. Hänen
silmiensä edessä oli aina kokonainen maatila eikä mikään erityinen osa
siitä. Tilan tärkeimpiä tarpeita eivät olleet typpi eikä happo, joita
on maassa ja ilmassa, eivät erityiset aurat eikä lanta, vaan se
välttämättömin työase, jonka voimalla toimivat sekä typet että hapot,
lannat ja aurat, nimittäin työmies, musikka. Kun Nikolai ryhtyi
hoitamaan maataloutta ja rupesi syventymään sen erilaisiin osiin,
kiinnitti musikka erityisesti hänen huomiotaan. Musikka ei ollut hänen
mielestään ainoastaan työase, vaan myöskin tarkotus ja tuomari. Hän
tutkiskeli alussa hyvin huolellisesti musikkojen tapoja koettaen päästä
perille siitä, mitä musikat tarkottivat, mitä pitivät kehnona, mitä
hyvänä ja kun hän käski ja komenteli, tapahtui se vain näennäisesti,
sillä oikeastaan hän oppi musikkojen menettelytapoja, kuunteli heidän
puheitaan ja arvostelujaan hyvästä ja huonosta. Ja vasta sitten kun hän
oli päässyt musikkojen tarkotuksen ja maun perille, oppinut puhumaan
heidän tavallaan ja ymmärtämään tuon puhetavan kätketyt ajatukset ja
tunsi oikein perehtyneensä musikkoihin, hän rupesi heitä rohkeasti
johtamaan eli toisin sanoen hoitamaan musikkojen suhteen juuri sitä
tehtävää, jonka täyttämistä häneltä vaadittiin. Ja Nikolain talous
tuotti mitä loistavimpia tuloksia.

Ryhtyessään hallitsemaan tilaa määräsi Nikolai ilman aikailuja ja
erehtymättä, ikään kuin hänellä olisi ollut terävänäköisyyden lahja,
voudeiksi, päällysmiehiksi ja näiden apulaisiksi juuri semmoisia
henkilöjä, joita musikat itse olisivat valinneet, jos heillä olisi
ollut valta valita eivätkä nämä hänen asettamansa päällysmiehet koskaan
vaihtuneet. Ennen kuin hän ryhtyi tutkimaan luonnon kemiallisia
ominaisuuksia ja syventymään "_debetiin ja kreditiin_" (kuten hän
leikillään sanoi), otti hän selvän talonpoikien karjan lukumäärästä,
jota hän koetti suurentaa kaikin mahdollisin keinoin. Talonpoikien
perhekuntia hän koetti pysyttää niin suurina kuin mahdollista
päästämättä niitä hajoamaan. Laiskureita, juoppoja ja kykenemättömiä
hän vainosi ankarasti ja koetti karkottaa ne muiden seasta.

Musikkojen heinän ja viljan kylvöä ja korjuuta hän piti yhtä tarkasti
silmällä kuin omaansakin. Ja harvat isännät saivat peltonsa niin
aikaseen ja hyvästi kylvetyiksi ja korjatuiksi ja niin suuria tuloja
kuin Nikolai.

Kartanon väen kanssa hän ei tahtonut olla missään tekemisissä, hän
sanoi näitä _syöpäläisiksi_ ja kuten kaikki puhuivat, hän laski ne
hemmottelullaan pilaantumaan. Kun oli ryhdyttävä johonkuhun
toimenpiteeseen jonkun kartanon väkeen kuuluvan henkilön suhteen,
varsinkin kun oli rangaistava jotakuta tämmöistä, ei Nikolai oikein
tiennyt, mitä tehdä, ja hänen täytyi neuvotella kaikkien perheensä
jäsenten kanssa. Vain silloin, kun oli mahdollista lähettää joku
kartanon palvelija sotamieheksi musikan sijasta, teki hän sen vähääkään
epäröimättä. Kaikki musikkoja koskevat toimenpiteet hän pani täytäntöön
vähääkään empimättä ja hän tiesi, että nämä toimenpiteet hyväksyvät
kaikki joitakuita harvoja lukuunottamatta.

Hän ei antanut itselleen valtaa rasittaa eikä rangaista ketään
ainoastaan siksi, että hänen mielensä teki niin tehdä eikä myöskään
auttanut eikä palkinnut ketään siksi, että hän omasta puolestaan sitä
halusi. Hän ei olisi osannut sanoa, mikä oli sen mittapuuna, mikä piti
tehdä ja mitä ei, mutta tämä mittapuu pysyi hänen sydämessään lujana ja
järkkymättömänä.

Usein hän harmistuneena jostakin onnettomuudesta tai rettelöstä sanoi:
"tästä _meidän venäläisestä kansastamme_ ei ole mihinkään" ja hän
oli luulevinaan, ettei hän siedä musikkoja.

Mutta toisekseen hän rakasti täydestä sydämestään _meidän venäläistä
kansaamme_ ja sen elämää ja juuri sentähden ymmärsi ja omisti
itselleen sen ainoan taloudenhoidon tien ja ne tavat, jotka toivat
hyviä tuloksia.

Kreivitär Maria oli mustasukkainen miehelleen tästä hänen innostaan ja
pahotteli, ettei hän voinut päästä siitä osalliseksi; hän ei myöskään
voinut käsittää sitä iloa ja mielikarvautta, jota tämä hänelle outo,
erikoinen maailma tuotti hänen miehelleen. Hän ei voinut käsittää miksi
hänen miehensä oli erityisen virkeä ja onnellinen, vaikka hän noustuaan
kilpaa sarastuksen kanssa ja vietettyään koko aamupuhteen joko pellolla
tai riihellä palasi teelle vasta kylvämästä, heinänteosta tai
viljankorjuusta. Hän ei käsittänyt, mistä hänen miehensä oli
ihastuksissaan kertoessaan innostunein mielin rikkaasta musikasta
Matvei Jermishinistä, joka oli yökauden vetänyt perheineen lyhteitä ja
ennen kuin kukaan oli saanut mitään korjuuseen, oli hänen viljansa jo
kuhilailla. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen miehensä siirtyessään
ikkunan luota balkonille hymyili iloisesti partaansa ja iski itsekseen
silmää, kun nuutuneille kauralaihoille lankesi lämmin, runsas sade tai
miksi hänen miehensä, kun elonkorjuun tai heinänteon aikana tuuli
hajotti uhkaavat pilvet ja hän punottavaksi paahtuneena, hikisenä ja
koiruohon ja maliheinän lemua tukassa tuli riiheltä käsiään ilosta
hykerrellen ja sanoi: "kas niin, vielä päivä, ja minun ja talonpoikien
hyvyys saadaan riiheen!"

Vielä vähemmin voi hän käsittää, miksi hänen helläsydäminen miehensä,
joka oli aina ollut valmis ottaman varteen hänen toivomuksensa, joutui
melkein raivoihinsa, kun hän esitti miehelleen kylän naisten tai
musikkojen pyyntöjä, joita nämä olivat tehneet hänelle työstä
päästäkseen; miksi hänen miehensä, tuo hyväsydäminen Nicolas, antoi
hänelle jyrkkiä kieltoja ja pyysi vihaisesti, ettei hän sekaantuisi
toisten asioihin. Kreivitär Maria tunsi, että hänen miehellään oli oma,
omituinen maailmansa, jota hän kiihkeästi rakasti ja jossa vallitsivat
vaimolle tuntemattomat lait.

Kun kreivitär Maria, koettaessaan ymmärtää miestään, mainitsi hänen
ansioistaan, joita oli hyväntekeminen alamaisille, suuttui kreivi ja
vastasi: "en kerrassaan mitään, ei ole edes kertaakaan johtunut
mieleeni tehdä heille hyvää. Se on kaikki kuvittelua ja akkojen lorua.
Minä vain tahdon, etteivät meidän lapsemme joutuisi kylänkululle ja
minä haluan järjestää omaisuutemme vankalle pohjalle, niin kauan kuin
pysyn pystyssä eikä mitään muuta. Vaan sitä varten tarvitaan
järjestystä, ankaruutta... Siinä koko juttu!" puheli hän kuumaveristä
nyrkkiään puristellen. "Ja oikeus ja kohtuuskin vaatii sitä", lisäsi
hän, "sillä jos talonpoika on tyhjä ja nälkäinen eikä hänellä ole muuta
kuin hevoshuonokkaansa, ei hänestä ole hyötyä enemmän itselleen kuin
muillekaan." Ja luultavasti juuri siksi, ettei Nikolai suvainnut
ajatella tekevänsä jotain muiden hyväksi, hyveen tähden, oli kaikki,
mitä hän teki, hedelmällistä: hänen omaisuutensa kasvoi nopeasti,
naapurimusikat kävivät pyytämässä, että hän olisi ostanut heidät ja
vielä kauan aikaa hänen kuolemansa jälkeen säilyi kansan mielessä
hänestä harras muisto. "Se vasta oli isäntä... Ensin musikan etu, sitte
oma. Vaan ei toisekseen pidellyt pehmein käsin. Sanalla sanoen -- siin'
oli isäntä!"




VIII.


Ainoa seikka, joka toisinaan painoi Nikolain mieltä hänen isännyyteensä
nähden, oli hänen tuittupäisyytensä ja vanha husaaritapa käyttää
nyrkkivaltaa. Ensi aikoina ei hän pitänyt sitä minään moitittavana,
mutta toisena avioliittovuotena muuttui hänen kantansa tässä suhteessa
yht'äkkiä kokonaan.

Kerran kesällä kutsuttiin Bogutsharovosta vouti, joka oli tullut
kuolleen Dronin sijalle ja jota syytettiin kaikenmoisista petoksista ja
huolimattomuudesta. Nikolai meni kuistille häntä vastaan ja kohta
voudin ensimäisten vastausten jälkeen alkoi eteisestä kuulua ulinaa ja
lyöntejä. Aamiaiselle tultuaan meni Nikolai vaimonsa luo, joka istui
pää syvälle kumaraan painuneena ompelukehyksen yli, ja alkoi kertoa
vaimolleen tapansa mukaan kaikesta, mitä hän sinä aamuna oli tehnyt,
m.m. Bogutsharovon voudista. Kreivitär Maria istui koko ajan vuoroin
punastuen, vuoroin kalveten, huulet puristuksissa ja pää kumarassa eikä
virkkanut mitään miehensä sanoihin.

-- Senkin hävytön roisto, -- sanoi Nikolai tulistuneena. -- Jos hän
edes olisi sanonut olleensa humalassa tai ettei nähnyt... -- Mutta mikä
sinun on, Maria? -- kysyi hän samassa.

Kreivitär Maria nosti päänsä, aikoi jotain sanoa, mutta painui samassa
kumaraan ja puristi huulensa kiinni.

-- Mikä sinun on, rakkaani?

Rumanäköinen kreivitär Maria kaunistui aina itkiessään. Hän ei itkenyt
koskaan kivusta eikä harmista, mutta aina surusta ja säälistä. Ja kun
hän itki, päilyi hänen säteilevissä silmissään hurmaava sulo.

Niin pian kun Nikolai tarttui hänen käteensä, ei hän enää voinut
hillitä tunteitaan, vaan vaipui itkuun.

-- Nicolas, minä näin ... hänen oli syy, mutta sinä ... miksi sinä,
Nicolas! -- ja hän peitti kasvot käsiinsä.

Nikolai meni sanattomaksi, punastui mustanpuhuvaksi ja rupesi ääneti
kävelemään huoneessa. Hän käsitti, miksi hänen vaimonsa itki. Mutta
yht'äkkiä tunsi hän sydämessään, ettei hän voi olla vaimonsa kanssa
yhtä mieltä siitä, että se, joka oli jo lapsuudesta saakka syöpynyt
hänen veriinsä ja joka hänestä oli aina tavallista, olisi ollut pihoin.
"Lorua koko juttu vai olisiko hän oikeassa?" ajatteli Nikolai. Voimatta
ratkaista itsekseen tätä kysymystä hän katsahti vielä kerran vaimonsa
kärsiviin, rakastaviin kasvoihin ja samassa hän käsitti, että hänen
vaimonsa oli oikeassa ja että hän on kauan aikaa tehnyt pahoin omalle
itselleenkin.

-- Maria, sanoi hän hiljaa vaimonsa luo astuen, -- sitä ei tule enää
koskaan tapahtumaan, sen lupaan. Ei koskaan, -- lisäsi hän väräjävin
äänin kuin poika, joka pyytää anteeksi.

Kyynelvirta valui kreivitär Marian silmistä entistä herkemmin. Hän
tarttui miehensä käteen ja suuteli sitä.

-- Nicolas, milloin sinä olet särkenyt sormuksesi? -- kysyi kreivitär
puheen ainetta muuttaakseen katsellessaan miehensä sormessa olevaan
sormukseen, jossa oli Laokoonin pään kuva.

-- Äsken, siitähän se sekin. Ah, Maria, älä puhu siitä enää. -- Hän
tulistui taas. -- Vakuutan sinulle kunniasanallani, ettei niin tule
enää koskaan tapahtumaan. Ja olkoon tämä minulle ainaisena varotuksena,
-- sanoi hän särkynyttä sormusta osottaen.

Tästä saakka alkoi Nikolai joka kerran, kun hän voutien ja
työnjohtajain kanssa puhellessaan tunsi veren syöksyvän päähänsä ja
käsiensä alkavan kouristua nyrkkiin, pyöritellä särkynyttä sormusta
sormessaan ja hän laski katseensa maahan sen henkilön edessä, joka oli
pannut hänen sappensa kuohumaan. Sittenkin joutui hän parisen kertaa
vuodessa suunniltaan, mutta hän tunnusti joka kerran vaimonsa luo
tultuaan tälle tekonsa ja teki lupauksen, että nyt se tapahtui
viimeisen kerran.

-- Maria, varmaankin sinä halveksit minua, -- puheli Nikolai
vaimolleen, -- ja ansiosta se onkin.

-- Poistu, poistu sinä heti, jos tunnet itsesi kykenemättömäksi
hillitsemään itseäsi, -- vastasi tähän kreivitär Maria surullisesti,
koettaen lohduttaa miestään.

Läänin aatelin keskuudessa kunnioitettiin Nikolaita, mutta hänestä ei
pidetty. Aatelin harrastukset eivät kiinnittäneet hänen mieltään. Ja
tämän vuoksi pitivät jotkut häntä ylpeänä, muutamat -- tyhmänä. Hänen
koko kesänsä, kevätkylvöstä syyskorjuuseen saakka, hupeni
talousaskareihin. Syksyisin hän taas painui yhtä vakavan toimeliaana,
kuin hän oli työskennellyt taloustoimissa, metsästykseensä ja matkusti
kuukauden, parin päiviksi etäisille metsästysmaille. Talvisin hän ajeli
asioilla naapurikylissä tai lueskeli kirjoja, etupäässä historiallisia,
joita hän joka vuosi osti määrätyllä summalla. Hän tahtoi hankkia,
kuten hän sanoi, itselleen vakavasisältöisen kirjaston ja otti
päämääräkseen lukea kaikki ostamansa kirjat. Hän istua kökötti
arvokkaan näköisenä kabinetissaan näitä kirjojaan lukemassa, jonka hän
alussa oli ottanut velvollisuudekseen, vaan joka sittemmin muuttui
varsinaiseksi työksi, joka tuotti hänelle erityistä nautintoa ja
synnytti häneen käsityksen siitä, että hän tosiaankin tekee vakavaa
työtä. Asiamatkoja lukuun ottamatta hän vietti enimmän osan talvea
kotona perheensä keskuudessa ja seurasi pienimpiäkin yksityiskohtia
myöten vaimonsa ja lastensa välistä elämää. Vaimoonsa hän kiintyi yhä
enemmän ja enemmän ja löysi joka päivä uusia kätköjä hänen rikkaasta
sydämen elämästään.

Sonja oli asunut perheessä Nikolain häistä pitäen. Nikolai oli kertonut
itseään soimaten ja Sonjaa kiittäen jo kappaleen ennen naimistaan
vaimolleen kaikki, mitä heidän välillään oli ollut ja hän oli pyytänyt
ruhtinatar Mariaa kohtelemaan serkkuaan huomaavasti ja hellästi.
Kreivitär Maria tunsi täydellisesti, että hänen miehensä ja että hän
itsekin oli tehnyt pahoin Sonjalle. Hän ajatteli, että hänen
rikkautensa oli vaikuttanut Nikolain valintaan, hän ei voinut syyttää
Sonjaa mistään ja tahtoi rakastaa häntä, mutta hän ei voinut rakastaa,
vaan päinvastoin huomasi usein piilevän sydämessään Sonjaa kohtaan
katkeria tunteita, joita hän ei voinut karkottaa.

Kerran hän keskusteli ystävänsä Natashan kanssa Sonjasta ja omasta
vääryydestään häntä kohtaan.

-- Kuulehan, -- sanoi Natasha, -- sinähän olet lukenut paljo raamattua,
siellä on eräs kohta suoraan Sonjasta.

-- Mikä kohta? -- kysyi kreivitär Maria ihmetellen.

-- "Jolla paljo on, hänelle annetaan, mutta jolla vähän on, häneltä
otetaan sekin pois", etkö muista? Hän on se, jolla on vähän. Miksi,
sitä en tiedä. Hänessä ei luultavasti ole itsekkyyttä. Häneltä otetaan
ja on otettu pois kaikki. Minun on häntä toisinaan hyvin sääli. Ennen
toivoin minä kaikesta sydämestäni, että Nicolas olisi nainut hänet,
mutta minä olen aina ikään kuin aavistanut, ettei niin tule käymään.
Hän on _neuvoton_ niin kuin eräät kukat. Toisinaan on minun häntä
sääli, vaan toisinaan ajattelen, ettei hän tunne kohtaloaan niin, kuin
me tuntisimme hänen sijassaan.

Ja vaikka kreivitär Maria selitti Natashalle, että nuo raamatun sanat
olivat käsitettävät toisin, hyväksyi hän Natashan selityksen silloin,
kun Sonja oli hänen silmiensä edessä. Todellisuudessa näyttikin siltä,
ettei Sonjaa ollenkaan painanut hänen kohtalonsa ja että hän
täydellisesti mukautui _neuvottomana_ kutsumukseensa. Tuntui
siltä, että hänestä oli rakkaampi koko perhe kuin sen eri jäsenet. Hän
oli samoin kuin kissa kiintynyt taloon eikä ihmisiin. Hän hoiti ja
palveli vanhaa kreivitärtä, leikki ja puuhaili lasten kanssa ja oli
aina valmis toimittamaan niitä pieniä askareita, jotka olivat hänelle
omiaan, mutta kaikki tämä otettiin vastaan liian laimealla
kiitollisuudella...

Lisijagorin kartano oli rakennettu uudestaan, mutta aivan toiseen
asuun, kuin mitä se oli ollut vanhan ruhtinaan eläessä.

Ne rakennukset, jotka oli pantu alulle puutteen aikana, olivat liiankin
yksinkertaiset. Suuri kivijalkarakennus oli puusta ja kalkittu vain
sisäpuolelta. Avarassa rakennuksessa, jonka lautalattiat olivat
maalaamattomat, oli huonekaluina mitä yksinkertaisimpia, kovia
divaneja, nojatuoleja, pöytiä ja tuoleja, jotka omat puusepät olivat
kyhänneet oman metsän koivuista. Kartano oli avara, siinä oli huoneita
palvelusväkeä varten ja osastoja vieraille. Rostovien ja Bolkonskien
sukulaiset saapuivat toisinaan perheineen vierailemaan Lisijagoriin
kuusillatoista hevosillaan ja kymmenine palvelijoineen ja viipyivät
näillä käynneillään kuukausmääriä. Sitä paitsi kävi neljä kertaa
vuodessa isäntäväen syntymä- ja nimipäivänä satakunta henkeä vieraita,
jotka viipyivät päivän tai pari. Muuna aikana vuodesta sujui elämä
yhtenäisen tasaista latuaan jokapäiväisessä aherruksessa, juotiin
teetä, syötiin aamiaista, päivällistä ja illallista oman kodin eväistä.




IX.


Oli Nikolain päivän aatto, 5 p. joulukuuta 1820. Tänä vuonna oli
Natasha tullut syyskesästä vierailemaan lapsineen ja miehineen
veljeläänsä. Pierre oli kuitenkin matkustanut asioilleen Pietariin
kolmeksi viikoksi, kuten hän oli lähtiessään sanonut, mutta hän oli
viipynyt siellä jo seitsemättä viikkoa. Hänen tuloaan odotettiin nyt
joka hetki.

5 p:nä joulukuuta vieraili Rostovilaisilla paitsi Besuhovin perhettä
myöskin Nikolain vanha ystävä, virkaeron saanut vanha kenraali Vasili
Fedorovitsh Denisof.

Nikolai tiesi, että seuraavana päivänä, juhlapäivänä, jolloin
vieraiden piti tulla, hänen on riisuttava tatarilainen nahkatakkinsa,
pukeuduttava pyhäpukuun, suippokärkisiin kapeisiin saappaihin, käytävä
uudessa rakentamassaan kirkossa ja sitte otettava vastaan onnitteluja,
tarjottava vieraille suunavausta ja puhuttava aatelin vaalista ja
vuodentulosta, mutta aattopäivän hän katsoi olevansa oikeutettu
viettämään arkipäiväisesti. Aamupuolella tarkasti Nikolai Rjasanin
kylän vanhimmalla tulleet laskut, jotka koskivat hänen vaimonsa
veljenpojan maatilan asioita, kirjotti kaksi kirjettä ja kävi navetassa
ja tallissa. Annettuaan vielä määräyksiä huomisen päivän varalta,
jolloin keisarillisen juhlapäivän johdosta oli odotettavissa yleistä
juopottelua, hän tuli päivälliselle ja ehtimättä puhella mitään kahden
kesken vaimonsa kanssa istuutui pitkään, kahdellekymmenelle hengelle
varattuun pöytään, jonka viereen koko kotiväki oli keräytynyt. Pöydässä
oli Nikolain äiti, tämän kanssa asuva mummo Bjelova, vaimo, kolme
lasta, kotiopettaja, kotiopettajatar, vaimon veljenpoika opettajineen,
Sonja, Denisof, Natasha, tämän kolme lasta, ukko Mihail Ivanitsh ja
ruhtinaan arkkitehti, joka eleli omia aikojaan Lisijagorissa.

Kreivitär Maria istui pöydän toisessa päässä. Niin pian kun Nikolai oli
istuutunut tuolilleen, oivalsi hänen vaimonsa siitä tavasta, jolla
Nikolai otettuaan käteensä ruokaliinan siirsi nopeasti syrjemmä
edessään olevan juomalasin ja ryypyn, ettei Nikolai ollut hyvällä
tuulella, kuten joskus ennenkin oli tapahtunut varsinkin ennen
liemen pöytään tuomista ja kun hän oli tullut pöytään suoraan
ulkoaskareiltaan. Kreivitär Maria tunsi hyvin hyvästi tämän miehensä
tuulen ja silloin kun hänellä itsellään ei ollut mitään mielessä,
odotti hän levollisesti, kunnes Nikolai oli syönyt liemen, alkoi sitte
vasta puhella hänen kanssaan ja hän sai hänet tunnustamaan, että hän
oli ollut suotta syyttä huonolla tuulella. Tänään unohti kreivitär
Maria kokonaan tämän tapansa. Hänestä tuntui katkeralta, että Nikolai
on hänelle syyttä vihoissaan ja hän tunsi olevansa onneton. Hän kysyi
mieheltään, missä tämä oli ollut. Nikolai vastasi. Hän kysyi vielä,
olivatko talon asiat niin kuin olla piti. Nikolai rypisti kasvojaan,
sillä hänen vaimonsa ääni tuntui hänestä luonnottomalla, ja hän vastasi
parilla sanalla.

"Johan sen arvasinkin", ajatteli kreivitär Maria, "ja mistä hän on
minulle vihoissaan?" Äänen sävystä, joka kuulosti Nikolain
vastauksista, huomasi kreivitär Maria äreyttä itseään kohtaan ja halua
lopettaa keskustelu. Vaikka kreivitär Maria huomasikin, etteivät hänen
kysymyksensä olleet paikallaan, ei hän kuitenkaan voinut olla tekemättä
vielä muutamia kysymyksiä.

Denisof sai aikaan, että keskustelu tuohtui kohta yleiseksi ja
vilkkaaksi, mutta kreivitär Maria ja Nikolai eivät puhuneet mitään
keskenään. Kun oli noustu pöydästä ja mentiin kiittämään vanhaa
kreivitärtä, suuteli kreivitär Maria miestään ja kysyi, miksi hän oli
hänelle vihoissaan.

-- Sinulla on aina kummallisia ajatuksia, enhän ole sinne päinkään, --
vastasi Nikolai.

Mutta sana _aina_ vastasi kreivitär Marialle: "olen kyllä
vihainen, mutt'en sano sitä."

Nikolai eli vaimoineen niin hyvässä sovussa, ettei Sonja eikä vanha
kreivitär löytäneet edes tekosyytä moitteeseen, vaikka he
mustasukkaisuudesta halusivatkin viritellä eripuraisuutta heidän
välilleen. Toisinaan ja nimenomaan kaikista onnellisimpien aikojen
jälkeen valtasi heidät yht'äkkiä vieraantumisen ja vastenmielisyyden
tunne, joka ilmestyi useimmiten kreivitär Marian raskauden aikana. Ja
nyt oli parhaillaan tämä aika.

-- No, _messieurs et mesdames_, -- sanoi Nikolai kovalla äänellä
ja ikään kuin iloisesti (kreivitär Mariasta tuntui tämä hänen
tahalliselta loukkaukseltaan). -- Minä olen jo kuudelta jalkeilla.
Huomenna taas huollaan, vaan nyt on mentävä levolle.

Ja virkkamatta enää mitään vaimolleen hän meni pieneen divanihuoneeseen
ja kävi nukkumaan divanille.

"Näinhän se on aina", ajatteli kreivitär Maria. "Kaikkien muiden kanssa
puhelee, mutta minun kanssani ei. Kyllä, kyllä näen, että olen hänestä
vastenmielinen. Varsinkin tässä tilassa." Hän katsahti paisuneeseen
vatsaansa ja tarkasti peilissä kelmeän kalpeita, kuihtuneita kasvojaan
ja silmiään, jotka näyttivät suuremmilta kuin koskaan muulloin.

Ja kaikki tuntui hänestä tuskalliselta: Denisovin hälisevä ääni ja
naurun hohotus, Natashan puhe ja varsinkin se katse, jonka Sonja häneen
pikimmältä loi.

Sonja oli aina ensimäinen, jonka kreivitär Maria valitsi kiukkunsa
aiheeksi.

Istuttuaan jonkun aikaa vieraiden parissa ymmärtämättä mitään, mitä
nämä tarinoivat, poistui kreivitär Maria lasten huoneeseen.

Lapset istuivat tuoleilla ja ajaa köröttivät Moskovaan. Hän istui
leikkimään heidän kanssaan, mutta Nikolai ja tämän aiheeton nurjuus
eivät antaneet hetkeksikään rauhaa hänen ajatuksilleen. Hän nousi ylös
ja läksi menemään vaivaloisesti varpaillaan hiipien pieneen
divanihuoneeseen.

"Ehkä hän ei vielä nuku, meidän täytyy selvittää asia", ajatteli hän.
Andrjusha, vanhin poika, läksi äitiään matkien varpaillaan hänen
jälestään. Kreivitär Maria ei huomannut häntä.

-- _Chère Marie, il dort, je crois; il est si fatigué_,[130] --
sanoi (kuten kreivittärestä tuntui) hänelle suuressa divanihuoneessa
Sonja, joka myötäänsä osui hänen tielleen. -- Andrjusha ei saisi häntä
hereille.

Kreivitär katsahti taakseen, huomasi Andrjushan, tunsi että Sonja oli
oikeassa, tulistui juuri siitä ja oli sanomaisillaan jonkun
kovasydämisen sanan, mutta sai vaivoin itsensä hillityksi. Mitään
virkkamatta ja ollakseen vähääkään välittämättä Sonjasta hän viittasi
pojalleen kädellään, jotta tämä olisi ollut hiljaa, mutta kuitenkin
tullut hänen perästään ja meni ovelle. Sonja poistui eräästä toisesta
ovesta. Huoneesta, jossa Nikolai makasi, kuului tämän tasaista ja
kreivitär Marialle pienimpiinkin yksityiskohtiin saakka tuttua
hengitystä. Kuunnellessaan tätä hengitystä oli hän näkevinään
silmissään Nikolain sileän, kauniin otsan, viikset ja koko kasvot,
joita hän monesti ja kauan oli katsellut yön hiljaisuudessa Nikolain
nukkuessa. Nikolai liikahti yht'äkkiä ja kuorsahti. Samassa
silmänräpäyksessä huusi Andrjusha oven takaa:

-- Pappa, mamma seisoo täällä!

Kreivitär Maria kalpeni pelästyksestä ja rupesi viittomaan pojalleen.
Poika vaikeni ja hetkisen kesti tuskallista äänettömyyttä. Kreivitär
tiesi, miten vihainen Nikolai oli, jos hänet herätettiin kesken unta.
Samassa kuului huoneesta uusi kuorsahdus, kääntelemistä ja Nikolain
tyytymätön ääni:

-- Ei anneta hetkenkään rauhaa. Maria, sinäkö siellä? Miksi toit hänet
tänne?

-- Minä tulin vain katsomaan, en nähnyt ... suo anteeksi...

Nikolai yski ja vaikeni. Kreivitär Maria poistui ovelta ja vei pojan
lasten huoneeseen. Viiden minuutin kuluttua juoksi kolmivuotinen,
tummasilmäinen pikku Natasha, isän lemmikki, joka oli kuullut
veljeltään, että isä nukkuu ja äiti on divanihuoneessa, äidin
huomaamatta isän luo. Tummasilmäinen tytön tyllerö avasi rohkeasti
narisevan oven, astua paapersi pontevin töppösjalka-askelin divanin
viereen ja huomattuaan, että isä makasi selin häneen, hän kurottihe
varpaisilleen ja suuteli isän kättä, joka näkyi pään alta. Nikolai
käännähti hellä hymy kasvoilla.

-- Natasha, Natasha! -- kuului kynnykseltä kreivitär Marian pelokas
supatus. -- Pappa tahtoo maata.

-- Ei, äiti, ei hän tahdo maata, -- vastasi pikku Natasha terhakasti.
-- Hän nauraa.

Nikolai laski jalkansa maahan, nousi ylös ja otti tytön syliinsä.

-- Tule sisään, Masha, -- sanoi hän vaimolleen.

Kreivitär Maria astui huoneeseen ja istuutui miehensä viereen.

-- En nähnyt ensinkään, että poika juoksi perästäni, -- sanoi kreivitär
Maria arasti.

Nikolai piti toisella kädellään tyttöä, katsahti vaimoonsa ja nähtyään
tämän kasvoilla murheellisen leiman, hän tarttui toisella kädellään
vaimonsa vyötäisiin ja suuteli hänen hiuksiaan.

-- Saako suudella äitiä? -- kysyi hän Natashalta.

Natashan suu vetäytyi nauruun.

-- Vielä! -- virkkoi tyttö käskevin kädenliikkein osottaen paikkaa,
johon Nikolai oli suudellut äitiä.

-- En tiedä, miksi luulet minun olevan äreissäni, -- sanoi Nikolai
vastaten kysymykseen, jonka hän arvasi piilevän vaimonsa mielessä.

-- Sinä et voi aavistaa, miten onneton ja apea olen silloin, kun sinä
olet tuollainen. Minusta tuntuu...

-- Maria, älä puhu tyhmyyksiä. Kuinka sinä kehtaatkaan? -- sanoi
Nikolai iloisesti.

-- Minusta tuntuu, ettet sinä voi rakastaa minua, että minä olen näin
ruma ... ja aina ... vaan nyt tässä ti...

-- Ah, kuinka lapsellinen sinä olet! Rakas on aina kaunis, vaan kaunis
ei aina rakas. Malvinaa ja muita semmoisia rakastetaan kauneuden
vuoksi, mutta rakastanko minä vaimoani. En rakasta, vaan se on jotain
semmoista, jota en oikein osaa sanoa. Ilman sinua ja silloin kun sattuu
jotain välillemme niin kuin nytkin, olen minä kuin mennyttä miestä enkä
kykene mihinkään. Rakastanko minä esimerkiksi sormeani? En, mutta
koetappas leikata se pois.

-- Enhän minä sitä tarkotakaan, kyllä minä ymmärrän. Sinä et siis ole
minulle vihoissasi.

-- Olen kauhean vihoissani, -- vastasi Nikolai naurusuin, nousi ylös,
kohensi hiuksiaan ja rupesi kävelemään huoneessa.

-- Tiedätkö, Maria, mitä olen ajatellut? -- alkoi hän, kun sovinto oli
tehty, ajatella ääneen vaimonsa kuullen.

Hän ei välittänyt siitä, oliko vaimo valmis kuuntelemaan, sillä se oli
hänestä samantekevä. Sillä kun ajatus iski hänen mieleensä, piti sen
iskeä vaimonkin mieleen. Ja hän kertoi vaimolleen aikeestaan saada
Pierre jäämään heidän luokseen kevääseen saakka.

Kreivitär Maria kuunteli mitä Nikolai sanoi, teki sen johdosta
huomautuksia ja alkoi sitte hänkin puolestaan ajatella ääneen. Hänen
ajatuksensa koskivat lapsia.

-- Noin aikaseen tulee näkyviin nainen, -- sanoi kreivitär Maria
ranskaksi osottaen pikku Natashaa. -- Te syytätte meitä naisia
epäjohdonmukaisuudesta. Mutta eikö hän tuossa ole johdonmukainen! Kun
minä sanoin, että pappa tahtoo nukkua, sanoi hän että pappa nauraa. Ja
hän oli oikeassa, -- virkkoi kreivitär Maria onnen hymy kasvoilla.

-- Niin on, niin on!

Ja Nikolai kohotti tytön voimakkailla käsillään korkealle ilmaan, pani
olkapäilleen, tarttui jalkapuoliin ja rupesi kantamaan pitkin huonetta.

-- Tiedätkö, että sinä voit tehdä väärin rakastaessasi häntä liian
paljon, -- supatti kreivitär Maria ranskaksi.

-- Minkäs sille mahtaa... Koetan olla näyttämättä...

Tällöin kuului eteisestä ääniä ja askeleita, jotka kuulostivat vieraan
tulolta.

-- Joku on tullut.

-- Olen varma, että se on Pierre. Minä menen katsomaan, -- sanoi
kreivitär Maria ja poistui huoneesta.

Hänen mentyään uskalsi Nikolai juoksuttaa nelistämällä tyttöä ympäri
huonetta. Kun häntä viimein rupesi hengästyttämään, sieppasi hän
nauravan tytön nopeasti syliinsä ja puristi häntä rintaansa vasten.
Telmintä johti hänen mieleensä tanssin ja katsoessaan pikku Natashan
onnellisiin, viattomiin, pyöreihin kasvoihin hän ajatteli, minkälainen
mahtaa tyttönen olla silloin, kun hän vanhana ukkona vie hänet pitoihin
ja laskee hänen kanssaan masurkkaa, kuten aikoinaan hänen isävainajansa
oli tanssinut tyttärineen "Daniel Cooperia".

-- Hän se on, hän se on, Nicolas, -- ilmotti kreivitär Maria muutaman
hetken kuluttua palattuaan huoneeseen. -- Kylläpä virkosi Natasha.
Olisitpa nähnyt hänen riemastuksensa ja minkä ripin Pierre heti sai
viipymisestään. Lähdetään nyt sukkelaan! Erotkaa toki, veikkoset, --
käski hän hymyillen katsoessaan pikku Natashaan, joka oli
kapristautunut kiinni isäänsä.

Nikolai läksi huoneesta tyttöä taluttaen. Kreivitär Maria jäi
huoneeseen.

"En koskaan, en koskaan olisi uskonut", supatti hän itsekseen, "että
näin onnellinen voisin olla". Hänen kasvoistaan paistoi säteilevä hymy,
mutta samalla hänen rinnastaan kohahti huokaus ja hiljaisen murheen
tumma säde nousi hänen katseensa syvyyteen. Oli, kuin olisi sen onnen
rinnalla, joka nyt täytti hänen sydämensä, ollut olemassa toinen, tässä
elämässä saavuttamaton onni, joka väkisin välkähti hänen mieleensä tänä
hetkenä.




X.


Natasha oli mennyt naimisiin kevättalvesta vuonna 1813 ja vuonna 1820
oli hänellä jo kolme tyttöä ja yksi poika, jota hän oli toivonut ja
jota hän itse imetti. Hän oli lihonut ja levennyt niin reheväksi, että
tätä voimakasta naista oli vaikea tuntea entiseksi hoikaksi, solakaksi
Natashaksi. Hänen kasvoilleen oli valautunut tyynen pehmeyden ja
selväpiirteisyyden leima. Niiltä oli kadonnut entinen, myötäänsä
säkenöivä vilkkauden tuli, joka ennen oli muodostanut hänen olentonsa
sulon. Nyt oli näkyvissä ainoastaan kasvot ja ruumis, vaan sielua ei
ollenkaan. Oli näkyvissä ainoastaan voimakas, kaunis, hedelmällinen
naaras. Hyvin harvoin syttyi häneen enää entinen tuli. Tämä tapahtui
vain silloin, kun hänen miehensä palasi matkoilta, kuten nytkin, kun
lapsi alkoi kostua taudistaan tai kun hän kreivitär Marian kanssa
muisteli ruhtinas Andreita (miehensä kanssa hän ei koskaan puhellut
ruhtinas Andreista, koska hän luuli miehensä olevan mustasukkaisen
ruhtinaan muiston tähden) ja hyvin harvoin silloin, kun jokin
satunnainen seikka houkutteli hänet laulamaan, jonka hän naimisiin
mentyään oli kokonaan unohtanut. Ja näinä harvoina hetkinä, jolloin
entinen tuli taas syttyi hänen kauniiksi kehittyneessä ruumiissaan, oli
hän vielä viehättävämpi kuin ennen.

Naimisistaan lähtien oli Natasha asunut miehineen Moskovassa,
Pietarissa, maatilalla Moskovan läänissä ja äitinsä s.o. Nikolain
luona. Seuroissa näyttäytyi nuori kreivitär Besuhova hyvin harvoin ja
ne, jotka olivat häntä seurapiireissä nähneet, eivät saaneet hänestä
mieleistään käsitystä. Hän ei ollut viehättävä eikä rakastettava.
Seikka ei kuitenkaan ollut se, että Natasha olisi rakastanut
yksinäisyyttä (hän ei tiennyt, rakastiko hän vai ei, hänestä melkein
tuntui, ettei hän rakastanut), mutta kantaessaan, synnyttäessään ja
imettäessään lapsiaan ja ottaessaan joka hetki osaa miehensä elämään
hän ei voinut tyydyttää näitä tarpeita muuten kuin kieltäytymällä muun
maailman yhteydestä. Kaikki ne, jotka olivat tunteneet Natashan ennen
hänen naimisiaan, ihmettelivät hänessä tapahtunutta muutosta jonain
eriskummallisena seikkana. Yksistään vanha kreivitär, joka äidillisen
vaistonsa avulla käsitti, että kaikki Natashan mielijohteet aiheutuivat
vain tarpeesta omistaa perhe, omistaa mies, kuten hän Otradnojessa oli
sanonut enemmän tosissaan kuin leikillään, ihmetteli niiden ihmettelyä,
jotka eivät ymmärtäneet Natashaa, ja sanoi moneen kertaan olleensa aina
siinä käsityksessä, että Natashasta tulee mallikelpoinen puoliso ja
äiti.

-- Se vain on tyhmää, että hän menee rakkaudessaan miestään ja lapsiaan
kohtaan liiallisuuksiin, -- lisäsi vanha kreivitär.

Natasha ei noudattanut sitä kultaista sääntöä, jota viisaat ihmiset,
varsinkin ranskalaiset, saarnaavat, ettei neidon miehelään mentyään ole
heittäydyttävä leväperäiseksi eikä luovuttava lahjoistaan, vaan on
pidettävä ulkomuodostaan suurempaa huolta kuin neitoaikanaan ja
kiehdottava miestään samalla tavalla, kuin hän kiehtoi häntä ennen
avioliittoa. Natasha sitävastoin luopui heti kaikista ihastuttavista
ominaisuuksistaan, joista varsinkin yhdellä, laululla, oli ollut
tavaton viehätysvoima. Ja hän hylkäsi tämän juuri siksi, että se oli
ollut voimakas. Natasha ei välittänyt käytöksestään, ei puheensa
siroudesta, ei siitä, että olisi esiintynyt miehelleen edullisimmalla
tavalla, ei ulkoasustaan, eikä siitä, että hän kiusasi miestään
vaateliaisuudellaan. Hän menetteli kaikessa vastoin näitä sääntöjä.
Hänestä tuntui, että ne ihastuskeinot, joita vaisto ennen oli opettanut
häntä käyttämään, olisivat nyt näyttäneet hassuilta hänen miehensä
silmissä, jolle hän ensi hetkestä oli antautunut kokonaan s.o. koko
sieluineen, josta ei jäänyt pienintäkään sopukkaa salaan mieheltä.
Hänestä tuntui, ettei se side, joka yhdisti hänet hänen mieheensä,
pysynyt niiden tunteiden varassa, jotka olivat miehen kammitsoineet
häneen, vaan pysyi jonkun muun, selittämättömän, mutta lujan varassa
niin kuin se side, joka yhdisti hänen oman sielunsa ruumiiseen.

Tukan kähertäminen, vannehameisiin pukeutuminen ja romanssien
laulaminen oman miehensä kiehtomiseksi olisi tuntunut hänestä yhtä
oudolta kuin itsensä koristeleminen omaa tyydytystään varten. Itsensä
koristeleminen muiden miellyttämistä varten olisi ehkä ollut hänestä
mieleistäkin, mutta siihen ei ollut aikaa. Suurin syy siihen, miksi hän
ei välittänyt laulamisesta, pukeutumisestaan eikä sanojensa
punnitsemisesta, oli kuitenkin se, ettei hän mitenkään joutanut
uhraamaan näihin aikaansa.

On tunnettua, että ihminen on taipuvainen syventymään kokonaan yhteen
elämäntehtävään, näyttipä se miten vähäpätöiseltä tahansa. Niinikään on
selvää, ettei ole niin vähäpätöistä tehtävää, joka, kun siihen
keskittyy koko huomio, ei kasvaisi loppumattomiin.

Se tehtävä, johon Natasha oli täydellisesti syventynyt, oli perhe, s.o.
mies, jota oli pidettävä niin, että hän olisi jakamattomasti kuulunut
vaimolleen ja kodilleen, ja lapset, joita piti kantaa, synnyttää,
imettää ja kasvattaa.

Ja kuta enemmän hän koko sieluineen ja koko olentoineen syventyi
tehtäväänsä, sen suuremmaksi kasvoi tuo tehtävä hänen huomionsa alla ja
sen heikommilta ja mitättömämmiltä tuntuivat hänestä hänen voimansa,
niin että vaikka hän uhrasi ne kaikki yhteen asiaan, ei hän kuitenkaan
ehtinyt suorittaa kaikkea sitä, mikä hänestä tuntui tarpeelliselta.

Puheet ja arvostelut naisen oikeuksista, puolisoiden keskinäisistä
suhteista, heidän vapaudestaan ja oikeuksistaan olivat tällöin aivan
samallaisia kuin nytkin, vaikkei niitä vielä sanottukaan
_kysymyksiksi_. Nämä kysymykset eivät askaroittaneet Natashaa
vähän vähää eikä hän edes ymmärtänyt niistä hituistakaan.

Nämä kysymykset olivat olemassa silloin niin kuin nytkin ainoastaan
niitä varten, joiden mielestä avioliitto s.o. yksistään sen alku eikä
koko sen merkitys, joka sisältyy perheeseen, on pelkästään nautintoa,
jota puolisot saavat toisiltaan.

Tämmöiset ajatukset ja nykyiset kysymykset, jotka ovat samaa laatua
kuin kysymykset siitä, miten ateriasta voisi nauttia mahdollisimman
paljon, eivät olleet olemassa silloin enemmän kuin nytkään niitä
varten, joista aterian tarkotuksena on ravinnon saaminen ja puolisoiden
tarkotuksena perhe.

Jos aterian tarkotuksena on ruumiin ravitseminen, niin se, joka syö
samalla kertaa kaksi ateriaa, saavuttanee siitä suurenkin nautinnon,
mutta tarkotusta hän ei saavuta, sillä kahta ateriaa ei vatsa voi
sulattaa.

Jos avioliiton tarkotuksena on perhe, niin se, jonka mieli tekee saada
monta vaimoa tai miestä, nauttinee siitä paljonkin, mutta missään
tapauksessa ei hän saa perhettä. Jos siis aterian tarkotuksena on
ravitseminen ja avioliiton tarkotuksena perhe, niin koko tämä kysymys
on ratkaistavissa vain siten, ettei ole syötävä enempää kuin minkä
vatsa jaksaa sulattaa eikä omistettava useampaa miestä eikä naista kuin
mikä on tarpeen perhettä varten eli siis yksi vaimo ja yksi mies.
Natasha tarvitsi miehen. Mies annettiin hänelle. Ja mies antoi hänelle
perheen. Muuta, parempaa miestä ei Natasha ollenkaan kaivannut, ja kun
hän oli uhrannut kaikki sielunvoimansa tuon miehensä ja perheensä
palvelukseen, ei hän myöskään voinut kuvitella mielessään eikä nähnyt
mitään etuakaan kuvitella, miten olisi silloin, jos olisi toisin.

Kun Natasha ei yleensä pitänyt seurasta, oli hänestä sukulaisten,
kreivitär Marian, veljen, äidin ja Sonjan seura sitä rakkaampi. Hän
piti semmoisten ihmisten seurasta, joiden luo hän voi tulla hampsia
lasten kamarista pitkin askelin, tukka hajallaan ja aamuviitassa ja
näyttää iloisin mielin kapalovyötä, jossa vihreän tahran sijasta oli
keltainen ja saada kuulla muiden suusta vakuuttava sana, että nyt lapsi
oli koko lailla parantunut.

Natasha oli tullut niin välinpitämättömäksi, että hänen puvuistaan,
tukan kampauksesta, umpimähkäisestä puheesta ja mustasukkaisuudesta, --
sillä hän oli mustasukkainen Sonjalle, kotiopettajattarelle ja
jokaiselle kauniille ja rumalle naiselle, -- laskivat joka päivä pilaa
kaikki hänen läheisensä. Yleisenä mielipiteenä oli, että Pierre oli
vaimonsa tohvelin alla ja näin todella olikin. Jo heidän avioliittonsa
ensi päivinä esitti Natasha vaatimuksensa. Pierre ihmetteli suuresti
tätä hänelle aivan uutta vaimonsa kantaa, joka oli semmoinen, että
jokainen Pierren elämän hetki kuuluu vaimolle ja perheelle. Hän
ihmetteli vaimonsa vaatimuksia, mutta kun niiden houkutusvoima oli
suuri, alistui hän niihin.

Pierren alakynnessä oleminen oli siinä, ettei hän uskaltanut edes
hymyillen puhutella muita naisia, puhumattakaan liehakoimisesta, ei
uskaltanut käydä klubeissa päivällisellä _pelkästään_ ajankuluksi,
ei uskaltanut kuluttaa rahaa mielitekoihin eikä lähteä pitkäaikaisille
matkoille, lukuunottamatta asiatoimituksia, joina Natasha piti miehensä
tieteellisiäkin harrastuksia, joista hän ei kuitenkaan ymmärtänyt
minkään vertaa, mutta joita hän piti hyvin tärkeinä. Kaiken tämän
sijaan oli Pierrellä kotona täydellinen määräämisoikeus ei ainoastaan
oman itsensä, vaan myöskin koko perheen suhteen. Kotonaan asettui
Natasha miehensä orjattareksi ja koko talonväki hiipi varpaillaan,
silloin kun Pierre työskenteli -- luki tai kirjotti kabinetissaan.
Pierren tarvitsi vain vetää näkyviin joku mielijohde ja se, mitä hänen
mielensä teki, täyttyi heti. Hänen tarvitsi vain lausua toivomus, ja
Natasha ehätti heti juoksujalassa panemaan sitä täytäntöön.

Koko taloa johtivat ainoastaan miehen näennäiset käskyt, s.o. Pierren
toivomukset, joita Natasha koetti arvailla. Heidän elämäntapansa,
asuntopaikkansa, tuttavuutensa, Natashan toimet, lasten kasvatus,
sanalla sanoen kaikki järjestettiin Pierren lausuman tahdon mukaisesti,
mutta sen lisäksi koetti Natasha arvata sitäkin, mikä mahdollisesti
olisi voinut käydä ilmi niistä ajatuksista, joita Pierre
jokapäiväisessä puheessa lausui. Ja Natasha arvasi oikein, mikä
milloinkin oli Pierren toivomusten ydin, ja kun hän kerran oli sen
arvannut, pysyi hän siinä lujasti kiinni. Jos Pierre joskus sattui
muuttamaan lausumansa toivomuksen, taisteli Natasha miestään vastaan
tämän omilla aseilla.

Niinpä tapahtui kerran tukalana aikana, joka ainaiseksi painui Pierren
mieleen, että kun Natasha oli synnyttänyt ensimäisen lapsensa, joka oli
heikko ja jolle sen tähden piti vaihtaa kolme eri imettäjää ja Natasha
sairastui epätoivon tuskasta, Pierre rupesi kertomaan vaimolleen
Rousseaun mielipiteitä imettäjien luonnottomuudesta. Kun sitte syntyi
seuraava lapsi ja vanha kreivitär, lääkärit ja itse Pierrekin
vastustivat sen imettämistä oman äidin maidolla, joka seikka siihen
aikaan oli kuulumaton ihme, piti Natasha kuitenkin oman päänsä ja
imetti siitä pitäen itse kaikki lapsensa.

Usein tapahtui, että puolisoiden kesken sukeutui riita, mutta
jälestäpäin huomasi Pierre ilokseen ja ihmeekseen sekä vaimonsa teoissa
että sanoissa juuri sen samaisen oman ajatuksensa, jota vastaan vaimo
oli väittänyt, ja hän huomasi tuon ajatuksen sukeltaneen esiin
puhdistuneena kaikesta siitä tarpeettomasta lisästä, joka siihen oli
tarttunut riidan tuoksinassa.

Seitsenvuotisen avioelämän jälkeen tunsi Pierre tulleensa siihen
varmaan käsitykseen, ettei hän ole huono ihminen ja hän tunsi tämän
siksi, että hän näki itsensä kuvastuneena puolisossaan. Itsessään hän
tunsi hyvän ja huonon olevan toisiinsa sekaantuneena, mutta se, mikä
hänestä kuvastui hänen vaimossaan, oli todellisesti hyvää ja kaikki se,
mikä ei ollut täysihyvää, oli karissut pois. Tämä kuvastuminen ei ollut
syntynyt johdonmukaisen ajattelun avulla, vaan erään toisen,
salaperäisen, välittömän kuvastuksen kautta.




XI.


Pierre oli vieraillut Rostovilaisilla jo kaksi kuukautta, kun hän
eräänä päivänä oli saanut kirjeen ruhtinas Fedorilta, joka kutsui häntä
Pietariin keskustelemaan eräistä tärkeistä kysymyksistä. Nämä
kysymykset koskivat erästä yhdistystä, jonka pääperustajia Pierre oli
ollut.

Kun Natasha, joka luki kaikki miehensä kirjeet, oli lukenut tämän
kirjeen, kehotti hän ensimäisenä miestään matkustamaan Pietariin, niin
raskaalta kuin hänestä tuntuikin miehensä poissaolo. Kaikkia Pierren
aatteellisia harrastuksia piti Natasha äärettömän tärkeinä ja sen
vuoksi hän oli alituisessa pelossa, ettei vain mitenkään olisi ollut
esteeksi tälle miehensä toiminnalle. Pierren aran kysyvään katseeseen
kirjeen lukemisen jälkeen vastasi Natasha pyynnöllä, että hän läksisi
matkalle, mutta ilmottaisi hänelle ajan, jolloin hän palaisi takaisin.
Ja Natasha lupasi hänet matkalle neljäksi viikoksi.

Siitä saakka, kun tämä määräaika kaksi viikkoa sitte oli kulunut
umpeen, oli Natasha ollut ainaisen pelon, surun ja äreyden vallassa.

Denisof, virkaeron saanut kenraali, joka oli tyytymätön asioiden
yleiseen kulkuun ja joka oli kaksi viikkoa sitte saapunut Lisijagoriin,
katseli Natashaa ihmeissään ja suruisin mielin, niin kuin katsellaan
entisen rakkaan henkilön huonoa muotokuvaa. Alakuloinen, ikävöivä
katse, hajamieliset vastaukset ja puheleminen lapsista, siinä kaikki,
mikä oli jäänyt jälelle entisestä tenhottaresta.

Natasha oli koko tämän ajan surumielinen ja äreä varsinkin silloin, kun
hänen äitinsä, veljensä, Sonja tai kreivitär Maria häntä lohduttaakseen
koettivat puolustaa Pierren viipymistä ja keksiä siihen syitä.

-- Tyhmyyttä ja joutavuutta, -- vastasi tavallisesti Natasha, -- ovat
kaikki hänen puuhansa, joista ei ole minkäänlaista hyötyä, ja kaikki
roskayhdistykset, -- sanoi hän niistä samoista asioista, joiden hän
uskoi olevan erinomaisen tärkeitä.

Ja hän meni lasten kamariin imettämään ainoata poikalastaan Petjaa. Ei
kukaan muu osannut kertoa hänelle niin paljon lohduttavaa ja
ymmärrettävää kuin tämä kolmikuukautinen pieni olento levätessään äidin
rinnoilla, jolloin hän tunsi sen suun liikettä ja pikku nenän
tuhisemista. Tämä olento tuntui puhuvan: "sinä olet vihainen,
mustasukkainen ja tahtoisit kostaa hänelle, sinä pelkäät, mutta
tässähän minä olenkin, minä olenkin hän"... Eikä Natasha voinut vastata
mitään, sillä se oli enemmän kuin totta.

Näinä levottomina viikkoina kävi Natasha niin usein tyynnyttelemässä ja
imettämässä lasta, että tämä sai liian paljon ravintoa ja sairastui
siitä. Natasha kauhistui, mutta toisekseen oli se hänelle hyvään
tarpeeseen, sillä lasta hoitaessaan ei levottomuus miehen tähden
rasittanut häntä niin pahasti kuin muuten.

Natasha oli parhaillaan imettämässä, kun portilta kuului Pierren tulon
ääniä. Lapsenhoitaja tuli riemuitsevin kasvoin nopeasti, mutta hiljaa
huoneeseen.

-- Joko tuli? -- kysyi Natasha supattamalla ja uskaltamatta liikahtaa,
jottei olisi herättänyt nukahtanutta lasta.

-- Tuli, rouva kulta, -- supatti lapsenhoitaja.

Veri syöksähti Natashan kasvoille, hänen jalkansa liikahtivat
itsestään, mutta hän ei päässyt nousemaan eikä lähtemään, kun lapsi
samassa raotti silmiään. "Oletko siinä?" tuntui lapsi sanovan ja
maiskautti veltosti suutaan. Natasha irrotti lapsen hellävaroin
rinnasta, hyssytteli hieman, antoi lapsen hoitajalle ja läksi sitte
nopein askelin ovea kohti. Ovella hän kuitenkin pysähtyi ikään kuin
tuntien omantunnon soimausta siitä, että hän iloissaan oli jättänyt
lapsen liian aikaiseen sylistään. Hän katsahti taakseen. Lapsenhoitaja
oli juuri nostamassa lasta kyynärpäät koholla uutimien taa sänkyyn.

-- Menkää vain, menkää vain, rouva kulta, olkaa ihan huoleti, --
supatti lapsenhoitaja tuttavallisesti hymyillen, kuten rouvan ja
lapsenhoitajan kesken oli tullut tavaksi.

Natasha riensi kepein askelin eteiseen.

Denisof, joka piippu hampaissa oli tullut kabinetista salonkiin, näki
nyt vasta ensi kerran oikean Natashan, jonka kasvoilla leimusi
leimuamalla kirkas, läikkyvä, iloinen valo.

-- Jo tuli! -- huudahti Natasha juostessaan Denisoville, joka hänkin
tunsi olevansa iloissaan Pierren tulosta, vaikkei hän Pierrestä pitänyt
juuri ollenkaan.

Eteiseen tultuaan huomasi Natasha kookkaan henkilön riisuvan turkin
vyötä. "Hän, hän! Totisesti hän on tuossa!" ajatteli Natasha, lennähti
vasten Pierreä, kietoi kätensä Pierren kaulaan, painoi hänen päätään
rintaansa vasten, ja työnnettyään sen sitte etemmä, katsahti Pierren
huuraisiin, punottaviin, onnellisiin kasvoihin. "Hän se on, onnellinen,
tyytyväinen"...

Mutta samassa johtui hänen mieleensä odotuksen ikävä kahden viimeisen
viikon varrelta, sädehtivä riemu sammui hänen kasvoiltaan, hän
synkistyi ja yht'äkkiä alkoi Pierrelle tulvia tulvanaan moitteita ja
sisukkaita sanoja. -- Hätäkös sinun on ollut, olet saanut kylläksesi
pitää iloja... Vaan entäs minä? Olisit edes lapsia säälinyt. Pitäisi
imettää, mutta maito pilautui... Petja oli kuolemaisillaan. Mutta sinun
on hauska. Niin, sinun on hauska...

Pierre tiesi, ettei hän ollut syyssä, sillä hänen oli ollut sula
mahdottomuus päästä aikaisemmin, hän tiesi, että vaimon mielenpurkaus
oli sopimaton ja että se asettuu parin minuutin kuluttua, mutta hän
tiesi myöskin, että hänellä itsellään oli hyvä ja iloinen mieli ja se
oli tärkeintä. Hänen mielensä olisi tehnyt naurahtaa, mutta hän ei
uskaltanut edes ajatellakaan sitä. Hän veti kasvonsa surkean ja
pelästyneen näköisiksi ja kallistui kumaraan.

-- En mitenkään voinut, jumaliste. Miten Petja jaksaa?

-- Paljoa paremmin, mennään. Eikö sinua tosiaankaan hävetä. Jos olisit
nähnyt, minkälainen olen ilman sinua, miten tuskailin...

-- Oletko terve?

-- Mennään, mennään, -- hoppusi Natasha laskematta Pierreä käsistään.
He menivät huoneisiinsa.

Kun Nikolai tuli vaimoineen etsimään Pierreä, oli tämä lasten kamarissa
ja piteli leveällä oikealla kämmenellään Petjaa ja nauratteli häntä.
Hänen leveille kasvoilleen oli pysähtänyt tyytyväisyyden iloinen hymy.
Myrsky oli aikoja sitten tauonnut ja Natashan kasvoilla helotti
kirkkaasti säteilevä aurinko, kun hän hellästi katsoi mieheensä ja
lapseen.

-- Ja te saitte kaikki hyvästi selvitetyksi ruhtinas Fedorin kanssa? --
kysyi Natasha.

-- Mainiosti.

-- Katsohan, ja pitää pystyssä (päätä, tarkotti Natasha). Mutta kylläpä
säikytti minut... Näitkö ruhtinatarta? Onko hän todella rakastunut
siihen...

-- Sanoppas muuta...

Tällöin tuli huoneeseen Nikolai ja kreivitär Maria. Pierre kumartui
lapsi sylissä suutelemaan heitä ja vastasi uteluihin. Mutta vaikka
Pierrellä näytti olevan paljonkin kerrottavaa, veti myssypäinen lapsi,
jonka niskat huojahtelivat myötäänsä, koko hänen huomionsa puoleensa.

-- Kuinka suloinen! -- sanoi ruhtinatar Maria katsoessaan lapseen ja
hyväillessään sitä. -- Nicolas, -- sanoi hän miehelleen, -- kuinka sinä
et käsitä näiden suloisimmista suloisimpien hyvyyttä.

-- En voi käsittää -- vastasi Nikolai kylmästi katsoen lapseen. --
Lihakimpale. Lähdetään, Pierre.

-- Hän on kuitenkin hyvin hellä isä, -- sanoi kreivitär Maria miestään
puolustaen, -- mutta vasta kun ne ovat vuoden tai parin vanhoja...

-- Pierre on erinomainen lapsenhoitaja, -- sanoi Natasha, -- hän kehuu,
että hänen kätensäkin on kuin tehty lapsen peräpuolta varten.
Katsokaahan.

-- Ei ollenkaan sitä varten, -- vastasi Pierre ja antoi pojan
lapsenhoitajalle.




XII.


Lisijagorissa, samoin kuin missä muussa oikeassa perheessä tahansa,
asui yhdessä useita kokonaan toisistaan eroavia ryhmiä, jotka sulivat
yhdeksi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, joskin kukin niistä säilytti
oman erikoisen luonteensa. Tapahtuipa talossa mitä tahansa, vaikutti se
kuhunkin ryhmään yhtä iloisesti tai surullisesti, mutta samalla oli
kullakin ryhmällä aivan omat, muista riippumattomat syynsä iloon tai
suruun jonkun tapauksen johdosta.

Pierren tulo oli yksi näitä iloisia, tärkeitä tapauksia ja se vaikutti
kaikkiin samalla tavalla.

Palvelijat, nuo isäntäväen parhaimmat tuomarit, sillä he eivät
arvostele heitä puheiden eivätkä tunteiden ilmauksien, vaan tekojen ja
elämäntapojen mukaan, iloitsivat Pierren tulosta siksi, että he
tietäsivät, ettei kreivi tästä puoleen rupea enää käymään joka päivä
työmailla ja että hän muuttuu iloisemmaksi ja suopeammaksi, ja vielä
siksi, että kaikki saavat runsaita lahjoja juhlapäiväksi.

Lapset ja kotiopettajattaret iloitsivat Besuhovin tulosta siksi, ettei
kukaan muu osannut pitää semmoista iloa kuin hän. Hän yksinään osasi
soittaa sitä hyppyä (ainoa kappale, jonka hän osasi soittaa), jonka
mukaan voi tanssia, kuten hän sanoi, kaikki mahdolliset tanssit, ja
aivan varmaan oli hän tuonut kaikille lahjoja.

Nikolenka, joka nyt oli 15-vuotinen, laiha, ruskeakutrinen,
syväsilmäinen, sairaloinen ja lahjakas poika, ilostui siksi, että setä
Pierre, joksi hän häntä sanoi, oli hänen ihastuksensa ja kiihkeän
kunnioituksensa esine. Kukaan ei ollut herättänyt Nikolenkassa
erityistä rakkautta Pierreä kohtaan, jota hän muuten oli harvoin
nähnytkin. Kreivitär Maria, joka valvoi Nikolenkan kasvatusta, oli
koettanut kaikin voiminsa saada häntä pitämään miehestään yhtä paljon
kuin hän itsekin piti hänestä ja Nikolenka kyllä pitikin enostaan,
mutta halveksuvaan vivahtavan välinpitämättömästi. Pierreä hän
sitävastoin jumaloi. Nikolenka ei tahtonut tulla husariksi eikä Yrjön
ritariksi, kuten hänen enonsa, vaan hän halusi tulla tietorikkaaksi,
ymmärtäväiseksi ja hyväksi, kuten Pierre. Pierren saapuvilla ollessa
oli Nikolenkan kasvoilla aina iloinen välke, ja kun Pierre kääntyi
häntä puhuttelemaan, punastui hän ihastuksesta ja hänen sydämensä
rupesi rajusti lyömään. Jokainen sana, jonka Pierre lausui, syöpyi
hänen mieleensä ja jälestäpäin muisteli hän yhdessä Dessallesin kanssa
ja itsekseenkin Pierren sanoja ja koetteli selittää niiden merkitystä.
Pierren entisyys, hänen kärsimyksensä vuonna 1812 (joista Nikolenka
kuulemiensa mukaan oli luonut itselleen hämärän, runollisen kuvan),
hänen seikkailunsa Moskovassa, Platon Karatajef (josta Nikolenka oli
kuullut itseltään Pierreitä), hänen rakkautensa Natashaan (johon
myöskin Nikolenka oli erityisesti kiintynyt) ja varsinkin hänen
ystävyytensä isään, jota Nikolenka ei muistanut, nostivat Pierren hänen
silmissään jumalalliseksi sankariksi.

Katkonaisista puheista Nikolenkan isästä ja Natashasta, siitä
mielenliikutuksesta, jolla Pierre puhui vainajasta ja siitä arasta,
hellästä, hartaudesta, jolla Natasha muisteli vainajaa, aavisti poika,
jonka sydämessä rakkauden idut olivat alkaneet versoa, että hänen
isänsä oli rakastanut Natashaa ja testamentannut hänet kuolinhetkellään
ystävälleen. Isä taas, jota Nikolenka ei muistanut, kajasti hänelle
jumaluutena, jota mielikuvitus ei pystynyt hahmoittamaan ja jota
ajatellessa sydäntä kouristi tuskan ja riemun väkevä tunne.

Vieraat iloitsivat Pierren tulosta siksi, että hän oli mies, joka osasi
virittää eloa ja yhteishenkeä mihin seuraan tahansa.

Aikuinen kotiväki, vaimosta puhumattakaan, oli iloissaan siitä, että
oli palannut takasin ystävä, jonka turvin oli kepeää ja rauhallista
elää.

Vanhat naiset olivat iloissaan lahjoista, joita hän antaisi ja
varsinkin siitä, että Natasha virkistyy uudeksi ihmiseksi.

Pierre käsitti kaikkien näiden ryhmien erilaiset tunteet ja hän
jouduttautui antamaan kullekin odotetut tuomiset.

Pierre, joka oli mitä hajamielisin ja huolimattomin ihminen, oli tällä
kertaa ostanut kaikki, mitä Natasha oli muistilistaan merkinnyt.
Avioliittonsa alkuaikoina oli Pierre oudoksunut vaimonsa vaatimusta
ostaa mitään unohtamatta kaikki, mitä hän oli ottanut ostettavakseen,
ja sitte oli häntä suuresti ihmetyttänyt se seikka, että Natasha oli
aina kovasti katkeroitunut, kun hän ensi alussa oli unohtanut kaikki.
Sittemmin hän tottui paljoa huolellisemmaksi. Kun hän tiesi, ettei
Natasha tahtonut mitään itselleen, vaan pyysi ostamaan muille
ainoastaan siksi, että Pierre oli tarjoutunut ostamaan, tuottivat nämä
ostokset hänelle nyt suurta lapsellista iloa ja hän oli muistanut ostaa
kaikille lahjansa. Natasha kyllä moitiskeli häntä nytkin, mutta se
johtui vain siitä, että Pierre oli ostanut liikaa ja maksanut liiaksi
suuria hintoja. Sillä kaikkien muiden puutteittensa, kuten useimmat
ajattelivat (siivottomuuden ja huolimattomuuden) tai ominaisuuksiensa
lisäksi, kuten Pierre ajatteli, oli Natasha saita.

Siitä saakka, kun Pierren talous ja perhe olivat kasvaneet suuria
menoja vaativiksi, oli Pierre ihmeekseen huomannut, että hän kulutti
kahta vähemmän kuin ennen ja että hänen raha-asiansa, joita hänen
ensimäisen vaimonsa velat olivat pahasti rasittaneet, alkoivat
korjautua.

Elämä oli käynyt huokeammaksi siitä syystä, että se nyt kulki määrättyä
uraansa, sillä sitä kallista ylellisyyttä, joka oli syntynyt
alituisesti vaihtelevan elämäntavan kautta, ei nyt enää ollut olemassa
eikä Pierre sitä kaivannutkaan. Hän tunsi, että hänen elämänsä oli nyt
lopullisesti muodostunut semmoiseksi, jommoisena se tulee pysymään
hänen kuolemaansa saakka ja ettei hän enää voinut muuttaa sen kulkua
eikä muotoja.

Pierre purki iloisin, hymyilevin kasvoin ostoksiaan.

-- Katsoppas tätä! -- sanoi hän levitellen erästä vaatepalaa yhtä
taitavasti kuin puotimies.

Natasha istui vanhin tyttö sylissä vastapäätä miestään ja katsoi
säteilevin silmin vuoroin mieheensä, vuoroin siihen, mitä tämä aukoi.

-- Onko tämä Bjelovalle? Mainiota. (Hän tunnusteli kankaan laatua).
Varmaankin ruplan hintaista?

Pierre sanoi hinnan.

-- Liian kallista, -- huomautti Natasha. -- Mutta jo ne lapset
ilostuvat ja maman. Turhanpäiten sinä ostit minulle tämän, -- lisäsi
hän voimatta pidättää tyytyväisyyden hymyä ihastellessaan kullalla ja
helmillä kirjailtua pääkampaa, jommoiset alkoivat vasta tulla muotiin.

-- Adèle sai minut houkutelluksi: ostakaa, ostakaa, hoki, -- vastasi
Pierre.

-- Milloinkas minä tätä pidän? -- Natasha pisti kamman palmikkoonsa. --
Kunhan pikku Mari kasvaa suureksi, ehkä ne sittenkin ovat muodissa.
Lähdetään nyt.

Koottuaan lahjat he menivät ensin lasten kamariin ja sitte vanhan
kreivittären luo.

Kreivitär istui tapansa mukaan Bjelovan kanssa grande pacienceä
pelaamassa, kun Pierre ja Natasha kääröt kainalossa astuivat
huoneeseen.

Kreivitär oli jo seitsemännellä kymmenellä. Hän oli kokonaan
harmaantunut ja piti päässään myssyä, jonka reunapoimuihin hänen
kasvonsa olivat kokonaan uponneet. Hänen kasvonsa olivat ryppyiset,
ylähuuli oli painunut sisäänpäin ja silmät himmenneet.

Miehensä ja poikansa kuoleman jälkeen, jotka olivat tapahtuneet niin
lähekkäin, tunsi hän jääneensä aivan kuin vahingossa tähän maailmaan,
jossa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Hän söi, joi, nukkui, voi
hyvin, mutta ei enää elänyt. Hän ei enää saanut elämästä mitään
vaikutelmia eikä hän kaivannut enää mitään muuta kuin lepoa ja tämän
levon voi tuoda ainoastaan kuolema. Mutta niin kauan kun kuolemaa ei
kuulunut, täytyi hänen elää s.o. käyttää elämänvoimiaan. Hänessä
huomasi mitä selvimmin sen, minkä huomaa hyvin pienissä lapsissa ja
hyvin vanhoissa ihmisissä. Hänen elämässään ei ollut havaittavissa
minkäänlaista ulkonaista tarkotusta, vaan ainoastaan tarve tyydyttää
erilaisia taipumuksia. Hän tarvitsi jonkun verran syödä, nukkua,
ajatella, puhella, itkeä, työskennellä, riidellä j.n.e. pelkästään
siksi, että hänellä oli vatsa, aivot, lihakset, hermot ja maksa. Ja
kaiken tämän hän teki minkään ulkonaisen seikan pakottamatta. Hän
puheli vain siksi, että hänen piti ruumiillisesti käyttää kieltään ja
keuhkojaan. Hän itki kuin lapsi siksi, että hänen piti niistää nenäänsä
j.n.e.

Jos hän illalla oli syönyt jotain rasvaista, tuli hänelle aamulla tarve
saada riidellä ja silloin hän tavallisesti valitsi lähimmäksi aiheeksi
Bjelovan kuurouden. Tällöin rupesi hän hiljaa puhumaan Bjelovalle
jotain huoneen toisesta päästä.

-- Tänään taitaa olla lämpimämpi, rakkaani, -- sanoi hän supattamalla.

Ja kun Bjelova vastasi: "lähdetään vain", murahti kreivitär vihaisesti:
"siunatkoon, miten kuuro ja tyhmä!"

Yhtenä aiheena oli nuuska, joka hänestä tuntui milloin kuivalta,
milloin kostealta, milloin taas huonosti hienonnetulta. Nämä ärsyttävät
aiheet saivat hänen kasvonsa kellastumaan sapenkarvaisiksi ja hänen
palvelijattarensa arvasivat varmoista merkeistä aina, milloin Bjelova
taas tulee kuuroksi, nuuska kosteaksi ja kasvot sapenkarvaisiksi.
Samoin kuin hänen piti viljellä sappeaan, piti hänen viljellä muitakin
kykyjään. Kun hänen piti ajatella, tapahtui se paciencen kautta. Kun
piti itkeä, oli sen aiheena kreivivainaja. Kun piti olla huolissaan,
tapahtui se Nikolain ja tämän terveyden tähden. Kun piti purkaa
ilkeyttä, oli sen esineenä kreivitär Maria. Kun piti harjottaa
äänielimiä, joka tapahtui tavallisesti illalla seitsemättä käydessä
ruokalevon jälkeen pimeässä huoneessa, silloin olivat aina esillä samat
iänikuiset jutut, joiden kuuntelijoina olivat aina samat henkilöt.

Nämä vanhan kreivittären omituisuudet ymmärsi kotiväki varsin hyvin,
vaikkei kukaan puhunut niistä milloinkaan, ja kaikki koettivat kaikilla
mahdollisilla keinoilla tyydyttää hänen tarpeitaan. Vain toisinaan voi
huomata Nikolain, Pierren, Natashan ja kreivitär Marian keskinäisistä
hymyn- ja surunsekaisista katseista, että he siten ilmaisivat
käsityksensä vanhasta kreivittärestä.

Nämä katseet puhuivat muutakin. Ne puhuivat, että hän oli jo
elämäntehtävänsä tehnyt, ettei hän kokonaan ole sitä, miltä hän nyt
näytti, että me kaikki kerran tulemme samanlaisiksi ja että oli
kaunista palvella vanhusta ja hillitä itseään hänen tähtensä, joka
kerran oli ollut rakas ja yhtä elämänintoinen kuin hekin, mutta nyt
surkastunut ja surkuteltava. "Memonto mori" puhuivat heidän katseensa.

Ainoastaan kokonaan kehnot ja tyhmät ihmiset sekä pienet lapset
kotiväestä eivät käsittäneet tätä, vaan vieroivat kreivitärtä.




XIII.


Kun Pierre vaimoineen tuli vierashuoneeseen, oli vanhalle
kreivittärelle juuri tullut tarve ryhtyä ajatustyöhön eli panemaan
grande pacienceä ja sen vuoksi näkyi, että vaikka hän ennen aina oli
lausunut joka kerran Pierren matkalta tultua samat sanat: "vihdoinkin,
jo tässä saikin odottaa, Jumalan kiitos", ja lahjoja annettaessa
niinikään entiseen tapaansa: "mitäs lahjan kalleudesta, kiitos, että
vanhaakin muistit", ei hän ollut mielissään Pierren tulosta tänä
hetkenä, sillä se häiritsi parhaillaan meneillään olevaa peliä. Vasta
kun hän oli saanut sen loppuun, rupesi hän katsomaan lahjoja. Pierre
oli tuonut hänelle erittäin sirotekoisen korttikotelon, kannellisen,
heleänsinisen sevresiläisen kupin, joka oli kaunistettu paimenten
kuvilla, ja kultaisen nuuskarasian, jossa oli kreivin muotokuva ja joka
oli Pietarissa valmistettu Pierren tilauksesta. (Kreivitär oli kauan
semmoista halunnut.) Kun häntä nyt ei haluttanut itkeä, katseli hän
muotokuvaa välinpitämättömästi ja oli eniten mielissään kotelosta.

-- Kiitoksia, ystäväni, olet valmistanut minulle ilon, -- sanoi
kreivitär totuttuun tapaansa. -- Parasta oli kuitenkin, että itsesi
toit. Muuten ei tässä olisi tullut mitään. Saisit pitää komentoa
vaimollesi. Hän on ihan kuin mieltä vailla ilman sinua. Ei näe eikä
ymmärrä mitään, -- puheli hän tapansa mukaan. -- Katsohan, Anna
Timofejevna, -- lisäsi hän, -- minkälaisen kotelon se poika meille toi.

Bjelova kiitteli lahjoja ja oli ihastuksissaan kankaasta.

Vaikka Pierren, Natashan, Nikolain, kreivitär Marian ja Denisovin olisi
pitänyt puhella minkä mistäkin semmoisesta, josta tavallisesti ei
puhuttu vanhan kreivittären kuullen siitä syystä, että olisi pitänyt
myötäänsä vastata hänen omituisiin kysymyksiinsä ja toistaa vähäväliä
samoja asioita, joita hän ei jaksanut muistaa, istuivat he kuitenkin
kaikki yhdessä teepöydän ääressä ja Pierre vastaili kreivittären
kysymyksiin, jotka eivät huvittaneet enemmän häntä kuin muitakaan, että
ruhtinas Vasili oli vanhentunut, että kreivitär Maria Aleksejevna oli
käskenyt tervehtimään j.n.e.

Tämmöistä kuivaa keskustelua, jota ilman ei kuitenkaan tultu aikaan,
kesti koko teenjuonnin ajan. Pyöreän teepöydän ympärillä teekeittiön
ääressä, jonka takana istui Sonja, olivat koolla kaikki perheen
aikuiset jäsenet. Lapset ja näiden opettajat olivat jo juoneet teensä
ja heidän ääniään kuului viereisestä divanihuoneesta. Teetä juodessa
istuivat kaikki tavallisilla paikoillaan. Nikolai istui uunin vieressä
pienen pöydän ääressä, johon hänelle tuotiin teensä. Vinttikoira Milka,
ensimäisen Milkan pentu, jonka kuono oli vanhuuttaan kokonaan
harmaantunut ja jonka suuret, mustat silmät näyttivät sen johdosta
entisestään pullistuneen, virui nojatuolissa hänen vieressään. Denisof,
jonka käherä tukka, viikset ja korvallisparta olivat käyneet
harmaanvoiviksi, istui kenraalin nuttu rinnan kohdalta avattuna
kreivitär Marian rinnalla. Pierre istui vaimonsa ja vanhan kreivittären
välissä. Hän kerroskeli asioita, joiden hän tiesi huvittavan vanhaa
kreivitärtä ja jotka tämä ymmärsi. Hän puhui seuraelämän ulkopuitteista
ja niistä vanhan kreivittären ikätovereista, jotka aikoinaan olivat
muodostaneet hänen seurapiirinsä, mutta jotka olivat suurimmaksi osaksi
hajallaan ympäri maailmaa, viettivät, kuten vanha kreivitärkin,
elämänsä ehtoopuolen viimeisiä hetkiä ja poimivat viimeisiä tähkäpäitä
elämänsä kylvöstä. Mutta juuri nämä ikätoverit tuntuivat vanhasta
kreivittärestä ainoalta oikealta maailmalta. Pierren hilpeydestä
huomasi Natasha, että hänen matkansa oli ollut hauska ja että hänen
mielensä teki kertoa paljonkin, mutta hän ei uskaltanut vanhan
kreivittären kuullen. Denisof, joka ei ollut perheen jäsen eikä sen
vuoksi käsittänyt Pierren varovaisuutta, halusi koko ajan saada tietää,
mitä Pietariin kuului ja hän kehotti tuon tuostakin Pierreä kertomaan
milloin siitä, miten äsken oli käynyt Semjonovin rykmentille, milloin
Araktshejevista ja milloin bibliaseurasta. Muutaman kerran Pierre
ryhtyikin kertomaan näistä, mutta Nikolai ja Natasha pyörsivät hänet
joka kerran ruhtinas Ivanin ja kreivitär Maria Antonovnan
terveydentilaan.

-- No, yhäkö se järjettömyys siellä jatkuu? -- kysäsi Denisof.

-- Vai yhäkö jatkuu! -- huudahti Pierre. -- Voimakkaampana kuin koskaan
ennen. Bibliaseura muodostaa nyt koko hallituksen!

-- Mitä se on, _mon cher ami_? -- kysyi vanha kreivitär, joka oli
juonut teensä ja näytti haluavan löytää aiheen saadakseen torailla
aterian jälkeen. -- Kuinka sinä sanoitkaan -- hallitus. Sitä en
ymmärrä.

-- Maman, -- ehätti selittämään Nikolai, joka osasi kääntää asian
äitinsä kielelle, -- ruhtinas A.N. Golitsin on nähkääs perustanut
seuran ja hänellä kuuluu olevan suuri valta.

-- Araktshejef ja Golitsin, -- sanoi Pierre varomattomasti, -- ovat nyt
koko hallitus. Ja minkälainen hallitus! Kaikkialla näkevät salaliittoja
ja kaikkea pelkäävät.

-- Mitäs pahaa sitte ruhtinas Aleksander Nikolajevitsh on tehnyt? Hän
on erittäin kunnioitettava mies. Tapasin hänet silloin Maria
Antonovnalla, -- sanoi kreivitär pahastuneena ja pahastuneena vielä
enemmän siitä, ettei kukaan virkkanut mitään hän jatkoi: -- nykyisin on
ruvettu morkkaamaan kaikkia. Mitä pahaa on evankelisessa yhdistyksessä?
-- Ja hän nousi ylös (kaikki muutkin nousivat) ja köpitti kasvot
tuikeina divanihuoneeseen pöytänsä ääreen.

Raskaan äänettömyyden katkasi viereisestä huoneesta kaikuva lasten
nauru ja hälinä. Lapsilla tuntui olleen joku erityinen ilon aihe.

-- Valmis, valmis! -- kaikui ylinnä muita pikku Natashan riemukas
kiljunta.

Pierre vaihtoi silmäyksiä kreivitär Marian ja Nikolain kanssa (Natasha
oli aina hänen silmissään) ja hänen suunsa vetäytyi onnelliseen hymyyn.

-- Se vasta on ihanaa musiikkia! -- sanoi hän.

-- Anna Makarovna on saanut sukan valmiiksi, -- virkkoi kreivitär
Maria.

-- Lähdenpä totisesti katsomaan, -- sanoi Pierre pystyyn kavahtaen. --
Tiedätkö, -- sanoi hän pysähtyen ovella, -- miksi erityisesti rakastan
tuota musiikkia? Siksi, että lapset antavat minulle ensiksi tiedon
siitä, että kaikki on hyvin. Kuta lähemmä kotia tänään pääsin, sen
pahemmin pelotti. Vaan kun astuin eteiseen ja kuulin Andrjushan
parkuvan, silloin arvasin, ettei ole hätää mitään...

-- On se tunne minullekin tuttu, -- vakuutti Nikolai. -- Mutta minä en
voi tulla, sillä sukat on aijottu minulle yllätykseksi.

Pierre meni lasten luo, jolloin näiden nauru ja huudot yltyivät entistä
kovemmiksi.

-- No, Anna Makarovna, -- kuului Pierren ääni, -- tähän näin keskeen ja
sitte komennon mukaan: yks, kaks, kolme! Sinä, käy tähän, sinä syliin.
No nyt: yks, kaks... -- komensi Pierre. Syntyi äänettömyys. -- Kolme!

Samassa räjähtivät lapset riemukkaaseen huutoon... "Kaksi, kaksi!"
huusivat he.

Tällä tarkottivat he kahta sukkaa, jotka Anna Makarovna jollain
omituisella tavalla oli kutonut puikoilla yht'aikaa toistensa sisään ja
jotka hän aina veti lasten läsnäollessa toistensa sisästä, kun ne
olivat valmistuneet.




XIV.


Kohta tämän jälkeen tulivat lapset sanomaan hyvää yötä. Lapset
suutelivat kaikkia, opettajat ja opettajattaret kumarsivat ja
poistuivat. Jälelle oli jäänyt vain Dessalles oppilaineen. Hän pyysi
supattamalla oppilastaan lähtemään alakertaan.

-- _Non, m-r Dessalles, je demanderai à ma tante de rester_,[131]
-- vastasi niinikään supattamalla Nikolenka Bolkonski.

-- _Ma tante_, saanko minä jäädä, -- pyysi Nikolenka mennen
tätinsä luo.

Hänen kasvoillaan oli rukoileva, jännittynyt, riemuitseva ilme.
Kreivitär Maria katsahti häneen ja kääntyi sitte mieheensä.

-- Kun te olette täällä, ei hän voi teistä irtautua, -- sanoi hän
miehelleen...

-- _Je vous le raménerai tout-à-l'heure, m-r Dessalles;
bonsoir_,[132] -- sanoi Pierre antaen kättä sveitsiläiselle ja
kääntyi sitte hymyssäsuin Nikolenkaan. -- Me emme ole koskaan tavanneet
toisiamme. Katsohan, Maria, miten hän alkaa tulla isänsä näköiseksi, --
lisäsi hän vaimolleen.

-- Isänkö? -- kysyi poika lennähtäen tulipunaiseksi ja katsoen Pierreen
alhaalta ylöspäin ihastuksesta välkkyvin silmin.

Pierre nyökäytti hänelle päätään ja rupesi jatkamaan lasten tähden
keskeytynyttä kertomustaan. Kreivitär Maria ompeli käsivaroin
kanavalle. Natasha katsoi hellittämättä mieheensä. Nikolai ja Denisof
nousivat aikaväliin istuimeltaan hakemaan piippujaan ja teetä Sonjalta,
joka allapäin istui teekeittiön takana, ja tekivät Pierrelle kysymyksen
toisensa jälkeen. Kiharapäinen, sairaloinen poika istui välkkyvin
silmin huomaamattomana nurkassa ja kääntäessään matalan kauluksen alta
pistävää hoikkakaulaista, kiharaa päätään sinne päin, missä Pierre
istui, hän vavahteli tuontuostakin ja supisi jotain itsekseen
nähtävästi jonkun uuden, voimakkaan tunteen vaikutuksesta.

Keskustelu pyöri niiden korkeimmasta hallitusvallasta kiertelevien
juttujen ympärillä, jotka useimpien ihmisten mielestä ovat tavallisesti
sisäpolitiikan tärkeimpiä kysymyksiä. Denisof, joka oli tyytymätön
hallitukseen omien vastoinkäymistensä tähden virka-urallaan, oli hyvin
mielissään tyhmyyksistä, joita hänen mielestään nyt tehtiin Pietarissa,
ja hän tokasi silloin tällöin räikein sanoin huomautuksiaan Pierren
kertomuksen lomiin.

-- Ennen täytyi olla saksalainen, mutta nyt on tanssittava Tatarinovan
ja m-me Krüdenerin pillin mukaan, luettava ... Eckartshausenia ja
viljeltävä sanan rieskaa. Ah, jospa vielä pääsisi valloilleen rakas
Bonapartemme! Kyllä se poika juurittaisi mokoman roskan. Eikö
tosiaankin ole viheliäistä antaa Semjonovin rykmentti sotamies
Schwartzille? -- huusi hän.

Nikolai piti myöskin varsin arvokkaana ja tärkeänä asiana arvostella
hallitusta, mutta hän ei tehnyt sitä Denisovin tavoin, jonka mielestä
kaikki oli nurinkurista. Nikolain mielestä olivat hyvin merkitseviä ja
tärkeitä semmoiset seikat, kuin että se ja se oli nimitetty
ministeriksi, joku toinen kenraalikuvernööriksi, että hallitsija oli
lausunut niin ja niin, mutta ministeri niin ja niin. Ja näitä tämmöisiä
asioita hän tiedusteli Pierreltä. Täten pysyi keskustelu Denisovin ja
Nikolain kysymysten tähden koko ajan niiden juorujen puitteissa, joita
korkeimmista hallituspiireistä oli päässyt leviämään.

Natasha, joka tunsi tarkoin miehensä ajatukset ja luonteen, huomasi,
että Pierre oli jo pitkän aikaa halunnut kääntää keskustelun muihin
asioihin ja paljastaa ne mielessään kytevät pohjimaiset ajatukset,
joiden tähden hän oli käynyt Pietarissa neuvottelemassa uuden ystävänsä
ruhtinas Fedorin kanssa. Kun Pierre ei kuitenkaan ollut voinut muuttaa
keskustelun aihetta, auttoi Natasha häntä kysymällä, miten Pierren ja
Fedorin välisen asian oli käynyt.

-- Mikä asia se on? -- kysyi Nikolai.

-- Se on se vanha asia, -- vastasi Pierre ympärilleen silmäillen. --
Kaikki näkevät, että asiat menevät niin nurinkurisesti, ettei sitä enää
voi sietää ja että kaikkein rehellisten ihmisten on noustava voimiensa
mukaan vastakynteen.

-- Kaikkien rehellisten ihmisten? -- virkkoi Nikolai hieman kulmiaan
rypistäen. -- Mitä he sitte voivat tehdä?

-- He voivat...

-- Lähdetään kabinettiin, -- pyysi Nikolai.

Natasha, joka oli jo hyvän aikaa sitte arvannut, että häntä tullaan
hakemaan imettämään, kuulikin lapsenhoitajan äänen ja läksi
lastenkamariin. Kreivitär Maria meni hänen kanssaan. Miehet siirtyivät
kabinettiin, jonne Nikolenka Bolkonski, jota hänen enonsa ei huomannut,
myöskin tuli ja istuutui pimeään nurkkaan kirjoituspöydän ääreen.

-- No, mitä siis aijot tehdä? -- kysyi Denisof.

-- Iänikuisia tyhmiä haaveita, -- huomautti Nikolai.

-- Nyt tahdon selittää, -- alkoi Pierre malttamatta käydä istumaan,
vuoroin astellen pitkin huonetta, vuoroin pysähtyen ja painostaen
sanojaan nopein kädenliikkein. -- Asema Pietarissa on seuraava.
Hallitsija ei puutu, ei tartu mihinkään. Hän on antautunut kokonaan
mystillisyyden valtaan (mystillisyyttä ei Pierre antanut kenellekään
anteeksi). Hän etsii vain rauhaa ja rauhan voivat hänelle antaa
ainoastaan ne henkilöt _sans foi ni loi_,[133] jotka kaikin
voiminsa koettavat tukahduttaa ja repiä alas kaikkea, kuten Magnitski,
Araktshejef ja tutti quanti... Ajattelehan, jos sinä esimerkiksi et
pitäisikään huolta maatilastasi, vaan halajaisit rauhaa, niin
saavuttaisitko sinä tarkotuksesi siten, että sinun voutisi olisi niin
ankara kuin suinkin?

-- Mitä tämä sitte oikeastaan tarkottaa? -- kysyi Nikolai.

-- Kaikki sortuu. Oikeusistuimet ovat rosvojen pesiä, armeijassa on
ylin valta ruoskalla, kansaa kidutetaan, sivistys kuristetaan
tukehduksiin. Kaikki, mikä on nuorta ja oikeata, tuhotaan! Ja kaikki
näkevät, ettei näin voi jatkua. Jousi on ylenmäärin jännitetty ja se
katkeaa aivan varmasti, -- puhui Pierre (samoin kuin kaikki ihmiset,
tutustuttuaan hallituksien toimiin, ovat niistä puhuneet siitä saakka,
kun hallituksia on maailmassa ollut olemassa, ja aina tulevat
puhumaan). -- Sanoin sen heille suoraan Pietarissa.

-- Kenelle? -- kysyi Denisof.

-- Tiedättehän te, kenelle, -- vastasi Pierre katsoen merkitsevästi
kulmiensa alta, -- ruhtinas Fedorille ja kaikille muillekin.
Kilpaileminen valistusharrastuksissa ja rakkaudentöissä on tietysti
paikallaan, mutta se ei riitä nykyisissä oloissa. Nyt tarvitaan muuta.

Tällöin huomasi Nikolai, että Nikolenka oli huoneessa. Hänen kasvonsa
synkistyivät ja hän meni pojan luo.

-- Mitä sinä täällä teet?

-- Anna hänen olla, -- sanoi Pierre tarttuen Nikolain käsivarteen ja
jatkoi: -- se ei riitä, sanoin heille, nyt tarvitaan muuta. Kun
seistään ja odotetaan joka hetki jousen katkeamista, kun kaikki
odottavat varmaa mullistusta, silloin on taajoin joukoin ryhdyttävä
vastustamaan yhteistä onnettomuutta. Nuoret, uhkuvat voimat
houkutellaan toiselle puolelle, jossa ne kuihtuvat ja turmeltuvat. Yhtä
viettelevät naiset, toista suuret virat, kolmatta kunnianhimo ja rahat
ja niin luisuu yksi toisensa perästä toiseen leiriin. Riippumattomia,
vapaita miehiä, kuten te ja minä, ei jää ollenkaan. Laventakaa
piiriänne, sanoin heille, olkoon tunnuslauseena itsenäisyys ja
toiminta, eikä yksistään hyve.

Jätettyään pojan istumaan siirsi Nikolai äkeissään tuoliaan, istuutui
sille, ryki tyytymättömänä ja rypisteli kasvojaan entistä kovemmin
Pierren puhetta kuunnellessaan.

-- Mikä sen toiminnan tarkotuksena sitte on? -- sävähti hän. -- Ja
mihin suhteeseen te asetutte hallitukseen?

-- Avustajan suhteeseen. Seuran ei tarvitse olla salaisen, jos hallitus
antaa sille luvan. Eikä seura suinkaan ole hallitusvastainen, sillä sen
jäsenet ovat aitovanhoillisia. Se on jalosukuisten seura sanan täydessä
merkityksessä. Me emme tarkota mitään muuta, kuin ettei Pugatshevin
kaltainen mies ilmestyisi surmaamaan meidän lapsiamme eikä
Araktshejevin tapainen lähettäisi meitä sotilassiirtoloihin. Tätä
varten vain me liitymme toisiimme eikä tarkotuksemme ole muu, kuin
yhteinen hyvä ja yleinen turvallisuus.

-- Niin, niin. Mutta kun seura on salainen, on se myös vahingollinen ja
voi saada aikaan ainoastaan pahaa.

-- Eihän toki! Onko Tugendbund, joka pelasti Europan (tällöin ei vielä
uskallettu ajatella, että Venäjä oli pelastanut Europan), saanut aikaan
mitään pahennusta? Tugendbund on hyveitä palvelevien liitto, rakkauden
ja keskinäisen avun yhdistys, se koettaa toteuttaa sitä, mitä Kristus
opetti ristinpuulla...

Natasha oli tullut keskustelun keskellä huoneeseen ja hän katsoi ilosta
säteilevin silmin mieheensä. Hän ei iloinnut siitä, että Pierre puhui,
sillä se ei herättänyt hänen mielenkiintoaan, koska kaikki hänen
kuulemansa tuntui hänestä perin yksinkertaiselta ja koska kaikki tuo
oli hänelle aikoja sitte tuttua (tämä tuntui hänestä siltä sen tähden,
että hän tunsi täydellisesti sen lähteen -- Pierren sydämen), mutta hän
iloitsi siitä, kun hän näki Pierren innostusta hehkuvan muodon.

Vielä riemukkaammin katsoi Pierreen kaikkien unohtama Nikolenka.
Jokainen Pierren lausuma sana syöpyi hänen sydämeensä kuin polttomerkki
ja hän oli niin vaipunut kuuntelemiseen, että hän huomaamattaan katkoi
enonsa kirjotuspöydällä käsiin osuneita kyniä ja lakkatankoja.

-- Saksalainen Tugendbund ja se, josta minä puhun, ovat kaksi aivan
erilaista asiaa.

-- Hölynpölyä, veliseni, makkaramaakareille mokomat Tugendbundit,
min'en niistä pääse hullua hurskaammaksi, -- kuului Denisovin tiukka
ääni. -- Minä myönnän, että kaikki on päin hiiteen, mutta
Tugendbundista en pääse tolkulle. Jos kerran ei mikä ole mieleen, niin
antakaa kapinan soida.[134] Se on toista. _Je suis votre
homme_![135]

Pierre hymähti, Natasha rupesi nauramaan, mutta Nikolai synkistyi
entistä enemmän ja ryhtyi todistamaan Pierrelle, ettei mitään
mullistusta ole tulossa ja että koko se vaara, josta Pierre puhuu, on
vaan hänen mielikuvituksessaan. Pierre rupesi taas todistamaan omaa
käsitystään, ja kun hänen henkiset kykynsä olivat voimakkaammat ja
joustavammat, tunsi Nikolai joutuvansa umpikujaan. Tämä suututti häntä
entistä kovemmin, sillä hän tunsi sydämensä salaisen äänen sanovan
hänelle järjen todisteluja paljoa voimakkaammasti, että hän oli
oikeassa.

-- Kuulehan nyt, mitä sulle aijon sanoa, -- virkkoi Nikolai nousten
tuoliltaan ja hermostuneesti asetellen piippuaan nurkkaan, jonne hän
sen lopulta viskasi. -- Todistamaan minä en kykene. Sinä sanot, että
meillä on kaikki nurinkurin ja että tulee mullistus. Minusta ei ole
niin. Mutta kun sinä sanot, että vala on sovinnainen muodollisuus, on
minun vastaukseni selvä ja suora. Olethan sinä paras ystäväni, eikö
niin? Mutta jos te perustatte salaisen seuran ja jos te nousette
hallitusta vastaan, niin tiedän minä, että velvollisuuteni vaatii sitä
tottelemaan, olipa se minkälainen tahansa. Käskipä silloin Araktshejef
minua minä hetkenä hyvänsä nelistyttämään teitä vastaan eskadroonan
rakunoita ja iskemään, en minä empisi tuokiotakaan, vaan läksisin ja
iskisin. Nyt saat viisastella minkä mielesi pitää.

Näiden sanojen johdosta syntyi tukala äänettömyys, jonka kuitenkin
katkasi Natasha ryhtyessään puolustamaan miestään ja vastustamaan
veljeään. Puolustus oli kuitenkin laimeata ja kömpelöä, mutta hän
saavutti tarkotuksensa. Keskustelu virisi uudelleen käyntiin ja se
sujui nyt paljoa leppeämmässä muodossa.

Kun kaikki nousivat ylös lähteäkseen illalliselle, tuli Nikolenka
Bolkonski Pierren luo kalpeana ja säihkyvin silmin.

-- Setä Pierre ... ettekö te... Jos pappa olisi elossa ... luuletteko,
että hän olisi samaa mieltä kuin tekin? -- kysyi hän.

Samassa arvasi Pierre, mikä tunteiden ja ajatusten voimakas kiehunta
olikaan tapahtunut tuossa pojassa keskustelun aikana, ja kun hän
muisti, mitä kaikkea hän oli puhunut, rupesi häntä harmittamaan, että
poika oli ollut kuuntelemassa. Hänen oli kuitenkin vastattava.

-- Luulen, että hän olisi ollut, -- vastasi Pierre väkinäisesti ja
lähti kabinetista.

Nikolenka painoi päänsä kumaraan ja huomasi nyt vasta, mitä hän oli
silponut pöydälle. Hän säikähti ja meni Nikolain luo.

-- Eno, anna anteeksi, se tuli vahingossa, -- sanoi hän osottaen
katkottuja kyniä ja lakkatankoja.

Nikolai vavahti vihasta.

-- Olkoon, olkoon, -- vastasi hän ja heitti kappaleet pöydän alle.

Hänen näytti olevan vaikea masentaa vihansa puuska. Hän kääntyi syrjin
poikaan ja lisäsi:

-- Sinun ei olisi pitänyt täällä ollakaan!




XV.


Illallista syödessä ei puhuttu enää politiikasta eikä seuroista. Sen
sijaan sukeutui Denisovin alotteesta Nikolaille erittäin mieluisa
keskustelu 1812 sodan muistoista. Näistä keskustellessa osasi varsinkin
Pierre pitää muut erinomaisen hilpeällä tuulella, niin että lopulta
erosivat kaikki mitä suloisimmassa sovussa.

Kun Pierre illallisen jälkeen oli riisuutunut kabinetissaan ja antanut
määräykset odotuksesta uupuneelle voudille, meni hän viitta päällä
makuuhuoneeseen, jossa hänen vaimonsa vielä istui kirjotuspöydän
ääressä jotain kirjottamassa.

-- Mitä sinä kirjotat, Maria? -- kysäsi Nikolai.

Kreivitär Maria punastui. Häntä pelotti, ettei hänen miehensä
hyväksyisi ja ymmärtäisi, mitä hän kirjotti.

Hän olisi mielellään salannut mieheltään kirjotuksensa, mutta samalla
hän ilostui, että Nikolai oli yllättänyt hänet ja että hänen oli pakko
selittää asia miehelleen.

-- Päiväkirjaa, Nicolas, -- vastasi kreivitär Maria ja antoi Nikolaille
pienen sinikantisen vihkon, jonka hän oli kirjottanut melkein täyteen
voimakkaalla, kookkaalla käsialallaan.

-- Päiväkirjaa? ... -- toisti Nikolai hieman pilkallisesti ja otti
vihkon käteensä.

Vihkoon oli kirjotettu ranskaksi:

"4 p:nä joulukuuta. Kun Andrei (vanhin poika) ei tänä aamuna tahtonut
pukeutua, lähetti m-lle Louise hakemaan minua. Poika kiukutteli ja oli
itsepäinen. Minä koetin uhata, mutta hän äksyili pahemmin. Silloin minä
jätin hänet yksikseen, menin nostamaan lapsenhoitajan kanssa muita
lapsia ja sanoin hänelle, etten häntä rakasta. Poika oli kauan aikaa
ääneti ikään kuin ihmeissään. Sitte karkasi hän minun luokseni
paitasillaan ja parahti itkemään niin surkeasti, etten saanut häntä
hyvään aikaan tyyntymään. Näkyi, että hän tuskaili varsinkin siksi,
että oli pahottanut minun mieltäni. Kun illalla annoin hänelle lipun,
rupesi hän taas katkerasti itkemään ja suutelemaan minua. Hänet saa
aina taipumaan hellyydellä."

-- Minkä lipun? -- kysyi Nikolai.

-- Olen ruvennut antamaan vanhemmille lapsille joka ilta pikku listoja
siitä, miten he ovat käyttäytyneet.

Nikolai katsahti vaimonsa säteileviin silmiin, jotka olivat luodut
häneen, selaili vihkoa edelleen ja luki palan sieltä, toisen täältä.
Päiväkirjaan oli merkitty lasten elämästä kaikki se, joka äidin
mielestä oli ollut huomion arvoista, kerrottu piirteitä lasten
luonteista ja esitetty yleisiä ajatuksia kasvatustavoista.
Muistiinpanot olivat tehdyt enimmäkseen mitä vähäpätöisimmistä
pikkuseikoista, mutta ne eivät olleet sellaisia äidistä eikä isästä,
joka nyt ensi kerran luki tätä päiväkirjaa.

8 p:nä joulukuuta oli kirjotettu:

"Mitja telmi syödessä, Pappa kielsi antamasta hänelle torttua. Kun hän
ei saanut, katsoi hän hyvin surkeasti ja ahneesti muihin lapsiin, sillä
aikaa kun nämä söivät. Luulen, että rankaiseminen kieltämällä makeisten
saamisen kehittää ahneutta. Sanottava Nikolaille."

Nikolai pani vihkon pois ja katsoi vaimoonsa, jonka säteilevät, kysyvät
(hyväksyisikö Nikolai päiväkirjan vai ei) silmät olivat luodut häneen.
Ei ollut epäilemistä, että Nikolai sekä hyväksyi päiväkirjan että oli
ihastuksissaan vaimostaan.

Ehkä ei muistiinpanoja olisi tarvinnut tehdä ihan niin turhantarkasti
tahi ehkä ei ollenkaan, ajatteli Nikolai, mutta toisekseen oli hän
suuresti ihastuksissaan siinä vaimonsa väsymättömästä, ainaisesta
sielun jännityksestä, joka tarkotti ainoastaan lasten henkistä parasta.
Jos Nikolai olisi voinut tajuta tunteidensa perustan, niin olisi hän
huomannut, että hänen luja, hellä, ylpeä rakkautensa vaimoonsa perustui
kokonaan siihen ihmettelyyn, jota hän aina tunsi vaimonsa sielukkuuden
ja sen hänelle itselleen miltei saavuttamattoman ylhäisen henkimaailman
tähden, jossa hänen vaimonsa aina asui.

Nikolai oli ylpeä siitä, että hänen vaimonsa oli älykäs ja hyvä, ja hän
tunsi oman mitättömyytensä vaimonsa rinnalla hengen maailmassa, mutta
samalla täytti hänen sydämensä ilo siitä, että hänen vaimonsa ei
ainoastaan ollut hänen omansa kaikkine sielunsa rikkauksineen, vaan
myöskin oli osa hänestä itsestään.

-- Tuhansin, tuhansin kerroin hyväksyn, ystäväni, -- sanoi Nikolai
tärkeän näköisenä ja lisäsi hetken vaiti oltuaan: -- tänään käyttäydyin
huonosti. Sinä et silloin ollut kabinetissa. Rupesimme väittelemään
Pierren kanssa ja minä tulistuin. Minun oli mahdoton malttaa mieltäni,
kun hän on sellainen lapsi. En tiedä, miten hänen kävisi koko miehen,
ellei Natasha häntä pitäisi kovissa kourissa. Tiedätkö, miksi hän kävi
Pietarissa?... He ovat perustaneet...

-- Tiedän kyllä, -- sanoi kreivitär Maria. -- Natasha kertoi minulle.

-- No niin, sinä siis jo tiedät, -- virkkoi Nikolai tulistuen vielä
muistellessaankin väittelyä. -- Hän tahtoo saada minut uskomaan, että
jokaisen rehellisen ihmisen täytyy nousta hallitusta vastaan, vaikka
vala ja velvollisuus sitoo... Vahinko, ettet sinä ollut siellä, sillä
kaikki hyökkäsivät minun kimppuuni... Denisovit ja Natashat...
Merkillinen on se Natasha. Niin kovalla kuin hän miestään pitääkin, ei
hän kuitenkaan osaa muuta kuin matkia miehensä sanoja, heti kun tulee
tarpeen ajattelu, -- sanoi Nikolai, joka oli joutunut sen
voittamattoman tunteen valtaan, joka panee moittimaan kaikista
läheisimpiä ja rakkaimpia henkilöitä.

Nikolai ei muistanut ollenkaan, että sen, mitä hän nyt sanoi
Natashasta, olisi voinut sanoa sanasta sanaan hänestä itsestään
vaimonsa suhteen.

-- Olen sen huomannut, -- vastasi kreivitär Maria.

-- Kun sanoin Pierrelle, että velvollisuus ja vala on kaiken
yläpuolella, rupesi hän todistamaan minulle senkin seitsemiä. Vahinko,
ettet sinä ollut siellä. Mitä sinä olisit sanonut?

-- Minun mielestäni olet aivan oikeassa, kuten jo sanoin Natashallekin.
Pierre sanoo, että kaikki kärsivät, kituvat ja turmeltuvat ja että
meidän velvollisuutemme on auttaa lähimäisiämme. Tietysti hän on
oikeassa, -- puhui kreivitär Maria, -- mutta hän unohtaa, että meillä
on muita, lähempiä velvollisuuksia, jotka itse Jumala on meille
osottanut, ja että me voimme panna itsemme alttiiksi, mutta emme
lapsiamme.

-- Juuri niin, sitä samaahan minäkin sanoin hänelle, -- ehätti Nikolai
vakuuttamaan, josta todellakin tuntui, että hän oli sanonut samalla
tavalla. -- Mutta he väittävät omaansa, että lähimäisen rakkaus ja
kristillisyys... Ja kaikki tämä tapahtui Nikolenkan kuullen, joka oli
pujahtanut huoneeseen ja särki siellä kaikki.

-- Ah, tiedätkö, Nicolas, olen hyvin usein huolissani Nikolenkan
tähden, -- sanoi kreivitär Maria. -- Hän ei ole ollenkaan tavallinen
lapsi ja minä pelkään unohtavani hänet omieni tähden. Kaikilla meillä
on lapsia ja kaikilla sukulaisia ympärillä, mutta hänellä ei ole
ketään. Hän saa alituisesti olla ajatustensa parissa.

-- Sinun ei luullakseni tarvitse syyttää itseäsi hänen tähtensä. Minkä
hellä äiti suinkin voi tehdä lapsensa edestä, sen olet sinä tehnyt ja
teet hänen edestään. Ja minä iloitsen siitä. Hän on erittäin kunnon
poika. Tänään kuunteli hän Pierreä ihan kuin jonkinlaisessa
horrostilassa. Ja tiedätkö, mitä oli tapahtunut? Kun olimme lähdössä
illalliselle, huomasin, että hän oli pilkkonut pöydältäni kaikki
säpäleiksi. Hän tuli kuitenkin heti sanomaan. En ole huomannut koskaan,
että hän olisi puhunut vilppiä. Hän on erittäin kunnon poika! -- toisti
vielä Nikolai, joka sydämessään ei pitänyt Nikolenkasta, mutta jota
hänen mielensä aina teki kehua kunnon pojaksi.

-- En ole likikään äidin veroinen, -- sanoi kreivitär Maria, -- tunnen
sen ja se huolettaa minua. Oivallinen poika. Olen hyvin levoton hänen
tähtensä. Hänen sietäisi päästä ihmisten ilmoille.

-- Kohta hän pääseekin, ensi kesänä vien hänet Pietariin, -- sanoi
Nikolai. -- Niin, Pierre on aina ollut haaveilija eikä hän muuksi
muutu, -- jatkoi hän palaten kabinetissa tapahtuneeseen keskusteluun,
joka ei vieläkään näyttänyt antavan hänelle rauhaa. -- Mitä se minua
liikuttaa, jos Araktshejef on kelvoton, mitä tekemistä minulla oli
heidän ja heidän asioidensa kanssa, silloin kun menin naimisiin ja
velkoja oli niin paljon, että olivat panna istumaan ja vanha äiti
lisäksi, joka ei siedä eikä ymmärrä semmoista. Ja sitte sinä, lapset ja
asiat. Omanko tyydytykseni tähden minä puuhaan aamusta iltaan asioilla
ja konttorissa. Ei, minä tiedän olevani velvollinen työskentelemään
äitini tyydytykseksi, sinun hyvyytesi palkitsemiseksi ja pelastaakseni
lapseni siitä kurjuudesta, jota itse olen nähnyt.

Kreivitär Marian mieli teki sanoa, ettei ihminen elä ainoastaan leivästä
ja että Nikolai pitää aivan liian tärkeinä noita _asioitaan_, mutta
samalla hän tiesi, että sanominen oli tarpeetonta ja hyödytöntä.

-- Tiedätkö, Maria, -- sanoi Nikolai, -- äsken kävi täällä Ilja
Mitrofanovitsh (tämä oli tilanhoitaja Tambovin läänistä) ja kertoi,
että metsästä tarjotaan 80 tuhatta ruplaa.

Ja Nikolai rupesi kerroskelemaan eloisin kasvoin, miten kohtapuoleen
käy mahdolliseksi ostaa takasin Otradnojen tila. "Vielä kymmenen vuotta
ja silloin on lasteni hyvä olla."

Kreivitär Maria ymmärsi täydelleen miehensä ajatukset. Hän tiesi, että
kun Nikolai tuolla tavoin ajattelee ääneen, kysyy hän usein hänenkin
mielipidettään, mutta suuttuu, kun näkee hänen olevan muissa
ajatuksissa. Kreivitär Marian täytyi pakottamalla pakottaa ajatuksiaan
pysymään miehensä sanoissa, jotka eivät häntä ollenkaan huvittaneet...
Kun hän katsoi mieheensä, ei hän oikeastaan ollut vaipunut muihin
ajatuksiin, mutta hän tunsi jotain muuta. Hän tunsi nöyrää, hellää
rakkautta tuota miestä kohtaan, joka ei koskaan tule ymmärtämään
kaikkea, minkä hän itse ymmärsi ja tämän tähden rakasti hän miestään
vielä voimakkaammin ja palavan hellemmin. Tämän tunteen lisäksi, joka
oli kokonaan vaivuttanut hänet ja esti häntä syventymästä miehensä
suunnitelmien yksityiskohtiin, liikkui hänen mielessään ajatuksia,
jotka eivät olleet missään yhteydessä sen kanssa, josta hänen miehensä
puhui. Hän ajatteli veljenpoikaansa (kun Nikolai oli maininnut, miten
kiihkein mielin poika oli kuunnellut Pierren sanoja, oli se tehnyt
kreivitär Mariaan syvän vaikutuksen) ja monenlaisia piirteitä
Nikolenkan herkästä, tunteellisesta luonteesta nousi hänen mieleensä.
Samalla hän ajatteli lapsiaan. Hän ei kuitenkaan verrannut lapsiaan ja
veljenpoikaansa toisiinsa, vaan vertasi tunteitaan heihin ja silloin
hän huomasi surukseen, että hänen tunteistaan Nikolenkaa kohtaan
puuttui jotain.

Toisinaan hän johtui ajattelemaan, että ero aiheutui lasten iästä,
mutta sittenkin tuntui hänestä, ettei hän ollut tehnyt kaikkeaan heidän
tähtensä ja hän lupasi sydämessään parantaa itsensä ja tehdä senkin,
mikä oli mahdotonta: rakastaa tässä elämässä sekä miestään, lapsiaan,
Nikolenkaa että kaikkia lähimäisiään, niin kuin Kristus oli rakastanut
ihmiskuntaa. Kreivitär Marian sielu pyrki aina äärettömyyttä,
ikuisuutta, täydellisyyttä kohti ja sen vuoksi ei se löytänyt koskaan
rauhaa. Hänen kasvoilleen nousi sielun salattujen, korkeiden
kärsimysten ylhä ilme, sielun, jota rasittavat ruumiin kahleet.
"Jumalani! Miten meidän käy, jos hän kuolee, kuten minusta tuntuu, kun
hänen kasvonsa ovat tuollaiset!" ajatteli Nikolai ja polvistuen
jumalankuvan eteen hän rupesi lukemaan ehtoorukouksia.




XVI.


Kun Natasha oli jäänyt kahden kesken miehensä kanssa, rupesivat hekin
keskustelemaan niin, kuin ainoastaan puolisot voivat keskenään
keskustella: he ymmärsivät ja oivalsivat toistensa ajatukset tavattoman
selvästi ja nopeasti ja tämä tapahtui vastoin kaikkia logikan sääntöjä,
ilman harkintaa, järkeilyä ja johtopäätöksiä kokonaan omalla
erikoisella tavalla. Natasha oli niin tottunut puhelemaan miehensä
kanssa tällä tavalla, että jos heidän välillään oli jotain kieroa, niin
huomasi hän sen parhaiten siitä, että Pierre rupesi puhumaan
johdonmukaisesti. Jos Pierre ryhtyi jotain todistamaan, puhumaan
harkitsevasti ja tyynesti ja jos kreivitär Maria miehensä esimerkkiä
noudattaen rupesi tekemään samoin, tiesi kreivitär, että se vie aivan
varmaan riitaan.

Siitä hetkestä saakka, kun he olivat jääneet kahden kesken ja Natasha
onnen huumauksesta levälleen auennein silmin meni hiljaa miehensä luo
ja sitte yht'äkkiä nopeasti tarttui miehensä päähän, painoi sitä
rintaansa vasten ja sanoi: "nyt olet kokonaan, kokonaan omani, en laske
sua luotani!" -- siitä hetkestä saakka laukesi valloilleen logikan
kaikkia lakia vastoin käyvä keskustelu, vastoin yksistään siitäkin
syystä, että samaan aikaan puheltiin mitä erilaisimmista asioista. Ja
vaikka samaan aikaan pohdittiinkin yhtä ja toista, ei se suinkaan
haitannut ymmärtämisen selvyyttä, vaan oli varmin merkki siitä, että he
täydellisesti ymmärsivät toisensa.

Samoin kuin unessa on kaikki päinvastoin, sekasin ja sisällyksetöntä
paitsi sitä tunnetta, joka unennäköä johtaa, niin oli heidän
ajatustensa vaihdossakin, joka tapahtui vastoin kaikkia järjen lakeja,
johdonmukaista ainoastaan se tunne, josta heidän sanansa kumpusivat,
joskin keskustelu oli sekavaa ja epäjohdonmukaista.

Natasha kertoi Pierrelle veljensä toimista ja puuhista, siitä, miten
hän ainoastaan oli kärsinyt eikä ollenkaan elänyt miehensä poissa
ollessa, miten hän oli enemmän oppinut rakastamaan Mariaa ja miten
Maria oli monessa suhteessa häntä parempi. Tätä sanoessaan Natasha
myöskin vilpittömästi tunnusti kreivitär Marian henkisen etevämmyyden,
mutta samalla hän siitä puhuessaan vaati Pierreä pitämään häntä sekä
kreivitär Mariaa että kaikkia muitakin naisia parempana ja terotti tätä
erityisesti Pierren mieleen nyt, kun tämä Pietarissa käydessään oli
nähnyt paljon naisia.

Vastatessaan näihin Natashan sanoihin kertoi Pierre, miten
vastenmielistä hänen oli Pietarissa ollut olla naisten seurassa
päivällisillä ja iltamissa.

-- Minä en osaa enää ollenkaan puhella naisten kanssa, -- sanoi Pierre,
-- heidän seuransa on suorastaan ikävää, varsinkin kun minulla oli
muita tehtäviä.

Natasha katsoi häneen terävästi ja jatkoi:

-- Maria on kerrassaan ihana olento! Miten hän osaa ymmärtää lapsia!
Hän näkee ikään kuin ainoastaan heidän sielunsa. Kun esimerkiksi
Mitenkä rupesi eilen illalla kiukuttelemaan...

-- Hän on hyvin isänsä näköinen, -- keskeytti Pierre.

Natasha oivalsi, miksi Pierre huomautti Mitenkan ja Nikolain
yhdennäköisyydestä: hänen mieltään painoi illallinen väittely Nikolain
kanssa ja sen vuoksi häntä halutti kuulla, mitä Natasha siitä sanoisi.

-- Nikolailla on se omituisuus, että jolleivät kaikki hyväksy jotain,
ei hän suostu vaikka mikä olisi. Minun käsitykseni on se, että sinä
pidät tärkeänä _ouvrir une carrière_,[136] -- sanoi Natasha
toistaen Pierren kerran lausumat sanat.

-- Ei, merkillisintä Nikolaissa on se, -- sanoi Pierre, -- että
ajatteleminen ja ajatusten vaihto on hänestä huvia, melkein pelkkää
ajanviettoa. Hän kokoaa kirjastoa ja on ottanut päämääräkseen olla
ostamatta uutta kirjaa ennen entisten lukemista, hänellä on Sismondit,
Rousseaut, Montesquieut ... -- sanoi Pierre naurahtaen. -- Tiedäthän,
kuinka minä häntä ... -- aikoi hän lieventää arvosteluaan, mutta
Natasha keskeytti hänet haluten siten huomauttaa, että se oli
tarpeetonta.

-- Sinä siis sanot, että ajatteleminen on hänestä huvia...

-- Niin, mutta minusta on sitä kaikki muu. Minusta tuntui Pietarissa
ollessani, kuin olisin nähnyt ihmisiä vain unissani. Kun minä olen
syventynyt johonkuhun ajatukseen, on minusta kaikki muu huvia varten.

-- Ah, kuinka ikävä, kun en nähnyt, miten lapset sinua tervehtivät, --
sanoi Natasha. -- Kuka oli enimmän iloissaan? Luultavasti Liisa.

-- Ja sitte, -- jatkoi Pierre edelleen, -- sanoo Nikolai, ettei meidän
tarvitse ajatella. Vaan minä en tule ilman sitä aikaan. Minä tunsin sen
(ja voin sanoa sinulle), että minutta olisi Pietarissa kaikki mennyt
hajalleen, sillä kukin veti omaa köyttään. Vaan minun onnistui liittää
kaikki yhteen ja toisekseen oli minun ajatukseni suora ja selvä. Enhän
minä sitä sano, että meidän on vastustettava sitä tai sitä. Me voimme
helposti horjahtaa. Vaan minä sanoin, että käykää käsi kädessä kaikki,
jotka pyritte hyvään ja ainoana tunnussanana olkoon: toimelias hyveen
palveleminen. Ruhtinas Sergei on mainion viisas mies.

Natasha ei epäillyt ollenkaan, että Pierren aate oli suuri, mutta nyt
häntä vaivasi eräs toinen seikka. Se oli se, että Pierre oli hänen
miehensä. "Onko tosiaankin tuo yhteiskunnalle tarpeellinen ja tärkeä
mies samalla myöskin minun puolisoni? Miten se on voinut käydä päinsä?"
Natashan mieli teki ilmaista Pierrelle tämä. "Kukahan voisi varmasti
sanoa, että hän tosiaankin on muita paljoa viisaampi?" kysyi hän
itseltään ja koetteli muistaa niitä henkilöitä, joita Pierre eniten
kunnioitti. Ketään näistä henkilöistä ei Pierre omista puheistaan
päättäen kunnioittanut niin suuresti kuin Platon Karatajevia.

-- Arvaappas, mitä nyt ajattelen? -- kysyi Natasha. -- Mieleeni johtui
Platon Karatajef. Luuletko, että hän olisi hyväksynyt sinun nykyisen
aatteesi?

Pierre ei kummastellut vähääkään tätä kysymystä, sillä hän ymmärsi
vaimonsa ajatusten kulun.

-- Platon Karatajevko? -- sanoi hän ja vaipui miettimään nähtävästi
koettaen päästä täyteen selvyyteen siitä, mitä Karatajef olisi asiasta
sanonut. -- Hän ... ei olisi ymmärtänyt ... tahi mahdollisesti ehkä
olisikin.

-- Minä rakastan sinua äärettömästi! -- sanoi Natasha yht'äkkiä. --
Äärettömästi, äärettömästi!

-- Ei, hän ei olisi hyväksynyt, -- virkkoi Pierre tuokioisen
mietittyään. -- Meidän perhe-elämämme hän olisi kyllä hyväksynyt. Hän
toivoi aina näkevänsä kaikessa kaunista, onnellista ja rauhallista ja
minä näyttäisin hänelle meidät ylpein mielin. Sinä puhuit erossa
olosta, mutta etpä usko, miten erityisesti sinua rakastan erossa olon
jälkeen...

-- Vieläkös mitä ... -- oli Natasha alkamaisillaan.

-- Minä en voi minään hetkenä olla sinua rakastamatta eikä enempää voi
rakastaa, vaan silloin tuntuu aina erityisemmältä... Mutta ... -- hän
ei lausunut ajatustaan loppuun, sillä heidän katseensa sanoivat lopun.

-- Kuherruskuukausista puhuminen, -- sanoi yht'äkkiä Natasha, -- on
tyhjää lorua ja että muka onnellisinta olisi alussa. Nyt päinvastoin on
onnellisinta. Kun sinä vain pysyisit kotona. Muistatko, kuinka olemme
riidelleet? Ja minä olen ollut aina syyssä. Enkä minä edes muista,
mistä me olemme riidelleetkään.

-- Aina samasta asiasta, -- sanoi Pierre hymähtäen, -- mustasu...

-- Ole vaiti, en siedä kuulla, -- huudahti Natasha, jolloin hänen
silmissään välkähti kylmä, vihainen tuli. -- Näitkö hänet siellä? --
lisäsi hän hieman vaiti oltuaan.

-- En, ja vaikka olisin nähnytkin, en olisi tuntenut.

He olivat hetken ääneti.

-- Ah, kuulehan! Kun sinä puhuit kabinetissa, katsoin koko ajan sinuun,
-- katkasi Natasha äänettömyyden koettaen nähtävästi karkottaa äkkiä
nousseen pilven. -- Te olette ihan kuin kaksi vesipisaraa, sinä ja
poika. Ah, jopa on aika lähteä hänen luokseen... Mutta ei tekisi mieli
erota.

He olivat vaiti muutaman sekunnin. Sitte he kumpikin yht'aikaa
kääntyivät toisiinsa päin ja alkoivat puhua jotain hiljaisella äänellä.
Pierre alkoi itsetyytyväisesti ja innostuneesti, Natasha hiljaisin
onnen hymyin. Mutta kun he olivat alkaneet yht'aikaa, tahtoi kumpikin
antaa toiselleen vuoron.

-- Mitä sinä aijoit sanoa? Puhu vain.

-- Ei, sano sinä ensin, enhän minä paljo mitään, -- sanoi Natasha.

Pierre jatkoi, mistä oli alkanut. Hän selitti edelleen tyytyväisin
mielin menestystään Pietarissa. Hänestä tuntui tänä hetkenä, että hänen
kutsumuksensa oli luoda Venäjän ja koko maailman elämä uusille urille.

-- Olen vain tahtonut sanoa, että kaikki ne aatteet, joilla on suuret
ja syvät seuraukset, ovat aina yksinkertaisia. Koko minun aatteeni on
siinä, että jos huonot ihmiset ovat keskenään liitossa ja muodostavat
voiman, niin on rehellisten ihmisten tehtävä aivan samoin. Eikö se ole
yksinkertaista?

-- On.

-- Mitäs sinä aijoit sanoa?

-- En paljo mitään.

-- Sano kuitenkin.

-- Eihän se ole paljo mitään, -- sanoi Natasha entistä kirkkaampi hymyn
säteily kasvoilla, -- aijoin vain sanoa vähän Petjasta. Kun
lapsenhoitaja tuli tänään ottamaan häntä minun sylistäni, rupesi poika
nauramaan, sulki silmänsä ja painautui minua vasten. Luuli varmaankin
päässeensä piiloon. Hän on sanomattoman suloinen. Siinä se jo
huutaakin. No, hyvää yötä!

Natasha läksi huoneesta.

Sillä aikaa, kun he näin puhelivat, paloi alhaalla Nikolenka Bolkonskin
huoneessa yölamppu, kuten tavallista, sillä poika oli arka pimeässä
eikä häneltä oltu saatu mitenkään pois tätä tapaa. Dessalles nukkui
neljän tyynynsä välissä ja hänen roomalaisesta nenästään kuului
tasaista kuorsausta. Nikolenka, joka oli äkkiä herännyt ylt'ympäri
kylmässä hiessä, istui silmät selkosen selällään vuoteellaan ja
tuijotti eteensä. Hänet oli herättänyt kammottava uni. Hän oli nähnyt
unta, että hänellä ja Pierrellä oli ollut päässä samallaiset kypärät,
kuin sotamiehillä Plutarkon kuvitetussa teoksessa. Hän kulki setä
Pierren kanssa mahtavan sotajoukon etunenässä. Sotajoukon muodostivat
valkeat langat, jotka häälyivät ilmassa samoin kuin ne hämähäkin
verkot, joita nähdään lentelevän syksyisin ja joita Dessalles sanoi
"Neitsyt Marian verkoiksi". Edessäpäin oli kunnia, yhtä häälyvä kuin
nuo langatkin, mutta se oli hieman tiheämpää kudosta. Hän ja Pierre
lipuivat keveästi ja iloisin mielin yhä lähemmä ja lähemmä päämäärää.
Yht'äkkiä alkoivat ne langat, jotka heitä vetivät, venyä ja sotkeutua
toisiinsa. He hätääntyivät. Samassa ilmestyi heidän eteensä eno Nikolai
Iljitsh julmana ja uhkaavana.

"Tekö olette tuon tehneet?" kysyi hän osottaen katkottuja kyniä ja
lakkatankoja. "Minä rakastan teitä, mutta Araktshejef on käskenyt minun
surmata sen, joka ensimäisenä hievahtaa paikaltaan". Nikolenka vilkasi
Pierreen, mutta Pierreä ei enää ollut. Pierren sijaan oli ilmestynyt --
hänen isänsä ruhtinas Andrei. Isällä ei ollut muotoa eikä hahmoa, mutta
hän se oli sittenkin siinä, ja kun Nikolenka näki isänsä, huumasi hänet
rakkaus niin, että hän herposi voimattomaksi ja luhistui kokoon kuin
luuton, hyytelöinen olento. Isä hyväili ja lohdutteli häntä, mutta eno
Nikolai Iljitsh astui uhmaten yhä lähemmä ja lähemmä heitä. Kauhu
valtasi Nikolenkan ja hän heräsi.

"Isä", ajatteli hän. "Isä (vaikka talossa oli kaksi ruhtinas Andrein
muotokuvaa, jotka olivat hyvin hänen näköisensä, ei Nikolenka
sittenkään voinut kuvitella isäänsä ihmisen hahmossa), isä tuli minun
luokseni ja hyväili minua. Hän antoi minulle hyväksymisensä samoin kuin
setä Pierrellekin. Mitä hän lieneekään sanonut, sen olen tekevä.
Hiillyttihän Mucius Scaevola kätensä. Miksi ei minullekin kerran
elämässä koittaisi sellainen hetki? Tiedän heidän tahtovan, että
lukisin ja oppisin ja minä teen sen. Sitä vain pyydän Jumalalta, että
minä olisin niin kuin olivat Plutarkon sankarit ja tekisin heidän
tavallaan. Ja minä teen vielä paremmin kuin he, niin että koko maailma
saa sen tietää ja kaikki rakastavat ja ihailevat minua." Yht'äkkiä
nousi Nikolenkan rintaan kyynelten vuo ja hän hyrskähti itkemään.

-- _Etes-vous indisposé_?[137] -- kuului Dessallesin ääni.

-- _Non_,[138] -- vastasi Nikolenka ja painoi päänsä tyynyyn.

"Hän on hyvä ja kiltti, minä rakastan häntä", ajatteli hän
Dessallesista. "Entä setä Pierre? Oo, hän on ihmeellinen ihminen! Entä
isä? Isä! Isä! Niin, minä teen niin, että _hänkin_ olisi siihen
tyytyväinen"...




VIITESELITYKSET:


[1] Kerrotaan, että kreivitär parka on hyvin huonona. Lääkäri on
sanonut, että se on sydämen kouristusta.

Sydämen kouristusta? Oo, se on kauhea tauti!

Kerrotaan, että kilpakosijat ovat tehneet sovinnon sairauden tähden.

[2] Vanha kreivi kuuluu olevan hyvin suruissaan. Hän oli ruvennut
itkemään kuin lapsi, kun lääkäri oli sanonut, että tapaus on
vaarallinen.

Oo, se olisi suuri vahinko. Hän on hurmaava nainen!

Te puhutte kreivitär parasta. Minä lähetin tiedustelemaan hänen
vointiaan. Minulle sanottiin, että hän nyt voi vähän paremmin.
Epäilemättä hän on maailman hurmaavin nainen. Me kuulumme eri
leireihin, mutta se ei minua estä kunnioittamasta häntä hänen ansionsa
mukaan. Hän on hyvin onneton!

[3] Teidän tietonne saattavat olla paremmat kuin minun. Mutta minä olen
saanut tietää hyvistä lähteistä, että tuo lääkäri on hyvin oppinut ja
taitava mies. Hän on Espanjan kuningattaren henkilääkäri.

[4] Minusta se on mainio!

[5] Petropolin sankari.

[6] Keisari lähettää itävaltalaiset liput, nuo ystävyyden harhailevat
liput, jotka hän on löytänyt oikean tien ulkopuolelta.

[7] Mainiota, mainiota!

[8] Varsovan matkan varrelta ehkä.

[9] Mikä voima! Mikä sanontatapa!

[10] Saatte nähdä.

[11] Sydämen kouristuksen.

[12] Espanjan kuningattaren henkilääkäri.

[13] Surunvalitus-käyntien.

[14] Joka muukalaisenakin oli venäläinen sydämeltään ja mieleltään.

[15] Armollisin hallitsija.

[16] Jonka leimu valaisi hänen tietään.

[17] Tuotteko minulle surullisia uutisia, eversti?

[18] Hyvin surullisia, Teidän Majesteettinne, Moskovan luovuttamisesta.

[19] Onko tosiaankin minun ikivanha pääkaupunkini luovutettu
taistelutta?

[20] Onko vihollinen marssinut kaupunkiin?

[21] On, Teidän Majesteettinne, ja tätä nykyä se on palanut poroksi.
Minun lähtiessäni oli se liekkien vallassa.

[22] Minä näen, eversti, kaikesta siitä, mikä parhaillaan tapahtuu,
että Kaitselmus vaatii meiltä suuria uhrauksia. Olen kaikessa valmis
taipumaan Hänen tahtoonsa; mutta sanokaa, Michaud, minkälaisena
te jätitte armeijan, joka taistelutta luovutti minun ikivanhan
pääkaupunkini? Ettekö huomanneet sen mielen olevan masennuksissa?

[23] Hallitsija, sallitteko minun puhua avomielisesti, niin kuin
rehellisen sotilaan tulee puhua?

[24] Eversti, minä vaadin aina sitä. Älkää salatko mitään, minä tahdon
ehdottomasti tietää koko totuuden.

[25] Sanaleikin.

[26] Teidän Majesteettinne! Minun lähtiessäni armeijasta, oli se
kokonaisuudessaan, päälliköistä alkaen viimeiseen sotamieheen saakka
ilman poikkeusta, suuren, epätoivoisen pelon vallassa.

[27] Kuinka? Voivatko minun venäläiseni masentua onnettomuuksista?...
Ei koskaan!...

[28] Teidän Majesteettinne, he pelkäävät vain sitä, ettei Teidän
Majesteettinne hyväsydämisyydessään taipuisi tekemään rauhaa.
He palavat kärsimättömyydestä saada taistella ja osottaa Teidän
Majesteetillenne oman henkensä hinnalla, miten uskollisia he teille
ovat!...

[29] Ah! Te saatte minut tyyntymään, eversti.

[30] No niin, palatkaa armeijaan ja sanokaa meidän urhoillemme,
sanokaa kaikille minun hyville alamaisilleni kaikkialla, missä vain
kulette, että sitte kun minulla ei enää ole ainoatakaan sotamiestä,
minä itse astun rakkaan aatelini ja kelpo talonpoikieni etunenään ja
siten käytän valtakuntani viimeiset voimat. Niitä on enemmän kuin
viholliset luulevatkaan. Vaan jos Jumalallinen Kaitselmus on määrännyt
mm, että meidän hallitsijasukumme lakkaa olemasta minun esi-isieni
valta-istuimella, silloin minä kulutettuani kaikki saatavissani olevat
voimat lasken partani kasvamaan tätä myöten ja mieluummin lähden
syömään pelkkiä perunoita viimeisen eloon jääneen talonpoikani kanssa
kuin otan allekirjottaakseni isänmaani ja kalliin kansani häpeän, sillä
sen uhraukset ovat minusta suuriarvoiset.

[31] Eversti Michaud, älkää unohtako, mitä tässä olen teille sanonut;
joskus voinemme ehkä muistella tätä mielihyvällä. Napoleon vaiko
minä... Me emme enää voi hallita yhdessä. Minä tunnen hänet nyt eikä
hän enää minua petä...

[32] Joka muukalaisenakin oli venäläinen sydämeltään ja mieleltään.

[33] Ihastuneeksi kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut.

[34] Hallitsija! Teidän Majesteettinne allekirjottaa tänä hetkenä
kansansa maineen ja Europan pelastuksen!

[35] Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

[36] Huonona tapana.

[37] Rakkaani, kesken puheen. Te hakkailette liian paljon tuota
vaaleaveristä.

[38] On olemassa eri tapoja.

[39] Jonka hän oli pelastanut liekeistä.

[40] Siksi, joka ei sano nimeään.

[41] Se, joka ei sano nimeään.

[42] Kuka olette?

[43] Kenraali, te ette voi minua tuntea, en ole nähnyt teitä koskaan.

[44] Hän on venäläinen vakooja.

[45] Ei, teidän korkeutenne, te ette ole voinut minua tuntea. Olen
nostoväen upseeri enkä ole poistunut Moskovasta.

[46] Teidän nimenne? -- Besuhof.

[47] Kuka minulle todistaa, että te ette valehtele?

[48] Teidän Korkeutenne.

[49] Miten te todistatte minulle, että te puhutte totta?

[50] Te ette ole se, joksi te sanotte itseänne.

[51] Niin, tietysti.

[52] 86:n rykmentin tarkk'ampujat, eteenpäin!

[53] Se opettaa heitä tekemään murhapolttoja.

[54] Sananparsi: saa olla omassa vapaudessaan. Suom. muist.

[55] Lapseni, minä rakastan teitä ja olen tuntenut teidät pitkän aikaa.

[56] Kiitos, rakas ystävä, että tulit.

[57] Lähetän luoksenne yhden kenraali-adjutanteistani keskustelemaan
kanssanne monista tärkeistä asioista. Pyydän teidän armoanne uskomaan
kaikkeen, mitä hän sanoo, ja varsinko kun hän rupeaa ilmaisemaan teille
niitä arvonannon ja erityisen kunnioituksen tunteita, joita minä olen
jo ammoin sitte tuntenut teitä kohtaan. Rukoilen Jumalaa, jotta Hän
pitäisi teidät pyhässä suojeluksessaan.

[58] Jälkipolvet kiroaisivat minut, jos minua pidettäisiin jonkun
sopimuksen alkuunpanijana, olipa se minkälainen tahansa. Tämä on meidän
kansamme mielipide.

[59] Ensimäinen kolonna marssii, toinen kolonna marssii.

[60] Venäläinen kansallistanssi. Suom. muist.

[61] Venäläinen muodostus alkujaan virolaisesta aatelisnimestä:
Baggohufvudt. Suom. muist.

[62] Rosvoamalla.

[63] Tuomaan takaisin papit.

[64] Ylentäen näiden toimenpiteiden merkitystä hänen omaa ja Ranskan
armeijan arvoa vastaavalla teolla hän käski jakaa apurahoja tulipalosta
kärsineille. Mutta kun ruokatarpeet olivat liian kalliita annettaviksi
vieraan maan ihmisille, jotka sen lisäksi olivat enimmäkseen
vihamielisiä, piti Napoleon parhaimpana antaa heille rahaa elatuksen
hankkimiseen muualta ja hän käski jakaa heille paperiruplia.

[65] Hänen neronsa ei ollut koskaan keksinyt mitään sen
syvämielisempää, taidokkaampaa ja ihmeteltävämpää.

[66] Pappi, jonka minä löysin ja jota pyysin rupeamaan pitämään
jumalanpalveluksia, puhdisti ja lukitsi kirkon. Samana yönä tultiin
taas särkemään ovia ja lukkoja, repimään kirjoja ja tekemään muuta
pahaa.

[67] Osa minun piiristäni on yhä edelleenkin 3:nen armeijaosaston
sotamiesten ryöstöjen esineenä eivätkä he tyydy ainoastaan siihen,
että anastavat kellareihin piilottuneiden onnettomien asukkaiden
viimeisetkin rippeet, vaan pieksävät heitä sen lisäksi julmasti
sapeleillaan, kuten itse olen monta kertaa nähnyt.

[68] Ei mitään uutta, sotamiehet vain ryöstävät ja varastavat yhä. 9 p.
lokakuuta.

[69] Varkaudet ja rosvous jatkuvat. Meidän piirissämme on rosvojoukkio,
jonka toiminta täytyy hillitä ankarin keinoin. 11 p. lokakuuta.

[70] Palatsin ylihovimenomestari valittelee kovasti, että sotamiehet
käyvät mistään kielloista välittämättä yhä edelleenkin kaikissa
pihoissa ja vieläpä keisarinkin ikkunojen alla.

[71] Ompa ihana aurinko, vai mitä, herra Kirii? Ihan kuin kevät.

[72] Kun tämmöisellä säällä pääsisi lähtöön...

[73] Ja siitä ei teidän, herra Kiril, tarvitse muuta kuin sanoa vain
sana kapteenille, tiedättehän. Se on mies, joka ei unohda mitään.
Sanokaa kapteenille, kun hän tulee käynnilleen, hän tekee kaikki teidän
hyväksenne...

[74] Näetkös, St. Thomas, sanoi hän minulle tässä kerran: Kiril on
sivistynyt mies, puhuu ranskaa; hän on venäläinen herra, jota on
kohdannut onnettomuus, mutta hän on mies. Kyllä se tietää, mikä on
mitä... Jos hän jotain tarvitsee ja pyytää minulta, en kiellä. Kun
on jotain saanut oppia, näetkös, silloin rakastaa valistusta ja
sivistyneitä ihmisiä. Minä puhun teistä, herra Kiril. Ellei teitä olisi
ollut eräänä päivänä, olisi käynyt huonosti.

[75] Hyvä on, hyvä on, kiitos; palttinaa olisi pitänyt jäädä tähteeksi.

[76] Kiitos, kiitos, rakkaani, mutta tähteet, tähteet...

[77] Platosha, kuulkaa, Platosha. Ottakaa itsellenne.

[78] Vuota, jota käytetään teepakettien verhona.

[79] Korpraali, mitä sairaalle tehdään?

[80] Menkää, menkää.

[81] No, mitä nyt on?

[82] Kyllä hän voi marssia, saakeli soikoon! Menkää, menkää.

[83] Mutta hän on kuolemaisillaan.

[84] Pitäkää huolta itsestänne...

[85] Menkää pois, lempo vieköön... Ettekö pääse, kolmekymmentä tuhatta
paholaista...

[86] Suuret pataljoonat ovat oikeassa.

[87] Merkitsee suomeksi keväistä. Suom. muist.

[88] Ahaa, siinähän te olettekin! Tahdotteko syödä? Älkää pelätkö,
teille ei tehdä mitään pahaa. Käykää sisään, käykää sisään.

[89] Kiitos, herra.

[90] Kuka tulee?

[91] 6:nen rykmentin ulaneja.

[92] Tunnussana?

[93] Sanokaa, onko eversti Gérard täällä?

[94] Tunnussana?

[95] Kun upseeri on tarkastuksella, eivät vahtimiehet kysy tunnussanaa.
Minä kysyn teiltä, onko eversti täällä?

[96] Oh, se on sitkeää, ei pehmene.

[97] Se panee konttaamaan kaniinina. (Ranskal. sananlasku.)

[98] Päivää, herrat!

[99] Tekö se olette, Clément. Senkö lempo...

[100] Jos teidän mielenne tekee iltasta, niin tulette liian myöhään.

[101] Niitä hirtehisiä on kaikkialla.

[102] On inhottavaa laahata niitä ruumiita mukanaan. Parasta olisi
ampua ne kanaljat.

[103] Paikoillenne!

[104] Keisari! Marsalkka! Herttua!

[105] Mitä hän sanoi? Mitä hän sanoi?

[106] Oletteko ymmärtäneet, lapseni?

[107] Oletteko ymmärtäneet, lempo vieköön!

[108] Mitä se tuo roisto siitä välittää!

[109] Kasakkoja!

[110] Menkää, menkää!

[111] Pidän velvollisuutenani ilmottaa Teidän Majesteetillenne
niiden eri armeijakuntien tilasta, jotka minä olen tarkastanut eri
päivämarssien aikana näinä kolmena viimeisenä päivänä. Ne ovat melkein
kokonaan hajallaan. Kustakin rykmentistä seuraa lippuja tuskin neljättä
osaakaan sotamiehistä, muut kulkevat omin päinsä eri suuntiin koettaen
etsiä elatustaan ja päästä irti kurista. Kaikki ajattelevat ainoastaan
Smolenskia, jossa he toivovat saavansa levähtää. Viime päivinä on tultu
huomaamaan, että monet sotamiehet ovat heittäneet pois patruunansa
ja pyssynsä. Asioiden tällä kannalla ollen on Teidän Majesteettinne,
olkootpa Teidän lopulliset aikeenne menestykselliseen palvelukseenne
nähden minkälaiset tahansa, vaadittava, että armeijakunnat kootaan
Smolenskiin ja että niistä erotetaan rintamaan kelvottomat, kuten jalan
kulkeva ratsuväki, aseettomat, liiat kuormat ja osa tykistöä, jota
on liian paljon sotaväen lukumäärään nähden. On välttämätöntä saada
ruokavaroja ja muutaman päivän lepo, sotamiehet ovat näännyksissä
nälästä ja uupumuksesta, näinä viimeisinä päivinä ovat monet kuolleet
tielle ja leiripaikoille. Tämä surkea tila kasvaa kasvamistaan
lakkaamatta ja pakottaa pelkäämään, että jollei ryhdytä ponteviin
keinoihin pahan lakkauttamiseksi, niin emme me kohtapuoleen kykene
hallitsemaan sotajoukkoja taisteluissa. 9 p. marraskuuta, 30 virstan
päässä Smolenskista.

[112] Päiväjärjestys.

[113] Teidän Majesteettinne, Serkkuni, Eckmühlin prinssi, Napolin
kuningas.

[114] Olen kyllälti ollut keisarina, nyt on aika ruveta kenraaliksi.

[115] Se on suurta!

[116] Suuremmoisesta naurettavaan on vain yksi askel.

[117] Suuremmoista, suurta! Napoleon suuri! Suuremmoisesta naurettavaan
on vain yksi askel!

[118] Ensimäinen kolonna marssii.

[119] Ritari peloton ja nuhteeton.

[120] Wilsonin muistiinpanot.

[121] Bogdanovitshin kirjottama vuoden 1812 historia: luonteenkuvaus
Kutusovista ja mietteitä Krasnojen taistelun huonoista tuloksista.

[122] Oh, kunnon poikani! Oh, hyvät, hyvät ystäväni! Kas ne ovat
ihmisiä! Oh, hyvät, kunnon ystäväni!

[123] Eläköön Henrik neljäs! Eläköön tuo rohkea kuningas! (Ranskalainen
laulu.)

[124] Jolla oli kolme kykyä: juoda, tapella ja miellyttää.

[125] Te kai haluatte sanoa minulle, ettei minulla ole mistä
syödä. Päinvastoin voin asettaa käytettäväksenne kaikki vaikkapa
juhla-ateriaakin varten, jos semmoisen haluaisitte antaa.

[126] Tahdoin sanoa vain sen, minkä olen sanonut enkä muuta.

[127] On pyhyyden pilkkaa sotia semmoista kansaa vastaan kuin te olette.

[128] Te olette rappiolla, ystäväni.

[129] Rakastan teitä.

[130] Rakas Maria, luulen hänen nukkuvan. Hän on hyvin väsyksissä.

[131] Ei, hra Dessalles, minä pyydän, että täti antaisi minun jäädä.

[132] Minä tuon hänet heti luoksenne, m-r Dessalles; hyvää yötä.

[133] Kunniattomat ja tunnottomat.

[134] Denisof käyttää tässä sanaleikin omaisesti venäläistä sanaa bunt
= kapina, joka sointuu saksalaiseen sanaan bund = liitto ja jota on
mahdoton suomentaa tekstin sävyä vastaavalla tavalla. Suom.

[135] Silloin olen teidän miehiänne!

[136] Uran uurtamista.

[137] Oletteko sairas?

[138] En.








End of the Project Gutenberg EBook of Sota ja rauha IV, by Leo Tolstoy

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 45298 ***