*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42609 ***

PIKKU MIES

Kirj.

A. Daudet


Suomentanut ["Le petit chose"] Hanna Asp


K. J. Gummerus, Jyväskylä, 1917.



SISÄLLYS:

I osa:

    I. Tehdas.
   II. Torakat.
  III. Hän on kuollut! Rukoilkaa hänen puolestansa!
   IV. Punainen vihko.
    V. Elätä itsesi.
   VI. Pikku pojat.
  VII. Läksyjen pänttääjä.
 VIII. Mustat silmät.
   IX. Boucoyran'in juttu.
    X. Pahat päivät.
   XI. Ystäväni miekkailumestari.
  XII. Rautarengas.
 XIII. Viot'in avaimet.
  XIV. Baptiste eno.

II osa:

    I. Minun kalossini.
   II. Saint-Nizier'in papin lähettämä.
  III. Jacques äitini.
   IV. Meidän menoarviomme.
    V. Valkea Käki ja ensimmäisen kerroksen nainen.
   VI. Pierrotte'in elämäntarina.
  VII. Punainen ruusu ja mustat silmät.
 VIII. Eräs ilta Saumon'in kauppakujassa.
   IX. Sinusta tulee porsliinikauppias.
    X. Irma Borel.
   XI. Sokurisydän.
  XII. Tolokototinjan.
 XIII. Pako.
  XIV. Uni.
   XV. Poismeno.
  XVI. Unen loppu.








ENSIMMÄINEN OSA




I.

TEHDAS.


Olen syntynyt toukokuun 13 päivänä 18--, eräässä Languedoc'in
kaupungissa, jossa niinkuin kaikissa etelän kaupungeissa, on runsaasti
auringonpaistetta, jokseenkin paljon tomua, karmelilaisluostari ja pari,
kolme muistomerkkiä roomalaisajoilta.

Isälläni, herra Eyssette'illa, joka tähän aikaan harjoitti silkkihuivien
kauppaa, oli suuri tehdas kaupungin ulkopuolella. Tämän alueesta oli hän
lohkaissut itselleen mukavan, plataanien varjoaman asunnon, jonka tilava
puutarha eroitti tehtaasta. Täällä tulin maailmaan ja vietin ensimmäiset
ja ainoat onnen vuoteni. Siksipä ovatkin puutarha, tehdas ja plataanit
ikipäiviksi painuneet muistooni, ja kun vanhempieni häviö pakoitti minut
niistä eroamaan, kaipasin niitä kuin rakkaita henkilöitä.

Minun on pakko heti aluksi sanoa, ettei syntymäni tuottanut onnea
Eyssetten perheelle. Keittäjättäremme, vanha Annou, on monasti kertonut
minulle, kuinka isäni, joka silloin oli matkoilla, yhtaikaa sai tiedon
minun maailmaantulostani ja erään marseillelaisen liiketoverinsa
karkaamisesta, ja kun viimemainittu seikka aiheutti hänelle yli
neljänkymmenen tuhannen markan tappion, niin ei isä ilon ja surun
vaiheilla tietänyt, pitikö hänen itkeä liikekumppaninsa katoamista vai
iloita pikku Danielin onnellisesta maailmaantulosta... Itkeä sinun olisi
pitänyt, isä rukka, itkeä kahdesta syystä!...

Minusta tuli todellakin vanhempieni onnettomuuden tähti. Minun
syntymästäni lähtein kohtasivat heitä mitä uskomattomimmat vahingot joka
puolelta. Ensinnäkin tuo marseillelaisen karkaaminen, sitte kaksi eri
kertaa tulipalo samana vuonna, sitte kankaanluojien lakko, sitte
riitaantumisemme Baptiste sedän kanssa, sitte kallis oikeudenkäynti
värikauppiaitten kanssa, ja vihdoin vuoden 18-- vallankumous, joka antoi
meille kuoliniskun!...

Siitä lähtein oli tehdas kuin siipirikko lintu; työhuoneet tyhjenivät
vähitellen: joka viikko taukosi joku työhaara, joka kuukausi väheni yksi
painopöytä. Oli surkeata nähdä elämän lähtevän talostamme hitaasti,
vähissä erin, aivan kuin sairaasta ruumiista. Eräänä päivänä ei enää
menty toisen kerroksen saleihin. Toisella kertaa jätettiin peräpiha
kylmille. Tätä kesti kaksi vuotta; kaksi vuotta tehdas teki loppuaan.
Vihdoin eräänä päivänä eivät työmiehet enää tulleet työhön, työkello ei
enää soinut, rataskaivo lakkasi vitisemästä, suurten ammeitten vesi,
jossa kankaat huuhdottiin, lepäsi liikkumatonna ja pian ei koko
tehtaaseen jäänyt muita kuin vanhempani, vanha Annou, Jacques veljeni ja
minä sekä pihan perälle tehdasta vartioimaan portinvahti Colombe ja
hänen poikansa, pikku Rouget.

Loppu oli tullut, me olimme joutuneet perikatoon.

Olin silloin kuuden, seitsemän vuoden vanha. Koska olin hyvin hento ja
kivulloinen lapsi, eivät vanhempani panneet minua kouluun. Äidiltäni
olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan sekä muutaman sanan espanjan
kieltä ja pari kolme laulua kitaralla säestämään, josta syystä minua
perheen kesken pidettiin ihmelapsena. Seurauksena tästä
kasvatusjärjestelmästä oli, etten liikahtanut koskaan kotoa, ja olin
siis näkemässä kaikki erikoiskohdat kauppahuone Eyssetten
kuolinkamppailussa. Tämä murhenäytelmä ei koskenut minuun, sen myönnän;
päinvastoin huomasin häviöstämme sen sangen hauskan puolen, että voin
mielin määrin samoilla tehtaassa, jota ei ennen sallittu muulloin kuin
sunnuntaisin. Sanoin juhlallisesti pikku Rouget'ille: »Nyt on tehdas
minun; se on annettu minun leikkiäkseni.» Ja pikku Rouget uskoi sen. Tuo
hupsu uskoi kaikki, mitä sanoin.

Mutta muut kotona eivät tietystikään mukautuneet yhtä iloisesti kohtalon
iskuun. Isä kävi yhtäkkiä aivan hirvittäväksi; hän oli kiivas ja
liioitteleva luonteeltaan ja rakasti huutoa ja pauhua. Ellei hän olisi
ollut niin kärkäs lyömään eikä tuntenut alituista tarvetta pitää
ympäristöänsä vapistuksessa, olisi hän ollut maailman paras mies.
Onnettomuus ei masentanut häntä, vaan saattoi hänet vihan vimmaan.
Aamusta ehtooseen raivosi hänen kiukkunsa, ja paremman puutteessa joutui
sen esineeksi kaikki maan ja taivaan välillä, Jacques, vanha Annou,
vallankumous. Niin, etenkin vallankumous!... Isän puhetta kuullessa
olisi voinut vannoa, että vuoden 18-- vallankumous, joka oli meidät
saattanut puille paljaille, oli suunnattu juuri meitä vastaan. Voitte
uskoa, etteivät vallankumoukselliset Eyssettelässä olleet juuri hyvässä
maineessa. Jumala tietäköön, mitä kaikkia me noista herroista siihen
aikaan mahdoimmekaan sanoa... Vielä tänä päivänä, kun vanha isä Eyssette
(Jumala suokoon hänelle pitkän iän) tuntee luuvalon kouristuksia ja
oikaisee itsensä vaivoin sohvalleen -- kuulemme me hänen mutisevan: »Voi
noita kirottuja vallankumouksellisia!...»

Siihen aikaan, josta teille puhun, ei isällä ollut luuvaloa, mutta suru
oli tehnyt hänestä kamalan miehen, jota ei kenenkään tehnyt mieli
lähestyä. Kaksi kertaa viikossa täytyi iskeä hänen suontansa. Ei kukaan
uskaltanut hänen aikanansa avata suutaan; kaikki pelkäsivät. Pöydässä me
pyysimme kuiskuttaen leipää. Ei uskallettu itkeäkään hänen nähtensä.
Mutta, kun hän oli jättänyt talon, kuului vain yleinen itku koko
talossa; äiti, vanha Annou, veljeni Jacques, vieläpä iso veljeni
abbé'kin, kun hän tuli meitä katsomaan, kaikki ryhtyivät tähän toimeen.
Äiti itki luonnollisesti nähdessään isän onnettomana; abbé ja vanha
Annou itkivät nähdessään äidin itkevän; Jacques taasen, ollen liian
pieni ymmärtääkseen onnettomuuksiamme -- hän oli tuskin kaksi vuotta
minua vanhempi -- itki sulasta tarpeesta, huviksensa.

Veljeni Jacques oli omituinen lapsi; hänelläkös vasta kyyneleitä riitti!
Niin pitkälti kuin muistan taaksepäin, näen hänet silmät punaisina ja
posket kyynelvirtojen vallassa. Aamuin, illoin, öin ja päivin, koulussa
ja kotona tai kävelyllä, aina hän itki herkeämättä. Kun hänelle sanoi:
»Mikä sinun on?» vastasi hän nyyhkyttäen: »Ei minun mikään ole.» Ja
kummista kummin, ei häntä mikään vaivannut. Itku oli hänelle yhtä
tarpeen kuin muille nenän niistäminen, hänen tarvitsi vaan tehdä sitä
useammin, siinä kaikki. Toisinaan isä epätoivoisena sanoi äidille: »Tuo
poika on naurettava, katsoppas nyt häntä! ... mikä vedenpaisumus.» Johon
äiti vastasi lempeällä äänellään: »Minkä sille voi, rakas ystävä. Kyllä
se häviää, kun hän tulee suuremmaksi; minä olin aivan samanlainen hänen
ijällään.» Tässä odotuksessa tuli Jacques suuremmaksi, tulipa vielä
hyvinkin suureksi, mutta itku ei hävinnyt. Päinvastoin, tuon merkillisen
pojan kummallinen taipumus vuodattaa ilman syytä kokonaisia kyyneltulvia
kasvoi vain päivä päivältä. Vanhempiemme suru oli hänelle suuri onni
onnettomuudessa. Nyt hän sai antautua vetistelemään päiväkausiksi, ilman
että kukaan tuli häneltä kysymään: »Mikä sinun on?»

Siis oli Jacques'illa niinkuin minullakin jotain iloakin häviöstämme.

Minä puolestani olin hyvin onnellinen. Kukaan ei pitänyt minusta enää
vaaria. Käytin sitä hyväkseni leikkimällä Rouget'in kanssa autioissa
työhuoneissa, joissa meidän astuntamme kajahteli kuin kirkossa, ja
suurilla tyhjillä pihoilla, jotka yhä enemmän joutuivat ruohon valtaan.
Portinvartija Colombe'in poika Rouget oli noin kaksitoistavuotias,
suurikasvuinen nulikka, väkevä kuin härkä, uskollinen kuin koira, tyhmä
kuin hanhi ja varsinkin kuuluisa paksusta, punaisesta tukastaan, josta
hän oli saanut nimensä Rouget. Mutta huomatkaa: Rouget minun silmissäni
ei ollut mikään Rouget. Hän oli minun uskollinen Perjantaini, tai
intiaaneilta anastamani sotasaalis tai kapinoiva laivaväki, kuinka
kulloinkin sopi. Minun oma nimeni ei myöskään tähän aikaan ollut Daniel
Eyssette: minä olin tuo merkillinen, pedonnahkoihin puettu mies, jonka
kummalliset retket vasta olin lukenut, itse Robinson Crusoe. Mikä
hurmaava valhe-elämä! Iltasin, ehtoollisen jäljestä luin uudestaan
Robinsonini, opettelin sen ulkoa; päivällä leikin sitä, leikin sydämeni
pohjasta, ja punoin kaikki, mikä minua ympäröi, näytelmääni. Tehdas ei
ollut enää mikään tehdas; se oli minun autio saareni, kuinka autio
todellakin! Vesiammeet olivat suuri valtameri. Puutarha oli aarniometsä.
Plataaneissa asustava suuri heinäsirkkaparvi kuului näytelmääni
tietämättä itse siitä mitään.

Eipä itse Rouget'kaan aavistanut, mikä tärkeä osa hänellä oli. Jos
häneltä olisi kysytty, mikä Robinson oli, olisi hän joutunut kovin
hämilleen; kuitenkin on minun sanominen, että hän koko sydämensä
pohjasta antautui tehtäväänsä, ja ettei intiaanien sotakarjunnan
matkinnassa ollut hänen vertaistaan. Mistäkö hän oli sen oppinut? En
tiedä. Totta vain on, että intiaanien hirveä karjunta, jonka hän
lasketti kurkkunsa pohjasta, samalla pudistaen tuuheata, punaista
harjaansa, olisi saattanut urhoollisimmatkin vapisemaan. Itse minä,
Robinsonkin, toisinaan säikähdin ja olin pakoitettu sanomaan hänelle
hiljaa: »Ei niin kovaa Rouget, minua pelottaa».

Pahaksi onneksi osasi Rouget, joka niin hyvin matki villi-ihmisten
karjuntaa, vielä paremmin katupoikien rumia sanoja ja Jumalan nimeä
turhaan lausua. Leikkiessämme opin tekemään samoin, ja eräänä päivänä,
kun parastaikaa istuttiin pöydässä, pääsi minulta aika kirous, en tiedä
itsekään kuinka. Yleinen hämmästys! »Kuka sinulle sen on opettanut?
Missä sinä sen olet kuullut?» Siitäkös vasta elämä syntyi! Isä aikoi
heti paikalla lähettää minut pahantapaisten lasten laitokseen; iso
veljeni abbé sanoi, että minut ennen kaikkea oli lähetettävä
ripitettäväksi, koska minulla jo oli kyllin järkeä. Minut lähetettiin
ripitettäväksi. Hirveä juttu! Täytyi koota kaikista omantuntonsa
loukoista koko joukko vanhoja syntejä, joita oli sinne seitsemän vuoden
kuluessa kerääntynyt. En nukkunut kahteen yöhön; noita syntimokomia oli
koko kuorma; olin pannut kaikkein pienimmät päällimmäisiksi, mutta mitä
se auttoi, muut tulivat myös näkösälle. Ja kun minun polvillani pienessä
tammikaapissa täytyi näyttää ne kaikki fransiskaanipapille, luulin
kuolevani pelosta ja häpeästä...

Kaikki oli lopussa. En tahtonut enää leikkiä Rouget'in kanssa; tiesin
nyt. pyhä Paavali on sen sanonut ja fransiskaanipappi sanoi sen
uudelleen, että pahahenki kuljeksii yhtämittaa meidän ympärillämme
niinkuin jalopeura, _quaerens quem devoret_. Voi, tuo _quaerens quem
devoret_, kuinka syvän vaikutuksen se teki minuun! Tiesin myös. että tuo
juoni-niekka Lucifer valitsee hahmon minkä tahansa, johdattaakseen
meidät kiusaukseen; ja päästäni ei olisi saatu pois ajatusta, että hän
oli kätkeytynyt Rouget'in hahmoon opettaakseen minut kiroamaan.
Ensimmäinen toimeni tehtaaseen palatessani olikin ilmoittaa
Perjantaille, että hän tästälähin sai pysyä kotonaan. Perjantai raukka!
Tämä ukaasi särki hänen sydämensä, mutta hän mukaantui siihen vähääkään
valittamatta. Joskus näin hänen seisovan portinvartijan ovella tehtaan
puolella: hän seisoi siellä niin surullisen näköisenä; ja kun tuo
onneton huomasi, että minä katselin häntä, päästi hän sydäntäni
hellyttääkseen kauhean karjunnan pudistaen tulenkarvaista harjaansa:
mutta mitä enemmän hän karjui, sitä loitommalla pysyttelin minä. Minun
mielestäni hän oli aivan tuon kuuluisan querensleijonan näköinen. Minä
huusin hänelle: »Mene pois! Minä pelkään sinua.»

Rouget pitkitti itsepäisesti karjuntaansa muutamia päiviä, kunnes hänen
isänsä kyllästyi sitä kotonaan kuulemaan ja toimitti hänet johonkin,
oppiin karjuntaansa jatkamaan, enkä minä häntä sen koommin nähnyt.

Mutta Robinson innostukseni ei sillä hetkeksikään jäähtynyt. Juuri
näihin aikoihin Baptiste setä äkkiä sai kyllänsä papukaijastaan ja antoi
sen minulle. Tämä papukaija korvasi Perjantain. Panin sen kauniiseen
häkkiin talviasuntoni takimmaiseen loukkoon ja olin enemmän Robinson
kuin milloinkaan ennen, kun sain päivät pääksytysten olla kahdenkesken
merkillisen lintuni kanssa ja opettaa sitä sanomaan: »Robinson. Robinson
raukka!» Mutta ajatelkaa, tämä papukaija, jonka Baptiste setä oli
antanut minulle päästäkseen sen ikuisesta lörpötyksestä, oli
itsepäisesti vaiti siitä lähtein, kun se joutui minun omakseni... Ei se
sanonut »Robinson raukka» eikä muutakaan; en saanut siitä koskaan
sanaakaan. Siitä huolimatta olin siihen kovin kiintynyt ja pidin siitä
hellää huolta.

Näin elelimme me, papukaijani ja minä, suurimmassa yksinäisyydessä,
kunnes eräänä aamuna minulle tapahtui jotain aivan tavatonta. Sinä
päivänä olin lähtenyt aikaisin aamulla kiireestä kantapäähän asestettuna
majastani tehdäkseni tiedusteluretken saarelleni... Yhtäkkiä näin
asuntoni puolelta tulevan kolme tai neljä miestä, jotka puhuivat hyvin
lujaa ja viittoivat käsillään. Vanhurskas Jumala! Ihmisiä saarellani!
Ennätin töin tuskin heittäytyä erään oleanteripensaan taakse, vatsalleni
tietenkin. Miehet menivät ohitseni minua huomaamatta... Olin kuulevinani
portinvartija Colombe'in äänen, ja se rauhoitti minua hieman; mutta
yhdentekevä, heti kun he olivat poistuneet kauemmaksi, tulin ulos
piilopaikastani ja seurasin heitä jonkun matkan päässä nähdäkseni, mitä
tästä kaikesta tulisi...

Muukalaiset viipyivät kauvan saarellani... He tutkivat sen päästä
toiseen, joka loukon erikseen. Näin heidän tunkeutuvan luoliini ja
mittaavan kepeillänsä valtamerieni syvyyttä. Aina vähän ajan perästä he
pysähtyivät ja pudistivat päätänsä. Pelkäsin ainoastaan, että he
sattuisivat keksimään päämajani... Suuri Jumala, mitä silloin olisi
tapahtunut! Onneksi oli pelkoni turha, ja puolen tunnin perästä
vetääntyivät miehet pois vähääkään aavistamatta, että saari oli asuttu.
Heti heidän mentyään kiiruhdin sulkeutumaan yhteen majoistani ja vietin
siellä lopun päivää tuumiskellen keitä nuo miehet olivat ja missä
asioissa he kulkivat.

Sain sen pian tietää. Illallispöydässä ilmoitti isä meille
juhlallisesti, että tehdas oli myyty, ja että me kuukauden kuluttua
lähtisimme Lyon'iin, jossa tästälähin tulisimme asumaan.

Se oli kauhea isku. Luulin maan aukeavan jalkaini alla. Tehdas myyty!...
Entä minun saareni, minun luolani ja minun majani?

Voi surkeutta! Isä oli myynyt kaikki, saaret luolat ja majat. Olin
itkusta pakahtua!...

Kokonaisen kuukauden, sillaikaa kun kotona ladottiin laseja ja
ruoka-astioita matka-arkkuihin, kävelin surullisena ja yksin rakkaassa
tehtaassani. Ei minulla enää ollut halua leikkiä, sen arvaatte ... ei
suinkaan... Istuskelin joka nurkassa, ja katsellessani esineitä
ympärilläni puhelin niille kuin ihmisille; sanoin plataaneille:
»Hyvästi, rakkaat ystävät!» ja vesiammeille: »Meidän täytyy erota, me
emme näe toisiamme enää koskaan!» Puutarhan perällä oli granaattipuu,
jonka kauniit, punaiset kukkaset parastaikaa puhkesivat
auringonpaisteessa. Sanoin sille nyyhkien: »Anna minulle yksi
kukkasistasi.» Hän antoi sen minulle. Panin sen poveeni muistoksi. Olin
hyvin onneton.

Mutta tämän suuren surun keskellä oli kuitenkin kaksi seikkaa, jotka
tekivät minut iloiseksi: ensinnäkin tiesin pääseväni matkustamaan
laivalla ja sitte sain luvan ottaa papukaijani mukaani. Sanoin
itselleni, että Robinson oli jättänyt saarensa jokseenkin samalla
tavalla, ja se rohkaisi mieltäni.

Joutui vihdoin lähtöhetki. Isä oli ollut jo viikon päivät Lyon'issa. Hän
oli mennyt edeltäpäin suurempia huonekaluja viemään. Lähdin siis matkaan
Jacques'in, äidin ja vanhan Annou'n seurassa. Iso veljeni abbé ei
muuttanut meidän mukanamme, mutta hän saattoi meitä Beaucairen
postivaunuihin asti; myöskin portinvartija Colombe seurasi meitä. Hän
asteli edellä työntäen suuria käsikärryjä täynnä matka-arkkuja. Perässä
tuli veljeni abbé taluttaen äitiä.

Abbé raukka, jota en enää koskaan saanut nähdä!

Sitte seurasi vanha Annou, toisessa kädessä mahdottoman suuri sininen
sateenvarjo ja toisella taluttaen Jacques'ia, joka oli hyvin iloinen
päästessään Lyon'iin, mutta yhtä kaikki itki... Viimeisenä rivin päässä
kantoi Daniel Eyssette totisena papukaijahäkkiään ja kääntyi joka
askeleella katsomaan rakasta tehdastaan.

Sitä mukaan kuin karavaani siirtyi loitommaksi, kuroittui granaattipuu
niin paljon kuin voi, puutarhan muurin yli nähdäkseen meidät vielä
kerran... Plataanit heiluttivat oksiaan hyvästiksi... Daniel Eyssette,
sydämensä pohjasta liikutettuna, heitteli heille kaikille salavihkaa
lentosuukkosia.

Jätin saareni syyskuun 30 päivänä 18--




II.

TORAKAT


Oi, te lapsuuden muistot, te ette milloinkaan mielestäni murene!
Päivänselvänä on yhä sielussani Rhonen matkamme. Näen vielä laivan, sen
matkustajat ja laivamiehet; kuulen siipien viuhinan ja koneen sihinän.
Kapteenin nimi oli Géniès, mestarikokin Montélimart. Sellaiset seikat
eivät hevin unohdu.

Laivamatka kesti kolme päivää. Vietin nämä päivät kannella, salongissa
kävin vain syömässä ja nukkumassa. Kaiken muun ajan istuin laivan
äärimmäisessä keulassa, ankkurin luona. Siellä oli suuri kello, jota
soitettiin kaupunkeihin saavuttaissa. Istuin tämän kellon viereen,
köysikasojen joukkoon; asetin papukaijahäkin jalkojeni väliin ja
katselin ympärilleni. Rhone oli niin leveä, että tuskin sen rantoja
eroitti. Mutta minä olisin suonut, että se olisi ollut vielä leveämpi ja
että sen nimi olisi ollut: meri! Taivas oli säteilevän kirkas, vesi
vihreä. Suuria aluksia purjehti myötävirtaan. Aivan lähellä meitä
kahlasi merimiehiä laulaen aasin selässä joen yli. Toisinaan sivuutti
laiva jonkun lehtevän pajua ja saraheinää kasvavan saaren. »Autio
saari!» sanoin hiljaa itsekseni, niellen sitä silmilläni...

Kolmannen päivän lopulla luulin tulevan myrskyn. Taivas oli yhtäkkiä
mennyt pilveen: paksu sumu leijaili joen päällä, laivan keulaan
sytytettiin suuri lyhty, ja minä aloin kaikki nämä enteet nähdessäni,
tuntea itseni levottomaksi... Silloin sanoi joku lähelläni: »Tuolla on
Lyon!» Samassa alkoi suuri kellokin soida. Oltiin Lyon'issa.

Näin hämärästi sumun läpi valoja tuikahtelevan vuoroin kummallakin
rannalla; me kuljimme jonkun sillan alitse; sitte vielä toisenkin.
Kummallakin kertaa taittui koneen tavattoman suuri savutorvi kahtia ja
sylki kidastaan mustia savuvirtoja, jotka saattoivat minut yskimään.
Laivalla oli kauhea hälinä. Matkustajat etsivät tavaroitaan, laivamiehet
kiroilivat kierittäessään tynnyreitä pimeässä. Satoi...

Kiiruhdin äidin. Jacques'in ja vanhan Announ luo, jotka olivat toisessa
päässä laivaa, ja siinä me seistä kyyrötimme kaikki neljä, toisiimme
kiinnipainuneina. Annou'n suuren sateenvarjon alla, silläaikaa kun laiva
asettui jokiäyrään varteen ja maallenousu alkoi.

Luulenpa, ettemme olisi sieltä koskaan selvinneet, ellei isä olisi
tullut meitä noutamaan. Hän tuli meitä kohden epäröiden huutaen:
»Halloo, halloo!» Tähän tuttuun »hallooseen» vastasimme kaikki neljä
yhteen ääneen: »halloo!» ylen onnellisina ja sanomattomalla helpoituksen
tunteella. Isä suuteli meitä kiireisesti, otti toisella kädellään minua,
toisella veljeäni kädestä ja sanoi naisille: »Seuratkaa minua!» Ja niin
sitä mentiin... Siinä vasta miesten mies!

Me pääsimme vain vaivoin eteenpäin; oli pimeä, ja laivankansi oli
liukas. Kompastuimme joka askeleella tavaralaatikkoihin... Yhtäkkiä
sattui korvaamme laivan toisesta päästä valittava, itkunsekainen ääni:
»Robinson, Robinson!»

Voi, hyvä Jumala! huudahdin minä ja koetin irroittaa kättäni isän
kädestä; hän luuli, että jalkani oli luiskahtanut ja tarttui vielä
lujemmin minua kädestä.

Ääni jatkoi edelleen vieläkin valittavampana, vieläkin itkevämpänä:
»Robinson! Robinson raukka!» Minä tein uuden ponnistuksen saadakseni
käteni irti. »Papukaijani», huusin minä, »minun papukaijani!»

-- Se siis puhuu nyt? sanoi Jacques.

Josko se puhui; kuulinhan sen peninkulman päähän... Olin
hämmennyksissäni unohtanut sen sinne laivan toiseen päähän ankkurin luo
ja sieltä se kutsui minua, kirkuen kaikin voimin: »Robinson! Robinson!
Robinson raukka!»

Onnettomuudeksi olimme kaukana ja kapteeni huusi: »Joutukaa!»

»Me tulemme sen huomenna hakemaan», sanoi isä; »laivalta ei mitään
katoa.» Ja samalla hän vei minut mukaansa kyynelistäni välittämättä. Voi
surkeutta! kun papukaijaa seuraavana päivänä lähetettiin hakemaan, ei
sitä löytynyt... Ajatelkaa minun epätoivoani: ilman Perjantaita! Ilman
papukaijaa! Robinsonista ei enää voinut tulla mitään. Kuinka olisi
muuten paraimmallakaan tahdolla voinut loihtia itselleen aution saaren
neljännessä kerroksessa, likaisessa, kosteassa talossa Lanterne kadulla.

Voi tuota kauheaa taloa! Se on ijäksi painunut mieleeni: raput olivat
perin likaiset: piha muistutti kaivoa: portinvahdilla, joka samalla oli
suutari, oli kojunsa vesipumpun vieressä... Kaikki oli hirveätä.

Tulopäivämme iltana päästi vanha Annou kyökkiin asettuessaan hätähuudon:

-- Torakoita! Torakoita!

Me juoksimme sinne. Mikä näky!... Kyökki oli noita ilettäviä eläviä
täynnä; niitä juoksenteli ruokakaapissa, seinillä, laatikoissa, uunin
päällä, astiakaapissa, kaikkialla. Tahtomattaankin niitä sotki
kuoliaaksi. Huh! Annou oli niitä jo paljon tappanut; mutta mitä enemmän
hän niitä surmasi, sitä enemmän niitä tuli. Niitä tuli vesikourun
lävestä; vesikourun läpi tukittiin; mutta seuraavan päivän iltana tuli
niitä toista tietä, ties mistä. Täytyi varta vasten hankkia kissa niitä
tappamaan, ja joka yö oli kyökissä kauhistava teurastus.

Torakat saattoivat minut vihaamaan Lyon'ia heti ensi illasta lähtein.
Seuraavana päivänä tuntui vielä paljo ikävämmältä. Talon tavat täytyi
muuttaa; ruoka-ajatkin olivat toiset!... Leivilläkään ei ollut sama
muoto kuin ennen meillä. Niitä kutsuttiin »kruunuleiviksi». Onpas sekin
nimi!

Kun vanha Annou teurastajalta kysyi »paahtopaistia» niin renki nauroi
häntä päin silmiä: hän ei tietänyt mitä paahtopaisti on, senkin
tomppeli!... Voi, kuinka kaikki oli ikävää.

Hankkiaksemme itsellemme jotain huvia sunnuntaisin, menimme koko perhe
Rhonen rannalle kävelemään sateenvarjot kädessä. Vaistomaisesti
suuntasimme aina kulkumme etelää kohden, Perrache'iin päin. »Minusta
tuntuu kuin tulisimme lähemmäksi kotiseutuamme», sanoi äiti, jolla oli
vielä ikävämpi kuin minulla... Nämä perhekävelyt olivat painostavia. Isä
torui, Jacques itki koko ajan, minä pysyttelin aina perässäpäin, en
tiedä, miksi häpesin näyttäytyä kadulla, luultavasti sentähden, että
olimme köyhiä.

Kuukauden kuluttua sairastui vanha Annou. Sumu teki hänet sairaaksi,
hänet täytyi lähettää takaisin etelään. Tyttö rukka, joka oli
intohimoisesti kiintynyt äitiini, ei voinut suostua meitä jättämään. Hän
rukoili, että hänet pidettäisiin, luvaten ettei kuole. Täytyi väkisin
viedä hänet laivaan. Etelään saavuttuaan meni hän epätoivoissaan
naimisiin.

Annou'n lähdettyä ei enää otettu uutta palvelustyttöä, joka minusta oli
kurjuuden huippu... Portinvartijan vaimo kävi tekemässä karkeammat
askareet; äitini ihanat, valkeat kädet, joita minä niin mielelläni
suutelin, tulivat punaisiksi kuuman lieden ääressä. Jacques taasen kävi
ostoksilla. Hänelle pistettiin suuri kori kainaloon ja sanottiin: »Osta
sitä ja sitä»; ja hän osti sitä ja sitä erinomaisesti, aina vetistellen
tietenkin.

Jacques rukka! ei ollut onnellinen hänkään. Tuo aina vetistelevä poika
kävi isälle vähitellen vastenmieliseksi, ja hän antoi korvapuustien
paukkua... Päivät pitkät kaikui herkeämättä: »Jacques, kuinka tyhmä sinä
olet! Sinä olet aika aasi!» Totta onkin, että Jacques rukka isän
läsnäollessa joutui kokonaan päästään pyörälle. Ponnistellessaan
kyyneleitä vastaan näytti hän kovin rumalta. Isä katkeroitti hänen
elämänsä. Kuulkaa esimerkiksi ruukkujuttu:

Eräänä iltana juuri pöytään istuttaessa ei ole tippaakaan vettä talossa.

-- Kyllä minä menen hakemaan, sanoo kiltti Jacques rukka.

Ja samassa hän ottaa käteensä ruukun, ison saviruukun.

Isä kohauttaa olkapäitänsä:

-- Jos Jacques menee vettä hakemaan, sanoo hän, niin ruukku ei tule
ehjänä takaisin, se on varma.

-- Kuuletkos nyt Jacques, sanoo äiti levollisella äänellänsä, -- älä nyt
vaan särje sitä, ole hyvin varovainen.

Isä jatkaa:

-- Turha sinun on varottaa, hän särkee sen kuitenkin.

Nyt kuuluu Jacques'in itkun tukehduttama ääni:

-- Mutta minkätähden minun tarvitsee se särkeä?

-- Minä en sano, että sinun tarvitsee se särkeä, sanon, että sinä särjet
sen, vastaa isä äänellä, joka ei siedä vastaväitteitä.

Jacques ei vastaa mitään; hän ottaa ruukun vapisevaan käteensä ja lähtee
yhtäkkiä sen näköisenä kuin tahtoisi sanoa:

-- Vai särjen minä tämän? No, saadaanpas nähdä!

Menee viisi minuuttia, menee kymmenen: Jacques'ia ei kuulu. Äiti alkaa
olla huolissaan:

-- Kunhan ei hänelle ole mitään tapahtunut?

-- Joutavia, mitä hänelle olisi tapahtunut? sanoo isä vihaisella
äänellä. Hän on särkenyt ruukun eikä uskalla tulla sisään.

Mutta yhtä kaikki tätä sanoessaan vihaisen näköisenä, -- vaikkei
parempaa ihmistä ollut auringon alla -- nousee hän ylös ja menee
raottamaan ovea, hiukan katsoakseen, minne Jacques on joutunut. Ei hänen
tarvinnutkaan kauvas mennä; Jacques seisoo rappusissa oven edessä tyhjin
käsin, äänettömänä kivipatjana. Nähdessään isän, tulee hän kalpeaksi ja
sanoo sydäntä särkevällä, heikolla, voi, niin heikolla äänellä: »Minä
olen särkenyt sen...» Hän oli särkenyt sen!...

Eyssette perheen aikakirjoissa kutsutaan tätä tapausta »ruukkujutuksi».

Pari kuukautta Lyon'iin tulomme jälkeen vanhempamme alkoivat ajatella
meidän koulunkäyntiämme. Isä olisi mielellään pannut meidät lukioon,
mutta se tuli liian kalliiksi. »Entä jos panisimme heidät
kirkkokouluun», sanoi äiti; »lapsilla kuuluu siellä olevan hyvä olla.»
Tämä tuuma oli isällekin mieleinen, ja kun Saint-Nizier oli meitä lähin
kirkko, niin lähetettiin meidät Saint Nizier'n kirkkokouluun. Siellä oli
kovin hauskaa. Ei siellä päntätty kreikkaa päähän eikä latinaa, niinkuin
muissa kouluissa, vaan meiltä opetettiin avustamaan juhla- ja
arkimessussa, saimme myös opetella vuorolauluja ja polville lankeamista
ja meitä harjoitettiin kauniisti suitsuttamaan, joka ei ole niinkään
helppoa. Siellä oli hauskuutta kaikenmoista, joku tunti päivässä vain
sanain taivutusta ja latinalaisen raamatun lukua, mutta se oli vain
sivuseikka. Me olimme siellä ennen kaikkea jumalanpalvelusta varten.
Vähintäin kerran viikossa sanoi abbé Micon juhlallisen näköisenä
pannessaan nuuskaa nenäänsä: »Huomenna. pojat, ei ole aamutunteja. Me
menemme hautajaisiin.»

Me menimme hautajaisiin. Kuinka hauskaa! Vielä oli ristiäisiä ja häitä,
tai piispantarkastuksia, tai vietiin kuolevaisille herranehtoollinen.
Herranehtoollinen kuolevaiselle! Kuinka me olimme ylpeitä, kun saimme
olla sitä saattamassa. Pappi kulki pienen punaisen samettikatoksen alla
kantaen herranehtoollisleipää ja pyhää öljyä. Kaksi kuoripoikaa kannatti
samettikatosta, kaksi muuta kulki sen perässä suuret kullatut lyhdyt
kädessä. Viides kävi edellä ja rämisti pientä väkkärää. Tavallisesti oli
se minun tehtäväni... Herranehtoollisen kulkiessa ohitse ottivat miehet
hatun päästään, ja naiset tekivät ristinmerkin. Kun kuljettiin jonkun
sotilasvartion ohitse, huusi vahti: »Aseisiin!» Sotamiehet juoksivat
kokoon ja asettuivat riviin. -- Kunniaa! sanoi upseeri... Pyssyt
kalisivat ja rumpu pärisi. Minä rämistin kolme kertaa väkkärääni ja me
kuljimme ohi.

Jokaisella meistä oli pienessä kaapissa täydellinen papillinen asu:
pitkäliepeinen musta kauhtana, messupaita, jossa oli suuret, kankeat
tärkkihihat, mustat silkkisukat, kaksi patalakkia, toinen verasta,
toinen sametista, pienillä valkeilla helmillä koristettuja kauluksia, --
kaikki mitä tarvittiin.

Tuon puvun huomattiin sopivan erittäin hyvin minulle.

-- Hänet voisi syödä suuhunsa siinä, sanoi äiti.

Pahaksi onneksi olin kovin pieni, ja se saattoi minut epätoivoon.
Ajatelkaa, että varpaillekin nousten tuskin ulotuin Caduffen, meidän
sveitsiläisvahtimme valkoisia sukkia korkeammalle. Sitäpaitsi olin niin
hento!... Kerran kun minun messussa piti muuttaa raamattu toisesta
paikasta toiseen, vei tuo suuri, raskas kirja minut nurin. Kaaduin
pitkin pituuttani alttarin astuimille. Pulpetti särkyi ja
jumalanpalvelus keskeytyi. Oli helluntaipäivä. Semmoinen häpeä!... Näitä
pienuudestani johtuvia vastoinkäymisiä lukuunottamatta, olin hyvin
tyytyväinen kohtalooni, ja usein illalla maatapannessamme sanoimme
Jacques'in kanssa toisillemme: »Kirkkokoulussa on oikeastaan hyvin
hauskaa!»

Onnettomuudeksi emme saaneet olla siellä kauvan. Eräs perheen ystävä,
yliopiston rehtori etelästä, kirjoitti eräänä päivänä isälle, että jos
isäni tahtoi toiselle pojistansa vapaaoppilaspaikan Lyon'in lukiossa,
niin oli hänellä se tarjota.

-- Se sopisi Daniel'ille, sanoi isä.

-- Entä Jacques? sanoi äiti.

-- Jacquesko? Hänet minä pidän luonani, hän voi olla minulle avuksi.
Muuten olen huomannut, että hänellä on halua kauppa-alalle. Me teemme
hänestä kauppamiehen.

En toden totta tiedä, kuinka isä oli voinut huomata, että Jacques'illa
oli halua kauppa-alalle. Siihen aikaan ei tuolla poika rukalla ollut
halua muuhun kuin itkuun, ja jos häneltä olisi kysytty... Mutta häneltä
ei kysytty, eikä minultakaan.

Ensimmäiseksi lukioon tullessani pisti silmääni, että minä yksin olin
puettu puseroon. Lyon'issa eivät varakkaitten vanhempain pojat käy
puserossa; siinä käyvät vain katupojat. Muitta minulla oli pusero,
ruudukkainen pusero, tehtaan ajoilta; minä kävin puserossa, olin
katupojan näköinen... Kun astuin luokkaan, alkoivat oppilaat
virnistellä. Kuulin sanottavan: »Katsoppas, tuolla on pusero!»
Opettajakin nyrpisti nenäänsä ja sai kohta vastenmielisyyden minua
kohtaan. Siitä alkain puhutteli hän minua aina halveksivalla ilmeellä.
Ei hän koskaan maininnut minua nimeltä, sanoi vaan: »No, sinä Pikku
Mies». Ja kuitenkin olin sanonut hänelle vähintäin kaksikymmentä kertaa,
että minun nimeni oli Daniel Ey-sset-te... Lopuksi ristivät toverit
minut Pikku Mieheksi ja se nimi minulle jäi...

Eikä yksin puseroni minua eroittanut toisista pojista. Toisilla oli
kauniit, nahkaiset koululaukut, ruusupuusta tehdyt hyvänhajuiset
mustetolpot, kovakantiset vihot ja uudet kirjat, joiden alareunassa oli
paljon muistutuksia; minun kirjani olivat vanhoja joen rannalta
ostettuja homeisia, pahalta haisevia räysiä; niiden kannet olivat aina
repaleiset, joskus puuttui niistä lehtiäkin. Jacques kyllä teki
parhaansa niitä uudestaan sitoissaan pahvilla ja puusepän liimalla,
mutta hän pani aina liiaksi liimaa, ja se haisi pahalta. Hän teki
minulle myöskin koululaukun, jossa oli äärettömästi osastoja; se oli
hyvin mukava, mutta aivan liian liimainen. Liimaaminen ja sitominen oli
tullut Jacques'ille taudiksi, niinkuin itkeminenkin. Hänellä oli aina
tulella koko joukko pieniä liimakuppeja, ja kun hän vaan hetkeksikään
pääsi livahtamaan konttorista, niin hän liimasi, nitoi ja sitoi. Muun
aikansa hän kuljetti tavarakääryjä kaupungilla, kirjoitti sanelun mukaan
ja kävi ostoksilla, -- oli siis kauppa-alalla.

Minä puolestani olin tullut huomaamaan, että vapaaoppilaan, joka käy
puserossa, ja jota kutsutaan Pikku Mieheksi, täytyy lukea kahta kertaa
enemmän kuin muiden ollakseen toisten vertainen. Ja toden totta. Pikku
Mies luki kaikin voimin.

Uljas Pikku Mies! Näen hänet talvella lämmittämättömässä huoneessa,
työpöytänsä ääressä, jalat sängynpeitteeseen käärittyinä. Ulkona pieksi
lumiräntä akkunanruutuja. Konttorissa kuului isä sanelevan: Olen saanut
arvoisan kirjeenne 8:nnelta päivältä tätä kuuta...

Ja Jacques'in itkun tukahduttama ääni toistavan:

-- Olen saanut arvoisan kirjeenne 8:nnelta päivältä...

Vähän väliä aukeni kamarin ovi hiljaa: äiti tuli sisään. Hän lähestyi
varpaillaan Pikku Miestä. Sh!...

-- Luetko sinä? sanoi hän hyvin hiljaa.

-- Luen, äiti.

-- Eihän sinun ole kylmä?

-- Ei toki!

Pikku Mies valehteli, hänen oli päinvastoin hyvin kylmä.

Silloin äiti istui hänen viereensä ja viipyi siinä pitkän aikaa, laskien
hiljaa kutimensa silmiä, vähän väliä raskaasti huoaten.

Äiti rukka! Hän ajatteli silloin aina rakasta kotikaupunkiansa, jota hän
ei luullut enää milloinkaan näkevänsä... Oi, voi, suureksi surukseen,
meidän kaikkien suruksi, sai hän sen piankin nähdä.




III.


HÄN ON KUOLLUT! RUKOILKAA HÄNEN PUOLESTANSA!


Oli maanantaipäivä heinäkuussa. Olin antanut viekoitella itseni koulusta
päästyä pallosille, ja kun vihdoin tein kotiinlähtöä, oli paljo
myöhäisempää, kuin olisin suonut. Juoksin pysähtymättä Terreau'n torilta
Lanterne kadulle asti, kirjat vyöhön pistettyinä ja lakki hampaitten
välissä. Mutta kun pelkäsin kauheasti isää, pysähdyin rappusiin
minuutiksi henkäisemään, juuri niin pitkäksi aikaa, että keksin sopivan
selvityksen viipymiseeni. Ja sitte soitin rohkeasti.

Isä tulikin itse minulle aukaisemaan. »Kuinka kauvan sinä olet
viipynyt!» sanoi hän. Minä aloin vapisten ladella hätävalhettani, mutta
hän ei kuunnellut loppuun, vaan veti minut luokseen ja syleili minua
kauvan sanaakaan sanomatta. Koska olin odottanut vähintäin aika
nuhteita, kummastutti tämä vastaanotto minua suuresti. Ensimmäiseksi
juolahti päähäni, että Saint-Nizier'in pastori oli meillä päivällisellä;
tiesin kokemuksesta, ettei meitä koskaan sellaisena päivänä toruttu.
Mutta mennessäni ruokasaliin näin heti paikalla, että olin erehtynyt.
Pöytä oli katettu ainoastaan kahdelle, isälle ja minulle.

Entä äiti? Ja Jacques? kysyin kummastuneena.

Isä vastasi tavattoman lempeällä äänellä, joka ei ollut hänen
tavallisensa:

-- Äitisi ja Jacques ovat matkustaneet pois, Daniel; abbé veljesi on
kovin sairaana.

Nähdessään minun käyvän kalman kalpeaksi, lisäsi hän minua
rauhoittaakseen melkeinpä iloisesti:

-- Kun sanon »hyvin sairaana» niin tarkoitan vain, että meille on
kirjoitettu veljesi olevan sängyn omana; tiedäthän, millainen äiti on,
hän tahtoi kaikin mokomin lähteä ja minä annoin hänelle Jacques'in
seuraksi... Ei se mitään vaarallista liene... Ja nyt, istu pöytään, niin
rupeamme syömään: olen nälkään kuolemaisillani.

Istuin sanaakaan sanomatta pöytään, mutta sydäntäni ahdisti ja vain
vaivoin voin pidättää kyyneleitäni ajatellessani, että abbé veljeni oli
kovin sairaana. Alakuloisina ja äänettöminä istuimme siinä toisiamme
vastapäätä. Isä söi nopeasti ja joi suuria kulauksia, sitte äkkiä
pysähtyi ja vaipui ajatuksiinsa... Minä taasen liikkumattomana pöydän
toisessa päässä ja aivan kuin puoleksi tajuttomana, muistelin niitä
kauniita kertomuksia, joita abbé oli minulle kertonut tehtaalla
käydessään. Näin hänen kokoovan kauhtanansa liepeet harpatakseen
ammeitten yli. Muistin myös päivän, jolloin hän ensi kerran messusi koko
perheen ollessa kirkossa. Kuinka kaunis hän oli, kun hän kääntyi meihin
päin kädet koholla sanoen _Dominus vobiscum_ niin lempeällä äänellä,
että äiti itki ilosta!... Nyt kuvittelin hänet tuolla kaukana, vuoteen
omana sairaana (voi, kovin sairaana: jokin aavistus sanoi sen minulle)
ja tuskani häntä tässä tilassa ajatellessa kävi kaksinkertaiseksi siksi,
että kuulin äänen, joka sydämeni syvyydestä huusi: »Jumala rankaisee
sinua, se on sinun syysi! Sinun olisi pitänyt tulla suoraa päätä kotiin!
Sinä et olisi saanut valehdella!» Ja tuon kauhean ajatuksen valtaamana,
että Jumala häntä rangaistakseen antoi hänen veljensä kuolla, sanoi
Pikku Mies epätoivoisena itseksensä: »En koskaan, koskaan enää ole
koulusta tullessani pallosilla.»

Kun ateria oli lopussa, sytytimme lampun ja ryhdyimme iltatöihimme. Isä
levitti paksut kauppakirjansa pöytäliinalle jälkiruuan jäännösten
keskelle ja laski ääneen laskujansa. Finet, torakkakissa, kuljeskeli
pöydän ympärillä surkeasti naukuen. Minä avasin akkunan ja olin
nojallani sen ääressä.

Oli pimeä, ilma tuntui tukahduttavalta... Alhaalta porttien edustoilta
kuului naurua ja puhelua, kaukaa Loyassen linnasta rummun pärinää...
Olin siinä jonkun aikaa surullisiin ajatuksiin vaipuneena tuijottanut
pimeyteen, kun kova kellonsoitto tempasi minut äkkiä akkunasta. Katsoin
kauhistuneena isään ja olin näkevinäni hänen kasvoillaan saman kauhun ja
pelon värähdyksen, joka oli minut vallannut. Tuo kellonsoitto vaikutti
häneenkin kammottavasti.

-- Soitetaan, sanoi hän minulle melkein hiljaa.

-- Älä mene, isä; kyllä minä menen avaamaan. Ja minä syöksyin ovea
kohden.

Kynnyksellä seisoi mies. Näin hänet epäselvästi pimeässä, kun hän ojensi
minulle jotakin, jota epäröin ottaa vastaan.

-- Sähkösanoma, sanoi hän.

-- Sähkösanoma, hyvä Jumala! Mitä se merkitsee?

Minä otin sen väristen käteeni ja aijoin panna oven kiinni; mutta mies
pisti jalkansa oven väliin ja sanoi kylmästi:

-- Se täytyy kuitata.

Se täytyi kuitata. En tietänyt sitä, sillä se oli ensimmäinen
sähkösanoma, jonka otin vastaan.

-- Kuka siellä on, Daniel? huusi isä minulle; hänen äänensä vapisi.

Minä vastasin:

Vain kerjäläinen... Ja antaen miehelle merkin odottaa minua juoksin
huoneeseeni, kastin hapuilemalla kynän mustetolppoon, ja palasin
samassa.

Mies sanoi:

-- Kuitatkaa tuohon.

Pikku Mies kuittasi vapisevalla kädellä, porraslamppujen valossa; sitte
hän sulki oven ja tuli jälleen sisään sähkösanoma poveen piiloitettuna.

Niin, minä pidin sinua piilossa povessani, onnettomuuden sanoma! Minä en
tahtonut, että isä sinut näkisi, sillä minä tiesin edeltäpäin, että sinä
tulit ilmoittamaan meille jotakin kauheata, ja kun minä sinut avasin,
niin et kertonut minulle mitään uutta, kuuletko, sähkösanoma! Sinä et
minulle mitään kertonut, mitä ei sydämeni jo ollut arvannut.

-- Siellä oli vain kerjäläinen? sanoi isäni katsoen minuun.

Vastasin punastumatta: »Niin oli», ja asetuin entiselle paikalleni
akkunan luo haihduttaakseni hänen epäluulonsa.

Viivyin siinä vielä jonkun aikaa, liikkumattomana, äänetönnä, puristaen
rintaani vasten tuota paperia, joka poltti minua.

Aika ajoin koetin ajatella järkevästi, rohkaista mieltäni sanomalla
itsekseni: »Kuka ties on se hyvinkin hyvä uutinen. Ehkä he ilmoittavat,
että hän on parantunut...»

Mutta pohjalta tiesin, ettei se ollut totta, tiesin että valehtelin
itselleni, tiesin ettei sähkösanoma tulisi sanomaan, että hän on
parantunut.

Vihdoin päätin livahtaa huoneeseeni, saadakseni kerta kaikkiaan
varmuutta. Menin hitaasti ulos ruokasalista aivan kuin muissa
mietteissä; mutta kun kerran olin huoneessani, millä kuumeisella
nopeudella sytytinkään lampun! Ja kuinka käteni vapisivat tuota
kuolonsanomaa avatessani! Ja niitä kuumia kyyneleitä, joilla sen
kostutin, kun sen olin avannut... Luin sen uudelleen kahteenkymmeneen
kertaan, yhä toivoen, että olin erehtynyt: mutta voi poloista minua!
Turhaan sitä luin ja yhä uudelleen luin ja selittelin sen merkitystä, en
saanut sitä muuta sanomaan, kuin mitä se heti oli sanonut, kuin mitä
niin hyvin tiesin sen tulevan sanomaan:

_Hän on kuollut. Rukoilkaa hänen puolestansa!_

Kuinka kauvan siinä seisoin itkien sähkösanoma edessäni, en tiedä.
Muistan vain, että silmäni kirvelivät kauheasti, ja että kauvan haudoin
kasvojani vedellä, ennenkuin lähdin huoneestani. Sitten palasin
ruokasaliin pitäen pienessä kiinnipuristetussa kädessäni tuota
kolminkerroin kirottua sähkösanomaa.

Ja nyt, mitä olinkaan tehnyt? Kuinka minun oli ilmoittaminen tuo kauhea
uutinen isälleni; mikä naurettava lapsellisuus oli pannut minut pitämään
sen omana tietonani? Vähän aikaisemmin tai myöhemmin, -- saihan hän sen
kumminkin tietää. Mikä tyhmyys! Jos olisin mennyt suoraan hänen
luoksensa, kun sähkösanoma saapui, niin olisimme ainakin sen yhdessä
avanneet, ja nyt olisi kaikki sanottuna.

Näin itsekseni haastaen lähestyin pöytää ja menin istumaan isän viereen,
hyvin lähelle häntä. Mies rukka oli sulkenut kirjansa ja kutkutteli nyt
huviksensa Finet'in valkeata kuonoa sulkakynällään. Sydäntäni ahdisti,
kun näin hänen noin leikkivän. Näin hänen lampun puoleksi valaisemat
kasvonsa vähä väliä vilkastuvan ja vetäytyvän nauruun, ja olisin
tahtonut sanoa hänelle: »voi, voi, älä naura, herran nimessä, älä
naura.»

Juuri kun häntä näin surullisena sähkösanoma kädessä katselin, nosti isä
päätänsä. Meidän silmämme tapasivat toisensa enkä tiedä, mitä hän näki
minun silmissäni, tiedän vain, että hänen kasvonsa yhtäkkiä
vääristyivät, että kova parkaisu pääsi hänen rinnastaan, että hän sanoi
minulle sydäntä vihlovalla äänellä: »Hän on kuollut, eikö niin?» että
sähkösanoma putosi kädestäni, että vaivuin itkien syliinsä, ja että
itkimme kauvan epätoivoisina toistemme sylissä, samalla kuin Finet
jalkaimme juuressa leikki sähkösanomalla, tuolla kuolonsanomalla, meidän
kyyneltemme syyllä.

Siitä on pitkä aika, kun kaikki tämä tapahtui, kauvan aikaa on kallis
abbé veljeni, jota niin suuresti rakastin, levännyt maan povessa, mutta
voin vakuuttaa teille, että yhä vielä, kun saan sähkösanoman, en voi
sitä avata ilman kauhun väreitä. Pelkään, että silmääni sattuvat sanat
_hän on kuollut_ ja että täytyy _rukoilla hänen puolestansa_.




IV. PUNAINEN VIHKO.


Vanhoissa messukirjoissa näkee kömpelöitä värikuvia, joissa Jumalan äiti
on kuvattu syvä vako kumpaisessakin poskessa; tuon jumalallisen juovan
on taiteilija pannut niihin sanoakseen meille: »Katsokaa, kuinka hän on
itkenyt!...» Tämän vaon, -- kyynelvaon -- vannon nähneeni äitini
laihtuneissa kasvoissa, kun hän palasi Lyon'iin poikaansa hautaamasta.

Äiti raukka, siitä päivin ei hän enää hymyillyt. Hänen pukunsa oli aina
musta, hänen kasvonsa aina surulliset. Hän kantoi syvää surua sekä
vaatteissaan että sydämessään eikä siitä koskaan luopunut... Muuten oli
Eyssette'n talossa kaikki entisellään: hiukan vain ilottomampaa, siinä
kaikki. Pyhän Nizier'in pastori piti muutamia messuja veljeni sielun
rauhaksi. Lapsille leikattiin surupuvut isän vanhasta takista, ja elämä,
tuo surullinen elämä, jatkui edelleen.

Rakkaan abbé'mme kuolemasta oli jo kulunut jokunen aika, kun eräänä
iltana, maatapannessamme, näin Jacques'in suureksi ihmeekseni kiertävän
huoneemme oven lujasti lukkoon, tukkivan huolellisesti ovenraot ja sen
tehtyään tulevan minua kohden hyvin juhlallisen ja salaperäisen
näköisenä.

Minun on sanominen, että sitte etelästä paluunsa oli Jacques veikon
tavoissa tapahtunut kummallinen muutos. Ensinnäkin, niin uskomattomalta
kuin se kuuluukin, Jacques ei enää itkenyt, tai ei melkein ollenkaan;
samoin oli hänen hurja liimaamisintonsa milteipä mennyttä. Pienet
liimakupit ilmestyivät toisinaan vieläkin tulelle, mutta entinen
viehätys oli poissa; nyt, jos oli kirjalaukkua tarvis, niin täytyi sitä
polvillaan rukoilla... Kuka uskoisi! hatturasia, jonka äiti oli
tilannut, oli viikonpäivät ollut tekeillä. Kotona ei mitään huomattu,
mutta minä näin selvästi, että Jacques'ia jokin vaivasi. Usein olin
yllättänyt hänet konttorissa, kun hän puhui itsekseen ja viittoi
käsillään. Öisin hän ei nukkunut, kuulin hänen mutisevan itsekseen,
sitte yhtäkkiä hyppäävän vuoteeltaan ja kävelevän pitkin askelin
huoneessa ... kaikki tämä ei ollut luonnollista ja peloitti minua, kun
sitä ajattelin. Luulin, että Jacques oli tulossa hulluksi.

Nähdessäni hänen tuona iltana sulkevan huoneemme oven kahteen lukkoon,
johtui hulluuden pelko taas mieleeni ja minua rupesi kammottamaan;
kunnon Jacques rukka ei sitä huomannut, vaan otti vakavasti minun käteni
omiinsa ja sanoi:

-- Daniel, minä uskon sinulle jotakin, mutta sinun täytyy vannoa, ettet
siitä koskaan hiisku sanaakaan.

Ymmärsin heti paikalla, ettei Jacques ollut hullu. Vastasin empimättä:

-- Sen vannon, Jacques!

-- No niin! etkö voi arvata ... sh!... Minä sepitän runoelmaa, suurta
runoelmaa.

-- Runoelmaa, sinä Jacques, sinä sepität runoelmaa!

Vastaukseksi veti Jacques liiviensä alta mahdottoman suuren punaisen,
vihon, jonka hän itse oli sitonut, ja jonka ensilehdelle hän oli
kirjoittanut kauneimmalla käsialallaan:

    USKONTO! USKONTO!

    _Runoelma kahdessatoista laulussa.
    Kirjoittanut Eyssette (Jacques)_.

Vihko oli niin suuri, että minua miltei huimasi. Voitteko käsittää?...
Jacques, minun veljeni Jacques, kolmentoistavuotias poika, itku- ja
liimakuppi-Jacques sepitti runoa: _Uskonto! Uskonto!_ Runoelma
kahdessatoista laulussa.

Eikä kellään ollut siitä vähintäkään aavistusta! Hänet lähetettiin yhä
edelleen vihanneskauppiaalle kori kainalossa ja isä huusi hänelle
useammin kuin koskaan: »Jacques, sinä olet pässinpää!...»

Voi, rakas Eyssette (Jacques!) rukka, kuinka mielelläni olisin langennut
kaulaasi, jos olisin uskaltanut. Mutta minä en uskaltanut...
Ajatelkaahan toki!... _Uskonto! Uskonto!_ Runoelma kahdessatoista
laulussa! Minun on kuitenkin totuuden nimessä sanominen, ettei tämä
runoelma kahdessatoista laulussa ollut läheskään valmis. Luulenpa
melkein, ettei siitä vielä ollut sepitettynä muuta kuin ensimmäisen
laulun neljä ensimmäistä säettä; mutta tiedättehän, että tämän
kaltaisissa töissä alullepano aina on vaikein asia, ja niinkuin Eyssette
(Jacques) hyvällä syyllä sanoi: »Nyt kun minulla on neljä ensimmäistä
säettäni, ei jatko merkitse mitään; se on vain ajankysymys.»

Tämän jatkon päähän, joka oli vain ajankysymys, ei Eyssette (Jacques)
milloinkaan tullut... Niinkuin tiedätte, hyvät ihmiset, on runoelmilla
oma kohtalonsa; pian näkyi, ettei _Uskonto! Uskonto!_ runoelman kohtalo
ollut lainkaan tulla kaksitoistalauluiseksi. Turhaan hikoili runoilija,
hän ei päässyt milloinkaan neljää ensimmäistä säettä pitemmälle. Surkea
juttu. Lopuksi heitti poika poloinen hiiteen koko runoelmansa ja sanoi
hyvästit Runottarelle (siihen aikaan puhuttiin vielä Runottaresta.)
Vielä samana päivänä sai hän takaisin itkukohtauksensa ja pienet
liimakupit ilmaantuivat jälleen tulelle... Entä punainen vihko?... Niin,
sillä oli myöskin oma kohtalonsa.

Jacques sanoi minulle: »Minä annan sen sinulle, täytä se millä hyvänsä.»
Tiedättekö, millä sen täytin?... Runoillani, tiedän mä, Pikku Miehen
runoilla. Jacques oli tartuttanut tautinsa minuun.

Tässä ovat nuo neljä säettä sellaisina kuin näin ne sinä iltana
kauniilla pyöreällä käsialalla piirrettyinä punaisen vihon ensi sivulle:

    Uskonto! Uskonto!
    Ylhäinen, pyhä,
    Rinnassa ääni!
    Lohtujen lohtu!

Ja nyt, silläaikaa kun Pikku Mies on loppusointujen etsintätouhuissa,
hyppäämme me lukijani suostumuksella yhdellä harppauksella neljä, viisi
vuotta eteenpäin hänen elämästänsä. Minulla on kiire joutua kevääseen
18--, joka ei vieläkään ole haihtunut Eyssettien muistosta; kullakin
perheellä on näet omat merkkivuotensa.

Muuten ei lukija kadota mitään, vaikka sivuutankin tämän ajanjakson
elämästäni vaieten. Se on kaikenaikaa yhtä ja samaa kyynel- ja
nälkävirttä! Isän asiat käyvät huonosti, vuokra jää maksamatta,
velkamiehet ahdistavat, äidin jalokivet myydään, hopeakalut viedään
panttiin, lakanat ovat täynnä reikiä ja housut paikkoja, puute
irvistelee joka raosta, nöyryytyksiä päivät pääksytysten ja tuo ikuinen
kysymys »mitä huomenna syömme», sitte kaupunginpalvelijan röyhkeät
kellonsoitot, portinvartijan ivallinen naama, ja lainat ja maksamattomat
vekselit ja ... ties mitä.

On siis vuosi 18--.

Pikku Mies oli silloin ylimmällä luokalla.

Hän oli, muistaakseni, hyvin vaatelias nuorukainen, joka täydellä
todella oli mielestään niin filosofi kuin runoilijakin: muuten ei
saapasvartta korkeampi eikä parran haiventakaan leuvassa.

Siis eräänä aamuna, kun tämä suuri filosofi Pikku Miehen hahmossa oli
menossa kouluun, huusi isä Eyssette hänet konttoriin ja sanoi karskilla
tavallansa, heti kun näki hänen astuvan sisään:

-- Daniel, heitä kirjasi nurkkaan, tämän koommin et mene kouluun.

Sen sanottuaan alkoi isä Eyssette äänettömänä kävellä pitkin askelin
puodissa edestakaisin. Hän näytti hyvin liikutetulta ja liikutettu oli
Pikku Mieskin, sen vakuutan... Pitkän vaitiolon jälkeen jatkoi isä
Eyssette:

-- Poikani, minun on sinulle ilmoittaminen ikävä uutinen, hyvin
ikävä ... me olemme pakoitetut hajaantumaan koko perhe, saat heti kuulla
miksi.

Tässä kohden kuului raju, sydäntäsärkevä nyyhkytys raollaan olevan oven
takaa.

-- Jacques, sinä olet pässinpää! huusi isä Eyssette kääntymättä oveen
päin, sitte hän jatkoi:

-- Kun me kuusi vuotta sitte vallankumouksellisten häviöön saattamina
tulimme Lyon'iin, toivoin ahkeralla työllä voivani hankkia takaisin
menetetyn omaisuutemme; mutta tässä on ollut piru merrassa! Minun on
onnistunut ainoastaan upottaa meidät korvia myöten velkoihin ja
kurjuuteen... Nyt on kaikki lopussa, me olemme joutuneet ikäviin
selkkauksiin... Niistä selvitäksemme ei meillä ole muuta kuin yksi keino
valittavana, nyt kun te jo olette suuria: myydä se vähä, mikä meillä on
jäljellä ja hankkia kukin tahollaan elatuksensa.

Uusi nyyhkytys näkymättömän Jacques'in taholta katkaisi isän puheen:
mutta hän oli itsekin niin liikutuksen vallassa, ettei suuttunut. Hän
antoi vain Danielille merkin sulkea oven ja, kun ovi oli suljettu,
jatkoi hän:

-- Kuule siis, minkä päätöksen olen tehnyt: siksi kunnes toisin
sovitaan, asettuu äiti asumaan etelään veljensä, Baptistesedän, luo.
Jacques jää Lyon'iin. hän on saanut pienen toimen panttilainauskonttorissa.
Minä otan paikan Viini-osakeyhtiön kauppamatkustajana... Mitä taasen
sinuun, lapsi rukka, tulee, niin pitänee sinunkin ruveta itse
elättämään itseäsi ... juuri vastikään sain rehtorilta kirjeen, jossa
hän ehdoittaa sinulle läksyjen valvojan paikkaa, tuossa, lue!

Pikku Mies otti kirjeen käteensä.

-- Minkä minusta näyttää, sanoi hän lukiessaan, ei minulla ole mitään
viivyttelemisen varaa.

-- Pitäisi lähteä jo huomenna.

-- Hyvä, minä lähden!...

Jonka jälkeen Pikku Mies taittoi kirjeen kokoon ja antoi sen isälleen
takaisin kädellä, joka ei vapissut. Suuri filosofi, nähkääs, kun oli.

Tällä hetkellä tuli äiti konttoriin ja Jacques arkana hänen
jäljessään... Molemmat lähestyivät Pikku Miestä ja syleilivät häntä
äänettöminä; he olivat edellisestä illasta asti tietäneet, mitä tulisi
tapahtumaan.

-- Laittakaa hänen kirstunsa kuntoon! huusi isä jyrisevällä äänellä, hän
lähtee huomisella laivalla.

Äidiltä pääsi syvä huokaus. Jacques nyyhkytti heikosti, ja niin oli
kaikki sanottuna.

Tässä talossa alettiin olla tottuneita onnettomuuden sanomiin.

Tuon muistorikkaan päivän huomenena saattoi koko perhe Pikku Miestä
laivalle. Merkillisestä sattumasta oli se sama laiva, joka oli tuonut
Eyssettit Lyon'iin kuusi vuotta takaperin. Kapteenina Géniès,
mestarikokkina Montélimart! Luonnollisesti muisteltiin Annou'n
sateenvarjoa, Robinson'in papukaijaa ja muutamia muita seikkoja, joita
sattui maihin noustessa... Nämä muistot tekivät surullisen lähtöni vähän
iloisemmaksi, ja vetivät äidin huulet heikkoon hymyyn.

Yhtäkkiä soi kello. Lähdön hetki oli tullut.

Pikku Mies riistäytyi rakkaittensa syleilystä ja harppasi miehekkäästi
laskusillan yli...

-- Ole nyt järkevä, huusi hänelle isä.

-- Älä tule sairaaksi, sanoi äiti.

Jacques aikoi sanoa jotakin, mutta ei voinut; hän itki liiaksi.

Mutta Pikku Mies ei itkenyt. Niinkuin minulla on ollut teille kunnia
sanoa, oli hän suuri filosofi, ja filosofien nimenomaan ei sovi olla
suruissaan...

Ja yhtäkaikki, Jumala tietää, kuinka hän heitä rakasti, noita
rakkaitansa, jotka jäivät hänestä sumuun: Jumala tietää, että hän olisi
heidän puolestaan antanut henkensä ja verensä... Mutta sellaisia me
ihmiset olemme. Lähtöilo, laivan kohina, matkakuume, ylpeys tuntiessaan
itsensä mieheksi, vapaaksi, itsenäiseksi mieheksi, joka matkusti
ominpäin ja elätti itsensä, -- kaikki tämä huumaannutti Pikku Miehen ja
esti hänen ajattelemasta, niinkuin olisi pitänyt, niitä kolmea rakasta
olentoa, jotka nyyhkivät alhaalla Rhonen laiturilla...

Ne kolme eivät olleet filosofeja! Levottomalla, hellällä silmällä
seurasivat he laivan sätkyttävää kulkua, ja kun sen savusuoja tuskin
enää oli pääskysen suuruinen taivaanrannalla, huusivat he vielä:
»Hyvästi, hyvästi!» huiskuttaen nenäliinojaan.

Silläaikaa kulki herra filosofi edestakaisin laivan kannella, kädet
taskussa ja pää pystyssä. Hän vihelteli, sylki pitkiä sylkyjä, katseli
rohkeasti naisia silmiin, tarkasti laivan peränpidon, kohautteli
harteitansa, niinkuin suurikasvuiset miehet, ja oli hyvin tyytyväinen
itseensä. Ennenkuin oltiin vielä Vienne'ssäkään, oli hän jo kertonut
mestari Montélimart'ille ja hänen kahdelle kokkipojallensa, että hän oli
Yliopistossa ja että hänellä oli erinomaiset tulot... Hänen herrat
kuulijansa onnittelivat häntä, ja hän tunsi itsensä hyvin ylpeäksi.

Kerran, laivan toisesta päästä toiseen kulkiessaan, sattui hänen
jalkansa keulassa suuren kellon luona touvikasaan, jonka päällä Robinson
Crusoe kuusi vuotta takaperin oli tuntikausia istunut papukaijajalkain
välissä. Tämä touvikasa saattoi hänet ääneen nauramaan ja hiukan
punastumaan.

-- Kuinka naurettavalta mahdoinkaan näyttää raahatessani kaikkialla
mukanani tuota suurta, siniseksi maalattua häkkiä ja tuota
eriskummallista papukaijaa...

Filosofi raukka, ei hän aavistanut, että hän oli koko ijäkseen tuomittu
raahaamaan tuolla naurettavalla tavalla mukanaan sinistä utukuvien
välillä maalattua häkkiään ja toivon vihreäsukaista papukaijaa...

Oi voi, vielä tällä hetkellä, jolloin näitä rivejä kirjoitan, kantaa
poika poloinen suurta siniseksi maalattua häkkiänsä. Sillä eroituksella
vain, että pienojen taivaansini päivä päivältä yhä enemmän rapisee pois
ja viheriä papukaija on menettänyt kolme neljännestä sulistaan.

Syntymäkaupunkiinsa saavuttuaan riensi Pikku Mies ensi toimekseen
Yliopistolle, jossa rehtori asui.

Tämä rehtori, isä Eyssette'in ystävä, oli kookas, kaunis vanhus, jossa
ei ollut tippaakaan turhantarkkuutta eikä muutakaan sentapaista. Hän
otti Eyssette nuoremman erittäin hyväntahtoisesti vastaan. Tuo kunnon
ukko ei kuitenkaan voinut pidättää kummastuksen ilmettä, kun Pikku Mies
tuotiin hänen työhuoneeseensa.

-- Voi. hyvä Jumala, kuinka hän on pieni!

Pikku Mies olikin naurettavan pieni; ja niin nuoren ja hintelän
näköinen.

Rehtorin huudahdus oli hänelle kauhea isku. »He oivat huoli minusta»,
ajatteli hän. Ja koko hänen ruumiinsa alkoi vapista.

Onneksi jatkoi rehtori, aivan kuin olisi arvannut, mitä noissa pienissä
aivo raukoissa tapahtui:

-- Tule lähemmäksi, poikaseni... Me teemme sinusta siis lukujen
valvojan. Sinun ikäisellesi, kun on tuollainen kooltaan ja näöltään, on
se toimi raskaampi kuin monelle muulle... Mutta kun nyt kerran on pakko,
kun sinun täytyy elättää itsesi, rakas lapsi, niin koetamme tehdä
elämäsi niin siedettäväksi kuin suinkin. Emme pane sinua aluksi
mihinkään suureen myllyyn... Lähetän sinut Sarlande'in kaupunkilukioon
muutaman penikulman päähän täältä, korkealle vuoristoon. Siellä sinä
suoritat oppivuotesi tullaksesi mieheksi, karaistut ammatissasi, kasvat
ja saat parran; ja sitte, kun parta on valmis, saamme nähdä!

Näin puhellessaan kirjoitti rehtori Sarlande'in lukion johtajalle
kirjeen esitelläkseen hänelle turvattinsa. Kun kirje oli valmis, ojensi
hän sen Pikku Miehelle ja kehoitti hänen vielä samana päivänä lähtemään;
sitte antoi hän hänelle muutamia viisaita neuvoja ja taputti häntä
hyvästiksi ystävällisesti poskelle luvaten pitää hänet muistossaan.

Nytkös Pikku Mies oli iloinen. Hän ottaa neljä askelta kerrallaan
harpatessaan Yliopiston satavuotisia rappuja alas ja rientää samassa
hengenvedossa tilaamaan itselleen paikan Sarlande'iin menevissä
postivaunuissa.

Mutta postivaunut lähtevät vasta iltapäivällä: vielä neljä tuntia
odotusaikaa!

Pikku Mies käyttää tämän ajan kävelemällä päivänpaisteisella
esplanaatilla ja näyttelemällä itseään maanmiehilleen. Tämän ensimmäisen
velvollisuutensa täytettyään ajattelee hän syömistä ja rupee tähyilemään
kukkaronsa mukaista ravintolaa. Aivan kasarmeja vastapäätä huomaakin hän
jo kaukaa soman, kauvaksi loistavan ravintolan, jonka ovella on kaunis,
ihkaisen uusi nimikilpi SÄLLILÄ.

-- Siinäpä mitä etsin, sanoo hän itseksensä. Ja jonkun minuutin
epäröityään Pikku Mies menee ensi kertaa ravintolaan, -- aukaisee hän
päättävästi sen oven.

Ravintola on tällä hetkellä typö tyhjä. Seinät valkeaksi kalkitut ...
muutamia tammipöytiä... Yhdessä nurkassa kisällien pitkiä
kuparikärkisiä, monivärisillä nauhoilla koristeltuja keppejä...
Rahalaatikon ääressä kuorsaa tanakka mies, nenä sanomalehdessä.

Hoi, onko täällä ketään! sanoo Pikku Mies koputtaen nyrkillään pöytään
aivan kuin vanhakin kapakkavieras.

Tanakka mies rahalaatikon luona ei herääkään niin vähistä; mutta huoneen
perältä rientää ravintolan emäntä palvelemaan... Nähdessään uuden
vieraan, jonka sattumuksen enkeli johtaa hänen luokseen, kirkaisee hän:

-- Taivasten tekijät! Daniel herra!

-- Annou! Meidän vanha Annou! vastaa Pikku Mies. Ja he lepäävät
toistensa sylissä.

No, hyvä Jumala, se on todellakin Annou, vanha Annou, Eyssette'in
entinen palvelustyttö, nyt ravintolanemäntä, naimisissa Jean Peyrol'in,
tuon tanakan miehen kanssa, joka kuorsaa rahalaatikon ääressä... Voi.
jos te tietäisitte, kuinka hän on onnellinen, tuo kiltti Annou
nähdessään jälleen Daniel herran! Kuinka hän häntä suutelee! Kuinka hän
häntä likistää, niin että Pikku Mies on tukehtua!

Tämän hellyyden korkeimmillaan ollessa herää mies rahalaatikon ääressä.

Hän ihmettelee ensin hieman sitä lämmintä vastaanottoa, minkä tuo nuori
tuntematon saa hänen vaimoltaan, mutta kun hän kuulee, että tuo nuori
tuntematon on itse herra Daniel Eyssette, Jean Peyrol käy punaiseksi
ihastuksesta ja alkaa hyöriä kuuluisan vieraansa ympärillä.

-- Oletteko syönyt suurusta, Daniel herra?

-- Enpä todellakaan, hyvä Peyrol ... juuri se pani minut tulemaan tänne.

Herra varjelkoon! Daniel herra ei ole syönyt suurusta! Vanha Annou
juoksee kyökkiinsä: Jean Peyrol kiiruhtaa kellariin, -- muhkeaan
kellariinsa, kisällien puheista päättäen.

Yhdessä käden käänteessä on pöytä koreaksi katettu, Pikku Miehen ei ole
muuta tarvis kuin istua pöytään ja käydä käsiksi... Vasemmalla puolella
leikkaa Annou hänelle leivänviipaleita vasta munittujen lumivalkeiden
munien särpimeksi. Oikealla puolella kaataa Jean Peyrol hänelle vanhaa
Château-Neuf des-Papes viiniä, joka punaisina rubiineina helmeilee lasin
pohjassa... Pikku Mies on hyvin onnellinen, hän juo kuin Temppeliherra,
syö kuin Johanniitta ja ehtii kuitenkin kahden suupalan välillä kertoa,
että hän on ilmoittautunut yliopistoon, niin että hän on nyt
tilaisuudessa kunniallisesti elättämään itsensä. Olisittepa nähneet,
millä tavalla hän sanoi tuon: _kunniallisesti elättämään itsensä!_ Vanha
Annou on ihailusta pyörällä.

Jean Peyrol ei ole yhtä innoissaan. Hänestä on aivan luonnollista, että
Daniel herra elättää itsensä, kun hänellä kerran on tilaisuus siihen.
Daniel herran ijässä oli Jean Peyrol ollut jo neljä, viisi vuotta
maailmalla eikä saanut enää kotoansa penniäkään, päinvastoin...

Luonnollisesti pitää arvon ravintoloitsija nämä mietteet omina hyvinään.
Meneppäs nyt vertaamaankaan Jean Peyrol'ia ja Daniel Eyssette'iin...!
Annou ei sitä mitenkään kärsisi.

Sillä välin innostuu Pikku Mies yhä enemmän. Hän puhuu, hän syö ja juo,
hän joutuu aivan haltioihinsa; hänen silmänsä loistavat ja poskensa
hehkuvat. Hei, isäntä, enemmän laseja! Pikku Mies tahtoo kilistää...
Jean Peyrol tuo laseja, ja nyt juodaan maljoja ... ensin rouva
Eyssette'in malja, sitten herran, sitte Jacques'in ja Daniel'in, ja
vanhan Annou'n, ja Annou'n miehen, Yliopiston ... ja ties kenen...

Näin menee kaksi tuntia lasien kilistelyyn ja jutteluun. Puhutaan
murheen mustasta menneisyydestä ja ruusunvärisestä tulevaisuudesta.
Muistellaan tehdasta, Lyon'in Lanterne katua, abbé raukkaa, josta kaikki
niin paljon pitivät...

Yhtäkkiä Pikku Mies nousee tehden lähtöä.

-- Nytkö jo, sanoo vanha Annou suruissaan.

Pikku Mies pyytää anteeksi: hänen täytyy vielä ennen lähtöänsä nähdä
joku, hänen täytyy välttämättömästi käydä eräässä paikassa... Kuinka
ikävää! Juuri kun oli niin hauskaa! Oli vielä niin paljon kerrottavaa...
Mutta koska täytyi, koska Daniel herran täytyi vielä tavata joku, niin
eivät hänen ystävänsä tahdo häntä kauvempaa pidättää... »Onnea matkalle,
Daniel herra! Jumalan haltuun, meidän rakas herramme!» Ja aina
puoliväliin katua saattoi Jean Peyrol vaimoineen häntä suulauksillansa.

Tiedättekö, kuka se joku on, jonka Pikku Mies tahtoi nähdä ennen
lähtöänsä?

Se on tehdas, tuo tehdas, jota hän niin suuresti rakasti ja jota hän
niin kovin oli itkenyt... Tehdas ja puutarha ja työhuoneet ja suuret
plataanit, kaikki hänen lapsuutensa ystävät, kaikki hänen ensi ikänsä
ilot... Ihmissydämellä on nyt kerran omat heikkoutensa; se voi rakastaa
mitä tahansa, puita ja kiviä, vieläpä tehdastakin. Muuten kerron tämän
siitä syystä, että vanha Robinson Englantiin palattuaan lähti uudelleen
merelle, ja purjehti, jumala ties, kuinka monta penikulmaa, nähdäkseen
vielä kerran aution saarensa.

Ei siis ihme, jos Pikku Mies oman saarensa nähdäkseen, astui jonkun
askeleen.

Jo ovat suuret plataanit, joiden tupsulatvat katselevat talojen yli,
tunteneet vanhan ystävänsä, joka tulee heitä kohden, minkä ehtii. Jo
kaukaa viittovat he hänelle ja kumartuvat toistensa puoleen, ikäänkuin
sanoakseen: Tuolla tulee Daniel Eyssette! Daniel Eyssette tulee
takaisin!

Ja hän kiiruhtaa, kiiruhtaa; mutta tehtaan eteen saavuttuaan hän
seisahtuu hämmästyneenä.

Jylhät, harmaat muurit ilman laakerin hiventäkään, ei jälkeäkään seinää
pitkin kohoavasta kranaatista... Akkunoiden sijalla pieniä luukkuja,
työhuoneiden sijalla kappeli. Portin päällä suuri punaisesta savesta
tehty risti ja vähän latinaa ympärillä... Voi hirveätä! Tehdas ei
olekaan enää tehdas; se on karmelilaisluostari, johon ei yksikään mies
saa jalallaan astua...




V.

ELÄTÄ ITSESI.


Sarlande'in pieni kaupunki Cévenneillä, on kapean laakson pohjassa,
jonka ympäri vuoret jylhänä muurina kiertyvät. Kun aurinko sinne sattuu,
on se kuuma kuin sulatusuuni, kun pohjatuuli puhaltaa, kylmä kuin
pohjoisnapa...

Tulopäiväni iltana oli pohjatuuli raivonnut aamusta alkain, ja vaikka
oli kevät, tunsi Pikku Mies, kyyröttäessään postivaunujen katolla
kaupunkiin saavuttaissa, kylmän hiipivän aina sydämeensä saakka.

Kadut olivat synkät ja autiot... Torilla oli muutamia ihmisiä, jotka
odottivat postivaunujen tuloa kävellen edestakaisin huonosti valaistun
postikonttorin edustalla.

Tuskin olin laskeutunut alas vaunujen katolta, kun annoin viedä itseni
lukioon, jotten kadottaisi minuuttiakaan. Minulla oli kiire toimeeni.

Lukio ei ollutkaan kaukana torilta; kun mies, joka kantoi kirstuani, oli
minut vienyt parin kolmen hiljaisen kadun poikki, seisahtui hän suuren
rakennuksen eteen, jossa kaikki elämä näytti ammoin sitten sammuneen.

-- Se on tässä, sanoi hän, nostaen mahdottoman suurta
portinkolkutinta...

Kolkutin kumahti niin raskaasti pudotessaan alas... Portti aukeni
itsestään... Me astuimme sisään.

Odotin hetkisen porttikäytävän pimennossa. Mies laski kirstun maahan,
minä maksoin hänet, ja hän lähti aika kyytiä menemään... Suunnaton
portti painui hänen takanaan kiinni niin raskaasti, niin raskaasti.
Kohta sen jälkeen lähestyi minua unisen näköinen portinvartija, suuri
lyhty kädessä.

-- Te olette varmaankin uusia? sanoi hän minulle uneliaasti.

Hän luuli minua oppilaaksi...

-- Minä en ole mikään oppilas, minä tulen tänne läksyjen valvojaksi,
viekää minut johtajan luo...

Portinvartija näytti hämmästyneeltä; hän nosti hiukan lakkiaan ja pyysi
minun astumaan hetkiseksi huoneesensa. Herra johtaja oli parastaikaa
kirkossa lasten kanssa. Minut vietäisiin hänen luokseen heti, kun
iltarukous oli päättynyt.

Portinvartijan tuvassa oli juuri päästy illalliselta. Komea,
vaaleaviiksinen nuori mies maisteli viinalasistaan pienen laihan,
kivulloiselta näyttävän naisen vieressä, joka oli keltainen kuin
pergamentti ja nenännipukkaan asti haalistuneeseen villahuiviin
kääritty.

-- Kuka siellä on, Cassagne? kysyi viiksiniekka.

-- Se uusi opettaja, vastasi portinvartija, osoittaen minua... Herra
opettaja on niin pieni, että minä ensin luulin häntä oppilaaksi.

-- Meillä on todellakin täällä, sanoi viiksiniekka katsellen minua
lasinsa yli, paljon suurempia, jopa vanhempiakin oppilaita kuin tämä
herra... Vanhempi Veillon esimerkiksi.

-- Ja Souheyrol, sanoi nainen.

Sitte alkoivat he matalalla äänellä, nenä kiinni kamalassa viinassansa,
jutella keskenään, minua salavihkaa tarkastellen. Ulkoa kuului
pohjatuulen ulvonta ja oppilaiteen kirkuvat äänet, kun he lukivat
litaniaansa kappelissa.

Yhtäkkiä soi jokin kello; porraskäytävästä alkoi kuulua kovaa jalkain
töminää.

-- Rukous on lopussa, sanoi Cassagne minulle nousten ylös; nyt menemme
johtajan luo.

Hän otti lyhtynsä ja minä seurasin häntä.

Lukio näytti minusta suunnattoman suurelta... Loppumattomia käytäviä,
suuria holveja, leveitä rappuja, joiden kaidepuut olivat taottua
rautaa ... kaikki vanhaa mustaa, savustunutta... Portinvartija kertoi
minulle, että ennen vuotta --89 talo oli ollut meriväenkoulu ja siellä
oli ollut kahdeksankin sataa oppilasta, kaikki ylhäisimpien ihmisten
lapsia.

Kun hän parastaikaa lopetti näiden tärkeiden tietojen antamista minulle,
saavuimme johtajan virkahuoneen eteen... Cassagne aukaisi hiljaa
pehmeäksi topatun kaksinkertaisen oven ja naputti oven pieleen.

Kuului ääni: »Sisään!» Me astuimme sisään.

Olimme avarassa työhuoneessa, jossa oli viheriät seinäpaperit. Aivan
perällä pitkän pöydän ääressä istui johtaja kirjoittamassa himmeän
lampun valossa, jonka varjostin oli kokonaan vedetty alas.

-- Herra johtaja, sanoi portinvartija työntäen minut hänen eteensä,
tässä on uusi opettaja, joka tulee herra Serrières'n sijaan.

-- Hyvä, sanoi johtaja antamatta häiritä itseään. Portinvartija kumarsi
ja meni. Minä jäin seisomaan keskelle huonetta, pyöritellen hattuani
sormieni välissä.

Kun johtaja oli lopettanut kirjoittamisensa, kääntyi hän minuun päin ja
minä saatoin mielin määrin tarkastella hänen pieniä, kalpeita,
kuihtuneita kasvojansa, joissa loisti kylmä, väritön silmäpari. Hän
puolestaan kohotti lampunvarjostinta, paremmin minut nähdäkseen ja
painoi silmälasit nenälleen.

-- Mutta lapsihan hän on? huudahti hän hypähtäen koholle nojatuolissaan.
Mitä teemme lapsella?

Silloin valtasi Pikku Miehen kauhea pelko; hän näki jo itsensä kadulla
avutonna, neuvotonna... Hän saattoi tuskin änkyttää pari kolme sanaa ja
antaa johtajalle suosituskirjeensä.

Johtaja otti kirjeen, luki sen, luki sen uudelleen, pani sen kokoon,
aukaisi sen jälleen ja luki sen vielä kerran, sitte hän lopuksi sanoi
minulle, että minun oli kiittäminen rehtorin aivan erikoista suositusta
ja perheeni hyvää mainetta siitä, että hän suostui ottamaan minut
kouluunsa, vaikka nuoruuteni häntä pelotti. Sitte hän piti pitkiä
puheita uusien velvollisuuksieni vakavuudesta; mutta minä en häntä enää
kuunnellut. Minulle oli pääasia, ettei minua lähetetty matkoihini...
Minua ei lähetetty pois; minä olin onnellinen, hullu onnesta. Olisin
suonut että johtajalla olisi ollut tuhat kättä, että olisin voinut niitä
jokaista suudella.

Hirvittävä raudan kilinä katkaisi kiitostulvani. Käännyin nopeasti ja
katselin silmästä silmään pitkää miestä, jolla oli punainen poskiparta,
ja joka oli tullut huoneeseen aivan kuulumatta: se oli ylitarkastaja.

Pää kallellaan niinkuin _Ecce homolla_ katseli hän minua mitä lempein
hymy huulilla, heiluttaen etusormessaan avainkimppua, jossa oli
kaikensuuruisia avaimia. Hymy teki hänet hyvänsuovan näköiseksi, mutta
avaimet kirskuivat kamalasti kili! kili! kil! -- niin että minua
pelotti.

-- Herra Viot, sanoi johtaja, tässä saapuu meille herra Serrières'n
seuraaja.

Herra Viot kumarsi ja hymyili minulle maailman herttaisimmalla tavalla.
Hänen avaimensa sitävastoin tärisivät pilkallisesti ja häijysti,
ikäänkuin sanoen: »Tuo pikku mieskö Serrières'n seuraajaksi! Jopa nyt
vallan! jopa nyt vallan!»

Johtaja ymmärsi yhtä hyvin kuin minäkin, mitä avaimet sanoivat, ja hän
lisäsi huoaten: »Tiedän, että me Serrières'n kadottaessamme kärsimme
miltei korvaamattoman vahingon, (tässä kohden avaimet melkeinpä
nyyhkivät...); mutta olen varma siitä, että jos herra Viot suostuu
ottamaan uuden opettajan erityisen huolenpitonsa alaiseksi ja terottaa
hänen mieleensä omat erinomaiset mielipiteensä opetuksesta, niin koukin
järjestys ja kuri eivät tule liiaksi kärsimään herra Serrières'n
poismenosta.»

Yhä edelleen hymyillen ja lempeänä vastasi herra Viot, että hänen
hyväntahtoisuutensa oli ottanut minut siipiensä suojaan ja että hän
mielellään auttoi minua neuvoillaan; mutta avaimet eivät olleet lainkaan
hyväntahtoiset. Olisitte kuulleet, kuinka ne sähisivät ja kirskuivat
vimmoissaan: »Koitappas vaan mutista vastaan, pikku hupsu, niin kyllä
näet.»

-- Herra Eyssette, lopetti johtaja puheensa, te voitte mennä. Teidän on
vielä tämä yö makaaminen ravintolassa... Olkaa täällä huomenna kello
kahdeksan... Saatte mennä...

Ja hän lähetti minut pois arvokkaalla kädenliikkeellä.

Herra Viot, hymyilevämpänä ja lempeämpänä kuin milloinkaan saattoi minua
ovelle; mutta ennenkuin hän jätti minut, pisti hän käteeni pienen vihon.

-- Koulun ohjesäännöt, sanoi hän. Lukekaa ne ja miettikää niitä...

Sitten hän avasi oven ja sulki sen jälkeeni, kilistäen avaimiaan
peloittavalla tavalla ... kili! kili! kil!

Nuo hyvät herrat unohtivat näyttää minut ulos... Harhailin hetkisen
suurissa, pilkkopimeissä käytävissä, haparoiden pitkin seiniä
pyrkiessäni ulos. Silloin tällöin pilkisti kuutamo jostain korkeasta
ristikkoakkunasta sisään ja auttoi minua tien haussa. Yhtäkkiä tuikahti
tässä käytävien yössä esiin kirkas valopiste, liikkuen minua kohden...
Otin vielä joitakuita askeleita; valo suureni, läheni minua, kulki
sivutseni, eteni uudelleen ja katosi. Se oli aivan kuin näky; mutta niin
nopea kuin se olikin, ennätin huomata sen pienimmätkin yksityiskohdat.

Kuvitelkaa mielessänne kaksi naista, ei, vaan kaksi haamua... Toinen,
vanha, ryppyinen, kuihtunut, köyryselkäinen, puolet naamasta mahdottoman
suurten lasisilmien peitossa; toinen nuori, notkea, hiukan hoikka,
niinkuin kaikki haamut, mutta jonka päässä oli -- mitä haamuilla ei
tavallisesti ole -- suuri musta silmäpari, niin, niin musta...
Vanhuksella oli kädessä pieni kuparilamppu; mustilla silmillä ei ollut
mitään kädessä... Nuo kaksi haamua kulki aivan läheltä ohitseni,
nopeasti, äänettöminä, huomaamatta minua, ja vielä kauvan sen jälkeen,
kun he olivat kadonneet, seisoin vielä samalla paikalla puoleksi
lumottuna, puoleksi kauhun vallassa.

Jatkoin haparoiden matkaani, mutta sydämeni sykki rajusti ja olin yhä
vielä näkevinäni pimeässä kauhean lasisilmänoidan kulkevan mustien
silmien rinnalla...

Mutta nyt oli keksittävä jossakin yösija: eikä se ollutkaan helppo
tehtävä. Onneksi tuli viiksiniekka jonka tapasin piippuaan polttamassa
portinvartijan huoneen edessä, heti avukseni ja tarjoutui viemään minut
pieneen, mainioon ravintolaan, joka oli jokseenkin halpa, ja jossa minua
palveltaisiin kuin prinssiä. Voitte arvata, että olin heti valmis
lähtemään.

Viiksiniekka oli kiltin lapsen näköinen; tiellä sain kuulla, että hänen
nimensä oli Roger, että hän oli tanssin, ratsastuksen, miekkailun ja
voimistelun opettaja Sarlande'in lukiossa, ja että hän oli kauvan
palvellut Afrikan jääkärirykmentissä. Tämä seikka oli omiansa lisäämään
mieltymystäni häneen. Lapset ovat aina taipuvaisia rakastamaan
sotilaita. Me erosimme toisistamme ravintolan ovella; puristaen moneen
kertaan toistemme kättä päätimme tulla hyviksi ystäviksi.

Ja nyt, hyvä lukija, on minun tunnustaminen sinulle jotakin.

Kun Pikku Mies jäi yksin kylmään huoneeseen ja seisoi vieraan,
viheliäisen kestikievarin sängyn edessä, kaukana niistä, joita rakasti,
oli hänen sydämensä särkyä, ja tämä suuri filosofi itki kuin lapsi.
Elämä kauhisti häntä nyt; hän tunsi itsensä heikoksi ja aseettomaksi sen
edessä, ja hän itki niin, että sydän oli haljeta... Yhtäkkiä kyynelten
läpi väikkyi hänen silmiensä ohi hänen omaistensa kuva; hän näki kodin
hävitettynä, perheen hajallaan, isän siellä, äidin täällä... Koditonna,
suojatonna, -- ja silloin unohtaen oman hätänsä yhteistä kurjuutta
ajatellessaan, teki Pienokainen suuren, ylevän päätöksen: hän lupasi
kohottaa Eyssetten perheen jälleen arvoon ja kunniaan ja luoda yksin
uuden kodin. Keksittyään elämälleen tämän jalon päämäärän, pyyhki hän
ylpeänä silmistään kyyneleet, jotka ovat arvottomat miehelle ja kodin
uudestaluojalle ja hukkaamatta minuuttiakaan kävi hän käsiksi Viot'n
ohjesääntöihin, päästäksensä uutten velvollisuuksiensa perille.

Nämä ohjesäännöt, jotka niiden tekijä, herra Viot, hartaimman
omakätisesti oli jäljentänyt, olivat kokonainen tutkielma, joka jakautui
kolmeen osaan:

1. Läksyjen valvojan velvollisuudet ylempäänsä kohtaan.

2. Läksyjen valvojan velvollisuudet opettajatovereitansa kohtaan.

3. Läksyjen valvojan velvollisuudet oppilaita kohtaan.

Kaikki mahdollisuudet oli siinä edeltäpäin arvattu, aina särjetystä
akkunanruudusta kahteen yhtaikaa viittaavaan oppilaaseen asti; kaikki
erikoiskohdat opettajan elämässä olivat siinä muistetut, aina palkasta
viinipuolikkaaseen asti, johon hänellä oli joka aterialla oikeus.

Ohjesääntöjen lopussa oli ihana, kaunopuheinen pätkä, joka ylisti
järjestyksen hyödyllisyyttä; mutta niin suuresti kuin Pikku Mies herra
Viot'n teosta kunnioittikin, ei hän voinut päästä sen päähän, -- juuri
kauneimmassa paikassa hän -- nukkui...

Sinä yönä nukuin huonosti. Tuhannet eriskummalliset unet häiritsivät
lepoani... Väliin olin kuulevinani herra Viot'n hirveiden avainten
kilinän, kili! kili! kil! tai tuli lasisilmänoita istumaan päänalukseni
viereen ja sai minun sävähtäen heräämään, tai olin näkevinäni mustien
silmien -- oi, kuinka ne olivatkin mustat! -- asettuvan vuoteeni
jalkopäähän, ja katselevan minua kummallisen itsepintaisesti...

Seuraavana aamuna kello kahdeksan saavuin koululle. Herra Viot,
avainkimppu kädessä, seisoi ovella ulko-oppilaiden sisääntuloa
valvomassa. Hän otti minut suloisimmalla hymyllään vastaan.

-- Odottakaa porraskäytävässä, sanoi hän minulle, kun oppilaat ovat
tulleet sisään, esitän teidät opettajatovereillenne.

Kävelin odotellessani porraskäytävässä edestakaisin ja tervehdin syvään
kumartaen opettajia, jotka saapuivat hengästyneinä kouluun. Yksi ainoa
opettajista vastasi tervehdykseeni; hän oli pappi, filosofian opettaja,
»suuri originaali», sanoi herra Viot... Rupesin heti pitämään tuosta
originaalista.

Kello soi. Luokat täyttyivät... Neljä, viisi kookasta, jokapäiväisen
näköistä, huonosti puettua nuorta miestä noin kahdenkymmenen viiden,
kolmenkymmenen vuoden ijässä saapui nyt meluten paikalle, mutta he
pysähtyivät ällistyneinä nähdessään herra Viot'n.

-- Hyvät herrat, sanoi heille ylitarkastaja, osoittaen minua, tässä on
herra Daniel Eyssette, teidän uusi opettajatoverinne.

Tämän sanottuaan kumarsi hän syvään ja vetäytyi pois aina samalla
tavalla hymyillen, samalla tavalla pää kallellaan ja kilistellen
kauheita avaimiaan.

Opettajatoverini ja minä katselimme hetkisen äänettöminä toisiamme.

Pisin ja paksuin joukosta aukaisi ensiksi suunsa; se oli Serrières, tuo
kuuluisa Serrières, jonka sijaan minä tulin.

-- Toden totta! huudahti hän iloisella äänellä, niinkuin sananlasku
sanoo: »Ei kaksi suurta yhteen säkkiin mahdu!»

Tällä hän tarkoitti sitä tavatonta eroa, mikä meillä oli kokoomme
nähden. Se synnytti aika naurun, ja enin kaikista hohotin minä; mutta
vakuutan, että Pikku Mies tällä hetkellä olisi kernaasti myynyt sielunsa
paholaiselle, jos olisi saanut jonkunkaan tuuman lisää pituuteensa.

-- Vähät siitä, lisäsi suuri Serrières ojentaen minulle kätensä:
vaikkemme olekkaan luodut saman mitan mukaan, niin voinemme siltä
tyhjentää jonkun pullon yhdessä. Lähtekää kanssamme, toveri ... minä
tarjoan lähtöpunssit Barbetten kahvilassa. Teidän pitää tulla mukaan ...
maljojen ääressä sopii tehdä tuttavuutta.

Antamatta minulle puheenvuoroa, pisti hän kätensä kainalooni ja vei
minut mukaansa.

Barbetten kahvila, johon uudet toverini minut veivät, oli torin
varrella. Paikallisen sotaväen aliupseerit kävivät siellä ahkerasti,
niin että sisään astuissa ensimmäisenä pisti silmään nauloissa
riippuvien sotilaslakkien ja kannikehihnojen paljous.

Sinä päivänä oli Serrières'n poislähtö ja jäähyväispunssi viekotelleet
tänne niin ravintolankävijäin vakinaisen kuin nostoväenkin...
Aliupseerit, joille Serrières minut ensimmäiseksi esitti, ottivat minut
hyvin sydämellisesti vastaan. Totta puhuen ei Pikku Miehen tulo
herättänyt suurtakaan huomiota, ja hän joutui hyvin pian unohduksiin
nurkassaan, jonne oli arkana vetäytynyt... Siksi aikaa kun lasit
täytettiin, tuli suuri Serrières viereeni istumaan; hän oli heittänyt
takin päältään ja imeskeli pitkää savipiippua, jonka varressa oli hänen
nimensä porsliinikirjaimilla. Kaikilla läksyjen valvojilla oli
samanlaiset piiput Barbetten kahvilassa.

-- Niinkuin näette, virkaveli, sanoi minulle paksu Serrières, on
ammatissamme hauskojakin hetkiä... Ette tehnyt niinkään hulluja kauppoja
tullessanne tänne Sarlande'iin aloittamaan. Ensinnäkin on Barbetten
kahvilan absintti erinomaista, ja on tuolla »pytyssäkin» jokseenkin
siedettävää.

»Pytty» oli lukio.

-- Te saatte pikku poikien luettamisen osallenne, heidän kanssaan on
parasta antaa kepin paukkua. Saattepa nähdä, mitä minä olen heistä
tehnyt! Johtaja ei ole paha, toverit ovat kunnon poikia, eukko ja isä
Viot ovat ainoat...

-- Mikä eukko? kysyin säpsähtäen.

-- Hänet te kyllä pian opitte tuntemaan. Hänet kohtaa joka aika
vuorokaudesta kuljeksimassa ympäri lukiota tavattoman suuret silmälasit
päässä... Hän on johtajan täti ja lukion taloudenhoitaja. Senkin
naasikka! Ellemme kuole nälkään, niin ei se suinkaan ole hänen vikansa.

Niistä tuntomerkeistä, jotka Serrières mainitsi, olin tullut
lasisilmänoidan perille ja tunsin tahtomattani punastuvani. Senkin
seitsemän kertaa olin keskeyttämäisilläni toverini kysyäkseni: »Entä
mustat silmät?» Mutta en uskaltanut. Minäkö olisin puhunut mustista
silmistä Barbetten kahvilassa...!

Sillävälin kiersi punssi miehestä mieheen, tyhjät lasit täyttyivät, ja
täydet tyhjenivät; juotiin maljoja, huudettiin ja remuttiin!
Biljaardikepit häilyivät ilmassa, tyrkittiin ja naurettiin, laskettiin
sukkeluuksia ja kuiskuteltiin...

Vähitellen kävi Pikku Mieskin rohkeammaksi. Hän oli jättänyt nurkkansa
ja kulki nyt kahvilassa, lasi kädessä, ja puhui kovalla äänellä.

Hänestä ja aliupseereista oli tullut hyvät ystävät; hän kertoi
ylvästellen eräälle heistä, että hän oli rikkaan perheen poika, joka oli
ajettu pois kotoa nuoruuden hullutuksien tähden. Hän oli ruvennut
läksyjen valvojaksi elättääksensä henkensä, mutta ei aikonut kauvojakaan
täällä pysyä... Eipä tietenkään, kun oli niin rikkaasta perheestä!...

Voi, jos lyonilaiset olisivat olleet tätä kuulemassa!

Mutta kuinka naurettavia ovatkaan ihmiset!

Kun Barbetten kahvilassa saatiin tietää, että olin omaisteni kanssa
riitaantunut perhepoika, aika veitikka ja hulivili, enkä mikään köyhä
rotta, jonka pakosta oli rupeaminen läksyjen valvojaksi, niinkuin olisi
voinut luulla, niin ruvettiin minua katsomaan suopeammin silmin.
Vanhimmatkin aliupseerit suvaitsivat lausua minulle jonkun sanan;
mentiinpä vieläkin pitemmälle, Roger, eilinen ystäväni,
miekkailunopettaja, nousi ylös ja esitti maljan Daniel Eyssettelle.
Nytkös Pikku Mies oli ylpeä.

Daniel Eyssetten malja oli lähtömerkki. Kello oli neljännestä vailla
kymmenen, jolloin oli aika palata lukioon.

Avainniekka odotti meitä ovella.

-- Herra Serrières, sanoi hän paksulle edeltäjälleni, jonka lähtöpunssi
pani hiukan hoipertelemaan; te saatatte viimmeistä kertaa oppilaanne
lukuhuoneeseen; kun he ovat kokoontuneet, tulemme -- herra johtaja ja
minä -- asettamaan uuden opettajan virkaansa.

Ja niinpä astuivatkin muutaman minuutin perästä johtaja, herra Viot, ja
uusi opettaja juhlallisesti lukuhuoneeseen.

Johtaja esitti minut oppilaille hiukan pitkähkössä, mutta hyvin
arvokkaassa puheessa; sitten hän vetäytyi pois paksun Serrières'n
seuraamana, jota lähtöpunssi yhä enemmän vaivasi. Herra Viot jäi
viimmeisenä huoneeseen. Hän ei pitänyt puhetta, mutta hänen avaimensa --
kili-kili-kil! -- puhuivat hänen puolestaan niin pelottavasti
kili-kili-kil! ja niin uhkaavasti, että kaikki päät puikahtivat piiloon
pulpetin taakse, eikä uusi opettajakaan tuntenut itseään täysin
varmaksi.

Heti kun peloittavat avaimet olivat oven ulkopuolella, ilmestyi
kokonainen armeija kujeellisia naamoja pulpettien takaa. Kaikki
sulkakynät kohosivat suuhun, ja kaikki nuo loistavat, pilkalliset tai
peljästyneet pikku silmät keihästivät minua, samalla kuin pöydästä
pöytään kävi kova suhina.

Nousin hitaasti ja hiukan hämilläni kateederiin; koitin luoda
julmistuneen katseen ympärilleni ja huusin sitten jylisevällä äänellä
iskien nyrkkini pari kertaa lujasti pöytään:

-- Lukekaa, pojat, lukekaa.

Täten aloitti Pikku Mies ensimmäisen tuntinsa.




VI.

PIKKU POJAT.


He eivät olleet häijyjä, vaan ne toiset. He eivät milloinkaan
pahoittaneet mieltäni, ja minä pidin heistä suuresti, siksi ettei lukio
vielä ollut painanut heihin leimaansa ja siksi että koko heidän sielunsa
kuvastui heidän silmissään.

En rangaissut heitä milloinkaan. Miksi olisin heitä rangaissut?
Rangaistaanko pikkulintuja?... Kun he piipittivät liian kovaa, niin ei
minun tarvinnut muuta kuin huutaa: »Hiljaa!» Ja heti minun lintuhäkkini
hiljeni, -- ainakin viideksi minuutiksi.

Vanhin joukosta oli yhdentoistavuotias. Ajatelkaa, yhdentoistavuotias!
Ja tuo paksu Serrières kehui keppikasvatustaan!

Minun ei tarvinnut milloinkaan tarttua keppiin. Koitin olla aina hyvä,
siinä kaikki.

Joskus, kun he olivat olleet oikein kilttejä, kerroin heille sadun...
Opettaja kertoo sadun... Kuinka hauskaa! Pian, pian, vihot kokoon ja
kirjat kiinni: mustepullot, viivottimet ja kynät viskattiin sikin sokin
pulpetin pohjalle, ja sitten käsivarret ristiin pulpetille ja silmät
pyöreinä kuuntelemaan. Olin sepittänyt heitä varten viisi, kuusi
jännittävää pikku satua: Heinäsirkan lapsuus, Pupu Jussin surullinen
tarina j.n.e. Silloin, niinkuin vielä tänäkin päivänä, oli kunnon ukko
La Fontaine lempipyhimykseni kirjallisessa almanakassa; kertomukseni
olivat ainoastaan lisiä hänen satuihinsa; sekoitin niihin vaan vähän
omaa elämäntarinaani. Aina niissä oli sirkka rukka, jonka oli pakko itse
elättää henkensä, niinkuin Pikku Miehenkin, tai kovakuoriaisia, jotka
sitoivat itkien kirjoja, niinkuin Eyssette (Jacques). Ne huvittivat
äärettömästi pikku poikiani ja minua itseänikin. Pahaksi onneksi ei
herra Viot käsittänyt niiden antamaa huvia.

Kolme, neljä kertaa viikossa teki tuo peloittava avainherra
tarkastusretken lukiossa nähdäkseen, kävikö kaikki ohjesääntöjen
mukaan... Siis, eräänä sellaisena päivänä, saapui hän meidän saliimme
juuri Pupu Jussin jännittävimmässä kohdassa. Nähdessään herra Viot'n
tulevan sisään koko sali hätkähti. Pienokaiset katsoivat säikähtyneinä
toisiinsa. Kertomus loppui kuin naulaan. Pupu Jussi jäi ällistyneenä
seisomaan käpälä koholla ja suuret korvat kauhistuksesta hörhöllään.

Seisten istuimeni edessä antoi hymyilevä herra Viot kummastuneen
katseensa liukua pitkin tyhjiä pulpettirivejä. Hän ei sanonut mitään,
mutta hänen avaimensa kalisivat raivoissaan: »Kili! kili! kil! mokomat
veitikat, täällä ei siis luetakaan!»

Yritin vapisten rauhoittaa noita pelottavia avaimia. -- Pojat ovat näinä
viimmeisinä päivinä olleet niin ahkeria, sopersin... Palkinnoksi olen
kertonut heille pienen sadun.

Herra Viot ei vastannut mitään. Hän kumarsi hymyillen, antaen avaimiensa
vielä kerran torua ja meni.

Iltapäivällä, välitunnilla oltaessa, tuli hän luokseni ja antoi minulle,
yhtä hymyilevänä, yhtä sanattomana ohjesäännöt, avattuina sivulta 12:
_Opettajan velvollisuudet oppilaita kohtaan_.

Ymmärsin, että satujen kertominen vastaisuudessa oli kielletty, enkä
kertonutkaan enää koskaan.

Jonkun päivän olivat pikkuseni hyvin suruissaan. He kaipasivat Pupu
Jussia, ja sydäntäni särki, kun en voinut antaa heille sitä takaisin.
Kuinka minä rakastin noita pikku veitikoita! Me olimme eroamattomat...
Lukio oli jaettu kolmeen eri osastoon: suuriin poikiin, keskenkasvuisiin
ja pieniin; kullakin oli oma pihansa, oma makuusalinsa ja lukuhuoneensa.
Minun pikku poikani olivat siis kokonaan minun. Minun kolmekymmentä
viisi lastani.

Heitä lukuunottamatta ei minulla ollut ainoatakaan ystävää, Turhaan
hymyili herra Viot tai pisti kätensä kainalooni välitunnilla antaen
minulle neuvojaan ohjesääntöihin nähden, minä en pitänyt hänestä, minä
en voinut pitää hänestä; hänen avaimensa peloittivat minua liiaksi.
Johtajaa en milloinkaan nähnyt. Opettajat halveksivat Pikku Miestä ja
katsoivat häneen pilvien korkeudesta. Mitä läksyjen valvojiin tulee,
niin oli se suosio, jota avainniekka näytti osoittavan minulle,
vieroittanut heidät minusta; muuten en ollut siitä lähtein, kun minut
esitettiin aliupseereille, käynyt Barbetten kahvilassa, ja nuo kunnon
veikot eivät voineet antaa sitä anteeksi.

Aina portinvartijaan ja miekkailunopettajaan asti olivat kaikki minulle
kylmäkiskoisia. Varsinkin näytti miekkailunopettaja olevan minulle
kauheasti vihoissaan. Kun menin hänen sivutsensa, väänteli hän
peloittavan näköisenä viiksiään ja muljautti suuria silmiään, niinkuin
olisi ollut aikeissa hakata sapelillaan sata araapialaista mäsäksi.
Kerran hän sanoi minuun katsoen hyvin lujaa Cassagnelle, ettei hän
pitänyt urkkijoista. Cassagne ei vastannut mitään; mutta näin selvästi
hänen naamastaan, ettei hänkään niitä rakastanut... Mitä urkkijoita he
mahtoivat tarkoittaa? Sain siitä paljon ajattelemisen aihetta.

Tässä yleisessä vastenmielisyyden myrskyssä mukaannuin miehekkäästi
kohtalooni. Keskiluokkien opettajalla oli minun kanssani yhteinen pieni
huone kolmannessa kerroksessa vinnillä; sinne otin pakoni tuntien
aikana. Kun asuintoverini vietti kaiken aikansa Barbetten kahvilassa,
oli huone kokonaan minun hallussani; se oli minun huoneeni, minun
kotini.

Tuskin olin sisällä, kun kiersin avaimen kahteen lukkoon, vedin
matkakirstuni -- huoneessa ei ollut tuolia -- vanhan kirjoituspöydän
eteen, joka oli täynnä mustetahroja ja veitsellä vuoltuja
nimikirjoituksia, levitin sille kirjani, ja sitte työhön!...

Silloin oli kevät... Kun nostin päätäni näin tummansinisen taivaan ja
pihan suuret puut, jotka olivat jo lehdessä. Ulkoa ei kuulunut
hiiskaustakaan. Joskus vain yksitoikkoinen koulupoikaääni lateli
läksyjään, tai karjasi opettaja vihaisesti, tai riitelivät varpuset
puiden lehvikössä... Sitten taasen kaikki hiljeni, lukio näytti
vaipuneen uneen.

Mutta Pikku Mies ei nukkunut. Eipä edes uneksinutkaan, joka on suloinen
tapa nukkua. Hän teki työtä herkeämättä, päntäten päähänsä kreikkaa ja
latinaa, niin että aivot höyrysivät.

Joskus, kun tuo kuiva työ alkoi käydä tympäiseväksi, kuului ovelta
salaperäinen naputus.

-- Kuka siellä?

-- Minä, Runotar, entinen ystäväsi, punaisen vihon haltijatar, aukase
pian, Pikku Mies.

Mutta Pikku Mies varoi aukaisemasta. Kuinka hän Runottarelle olisi
avannut!

Hiiteen koko punainen vihko! Nyt oli kirjoitettava kreikkaa,
suoritettava tutkinnot, saatava yliopettajan arvo ja perustettava niin
pian kuin suinkin Eyssetten perheelle uusi, kaunis koti.

Se ajatus, että tein työtä perheen hyväksi, antoi minulle rohkeutta ja
teki elämäni suloisemmaksi. Huoneenikin näytti sentähden kauniimmalta...
Oi, vinnikamarini, rakas vinnikamarini, mitä ihania hetkiä olen
viettänyt seiniesi sisässä! Kuinka minä siellä tein työtä! Kuinka minä
siellä tunsin itseni voimakkaaksi!...

Jos minulla oli joitakuita onnen hetkiä, niin oli ikäviäkin. Kaksi
kertaa viikossa, sunnuntaina ja torstaina, oli vietävä lapset
kävelyretkelle. Tämä kävelyretki oli minun piinani.

Tavallisesti menimme _kentälle_, avaralle niitylle, joka aivan kuin
suunnaton matto peittää vuorten juuren, noin puolen penikulman päästä
kaupungista. Suuret kastanjapuut, kolme neljä kultaiseksi maalattua
ravintolaa ja ruohikossa lirisevä lähde, tekivät seudun viehättävän ja
hauskan näköiseksi. Kaikki kolme luku-osastoa lähti sinne erikseen,
mutta perille tultua jätettiin niiden kaikkien valvonta yhdelle ainoalle
opettajalle, ja se olin aina minä. Molemmat opettajatoverini menivät
suurten poikien kestitettäviksi läheisiin ravintoloihin, ja kun ei minua
milloinkaan kutsuttu mukaan, jäin vartioimaan oppilaita... Ankara työ
tässä ihanassa luonnossa!

Kuinka suloista olisi ollut heittäytyä viheriään ruohikkoon kastanjien
varjoon ja huumaantua mintun tuoksusta pikku lähteen hiljaa
liristessä!... Sen sijaan täytyi tähyillä ympärilleen, huutaa ja
rangaista... Minun huomassani oli koko lukio. Se oli kauheata!

Mutta oppilaitten valvominen _kentällä_ ei sittenkään ollut kauheinta,
kauheinta oli kulkea kaupungin läpi osastoni kanssa, pikku poikain
osaston kanssa. Toiset osastot kulkivat suljetussa rivissä ja iskivät
kantansa maahan kuin vanhat sotaurhot. Siinä oli kuria ja tahtia! Minun
pikku pojillani ei ollut pienintäkään aavistusta näistä asioista. He
eivät pysyneet rivissä, pitivät toisiaan kädestä kiinni ja räkättivät
kaiken matkaa. Turhaan sain huutaa: »Suora rivi!» eivät he sitä
ymmärtäneet, marssivat vain kuinka sattui.

Olin jotenkin tyytyväinen rivini alkupäähän. Panin siihen suurimmat ja
vakavimmat, ne, joilla oli takki, mutta loppupäässä, mikä sekasorto ja
epäjärjestys! Vallaton kakarajoukko, tukka pörrössä, kädet likaisina ja
housut repaleissa! En uskaltanut katsoa heihin.

_Desinet in piscem_, sanoi minulle tämän johdosta hymyilevä herra Viot,
jolla toisinaan oli neron leimauksensa. Totta vain on, että minun rivini
loppupää oli surkeannäköinen.

Voitteko käsittää epätoivoani, kun minun oli näyttäytyminen tämän
matkueen kanssa Sarlande'in kaduilla, etenkin sunnuntaina... Kellot
kumisivat ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Tiellä tavattiin
tyttökoululaisia, jotka menivät ehtookirkkoon, ompelijattaria, joilla
oli vaaleanpunaiset hatut ja nuoria keikareita vaaleanharmaissa
housuissa. Näiden kaikkien ohi oli minun kulkeminen kuluneissa
vaatteissa naurettavan poikalauman kanssa. Voi häpeätä!

Näiden pörröisten resupekkojen joukossa, joita minä kahdesti viikossa
kävellytin kaupungilla, oli etenkin muuan puolihoidokas, jonka rumuus ja
kamala ulkoasu saattoi minut epätoivoon.

Kuvitelkaa pieni epäsikiö, aivan naurettavan pieni, sitäpaitsi
epämiellyttävä, huonosti kammattu ja puettu, likainen katuojissa
kieriskelijä ja kaiken tämän lisäksi vääräsäärinen.

Ei ikimaailmassa sellaisen oppilaan nimi, jos hänenlaistaan edes
oppilaaksi voi kutsua, joudu Yliopiston nimikirjan lehdille. Sellainen
oppilas on häpeäksi mille lukiolle tahansa.

Minusta hän oli perin vastenmielinen. Kun näin hänen kävelypäivänä
hanhenpojan tavalla käydä kaakertavan rivin loppupäässä, tunsin
vastustamatonta halua potkaista hänet pois rivistä pelastaakseni
osastoni kunnian.

Nilkku -- olimme ristinneet hänet Nilkuksi hänen kauhean epätasaisen
käyntinsä vuoksi -- ei ollut likimainkaan ylhäisestä perheestä. Sen
saattoi helposti huomata hänen tavoistaan, hänen puheestaan ja ennen
kaikkea niistä tuttavuuksista, joita hänellä oli. Kaikki Sarlande'in
katupojat olivat hänen ystäviään. Häntä meidän oli kiittäminen siitä,
että meillä lähteissä aina oli kintereillä koko rykmentti katupoikia,
jotka irvistelivät selkämme takana, huusivat Nilkkua nimeltä, osoittivat
häntä sormellaan, heittelivät häntä kastanjankuorilla ja tekivät senkin
seitsemän koirankujetta. Minun pikku poikiani se äärettömästi huvitti
mutta minua ei naurattanut, minä lähetin joka viikko johtajalle
erityisen valituksen Nilkusta ja niistä monista kurinhäiriöistä, jotka
hänen läsnäolonsa aiheutti.

Valituksiini ei pahaksi onneksi tullut mitään vastausta, ja minä olin
edelleen pakoitettu esiintymään kadulla Nilkun seurassa, joka kävi yhä
likaisemmaksi ja ontui kahta kauheammin.

Eräänä sunnuntaina muun muassa, eräänä kauniina, auringonpaisteisena
juhlapäivänä, saapui hän kävelylle sellaisessa asussa, että me kaikki
kauhistuimme. Ette voi uneksia mitään sinnepäinkään. Kädet mustina,
kengät ilman nauhoja, liassa melkein silmiin asti ja housuista vain
vähän merkkejä jälellä ... sanalla sanoen hirviö.

Naurettavinta oli, että hänet nähtävästi juuri sinä aamuna tätä
kävelyretkeä varten oli erikoisesti siistitty. Hänen päänsä, joka oli
paremmin kuin tavallisesti kammattu, oli vielä jäykkänä tukkarasvasta ja
hänen kaulahuivinsa solmussa oli jotain, josta näkyi äidin käden jälki.
Mutta hänen tielleen oli sattunut niin monta katuojaa!...

Nilkku oli kieritellyt niissä kaikissa.

Kun minä näin hänen asettuvan riviin toisten joukkoon, levollisena ja
naama loistavana, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, valtasi minut
äkkiä inho ja suuttumus.

Minä karjasin hänelle: »Mene matkaasi!»

Nilkku luuli minun laskevan leikkiä ja hymyili edelleen. Hän luuli
itsensä hyvinkin kauniiksi sinä päivänä.

Karjasin hänelle uudestaan: »Mene matkaasi! mene matkaasi!»

Hän katsoi minuun surullisesti ja nöyrästi, silmät rukoilevina; mutta
minä olin järkähtämätön ja rivi lähti liikkeelle jättäen hänet yksin
liikkumattomana seisomaan keskelle katua.

Luulin päässeeni hänestä koko päiväksi, kun kaupungista lähdettäissä
naurun tirskunta ja kuiskutteleminen jälkijoukossa, saattoi minut
katsomaan taakseni.

Neljä, viisi askelta meidän jäljessämme asteli totisena Nilkku.

-- Jouduttakaa askeleitanne, sanoin ensimmäisille.

Oppilaat ymmärsivät, että oli kyseessä tehdä pieni kuje Nilkulle, ja
alkoivat livistää aika vauhtia.

Vähän väliin käännyttiin katsomaan, pysyisikö Nilkku jäljissä, ja meitä
nauratti, kun huomasimme hänen hyvin kaukana mustana pisteenä painavan
eteenpäin maantien tomussa leivos- ja limonaatikauppiaitten joukossa.

Tuo jukopää saapui _kentälle_ melkein samaan aikaan kuin mekin. Mutta
hän oli kalpea väsymyksestä ja raahasi surkeasti jalkojansa.

Se koski minuun ja hiukan häveten julmuuttani käskin hänet hiljaa
luokseni.

Hänellä oli pieni, haalistunut pusero. Pikku Miehen punaruutuinen pusero
Lyon'in lukion ajoilta.

Tunsin paikalla tuon puseron ja sanoin itselleni: »Kurja raukka, etkö
häpeä? Sinähän se olet itse, Pikku Mies, jota huviksesi noin kidutat!»
Ja täynnä sisäisiä kyyneleitä, aloin sydämeni pohjasta rakastaa tuota
hylkylasta.

Nilkku oli istunut maahan, sillä hänen jalkoihinsa koski. Minä istuin
hänen viereensä. Puhuttelin häntä... Ostin hänelle appelsiinin. Olisin
tahtonut pestä hänen jalkansa.

Tästä päivästä lähtein tuli Nilkusta ja minusta ystävät. Sain tietää
surullisia asioita hänen elämästään...

Hänen isänsä, seppä, oli kuullut kaikkialla kiitettävän hyvän
kasvatuksen etuja, ja teki nyt työtä otsansa hiessä, mies rukka,
voidakseen pitää poikansa puolihoidokkaana lukiossa. Mutta, ikävä juttu.
Nilkku ei ollut luotu lukiolaiseksi, eikä hyötynyt koulunkäynnistään
juuri lainkaan.

Kouluun tulonsa päivänä oli hänelle annettu _kirjainkaava_ ja sanottu:
»Kirjoita viivoja!» Ja Nilkku oli jo koko vuoden tehnyt viivoja. Ja
millaisia viivoja, armias taivas! vinoja, likaisia, ontuvia, samanlaisia
kuin hän itsekin...

Kukaan ei hänestä välittänyt. Hän ei kuulunut mihinkään luokkaan
erikseen; hän meni tavallisesti siihen, jonka ovi oli auki. Eräänä
päivänä tavattiin hänet viivojensa teossa ylimmässä luokassa...

Nilkku oli hauska oppilas!

Katselin häntä joskus lukuhuoneessa, kun hän kahdessa mutkassa paperinsa
päällä, hikeä valuen ja läähättäen, kieli suusta ulkona, piti kaksin
käsin kynästään kiinni ja painoi niin kovasti, että olisi luullut hänen
aikovan lävistää pöydän... Joka viivan jäljestä kastoi hän kynäänsä ja
joka rivin lopussa veti hän kielensä takaisin suuhunsa ja lepäsi käsiään
hieroen.

Nilkku teki työtä suuremmalla halulla nyt, kun meistä oli tullut
ystävät...

Kun hän oli päässyt sivun loppuun, kiipesi hän nelin ryömin istuimelleni
ja pani sanaakaan sanomatta mestarinäytteensä eteeni.

Taputin häntä lempeästi, sanoen: »Oikein hyvin!» Hänen _viivansa_ olivat
kauheita, mutta en tahtonut masentaa hänen mieltänsä.

Täytyy kuitenkin myöntää, että _viivat_ vähitellen alkoivat käydä
suoraselkäisemmiksi, kynä ei enää rätissyt niin kauheasti ja vihossa ei
ollut niin paljon mustepilkkuja... Luulenpa, että lopuksi olisin saanut
jotain hänen päähänsä; onnettomuudeksi kohtalo meidät eroitti.
Keskiluokkain opettaja lähti pois. Kun vuoden loppu oli lähellä, ei
johtaja tahtonut ottaa uutta opettajaa. Parrakas yläluokkalainen
istutettiin pikku poikain kateederiin, ja minä sain keskiluokkain
lukuhuoneen valvoakseni.

Pidin sitä suurena onnettomuutena.

Ensinnäkin hirvittivät minua keskiluokkain pojat. Olin nähnyt heidän
elämöimisensä _kentällä_, ja se ajatus, että minun yötä päivää piti olla
heidän parissaan, kouristi sydäntäni.

Ja sitte täytyi minun jättää pikku poikani, rakkaat pikku poikani,
joihin olin niin kiintynyt... Millainen tulisi parrakas yläluokkalainen
olemaan heille?... Mitä tulisi Nilkusta? Olin todellakin suruissani.

Ja pikku poikani olivat myöskin suruissaan erostamme. Kun viimeistä
kertaa valvoin heidän lukujaan olivat kaikki hetken liikutettuja, kun
kello soi... He tahtoivat kaikki suudella minua... Olipa muutamilla
jotakin oikein kaunistakin minulle sanottavana.

Entä Nilkku?

Nilkku ei sanonut mitään. Mutta juuri, kun menin ulos, lähestyi hän
minua aivan punaisena ja pisti juhlallisesti kouraani komean vihon,
jonka hän oli minun mielikseni laittanut _viivoja_ täyteen.

Nilkku raukka!




VII.

LÄKSYJEN PÄNTTÄÄJÄ.


Jouduin siis keskiluokkain lukusaliin.

Siellä sain huostaani viisikymmentä pahanilkistä, kolmen-, neljäntoista
vuoden ijässä olevaa poikalurjusta, pöhöposkia vuoristolaisia,
rikastuneitten maanvuokraajien poikia, joiden puolesta heidän
vanhempansa maksoivat lukiolle kolmasti vuodessa sata kaksikymmentä
francia tehdäkseen heistä pikku porvareita.

Nuo kömpelöt, röyhkeät, ylpeät nulikat puhuivat keskenään leveätä
Cévennin murretta, josta minä en ymmärtänyt sanaakaan, ja olivat melkein
kaikki rumassa äänenmurrosijässä. Heillä oli karkeat, punaisiksi
paleltuneet kädet, ääni kuin käheillä kukonpojilla, katse tylsä ja
kaikilla sama lukion leima. He vihasivat minua ensi hetkestä alkaen,
ilman että minua vähääkään tunsivat. Minä olin heidän silmissään
vihollinen, läksyjen pänttääjä: ja siitä päivästä, kun asetuin
istuimelleni, oli meidän välillämme sota, vimmattu sota ilman aselepoa
joka ainoa hetki.

Voi, noita julmia lapsia, kuinka he minua kiduttivat!...

Tahtoisin puhua heistä ilman katkeruutta, ovathan nuo surulliset ajat
niin kaukana!... Mutta ei, en voi; huomatkaa, vielä tällä hetkellä, jona
näitä rivejä kirjoitan, tunnen kuinka käteni vapisee kuumeentapaisesta
liikutuksesta. Tuntuu kuin yhä vieläkin olisin heidän parissaan.

He eivät tietystikään enää muista minua. He eivät enää muista Pikku
Miestä eivätkä hänen komeita nenälasejaan, jotka hän osti itselleen
näyttääkseen arvokkaammalta...

Entiset oppilaani ovat nyt miehiä, vakavia miehiä. Souheyrol lienee
asianajajana jossakin Cévenneillä; Veillon (nuorempi) oikeuskirjuri:
Loupi apteekkari ja Bouzanqueta eläinlääkäri. Heillä on asemansa ja
kaksi leukaansa, kaikki mitä tarvitaan.

Joskus kuitenkin, kun he tapaavat toisensa joko seurassa tai
kirkkomäellä, muistelevat he noita hauskoja lukioaikoja, ja silloin he
ehkä tulevat puhuneeksi minusta.

-- Kuuleppas Veillon, muistatko pikku Eyssetteä, läksyjen pänttääjää
Sarlande'in ajoilta, jolla oli pitkä tukka ja piimänaama? Mitä kauheita
kepposia me teimme hänelle!

Totta, hyvät herrat, te teitte hänelle kauheita kepposia, ja teidän
entinen läksyjen pänttääjänne ei ole niitä vieläkään unohtanut...

Voi, poloinen pänttääjä rukka! kuinka hän teitä nauratti!... Niin, ja
kuinka te itketitte häntä!... Te saitte hänet itkemään, ja se juuri teki
kepposenne vielä hauskemmiksi...

Kuinka monta kertaa tuo pikku raukka, kidutuspäivän päätyttyä,
vuoteeseensa kyyristyneenä puri peitettään, ettette olisi kuulleet hänen
nyyhkytystään!...

Kauheata on elää pahansuopuuden ilmapiirissä, aina olla paha, aina
aseissa, on niin kauheata rangaista, -- tulee väkisinkin tehneeksi
väärin, -- kauheata on elämä, kun aina epäilee, kun kaikkialla pelkää
ansoja, kun ei milloinkaan syö rauhassa eikä nuku rauhassa, kun
aselevonkin vallitessa sanoo itsekseen: »Voi, hyvä Jumala!... Mitähän
niillä taasen on mielessä?»

Ei, vaikka Daniel Eyssette eläisi sadan vuoden vanhaksi, ei hän
milloinkaan unohda, mitä hän sai kärsiä. Sarlande'in lukiossa siitä
päivästä lähtien, kun hän astui keskiluokkain lukusaliin.

Ja kuitenkin, -- olin voittanut jotain lukusalia vaihtaissani: näin nyt
mustat silmät.

Ollessamme kahdesti päivässä välitunnilla, näin ne kaukaa eräässä
akkunassa, joka oli keskiluokkain pihalle päin... Ne olivat siellä,
mustempina ja suurempina kuin koskaan, aamusta iltaan kumartuneina
neuloksen yli, joka ei milloinkaan tullut valmiiksi; sillä mustat silmät
neuloivat, neuloivat herkeämättä. Vaan neulomaan, ainoastaan neulomaan
oli lasisilmänoita ne löytölasten kodista ottanut, mustat silmät eivät
tunteneet isäänsä eivätkä äitiänsä -- neuloivat vaan koko vuoden päästä
päähän ilman lepoa, vieressä kehräävän lasisilmänoidan leppymättömän
katseen alaisina.

Kuinka minä katselin noita silmiä. Välitunnit tuntuivat minusta liian
lyhyiltä. Olisin voinut viettää koko ikäni tuon siunatun akkunan alla,
jonka takana mustat silmät työskentelivät. Nekin tiesivät, että minä
olin lähellä. Vähän väliä ne kohosivat neuloksesta, ja me puhuimme
keskenämme silmäkieltä, suutamme avaamatta.

-- Te olette hyvin onneton herra Eyssette?

-- Niinkuin tekin, mustat silmä raukat.

-- Meillä ei ole isää eikä äitiä.

-- Minun isäni ja äitini ovat kaukana täältä.

-- Voi, kun tietäisitte, kuinka kauhea lasisilmänoita on.

-- Pojat ovat myös minulle kovin pahoja.

-- Rohkeutta, herra Eyssette.

-- Rohkeutta, ihanat, mustat silmät.

Enempää ei milloinkaan sanottu. Minä pelkäsin aina herra Viot'n
ilmestymistä avaimineen, -- kili, kili, kil! -- ja tuolla ylhäällä
akkunan takana oli mustilla silmillä myöskin oma herra Viot'insa.
Minuutin ajan keskusteltuaan painuivat ne nopeasti alas ja ryhtyivät
jälleen ompeluunsa suurien, terässankaisten silmälasien julmistuneen
katseen säikähdyttäminä.

Pidin myöskin suuresti abbé Germane'ista...

Abbé Germane oli filosofian opettaja. Häntä pidettiin originaalina ja
koko lukio aina johtajaan ja herra Viot'hon saakka pelkäsi häntä. Hän
puhui vähän, lyhyeen ja tuimasti, kutsui kaikkia sinuksi, kulki pitkin
askelin, pää pystyssä, kauhtana levällään ja paukutteli kuin ratsumies
solkikenkäinsä korkoja. Hän o1i kookas ja väkevä. Olin kauvan luullut
häntä hyvin kauniiksi: mutta eräänä päivänä häntä katsellessani
lähempää, huomasin että nuo jalot leijonakasvot olivat hirvittävästi
rokon rumentamat. Pieninkin kohta kasvoista oli kuin rikkihakattu,
survottu, ruhjottu. Mirabeau papinkauhtanassa.

Abbé vietti yksinäistä, kolkkoa elämää pienessä kamarissaan, joka oli
talon äärimmäisessä päässä, niin sanotussa Vanhassa lukiossa. Ei kukaan
käynyt hänen luonaan, paitsi hänen molemmat pahanilkiset veljensä, jotka
kuuluivat minun lukusaliini, ja joiden kasvatuksen hän kustansi.

... Iltasin, pihan poikki makuusaliin mennessä huomasi ylhäällä Vanhan
lukion mustuneissa, rappiolle joutuneissa rakennuksissa pienen, himmeän
valon tuikuttavan; se oli abbé Germane'in lamppu. Monta kertaa myöskin
aamulla kello kuusi lukusaliin mennessäni näin sumun läpi lampun vielä
palavan; abbé Germane ei ollut lainkaan pannut maata... Hänen sanottiin
kirjoittavan suurta, filosofista teosta.

Minä puolestani tunsin suurta myötätuntoa tuota kummallista abbéta
kohtaan, jo ennenkuin olimme tutustuneetkaan. Hänen hirvittävän kauniit
kasvonsa, jotka säteilivät neroa, vetivät minua puoleensa. Mutta
minut oli niin peloitettu kaikenmoisilla kertomuksilla hänen
kummallisuuksistaan ja töykeydestään, etten uskaltanut lähestyä häntä.
Tein sen kuitenkin suureksi onnekseni.

Se tapahtui seuraavasti...

Minun on kertominen, että olin tähän aikaan vajonnut korvia myöten
filosofian historian tutkimiseen... Ankara työ Pikku Miehelle.

Silloin sain eräänä päivänä halun lukea Condillac'ia. Meidän kesken
sanoen ei mies ole lukemisen arvoinen ja filosofina naurettava ja koko
hänen filosofinen romunsa mahtuisi pikkusormen alle; mutta, niinkuin
tiedätte, on nuorena aivan nurinkuriset käsitykset asioista ja
ihmisistä.

Tahdoin siis lukea Condillac'ia. Minun täytyi saada Condillac, maksoi
mitä maksoi. Pahaksi onneksi ei lukion kirjastossa ollut siitä
nidostakaan, ja kirjakauppiaat eivät pitäneet sitä kaupan. Päätin
kääntyä abbé Germane'in puoleen. Hänen veljensä olivat kertoneet
minulle, että hänen huoneessaan oli yli kahdentuhannen kirjan, ja olin
varma, että hänellä oli tuo unelmaini kirjakin. Mutta tuo mies hirviö
peloitti minua ja vaivoin sai Condillac'kaan minut kiipeämään hänen
luolaansa.

Kun saavuin hänen ovensa edustalle, vapisivat polveni... Naputin kaksi
kertaa hyvin hiljaa...

-- Sisään, kuului jyrisevä ääni. Peloittava abbé Germane istui
hajareisin matalalla tuolilla, sääret pitkällään, kauhtanan liepeet
ylösvedettyinä niin että voi nähdä hänen voimakkaat, jännitetyt
lihaksensa mustien silkkisukkien läpi. Nojaten kyynärpäitään tuolin
selkämykseen luki hän paksua punasyrjäistä nidosta ja poltti, niin että
tohisi lyhyttä, ruskeata piippua, jota sanotaan »nenänkärventäjäksi».

-- Sinäkö se olet! sanoi hän tuskin kohottaen silmiään nidoksestaan.
Päivää! Kuinka voit? Mitä tahdot?...

Hänen jyrkkä äänensä, tuo kirjoilla sisustettu, jylhä huone, hänen
ratsainistumisensa ja lyhyet piippunsa, jota hän piteli hampaissaan,
tekivät minut kovin araksi.

Minun onnistui kuitenkin jotenkuten selittää käyntini tarkoitus ja
pyytää tuota kuuluisaa Condillac'ia.

-- Condillac! aijotko sinä lukea Condillac'ia! vastasi abbé Germane
hymyillen. Mitä hullutuksia!... Etkö ennemmin tahtoisi polttaa piippua
tupakkaa kanssani! Ota tuo komea rauhanpiippu, joka riippuu alhaalla
seinää vasten, ja sytytä se ... saatpa nähdä, se maistuu paremmalta kuin
kaikki maailman Condillac'it.

Minä kieltäysin kumartaen ja punastuen.

-- Etkö huoli?... No, niinkuin tahdot, poikaseni. Condillac'isi on
tuolla ylhäällä kolmannella rivillä vasemmalta ... voit ottaa sen
mukaasi; minä lainaan sen sinulle. Mutta älä pitele sitä pahasti, taikka
minä nyljen sinut.

Löysin Condillac'in kolmannelta riviltä vasemmalla ja aijoin poistua,
mutta abbé pidätti minut.

-- Sinä siis harrastat filosofiaa? ... sanoi hän katsoen minua silmiin.
Ehkäpä vielä uskotkin siihen?... Loruja, joutavia loruja, poikaseni! Ja
minusta piti kaikin mokomin tehtämän filosofian opettaja! Se se vasta on
jotain!... Mistä on luennoitava? Nollasta, tyhjästä... Yhtä hyvin
olisivat he voineet, kun kerran hommassa olivat, nimittää minut tähtien
ylitarkastajaksi taikka piipunsavun katsastajaksi... Voi, minua
poloista! Saa sitä toisinaan olla jos jonakin henkensä elättämiseksi...
Sinäkin siitä jo hiukan tiedät, vai kuinka?... No, ei sinun ole tarvis
punastua. Tiedän, ettet ole onnellinen, pikku urkkija rukka, ja että
pojat tekevät elämäsi sietämättömäksi.

Tässä abbé hetkeksi vaikeni. Hän näytti hyvin suuttuneelta ja tärryytti
vimmatusti piippunsa vartta sormellaan. Minä jouduin liikutuksen valtaan
kuullessani tuon arvossapidetyn miehen surkuttelevan kohtaloani ja
painoin Condillac'in silmilleni salatakseni kyyneleeni, jotka valahtivat
esiin. Melkein heti abbé jatkoi:

-- Niin. unohdin kysyä sinulta ... rakastatko Jumalaa? Häntä täytyy
rakastaa, näetsen, poikaseni, ja luottaa häneen ja rukoilla häntä
lujasti, muuten sinusta ei ole minnekään... Elämän suurissa
kärsimyksissä en tiedä muuta kuin kolme parannuskeinoa: työ, rukous ja
piippu, hyvin lyhyt savipiippu, muista se... Filosofeista ei ole
minnekään; eivät ne kykene sinua rahtuakaan lohduttamaan. Minä olen
kaiken tuon läpäissyt, voit uskoa puheeseeni.

-- Niin uskonkin, herra abbé.

-- Ja nyt, mene tiehesi, sinä väsytät minua... Kun haluat kirjoja, niin
ei ole tarvis muuta kuin tulla ottamaan. Huoneeni avain on aina oven
päällä, ja filosofit aina kolmannella hyllyllä vasemmalta... Älä puhu
minulle enää... Hyvästi!

Sitten hän jälleen syventyi lukemiseensa ja antoi minun mennä ulos edes
katsahtamatta minuun.

Tästä päivästä alkain olivat kaiken maailman filosofit käytettävinäni,
minä menin abbé Germane'in huoneeseen naputtamatta, aivan kuin omaani.
Useimmiten oli abbé luokalla, kun tulin sisään, ja huone oli tyhjä.
Pikku piippu uinaili pöydän reunalla punareunaisten nidosten ja
lukemattomien paperien keskellä, jotka olivat täynnä harakanvarpaita.

Joskus abbé Germanekin oli siellä. Hän joko luki, kirjoitti tai kulki
pitkin harppauksin edestakaisin. Sisäänastuessani sanoin aralla äänellä:

-- Hyvää päivää, herra abbé!

Useimmiten ei hän vastannut... Minä otin filosofini kolmannelta riviltä
vasemmalta ja menin menojani, ilman että hän näytti aavistavankaan
läsnäoloani. Aina vuoden loppuun asti emme vaihtaneet kahtakymmentäkään
sanaa; mutta mitäpä siitä! Jokin sisimmässäni sanoi, että olimme
ystäviä...

Tällä välin läheni lupa-aika. Soitto-oppilaitten kuultiin joka päivä
harjoittelevan piirustussalissa polkkia ja marsseja palkintojen
jakopäiväksi. Nämä polkat saattoivat kaikki hyvälle tuulelle. Iltasin,
viimeisellä työtunnilla, nousi pulpeteista koko armeija pikku
almanakkoja, ja joka poika veti viivan sen päivän yli, joka oli lopussa:
»Taas yhtä vähemmän!» Pihat olivat täynnä lautoja juhlalavaa varten;
piiskattiin nojatuoleja ja mattoja pudistettiin ... lopussa oli työnteko
ja kuri. Mutta sama viha urkkijaan ja samat hirvittävät kujeet jatkuivat
viimmeiseen asti.

Vihdoin saapui tuo suuri päivä. Aika olikin; en olisi voinut kestää
kauvempaa.

Palkinnot jaettiin minun pihallani, keskiluokkain pihalla... Näen sen
vielä kirjavine telttoineen, sen valkealla verhotut muurit ja suuret
vihreät puut täynnä lippuja ja niiden alla äärettömän sikermän
sotilaslakkeja, kolmikolkkahattuja, sylinterejä ja kukkasia, sulkia
nauhoja ja töyhtöjä... Perällä oli pitkä lava, jolla koulun arvohenkilöt
istuivat punaisissa samettinojatuoleissa. Kuinka pieneksi itsensä tunsi
tuon lavan edessä! Kuinka halveksivan ja ylhäisen näön se antoi niille,
jotka sillä istuivat! Ei kellään noista herroista ollut enää tavallinen
naamansa.

Olipa abbé Germane'kin lavalla, mutta ei näyttänyt olevan siitä
tietoinen. Puoleksi pitkällään nojatuolissa, pää takakenossa, kuunteli
hän hajamielisenä naapureittensa puhetta ja näytti katseellaan seuraavan
puiden lehvien välitse jonkin olemattoman piipun savua.

Lavan juurella kimaltelivat soittokunnan torvet ja huilut auringon
paisteessa. Koulun kaikki kolme osastoa istui penkeillä yhteen
sullottuina, luokanjohtajat takanaan: kaikkein takimmaisina olivat
tohisevat vanhemmat ja aliopettaja, joka talutti naisia paikoilleen
huutaen: »Tehkää tilaa, tehkää tilaa!» ja vihdoin näkymättömänä joukon
keskellä herra Viot'n avaimet, jotka riensivät ympäri pihaa, niin että
kili-kili-kil! kuului milloin oikealta, milloin vasemmalta, milloin
mistäkin, kaikkialta yhtaikaa.

Juhlallisuus alkoi, ja oli kuuma. Ei tuulen henkäystäkään teltan alla...
Lihavat, tulipunaiset rouvat uinailivat höyhentöyhtöjensä varjossa ja
kaljupäät herrat pyyhkivät tulipunaisilla silkkiliinoilla päätänsä...
Kaikki oli punaista: kasvot, liput, nojatuolit. Pidettiin kolme puhetta,
joille taputettiin vahvasti; minä en niistä mitään kuullut. Tuolla
ylhäällä ensimmäisen kerroksen akkunassa neuloivat mustat silmät
tavallisella paikallaan, ja minun sieluni liiteli niiden luo... Mustat
silmä rukat! Ei tämmöisenäkään päivänä lasisilmänoita suonut niille
vapautta.

Kun viimmeisen luokan viimmeisen palkinnon viimmeinen saaja oli
julistettu, remahti soittokunta riemumarssiin, ja kaikki alkoivat
hajaantua. Syntyi yleinen sekasorto. Opettajat tulivat alas lavaltaan;
oppilaat hyppivät penkkien yli tavoittamaan omaisiaan. Syleiltiin ja
huudettiin: »Tule tänne, tule tänne!» Palkinnonsaajain sisaret kantoivat
ylpeinä veljiensä palkintoja poislähtiessään. Silkkihameet kahisivat
tuolien välissä... Pikku Mies seisoi liikkumattomana erään puun takana
ja katseli kauniiden naisten poislähtöä, alakuloisena ja häveten
kulunutta hännystakkiaan.

Vähitellen piha tyhjeni. Pääovella seisoivat johtaja ja herra Viot. He
hyväilivät ohimeneviä lapsia ja kumarsivat syvään vanhemmille.

-- Tervetuloa ensi vuonna, tervetuloa ensi vuonna! sanoi johtaja
leikkisällä hymyllä. Herra Viot'n avaimet helisivät hyväilevästi:
kili-kili-kil! »Tulkaa takaisin, tulkaa takaisin ensi vuonna, pikku
ystävät.»

Lapset ottivat hyväilyt hyvin huolettomasti vastaan ja loikkasivat
yhdellä harppauksella portaat alas.

Muutamat nousivat komeisiin, vaakunoilla koristettuihin vaunuihin,
joissa äidit ja sisaret kokoilivat leveitten hameittensa helmoja
tehdäksensä sijaa. Läiskis...! Ja nyt aika vauhtia linnaa kohti! Kohta
saamme nähdä kotipuistomme ja sen ruohonurmet, hauskan keinumme
akaasioitten alla ja lintuhäkit, joissa on niin harvinaisia lintuja, ja
soman lammikon joutsenineen ja kauniin linnanpenkereen, jolla iltasin
juodaan jäistä sitruunavettä.

Toiset kiipesivät metsästysvaunuihin kauniitten tyttöjen viereen, jotka
nauroivat valkeissa hatuissaan, niin että hampaat loistivat.
Vuokramiehen vaimo, kultavitjat kaulassa oli ajajana. Anna piiskan
läiskyä, Mathurine! Nyt palataan vuokrataloon; kohta saamme syödä
voileipiä ja juoda maalaisviiniä, kohta saamme olla mukana teiriä
ampumassa ja kieritellä tuoksuvissa heinissä!

Onnelliset lapset! He saivat mennä menojaan... Voi, jospa minäkin olisin
voinut lähteä pois...




VIII.

MUSTAT SILMÄT.


Nyt on lukio autiona. Kaikki ovat poissa... Kokonaiset armeijat isoja
rottia tekee keskellä päivää hyökkäyksiään makuusalin toisesta päästä
toiseen. Mustepullot kuivuivat pulpeteissa. Pihan puissa viettävät
varpuslaumat juhliaan; nämä herrat ovat kutsuneet kaikki toverinsa
kaupungista vieraisiin, ja aamusta iltaan on nyt puissa hirvittävä
rähinä.

Pikku Mies kuuntelee heitä työskennellessään katon harjan alla. Hän on
armosta saanut jäädä taloon lupa-ajaksi. Hän käyttää tämän ajan
vimmattuun kreikkalaisten filosofien tutkimiseen. Mutta huone on liian
kuuma, ja katto liian matalalla. Sen alla on tukehtua. Ei minkäänlaisia
akkunaluukkuja. Aurinko tulee huoneeseen kuin tulisoihtu ja sytyttää
kaikki tuleen. Katossa paukahtelee kalkitus ja rapisee alas... Pikku
Mieskin tekee kovia ponnistuksia, ettei nukkuisi. Hänen päänsä on
lyijynraskas; hänen silmäluomensa tahtovat painua umpeen.

Tee työtä, Daniel Eyssette!... Sinunhan on luotava uusi koti... Mutta
turhaan, hän ei voi... Kirjaimet tanssivat hänen silmissään, sitte alkaa
kirja pyöriä, lopuksi pöytä ja koko huone. Karkoittaakseen tuon
kummallisen horrostilan, Pikku Mies nousee ylös ja astuu pari askelta,
ovelle saavuttuaan hän horjahtaa ja kaatuu maahan kuin kivi unen
voittamana.

Ulkona rupattavat varpuset, sirittävät heinäsirkat, tomusta valkeat
plataanit pudottavat suomujaan auringon täydeltä terältä heloittaissa.

Pikku Mies näkee ihmeellistä unta; hän on kuulevinaan kamarinsa ovelle
koputettavan ja raikkaan äänen huutavan häntä nimeltä »Daniel,
Daniel..!» Hän tuntee tuon äänen. Se huusi samalla tavalla muinoin:
»Jacques, sinä olet pässinpää!»

Ovelle koputetaan yhä kovemmin: »Daniel, oma Danielini, tämä on isäsi,
avaa pian!»

Voi kauhistavaa painajaista! Pikku Mies aikoo vastata, aikoo mennä
aukaisemaan. Hän kohottautuu kyynärpäilleen, mutta hänen päänsä on liian
raskas, hän vaipuu takaisin maahan ja kadottaa tajuntansa...

Kun Pikku Mies tulee tuntoihinsa, huomaa hän kummastuksekseen makaavansa
viti valkoisessa vuoteessa sinisten verhojen puolihämärässä... Valo on
niin suloinen, huone niin rauhallinen. Ei kuulu muuta ääntä kuin kellon
naksutus ja hopealusikan helähdys porsliiniastian laitaa vasten... Pikku
Mies ei tiedä missä on; mutta hänen on niin hyvä olla. Verhot vedetään
hiukan syrjään. Isä Eyssette, kuppi kädessä, kumartuu hänen puoleensa
hellästi hymyillen, silmät täynnä kyyneliä. Pikku Mies luulee yhä
uneksivansa.

-- Sinäkö se olet, isä, sinäkö se todellakin olet?

-- Niin, oma Danielini; niin rakas lapseni, minä se olen.

-- Missä olen siis?

-- Sairashuoneessa, olet ollut täällä viikon ajan ... nyt olet
parantunut, mutta olet ollut hyvin sairas...

-- Mutta sinä, isä, kuinka sinä olet täällä? Suutelehan minua toki
vielä! Voi, kun näen sinut, luulen yhä uneksivani.

Isä Eyssette suutelee häntä.

-- Kas noin, vedä peite päällesi, ole kiltti lapsi... Lääkäri on
kieltänyt sinun puhumasta.

Ja estääkseen lapsen puhumasta, puhuu tuo kunnon mies itse koko ajan.

-- Voitko ajatella, että viiniviljelysyhtiö lähetti minut viikko sitte
kiertomatkalle Cévenneille. Arvaat kai, että olin iloinen, kun saisin
nähdä Danielin! Saavun lukiolle... Sinua huudetaan ja haetaan... Ei
missään Danielia. Annan tuoda itseni huoneesi ovelle: avain oli
sisäpuolella... Minä koputan: ei vastausta. Raksis! minä potkaisen oven
sisään ja löydän sinut lattialta kovassa kuumetaudissa... Voi, lapsi
raukka, kuinka sairas olet ollut. Viisi vuorokautta olet hourinut! En
ole sinua minuutiksikaan jättänyt... Houraillessa puhuit koko ajan kodin
perustamisesta. Minkä kodin? sano!... Taikka huusit: »Pois avaimet,
ottakaa pois avaimet lukoista!» Sinä naurat? Mutta usko, että minä en
nauranut. Hyvä Jumala, mitä öitä olenkaan saanut kanssasi viettää...
Tiedätkö, että herra Viot, -- onhan hänen nimensä Viot? -- ei tahtonut
antaa minun olla lukiossa yötä. Hän vetosi ohjesääntöihin... Niin,
ajattele, ohjesääntöihin! Niinkuin minä hänen ohjesäännöistään
välittäisin. Tuo kirjatoukka luuli peloittavansa minua kilistämällä
avaimiaan nenäni edessä. Mutta kylläpä hän sai kunniansa kuulla.

Isä Eyssetten uhkarohkeus sai Pikku Miehen kauhistumaan; mutta sitten
nopeasti unohtaen herra Viot'in avaimet, kysyi hän: »Entä äiti?»
levittäen sylinsä aivan kuin äiti olisi ollut siinä hyväiltävänä.

-- Ellet pidä peitettä päälläsi, niin en kerro mitään, vastasi isä
Eyssette suuttuneena. No, vedä peite päällesi!... Äitisi voi hyvin, hän
on Baptiste sedän luona.

-- Entä Jacques?

-- Jacques?... Se aasi! Kun sanon aasi, en sillä mitään tarkoita,
niinkuin hyvin ymmärrät... Jacques on päinvastoin oikein kunnon poika...
Mutta älä heitä sitä peitettä päältäsi, piru vieköön!... Hänellä on
erinomainen paikka. Hän itkee tietysti, niinkuin ennenkin. Mutta muuten
hän on hyvin tyytyväinen. Hänen esimiehensä on ottanut hänet
kirjurikseen... Hänellä ei ole muuta työtä kuin kirjoittaa sanelun
mukaan... Hyvin edullinen paikka.

-- Jacques rukka on siis elinkaudekseen tuomittu kirjoittamaan sanelun
mukaan!...

Se sai Pikku Miehen kohti kulkkua nauramaan, ja isä Eyssette nauroi
nähdessään hänen nauravan, yhtä mittaa toruen tuon kirotun peitteen
takia, joka aina liukui pois...

Oi, ihana sairashuone! Mitä suloisia hetkiä Pikku Mies viettää pikku
vuoteensa sinisten uutimien välissä!... Isä Eyssette on aina hänen
luonansa: hän istuu koko päivän hänen luonansa: hän istuu koko päivän
hänen päänalusensa vieressä ja Pikku Mies tahtoisi, ettei isä Eyssette
lainkaan lähtisi pois... Mutta voi, se on mahdotonta. Viiniviljelysyhtiö
tarvitsee matkustajansa. Isän on lähteminen, hänen on jatkaminen
kiertomatkaansa Cévenneillä...

Isän lähdettyä jää poika yksin, ihan yksin hiljaiseen sairashuoneeseen.
Hän viettää päivänsä lukemalla suuren nojatuolin helmassa akkunan
ääressä. Aamuin ja illoin tuo keltainen rouva Cassagne hänelle ruokaa.
Pikku Mies juo lihaliemikuppinsa, imeskelee kananpojan koipensa ja
sanoo: »Kiitos, hyvä rouva!» Ei mitään muuta. Tuo nainen haisee
kuumetaudeilta, eikä miellytä häntä. Pikku Mies ei edes katso häneen.
Mutta kun hän eräänä aamuna on päässyt sanomasta: »Kiitos, hyvä rouva!»
aivan kuivasti, niinkuin tavallisesti silmiään kirjasta nostamatta,
hämmästyy hän kuullessaan hyvin lempeän äänen sanovan: »Kuinka voitte
tänään, Daniel herra?»

Pikku Mies nostaa päätään ja, arvatkaa kenenkä hän näkee... Mustat
silmät, mustat silmät ilmi elävinä, liikkumattomina ja hymyilevinä
edessään!... Mustat silmät ilmoittavat ystävälleen, että keltainen rouva
on sairaana, ja että heidän on hoitaminen hänen toimiansa. Ne lisäävät
maahan luotuina, että ne ovat hyvin iloiset nähdessään Daniel herran
jälleen terveenä; sitte ne vetääntyvät pois syvään niiaten ja sanovat
tulevansa vielä samana iltana takaisin. Mustat silmät ovat palanneetkin
vielä samana iltana, ja seuraavan päivän aamuna, vieläpä seuraavan
päivän iltanakin. Pikku Mies on ihastuksissaan. Hän siunaa omaa
tautiaan, keltaisen rouvan tautia, kaikkia maailman tauteja; ellei
kukaan olisi ollut sairaana, ei hän koskaan olisi joutunut mustien
silmien kanssa kahdenkesken.

Oi, ihana sairashuone! Kuinka suloisia hetkiä Pikku Mies viettää akkunan
ääreen vieritetyssä nojatuolissaan! Aamusin säihkyvät mustat silmät
pitkien ripsien varjossa kuin jalokivet auringossa, iltasin loistavat ne
lempeästi kuin tähdet öisellä taivaalla... Pikku Mies uneksi kaiket yöt
mustista silmistä: ne eivät anna hänen nukkua. Jo aamun koitossa on hän
jalkeilla valmistautuakseen niitä vastaanottamaan: hänellä on niille
niin paljon uskottavaa!... Mutta kun mustat silmät saapuvat, hän ei sano
niille mitään.

Mustat silmät näyttävät olevan hyvin ihmeissään tästä äänettömyydestä.
Ne tulevat ja menevät ja keksivät senkin seitsemän tekosyytä viipyäkseen
sairaan luona, toivoen yhäti, että tämä alkaisi puhua; mutta tuo
merkillinen Pikku Mies ei saa sanaa suustansa.

Toisinaan hän kuitenkin kokoo kaiken rohkeutensa ja alkaa rohkeasti
näin: »Hyvä neiti!...»

Heti syttyvät mustat silmät ja katsovat hymyillen häneen. Mutta kun
onneton näkee niiden noin hymyilevän, menee hänen päänsä kokonaan
pyörälle, ja hän lisää vapisevalla äänellä: »Kiitän teitä hyvyydestänne
minua kohtaan.» Tai myös: »Lihaliemi on tänään mainiota.»

Silloin ovat mustat silmät hyvin nyrpeän näköiset, joka merkitsee: »Eikö
se ollutkaan muuta!» Ja ne lähtevät huoaten pois.

Kun ne ovat menneet, on Pikku Mies epätoivoissaan:

-- Voi, huomenna, huomenna minä ihan varmaan puhun niille.

Ja huomenna alkaa taas sama juttu.

Vihdoin, väsyneenä yrityksiinsä ja tuntien, ettei milloinkaan rohkenisi
sanoa mustille silmille, mitä ajattelee, Pikku Mies päättää kirjoittaa
niille... Eräänä iltana hän pyytää paperia ja mustetta kirjoittaakseen
kirjeen, hyvin tärkeän kirjeen... Mustat silmät ovat varmaankin
arvanneet, mistä kirjeestä on kysymys; -- ne ovat niin veitikkamaisen
näköiset!... Pian, pian juoksevat ne sairaan eteen ja kiiruhtavat pois
nauraen itsekseen.

Pikku Mies alkaa kirjoittaa; hän kirjoittaa koko yön; aamun tullessa
huomaa hän, ettei tämä lopettamaton kirje sisällä muuta kuin kaksi
sanaa, -- kyllä ymmärrätte; mutta nämä kaksi sanaa ovat kaikkein
kaunopuheisimmat maailmassa, ja hän on vakuutettu, että ne tekevät
valtavan vaikutuksen.

Hiljaa nyt!... Mustat silmät ovat tulossa... Pikku Mies on liikutuksen
vallassa: hänellä on kirje valmiina ja hän vannoo antavansa sen heti.
kun mustat silmät tulevat... Se tulee tapahtumaan näin. Mustat silmät
tulevat sisään ja panevat lihaliemen ja kananpojan pöydälle. »Hyvää
päivää, Daniel herra!» Silloin hän sanoo heti paikalla hyvin rohkeasti:
»Herttaiset mustat silmät, tässä on teille kirje.»

Mutta hiljaa!... Käytävästä kuuluu linnun tipsutus... Mustat silmät
lähestyvät... Pikku Mies pitää kädessään kirjettä. Hänen sydämensä
jyskyttää; hän luulee kuolevansa... Ovi avautuu... Kauheata!... Mustien
silmien asemesta ilmaantuu vanha noita, kauhistava lasisilmänoita.

Pikku Mies ei uskalla pyytää selvitystä, mutta hän on pois suunniltaan
hämmästyksestä. Miksi ne eivät tulleet?... Hän odottaa kärsimättömänä
iltaa... Hirveätä! mustat silmät eivät ilmaannu illallakaan, eivätkä
seuraavana päivänä, eivätkä sitä seuraavana, eivät koskaan.

Mustat silmät on ajettu pois. Ne on lähetetty takaisin löytölasten
kotiin, jossa ne pidetään neljä vuotta suljettuina siksi, kun tulevat
täysi-ikäisiksi... Mustat silmät varastivat sokeria!...

Hyvästi, sairashuoneen ihanat päivät! Mustat silmät ovat poissa ja
onnettomuuden huipuksi palaavat oppilaat kouluun takaisin... Mitä, joko
ne palaavat... Voi, kuinka tämä lupa-aika on ollut lyhyt!

Ensi kerran kuuden viikon perästä tulee Pikku Mies ala pihamaalle,
kalpeana ja laihana ja pienempänä kuin koskaan... Koko lukio herää. Sitä
pestään ylhäältä alas. Käytävät valuvat virtoinaan vettä. Herra Viot'in
avaimet puuhaavat raivoissaan, niinkuin ainakin. Peloittava herra Viot
on käyttänyt lupa-aikansa lisätäkseen muutamia pykäliä ohjesääntöihinsä
ja muutamia avaimia avainkimppuunsa. Pitäköön Pikku Mies nyt vain
itsensä aisoissa.

Joka päivä saapuu joitakuita oppilaita... Läiskis! Portilla näkyy taasen
palkintojenjakajaisista tutut metsästysvaunut.

... Nimien huudossa puuttuu muutamia entisiä oppilaita, mutta niiden
sijaan on tullut uusia. Osastot muodostetaan uudelleen. Tänä vuonna,
niinkuin viime vuonnakin, saa Pikku Mies keskiluokat osakseen. Urkkija
rukka vapisee jo edeltäpäin. Mutta kuka tietää? ehk'eivät lapset olekaan
tänä vuonna yhtä häijyjä.

Koulun avajaispäivän aamuna on suurenmoista laulua kappelissa. Pyhän
hengen messu... _Veni, creator Spiritus_!... Tuolla on johtaja hienossa
mustassa hännystakissa, pieni hopeinen palmunlehvä napinlävessä. Hänen
takanaan seisoo opettajakunta juhlapuvuissaan: luonnontieteet
keltaisessa, humaaniaineet valkeassa kärpännahkaviitassa. Narrimainen
aliopettaja esiintyy vaaleissa hansikkaissa ja silmään pistävässä
hatussa; herra Viot on tyytymättömän näköinen. _Veni creator
Spiritus_!... Kirkon perältä oppilaitten seasta katselee Pikku Mies
kateellisin silmin majesteetillisia viittoja ja hopeaisia
palmunlehviä... Milloinkahan hän itse lienee yliopettaja?...
Milloinkahan hän voinee perustaa uuden kodin? Hyvä Jumala, kuinka paljon
aikaa ja vaivoja vaaditaankaan, ennenkuin hän on niin pitkällä! _Veni
creator Spiritus_!... Pikku Miehen mieli käy apeaksi; urkujen soitto
nostaa kyyneleet hänen silmiinsä... Yhtäkkiä huomaa hän kuorin nurkassa
kauniit, rokonruntelemat kasvot, jotka hymyilevät hänelle... Tämä hymy
tekee niin hyvää Pikku Miehen sydämelle ja hän tuntee itsensä abbé
Germane'in nähdessään jälleen rohkeaksi ja iloiseksi. _Veni creator
Spiritus_!...

Kaksi päivää Pyhän Hengen messun jälkeen on uusi juhla. Silloin on
johtajan syntymäpäivät... Sinä päivänä viettää koko lukio -- niin on
ollut tapana ammoisista ajoista -- pyhän Teophilan juhlaa luonnon
helmassa, kylmää paistia ja Limoux-viiniä eväinään. Niinkuin aina
ennenkin, teki johtaja tälläkin kertaa kaiken voitavansa jotta tämä
pieni perhejuhla, joka tuotti tyydytystä hänen sydämensä vaistoille,
olematta ristiriidassa koulun harrastusten kanssa, tulisi niin
loistavaksi kuin suinkin. Päivän koittaessa sullotaan suuret, kaupungin
lipuilla koristetut huonekaluvaunut täyteen oppilaita ja opettajia, ja
matkue lähtee nelistäen liikkeelle hinaten jäljessään kaksilla,
mahdottoman suurilla rattailla kuohuviini- ja ruokatavarakoreja...
Etupäässä, ensimmäisillä rattailla ovat opettajat ja soittokunta.
Torvensoittajat saavat käskyn soittaa oikein kovaa. Piiskat
läjähtelevät, kulkuset helisevät, lautaskasat kolahtelevat tinavateja
vasten.

Koko Sarlande ilmestyy yömyssyissä akkunoihin näkemään johtajan
syntymäpäiväkulkuetta.

Itse juhla vietetään _kentällä_. Heti perille saavuttua levitetään
pöytäliinat nurmikolle ja pojat ovat pakahtua naurusta nähdessään
opettajain istuvan niityllä orvokkien keskellä, niinkuin mitkäkin
koulupojat... Piirakkaviipaleet pannaan kiertämään. Korkit pamahtelevat.
Silmät säihkyvät. Kaikki puhuvat yhtaikaa... Pikku Mies yksin on tässä
yleisessä humussa mietiskelevän näköinen. Yhtäkkiä hän punastuu...
Johtaja on noussut ylös jokin paperi kädessä: Hyvät vieraat, juuri nyt
olen saanut runon, jonka joku tuntematon runoilija on omistanut minulle.
Meidän tavallinen Pindaruksemme, Herra Viot, näyttää tänä vuonna saaneen
kilpailijan. Vaikkakin nämä säkeet ovat minulle liian imartelevia, niin
pyydän kuitenkin saada lukea ne teille.

-- Oi lukekaa! ... lukekaa!...

Ja johtaja alkaa lukea samalla kauniilla äänellä kuin palkintojen
jakajaisissa.

Runo on sievästi sepitetty onnentoivotus, jossa on somia säkeitä
johtajalle ja kullekin opettajista. Kukkanen kullekin. Eipä ole
unohdettu lasisilmänoitaakaan. Runoilija kutsuu häntä viehättävästi
kyllä »ruokasalin enkeliksi.»

Innokkaita kättentaputuksia. Kuuluu ääniä, jotka huutavat tekijää
esille. Pikku Mies nousee ylös, punaisena kuin mansikka ja kumartaa
kainosti. Häntä tervehditään yleisillä ihastuksen huudoilla. Pikku
Miehestä tulee juhlan sankari. Johtaja haluaa syleillä häntä. Vanhat
opettajat puristavat myötätuntoisesti hänen kättään. Toisen luokan
yliopettaja pyytää häneltä runoa pannakseen sen sanomalehteen.
Pienokainen on ylen onnellinen; tämä suitsutus nousee viinihöyryjen
ohella hänen päähänsä; hänen innostustaan jäähdyttää kuitenkin hiukan
se, että hän on kuulevinaan abbé Germane'in mutisevan: »Aasi» ja
kilpailijansa avaimien kalisevan raivoissaan.

Kun ensimmäinen innostus hiukan on asettunut, taputtaa johtaja käsiään
saadakseen puheenvuoron.

-- Nyt Viot, on teidän vuoronne! Leikkisän Runottaren jälkeen vakava.

Herra Viot vetää arvokkaana taskustaan paljon lupaavan nidotun vihon ja
alkaa lukea, luoden Pikku Mieheen syrjäkatseen.

Herra Viot'n teos on idylli, kokonaan Virgiliuksen henkeen kirjoitettu
idylli, jossa ylistetään ohjesääntöjä. Se on säkeiksi sovitettu
vuorokeskustelu oppilas Menalkoksen ja oppilas Dorilaksen välillä...
Oppilas Menalkos on sellaisessa lukiossa, jossa järjestys pidetään
kunniassa: oppilas Dorilas taas sellaisessa, josta järjestys puuttuu...
Menalkos ylistää ankaran kurin ilotonta tyydytystä. Dorilas järjettömän
vapauden hedelmättömiä iloja.

Lopuksi joutuu Dorilas aivan alakynteen. Hän myöntää voittajalle
kilpapalkinnon ja molemmat virittävät yhteisäänin reippaan laulun
järjestyksen ylistykseksi.

Runo on lopussa... Kuoleman hiljaisuus!... Luvun aikana ovat lapset
siirtyneet lautasineen kentän toiseen päähän ja syövät rauhallisina
piirakoitaan kaukana, hyvin kaukana Menalkoksesta ja Dorilaasta. Herra
Viot katselee heitä paikaltaan katkera hymy huulilla... Opettajien
kasvojen ilme on moitteeton, mutta ei ainoakaan uskalla taputtaa...
Onneton herra Viot! Hän on kärsinyt täydellisen tappion... Johtaja
koittaa lohduttaa häntä: »Aihe oli laihanlainen, hyvät herrat, mutta
runoilija suoriutui siitä oivallisesti.»

-- Minusta runo oli hyvin kaunis, sanoo Pikku Mies julkeasti, jota oma
menestyksensä alkaa pelottaa. Turhaa matelemista! Herra Viot ei välitä
lohdutuksista. Hän kumartaa sanattomana, eikä jätä katkeraa hymyään...
Hän ei jätä sitä koko päivänä: ja illalla kotiin palatessa kuulee Pikku
Mies kilpailijansa avainten ilkeästi rähisevän, oppilaiden laulun,
soittokunnan soraäänten ja huonekaluvaunujen kolinan läpi niiden
vieriessä nukkuvan kaupungin katuja: »Kili! kili! kil! herra runoilija,
tämän me vielä maksamme sinulle!»




IX.

BOUCOYRAN'IN JUTTU.


Pyhän Theophilan juhlan mukana oli lupa-aika mennyt.

Sitä seuraavat päivät olivat synkkiä; oikeita karnevaalin jälkipäiviä.
Ei kukaan päässyt oikein alkuun, ei opettajat eivätkä oppilaat.
Koiteltiin perehtyä... Kahden pitkän lepokuukauden jälkeen oli lukion
vaikea päästä takaisin entiseen latuunsa. Rattaat pyörivät huonosti,
aivan kuin vanhassa seinäkellossa, jota ei pitkään aikaan ole muistettu
korjata. Vähitellen järjestyi kuitenkin kaikki herra Viot'in
ponnistusten avulla entiselleen. Joka päivä, samalla tunnilla, samalla
kellon lyönnillä aukenevat pienet ovet pihalle päin ja pojat, jäykkinä
kuin tinasotamiehet, marssivat kaksi rinnan puiden alle; sitte soi kello
taasen: pom, pom, -- ja samat pojat poistuvat samoista ovista! Pom! pom!
Nouskaa ylös! Pom! pom! Menkää maata! Pom! pom! Lukekaa! Pom! pom!
Leikkikää! Ja niin edespäin vuoden loppuun asti.

Oi, järjestyssääntöjen voittoriemua! Kuinka onnellinen oppilas Menalkos
olisikaan ollut, jos olisi saanut elää herra Viot'in pampun alaisena
Sarlande'in mallilukiossa!

Minä ainoastaan himmensin tämän ihanan taulun loistoa. Minun luokkani ei
näyttänyt minkäänlaisia edistysaskeleita. Nuo kauhistavat
keskiluokkalaiset olivat palanneet vuoristostaan rumempina,
itsepäisempinä ja hirveämpinä kuin koskaan. Minä puolestani olin käynyt
äkäisemmäksi, sairaus oli tehnyt minut hermostuneeksi ja ärtyiseksi; en
voinut enää sietää mitään.

... Edellisenä vuonna olin ollut liian lempeä, tänä vuonna olin liian
ankara... Toivoin tällä tavalla masentavani nuo pahanilkiset veitikat ja
singauttelin vähimmistäkin kujeista ympärilleni rangaistusläksyjä ja
jälki-istuntoja...

Tämä järjestelmä ei luonnistanut. Tuhlaavaisesti jakamani rangaistukset
kadottivat arvonsa ja olivat pian yhtä huonossa kurssissa kuin
paperiraha vuodelta IV... Pian huomasin itseni aseettomaksi. Lukusalini
oli ilmi kapinassa, eikä minulla ollut enää mitään keinoja sen
kukistamiseksi. Näen itseni vieläkin kateederissa hosuen kuin onneton
kirkunan, kyynelten, napinan ja vihellysten keskellä: »Ulos ovesta!...
Kukko kiikuu! ... hys! ... hys!... Alas tyrannit!... Tämä on
vääryyttä!...» Satoi mustepulloja, ja paperikuulat tuuskahtelivat
pöydälleni, ja kaikki nuo pikku hirviöt kiikkuivat -- muka vastalauseita
pannakseen -- joukottain kiinni pulpetissani ja ulvoivat kuin apinat.

Joskus kutsuin epätoivoissani herra Viot'in avuksi. Ajatelkaa, mikä
nöyryys! Aina Pyhän Theophilan päivästä asti oli avainniekka kantanut
minuun vihankaunaa, ja minä tunsin, kuinka hän iloitsi vastuksistani...
Olipa kuin kivi olisi heitetty sammakkolampeen, kun hän äkkiä astui
luokkaan avaimet kädessään; silmänräpäyksessä olivat kaikki paikoillaan,
nenä kirjassa. Olisi voinut kuulla kärpäsen lentävän. Herra Viot käveli
hetkisen edestakaisin kilistäen rautakimppuansa kuoleman hiljaisuuden
vallitessa; sitte katsoi hän ivallisesti minuun ja vetäytyi pois
sanaakaan sanomatta.

Olin hyvin onneton. Opettajatoverini tekivät minusta pilaa. Johtaja oli
minulle kylmäkiskoinen tavatessamme; se oli aivan varmaan herra Viot'in
työtä. Onnettomuuden huipuksi sattui vielä Boucoyran'in juttu.

Tuo onneton Boucoyran'in juttu! Olen aivan varma, että se on säilynyt
lukion aikakirjoissa ja että sarlandilaiset puhuvat siitä vielä tänä
päivänäkin... Minäkin tahdon puhua tuosta kauheasta jutusta. On aika,
että maailma saa tietää totuuden...

Markiisi de Boucoyran, keskiluokkain pihan kauhu, ainoa aatelisvesa
Sarlande'in lukiossa, oli viisitoistavuotias, suurisilmäinen,
suurijalkainen ja -käsinen, matalaotsainen, talonpoikaisrenkiä
muistuttava nulikka. Johtaja piti erikoisessa arvossa tätä oppilasta sen
ylimyshohteen takia, jonka hänen läsnäolonsa antoi opistolle. Lukiossa
kutsuttiin häntä vaan »markiisiksi». Kaikki pelkäsivät häntä; tuo
yhteistunne vaikutti minuunkin, niin että puhuttelin häntä aina
varovasti. Jonkun aikaa olimme jokseenkin hyvissä väleissä. Markiisi
kyllä silloin tällöin katsoi minuun tai vastasi minulle sellaisella
hävyttömällä tavalla, joka liiaksi muistutti »vanhaa hallitusta», mutta
minä en ollut sitä huomaavinani, aavistaen, että tässä oli kova kovaa
vastassa.

Mutta eräänä päivänä suvaitsi markiisi heittiö vastata minulle keskellä
tuntia sellaisella hävyttömyydellä, että tykkänään kadotin
kärsivällisyyteni.

-- Boucoyran, sanoin minä hänelle koittaen säilyttää kylmäverisyyteni,
ottakaa kirjanne ja menkää heti paikalla ulos.

Tämäpä oli ennenkuulumaton mahtisana tuolle lurjukselle. Hän hölmistyi
kokonaan ja katsoi minuun silmät seljällään paikaltaan liikahtamatta.

Huomasin, että tästä oli syntymässä ikävä juttu, mutta olin mennyt niin
pitkälle, etten voinut enää peräytyä.

-- Menkää ulos, Boucoyran! käskin uudestaan.

Oppilaat odottivat henkeään vetämättä... Ensi kerran vallitsi luokassani
hiljaisuus.

Minun toiseen käskyyni vastasi markiisi, joka oli tointunut
hämmästyksestään, röyhkeällä ilmeellä: En mene!

Luokan läpi kävi ihastuksen humaus. Minä nousin kateederissani
suuttuneena.

-- Vai ette mene? Sepä saadaan nähdä!

Ja minä tulin alas kateederista.

Jumala on todistajani, että väkivallan ajatuskin oli minusta sillä
hetkellä hyvin kaukana: tahdoin vaan peloittaa markiisia varmalla
esiintymiselläni; mutta nähdessään minun tulevan alas kateederista alkoi
hän nauraa virnistellä niin halveksivasti, että tein liikkeen, ikäänkuin
ottaakseni häntä kauluksesta tempaistakseni hänet penkistä.

Tuolla hävyttömällä oli takin alla kätkettynä tavattoman suuri,
rautainen viivotin. Tuskin olin nostanut käteni, kun hän sivalsi minua
kaikin voimin käsivarteen. Minulta pääsi tuskanhuuto.

Koko luokka taputti käsiään.

-- Hyvä, markiisi!

Nyt minä jouduin raivoihini. Yhdellä hyppäyksellä olin pöydällä ja
toisella markiisin kimpussa; ja pitäen häntä kurkusta kiinni onnistui
minun jalat, nyrkit ja hampaat toimessa raastaa hänet paikaltaan, niin
että hän vieri ulos lukusalista aina keskelle pihaa... Se oli
silmänräpäyksen työ: en olisi uskonut, että minulla oli niin paljon
voimaa.

Oppilaat olivat mykkiä hämmästyksestä. Ei suinkaan huudettu enää: Hyvä.
markiisi! Peljätty Boucoyran, väkevistä väkevin, oli saanut kurituksen
tuolta päähänpänttääjä rääsyltä! Sepä merkillistä!... Minun arvoni
kohosi samassa määrässä kuin kunnioitus markiisiin laski.

Kun jälleen nousin kateederiin vielä kalpeana ja liikutuksesta vapisten
painuivat kaikki kasvot kiireesti pulpettiin. Luokka oli kukistettu.
Mutta johtaja ja herra Viot, mitähän mieltä he olivat tästä asiasta?
Mitenkä minä olin uskaltanut koskea kädelläni johonkin oppilaaseen,
vieläpä markiisi de Boucoyran'iin, lukion ylimykseen! Tahdoin siis
kaikin mokomin tulla pois ajetuksi!

Nämä mietteet, jotka tulivat vähän liian myöhään, häiritsivät
voitonriemuani. Minua alkoi vuorostani peloittaa. Sanoin itsekseni:
»Markiisi on ihan varmaan mennyt kantelemaan». Ja minä odotin joka hetki
näkeväni johtajan astuvan sisään. Vapisin tunnin loppuun asti; mutta ei
ketään tullut.

Välitunnilla näin hämmästyksekseni Boucoyran'in nauravan ja leikkivän
toisten kanssa. Se saattoi minut hiukan levollisemmaksi; ja kun koko
päivä meni ilman häiriöitä, kuvittelin että tuo lurjus pitäisi suunsa
kiinni, ja että pääsisin asiasta pelkällä säikähdyksellä.

Onnettomuudeksi oli seuraava torstai lupapäivä. Illalla ei markiisi
palannutkaan makuusaliin. Minulla oli pahoja aavistuksia enkä nukkunut
koko yönä.

Seuraavan päivän ensimmäisellä lukutunnilla supattelivat oppilaat,
keskenään katsellen Boucoyran'in paikkaa, joka oli tyhjä. Minä olin
kuolla levottomuudesta, vaikka koitin sitä salata.

Kello seitsemän aikaan ovi avaantui äkkiä. Kaikki pojat nousivat ylös.

Minun turmioni oli tullut...

Johtaja astui ensimmäisenä sisään, sitte Herra Viot hänen perässään, ja
viimeksi kookas vanhus, jolla oli pitkä, leukaan asti napitettu takki
yllään ja korttelin korkuinen, jäykkä kaulus kaulassa. Tätä herraa en
tuntenut, mutta ymmärsin heti, että hän oli isä Boucoyran. Hän punoi
pitkiä viiksiään ja mutisi hampaittensa välistä.

Minulla ei ollut edes rohkeutta tulla alas kateederista noita herroja
vastaanottamaan; eivätkä hekään puolestaan tervehtineet minua
sisäänastuissaan. He asettuivat kaikki kolme seisomaan keskelle luokkaa
eivätkä koko aikana kertaakaan edes katsahtaneet minuun päin.

Johtaja aloitti tulen.

-- Pojat, sanoi hän kohdistaen puheensa oppilaisiin, me tulemme tänne
suorittamaan hyvin piinallista tehtävää. Muuan teidän opettajistanne on
tehnyt itsensä syypääksi niin raskaaseen rikokseen, että meidän
velvollisuutemme on antaa hänelle julkinen nuhde.

Tämän jälkeen ryhtyi hän antamaan minulle nuhdettansa, joka kesti
vähintäin runsaan neljännestunnin. Kaikki asiat nurinkurin selitettyinä:
markiisi oli lukion paras oppilas; minä olin ilman aihetta rääkännyt
häntä; se oli anteeksiantamatonta. Olin sitäpaitsi laiminlyönyt kaikki
velvollisuuteni.

Mitä voin vastata näihin syytöksiin?

Vähän väliä koitin puolustaa itseäni. »Anteeksi, herra johtaja!...»
Mutta johtaja ei kuunnellut minua, vaan antoi minulle nuhteensa
viimeiseen pisaraan asti.

Hänen jälkeensä alkoi Boucoyran'in isä puhua puolestaan... Hänen
puheensa oli täydellinen oikeuskanne. Onneton isä parka! Hänen lapsensa
oli melkein murhattu. Tuon pienen, avuttoman olennon kimppuun oli
hyökätty ... kuinka ma sanoisin? ... puhvelihärjän tavoin, villin
puhvelihärjän tavoin. Lapsi oli kaksi päivää ollut vuoteenomana. Kaksi
päivää oli hänen äitinsä kyyneliin menehtyneenä valvonut hänen vuoteensa
ääressä...

Oh, jos tässä olisi kysymyksessä mies, niin hän itse, herra de
Boucoyran. kyllä tietäisi kostaa lapsensa puolesta! Mutta Hänhän oli
vaan käskyläispoika, jota tuli sääli. Mutta olkoon se Hänelle sanottu:
jos Hän vielä koskee pojan hiuskarvaankaan, niin pääsee Hän paikalla
molemmista korvistaan...

Tämän kauniin puheen aikana tirskuivat oppilaat salaa ja herra Viot'in
avaimet tärisivät nautinnosta. Kateederissaan seisten, raivosta
kalpeana, kuunteli poloinen Hän kaikkia noita solvauksia, nieli kaikki
nöyryytykset ja varoi mitään vastaamasta. Jos Hän olisi vastannut, olisi
hänet ajettu pois lukiosta; ja minne Hän sitten olisi joutunut?

Vihdoin kun noiden kolmen herran kaunopuheisuus noin tunnin kuluttua oli
ehtynyt, vetääntyivät he pois. Heidän mentyään syntyi salissa sanomaton
meteli. Koitin, vaikka turhaan, saada hetkeksi hiljaisuutta; lapset
nauroivat minulle vasten naamaa. Boucoyran'in juttu teki viimeisenkin
lopun vallastani. Oh, se oli hirveä juttu!

Koko kaupunki oli kuohuksissaan... Pikku klubissa, suuressa klubissa,
kahviloissa ja konserteissa puhuttiin vaan siitä. Ihmiset, jotka
tunsivat asian perin pohjin kertoivat selkäpiitäkarmivia yksityiskohtia.
Kaikesta päättäen oli tuo opettaja hirviö, todellinen peto. Hän oli
kiduttanut lasta mitä pirullisimmalla julmuudella. Häntä ei enää
kutsuttu puheessa muuksi kuin »julmuriksi».

Kun nuorempi Boucoyran oli ikävystynyt vuoteessa virumiseen, asettivat
hänen vanhempansa hänet sohvalle salinsa kauneimpaan nurkkaan, ja viikon
päivät kulki nyt salin läpi loppumaton ihmisjono. Säälittävä uhri oli
kaikkien huomion esine.

Parikymmentä kertaa peräkkäin sai hän kertoa kohtalonsa ja joka kerta
keksi tuo lurjus jonkun uuden yksityisseikan lisää. Äidit vapisivat,
vanhat piijat kutsuivat häntä »pikku enkeliksi» ja kantoivat hänelle
makeisia. Vastapuolueen sanomalehti käytti hyväkseen tätä juttua,
kirjoittaen lukiota vastaan jyrisevän pääkirjoituksen samalla
suositellen paikkakunnan luostarikoulua...

Johtaja oli raivoissaan; minun on kiittäminen ainoastaan rehtorin
suositusta, ettei hän lähettänyt minua matkoihini... Voi, voi, parempi
olisi ollut, jos minut heti olisi ajettu pois. Elämäni lukiossa oli
käynyt sietämättömäksi. Lapset eivät minua enää totelleet; vähimmästäkin
syystä uhkasivat he Boucoyran'in tavalla mennä kantelemaan isälleen.
Lopuksi annoin heidän olla, miten mielivät.

Kaiken tämän kestäessä oli minulla yksi itsepintainen ajatus: kostaa
Boucoyran'ille. Näin aina edessäni vanhan markiisin hävyttömän naaman ja
korviani kuumotti vielä se uhkaus, jonka hän niistä oli lausunut. Ja jos
olisin tahtonutkin unohtaa nuo hävyttömät, niin en olisi voinut.
Kahdesti viikossa, kävelypäivinä, kun luokkani kulki Piispan kahvilan
sivu, tiesin varmaan näkeväni isä Boucoyran'in seisomassa ravintolan
ovella seudun suuren upseerijoukon keskellä, kaikki paljain päin ja
biljaardikepit kädessä. He katselivat jo kaukaa ilkeästi nauraen meidän
tuloamme: kun olimme äänen kantaman päässä, huusi markiisi hyvin kovaa,
mitaten ärsyttävästi minua katseillaan: »Hyvää päivää, Boucoyran!»

-- Hyvää päivää, isä! vikisi hävytön poika vastaukseksi keskeltä riviä.
Ja upseerit ja oppilaat ja kahvilan vahtimestarit räjähtivät
nauramaan...

Tuo »hyvää päivää, Boucoyran» oli tullut minun kauhukseni, eikä ollut
mitään keinoa siitä päästä. _Kentälle_ oli välttämättä kuljettava
Piispan kahvilan sivu, eikä vainoojani laiminlyönyt kertaakaan siellä
tapaamistamme.

Joskus syntyi minussa hurja halu mennä hänen luokseen ja vaatia hänet
kaksintaisteluun; mutta kaksi syytä esti minut siitä: ensinnäkin pelko
menettää paikkani ja toiseksi markiisin seipään kokoinen sapeli, jolla
hän oli niin monta lävistänyt kaartissa ollessaan.

Mutta eräänä päivänä oli kärsivällisyyteni mitta täysi, ja minä menin
tapaamaan Rogeria miekkailun opettajaa, ja ilmoitin hänelle ilman
pitempiä mutkia aikomukseni taistella markiisin kanssa. Roger, jota en
pitkään aikaan ollut puhutellut, kuunteli minua ensin hiukan kylmästi;
mutta kun olin lopettanut, kävi hän kovin sydämelliseksi ja puristi
lämpimästi käsiäni.

-- Hyvä, herra Daniel! Tiesin kyllä, ettei teidän näköisenne mies voi
olla mikään raukka. Miksi te, piru vieköön, aina olittekin tuon mokoman
Viot'in matkassa. No, nyt on asiat ennallaan: kaikki olkoon unohdettu.
Tuossa käteni! Te olette todellinen gentlemanni ... ja nyt teidän
asiaanne! Teitä on solvaistu. Hyvä. Te tahdotte saada hyvitystä.
Mainiota! Mutta ette tunne aakkosiakaan aseiden käytännöstä? Hyvä, hyvä,
mainiota, erinomaista! Ja te tahdotte minun apuani, jottei tuo vanha
kalkkuna lävistä teitä? Erinomaista! Tulkaa miekkailusaliin ja kuuden
kuukauden perästä pistätte te hänet vartaaseen.

Kuullessani tuon erinomaisen Rogerin sellaisella innolla ottavan minun
asiani puoltaakseen tunsin sydämmeni lämpenevän. Me sovimme tunneista:
kolme tuntia viikossa, sovimme myöskin maksusta, jonka piti olla aivan
poikkeusmaksun (poikkeusmaksupa todellakin!). Sain jälestäpäin kuulla,
että sain maksaa kaksin verroin sen, minkä muut. Kun kaikki sopimukset
oli tehty, pisti Roger tuttavallisesti kätensä kainalooni.

-- Herra Daniel, sanoi hän, tänään on liian myöhä ottaa ensimmäistä
tuntiamme; mutta voimmehan mennä kauppamme päättäjäisiksi Barbetten
kahvilaan... No, älkää nyt olko lapsekas! ettehän vaan mahtane peljätä
Barbetten kahvilaa... Tulkaa toki hitossa! Jättäkää nyt hetkeksi tämä
kirjatoukkain pesä. Siellä tulette tapaamaan ystäviä, kunnon poikia,
todellisia gentlemanneja, heidän seurassaan te pian pääsette
ämmämäisistä tavoista, jotka eivät sovi teille.

Minä annoin viekoitella itseni. Me menimme Barbetten kahvilaan. Se oli
samanlainen kuin ennenkin, täynnä melua, savua ja punahousuja, samat
lakit, samat kantohihnat riippuivat samoissa nauloissa.

Rogerin ystävät ottivat minut avosylin vastaan. Roger oli oikeassa, he
olivat todellisia gentlemanneja... Kun he saivat kuulla minun ja
markiisin jutun ja päätöksen, jonka olin tehnyt, tulivat he kaikki
järjestään puristamaan kättäni: »Hyvin tehty, nuori ystävä. Oikein
hyvin.»

Minä olin myös todellinen gentlemanni. Tilasin pullon punssia, juotiin
minun lopulliseksi voitokseni, ja todellisten gentlemannien kesken,
päätettiin, että minä surmaisin markiisi Boucoyran'in kouluvuoden
päätyttyä.




X.

PAHAT PÄIVÄT.


Oli tullut talvi, ankara, pimeä, kauhistuttava talvi, jommoisia on vaan
vuoristoissa. Lukion pihat näyttivät surkeilta, suuret puut törröttivät
lehdettöminä, ja maa oli kivikovassa jäässä. Oli noustava ylös
hämärissä; hampaat kalisivat kylmästä; pesuvesi oli jäässä... Oppilaat
eivät tahtoneet tulla valmiiksi; kellon täytyi heitä useampaan kertaan
kutsua. »Joutukaa pojat!» huusivat opettajat kävellen edestakaisin
pitääkseen itseään lämpiminä... Rivit järjestyivät häthätää yleisen
hiljaisuuden vallitessa, ja sitte laskeuduttiin suuria, niukasti
valaistuja päärappuja alas ja kuljettiin pitkiä käytäviä, joissa
huokuivat talven jäätävät viimat.

Se oli Pikku Miehen hirvein talvi!

En tehnyt enää työtä. Lukusalissa raukasi minua kamiinin epäterveellinen
kuumuus. Koska vinnikamarini taasen oli liian kylmä, kiiruhdin tuntien
alettua Barbetten kahvilaan ja lähdin sieltä vasta viimmeisessä
silmänräpäyksessä. Roger olikin muuttanut tuntinsa tänne. Kylmyys oli
karkoittanut meidät miekkailusalista ja me miekkailimme keskellä
kahvilaa biljaardikepeillä, välillä maistellen punssia. Aliupseerit
antoivat arvostelunsa iskuista: minä olin lopullisesti päässyt kaikkien
näiden gentlemannien ystävyyteen, ja he opettivat minulle joka päivä
jonkun uuden kuolettavan piston markiisi Boucoyran paran surmaamiseksi.
He opettivat minulle myös, miten absinttiryyppy saadaan makeammaksi, ja
kun nuo herrat pelasivat biljaardia, merkitsin minä pisteet...

Se oli Pikku Miehen hirvein talvi! Kun eräänä tämän synkän talven aamuna
astuin Barbetten kahvilaan -- olen vieläkin kuulevinani
biljaardipallojen kolinan ja suuren fajanssikamiinin huminan -- tuli
Roger kiireesti minua vastaan: »Pari sanaa, Daniel herra!» ja hän vei
minut viereiseen huoneeseen hyvin salaperäisen näköisenä. Hän uskoi
minulle rakkausseikkailunsa... Sanomattakin arvaa, kuinka ylpeäksi
tunsin itseni, kun tuollainen jättiläinen otti minut uskotukseen. Se
teki minutkin hiukan pitemmäksi.

Juttu oli seuraava: Tuo veikeä miekkailumestari oli tavannut kaupungilla
eräässä paikassa, jota hän ei voinut mainita, erään henkilön, johon hän
oli silmittömästi rakastunut. Tällä henkilöllä oli Sarlande'issa niin
erikoinen asema, ettei miekkailumestari voinut käsittää, kuinka hän oli
rohjennut kohottaa silmänsä niin korkealle. Ja kuitenkin, huolimatta
tuon henkilön asemasta, -- joka oli niin ylhäinen j.n.e., hän ei
epäillyt voivansa häntä valloittaa, luulipa lisäksi jo tulleen sen
otollisen hetkenkin, jolloin olisi aloitettava kirjeellinen piiritys.
Mutta miekkailumestarit eivät, paha kyllä, ole mitään taitavia
kynäniekkoja. Ei olisi mitään hätää, jos olisi ollut vain tyttöletukka
kysymyksessä; mutta kun oli kysymyksessä henkilö, joka oli niin
ylhäisessä asemassa, j.n.e., niin ei kelvannutkaan mikään
arkkiveisutyyli, oikea runoilijakaan ei tässä olisi ollut liikaa.

-- Arvaan, mitä tarkoitatte, sanoi Pikku Mies ymmärtäväisen näköisenä;
pari valmiiksi leivottua rakkaudenkirjettä olisi nyt teille hyvään
tarpeeseen, ja olette tullut ajatelleeksi, että minä voisin teitä
auttaa.

-- Juuri niin, vastasi miekkailumestari.

-- No hyvä, olen teidän käytettävänänne, ja me alamme heti kun
tahdotte; mutta etteivät kirjeenne näyttäisi kirjekaaviosta
jäljennetyiltä, täytyy minun saada jonkinmoisia tietoja tuosta
henkilöstä...

Miekkailumestari loi epäluuloisen katseen ympärilleen ja sanoi sitte
hyvin hiljaa tunkien viiksensä korvaani:

-- Hän on vaaleanverinen pariisitar. Hän tuoksuu suloiselta kuin kukka,
ja hänen nimensä on Cecilia.

Muuta hän ei voinut minulle uskoa, tuon henkilön aseman takia, joka oli
niin ylhäinen j.n.e. ... mutta nämä tiedot olivat aivan riittävät ja
vielä samana iltana, -- sillä aikaa kun pojat lukivat, -- kirjoitin
ensimmäisen kirjeeni vaalealle Cecilialle.

Tämä omituinen kirjevaihto Pikku Miehen ja tuon salaperäisen henkilön
välillä kesti melkein kokonaisen kuukauden. Kuukauden ajan kirjoitin
keskimäärin kaksi intohimoa huokuvaa kirjettä päivässä. Kirjeistä olivat
toiset helliä ja utuisia, toiset taasen tulisia ja rajuja. Joku voi
alkaa sanoilla: »Oi Cecilia, joskus istuissani yksinäisellä kallion
jyrkänteellä...» ja päättyä sanoihin: »Sanotaan, että rakkaus surmaa ...
koitammeko?» Aika ajoin tuli hiukan Musset'iakin joukkoon.

Nyt puhun asiasta nauraen; mutta tuohon aikaan ei Pikku Mies nauranut,
sen voin vakuuttaa, vaan kävi kaikki hyvin vakavasti. Kun olin
lopettanut kirjeeni, annoin sen Roger'ille, jotta hän jäljentäisi sen
kauniilla aliupseerikäsialallaan; hän puolestaan saadessaan vastauksen
(sillä tuo onneton vastasi) toi sen kiireesti minulle ja minä rupesin
sen perustuksella uusiin puuhiin.

Tämä peli tuotti minulle yhtä kaikki suurta huvia; mahdollisesti vähän
liiankin suurta. Tuo näkymätön, vaalea tyttö, joka tuoksui kuin valkea
lilja, ei lähtenyt enää mielestäni. Toisinaan kuvittelin kirjoittavani
omasta puolestani; täytin kirjeeni aivan personallisilla tunnustuksilla,
kiroilin kohtaloa ja noita kurjia, häijyjä ihmisiä, joiden keskellä olin
pakoitettu elämään: »Oi, Cecilia, jospa tietäisit, kuinka minä tarvitsen
sinun rakkauttasi!»

Joskus myöskin, kun pitkä Roger tuli viiksiään väännellen minulle
sanomaan: »Se tepsii! se tepsii! ... jatkakaa vaan!» tunsin salaista
harmia ja ajattelin itsekseni: »Kuinka voi hän uskoa, että se on tuo
leveänaamainen sapelinrämistäjä, joka sepittää noita intohimon ja
surumielisyyden mestarituotteita?»

Mutta tyttö uskoi niin, uskoi siihen määrin, että miekkailumestari
eräänä päivänä toi riemuiten minulle tämän vastauksen, jonka hän juuri
oli saanut: »Kello yhdeksän tänä iltana aliprefektin talon takana!»

Saiko Roger menestyksestään kiittää minun kirjeitteni kaunopuheisuutta
vai viiksiensä pituutta? Jätän sen lukijattarieni ratkaistavaksi. Varmaa
on vain, että Pikku Mies sinä yönä nukkui hyvin rauhattomasti synkässä
makuusalissaan. Hän näki unta, että hänellä oli viikset ja että
pariisittaret, -- jotka olivat aivan erikoisessa asemassa -- halusivat
häntä tavata aliprefektin talon takana...

Naurettavinta on kuitenkin, että minun seuraavana päivänä täytyi
kirjoittaa kiitoskirje Cecilialle kaikesta onnesta, minkä hän minulle
oli suonut: »Enkeli, joka olet suostunut viettämään yhden yön maan
päällä...»

Tämän kirjeen Pikku Mies kirjoitti sydän täynnä raivoa, tunnustan sen.
Onneksi pysähtyi kirjevaihto tähän enkä minä jonkun ajan kuluessa
kuullut enää mitään puhuttavan Ceciliasta enkä hänen ylhäisestä
asemastaan.




XI.

YSTÄVÄNI MIEKKAILUMESTARI.


Tuona päivänä, 18 päivänä helmikuuta, eivät lapset voineet leikkiä
ulkona pihalla, koska yöllä oli satanut vahvasti lunta. Heti kun
aamuluvut oli lopetettu, saivat he tulla sikin sokin _saliin_
viettääkseen siellä pahalta ilmalta suojassa joutohetkensä, siksi kunnes
luokkatunnit alkaisivat.

Minä olin heitä valvomassa. Niin kutsuttu _sali_ oli meriväenkoulun
entinen voimistelusali. Kuvitelkaa mielessänne neljä alastonta seinää ja
niissä pieniä ristikkoakkunoita; siellä täällä puoliksi irtikiskottuja
nauloja, merkkinä paikoista, missä tikapuut olivat olleet ja katon
kurkihirrestä pitkän köyden päässä heilumassa mahdottoman suuri
rautarengas.

Lapsilla näytti olevan siellä hyvin hauska. He juoksivat elämöiden
yltympäri salia nostaen pölyn ilmaan. Jotkut koittivat tavoittaa
rengasta; toiset, jotka riippuivat siinä, kiljuivat; viisi, kuusi
hiljaisempaa söi leipäänsä akkunan edessä katsellen lunta, joka peitti
kadut, ja miehiä jotka loivat sitä lapioilla.

Mutta minä en kuullut kaikesta tuosta melusta mitään.

Seisoin yksin kaukaisessa nurkassa ja luin kyynelsilmin erästä kirjettä,
ja lapset olisivat voineet kukistaa koko voimistelusalin perustuksiaan
myöten, ilman että olisin sitä huomannut. Kirje oli Jacques'ilta, ja
olin sen juuri saanut; se oli leimattu Pariisissa, -- hyvä Jumala, se oli
Pariisista, -- ja sen sisältö oli seuraava:

    »Rakas Daniel!

    Kirjeeni tulee sinua aika tavalla hämmästyttämään. Et kai voinut
    aavistaakaan, että olen kolmatta viikkoa Pariisissa. Lähdin
    Lyon'ista hiiskumatta kellekään mitään, aivan päähänpistosta...
    Herra Jumala, minun oli niin kauhean ikävä tuossa hirveässä
    kaupungissa, varsinkin sinun lähdettyäsi.

    Saavuin tänne kolmekymmentä franc'ia ja viisi, kuusi Saint
    Nizier'in kirkkoherran antamaa suosituskirjettä taskussa. Onneksi
    suosi sallimus minua paikalla, johtamalla tielleni vanhan
    markiisin, jonka palvelukseen olen päässyt kirjuriksi. Me
    järjestelemme hänen muistiinpanojaan, eikä minun tarvitse muuta
    kuin kirjoittaa hänen sanelunsa mukaan ja sillä minä ansaitsen
    sata franc'ia kuussa. Eihän se loistavaa ole, mutta toivon
    kuitenkin omien menojeni ohella silloin tällöin voivani lähettää
    hiukan kotiinkin.

    Voi, rakas Daniel, mikä ihana kaupunki tämä Pariisi on! Täällä ei
    sitten ole koskaan sumua; tosin sataa joskus, mutta vaan pienen,
    hauskan ripsauksen ja senkin kesken auringonpaistetta, semmoista
    en ole missään muualla nähnyt. Minä olenkin aivan tykkänään
    muuttunut, tiedätkö! En itke enää lainkaan, se on melkein
    uskomatonta.»

Olin saapunut tähän paikkaan kirjeessä, kun yht'äkkiä akkunain alta
kuului lumessa vyöryvien vaunujen kumeata kolinaa. Vaunut pysähtyivät
lukion portille ja kuulin lapsien huutavan täyttä kurkkua: »Aliprefekti
tulee! Aliprefekti tulee!»

Aliprefektin tulo tiesi varmaan jotakin erinomaisempaa. Hän kävi tuskin
kerran tai pari vuodessa Sarlande'in lyseossa ja hänen tuloaan pidettiin
suurena tapahtumana. Mutta vähä minua liikutti tällä hetkellä koko
Sarlande ja sen prefektit, mielessäni paloi ainoastaan Jacques veljeni
kirje. Niinpä palasinkin takaisin nurkkaan ja rupesin uudelleen lukemaan
silläaikaa kun pojat vallattomina tunkeilivat akkunoihin nähdäkseen
prefektin astuvan alas vaunuistaan.

    »Tietänet kai, rakas Daniel, että isä on Bretagnessa tekemässä
    yhtiön puolesta omenaviinikauppoja. Kuultuaan että minä olen
    markiisin kirjurina, tahtoi hän minun kauttani saada tämän
    ostamaan pari tynnyriä omenaviiniä. Pahaksi onneksi ei markiisi
    juo muuta kuin viiniä, eikä muuta kuin Espanjan viiniä! Kirjoitin
    sen isälle; tiedätkö mitä hän vastasi: -- Jacques, sinä olet aasi!
    -- niinkuin ennen vanhaan. Ei se merkitse mitään, rakas Daniel,
    luulen että hän pohjalta pitää minusta hyvinkin paljon.

    Sitte kai tiedät, että äiti nyt on yksin. Sinun pitäisi kirjoittaa
    hänelle, hän on pahoillaan, kun et mitään hiisku.

    Olin unohtamaisillani kertoa sinulle jotain, joka varmaankin on
    sinusta hyvin hauskaa. Minun huoneeni on Quartier Latin'issa...
    Quartier Latin'issà ... voitko ajatella! ... aivan kuin
    romaaneissa, oikea runoilijan kolkka pikku akkunoineen, ja sen
    edessä kattoja niin pitkälle kuin silmä kantaa. Sänky ei ole
    leveä, mutta kyllä me siihen tarpeen tullen molemmatkin mahdumme;
    ja sitte on yhdessä nurkassa kirjoituspöytä, jonka ääressä
    runoileminen varmaankin luistaisi hyvin.

    Luulen aivan varmaan, että hyvin pian tulisit minua katsomaan, kun
    näkisit kaiken tämän; minustakin olisi niin hauskaa, jos olisit
    täällä, enkä takaa lainkaan, etten sinulle jonain päivänä anna
    lähtömerkkiä.

    Älä sillävälin unohda minua, äläkä tee niin paljo työtä
    lukiossasi, että tulet kipeäksi.

    Syleilen sinua. Veljesi

    _Jacques_».

Tuo kunnon Jacques. Kuinka suloisen kipeästi hänen kirjeensä koski
sydämeeni! Itkin ja nauroin yhtaikaa. Koko elämäni näinä viimmeisinä
kuukausina, punssi, biljaardi, Barbetten kahvila olivat kuin pahaa unta,
ja minä ajattelin: Nyt se on lopussa! Nyt rupean työhön, tahdon olla
yhtä miehuullinen kuin Jacqueskin.

Tällöin soi kello. Oppilaani asettuivat riviin, heillä oli paljon
puhumista aliprefektistä, ja he näyttelivät ohimennessään hänen oven
edessä seisovia vaunujaan. Johdin heidät tunneilleen ja vihdoin heistä
päästyäni kiiruhdin juoksujalkaa portaita ylös. Minulla oli niin kiire
päästä yksin huoneeseeni veljeni kirjeen kanssa.

-- Daniel herra, teitä pyydetään tulemaan johtajan luo.

Johtajan luo?... Mitähän asiaa johtajalla mahtoi olla minulle?...
Ovenvartija katsoi minuun niin merkillisesti. Yhtäkkiä johtui
aliprefekti mieleeni.

-- Onko aliprefekti tuolla ylhäällä? kysyin.

Ja toivosta sykkivin sydämin aloin harpata portaita ylös, ottaen neljä
astinta kerrallaan.

On päiviä, jolloin voi olla aivan mieletön. Tiedättekö, mitä kuvittelin,
kun kuulin aliprefektin odottavan minua. Kuvittelin, että ulkomuotoni
oli häntä tutkintopäivänä miellyttänyt, ja että hän tuli vartavasten
lukioon tarjoamaan minulle kirjurin paikkaa luonaan. Se oli minusta
luonnollisin asia maailmassa. Jacques'in kirje markiisijuttuineen oli
aivan varmaan pannut pääni pyörälle.

Oli kuinka hyvänsä, mutta mitä korkeammalle nousin, sitä varmemmaksi
kävin asiastani: aliprefektin kirjuri, olin tulla hulluksi ilosta...

Käytävän käännöksessä tapasin Roger'in. Hän oli hyvin kalpea, hän katsoi
minuun ikäänkuin olisi aikonut jotain sanoa; mutta minä en seisahtunut:
aliprefektillä ei ollut aikaa odottaa.

Kuinka sydämeni sykki, kun saavuin johtajan huoneen ovelle. Aliprefektin
kirjuri! Minun täytyi pysähtyä vähäksi aikaa hengähtämään: korjasin
kaulaliinaani, ja pyyhkäsin kädelläni hiukan tukkaani ja sitten avasin
hiljaa oven.

Jospa olisin aavistanut, mikä minua odotti.

Kuvernööri seisoi huolettomasti nojallaan marmoriuunia vasten ja hymyili
itsekseen.

Johtaja arkipuvussaan pysytteli nöyränä hänen edessään samettilakki
kädessä, ja Viot, joka kiiruimman kaupassa oli käsketty paikalle, seisoi
viattoman näköisenä nurkassa.

Kun olin tullut sisään, alkoi kuvernööri puhua.

-- Se on siis tämä herra, sanoi hän näyttäen minua, joka huvikseen
viettelee meidän kamarineitsyitämme.

Hän sanoi tämän selvällä, ivallisella äänellä ja yhä edelleen hymyillen.
Luulin ensin, että hän laski leikkiä, enkä vastannut mitään; mutta
kuvernööri ei laskenut leikkiä; hetken vaitiolon perästä toisti hän
uudestaan yhtä hymyilevänä:

-- Minulla on kai kunnia puhutella herra Daniel Eyssette'ia, joka on
vietellyt vaimoni kamarineitsyen.

En tietänyt, mistä oli kysymys; mutta kuullessani sanan kamarineitsyt jo
toista kertaa viskattavan vasten naamaani, tunsin punastuvani häpeästä
ja minä huudahdin syvästi suuttuneena:

-- Kamarineitsyen, minäkö!... Minä en ole milloinkaan vietellyt mitään
kamarineitsyttä.

Johtajan silmälasien takaa leimahti halveksiva välkähdys ja kuulin,
kuinka avaimet mutisivat nurkastaan: »Kuinka hävytöntä!»

Mutta kuvernööri ei lakannut hymyilemästä; hän otti uunin reunalta
pienen paperipinkan, jota en ollut ensin huomannutkaan, ja sanoi sitte
minuun kääntyen ja huolettomasti noita papereita heiluttaen:

-- Hyvä herra, tässä on hyvin ankaria todistuksia teitä vastaan. Nämä
kirjeet on tavattu puheenaolevalta neidiltä. Tosin niistä puuttuu
allekirjoitus, eikä kamarineitsytkään ole tahtonut mainita mitään nimeä.
Mutta näissä kirjeissä puhutaan usein lukiosta, ja pahaksi onneksi
teille, on herra Viot tuntenut teidän käsialanne ja kirjoitustapanne.

Tässä kohden irvistelivät avaimet pahanilkisesti ja kuvernööri lisäsi
yhä edelleen hymyillen:

-- Eiväthän kaikki Sarlande'in lukiossa ole runoilijoita.

Nämä sanat kuullessani välähti salamannopea ajatus päähäni: tahdoin
nähdä lähempää nuo paperit. Minä syöksähdin kuvernööriä kohden; johtaja,
peläten jotain sopimatonta tapahtuvan, aikoi pidättää minua. Mutta
kuvernööri ojensi minulle levollisena kirjeet.

-- Katsokaa vain! sanoi hän.

Voi hirveätä, minun kirjeeni Cecilialle!

Siinä ne olivat kaikki, jok'ikinen! Ensimmäisenä se, joka alkoi: »Oi
Cecilia, joskus istuissani yksinäisellä kallionjyrkänteellä», päättyen
kiitoshymniin: »Enkeli, joka olet suostunut viettämään yhden yön maan
päällä...» Ja kaikki nämä rakkauden kaunopuheisuuden ihanat kukkaset
olin siroittanut kamarineitsyen jalkoihin!... Tämä nainen, joka oli niin
ylhäisessä asemassa, joka oli niin j.n.e., harjasi joka aamu kuvernöörin
rouvan tohvelit...

Voitte kuvitella minun raivoni, minun hämmästykseni.

-- No, mitä sanotte niistä, herra Don Juan? virnisteli kuvernööri.
Ovatko kirjeet teiltä, vai ei?

Vastauksen sijaan painoin pääni alas. Yksi ainoa sana olisi riittänyt
puhdistamaan minut: mutta sitä sanaa en sanonut. Olin valmis ennen
kärsimään mitä tahansa kuin ilmaisemaan Roger'in... Sillä huomatkaa,
Pikku Mies ei hetkeäkään koko tämän kohtauksen aikana tullut epäilleeksi
ystävänsä vilpittömyyttä. Tuntiessaan kirjeensä ajatteli hän heti:
»Roger on ollut liian laiska niitä puhtaaksi kirjoittamaan; hän on
ennemmin pelannut yhden pelin biljaardia lisää ja lähettänyt minun
kirjeeni». Pikku Mies rukka, kylläpä olet yksinkertainen!

Kun kuvernööri näki, etten mielinyt vastata, pani hän kirjeet takaisin
taskuunsa ja sanoi kääntyen johtajaan ja hänen apuriinsa:

-- Nyt, hyvät herrat, tiedätte, mitä teidän on tehtävä.

Nyt tärisivät Viot'in avaimet turmiota ennustaen, ja johtaja vastasi
syvään kumartaen, että herra Eyssette olisi ansainnut tulla heti
poisajetuksi, mutta että hän kaiken huomion välttämiseksi sai viipyä
lukiossa vielä viikon. Juuri niin pitkän ajan, että ehdittiin hankkia
uusi opettaja.

Tuo kauhea sana »poisajettu» teki lopun minusta. Kumarsin sanaakaan
sanomatta ja riensin ulos. Tuskin olin ovesta ulkona, kun purskahdin
itkuun... Juoksin suoraapäätä huoneeseeni tukahduttaen kyyneleitäni
nenäliinaan...

Roger oli odottamassa minua; hän näytti kovin levottomalta ja käveli
pitkin askelin edestakaisin.

Nähdessään minun astuvan sisään, tuli hän minua vastaan.

-- No, herra Daniel! sanoi hän katsoen tutkivasti minuun. Minä vaivuin
sanattomana tuolille.

-- Kyyneleitä! Joutavaa lapsellisuutta! jatkoi miekkailumestari raa'alla
äänellä. Se vaan pahentaa asian. No ... joutuun: mitä on tapahtunut?

Silloin minä kerroin hänelle koko tuon kauhean kohtauksen johtajan
huoneessa kaikkine yksityiskohtineen.

Sitä myöten kuin puhuin, näin Roger'in muodon yhä enemmän kirkastuvan,
hän ei enää katsonut minuun samalla röyhkeällä ilmeellä, ja kuultuaan
lopuksi, kuinka olin antanut ajaa itseni pois lukiosta, jotten pettäisi
häntä, avasi hän minulle sylinsä ja sanoi ainoastaan:

-- Daniel, te olette todellinen gentlemanni!

Tällä hetkellä kuului kadulta vaunujen jyrinää; kuvernööri lähti pois.

-- Te olette todellinen gentlemanni, toisti ystäväni miekkailumestari
puristaen ranteitani, niin että olin huutaa. Te olette jalo ihminen, en
sano muuta... Mutta ymmärtänette kai, etten voi sallia kenenkään
uhrautua puolestani.

Näin sanoen lähestyi hän ovea.

-- Elkää itkekö, Daniel herra, minä menen tapaamaan johtajaa, ja minä
vannon ettei ainakaan teitä täältä ajeta.

Hän astui vielä jonkun askeleen; sitte hän tuli takaisin, aivan kuin
olisi unohtanut jotakin.

-- Mutta, sanoi hän minulle hiljaisella äänellä, kuulkaa, ennenkuin
menen, mitä sanon... Pitkä Roger ei ole yksin maailmassa: hänellä on
jossakin maailman kolkassa kivulloinen äiti... Äiti ... hurskas äiti
raukka!... Luvatkaa, että kirjoitatte hänelle, kun kaikki on ohi.

Tämä sanottiin juhlallisesti, levollisella äänellä, joka kauhistutti
minua.

-- Mitä siis aijotte tehdä? huudahdin.

Roger ei vastannut: mutta hän aukaisi takkinsa, niin että saatoin nähdä
hänen taskussaan kiiltävän pistoolin pään.

Minä syöksyin kauhistuneena häntä kohden.

-- Tappaa itsenne, onneton? Te aijotte tappaa itsenne?

Hän vastasi hyvin kylmästi:

-- Kun olin sotapalveluksessa, tein sen lupauksen, että jos minut joskus
hurjapäisyyteni takia alennettaisiin arvossa, niin en eläisi päivääkään
häväistykseni jälkeen. Nyt on se hetki tullut, jolloin on pysyttävä
sanassa... Viiden minuutin perästä ajetaan minut pois lukiosta, se on:
olen häväisty; tunti sen jälestä, hyvää yötä! Minun päiväni ovat
päättyneet.

Kuullessani tämän asetuin päättäväisenä oven eteen.

-- Ei Roger, te ette lähde täältä! Ennemmin menetän paikkani kuin olen
syynä teidän kuolemaanne.

-- Antakaa minun tehdä velvollisuuteni, sanoi hän kammoittavalla
äänellä, ja ponnistuksistani huolimatta onnistui hänen saada ovi
puoliksi auki. Silloin juolahti mieleeni puhua hänelle hänen äidistään,
tuosta äiti raukasta, joka hänellä oli jossakin maailman kolkassa.
Todistin hänelle, että hänen täytyi elää äitinsä tähden, että minun oli
hyvinkin helppo saada toinen paikka, että meillä joka tapauksessa oli
viikko aikaa ja että meidän ainakin täytyi odottaa viime hetkeen asti,
ennenkuin ryhdyttäisiin moiseen epätoivon työhön... Tämä viimeinen tuuma
näytti liikuttavan häntä. Hän myöntyi jättämään käyntinsä johtajan luona
ja sen mikä sitä seuraisi joitakuita tunteja myöhemmäksi.

Sillävälin soi kello; me syleilimme toisiamme ja minä menin kouluun.

Millaisia me ihmiset olemme! Olin astunut huoneeseeni epätoivoisena,
lähdin sieltä melkeinpä iloisena... Pikku Mies oli niin ylpeä
tietäessään pelastaneensa ystävänsä miekkailumestarin hengen.

Mutta minun täytyy tunnustaa, että minä istuissani kateederissa
ensimmäisen innostuksen ohimentyä, aloin tuumailla. Roger suostui
jäämään henkiin, hyvä; mutta mitä minusta itsestäni tulisi sitte, kun
minut jalomielisyyteni palkaksi oli ajettu pois lukiosta?

Sitä ei ollut hauska ajatella; näin jo kodin häväistynä, äidin kyynelten
vallassa ja isän hirveästi vihoissaan. Onneksi juolahti mieleeni
Jacques; kuinka mainiota, että hänen kirjeensä ymmärsi tulla juuri tänä
aamuna! Mikä tässä enää oli hätänä, kirjoittihan hän, että hänen
vuoteessaan oli sijaa kahdellekin. Ja Pariisissa itsensä kyllä aina
jollakin tavalla elättää.

Tässä ajatukseni kauhusta jähmettyivät: jos mieli täältä lähteä, täytyi
olla rahaa; ensiksikin matkarahat, sitte viisikymmentä kahdeksan
francia, jotka olin portinvartijalle velkaa, paitsi niitä kymmentä
francia, jotka eräs yläluokkalainen oli minulle lainannut, ja sitte
äärettömiä summia, joita oli kirjoitettu minun nimeeni Barbetten
kahvilan saatavakirjaan. Millä keinoin hankkisin kaikki nämä rahat?

-- Pyh, sanoin itsekseni sitä ajatellessani, -- kylläpä minä olen tyhmä
vaivatessani itseäni näin joutavalla; onhan minulla Roger. Hän on
hyvissä varoissa, antaahan hän kaupungilla tunteja, ja hän tulee ylen
onnelliseksi, kun saa lainata minulle joitakuita satoja francia,
minulle, joka olen pelastanut hänen henkensä.

Kun olin asiani näin järjestänyt, unohdin kaikki päivän hirmut ja
ajattelin vain suurenmoista Pariisin matkaani. Olin niin iloinen, että
tuskin saatoin paikallani pysyä, ja Viot, joka vartavasten tuli
lukusaliin, nauttiakseen epätoivostani, oli äärettömän nolon näköinen
nähdessään minun ilosta hohtavan naamani. Söin nopeasti vahvan
päivällisen, pihalla annoin oppilaille kaikki jälki-istunnot anteeksi.
Vihdoin alkoi tunti.

Tärkeintä oli nyt tavata Roger niin pian kuin suinkin; yhdellä
loikkauksella olin hänen huoneessaan; siellä ei ollut ketään. »Hyvä,
ajattelin itsekseni, hän on varmaankin pistäytynyt Barbetten kahvilaan»,
eikä se minua näin jännittävissä olosuhteissa lainkaan kummastuttanut.

Ei Barbetten kahvilassakaan ketään. »Roger», sanottiin siellä, »on
mennyt aliupseerien kanssa _kentälle_.» Mitä pirua heillä mahtoi
olla siellä tähän aikaan tekemistä? Aloin käydä hyvin levottomaksi
ja suostumatta pelaamaan ainoatakaan peliä biljaardia, johon
minua vaadittiin, käärin housuni lahkeet ylös ja lähdin kiivaasti
lumessa kulkemaan _kenttää_ kohden saadakseni käsiini ystäväni
miekkailumestarin.




XII.

RAUTARENGAS.


Sarlande'ista _kentälle_ on runsas puoli peninkulmaa: mutta sitä kyytiä
kuin kuljin, tein sen matkan varmaan vajaassa neljännestunnissa. Vapisin
Roger'in puolesta. Pelkäsin, että tuo poika raukka oli lupauksestaan
huolimatta kertonut kaikki johtajalle, silläaikaa, kun minä olin
lukusalissa: olin yhä vielä näkevinäni hänen pistoolinsa perän
välkähtävän. Tuo hirveä ajatus antoi minulle siivet. Mutta tuon
tuostakin näin lumessa useita jälkiä, jotka kaikki veivät _kenttää_
kohden, ja minua tyynnytti hiukan ajatus, ettei miekkailumestari ollut
yksin. Silloin minä hiukan hiljentäen vauhtiani, aloin ajatella
Pariisia. Jacques'ia ja lähtöäni... Mutta hetken perästä olin taas
kauhean pelon vallassa.

-- Roger aikoo aivan varmaan tappaa itsenisä. Mitä muuta hän olisi
tullut tältä autiolta paikalta etsimään, kaukana kaupungista. Ystävänsä
Barbetten kahvilasta on hän nähtävästi ottanut mukaansa sanoakseen
heille hyvästit, juodakseen heidän kanssaan jäähyväismaljan... Voi noita
sotilaita!... Ja minä lähdin taasen henki kurkussa juoksemaan.

Onneksi aloin jo lähestyä _kenttää_, näin jo sen suuret, humisevat puut.
»Ystävä parka, kunhan nyt vain tulisin ajoissa!»

Jäljet johtivat minut suoraan Espéron'in ravintolaan.

Tämä ravintola oli kurja, huonomaineinen paikka, jonne Sarlande'in
irstailijat tekivät juomaretkiään. Olin useammankin kerran ollut siellä
aliupseerien seurassa, mutta milloinkaan ei se ollut minusta näyttänyt
niin vastenmieliseltä kuin nyt. Keltaisen likaisena neitseellisen
puhtaan lumiaavikon keskellä näytti se ikäänkuin piilottelevan mataline
porttineen, ränstyneine seinineen ja likaisine akkunoineen pienen
jalavametsikön takana. Se näytti häpeävän huonoa ammattiaan.

Tullessani lähemmäksi kuulin iloista humua, naurua ja kevytmielisiä
lauluja.

Hyvä Jumala, ajattelin vapisten, siellä juodaan jäähyväismaljoja. Ja
minä pysähdyin hengästyneenä.

Olin silloin ravintolan takana; työnsin auki pienen portin ja astuin
puutarhaan. Mikä hirveä puutarha! Korkea, paljas pensasaita, lehdettömiä
syreenipensaita, suuria roskakasoja lumella ja siellä täällä valkeita
lehtimajoja, jotka muistuttivat eskimojurttia. Sitä katsellessa kävi
mieli apeaksi.

Melu kuului alimmasta kerroksesta, ja mässäys mahtoi olla tällä hetkellä
kuumimmillaan, sillä kylmästä huolimatta olivat akkunat selkiseljällään.

Laskin jo jalkani portaitten alimmalle astuimelle, kun kuulin jotain,
joka seisautti minut yhdellä iskulla, ja saattoi vereni jähmettymään:
nimeni mainittiin naurun remahdusten kaikuessa. Roger puhui minusta ja
kummista kummin, joka kerta, kun Daniel Eyssette'n nimi toistettiin,
olivat kuulijat katketa naurusta.

Kirvelevän uteliaisuuden ajamana, selvästi tuntien, että saisin kuulla
jotain tavatonta, vetäydyin takaisin ja hiivin lumessa, joka maton
tavoin hiljensi askeleeni, kenenkään huomaamatta lehtimajaan, joka
aivankuin varta vasten sattui olemaan juuri akkunoitten alla.

Tuon lehtimajan tulen koko elämäni ajan näkemään silmissäni; tulen koko
elämäni ajan näkemään sen lakastuneet lehtiseinät, sen likaisen
maapohjan, sen pienen vihreäksi maalatun pöydän ja sen vettä valuvat
puupenkit... Päivä tuskin pääsi pilkoittamaan lumen läpi, jonka peitossa
se oli; lumi suli hiljakseen ja tipahteli pääni päälle.

Tuossa lehtimajassa, joka oli pimeä ja kostea kuin hauta, olen oppinut
ymmärtämään, kuinka ilkeitä ja halpamaisia ihmiset voivat olla, siellä
olen oppinut epäilemään, halveksimaan, vihaamaan... Varjelkoon Jumala
teitä, jotka tätä luette, milloinkaan joutumasta tuohon lehtimajaan!...
Henkeäni pitäen, vuoroin punastuen ja vaaleten vihasta ja häpeästä,
seisoin kuuntelemassa, mitä ravintolassa sanottiin.

Ystäväni, miekkailumestari puhui koko ajan... Hän kertoi seikkailunsa
Cecilian kanssa, lemmenkirjeistä, kuvernöörin käynnistä lukiolla,
höystäen kertomustaan kaikenmoisilla lisillä ja liikkeillä, jotka
mahtoivat olla hyvin hullunkurisia siitä vaikutuksesta päättäen, minkä
ne tekivät kuulijoihin.

-- Ymmärrätte kai, rakkaat ystävät, sanoi hän rivolla äänellään, --
etten minä suotta ole tepastellut kolmea vuotta zuaviteatterin
näyttämöllä. Niin totta kuin tässä seison, luulin jo yhteen aikaan
olevani hukassa ja etten milloinkaan enää joisi kanssanne Espéron'in
mainiota viiniä... Tosin ei pikku Eyssette ollut mitään hiiskunut; mutta
olihan vielä aikaa puhua; ja näin meidän kesken sanottuna luulen, että
hän tahtoikin vaan antaa minulle kunnian itse ilmaista itseni.
Silloinpas minä ajattelin itsekseni: »Nyt näppärästi suuri kohtaus
toimeen, Roger!»

Ja sitte minun paras ystäväni miekkailumestari rupesi näyttelemään niin
sanomaansa suurta kohtausta, toisin sanoen sitä, mitä aamulla oli
tapahtunut kamarissani minun ja hänen välillään. Voi tuota roistoa, hän
ei unohtanut mitään... Hän huusi, teatteriäänellä: Äitini, äiti parkani!
Sitte hän matki minun ääntäni: »Ei, Roger, ei, te ette saa mennä!»...

Suuri kohtaus oli todellakin mitä hullunkurisin, ja koko kuulijakunta
kieritteli itseään naurusta. Mutta minä tunsin suurten kyynelten
vierivän pitkin poskiani, vilunväreet puistattivat ruumistani ja korvani
soivat, koko aamuinen inhoittava huvinäytelmä kävi minulle selväksi,
kykenin epäselvästi tajuamaan, että Roger tahallaan oli lähettänyt minun
kirjeeni turvatakseen itsensä mahdollisten seurausten varalta, että
hänen äitinsä, hänen äiti raukkansa oli maannut parikymmentä vuotta
haudassa, ja että olin luullut hänen piippukoteloansa pistoolin peräksi.

-- Entä kaunis Cecilia? kysyi yksi gentlemanneista.

-- Cecilia ei ole maininnut nimeäni, hän on matkustanut pois, siinä
vasta kunnon tyttö.

-- Entä pikku Daniel! mikä hänet perii?

-- Pyh, vastasi Roger.

Tässä hän teki liikkeen, joka sai kaikki nauramaan.

Tämä naurunremahdus saattoi minut raivoihini. Aijoin tulla lehtimajasta
ja äkkiä kuin haamu ilmestyä heidän keskellensä. Mutta hillitsin itseni,
olin jo ollut kyllin naurettava.

Nyt tuotiin paisti sisään ja lasit kilahtelivat vastakkain.

-- Roger'in malja! Roger'in malja! kuului joka puolelta.

En voinut kestää kauempaa, kärsin liiaksi. Vähääkään välittämättä,
näkikö minut kukaan, syöksyin ulos puutarhasta. Yhdellä hyppäyksellä
olin portin ulkopuolella ja aloin juosta kuin mieletön suoraan
eteenpäin.

Pimeys alkoi hiljaa laskeutua yli seudun ja tuolle äärettömälle
lumiaavikolle levisi ikäänkuin sanomaton surumielisyys.

Juoksin jonkun aikaa niinkuin haavoitettu otus; elleivät särkyneet,
vertavuotavat sydämet olisi muuta kuin runoilijain korupuheita, niin
voisin vannoa, että jätin jälkeeni tuolle valkealle kentälle pitkän
verijuovan.

Tunsin olevani hukassa. Mistä saisin rahaa? Kuinka voisin lähteä? Kuinka
voisin päästä Jacques veljeni luo? Roger'in ilmiantaminenkaan ei olisi
minua auttanut... Nyt hän voi kieltää kaiken, kun Cecilia oli poissa.

Vihdoin menehtyneenä väsymyksestä vaivuin lumeen erään kastanjapuun
alle. Olisin ehkä jäänyt siihen seuraavaan aamuun itkemään, kykenemättä
mitään ajattelemaan, kun yhtäkkiä jossakin hyvin, hyvin kaukana
Sarlande'issa päin kuulin kellon soivan; se oli lukion kello. Olin
unohtanut kaiken; tuo kello kutsui minut uudelleen elämään: minun täytyi
palata takaisin ja valvoa oppilaita _salissa... Salia_ ajatellessani
iski äkkiä uusi ajatus päähäni. Heti lakkasivat kyyneleeni vuotamasta;
tunsin itseni väkevämmäksi. Nousin ylös maasta ja lähdin kulkemaan
Sarlande'ia kohden varmoin askelin, niinkuin ainakin mies, joka on
tehnyt järkähtämättömän päätöksen.

Jos tahdotte tietää, minkä järkähtämättömän päätöksen Pikku Mies oli
tehnyt, seuratkaa häntä Sarlande'iin tuon laajan valkean aavikon poikki;
seuratkaa häntä kaupungin pimeitä, likaisia katuja pitkin, seuratkaa
häntä lukion porttikäytävään; seuratkaa häntä _saliin_ välitunnin ajaksi
ja huomatkaa millä kummallisella itsepäisyydellä hän katselee suurta
rautarengasta, joka riippuu katosta, seuratkaa häntä vielä välitunnin
päätyttyä lukuhuoneeseen, nouskaa hänen mukanaan kateederiin ja lukekaa
hänen olkapäänsä ylitse tämä surullinen kirje, jota hän kirjoittaa
vallattomien poikien hirveästi melutessa:

    »_Herra Jacques Eyssette, Bonapartenkatu, Pariisi_.

    Anna anteeksi, rakkain Jacques, suru, jonka tulen sinulle
    tuottamaan. Sinä, joka et enää itkenyt, saat vielä kerran itkeä
    minun tähteni; mutta se onkin sitten viimmeinen kerta... Kun saat
    tämän kirjeen, on Daniel raukkasi kuollut...»

Tässä kohden yltyy melu lukuhuoneessa kaksinkertaiseksi. Pikku Mies
keskeyttää kirjoituksensa ja jakaa muutamia rangaistuksia oikealle ja
vasemmalle, mutta arvokkaasti, suuttumatta. Sitte hän jatkaa:

    »Katso, Jacques, olin liian onneton. En voinut muuta kuin tappaa
    itseni. Tulevaisuuteni on mennyttä: minut on ajettu pois lukiosta
    erään naisjutun tähden, joka kävisi liian pitkäksi kertoa sinulle,
    sitten olen tehnyt velkoja, en voi enää tehdä työtä, minä häpeän,
    olen väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen, elämä hirvittää minua...
    Menen ennemmin pois.»

Pikku Miehen on vielä kerran keskeyttäminen kirjoituksensa. »Viisisataa
värsyä Souheyrol'ille! Fouque ja Loupi sunnuntaina huonearestiin!» Tämän
tehtyään hän päättää kirjeensä.

    »Hyvästi, Jacques, minulla olisi vielä paljon kerrottavaa sinulle,
    mutta tunnen, että rupeisin itkemään, ja oppilaat katsovat minuun.
    Sano äidille, että olen pudonnut kävelyretkellä joltakin korkealta
    vuorelta, tai että olen luistellessa hukkunut. Keksi juttu mikä
    tahansa, kunhan hän ei vaan milloinkaan saa tietää totuutta!...
    Suutele tuhat kertaa rakasta äitiä puolestani; suutele myös
    isäämme ja koeta pian luoda heille kaunis koti. Hyvästi, rakas
    veli! Muista Danieliasi.»

Saatuaan tämän kirjeen valmiiksi, aloittaa Pikku Mies heti toisen, joka
kuuluu näin:

    »Herra abbé, pyydän teitä toimittamaan veljelleni Jacques'ille
    kirjeen, jonka jätän hänelle. Leikatkaa samalla hiuksistani
    suortuva äidilleni.

    Minä pyydän Teiltä anteeksi ikävyyttä, jonka Teille tuotan. Olen
    tappanut itseni siksi, että olin täällä liian onneton. Te yksin,
    herra abbé, olette aina ollut hyvä minua kohtaan... Kiitän Teitä
    siitä.

    Daniel Eyssette.»

Sitte Pikku Mies panee tämän ja Jacques'in kirjeen samaan suureen
kuoreen ja kirjoittaa päällekirjoitukseksi: »Sitä henkilöä, joka
ensimmäiseksi löytää ruumiini, pyydetään viemään tämä kirje abbé
Germane'in käsiin.» Sitte näin kaikki asiansa järjestettyään odottaa hän
lukujen päättymistä.

Luvut ovat päättyneet. Syödään illallinen, pidetään rukoukset, mennään
makuusaliin.

Oppilaat menevät levolle; Pikku Mies kävelee edestakaisin, odottaen että
he nukkuisivat. Viot tulee tarkastusretkellensä; kuuluu ainoastaan hänen
avaintensa salaperäinen kilinä ja hänen tohveliensa hiljainen hipsutus
lattialla. --

»Hyvää yötä, herra Viot», kuiskaa Pikku Mies. »Hyvää yötä, herra
Eyssette», vastaa tarkastaja hiljaa; sitten hänen askeleensa häipyvät
käytävään.

Pikku Mies on yksin. Hän avaa hiljaa oven ja pysähtyy hetkeksi etehiseen
kuuntelemaan, heräävätkö oppilaat; mutta kaikki on hiljaista
makuusalissa.

Silloin hän laskeutuu rappusia myöten alas ja hiipii varpaillaan
varjossa olevaa seinän viertä pitkin. Pohjatuuli vinkuu ovien raoissa.
Rappukäytävän läpi kulkeissaan, sattuu hänen silmäänsä valkea, lumen
peittämä piha, jota pimeät muurit ympäröivät.

Tuolla ylhäällä katonrajassa tuikkaa yksinäinen tuli: abbé Germane
kirjoittaa siellä suurta teostansa. Pikku Mies lähettää sydämensä
syvyydestä tuolle hyvälle ihmiselle viimmeiset hartaat hyvästinsä; sitte
hän astuu _saliin_...

Merisotakoulun vanha voimistelusali on verhoutunut kylmään, kolkkoon
hämärään. Kuu pilkistää pienen ristikkoakkunan läpi, paistaen suoraan
rautarenkaaseen, joka on tuntikausia ollut Pikku Miehen ainoa ajatus, --
se loistaa hopeoissa... _Salin_ nurkassa viruu vanha jakkara. Pikku Mies
menee ottamaan sen, kantaa sen rautarenkaan alle ja nousee sille; hän ei
ole erehtynyt, se on juuri niin korkea kuin on tarvis. Sitte ottaa hän
kaulastaan pitkän, sinipunervan silkkisen kaulahuivinsa, jota hän pitää
kuin nauhaa monin kerroin kaulansa ympäri käärittynä. Hän sitoo huivin
renkaaseen ja tekee juoksevan solmun... Kello lyö yksi. Kuolinhetki on
tullut... Vapisevin käsin levittää Pikku Mies juoksevan solmun. Hän on
kuin kuumeessa. Hyvästi, Jacques! Hyvästi, äiti...!

Silloin iskee rautakoura häneen kiinni. Hän tuntee jonkun tarttuvan
vyötäisiinsä ja laskevan hänet jakkaralta lattialle seisomaan. Samalla
sanoo tuima, pilkallinen ääni, jonka hän hyvin tuntee: »Onpas tämäkin
aika kieppua renkaissa!»

Pikku Mies kääntyy hämmästyksestä jähmettyneenä. Hän näkee edessään abbé
Germane'in ilman viittaa, lyhköisissä housuissa, papinkaulus liivien
päällä. Hänen ihanan rumat kasvonsa hymyilevät surullisesti kalpeassa
kuutamossa... Hän on käyttänyt vaan toista kättään nostaessaan
itsemurhaajan maahan; toisessa pitää hän vielä vesipulloa, jonka hän oli
käynyt pihakaivolla täyttämässä.

Nähdessään Pikku Miehen tuskasta vääristyneet kasvot ja kyyneleiset
silmät, lakkaa abbé Germane hymyilemästä ja hän toistaa, mutta tällä
kertaa lempeällä, melkeinpä hellällä äänellä:

-- Kuinka hassua, rakas Daniel, kieppua renkaissa tähän päivän aikaan.

Pikku Mies on hyvin punainen ja hyvin hämillään.

-- En minä kiepu renkaissa, herra abbé, minä tahdon kuolla.

-- Mitä! ... kuolla?... Sinulla on siis paljon suruja?

-- Voi! ... vastaa Pikku Mies, samalla kun palavat kyyneleet vuotavat
pitkin hänen poskiaan.

-- Daniel, sinä tulet minun mukaani, sanoo abbé.

Pikku Mies tekee kieltävän merkin ja näyttää rautarengasta, josta
riippuu kaulahuivi... Abbé Germane ottaa häntä kädestä.

-- Kuuleppas, tule minun huoneeseeni, jos tahdot tappaa itsesi, niin
voithan tehdä sen siellä. Siellä on tuli, siellä on hauskempaa.

Mutta Pikku Mies vastustelee: »Antakaa minun kuolla, herra abbé. Teillä
ei ole oikeutta estää minua kuolemasta.»

Papin silmissä leimahtaa vihan välähdys: »Vai niin, niinkö se onkin!»
sanoo hän. Ja tarttuen äkkiä Pikku Miestä vyötäisiltä vie hän hänet
mukaansa kainalossaan, aivan kuin tavarakääryn, välittämättä vähääkään
hänen vastusteluistaan ja rukouksistaan...

... Pian ollaan abbé Germane'in luona: uunissa loimottaa aika valkea;
tulen ääressä on pöytä, jolla on palava lamppu, piippuja ja paperikasa
täynnä harakan varpaita.

Pikku Mies istuu uunin nurkassa. Hänen mielensä on kuohuksissa, hän
puhuu paljon, hän kertoo elämäkertansa, onnettomuutensa ja miksi hän on
tahtonut lopettaa itsensä. Abbé kuuntelee häntä hymyillen; sitte kun
lapsi on puhunut tarpeekseen, itkenyt tarpeekseen ja keventänyt
tarpeekseen ahdistetun, sairaan sydämensä, ottaa tuo kunnon mies häntä
käsistä kiinni ja sanoo hänelle hyvin rauhallisesti:

-- Eihän tuo ole yhtään mitään, poikaseni, sinä olisit tehnyt varsin
tyhmästi, jos olisit tappanut itsesi noin vähästä. Sinun juttusi on
hyvin yksinkertainen; sinut on ajettu pois lukiosta, -- joka sivumennen
sanottuna on sinulle suuri onni ... -- no, sinun täytyy lähteä pois,
lähteä heti pois, ennenkuin tuo viikkosikaan on lopussa... Ethän sinä,
piru vieköön, ole mikään kyökkipiika!... Ole surematta rahojasi ja
velkojasi, kyllä minä niistä huolen pidän... Rahat, jotka aijoit lainata
tuolta konnalta, saat minulta lainaksi. Me järjestämme kaiken tämän
huomenna... Ja nyt ei sanaakaan, minun täytyy tehdä työtä ja sinun
täytyy nukkua... Mutta sinä et saa palata kamalaan makuusaliisi: siellä
sinun olisi kylmä ja siellä sinua pelottaisi; sinä menet maata minun
sänkyyni, johon pantiin tänä aamuna puhtaat lakanat... Minä kirjoitan
koko yön; ja jos minua rupeaa nukuttamaan, heitän pitkäkseni sohvalle...
Hyvää yötä, älä sano enää mitään.

Pikku Mies panee maata, hän ei vastustele... Kaikki, mitä hänelle
tapahtuu, tuntuu unelta. Mitä kaikkea onkaan tapahtunut yhtenä päivänä!
Kuoleman kynnykseltä on hän joutunut tähän suloiseen vuoteeseen, tähän
lämpöiseen, rauhalliseen huoneeseen... Kuinka Pikku Miehen on hyvä
olla!... Silloin tällöin avatessaan silmänsä näkee hän lampun
varjostimen lempeässä valossa hyvän abbé Germane'in, joka koko ajan
piippuaan imien lennättää rapisevaa kynäänsä valkeita paperiarkkeja
pitkin.

... Heräsin seuraavana aamuna siihen, että abbé taputti minua
olkapäälle. Olin nukkuessani unohtanut kaikki... Se saattoi pelastajani
makeasti nauramaan.

-- No, poikaseni, sanoi hän, kello soi, ala joutua; ei kukaan ole vielä
huomannut mitään, mene ottamaan oppilaasi vastaan niinkuin
tavallisesti; aamiaistunnilla odotan sinua täällä puhuakseni kanssasi.

Yhtäkkiä muistoni palasi takaisin. Tahdoin kiittää häntä; mutta hän
suorastaan ajoi minut ulos ovesta.

Kuinka pitkältä lukutunti minusta tuntui, on minun tarpeeton kertoa...
Pojat olivat tuskin pihalla, kun jo koputin abbé Germane'in ovea. Hän
seisoi kirjoituspöytänsä edessä, jonka laatikot olivat pitkälti
ulosvedettyinä ja latoi huolellisesti kultarahoja pieniin kasoihin.

Kolina, joka syntyi sisääntulostani, saattoi hänen kääntämään päänsä,
sitten hän jatkoi työtänsä sanaakaan sanomatta; kun hän oli lopettanut,
sulki hän laatikkonsa ja viittasi minua kädellään, hyväntahtoisesti
hymyillen:

-- Kaikki tämä on sinun, sanoi hän. Minä olen päättänyt tilisi. Tässä on
matkarahat, tässä portinvartijalle, tässä Barbetten kahvilaan, tässä
oppilaalle, joka on sinulle lainannut kymmenen francia... Olin säästänyt
nämä rahat palkatakseni veljenpojalleni sijaisen sotapalvelukseen; mutta
hän joutuu arvannostoon vasta kuuden vuoden perästä, ja siksi me kyllä
tapaamme.

Minä aijoin sanoa jotakin, mutta tuo mies mokoma ei antanut siihen
aikaa: »Ja nyt poikaseni, sano hyvästi minulle ... kello soi, ja kun
palaan tunniltani, en suo näkeväni sinua enää täällä. Tämän Bastiljin
ilma ei ole sinulle terveellinen... Laita itsesi pian Pariisiin, ole
ahkera, rukoile Jumalaa, polta piippua ja koita olla mies. -- Sillä
näetkös, pikku Daniel, sinä olet yhä vielä lapsi, ja minä pahoin
pelkään, että pysyt lapsena koko elämäsi ajan.»

Ja sitten hän avasi minulle jumalallisella hymyllä sylinsä, mutta minä
heittäydyin nyyhkien hänen jalkoihinsa. Hän nosti minut ylös ja suuteli
minua kumpaisellekin poskelle.

Kello soi viimmeistä kertaa.

-- Ahaa, nytpäs minä tulen myöhään, sanoi hän kooten kiireesti kirjansa
ja vihkonsa. Juuri lähtemäisillään kääntyi hän vielä kerran puoleeni.

-- Onhan minullakin veli Pariisissa, kunnon pappismies, jota voisit
mennä tapaamaan... Mutta mitä joutavia, tuollaisena puolihulluna unohdat
tietysti heti hänen osoitteensa... Ja sanomatta sen enempää, hän alkoi
taas harpata portaita alas. Hänen viittansa liepeet liehuivat takana;
oikealla kädellä piteli hän patalakkiaan ja vasemmassa kainalossaan
kantoi hän suurta paperi- ja kirjakasaa... Rakas abbé Germane. Ennenkuin
lähdin, loin vielä viimmeisen silmäyksen hänen huoneeseensa, katselin
viimmeisen kerran suurta kirjastoa, pientä pöytää, puoleksisammunutta
tulta, nojatuolia, jossa olin itkenyt, vuodetta, jossa olin niin
suloisesti maannut; ja ajatellessani huoneen salaperäistä asukasta,
jonka elämässä aavistin niin paljon salattua hyvyyttä, rakkautta ja
kohtaloon alistumista, en voinut olla häpeämättä omaa raukkamaisuuttani
ja minä vannoin, etten milloinkaan unohtaisi abbé Germanea.

Sillävälin kului aika... Minun oli laitettava matka-arkkuni kuntoon,
maksettava velkani ja tilattava itselleni paikka postivaunuissa...

Lähtiessäni huomasin uunin nurkalla useita vanhoja, mustuneita piippuja.
Otin niistä kaikkein vanhimman, kaikkein mustimman ja lyhimmän ja panin
sen taskuuni aivan kuin pyhän esineen; sitte menin alas.

Alhaalla oli vanhan voimistelusalin ovi vielä auki. En voinut
sivukulkeissani olla vilkaisematta sisälle, ja se minkä näin, saattoi
minut värisemään. Näin tuon suuren, kolkon salin katosta riippuvan
kiiltävän rautarenkaan, ja punasinervän kaulahuivini juoksevine
solmuineen heiluvan renkaassa kaatuneen jakkaran yläpuolella.




XIII.

VIOT'IN AVAIMET.


Kun minä juoksujalkaa lähdin lukiosta, vielä aivan täristyksissäni siitä
näystä, jonka juuri olin jättänyt, aukesi portinvahdin asunnon ovi
kiireesti ja minä kuulin huudettavan:

-- Herra Eyssette, herra Eyssette!


Näin Barbetten kahvilan isännän ja hänen kunnianarvoisan ystävänsä
Cassagne'n peloittavan, miltei röyhkeän näköisinä.

Kahvilan omistaja avasi ensin suunsa.

-- Te kuulutte matkustavan pois, herra Eyssette?

-- Niin, minä matkustan, herra Barbette, vastasin levollisesti, lähden
vielä tänään.

Herra Barbette kimposi koholle, herra Cassagne samoin; mutta herra
Barbetten kimmahdus oli paljon korkeampi kuin herra Cassagne'n, sillä
minä olin hänelle paljon enemmän velkaa.

-- Mitä, vielä tänään!

-- Vielä tänään, olen juuri menossa tilaamaan itselleni paikkaa
postivaunuissa.

Luulin, että he karkaisivat kurkkuuni.

-- Entä minun rahani? sanoi herra Barbette.

-- Ja minun? ulvoi herra Cassagne.

Sanaakaan sanomatta astuin portinvartijan huoneeseen ja kaivettuani
juhlallisesti kaksin käsin taskuistani abbé Germane'in kiiltävät
kultakolikot, aloin latoa pöydän nurkalle, mitä kummallekin olin velkaa.

Se oli mainio teatteritemppu! Kuin taikaiskusta kirkastuivat molempien
ynseät naamat. Kun he olivat korjanneet rahat taskuunsa hiukan
häpeissään siitä, että olivat osoittaneet minulle epäluottamusta, mutta
hyvin iloissaan saadessaan omansa takaisin, sulivat he valitteluihin ja
ystävyyden osoituksiin:

-- Jätättekö todellakin meidät, herra Eyssette...? Kuinka ikävää! Mikä
suuri vahinko koululle!

Ja sitte ai'ta ja voi'ta ja huokauksia ja pidätettyjä kyyneleitä.

Päivää aikaisemmin olisi minut vielä petetty moisilla ystävyyden
osoituksilla, mutta nyt tekivät minut kaikki tunteenpurkaukset
jääkylmiksi.

Tuo neljännestunti lehtimajassa oli minut opettanut tuntemaan ihmiset,
-- niin ainakin luulin, -- ja mitä ystävällisempiä nuo inhottavat
kapakoitsijat olivat olevinaan, sitä enemmän kasvoi vastenmielisyyteni.
Niinpä karkasin hyvin lyhyeen heidän naurettavat tunteenpurkauksensa ja
lähdin lukiosta kiiruhtaen tilaamaan itselleni paikkaa ihanissa
postivaunuissa, jotka veisivät minut kauvas kaikista näistä
sydämettömistä ihmisistä.

Postikonttorista palatessani kuljin Barbetten kahvilan ohi, mutta en
poikennut sisään; paikka kauhisti minua. Mutta selittämättömän karvaan
uteliaisuuden ajamana tirkistin akkunan takaa saliin... Kahvila oli
täynnä väkeä; sattui olemaan se päivä, jolloin pelattiin rahasta.
Sotilaslakkien töyhdöt hehkuivat tupakansavun läpi ja miekankannikkeet
kimmelsivät seinällä. Gentlemannit olivat täyslukuisina koolla, puuttui
ainoastaan miekkailumestari.

Katselin hetkisen noita karkeita, punaisia naamoja, jotka monistuivat
peileissä, -- laseissa väräjävää absinttia ja kolhosyrjäisiä
viinakarahviinejä. Ajatellessani, että olin elänyt mukana tuossa
likaviemärissä, tunsin punastuvani... Näin Pikku Miehen hääräävän
biljaardipöydän ympärillä, merkitsevän pisteitä, maksavan punssin,
nöyränä, halveksittuna vaipuvan päivä päivältä yhä syvemmälle piippunysä
tai kasarmirengutus alituiseen hampaissa.

Tämä näky sai minut vielä enemmän kauhistumaan, kuin tuo pieni
tuulessaliehuva kaulahuivini; jonka olin nähnyt voimistelusalissa.
Riensin pois...

Mutta kun olin menossa lukioon päin, seurassani mies, joka tuli
kantamaan matka-arkkuani postivaunuihin, näin miekkailumestarin tulevan
vastaani hilpeänä, keppi kädessä, huopahattu korvallisella, peilaillen
kauniita viiksiään hienoissa kiiltonahkasaappaissaan ... kaukaa katselin
häntä ihastuksella sanoen itsekseni: »Mikä vahinko, että noin komealla
miehellä on niin ruma sielu!...» Hän puolestaan oli huomannut minut ja
tuli minua kohden avoimin sylin, vilpitön hymy huulilla... Voi sinua,
lehtimaja!

-- Minä etsin teitä, sanoi hän... Mitä kuulen? Te...

Hänen puheensa katkesi tähän. Katseeni sulki valheet hänen suuhunsa. Ja
tämä katse, joka kohtasi häntä suoraan silmästä silmään, mahtoi sanoa
kaikenmoista tuolle heittiölle, sillä näin hänen äkkiä kalpenevan,
sopertavan jotakin, joutuvan hämilleen, mutta sitä kesti vain
silmänräpäyksen: heti paikalla oli hänellä taas entinen julkea ilmeensä,
hän iski minuun kylmät silmänsä terävinä kuin miekan terä, pisti kätensä
päättäväisesti taskuunsa ja jatkoi matkaansa mutisten itsekseen, ettei
niiden, jotka olivat tyytymättömiä, tarvinnut muuta kuin tulla se
hänelle sanomaan...

Mene, heittiö!

Kun palasin lukioon, olivat pojat tunnilla. Me menimme minun
vinnikamariini. Mies nosti matka-arkun olalleen ja alkoi astua alas.
Minä viivyin hetkisen tuossa jääkylmässä huoneessa katsellen sen
kolkkoja, likaisia seiniä, sen mustaa, loville vuoltua pulpettia ja
pienen akkunan läpi pihan plataaneja, joiden latvat olivat lumen
peitossa... Sanoin itsekseni hyvästit koko tälle maailmalle.

Silloin kuulin ukkosen kaltaisen äänen, joka torui luokalla: se oli abbé
Germane'in ääni. Se sai sydämeni jälleen lämpiämään ja ripsistäni
vierähtämään hereitä kyyneleitä.

Sitte laskeuduin hitaasti portaita alas katsellen tarkkaavaisena
ympärilleni, ikäänkuin viedäkseni mukaani silmissäni kokonaiskuvan
noista paikoista, joita en tulisi enää milloinkaan näkemään. Näin kuljin
jylhiä käytäviä pitkin, joissa ensi kerran olin tavannut mustat silmät.
Suojelkoon Jumala teitä, mustat silmät... Kuljin myös johtajan huoneen
salaperäisen kaksinkertaisen oven ohi, sitte pari askelta tuonnempana
Viot'in huoneen ohi... Siellä seisahduin äkkiä... Oi riemua, oi
nautintoa! Avaimet, nuo hirvittävät avaimet riippuivat avaimen reijässä,
ja tuuli pani ne hiljaa kilisemään. Katselin niitä jonkinlaisella
pyhällä kauhulla, sitte yhtäkkiä lensi päähäni kostontuuma. Kavalasti,
pyhyyden häpäisijän kädellä vedin avainkimpun lukosta, pistin sen
päällystakkini alle ja harppasin portaita alas neljä astinta kerrallaan.

Pihan toisessa päässä oli tavattoman syvä kaivo. Juoksin sinne samassa
hengenvedossa... Tähän aikaan oli piha tyhjä; lasisilmänoita ei ollut
vielä nostanut akkunaverhoaan. Kaikki suosi rikostani. Silloin vetäsin
avaimet takkini alta, nuo kurjat avaimet, jotka olivat minua niin
hirveästi kiduttaneet, ja heitin ne kaikin voimin kaivoon...
Kili-kili-kil! Kuulin niiden helähtävän alas, kilahtelevan kaivon
seinämiä vasten ja raskaasti putoavan veteen, joka sulkeutui niiden yli:
tämän ilkityön tehtyäni lähdin hymyillen pois.

Viimmeinen ihminen, jonka tapasin porttikäytävässä lukiosta lähteissäni
oli Viot, mutta avaimeton Viot, vauhkona, kauhuissaan juoksemassa sinne
tänne. Kun hän tuli kohdalleni, katsoi hän minuun hetkisen
tuskallisesti. Tuo onneton tunsi halua kysyä minulta, olinko minä niitä
nähnyt. Mutta hän ei uskaltanut. Juuri tällöin portinvartija kumartui
porraskaiteen yli ja huusi portaitten yläpäästä: »Herra Viot, en minä
löydä niitä!» Kuulin avainniekan sanovan hiljaa: »Voi, hyvä Jumala!» Ja
hän lensi taas kuin mieletön etsimään.

Olisin kernaasti tahtonut nauttia kauvemmin tästä näytelmästä, mutta
postivaunujen torvi raikui torilla, ja ilman minua ne eivät saaneet
lähteä.

Ja nyt ainiaaksi hyvästi suuri, mustunut, vanhasta raudasta ja jylhistä
kivistä tehty lukio, hyvästi häijyt lapset! hyvästi kamalat ohjesäännöt!
Pikku Mies lentää pois eikä palaa enää takaisin. Ja te, markiisi de
Boucoyran, olkaa mielissänne! Hän lähtee antamatta teille tuota
miekanpistosta, jota on niin kauvan haudottu gentlemannien kesken
Barbetten kahvilassa. Piiskaa hevosiasi, kuski! Raiju, postitorvi! Ja
te, vanhat kunnon postivaunut, iskekää tulta joka pyörällänne, viekää
täyttä neliä Pikku Mies pois... Viekää hänet pian hänen
syntymäkaupunkiinsa, jotta hän saa syleillä äitiään Baptiste enon luona
ja sitte saa suunnata matkansa Pariisiin kohdatakseen siellä niin pian
kuin suinkin Eyssetten (Jacques'in) tämän huoneessa Quartier
Latin'issa...




XIV.

BAPTISTE ENO.


Baptiste eno, äitini veli, oli mitä kummallisin ihminen, ei hyvä eikä
paha. Hän oli varhain nainut jättiläisnaisen, joka oli laiha ja itara,
ja jota hän pelkäsi. Tuon vanhan lapsen ainoa intohimo oli kuvien
värittäminen. Jo lähemmäs neljäkymmentä vuotta oli hän elellyt
värikuppien, siveltimien ja värien keskellä viettäen aikansa
värittämällä kuvalehtien kuvia. Talo oli täynnä vanhoja kuva- ja
pilalehtiä ja maantieteellisiä karttoja, kaikki vahvasti koristettuina.
Kaikkein kireimpinä aikoina, kun ei täti antanut hänelle rahaa
kuvalehtien ostoon, saattoi eno värittää kirjojakin. Totinen totuus on,
että olen pitänyt kädessäni espanjan kielioppia, jonka eno oli
värittänyt kannesta kanteen, adjektiivit sinisellä, substantiivit
vaaleanpunaisella j.n.e.

Tämän vanhan hupsun ja hänen sydämettömän puolisonsa seurassa oli äitini
täytynyt elää jo puoli vuotta. Äiti raukka vietti kaiket päivät veljensä
huoneessa, istuen hänen vieressään ja koittaen olla joksikin hyödyksi.
Hän pyyhki siveltimiä, pani vettä värikuppeihin... Ikävintä oli, että
meidän häviöstämme alkaen Baptiste eno sydämensä pohjasta halveksi
isääni ja että äiti aamusta iltaan oli tuomittu kuulemaan hänen sanovan:
»Eyssetteltä puuttuu vakavuutta! Eyssetteltä puuttuu vakavuutta!» Sinä
vanha hölmö! Olisittepa nähneet, kuinka mahtipontisesti ja millä
vakuutuksella hän sen sanoi värittäessään espanjan kielioppia! Sittemmin
olen tavannut elämässä montakin noita itseään hyvin vakavina pitäviä
ihmisiä, jotka panevat aikansa espanjan kieliopin värittämiseen ja
pitävät muita huikentelevaisina.

Kaikki nämä eno Baptisten erikoisuudet ja se surkea elämä, jota äiti
vietti hänen luonaan, kävi minulle vasta myöhemmin selväksi; mutta heti
taloon tullessani tajusin, että sanottiinpa mitä tahansa, niin ei äitini
saattanut olla onnellinen... Sisään astuissani oltiin juuri menossa
päivällispöytään. Äiti joutui haltioihinsa minut nähdessään ja syleili
Pikku Miestä, niinkuin arvata saattoi, kaikin voimin. Mutta äiti rukka
oli hämillään ja puhui vähän lempeällä, vapisevalla äänellä, silmät
lautaseensa luotuina. Hän oli niin säälittävän näköinen vanhassa,
mustassa puvussaan.

Eno ja täti ottivat minut hyvin kylmästi vastaan. Täti kysyi pelästyneen
näköisenä, olinko syönyt päivällistä. Kiiruhdin vakuuttamaan, että olin
syönyt... Tädiltä pääsi helpoituksen huokaus, hän oli hetken ollut
vavistuksessa päivällisensä takia. Mokomakin päivällinen, virneherneitä
ja turskaa!

Baptiste eno kysyi minulta, oliko meillä lupa-aika. Minä vastasin, että
jätin koulun ja olin menossa Jacques'in luo Pariisiin, jonka oli
onnistunut hankkia minulle hyvä paikka. Keksin tämän valeen, jottei äiti
olisi huolissaan tulevaisuudestani, mutta myöskin, jotta näyttäisin
vakavalta enon silmissä.

Kuullessaan että Pikku Miehellä oli hyvä paikka, täti hämmästyi
melkoisesti.

-- Daniel, sanoi hän, äitisi pitäisi päästä Pariisiin. Äiti raukallasi
on ikävä näin kaukana lapsistaan; ja sitten, ymmärräthän, hän on
meillekin taakaksi, eihän enosi ijankaiken voi olla perheen
lypsylehmänä.

-- Lypsylehmä, sanoi Baptiste suu täynnä ruokaa; se on mainiosti
sanottu...

Tuo lypsylehmä nimi saattoi hänet ihastuksiinsa, ja hän toisti sen
useampaan kertaan samalla vakavuudella.

Päivällinen kesti kauvan, niinkuin ainakin vanhoilla ihmisillä. Äiti söi
vähän ja sanoi minulle jonkun sanan ja katseli minua salavihkaa; täti
piti häntä silmällä.

-- Katsoppas sisartasi, sanoi hän miehelleen, ilo poikansa tapaamisesta
on vienyt häneltä ruokahalun. Eilen hän otti kaksi kertaa leipää, tänään
vaan yhden.

Oi, rakas äiti! Kuinka mielelläni olisin tahtonut viedä sinut sieltä
vielä samana iltana pois, kuinka olisin tahtonut sinut riistää tuolta
säälimättömältä lypsylehmältä ja hänen vaimoltaan; mutta voi, kuljin
itsekin onnen kauppaa, juuri niin paljon taskussa kuin matkaani
tarvittiin ja arvasin, ettei Jacques'in huone ollut kyllin suuri meille
kaikille kolmelle. Jospa edes olisin voinut kanssasi puhua, syleillä
sinua mielin määrin, mutta ei! Meitä ei jätetty hetkeksikään kahden
kesken... Muistatko: heti päivällisen jälkeen istuutui eno espanjan
kieliopin ääreen ja täti rupesi pyyhkimään hopeoitansa ja molemmat
vakoilivat meitä silmäkulmallaan... Lähdön hetki saapui ilman että
olimme voineet toisillemme sanaakaan sanoa.

Niinpä olikin Pikku Miehen sydän pakahtua, kun hän lähti Baptiste enon
luota; ja kulkiessaan aivan yksin varjoista puistokatua, joka vie
asemalle, hän vannoi pari kolme kertaa juhlallisesti itsekseen, että hän
tästälähin käyttäytyisi kuin mies eikä ajattelisi muuta kuin uuden kodin
perustamista.






TOINEN OSA




I.

MINUN KALOSSINI.


Vaikka eläisin yhtä kauvan kuin Baptiste eno, joka näihin aikoihin
alkanee olla yhtä vanha kuin joku Keski-Afrikan leipäpuu, niin en
koskaan unhoita ensimmäistä matkaani Pariisiin kolmannen luokan
vaunussa.

Oltiin helmikuun loppupuolella; oli vielä sangen kylmä. Ulkona, jossa
taivas oli harmaana, ja satoi lumiräntää, näin alastomia kukkuloita,
tulvaveden peittämiä niittyjä ja pitkiä jonoja lakastuneita
viiniköynnöksiä; sisällä oli juopuneita, hoilaavia merimiehiä, lihavia
talonpoikia, jotka nukkuivat suu auki kuin kuolleet kalat, vanhoja
akkoja koreinensa, lapsia, kirppuja, imettäviä naisia, sanalla sanoen
koko kolmannen luokan tupakalta, viinalta, sipulimakkaralta ja
tunkkaisilta oljilta haiskahtava yleisö. Tuntuu kuin yhä vielä istuisin
siellä.

Junan lähtiessä olin asettunut penkin nurkkaan akkunan ääreen nähdäkseni
ulos, mutta kun oli päästy noin kahden penikulman päähän, otti eräs
välskäri paikkani sillä tekosyyllä, että tahtoi istua vastapäätä
vaimoaan, ja niin oli Pikku Mies, joka oli liian arka pitämään puoliaan,
tuomittu matkustamaan kaksisataa penikulmaa tuon kamalan,
pellavansiemeniltä haisevan jättiläisen ja lihavan maalaiseukon välissä,
joka kuorsasi hänen olkapäätänsä vasten koko matkan.

Matka kesti kaksi päivää. Vietin nämä kaksi päivää paikaltani
liikahtamatta molempien pyövelieni välissä, pää pystyssä ja hammasta
purren. Kun ei minulla ollut rahaa eikä evästä, en syönyt hiventäkään
koko matkalla. Kaksi päivää syömättä on pitkä aika! -- Tosin oli minulla
vielä kahden markan raha, mutta säilytin sen huolellisesti siltä
varalta, ettei Jacques veikko olisikaan Pariisiin saapuessani asemalla,
ja nälästä huolimatta voin olla siihen kajoamatta. Vaikeinta oli, että
ympärilläni vaunussa syötiin vahvasti. Istuimeni alla oli aikamoinen,
raskas kori, josta naapurini välskäri yhtämittaa veteli jos
jonkinnäköisiä makupaloja, joita sitten jakoi vaimonsa kanssa. Tuon
korin läheisyys teki minut kovin onnettomaksi, varsinkin toisena
päivänä. Eikä nälkä kuitenkaan ollut pahin kärsimykseni tuolla kamalalla
matkalla. Olin lähtenyt Sarlande'ista ilman kenkiä ainoastaan hyvin
ohuet kalossit jalassa, joita käytin yötarkastuksillani lukion
makuusalissa. Kalossit ovat kyllä hyvät; mutta talvella, kolmannessa
luokassa ... herra varjele, kuinka minä palelin! Itku tahtoi nousta
kurkkuun. Yöllä kaikkien muiden maatessa, otin hiljaa jalkani kätteni
väliin ja istuin niin tuntikausia lämmittääkseni niitä. Jospa äiti olisi
nähnyt minut!

Mutta huolimatta nälästä, joka kurni hänen suoliaan, huolimatta
kamalasta kylmyydestä, joka pusersi kyyneleet hänen silmistään, oli
Pikku Mies ylen onnellinen eikä olisi mistään hinnasta luopunut
paikastaan, tuosta puolesta paikastaan ovenvartijan ja välskärin
välissä. Sillä kaikkien hänen kärsimystensä loppupäässä oli Jacques ja
Pariisi.

Yöllä toista päivää vasten heräsin kello kolmen aikaan. Juna oli juuri
pysähtynyt: koko vaunu oli jalkeilla.

Kuulin välskärin sanovan vaimolleen:

-- Nyt ollaan perillä.

-- Missä sitten? minä kysäsin hieroen silmiäni.

-- Pariisissa tietenkin.

Syöksyin vaunun ovelle. Ei ainoatakaan taloa. Alaston tasanko,
joitakuita kaasuliekkiä ja siellä täällä suuria kivihiilikasoja;
kauvempaa näkyi vahva, punainen heijastus ja kuului epäselvä, aivan kuin
meren kohina. Muuan mies kulki vaunun ovelta ovelle, pieni lyhty
kädessä, huutaen: »Pariisi! Pariisi! Piletit!» Vaistomaisesti vetäsin
pääni peljästyneenä takaisin. Tämä oli Pariisi.

Voi, suuri, vaarallinen kaupunki, kuinka oikeassa Pikku Mies olikaan
peljätessään sinua!

Viiden minuutin perästä olimme asemalla. Jacques oli minua siellä tunnin
varronnut. Tunsin jo kaukaa hänen pitkän, hiukan kumaran vartalonsa ja
hänen pitkät käsivartensa, jotka tekivät minulle merkkejä aitauksen
takaa. Yhdellä hyppäyksellä olin hänen luonaan.

-- Jacques! rakas veli!...

-- Oi, rakas lapsi!

Ja meidän sydämemme yhtyivät voimakkaassa syleilyssä. Mutta asemahuoneet
eivät, paha kyllä, ole aijotut syleilypaikoiksi. Matkatavarasali kyllä
on, mutta ei ole salia tunteidenpurkauksia eikä sielujenyhtymisiä
varten. Meitä tyrkittiin ja me jouduimme toisten jalkoihin.

-- Eteenpäin! Eteenpäin! huusivat meille tullipalvelijat.

Jacques kuiskasi minulle: »Mennään pois. Huomenna lähetän noutamaan
kirstuasi». Ja käsi toisen kainalossa lähdimme yhtä keveinä kuin
kukkaromme astumaan Quartier Latin'ia kohden.

Olen hyvin usein myöhemmin koittanut selvitellä muistissani sitä
vaikutusta, minkä Pariisi teki minuun tuona yönä: mutta esineet,
niinkuin ihmisetkin, esiintyvät niitä ensi kertaa nähdessä aivan
erinäköisinä, jommoisina emme niitä enää sittemmin näe. En ole voinut
koskaan luoda itselleni kuvaa tulopäiväni Pariisista. Se on jonkinlainen
unelmantapainen kaupunki, jonka läpi olen kulkenut aivan pienenä, monta
vuotta takaperin, ja johon en sittemmin ole palannut. Muistan puusillan,
joka vei pikimustan joen yli, pitkän, aution rantakadun ja mahdottoman
suuren puiston sen varrella. Pysähdyimme hetkeksi tämän puiston
edustalle. Sitä ympäröivän ristikkoaidan läpi voi epäselvästi eroittaa
lintuhäkkejä, nurmikoita, lampia ja huurteisia puita.

-- Tämä on Jardin des plantes, sanoi Jacques. Siellä on koko joukko
valkoisia karhuja, leijonia, boakäärmeitä, virtahevosia... Sieltä tuli
todellakin petoeläinten haju, ja silloin tällöin kuului tuolta
pimennosta äkäinen kiljunta tai käheä ulvonta.

Koitin veljeeni painautuneena tähyillä rauta-aidan läpi, ja yhdistäen
samaan kauhun tunteeseen tuon Pariisin, johon saavuin yön aikaan ja
tämän salaperäisen puutarhan, tuntui minusta kuin olisin tullut suureen,
mustaan luolaan, täynnä petoeläimiä, jotka olivat aikeessa hyökätä
kimppuuni. Onneksi en ollut yksin: Jacques oli turvanani...

Oi. Jacques! Jacques! miksi et aina ole ollut rinnallani?

Kuljimme vielä kauvan, hyvin kauvan loppumattomia, pimeitä katuja;
sitten Jacques yhtäkkiä pysähtyi pienelle torille, jonka varrella oli
kirkko.

-- Nyt olemme Saint-Germain des-Prés'issa, sanoi hän. Meidän huoneemme
on tuolla ylhäällä.

-- Kuinka, Jacques! ... kirkontornissako?...

-- Niin itse kirkontornissa... Siellä on helppo tietää, mitä kello on.

Jacques liioitteli hiukan. Hän asui kirkon viereisessä talossa, pienessä
vinnikamarissa viidennessä tai kuudennessa kerroksessa, ja hänen
akkunansa oli Saint-Germain'in torniin päin aivan kellotaulun
korkeudella.

Päästin sisään astuissani ilohuudon: »Tuli! kuinka hauskaa!» Juoksin
heti uunin luo lämmittelemään jalkojani tulen hohteessa, niin että olin
vaarassa sulattaa kalossini. Mutta silloin Jacques huomasi minun
merkilliset jalkineeni. Siitäkös hän sai naurun aihetta.

-- Rakas veli, sanoi hän; moni kuuluisa mies on saapunut puukengissä
Pariisiin ja ylpeilee siitä. Mutta sinä voit sanoa, että olet saapunut
tänne kalosseissa: se on vielä paljo originalisempaa. Mutta pane nyt
minun tohvelini jalkaasi, ja sitte käymme piirakan kimppuun.

Näin sanoen siirsi kunnon Jacques tulen ääreen pienen pöydän, joka
valmiiksi katettuna odotti nurkassa.




II.


SAINT-NIZIER'IN PAPIN LÄHETTÄMÄ.


Mikä juhlahetki meillä olikaan tuona yönä Jacques'in kamarissa! Kuinka
kodikkaasti uunin loimo valaisi pöytäliinamme! Ja mikä ihana
orvokintuoksu lähti vanhasta hartsisuisesta viinipullostamme! Ja kuinka
kauniin kullanruskea piirakan kuori oli! Semmoisia piirakoita ei tehdä
enää: etkä enää milloinkaan, Eyssette rukka, saa sellaista viiniä!

Pöydän toisella puolen, aivan minua vastapäätä kaateli Jacques viiniä
lasiini. Joka kerta, kun nostin päätäni, näin hänen silmänsä äidillisen
hellinä, lempeästi hymyilevän minulle. Minä olin niin onnellinen siellä
olostani, että olin kuin kuumeessa. Ja kuinka minä puhuin!

-- Syöhän toki, sanoi Jacques, kasaten ruokaa lautaselleni. Mutta minä
vaan puhuin enkä syönyt mitään. Mutta silloin alkoi hänkin rupattaa
saadakseen minut vaikenemaan. Hän kertoi minulle laveasti yhdessä
hengenvedossa kaikki, mitä hän oli tehnyt enemmän kuin vuoden kuluessa,
jonka olimme olleet toisistamme erossa.

Sinun lähtösi jälkeen, sanoi hän, -- hän kertoi surullisimmatkin asiat
samalla jumalallisella, kohtaloon alistuvalla hymyllä --, sinun lähtösi
jälkeen kävi koti vasta oikein kolkoksi. Isä ei enää tehnyt mitään,
istui vain kaiken päivää konttorissa ja sadatteli vallankumouksellisia
tai karjui minulle, että minä olen aasi, josta meidän asiamme eivät
suinkaan parantuneet. Joka päivä lankesi vekselejä, joka toinen päivä
olivat kaupunginpalvelijat kimpussamme! Joka kerta, kun ovikello soi,
istuimme sydän kurkussa. Sinä lähdit aivan oikeaan aikaan pois.

Kun olimme kuukauden kestäneet tätä kauheata elämää, lähti isä
Bretagneen Viininviljelysyhtiön asioissa ja äiti Baptiste enon luo.
Saatin heidät kumpaisenkin laivaan. Voit arvata, kuinka minä itkin...
Heidän mentyään myytiin koko huonekalustomme, niin, rakas veli, myytiin
kadulla aivan silmäini edessä porttimme edustalla. Voi, kauheata on
nähdä kotinsa näin kappale kappaleelta hajoavan. Ei voi aavistaakaan,
mihin määrin kaikki nuo puuesineet ja vaatekappaleet, joita meillä on
kodissamme, ovat osia omasta itsestämme. Niin, kun liinavaatekaappi
vietiin pois, -- muistathan, se, jonka nurkissa oli vaaleanpunaiset,
viulua soittavat amoriinit --, aijoin juosta ostajan jälkeen ja huutaa:
»Ottakaa tuo kiinni!» Sinä sen kyllä ymmärrät.

Koko huonekalustosta ei minulle jäänyt muuta kuin yksi tuoli, patja ja
luuta; tuo luuta tuli minulle hyvään tarpeeseen, niinkuin kohta saat
kuulla. Sijoitin tämän rikkauteni yhteen talomme nurkkaan, sillä vuokra
oli maksettu kahdesta kuukaudesta eteenpäin, ja niin oli minulla aivan
yksin hallussani koko tuo suuri, kylmä, tyhjä huoneusto ilman
ikkunaverhoja. Et voi kuvitella, kuinka kolkkoa siellä oli! Joka ilta
konttorista palatessani oli suruni yhtä suuri, ja olin aivan kuin
hämmästynyt huomatessani olevani yksin noissa huoneissa. Kuljin
huoneesta huoneeseen ja paukautin ovet hyvin lujaa kiinni saadakseni
aikaan melua. Joskus olin kuulevinani jonkun minua huutavan konttoriin
ja minä vastasin: »Tulen paikalla!» Kuu menin äidin huoneeseen, luulin
aina nojatuolissa ikkunan ääressä tapaavani hänet surullisena kutomassa
sukkaansa...

Päälle päätteeksi ilmestyivät torakat uudelleen. Nuo häijyt pikku
itikat, joita vastaan taistellessa olimme nähneet niin paljon vaivaa
Lyon'iin saapuessamme, olivat varmaankin saaneet vihiä teidän
lähdöstänne ja tekivät uuden hyökkäyksen, joka oli vielä paljon
kauheampi kuin ensimmäinen. Koetin ensin pitää puoliani. Vietin
iltakaudet kyökissä taistellen kuin leijona, kynttilä toisessa, luuta
toisessa kädessä, koko ajan itkien tietysti. Mutta olin yksin enkä
voinut moneksi muuttua. Annou'n ajat olivat olleet ja menneet. Torakoita
sitävastoin oli kahta kauheammin.

Olen varmasti vakuutettu, että koko Lyon'in torakat -- ja jumala yksin
tietää, kuinka paljon niitä on tuossa suuressa, kosteassa kaupungissa! --
olivat joukolla nousseet taloamme piirittämään. Kyökki oli niitä aivan
mustana, minun täytyi jättää se heidän huomaansa. Joskus katselin niitä
kauhulla avaimenreijästä. Niitä oli satoja tuhansia... Luulet kai, että
nuo kirotut itikat pysyivät siellä! Kyllä kai! et sitte tunne noita
pohjoisesta saapuneita. He valtaavat joka paikan. Ovista ja lukoista
huolimatta marssivat ne ruokasaliin, jonne olin asettanut vuoteeni.
Muutin sen konttoriin, ja sitte saliin. Sinä naurat! mutta olisin
tahtonut nähdä sinut sijassani. Nuo hiiden elävät karkoittivat minut
huoneesta huoneeseen aina meidän entiseen pikku huoneeseemme asti
käytävän päähän. Siellä jättivät ne minut pariksi päiväksi rauhaan.
Mutta sitten eräänä aamuna herätessäni näin noin sata kappaletta
kaikessa hiljaisuudessa kiipeävän luudanvartta pitkin ylöspäin, sillä
aikaa kun toinen komppania hyvässä järjestyksessä marssi vuodettani
kohden... Nähdessäni aseeni ja viimmeisen pakopaikkani vallattuina, ei
minulla ollut muuta neuvoa kuin paeta. Ja sen teinkin. Jätin patjan,
tuolin ja luudan torakoille ja pakenin ijäksi tuosta kauheasta talosta
Lanterne kadulla.

Vietin vielä joitakuita hirveän pitkiä, hirveän synkkiä ja hirveän
itkuisia kuukausia Lyon'issa. Minua ei konttorissa enää kutsuttu muuksi
kuin pyhäksi Magdaleenaksi. En käynyt missään eikä minulla ollut yhtään
ystävää. Ainoa huvini oli sinun kirjeesi... Voi, rakas Daniel, kuinka
kauniisti sinä osaat lausua ajatuksesi! Sinä voisit ihan varmaan
kirjoittaa sanomalehtiin, jos vaan tahtoisit. Minun laitani on aivan
toisin. Ajattele, että minä ijankaiken kirjoitettuani sanelun mukaan
olen käynyt typeräksi kuin neulomakone. Minun on mahdoton keksiä mitään
omasta päästäni. Isä oli aivan oikeassa sanoessaan: »Jacques, sinä olet
aasi.» Eikä ole niinkään hullua olla aasi. Aasit ovat kunnollisia,
uutteria, kestäviä ja kärsivällisiä pikku eläimiä, lauhkeita
luonteeltaan ja vahvaselkäisiä... Mutta palatkaamme juttuuni.

Puhuit joka kirjeessäsi uuden kodin perustamisesta, ja sinun
kaunopuheisuutesi saattoi minutkin tuohon suureen tuumaan innostumaan.
Mutta onnettomuudeksi riitti se, minkä Lyon'issa ansaitsin tuskin omaan
elatukseeni. Silloin syntyi minussa ajatus lähteä Pariisiin. Arvelin,
että voisin sieltä käsin paremmin auttaa perhettämme ja että siellä
kyllä olisi neuvoja suuren tuumamme toteuttamiseen. Päätin siis lähteä
matkaan; mutta ryhdyin sitä ennen varokeinoihin. En tahtonut joutua
Pariisin kadulle turvattomana kuin varpusen poika. Se käy päinsä
sinunlaisellesi, Daniel: iloiset pojat kyllä suoriutuvat, mutta minulle,
ikuiselle vetistelijälle se ei luonnista!

Menin siis pyytämään muutamia suosituskirjeitä ystävältämme, Saint
Nizier'in kirkkoherralta. Hänellä on paljon ylhäisiä suosijoita
Saint-Germain'in kaupunginosassa. Hän antoi minulle kaksi kirjettä,
toisen eräälle kreiville, toisen herttualle. Minä alan komeasti,
niinkuin näet. Sieltä menin eräälle räätälille, joka rehellisen naamani
takia suostui antamaan minulle velaksi hienon hännystakin siihen
kuuluvine housuineen, liivineen j.n.e. Panin suosituskirjeeni
hännystakin sisään, käärin hännystakkini salvattiin ja sitte matkaan
kuusikymmentä francia taskussa: 35 francia matkaan ja 25 elämän
alkajaisiksi.

Tulopäiväni huomenena olin jo kello seitsemän aamulla kadulla
hännystakissa ja keltaisissa hansikkaissa. Sanon sinun varaltasi,
Daniel, että se oli hyvin naurettavasti tehty. Kello seitsemän aamulla
makaavat kaikki hännystakit Pariisissa tai niiden ainakin pitäisi maata.
Minä en sitä tietänyt, vaan näyttelin, kiiltonahkakenkieni korkoja
paukutellen, hännystakkiani noilla leveillä kaduilla. Luulin myöskin
paremmin tapaavani Onnettaren, jos olisin aikaisin jalkeilla. Se oli
uusi erehdys: Onnetar ei nouse Pariisissa aikaisin ylös. Astelin siis
Saint-Germain'in katuja suosituskirjeet taskussa.

Menin ensiksi kreivin luo, joka asui Lille'n kadulla; sitte herttuan luo
Saint-Guillaumen'in kadulle. Molemmissa paikoissa tapasin palvelijat
parastaikaa pihaa huuhtomassa ja kiilloittamassa soittokellojen nappeja.
Kun sanoin noille lurjuksille, että Saint-Nizier'in kirkkoherra oli
minut lähettänyt heidän herrainsa puheille, niin nauroivat he minulle
vasten silmiä ja heittivät kokonaisia saaveja vettä jalkoihini... Niin,
hyvä lapsi, sekin oli oma syyni, sillä ei muut kuin varvastenhoitajat
tule ihmisten luo siihen aikaan päivästä. Kyllä sen nyt muistan.

Sen kuin sinua tunnen, luulen varmaan, että sinä et minun sijassani enää
toista kertaa olisi rohjennut lähteä noihin taloihin palvelijoitten
pilkkatauluksi. Mutta minäpä palasin sinne pöyhkeästi vielä saman päivän
iltapäivänä ja pyysin palvelijoita samoin kuin aamullakin viemään minut
Saint-Nizier'in papin lähettämänä isäntiensä puheille. Ja rohkeuteni
tulikin palkituksi; molemmat herrat ottivat näet vastaan, ja minut
vietiin heti paikalla heidän luoksensa. Nämä herrat olivat hyvin
erillaiset ja erillainen oli vastaanottokin. Lillen kadun kreivi otti
minut hyvin kylmästi vastaan. Hänen pitkä, laiha, melkeinpä juhlallinen
naamansa vei minulta kaiken rohkeuden, niin että tuskin sain pari sanaa
suustani. Hän ei myöskään sanonut paljo mitään minulle. Hän silmäsi
Saint-Nizier'in papin kirjeen läpi, pani sen taskuunsa, pyysi minun
antamaan hänelle osoitteeni ja sanoi minulle jääkylmällä kädenliikkeellä
hyvästiksi: »Pidän teidät muistissa; teidän on tarpeeton tulla tänne
uudestaan. Jos saan kuulla jostain paikasta, niin annan teille tiedon.»

Peijakkaan äijä! Kun lähdin hänen luotaan, olin aivan jähmettynyt
kylmyydestä. Mutta onneksi sai vastaanotto Saint-Guillaumen kadulla
sydämeni oikein lämpiämään. Tapasin siellä maailman iloisimman,
rakastettavimman, pyylevimmän ja avuliaimman herttuan. Kuinka hän piti
tuosta herttaisesta Saint-Nizier'in kirkkoherrasta, ja kuinka kaikki ne,
jotka tulivat siltä taholta, olivat tervetulleita Saint-Guillaumen
kadulle!... Mikä herttainen mies! mikä kunnon herttua! Me olimme heti
paikalla parhaat ystävät. Hän tarjosi minulle hyppysellisen
bergamottinuuskaa, nipisti minua korvasta ja taputti minua lähteissäni
poskelle, sanoen ystävällisesti:

»Minä otan teidän asianne omakseni. Ennen pitkää on minulla teitä varten
jotakin tiedossa. Mutta käykää sillävälin niin usein täällä kuin teitä
vaan haluttaa.»

Lähdin sieltä aivan haltioissani pois. Hienotunteisuudesta pysyin sieltä
kaksi päivää poissa. Mutta kolmantena olin jo taas Saint-Guillaumen'in
kadulla. Siniseen ja hopeaan puettu pitkä roikale kysyi nimeäni.
Vastasin ylpeästi:

»Olkaa hyvä ja sanokaa, että se on se henkilö, jonka Saint-Nizier'in
kirkkoherra on lähettänyt.»

Hän palasi hetken perästä:

»Herra herttua ei voi töiltään ottaa vastaan. Hän pyytää teidän antamaan
anteeksi ja tulemaan jonain toisena päivänä.»

Herttua rukka, josko minä annoin hänelle anteeksi!

Seuraavana päivänä palasin samaan aikaan. Tapasin eilisen pitkän,
sinisen roikaleen seisovan jäykkänä kuin kuvapatsas rapuilla.

Kun hän huomasi minut, niin hän jo hyvin kaukaa sanoi painokkaasti:

»Herra herttua ei ole kotona.»

»Ei tee mitään, minä tulen toiste», vastasin minä. »Olkaa hyvä ja
sanokaa hänelle, että se on se henkilö, jonka Saint Nizier'in
kirkkoherra on lähettänyt.»

Tulin seuraavana päivänä uudestaan ja vielä monena seuraavana, mutta
aina yhtä huonolla menestyksellä. Kerran herttua oli kylvyssä, kerran
messussa, eräänä päivänä hän oli klubissaan, toisena päivänä oli hänen
luonaan ihmisiä. Ihmisiä! ovat nekin puheita. Ihan kun en minä olisi
ihminen.

Lopulta olin itse mielestänikin niin perin naurettava ikuisine
»Saint-Nizier'in: kirkkoherran lähettämine henkilöineni», etten enää
uskaltanut hiiskahtaa mitään siitä, kuka minut oli lähettänyt.

Mutta tuo suuri sininen papukaija rappusilla ei antanut minun
milloinkaan mennä menojani huutamatta jälkeeni juhlallisella
vakavuudella:

»Herra on varmaankin se Saint-Nizier'in kirkkoherran lähettämä henkilö.»

Ja se sai kaikki muut pihalla vetelehtivät siniset papukaijat
räjähtämään nauruun. Senkin lurjukset! Jospa olisin voinut vedellä heitä
selkään, ei Saint-Nizier'in kirkkoherran puolesta, vaan omasta
puolestani.

Olin ollut noin kymmenisen päivää Pariisissa, kun eräänä iltana
alakuloisena palatessani Saint-Guillaumen kadulta -- olin vannonut
käyväni siellä siksi, kun minut heitettäisiin ovesta ulos, --
portinvartija antoi minulle pienen kirjeen. Arvaappas keneltä? ...
kreiviltä, hyvä ihminen, Lillen kadun kreiviltä, joka kehoitti minua
paikalla saapumaan ystävänsä markiisi d'Hacquevillen luo, joka haki
itselleen kirjuria... Arvaat, mikä ilo se oli minulle! ja myöskin mikä
läksy! Tuo kylmä, kuiva ihminen, jolta en odottanut niin mitään, juuri
hän teki jotain hyväkseni, kun sitävastoin tuo toinen, joka muka oli
niin avulias, antoi minun viikkokauden odotellen seisoskella ovellaan
saattaen sekä minut että Saint-Nizier'in kirkkoherran hävyttömäin
sinisten ja hopeaisten papukaijainsa naurun esineeksi... Semmoista on
elämä, rakas veli; ja Pariisissa sen pian oppii tuntemaan.

Hukkaamatta minuuttiakaan kiiruhdin markiisi d'Hacquevillen luo. Tapasin
pienen, kuivan äijän, joka oli iloinen ja vilkas kuin ampiainen. Saatpa
nähdä, mikä kaunis tyyppi hän on. Hienot, kalpeat ylimyskasvot, aivan
suora tukka ja ainoastaan yksi silmä, toinen on aikoja sitte pistetty
miekalla puhki. Mutta jälellä oleva silmä on niin loistava, niin vilkas,
niin puhuva ja tutkiva, ettei mitenkään voi sanoa markiisia
silmäpuoleksi. Hänellä on vain kaksi silmää samassa silmässä.

Kun saavuin tämän kummallisen pikku äijän luo, aloin ladella
asianmukaisia kohteliaisuuksia, mutta hän katkaisi minut lyhyeen.

-- Ei mitään korupuheita! sanoi hän. En pidä niistä. Käykäämme itse
asiaan. Olen ruvennut kirjoittamaan muistelmiani. Olen vain pahaksi
onneksi ryhtynyt siihen vähän liian myöhään eikä minulla ole vähääkään
aikaa hukata, koska alan olla vanha. Olen laskenut, että joskin käytän
joka ainoan hetken, niin minulta menee vielä kuitenkin kolme vuotta
teokseni lopettamiseen. Olen nyt seitsemänkymmenen vuotias, jalkani ovat
hunningolla, mutta pää on entisellään. Voin siis toivoa eläväni vielä
kolme vuotta ja saattavani muistelmani kunnialliseen loppuun. Mutta
minulla ei ole minuuttiakaan liikaa; ja sitä ei entinen kirjurini saanut
päähänsä. Tuolle hölmölle, -- todella viisas poika, johon olin oikein
ihastunut, -- juolahti mieleen rakastua ja mennä naimisiin. Ja sen hän
kyllä sai tehdä. Muitta eikös tuo hupsu tule tänä aamuna ja pyydä kahden
päivän lomaa viettääkseen häitään. Onko mokomaa kuultu, kaksi päivää
lomaa! Ei minuuttiakaan.

-- Mutta, herra markiisi...

-- Ei mitään »mutta, herra markiiseja»... Jos menette kahdeksi päiväksi,
niin menette ijäksi.

-- Sitte minä menen, herra markiisi.

-- Onnea matkalle!

-- Ja niin se lurjus lähti... Toivon saavani teistä, nuori ystäväni,
hänelle seuraajan. Ehdot ovat seuraavat: Kirjuri saapuu luokseni kello
kahdeksan aamulla; hän tuo aamiaisensa mukanaan. Minä sanelen
kahteentoista asti. Kello kaksitoista kirjuri syö aamiaisensa yksin,
sillä minä en syö koskaan aamiaista. Kun kirjuri on lopettanut
syöntinsä, jonka pitää käydä hyvin pian, ryhdymme jälleen työhön. Jos
minä lähden jonnekin ulos, seuraa kirjuri minua paperia ja lyijykynä
mukanaan. Minä sanelen aina, myöskin ajeluretkillä ja vieraisilla,
lyhyesti kaikkialla! Illalla syö kirjuri päivällistä minun kanssani.
Päivällisen jälkeen luemme sen, minkä olen sanellut päivän kuluessa.
Minä menen levolle kello kahdeksan, ja kirjuri on vapaa seuraavaan
aamuun asti. Kirjuri saa palkakseen sata markkaa kuussa ja päivällisen.
Eihän se ole mikään Perun kultakaivos, mutta kolmen vuoden perästä, kun
teos on valmis, saa hän lahjan, oikein kuninkaallisen lahjan, niin totta
kuin nimeni on d'Hacqueville! Minä vaadin ainoastaan, että hän on
täsmällinen eikä mene naimisiin, ja että hän osaa kirjoittaa nopeasti
sanelun mukaan. Osaatteko te kirjoittaa sanelun mukaan?

-- Aivan erinomaisesti, herra markiisi, vastasin minä, tuskin voiden
pidättää nauruani.

On todella liian naurettavaa, että kohtalo on tuominnut minut koko
ijäkseni kirjoittamaan sanelun mukaan!...

-- No, hyvä, istukaa siis tuohon, jatkoi markiisi. Tuossa on paperia ja
kynä. Me ryhdymme heti työhön. Minä olen kahdennessakymmenennessä
neljännessä luvussa. _Riitaantumiseni herra de Villèle'n kanssa_.
Kirjoittakaa...

Ja hän alkoi sanella minulle heikolla heinäsirkanäänellä samalla kun hän
hyppi huoneessa edestakaisin. Näin jouduin tuon originaalin
palvelukseen, joka pohjaltaan on aivan erinomainen mies. Tähän asti
olemme olleet hyvin tyytyväisiä toisiimme. Kun hän eilen illalla sai
kuulla tulostasi, tahtoi hän, että ottaisin tämän pullon vanhaa viiniä
mukaani sinulle. Juomme pullon tällaista viiniä joka päivä
päivälliseksi, sano sitten, ettemme elä ruhtinaallisesti. Mutta
aamiaiseni saan tuoda itse. Kylläpä nauraisit, jos näkisit minun syövän
kymmenen pennin juustoni hienolta posliinilautaselta, jonka alle on
levitetty vaakunalla koristettu pöytäliina. Eikä hän suinkaan ahneudesta
ole antamatta minulle aamiaista, vaan säästääkseen vanhalta kokiltaan,
Pilois'lta vaivoja... Yleensä olen elämääni jokseenkin tyytyväinen.
Markiisin muistiinpanot ovat hyvin opettavaiset, saan tietää
Decazes'ista ja Villèle'istä kaikenmoista, josta minulla joskus tulee
olemaan hyötyä. Kello kahdeksan illalla olen vapaa. Silloin menen
erääseen lukusaliin lukemaan sanomalehtiä tai tervehtimään ystäväämme
Pierrotte'ia... Muistathan vielä Pierrotte'in? Pierrotte'in Cévenneiltä,
äidin imettäjän pojan. Hänellä on varsin soma porsliinitavarain kauppa
Saumon'in kauppakujassa. Ja kun hän piti niin paljon äidistämme;
otettiin minut siellä avosylin vastaan. Talvi-iltoina oli hauskaa ottaa
sinne pakonsa... Mutta nyt, kun sinä olet täällä, ei minun enää tarvitse
ajatella, miten iltani vietän... Eikä sinunkaan, eikö niin, pikku
veikko? Voi Daniel, rakas Daniel, kuinka minä olen iloinen! Kuinka
hauskaa meille tulee yhdessä!




III.

JACQUES ÄITINI.


Jacques on lopettanut kohtaloittensa kertomuksen. Nyt on minun vuoroni
kertoa omani. Turhaan hiipuva hiillos meille muistuttaa: »Menkää
maata, lapset»; suotta kynttilät huutavat: »Levolle, levolle! Me
olemme palaneet jalkaan asti». -- »Näette turhaa vaivaa», sanoo
Jacques heille nauraen, ja me valvomme edelleen. Niinkuin arvaatte,
kuuntelee veljeni koko sielullaan minun kertomustani. Kerron Pikku
Miehen elämästä Sarlande'in lukiossa, tuosta surullisesta elämästä,
jonka lukija muistanee. Kerron rumista, pahanilkisistä pojista,
vihasta, vainosta ja nöyryytyksistä. Viot'in alati äkäisistä
avaimista, pienestä kamarista katon rajassa, jossa on tukehtua,
petollisesta ystävästäni, kyynelten kostuttamista öistäni; ja lopuksi,
-- sillä Jacques on niin hyvä, että hänelle voi sanoa kaiken, --
hurjasta elämästäni Barbetten kahvilassa, absintin juonnistani;
korpraalien kanssa, veloistani, kevytmielisyydestäni, kaikesta,
kaikesta, vieläpä itsemurhayrityksestänikin ja abbé Germane'in
kauheasta ennustuksesta: »Sinä pysyt lapsena koko elinikäsi».

Kyynärpäät pöydällä, pää käsien varassa Jacques kuuntelee tunnustukseni
päästä päähän, kertaakaan minua keskeyttämättä... Toisinaan näen vaan
väristyksen käyvän hänen läpitsensä ja kuulen hänen sanovan: »Pikku
raukka! Pikku raukka!»

Kun olen lopettanut, nousee hän ylös, tarttuu kumpaiseenkin käteeni ja
sanoo lempeällä vavahtelevalla äänellä: »Abbé Germane oli oikeassa.
Daniel, sinä olet lapsi, pieni lapsi, joka et kykene yksin kulkemaan
elämässä, sinä teit oikein tullessasi minun turviini. Tästä päivästä
asti et ole ainoastaan veljeni, vaan myöskin poikani, ja koska äitimme
on kaukana täältä, niin rupean minä hänen sijaiseksensa. Sano tahdotko,
Daniel! Tahdotko, että olen sinun Jacques äitisi? En aijo tulla sinulle
rasittavaksi, sen saat nähdä. Pyydän ainoastaan, että sallit minun aina
kulkea rinnallasi ja pitää sinua kädestä. Silloin voit olla levollinen
ja katsoa elämää niinkuin mies vasten naamaa: se ei voi sinua nujertaa.»

Vastaukseksi lankesin hänen kaulaansa: »Oi, rakas Jacques äitini, kuinka
hyvä sinä olet!» -- Ja minä puhkesin kuumiin kyyneliin, joista ei
tahtonut tulla loppua, aivan kuin entinen Jacques Lyon'in ajoilta.
Nykyinen Jacques ei itke enää; lähde on kuivillaan, niinkuin hän sanoo.
Vaikka mikä tulkoon, hän ei itke enää koskaan!

Tällöin lyö kello seitsemää. Akkuna käy valoisaksi. Väräjävä, kalpea
päivän kajastus tunkee huoneeseen.

-- Tulee aamu, Daniel, sanon Jacques. On aika nukkua. Mene joutuin
levolle ... olet todella sen tarpeessa.

-- Entä sinä itse. Jacques?

-- Mitä minusta! Enhän minä ole kahta vuorokautta tärissyt
rautatiellä... Ja sitäpaitsi, minun täytyy ennen markiisin luo menoani
viedä pari kirjaa takaisin lainakirjastoon, eikä minulla siis ole
liikoja aikoja ... d'Hacqueville'n kanssa ei ole leikittelemistä,
niinkuin tiedät... Tulen kello kahdeksan illalla kotiin... Sinä taas
menet, oikein levättyäsi, vähän kävelemään. Muista nyt etenkin...

Tässä Jacques äiti rupee antamaan minulle kaikenmoisia neuvoja, jotka
ovat erittäin tärkeitä semmoiselle vastasaapuneelle kuin minä; mutta
minä olen pahaksi onneksi hänen puhuessaan heittäytynyt sänkyyn ja
vaikken suorastaan nuku, eivät ajatukseni enää ole aivan selvät.
Väsymys, piirakat ja kyyneleet... Olen puolinukuksissa... Kuulen
epäselvästi jonkun puhuvan minulle ruokapaikasta aivan lähellä,
rahoista, joita on liivini taskuissa, silloista, joiden yli on mentävä,
bulevardeista, joita on seuraaminen, poliiseista, joilta on kysyttävä
tietä ja Saint-Germain des-Prés'in kirkontornista, joka minun kotiin
palatessani on otettava merkiksi. Puolihorroksissani etenkin tuo
Saint-Germain'in kellotorni tekee minuun mahtavan vaikutuksen. Näen
kaksi, viisi, kymmenen Saint-Germainin kellotornia seisovan rivissä
tienviittoina vuoteeni ympärillä. Ja kaikkien näiden kellotornien
keskellä kävelee joku edestakaisin huoneessa, sekoittaa pesää, sulkee
akkunanverhot, lähestyy sitte minua, heittää peitteen jalkojeni päälle,
suutelee minua otsalle ja poistuu hiljaa, oven hiukan kolahtaessa...

Olin nukkunut joitakuita tunteja ja luulenpa, että olisin nukkunut siksi
kunnes Jacques äitini olisi tullut takaisin, ellei kellon ääni minua
yhtäkkiä olisi herättänyt. Se oli Sarlande'in kello, tuo kauhistuttava
rautakello, joka soi niinkuin ennenkin: »Pom, pom, herätkää! pom, pom,
pankaa päällenne!» Yhdellä hyppäyksellä olin keskellä huonetta ja
aukasin jo suuni huutaakseni niinkuin makuusalissa: »Nouskaa ylös,
pojat», kun sitte huomasin olevani Jacques'in luona. Purskahdin makeaan
nauruun, ja aloin hyppiä hurjan ilon vallassa ympäri huonetta. Kello,
jota olin pitänyt Sarlande'in kellona, oli läheisen tehtaan kello, joka
soi yhtä kylmästi ja julmasti kuin sekin. Mutta lukion kellon äänessä
oli jotakin vielä häijympää, vielä rautaisempaa. Mutta se oli, Jumalan
kiitos, kahdensadan penikulman päässä; ja soipa se kuinka kovaa tahansa,
niin ei se enää minun korviani tavoittanut.

Menin akkunan luo ja avasin sen. Odotin melkein näkeväni allani
koulupihan synkän näköisine puineen ja avainniekan kulkevan pitkin
seinän viertä...

Juuri kun avasin ikkunan, löivät kaikki kellot kaksitoista.
Saint-Germain'in suuri torni pamahutti ensimmäiseksi kaksitoista
lyöntiänsä melkein korvaani. Akkunaa ei voinut pitää auki, nuo
mahdottoman raskaat säveleet putosivat kolme kerrallaan Jacques'in
kamariin, räjähtivät pudotessaan kumeasti rikki ja täyttivät koko
huoneen humulla. Saint-Germain'in _Angelus-soittoon_ vastasivat
Pariisissa muut Angelukset kukin omassa äänilajissaan... Tuolla alhaalla
kohisi näkymättömänä Pariisi... Jäin hetkeksi katsomaan huikaisevassa
valossa välkkyviä kirkkoja, huippuja ja torneja; sitte yhtäkkiä, kun
kaupungin humu kohahti aivan ylös luokseni, sain hurjan halun syöksyä
tuohon ihmisjoukkoon, tuohon kohinaan, tuohon elämään, noihin
intohimoihin ja minä sanoin huumaantuneena itsekseni: Ulos, näkemään
Pariisia!




IV.

MEIDÄN MENOARVIOMME.


Sinä päivänä sanoi varmaankin useampi kuin yksi pariisilainen illalla
kotiin palattuaan istahtaissaan ruokapöytään: »Minäpäs vasta olen nähnyt
merkillisen olennon tänään!» Sillä Pikku Mies mahtoi toden totta olla
perin naurettavan näköinen, kun hän liian pitkine tukkineen ja liian
lyhyvine housuineen, siniset sukat ja kalossit jalassa, pienille
miehille ominaisella, juhlallisella käynnillä asteli maalaisilmestyksenä
Pariisin katuja.

Oli talvinen päivä, noita leutoja, valoisia talven loppupäiviä, jotka
Pariisissa usein ovat keväisempiä kuin itse kevät. Kadut vilisivät
ihmisiä. Hiukan huumaantuneena metelistä ja hälinästä kuljin suoraan
eteenpäin, arkana pysytellen seinän vierellä. Minua tyrkittiin, ja minä
sanoin »anteeksi!» ja punastuin korvia myöten. Varoin myöskin jäämästä
puotien ikkunoita katselemaan enkä millään ehdolla olisi kysynyt keltään
tietä. Kuljin ensin yhtä katua, sitten toista, aina suoraan eteenpäin.
Minua töllisteltiiin kovasti, ja se kiusasi minua sanomattomasti. Monet
kääntyivät ohi päästyään minua katsomaan ja toiset hymyilivät minulle
sivukulkiessaan; kuulin kerran erään naisen sanovan toiselle: »Katsohan
tuota». -- Se vei minulta kaiken rohkeuteni... Minua kiusasi myös
sanomattomasti poliisien läpitunkeva katse. Joka kadun nurkassa iskeytyi
tuo äänetön silmäpeijakas uteliaana minuun ja ohi päästyäni tunsin,
kuinka se vielä kaukaa seurasi minua ja poltti niskaani. Olin oikeastaan
hiukan levoton.

Kävelin näin lähemmä tunnin ajan jollekin suurelle bulevardille asti,
jolla kasvoi hoikkia puita. Siellä oli sellainen hälinä, niin paljo
ihmisiä ja vaunuja, että pysähdyin melkein kauhistuneena.

-- Kuinka täältä selviydyin? ajattelin itsekseni. Kuinka osaan kotiin?
Jos kysyin Saint-Germain des-Prés'in kellotornia, niin minusta tehdään
pilaa. Mahtaisin itse olla harhateille joutuneen kirkonkellon näköinen,
joka palaa pääsiäispäivänä Roomasta.

Saadakseni aikaa päätöksen tekoon, pysähdyin teatteri-ilmoituksia
lukemaan, tutkien niitä niin hartaan näköisenä, kuin olisin laatinut
illaksi näyttämöllistä ruokalistaani. Mutta pahaksi onneksi eivät nuo
muuten erinomaisen mieltäkiinnittävät ohjelmat antaneet pienintäkään
vihiä Saint-Germain'in kellotornista, ja minä olisin ehkä jäänyt siihen
seisomaan tuomiopäivään saakka, ellei Jacques äiti yhtäkkiä olisi
ilmestynyt viereeni. Hän oli yhtä hämmästynyt kuin minäkin.

-- Mitä, sinäkö se olet, Daniel? Mitä sinä, Jumalan nimessä, täällä
teet?

Vastasin huolettoman näköisenä:

-- Näethän. että olen kävelyllä.

Kunnon Jacques veikko katseli minua todellisella ihailulla:

-- Eikös hän ole jo kuin kotonaan Pariisissa!

Oikeastaan olin sydämestäni iloinen päästessäni hänen turviinsa ja
pistin iloisena kuin lapsi käteni hänen kainaloonsa, aivan kuin
Lyon'issa, kun isä tuli meitä laivalta hakemaan.

-- Mikä erinomainen onni, että tapasimme toisemme! sanoi Jacques.
Markiisin ääni on painuksissa, ja kun hän ei onneksi osaa sanella
käsiään viittomalla, sain minä lupaa huomiseen asti... Voimme sensijaan
tehdä pitkän kävelyretken.

Ja sitten hän vei minut mukaansa. Me lähdimme harhailemaan pitkin
Pariisia käsikädessä ja ylpeinä katsellen ympärillemme.

Nyt kun veljeni on rinnallani, ei katu minua enää peloita. Minä kuljen
pää pystyssä ja ryhdikkäänä kuin rakuunahevonen, ja varokoon itsensä se,
joka uskaltaa nauraa! Mutta yksi seikka kiusoittaa minua. Jacques
katselee minua tuon tuostakin pitkin matkaa niin säälivän näköisenä. En
uskalla kysyä, miksi.

-- Tiedätkö, että sinun kalossisi ovat oikein somat? sanoo hän hetkisen
kuluttua.

-- Eivätkös ole?

-- Ovatpa kyllä, oikein somat... Sitten hän lisää hymyillen: Mutta kyllä
minä sinulle ostan hyvät kengät jalkaan, kun taas olen rikas.

Rakas Jacques rukka! ei hän tahtonut olla ilkeä, mutta ei muuta tarvittu
minun mieltäni masentamaan. Koko minun häpeäntunteeni palaa takaisin.
Tällä leveällä, auringonpaisteessa hekottelevalla bulevardilla tunnen
itseni perin naurettavaksi kalossineni, ja vaikka Jacques miten
ylistelisi jalkineitani, tahdon heti paikalla kotiin.

Me käännymme kotiin. Asetumme uunin ääreen ja vietämme loppupäivän
iloisesti rupattaen, kuin kaksi varpusta katon räystäällä... Iltapuoleen
koputetaan ovelle. Markiisin palvelija tuo minun matkakirstuni.

-- Mainiota! sanoo Jacques äiti. Nyt me hiukan tarkastamme
pukuvarastoasi.

-- Minun pukuvarastoani! Ohhoo...

Tarkastus alkaa. Olisittepa nähneet meidän surkean naurettavan ilmeemme
tätä laihaa pesäselostusta tehtäissä. Jacques on polvillaan kirstun
vieressä ja vetää sieltä esineen toisen perästä ja huutaa ne nimeltä.

-- Sanakirja ... kaulaliina ... toinen sanakirja... Katsoppa vain,
piippu ... sinä siis poltat!... Toinen piippu ... taivasten tekijät,
kuinka monta piippua...! Jospa sinulla olisi yhtä monta paria kenkiä...
Entä tämä paksu kirja, mikä se on?... Oo ... jopa nyt vallan...
Rangaistusvihko... Boucoyran, 500 säettä... Souheyrol, 400 säettä...
Boucoyran, 500 säettä... Boucoyran... Boucoyran... Peijakas! et juuri
säästänyt tuota Boucoyran'ia... Mutta pari kolme tusinaa paitoja olisi
ollut meille parempaan tarpeeseen.

Tultuaan näin pitkälle tarkastuksessaan, pääsee Jacques'ilta
hämmästyksen huuto.

-- Ihme ja kumma, Daniel ... mitä minä näen! Runoja! Runojapa kyllä...
Sinä runoilet siis yhä vielä? ... sinä veitikka, miksi et ole siitä
milloinkaan puhunut kirjeissäsi! Ja tiedät kumminkin, etten minäkään ole
vallan maallikko tällä alalla... Olenhan minäkin aikoinani kirjoittanut
runoja... Muistatko _Uskonto! Uskonto! Runoelma kahdessatoista
laulussa!_... No, herra lyyrikko, otetaanpas nyt sinun runosi
katseltaviksi!...

-- Ei, anna olla, Jacques, minä pyydän. Ei maksa vaivaa.

-- Samanlainen kuin kaikki muutkin runoilijat, sanoi Jacques nauraen.
No, istu tuohon ja lue minulle runojasi, taikka minä luen ne itse, ja
sinä tiedät, kuinka huonosti minä luen!

Tuo uhkaus tekee vaikutuksensa, minä alan lukea.

Ne ovat runoja, joita olen tehnyt Sarlande'in lukiossa, kentän
kastanjapuiden varjossa valvoessani oppilaita... Hyviäkö vaiko huonoja?
sitä tuskin enää muistan; mutta miten liikutettu olin niitä
lukiessani!... Ajatelkaahan, runoja, joita ei yksikään ihminen
milloinkaan ole nähnyt... Eikä _Uskonto! Uskonto!_ runoelman sepittäjä
liioin ole mikään tavallinen arvostelija. Entäpä jos hän tekee minusta
pilaa? Mutta sitä mukaan kun luen, huumaa loppusointujen musiikki minut
ja ääneni käy varmemmaksi. Jacques istuu akkunan ääressä ja kuuntelee
paikaltaan liikahtamatta. Hänen takanaan taivaanrannalla menee aurinko
suurena veripunaisena mailleen, sytyttäen akkunamme tuleen. Räystäällä
haukottelee ja venyttelee itseään laiha kissa katsellen meitä; hän on
yhtä happaman näköinen kuin Comédie Française'in näyttelijä
surunäytelmää luettaissa... Näen kaiken tämän silmäkulmallani yhä
jatkaessani lausuntoani.

Odottamaton menestys! Tuskin olen lopettanut, kun Jacques innostuneena
nousee ylös ja lentää kaulaani:

-- Oi, Daniel, kuinka kaunista! kuinka kaunista!

Katson häneen hiukan epäluuloisesti.

-- Ihanko todella, Jacques...?

-- Ihanaa, rakas veli, ihanaa! ... ajattele, että sinulla oli sellainen
aarre arkussasi etkä hiiskunut siitä mitään! se on uskomatonta...!

Ja Jacques äiti alkaa kävellä huoneessa pitkin askelin edestakaisin,
huitoen käsillään ja puhellen itsekseen. Yhtäkkiä hän pysähtyy ja käy
juhlalliseksi.

-- Ei vähintäkään epäilemistä. Daniel, sinä olet runoilija, ja sinun
pitää pysyä runoilijana ja hankkia toimeentulosi sillä alalla.

-- Oi, Jacques, se on niin vaikeata... Varsinkin alussa. Sillä ansaitsee
niin vähäsen.

-- Pyh. minä ansaitsen kahden puolesta, ole vaan huoleti.

-- Entä koti, Jacques, koti, jonka aijomme uudesti perustaa?

-- Kotiko! kyllä minä siitä pidän huolen. Tunnen itselläni olevan voimaa
saada se ihan yksinkin pystyyn. Sinä annat sille loistoa. Ajatteleppas,
kuinka vanhempamme tulevat olemaan ylpeitä saadessaan asettua kuuluisaan
kotiin...!

Koitan vielä vähäisen estellä; mutta Jacques'illa on kaikkeen vastaus
valmiina. Mutta, totta puhuen, on vastustelemiseni hyvin heikkoa.
Veljeni innostus alkaa tarttua minuunkin. Runoilijakutsumus alkaa
vaikuttaa minussa, ja minä tunnen jo lamartinisen kihon koko
olemuksessani... On kuitenkin yksi kohta, josta emme lainkaan voi päästä
Jacques'in kanssa yksimielisyyteen. Jacques tahtoo, että minä
kolmenkymmenen viiden vuotisena tulen Ranskan akatemian jäseneksi. Mutta
minä panen kaikin voimin vastaan. Hiiteen koko akatemia! Vanhentunut,
vanhanaikainen laitos, oikea Egyptin pyramiidi.

-- Sitä suurempi syy tulla sen jäseneksi, sanoo Jacques. Sinä tuot
nuorta verta kaikkien noiden vanhusten suoniin Mazarin'in palatsissa...
Ja ajatteleppas, kuinka äiti tulisi iloiseksi.

Olen voitettu. Äitiä ajatellessa täytyy kaikkien vastaväitteiden raueta.
Minun on siis pukeutuminen viheriään hännystakkiin. Olkoon menneeksi.
Jos virkaveljeni käyvät liian ikäviksi, niin teen samoin kuin Mérimée:
en mene koskaan istuntoihin.

Tämän jutun kestäessä on tullut ilta, Saint-Germain'in kellot soivat
niin heleästi, aivan kuin juhlisivat Daniel Eyssetten menoa Ranskan
akatemiaan. -- »Mennään syömään päivällistä!» sanoo Jacques äiti ja
ylpeänä saadessaan esiintyä akatemian jäsenen seurassa, vie hän minut
Saint-Benoit kadulle ruokatarjoiluun.

Tulemme pieneen, köyhän kansan ravintolaan, jonka perällä on
päivällispöytä vakinaisille vieraille. Me syömme etusalissa, huonosti
puettujen, nälkiintyneen näköisten nuorten miesten joukossa, jotka
äänettöminä tekevät puhdasta lautasestaan. -- »Melkein kaikki
kirjallista väkeä», sanoo Jacques hiljaa. Minulle tulee tahtomattani
tämän johdosta muutamia synkkiä mietelmiä, mutta minä varon sanomasta
niitä Jacques'ille jottei hänen innostuksensa jäähtyisi.

Päivällisillämme on hyvin hauska. Herra Daniel Eyssette (Ranskan
akatemian jäsen) osoittaa suurta eloisuutta ja vielä suurempaa
ruokahalua. Aterian loputtua kiiruhdetaan takaisin kellotapuliin ja
silläaikaa kun herra akatemikko istuu hajareisin ikkunanlaudalla ja
polttaa piippuaan, syventyy Jacques pöydän ääressä johonkin suureen
numerotyöhön, joka näyttää vaativan ankaraa päänvaivaa. Hän pureskelee
kynsiään, liikahtelee hermostuneena tuolillaan, laskee sormillaan,
nousee sitten yhtäkkiä ylös ja huutaa riemastuneena: »Eläköön! ... nyt
se on selvä...»

-- Mikä, Jacques?

-- Meidän toimeentulomme, hyvä lapsi. Ja minä takaan, ettei se ollutkaan
helppo asia. Ajattele, kuusikymmentä francia kuussa kahden ihmisen
elannoksi...!

-- Mitenkä, kuusikymmentä?... Luulin sinun saavan markiisilta sata
francia.

-- Niin saankin! mutta siitä on lähetettävä neljäkymmentä francia kuussa
äidille uutta kotia varten ... jää siis kuusikymmentä francia. Huone
maksaa viisitoista francia: se ei ole paljon, mutta sitten minun onkin
tekeminen itse vuode.

-- Kyllä minäkin sen voin tehdä, Jacques.

-- Ei, ei, ei se sovi akatemikolle. Mutta palatkaamme menoihimme... Siis
huone 15 francia, hiilet 5 francia, -- ainoastaan 5 francia, sillä minä
käyn ne joka kuukausi itse tehtaasta noutamassa; -- jäännös 40 francia.
Ehdottakaamme sinun ruokaasi 30 francia. Sinä syöt päivällistä siinä
ruokatarjoilussa, jossa tänä iltana kävimme; siellä maksaa 10 sous'ia
ilman jälkiruokaa, ja näithän, ettei siellä ollut aivan hullumpaa.
Sinulle jää 5 sous'ia aamiaista varten. Onko siinä tarpeeksi?

-- On kyllä.

-- Meillä on vielä 10 francia. Lasketaan 7 francia pesuun... Mikä
vahinko, ettei minulla ole aikaa! menisin muuten itse pesuhuoneelle...
Jää 3 francia, jotka käytän näin: 30 sous'ia minun aamiaisiini ... eihän
minun, peijakas vieköön, joka joka päivä saan hyvän aterian markiisin
luona, tarvitse syödä yhtä vahvaa aamiaista kuin sinun. Jäljellä olevat
rahat käytetään pikkumenoihin, tupakkiin, postimerkkeihin ja
arvaamattomiin menoihin. Kaikki yhteensä tekee täsmälleen 60 francia...
No! Eikö ole hyvin laskettu?

Ja Jacques alkaa ihastuksissaan hyppiä huoneessa edestakaisin; mutta
sitten hän yhtäkkiä pysähtyy ja sanoo hämmästyneenä:

-- Sepäs vasta kaunista! Menoarvio on tehtävä aivan uudestaan... Olen
unohtanut jotakin.

-- Mitä sitten?

-- Entä kynttilät!... Mitä teet illalla, ellei sinulla ole kynttilää? Se
on välttämätön meno ja meno, joka vie vähimtäin viisi francia
kuukaudessa... Mistä me voisimme siepata nuo viisi francia... Kodin
perustamisrahasto on pyhä eikä millään ehdolla... Ahaa, hiidessä, nyt
minä tiedän. Onhan meillä kohta maaliskuu ja sen mukana kevät, aurinko
ja lämmin.

-- Entä sitten, Jacques?

-- Entä sitten, Daniel! kun on lämmin, niin ei tarvita hiiliä:
muuttakaamme viiden francin hiilet viiden francin kynttilöiksi ja
probleemi on ratkaistu. Totta tosiaan, minä olen syntynyt raha-asiain
ministeriksi... Mitä sinä siitä sanot? Tällä kertaa ei menoarviomme
onnu, emmekä ole mitään unohtaneet... Vielä on jäljellä jalkine- ja
vaatekysymys, mutta minä tiedän, mitä teen... Olen vapaa joka ilta
kahdeksasta lähtien, koetan hankkia itselleni kirjanpitäjän paikan
jollakin pikkukauppiaalla, olen varma, että ystävämme Pierrotte minulle
sellaisen helposti keksii.

-- Vai niin! Te olette siis hyviä tuttavia sinä ja Pierrotte?... Käytkö
sinä usein heillä?

-- Käyn hyvin usein. Siellä saa iltasin kuulla musiikkia.

-- Vai niin! Pierrotte harrastaa musiikkia.

-- Ei hän, vaan hänen tyttärensä.

-- Hänen tyttärensä!... Hänellä on siis tytär?... Ahaa, Jacques!... Onko
neiti Pierrotte kaunis?

-- Sinä kyselet liian paljon yhdellä kertaa, Daniel kulta... Vastaan
sinulle joskus toiste. Nyt on jo myöhäistä, mennään maata.

Ja salatakseen hämmennystään, johon kysymykseni ovat syynä, alkaa
Jacques suurella huolella tukkia peitteen syrjiä vuoteen reunoihin, kuin
mikäkin vanha piika.

Vuode on yhdenmaattava rautasänky, aivan samanlainen kuin se, jossa
makasimme yhdessä Lyon'issa Lanternekadulla.

-- Muistatko, Jacques, meidän pientä sänkyämme Lanternekadulla, kun me
luimme salaa romaania ja isä huusi omasta vuoteestaan jylisevällä
äänellä: Sammuttakaa heti valkea, taikka minä nousen täältä!

Jacques muistaa sen ja paljon muuta lisäksi... Me joudumme muistosta
muistoon, Saint-Germain'issa lyö kello kahtatoista, eikä meillä ole
vielä aikeitakaan nukkua.

-- No! ... hyvää yötä! sanoo Jacques päättävästi.

Mutta viiden minuutin perästä kuulen hänen purskahtavan nauruun
peitteensä alla.

-- Mitä sinä naurat, Jacques?...

-- Nauran muistaissani abbé Micou'ta, tiedäthän, kirkkokoulun abbé
Micou... Muistatko hänet?

-- No, enhän vain!

Ja nyt ei tahdo naurusta ja jutuista tulla lainkaan loppua... Tällä
kertaa minä olen järkevä ja sanon:

-- Nyt täytyy nukkua.

Mutta hetken perästä alan uudestaan:

-- Entä Rouget, Jacques, muistatko sinä hänet?

Ja me olemme taas pakahtua naurusta, ja jutut jatkuvat loppumattomiin...

Yhtäkkiä lyö joku nyrkillään aika tavalla minun puoleiseeni seinään.
Yleinen hämmästys.

-- Se on Valkea Käki ... kuiskaa Jacques hiljaa korvaani.

-- Valkea Käki!... Mikä se on?

-- Hiljaa ... ei niin lujaa... Valkea Käki on meidän naapurimme... Hän
on varmaankin vihoissaan, kun emme anna hänen maata.

-- Kuule, Jacques, kuinka hänellä on niin hupsu nimi?... Valkea Käki?
Onko hän nuori?

-- Saat itse päättää, Daniel kulta. Kyllä te jonakuna päivänä tapaatte
toisenne rappusissa... Mutta nyt meidän täytyy pian nukkua ... ennenkuin
Valkea Käki ennättää uudestaan suuttua.

Sitte Jacques puhaltaa kynttilän sammuksiin ja herra Daniel Eyssette
(Ranskan akatemian jäsen) nukkuu veljensä olkapäätä vasten, niinkuin
ennen kymmenvuotisena.




V.

VALKEA KÄKI JA ENSIMMÄISEN KERROKSEN NAINEN.


Saint-Germain des-Prés'n torin varrella kirkon nurkkauksessa vasemmalla,
aivan kattojen tasalla on pieni akkuna, joka saa sydämeni kouristumaan
joka kerta kun sitä katselen. Se on meidän entisen asuntomme akkuna, ja
yhä vielä, kun kuljen sen ohi, olen näkevinäni entisaikojen Daniel'in
istuvan tuolla ylhäällä, pöytänsä ääressä akkunan luona. Hän hymyilee
sääliväisesi nähdessään kadulla nykyisen, alakuloisen ja jo
kumaraselkäisen Daniel'in.

Voi sinä, Saint-Germain'in vanha kellotorni, mitä hauskoja hetkiä
oletkaan minulle soittanut asuessani tuolla ylhäällä Jacques äidin
kanssa... Etkö vieläkin voisi soittaa minulle joitakuita noista voiman
tunnon ja nuoruuden hetkistä? Kuinka onnellinen olin silloin! Ja millä
innolla tein työtä!...

Aamulla nousimme ylös päivän valjetessa. Jacques kävi heti käsiksi
askareihin. Hän kävi hakemassa vettä, lakasi huoneen ja järjesti minun
pöytäni. Minulla ei ollut oikeutta kajota mihinkään. Jos sanoin hänelle:
»Tahdotko, että autan sinua, Jacques?» rupesi Jacques nauramaan ja
sanoi: »Mitä ajattelet, Daniel? Entä ensimmäisen kerroksen nainen?» Nämä
paljon merkitsevät sanat saivat minut vaikenemaan.

Saatte kuulla, miksi.

Yhdyselämämme ensi aikoina oli minun toimenani hakea vettä pihalta.
Johonkin muuhun päivän aikaan en ehkä olisi uskaltanut, mutta aamusella,
kun koko talo nukkui, ei turhamaisuuteni ollut vaarassa tulla yllätettyä
vesiruukku kädessä. Menin heti herättyäni puolipukeissa pihalle. Siihen
aikaan oli piha tyhjä. Toisinaan oli vesipumpun luona punatakkinen mies
puhdistamassa ajokaluja. Hän oli kuskina ensimmäisen kerroksen naisella,
hienolla kreolittarella, josta talossa paljon puhuttiin. Tuon miehen
läheisyys oli tarpeeksi saattamaan minut hämilleni; kun tapasin hänet
siellä, olin häpeissäni, pumppusin joutuun ja toin ruukkuni puolillaan
sisään. Huoneeseeni päästyäni tunsin olleeni perin naurettava, mikä ei
estänyt minua olemasta yhtä hämilläni seuraavana päivänä, jos huomasin
punaisen takin pihalla... No niin, eräänä aamuna, kun onnellisesti olin
välttänyt tuon pelottavan punaisen takin, nousin iloisena rappuja ylös
täysinäinen ruukku kädessä, kun ensimmäisen kerroksen kohdalla seisoin
naama vasten naamaa erään naisen kanssa, joka oli menossa alas. Se oli
ensimmäisen kerroksen nainen.

Silmät luotuina kädessään olevaan kirjaan, tuli hän hitaasti, suorana ja
ylpeänä kahisevassa silkkimeressä portaita alas. Ensi näkemältä oli hän
mielestäni kaunis, vaikka hieman kalpea; etenkin painui hänestä mieleeni
pieni valkea arpi hänen toisessa suupielessään huulen alla. Minun
kohdalleni tullessaan kohotti nainen silmänsä. Seisoin seinää vasten
ruukku kädessä, tulipunaisena häpeästä. Ajatelkaahan, tulla yllätettyä
kuin mikäkin vedenkantaja, kampaamattomana, vettävaluvana, ilman
kaulusta ja paidan rinta auki ... olipa se nöyryyttävää! Olisin tahtonut
vajota maan alle... Nainen katsoi minua hetkisen kuningattaren
armollisella katseella suoraan silmiin, suu hieman naurussa, sitten hän
meni ohitseni... Sisääntullessani olin raivoissani. Kerroin tapahtuman
Jacques'ille, joka teki aika tavalla pilkkaa turhamaisuudestani; mutta
seuraavana aamuna otti hän sanaa sanomatta ruukun ja meni alas pihalle.
Siitä lähtein meni hän joka aamu vedenhakuun; ja minä annoin hänen
tunnonvaivoistani huolimatta tehdä sen. Pelkäsin liiaksi vielä kerran
tapaavani ensimmäisen kerroksen naisen.

Kun askareet olivat toimitetut, lähti Jacques markiisinsa luo enkä
nähnyt häntä ennenkuin illalla. Vietin päiväni aivan yksin Runottareni
parissa tai sen parissa, jota kutsuin Runottareksi. Aamusta iltaan oli
akkuna avoinna pöytäni edessä, ja tämän työpöydän ääressä istuin ja
sepustelin aamusta iltaan loppusointuja. Vähän väliä pistäysi pikku
varpunen juomassa minun räystäältäni: se katseli minua hetkisen
nenäkkään näköisenä, sitten se meni juoruamaan tovereilleen, mitä minä
tein, ja pian kuulin heidän pikku jalkojensa rapinan kivikatolla.
Myöskin Saint-Germain'in kellot tulivat minua monta kertaa päivässä
tervehtimään. He olivat aina tervetulleet. Ne pamahtivat yhtäkkiä
akkunasta sisään ja täyttivät koko huoneen sävelillä. Väliin iloisena,
hurjana hälinänä kiirehtien kuudestoistaosa tahtiansa, toisinaan taasen
raskaina, surullisina kuolinkelloina, joiden sävelet putoilivat
yksitellen kuin kyyneleet. Ja sitten _Angelus_-soitot. Keskipäivän
_Angelus_, aurinkoinen arkkienkeli, joka astui sisään huikaisevassa
valossa; ja ilta-_Angelus_, kaihomielinen serafi, joka liiteli
huoneeseen kuun säteessä ja teki koko huoneen kosteaksi pudistellessaan
siellä suuria siipiänsä...

Runotar, varpuset ja kellot olivat ainoat vieraani. Kukapa olisi käynyt
minun luonani? Ei kukaan tuntenut minua. Saint-Benoit'in ravintolassa
valitsin itselleni aina jonkun pikku pöydän erillään muista; söin
nopeasti katsoen lautaseeni: heti aterian päätyttyä sieppasin joutuun
hattuni ja riensin aika vauhtia kotiin. Ei minulla ollut mitään
huvituksia, en ollut milloinkaan kävelemässä, en edes soittoa kuulemassa
Luxembourgin puistossa. Sairaanloista arkuuttani, joka oli perintöä
äidiltäni, enensi vielä pukuni surkea kunto, ja nuo onnettomat kalossit,
joiden sijaan ei oltu saatu muuta. Minua pelotti ja hävetti, kun menin
alas kadulle. En olisi tahtonut milloinkaan lähteä alas kellotornistani.
Joskus kuitenkin, kun noina ihanina, leutoina Pariisin kevätiltoina,
ravintolasta palatessani tapasin iloisia ylioppilasjoukkoja, ja näin
heidän käsikoukussa kulkevan suurine hattuineen, piippuineen ja
rakastajattarineen, syttyi mielessäni uusia aiheita... Silloin kiipesin
hyvää vauhtia viidenteen kerrokseeni, sytytin kynttilän ja tein
epätoivon innolla työtä, siksi kunnes Jacques tuli kotiin.

Kun Jacques tuli kotiin, muuttui huone kokonaan toiseksi. Se kaikui
naurua, hälinää ja eloa. Me lauloimme ja nauroimme ja kyselimme
toisiltamme päivän kuulumisia. »Oletko tehnyt ahkerasti työtä?» sanoi
Jacques, »onko runosi edistynyt?» Sitten hän kertoi minulle merkillisen
markiisinsa uusimmasta päähänpistosta, veti taskustaan jälkiruokapaloja,
joita oli säästänyt minun varaltani ja katseli huvitettuna minun
herkuttelemistani. Ja sitten minä taas palasin työpöytäni ääreen.
Jacques käveli muutamia kertoja huoneessa edestakaisin, mutta heti, kun
hän luuli minun tarpeeksi syventyneen työhöni, livahti hän ulos, sanoen:
»Koska tahdot tehdä työtä niin menen hetkeksi _sinne_.» »_Sinne_»
tarkoitti Pierrotte'in luo. Ellette muuten jo ole arvanneet, miksi
Jacques pistäysi niin usein _sinne_, niin ette ole varsin
terävänäköisiä. Minä ymmärsin heti kaikki ensimmäisestä päivästä
lähtien, jo siitä, miten hän harjasi tukkaansa peilin edessä ennen
lähtöään ja sitoi kolmeen, neljään kertaan uudestaan kaulaliinansa;
mutta en ollut mitään aavistavinani, jotten saattaisi häntä hämille,
naureskelin vain itsekseni tehdessäni huomioitani...

Jacques'in mentyä alkoivat loppusoinnut sujua! Tähän aikaan ei minua
enää mikään häirinnyt; varpuset ja _Angelus-soitot_, kaikki ystäväni
olivat jo levolla. Olin aivan yksin Runottareni kanssa... Noin yhdeksän
aikaan kuulin jonkun tulevan portaita ylös, -- noita pieniä puuportaita,
jotka olivat suurten portaitten jatkona. -- Se oli naapurimme, neiti
Valkea Käki, joka tuli kotiin. Siitä hetkestä asti lakkasin työstäni.
Minun ajatukseni siirtyivät julkeasti naapurimme luo eivätkä palanneet
sieltä... Mikähän mahtoi olla tuo salaperäinen Valkea Käki?... Oli aivan
mahdoton saada minkäänlaista selkoa hänestä... Jos puhuin hänestä
Jacques'ille, niin oli tällä omituinen ilme sanoessaan: »Vai niin! ...
et ole siis vielä tavannut hurmaavaa naapuriamme?» Mutta hän ei
milloinkaan ruvennut pitempiin selityksiin. Minä sitä vastoin tuumin:
»Jacques ei tahdo, että tulisin hänen kanssaan tutuksi... Valkea Käki on
varmaankin Quartier Latin'in grisettejä.» Se ajatus ajoi veren päähäni.
Kuvittelin hänet viehättäväksi, nuoreksi ja iloiseksi -- ajatelkaahan,
grisetti! Yksin hänen nimensäkin oli minusta täynnä suloa, samanlainen
soma lempinimi kuin Musette tai Mimi Pinson. Mutta minun naapurini oli
ainakin hyvin siivo ja säädyllinen Musette, sillä hän tuli joka ilta
samaan aikaan kotiin ja aina yksinään. Tiesin sen siitä, että useampana
iltana peräkkäin olin painanut korvani seinää vasten, kun hän tuli
kotiin. Kuulin aina samaa. Ensiksi kuului siltä, kuin olisi useampia
kertoja vedetty pullon suulta korkki ja taas pantu takaisin. Ja sitte,
vähän ajan perästä aika mätkähdys, niinkuin raskas ruumis olisi kaatunut
lattialle, ja melkein samalla alkoi terävä ääni, joka oli heikko kuin
heinäsirkan siritys, uikuttaa kummallista, yksitoikkoista jonotusta,
jossa oli vain kolme nuottia ja joka oli niin surullinen, että teki
mieli itkeä. Jonotuksessa oli sanojakin, mutta en voinut eroittaa muita
kuin seuraavat käsittämättömät tavut: -- _Tolokototinjan_! ...
tolokototinjan!... joka toistui laulussa jonkinmoisena kuuluvampana
kertosäkeenä. Tätä kummallista laulua kesti noin tunnin ajan; sitten
ääni yhtäkkiä pysähtyi viimeiseen _tolokototinjaan_ ja kuulin ainoastaan
raskaan, hitaan hengityksen... Kaikki tämä teki minut hyvin uteliaaksi.

Eräänä aamuna tuli Jacques äiti, joka oli ollut vettä noutamassa, aika
vauhtia ovesta sisään hyvin salaperäisen näköisenä, tuli luokseni ja
kuiskasi:

-- Tahdotko nähdä naapurimme ... sh ... hän on tuolla.

Yhdellä harppauksella olin rappusissa... Jacques ei valehdellut...
Valkea Käki oli huoneessaan, jonka ovi oli selkoseljällään, niin että
vihdoin sain hänet nähdä... Voi, laupias taivas! Se oli vaan hetken
näky, mutta millainen näky!... Kuvitelkaa mielessänne pieni, aivan tyhjä
vinnikamari, lattialla olkipatja, uunin reunalla viinapullo, ja patjan
kohdalla seinässä suunnattoman suuri hevosenkenkä, niinkuin mikäkin
pyhimyksenkuva. Kuvitelkaa vielä keskellä tätä sikopahnaa kauhistuttava
neekerinainen, jolla oli valkeat silmäkelmut, lyhyt, villainen tukka
kuin mustan lampaan takkuinen nahka, eikä muuta yllään kuin likainen
yönuttu ja vanha, punainen krinoliini. Tällaisena näyttäytyi minulle
ensi kerran naapurini, Valkea Käki, unelmieni Valkea Käki. Mimi
Pinson'in ja Bernette'in sisar ... oi, unelmissa elävä maaseutu, olkoon
tämä sinulle opiksi...

-- No, sanoi Jacques, nähdessään minun tulevan takaisin huoneeseemme,
no, mitä pidät... Hän ei saanut sanotuksi lausetta loppuun, vaan
purskahti ääneen nauramaan nähdessään minun nolon naamani. En voinut
minäkään muuta kuin yhtyä häneen, ja niin nauroimme sydämen pohjasta
vastakkain saamatta sanaakaan suustamme. Silloin pisti puoliavoimesta
ovesta sisään suuri, musta pää ja hävisi melkein samassa huutaen meille:
»Valkoiset nauraa neekeriä, ei olla kauniisti!» Me siitä vain kahta
kauheammin nauramaan...

Kun iloisuutemme hiukan oli asettunut, kertoi Jacques, että Valkea Käki
oli ensimmäisen kerroksen naisen palveluksessa. Talossa häntä
pidettiin noitana, siitä muka oli todistuksena tuo hevosenkenkä,
Vaudoux-palveluksen tunnusmerkki, joka riippui hänen vuoteensa
yläpuolella. Kerrottiin myöskin, että Valkea Käki, joka ilta, sitte kun
hänen emäntänsä oli mennyt ulos, sulkeutui vinnikamariinsa, joi itsensä
tukkihumalaan ja lauloi puoleen yöhön neekerilaulujansa. Tämä selvitti
minulle nuo kummalliset äänet, jotka kuuluivat naapurini puolelta:
pullon avaaminen, lattialle kaatuminen ja tuo yksitoikkoinen
laulunjonotus. _Tokotolotinjan_ taasen on jonkinmoinen luonnonääninen
loilotus, joka on hyvin tavallinen Kapin neekerien kesken, jokseenkin
semmoinen kuin la, la, la, laa; mustaihoiset runosepät höystävät sillä
kaikki laulunsa.

Minun ei tarvinne sanoa, ettei Valkean Käen läheisyys minulle siitä
päivin antanut yhtä paljon pään vaivaa. Iltasin, kun hän astui
huoneeseensa ei sydämeni enää ruvennut erikoisesti sykkimään enkä enää
milloinkaan vaivaantunut seinänviereen kuuntelemaan... Joskus kuitenkin
yön hiljaisuudessa, kun hänen tokotolotinjansa kuuluivat aina pöytäni
ääreen saakka, tunsin omituisen, ilkeän tunteen kuullessani tuon
surullisen sävelen; varmaankin se oli enne siitä osasta, mikä tuolla
loilulla tulisi olemaan elämässäni...

Tähän aikaan sai Jacques kirjanpitäjän paikan, viidestäkymmenestä
francista kuussa, pienen rautakauppiaan luona, jonne hänen oli meneminen
joka ilta markiisistaan päästyään. Poika rukka kertoi tämän hyvän
uutisen puoleksi mielissään, puoleksi pahoillaan. »Mutta ethän sitten
voi päästä _sinne_?» sanoin hänelle heti. Hän vastasi kyyneleet
silmissä: »Pääsenhän sunnuntaisin.» Ja siitä lähtein kävi hän siellä
vain sunnuntaisin, mutta raskasta se oli hänestä, siitä olen varma.

Mikä tuo niin viehättävä _sinne_ sitten oli, joka oli Jacques'ille niin
rakas?... Eipä minulla olisi ollut mitään vastaan siihen tutustua. Mutta
minua ei pyydetty milloinkaan mukaan; ja minä olin liian ylpeä
pyytääkseni päästä. Minnekkäpä sitä minun kalosseissani olisi
mentykään?... Mutta eräänä sunnuntaina ollessaan juuri lähdössä
Pierrotte'in luo, Jacques kysyi vähän vaivautuneen näköisenä:

-- Ehkä sinuakin haluttaisi lähteä kanssani _sinne_, Daniel? Se olisi
heistä varmaankin hauskaa.

-- Sinä vain lasket leikkiä...

-- Olet oikeassa... Ei Pierrotte'ien sali ole mikään runoilijan
olinpaikka... He ovat vaan tavallisia arki-ihmisiä...

-- Ei suinkaan siitä syystä, Jacques; ainoastaan pukuni tähden...

-- Niinpä niin ... sitä en muistanutkaan, sanoi Jacques.

Ja hän lähti aivan kuin ihastuksissaan siitä, ettei voinut ottaa minua
mukaansa.

Mutta tuskin hän oli päässyt alas rapuista, kun hän tulee takaisin aivan
hengästyneenä.

-- Daniel, sanoi hän. jos sinulla olisi ollut kengät ja kunnollinen
takki, olisitko lähtenyt kanssani Pierrotte'ien luo.

-- Miksikäs en?

-- No, siis tule ... minä ostan sinulle kaiken minkä tarvitset,
menkäämme yhdessä _sinne_.

Minä katselin häntä hämmästyneenä. »Kuukausi on lopussa, minulla on
rahaa», lisäsi hän saadakseen minut uskomaan. Olin niin iloissani uusien
tamineiden saannista, etten huomannut Jacques'in liikutusta enkä hänen
äänensä kummallista värettä. Vasta myöhemmin on kaikki muistunut
mieleeni. Lankesin hänen kaulaansa ja me lähdimme Pierrotte'ien luo,
poiketen matkalla Palais-Royal'issa, jossa erään vaatekaupustelijan
puodissa puin itseni kiireestä kantapäähän uusiin vaatteisiin.




VI.

PIERROTTE'IN ELÄMÄNTARINA.


Jos Pierrotte'ille silloin, kun hän oli kahdenkymmenen vuotias, olisi
sanottu, että hän kerran tulisi perimään Lalouette'in porsliinikaupan ja
hänellä tulisi olemaan kaksisataa tuhatta francia asianajajansa hallussa
-- Pierrotte'illa asianajaja! -- ja komea puoti Saumon'in kauppakujan
kulmassa, niin hän olisi ollut hyvin ihmeissään.

Kahdenkymmenen vuotiaana ei Pierrotte ollut vielä jalallaankaan astunut
kylänsä ulkopuolelle; silloin hän kävi isoissa puukengissä, jotka olivat
tehdyt Cévennien männystä, ei osannut ainoatakaan ranskan sanaa ja
ansaitsi sata ecuta vuodessa silkkiäismatojen hoidolla. Muuten kunnon
poika, hyvä tanssija, iloinen ja hiukan kerskuva, mutta aina siivo,
jonka ei olisi johtunut mieleenkään pettää kapakanisäntää. Niinkuin
kaikilla sen ikäisillä pojilla oli Pierrotte'illakin kultansa, jota hän
sunnuntaisin odotteli iltamessusta palattaessa viedäkseen hänet gavottia
tanssimaan silkkiäispuiden alle. Pierrotte'in ystävän nimi oli Roberte,
pitkä Roberte. Hän oli kaunis kahdeksantoistavuotias silkkimatojen
kasvattaja, orpo niinkuin Pierrotte'kin, mutta hän osasi erinomaisesti
lukea ja kirjoittaa, ja se on cévenniläiskylissä vielä harvinaisempaa
kuin myötäjäiset. Pierrotte, joka oli kovin ylpeä Roberte'istaan, aikoi
mennä heti arvannoston jälestä hänen kanssaan naimisiin, mutta kun
nostopäivä tuli, niin vetikin Pierrotte rukka, -- vaikka oli kastanut
kätensä kolme kertaa vihkiveteen ennen uurnalle menoa, -- numero 4:n...
Ei muuta kuin lähde. Voi kovaa kohtaloa!... Onneksi tuli äitini, joka
oli Pierrotte'in äidin melkeinpä kasvattama, rintaveljensä avuksi ja
lainasi hänelle kaksituhatta francia, jolla palkattiin mies hänen
sijaansa. -- Eyssette'it olivat siihen aikaan vielä rikkaita! --
Pierrotte miekkoisen ei siis tarvinnutkaan lähteä, vaan hän sai mennä
Roberte'insa kanssa naimisiin. Mutta kun nuo kunnon ihmiset ennen
kaikkia halusivat maksaa velkansa äidilleni, eikä se heille näissä
oloissa milloinkaan olisi onnistunut, niin oli heillä rohkeutta jättää
kotiseutunsa ja lähteä Pariisiin onneaan koettelemaan.

Kokonaiseen vuoteen ei kuulunut cévenniiäispariskunnasta mitään. Mutta
sitten eräänä aamuna äitini sai liikuttavan kirjeen, jonka alle oli
kirjoitettu »Pierrotte ja hänen vaimonsa», ja joka sisälsi 300 francia,
heidän ensimmäiset säästönsä. Toisena vuonna uusi kirje »Pierrotte'ilta
ja hänen vaimoltaan» ja 500 francia rahaa. Kolmantena vuonna ei mitään.
Asiat eivät nähtävästi luonnistaneet. Neljäntenä vuonna kolmas kirje
»Pierrotte'ilta ja hänen vaimoltaan», ynnä viimeinen lähetys 1200
francia sekä siunaukset koko Eyssette'in perheelle. Juuri siihen aikaan
kun tämä kirje saapui, olimme häviömme partaalla: tehdas oli myyty, ja
me olimme poismuuttohankkeissa... Tässä surussa äitini ei muistanut
vastata »Pierrotte'in ja hänen vaimonsa» kirjeeseen. Siitä päivin emme
olleet heistä mitään kuulleet, siksi kunnes Jacques Pariisiin
saapuessaan keksi kunnon Pierrotte'in -- mutta ilman vaimoansa! --
entisen Lalouette'in kauppahuoneen omistajana.

Voiko olla mitään epärunollisempaa, mitään liikuttavampaa, kuin heidän
tiensä varallisuuteen. Saavuttuaan Pariisiin rupesi Pierrotte'in vaimo
ilman muita mutkia siivoojaksi. Hän joutuikin ensimmäiseksi
Lalouette'ien luokse. Lalouette'it olivat rikasta, itaraa, hassahtavaa
kauppiasväkeä, joilla ei ollut milloinkaan ollut kauppa-apulaista eikä
palvelijaa, siksi että täytyy tulla omin väin toimeen (»Hyvä herra, olen
viiden kymmenen vanhaan tehnyt itse housuni!» sanoi herra Lalouette
ylpeänä) ja jotka vasta vanhoilla päivillään lyöttäytyivät niin
tuhlareiksi, että ottivat siistijävaimon kahdestatoista francista
kuussa. Ne kaksitoista francia olivat sitten ainakin kunniallisesti
ansaitut! Oli siistittävä puoti, puotikamari ja huoneusto neljännessä
kerroksessa ja tuotava joka päivä kaksi saavia vettä kyökkiin! Pitää
tulla Cévenneiltä suostuakseen sellaisiin ehtoihin. Mutta mitäs niistä!
Cévenniläisvaimo oli nuori, reipas raataja, jolla selkäranka kuin
nuorella mullikalla. Yhdessä kädenkäänteessä suoritti hän koko raskaan
työnsä ja kaupanpäällisiksi helähteli vanhusten korvaan kaiken aikaa
hänen raikas naurunsa; yksin siitä olisi sietänyt maksaa enemmän kuin
kaksitoista francia... Hyvätuulisuudellaan ja kunnollaan valloitti
reipas vuoristolaisvaimo lopuksi kokonaan isäntäväkensä. Häneltä
ruvettiin kyselemään hänen olojaan ja sitten aivan äkkiä eräänä päivänä,
-- kuivettuneimmatkin sydämet saattavat näet joskus puhjeta
aavistamattomaan hyvyydenkukintaan, -- vanha Lalouette itsestään
tarjoutui lainaamaan Pierrotte'ille hiukan rahaa, jotta tämä saattoi
panna alulle mieleisensä kauppahomman.

Pierrotte'in tuuma oli tällainen: hän hankki itselleen vanhan hevosen ja
rattaat ja kulki Pariisin toisesta päästä toiseen, huutaen kaikin
voimin: »Älkää säilyttäkö romua!»

Viekas cévenniläinen ei myynyt, vaan osti ... ja mitä? ... kaikkia:
särkyneitä astioita, rautaromua, roskapaperia, rikkonaisia pulloja,
hyljättyjä huonekaluja, joita ei kannata myydä, vanhoja pahvilaatikoita,
joista kauppiaat eivät huoli, kaikenlaista romutavaraa, jota säilytetään
vanhasta tottumuksesta tai huolimattomuudesta, kun ei tiedetä, mitä
sillä tehdä, kaikkia, mikä on tiellä!... Pierrotte ei halveksinut
mitään, hän osti kaikkea, tai ainakin otti kaiken vastaan, sillä
useinkaan ei hänelle myyty, vaan hänelle annettiin ilmaiseksi, jotta
päästiin romutavarasta. Älkää säilyttäkö romua!

Montmartre'in kaupunginosassa oli Pierrotte hyvin suosittu. Niinkuin
kaikki kiertävät kaupustelijat, jotka tahtovat herättää huomiota
katuhälinässä, oli hänkin omaksunut oman erikoisen sävelensä, jonka
palvelustytöt hyvin tunsivat... Ensin kauhealla jymyäänellä:

»Älkää säilyttäkö romua!»

Sitten hitaasti, surkealla nuotilla pitkä juttu aasille,
Anastagille'ille, niinkuin hän kutsui aasiansa. Hän luuli sanovansa
Anastasie. »No! tuleppas nyt, Anastagille, tule, tule, lapseni...» Ja
Anastagille tuli raskasmielisenä ja pää nuokullaan laahustaen pitkin
katukäytävän laitaa. Ja joka talosta huudettiin: »Tänne, tänne,
Anastagille!»... Olisittepa nähneet, millä vauhdilla rattaat täyttyivät.
Kun ne olivat kukkuroillaan, menivät Anastagille ja Pierrotte
tyhjentämään kuormansa eräälle lumppujenkerääjälle, joka maksoi
kilisevillä kolikoilla kaiken tuon romun, joka oli saatu ilmaiseksi tai
melkein ilmaiseksi.

Tällä ihmeellisellä ammatillaan ei Pierrotte tosin koonnut rikkauksia,
mutta hankki aivan mainiosti toimeentulonsa. Jo vuoden perästä
maksettiin Lalouette'ilta saatu laina takaisin ja lähetettiin kolmesataa
frangia »neitille» -- joksi hän kutsui äitiäni silloin kun tämä vielä
oli naimaton, eikä sen koommin tullut muuttaneeksi tätä nimitystä
miksikään muuksi. Mutta kolmas vuosi ei ollut onnen vuosi. Se oli vuosi
1830. Turhaan sai Pierrotte huutaa: »Älkää säilyttäkö romua!»
Pariisilaiset, jotka itse paraillaan tahtoivat päästä vanhasta
kuninkaastaan, joka oli käynyt romutavaraksi, olivat kuuroja
Pierrotte'in huudoille ja antoivat cévenniläisen huutaa äänensä
sorruksiin kadulla, ja joka ilta palasivat pikku rattaat tyhjinä
takaisin. Ja sitten kuoli vielä Anastagille'kin. Juuri tällöin vanha
Lalouette'in pariskunta, joka ei enää voinutkaan tulla omin väin
aikoihin, ehdoitteli Pierrotte'ille, että hän rupeisi heille
puotipalvelijaksi. Pierrotte suostui tähän, mutta ei pysynytkään kauvan
näin halvassa asemassa. Aina heidän tulostaan Pariisiin oli hänen
vaimonsa iltasin opettanut häntä lukemaan ja kirjoittamaan. Hän osasi jo
kyhätä kirjeen kokoon ja puhui auttavasti ranskan kieltä. Ruvetessaan
Lalouette'ien palvelukseen, hän ryhtyi vielä suurempiin ponnistuksiin,
hän meni täysikasvuisten iltakursseihin oppiakseen laskentoa ja menestyi
niin hyvin, että hän muutaman kuukauden kuluttua voi ottaa
suorittaakseen tuon melkein sokean herra Lalouette'in konttorityöt ja
ruveta puotiin rouva Lalouette'in sijaiseksi, jonka jalat alkoivat
pettää. Tähän aikaan tuli neiti Pierrotte maailmaan, ja siitä lähtein
cévenniläisen omaisuus vain päivä päivältä eneni. Saatuaan ensin osan
vuosivoitosta, tuli hänestä piankin liikkeen osakas, kunnes Lalouette,
kadotettuaan lopuksi kokonaan näkönsä, eräänä päivänä vetäytyi kokonaan
pois kauppatoimista ja luovutti liikkeensä Pierrotte'ille, joka
vuosittain sai kuolettaa ostohinnan hänelle. Päästyään yksin
vallitsemaan, laajensi cévenniläinen liikettään niin, että hän kolmessa
vuodessa maksoi Lalouette'ien koko saatavan ja oli nyt velattomana
miehenä erittäin kukoistavan liikkeen johdossa... Juuri tällöin, aivan
kuin olisi odottanut kuollakseen sitä aikaa, jolloin hänen miehensä ei
enää häntä tarvinnut, tuli pitkä Roberte sairaaksi ja kuoli liiallisesta
rasituksesta.

Siinä Pierrotte'in tarina, jonka Jacques kertoi tuona iltana mennessämme
Saumon'in kauppakujaan; ja kun tie oli pitkä, -- olimme valinneet
kaikkein pisimmän, jotta pariisilaiset näkisivät uuden takkini, -- tulin
perin pohjin tuntemaan cévenniläisemme jo ennenkuin olimme perilläkään.
Tiesin, että kunnon Pierrotte'illa oli kaksi epäjumalaa, joihin ei
saanut kajota, tyttärensä ja herra Lalouette. Tiesin myös, että hän oli
hiukan liian puhelias ja väsyttävä siksi että hän puhui hitaasti,
tapaili sanoja ja sammalsi eikä voinut saada kolmea sanaa suustaan,
sanomatta: »Niinkuin on tapana sanoa...» Tämä tuli siitä, ettei hän
ollut milloinkaan oppinut ranskaa. Kun kaikki, mitä hän ajatteli, tuli
hänen huulilleen Lanquedocin murteella, oli hänen pakko koko ajan
kääntää ranskaksi ja nuo »niinkuin on tapana sanoa», joilla hän
koristeli puhettaan, antoivat hänelle aikaa tuon pikku työn
suorittamiseen. Niinkuin Jacques sanoi, Pierrotte ei puhunut, vaan
käänsi... Neiti Pierrotte'ista en saanut tietää muuta kuin että hän oli
kuusitoistavuotias, ja että hänen nimensä oli Camille, en mitään muuta.
Kaiken muun suhteen oli Jacques veikko mykkä kuin kala.

Noin kello yhdeksän ajoissa saavuimme perille. Oli juuri puotin
sulkemisaika. Katukäytävällä puoliavoimen oven edessä oli rautatelkimiä,
akkunaluukkuja ja rautapultteja -- kokonainen sulkemiskoneisto... Kaasu
oli sammutettu ja puoti puolihämärässä, ainoastaan tiskillä paloi
porsliinilamppu, jonka valossa näimme rahapinoja ja leveät hymyilevät
kasvot. Puotikamarissa puhalsi joku huilua.

-- Hyvää iltaa Pierrotte! huusi Jacques asettuen tiskin eteen... (Minä
seisoin hänen vieressään lampun valossa)... Hyvää iltaa, Pierrotte!

Pierrotte, joka juuri laski kassaansa, nosti päätään kuullessaan
Jacques'in äänen, mutta huomatessaan minut, huudahti hän ääneensä, pani
kätensä ristiin ja jäi suu ammollaan tuijottamaan minuun.

-- No, huudahti Jacques voitonriemuisena, mitä minä olen sanonut!

-- Herra Jumala, herra Jumala, mutisi kunnon Pierrotte, minusta on ihan
kuin... Niinkuin on tapana sanoa... Minusta on ihan kuin näkisin neidin.

-- Katsokaapas silmiä, sanoi Jacques, juuri silmiä, Pierrotte.

-- Entäs leuka sitten, Jacques herra, leuka, jossa on kuoppa, vastasi
Pierrotte, ja nosti lampunvarjostinta paremmin nähdäkseen minut.

Minä en kaikesta tästä ymmärtänyt hölyn pölyä. Ja he vain jatkoivat
katselemistaan ja merkitseväisiä silmäniskujaan... Yhtäkkiä Pierrotte
nousi ylös, tuli tiskin takaa ja sulki minut syliinsä sanoen:

-- Teidän luvallanne, Daniel herra, minun täytyy syleillä teitä...
Niinkuin on tapana sanoa... On ihan kuin syleilisin neitiä.

Näistä viimeisistä sanoista selvisi minulle kaikki. Siihen aikaan olin
hyvin äitini näköinen, ja Pierrotte'ista joka ei ollut nähnyt »neitiä»
noin kahteenkymmeneen viiteen vuoteen, oli yhdennäköisyys vielä
huomattavampi. Tuo kunnon mies ei voinut lakata puristamasta käsiäni, ei
syleilemästä minua eikä katselemasta minua suuret silmät kyynelissä.
Sitten hän alkoi puhua äidistä, noista kahdesta tuhannesta francista,
Roberte'istaan, Camille'istaan, ja Anastagille'istaan niin laveasti ja
perinpohjaisesti, että olisimme vieläkin -- niinkuin on tapana sanoa --
alhaalla puotissa häntä kuuntelemassa, ellei Jacques olisi tokaissut
kärsimättömällä äänellä: »Entä kassanne, Pierrotte!»

Pierrotte vaikeni kuin naulaan. Hän oli hieman häpeissään paljosta
puhelustaan ja sanoi:

-- Olette oikeassa, Jacques herra, minä vaan lörpöttelen ... ja tytön
typykkä ... niinkuin on tapana sanoa, tytön typykkä antaa minulle
kyytiä, kun viivyn täällä näin kauvan.

-- Onko Camille tuolla ylhäällä? kysyi Jacques välinpitämättömällä
äänellä.

-- On ... on kyllä, Jacques herra ... pikku typykkä on ylhäällä...
Hän halajaa ... niinkuin on tapana sanoa... Hän halajaa koko
sydämestään tutustua Daniel herraan. Menkää siis kaikin mokomin häntä
tervehtimään ... minä lasken vain kassani ja tulen heti perässä ...
niinkuin on tapana sanoa.

Jäämättä enempää kuuntelemaan Jacques tarttui käsivarteeni ja vei minua
aika vauhtia puotin perälle sinne päin, mistä kuului huilun soitto...
Pierrotte'in puoti oli suuri ja hyvin varustettu. Puolihämärässä saattoi
erottaa kimaltelevat karahviinien kyljet, himmeäksi hiotut lampunkuvut,
suuret kristallimaljakot, upeat böömiläislasit ja pulleat liemimaljat,
ja kahden puolen suuret lautaspinot, jotka ulottuvat kattoon saakka.
Porsliinihaltijan palatsi öiseen aikaan. Puotikamarissa oli puoleksi
aukiväännetty kaasuliekki vielä valveilla näyttäen ikävystyneenä
kielensä kärkeä... Me menimme kiireesti huoneen läpi. Siellä istui
makuusohvan reunalla kookas, vaalea nuorukainen, joka puhalsi
surumielisiä säveleitä huilustaan. Sivumennessään sanoi Jacques »hyvää
iltaa», hyvin kuivalla äänellä, johon vaalea mies vastasi kahdella
myöskin hyvin kuivalla puhalluksella huilustaan, jolla tavalla
varmaankin kaksi huilua, jotka ovat toisilleen vihoissaan, sanovat hyvää
iltaa.

-- Se oli puotipalvelija, sanoi Jacques, kun tulimme rappusille... Tuo
vaalea jätkä voi ottaa hengen ihmisestä ijankaikkisella
huiluttamisellaan... Pidätkö sinä huilun soitosta. Daniel?

Olisin kernaasti kysynyt: »Entä pitääkö pikku typykkä siitä?» Mutta
pelkäsin hänen pahastuvan ja vastasin hyvin vakavasti: »En, Jacques,
minä en pidä huilunsoitosta.»

Pierrotte'in huoneisto oli neljännessä kerroksessa samassa talossa kuin
puotikin. Camille neiti oli liian ylimyksellinen näyttäytyäkseen puotin
puolella, hän pysyi ylhäällä eikä tavannut isäänsä muuta kuin
ruoka-aikoina. »Saatpa nähdä!» sanoi Jacques rappuja ylös noustessamme,
»täällä eletään niinkuin hienossa talossa ainakin. Camille'illa on
seuranainen, eräs leskirouva Fribou, joka on aina hänen mukanaan... En
tiedä, mikä tämä rouva Fribou alkujaan on, mutta Pierrotte tuntee hänet
ja väittää, että hän on aivan erinomainen nainen... Soita, Daniel,
olemme perillä!» Minä soitin; cévenniläistyttö, jolla oli korkea
päähine, tuli avaamaan, hymyili Jacques'ille kuin vanhalle tuttavalle ja
vei meidät saliin.

Kun astuimme sisään, istui neiti Pierrotte pianon ääressä. Kaksi vanhaa,
lihavahkoa naista, rouva Lalouette ja rouva Fribou, erinomainen nainen,
istuivat ja pelasivat korttia yhdessä huoneen nurkassa. Meidät
nähdessään nousivat kaikki ylös. Syntyi hetkeksi hälinää ja kolinaa;
sitten kun oli tervehditty ja esittelemiset suoritetut, Jacques pyysi
Camille'in -- hän kutsui häntä aivan yksinkertaisesti Camille'ksi --
istumaan jälleen pianon ääreen, jolloin erinomainen nainen sai
tilaisuuden jatkaa peliänsä rouva Lalouette'in kanssa. Jacques ja minä
olimme käyneet istumaan neiti Pierrotte'in kahden puolen, joka puheli ja
nauroi kanssamme samalla kun hänen pikku sormensa liukuivat pianon
koskettimilla. Katselin häntä, kun hän puhui. Hän ei ollut kaunis.
Valkoinen ja punainen, pienet korvat, kaunis tukka, mutta posket olivat
liian pulleat, liian hyvänvoivan näköiset; lisäksi oli hänellä vielä
punaiset kädet ja hiukan kulmikkaat liikkeet, niinkuin lomalla olevalla
koulutytöllä. Hän oli todellinen Pierrotte'in tytär, vuoristokukka, joka
oli kasvanut Saumon'in kauppakujan lasikaapissa.

Sellainen oli ainakin ensi vaikutelmani hänestä; mutta yhtäkkiä, kun
sanoin jotain, neiti Pierrotte, joka tähän asti oli pitänyt silmiään
alasluotuina, nosti ne hitaasti ylös katsoen minuun, ja ikäänkuin
taikavoimasta pieni porvaristyttö katosi. En nähnyt muuta kuin hänen
silmänsä, kaksi suurta, häikäisevää silmää, jotka heti tunsin...

Ihmeitten ihme! Nehän olivat nuo samat mustat silmät, jotka olivat
minulle niin lempeästi loistaneet vanhan lyseon kolkkojen muurien
sisällä, lasisilmänoidan mustat silmät, sanalla sanoen: mustat silmät...
Luulin näkeväni unta. Olisin tahtonut huutaa niille: »Kauniit mustat
silmät, tekö täällä? Tapaanko teidät jälleen toisissa kasvoissa?» Ja
kuinka ne olivat aivan ne! Oli aivan mahdoton niissä erehtyä. Samat
ripset, sama loisto, sama tumma, hillitty tuli. Olisi ollut hulluutta
ajatellakaan, että maailmassa oli kaksi paria noita silmiä! Ja parhaana
todistuksena siitä, että ne olivat mustat silmät itse eivätkä mitkään
niiden näköiset mustat silmät, on se, että nekin olivat tunteneet minut,
ja me olisimme varmaankin taasen aloittaneet tuommoisen entisen, mykän
keskustelumme, kun kuulin aivan lähelläni, melkein korvani juuressa,
hiiren nakerrusta. Tämän äänen kuullessani käänsin päätäni ja näin
nojatuolissa pianon nurkassa henkilön, jota en ollut tähän asti
huomannut... Näin pitkän, kuivan, kalpean vanhuksen, jolla oli linnun
pää, taaksepäinluisuva otsa, terävä nenä, pyöreät, elottomat silmät,
jotka olivat liian kaukana toisistaan melkein ohimoissa... Ellei olisi
nähnyt sokuripalasta, jota mies piti kädessään ja silloin tällöin
nakerteli, olisi voinut luulla hänen nukkuvan. Hämilläni tein syvän
kumarruksen tuon vanhan variksen edessä, mutta hän ei vastannut... »Ei
hän näe sinua», sanoi Jacques, »se on sokea herra Lalouette...»

Jottei minun enää tarvinnut nähdä tuota kauheata linnunpäävanhusta,
käännyin joutuun mustain silmäin puoleen; mutta voi, lumous oli
särkynyt, mustat silmät olivat kadonneet. Heidän sijassaan oli vain
pieni porvaristyttö, joka istui selkäkenossa pianotuolillaan...

Samassa salin ovi aukeni, ja Pierrotte tuli touhuten sisään. Häntä
seurasi huilunpuhaltaja huilu kainalossa. Hänet nähdessään linkosi
Jacques häneen niin musertavan katseen, että se olisi voinut vaikka
puhvelihärän surmata; mutta luultavasti ei se osunut, sillä
huilunpuhaltaja ei ollut tietävinään.

-- No typykkäni! sanoi cévenniläinen suudellen tytärtään kummallekin
poskelle, oletko nyt tyytyväinen? Nyt olet saanut Danielisi... Mitä
pidät hänestä? Eikö hän ole kaunis? Niinkuin on tapana sanoa ... aivan
Neidin ilmi elävä kuva.

Ja nyt Pierrotte aloitti saman kohtauksen kuin alhaalla puotissa alusta
ja vei minut väkisin keskelle huonetta, että jokainen voisi nähdä neidin
silmät ... neidin nenän, neidin kuoppaleuvan... Tämä näytteillepano oli
hirveä... Rouva Lalouette ja erinomainen nainen keskeyttivät pelinsä ja
ottaen oikein mukavan asennon nojatuolissaan, tarkastelivat minua mitä
kylmäverisimmin, arvostellen tai kehuen kovalla äänellä milloin mitäkin
palasta minusta, aivan kuin olisin ollut torilla myytävä kananpoika.
Meidän kesken puhuen, näytti »erinomainen nainen» olevan jokseenkin hyvä
kananpoikain tuntija.

Onneksi teki Jacques lopun piinastani pyytämällä neiti Pierrotte'a
soittamaan jotain. »Niin juuri, soittakaamme jotakin», sanoi
huilunpuhaltaja innokkaasti, törmäten esiin huilu koholla. Mutta Jacques
kirkui: »Ei ... ei ... ei mitään duo'a eikä huilua!» Silloin
huilunsoittaja linkosi häneen nopean, vaaleansinisen katseen, joka oli
myrkyllinen kuin intiaanien nuolet, mutta toinen ei hievahduttanut
haiventakaan, huusi vain edelleen: »Ei huilua!...» Lopuksi Jacques pääsi
voitolle, ja neiti Pierrotte soitti meille ilman huilun pihaustakaan
yhden noista tunnetuista tremoloista, joita kutsutaan Rosellen'in
Haavelmiksi... Hänen soittaessaan itki Pierrotte ihastuksesta, Jacques
oli haltioissaan; hiljaisena kuin huilu hampaissa löi huilunpuhaltaja
olkapäillään tahtia ja puhalsi sisällisesti huiluaan.

Kun Haavelma oli lopussa, kääntyi neiti Pierrotte minun puoleeni: »Entä
te, Daniel herra», sanoi hän luoden silmänsä alas, »emmekö saa kuulla
mitään teiltä? Tiedän, että olette runoilija.»

-- Ja hyvä runoilija, tokasi Jacques, tuo hirveä Jacques... Minulla ei
juuri puolestani ollut halua lausua runojani noille amaleekkiläisille.
Jospa edes mustat silmät olisivat olleet saapuvilla. Mutta ei, ne olivat
olleet jo pitkän ajan sammuksissa: etsin niitä turhaan ympäriltäni...
Olisittepa ollut vain kuulemassa, millä huolettomalla äänellä vastasin
neiti Pierrotte'ille:

-- Antakaa anteeksi, neiti, en ottanut tänä iltana lyyryä mukaani.

-- Muistakaa tuoda se ensi kerralla, sanoi tuo kunnon Pierrotte, joka
ymmärsi minun kuvakieleni puustavillisesti. Mies rukka luuli aivan
tosissaan, että minulla oli lyyry ja että soitin sitä aivan kuin hänen
puotipalvelijansa soitti huiluaan... Aah, olihan Jacques tehnyt minulle
selväksi, minkälaiseen maailmaan hän minut vei!

Yhdentoista aikaan tarjottiin teetä. Neiti Pierrotte kulki edestakaisin
huoneessa tarjoten sokeria ja kaadellen kermaa, hymyhuulin, pikkusormi
kohollaan. Tähän aikaan illasta näin mustat silmät uudelleen. Ne
ilmestyivät yhtäkkiä eteeni loistavina ja lempeinä, sitten taasen
katosivat, ennenkuin ehdin niille mitään sanoa... Mutta juuri silloin
huomasin erään seikan, sen nimittäin, että neiti Pierrotte'issa oli
kaksi aivan erillaista olentoa: toinen leveäjakauksinen neiti Pierrotte,
porvaristyttö, joka oli aivan omiansa hallitsemaan entisessä
Lalouette'in kaupassa, ja sitten mustat silmät, nuo suuret runolliset
silmät, jotka aukesivat kuin pari samettikukkasta ja ilmestyessään
muuttivat koko tuon naurettavan romukauppaympäristön toiseksi. Neiti
Pierrotte'ista en olisi mistään hinnasta välittänyt; mutta mustat
silmät ... ah, nuo mustat silmät!...

Vihdoin tuli lähdön hetki. Rouva Lalouette antoi siihen merkin. Hän
kietoi miehensä suureen huiviin ja vei hänet ulos kainalossaan,
niinkuin vanhan kääreisiin kiedotun muumion. Pierrotte pidätti meitä
loppumattomalla sanatulvallaan vielä kauvan rappusissa: »No, nyt kai
näemme teidät täällä usein, Daniel herra, kun olette kerran tien
löytänyt. Meillä ei ole milloinkaan paljon vieraita, vain valittu
seura ... niinkuin on tapana sanoa... Ensinnäkin herra ja rouva
Lalouette, entinen isäntäväkeni; ja sitte, rouva Fribou, erinomainen
nainen, jonka kanssa voitte jutella ja sitte, puotiapulaiseni, kunnon
poika, joka toisinaan soittaa meille huilua ... niinkuin on tapana
sanoa... Te voitte soittaa yhdessä... Se olisi oikein hauskaa.»

Huomautin kainosti, että minulla oli paljon työtä, niin etten ehkä
voinut tulla niin usein, kuin olisin tahtonut.

Sekös häntä nauratti.

-- Vai paljon työtä, Daniel herra... Kyllä ne teikäläisten työt
tunnetaan, ne Quartier Latin'in hommat ... niinkuin on tapana sanoa ...
siellä mahtaa olla joku viehättäjätär.

-- Eipä todellakaan, sanoi nyt Jacques nauraen, neiti Valkea Käki ole
ilman viehätystään.

Nytkös Pierrotte yltyi nauramaan:

-- Kuinka te sanoitte, Jacques herra... Valkea Käki ... ha, ha,
ha,--katsokaapas tuota veitikkaa ... hänen ijällään... Hän vaikeni
äkkiä, kun huomasi tyttärensä kuuntelevan, mutta vielä rappusten
alapäässä kuulimme hänen naurun hohotuksensa, joka pani rappuset
tärisemään.

-- No mitä pidät heistä? sanoi Jacques, ulos päästyämme.

-- Pierrotte itse on kamala, mutta neiti Pierrotte on viehättävä.

-- Eikös ole? sanoi rakastunut raukka niin innoissaan, etten voinut olla
nauramatta.

-- Nytpä tuli salaisuus ilmi, Jacques, sanoin minä puristaen hänen
kättään.

Sinä iltana kävelimme hyvin myöhäiseen joen rantaa. Allamme helmeili
hiljainen, tumma joki tuhansina tähtinä. Suurten alusten touvit
natisivat. Suloista oli kävellä hiljalleen hämärissä ja kuulla Jacques'n
puhuvan rakkaudesta... Hän rakasti, koko sydämellään, mutta hän ei
saanut vastarakkautta, sen hän tiesi.

-- Hän rakastaa siis toista, Jacques.

-- Ei. rakas Daniel, luulen, ettei hän ennen tätä iltaa vielä ole
rakastanut ketään muuta.

-- Ennen tätä iltaa! Mitä sinä sillä tarkoitat, Jacques?

-- Sitä, että kaikki pitävät sinusta, Daniel ... voisihan siis hänkin
pitää sinusta!

Rakas Jacques parka! Olisitte nähneet millä surullisella kohtaloonsa
alistuvalla ilmeellä hän sen sanoi. Rauhoittaakseni häntä, remahdin
kovaan nauruun, kovempaan kuin aijoinkaan.

-- Voi veikkonen, kylläpä sinä teet nopeaan johtopäätöksiä... Kylläpä
minä olisin vastustamaton tai neiti Pierrotte helposti syttyvää
laatua... Joutavia, rakas Jacques äiti. Neiti Pierrotte on yhtä kaukana
minun ajatuksistani, kuin minä hänen. Minua ei sinun tarvitse
vähintäkään peljätä, usko se. Sanoin sen aivan rehellisestä sydämestä.
Neiti Pierrotte oli minulle aivan yhdentekevä... Mutta mustat silmät
olivat toista.




VII.

PUNAINEN RUUSU JA MUSTAT SILMÄT.


Ensimmäisen käyntini jälestä entisessä Lalouette'ien kauppahuoneessa, en
sinne pitkään aikaan palannut. Jacques sen sijaan teki uskollisesti joka
sunnuntaisen pyhiinvaellusretkensä ja keksi joka kerta uuden viettelevän
kaulaliinasolmun... Jacques'in kaulahuivi oli kokonainen runoelma,
hillityn, palavan rakkauden hymni, tuollainen itämainen _selam_, se on
syvämerkityksellisistä kukista koottu kukkavihko, joita ylhäiset
turkkilaiset antavat lemmityilleen, tulkitakseen heille rakkautensa
kaikki vivahdukset.

Jos minä olisin ollut nainen, olisi Jacques'in kaulahuivi tuhansine
solmuineen, joita hän vaihteli loppumattomiin, liikuttanut minua
enemmän kuin kaikki rakkaudentunnustukset... Mutta eiväthän naiset
semmoisista mitään ymmärrä, hyvät ystävät... Joka sunnuntai, ennen
kotoalähtöään, rakastaja raukka ei voinut olla kysymättä: »Minä menen
_sinne_, Daniel ... tuletko mukaan?» Ja minä vastasin aina samalla
tavalla: »En, Jacques, jään tekemään työtä...» Silloin hän lähti
nopeasti, ja minä jäin yksin, aivan yksin runopöytäni ääreen.

Olin puolestani päättänyt, vakavasti päättänyt, etten enää menisi
Pierrotte'ien luo. Mustat silmät peloittivat minua. Sanoin itsekseni:
»Jos näet ne vielä kerran, niin olet hukassa», ja minusta oli parasta
olla niitä näkemättä ... toisin sanoen, en saanut niitä enää pois
päästäni, noita suuria, mustia, noiduttuja silmiä. Näin ne kaikkialla.
Ajattelin vain niitä niin nukkuessani kuin valvoessanikin. Kaikkiin
vihkoihini oli piirustettu suuria mustia silmiä tuon pituisine
ripsineen.

Olin aivan lumottu.

Ah, kun Jacques loistavin silmin ja kepeänä lähti Saumon'in
kauppakujaan, kaulahuivi syvämerkityksellisessä solmussa, tunsin hurjaa
halua harpata alas portaita hänen jäljessään ja huutaa hänelle: »Odota
minua!» Mutta en tehnyt sitä. Jokin ääni sisälläni varoitti minua sinne
menemästä, ja minulla oli kuin olikin lujuutta pysyä pöytäni ääressä ...
ja sanoa: »Ei, kiitos, Jacques, jään tekemään työtä.»

Näin kului jonkun verran aikaa. Ajan pitkään olisi minun varmaankin
Runottaren avulla onnistunut karkoittaa mustat silmät mielestäni.
Pahaksi onneksi olin niin varomaton, että menin niitä vielä kerran
katsomaan. Ja silloin minun kävi hullusti: kadotin niin sydämeni kuin
päänikin. Se tapahtui näin:

Sitten kun Jacques joen rannalla oli avannut sydämensä minulle, ei hän
enää ollut puhunut sen enempää rakkaudestaan; mutta minä näin kyllä,
etteivät asiat käyneet hänen mielensä mukaan... Kun hän sunnuntaisin
palasi Pierrotte'ien luota, oli hän aina alakuloinen. Öisin kuulin hänen
huokailevan, yhä huokailevan... Jos kysyin häneltä: »Mikä sinun on,
Jacques?» niin hän vastasi minulle hätäisesti: »Ei mikään.» Mutta minä
ymmärsin, että jokin häntä vaivasi vain äänestä, jolla hän sen sanoi.
Hän, joka muuten oli niin hyvä ja kärsivällinen, antoi minun joskus
tuntea pahoja tuuliaan. Toisinaan katseli hän minua aivan kuin olisi
ollut vihainen minulle. Arvasin tietenkin että kaiken tuon alla piili
joku suuri sydänsuru, mutta kun Jacques itsepäisesti vaikeni, niin en
uskaltanut minäkään siitä puhua mitään. Mutta eräänä sunnuntaina, kun
hän tuli kotiin tavallista alakuloisempana, tahdoin ottaa selvän
asiasta.

-- Kas niin, Jacques, mikä sinun on? kysyin tarttuen häntä käsiin...
Asiat eivät siis siellä luonnista?

-- Ei, ne eivät luonnista ... sanoi poika raukka masentuneena.

-- No, mutta mikä siinä sitten on? Onko Pierrotte ehkä huomannut jotain?
Paneeko hän esteitä teidän rakkaudellenne...?

-- Ooh, ei suinkaan, Pierrotte ei ole meille esteeksi... Mutta Camille
ei rakasta minua eikä tule milloinkaan rakastamaan.

-- Hullutuksia, Jacques! Mistä sinä voit tietää, ettei hän tule sinua
milloinkaan rakastamaan... Oletko edes sanonut hänelle, että rakastat
häntä?... Et, et tietenkään?... No! mutta siinä tapauksessa...

-- Se, jota hän rakastaa, ei ole sanonut mitään, hänen ei ole tarvinnut
sanoa mitään ollakseen rakastettu...

-- Luuletko todellakin, Jacques, että huilunsoittaja...?

Jacques ei näyttänyt kuulleen minun kysymystäni.

-- Se, jota hän rakastaa, ei ole sanonut mitään, sanoi hän toistamiseen.

Ja muuta en saanut tietää. Sinä yönä ei Saint-Germain'in kellotornissa
paljoakaan nukuttu.

Jacques vietti melkein koko yönsä akkunan ääressä ja katseli huokaellen
tähtitaivasta. Minä mietin. »Menisinkö sinne katsomaan asioita
lähempää... Voihan Jacques erehtyä. Neiti Pierrotte ei ole varmaankaan
ymmärtänyt sitä rakkauden ylenpalttisuutta, mikä piilee kaulahuivin
laskoksissa... Koska ei Jacques uskalla puhua rakkaudestaan, niin ehkä
olisi hyvä, jos minä puhuisin hänen puolestaan... Juuri niin, se on
päätetty, minä menen sinne ja puhun tuolle pikku Philistine'ille
Jacques'in puolesta ja sitten saamme nähdä.»

Seuraavana päivänä panin Jacques'ille mitään sanomatta kauniin
päätökseni täytäntöön. Jumala on todistajani, ettei minulla sinne
mennessäni ollut pienintäkään itsekästä ajatusta. Menin sinne Jacques'in
takia, yksinomaan Jacques'in takia. Mutta kun Saumon'in kauppakujan
kulmassa näin entisen Lalouette'in kauppahuoneen vihreine laudotuksineen
ja _Porsliini- ja kristallikyltteineen_, tunsin lievää sydämen
tykytystä, jonka olisi pitänyt olla minulle varoituksena... Astuin
sisään. Puoti oli tyhjä. Huilunsoittaja oli puotikamarissa
syömähommissa; syödessäänkin oli hänellä huilu vieressään pöydällä. »On
aivan mahdotonta, että Camille olisi epätietoinen tuon vaeltavan huilun
ja minun Jacques äitini välillä», vakuuttelin itsekseni noustessani
portaita ylös. »No saammehan nähdä...»

Tapasin Pierrotte'in ruokapöydässä tyttärensä ja erinomaisen naisen
seurassa. Mustat silmät eivät kaikeksi onneksi olleet saapuvilla. Kun
astuin sisään, tervehdittiin minua hämmästyksen huudoilla. »Tuossa hän
nyt vihdoinkin on!» huudahti kunnon Pierrotte jymyäänellään. »Niinkuin
on tapana sanoa, hän tulee paraiksi kahville.» Minulle tehtiin sijaa
pöydässä. Erinomainen nainen kävi hakemassa minulle kauniin
kultareunaisen kahvikupin, ja minä istuin neiti Pierrotte'in viereen.

Neiti Pierrotte oli sinä päivänä hyvin sievä. Hän oli pistänyt juuri
korvansa yläpuolelle -- nykyään ei niitä enää pidetä siinä paikassa, --
pienen punaisen ruusun, niin, niin punaisen... Luulenpa, että tuo
punainen pikku ruusu oli noiduttu, kun se saattoi tehdä tuon pikku
korvanipukan niin sieväksi. »Vai niin. Daniel herra», sanoi Pierrotte
nauraen leveätä hyväntahtoista nauruaan; »te olette rikkonut välit
ettekä aijo tulla enää meitä tervehtimään!...» Koitin pyydellä anteeksi
ja puhua kirjallisista töistäni. »Niin, niin kyllä, minä tunnen Quartier
Latin'in!» kiusoitteli Pierrotte. Ja hän alkoi nauraa täyttä kurkkua
heittäen syrjäkatseita erinomaiseen naiseen, joka yski merkitseväisesti
ja polki minua jalalle pöydän alla. Näiden kunnon ihmisten mielestä
Quartier Latin merkitsi öillisiä hurjia kemuja, viuluineen, naamioineen,
raketteineen, särjettyine astioineen, ja ties mitä. Ah, jos minä olisin
kertonut heille erakkoelämästäni Saint-Germain'in kellotornissa, niin
kylläpä he olisivat hämmästyneet. Mutta niinkuin tiedätte, nuorena ei
ole lainkaan pahoillaan, jos saakin hurjastelijan maineen. Pierrotte'in
syytöksiä kuullessani koetin näyttää varsin kainolta ja puolustauduin
vain heikonlaisesti: »Ei suinkaan, ei suinkaan, minä vakuutan ... ei
siinä ole mitään perää.» Kylläpä Jacques olisi nauranut, jos olisi
kuullut.

Juuri kun olimme juoneet kahvin, kuului pihalta pieni huilunpuhallus. Se
oli merkki, että Pierrotte'in oli mentävä puotiin. Tuskin oli hän
selkänsä kääntänyt, kun erinomainen nainen vuorostaan meni kyökkiin
pelaamaan korttia kyökkipiian kanssa. Meidän kesken puhuen luulen
puolestani, että erinomaisen naisen ainoa erinomaisuus oli se, että hän
osasi hyvin sekoittaa kortit.

Nähdessäni, että minut jätettiin yksin pienen punaisen ruusun kanssa,
ajattelin: »Nyt on otollinen hetki!» Ja Jacques'in nimi oli jo
huulillani, mutta neiti Pierrotte ei antanut minulle suun vuoroa, vaan
sanoi yhtäkkiä matalalla äänellä minuun katsomatta:

-- Neiti Valkea Käkikö estää teidät tulemasta ystäviänne tervehtimään?

Luulin ensin, että hän laski leikkiä, mutta ei, hän oli ihan tosissaan.
Näyttipä hän vielä varsin liikutetultakin, poskien heleästä punasta ja
povensa nopeasta kohonnasta päättäen. Hänen aikanaan oli varmaankin
puhuttu Valkeasta Käestä, ja hän luulotteli itselleen aivan olemattomia.
Olisin yhdellä ainoalla sanalla voinut valaista hänelle asian, mutta en
voi käsittää, mikä typerä turhamaisuus minut siitä esti. Nähdessään,
etten hänelle mitään vastannut, neiti Pierrotte kääntyi minuun päin ja
kohottaen pitkät silmäripsensä, jotka hän tähän asti oli pitänyt
alasluotuina, hän katsoi minuun... Ei, nyt en puhu totta. Hän ei
katsonut minuun, vaan mustat silmät, täynnä kyyneleitä ja helliä
nuhteita. Ah! rakkaat mustat silmät, sydämeni sulo!

Se oli vain hetken ilmestys. Pitkät ripset painuivat melkein heti
paikalla alas, mustat silmät katosivat ja minun rinnallani oli vain
neiti Pierrotte. Joutuun, joutuun, odottamatta uutta ilmestystä, minä
aloin puhua Jacques'ista. Aloitin kertomalla, kuinka hyvä, kuinka
uskollinen, kuinka kunnollinen ja epäitsekäs hän oli. Minä kerroin hänen
ehtymättömästä rakkaudestaan, hänen hellästä äidillisyydestään, jota
moni oikea äiti olisi voinut häneltä kadehtia. Jacques elätti minut,
piti minut vaatteissa, hankki meidän toimeentulomme, ties millä
raatamisella ja uhrauksilla. Ilman häntä olisin vielä ollut tuossa
Sanlande'in synkässä vankilassa, jossa olin niin hirveästi kärsinyt...

Tullessani tähän kohtaan kertomuksestani, neiti Pierrotte näytti
liikutetulta, ja minä näin suuren kyyneleen vierähtävän hänen
poskelleen. Luulin yksinkertaisuudessani, että se oli Jacques'in tähden
ja sanoin itsekseni: »Tämäpä alkaa käydä hyvin!» ja tulin yhä
kaunopuheisemmaksi. Kerroin Jacques'in alakuloisuudesta ja tuosta
syvästä, salaisesta rakkaudesta, joka kalvoi hänen sydäntään. Ah!
tuhatkertaa onnellinen se nainen, joka...

Tässä kohden se punainen pikku ruusu, joka oli neiti Pierrotte'in
tukassa, irtausi, en tiedä mitenkä, ja putosi jalkaini juureen. Juuri
silloin tuumin, miten hienolla tavalla voisin saada Camille'in
ymmärtämään, että hän oli se tuhansin kerroin onnellinen nainen, johon
Jacques oli ihastunut. Tuo pieni punainen ruusu tuli minulle
putoamisellaan avuksi. Johan olen teille sanonut, että tuo punainen
pikku ruusu oli noiduttu. -- Otin sen hitaasti ylös, mutta en
antanutkaan sitä takaisin. »Annan sen Jacques'ille teidän puolestanne»,
sanoin neiti Pierrotte'ille ymmärtäväisesti hymyillen. -- »Jacques'ille,
jos tahdotte!» vastasi neitï Pierrotte huokaisten. Mutta samassa
hetkessä ilmestyivät mustat silmät ja katsoivat minuun niin hellästi,
ikäänkuin tahtoen sanoa: »Ei Jacques'ille, vaan sinulle itsellesi!» Ja
olisittepa nähneet, miten ne sen sanoivat, kuinka luottavasti, millä
kainolla, vastustamattomalla rakkaudella. Mutta minä epäröin vielä, ja
niiden oli pakko toistaa pari, kolme kertaa peräkkäin: »Niin! ... juuri
sinulle ... juuri sinulle.»

Silloin minä suutelin pientä punaista ruusua ja pistin sen poveeni.

Sinä iltana tapasi Jacques minut kotiin tullessaan, niinkuin
tavallisesti, runopöytäni ääressä, ja minä annoin hänen olla siinä
luulossa, etten koko päivänä ollut käynyt ulkona. Pahaksi onneksi putosi
pieni, punainen ruusu riisuessani povestani lattialle sängyn jalkoihin:
noidathan ovat aina täynnä kujeita. Jacques näki sen, otti sen maasta ja
katseli sitä kauvan. En tiedä, kumpi meistä oli punaisempi, punainen
ruusu vai minä.

-- Minä tunnen sen, sanoi hän, se on siitä ruusupensaasta, joka on
heidän salinsa ikkunalla.

Sitten hän lisäsi antaissaan sen minulle:

-- Minulle ei hän ole milloinkaan antanut ruusuja.

Hän sanoi sen niin surullisella äänellä, että kyyneleet nousivat
silmiini.

-- Jacques, rakas Jacques, minä vannon, etten ennen tätä iltaa...

Hän keskeytti minut lempeästi: »Ei mitään anteeksipyyntöjä, Daniel. Minä
tiedän varmaan, ettet ole mitenkään vilpillisesti menetellyt. Tiesin
niin varmaan, että hän rakasti sinua. Muistatko, mitä sinulle sanoin:
Se, jota hän rakastaa, ei ole sanonut mitään, hänen ei ole tarvis sanoa
mitään ollakseen rakastettu.» Ja sitten poika parka alkoi mitellä
huoneemme lattiata. Ja minä katselin häntä äänettömänä, pitäen punaista
ruusua kädessäni. »Se mikä tapahtui, sen piti tapahtuman», jatkoi hän
hetken kuluttua. »Jo aikoja sitten aavistin, että näin piti käymän.
Tiesin, ettei hän välittäisi minusta mitään, jos näkisi sinut... Siksi
en tahtonut viedä sinua pitkiin aikoihin sinne. Olin jo edeltäpäin
mustasukkainen sinulle. Anna anteeksi, olin niin kovin rakastunut
häneen!... Mutta eräänä päivänä halusin tehdä kokeen ja otin sinut
mukaani. Sinä iltana minulle selvisi, ettei minulla ollut pienintäkään
toivoa. Tuskin oli kulunut viisi minuuttia, kun hän jo katsoi sinuun,
niinkuin en ollut nähnyt hänen katsovan kehenkään muuhun. Kyllä sinäkin
sen huomasit. Oh myönnä vain, sinä huomasit sen. Sentähden pysyit sieltä
poissa enemmän kuin kuukauden, mutta se ei minua auttanut...
Hänenlaisensa olennot eivät unohda poissaolevia, päinvastoin. Joka kerta
kun menin sinne, hän ei puhunut muusta kuin sinusta, ja niin
teeskentelemättä, niin luottavaisesti ja hellästi... Se oli minulle
todellinen piina. Nyt se on ohi... Ja se on parempi.»

Näin puhui Jacques kauvan yhtä lempeästi ja samalla kohtaloonsa
alistuvalla hymyllä. Kaikki, mitä hän sanoi, tuotti minulle samalla sekä
tuskaa että riemua. Tuskaa, koska näin, että hän oli onneton; riemua,
koska jokaisen hänen sanansa takaa näin mustien silmien loistavan
minulle, ajattelevan vain minua. Kun hän oli lopettanut, menin hänen
luoksensa hiukan häpeilläni, mutta panematta pois punaista ruusuani ja
sanoin: »Etkö sinä tästälähin enää pidä minusta?» Hän hymyili ja puristi
minua rintaansa vasten, sanoen: »Elä puhu joutavia, minä pidän sinusta
vielä enemmän.»

Ja se oli totta, punainen ruusu ei tuottanut mitään muutosta Jacques
äidin hellyydessä minua kohtaan, eipä edes saattanut häntä huonolle
tuulelle. Luulen, että hän kärsi kovin, mutta hän ei antanut sitä
milloinkaan huomata. Ei huokausta, ei valitusta, ei niin mitään.
Niinkuin ennenkin, meni hän joka sunnuntai sinne ja oli ystävällinen
kaikille. Ainoastaan kaulahuivin solmut jäivät häneltä tekemättä. Muuten
raatoi hän työssään tyynenä ja ylevänä, pyrkien rohkeasti elämässä yhtä
ainoata päämäärää kohti, ja se oli uusi koti... Oi Jacques! Minun
Jacques äitini!

Mitä minuun tulee, antauduin kokonaan tunteelleni siitä päivin, kun
vapaasti ilman tunnonvaivoja sain rakastaa mustia silmiä. Olin nyt
kaiken päivää Pierrotte'ien luona. Olin valloittanut siellä kaikkien
sydämet; -- mutta millä halpamaisilla keinoilla! Kantamalla sokeria
herra Lalouette'ille, pelaamalla korttia erinomaisen naisen kanssa -- en
kammoksunut mitään... Liehakoitsija oli siihen aikaan minulle sopivin
nimi... Liehakoitsija ilmestyi tavallisesti taloon noin keskipäivän
tienoissa. Silloin oli Pierrotte puotissa ja Camille neiti aivan yksin
yläkerran salissa erinomaisen naisen kanssa. Heti kun saavuin,
ilmestyivät mustat silmät, ja melkein samalla erinomainen nainen jätti
meidät yksin. Tämä arvoisa nainen, jonka Pierrotte oli ottanut
tyttärensä seuraksi, katsoi olevansa kaikista velvollisuuksista vapaa,
heti kun minä ilmestyin. Silloin hän joutuun katosi kyökkiin kyökkipiian
luo, ja kortit vedettiin esiin. Se ei minua suinkaan surettanut, sillä
jäinhän mustien silmien kanssa kahdenkesken.

Oi, mitä ihania hetkiä olen viettänyt tuossa pienessä keltaisessa
salissa! Melkein aina toin mukanani jonkun kirjan, jonkun
lempikirjailijani ja luin siitä pitkiä otteita mustille silmille, jotka
sulivat kyyneleihin tai säihkyivät salamoina, aina sisällön mukaan.
Sillä aikaa neiti Pierrotte istui vieressämme ja ompeli tohvelia
isälleen tai soitti meille ikuisia Rosellen'in Haavelmiaan; mutta vähät
me hänestä välitimme. Toisinaan kuitenkin, kaikkein tunteellisimmissa
kohdissa, tuo pikku porvaristyttö, lausui kovalla äänellä ajatuksensa,
esimerkiksi: »Minun täytyy antaa virittää pianoni»: tai: »Olen neulonut
kaksi pistettä liikaa.» Silloin minä harmissani suljin kirjan enkä
aikonut jatkaa. Mutta mustilla silmillä oli oma omituinen tapansa katsoa
minuun, joka minut heti lepytti ja minä jatkoin edelleen lukuani.

Oli epäilemättä hyvin varomatonta jättää meidät tuolla tavoin aina
kahdenkesken pieneen, keltaiseen saliin. Ajatelkaahan, etteivät meidän
ikämme, -- mustien silmien ja Liehakoitsijan. -- tehneet yhteensä täyttä
kolmeakymmentä neljää vuotta... Onneksi ei neiti Pierrotte meitä
milloinkaan jättänyt ja hän oli hyvin järkevä, hyvin varova ja valpas
vartija, juuri omiansa ruutikellaria vahtimaan... Kerran; eräänä
lämpöisenä iltapäivänä toukokuussa istuimme me, mustat silmät ja minä,
salin sohvalla. Akkuna oli puoleksi auki ja akkunaverhot alaslaskettuina
aina lattiaan asti. Sinä päivänä luimme Faustia!... Kun olin lopettanut
lukuni, liukui kirja kädestäni; me nojauduimme hetkisen äänettöminä
toisiimme puolihämärässä hiljaisuudessa... Hänen päänsä lepäsi minun
olkapäälläni. Hänen kauluksensa aukeamasta näin pieniä hopeahelyjä,
jotka kimaltelivat hänen kaulansa ympärillä... Yhtäkkiä ilmaantui neiti
Pierrotte meidän väliimme. Olisittepa nähneet, miten sukkelaan hän
lähetti minut sohvan toiseen päähän, -- ja minkä pitkän saarnan hän
piti! »Te teette hyvin pahoin, rakkaat lapset», sanoi hän meille... »Te
käytätte väärin sitä luottamusta, jota teille osoitetaan... Teidän
täytyy puhua isälle aikeistanne... Milloin aijotte puhua isälle,
Daniel?» Lupasin puhua Pierrotte'ille hyvin pian, heti kun olin saanut
suuren runoteokseni valmiiksi. Tämä lupaus rauhoitti jonkun verran
vartijaamme. Mutta siitä huolimatta ei mustilla silmillä siitä päivästä
lähtein ollut lupa istua sohvalla Liehakoitsija vieressä. Ooh, tuo neiti
Pierrotte oli hyvin ankara, nuori nainen. Ajatelkaahan, ettei hän ensi
aikoina tahtonut antaa mustien silmien kirjoittaa minulle. Lopuksi hän
kuitenkin siihen suostui, sillä nimenomaisella ehdolla, että hän saisi
kaikki kirjeet nähdäkseen. Pahaksi onneksi ei neiti Pierrotte tyytynyt
yksinään lukemaan noita hurmaavia, rakkautta uhkuvia kirjeitä, joita
mustat silmät minulle kirjoittivat, vaan pisti niihin usein lauseita
omasta päästään, niinkuin esimerkiksi tämmöisiä:

-- ... Tänä aamuna olen surullinen. Olen löytänyt hämähäkin kaapistani.
Aamuhämähäkki tietää mielipahaa.

Tai myöskin:

-- Ei tyhjällä taloksi ruveta... Ja sitten tuo ikuinen virsi:

-- Sinun pitää puhuman isälle aikeistasi... Johon minä joka kerta
vastasin:

Heti kun olen saanut teokseni valmiiksi!...




VIII.

ERÄS ILTA SAUMON'IN KAUPPAKUJASSA.


Vihdoin viimmein sain kuuluisan runoelmani valmiiksi. Se oli neljän
kuukauden työn hedelmä, ja minä muistan, että töin tuskin voin
kirjoittaa viimmeisiä rivejä, niin kovin vapisivat käteni kuumeesta,
ylpeydestä, riemusta ja kärsimättömyydestä.

Se oli juhlahetki Saint-Germain'in kellotornissa. Jacques muuttui siksi
päiväksi jälleen tuoksi entiseksi Jacques'iksi, pahvilaatikko ja
liimakuppi Jacques'iksi. Hän sitoi minulle komean kirjan, johon hän
aikoi omakätisesti teokseni kirjoittaa puhtaaksi. Joka säe saattoi hänet
huudahtamaan ihailusta ja innostuksesta... Minä puolestani en ollut yhtä
varma teoksestani. Jacques ihaili minua liiaksi; en oikein voinut
luottaa hänen arvosteluunsa. Olisin tahtonut luettaa teokseni jollain
puolueettomalla, luotettavalla henkilöllä. Mutta kun en, pakana vieköön,
tuntenut ketään.

Ja kuitenkin olisi minulla ruokapaikassani ollut yllin kyllin
tilaisuutta tehdä tuttavuuksia. Nyt kun olimme rikkaita, söin
perähuoneessa salin takana. Siellä aterioi noin parikymmentä
kirjailijaa, maalaria ja arkkitehtiä tai oikeammin niiden aiheita. --
Nyt ovat aiheet valmistuneet: joistakuista noista nuorukaisista on
tullut kuuluisuuksia, ja kun näen heidän nimensä sanomalehdissä, niin
kirveltää minun sydäntäni, joka en mitään ole. Kun ensi kertaa tulin
heidän pöytäänsä, ottivat nuo nuorukaiset minut avosylin vastaan; mutta
kun olin liian ujo puuttuakseni keskusteluun, jouduin pian unhotukseen
ja olin yhtä yksin heidän keskellään, kuin olin ollut pikku pöytäni
ääressä yhteisessä salissa. Kuuntelin, mutta en puhunut mitään.

Kerran viikossa söi pöydässämme eräs kuuluisa runoilija, jonka nimeä en
enää muista, mutta jota nuo toiset herrat kutsuivat Baghavat'iksi, erään
hänen runonsa mukaan. Niinä päivinä juotiin bordeaux-viiniä, joka maksoi
kahdeksantoista sous'ia pullo; jälkiruokaa syötäessä lausui Baghavat
jonkun intialaisen runonsa. Intialaiset runot olivat hänen
erikoisalansa. Yhdelle niistä oli hän antanut nimen _Lakçamana_,
toiselle _Daçaratha_, kolmannelle _Kalatçala_, muuan oli _Bhagiratha_,
muuan _Cudra_, muuan taasen _Cunosépa, Visvamitra_... Mutta kaunein
kaikista oli kuitenkin _Baghavat_. Ah, kun runoilija lausui,
_Baghavat'insa_, oli perähuone aivan haltioissaan. Toiset ulvoivat,
toiset takoivat jaloillaan lattiaa tai hyppivät pöydälle seisomaan.
Minun oikealla puolellani istui pieni punanenäinen arkkitehti, joka heti
ensimmäisessä värsyssä rupesi itkemään ja koko ajan pyyhki silmiään
minun salvettiini!

Minä kiljuin seuran vuoksi vielä kovempaa kuin muut, mutta oikeastaan en
ollut lainkaan ihastunut _Baghavat'iin_. Nuo intialaiset runot olivat
kaikki aivan samanlaisia. Niissä oli aina lotuskukka, kondori, elefantti
ja puhvelihärkä: joskus kutsuttiin lotusta vaihteen vuoksi lotokseksi,
mutta tätä vaihtelua lukuun ottamatta olivat hänen kyhäyksensä aivan
toistensa kaltaisia: kaikkea intohimoa, kaikkea totuutta ja
mielikuvitusta vailla. Pelkkää sanahelinää. Hämärää ja epäselvää...
Siinä minun mielipiteeni suuresta Baghavat'ista. Ehkä olisin ollut
lievempi arvostelussani, jos joku olisi pyytänyt minua vuorostani
lausumaan omia runojani, mutta se ei juontunut kenenkään mieleen, ja se
teki minun ylen ankaraksi mielipiteissäni. Ja sitäpaitsi oli muitakin,
jotka olivat samaa mieltä tuosta hindurunoudesta. Minun
vasemmanpuoleiseen vierustoveriini ei se liioin pystynyt. Merkillinen
mies, tuo minun vasemman käden naapurini; kiiltäväksi kuluneeseen,
rasvaiseen takkiin puettu, korkeaotsainen rasvanaama, jolla oli pitkä
musta parta ja siinä melkein aina joku makaroonisäije ruuan jälkeen. Hän
oli vanhin joukosta ja ehdottomasti myöskin lahjakkain. Niinkuin suuret
henget ainakin, puhui hän hyvin vähän, ei suotta kuluttanut itseään.
Kaikki kunnioittivat häntä. Hänestä sanottiin: »Se mies pystyy ... siinä
on ajattelija.» Nähdessäni hänen suunsa vetäytyvän ivalliseen hymyyn
suuren Baghavat'in lukiessa runojaan, kohosi vasemman käden naapurini
silmissäni varsin korkealle. Ajattelin: »Siinä on mies, jolla on
makua... Entäpä jos lukisin hänelle runoelmani!»

Eräänä iltana pöydästä noustaessa, tilasin pullon konjakkia ja pyysin
ajattelijan tyhjentämään lasin kanssani. Hän kiitti, minä tunsin hänen
heikkoutensa. Siinä ryypiskellessämme johdin puheen suureen Baghavat'iin
ja haukuin aluksi vahvasti lotusta, kondoreita, elehvantteja ja
puhvelihärkiä. -- Se oli uskallettua, elehvantit ovat hyvin
salavihaisia!... Minun puhuissani, kaateli ajattelija itselleen
konjakkia sanaakaan sanomatta. Joskus hän hymyili ja nyökähytti
hyväksyvästi päätänsä murahtaen: »Mm, mm...» Saaden tästä ensi
menestyksestä rohkeutta, tunnustin hänelle, että olin minäkin sepittänyt
suuren runoelman ja halusin kuulla hänen mielipiteensä siitä. »Mm,
mm...» pani ajattelija taasen järkkymättömänä. Nähdessäni miehen näin
oikeassa mielentilassa, ajattelin: »Nyt on otollinen hetki!» ja vedin
runoni taskustani. Ajattelija kaatoi itselleen liikkumattomana viidennen
pikku lasin, levollisesti katsellen, kuinka minä levitin
käsikirjoitukseni, mutta ihan viime hetkellä laski hän vanhan
juopottelijan kätensä käsivarrelleni: »Sananen vain, nuori mies,
ennenkuin alotamme... Mikä on teidän kriteriuminne?»

Katselin häntä levottomana.

-- Teidän kriteriuminne! ... toisti kauhea ajattelija korottaen
äänensä... Mikä on teidän kriteriuminne, mittapuunne?

Herra Jumala! Minun kriteriumini! ... eihän minulla sellaista ollut, en
ollut sellaista milloinkaan ajatellutkaan, ja se kyllä näkyi
punastumisestani ja ällistymisestäni.

Ajattelija nousi loukkaantuneena istuiltaan. »Kuinka, onneton nuori
mies, teillä ei ole kriteriumia!... Silloin on joutavaa, että luette
minulle runoelmanne ... tiedän jo edeltäpäin, minkäarvoinen se on.»
Sitten hän kaasi itselleen vielä yhtä perää pari kolme lasia pullon
pohjasta, otti hattunsa ja lähti, pyöritellen uhkaavasti silmiään.

Kun illalla kerroin tuosta kohtauksesta Jacques'ille, vihastui hän
silmittömästi. Tuo sinun ajattelijasi on pässinpää, sanoi hän. »Vai
pitää olla kriteriumi?... Semmoinen on kai tarpeen Bengaliassa? ...
kriteriumi! Mikä se on?... Missä semmoisia valmistetaan? Kuka semmoisen
on nähnyt? Kriteriumikauppias, juokse hiiteen!»... Kunnon Jacques'illa
oli kyyneleet silmissä ajatellessaan sitä häväistystä, mikä oli tullut
mestariteokseni ja minun osakseni. »Kuuleppas. Daniel», sanoi hän hetken
päästä, »jotakin juohtuu mieleeni... Kun kerran tahdot lukea runosi
jollekulle, etkö voisi tehdä sitä Pierrotte'ien luona, jonain
sunnuntaina?»...

-- Pierrotte'eille... Mitä ajatteletkaan, Jacques!

-- Ja miksikä et?... Peijakas! Pierrotte ei ole mikään kotka, mutta ei
pöllökään. Hänellä on hyvä ymmärrys ja selvä järki... Ja Camille olisi
oiva tuomari, joskin hiukan puolueellinen... Erinomainen nainen on
lukenut paljon... Eikä itse vanha Lalouettekaan ole niin mahdoton, kuin
hän näyttää... Ja lisäksi tuntee Pierrotte Pariisissa paljon hyvin
huomattavia henkilöitä, joita hän voisi kutsua siksi illaksi luokseen...
Mitä sanot? Tahdotko, että puhun siitä hänelle?...

Ei ollut juuri houkuttelevaa valita arvostelijansa Saumon'in
kauppakujasta, mutta kun olin melkein kipeä halusta saada lukea
jollekulle runoelmani, suostuin hiukan nenääni nyrpisteltyä Jacques'in
ehdotukseen. Heti seuraavana päivänä esitti hän asian Pierrotte'ille. On
varsin luultavaa, ettei kunnon Pierrotte täysin tajunnut, mistä oli
kysymys, mutta kun hän tässä huomasi hyvän tilaisuuden olla neidin
lapsille mieliksi, sanoi tuo kunnon mies epäröimättä »olkoon menneeksi»
ja heti lähetettiin kutsumakortit kaikkialle.

En ollut milloinkaan ennen nähnyt pientä keltaista salia sellaisessa
juhla-asussa. Pierrotte oli minun kunniakseni kutsunut vieraikseen
porsliinimaailman parhaiston. Esityspäivän iltana oli siellä koolla
paitsi tavallista henkilökuntaa, herra ja rouva Passajon ja heidän
poikansa eläinlääkäri, Alfort'in eläinlääkäriopiston etevimpiä
oppilaita, Ferrouillat nuorempi, joka aivan äskettäin oli saavuttanut
loistavan menestyksen Suur-Looshissa, edelleen, herra ja rouva Fougeroux
ja heidän kuusi tytärtään, jotka istuivat pituuden mukaan rivissä kuin
urkujen piiput, ja lopuksi Ferrouillat vanhempi, erään kirjallisen
seuran jäsen ja illan kunniavieras. Voitte kuvitella vavistukseni
nähdessäni tämän mahtavan lautakunnan. Kun kaikille näille kunnon
ihmisille oli edeltäpäin annettu tietää, että heidät oli kutsuttu
lausumaan arvostelunsa runoteoksesta, katsoivat he velvollisuudekseen
esiintyä asian laadun mukaan juhlallisin, kylmin naamoin, vetämättä
suutaan kertaakaan nauruun. He juttelivat hiljaa ja nyökkäsivät päätään
kuin lakimiehet. Pierrotte, joka ei ymmärtänyt olla mitenkään
salaperäinen, katseli heitä kaikkia ihmeissään. Kun kaikki vieraat
olivat saapuneet, asetuttiin istumaan. Minä istuin pianoa vasten,
kuulijakunta puoliympyrässä edessäni, paitsi vanha Lalouette, joka
nakerteli sokeriaan tavallisella paikallaan. Hetken hälinän jälkeen
syntyi hiljaisuus, ja minä alotin väräjävällä äänellä runoelmani
luvun...

Se oli dramallinen runoelma, jonka olin suurenmoisesti ristinyt
_Paimenlauluiksi_. Vankeutensa ensi aikoina Sarlande'in lyseossa oli
Pikku Mies omaksi huvikseen kertonut oppilailleen mielikuvitusjuttuja,
jotka kuhisivat heinäsirkkoja, perhosia ja muita itikoita. Paimenlaulut
olivat syntyneet siten, että olin kolme näistä pikku kertomuksista
muodostanut vuoropuheluksi ja pannut runomuotoon. Runoelmassani oli
kolme osaa, mutta tuona iltana Pierrotte'in luona luin niistä ainoastaan
ensimmäisen osan. Pyydän saada luvan jäljentää tässä tuon osan
Paimenlauluista, en minään valittuna kirjallisena tuotteena, vaan
ainoastaan tarpeellisena lisänä Pikku Miehen elämäntarinaan.

Kuvitelkaa hetkinen, rakkaat lukijani, että istutte puoliympyrässä
pienessä keltaisessa salissa, ja että Daniel Eyssette aivan väristen
lukee teille ääneen.


SINIPERHOSEN SEIKKAILUT.

(Näyttämö kuvaa maisemaa. On kello kuusi illalla; aurinko on laskullaan.
Esiripun noustessa sininen Perhonen sekä nuori miespuolinen Leppäkerttu
juttelevat istuen sanajalan varrella. He ovat viettäneet päivän aamusta
asti yhdessä. Illan hämärtyessä Leppäkerttu näyttää aikovan lähteä.)

    LEPPÄKERTTU.
    Oo, lähdetkö jo?

    PERHONEN.
    Johan täytyy, ei auta!

    PERHONEN.
    Mihin hiiteen kiire? Kuin vankila, hauta
    koti mulle on harmaa, ja ehdit kai
    sä myöskin myöhemmin kotiis, vai?
    Ovi, seinä, ikkunat, -- tympeät on ne,
    kun päivän säihkyvän nään, kedon, jonne
    suvi unikot herätti heijaamaan.
    Jos unikoista et ilahdu, ootpa...

    LEPPÄKERTTU.
    Ah, niihin en kylläy konsanaan!

    PERHONEN.
    Hyvä, höpsy; siis kotona vartokootpa!
    Viel' iltaa ihailemaan jää tätä.

    LEPPÄKERTTU.
    Mut...

    PERHONEN (pudottaen hänet alas).
    Tuonne heitän sun heinikkoon!

    LEPPÄKERTTU (pyristellen vastaan).
    Ei, en jäädä voi, en lähtöä jätä.

    PERHONEN.
    Hyss, hyss!

    LEPPÄKERTTU (säikähtyen).
    Mitä nyt?

    PERHONEN.
    Pyy lauleloon
    suven huumeen viinitarhassa valaa --,
    miten kauniina illan ilmoille halaa
    sen lämmin sävel, kuin sointuu se täällä...

    LEPPÄKERTTU.
    Niin kyllä, vaan...

    PERHONEN.
    Vait!

    LEPPÄKERTTU.
    Mitä?

    PERHONEN.
    Ihmisiä!

    (Ihmisiä kulkee ohi)

    LEPPÄKERTTU (kuiskaten, hetken vaitiolon jälkeen).
    Lie häijyläitä ne?

    PERHONEN.
    Häijyimpiä.

    LEPPÄKERTTU.
    Aron niitä, -- voi niskansa heikon päällä
    jalan tuhman tuntea milloin vain...
    Pien' oot sinä myös, mut on siivet sulla.
    -- Uh, hirmua!

    PERHONEN.
    Taidatpa kauhuusi tulla!
    Saat paeta moukkia niskassain,
    se on vahva, ja siipiäni huoleti pole,
    ne ei seittiä -- kuin sudenkorennon -- ole!
    Ja niin kauas, niin kauan ma kannan sua
    kuin tahdot!

    LEPPÄKERTTU.
    Oh ei, älä houkuta mua,
    en tohtis vaikka...

    PERHONEN.
    Vaan helppohan
    sun on niskaani nousta.

    LEPPÄKERTTU.
    Mut...

    PERHONEN.
    Nouse, houkko!

    LEPPÄKERTTU.
    Minut sentään kotiini kannathan,
    näes...

    PERHONEN.
    Joudu, niin nähty pian on joka loukko.

    LEPPÄKERTTU (kiiveten toverinsa selkään).
    Näes rukouksia pidetähän
    meill' illoin.

    PERHONEN.
    Tietysti. -- Taaemmas vähän!
    Niin. -- Vaiti, nyt laivassa, lähdetään!

    (Hyrr! He nousevat lentoon: keskustelu jatkuu ilmassa).

    Ah oivaa! Et paina juur' ensinkään.

    LEPPÄKERTTU (peloissaan).
    Voi ystävä...

    PERHONEN.
    Noo?

    LEPPÄKERTTU.
    Minä sokaistun tästä,
    mua huimaa, jo mielisin maahan päin.

    PERHONEN.
    Pyh, sulje vain silmäsi näkemästä!
    Joko suljit?

    LEPPÄKERTTU (sulkee silmänsä).
    Jo.

    PERHONEN.
    Kestäthän?

    LEPPÄKERTTU (pakotetusti).
    Vähittäin.

    PERHONEN (salaa nauraen).
    Sukus varmaan ei ilmailu-seppeleitä
    He voittanut --.

    LEPPÄKERTTU.
    Ee-hei!

    PERHONEN.
    Heidän ei syy, ettei varmemmin seilata ilmain teit.

    LEPPÄKERTTU.
    Eei...

    PERHONEN.
    Kas niin, määrämme lähestyy.

    (Laskeutuu erään Kielon lehdelle.)

    LEPPÄKERTTU (avaten silmänsä).
    Oh, anteeksi, mut en tääll' asu minä.

    PERHONEN.
    Et, vaan kun on aikaa, niin ystävinä
    kera Kielon voimmehan hetken viettää.
    Ja tottahan suutakin voidella sietää.

    LEPPÄKERTTU.
    Voi, en minä jouda...

    PERHONEN.
    Vain hetken, jo vain!

    LEPPÄKERTTU.
    Ja oon outo ma seurassa suurempain.

    PERHONEN.
    Pois arkuus, sun lehtolapsekseni
    sanon, joudu!

    LEPPÄKERTTU.
    Jo päiväkin mailleen meni.

    PERHONEN.
    Oh, vieläpä sirkka sirittää...

    LEPPÄKERTTU (kuiskaten).
    Vaan -- pennittä...

    PERHONEN (vieden hänet mukaansa).
    Kielo kestittää!

    (He menevät Kielon luo. -- Esirippu laskee.)

    (Toisen näytöksen alussa esiripun noustessa on melkein yö.
    Toverusten nähdään lähtevän Kielon luota. Leppäkerttu on hienossa
    humalassa.)

    PERHONEN (tarjoten selkänsä).
    Ja nyt matkaan.

    LEPPÄKERTTU (kiiveten rohkeana ylös).
    Matkaan!

    PERHONEN.
    No mitäs sanot
    veli Kielosta?

    LEPPÄKERTTU.
    Mainio: antaa, mit' anot,
    jopa varastot vierahan haltuun suo...

    PERHONEN (tähystäen taivasta).
    Oh. Päivähän avaa jo akkunansa!
    Nyt joutuun.

    LEPPÄKERTTU.
    Joutuun? Ja kenen luo?

    PERHONEN.
    Kotikaipuus on mennyt jo menojansa?

    LEPPÄKERTTU.
    Oh, kumpahan ehdin rukouksiin...
    Koti lähell' onkin, -- se siintää tuolta.

    PERHONEN.
    No ei mullakaan ole hoppua, huolta!

    LEPPÄKERTTU (innoissaan).
    Paras veikko! On kummani, kuinka niin
    sua maailmassa voi moittia kukaan:
    »se on hurjimus, huijari riihaton,
    runoniekka!»

    PERHONEN.

    Oo, ken noin suulas on?

    LEPPÄKERTTU.
    No Sittinen!

    PERHONEN.
    Raiska! Kun itse ei mukaan,
    vätys, pääse, niin hurjaksi haukkuu mua.

    LEPPÄKERTTU
    Ja yksinkö hän edes!

    PERHONEN.
    Riivattua!

    LEPPÄKERTTU.
    Niin, sinua Muurahaiset, Etanat,
    jopa Skorpioonitkin vihaavat.

    PERHONEN.
    Niinkö?

    LEPPÄKERTTU (tuttavallisesti).
    Äläkä Lukkia kosiskele,
    sua rumaks se väittää!

    PERHONEN.
    Tuhmaapa puhuu!

    LEPPÄKERTTU.
    Heh! -- Ei Madotkaan sua imartele...

    PERHONEN.
    Sen uskon! -- Mut samoinko minusta huhuu
    sun piirisi myöskin, -- Matoihin et
    sinä tietysti kuulu...?

    LEPPÄKERTTU.
    Päinvastaiset
    siell' on mielet: oot sankari nuoremmista,
    vaan hieman moraaliton vanhemmista.

    PERHONEN (surullisesti).
    Ei näytä siis maailma suosivan
    mua liioin...

    LEPPÄKERTTU.
    Ei, totta, ei, ystävä polo!
    Jos ois Nokkosten valta, ois nuiva sull' olo,
    sua Kilpikonnankin kiroovan
    oon kuullut, ja Sirkan...

    PERHONEN.
    Kai sun sama miel' on --?

    LEPPÄKERTTU.
    Voi, mua sinä hurmaat. Sa niskallas
    mua kantelet lujalla luokse Kielon!
    Täm' on hauskaa! -- Vaan säästähän vaivojas,
    jos väsyä alat, niin voimmehan jälleen
    vähän levätä jossakin...?

    PERHONEN.
    Pitemmälleen
    sinä sentään painat, -- mut kestetään.

    LEPPÄKERTTU (viitaten erästä Kieloa).
    Ei, luokse Kielon nyt lepäämään!

    PERHONEN.
    Ah kiitos. Kielonko luokse jälleen --?

    (Hiljaa viettelevällä äänellä.)

    Minä mielisin tuonne...

    LEPPÄKERTTU (tulipunaisena).
    Ruusun luo --?
    Oh, en toki...

    PERHONEN (vieden hänet mukaansa).
    Joudu, kun hetki suo!

    (He käyvät hiljaa Ruusun luo. -- Esirippu laskee.)

Kolmannessa näytöksessä...

Kolmannessa näytöksessä...

Mutta en tahtoisi, rakkaat lukijat, kauvempaa väärinkäyttää
kärsivällisyyttänne. Runot eivät enää tähän maailman aikaan voi
miellyttää, tiedän sen. Siksi päätänkin tähän runoelmani esityksen ja
tyydyn pääpiirteissään kertomaan lopun siitä.

Kolmannessa näytöksessä on täysi yö... Toverukset lähtevät ruusun
luota... Perhonen tahtoo viedä Leppäkertun vanhempiensa luo, mutta tämä
panee vastaan, hän on tukkihumalassa, heittää kuperkeikkaa ruohistossa
ja päästää kimakoita huutoja... Perhosen on pakko kantaa hänet kotiin.
He eroavat toisistaan talon portilla, päättäen pian tavata toisensa...
Ja silloin Perhonen lentää ypö yksin pimeään yöhön. Hänkin on hiukan
humalassa, mutta hänen humalansa on surumielistä laatua; hän muistaa
mitä Leppäkerttu oli hänelle kertonut ja ihmettelee katkeroituneena,
minkätähden niin monet häntä halveksivat, häntä, joka ei milloinkaan
ollut tehnyt kenellekään mitään pahaa... Taivas on synkkä, tuuli ulvoo,
seutu on pimennossa... Perhosta peloittaa ja hänen on kylmä, mutta hän
lohduttaikse sillä, että hänen toverinsa on suojassa lämpimässä
vuoteessa... Sillä välin näkyy pimennossa suuria yölintuja, jotka
lehahtavat äänettömästi näyttämön yli. Salama leimahtaa. Ilkeät itikat,
jotka ovat olleet kivien alla väijymässä, viittovat toisilleen Perhosta
ja huutavat ilkkuen: »Nyt hän ei pääse meiltä». Ja kun Perhonen ylen
kauhistuneena lentää lepattaa puolelta toiselle, sivaltaa Ohdake häntä
ohimennen miekallaan, Skorpiooni lävistää hänet pistimellään, suuri,
karvainen Hämähäkki repäisee palasen hänen sinisestä silkkiviitastaan,
ja lopuksi Yölepakko katkaisee hänen selkärankansa yhdellä siiven
iskulla. Perhonen putoo maahan kuolettavasti haavoittuneena... Sillä
aikaa kun hän kamppailee kuoleman kanssa, riemuitsevat Nokkoset, ja
Sammakot sanovat: »Se oli oikein hänelle!»

Kun Muurahaiset aamun koittaessa menevät työhön säkkeineen ja
lekkereineen, löytävät he hänen ruumiinsa tien vierestä. He tuskin
vilkaisevat häneen ja menevät menojaan aikomattakaan haudata häntä.
Muurahaiset eivät tee palkatonta työtä... Onneksi sattuu Haudankaivajien
veljeskunta kulkemaan siitä ohi. Ne ovat, niinkuin tiedätte, pieniä,
mustia eläviä, jotka ovat tehneet lupauksen haudata kuolleita... He
valmistautuvat hartaina vetämään Perhosvainajan kirkkomaalle... Joukko
uteliaita kiiruhtaa tätä katsomaan, ja jokainen lausuu ääneen
ajatuksensa... Pienet ruskeat heinäsirkat, jotka istuvat
auringonpaisteessa oviensa edustalla, sanovat juhlallisina: »Hän
rakasteli liiaksi kukkasia. -- Hän oli liiaksi öisin ulkona!» lisäävät
Etanat ja suurimahaiset Koppakuoriaiset pöyhistelevät kimaltelevissa
takeissaan, muristen: »Liiaksi boheemi! liiaksi boheemi!» Koko tässä
suuressa joukossa ei kukaan ainoallakaan kaipauksen sanalla muistele
vainajaa, mutta yltympäri ovat suuret liljat sulkeneet kupunsa, ja
heinäsirkat lakanneet laulamasta.

Viimmeinen näytös on Perhosten hautausmaalla. Kun Haudankaivajat ovat
toimittaneet tehtävänsä, lähestyy hautaa juhlallisen näköisenä muuan
Koppakuoriainen, joka on seurannut ruumissaattoa, asettuu seljälleen ja
alkaa ylistää vainajaa. Pahaksi onneksi hänen muistonsa pettää ja siinä
hän sitte potkii seljällään tunnin ajan ja sotkeutuu yhä hullummin
pitkiin lauserakennuksiinsa... Kun puhuja on lopettanut, vetäytyvät
kaikki pois, ja silloin nähdään autiolla hautuumaalla edellisistä
näytöksistä totuttu Leppäkerttu hiipivän esiin erään haudan takaa.
Itkien polvistuu hän haudan tuoreelle mullalle, ja rukoilee palavan
rukouksen ystävä raukkansa puolesta, joka lepää siinä.




IX.

SINUSTA TULEE PORSLIINIKAUPPIAS.


Lukiessani runoelmani viime säettä, nousi Jacques innostuksissaan ylös
huutaakseen hyvä, mutta hän vaikeni kuin naulaan, nähdessään kaikkien
noiden kunnon ihmisten kauhistuneet naamat.

Jos ilmestyskirjan tulinen hevonen olisi karahuttanut keskelle keltaista
salia, ei se luultavasti olisi synnyttänyt enemmän hämminkiä kuin minun
sininen perhoni. Passajon'it ja Fougeroux'it tuijottivat tukka kauhusta
pystyssä, silmät seljällään minuun. Ferrouillatin veljekset tekivät
toisilleen merkkejä. Ei kukaan hiiskunut sanaakaan. Voitte arvata minun
mielentilani...

Yhtäkkiä kuului hiljaisuuden ja yleisen hämmingin keskellä ääni, -- ja
millainen ääni! -- kylmä, väritön, särkynyt aaveen ääni pianon takaa,
saattaen minut säpsähtämään tuolillani. Ensimmäistä kertaa kymmeneen
vuoteen kuultiin linnunnokka vanhuksen, kunnianarvoisen Lalouette'in
puhuvan: »Minusta on hyvä, että tappoivat tuon perhosen», sanoi tuo
eriskummallinen vanhus nakertaen sokeriaan vimmastuneen näköisenä; »minä
en voi sietää perhosia!...»

Kaikki purskahtivat nauramaan, ja nyt ruvettiin pohtimaan runoelmaani.

Kirjallisen seuran jäsen piti teosta hiukan liian pitkänä ja kehoitti
minua kaikin mokomin supistamaan se yhteen tai kahteen lauluun, mikä on
aito ranskalainen runomuoto. Alfortin opiston oppilas, luonnontutkija,
huomautti minulle, että leppäkertuilla on siivet, seikka, joka teki
minun runoelmani antaman opetuksen ontuvaksi. Ferrouillat nuorempi
väitti lukeneensa kaiken jostain muualta. »Älä välitä heidän
puheistaan», kuiskasi Jacques minulle, »se on mestariteos». Pierrotte
vain ei virkkanut sanaakaan. Hänellä näytti olevan muuta mielessä. Ehkä
oli tuo kunnon mies, joka istui koko esityksen ajan tyttärensä vieressä,
tuntenut pienen kätösen värähtelevän liian tuntuvasti omassaan, tai oli
hän ohimennen tavoittanut liian loistavan katseen; se vain on varmaa,
että Pierrotte sinä päivänä oli hyvin merkillisen näköinen, -- niinkuin
on tapana sanoa, -- ja ettei hän koko iltana hetkeksikään hievahtanut
tyttärensä vierestä, niin etten voinut sanoa sanaakaan mustille
silmille, vaan lähdin hyvin aikaisin pois, haluamatta kuulla kirjallisen
seuran jäsenen uusinta runoa, jota hän ei minulle milloinkaan antanut
anteeksi.

Pari päivää tuon ikimuistettavan esityksen jälkeen, sain neiti
Pierrotte'ilta lyhyen, mutta paljon sanovan kirjelapun: »Tule pian, isä
tietää kaiken.» Ja vähän alemmaksi olivat rakkaat mustat silmät
kirjoittaneet: »Minä rakastan sinua.»

Tulin, suoraan sanoen, vähän hämilleni tästä suuresta uutisesta. Olin
kaksi päivää juossut kustantajalta kustantajalle käsikirjoituksineni ja
ajattelin paljoa enemmän runoelmaani kuin mustia silmiä. Enkä minä
liioin tuntenut suurta halua ruveta mihinkään selvityksiin Pierrotte
ukon kanssa... Niinpä viivytinkin mustien silmien kiireellisestä
kutsusta huolimatta _sinne_ menoani jonkun aikaa ja sanoin itsekseni
omantuntoni rauhoittamiseksi: »Sitten kun olen myynyt runoelmani.»
Pahaksi onneksi jäi se myymättä.

Siihen aikaan, -- en tiedä, liekö asian laita vielä nytkin sama, --
olivat herrat kustantajat hyvin lempeitä, hyvin kohteliaita,
jalomielisiä ja ystävällisiä ihmisiä, mutta heillä oli yksi paha vika:
he eivät olleet milloinkaan kotona. Niinkuin useita hyvin pieniä tähtiä,
joita ei voi keksiä muuten kuin tähtitornin suurilla kaukoputkilla, ei
näitäkään herroja suuri yleisö voinut nähdä. Menit mihin aikaan tahansa
heidän luokseen, aina käskettiin sinun tulla toiste...

Kuinka minä juoksin heidän toimistoissaan, kuinka minä soitin heidän
ovikelloaan, kuinka monta kertaa seisahduin jonkun kirjakaupan eteen,
kysyen itseltäni sykkivin sydämin: »Menenkö sisään vai enkö mene?»
Sisällä oli lämmin. Siellä tuntui uusien kirjojen haju. Siellä hyöri
pieniä, toimeliaita, kaljupäitä herroja, jotka vastasivat minulle
kirjoituspöytänsä takaa tai hyllytikapuilta. Kustantaja itse oli aina
näkymätön... Joka ilta palasin kotiin alakuloisena, väsyneenä ja
hermostuneena. »Rohkeutta!» sanoi Jacques. »Huomenna sinulla on
parempi onni.» Ja seuraavana päivänä lähdin taasen liikkeelle
käsikirjoituksineni. Se kävi mielestäni päivä päivältä raskaammaksi ja
epämukavammaksi. Ensiksi kannoin sitä ylpeänä kainalossani, niinkuin
uutta sateenvarjoa, mutta lopuksi aloin sitä hävetä, panin sen poveeni
ja napitin huolellisesti päällystakkini sen päälle.

Näin kului viikko. Tuli sunnuntai. Jacques meni tapansa mukaan
päivälliselle Pierrotte'ien luo, mutta hän meni sinne yksin. Olin niin
väsynyt näkymättömien tähtien etsiskelyyn, että makasin koko päivän...
Palatessaan illalla tuli hän sänkyni laidalle istumaan ja torui minua
lempeästi:

-- Kuuleppas, Daniel, sinä teet kovin pahoin, kun et mene _sinne_.
Mustat silmät itkevät ja ovat lohduttomat, ne kuolevat ikävään... Olemme
puhuneet sinusta koko illan... Voi, miekkonen, kuinka hän rakastaa
sinua.

Jacques raukalla oli sitä sanoessaan kyyneleet silmissä.

-- Entä Pierrotte? kysyin arasti. Mitä hän sanoo?

-- Ei mitään. Hän näyttää vain hyvin hämmästyneeltä, kun et sinä tule.
Sinun täytyy mennä _sinne_, Daniel, menethän?

-- Huomispäivänä, Jacques! Lupaan sen sinulle.

Meidän puhuessamme aloitti Valkea Käki, joka oli tullut huoneeseensa,
ijankaikkisen veisunsa _tokotolotinjan, tokotolotinjan_...
Jacques purskahti nauruun: »Tiedätkö», hän kuiskasi, »mustat silmät
ovat mustasukkaiset meidän naapurillemme. Ne luulevat häntä
kilpailijakseen... Turhaan minä vakuutin, ettei niin ole laita, ne
eivät ottaneet uskoakseen... Mustat siimat mustasukkaiset Valkealle
Käelle, se vasta on mainiota!» Minä olin nauravinani niin kuin hänkin,
mutta oikeastaan häpesin syvästi, kun muistin, että itse olin antanut
aihetta siihen, että mustat silmät olivat mustasukkaiset Valkealle
Käelle.

Seuraavan päivän iltapuolella menin Saumon'in liikekujaan. Olisin
tahtonut mennä suoraan neljänteen kerrokseen puhumaan mustien silmien
kanssa, ennenkuin Pierrotte minut näki, mutta vanha cévenniläinen väijyi
minua kujan portilla, enkä voinut välittää häntä. Minun täytyi seurata
häntä puotiin ja istua hänen viereensä kirjoituspöydän ääreen. Aika
ajoin kuului puotikamarista arkailevia huilunsäveliä.

-- Daniel herra, sanoi cévenniläinen, niin varmalla äänellä ja niin
sujuvalla kielellä, etten ollut uskoa korviani, se mitä tahdon teiltä
tietää, on pian sanottu, ja minä en kulje mutkateitä. Niinkuin on tapana
sanoa, pikku typykkä on teihin rakastunut... Rakastatteko tekin häntä
todella?

-- Koko sydämestäni, herra Pierrotte.

-- Siis on kaikki hyvin. Kuulkaa nyt, mitä teille ehdoitan. Te olette
liian nuori, niinkuin pienokainenkin, mennäksenne vielä kolmeen vuoteen
naimisiin. Teillä on siis kolme vuotta aikaa hankkia itsellenne jokin
asema... En tiedä, aijotteko koko ikänne tehdä sinisten perhosten
kauppaa, mutta tiedän, mitä tekisin teidän sijassanne. Niinkuin on
tapana sanoa, minä heittäisin jutut nurkkaan, rupeisin Lalouette'in
kauppahuoneen palvelukseen, perehtyisin vähitellen porsliinikauppaan ja
laittaisin niin, että Pierrotte, joka alkaa käydä vanhaksi, minusta
kolmen vuoden perästä saisi samalla sekä liiketoverin että vävyn... No,
mitä sanotte tästä, veikkoseni?

Ja Pierrotte tuuppasi minua kyynäspäällään ja remahti oikein aika
nauruun. Hän luuli, mies rukka, minun varmaankin halkeavan ilosta
tarjotessaan minulle porsliinin myyjän paikan luonaan. Minulla ei ollut
kyllin rohkeutta suuttua, ei edes vastata hänelle; olin kivettynyt...

Lautaset, lasit ja valkeat alabasterikuvat alkoivat tanssia
silmissäni. Kirjoituspöydän vastaiselta hyllyltä katsoivat hienot
biscuit-paimentytöt ja -pojat ilkkuen minuun ja näyttivät sanovan
heiluttaen paimensauvojaan. »Sinusta tulee porsliininmyöjä!» Hiukan
kauvempana nyökkäsivät sinihameiset kiinalaiset kummitukset arvokkaasti
päätään, ikäänkuin vahvistaakseen paimenten sanan: »Niin, niin, sinusta
tulee porsliininmyöjä!...» Ja puotin perältä luritti huilu pilkaten ja
vahingon ilolla: »Sinusta tulee porsliinikauppias ... sinusta tulee
porsliinikauppias...» Olin tulla hulluksi.

Pierrotte luuli, että mielenliikutus ja ilo tekivät minut sanattomaksi.

-- Puhumme tästä illalla, sanoi hän antaakseen minulle toipumisaikaa.
Menkää nyt pienokaisen luo... Niinkuin on tapana sanoa, hänelle on
varmaankin käynyt aika pitkäksi.

Minä nousin pienokaisen luo, jonka tapasin keltaisessa salissa
erinomaisen naisen seurassa ompelemassa noita ijankaikkisia
tohveleitaan... Antakoon rakas Camilleni minulle anteeksi, mutta neiti
Pierrotte ei ollut milloinkaan näyttänyt minusta niin perin
Pierrotte'imaiselta kuin silloin; ei milloinkaan hänen tyyni tapansa
pistellä neulaansa edestakaisin kankaan läpi ja lukea pisteitänsä ääneen
ollut minua niin hermostuttanut. Hänellä oli aivan samanlaiset pienet
punaiset sormet, punaiset posket ja tyyni ilme kuin noilla värillisillä
biscuitkuvilla, jotka olivat niin hävyttömästi minulle huutaneet:
»Sinusta tulee porsliininmyöjä!» Onneksi olivat mustat silmätkin
saapuvilla, tosin hiukan verhottuina, hiukan surumielisinä, mutta niin
lapsellisen iloisina minut taasen nähdessään, että tulin aivan
liikutetuksi. Sitä ei kestänyt kauvan. Pierrotte tuli melkein
kintereilläni sisään. Hän ei varmaankaan enää yhtä paljon luottanut
erinomaiseen naiseen.

Siitä hetkestä katosivat mustat silmät ja porsliini oli kaikkialla
voitolla. Pierrotte oli hyvin iloinen, hyvin puhelias, suorastaan
sietämätön; »niinkuin on tapana sanoa» singahteli kaiken aikaa ilmassa.
Päivälliset olivat remuavat ja kestivät aivan liian kauvan. Pöydästä
noustaessa vei Pierrotte minut syrjään muistuttaakseen minulle
ehdoitustaan. Minulla oli ollut aikaa toipua ja minä sanoin hänelle
jokseenkin kylmäverisesti, että asiata sieti tuumia ja että antaisin
hänelle vastaukseni kuukauden perästä.

Cévenniläinen oli varmaan hyvin ihmeissään kun en kiiruhtanut
hyväksymään hänen tarjoustaan, mutta hän oli siksi hienotunteinen, ettei
antanut sitä huomata.

-- Se on päätetty, sanoi hän, siis kuukauden perästä. Enempää ei siitä
puhuttu... Niin se oli sanottu. Koko illan kaikui korvissani kamala,
kohtalokas, »sinusta tulee porsliininmyyjä!» Kuulin sen linnun pään
nakertelussa, joka herra Lalouette'in mukana oli tullut sisään ja
istunut pianon nurkkaan, kuulin sen huilunpuhaltajan lurituksissa:
Rosellen'in Haavelmissa. joita neiti Pierrotte ei unohtanut soittaa;
luin sen kaikkien noiden poroporvarinukkien jokaisessa liikkeessä,
heidän pukunsa kuosissa, seinäpaperin mallissa ja pöytäkellon
koristuksessa, -- Venus poimii ruusun, josta kullattu Amor lähtee
lentoon, -- huonekalujen muodossa, tämän hirveän keltaisen salin
pienimmissäkin yksityiskohdissa, jossa sama piano joka ilta soitti saman
haavelman, ja jossa samat asiat joka ilta toistuivat, niin että
keltainen sali oli kuin mikäkin musiikkikuvaelma... Keltainen sali
musiikkikuvaelma!... Missä piileksittekään, kauniit mustat silmät?...

Kun minä palattuani kotiin näistä ikävistä kekkereistä, kerroin Jacques
äidilleni Pierrotte'in ehdotuksista, oli hän vielä enemmän loukkaantunut
kuin minä.

-- Daniel Eyssette porsliinikauppiaana!... Senpä minä tahtoisin nähdä!
sanoi tuo kunnon poika suuttumuksesta punoittaen... Yhtä hyvin voisi
ehdoittaa, että Lamartine rupeisi myymään tulitikkuja, tai että
Sainte-Beuve lähtisi kaupittelemaan lattiaharjoja... Pierrotte on se
vanha aasi!... Mutta ei auta olla hänelle siitä vihoissaan; ei hän
ymmärrä enempää, mies rukka. Kun hän saa nähdä sinun kirjasi menestyksen
ja sanomalehdet täynnä sinusta, niin kyllä hän pian mielensä muuttaa.

-- Epäilemättä, rakas Jacques; mutta jotta sanomalehdet minusta
puhuisivat, täytyy kirjan ensin ilmestyä ja se ei ilmesty milloinkaan,
mikäli minä näen... Miks ei?... Siitä syystä, rakas veikko, etten minä
voi saada ainoatakaan kustantajaa käsiini ja siitä syystä, etteivät
sellaiset herrat ole milloinkaan runoilijain tavattavissa. Suuren
Baghavat'inkin on pakko itse kustantaa runonsa.

-- No niin, me teemme samoin, sanoi Jacques lyöden nyrkkinsä pöytään: me
painatamme kirjan omalla kustannuksellamme!

Minä katsoin häneen ällistyneenä:

-- Omalla kustannuksellamme...

-- Niin juuri, poikaseni, omalla kustannuksellamme. Juuri näinä päivinä
alkaa markiisi painattaa muistelmiensa ensimmäistä osaa... Tapaan hänen
kirjanpainajansa joka päivä. Hän on elsassilainen, jolla on punainen
nenä, ja hyvänlaiset lapsen kasvot. Hän painaa meidän kirjamme aivan
varmaan velaksi... Saakeli vieköön, me maksamme hänelle sitä myöten, kun
kirjaa myödään... Sanottu ja tehty! huomenna menen miehen puheille.

Jacques meni todella seuraavana päivänä kirjanpainajaa tapaamaan ja
palasi ihastuksissaan: »Asia on päätetty», sanoi hän, naama loistavana;
»huomenna pannaan sinun kirjasi painoon. Painatus maksaa meille yhdeksän
sataa francia, joutavanpäiväinen rahasumma. Minä hyväksyn kolme kolmen
sadan markan vekseliä, jotka lankeavat aina kolmen kuukauden perästä.
Ota nyt tarkoin vaari siitä, mitä sanon. Me otamme kirjasta kolme
francia kappaleelta ja painatamme tuhannen kappaletta: siis tuottaa
kirjasi meille kolme tuhatta francia ... käsitätkö, kolmetuhatta
francia. Niillä maksamme kustantajan, sekä francin joka kappaleesta
kirjakauppiaille, jotka myyvät teosta, ja vielä sanomalehtimiehille
jaettavat kappaleet... Ja meille jää puhdasta tuloa tuhat sata francia.
Se on selvä kuin päivä. Mitäs sanot? Eikö se ole mielestäsi tarpeeksi
vasta-alkajalle?...»

Oliko se tarpeeksi, vielä sitä kysyt!... Kun ei enää tarvinnut juosta
näkymättömiä tähtiä tavoittamassa eikä nöyryytettynä seista
kirjakauppojen ovella ja kaupan päällisiksi tuhat sata francia säästössä
uutta kotia varten... Kylläpä Saint-Germain'in kellotornissa sinä
päivänä riemuittiinkin! Niitä suunnitelmia, niitä unelmia! Entä
seuraavina päivinä, niitä kaikkia pieniä iloja, joista pisara pisaralta
sai nauttia: kirjapainossa käynnit, oikaisuvedosten luku, kansilehden
värin valinta, entä kun näit paperin vielä aivan kosteana tulevan ulos
painokoneesta ja paperilla painettuna omat ajatuksesi, tai kun sait
juosta pari kolme kertaa sitojalla ja vihdoin palasit sieltä kädessä
ensimmäinen kappale, jonka vapisevin käsin avasit... Voiko maailmassa
olla mitään ihanampaa?

Voitte arvata, että _Paimennäytelmän_ ensimäinen kappale kuului mustille
silmille. Minä vein sen niille vielä samana iltana, mukanani Jacques,
joka tahtoi nauttia menestyksestäni. Me astuimme voitonriemuisina ja
loistaen keltaiseen saliin. Kaikki olivat siellä koolla.

-- Herra Pierrotte, sanoin cévenniläiselle, sallikaa minun antaa
esikoisteokseni Camille'ille. Ja minä panin kirjani pieneen, rakkaaseen
käteen, joka vapisi ilosta. Olisittepa nähneet, minkä ihanan kiitoksen
mustat silmät lähettivät minulle ja kuinka ne säihkyivät lukiessaan
nimeni kansilehdeltä. Pierrotte ei ollut yhtä ihastuksissaan. Kuulin
hänen kysyvän Jacqueseilta, kuinka paljon tuollainen kirja voi tuottaa
minulle.

-- Tuhat sata francia, vastasi Jacques lujalla vakuutuksella.

Ja sitten he alkoivat puoliääneen pitkän keskustelun, mutta minä en
heitä kuunnellut. Olin pelkkää riemua, nähdessäni, kuinka mustat silmät
pitkine silkkiripsineen painuivat alas, minun kirjaani katsomaan ja
sitte taasen kohottivat ihailevan katseensa minuun... Minun kirjani,
minun mustat silmäni, kaksi suurta onnea, joista sain kiittää Jacques
äitiäni...

Samana iltana, ennen kotiin menoa, pistäysimme vielä Odéon teatterin
kirjagalleriassa nähdäksemme miltä _Paimennäytelmä_ näytti
kirjakauppiaiden tiskillä.

-- Odota vähän, sanoi Jacques, minä menen katsomaan, montako kappaletta
on myyty.

Minä odotin häntä kävellen edestakaisin, silmännurkallani katsellen
erästä viheriäkantista, mustaselkäistä kirjaa, joka paistoi
ensimmäisessä kirjarivissä.

Hetken kuluttua Jacques palasi, kalpeana mielenliikutuksesta.

-- Rakkaani, sanoi hän, yksi on jo myyty. Se on hyvä merkki...

Puristin sanattomana hänen kättänsä. Olin liian liikutettu voidakseni
puhua; mutta itsekseni ajattelin: Pariisissa on joku, joka on ottanut
kolme francia kukkarostaan ostaakseen sinun aivojesi tuotteen, joku joka
lukee sinua, joka ymmärtää sinua... Kuka on tämä joku? Tahdoin
mielelläni tietää sen... Voi, onnettomuudekseni sain pian tutustua
tuohon hirvittävään johonkuhun.

Päivää jälkeen kirjan ilmestymisen, kun juuri istuin aamiaisella
pelottavan ajattelijan vieressä, syöksähti Jacques huoneeseen aivan
hengästyneenä:

-- Suuria uutisia! sanoi hän vieden minut ulos, minä matkustan tänä
iltana kello seitsemän markiisini kanssa pois... Me lähdemme Nizzaan
katsomaan hänen sisartaan, joka on kuolemaisillaan... Ehkä viivymme
hyvinkin kauvan... Ole aivan huoleton toimeentulostasi... Markiisi antaa
minulle kahdenkertaisen palkan. Voin lähettää sinulle mahdollisesti sata
francia kuussa. No, mikä sinun on? Olethan aivan kalpea. Älä ole
joutavan lapsellinen, Daniel. Mene takasin sisään, syö aamiaisesi
loppuun ja juo puolikas bordeaux'ta rohkaisuksi. Minä juoksen sanomaan
hyvästi Pierrotte'ille, käyn tapaamassa kirjanpainajaa ja toimitan
sanomalehdille näytekappaleet... En voi viipyä minuuttiakaan
kauvemmin... Kello viisi tavataan kotona.

Minä katselin, kun hän pitkin askelin kiirehti Saint-Benoit'in katua
alas, sitten menin takaisin ravintolaani; mutta en voinut mitään syödä
enkä juoda, ajattelija tyhjensi minun bordeaux-puolikkaani. Sydäntäni
kouristi ajatellessani, että muutaman tunnin perästä Jacques äitini
olisi kaukana. Koetin ajatella kirjaani ja mustia silmiä, ei mikään
voinut haihduttaa sitä ajatusta, että Jacques oli lähdössä pois, ja että
minä jäin yksin, aivan yksin Pariisiin, omaksi herrakseni ja sain itse
vastata kaikista teoistani.

Tapasimme toisemme hänen määräämäänsä aikaan. Vaikka hän itsekin oli
kovin liikutettu, oli hän ihan viime hetkeen olevinaan hyvin iloisella
tuulella. Aivan viime hetkeen osoitti hän myöskin suurta
jalomielisyyttään ja hellää rakkauttaan minua kohtaan. Hän ajatteli
ainoastaan minua, minun hyvinvointiani, minun toimeentuloani.
Järjestäessään muka omaa matkalaukkuansa hän tarkasti minun
liinavaatteeni ja pukuni.

-- Paitasi ovat tässä nurkassa, Daniel ... nenäliinat vieressä ja
kaulahuivit takana.

Sanoin hänelle: Ethän sinä laita ollenkaan matkalaukkuasi kuntoon,
Jacques, vaan järjestät minun kaappiani...

Kun sekä kaappi että matkalaukku olivat kunnossa, lähetimme hakemaan
hevosta ja ajoimme asemalle. Tiellä Jacques antoi minulle viimmeiset
neuvonsa ja varoituksensa. Niitä oli monta laatua:

-- Kirjoita usein minulle... Lähetä minulle kaikki arvostelut
kirjastasi, mutta varsinkin Gustave Planchen'in. Minä sidon kovakantisen
vihon ja liimaan ne siihen. Siitä tulee Eyssette'in perheen kultainen
kirja... Tiedäthän, että pesijäeukko tulee aina tiistaisin... Älä nyt
vain anna menestyksen häikäistä itseäsi... Varmaa on, että se tulee
olemaan loistava, ja pariisilaismenestys on vaarallinen. Onneksi on
sinulla Camille, joka suojelee sinua kiusauksilta... Ennen kaikkea
pyydän sinua usein käymään siellä ja muista, ettet anna mustille
silmille itkun aihetta.

Juuri tällöin ajoimme Jardin des Plantes'in ohi. Jacques rupesi
nauramaan.

-- Muistatko, sanoi hän, että vietimme tässä yhden yön noin neljä, viisi
kuukautta takaperin?... Voi, veikkonen...! Mikä eroitus silloisen
Danielin ja nykyisen välillä... Kylläpä sinä olet päässyt pitkälle
viidessä kuukaudessa!...

Tuo kunnon Jacques uskoi täydellä todella, että olin päässyt hyvin
pitkälle, ja minä itse, houkkio parka, olin siitä vakuutettu.

Saavuimme asemalle. Markiisi oli jo siellä. Näin kaukaa tuon pienen,
naurettavan näköisen olennon, jolla oli pää kuin piikkisialla, juoksevan
edestakaisin eräässä odotussalissa.

-- Joutuun, joutuun, hyvästi! sanoi Jacques. Ja ottaen pääni suuriin
kämmeniinsä suuteli hän minua neljä, viisi kertaa kaikin voimin ja
juoksi sitten pyövelinsä luo.

Nähdessäni hänen katoavan, tunsin kummallisen tunteen.

Minusta tuntui, kuin olisin yhtäkkiä käynyt pienemmäksi, heikommaksi,
aremmaksi, pikku pojaksi, ikäänkuin veljeni poismennessään olisi ottanut
luistani ytimen, minun voimani ja rohkeuteni ja puolet pituudestani.
Minua peloitti ihmisjoukko ympärilläni. Minusta oli jälleen tullut Pikku
Mies.

Tuli pimeä. Hitaasti pisintä tietä, kaikkein autiompia rantakatuja tuli
Pikku Mies takaisin kellotorniin. Häntä hirvitti tuo tyhjä huone, jossa
hänen oli yksin asuminen. Hän olisi tahtonut viipyä ulkona seuraavaan
aamuun. Lopuksi oli kuitenkin mentävä sisään.

Kulkiessani portinvahdin huoneen ohi, huusi tämä:

-- Herra Eyssette, teille on kirje!

Se oli pieni, hieno, tuoksuva kirjelappu. Päällekirjoitus oli naisen
käsialaa, paljon sirompaa ja kepeämpää kuin mustien silmien... Keltä se
saattoi olla? Hän mursi nopeasti kuoren ja luki rappukäytävän valossa:

    »_Herra Naapurini_!

    _Paimennäytelmä_ on ollut eilisestä saakka pöydälläni; mutta
    omistuskirjoitus puuttuu. Tekisitte hyvin ystävällisesti, jos
    tulisitte tänä iltana sen kirjoittamaan ja samalla joisitte
    luonani kupin teetä ... yksinkertaiseen taiteilijain tapaan
    tietysti.

    _Irma Borel_.»

Ja vähän alempana: »Ensi kerroksen nainen.»

Ensi kerroksen nainen!... Kun Pikku Mies luki tämän allekirjoituksen,
kävi väristys läpi hänen ruumiinsa. Hän näki tämän silmissään sellaisena
ilmestyksenä, jona hän hänet eräänä aamuna oli tavannut portaissa,
samettiin puettuna, kauniina, kylmänä, ylevänä, pieni valkea arpi
suupielessä. Kun hän ajatteli, että sellainen nainen oli ostanut hänen
kirjansa, paisui hänen sydämensä ylpeydestä.

Hän jäi hetkeksi seisomaan portaisiin, kirje kädessä, miettien, menisikö
omaan huoneeseensa vai pysähtyisikö ensimmäiseen kerrokseen. Silloin
muistui hänen mieleensä yhtäkkiä Jacques'in varoitus: »Ennen kaikkea,
Daniel, älä anna mustille silmille itkun aihetta». Salainen aavistus
sanoi hänelle, että hän saattaisi mustat silmät itkemään, jos menisi, ja
Jacques olisi pahoillaan. Silloin hän pisti päättävästi kirjeen
taskuunsa ja sanoi itsekseen: »En mene».




X.

IRMA BOREL.


Valkea Käki tuli avaamaan hänelle. Sillä on kai tarpeetonta sanoa, että
turhamainen Pikku Mies soitti Irma Borel'in ovikelloa viisi minuuttia
sen jälkeen, kun oli vannonut, ettei menisi sinne. Hänet nähdessään veti
kauhistuttava neekerinainen suunsa leveään, hyvällä tuulella olevan
ihmissyöjän nauruun ja antoi hänelle suurella, rasvaisella, mustalla
kädellään merkin: »Tulkaa». Kuljettuaan parin, kolmen ylen loisteliaan
huoneen läpi he pysähtyivät pienen, salaperäisen oven eteen, jonka läpi
kuului käheitä huutoja, nyyhkytyksiä, kirouksia ja pakotettua naurua,
vaikkakin paksut oviverhot nämä äänet puoleksi vaimensivat.
Neekerinainen koputti ovelle ja vei vastausta odottamatta Pikku Miehen
sisään.

Upeassa, punervalla silkkikankaalla yltyleensä verhotussa budoarissa,
joka loisti valomerenä, kulki Irma Borel aivan yksin pitkin askelin
edestakaisin ja lausui. Väljä, taivaansininen aamupuku, joka valui
pitsejä, liehui kuin pilvi hänen ympärillään. Aamupuvun toisesta
hihasta, joka oli kääräisty olkapäähän asti ylös, näkyi lumivalkea,
verrattoman hienomuotoinen käsivarsi, joka heilutti tikarin asemasta
luista paperiveistä.

Toisessa pitseihin uponneessa kädessä oli avoin kirja...

Pikku Mies jäi häikäistynä seisomaan. Ei milloinkaan ollut ensi
kerroksen nainen näyttänyt hänestä niin ihanalta. Hän ei ollut nyt niin
kalpea kuin heidän ensi kerran kohdatessaan. Hän oli päinvastoin raitis
ja punakka, mutta hänen poskiensa puna oli niin hieno, että hän oli kuin
mantelipuun suloinen kukka, ja tuo pieni arpi suupielessä näytti vielä
valkeammalta. Ja hänen hiuksensa, joita Pikku Mies ei ollut voinut ensi
kerralla nähdä, tekivät hänet vielä kauniimmaksi, sillä ne lievensivät
kasvojen hiukan ylpeätä, melkeinpä kovaa ilmettä. Hänen tukkansa oli
vaalea, ylen vaalea, melkein kuin puuteroitu ja kuinka se oli tuuhea ja
silkinhieno, aivan kuin kultainen sumu hänen päänsä ympärillä.

Kun nainen huomasi Pikku Miehen, keskeytti hän heti lausumisensa. Hän
heitti takanaan olevalle sohvalle luuveitsensä ja kirjansa, veti
viehättävällä liikkeellä hihansa alas ja tuli vierastaan kohti, käsi
toverillisesti ojennettuna.

-- Hyvää päivää, naapuri! sanoi hän viehättävällä hymyllä; te yllätätte
minut täydessä traagillisessa innostuksessa. Minä opettelen
Klytemnestran osaa... Eikö se ole järisyttävää?

Hän pyysi Pikku Miehen istumaan viereensä sohvalle ja keskustelu alkoi.

-- Te harrastatte näytelmätaidetta, hyvä rouva? (Hän ei uskaltanut sanoa
»naapuri».)

-- Ooh. se on vain päähänpisto ... niinkuin kuvanveisto ja musiikkikin,
joita myös olen harjoittanut... Mutta tällä kertaa tulen luultavasti
menemään pitemmälle ... minä aijon esiintyä Théâtre-Française'issa.

Hänen tätä sanoessaan lentää lehautti mahdottoman suuri, keltaharjainen
lintu kovalla siipein läiskeellä Pikku Miehen kammatulle päälaelle
istumaan.

-- Älkää peljästykö, sanoi nainen nauraen, nähdessään hänen
kauhistuksensa, se on vain minun papukaijani ... komea elävä, jonka olen
tuonut mukanani Markiisisaarilta.

Hän otti linnun käteensä, hyväili sitä, sanoi sille pari kolme sanaa
espanjaksi ja vei sen takaisin kullatulle orrelle salin toiseen
päähän... Pikku Mies oli ihmeissään. Neekerinainen, papukaija,
Théâtre-Française, Markiisisaaret...

Mikä ihmeellinen nainen! ajatteli hän itsekseen täynnä ihastusta.

Nainen tuli jälleen hänen viereensä istumaan, ja keskustelua jatkui.

Ensin puhuttiin yksinomaan _Paimennäytelmästä_. Nainen oli sitten
eilisen lukenut ja yhä lukenut sen uudelleen. Hän osasi siitä pitkiä
säkeitä ulkoa ja lausui niitä täynnä innostusta. Ei milloinkaan Pikku
Miehen turhamaisuutta ollut niin kutkutettu. Nainen tahtoi tietää hänen
ikänsä, mistä hän oli kotoisin, hänen elämästään, ottiko hän osaa
seuraelämään, oliko hän rakastunut... Pikku Mies vastasi kaikkiin näihin
kysymyksiin hyvin kainosti ja tulos oli, että nainen tunnin kuluttua
tunsi perinpohjin Jacques äidin ja kauppahuone Eyssette'in historian ja
tuon uuden koti rukan, jonka lapset olivat vannoneet perustavansa. Neiti
Pierrotte'ista ei tietenkään hiiskuttu sanaakaan. Mutta Pikku Mies puhui
eräästä nuoresta suuren maailman naisesta, joka oli pahasti rakastunut
häneen ja itsevaltiaasta isästä, -- Pierrette raukka, -- joka oli heidän
rakkautensa tiellä.

Näiden tunnusten aikana tuli joku sisään. Se oli vanha, valkohapsinen
kuvanveistäjä, joka oli antanut naiselle tunteja siihen aikaan, kun tämä
harjoitti muovailua.

-- Lyönpä vetoa, sanoi hän tälle puoliääneen katsellen ivallisesti Pikku
Miestä, lyönpä vetoa, että täällä on teidän neapelilainen
korallikalastajanne.

-- Aivan niin, vastasi nainen nauraen, ja kääntyen korallipoikaan,
joka oli hyvin hämmästynyt uudesta nimestään, sanoi hän: Te ette kai
muista erästä aamua, jolloin tapasimme toisemme?... Te tulitte minua
vastaan avokauloin, rinta paljaana, tukka epäjärjestyksessä,
kantaen saviruukkua ... luulin näkeväni jonkun noista pienistä
korallikalastajista, joita tapaa Neapelin lahden rannoilla... Samana
iltana kerroin teistä ystävilleni. Mutta emme voineet silloin
aavistaakaan, että pikku korallipoika oli suuri runoilija, ja että
tuon saviruukun pohjalla oli _Paimennäytelmä_.

Onko tarvis sanoa, kuinka ihastunut Pikku Mies oli, kun häntä kohdeltiin
tällaisella kunnioittavalla ihailulla. Juuri kun hän kumarsi ja hymyili
kainosti, toi Valkea Käki uuden vieraan sisään, joka ei ollut kukaan muu
kuin suuri Baghavat, päivällispöytäni intialainen runoilija. Baghavat
meni sisääntullessaan suoraan naisen luo ja ojensi hänelle
viheriäkantisen kirjan.

-- Tuon teidän perhosenne takaisin, sanoi hän. Siinäpä vasta
sepustus!...

Nainen teki viittauksen, joka sai hänet vaikenemaan. Hän ymmärsi, että
tekijä oli saapuvilla ja katsoi tähän päin suu väkinäisessä hymyssä.
Juuri kun kaikki olivat hetken vaiti ja hämillään, saapui onneksi kolmas
vieras. Tämä oli lausunnonopettaja, pieni, hirvittävä kyttyräselkä,
jolla oli tuhkanharmaa naama, punainen valetukka ja madonsyömät hampaat.
Kaikki olivat sitä mieltä, että kyttyräselkä ilman kyttyräänsä olisi
ollut aikakautensa suurin näyttelijä. Mutta kun ei hän ruumiinvikansa
takia voinut esiintyä näyttämöllä, lohdutti hän itsensä oppilaiden
kehittämisellä ja kaikkien samanaikuisten näyttelijäin parjaamisella.
Heti kun hän tuli sisään, huusi nainen:

-- Oletteko nähnyt juutalaisen? Millainen hän oli tänä iltana?

Juutalaisella tarkoitettiin suurta näyttelijätär Rachel'ia joka silloin
oli maineensa kukkuloilla.

-- Hän käy päivä päivältä huonommaksi, sanoi opettaja kohauttaen
olkapäitänsä... Hänestä ei ole mihinkään... Hän on hanhi, todellinen
hanhi.

-- Todellinen hanhi, varmensi oppilas ja hänen takanaan toistivat nuo
molemmat toiset syvällä vakaumuksella: »Todellinen hanhi...»

Naista pyydettiin nyt lausumaan jotakin.

Antamatta itseään rukoilla nousi hän ylös, otti paperiveitsen, kääri
aamupukunsa hihan ylös ja alkoi lausua.

Hyvinkö vai huonosti? Pikku Miehen olisi ollut hyvin vaikea sitä sanoa.
Tuon lumivalkean käsivarren häikäisemänä ja tuon hurjasti liehuvan
kultatukan lumoamana, hän vain katseli eikä kuunnellut. Kun nainen oli
lopettanut, taputti Pikku Mies kovemmin kuin kukaan muu ja selitti
vuorostaan, että Rachel oli vain hanhi, todellinen hanhi.

Hän näki koko yön unta tuosta lumivalkeasta käsivarresta ja tuosta tukan
kultasumusta. Kun hän päivän tultua aikoi istua runopöytänsä ääreen,
tuli tuo hurmaava käsivarsi vielä vetämään häntä hihasta. Kun hän siis
ei voinut tehdä työtänsä, eikä tahtonut lähteä uloskaan, alkoi hän
kirjoittaa Jacques'ille ja kertoa hänelle ensimmäisen kerroksen
naisesta.

    »Ah, rakas veli, mikä nainen! Hän tietää kaikki, hän tuntee
    kaikki. Hän on säveltänyt sonaatteja, hän on maalannut tauluja.
    Hänen uuninsa reunalla on sievä Colombine poltetusta savesta,
    jonka hän on itse muovaillut. Nyt hän on kolme kuukautta näytellyt
    traagillisia osia ja hän on jo nyt niissä parempi kuin kuuluisa
    Rachel. -- Tuo Rachel mahtaa tosiaan olla vain todellinen hanhi.
    -- Niin, hän on sellainen nainen, josta et ole milloinkaan
    uneksinutkaan. Hän on nähnyt kaikki, hän on ollut kaikkialla. Hän
    saattaa yhtäkkiä sanoa: 'Kun olin Pietarissa' ... ja sitten hän
    hetken kuluttua selittää pitävänsä Rion satamaa kauniimpana kuin
    Neapelin. Hänellä on papukaija, jonka hän on tuonut
    Markiisisaarilta, neekerinainen, jonka hän otti mukaansa
    Port-au-Prince'istä... Mutta sinähän tunnetkin hänen
    neekerinaisensa, sehän on meidän naapurimme, Valkea Käki.
    Huolimatta ihmissyöjänaamastaan on Valkea Käki erinomainen olento,
    hiljainen, luotettava ja uskollinen. Hänen puheensa on pelkkiä
    sananlaskuja, niinkuin Don Quixotte'in Sanchon. Kun naapurit
    koettavat urkkia häneltä tietoja hänen emännästään, onko hän
    naimisissa, onko jossakin jokin herra Borel, onko hän niin rikas
    kuin sanotaan, niin vastaa Valkea Käki omalla murteellaan: Ei
    vuohen asiat lammasta liikuta, tai: Kenkä tietää, onko sukassa
    reikä. Hänellä on sellaisia vastauksia ainakin sata varastossaan,
    eivätkä uteliaat pääse kunnekaan kysymyksillään... Tiedätkö, kenen
    myös olen tavannut ensi kerroksen naisen luona?...
    Päivällispöytäni hindurunoilijan, itse suuren Baghavat'in. Hän
    näyttää olevan vahvasti rakastunut naiseen ja sepittelee hänelle
    kauniita runoja, joissa hän vuoroin vertaa tätä kondoriin,
    lotuskukkaan tai puhveliin, mutta nainen ei ole hänen
    suitsutuksestaan juuri milläänkään. Hän on niin tottunut
    semmoiseen: kaikki taiteilijat, jotka käyvät hänen luonaan, -- ja
    niitä on sekä monia että hyvin kuuluisia, -- ovat häneen
    rakastuneet.

    Hän on niin kaunis, niin omituisen kaunis!... Pelkäänpä, että
    sydämeni olisi vaarassa, ellei se jo olisi toisen oma. Onneksi
    ovat mustat silmät minua suojelemassa... Rakkaat mustat silmät!
    Minä menen illaksi niiden luo ja me puhumme koko ajan sinusta
    rakas Jacques äiti.»

Juuri kun Pikku Mies lopetti kirjettään, koputettiin hiljaa ovelle. Ensi
kerroksen nainen lähetti hänelle Valkean Käen kautta kutsun omaan
aitioonsa Théâtre-Française'iin hanhea katsomaan. Hän olisi niin
kernaasti suostunut, mutta hän muisti, ettei hänellä ollut hännystakkia
ja siksi täytyi antaa kieltävä vastaus. Tästä hän tuli oikein pahalle
tuulelle. »Jacques olisi voinut teettää minulle hännystakin», tuumi
hän... »Ilman sitä ei voi tulla toimeen... Kun arvostelut alkavat
ilmestyä sanomalehtiin, niin minun on käytävä kiittämässä
arvostelijoita... Kuinka voin sen ilman hännystakkia tehdä?»... Illalla
hän meni Saumon'in liikekujaan, mutta hänen paha tuulensa ei siellä
haihtunut. Cévenniläinen nauraa hohotti liiaksi, neiti Pierrotte'illa
oli liian tumma hipiä. Turhaan mustat silmät katsoivat häneen salavihkaa
ja sanoivat tähtien salaperäisellä kielellä: »Rakasta minua!» tuo
kiittämätön ei ollut ymmärtävinään. Kun Lalouette'it päivällisen jälestä
tulivat sisään, vetääntyi hän synkkänä ja murjottaen erääseen nurkkaan
ja kuvitteli sillä aikaa kun pelilaatikko soitteli pikkulaulujaan
näkevänsä Irma Borel'in avoimessa aitiossaan, näki hänen lumivalkean
käsivartensa leyhyttelevän viuhkaa ja hänen kultatukkansa kimaltelevan
juhlavalaistussa salissa. »Kuinka minä häpeisin, jos hän näkisi minut
täällä», ajatteli Pikku Mies.

Meni useampia päiviä ilman että mitään tapahtui. Irma Borel ei antanut
enää mitään elonmerkkiä. Kaikki suhteet ensimmäisen ja viidennen
kerroksen välillä näyttivät katkenneen. Joka yö kuuli Pikku Mies
istuessaan runopöytänsä ääressä naisen vaunujen palaavan kotiin ja ilman
että hän sitä itse huomasi, säpsähti hän kuullessaan vaunujen kumean
jytinän ja kuskin huudon: »Avatkaa portti, olkaa hyvä!» Hän ei voinut
edes ilman liikutusta kuulla neekerinaisen tulevan huoneeseensa. Jos hän
olisi uskaltanut, olisi hän tältä mennyt kyselemään hänen emännästään...
Kaikesta tästä huolimatta olivat mustat silmät kuitenkin vielä hänen
sydämensä valtijatar. Pikku Mies vietti tuntikausia niiden seurassa.
Muulloin hän istui huoneessaan ja etsi loppusointuja varpusten suureksi
hämmästykseksi, jotka kokoontuivat häntä kaikilta ympäristön katoilta
katselemaan, sillä latinakorttelin varpuset luulottelivat, niinkuin
erinomainen nainenkin kaikenmoista typerää vinnikamarien ylioppilaista.
Saint-Germain'in kellot sitävastoin, -- nuo Jumalalle pyhitetyt ja
niinkuin Karmeliittiveljekset, ijäkseen luostariin suljetut kello rukat,
-- riemastuivat nähdessään Pikku Miehen alati istuvan pöytänsä ääressä
ja kaijuttivat häntä rohkaistakseen kauneimmat sävelensä.

Tällä välin saapui kirje Jacques'ilta. He olivat asettuneet Nizzaan ja
hän kertoi laveasti asunnostaan... »Tämä ihana seutu, niinkuin tuo
merikin akkunoitteni alla, innostaisi sinua, Daniel! Minulla ei ole
siitä suurtakaan iloa; minä en pääse koskaan ulos... Markiisi sanelee
koko päivän. Piru vieköön koko miehen! Kohotan joskus kahden lauseen
välillä päätäni ja näen taivaan rannalla pienet punaiset purjeet, mutta
sitten täytyy heti painaa nenänsä papereihin... Neiti d'Hacqueville on
edelleenkin hyvin sairas... Kuulen hänen päämme päällä yskivän
taukoamatta... Tuskin olin päässyt tänne, kun itsekin sain aika yskän,
joka ei ota asettuakseen...»

Hiukan etempänä puhuessaan ensi kerroksen naisesta, Jacques sanoi:

»... Jos tahdot ottaa neuvoni varteen, niin älä palaa enää tuon naisen
luo. Hän on liian monivaiheinen sinulle. Ja sanoakseni suoraan,
vainuanpa hänen olevan seikkailijattarenkin... Kuuleppas, näin eilen
satamassa hollantilaisen prikin, joka oli juuri palannut matkalta
maapallon ympäri ja jolla oli Jaappanista mastot, Chilestä parret ja
miehistö kirjava kuin maailman kartta... Minusta on sinun Irma Borel'isi
tuon laivan kaltainen. Maat ja mantereet kiertänyt laiva on hyvä, mutta
toista on naisen laita. Se, joka on niin monessa liemessä kiehunut,
pistää helposti toisen pussiin. Älä luota häneen, älä luota häneen,
Daniel ja ennen kaikkia pyydän sinua, ettet saata mustia silmiä
itkemään...»

Nämä viimmeiset sanat sattuivat suoraan Pikku Miehen sydämeen. Se huoli,
millä Jacques valvoi sen onnea, joka oli hyljännyt hänen rakkautensa,
oli hänestä niin ihailtava. »Oi, ei, Jacques, älä pelkää, minä en saata
häntä itkemään», sanoi hän itsekseen ja päätti heti lujasti, ettei
milloinkaan palaisi ensi kerroksen naisen luo... Luottakaa vain Pikku
Miehen lujiin päätöksiin.

Kun vaunut sen päivän iltana vyöryivät portista sisään, hän sitä tuskin
huomasi. Eikä neekerinaisen laulukaan tehnyt häntä hajamieliseksi. Oli
myrskyinen, synkkä syysyö... Hän kirjoitti, ovi puoleksi auki. Yhtäkkiä
luuli hän kuulevansa puuportaiden, jotka toivat hänen huoneeseensa,
narisevan. Pian hän eroitti kepeätä astuntaa ja hameitten kahinaa. Joku
tuli portaita ylös, se oli varma ... mutta kuka...?

Valkea Käki oli aikoja sitten tullut huoneeseensa... Ehkä tuli ensi
kerroksen nainen sanomaan jotain neekerinaiselle...

Tämä ajatus pani Pikku Miehen sydämen hurjasti sykkimään, mutta hänellä
oli voimaa jäädä paikoilleen pöydän ääreen... Askeleet tulivat yhä
lähemmäksi. Portaitten päässä ne pysähtyivät... Vallitsi hetken
hiljaisuus, sitten naputettiin kepeästi neekerinaisen ovelle ilman että
kuului vastausta.

-- Se on hän, ajatteli Pikku Mies hievahtamatta paikoiltaan.

Yhtäkkiä täytti hajuveden tuoksu hänen huoneensa. Ovi narahti, joku tuli
sisään.

Silloin kysyi Pikku Mies päätään kääntämättä vavisten:

-- Kuka siellä on?




XI.

SOKURISYDÄN.


Jacqnes'in lähdöstä on jo kulunut pari kuukautta eikä hän ole vieläkään
tulossa kotiin päin. Neiti d'Hacqueville on kuollut. Markiisi kirjurinsa
seuraamana haihduttaa suruaan Italiassa keskeyttämättä päiväksikään
hirveätä muistelmiensa sanelemista. Puoleksi nääntynyt Jacques ehtii
hädin tuskin kirjoittaa jonkun rivin veljelleen, milloin Roomasta,
milloin Neapelista, Pisasta tai Palermosta. Mutta jos näiden kirjeiden
postileima yhtämittaa vaihtuukin, niin niiden sisältö on melkein aina
sama: »Teetkö ahkerasti työtä?... Kuinka mustat silmät voivat?... Onko
Gustave Planche'in arvostelu ollut lehdissä?... Vieläkö käyt Irma
Borel'in luona?» Näihin aina samoihin kysymyksiin Pikku Mies vastaa joka
kerta, että hän on hyvin ahkera, että kirja menee hyvin kaupaksi ja että
mustat silmät voivat hyvin, ettei hän ole sen koommin nähnyt Irma
Borel'ia eikä kuullut puhuttavan Gustave Planche'ista.

Kuinka paljon perää tässä kaikessa on?... Sen saamme tietää viimmeisestä
Pikku Miehen kirjeestä, jonka hän kirjoitti kuumeisena myrsky-yönä.

    »_Herra Jacques Eyssette, Pisa_. Sunnuntai-iltana kello 10.

    Jacques, minä olen valehdellut sinulle. Kahteen kuukauteen en ole
    sanonut sinulle ainoatakaan totuuden sanaa. Olen kirjoittanut
    sinulle, että olen ahkera, ja kaksi kuukautta on mustepulloni
    ollut kuivillaan. Olen kirjoittanut sinulle, että kirjani menee
    hyvin kaupaksi, eikä kahteen kuukauteen ole myyty ainoatakaan
    kappaletta. Olen kirjoittanut sinulle, etten enää käy Irma
    Borel'in luona, ja olen ollut kaksi kuukautta yksinomaan hänen
    seurassaan. Ja mustat silmät... Voi, Jacques, Jacques, miksen
    totellut sinua? Miksi palasin tuon naisen luo?

    Olet oikeassa, hän on seikkailijatar eikä mitään muuta. Ensin
    luulin häntä älykkääksi. Se oli suuri erehdys ... kaikki mitä hän
    sanoo, on lähtöisin jonkun toisen suusta. Hänellä ei ole päätä
    eikä sydäntä. Hän on kavala, kyynillinen ja häijy. Olen nähnyt
    hänen silmittömässä raivossa ratsastuspiiskalla pieksevän
    neekerinaistaan ja heittävän hänet maahan ja potkivan häntä.
    Muuten on hän raaka nainen, joka ei usko jumalaa eikä perkelettä,
    mutta luottaa sokeasti unissakävijäin jaarituksiin ja antaa povata
    itselleen kahvista. Mitä taas hänen näyttelijätaipumuksiinsa
    tulee, niin suotta hän ottaa tunteja tuon kyttyräselkähirviönsä
    edessä ja viettää päivänsä kotonaan kumipallot suussa: ei hänestä
    ainoakaan teatteri välittäisi. Mutta yksityiselämässään on hän
    oivallinen näyttelijätär.

    En voi todellakaan käsittää, rakas Jacques kulta, kuinka minä
    jouduin tuon otuksen kynsiin, minä, joka niin suuresti rakastan
    hyvyyttä ja yksinkertaisuutta. Mutta minä voin vannoa sinulle,
    että olen päässyt hänen pauloistaan ja nyt on kaikki lopussa,
    aivan lopussa... Et voi arvata, kuinka raukkamainen olen ollut, ja
    mitä hän on minusta tehnyt! Olen kertonut hänelle elämäni, olen
    puhunut hänelle sinusta, äidistä, mustista silmistä... Voisin
    kuolla häpeästä, kun sitä ajattelenkaan. Olin antanut hänelle koko
    sydämeni, koko elämäni, mutta hän ei omasta elämästään olisi
    virkkanut minulle sanaakaan. En tiedä, kuka hän on, en tiedä,
    mistä hän tulee. Kun eräänä päivänä kysyin häneltä, onko hän ollut
    naimisissa, purskahti hän nauruun. Muistathan tuon pienen arven
    hänen suupielessään; se on puukonisku, jonka hän on saanut
    kotitienoillaan Kuballa. Tahdoin tietää, kuka häntä oli lyönyt:
    'Eräs espanjalainen, jonka nimi on Pacheco', eikä mitään muuta.
    Paljonko siitä viisastuin? Tiedänkö minä siltä, mikä tuo Pacheco
    on. Eikö hän olisi ollut velvollinen antamaan minulle jonkinlaisen
    selityksen? Puukonisku ei ole mikään jokapäiväinen asia. Mutta
    taiteilijat, jotka liehuvat hänen ympärillään, ovat julistaneet
    hänet kummalliseksi naiseksi ja hän tahtoo olla maineensa
    arvoinen. Ooh, nuo taiteilijat, kuinka minä vihaan heitä. Jospa
    tietäisit, millaisia he ovat! Kun he aina elävät taulujen ja
    kuvapatsaiden parissa, tulevat he lopuksi siihen luuloon, ettei
    maailmassa muuta olekaan. He puhuvat vaan muodoista, viivoista ja
    väreistä, kreikkalaisten taiteesta, puolipinnoista ja
    nisälihaksista. He katselevat nenääsi, käsivarttasi ja leukaasi.
    He etsivät sinussa jotain tyyppiä, jotain tyyliä, jotain
    luonteenomaista. Mutta siitä, mitä rinnassasi liikkuu, tunteistasi
    ja kyyneleistäsi välittävät he yhtä vähän kuin kuolleesta
    kissasta. Nuo kunnon veikot keksivät, että minun päässäni oli
    jotain luonteenomaista, mutta että minun runoiltani sitä tykkänään
    puuttui. He riistivät minulta viimmeisenkin rohkeuteni.

    Suhteemme ensi aikoina luuli nainen minussa keksineensä pienen
    ihmelapsen, suuren vinnikamarirunoilijan. Kuinka hän minut
    ikävystytti tuolla vinnikamarillaan! -- Myöhemmin, kun hänen
    lautakuntansa oli hänelle todistanut, että minä olin vain hölmö,
    piti hän minut luonaan luonteenomaisen pääni takia. Mutta tämä
    luonteenomaisuus vaihteli ihmisten mukaan. Eräs hänen
    maalareistaan, joka näki minussa italialaistyypin, käytti minua
    pifferaron mallina, toinen taasen algerialaisen kukkakaupustelijan
    mallina, kolmas -- Jumala ties minä. Useimmiten seisoin hänellä
    itsellään mallina ja hänelle mieliksi täytyi minun koko päivän
    esiintyä noissa hetaleissani hänen salongissaan papukaijan
    rinnalla. Olemme viettäneet tuntikausia täten, minä turkkilaisena,
    pitkä piippu hampaissa, leposohvan toisessa päässä, ja hän
    toisessa, lausuen osiaan kumipallot suussa. Aika ajoin hän
    keskeytti lausumisensa sanoakseen minulle: 'Sinun päässäsi on
    jotain tavattoman luonteenomaista, rakas Dani-Dan'ini!' Kun olin
    turkkilaisena, kutsui hän minua Dani-Dan'iksi, kun olin
    italialainen Danieloksi, ei milloinkaan Daniel'iksi... Minulla on
    muuten kunnia esiintyä molemmissa näissä osissani ensi
    taulunäyttelyssä. Luettelossa tulee seisomaan: 'Nuori pifferaro
    Irma Borel'ilta' -- 'Nuori fellah Irma Borel'ilta.' Ja ne ovat
    minä ... mikä häpeä!

    Keskeytän kirjoittamiseni hetkiseksi, Jacques. Aukaisen ikkunan ja
    hengitän hiukan yöilmaa. Olen tukehtua ... kaikki mustenee
    silmissäni.

    Kello kaksitoista.

    Ilma teki minulle hyvää. Kun jätän akkunan auki, voin jatkaa
    kirjoittamistani sinulle. Sataa, ja on pimeä, kellot soivat.
    Kuinka tämä huone on kolkko!... Meidän rakas pikku huoneemme! Ja
    minä kun rakastin sitä ennen niin suuresti, nyt on minun täällä
    ikävä. Hän on sen tärvellyt, hän on ollut täällä liian usein.
    Ymmärräthän, että olin täällä niin helposti saatavissa, samassa
    talossa, se oli mukavaa. Oo, tämä ei ole enää mikään työhuone!

    Olinpa kotona tai en, tuli hän tänne milloin tahansa ja kaiveli
    kaikki paikat. Eräänä iltana tapasin hänen tutkimasta erästä
    laatikkoa, johon olen sulkenut mitä minulla on kalleinta
    maailmassa, äidin kirjeet, sinun kirjeesi, mustien silmien
    kirjeet. Nuo viimeksimainitut ovat kullatussa rasiassa, jonka kai
    muistat. Juuri kun tulin sisään, piti Irma Borel tätä rasiaa
    kädessään ja aikoi avata sen.

    Ennätin tuskin syöksyä sisään ja tempaista sen hänen kädestään.

    -- Mitä siitä tahdot? huusin suuttuneena. Hän rupesi hyvin
    surulliseksi ja sanoi:

    -- Äitisi kirjeet olen jättänyt kajoamatta, mutta nämä kuuluvat
    minulle; minä tahdon ne... Anna minulle takaisin tuo rasia.

    -- Mitä aijot sillä tehdä?

    -- Lukea kirjeet, jotka siinä ovat.

    -- Ei milloinkaan, sanoin. Minä en tiedä mitään sinun elämästäsi
    ja sinä tunnet minun elämäni kokonaan.

    -- Voi, Dani-Dan! -- Sinä päivänä olin turkkilainen. -- Voi,
    Dani-Dan, voitko sinä soimata minua siitä. Saathan sinä tulla
    milloin vain tahdot luokseni. Ja etkö sinä tunne kaikkia, jotka
    käyvät luonani?

    Näin puhuen mielistelevimmällä äänellään koetti hän ottaa rasian
    minulta.

    -- No hyvä, sanoin minä; olkoon menneeksi, minä annan sinulle
    luvan avata se, mutta yhdellä ehdolla.

    -- Millä?

    -- Että sanot minulle, missä olet joka aamu kahdeksasta kymmeneen.

    Hän kävi kalpeaksi ja katsoi minua suoraan silmiin. En ollut
    koskaan puhunut siitä hänelle. Ei suinkaan halun puutteesta. Tuo
    hänen joka-aamuinen menonsa hermostutti ja ärsytti minua samoin
    kuin arpi, ja Pacheco ja koko tuon kummallisen olennon elämä.
    Olisin tahtonut tietää, mutta samalla pelkäsin saavani tietää.
    Tunsin, että tässä alla oli jotakin salaperäistä, jotakin
    häpeällistä, joka olisi pakoittanut minut pakenemaan. Mutta tuona
    päivänä uskalsin kysyä, niinkuin näet. Hän oli siitä hyvin
    hämmästyksissään. Hän epäröi hieman, mutta sanoi sitten vaivalla
    ja matalalla äänellä:

    -- Anna minulle rasia, niin saat kaikki tietää.

    Silloin annoin hänelle rasian. Jacques, se oli konnantyö, eikö
    niin? Hän avasi sen ilosta vavisten ja alkoi lukea kirjeitä, --
    niitä oli noin parikymmentä, -- hitaasti, puoliääneen, hyppäämättä
    rivinkään yli. Tämä nuori, puhdas rakkaudentarina näkyi herättävän
    hänen mielenkiintoansa. Olin sen hänelle jo kertonut, mutta omalla
    tavallani, uskotellen, että mustat silmät oli ylhäisen
    ylimysperheen tytär, jota hänen vanhempansa eivät suostuneet
    antamaan tuolle pikku plebeijille, Daniel Eyssette'ille vaimoksi.
    Tunnethan sinä naurettavan turhamaisuuteni.

    Joskus keskeytti hän lukunsa, sanoakseen: 'Katsoppas, sepä oli
    koko sievästi!' tai 'Ohho, ollakseen niin hieno tyttö!' Sitte hän
    sitä myöten, kun sai ne luetuksi, lähensi ne kynttilän liekkiin ja
    katseli niiden palavan suu ilkeässä naurussa. Minä en estänyt
    häntä, tahdoin tietää, missä hän oli joka aamu kahdeksasta
    kymmeneen...

    Mutta näiden kirjeiden joukossa oli yksi, joka oi kirjoitettu
    Pierrotte'in kauppahuoneen leimatulle paperiarkille, jonka
    yläsyrjässä oli kolme pientä viheriäistä lautasta ja niiden alla
    sanat: 'Porsliini- ja kristallitavaroita. Pierrotte, Lalouette'in
    jälkeläinen...' Mustat silmäraukat! Ne olivat varmaankin jonain
    päivänä puotissa tunteneet halua kirjoittaa minulle ja ensimmäinen
    niiden käsiin osunut paperi oli kelvannut tähän tarkoitukseen...
    Voit arvata, mikä löytö se oli murhenäyttelijättärelle! Siihen
    asti oli hän uskonut minun juttuni hienosta tytöstä ja
    ylimysvanhemmista, mutta kun hän sai tämän kirjeen käsiinsä,
    ymmärsi hän kaiken ja purskahti aika nauruun:

    'Tämäkö siis on tuo nuori pariisineito, tuo hienon esikaupungin
    helmi ... hänen nimensä on Pierrotte ja _hän_ myö
    porsliiniastioita Saumon'in kauppakujassa... Ahaa, nyt ymmärrän,
    miksi et tahtonut antaa minulle rasiaa.' Ja hän nauroi, että oli
    pakahtua.

    En tiedä, mikä minut silloin valtasi, häpeä harmi tai raivo...
    Kaikki musteni silmissäni. Minä syöksyin hänen kimppuunsa
    temmatakseni häneltä kirjeet. Hän säikähti, astui askeleen
    taaksepäin ja sotkeutuen laahukseensa kaatui kauheasti kirkaisten.
    Neekerinainen kuuli sen viereisestä huoneesta ja juoksi heti
    paikalle puolialastomana, hapset hajalla, mustana ja hirveänä.
    Koetin estää häntä tulemasta sisään, mutta hän puukkasi minut
    suurella rasvaisella kädellään seinää vasten ja asettui minun ja
    emäntänsä väliin.

    Tuo toinen oli sillaikaa noussut ylös maasta, ja oli itkevinään.
    Itkeä tuhertaessaan jatkoi hän edelleen rasian penkomistaan.

    -- Etpäs tiedä, sanoi hän neekerinaiselleen, etpäs tiedä,
    minkätähden hän aikoi lyödä minua...? Siksi, että olen keksinyt,
    ettei hänen ylhäinen neitinsä ole lainkaan ylhäinen ja että hän
    myö lautasia eräässä liikekujassa...

    -- Ei kaikki kultaa kuin kiiltää, sanoi eukko.

    -- Kas vain, sanoi murhenäyttelijätär, näetkös mitä
    rakkaudenpantteja hänen puotimamselinsa on hänelle antanut...
    Neljä karvaa tukastaan ja viiden pennin orvokkikimpun... Tuo
    lähemmäksi lamppusi, Valkea Käki.

    Neekerinainen lähensi lamppunsa; hiukset ja kukkaset leimahtivat
    kahisten palamaan. Minä annoin sen tapahtua, olin kivettynyt.

    -- No, mutta mitäs tämä on? jatkoi murhenäyttelijätär käärien auki
    silkkipaperin palasta... Hammas?... Eipäs, se näyttää olevan
    sokuria... Niinpä se onkin ... se on makeismuisto ... pieni
    sokurisydän.

    Ah, mustat silmät olivat sen eräänä päivänä ostaneet
    Saint-Gervais'in markkinoilta ja antaneet sen minulle sanoen:

    -- Annan sinulle sydämeni.

    Neekerinainen katseli sitä ahnain silmin.

    -- Tahdotko saada sen, Käki, huusi hänen emäntänsä. Tuossa, -- ota
    kiinni!

    Ja hän heitti sen hänen suuhunsa aivan kuin koiran suuhun... Se on
    ehkä naurettavaa, mutta kun kuulin sokurin narskuvan neekerinaisen
    leukain välissä, kävi väristys koko ruumiini läpi! Minusta tuntui,
    kuin olisi tuo mustahampainen paholainen nielaissut noin
    riemuissaan mustien silmien oman sydämen.

    Luulet kai, Jacques rukka, että tämän jälestä kaikki oli lopussa
    meidän välillämme? Eikö mitä! Jos seuraavana päivänä tämän
    kohtauksen jälkeen, rakas ystävä, olisit tullut Irma Borel'in luo,
    olisit tavannut hänet harjoittamasta Hermionen osaa
    kyttyräselkänsä kanssa ja yhdessä nurkassa, pienellä matolla,
    papukaijan vieressä, olisit nähnyt kyyröttävän turkkilaispojan,
    hampaissa suuri piippu, jonka varsi meni kolmasti hänen
    vyötäistensä ympäri... Mikä luonteenomainen pää sinulla on,
    Dani-Dan!

    Mutta tottahan sitten ainakin, sanot sinä, sait häpeäsi palkaksi
    tietää, mitä tahdoit, mitä hän teki joka aamu kahdeksasta
    kymmeneen. Niin, Jacques, sain sen tietää, mutta vasta tänä aamuna
    hirvittävän kohtauksen jälkeen, -- viimmeisen kohtauksen jälestä,
    luonnollisesti! -- jonka saat kuulla!... Mutta hiljaa!... Joku
    tulee rappusia ylös... Onkohan se hän, tulisiko hän vielä
    kiusaamaan minua... Se kyllä häneltä syntyisi senkin jälkeen, mitä
    on tapahtunut. Odotappas!... Minä väännän avaimen kahteen
    lukkoon... Hän ei saa tulla sisään, ole vaan huoleti!

    Hän ei saa tulla sisään.

    Puoliyö.

    Se ei ollut hän, se oli hänen neekerinaisensa. Se olisikin ollut
    ihmeellistä, kun en ole kuullut hänen vaunujensa palaavan...
    Valkea Käki on jo pannut maata. Kuulen seinän läpi pullon
    pulputuksen ja tuon hirveän loppusäkeen, _tokotolotinjan_... Nyt
    hän kuorsaa. Luulisi kuulevansa suuren kellon heilurin liikkeen.

    Kuule siis kuinka meidän surullinen rakkaudentarinamme päättyi.

    Noin kolme viikkoa takaperin sanoi kyttyräselkä, joka antaa
    tunteja Irma Borel'ille, että tämä oli kypsynyt suuriin
    traagillisiin voittoihin ja että hän tahtoi tämän esiintymään
    muutamien hänen muiden oppilaidensa kanssa.

    Nytkös näyttelijättäreni oli haltioissaan... Kun heillä ei ollut
    mitään varsinaista teatteria käytettävänään, päätettiin muuttaa
    erään taiteilijan atelieri teatterisalongiksi ja lähetettiin
    kutsuja kaikille Pariisin teatterijohtajille...
    Alkajaiskappaleeksi valittiin pitkien neuvottelujen jälestä
    _Athalie_... Sen taisivat kyttyräselän oppilaat koko
    ohjelmistostaan paraiten. Sen aikaansaamiseksi ei tarvittu muuta
    kuin joitakuita soveltamisia ja yhteisharjoituksia. Olkoon siis
    menneeksi!... Kun Irma Borel oli liian suuri vaivautuakseen
    muualle, pidettiin harjotukset hänen luonansa. Joka päivä toi
    kyttyräselkä taloon oppilaansa, neljä, viisi pitkää, laihaa
    juhlallisennäköistä tyttöä, joilla oli kolmentoista francin
    viidentoista centime'in kashimirisaalit, ja kolme, neljä
    vaivaista, onnettoman näköistä herraa, joiden takit olivat
    kiiltäviksi kuluneet... Harjoitukset kestivät koko päivän, paitsi
    kahdeksasta kymmeneen, sillä näytelmävalmistuksista huolimatta
    eivät nuo salaperäiset ulkonakäynnit olleet lakanneet. Irma,
    kyttyräselkä ja oppilaat tekivät työtä kuin mielettömät. Kahteen
    päivään ei muistettu antaa papukaijalle ruokaa. Nuorta Dani-Dania
    ei kukaan enää huomannut... Kaikki kävi mainiosti, atelieeri oli
    valmiiksi koristettu, lava oli pystyssä, puvut valmiina ja
    kutsukortit lähetetyt. Mutta silloinpas kolme, neljä päivää ennen
    näytäntöä Eliacin, noin kymmenvuotias tyttö, kyttyräseljän
    veljentytär, sairastuu... Mitä on tehtävä? Mistä voisi saada
    Eliacin, lapsen, joka oppisi osansa kolmessa päivässä? Yleinen
    neuvottomuus... Yhtäkkiä Irma Borel kääntyy minuun:

    -- Entäpä jos sinä, Dani-Dan, ottaisit tuon osan?

    -- Minä? Laskette leikkiä... Minun ijälläni!...

    -- Luuletko ehkä olevasi mies... Mutta sinähän olet viidentoista
    vuotisen näköinen, pikku ystäväni. Näyttämöllä, puettuna ja
    maalattuna, tulet näyttämään kahdentoistavuotiaalta... Sitä paitsi
    soveltuu osasi mainiosti pääsi tyyppiin.

    Turhaa oli minun vastustelemiseni. Minun oli hänen tahtoonsa
    alistuminen, niinkuin aina. Minä suuri raukka...

    Näytännöstä tuli tosi... Jos olisin naurutuulella, kylläpä saisit
    hauskan kuvauksen tuosta päivästä... Luultiin Gymnase'in ja
    Théâtre-Fançaise'in johtajien varmasti tulevan, mutta noilla
    herroilla oli nähtävästi muuta tehtävää, ja me saimme tyytyä
    erääseen laitakaupungin teatterin johtajaan, joka saatiin
    viimmeisellä hetkellä tulemaan. Muuten ei tämä pieni perhenäytäntö
    onnistunut niinkään huonosti... Irma Borel'ille taputettiin
    vahvasti. Minusta oli tällä kiinalaisella Athalie'lla liian paljon
    paatosta ja ilmeettömät kasvot, ja ranskaa hän puhui niinkuin --
    espanjalainen kottarainen. Mutta hänen taiteilijaystävänsä eivät
    olleet niin turhantarkkoja. Kun vain puku oli ajanmukainen, nilkka
    hieno ja kaulaviiva oikea. Eivät he muuta vaatineet. Mitä minuun
    tulee, niitin minäkin pääni luonteenomaisuudella suurta suosiota,
    en kuitenkaan niin suurta kuin Valkea Käki mykässä imettäjän
    osassaan. Hänen päänsä oli varmaankin vielä paljon
    luonteenomaisempi kuin minun. Niinpä kaikuikin koko sali yhtenä
    'hyvä' merenä kun hän viidennessä näytöksessä ilmestyi näyttämölle
    tuo mahdottoman suuri papukaija käsivarrellaan, -- turkkilaisensa,
    neekerinaisensa ja papukaijansa oli Irma Borel välttämättömästi
    tahtonut saada kappaleessa esiintymään, -- ja pyöritteli
    ällistyneenä ja julmana suuria valkeita silmiään. 'Mikä loistava
    menestys!' sanoi Athalie ilosta säihkyen...

    Jacques! ... Jacques!... Kuulen hänen vaunujensa tulevan. Voi,
    tuo kurja nainen! Mistä hän tulee näin myöhään? Hän on siis voinut
    unohtaa meidän kauhean aamuisen kohtauksemme, josta minä yhä vielä
    värisen!

    Portti suljettiin... Kunpa hän nyt ei vain tulisi tänne! Kauheata,
    näetkö, on olla saman katon alla sellaisen naisen kanssa, jota
    kiroo!

    Kello yksi.

    Näytäntö, josta sinulle kerroin, oli kolme päivää sitten.

    Näinä kolmena päivänä hän on ollut iloinen, lempeä, hellä ja
    rakastettava. Hän ei ole kertaakaan lyönyt neekerinaistaan. Hän on
    useamman kerran kysynyt sinua ja vieläkö yhä yskit, vaikka ei hän
    suinkaan ole sinun ystäviäsi... Minun olisi pitänyt epäillä
    jotain.

    Tänä aamuna hän tulee minun huoneeseeni juuri, kun kello oli
    yhdeksän. Yhdeksän!... En ollut milloinkaan nähnyt häntä siihen
    aikaan!... Hän lähestyy minua ja sanoo hymyillen:

    'Kello on yhdeksän!'

    Siten hän yhtäkkiä kävi juhlalliseksi ja sanoi:

    'Ystäväni, olen pettänyt sinua. Kun tapasimme toisemme, en ollut
    vapaa. Minun elämässäni oli mies, silloin kun sinä tulit minun
    tielleni, mies, jota saan kiittää ylellisyydestäni, huolettomasta
    elämästäni, kaikesta, mitä minulla on.'

    Sanoinhan sinulle, Jacques, että tuon salaperäisyyden alla oli
    jotain häpeällistä.

    'Siitä päivästä, kun tutustuin sinuun, kävi tuo suhde minulle
    sietämättömäksi... En ole sinulle siitä puhunut siksi, että tiesin
    sinut liian ylpeäksi suostuaksesi jakamaan toisen kanssa. Jos en
    ole sitä katkaissut, niin on syy siinä, että en ole voinut luopua
    tästä huolettomasta, loistavasta elämästä, johon olen syntynyt...
    Nyt en enää voi elää näin... Tämä valhe painaa minua, tämä
    jokapäiväinen petos tekee minut hulluksi... Ja jos vielä huolit
    minusta tämän tunnustuksen jäljestä, jonka olen tehnyt, olen
    valmis jättämään kaikki ja elämään kanssasi jossakin sopukassa,
    missä vain tahdot...'

    Nuo viimmeiset sanat, 'missä vain tahdot', hän sanoi kuiskaten,
    melkein kiinni huulissani, huumatakseen minut...

    Minulla oli kuitenkin voimaa vastata hänelle, vieläpä jokseenkin
    kuivasti, että olin varaton, joka en voinut itseänikään elättää
    enkä liioin saattanut vaatia veljeäni Jacques'ia häntä elättämään.

    Tämän vastauksen kuullessaan, hän kohotti päänsä voitonriemuisena
    ja sanoi:

    -- Entäpä, jos minä olisin keksinyt kunniallisen ja varman keinon,
    jolla voimme molemmat elättää itsemme tarvitsematta jättää
    toisiamme, mitä siitä sanoisit?

    Ja sitten hän veti taskustaan jonkin leimasimella varustetun
    raapustuksen ja alkoi lukea sitä. Se oli sopimus, jolla
    sitouduimme molemmat rupeamaan erään Pariisin
    laitakaupunkiteatterin palvelukseen, hän sadan francin palkasta ja
    minä viidenkymmenen francin palkasta kuussa. Kaikki oli valmiina,
    meidän ei tarvinnut muuta kuin kirjoittaa nimemme alle.

    Katselin häntä kauhuissani. Tunsin, että hän tahtoi viedä minut
    mukanaan johonkin maailman loukkoon ja pelkäsin hetkisen, etten
    olisi kyllin vahva panemaan vastaan... Kun hän oli lukenut
    raapustuksen loppuun, alkoi hän antamatta minulle vastauksen
    aikaa, kuumeisella innolla puhua näyttelijäradan loistosta ja
    siitä ihanasta elämästä, jota tulisimme teatterissa viettämään
    vapaina, ylpeinä, kaukana maailmasta, eläen vaan taiteellemme ja
    rakkaudellemme.

    Hän puhui liian kauvan, se oli virhe. Minulla oli aikaa tyyntyä ja
    sydämeni syvyydestä avukseni huutaa Jacques äitiäni, ja kun hän
    oli lorunsa lopettanut, voin sanoa hänelle aivan kylmänä:

    -- Minä en tahdo ruveta näyttelijäksi...

    Ei hän tietystikään hellittänyt, vaan aloitti kauniit lorunsa
    alusta.

    Turha vaiva... Mitä ikänä hän sanoi, vastasin minä ainoastaan:

    -- Minä en tahdo ruveta näyttelijäksi...

    Hän alkoi kadottaa kärsivällisyytensä.

    -- Tahdot siis ennemmin, sanoi hän kalpeana, että palaan elämääni
    kahdeksasta kymmeneen, ja että asiat jäävät ennalleen...

    Tähän vastasin hiukan sovinnollisemmin.

    -- En pidä sitä, enkä tätä parempana. Mielestäni on hyvin
    kunnioitettavaa, että tahdot itse elättää itsesi, etkä olla
    riippuvainen jostain kahdeksan ja kymmenen välisestä herrasta...
    Mutta sanon sinulle vielä kerran, etten tunne itsessäni
    minkäänlaista näyttelijäkutsumusta ja etten rupea näyttelijäksi.

    Silloin sain kuulla kunniani.

    -- Vai niin, sinä et rupea näyttelijäksi... Miksikä sitten
    aijot?... Ehkäpä luulet itsesi runoilijaksi?... Hän luulee itsensä
    runoilijaksi. Mutta eihän sinulla ole mitään, mitä siihen
    vaaditaan, hupsu raukka! Siitäkö syystä, että olet painattanut
    vaivasen kirjan, josta ei kukaan huoli, luulet olevasi
    runoilija... Voi, onneton, sinun kirjasi on pelkkää pötyä, sen
    sanovat kaikki... Kahteen kuukauteen ei sitä ole myyty kuin yksi
    ainukainen kappale, se, jonka minä ostin... Sinä runoilija, mene
    suolle!... Ainoastaan veljesi voi uskoa niin päätöntä... Siinä
    toinen yhtä hyvä! ... entä hänen kirjeensä ... hänen Gustave
    Planche hätänsä saa minut naurusta pakahtumaan... Tämän arvostelua
    odottaessaan tappaa hän itsensä työllä elättääkseen sinut: ja
    sinä, mitä sinä teet sillaikaa, sinä, sinä ... niin, mitä sinä
    oikeastaan teet? Tiedätkö sen edes itse?... Kun vaan päässäsi on
    jotain luonteenomaista, on siinä mielestäsi kyllin. Pukeudut
    turkkilaiseksi ja luulet, että siinä on kaikki! Voin sinulle
    sitäpaitsi ilmoittaa, että pääsi on viime aikoina alkanut
    arveluttavasti kadottaa luonteenomaisuuttaan ... sinä olet ruma,
    oikein ruma. Katsoppas itseäsi peilissä ... olen varma, ettei
    sinun Pierrotte mamsellisi enää sinusta huolisi, jos palaisit
    hänen luoksensa... Mutta te olette juuri luodut toisillenne... Te
    olette molemmat syntyneet porsliinikauppiaiksi. Se virka sinulle
    todella sopii eikä näyttämö...

    Enempää ei hän enää saanut suustaan. Et ole kuuna päivänä nähnyt
    tämän vertaa. Minä katselin häntä sanaakaan sanomatta. Kun hän
    vaikeni, menin hänen luokseen, -- vaikka koko ruumiini vapisi, --
    ja sanoin aivan tyynesti:

    -- Minä en rupea näyttelijäksi.

    Sen sanottuani menin ovelle, avasin sen ja näytin sitä hänelle.

    -- Vai ulos, sanoi hän ilkkuen... En vielä ... minulla on sinulle
    vielä paljo sanottavaa.

    Nyt en voinut enää kauvempaa kestää. Veri syöksähti päähäni.
    Tempasin hiilikoukun ja hyökkäsin hänen päällensä ... uskotko,
    että hänelle tuli kiire... Tällä hetkellä ymmärsin espanjalaisen
    Pachecon.

    Hänen mentyään otin hattuni ja lähdin ulos. Harhailin koko päivän
    kuin humalassa pitkin kaupunkia... Voi, jospa sinä olisit ollut
    täällä... Hetkisen ajattelin mennä Pierrotte'in luo, heittäytyä
    hänen jalkoihinsa, pyytää anteeksi mustilta silmiltä. Minä menin
    aina puotin ovelle asti, mutta en uskaltanut astua sisään... En
    ole käynyt siellä kahteen kuukauteen. He ovat kirjoittaneet
    minulle, minä en ole vastannut. He ovat tulleet minua etsimään,
    minä olen mennyt piiloon. Kuinka he voisivat antaa anteeksi?...
    Pierrotte istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän näytti niin
    murheelliselta... Seisoin ja katselin häntä vähän aikaa akkunan
    takaa, sitten lähdin itkien pois.

    Pimeän tultua palasin kotiin. Itkin kauvan akkunan ääressä, sitten
    aloin kirjoittaa sinulle. Näin tulen kirjoittamaan sinulle koko
    yön. Minusta tuntuu kuin olisit täällä, kuin puhelisin kanssasi,
    ja se tekee minulle hyvää.

    Mikä hirviö tuo nainen onkaan! Kuinka varma hän oli minusta!
    Kuinka hän piti minua leikkikalunaan, omaisuutenaan... Käsitätkö,
    että hän aikoi viedä minut kanssaan laitakaupunkiin, -- teatteria
    näyttelemään!... Neuvo minua, Jacques, minun on niin vaikea, minä
    kärsin... Näetkö, hän on tehnyt minulle niin paljon pahaa! Hän on
    ottanut minulta uskon itseeni, minä epäilen itseäni, minä pelkään.
    Mitä minun on tehtävä? ... työtä?... Mutta voi, hän on oikeassa,
    minä en ole runoilija, kirjani ei ole käynyt kaupaksi... Ja kuinka
    saamme sen maksetuksi?...

    Koko elämäni on pilattu. En näe enää mitään enkä tajua mitään.
    Minun ympärilläni on pimeätä... Jotkut nimet ovat kohtalokkaita.
    Sellainen on Irma Borel. Se merkitsee meidän tienoillamme Irma
    Pyöveli!... Kuinka hyvin se sopii hänelle!... Tahtoisin muuttaa
    pois. Tämä huone on käynyt minulle vastenmieliseksi. Ja minä voin
    aina tavata hänet rapuissa... Mutta voit olla huoleti, jos hän
    joskus tulisikin tänne... Mutta hän ei tule. Hän on unohtanut
    minut. Onhan hänellä taiteilijansa, jotka lohduttavat häntä...

    Laupias Jumala, mitä kuulen... Jacques veljeni, se on hän. Sanon
    sinulle, että se on hän! Hän tulee tänne, tunnen hänen
    askeleensa... Hän on täällä, aivan lähelläni. Kuulen hänen
    hengityksensä... Hänen silmänsä katsoo minua avaimenreijästä, se
    polttaa minua, se...»

Tämä kirje jäi lähettämättä.




XII.

TOLOKOTOTINJAN.


Nyt olen tullut elämäntarinani synkimmille sivuille, niihin kurjuuden ja
häpeän päiviin, joita Daniel Eyssette on viettänyt tuon naisen rinnalla
näyttelijänä Pariisin laitakaupungissa. Kummallista! Tuo vaiherikas,
jännittävä, huumaava aika elämästäni on jättänyt jälkeensä vain
katumusta eikä muistoja.

Koko tuo kolkka muistostani on aivan sumussa, kaikki on siinä hämärää...

Mutta odottakaa!... Minun ei ole tarvis muuta kuin sulkea silmäni ja
hyräillä pariin, kolmeen kertaan tuo kummallinen, surumielinen kertosäe:
_Tolokototinjan! Tolokototinjan!_ ja kuin taikasauvan kosketuksesta
himmeät muistoni heräävät, ja aikoja unohdetut hetket hiipivät esiin
haudoistaan ja minä näen Pikku Miehen semmoisena kuin hän oli silloin,
suuressa uudessa talossa Montparnasse'in bulevardin varrella, seuranaan
Irma Borel, joka harjoittelee osiaan ja Valkea Käki. joka jorottaa
lakkaamatta:

_Tolokototinjan! Tolokototinjan!_

Huu, tuo kauhea talo! Näen vielä sen tuhannet ikkunat, sen viheriät,
tervatut raput, sen ammoittavat likaviemärit, sen numeroidut ovet, sen
valkeat, pitkät käytävät, jotka haisivat vastamaalatuilta ... kaikki
aivan uutta, mutta jo likaista!... Talossa oli sata kahdeksan huonetta,
ja joka huoneessa perhe. Ja mitä perheitä!... Koko päivän kuului toraa,
huutoja, melua ja tappelua, öisin taas lasten itkua, paljaitten jalkojen
liikehtimistä lattialla ja kehtojen raskasta, yksitoikkoista kolketta.
Ja vaihteeksi ilmestyi aika ajoin poliisi taloon.

Tänne, tähän seitsenkerroksiseen luolaan, olivat Irma Borel ja Pikku
Mies kätkeneet itsensä ja rakkautensa... Synkkä asunto, ja juuri omansa
sellaiselle hyyryläiselle!... He olivat valinneet sen siksi, että se oli
lähellä heidän teatteriansa, ja niinkuin kaikissa uusissa taloissa, oli
vuokra halpa. Neljästäkymmenestä francista saivat he toisesta
kerroksesta kaksi huonetta, johon kuului parvekeakkuna bulevardille
päin. Talon kaunein huoneisto... He palasivat joka ilta puoliyön seutuun
kotiin, näytännön päätyttyä. Kolkkoa oli kulkea noita suuria, autioita
katuja, joilla kuljeksi äänettömiä työmiehiä, paljaspäisiä tyttöjä ja
yövahteja pitkissä, harmaissa päällystakeissa.

He kulkivat nopeasti keskellä katua. Kotiin tullessa oli heitä varten
pöydän kulmalla hiukan kylmää lihaa. Valkea Käki istui odottamassa
heitä, sillä Irma Borel oli ottanut hänet mukaansa tänne. Kahdeksan ja
kymmenen välinen herra oli ottanut takaisin kuskinsa, huonekalunsa,
pöytäkalustonsa ja vaununsa. Irma Borel oli pitänyt neekerinaisensa,
papukaijansa, muutamia koristeita ja kaikki pukunsa. Niitä hän ei
tietenkään enää voinut käyttää muualla kuin näyttämöllä, sillä eiväthän
sametti- ja silkkilaahukset olleet omiaan laitakaupunkibulevardeja
lakaisemaan... Koko toinen huone oli näiden pukujen vallassa. Ne
riippuivat metallikoukuissa ympäri seiniä, ja niiden leveät
silkkilaskokset, niiden räikeät värit, muodostivat kummallisen
vastakohdan kuluneelle lattialle ja haalistuneille huonekaluille. Tässä
huoneessa nukkui neekerinainen.

Sinne oli hän sijoittanut patjansa, hevosenkenkänsä ja viinapullonsa,
mutta tulenvaaran pelosta ei hänelle annettu lainkaan kynttilää. Niinpä
näyttikin Valkea Käki, kun hän siinä kuun valossa kyyrötti patjallaan
heidän kotiin tullessaan noiden salaperäisten hameiden keskellä,
vanhalta noita-akalta, jonka ritari Siniparta oli pannut seitsemää
hirtettyä vaimoaan vartioimaan... Toisessa huoneessa, joka oli pienempi,
asustivat he ja papukaija. Siinä oli hädin tuskin tila vuoteelle,
kolmelle tuolille, pöydälle ja papukaijan suurelle, kullatulle orrelle.

Niin kolkko ja ahdas kuin heidän asuntonsa olikin, eivät he liikahtaneet
sieltä minnekään. Kaiken ajan, minkä eivät olleet teatterilla, viettivät
he kotonaan opettelemassa osiaan, ja siinäkös oli meteli. Talon toisesta
päästä toiseen kuului heidän juhlallinen karjuntansa: »Tyttäreni,
antakaa minulle takaisin tyttäreni! -- Tänne, Gaspard! -- Hänen nimensä,
hänen nimensä, kur-rja!» Lisäksi tuli vielä papukaijan räikeät huudot ja
Valkean Käen kimeä ääni, joka toisti lakkaamatta:

_Tolokototinjan!... Tolokototinjan!_

Irma Borel puolestaan oli onnellinen. Tämä elämä oli hänen mieleensä:
hänestä oli hauskaa leikkiä köyhäin taiteilijain elämää. »En kaipaa
mitään», oli hänellä tapana sanoa. Mitä hän olisi voinut kaivata? Sinä
päivänä, jolloin köyhyys kävi hänelle ikäväksi, jolloin hän oli juonut
tarpeekseen litraviiniä ja syönyt kyllikseen tuota kauheata ruokaa
paksuine kastikkeineen, jota heille tuotiin ruokapaikasta, sinä päivänä,
kun hän oli saanut yllin kyllin laitakaupungin näytelmätaiteesta, sinä
päivänä tiesi hän palaavansa entiseen elämäänsä. Hänen ei tarvinnut
muuta kuin ojentaa sormensa saadakseen takaisin kaiken, minkä oli
jättänyt.

Tämä varaovi antoi hänelle rohkeutta ja pani hänet sanomaan: »Minä en
kaipaa mitään.» Hän ei kaivannut mitään, mutta minä, minä?...

Heidän ensi esiintymisensä tapahtui _Kalastajapoika Gaspardossa_, joka
on mitä ihanin sanahelinäkappale. Irma Borel'ille taputettiin kovasti,
ei tietenkään hänen taiteelleen, -- sillä ääni oli huono ja liikkeet
naurettavat, -- vaan hänen lumivalkeille käsivarsilleen ja
samettipuvuilleen. Laitakaupungin yleisö ei ole tottunut lumivalkean
lihan ja neljäkymmentä francia metri maksavien kankaitten
näyttelemiseen. Katsomossa sanottiin: »Hän on oikea herttuatar!» ja
ällistyneet katupojat paukuttivat niin, että kämmenet olivat haljeta...

Pikku Mies ei saavuttanut samaa menestystä. Hän oli kaikkien mielestä
liian pieni, ja sitten hän pelkäsi ja ujosteli. Hän puhui hyvin hiljaa,
niinkuin rippituolissa. Hänelle huudettiin: »Kovempaa, kovempaa!» Mutta
hänen kurkkuaan kuristi, niin että sanat katkesivat kesken. Lopuksi
hänelle vihellettiin... Eihän se ollut ihme, Irman puheista huolimatta,
puuttui taipumusta. Ja joskin on huono runoilija, niin ei siltä tarvitse
olla hyvä näyttelijä.

Kreolitar koetti häntä parhaansa mukaan lohduttaa: »He eivät ymmärrä
pääsi luonteenomaisuutta...» sanoi hän usein. Johtaja puolestaan ei
erehtynyt hänen päänsä suhteen. Kahden myrskyisän näytännön jälkeen
kutsutti hän hänet huoneeseensa ja sanoi hänelle: Pieni ystäväni,
murhenäytelmä ei ole sinun alasi. Me olemme erehtyneet. Koitetaanpas
huvinäytelmää. Luulen, että onnistut paremmin koomillisissa osissa. Ja
seuraavana päivänä kokeiltiin huvinäytelmää. Pikku Mies näytteli nuoria,
koomillisia rakastajia, typeriä keikareita, joille juotetaan
kuohulimonaatia muka sampanjana ja jotka juoksentelevat pitkin näyttämöä
vatsaansa pidellen, punatukkaisia idiootteja, jotka itkeä mouruaavat:
»Huh ... huh ... huh!» maalaiskosijoita, jotka silmiään mulkoillen
sanovat: »Minä rakastan sua ... tota noin ... se on vallan totta, että
minä rakastan sua kamalasti!»

Hän näytteli pölkkypäitä ja jänishousuja, kaikkia rumia ja naurettavia
olentoja, kaikkia niitä, jotka herättävät naurua, ja minun on totuuden
nimessä sanottava, ettei hän suoriutunut niistä niinkään huonosti. Hän
oli suorastaan onnistunut, hän sai katsomon nauramaan!

En voi selittää, mistä se johtui. Juuri näyttämöllä
teatterihetaleissaan, paksulla maalilla tahrittuna, ajatteli Pikku Mies
Jacques'ia ja mustia silmiä. Keskellä irvistystä, hulluinta temppua
tehdessään ilmestyivät äkkiä hänen eteensä kaikkien niiden rakkaiden
olentojen kuvat, jotka hän oli halpamaisesti pettänyt.

Melkein joka ilta, sen voivat seudun katupojat todistaa, sattui, että
hän yhtäkkiä, aivan kesken sujuvinta lausettaan, kävi sanattomaksi ja
jäi suu auki töllöttämään... Niinä hetkinä hänen sielunsa jätti hänet,
hyppäsi rampin yli, puhkasi teatterin katon yhdellä siiven iskulla ja
lensi kauvas suutelemaan Jacques'ia ja rouva Eyssette'ia ja pyytämään
anteeksi mustilta silmiltä, katkerasti valittaen sitä surullista
ammattia, jota hänet pakoitettiin harjoittamaan.

»Tota noin, se on vissi, että minä rakastan sua niin kamalasti!...»
sanoi yhtäkkiä kuiskaajan ääni ja silloin onneton Pikku Mies unelmistaan
ja taivaastaan temmaistuna katsoi ympärilleen suurin, kummastunein
silmin, joissa kuvastui niin luonnollinen säikähdys, että koko sali
remahti nauramaan. Sitä kutsutaan teatterikielellä häikäisykeinoksi.
Tietämättään oli hän keksinyt häikäisykeinon.

Joukkue, johon hän kuului, esiintyi useammissa paikoissa. Se oli
tavallaan kiertävä seurue, joka näytteli milloin Grenelle'issa. milloin
Montparnasse'issa. Sèvres'issa, Sceaux'issa tai Saint-Cloud'issa.
Paikasta toiseen siirryttäessä oli ahtauduttava teatterin omnibusiin --
vanhaan kahvinruskeaan omnibusiin, jota veti keuhkotautinen hevoskaakki.
Tiellä laulettiin ja pelattiin korttia. Ne, jotka eivät taitaneet
osiaan, vetääntyivät omnibusin peräpuoleen vihkojaan tutkimaan. Siellä
oli hänen paikkansa.

Siellä hän istui äänettömänä ja synkkänä, niinkuin suuret koomikot
ainakin, kuurona kaikelle sille tyhmälle lorulle, joka porisi hänen
ympärillään. Niin syvälle kuin hän oli vajonnutkin, oli hän kuitenkin
tämän kuljeksivan komeljanttijoukon yläpuolella. Häntä hävetti olla
tässä seurassa. Naiset olivat vanhoja kuihtuneita koketteja, maalattuja,
teeskenteleviä ja mahtipontisia. Miehet sivistymättömiä, ihanteettomia,
hädin tuskin kirjoitustaitoisia, partureiden ja hedelmäkauppiaiden
poikia, jotka joko laiskuudesta tai muun toimen puutteessa olivat
ruvenneet näyttelijöiksi tai myöskin pukeutumis- ja koreilemishalusta,
voidakseen esiintyä näyttämöllä vaaleissa säärenmukaisissa housuissa ja
pitkässä takissa, laitakaupunki Don Juaneita, joille ulkoasu oli
pääasia, joiden koko palkka meni parturille ja jotka saattoivat
tyytyväisinä sanoa: »Tänään olen ollut hyvin ahkera», viisi tuntia
laitettuaan itselleen Ludvig XV aikuisia kenkiä kahdesta metristä
kiiltopaperia... Kannattipa todellakin tehdä pilkkaa Pierrotte'in
soitannollisesta salongista ja itse päätyä näille markkinarattaille.

Toverit eivät pitäneet hänestä hänen nyrpeän naamansa ja kopean
vaiteliaisuutensa takia. He sanoivat hänestä: »Siinä vasta
teeskentelijä.» Kreolitar sitävastoin oli osannut valloittaa kaikkien
sydämet. Hän istua kekotti omnibusissa kuin seikkailuretkille
hairahtunut prinsessa ja nauroi sydämensä pohjasta, viskaten päätään
taaksepäin, jotta hänen kaunis kaulansa näkyisi, sinutteli kaikkia,
kutsui herroja »ukkoseni», naisia »pienokaiseni» ja pakoitti
jöröimmätkin sanomaan hänestä: »Hän on hyvä tyttö». Hyvä tyttö, mikä
iva!...

Näin nauraen ja raakaa leikkiä laskien vyöryttiin näytäntöpaikalle. Kun
näytäntö oli lopussa, vaihdettiin yhdessä käden käänteessä pukua ja
noustiin jälleen vaunuihin, jotta päästäisiin takaisin Pariisiin. Oli
pimeä. Kuiskuteltiin ja tunnusteltiin toisiaan polvilla. Väliin kuului
tukahdettua naurua... Mainen etukaupungin tulliportin luona oli noustava
vaunuista, sillä täällä pantiin vaunut vajaan ja koko seurue saatti Irma
Borel'ia aina tuon suuren kasarmin ovelle asti, jossa Valkea Käki
vahvassa hutikassa heitä odotti laulaen surumielistä lauluaan:

_Tolokototinjan!... Tolokototinjan!_

Kun näki heidät näin toisiinsa kytkettyinä, olisi voinut tulla siihen
luuloon, että rakastivat toisiaan. Mutta ei, niin ei ollut laita. He
tunsivat toisensa liian hyvin voidakseen rakastaa. Daniel Eyssette
tiesi, että Irma Borel oli valehtelija, kylmä ja sydämetön. Irma Borel
tiesi, että Pikku Mies oli heikko ja horjuva, melkeinpä pelkuri. Hän
ajatteli: »Jonain aamuna tulee hänen veljensä ja vie hänet minulta
saattaakseen hänet takaisin porsliinityttönsä helmaan.» Pikku Mies
ajatteli: »Jonakin päivänä kyllästyy hän siihen elämään, jota me
vietämme ja karkaa jonkun kahdeksan ja kymmenen välisen herran kanssa ja
minä jään yksin tähän likalätäkköön...» Toistensa kadottamisen pelko oli
heidän rakkautensa pääsisältö. He eivät rakastaneet toisiaan ja olivat
kuitenkin mustasukkaisia.

Eikö olekin kummallista, että ihmiset jotka eivät rakasta toisiaan,
voivat olla mustasukkaisia toistensa takia. Niin se vaan on... Kun Irma
Borel puhutteli tuttavallisesti jotakuta teatterissa, kävi Pikku Mies
kalpeaksi. Ja kun tämä sai kirjeen, tempasi Irma Borel sen itselleen ja
aukasi sen vapisevin sormin... Useimmiten se oli Jacques'in kirje. Hän
luki sen pilkallisena päästä päähän ja heitti sen sitten jonnekin sanoen
halveksivasti: »Aina samaa». Niin juuri, aina samaa, samaa hellyyttä,
samaa jalomielisyyttä ja uhrautuvaisuutta. Siksi kai Irma Borel
halveksikin niin syvästi tuota veljeä...

Siitä ei kunnon Jacques'illa ollut mitään aavistusta. Hän ei epäillyt
mitään. Hänelle kirjoitettiin, että kaikki kävi hyvin, että kolme
neljännestä _Paimennäytelmästä_ oli myyty ja että oltiin saamassa
kirjakauppiailta niin paljon rahaa, kuin tarvittiin, sittekun vekselit
lankeisivat. Luotettavaisena ja hyvänä kuten aina lähetti hän yhä
edelleen kuukausittain Bonaparte kadulle sata francia, jotka Valkea Käki
kävi sieltä perimässä.

Jacques'in sadalla francilla ja omilla teatteripalkoillaan olisivat he
voineet tulla toimeen, etenkin tässä köyhälistön kaupunginosassa. Mutta
ei kumpanenkaan heistä tuntenut sitä, mitä sanotaan rahan arvoksi:
Daniel Eyssette siitä syystä, ettei hänellä sitä milloinkaan ollut
ollut, Irma Borel taas siksi, että hänellä oli ollut sitä liikaa. Niinpä
sen annettiinkin mennä. Jo viidentenä päivänä kuun alusta oli kassa, --
pieni jaappanilainen maissioljesta punottu tohveli, -- tyhjä. Ensinnäkin
tuli jo papukaijan ruoka yhtä kalliiksi kuin yhden täysikasvuisen
ihmisen elanto. Tuli sitten lisäksi pesu, kivihiilet, puuteri,
huulirasva, puuteriviuhkat, kaikki mitä teatterimaalaustaiteessa
tarvitaan. Sitten olivat teatterin osavihot liian vanhat, liian
likaiset, rouva tahtoi uudet. Ja sitten hänellä täytyi olla kukkia,
paljon kukkia. Ennen hän olisi ollut syömättä kuin voinut nähdä
kukkamaljakkonsa tyhjinä.

Kahden kuukauden perästä olivat he korviaan myöten velassa. He olivat
velkaa asunnostaan, ruuastaan ja teatterin ovenvartijalle. Vähän väliä
sai joku velkojista kyllikseen odottamisesta ja tuli jonain aamuna
suurella pauhulla vaatimaan saatavaansa. Semmoisina päivinä juoksi Pikku
Mies epätoivoissaan kirjansa kustantajan luo ja lainasi häneltä muutamia
kultarahoja Jacques'in nimeen. Kustantaja, joka parhaillaan painatti
markiisin kuuluisain muistelmain toista nidosta ja tiesi, että Jacques
yhä edelleen oli markiisin kirjurina, lainasi hänelle ilman epäilystä.
Niin oli Pikku Mies vähitellen tullut lainanneeksi häneltä neljäsataa
francia, joten Jacques'in velka, _Paimennäytelmän_ painatus siihen
laskettuna, nyt oli noussut tuhanteen kolmeensataan franciin.

Jacques äiti raukka! Mitkä onnettomuuden sanomat odottivatkaan häntä
kotiin palatessaan! Daniel kadonnut, mustat silmät kyynelten vallassa,
ei ainoatakaan nidosta kirjasta myyty ja tuhat kolmesataa francia
velkaa! Mitenkä hän niistä selviytyisi? Kreolitar ei sillä päätään
vaivannut. Muitta Pikku Miehelle ei tämä ajatus antanut rauhaa. Hänen
elämänsä oli yhtämittaista piinaa ja levottomuutta. Turhaan koetti hän
päästä ajatuksistaan tekemällä työtä kuin hevonen, (mitä työtä, Jumala
paratkoon!) opettelemalla uusia ilveilyjä, harjoittamalla peilin edessä
uusia irvistyksiä, aina vain heijasti peili Jacques'in kuvan, hänen
omansa asemesta; ja Langlumeau'in, Josias'in ja muiden ilveilyn
henkilöiden sijasta näki hän osiensa rivien välissä vain yhden nimen:
Jacques, Jacques, aina vain Jacques!

Joka aamu katseli hän kauhistuneena almanakkaa, ja laskien päivät, jotka
vielä olivat jäljellä ensimmäisen vekselin lankeamiseen, sanoi hän
itsekseen vapisten: »Ainoastaan yksi kuukausi ... ainoastaan kolme
viikkoa!» Sillä hän tiesi, että ensimmäisen vekselin joutuessa
protestiin kaikki tulisi ilmi, ja että silloin vasta koettaisi hänen
veljensä marttyyrikausi. Tämä ajatus ei antanut hänelle yönkään rauhaa.
Joskus hän heräsi vavahtaen, sydän tuskasta pakahtumassa, kasvot
kyynelten kostuttamina, hämärästi muistaen kauhean, merkillisen unen,
jota juuri oli nähnyt.

Tämä aina sama uni uusiutui melkein joka yö. Hän oli olevinaan suuressa,
vieraassa huoneessa, jossa oli suuri, rautaisilla heloilla varustettu
kaappi. Sohvalla makasi Jacques kalpeana, hirvittävän kalpeana; hän oli
juuri kuollut. Siellä oli myöskin Camille Pierrotte, hän seisoi kaapin
edessä ja koetti avata sitä ottaakseen sieltä kuolinvaatteita. Mutta hän
ei saanut sitä auki. Haparoiden avaimella avaimen reikää, sanoi hän
sydäntä särkevällä äänellä: »Minä en osaa avata... Olen itkenyt liiaksi.
Minä en näe enää...»

Vaikka Pikku Mies koetti sotia vastaan, oli hän tämän unen vallassa.
Heti kun hän sulki silmänsä, näki hän Jacques'in makaavan pitkällään
sohvalla ja Camille'in sokeana kaapin edessä. Tunnonvaivat ja nämä
kauhut tekivät hänet päivä päivältä synkemmäksi, ärtyisemmäksi.
Kreolitar puolestaan alkoi myöskin kadottaa kärsivällisyytensä. Hän
tunsi sitäpaitsi vaistomaisesti, että Daniel Eyssette liukui hänen
käsistään, -- vaikkei hän tiennyt mihin, -- ja se saattoi hänet vihan
vimmaan. Kauheat kohtaukset, huudot ja solvaukset olivat nyt
jokapäiväisiä, niin että olisi luullut olevansa pesutuvassa.

Irma Borel sanoi Daniel Eyssette'ille: »Mene Pierrotte'isi luo, jotta
hän antaa sinulle sokurisydämiä.»

Ja Daniel Eyssette vastasi heti: »Mene sinä Pachecosi luo, jotta hän lyö
huulesi halki.»

Irma Borel huusi hänelle: »Poroporvari!»

Daniel Eyssette vastasi: »Portto!»

Sitten he sulivat kyyneliin ja antoivat jalomielisesti toisilleen
anteeksi aloittaakseen seuraavana päivänä saman elämän uudelleen.

Näin he elivät, -- ei, vaan mädäntyivät yhdessä, taottuina samaan
jalkarautaan, viruen samassa katuojassa. Tuo likainen elämä, nuo
kurjuuden hetket liukuvat vielä tänään silmieni ohi, kun hyräilen
neekerinaisen kummallista, surumielistä kertosäettä:

_Tolokototinjan! Tolokototinjan!_




XIII.

PAKO.


Kello oli yhdeksän illalla Montparnasse'in teatterissa. Pikku Mies,
joka esiintyi ensimmäisessä kappaleessa, oli juuri päässyt näyttämöltä
ja oli menossa pukuhuoneeseensa. Hän kohtasi rapuissa Irma Borel'in,
joka oli juuri menossa näyttämölle. Hän oli loistavan kaunis Célimène,
sametti- ja pitsileningissään, viuhka kädessä.

-- Mene saliin katsomaan, sanoi hän ohimennessään. Minä tulen
näyttelemään hyvin ... ja olen kaunis.

Daniel Eyssette kiiruhti pukuhuoneeseensa ja otti nopeasti pois
päältään. Tämä pukuhuone, joka kuului hänelle ynnä kahdelle muulle
näyttelijälle, oli matala kopukka, jossa ei ollut ikkunaa, vaan paloi
öljylamppu. Pari kolme olkituolia oli huoneen ainoa kalustus. Pitkin
seiniä riippui peilin kappaleita, pörröisiä tekotukkia, kultaketjuilla
koristettuja rääsyjä, haljastunutta samettia ja mustuneita
kultareunuksia. Yhdessä huoneen nurkassa oli maassa pari kannetonta
punamaaliruukkua ja muutamia puuteriviuhkoja, joista olivat höydyt
poissa.

Pikku Mies oli ollut siellä hetken, pyyhkien maalia kasvoistaan, kun hän
kuuli jonkin kulissimiehen huutavan alhaalla: »Herra Daniel! Herra
Daniel!» Hän meni ulos pukuhuoneesta ja kysyi kumartuen portaiden
kostean käsipuun yli: »Mikä on?» Kun ei kukaan vastannut, tuli hän
portaita alas siinä asussaan, puolipukeissa, kasvot punaisiksi ja
valkeiksi maalattuina ja päässä suuri, keltainen tekotukka, joka ulottui
aina hänen silmiinsä saakka.

Portaiden juuressa tuli hän suoraan jotakuta vasten.

-- Jacques! huudahti hän peräytyen.

Se oli Jacques... He katsoivat toisiinsa hetkisen sanattomina. Vihdoin
pani Jacques kätensä ristiin ja kuiskasi lempeällä, kyynelten
tukahduttamalla äänellä: »Voi Daniel!» Se oli tarpeeksi. Pikku Mies,
sydämen pohjia myöten järkytettynä, katsoi ympärilleen kuin arka lapsi
ja sanoi hyvin hiljaa, niin hiljaa, että veli sen tuskin voi kuulla:
»Vie minut täältä pois!»

Jacques vavahti, ja ottaen Pikku Miestä kädestä veti hänet mukanaan
ulos. Oven edessä seisoivat vaunut, he nousivat niihin. »Rue des Dames,
Batignolles'issa!» huusi Jacques äiti. -- »Sieltähän minäkin olen»,
vastasi ajuri iloissaan ja vaunut vierivät pois.

Jacques oli ollut kaksi päivää Pariisissa. Hän saapui Palermosta, josta
kirje Pierrotte'ilta hänet vihdoin tavoitti kolme kuukautta häntä
takaa-ajettuaan.

Tämä kirje ilmoitti hänelle lyhyesti ja kaunistelematta Danielin
katoamisesta.

Sen luettuaan Jacques arvasi kaikki. Hän sanoi: »Lapsi tekee tyhmyyksiä.
Minun täytyy lähteä Pariisiin». Ja hän pyysi heti markiisilta
virkalomaa.

-- Virkalomaa! huudahti markiisi hypähtäen pystyyn. Oletteko hullu? Entä
minun muistelmani?

-- Ainoastaan viikoksi, herra markiisi. Vain niin pitkäksi ajaksi kuin
tarvitaan tulla ja mennä: veljeni elämä on kysymyksessä.

-- Mitä teidän veljenne minuun kuuluu. Tiesittehän ehdot palvelukseen
ruvetessanne. Oletteko unohtanut sopimuksemme?

-- En, herra markiisi, mutta...

-- Ei mitään muttia. Te ette ole mikään poikkeus. Jos jätätte paikkanne
viikoksi, niin ei teidän tarvitse siihen milloinkaan palata. Ajatelkaa
sitä, pyydän... Ja sillä aikaa kun tuumitte asiaa, istukaa tuohon. Minä
sanelen teille.

-- Asia on jo valmiiksi tuumittu, herra markiisi. Minä lähden.

-- Lähtekää sitten hiiteen.

Sitten otti taipumaton vanhus hattunsa ja lähti Ranskan konsulivirastoon
kuulustelemaan itselleen uutta kirjuria.

Jacques lähti vielä samana iltana.

Saavuttuaan Pariisiin kiiruhti hän Bonaparte kadulle. »Onko veljeni
tuolla ylhäällä?» huusi hän portinvartijalle, joka poltti pihalla
piippuaan istuen hajareisin kaivon päällä. Portinvartija rupesi
nauramaan. »Hän on jo kauvan ollut kulkuteillä», sanoi hän lyhyesti.

Hän ei ollut aluksi mitään tietävinään, mutta viiden francin raha sai
hänen suunsa aukenemaan. Hän siis kertoi, että viidennen kerroksen pieni
herra ja ensimmäisen kerroksen nainen jo aikoja sitten olivat kadonneet
ja että he piilottelivat jossain, ties missä Pariisin kolkassa, mutta
aivan varmasti yhdessä, sillä neekerinainen Valkea Käki kävi joka
kuukausi kyselemässä, oliko heille tullut kirjeitä. Hän lisäsi vielä,
että Daniel herra oli lähteissään unohtanut sanoa huoneen irti, ja hänen
oli siis saatava neljän viimmeisen kuukauden vuokra, muutamista
pikkuveloista puhumatta.

-- Hyvä, sanoi Jacques, kaikki maksetaan. Ja kadottamatta hetkeäkään,
panematta edes aikaa matkatomun pudistamiseen vaatteistaan, lähti hän
etsimään lastansa.

Hän meni ensin kirjankustantajan luo arvellen, että Daniel varmaankin
kävi siellä usein, kun siellä oli _Paimennäytelmän_ päävarasto.

-- Olin juuri aikeissa kirjoittaa teille, sanoi kustantaja nähdessään
hänen astuvan sisään. Muistattehan, että ensimmäinen vekseli joutuu
maksettavaksi neljän päivän perästä.

Jacques vastasi silmäänsä räpäyttämättä: »Kyllä muistan... Käyn huomenna
kirjakauppiaiden luona. Olen heiltä saamassa. Kirja on mennyt hyvin
kaupaksi.»

Kustantaja levitti suuret siniset elsassilaissilmänsä aivan levälleen.

-- Mitenkä?... Kirja on mennyt hyvin kaupaksi? Kuka teille niin on
sanonut.

Jacques kävi kalpeaksi: hän sai kauhean aavistuksen.

-- Katsokaapas siis tuonne nurkkaan, jatkoi elsassilainen, kaikkia noita
kirjapinoja. Siinä on _Paimennäytelmä_. Viiteen kuukauteen, jonka se on
kaupassa ollut, ei sitä ole myyty kuin yksi kappale. Lopuksi saivat
kirjakauppiaat siitä tarpeeksi ja lähettivät minulle takaisin kaikki,
mitä heillä oli varastossa. Nyt voin kaiken tuon myydä ainoastaan
paperin arvosta. Se oli vahinko: kirja oli hyvin painettu.

Jokainen tuon miehen sana sattui kuin rautapäisen kepin isku Jacques'in
päähän, mutta surmanisku tuli vasta, kun kustantaja kertoi, että Daniel
oli hänen nimeensä lainannut tältä rahaa.

-- Vielä aivan eilispäivänä, sanoi säälimätön elsassilainen, lähetti hän
tänne hirveännäköisen neekerinaisen pyytämään minulta neljääkymmentä
francia. Mutta minä en antanut. Ensinnäkin tuntui tuo salaperäinen,
mustanaama asiamies minusta epäilyttävältä ja sitten, te ymmärrätte,
herra Eyssette, minä en ole varakas ja olen jo lainannut veljellenne yli
neljänsadan francin.

-- Minä tiedän sen, vastasi Jacques äiti ylpeästi, mutta olkaa huoletta,
saatte pian rahanne takaisin. Sitten hän kiiruhti ulos, jottei
huomattaisi kuinka liikutettu hän oli. Kadulla hänen täytyi käydä
istumaan erään talon kivijalalle. Hänen jalkansa eivät kannattaneet
häntä enää. Lapsi tiessään, hän itse paikatta, kustantajalle maksettavat
rahat, huoneen vuokra, ovenvartijan saatava, ylihuomenna lankeava
vekseli, kaikki kohisi ja pyöri hänen päässään... Yhtäkkiä hän nousi
ylös: »Ensimmäiseksi velat», sanoi hän, »se on tärkeintä». Ja vaikka
hänen veljensä oli käyttäytynyt niin kelvottomasti Pierrotte'ja kohtaan,
päätti hän hetkeäkään arvelematta kääntyä heihin.

Tullessaan sisään entiseen Lalouette'in puotiin, näki Jacques
kirjoituspulpetin takana suuret, keltaiset pöhökasvot, joita hän ei
aluksi tuntenut, mutta puotin oven kolahduksesta nuo suuret kasvot
kohosivat pulpetista ja sitten kuului kaikuva: »Niinkuin on tapana
sanoa», jonka suhteen ei voinut erehtyä... Pierrotte parka! Tyttären
suru oli tehnyt hänestä toisen ihmisen. Muinainen, hyväntahtoinen ja
hyvinvointiaan punottava Pierrotte oli kadonnut. Ne kyyneleet, joita
hänen pikku tyttönsä oli viisi kuukautta vuodattanut, olivat tehneet
hänen silmänsä punaisiksi ja murtaneet hänen poskensa loville.
Entisaikojen raikkaan naurun sijasta väikkyi hänen värittömillä
huulillaan heikko, hiljainen hymy, leskien ja hyljättyjen rakastettujen
hymy. Hän ei ollut enää Pierrotte, vaan Ariadne tai Nina.

Muuten oli entisessä Lalouette'in puotissa kaikki muu ennallaan.
Värikkäät paimentytöt ja pulleavatsaiset kiinalaiset hymyilivät aina
yhtä autuaallisesti korkeilla hyllyillään böömiläislasien ja
suurikukkasellisten lautasten keskellä. Pulleakupuiset liemivadit ja
maalatut porsliinilamput prameilivat yhä vanhalla paikallaan samojen
lasiruutujen takana ja puotikamarista kuului entistä arkailevaa
huilunsoittoa.

-- Se olen minä. Pierrotte, sanoi Jacques äiti, koettaen tehdä äänensä
varmaksi, tulen pyytämään teiltä suurta palvelusta. Lainatkaa minulle
tuhat viisisataa francia.

Mitään vastaamatta veti Pierrotte auki kassalaatikkonsa, liikutteli
siellä muutamia hopearahoja, työnsi sitten laatikon kiinni ja nousi
tyynesti ylös.

-- Minulla ei ole niitä täällä, Jacques herra. Odottakaa hiukan, niin
käyn hakemassa ylhäältä. Ennenkuin hän lähti, lisäsi hän työläästi: »En
pyydä teitä tulemaan mukaan: se olisi hänelle liian raskasta.»

Jacques huokasi. »Olette oikeassa Pierrotte; on parasta, etten tule
mukaan.»

Cévenniläinen palasi viiden minuutin perästä mukanaan kaksi tuhannen
markan seteliä, jotka hän pani Jacques'in käteen. Jacques ei tahtonut
ottaa niitä.

»En tarvitse muuta kuin tuhat viisisataa francia», sanoi hän.

Mutta cévenniläinen oli itsepäinen:

-- Minä pyydän. Jacques herra, pitäkää ne kaikki. Sen pitää olla juuri
kaksi tuhatta francia. Se on se summa, jonka Neiti lainasi minulle
aikoinaan palkatakseen minulle etulaisen. Ellette ota niitä vastaan,
niinkuin on tapana sanoa, niin pahoitatte ikipäiväksi mieleni.

Jacques ei uskaltanut kieltää, hän pisti rahat taskuunsa ja ojentaen
kätensä cévenniläiselle sanoi yksinkertaisesti: »Hyvästi, Pierrotte, ja
kiitos!» Pierrotte ei hellittänyt hänen kättänsä.

Näin seisoivat he jonkun aikaa vastakkain liikutettuina ja äänettöminä.
Molempien huulilla oli Daniel'in nimi, mutta samasta hienotuntoisuudesta
he eivät uskaltaneet sitä lausua... Tämä isä ja tämä äiti ymmärsivät
toisensa niin hyvin!... Jacques irroitti ensimmäisenä hiljaa kätensä.
Hänen oli vaikea vastustaa kyyneleitä, hänelle tuli kiire pois.
Cévenniläinen saattoi häntä kadulle asti. Siellä ei mies raukka enää
voinut pidättää sitä mielikarvautta, joka täytti hänen sydämensä, vaan
hän alkoi moittivan näköisenä sanoa: »Voi, Jacques herra ... voi,
Jacques herra ... niinkuin on tapana sanoa!...» Mutta hän oli liian
liikutettu voidakseen jatkaa kääntämistään eikä voinut muuta kuin pariin
kertaan toistaa: »Niinkuin on tapana sanoa... Niinkuin on tapana
sanoa...»

Voi, niin, niinkuin oli tapana sanoa!...

Erottuaan Pierrotte'ista meni Jacques uudestaan kirjanpainajan luo.
Elsassilaisen vastustelemisista huolimatta tahtoi hän heti paikalla
maksaa takaisin ne neljäsataa francia, jotka tämä oli Daniel'ille
lainannut. Hän jätti tälle sitäpaitsi, päästäkseen siitäkin huolesta,
rahat noihin kolmeen lankeavaan vekseliin, ja sitten hän sanoi itsekseen
keveämmällä sydämellä: »etsikäämme nyt lapsi.» Pahaksi onneksi oli liian
myöhäistä enää sinä päivänä alkaa etsiskelyjä. Sitä paitsi oli
matkaväsymys, liikutus ja tuo pieni, kuiva, alituinen yskä, joka jo
kauvan oli häntä jäytänyt, niin murtanut Jacques rukan, että hänen
täytyi palata takaisin Bonaparte kadulle hetkiseksi levähtämään.

Voi, kun hän astui pikku huoneeseen ja laskevan lokakuun auringon
viimmeisissä säteissä näki jälleen kaikki ne esineet, jotka kertoivat
hänen lapsestaan, runopöydän akkunan edessä, hänen juomalasinsa, hänen
mustepullonsa, hänen piippunysänsä, kun hän kuuli Saint-Germain'in
tuttujen kellojen sumun takia hiukan sortuneella äänellä soivan, kun
ilta _Angelus_, -- tuo surunvoittoinen _Angelus_, jota Daniel niin
suuresti rakasti, -- löi siivellään kosteita ruutuja vasten, -- mitä
Jacques äiti silloin tunsi, sen voisi ainoastaan sureva äiti sanoa...

Hän kävi pariin, kolmeen kertaan huoneen ympäri, katseli kaikki paikat,
avasi kaikki kaapit siinä toivossa että löytäisi jotakin, mikä johtaisi
hänet karkurin jäljille. Mutta turhaan, kaapit olivat tyhjät. Hän ei
löytänyt muuta kuin vanhoja liinavaatteita ja rääsyjä. Kaikki tässä
huoneessa todisti häviötä ja rappiota. Tästä huoneesta ei oltu muutettu,
vaan paettu. Lattialla nurkassa oli kynttilänjalka ja uunissa suuren
paperituhkakasan alla valkea, kullalla koristettu rasia. Tuon rasian hän
tunsi. Siihen Daniel pani mustien silmien kirjeet. Ja nyt hän löysi sen
tuhasta. Mikä pyhyyden häväistys.

Jatkaessaan etsiskelyjään löysi hän kirjoituspöydän laatikosta muutamia
paperiarkkia, jotka olivat täynnä säännötöntä, kuumeista käsialaa,
sellaista kuin Daniel kirjoitti, kun hän oli innoissaan. »Varmaankin
joku runo», sanoi Jacques äiti itsekseen, mennessään akkunan luo sitä
lukemaan. Se oli todellakin runoelma, synkkä runoelma, joka alkoi näin:

»Jacques, minä olen valehdellut sinulle. Kahteen kuukauteen en ole
sanonut sinulle ainoatakaan totuuden sanaa...» Tämä kirje oli jäänyt
lähettämättä, mutta saapui kuitenkin, niinkuin näette, määräpaikkaansa.
Sallimus toimitti tällä kertaa postin virkaa.

Jacques luki sen päästä päähän. Kun hän tuli siihen kohtaan kirjeessä,
jossa mainittiin Montparnassilaisteatterin palvelukseen liittymisestä,
jota Irma Borel niin itsepintaisesti vaati ja Daniel niin päättävästi
vastusti hypähti hän ilosta koholle:

-- Nyt tiedän, missä hän on, huudahti hän ja pistäen kirjeen taskuunsa
hän pani levollisempana maata, mutta ei voinut nukkua, vaikka oli
väsymyksestä aivan menehtynyt. Aina vain tuo kirottu yskä... Heti
ensimmäisessä kalpeassa syyspäivän koitteessa nousi hän nopeasti ylös.
Hänen suunnitelmansa oli valmis.

Hän keräsi vaatteiden jäännökset kaappien pohjalta, pani ne
matkalaukkuunsa, unohtamatta pientä kullalla koristeltua rasiaa, sanoi
viimmeiset jäähyväiset vanhalle Saint-Germain'in kellotornille ja lähti
jättäen oven, akkunan ja kaapit selkoseljälleen, jotta ei mitään heidän
ihanasta elämästään jäisi niille, jotka tulisivat siinä vasta asumaan.
Alas tultuaan sanoi hän huoneen irti ja maksoi tuon neljän kuukauden
vuokran. Sitten hän portinvartijan viekkaisiin kysymyksiin vastaamatta
viittasi luokseen ajurin, joka kulki ohitse, ja antoi viedä itsensä
Pilois'in hotelliin, joka oli Dames kadulla Batignolle'issa.

Tätä hotellia piti markiisin kokin, vanhan Pilois'in veli. Siellä ei
annettu huonetta vähemmäksi aikaa kuin kolmeksi kuukaudeksi ja sittenkin
vaan taatuille henkilöille. Siksipä olikin talo koko ympäristössä
erikoisen hyvässä maineessa. Asunto Pilois'in hotellissa pidettiin hyvän
elämän ja säädyllisten tapojen todisteena.

Jacques, joka oli päässyt Hacqueville'in kokin suosioon, toi hänen
puolestaan veljelle tuomisiksi korin marsalaviiniä.

Tämä suositus oli riittävä, ja kun hän arkaillen pyysi päästä talon
asukkaaksi, annettiin hänelle epäröimättä alikerroksesta kaunis huone,
jonka kaksi akkunaa oli hotellin, -- olin vähällä sanoa luostarin, --
puutarhaan päin. Puutarha ei ollut suuri: kolme, neljä akaasiaa, kappale
laihaa ruohikkoa. -- Batignolles'in ruohoa -- viikunapuu, jossa ei ollut
viikunoita, kituva viiniköynnös ja muutamia päivänkukkia, siinä kaikki.
Mutta se teki kuitenkin huoneen, joka muuten oli hiukan synkkä ja
kostea, iloisemmaksi...

Hetkeäkään hukkaamatta otti Jacques huoneen haltuunsa, löi nauloja
seiniin, purki liinavaatteensa matkalaukustaan, hankki seinähyllyn
Daniel'in piipuille, ripusti rouva Eyssette'in kuvan sängyn päälle ja
teki muutenkin parastaan, poistaakseen huoneesta sen ikävän leiman, mikä
on hotellihuoneille ominainen. Sitten kun hän oli saanut kaikki
valmiiksi, söi hän hätähätää aamiaista ja lähti kohta senjälkeen ulos.

Ohimennessään ilmoitti hän herra Pilois'ille että hän sinä iltana
poikkeuksellisesti tulisi ehkä vähän myöhään kotiin ja pyysi tätä
pitämään huolta siitä, että hänen huoneeseensa katettaisiin parempi
illallinen kahdelle hengelle ynnä pullo vanhaa viiniä. Sen sijaan että
olisi ihastunut tästä lisätulosta, punastui kunnon herra Pilois korvia
myöten, niinkuin koulupoika.

-- En oikein tiedä... Hotellin säännöt kieltävät ... meillä asuu
pappeja, jotka...

Jacques hymyili: »Ah, minä ymmärrän... Teitä kauhistaa tuo kahdelle
kattaminen... Olkaa huoleti hyvä herra Pilois, se ei ole nainen». Mutta
itsekseen hän sanoi astellessaan Montparnasse'ia kohti: »Vaikka
oikeammin, se on nainen, tarmoton nainen, järjetön lapsi, jota ei saa
milloinkaan jättää yksin.»

Voitteko sanoa, kuinka Jacques äiti niin varmasti uskoi löytävänsä minut
Montparnasse'ista. Olisinhan minä varsin hyvin siitä ajasta lähtein,
jolloin kirjoitin hänelle tuon kauhean kirjeen, joka jäi lähettämättä,
voinut jättää teatterin tai olisi ollut mahdollista, etten lainkaan
olisi mennyt teatteriin... Mutta eipäs! Äidillinen vaisto johti häntä.
Hän oli vakuutettu, että löytäisi minut sieltä ja toisi minut sieltä
pois vielä samana iltana. Mutta hän ajatteli täydellä syyllä: »Jotta
voisin viedä hänet mukanani, täytyy hänen olla yksin, tuo nainen ei saa
mitään tietää.» Tämä seikka esti häntä lähtemästä suoraa päätä
teatteriin hankkimaan tietoja. Kulissit ovat juoruhaluisia: yksi ainoa
sana voi herättää epäluuloja... Hän piti parempana hankkia
yksinkertaisesti tietonsa teatteri-ilmoituksista ja lähti joutuun niitä
tutkimaan.

Etukaupunkien teatteriohjelmat riippuvat pienen ristikon takana
viinikauppiaiden ovella, vähän samaan tapaan kuin naimailmoitukset
elsassilaisissa kylissä. Jacques päästi ilohuudon niitä lukiessaan.

Montparnasse'in teatteri näytteli sinä iltana _Marie-Jeanne'in_,
näytelmä viidessä näytöksessä, jossa esiintyivät Irma Borel, Désirée,
Levrault, Guigne y.m.

Alkukappaleena näyteltiin:

_Rakkaus ja luumut_, ilveily yhdessä näytöksessä, esiintyjät: herrat
Daniel. Antonin ja neiti Leontine.

-- Kaikki käy hyvin, sanoi hän itseksensä. He eivät esiinny samassa
kappaleessa; minä voin olla varma asiastani.

Ja hän meni muutamaan Luxemhourgin kahvilaan odottamaan otollista aikaa.

Illan tultua lähti hän teatterille. Näytäntö oli jo alkanut. Hän käveli
noin tunnin ajan edestakaisin teatterin sisäänkäytävän edessä
kunnalliskaartilaisten joukossa.

Silloin tällöin kuuluivat sisältä kättentaputukset aina tänne asti
niinkuin kaukainen raesade ja Jacques'in sydäntä ahdisti ajatellessaan,
että ehkä taputeltiin tuolla tavoin hänen lapsensa tempuille... Yhdeksän
aikaan tuhahti katu täyteen meluavia ihmisiä. Ilveily oli lopussa;
jotkut katsojista nauroivat vieläkin. Vihellettiin ja huudettiin
toisilleen kaikkia Pariisin roskaväen kokkapuheita... Se oli toista kun
italialaisten teatterista lähtö!

Hän odotti vielä hetkisen meluavassa ihmisjoukossa. Mutta kun väliaika
lähestyi loppuaan, pujahti hän pimeään, likaiseen käytävään teatterin
sivulla, -- taiteilijain sisäänkäytävään, -- ja pyysi saada puhutella
rouva Borel'ia.

-- Mahdotonta, kuului vastaus. Hän on näyttämöllä...

Kuinka viekasjuoninen tuo Jacques äiti olikaan! Hän vastasi mitä
rauhallisimmalla ilmeellä: »Koska en voi tavata rouva Borel'ia, olkaa
hyvä ja pyytäkää herra Daniel puheilleni, hän kyllä toimittaa asiani
rouva Borel'ille.»

Minuutti senjälkeen oli Jacques äiti ottanut lapsensa pois ja kuljetti
häntä kiireesti Pariisin toiseen päähän.




XIV.

UNI.


Näetkös, Daniel, sanoi minulle Jacques äitini, kun astuimme sisään
Pilois'in hotellin huoneeseen, tämä on aivan kuin sinä yönä, kun saavuit
Pariisiin!

Niinkuin sinä yönä odotti meitä todella nytkin hyvä illallinen
lumivalkealla pöytäliinalla: piirakasta levisi hyvä tuoksu, viinipullo
oli juhlallisen näköinen, lasit kimmeltelivät kynttilöiden kirkkaassa
valossa... Ja kuitenkin oli kaikki toisin! On sellaista onnea, jota ei
voi milloinkaan tuntea uudelleen. Illallinen oli sama, mutta parhaat
meidän entisistä pöytäkumppaneistamme puuttuivat: uuteen paikkaan
saapumisen ihana ilo, työsuunnitelmat, kunnian unelmat ja tuo
lapsellinen itseluottamus, joka panee nauramaan ja antaa hyvän
ruokahalun. Ah, ei aivan ainoakaan noista menneiden aikojen
pöytätovereista ollut saapunut hotelli Pilois'han. Ne olivat kaikki
jääneet Saint-Germain'in kellotorniin; itse Avosydämisyyskin, joka oli
luvannut tulla juhlaamme, lähetti viimmeisellä hetkellä sanan, ettei
tulekaan.

Ei, kaikki oli toisin. Minä ymmärsin sen niin hyvin; sen sijaan että
Jacques'in huomautus olisi tehnyt minut iloiseksi, kyyneleet
purskahtivat valtoinaan silmistäni. Uskon varmasti, että hänkin
sydämensä syvyydessä tunsi halua itkeä, mutta hänellä oli voimaa
pidättää itsensä. Hän sanoi minulle hilpeän näköisenä: »No, Daniel,
nyt on itketty tarpeeksi! Ethän ole muuta tehnyt kokonaiseen tuntiin.
(Ajaessamme olin koko ajan itkenyt hänen olkapäätään vasten,
kun hän puhui minulle.) Onpas nämä kummat tervetuliaiset! Sinä
muistutat todellakin mieleeni elämäni pahimmat päivät, minun
liimakuppiaikakauteni, jolloin aina kuuli: Jacques, sinä olet aasi!
No, pyyhkikääpäs nyt kyyneleenne, nuori katumuksentekijä ja vilkaiskaa
itseänne peilissä, niin saatte hauskaa.»

Katsoin peiliin, mutta en nauranut. Minä häpesin itseäni... Keltainen
valetukkani oli lätistyneenä otsallani, poskeni olivat vielä punaisella
ja valkealla tuhritut, hien ja kyynelten kastelemat... Olin kauhean
näköinen! Inholla kiskaisin valetukan päästäni! mutta juuri kun olin
heittämäisilläni sen maahan, muutin mieltäni ja ripustin sen naulaan
keskelle seinää.

Jacques katsoi minuun kovin hämmästyneenä: »Miksi panet sen siihen,
Daniel? Tuo intiaanien voitonmerkki on kovin ruma... Voisi luulla, että
me olemme riistäneet Polichinelle'ilta päänahan.»

Minä vastasin siihen hyvin vakavasti: »Ei, Jacques. voitonmerkki se ei
ole. Se on minun katumukseni, minun näkyvä, käsin kosketeltava
katumukseni, jonka tahdon pitää aina silmieni edessä.»

Jacques'in huulilla väikkyi katkeransekainen hymy, mutta hän otti heti
jälleen iloisen muotonsa ja sanoi: »Joutavia, mitäs niistä. Kunhan olet
pessyt itsesi puhtaaksi, ja minä taas saan nähdä sinun oman rakkaan
naamasi, istumme pöytään, keikari kulta: minä kuolen nälkään.»

Se ei ollut totta; ei hänellä ollut nälkä, eikä miilullakaan. Turhaan
koetin antaa ruuan maistua, kaikki mitä söin, tarttui kurkkuuni, ja
vaikka ponnistin kaikki voimani näyttääkseni tyyneltä, kostutin
kuitenkin salaa piirakkani kyyneleillä. Jacques, joka tarkasteli minua
salavihkaa, sanoi hetken kuluttua: »Miksi itket? Kadutko, että olet
täällä? Oletko vihainen minulle, kun toin sinut pois?»

Vastasin hänelle murheellisena: »Tuo ei ollut kauniisti sinulta,
Jacques! Mutta minä olen antanut sinulle oikeuden sanoa minulle mitä
tahansa.»

Me jatkoimme vielä vähän aikaa syömistämme, taikka oikeammin, olimme
syövinämme. Lopuksi Jacques kyllästyneenä tähän molemminpuoliseen
näyttelemiseen, työnsi lautasen luotaan, nousi ylös ja sanoi:
»Illallinen ei näy todella maittavan; parasta on panna maata.»

Löytyy sananlasku, joka sanoo: Huoli ja uni eivät viihdy samassa
sängyssä. Sen sain kokea tuona yönä. Minun suruni oli siinä, että
ajattelin kaikkea sitä hyvää, mitä Jacques äitini oli minulle tehnyt ja
kaikkea sitä pahaa, millä olin hänet palkinnut. Vertasin omaa elämääni
hänen elämäänsä, itsekkäisyyttäni hänen uhrautuvaisuuteensa, omaa
pelkurimaista lapsensieluani tuohon sankarisydämeen, joka oli ottanut
tunnuslauseekseen: Maailmassa on ainoastaan yksi onni: tehdä toiset
onnellisiksi. Ja minä sanoin itsekseni: »Nyt on elämäni pilalla. Olen
kadottanut Jacques'in luottamuksen, mustien silmien rakkauden ja
itsekunnioitukseni... Mitä minusta nyt tulee?»

Tämä kauhea suru piti minut hereillä aamuun saakka. Jacques ei liioin
nukkunut. Kuulin hänen kääntelevän vuoteellaan sekä yskivän pientä,
kuivaa yskää, joka viilsi sydäntäni. Kerran kysyin häneltä hyvin hiljaa:
»Sinä yskit, Jacques. Oletko sairas?» Hän vastasi: »Ei se mitään
merkitse. Nuku!» Ja minä kuulin hänen äänestään, että hän oli paljon
suuttuneempi minulle, kuin hän tahtoi näyttää. Tämä ajatus teki suruni
kaksinkertaiseksi, ja minä aloin itkeä uudestaan peitteeni alla, siksi
kunnes nukuin. Suru karkoittaa unen, mutta kyyneleet ovat oikea
unilääke.

Kun heräsin, oli täysi päivä. Jacques ei ollut enää vieressäni. Luulin
hänen lähteneen ulos, mutta kun työnsin vuodeuutimet syrjään, näin hänen
makaavan huoneen toisessa päässä sohvalla ja niin kalpeana -- voi, niin
kalpeana... En tiedä mikä kauhea ajatus iski päähäni. -- »Jacques!»
huusin minä ja syöksyin hänen luoksensa. Hän nukkui eikä herännyt
huudostani. Ihmeellistä! Hänen kasvoillaan oli nukkuessa surullinen,
kärsivä ilme, jota en ollut niissä milloinkaan ennen nähnyt, mutta joka
ei kuitenkaan ollut minulle vieras. Katsellessani hänen kuihtuneita
piirteitänsä, hänen kapeaksi käyneitä kasvojaan, hänen poskiensa
kalpeutta ja hänen käsiensä sairaanloista läpikuultavuutta, tunsin
tuskaa, mutta tuskaa, jota olin jo ennen tuntenut.

Jacques ei ollut kuitenkaan koskaan ollut sairas. Eikä hänellä ollut
milloinkaan ennen ollut noita mustia silmien aluksia eikä noita laihoja
kasvoja... Missä edellisessä elämässä oli minulla siis ollut tämä näky?
Yhtäkkiä johtui uneni mieleeni. Niin, niin se oli, tuossa oli minun
uneni Jacques, kalpeana, peloittavan kalpeana pitkällään sohvalla; hän
on juuri kuollut... Jacques on kuollut, Daniel Eyssette, ja sinä olet
hänet tappanut... Juuri tällä hetkellä pujahtaa heikko auringon säde
akkunasta sisään ja liukuu kuin sisilisko noilla kalpeilla, elottomilla
kasvoilla. Jumalan kiitos! Kuollut herää, hieroo silmiään ja sanoo
iloisesti hymyillen, nähdessään minun seisovan edessään:

-- Hyvää huomenta, Daniel. Oletko nukkunut hyvin? Minä olen yskinyt
kovasti. Muutin tähän sohvalle maata, jotten herättäisi sinua.

Hänen näin levollisena puhuessaan, tunsin polveni yhä vapisevan siitä
kauheasta näystä, jonka olin nähnyt ja sanoin itsekseni syvällä
sydämessäni:

-- Ijankaikkinen Jumala, anna minun pitää Jacques äitini!

Tästä surullisesta heräämisestä huolimatta oli meillä jokseenkin
hauskaa. Melkeinpä meille syntyi entinen raikas naurumme, kun
pukeutuessa huomasin, ettei minulla ollut muita vaatteita kuin
pumpuliset polvihousut ja punaiset, pitkäliepeiset liivit,
teatterirääsyjä, jotka olivat päälläni, kun minut vietiin pois.

-- Peijakas vieköön, rakas veli, sanoi Jacques. Eihän sitä tule kaikkia
ajatelleeksi. Ainoastaan julkeat Don Juan'it ajattelevat kapioita, kun
ryöväävät kaunottaren. Älähän ole milläsikään. Puemme sinut uudelleen.
Sekin on taas niinkuin Pariisiin tullessasi.

Hän sanoi sen tehdäkseen minut iloisemmaksi, sillä hän tunsi yhtä hyvin
kuin minä, että kaikki oli nyt toisin.

-- Kas niin, Daniel! jatkoi tuo hyvä Jacques nähdessään minun jälleen
vaipuvan ajatuksiini. Älkäämme ajatelko enää menneitä. Nyt meille aukeaa
uusi elämä; alkakaamme se ilman tunnon nuhteita ja epäluuloja;
katsokaamme vain, ettei se laita meille samanlaisia kolttosia kuin
entinen. En kysy, mihin nyt aijot ryhtyä, rakas veli, mutta jos aijot
kirjoittaa uuden runoteoksen, niin näyttää minusta tämä paikka sopivalta
työhön. Huone on rauhallinen. Puutarhassa laulavat linnut. Sinä panet
runopöytäsi akkunan eteen...

Keskeytin hänet nopeasti: »Ei, Jacques, runojen aika on ohi. Ne ovat
mielikuvitteluja, jotka tulevat sinulle liian kalliiksi. Nyt tahdon
tehdä työtä, niinkuin sinäkin, tahdon ansaita leipäni ja auttaa sinua
kaikin voimin uuden kodin perustamisessa.»

Hän vastasi levollisesti hymyillen:

-- Kauniita suunnitelmia, hyvä herra siniperho. Mutta siitä ei ole
lainkaan kysymys. Sinun ei ole tarvis elättää itseäsi, kunhan vaan
lupaat... Mutta kylläksi, voimme puhua siitä myöhemmin. Mennään ostamaan
sinulle vaatteita.

Voidakseni mihinkään lähteä, täytyi minun pukea päälleni hänen
päällystakkinsa, joka ulottui kantapäihini asti, niin että näytin
italialaiselta katusoittajalta, ei puuttunut muuta kuin harppu. Jos
minun joitakuita kuukausia aikaisemmin olisi täytynyt esiintyä kadulla
sellaisessa asussa, olisin kuollut häpeästä, mutta nyt oli minulla niin
paljon muuta hävettävää, että vastaantulevat naiset saivat kernaasti
nauraa minulle, kaikki oli toisin kuin silloin, kun kävelin kalosseissa
Pariisin kadulla. Niin, kaikki oli toisin.

-- Nyt, kun olet kristityn ihmisen näköinen, sanoi Jacques äiti, kun
tulimme vaatekaupustelijan puotista, saatan sinut takaisin hotelliin;
sitten menen kuulostamaan, antaako rautakauppias, jonka kirjanpidon
hoidin ennen lähtöäni, minulle vielä työtä. Pierrotte'in rahat eivät voi
ijankaiken kestää. Minun täytyy ajatella leipäpalastamme.

Olisin tahtonut sanoa hänelle: »Jacques, mene nyt vain rautakauppiaasi
luo. Kyllä minä löydän tien yksinkin kotiin.» Mutta ymmärsin, miksi hän
teki näin; hän tahtoi olla varma siitä, etten palaisi takaisin
Montparnasse'iin. Voi, jospa hän olisi nähnyt minun sydämeeni!

Jotta hän voisi olla rauhallinen, annoin hänen tulla kanssani hotelliin
asti, mutta tuskin hän oli selkänsä kääntänyt, kun riensin takaisin
kadulle. Minulla oli myöskin menoni.

Oli jo myöhäistä, kun palasin kotiin. Suuri, tumma varjo kulki
levottomana sumuisessa puutarhassa edestakaisin. Se oli Jacques äitini.
»Olipa hyvä, että tulit», sanoi hän väristen vilusta. »Olin jo lähdössä
Montparnasse'iin.»

Vereni kuohahti ja minä sanoin: »Epäilet minua liiaksi, Jacques, se ei
ole kauniisti sinulta... Näinkö siis tulemme aina olemaan? Etkö enää
milloinkaan voi luottaa minuun? Vannon kaiken kautta, mitä minulla on
rakkainta maailmassa, etten tule sieltä, mistä luulet, että tuo nainen
on kuin kuollut minulle, etten enää milloinkaan tahdo häntä nähdä, että
olet minut kokonaan taas saanut omaksesi, ja että tunnen ainoastaan
katumusta enkä vähintäkään kaipausta ajatellessani tuota kauheata
menneisyyttä, josta sinun rakkautesi on minut temmannut... Oi, mitä
voisin vielä sanoa, että uskoisit minua! Oh, sinä ilkeä Jacques! Jospa
voisin repäistä rintani auki, niin näkisit, etten valehtele.»

Ei ole jäänyt mieleeni, mitä hän vastasi, mutta muistan, että hän tuolla
pimennossa pudisti surullisena päätään, ikään kuin olisi tahtonut sanoa:
»Voi, tahtoisin niin mielelläni uskoa sinua...» Ja kuitenkin olin
puhunut hänelle totta. Minulla ei varmaankaan yksinäni olisi ollut
voimia riistäytyä irti tuosta naisesta, mutta nyt kun kahleeni olivat
katkaistut, tunsin sanomatonta huojennusta. Aivan niinkuin ihminen,
joka aikoo tappaa itsensä häkään ja joka katuu viimmeisessä
silmänräpäyksessä, kun jo on liian myöhäistä, kun häkä jo on salvannut
hänen hengityksensä ja kivettänyt hänen jäsenensä: silloin rientävät
yhtäkkiä naapurit apuun, ovi lyödään säpäleiksi, pelastava ilma virtaa
huoneeseen, ja itsemurhaaja raukka ahmii sitä nautinnolla ylen
onnellisena siitä, että elää vielä ja lujasti päättäen olla uudelleen
yrittämättä. Niinpä minäkin viisikuukautisen siveellisen tukahtumisen
jälkeen, ahmin täysin siemauksin kunniallisen elämän puhdasta,
vahvistavaa ilmaa, täytin sillä keuhkoni ja voin pyhästi vakuuttaa,
etten halunnut palata entiseen elämääni... Sitä Jacques ei voinut uskoa,
eivätkä koko maailman valat olisi saaneet häntä uskomaan, että puhuin
totta... Poika raukka! Olin vannonut hänelle niin monta valaa!

Me vietimme tämän ensimmäisen illan kotona, istuen valkean ääressä aivan
kuin talvella, sillä huone oli kostea ja puutarhan sumu kävi luihin ja
ytimiin. Sitä paitsi tekee hyvää katsella leimuavaa tulta, kun on
alakuloinen... Jacques teki työtä; hän laati numeroitaan. Hänen
poissaollessaan tahtoi rautakauppias itse hoitaa kirjanpitonsa, ja sen
tuloksena oli niin ihana töherrys, sellainen saatavien ja maksettavien
sekasotku, että oli kuukauden kova työ tarpeen, ennenkuin asiat jälleen
tulisivat oikealle tolalleen. Tietysti en mitään niin hartaasti halunnut
kuin auttaa Jacques äitiä tässä hommassa. Mutta siniset perhoset eivät
ymmärrä mitään laskuopista, niinpä täytyi minunkin, istuttuani tunnin
verran noiden suurten punaisella viivoitettujen tilikirjain ääressä,
jotka olivat täynnä ihmeellisiä hieroglyfejä, heittää kynä kädestäni.

Jacques sitävastoin suoriutui mainiosti tuosta kuivasta työstä. Hän
rupesi vaikka minkälaisten lukujen kanssa puskusille, eivätkä
pisimmätkään yhteenlaskettavat sivut peloittaneet häntä. Tuon tuostakin,
kesken työtään kääntyi hän minuun ja sanoi vähän levottomana minun
hiljaisesta uneksimisestani:

-- Onhan meidän täällä hyvä olla. Eihän sinulla ole ikävä?

Minun ei ollut ikävä, mutta kävin murheelliseksi nähdessäni hänen noin
raatavan ja ajattelin katkeralla mielellä: »Miksi minä olen
maailmassa?... En osaa käyttää käsivarsiani mihinkään... Minulla ei ole
mitään olemisen oikeutta. Minä en kelpaa muuhun kuin ihmisiä kiusaamaan
ja itkettämään niiden silmiä, jotka rakastavat minua...» Sitä sanoessani
ajattelin mustia silmiä ja katselin murheellisena pientä, kullattua
rasiaa, jonka Jacques oli asettanut, -- tarkoituksella kenties, --
pöytäkellon lasikuvun päälle. Mitä muistoja herättikään tuo rasia! Mitä
ihania puheita se pitikään minulle pronssijalustaltaan! »Mustat silmät
olivat antaneet sinulle sydämensä, mitä olet tehnyt sillä», sanoi se
minulle ... »sinä olet jättänyt sen eläinten ruoaksi... Valkea Käki on
syönyt sen.»

Ja minä, säilyttäen vielä toivon kipinän rinnassani, koetin herättää
eloon ja hengitykselläni lämmittää kaikki nuo muinaiset muistot, jotka
olin omin käsin surmannut. Mutta pikku rasia toisti armottomasti:
»Valkea Käki on syönyt sen!... Valkea Käki on syönyt sen!»

Tämä pitkä, surumielinen ilta, joka kului tulen loisteessa työtä tehden
ja uneksien, antaa jokseenkin hyvän kuvan siitä elämästä, jota aloimme
tästä lähin viettää. Kaikki seuraavat päivät olivat tämän illan
kaltaisia... Jacques ei tietystikään uneksinut. Hän istui kymmenen
tuntia peräkkäin suurten kirjojensa ääressä kaivautuen korviaan myöten
numeroihin. Minä kohentelin sillä aikaa tulta ja siinä kohennellessani
sanoin pienelle kullatulle rasialle: »Puhummeko hiukan mustista
silmistä?» sillä Jacques'ille en voinut ruveta niistä mitään puhumaan.
Syystä tai toisesta ei hän sanonut milloinkaan yhtään sanaa sinnepäin.
Ei edes mitään Pierrotte'ista. Niinpä minun täytyi turvautua pikku
rasiaan, ja meidän puheluistamme ei tahtonut tulla loppua.

Puolenpäivän aikaan, kun äitini oli oikein kiintyneenä kirjoihinsa,
hiivin varpaillani ovelle ja pujahdin ulos sanoen: »Hyvästi hetkeksi,
Jacques!» Hän ei milloinkaan kysynyt minne menin, mutta minä näin hänen
onnettomasta ilmeestään ja siitä levottomasta äänestä, jolla hän sanoi:
»Lähdetkö ulos?» ettei hän luottanut minuun suuresti. Hän ei saanut
tuota naista pois päästään. Hän ajatteli: »Jos Daniel näkee hänet, niin
olemme hukassa!...»

Ja kuka tietää? Ehkä hän oli oikeassa. Jos olisin jälleen nähnyt tuon
kiehtojattaren, en olisi ehkä voinut vastustaa sitä lumousta, jolla hän
vaikutti minuun, vaivaiseen, kullankellertävällä tukallaan ja
suupielensä valkealla arvella... Mutta Jumalan kiitos, en nähnyt häntä.
Joku kahdeksan ja kymmenen välinen herra sai hänet varmaankin unohtamaan
Dani Dan'insa enkä koskaan, koskaan enää kuullut puhuttavan hänestä enkä
hänen neekerinaisestaan Valkeasta Käestä.

Eräänä iltana, kun taasen palasin salaperäisiltä retkiltäni, tulin
sisään ilohuudolla: »Jacques, Jacques, hyviä uutisia. Olen onnistunut
saamaan paikan. Olen nyt kymmenen päivää sinulle mitään sanomatta
kulkenut sitä varten kaupungilla. Vihdoinkin kävi hyvin. Huomisesta
lähtein rupean ylivalvojaksi Ouly'in opistoon Montmartre'illa aivan
lähellä meitä... Menen sinne kello seitsemän aamulla ja palaan seitsemän
illalla... Tulen kyllä olemaan kauvan poissa sinun luotasi, mutta
ansaitsenhan ainakin leipäni ja voin hiukan keventää sinun kuormaasi.»

Jacques kohotti päätään numeroistaan ja vastasi jokseenkin kylmästi:
»Teet oikein, hyvä ystävä, tullessasi avukseni... Taloutemme kävisi
minun yksin hoitaa liian raskaaksi... En tiedä, mikä minun on, mutta
olen tuntenut itseni viime aikoina perin raihnaiseksi.» Ankara
yskänkohtaus katkaisi hänen puheensa. Alakuloisen näköisenä laski hän
kynän kädestään ja heittäytyi pitkälleen sohvalle... Nähdessäni hänen
makaavan siinä niin kalpeana, niin hirveän kalpeana, tuli kauhea
unennäköni jälleen silmieni eteen, mutta nopeana kuin salaman
välähdys... Melkein samalla Jacques nousi jälleen ylös ja rupesi
nauramaan nähdessään minun surkean ilmeeni.

»Ei se mitään ole, typerä Daniel! Hiukan väsymystä... Olen tehnyt liian
paljon työtä viime aikoina. Nyt kun sinulla on paikka, voin vähän levätä
ja viikossa olen terve.»

Hän sanoi sen niin luonnollisesti, niin hymyilevällä naamalla, että
minun surulliset aavistukseni hälvenivät enkä kokonaiseen kuukauteen
kuullut päässäni niiden mustien siipien havinaa...

Seuraavana päivänä ryhdyin toimeeni Ouly'in opistossa.

Komeasta nimestään huolimatta oli Ouly'in opisto pieni koulupahainen,
jota piti vanha nainen, jolla oli pitkät, riippuvat kiharat, ja jota
lapset kutsuivat: »hyväksi tädiksi». Siellä oli noin parikymmentä
pikkuista miehenalkua, noita aivan pieniä, jotka tuovat aamiaisensa
korissa kouluun ja joiden paidan lieve aina näkyy.

Semmoisia olivat oppilaamme. Rouva Ouly opetti heille psalmia, minä
johdin heitä aakkosten salaisuuksien perille. Minun oli heitä sitäpaitsi
valvottava välitunneilla pihalla, jossa käyskenteli kanoja ja
intialainen kukko, jota nuo pikku herrat kovin pelkäsivät.

Jonkun kerran, kun »hyvällä tädillä» oli luuvalo, täytyi minun myöskin
lakaista luokkahuone, mikä ei suinkaan soveltunut ylivalvojalle, mutta
minä tein sen ilman vastenmielisyyttä, niin iloinen olin voidessani itse
ansaita leipäni... Illalla, kun palasin Pilois'in hotelliin, oli
päivällinen valmiiksi katettuna, ja minua odotti Jacques äitini...
Päivällisen jälestä kävelimme hiukan edestakaisin puutarhassa ja
istuimme sitten lieden ääreen... Niin vietimme päivämme... Joskus saimme
kirjeen vanhemmiltamme; se oli suuri tapaus elämässämme. Äiti oli yhä
edelleen Baptiste enon luona ja isä matkusti Viiniyhtiön asioissa.
Meidän asiamme olivat paremmalla kannalla. Lyon'in aikuisista veloista
oli kolme neljäsosaa maksettu. Yhdessä tai parissa vuodessa voitaisiin
kaikki saada järjestettyä ja mahdollisesti taasen muuttaa yhteen. Minä
olin sitä mieltä, että voisimme siksi aikaa noutaa äidin luoksemme
Pilois'in hotelliin asumaan, mutta Jacques ei siihen suostunut. -- »Ei,
ei vielä, sanoi hän omituisella äänellä, ei vielä. Odotetaan vähäisen.»
Tämä ainiaan sama vastaus koski kipeästi sydämeeni. Sanoin itsekseni:
»Hän ei luota minuun. Hän pelkää, että minä vielä tekisin jonkun uuden
kolttosen kun äiti tulee tänne. Siksi hän tahtoo, että odotamme.» Minä
erehdyin. Se ei ollut se syy, jonka tähden Jacques sanoi: »Odotetaan
vähäisen».




XV.

POISMENO.


Lukija, jos olet kylmä järkeilijä, jos naurat unille, jos eivät
sydäntäsi milloinkaan aavistukset tulevista asioista ole ahdistaneet, --
niin että olisit mielinyt huutaa --, jos olet todellisuuden mies, noita
voimaihmisiä, joihin ei muu pysty kuin näkyvä maailma, ja jotka eivät
kärsi aivoissansa pienintäkään taikauskon kipinää, jos et missään
suhteessa usko ylenluonnolliseen etkä pidä mitään selvittämättömänä,
niin älä lue näitä muistelmia loppuun. Se, mitä minulla vielä on
kerrottavaa näissä viimmeisissä luvuissa, on totta niinkuin ijäinen
totuus itse, mutta sinä et tule sitä uskomaan.

Oli joulukuun neljäs päivä. Palasin Oyly'in opistosta vielä nopeammin
kuin tavallisesti. Kun aamulla olin lähtenyt kotoa, oli Jacques
valittanut tavatonta väsymystään, ja minä halusin tietää, miten hän voi.
Kun kuljin puutarhan läpi, olin kompastua herra Pilois'iin, joka seisoi
viikunapuun vieressä ja puhui hiljaisella äänellä lyhyen, kömpelön
näköisen herran kanssa, joka suurella vaivalla näytti napittavan
hansikkaitansa.

Aijoin pyytää anteeksi ja mennä eteenpäin, mutta hotellin isäntä pidätti
minut sanoen:

-- Vain sananen, Daniel herra!

Sitten kääntyi hän tuohon toiseen ja jatkoi:

-- Tämä on se nuori mies, josta puhuin. Luulen, että on parasta
ilmoittaa hänelle...

Jäin hyvin hämmentyneenä seisomaan.

Mitä tuon paksun herran piti ilmoittaa minulle? Että nuo hansikkaat
olivat aivan liian pienet hänen käpäliinsä? Kyllähän minä sen
sanomattakin näin...!

Kaikki vaikenivat ollen hetkisen hämillään. Herra Pilois katseli nenä
pystyssä viikunapuutansa, aivan kuin olisi etsinyt siitä olemattomia
viikunoita. Paksu herra venytteli edelleen hansikkaittensa napinreikiä.
Vihdoin hän kuitenkin päätti puhua, mutta hellittämättä tietystikään
hansikkaansa nappia.

-- Hyvä herra, sanoi hän minulle: olen kaksikymmentä vuotta ollut
Pilois'in hotellin lääkärinä ja uskallan vakuuttaa...

En antanut hänen lopettaa lausettansa. »Te olette tullut tänne veljeni
takia?» kysyin häneltä vavisten. »Hän on hyvin sairas, eikö niin?»

En luule, että tuo lääkäri oli mikään pahansuopa mies, mutta tällä
hetkellä oli hänellä vain hansikkaansa mielessä ja ajattelematta
lainkaan, että hän puhui Jacques'in lapselle, koittamatta lieventää
iskua, hän vastasi raa'asti: »Josko hän on sairas! Se on varma. Hän ei
elä aamuun asti...»

Isku sattui, sen vakuutan. Talo, herra Pilois ja lääkäri, kaikki meni
ympäri silmissäni. Minun täytyi nojata viikunapuuhun. Olipa tuolla
Pilois'in hotellin lääkärillä säälimätön nyrkki. Hän ei muuten huomannut
mitään, vaan jatkoi mitä huolellisimmalla äänellä ja jättämättä
hansikkaittensa napittamista:

-- ... Tässä meillä on erittäin ankara tapaus nopeata keuhkotautia. Ei
voi mitään tehdä, ei ainakaan mitään, josta olisi hyötyä. Muuten on
minut haettu aivan liian myöhään, niinkuin tavallista.

-- Ei se ole minun syyni, tohtori, sanoi tuo hyvä herra Pilois, joka
itsepäisesti mitä suurimmalla tarkkuudella jatkoi viikunain etsimistä,
jolla tavalla myöskin voi salata kyyneleitä. Ei se ole minun syyni. Olen
kauvan tietänyt, että herra Eyssette raukka oli sairas, ja olen häntä
usein neuvonut kääntymään lääkärin puoleen, mutta hän ei tahtonut. Hän
ei varmaankaan tahtonut peloittaa veljeänsä... Nuo poikaset, näette,
olivat niin kiintyneet toisiinsa.

Minun rinnastani nousi epätoivoinen nyyhkytys.

-- Kas niin, poikaseni, rohkaiskaa mieltänne, sanoi hansikasherra
minulle ystävällisesti. Kuka tietää? Tiede on lausunut viimmeisen
sanansa, mutta luonto ei. Tulen uudestaan huomenaamulla.

Sitten hän pyörähti ympäri ja lähti tyytyväisenä huokaisten: hänen oli
onnistunut saada yksi nappi kiinni.

Viivyin vielä hetken ulkona pyyhkiäkseni kyyneleeni ja hiukan
rauhoittuakseni; sitten kokosin kaiken rohkeuteni ja astuin reippaasti
huoneeseemme.

Se, mitä näin ovea avatessani, sai vereni jähmettymään. Jättääkseen
minulle vuoteen oli Jacques arvatenkin antanut laittaa itselleen sijan
sohvalle ja siinä hän makasi kalpeana, hirvittävän kalpeana, aivan
samanlaisena kuin se Jacques, jonka olin nähnyt unissani.

Ensi ajatukseni oli heittäytyä hänen päällensä, ottaa hänet syliini ja
kantaa hänet takaisin vuoteelle tai minne muuanne tahansa, mutta viedä
hänet siitä pois, hyvä Jumala, viedä hänet vain siitä pois! Silloin
johtui yhtäkkiä mieleeni ajatus: »Sinä et jaksa sitä tehdä, hän on liian
raskas». Ja silloin, kun näin, että Jacques armotta makasi tuolla
paikalla, jossa uni oli ennustanut hänen kuolevan, loppui koko
rohkeuteni. Se teennäinen iloisuuden naamari, joka tavallisesti pannaan
kasvoille, jotta kuolevainen ei kävisi rauhattomaksi, ei pysynyt minun
poskillani, vaan minä lankesin polvilleni sohvan viereen vuodattaen
kyynelvirtoja.

Jacques kääntyi suurella vaivalla minuun päin.

-- Sinäkö se olet, Daniel... Oletko tavannut lääkärin? Ja minä kun niin
varoitin sitä karhua säikähdyttämästä sinua. Mutta näen nyt, ettei hän
ole siitä välittänyt, ja että tiedät kaikki... Anna minulle kätesi,
pikku veli... Kuka pakana olisi sellaista voinut ajatella? Ihmiset
menevät Nizzaan keuhkotautiansa parantamaan, mutta minä menin sitä
sieltä hakemaan. Sehän on aivan ennenkuulumatonta... Ei, kuuletko, jos
sinä olet noin toivoton, niin viet minulta viimmeisenkin rohkeuden, ei
sitä ole minulla muutenkaan paljon... Sinun lähdettyäsi tänä aamuna
ymmärsin, että oli tapahtunut paha käänne. Lähetin hakemaan
Saint-Pierre'in pappia. Hän tuli minua katsomaan ja palaa pian takaisin
antamaan minulle pyhän ehtoollisen... Arvaathan, että se olisi äitiimme
tahto... Tuo pappi on hyvä ihminen... Hänellä on sama nimi kuin
ystävälläsi Sarlande'in lyseossa.

Hän ei jaksanut puhua enempää, vaan painui takaisin tyynylleen ja sulki
silmänsä. Luulin, että hän heti kuolisi ja aloin huutaa kovalla äänellä:
»Jacques, Jacques, rakas Jacques!...» Mitään sanomatta viittasi hän
minua monta kertaa vaikenemaan.

Silloin ovi aukeni. Herra Pilois tuli sisään lihavan miehen kanssa, joka
vieri kuin pallo sohvaa kohti huutaen: »Mitä minä kuulen, Jacques
herra?... Niinkuin on tapana sanoa...»

-- Hyvää päivää. Pierrotte! sanoi Jacques, jälleen avaten silmänsä.
Hyvää päivää, vanha ystävä! Tiesin varmaan, että tulisitte ensi
viittauksesta... Päästä hänet tähän istumaan, Daniel. Meillä on vähän
puhuttavaa.

Pierrotte painoi suuren päänsä melkein kuolevan kalpeisiin huuliin, ja
näin olivat he pitkän aikaa puhellen hiljaa toisilleen. Minä seisoin
liikkumattomana keskellä huonetta ja katselin. Kirjat olivat vielä
kainalossani. Herra Pilois otti ne minulta hiljaa pois sanoen jotain,
mitä en ymmärtänyt, sitten hän sytytti kynttilät ja levitti pöydälle
suuren, valkoisen pöytäliinan. Sanoin itsekseni: »Miksi hän kattaa
pöydän?... Syömmekö päivällistä?... Mutta minulla ei ole nälkä.»

Alkoi tulla pimeä. Ulkona puutarhassa oli muutamia hotellin asukkaita,
jotka viittoivat toisilleen ja katselivat meidän akkunoitamme. Jacques
ja Pierrotte keskustelivat yhä edelleen. Vähän väliin kuulin
cévenniläisen sanovan karkealla, kyynelten tukahuttamalla äänellä:
»Kyllä, Jacques herra... Kyllä, Jacques herra...» Mutta en uskaltanut
mennä lähemmäksi. Vihdoin Jacques kuitenkin käski minut luoksensa ja
viittasi minut istumaan päänaluksensa luo Pierrotte'in viereen.

-- Daniel, rakkaani, sanoi hän pitkän vaitiolon perästä, olen kovin
murheissani, kun minun täytyy jättää sinut; mutta yksi asia lohduttaa
minua: minä en jätä sinua yksin maailmaan... Sinulle jää Pierrotte,
kunnon Pierrotte, joka antaa sinulle anteeksi ja lupaa ruveta minun
sijalleni...

-- Niin, niin, Jacques herra, minä lupaan ... niinkuin on tapana
sanoa ... minä lupaan...

-- Katso, rakas lapseni, jatkoi Jacques äiti; sinä et koskaan yksinäsi
voisi perustaa uutta kotia... En sano sitä mieltäsi pahoittaaksesi,
mutta sinusta ei uuden kodin perustajaksi ole... Mutta Pierrotte'in
avulla luulisin sinun onnistuvan toteuttaa unelmamme. En pyydä, että
koettaisit tulla mieheksi, arvelen, niinkuin abbé Germane'kin, että
pysyt lapsena koko ikäsi. Mutta pyydän sinua aina olemaan hyvä lapsi,
kiltti lapsi ja ennen kaikkea ... tule vähän lähemmäksi, että kuiskaan
korvaasi ... ennen kaikkea, elä saata mustia silmiä itkemään.

Tässä minun poloinen rakkaani taasen levähti hetken aikaa; sitten hän
jatkoi:

-- Kun kaikki on ohi, niin kirjoita isälle ja äidille. Mutta sinun
täytyy ilmottaa se heille vähitellen... Jos he saavat tietää sen yhdellä
kertaa, niin se on heille liian kovaa. Käsitätkö nyt, miksi en tahtonut
äitiä tänne? En tahtonut, että hän olisi täällä nyt. Nämä ovat liian
kovia hetkiä äideille...

Hän vaikeni ja katsoi oveen päin.

-- Nyt tulee Jumala! sanoi hän hymyillen ja viittasi meitä menemään
kauvemmaksi.

Hänelle tuotiin Herran Ehtoollinen. Ehtoollisleivät ja pyhät öljyt
asetettiin valkealle pöytäliinalle kynttilöiden väliin. Sitten meni
pappi vuoteen viereen ja pyhä toimitus alkoi.

Kun se oli lopussa, -- oi, kuinka aika tuntui minusta pitkältä! -- kun
se oli lopussa, kutsui Jacques minut hiljaa luoksensa:

-- Suutele minua, sanoi hän ja hänen äänensä oli niin heikko, että se
tuli niinkuin jostain kaukaa... Kaukanapa hän mahtoi ollakin, koska tuo
kauhistava, nopea keuhkotauti jo kaksitoista tuntia sitten oli
paiskannut hänet laihaan selkäänsä ja nelistäin kiidätti häntä kohti
kuolemaa!...

Kun kumarruin häntä suutelemaan, tapasi käteni hänen kätensä, hänen
rakkaan kätensä, joka oli kostea kuolonhiestä. Otin siitä kiinni enkä
sitä enää päästänyt. En tiedä, kuinka kauvan näin istuimme, ehkä tunnin,
ehkä kokonaisen ijankaikkisuuden, en voi sitä sanoa... Hän ei enää
nähnyt minua, ei enää puhunut minulle. Mutta monta kertaa tunsin hänen
kätensä liikahtavan kädessäni, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: »Minä
tunnen, että olet siinä.» Äkkiä kävi pitkä värähdys koko hänen
ruumisraukkansa läpi, päästä jalkoihin. Näin hänen aukaisevan silmänsä,
katselevan ympärilleen, ikäänkuin olisi hän etsinyt jotakin, ja kun
kumarruin hänen ylitsensä, kuulin hänen sanovan kaksi kertaa hyvin
lempeällä äänellä: »Jacques, sinä olet aasi... Jacques, sinä olet aasi!»
eikä mitään muuta. Hän oli kuollut...

Oo, minun uneni!...

Sinä yönä kävi ankara tuuli. Joulukuu syyti kaksin kourin räntäänsä
akkunoita vasten. Pöydällä, huoneen toisessa päässä, kimalteli
kynttilöiden välissä hopeinen ristiinnaulitun kuva. Ristiinnaulitun
edessä oli polvillaan pappi, jota en tuntenut. Hän rukoili kovalla
äänellä myrskyn kohinassa. Minä en rukoillut enkä itkenytkään. Minulla
ei ollut kuin yksi ajatus, yksi itsepintainen ajatus: tahdoin pitää
lämpimänä rakastettuni käden, jota pidin tiukasti puristettuna omien
käsieni välissä. Voi, mitä enemmän aamu valkeni, sitä raskaammaksi ja
kylmemmäksi kävi tuo käsi...

Yhtäkkiä nousi pappi, joka luki latinalaisia rukouksiaan ristiinnaulitun
kuvan edessä, tuli luokseni, löi minua olalle ja sanoi:

-- Koeta rukoilla... Se tekee sinulle hyvää.

Silloin tunsin hänet... Se oli minun vanha ystäväni Sarlande'in
lyseosta, itse abbé Germane kauniine rokonarpisine kasvoineen,
papinkauhtanaan puetun rakuunan näköisenä... Suru oli riistänyt minulta
niin kaiken ajatuskyvyn, että en hämmästynyt nähdessäni hänet. Se oli
minusta aivan luonnollista. Kuinka hän oli joutunut tänne, saatte heti
kuulla.

Kun Pikku Mies lähti Sarlande'in lyseosta, oli abbé Germane sanonut
hänelle: »Minulla kyllä on velikin Pariisissa, kunnon pappismies...
Mutta turhaa olisi antaa sinulle hänen osoitettaan... Et sinä kuitenkaan
häntä etsisi.» Voi, ihmeellistä sallimusta! Abbén veli oli juuri se
Saint-Pierre'in kirkon pappi, jonka Jacques äiti rukka oli kutsuttanut
kuolinvuoteelleen. Juuri tähän aikaan oli abbé Germane sattumoisin
läpimatkalla Pariisissa ja asui pappilassa... Joulukuun neljännen päivän
iltana sanoi hänen veljensä kotiintullessaan:

-- Olen juuri käynyt antamassa viimmeisen voitelun eräälle poika
rukalle, joka tekee loppuaan tässä aivan lähellä. Rukoile hänen
puolestaan, abbé!

Abbé vastasi: »Muistan häntä huomenna lukeissani messuni. Mikä hänen
nimensä on?...»

-- Odotahan ... se on joku eteläranskalainen nimi, hyvin vaikea
muistaa... Jacques Eyssette... Niin, niin se on... Jacques Eyssette...

Tästä nimestä muistui abbén mieleen muuan pieni apuopettaja hänen
tuttavapiiristään; ja hän riensi hetkeäkään viipymättä Pilois'in
hotelliin... Sisään astuessaan näki hän minun seisovan Jacques'in
vieressä puristaen suonenvetoisesti tämän kättä. Hän ei tahtonut häiritä
minua surussani ja lähetti kaikki muut pois luvaten valvoa kanssani;
sitten hän lankesi polvilleen ja vasta myöhään yöllä, kun häntä alkoi
peloittaa minun liikkumattomuuteni, löi hän minua olalle ja ilmaisi
itsensä. Tästä hetkestä lähtein en enää selvään muista, mitä tapahtui.
Tämän hirveän yön lopusta, seuraavasta päivästä ja sitä seuraavasta ja
vielä monista niitä seuraavista päivistä ei minulle ole jäänyt muuta
kuin häilyviä, sekavia muistoja. Tässä kohden on suuri aukko
muistissani. Muistan kuitenkin, -- mutta niinkuin se olisi tapahtunut
vuosisatoja sitten, -- pitkän, loppumattoman kulun mustien vaunujen
perässä Pariisin likaisilla kaduilla. Näen itseni paljain päin käyvän
Pierrotte'in ja abbé Germane'in välissä. Kylmä lumiräntä pieksee
kasvojamme. Pierrotte'illa on suuri sateenvarjo, mutta hän pitelee sitä
niin huonosti, ja sade valuu niin vuolaana, että abbén läpimärkä
kauhtana on aivan kiiltävä... Sataa, sataa! oo, kuinka sataa!

Lähellä meitä, vaunujen rinnalla, käy pitkä, aivan mustiin puettu herra,
joka kantaa kädessään ebenholtsisauvaa. Hän on hautajaismenojen ohjaaja,
jonkinmoinen kuoleman kamariherra. Niinkuin muillakin kamariherroilla on
hänelläkin silkkivaippa, miekka, polvihousut ja kolmikolkkahattu... Onko
se aivojeni harhanäky?... Minusta tuo mies on herra Viot'in, Sarlande'in
lukion ylitarkastajan näköinen. Hän on yhtä pitkä kuin tämä ja pitää
päätään samalla tavalla kallellaan ja joka kerta, kun hän katsoo minuun,
on hänen huulillaan sama teeskennelty, jääkylmä hymy, kuin tuolla
hirveällä avainniekalla. Se ei ole herra Viot, mutta kenties hänen
varjonsa.

Mustat vaunut vyöryvät yhä eteenpäin, mutta niin hitaasti... Minusta
tuntuu, kuin emme tulisi milloinkaan perille... Vihdoin olemme kolkossa
puutarhassa, joka on täynnä keltaista likaa, johon vajoamme nilkkaa
myöten. Me pysähdymme syvän kuopan reunalle. Lyhyeen vaippaan puetut
miehet tulevat kantaen suurta, raskasta kirstua, joka on laskettava
tuonne alas. Se on vaikea työ. Sateesta jäykiksi käyneet nuorat eivät
tahdo liukua. Kuulen yhden miehistä huutavan: »Jalat edellä! jalat
edellä!...» Haudan toisella puolen, minua vastapäätä, hymyilee herra
Viot'in varjo minulle yhä lempeästi. Tuo pitkä, hoikka varjo, ahtaassa,
mustassa surupuvussaan kuvastuu harmaata taivasta vasten kuin suuri,
musta, läpimärkä heinäsirkka...

Nyt olen yksin Pierrotte'in kanssa... Me palaamme takaisin Montmartre'in
etukaupunkiin. Pierrotte etsii vaunuja, mutta ei löydä. Minä käyn hänen
vieressään, hattu kädessä. Luulen yhä vielä kulkevani ruumisvaunujen
perässä... Etukaupungin läpi kuljettaessa kääntyvät kaikki katsomaan
tuota lihavaa herraa, joka itkee huutaessaan ajuria ja tuota poikaa,
joka kulkee paljain päin rankkasateessa...

Me kuljemme, me kuljemme edelleen. Minä olen väsynyt, ja pääni on niin
raskas. Vihdoin on edessämme Saumon'in kauppakuja ja entinen
Lalouette'in kauppahuone maalattuine akkunaluukkuineen, jotka valuvat
viheriäistä vettä... Emme mene puotiin, vaan nousemme suoraan
Pierrotte'in asuntoon... Ensimmäisissä portaissa voimani pettävät. Minä
istun portaille. Minun on mahdoton päästä kauvemmaksi: pääni on liian...
Silloin ottaa Pierrotte minut syliinsä ja hänen kantaessaan minua
puolikuolleena ja kuumeesta vapisten asuntoonsa, kuulen rakeiden
rapisevan kauppakujan lasikattoa vasten ja veden koskena syöksyvän
vesikouruista pihamaalle... Sataa, sataa, oo, kuinka sataa!




XVI.

UNEN LOPPU.


Pikku Mies on sairas; pikku Mies on kuolemaisillaan... Saumon'in
liikekujan edustalle on levitetty paksu kerros olkia, joka uusitaan joka
toinen päivä, ja joka panee ohikulkijat sanomaan: »Tuolla ylhäällä joku
vanha pohatta tekee loppuaan...» Ei se ole mikään vanha pohatta, joka
tekee loppuaan, se on Pikku Mies... Kaikki lääkärit ovat tuominneet
hänet kuolemaan. Kaksi tyfoidikuumetta kahden vuoden kuluessa on vallan
liikaa tuollaisille pienille kolibriaivoille! Valjastakaa siis pian
hevoset mustien vaunujen eteen! Ja pitäköön tuo suuri heinäsirkka
ebenholtsisauvansa ja suruhymynsä valmiina! Pikku Mies on sairas; Pikku
Mies on kuolemaisillaan!

Voi, mikä sekasorto onkaan entisessä Lalouette'in kauppahuoneessa!
Pierrotte ei nuku enää lainkaan, mustat silmät ovat epätoivoissaan.
Erinomainen nainen selailee vimmatusti lääkärikirjaansa rukoillen pyhää
Kanverttia tekemään uuden ihmeen rakastetun sairaan hyväksi... Keltainen
sali on jätetty kylmilleen, piano vaikenee, ja huilu on suljettu
laatikkoon. Mutta kaikkein sydäntä särkevin, voi, kaikkein sydäntä
särkevin on muudan musta hame, joka istuu jossain talon nurkassa ja
kutoo aamusta iltaan sukkaa eikä sano sanaakaan; kyyneleet vain valuvat
pitkin hänen poskiaan.

Mutta samaan aikaan, kun entinen Lalouette'in kauppahuone yötä päivää on
surun vallassa, makaa Pikku Mies aivan levollisena suuressa
höyhenvuoteessaan ilman vähintäkään aavistusta niistä kyyneleistä, joita
hänen tähtensä vuotaa. Hänen silmänsä ovat auki, mutta hän ei näe
mitään; esineet eivät voi tavoittaa hänen sieluansa. Hän ei myöskään
kuule mitään, ei muuta kuin kumeata kohinaa, kaukaista huminaa, aivan
kuin olisi hänellä korvina näkinkengät, tuollaiset suuret näkinkengät,
joilla on punaiset huulet ja jotka kohisevat kuin meri, kun niitä painaa
korvaansa vasten. Hän ei puhu mitään, ei ajattele mitään: hän on
niinkuin sairas kukka. Kunhan hänellä vain on otsalla kylmä kääre ja
jääpalanen suussa, niin ei hän muuta pyydä. Kun jää on sulanut, kun
kääre on käynyt kuivaksi hänen tulikuumalla otsallaan, päästää hän
korisevan äänen, se on kaikki, mitä hän sanoo.

Näin kuluu useampia päiviä, -- päiviä ilman tunteja, päiviä ilman mittaa
ja määrää, silloin eräänä aamuna Pikku Mies yhtäkkiä tuntee kummallisen
tunteen. Hänestä tuntuu kuin olisi hänet nostettu meren pohjasta. Hänen
silmänsä näkevät, hänen korvansa kuulevat. Hän hengittää; hän tuntee
maata jalkainsa alla... Ajatuskoneisto, joka seisoi kaikkine
hiuksenhienoine pyörineen jossain aivojen kolkassa, herää ja ryhtyy
jälleen työhön; ensin hitaasti, sitten vähän useammin ja sitten aivan
vimmattua vauhtia, -- tik, tak, tik, tak, -- niin että luulisi kaiken
särkyvän, huomaa, ettei tuo koneisto olekkaan tehty nukkumista varten,
ja että se tahtoo ottaa kadotetun ajan takaisin... Tik, tak, tik,
tak!... Ajatukset risteilevät ja sotkeutuvat toisiinsa kuin
silkkilangat: »Hyvä Jumala, missä olen? Mikä suuri vuode tämä on?... Ja
nuo kolme naista, tuolla akkunan ääressä, mitä he tekevät?... Tuo musta
hame, joka on minuun selin, kuinka se on tutun näköinen?... Luulisipa
melkein...»

Ja paremmin nähdäkseen tuon mustan hameen, joka oli niin tutun näköinen,
kohoo Pikku Mies suurella vaivalla kyynärpäänsä varaan ja kumartuu ulos
vuoteesta, mutta heittäytyy heti kauhistuneena taaksepäin... Tuolla
vastapäätä häntä, keskellä huonetta, hän on nähnyt pähkinäpuisen kaapin,
joka oli varustettu vanhoilla rautaisilla heloilla. Hän tunsi tämän
kaapin: hän oli sen jo nähnyt unessa, kauhistavassa unessa... Tik, tak,
tik, tak! Ajatuskone työskentelee tuulen vauhdilla... Oo, nyt Pikku Mies
muistaa. Hän näkee Pilois'in hotellin, Jacques'in kuoleman, hautajaiset,
tulon sateessa Pierrotte'in luo, hän näkee kaikki edessään, hän muistaa
kaikki. Voi, tuo poika raukka on uudelleen herätessään elämään, herännyt
myöskin uudelleen suruun ja hänen ensimmäinen sanansa on valitus...

Tämä valitus saa nuo kolme akkunan ääressä työskentelevää naista
vavahtamaan. Nuorin heistä nousee ylös huutaen: »Jäätä, jäätä!» Ja hän
kiiruhtaa joutuun uunin luo ottamaan jääpalasta ja vie sen Pikku
Miehelle: mutta Pikku Mies ei huoli siitä... Hän työntää hiljaa pois
käden, joka tavoittelee hänen huuliaan, -- kovin kaunis käsi
sairaanhoitajattaren kädeksi -- ja sanoo vapisevalla äänellä:

-- Hyvää päivää, Camille!...

Camille Pierrotte on niin hämmästyksissään kuullessaan kuolevan puhuvan,
että jää sanatonna seisomaan, käsivarsi ojona, käsi auki, pidellen
ruusunpunaisten sormiensa nenissä värisevää jääpalasta.

»Hyvää päivää, Camille!» sanoo Pikku Mies toistamiseen. »Ooh, kyllä minä
teidät hyvin tunnen!... Minä olen nyt aivan tunnoissani... Entä te?
näettekö te minut? Voitteko te nähdä minut?»

Camille Pierrette on ihmeissään:

-- Näenkö minä teidät, Daniel?... Kuinka minä en teitä näkisi!...

Ajatellessaan, että kaappi on valehdellut, ettei uni, tuo kauhistava uni
olekkaan käynyt loppuun asti toteen, Pikku Mies käy rohkeammaksi ja
uskaltaa tehdä kysymyksiä:

-- Minä olen kai ollut kovin sairas, Camille?

-- Voi, Daniel, niin kovin sairas!...

-- Olenko maannut tässä jo kauvan?...

-- Huomenna tulee kolme viikkoa...

-- Hyvä Jumala, kolme viikkoa!... Onko minun Jacques äitini jo kolme
viikkoa...

Hän ei sano sanottavaansa loppuun, vaan kätkee kasvonsa itkien
tyynyyn...

... Tällöin astuu Pierrette huoneeseen, hän tuo mukanaan uuden lääkärin.
(Jos vain tautia kauvemmin kestää, niin käyttää hän täällä koko
lääketieteellisen tiedekunnan.) Tämä on kuuluisa tohtori Mörökölli, joka
ei kauvoja vitkastele eikä napita hansikkaitansa sairasvuoteen ääressä.
Hän tulee Pikku Miehen luo, koettelee hänen valtimoansa, tarkastaa hänen
silmänsä ja kielensä ja kääntyy sitte Pierrotte'in puoleen, sanoen:

-- Mitä te minulle lörpöttelette?... Tämä poikahan on terve!

-- Terve! huutaa Pierrotte pannen kätensä ristiin.

-- Niin terve, että saatte heti heittää nuo jäät akkunasta pellolle ja
antaa sairaalle linnun koiven ja kostukkeeksi lasin Saint-Emilion'ia...
No, huolet pois, pikku neiti! Viikon perästä on tuo nuori kuoleman
petkuttaja jalkeilla, siitä käyn minä takuuseen... Mutta siihen asti on
hänet pidettävä hiljaa vuoteessa; häntä on varottava kaikilta
mielenliikutuksilta, kaikelta järkyttävältä, se on pääasia... Luonto saa
pitää lopusta huolen: hän ymmärtää hoitaa paremmin kuin sekä te että
minä.

Tämän sanottuaan antaa kuuluisa tohtori Mörökölli nenänipiuvin nuorelle
kuoleman petkuttajalle, hymyilee Camille neidille ja menee aika vauhtia
pois, kintereillään Pierrotte, joka itkee ilosta ja hokee yhtämittaa:
»Voi, herra tohtori, niinkuin on tapana sanoa ... niinkuin on tapana
sanoa...»

Heidän mentyään Camille koettaa saada sairaan nukkumaan, mutta tämä
panee tarmokkaasti vastaan:

-- Älkää menkö pois, Camille, älkää menkö pois... Älkää jättäkö minua
yksin... Kuinka voitte luulla, että saatan nukkua suuressa surussani?

-- Teidän täytyy, Daniel!... Teidän täytyy nukkua... Lepo on teille
välttämätön, niin sanoi tohtori... No, olkaa nyt kiltti, pankaa silmänne
kiinni ja älkää ajatelko mitään... Tulen kohta teitä katsomaan, ja jos
olette sillävälin nukkunut, niin viivyn oikein kauvan luonanne.

-- Minä nukun ... minä nukun ... sanoo Pikku Mies sulkien silmänsä.
Mutta sitten hänelle tulee jotain mieleen ja hän sanoo: Vielä sananen,
Camille... Mikä se musta hame oli, jonka näin vastikään täällä?

-- Musta hame?...

-- Niin juuri, kyllä te sen tiedätte. Se musta hame, joka istui teidän
vieressänne akkunan ääressä ja teki työtä. Nyt se ei enää ole siellä...
Mutta äsken näin sen ihan varmaan...

-- Eikö mitä, Daniel, te erehdytte... Olen tehnyt täällä työtä koko
aamun rouva Triboun kanssa, tiedättehän, vanhan ystävänne rouva Triboun
kanssa, jota te kutsutte erinomaiseksi naiseksi. Mutta rouva Tribou ei
ole mustiin puettu. Hänellä on yhä vielä entinen, viheriä hameensa...
Ei, ihan totta, ei koko talossa ole mitään mustaa hametta... Te olette
varmaankin nähnyt unta... No, nyt minä menen. Nukkukaa hyvin...

Sitten Camille Pierrette juoksee nopeasti pois, hämillään ja punoittaen,
aivan kuin olisi valehdellut.

Pikku Mies jää yksin, mutta ei siltä nuku. Tuo hienopyöräinen koneisto
ei anna hänelle pahaakaan rauhaa. Silkkilangat joutuvat ristiin,
sotkeutuvat toisiinsa. Hän ajattelee rakastettuansa, joka nukkuu
Montmartre'in turpeen alla; hän ajattelee mustia silmiä, noita kauniita,
tummia auringoita, jotka Kohtalo näyttää sytyttäneen juuri häntä varten,
ja jotka nyt...

Tällöin ovea hiljaa raoitetaan, niin hiljaa, kuin aikoisi joku tulla
sisään, mutta melkein samassa kuuluu Camille Pierrotte sanovan
kuiskaten:

-- Älkää menkö sinne... Mielenliikutus voi tappaa hänet, jos hän
herää...

Ja silloin ovi taas hiljaa sulkeutuu, yhtä hiljaa kuin se oli
auvennutkin. Pahaksi onneksi on mustan hameen lieve jäänyt oven rakoon
ja Pikku Mies huomaa vuoteeltaan tuon liepeen. Hänen sydämensä alkaa
lyödä hirmuisesti, hänen silmänsä loistavat ja nousten kyynärpäänsä
varaan, hän huutaa kaikin voimin: »Äiti, äiti, miksi et tule minua
suutelemaan?...» Heti ovi aukenee uudelleen. Musta hame, -- joka ei voi
enää pidättää itseään, -- kiiruhtaa huoneeseen; mutta sen sijaan, että
se menisi vuodetta kohti, menee se suoraan toiseen päähän huonetta,
kädet levällään huutaen:

-- Daniel! Daniel!

-- Tänne äiti ... huutaa Pikku Mies, joka nauraen ojentaa käsivartensa
häntä kohden... Tänne, etkö siis näe minua?...

Silloin rouva Eyssette, puoleksi kääntyneenä vuoteeseen päin, haparoiden
vapisevin käsin ympärilleen, vastaa sydäntäsärkevällä äänellä:

-- Voi en, rakkaani, minä en näe sinua... Minä en näe sinua enää
koskaan... Olen sokea!

Tämän kuullessaan parahtaa Pikku Mies ja putoo seljälleen tyynylle...

Eihän siinä ole mitään niin merkillistä, että rouva Eyssette'in suloiset
silmät kahdenkymmenen vuoden kurjuuden ja kärsimysten jäljestä, kahden
pojan kuoleman, kodin hajoamisen ja miehestä eron jälkeen olivat
kyynelistä kuihtuneet. Mutta kuinka hirveällä tavalla olikaan Pikku
Miehen uni käynyt toteen. Mikä viimmeinen, kauhea isku olikaan
kohtalolla vielä ollut hänen varalleen! Eikö se tule olemaan hänen
kuolemansa?...

Ei, ei! Pikku Mies ei kuole!... Hän ei saa kuolla. Mitä tulisi hänen
sokeasta äiti raukastaan, jos hän kuolisi. Mistä saisi hän kyyneleitä
itkeäkseen tätä kolmatta poikaansa? Mitä tulisi isä Eyssette'ista,
tuosta kauppiaskunnan uhrista. Viininviljelyksen vaeltavasta
juutalaisesta, jolla ei ole edes niin paljon aikaa, että tulisi
syleilemään sairasta poikaansa tai laskemaan kukkia kuolleen poikansa
haudalle. Kuka sitten perustaisi uuden kodin, sen lämpimän kodin, johon
nuo kaksi vanhusta kerran tulisivat lämmittelemään kohmettuneita
käsiään... Ei, ei, Pikku Mies ei tahdo kuolla. Ei, hän tarraa
päinvastoin elämään kaikin voimin kiinni... Hänelle on sanottu, että ei
saanut ajatella, jos mieli pian parantua, -- hän ei siis ajattele, ettei
saanut puhua; -- hän ei siis puhu; ettei saanut itkeä, ja hän ei siis
itke... On hauska nähdä hänet levollisena vuoteessaan silmät auki,
leikittelevän ajankulukseen peitteensä tupsuilla. Hän makaa siinä kuin
parantuva nunna...

Koko Lalouette'in kauppahuone hyörii äänetönnä hänen ympärillään. Rouva
Eyssette viettää päivänsä vuoteen jalkopäässä sukankutimineen: sokea
äiti on niin tottunut pitkiin vartaisiinsa, että hän kutoo yhtä hyvin
kuin näkönsä päivinä. Myöskin erinomainen nainen on lähettyvillä; ja
Pierrotite'in hyvänlainen naama näkyy vähän väliä ovella. Kaikki, yksin
huilunsoittajakin, käyvät neljä, viisi kertaa päivässä tiedustamassa
sairaan tilaa. Mutta, sanoakseni totuuden, hän ei tule sinne sairaan
vuoksi; se on etupäässä erinomainen nainen, joka häntä tänne vetää.
Siitä lähtein, kun Camille Pierrotte suoraan sanoi hänelle, ettei hän
välittänyt hänestä eikä hänen huiluistaan, käänsi väsymätön soittoniekka
huomionsa leskirouva Tribou'iin, joka, vaikkakaan ei yhtä rikas ja
kaunis kuin cévenniläiisen tytär, ei kuitenkaan ollut aivan vailla
viehätystään eikä varojakaan. Tämän romanttisen, vanhemman naisen
seurassa ei huiluniekan aika kulunut turhaan; jo kolmannen istunnon
jälestä tuntui ilmassa häiltä, ja suunniteltiin rohdoskaupan avaamista
Lombardien kadulla erinomaisen naisen varoilla. Jotta eivät nämä kauniit
suunnitelmat joutuisi unohtumaan, tulee nuori huilutaiteilija niin usein
tiedustamaan sairaan tilaa.

Entä neiti Pierrotte? Hänestä ei puhuta mitään? Ehkei hän olekkaan enää
koko talossa? On kuin onkin, mutta siitä päivin, kun kaikki vaara on
ohi, hän ei melkein koskaan astu sairaan huoneeseen. Hän tulee sinne
vain ohimennen, viemään sokeata ruokapöytään: mutta Pikku Miehelle ei
hän sano sanaakaan... Voi kuinka kaukana ovatkaan nuo entiset »punaisen
ruusun» ajat, nuo ajat, jolloin mustat silmät aukenivat kuin
samettikukkaset sanoakseen: »Minä rakastan sinua!» Sairaalta pääsee
huokaus ajatellessaan mennyttä onneaan. Hän näkee kyllä, ettei Camille
enää rakasta häntä, että tämä pakenee häntä eikä tahdo nähdä häntä;
mutta itsehän hän on siihen syynä. Ei hänellä ole oikeutta valittaa. Ja
kuitenkin olisi tuntunut niin hyvältä kaiken surun ja murheen keskellä
saada hiukan rakkautta sydämensä lämmikkeiksi! Olisi ollut suloista
itkeä ystävän rintaa vasten!... »Mutta mennyt on mennyttä...» ajattelee
poika raukka; parasta olla sitä ajattelematta, mitäs joutavista
unelmista! Ei minun auta enää ajatella onnen tavoittelemista elämässä;
minun täytyy tehdä vain velvollisuuteni... Huomenna puhun Pierrotte'in
kanssa.

Ja kun cévenniläinen seuraavana aamuna varpaisillaan hiipi huoneen läpi
mennäkseen puotiin, huusi Pikku Mies, joka sitten aamunkoiton oli
väijynyt sänkyverhojen takaa, hiljaa:

-- Herra Pierrotte! herra Pierrotte!

Pierrotte tulee vuoteen luo, ja silloin sanoo sairas hyvin liikutettuna
ja alaspäin katsellen:

-- Nyt olen pian terve, hyvä herra Pierrotte, ja tahtoisin puhua
vakavasti kanssanne. Aikomukseni ei ole kiittää teitä kaikesta siitä,
mitä teette äidilleni ja minulle...

Cévenniläinen keskeyttää hänet heti: »Ei sanaakaan siitä, Daniel herra!
En tee muuta kuin velvollisuuteni. Me sovimme niin Jacques herran
kanssa.»

-- Niin, minä tiedän, Pierrotte, minä tiedän, että teillä on tuo vastaus
valmiina heti kun vain joku rupee siitä asiasta puhumaan... Siitä en
aikonutkaan nyt puhua. Olen päinvastoin huutanut teidät luokseni
pyytääkseni teiltä suurta palvelusta. Teidän puotiapulaisenne aikoo
teidät piakkoin jättää; -- tahdotteko ottaa minut hänen sijaansa? Oo,
minä pyydän, Pierrotte, kuunnelkaa minua loppuun asti; älkää sanoko ei,
ennenkuin olette kuullut sanottavani loppuun asti... Tiedän kyllä, ettei
minulla halpamaisen käytökseni jälkeen ole oikeutta elää teidän
keskuudessanne. Täällä on eräs henkilö, jota minun läsnäoloni kiusaa, ja
joka ei voi minua sietää, ja se on aivan paikallaan... Mutta jos minä
asetan niin, ettei hän koskaan näe minua, jos lupaan, etten milloinkaan
tule tänne ylös, jos olen aina puotissa, jos kuulun taloonne enkä
kuitenkaan kuulu, niinkuin nuo suuret takapihan koirat, jotka eivät
koskaan näyttäydy sisällä, ettekö näilläkään ehdoilla voisi hyväksyä
minua palvelukseenne?

Pierrotte tahtoisi kernaasti ottaa Pikku Miehen kikaraisen pään suurten
kämmeniensä väliin ja antaa hänelle aika muiskun; mutta hän pidättää
itsensä ja vastaa rauhallisesti:

-- Niin, kuulkaapas, Daniel herra, ennenkuin mitään sanon, täytyy minun
neuvoitella pienokaisen kanssa... Minua kyllä ehdotuksenne miellyttää,
mutta en tiedä kuinka pienokainen... No, sen saamme pian kuulla. Hän on
kai jo noussut ylös... Camille! Camille!

Camille Pierrotte, joka on varhain ylhäällä kuin mehiläinen, on juuri
kastelemassa salin kamiinin reunalla seisovaa ruusupensastansa. Hän
tulee sisään aamupuvussa, hiukset kammattuina kiinalaiseen tapaan,
iloisena, kukkien tuoksu ympärillään.

-- Kuulehan, pienokainen, sanoo cévenniläinen, Daniel herra tahtoisi
ruveta meille palvelukseen puotilaisen sijaan... Mutta kun hän pelkää,
että hänen läsnäolonsa olisi sinulle liian piinallinen...

-- Liian piinallinen! keskeytti Camille Pierrotte punastuen.

Hän ei sano sen enempää, mutta mustat silmät lopettavat lauseen. Niin,
itse mustat silmät ilmestyvät Pikku Miehen eteen, syvinä kuin yö,
loistavina kuin tähdet, huutaen: »Minä rakastan sinua! Minä rakastan
sinua!» niin suurella intohimolla ja lämmöllä, että sairaan sydän
syttyy.

Silloin sanoi Pierrotte, nauraen salaa:

-- No, puhukaa nyt suunne puhtaaksi... Tässä mahtaa olla jokin
väärinkäsitys.

Sitten hän menee pois ja rummuttaa jonkin cévenniläispolskan
akkunaruutuun; kun hän luulee, että lapsukaiset ovat oikein puhuneet
suunsa puhtaaksi, -- he olivat, herra paratkoon, tuskin ehtineet sanoa
kolmea sanaa toisilleen! -- tulee hän heidän luoksensa ja katselee
heitä.

-- No niin?

-- Voi Pierrotte, sanoo Pikku Mies ojentaen kätensä hänelle, Camille on
yhtä hyvä kuin tekin... Hän on antanut minulle anteeksi!

Tästä hetkestä alkaen edistyy sairaan toipuminen oikein
jättiläisaskelin. Eikä ihmekään. Mustat silmät eivät hievahda enää
huoneesta minnekään. Päivät kuluvat nyt tulevaisuuden suunnitelmissa.
Puhutaan häistä ja kodin perustamisesta. Puhutaan myöskin rakastetusta
Jacques äidistä, ja hänen nimensä saa kyyneleet jälleen valloilleen.
Mutta rakkaus on kuitenkin päässyt pesimään entiseen Lalouette'in
kauppahuoneeseen. Kyllä se tuntuu. Ja jos joku ihmettelee, että rakkaus
voi noin kukoistaa surun ja kyynelten keskellä, niin neuvon häntä
menemään hautausmaalle katsomaan noita kauniita pikku kukkasia, jotka
kasvavat hautakivien halkeamissa.

Älkää siltä luulko, että rakkaus panee Pikku Miehen unohtamaan
velvollisuutensa. Niin hyvä kuin hänellä onkin suuressa vuoteessaan
rouva Eyssette'in ja mustien silmien parissa, on hänellä kiire tulla
terveeksi, nousta ylös ja mennä alas puotiin. Ei siksi, että häntä
porsliiniastiat erityisesti viettelisivät; mutta hän halajaa alkaa sitä
uhrausten ja työnteon elämää, josta Jacques hänelle antoi esimerkin. Ja
on sittenkin parempi myydä porsliinia, niinkuin murhenäyttelijätär Irma
sanoi, kuin lakaista Oulyi'n opiston lattioita, tai tulla vihelletyksi
Montparnasse'in teatterissa. Runottaresta ei enää puhuta mitään. Daniel
rakastaa yhä runoja, mutta ei omiaan; ja sinä päivänä, jona hänen
kirjansa painaja, kyllästyneenä säilyttämään luonaan noita yhdeksää
sataa yhdeksääkymmentä yhdeksää nidosta _Paimennäytelmää_ lähettää ne
takaisin Saumon'in liikekujaan, on onnettomalla runoilijalla kyllin
rohkeutta sanoa:

-- Ne ovat kaikki poltettavat.

Johon Pierrotte, joka on järkevämpi, vastaa:

-- Kaikki poltettavat! Ei toki! Ennen minä ne vien puotiin. Kyllä minä
ne johonkin voin käyttää. Niinkuin on tapana sanoa... Minun on juuri
näinä päivinä pantava matkaan munakuppilähetys Madagaskareille. Siitä
asti kun siellä nähtiin erään englantilaisen lähetyssaarnaajan vaimon
syövän kokonaisena keitettyjä munia, ei kukaan enää syö niitä muulla
tavalla... Jos sallitte, Daniel herra, käytän kirjojanne munakuppieni
pakkaukseen.

Ja niin lähtivät _Paimennäytelmät_ todellakin kaksi viikkoa sen jälkeen
matkalle kuuluisan Rana-Volon maata kohden. Kunpa niillä siellä olisi
suurempi menestys kuin Pariisissa!

       *       *       *       *       *

... Ja nyt, lukija, ennenkuin lopetan tarinani, tahdon vielä kerran
viedä sinut keltaiseen saliin. On sunnuntai-iltapäivä, kaunis talvinen
sunnuntaipäivä -- auringonpaisteinen mutta hiukan kylmä. Koko
Lalouette'in kauppahuone loistaa. Pikku Mies on aivan terve ja on ensi
kertaa ylhäällä. Aamulla on tämän onnellisen tapauksen johdosta uhrattu
Aeskulapiukselle muutamia tusinoita ostereita ja kostutettu ne mainiolla
valkoisella Touraine viinillä. Nyt ovat kaikki koolla salissa. Siellä on
kodikasta; takassa loimuaa tuli. Aurinko maalaa hopeamaisemia härmän
peittämille akkunan ruuduille.

Takan edessä istuu Pikku Mies matalalla jakkaralla uneen vaipuneen sokea
raukan jalkain juuressa ja kuiskuttelee neiti Pierrotte'in kanssa, joka
on punaisempi kuin punainen ruusu hänen hiuksissaan. Onhan se
luonnollista, hän on niin lähellä tulta!... Vähän väliin kuuluu hiiren
nakerrusta, -- se on linnunpää, joka nakertaa sokeria nurkassaan, -- tai
kuuluu harmin huudahdus, -- se on erinomainen nainen, joka pelissä uhkaa
kadottaa rohdoskaupparahoistaan. Huomatkaa etenkin rouva Lalouette'in
riemuitseva naama, -- hän voittaa, ja viuluniekan levoton hymy, -- hän
häviää.

Entä herra Pierrotte?... Ooh, herra Pierrotte ei ole kaukana... Hän on
tuolla ikkunakomerossa, puoleksi piilossa pitkien keltaisten
akkunaverhojen takana, ja hikoilee jossakin hiljaisessa työssä, johon
hän on kokonaan syventynyt. Hänen edessään pienellä pöydällä on passari,
lyijykyniä, viivoittimia, kulmamittoja, tusshia, siveltimiä ja pitkä
valkea piirustuspaperikaistale, jolle hän laittelee ihmeellisiä
koukeroita... Työ näyttää huvittavan häntä. Joka viides minuutti nostaa
hän päätään, kallistaa sitä hieman ja hymyilee hyvillään
tuhrauksellensa.

Mikä salaperäinen työ se mahtaa olla?...

Odottakaa, sen saamme pian tietää... Pierrotte on lopettanut työnsä. Hän
tulee esiin piilostaan, hiipii Camille'an ja Pikku Miehen taakse ja
levittää sitten yhtäkkiä suuren paperinsa heidän eteensä, sanoen: »No,
rakastavaiset, mitä te tästä sanotte?»

Hän saa kaksi huudahdusta vastaukseksi:

-- Voi. isä!...

-- Voi, herra Pierrotte!

-- Mitä nyt?... Mikä on? ... kysyy sokea raukka havahtuen unestaan.

Ja Pierrotte vastaa iloisena:

-- Mikäkö on, rouva Eyssette?... Niinkuin on tapana sanoa... Minulla on
tässä uuden kyltin ehdoitus, jonka panemme jonkun kuukauden perästä
puotin päälle. No, Daniel herra, lukekaa se nyt meille oikein kovalla
äänellä, jotta saamme päättää, miltä se kuuluu.

Sydämensä syvyydessä itkee Pikku Mies viimeisen kyyneleen sinisten
perhostensa haudalla. Sitten ottaa hän paperikaistaleen molempiin
käsiinsä: -- No, ole nyt mies, Pikku Mies! ja lukee lujalla, varmalla
äänellä tuon puotikyltin, johon hänen tulevaisuutensa on kirjoitettuna
jalankorkuisilla kirjaimilla.

PORSLIINI- IA KRISTALLITAVAROITA

     EYSSETTE JA PIERROTTE

       Entinen Lalouette







End of the Project Gutenberg EBook of Pikku mies, by A. Daudet

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 42609 ***