*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41874 ***

TURHA VOITTO

Kertomus


Kirj.

ANTON TSEHOV


Suomentanut Vilho Elomaa



Kustannusosakeyhtiö Ahjo, Helsinki 1919.

Juusela & Levänen O. Y. Kirjapaino ja kirjansitomo




I.


Aurinko oli ennättänyt puolitiehen matkallaan länteen, kun Zwiebusch ja
Ilka Koiranhammas poikkesivat valtatieltä ja suuntasivat kulkunsa
Goldaugenien kreivillisen linnan puistoa kohti. Sää oli kuuma ja
helteinen.

Kesäkuussa unkarilainen aro näyttää oikean luonteensa. Maanpinta
halkeilee, ja tie muuttuu joeksi, jossa veden sijassa aaltoilee harmaata
pölyä. Tuuli, jos se lainkaan käy, on polttava ja kuivattaa ihoa.
Ilmassa vallitsee hiljaisuus aamusta iltaan. Tämä hiljaisuus tekee
matkamiehen mielen tuskaiseksi. Ainoastaan uhkeat, kautta maailman
tunnetut unkarilaiset puistot ja viinitarhat eivät kalvastu, kellastu
eivätkä kuihdu aroauringon polttavien säteiden tiessä. Siellä ne,
kulttuuri-ihmisen siroittamina monilukuisten virtojen ja jokien varsille
varhaisesta keväästä puolisyksyyn saakka upeilevat vihannuudessaan,
houkuttelevat luokseen ohikulkijaa ja tarjoavat suojan kaikelle aurinkoa
pakenevalle elolliselle. Niissä asuu katve, vilpoisuus ja ihana ilma.

Zwiebusch ja Ilka alkoivat astua pitkää lehtokujaa myöten. Se oli lyhin
välimatka kahden portin välillä, joista toinen avautui arolle ja toinen
johti kreivilliseen puistoon. Se jakoi puiston kahteen samanlaiseen
osaan.

"Tämä lehtokuja johtaa mieleeni viivoittimen, jolla isääsi ennen muinoin
koulussa lyötiin kynsille", virkkoi Zwiebusch koettaen nähdä kujan
päätä.

Sen pää häipyi näkyvistä ja sulautui etäiseen vihantaan. Auringon säteet
eivät päässeet sinne. Se oli enintään kahden sylen levyinen, ja puut,
jotka sitä reunustivat, ojensivat oksiaan ikäänkuin katellen toisiaan.
Se oli tunneli, jonka luonto oli rakentanut öljypuun-, tammen-,
lehmuksen- ja lepänoksista. Zwiebusch ja Ilka astuivat kuin katon alle.
Paksu, lyhytraajainen Zwiebusch oli märkä hiestä. Hänen kasvonsa olivat
tummanpunaiset kuin keitetty punajuuri. Lyhyen takkinsa helmalla hän
pyyhki märkää leukaansa. Hän ähkyi ja puhisi kuin huonosti voidellun
puimakoneen höyrykattila.

"Täällä on taivaallisen viileää, peipposeni!" mutisi hän, avaten
ihraisilla sormillaan liivin ja paidan. "Viuluni kautta! Emmekö sinunkin
mielestäsi ole joutuneet helvetistä paratiisiin?"

Ilkan posket eivät olleet hänen rusohuuliaan kalpeammat. Hänen leveällä
otsallaan ja nenänsä kyömyllä kiilteli hikipisaroita. Tyttöparka oli
hirveän uupunut ja pysyi töin tuskin jaloillaan. Harpun hihna painoi
hänen olkaansa, ja terävä reuna hankasi säälimättömästi kylkeä. Varjo
sai hänet muutaman kerran hymyilemään ja hengähtämään syvemmin. Hän
riisui kenkänsä ja käveli avojaloin. Pienillä, sievillä, paljailla
jaloillaan hän nautinnon tuntein läiskytteli kylmää hiekkaa.

"Emmeköhän istuisi?" ehdotti Zwiebusch. "Tämä kujanne on pitkä kuin
vanhanpiian kieli. Kolmisen virstaa."

"Ei, isä. Jos rupeamme istumaan, on meidän vaikea sitten nousta.
Käykäämme mieluimmin päähän saakka, levähdämme vasta siellä."

"Vaikkapa niin... Tänään, peipposeni, on syntymäpäiväsi. Mitähän kohtalo
sinulle antaa, minkähän lahjan?"

"Toivoisinpa, että kohtalo tänään lahjoittaisi minulle päivällisen..."

"Kas vain, mitä toivoi! Haha! Paljoapa mielesi tekee! Eiköhän se vain
ole liikaa, tyttöseni? Etköhän vielä tahtone illallistakin?"

"On jo pitkä aika siitä kuin olen syönyt mitään lämmintä... Et voi
ajatellakaan, isä, kuinka kurkkuani kuivaa kovasta leivästä ja
savustetusta makkarasta! Jos kohtalo tänään antaisi minun valita
lahjakseni joko kymmenen elinvuotta lisää tahi kupillisen lihalientä, --
niin arvelematta valitsisin jälkimäisen."

"Ja siinä tekisit erinomaisesti. Kehnoinkin lihaliemi on monin verroin
parempi meidän typerää elämäämme."

"Minä valitsisin jälkimäisen ja söisin, ja millaisella ruokahalulla!
Minua kauheasti haluttaa syödä."

Zwiebusch katsahti säälien Ilkaan ja päästi paksujen huuliensa välitse
viheltävän äänen. Häneltä aina pääsi katkonaisia, viheltäviä ääniä, kun
hän oli huolestunut tahi jokin asia pani hänet miettimään. Hetkisen
vaiettuaan hän käänsi Ilkaan päin tuuheat, riippuvat kulmakarvansa,
joiden takaa tirkistivät hymyilevät silmät, ja sanoi:

"No, odotahan, maitahan... Minä tunnen, että lahja, jonka kohtalo tänään
sinulle antaa, on oleva huomiomme arvoinen... He-he... Kun astumme
pihaan ja panemme kojeemme soimaan, sirottavat he päällemme tuota
halveksittua metallia. Täytämme taskumme rahalla. Ilkalle tarjotaan
päivällistä... He-he... Haaveile vain, Ilka! Mitäpä ei tässä maailmassa
tapahdu? Saatpa nähdä, kaikki, mitä puhun, on totta!"

Ilka korjasi harpun hihnaa olkapäällään ja naurahti.

"Kreivi itse on kuunteleva meitä!" jatkoi Zwiebusch. "Ehkäpä, pulmuseni,
hänen, kreivin, päähän pistää, ettei meitä saa ajaa pois pihasta! Ehkäpä
Goldaugen kuuntelee sinua, hymyilee... Ja jos hän on päissään, niin
vannon sinulle viuluni kautta, että hän heittää jalkojesi juureen
kultarahan. He-he-he. Ja voihan sattuakin, meidän onneksemme, että hän
nyt istuu ikkunassa ja on humalassa kuin seinäkello! Kultaraha on sinun,
Ilka! Ho-ho-ho..."

"Miksi ehdottomasti humalassa?" kysyi Ilka.

"Siksi että humalainen on selvää hyväsydämisempi ja järkevämpi.
Humalainen rakastaa musiikkia enemmän kuin selvä. Ah, sinä suloääninen
kvinttini! Ellei maailmassa olisi humalaisia, ei taiteella pitkälle
päästäisi. Rukoile, tyttöseni, että ne, jotka tulevat kuulemaan
soittoamme, olisivat juovuksissa!"

Ilka mietti. Zwiebusch ei ollut niinkään väärässä! Tähän saakka olivat
he saaneet rahoja useimmiten vain juopuneilta. Ellei olisi ollut
juopuneita, olisi hänen ja hänen isänsä täytynyt olla nälässä useammin,
paljon useammin. Heidän soittopaikkoinaan olivat useimmissa tapauksissa
ravintolat ja kapakat eivätkä selvien porvarien siistien portaiden
edustat. Kuulijakuntana olivat pääasiallisesti miehet, joiden
tunnuspiirteinä olivat pöhöttyneet kasvot, suuri punainen nenä ja
sekavat, typerät puheet. Ilka ajatteli näitä surullisia tosiseikkoja, ja
hänen mielensä tuli katkeraksi, häntä suututti: Hän oivalsi nyt, miksi
isän määkivään laulamiseen ja typeriin sukkeluksiin kiinnitettiin
enemmän huomiota, kuin hänen omiin lauluihinsa, miksi häntä niin usein
pyydetään herkeämään laulamasta ja sensijaan tahdotaan tanssimaan.
Sangen usein hänen laulunsa keskeytettiin puolivälissä ja vaihtui
järjettömään hyppimiseen isän vinguttaessa viuluaan. Tähän saakka ei
yksikään kuulija ollut halunnut tietää, kuka oli sepittänyt ne laulut,
joita hän laulaa niin syvällisellä tunteella. "Laulua kolmesta
ritarista" ja sisällyksetöntä tanssilaulua kuunneltiin yhtä suurella
mielenkiinnolla.

"Selvät halveksivat meitä, koska me olemme heidän silmissään
kerjäläisiä, mutta juopuneet päästävät meidät luokseen, koska
musiikkimme hiukan vaimentaa heidän päänsärkyään."

Näillä sanoilla Zwiebusch saattoi harmistuneen Ilkan epätoivoon. Hän
olisi tahtonut itkeä ja taittaa itsessään jotakin ... vaikkapa sormensa.
Mutta sormet eivät taitu, kuinka niitä väänteli ja kiertelikään; täytyi
tyytyä vain kyyneliin.

"Tervehdin kunnioitettavan Goldaugenin kreivillistä huonetta!" mutisi
Zwiebusch.

Hän näki edessään portin, jonka ohuesta rautalangasta punottua ristikkoa
koristivat kukkivat herneenvarret.

"Terve! Mies, jolla ei ole esi-isiä, astuu sellaisten ihmisten
asuinsijaan, joilla on esi-isiä, mutta roistomaisia esi-isiä! Parempi
olla niitä vailla, kuin omata katalia. Seitsemännellätoista vuosisadalla
kreivi Karl Goldaugen, joka oli nainut aatelittoman neidon, kuoli
tunnonvaivoihin, ja hänen poikansa Morits tanssi kokonaisen kuukauden
ilosta, kun pyhä isä salli hänen erota naisesta, jonka hän, Morits, oli
ryöstänyt puhtaaksi ja saattanut keuhkotaudin uhriksi. Näetkö,
lintuseni, tuon talon? Jos voisit lukea sen tarinan, katsahtaa sen
vaiheisiin, niin huudahtaisit: 'ihminen on elukka!', ja sinä, joka et
tunne ainoatakaan rumaa sanaa, päästäisit suustasi sellaisia
haukkumasanoja, joita ... ehkä vain venäläinen osaa! Muistatko,
tyttöseni, venäläisiä? Heidän sanansa ovat yhtä lujia kuin heidän
pakkasensakin. Virittäkäämme soittomme!"

Zwiebusch viritti viulunsa. Ilka pyyhki esiliinallaan tomun harpusta.

"Kohtalo, haastamme sinut taisteluun! Nosta maasta olematon hansikas!"

Zwiebusch ja Ilka suoristausivat, tekeytyivät iloisen näköisiksi ja
menivät reippaasti kreivin pihaan. Kuumuudesta huolimatta piha ei ollut
tyhjä. Siellä oltiin uutterassa työssä. Pari- kymmentä sinimekkoista
työmiestä, jotka olivat ylt'yleensä pölyssä, savuttuneita ja hikisiä,
laskivat pihaa asfaltilla. Kolmesta sammiosta tuprusi sinisenharmaata
savua.

Zwiebusch ja Ilka menivät rohkeasti aivan talon edustalle.
Katsahtaessaan ikkunoihin he näkivät suurimmassa niistä leveät
ihmiskasvot... Kasvot olivat punaiset.

"Kreivi!" mutisi Zwiebusch. "Kreivipä siinä onkin! Ennustukseni täyttyy.
Ja juovuksissa kaiken lisäksi! Alota!"

Ilka helähytti harppuaan. Zwiebusch polki jalallaan ja nosti viulun
leukansa alle. Työmiehet kääntyivät katsomaan, kun kuulivat soittoa.
Akkunassa oleva punainen naama avasi silmänsä, rypisti kulmiaan ja
kohosi ylemmä. Punaisen naaman takana vilahtivat naisen kasvot, kädet...
Ikkuna lensi auki...

"Pois, pois!" kuului ikkunasta. "Tiehenne pihasta! Te juuri! Soittajat,
piru teidät periköön soittoinenne!"

Punaisen naaman omistaja työntyi ikkunasta ulospäin ja huitoi käsillään.

"Soittakaa, soittakaa!" huusi naisen ääni.

Työmiehet keskeyttivät työnsä ja sivellen leukaansa tulivat soittajien
luo. He asettuivat aivan näiden eteen nähdäkseen Ilkan kasvot.

"Monta on maailmassa valtakuntaa", lauloi Ilka nappaillen sormillaan
harpun kieliä, "ihania, valoisia kuin aurinko ja rikkaita; mutta ihanin
kaikista on Unkari puistoineen, laitumineen, ilmastoineeen, viineineen
ja härkineen, joiden sarvet ovat sylen pituiset. Tätä maata Ilka
rakastaa. Rakastaa ihmisiäkin, jotka siinä asuvat."

Punainen naama vetäytyi hymyyn, ja tihruset silmät tarkastivat Ilkaa.

"Hyviä ovat sen asukkaat", jatkoi Ilka lauluaan. "Kauniita, rohkeita he
ovat, ja kauniita heidän naisensa. Ei ole ketään, joka heidät voittaisi
sodassa tahi sanataistossa. Kansat kadehtivat heitä. Vain yksi heiltä on
puute, he eivät tunne laulua. Heidän laulunsa on surkeata ja mitätöntä.
Siinä ei ole tulta. Sen sävelet saavat surkuttelemaan Unkaria..."

"Herra Pichterstai, hänen armonsa ylitaloudenhoitaja, käskee teitä
laulamaan jotakin iloisempaa!" mörisi punatakkinen palvelija, tullen
Ilkan luo.

Ilkan laulu vaikeni. Hän ei ollut saanut ilmaistuksi ajatustaan loppuun
saakka.

"Iloisempaa? Hm... Sanokaa hänen armolleen, herra Pichterstaille, että
hänen toivomuksensa täytetään! Taikka, minulla on oleva kunnia itse
tiedustaa hänen mieltään."

Tämän sanottuaan Zwiebusch otti hatun päästään, meni suuren ikkunan lue
ja raapaisi jalallaan.

"Käskettekö", kysyi hän, kunnioittavasti hymyillen, "laulamaan jotakin
iloisempaa?"

"Juuri niin."

"Saanko laulaa diplomaattisen laulun? Olen itse sen sepittänyt! Se laulu
ratkaisee erään tärkeimpiä eurooppalaisia päivänkysymyksiä. Onhan teillä
kunnia olla madjaari, teidän armonne?"

Punaisesta naamasta tuprahti ilmoille paksu tupakansavupatsas, ja huulet
liikahtivat armollisesti.

"Pyydän herroja patriootteja tarkkaamaan! Voinko luottaa, hyvät herrat,
vaiteliaisuuteenne? Eihän teidän joukossanne vain liene...?"

Zwiebusch katsahti työmiehiin. Nämä nyökäyttivät päätään ja astuivat
huvitettuina lähemmä.

"Mitä on Itävalta?" lauloi Zwiebusch määkivällä äänellä. "Politiikan
miehet, maan ruhtinaat, sanokaa minulle, mitä on Itävalta? Eikö se ole
kuin sillisalaatti, jonka ahneet naapurit tahtoisivat hotkaista
suuhunsa? Ja sen ne tekisivätkin, ellei siinä salaatissa olisi
kultakiisken ruotoja, jotka voivat heidät tukahuttaa. Sellainen ruoto on
-- Unkari."

"Hyvä, hyvä!" murahti paksulainen.

"Itävalta on lintu, joka koreilee sadoin värein", jatkoi Zwiebusch
lauluaan.

"Siellä on satoja jäseniä, paljon siipiä, monta vatsaa, mutta vain yksi
pää. Se pää on -- Unkari. Peto käy linnun kimppuun, syö sen kaikki
jäsenet, mutta pääkalloon sen hampaat eivät pysty! kallo on vahva kuin
selkäranka."

"Bravo, bravo!"

"Puhutaan ranskankieltä, saksan, on venäjänkieli, on unkarinkieli.
Unkarinkielen rikkautta kaikki viisaat ihmettelevät. Lähtekääpä, hyvät
herrat, Wieniin, ja kysykää, missä elää sellainen ihmeellinen otus, joka
puhuu itävallankieltä!"

"Hyvä, hyvä! Saas tästä!"

Suuri hopeakolikko lensi kimallellen ikkunasta ja vieri helähtäen
Zwiebuschin jalkoihin. Toinen mokoma osui Ilkan kenkään. Zwiebusch nosti
rahan maasta ja huudahti:

"Tuhannet kiitokset! Menen tyhjentämään maljan terveydeksenne. Juon ja
vannon turpean kuononi kautta, etten kertaakaan välillä hengitä! Teidän
terveydeksenne juon kahdella kurkulla: tavallisella ja henkitorvella!
Siinä ei ennätä hengittää!"

Zwiebusch heilutti hattuaan. Samassa tapahtui ikkunassa jotakin
odottamatonta. Punainen naama muuttui mustanpuhuvaksi, neitonen
kirkaisi, ja ikkuna temmattiin äkkiä kiinni. Työmiehet hypähtivät
taaksepäin ja suoristautuivat seipäiksi. Zwiebusch heilautti hattuaan
taaksepäin ja tunsi koskettavan johonkin. Hän kääntyi katsomaan ja oli
pudota istualleen. Hänen vieressään seisoi takajaloilleen kohonnut
kaunis, pikimusta hevonen, joka oli säikähtänyt häikäilemätöntä hattua.
Hevosen selässä istui pitkä, kookas, kautta koko Unkarin tunnettu
kaunotar, kreivi Goldaugenin puoliso, syntyään paroonitar von
Heilenstrahl. Zwiebusch näki edessään mitä ihanimman naisen, joka uhkui
kauneutta, nuoruutta ja -- vihaa. Ratsastajatar hillitsi hevosensa ja
vihasta kalpeana ja vavisten, silmät salamoiden, iski ruoskallaan.

"Lurjus!" sähähti hän ja oli pudota satulasta, kun Zwiebusch iskun
huumaamana horjahti ja, kaatuessaan maahan, vierähti mustan ratsun
etujalkoja vasten.

Hän ei voinut välttää kaatumista. Isku oli sattunut ohimoon, poskeen ja
ylähuuleen. Kreivitär oli lyönyt voimiensa takaa.

Eräät toiset naiskasvot, Goethen Gretchenin -- Ilkan, joita lukemattomat
vaaleat kutrit, kehystivät, kauniit ja nuoret, vääntyivät vihasta ja
kuvaamattomasta tuskasta. Kalpenivat, vääntyivät... Vavahtelivat
kouristuksentapaisesti. Ilka paljasti valkoiset hampaansa kuin koira,
astui askeleen eteenpäin, ja kun ei löytänyt kiveä maasta, heitti
hopearahan kreivitär Goldaugenia kohti. Raha hipaisi vain tuulessa
liehuvaa huntua ja lensi taloon päin. Syntyi omituinen, painostava
vaitiolo. Kreivitär ja vaaleakutrinen tyttö mittailivat toisiaan
tuikeasti. Vaitioloa kesti minuutin verran. Kreivitär kohotti ruoskansa,
mutta nähdessään tytön kalpeat, onnettomat, vääntyneet piirteet, laski
hitaasti kätensä ja ratsasti verkkaan linnarakennukselle päin. Portaiden
luona hän katsahti kahdesti taakseen.

"Käskekää heidän mennä matkoihinsa!" huusi hän.

Zwiebusch nousi jaloilleen, puhdisti vaatteensa pölystä ja hymyillen,
veren vuotaessa pitkin kasvoja, meni Ilkan luo, joka seisoi kuin
kivettyneenä.

"Olet ihmeissäsi, tyttöseni", virkkoi hän. "Ho-ho! Siitäkö,
että isääsi lyötiin? Älä ihmettele. Ei ole ensimmäinen, vaan
neljäskymmenesensimmäinen kerta, kun häntä lyödään. Siihen on jo ehtinyt
tottua!"

Ilka tarttui isänsä käteen ja painautui häneen kiinni, vavisten koko
ruumiiltaan.

"Oi, kuinka onnellinen olen!" huudahti Zwiebusch, koettaen estää verta
tippumasta kasvoiltaan Ilkan kutreille. "Kuinka voin kyllin kiittää
armollista kreivitärtä? Viuluni on eheä! Viuluni ei mennyt murskaksi!"

Ja ottaen toiseen käteensä harpun ja laskien toisen Ilkan olkapäälle,
Zwiebusch astui nopein askelin takaisin lehtokujaan päin.




II.


Siitä paikasta, johon alkaa näkyä lehtokujan aronpuolinen pää, on
alettava lukea vasemmalla puolen kasvavia pyökkejä. Kahdeksannen ja
yhdeksännen pyökin välillä voi tottunut silmä havaita joskus käytetyn,
mutta nykyään unhoon joutuneen polun. Se kiemurtelee käärmeenä
kappelille, jonka läheisyydessä voi löytää vettä. Zwiebuschilla oli
tieto tämän polun olemassaolosta. Hän luki kahdeksan pyökkiä ja kääntyi
vasemmalle. Ilka seurasi häntä. Heidän täytyi tunkeutua tiheän pensaikon
läpi, joka kasvoi takkiaista, villihamppua, katkoa ja viholaisia.
Viholaiset polttivat heitä säälimättömästi käsiin, kaulaan ja kasvoihin,
ja hampun ja katkon väkevä tuoksu vaikeutti hengitystä. Zwiebuschin ja
Ilkan olkapäät peittyivät hämähäkinseittiin. Verkoissa kömpi ja pörisi
hämähäkkejä, suuria kärpäsiä ja sirkkoja. Suuret hämähäkit tekivät
kömpelöitä "kuolemanhyppyjä" heidän olkapäiltään ruohikkoon. Kulkijamme
tulivat näin häirinneeksi tuhansien elollisten olentojen rauhaa.

Kappeli sijaitsi aukiolla, joka kasvoi tiheää, korkeaa ruohoa,
neljännestunnin matkan päässä lehtokujasta. Se oli pieni,
vaatimattomasti ruohosta kohoava kirkko, jonka seinästä maali oli
rapissut pois, kokonaan sammalen, savikon ja muratin peittämä. Auringon
haalistamalla, kartionmuotoisella, sileällä katolla oli korkea
pronssinen risti. Tämä risti oli Zwiebuschille tienviittana.

"Jos puro on ehtynyt"; sanoi Zwiebusch, "niin kohtalon lahja on paljon
julmempi kuin armollisen kreivittären antama. Sisukseni ovat kuivat kuin
pergamentti."

Mutta puro ei ollut kuivunut. Kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo
ja puhdistivat vaatteensa hämähäkinseiteistä, niin jo kuului veden
solinaa. Zwiebusch hymyili leveästi, laski harpun ja viulun kappelin
portaalle ja alkoi nopeasti kiertää kappelia, muodostaen lyhyillä
jaloillaan spiraalinmuotoisen uran.

"Solisee ... mutta millä puolella, hitto vie?" hohotti hän. "Puro, missä
olet? Mistä sinut löydän? Oi, minua kananpäätä! Kaksi kertaa olen
sinusta juonut, puroseni, ja nyt olen, kiittämätön, unohtanut, missä
olet! Tunnen itsessäni ihmisen. Me emme unohda mitään, paitsi
hyväntekijämme. Oi, ihmiset! Ha-ha..."

Ilka, jolla oli herkempi kuulo, olisi voinut sanoa, mistä päin puron
sohina kuului, ellei äskeinen hänen vanhan ja luultavasti sairaan isänsä
kärsimä kauhea loukkaus olisi askarruttanut hänen mieltänsä. Hän seurasi
koneellisesti edellä astelevaa isäänsä, mitään näkemättä, kuulematta,
tajuamatta. Hän ei muistanut uupumusta eikä janoa. Kaikki väistyi
hehkuvan, nuoren, oikeudenmukaisen vihan tieltä. Hän kulki, katse maahan
kohdistuneena, ja pureskeli ylähuultaan.

Zwiebusch, joka oli kuuro toiselta korvaltaan, kiersi spiraalia, kunnes
ehti paikalle, johon jo selvästi kuului vihainen kohina ja jossa
jalkojen alla tuntui pehmeä, kostea maa.

"Puron pitäisi olla lehmusten juurella!" virkkoi Zwiebusch. "Kas tuossa,
tuossa on yksi lehmus! Mutta missä toiset kaksi? Niitä oli tasan kolme,
kun kymmenen vuotta sitten join täällä... Kaadetut ovat! Lehmusparat!
Nekin ovat olleet jollekin tarpeen. Kas, siinähän onkin etsimämme...
Terve! Juokaamme, Ilka, terveydeksi!"

Zwiebusch laskeutui polvilleen, heitti hatun syrjään ja painoi palavat
kasvonsa kylmään, kimeltävään pintaan... Ilka laskeutui koneellisesti
toiselle polvelleen ja seurasi isän esimerkkiä. Zwiebusch joi suullaan
ja silmillään. Hän näki vedessä veren peittämät kasvonsa ja katsellen
sinelmiä ja verinaarmuja, valmisteli jotakin sopivaa sukkeluutta. Mutta
sukkeluus häivähti mielestä, ja vesi valahti suusta takaisin, kun hän
vedenkalvossa omien kasvojensa rinnalla äkkäsi Ilkan piirteet. Hän
herkesi juomasta ja kohotti päätään.

"Ilka!" sanoi hän rypistäen kulmiaan. "Kuuletko, tyttö? Herkeä
irvistelemästä! Ethän sinä ole mikään koira! En pidä siitä. Älä ole
hupsu!"

Ilka nosti päänsä ja pyyhkäsi märällä kämmenellään otsaansa.

"En pidä tuollaisesta!" jatkoi Zwiebusch. "Sinun täytyy heittää tuo
tyhmä tapasi irvistellä hampaitasi kaikista pikkuasioista. Ole toki
järkevä! Mitä hyödyttää suuttuminen?"

"Sinähän olet kalpea kuin ruumis ja vapiset! Odotahan, tyhmyri, vielä
kuolet kiukkuusi, saatpahan nähdä! Herkeä jo! No!..."

"En voi... Kenelläkään ei ole oikeutta, isä Zwiebusch, lyödä sinua
kasvoihin. Ei kenelläkään!"

"Eikö tosiaankaan? Enköhän sitä tietäisi? Tiedän kyllä sanomattasikin!
Ei kasvoihin, ei selkään eikä vatsaan... Mutta mitä sinä tahdot?"

Ilka pyyhkäisi vielä kerran kämmenellään otsaansa ja mutisi:

"Tahdon, ettei kukaan saa lyödä sinua. Tahdon ... tahdon kostaa
hänelle."

Zwiebusch vihelsi, kumartui veteen ja alkoi pestä kasvojaan. Sitten hän
pyyhki veden kasvoistaan käsillään ja sanoi:

"Tyhmyyksiä, Ilka! Juo, ellet ole vielä juonut tarpeeksesi, ja sitten
menkäämme ottamaan soittimemme. Jo riittää lörpöttely!"

Zwiebusch nosti Ilkan käsivarresta pystyyn ja alkoi, vatsaansa
silitellen, kävellä kappelille.

"Heittäkäämme vihoitteleminen ja
katselkaamme mieluimmin kappelia!" ehdotti Zwiebusch.

Suuri joukko harmaita ja vihreitä sisiliskoja syöksähti koloihin ja
ruohikkoon, kun Zwiebusch ja Ilka tulivat kappelin luo. Kappelin ovi,
jonka ha'at olivat ruostuneet, oli laudoitettu umpeen. Oven yläpuolella
oli sileä lauta, johon oli lyöty kuparikirjaimia. Ne olivat tietenkin
latinalaisia. Zwiebusch luki ja käänsi Ilkalle seuraavaa:

"Fransiskus Goldaugen -- 1806. Ohikulkija, rukoile, että pyhät enkelit
kaitsisivat hänen sieluaan paratiisin riemuja varten!"

Kahdesta ikkunasta olivat lasit särkyneet. Puolilahonneissa puitteissa
törröttävät sirpaleet olivat sateenkaaren väriset. Kolmas ikkuna oli
tukittu ohralyhteellä. Ikkunat olivat lukinverkkojen ja pölyn vallassa.

"Fransiskus Goldaugen!" huusi Zwiebusch ikkunassa.

"Goldaugen!" vastasi kaiku.

"Fransiskus Goldaugen oli nykyisen kreivin isoisän veli",
selitti Zwiebusch Ilkalle. "Vuonna 1806, paluumatkalla eräästä
lemmenkohtauksesta, hänet surmasi tällä samalla paikalla hänen vanha
kamaripalvelijansa, joka kosti tyttärensä puolesta. Niin kertovat
muutamat."

"Toiset taas kertovat hänen saaneen surmansa, tapellessaan veljenpoikansa
kanssa eräästä hempukasta. Niin taikka näin, mutta kamaripalvelija
hirtettiin tällä samalla paikalla. 'Älä tapa', sanoo Herra, mutta
Goldaugenien linnoissa ei tunnettu Jumalan käskyjä. Katsohan, Ilka,
ikkunasta sisään... Näetkö pyhän Fransiskuksen? Kellanvihreät,
hirvittävät kasvot... Kuva on nyt menettänyt eloisuutensa, mutta ennen
se oli erinomaisen selvä ja herätti tyhmissä ihmisissä ja naisissa
kauhua. Erittäin pelottavat olivat nuo kasvot silloin, kun niiden edessä
paloi, kuten nyt muistan, sininen lamppu... Minunkin pintaani karmi, kun
katselin niitä. Aina on, näet, siten, tyttöseni, että taiteilija, joka
tuon kuvan on maalannut, karkasi, ehtimättä päättää työtään. Vasen silmä
jäi keskeneräiseksi, ja siksi oikea erottautuikin niin jyrkästi ja koski
taikauskoisiin silmiimme. Kasvotkaan eivät tulleet valmiiksi. Ne olivat
vain alustetut, kuten taiteilijat sanovat. Taiteilija karkasi senvuoksi,
että oli rakastunut kreivittäreen. Tuo houkkio piti häntä
valloittamattomana linnoituksena. Pölkkypää! Eihän hänen olisi tarvinnut
muuta kuin antaa kreivittären huomata, niin tämä olisi heti lentänyt
hänen kaulaansa. Naiset ovat aina olleet heikkoja. He eivät jää jälkeen
miehistä, kun on kysymys siitä, mitä sinun ei tarvitse tietää, viaton
kyyhkyseni."

Zwiebusch vaikeni ja katsoi Ilkaan. Ilka ei kuunnellut häntä. Hän katsoi
maahan, mutisi jotakin huultensa raosta ja liikutteli sormiaan,
ikäänkuin jutellen itsekseen. Zwiebusch vihelsi ja mietti hetkisen.

"Kuules, hallavapää!" sanoi hän kulmiaan rypistäen. "En pidä
tuollaisesta. Taas rupeat irvistelemään. Mennäänpä istumaan tuonne."

Zwiebusch ja Ilka istuutuivat kappelin polttaville portaille.

"Missä sinun pääsi on, tyttöseni?" jatkoi Zwiebusch katsoen tyttärensä
kalpeisiin kasvoihin. "Miksi et ajattele johdonmukaisesti? Puusta ei
tule terästä, räteistä et voi valaa kelloa. Rotta ei voi synnyttää
joutsenia. Tuolta ihmiseltä, joka on syntynyt eräästä tietystä
ihmislajista, ei voi odottaa enkelin töitä. Hänen isänsä ja isoisänsä
olivat susia; voiko hän vastoin luonnonlakeja syntyä karitsaksi? Susi on
hänkin! Kiireestä kantapäähän susi! Ja sutena hän ei voinut toisin
menetellä... Mitä vielä tahtoisitkaan? Eikähän meidän asiamme ole
opettaa susia syömään heiniä... Ajattelehan järkevästi! Hän on syntyisin
paroonitar Heilenstrahl; ja mitä ovat Heilenstrahlit? Juuri näitä samoja
Goldaugeneja. Ensimäinen Heilenstrahl oli Arthur Goldaugenin avioton
poika. Paroonin arvon hän sai kolmikymmenvuotisen sodan aikana
yksinomaan tämän sukulaisuutensa vuoksi Goldaugenien kanssa. Sitten
Goldaugenit ja Heilenstrahlit solmivat keskenään avioliittoja. Tuloksena
oli kaksi sukua, jotka eivät missään suhteessa eroa toisistaan. Mitä
siis tahdot? Ethän toki odota, että silloinkuin Goldaugen heiluttaa
ruoskaa, Heilenstrahl tulisi sinua suutelemaan? Eipähän, ystäväiseni!
Olla susille vihoissaan siitä, että luonto on antanut niille terävät
hampaat, sitä voivat vain sinunlaisesi tyhmeliinit."

Zwiebusch oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Goldaugenin suvun tarina
on erinomaisena todistuksena siitä, että luonto on tässä tärkeä tekijä.
Ensimäinen Goldaugen mainitaan ristiretkien lopulla. Häntä kutsuttiin
kultasilmäiseksi vamppyyriksi. Hänen tukkansa ja partansa olivat
sysimustat, mutta kulmakarvat ja silmäripset vaaleat. Tämän luonnonoikun
johdosta hän saikin nimen Goldaugen [Goldaugen = kultasilmä]. Hänen
kultaisissa silmissään, kertoo historia, yhtyi huomattavan älykkyyden
ohella ilveksen viekkaus ja oveluus nälkäisen pantterin
verenhimoisuuteen. Hän oli hullu koira sanan pahimmassa merkityksessä.
Hän ahmi ihmisverta yhtä helposti, kuin me juomme vettä, osti ja möi
ihmisiä Juudaan häikäilemättömyydellä. Hänelle oli paljon helpompaa
sytyttää kylä tuleen kuin meille sikarin polttaminen. Hän poltti ja
katseli ihastuneena liekkejä. Kun Bouillonin Gottfriedin johtamat
voittajat ensi kerran rukoilivat pyhällä haudalla, samoili hän
Jerusalemin ympäristössä ja pisti sarasenien päitä keihäiden neniin. Ei
edes tällä suurella hetkellä hän muuttunut! Aikakirjat kertovat, että
hän oli palavasti halunnut rukoilla, mutta hullun koiran vaisto veti
häntä toisaalle, hävittämään, verta vuodattamaan.

"Se on kauhea sielunrujous, tyttöseni! Ei voine ajatella, että
kultasilmäinen mies oli itse syypää viallisuuteensa. Ihminen ei voi
omasta tahdostaan ruveta senkaltaisiin kauhistuttaviin tihutöihin,
yhtävähän kuin hän voisi tahtonsa voimalla kasvattaa käteensä kuudennen
sormen. Luonto on syyllinen. Se antoi hänelle suden aivot.
Kultasilmäiselle syntyi poika, joka oli erilainen kuin isänsä vain
sikäli, ettei hänellä ollut kultaisia silmiä ... isän viallisuus siirtyi
häneenkin. Pojanpojalla oli kultaiset silmät ja sama viallisuus. Ja niin
edelleen.

"Nykyinen kreivi ei ole kultasilmäinen. Viime vuonna kuoli hänen pieni
poikansa, jolla oli kultaiset silmät. Niinmuodoin kultaiset silmät
siirtyivät joka toiseen polveen, mutta sielunvika on ollut jokaisessa.
Goldaugenien, kuten huomaat, pulmuseni, on yhtä vaikea päästä suden
aivoista kuin kultaisista silmistäkin. Ja nyt, tyttöseni, voinet
päättää, saattoiko tuo kaunotar olla läimäyttämättä minua huulille.
Luonto voitti järjen, ja hänen oli mahdotonta menetellä toisin."

"Tuo kaikki on joutavaa lorua, isä!" kiljaisi Ilka, polkien jalkaansa.
"Valehtelet! Sinun huultesi ei tarvitse välittää vähintäkään hänen
viallisuudestaan, hänen luonnostaan. Meidän ei tarvitse siitä välittää!
Sinä puhut noin vain siksi, että suuttuminen on minulle vahingollista.
Mutta minäpä näytän hänelle! Minä en anna hänelle anteeksi, en anna!
Jumala minua rangaiskoon, jos annan hänelle anteeksi tämän loukkauksen!"

"Jonkun toisen sopisi noin uljastella, mutta ei sinun, karitsaiseni.
Karitsan uljastelu sutta vastaan -- vain hyödytöntä sanojen
tuhlaamista... Meidän on parasta olla vaiti."

Ilka nousi, heitti harpun hihnan olkapäälleen ja osoitti leuallaan
polulle.

"Etkö halua levätä?" kysyi isä.

Ilka ei vastannut. Zwiebusch nousi, otti viulun kainaloonsa, nykäisi ja
alkoi astella lehtokujalle päin. Hän oli tottunut tottelemaan Ilkaa.

Tuntia myöhemmin he jo kävelivät, tuskin kyeten liikuttamaan uupuneita
jalkojaan, pitkin pölyistä, polttavaa maantietä. Heidän edessään,
siintävän viita- ja puistovyöhykkeen takana, hohtivat pienen
unkarilaisen kaupungin valkoiset kellotapulit ja raatihuone. Vasemmalla
kylpi kirjavassa väriloistossaan Goldaugenien sievä maakylä.

"Missä on oikeus? Täällä vai tuolla?" kysyi Ilka osottaen kaupunkia ja
kylää.

"Oikeus? Hm... Oikeus on sekä kaupungissa että kylässä. Kaupungissa,
kultaseni, tuomitaan kaupunkilaisia ja kylässä goldaugenilaisia..."

Ilka pysähtyi, ja hetkisen harkittuaan poikkesi tielle, joka johti
kylään.

"Minne nyt? Miksi?" kysyi Zwiebusch. "Mitä sinulla siellä on tekemistä?
Jumala sinua varjelkoon menemästä noiden raakojen talonpoikien luo!"

"Minä, isä Zwiebusch, menen sinne, missä tuomitaan goldaugenilaisia."

"Mutta mitä varten? Herran nimessä! Mieletönhän olet, kultaseni!
Kaupungissa voimme syödä päivällistä ja saada olutta, mutta mitä meillä
täällä on tekemistä?"

"Mitäkö? Sehän on hyvin selvää! Nostamme oikeusjutun tuota tunnotonta
naista vastaan!"

"Hupsu sinä olet, tyttöseni! Järjetön kerrassaan! Sinähän olet
menettänyt kaiken ymmärryksesi, kyyhkyläiseni! Vai leikkiäkö ehkä
lasket?"

"En laske leikkiä, isä. Ihmettelen tosiaan, kuinka sinä kaikessa
itserakkaudessasi voit suhtautua noin rauhallisesti sellaiseen
loukkaukseen. Jos tahdot niin mene kaupunkiin. Minä menen yksin
oikeuteen ja vaadin, että häntä on rangaistava."

Zwiebusch katsoi Ilkan kasvoihin, kohautti olkapäitään ja seurasi
itsepintaista tytärtään, murahdellen, huitoen käsiään ja päästellen
viheltäviä ääniä.

"Hupsu sinä olet, Ilka", sanoi hän huoahtaen, kun he kulkivat joen
poikki vievällä sillalla. "Hupsu! Sano minua kaljupääksi piruksi, ellet
lähde tästä kylästä pitkin nenin! Älä pahaksesi pane, tyttöseni, mutta
oletpa, kunniani kautta, tänään tyhmä kuin simppu!"

He menivät sillan yli ja tulivat kylään. Tiellä ei näkynyt ainoatakaan
sielua. Kaikki olivat pelto- ja puistotöissä. Kauan he saivat kiertää
kylässä ja katsella ympärilleen, kunnes vihdoin heitä vastaan osui
tulemaan pieni akka, kurttujen kuin kuivunut melooninkuori.

"Sallikaahan kysyä", virkkoi Ilka akalle, "missä täällä asuu tuomari?"

"Tuomariko? Meillä, rakas neiti, on kolme tuomaria", vastasi akka. "Yksi
heistä ei ole enää moniin aikoihin ketään tuominnut. Hän on jo kymmenen
vuotta maannut halvattuna. Toinen ei myöskään enää tuomitse, vaan on
tilanomistajana. Hän otti rikkaan vaimon, sai myötäjäisinä maakappaleen,
-- hänkö nyt enää huolisi tuomita? Mutta hänkin on jo vanha... Meni
naimisiin viitisentoista vuotta sitten, silloinkuin vanhin poikani
kuoli, Herra hänen sieluaan armahtakoon..."

"Entä kolmas? Missä asuu kolmas?"

"Niin, kolmasko? Kolmas tuomitsee
vielä... Mutta ei hänestäkään ole mihinkään... Vanha äijä hänkin! Hänen
pitäisi jo maata haudassa eikä enää riitoja ratkaista... Hän asui ...
näettekö nuo vihreät portaat? ... juuri siellä hän asuu."

Zwiebusch ja Ilka kiittivät eukkoa ja suuntasivat askeleensa vihreitä
portaita kohden. Tuomarin he tapasivat kotoa. Hän seisoi pihalla vanhan,
tuuheaoksaisen silkkiäispuun alla ja pudotteli kepillä mustia, liiaksi
kypsyneitä marjoja maahan. Hänen huulensa ja leukansa olivat
värjäytyneet sinipunerviksi ja sinisiksi. Suu oli aivan täynnä. Tuomari
pureskeli laiskemmin kuin härät, jotka ovat kyllästyneet märehtimään
palaansa.

Zwiebusch otti hatun päästään ja kumarsi tuomarille.

"Rohkenen vaivata teidän kunnianarvoisuuttanne yhdellä ainoalla
kysymyksellä", sanoi hän. "Tekö suvaitsette olla tuomari?"

Tuomari tarkasteli kutsumattomia vieraitaan ja nieltyään märepalansa
vastasi:

"Minä olen tuomari, mutta vain päivälliseen asti."

"Entä oletteko jo syönyt päivällistä?"

"Olenhan toki!... Syön puoli kolmelta... Pitäisihän teidän se tietää,
Pyhäpäivinä syön puoli kahdelta."

"_Plenus venter non studet libenter_, teidän kunnianarvoisuutenne!
He-he-he... Totta puhutte. Mutta, teidän kunnianarvoisuutenne, ei
sääntöjä ilman poikkeuksia."

"Kyllä minulla... Minä en tässä tapauksessa tunnusta mitään
poikkeuksia... Minä tuomitsen ihmisiä ainoastaan tyhjävatsaisena, äijä,
kun olen vähimmin taipuvainen hempeämielisyyteen. Kymmenen vuotta sitten
koetin kerran tuomita päivällisen jälkeen... Ja mitäpä seurasi?
Tuomitsin yhtä astetta liian lievästi. Ja se ei aina ole
oikeudenmukaista... Mutta sinähän olet paksu kuin neljänkymmenen ämpärin
tynnyri! Syöt varmaankin paljon? Etkö hikoile kantaessasi noin paljon
liikaa lihaa? Ja kuka tuo tyttö on?

"Hän on tyttäreni, teidän kunnianarvoisuutenne... Hän juuri tuleekin
pyytämään apuanne."

"Hm... Vai niin... Tulehan lähemmäksi, kaunokainen! Minkälainen pyyntö
sinulla olisi?"

Ilka astui tuomarin luo ja kertoi vapisevalla äänellä kaiken, mitä oli
tapahtunut kreivi Goldaugenin linnan pihalla. Tuomari kuunteli häntä
loppuun asti, katsahti Zwiebuschin huuliin, hymähti ja kysyi:

"No, ja mitä nyt tahtoisit, kaunoiseni?"

"Tahdon, että rankaisette tuota naista!"

"Ka niin... Hyvä... Mitä suurimmalla mielihyvällä! Panemme hänet heti
torniin."

"Kuuleppas, äijä", sanoi tuomari, kääntyen Zwiebuschiin. "Missä olet tuon
kaunottaresi saanut, kuussa vai maassa?"

"Maassa, teidän kunnianarvoisuutenne. Kuussa ei ole naisia, teidän
kunnianarvoisuutenne, joten siellä tuskin voi tyhjentää viinilasillista
synnyttäjän terveydeksi."

"Jos kerran maassa, niin kuinka hän ei tiedä, että... Millaisia
pässinpäitä te olette, hyvä herrasväki! Hoh, millaisia pässinpäitä!
Pässinpäitä ja tyhmyreitä!"

"Miksi niin?" kysyi Ilka.

"Luultavasti siksi, ettei teillä ole aivoja... Goldaugenit syöttävät ja
juottavat minua, ja minä rupean heitä tuomitsemaan! Ha-ha-ha!
Goldaugenit ovat kreivejä, ja hänen isänsä on mustalainen, kehno
viuluniekka, jota on piestävä huonosta soitosta. Kummallisia ihmisiä!
Ei, ette te ole syntyneet maassa! Ja luuletko hänen viitsivän ruveta
käymään kanssasi oikeutta. Hän piirustaa haastelipulle, jonka lähetän
hänelle, naaman ja suuren nenän ja heittää sen pöydän alle. Entä
todistajasi? Työmiehet? Älähän huoli! He eivät ole sellaisia pohatoita,
että luopuisivat leivästään! Ha-ha-ha! Jopa löysit riitaveikon, hupsu
tyttö! Ei, älä hulluttele, kaunokaiseni. Katkeraahan tuo on ... mutta
minkä sille teet? Maailmaa ei luoda uudestaan!"

"Mutta mitä minun on tekeminen?"

"Anna isällesi riepu, jolla hän voi sitoa huulensa. Haava voi saada
vihoja kärpästen puremasta... Ja sitten osta lyijyhaudetta... Vain tämän
neuvon voin sinulle antaa... Annanpa vielä toisenkin! Ota paksua isääsi
kädestä ja laputa matkoihisi... En voi katsella tyhmiä ihmisiä!
Vapauttakaa itsenne väärän tuomarin läsnäolosta ja päästäkään minut
puhumasta kanssanne."

"Mitä minä teen?" kysyi taas Ilka, väännellen käsiään.

"Hm... Vieläkö tahdot kolmannen neuvon? Kah, rupea samanlaiseksi
kreivittäreksi kuin hän. Silloin sinulla on täysi oikeus manuuttaa hänet
oikeuteen. Täysi oikeus. Ha-ha-ha--! Rupea kreivittäreksi! Kunniani
kautta! Silloin voit käräjöidä hänen kanssaan, niin paljon kuin sielusi
halajaa! Ei kukaan eikä mikään voi sinua estää. Mutta ... nyt hyvästi!
Minulla ei ole aikaa. Jättäkää minut. Niinkauan kuin et ole vielä
kreivitär, on minulla vielä oikeus karkoittaa sinut näin epähienosti
kylläisen vatsani ja laiskan kieleni läheisyydestä. Ala marssia, äijä!
Älä unohda lyijyhaudetta!"

Tuomari kääntyi poispäin ja kävi jälleen käsiksi marjoihinsa. Zwiebusch
ja Ilka menivät pihasta ja lähtivät sillalle päin. Zwiebusch olisi
tahtonut jäädä kylään levähtämään, mutta ei tahtonut tehdä vastoin Ilkan
mieltä... Hän paapersi tytön jäljessä, kiroten nälkää, joka ahdisti
hänen vatsaansa. Nälkä esti häntä ajattelemasta...

"Kaupunkiinko nyt, tyttöseni?" kysyi hän.

Ilka ei vastannut. Kun he tulivat viidakkoon, joka kuului Goldaugenin
talonpojille, Zwiebusch kysyi:

"Oletko vihoissasi, Ilka? Miksi et vastaa, kun kysyn sinulta?"

Ilka horjahti ja tarttui käsin päähänsä, vastaamatta mitään.

"Mikä sinua vaivaa, tyttö?"

Tytär pysähtyi ja kääntyi isäänsä päin. Hänen kasvojaan vääristi ilkeä,
häijy hymy. Hampaat olivat paljastuneet kuin koiralla.

"Jumalan tähden, mikä sinun on?"

Ilka kohotti kätensä ilmaan, heitti päänsä taaksepäin ja avasi suunsa
ammolleen... Vihlova huuto tunkeutui hänen rinnastaan, kaikuen
viidakossa. Suuret kyyneleet syöksähtivät jokena tyttären sinisistä
silmistä, jonka isää oli loukattu... Ilka itki ja nauroi yht'aikaa.

"Mikä sinun on? Kuinka voi tuolla tavalla suuttua?"

Zwiebusch puhkesi itkemään ja suuteli tytärtään.

"Voiko nyt tuolla tavalla? Istu, Ilka! Jumalan tähden, istu! Kuuletko,
istu jo!"

Zwiebusch laski suuret, hikiset kätensä hänen hytkyville olkapäilleen ja
painoi hänet alas.

"Istu! Istumme hetkisen varjossa, ja sinä rauhoitut. Menkäämme tuon
pajun alle. Kas, siinähän on puro! Tahdotko vettä? Paju kasvaa aina
veden vierellä. Missä on pajuja, sieltä on etsittävä vettä. Istukaamme
tähän!"

Zwiebusch kantoi Ilkan pajun luo, taivutti hänen polvensa ja laski hänet
istumaan nurmelle. Nyyhkytykset kävivät yhä hillittömämmiksi...

"Herkeä jo, tyttöseni! Onko meillä oikeutta noin loukkaantua? Emmekö
itse ole ketään loukanneet? Voitko sinä taata, ettei isäsi ole
milloinkaan ketään loukannut rankaisematta? Kyllä minä olen loukannut!
Sain tänään vain palkkani!"

Samassa kajahti laukaus. Pajussa rasahteli, ja siitä putosi, oksiin
takerrellen ja siipiään räpäyttäen, lintu Ilkan syliin. Se oli nuori
kotkanpoika. Yksi hauli oli osunut sen silmään, ja toinen oli murskannut
nokan...

"Katsopas, kultaseni! Tässä linnussa on verisesti loukattu luontoa...
Tämä loukkaus on paljon suurempi kuin meidän kärsimämme... Ja luonto
sietää sen. Ei rankaise eikä kosta..."

Pensaissa kahisi ja Zwiebusch näki edessään pitkän, komean, erinomaisen
kauniin miehen, jolla oli musta, tuuhea parta ja tummahipiäiset kasvot.
Miehellä oli toisessa kädessä pyssy ja toisessa leveälierinen olkihattu.
Nähdessään saaliinsa sievän, itkevän tytön sylissä, hän pysähtyi kuin
maahan naulittuna.

"Tuo mies muuten on jo saanut rangaistuksensa!" sanoi Zwiebusch.
"Ankaran rangaistuksen! Hänen syntinsä kalpenevat sen rangaistuksen
rinnalla, jota hän kärsii. Esittelen sinulle, Ilka, Wuniezin kreivin,
Saynitzin paroonin. Tervehdin teitä, kreivi ja parooni! Kumpaa teissä on
enemmän, kreiviä vai paroonia? Teidän peijakkaan kauniissa
olemuksessanne on sangen paljon kumpaistakin... Tuossa on saaliinne!
Tyttäreni laulaa sille par'aikaa kuolinmessua."

Parooni Arthur von Saynitz ei ole vanhempi kuin noin kahdeksankolmatta,
mutta näöltään hän on yli kolmenkymmenen. Hänen piirteensä ovat vielä
kauniit ja nuorteat, mutta silmänurkissa ja suun ympärillä huomaa
uurteita, joita tapaa jo elähtäneillä ja paljon kokeneilla ihmisillä.
Kauniiden, tummien kasvojen yli oli nuoruus kulkenut vastoinkäymisineen,
iloineen, suruineen, juominkeineen, irstailuineen. Silmät kuvastivat
kyllääntymistä, ikävystymistä... Huulet ovat vetäytyneet alistuvaan ja
samalla kertaa pilkalliseen hymyyn, joka oli tullut tottumukseksi...
Parooni von Saynitzin mustat hiukset ovat pitkät ja suortuvaiset. Ne
muistuttavat nuoren koulutytön hiuksia, joka ei vielä ole punonut niitä
palmikolle. Arthur kylpee harvoin, ja senvuoksi hänen hiuksensa ja
kaulansa ovatkin likaiset ja kiiltävät auringossa. Hän on köyhänlaisesti
ja yksinkertaisesti puettu... Puku on vaatimaton ja sangen epämääräistä
kuosia... Likaisen paidan kaulus ilmaisee, ettei parooni seuraa kuosia.
Sellaisia kauluksia käytettiin neljä vuotta takaperin. Kaulahuivina on
musta, kulunut nauha; sen solmu, huolimattomasti ja käteisesti sidottu,
on viistossa ja uhkaa aueta... Takki ja liivit ovat hienot: ne ovat
ylt'yleensä tahroissa, mutta ne ovat uudet. Ne ovat valmistetut
kalliista, harmaasta kankaasta, joka on kudottu parhaasta hienosta
vuohenvillasta. Kuluneet, jo aikoja sitten ikänsä eläneet silkkihousut
verhoavat tiukasti hänen lihaksisia reisiään ja katoavat sievästi
polvien yläpuolella pitkävartisten, kiiltävien saappaiden laskoksiin.
Saappaiden korot ovat viistossa ja puoleksi kuluneet. Vuohen villaisissa
liiveissä riippuvat uusmetalliset vitjat. Vitjoihin on kiinnitetty kuusi
kultaista medaljonkia, kultainen, hohtokivisilmäinen haikara ja pieni,
erittäin taidokkaasti tehty pyssy, jonka suu on kullasta ja perä
platinasta. Pyssynperässä voi lukea: "Parooni Arthur von Saynitzille.
Waistafin ja Suolavuorten Metsästäjäyhdistykseltä." Älkää kysykö
paroonilta, paljonko kello on: vitjojen taskunpuoleisessa päässä ei ole
kello, vaan avain ja sinkkinen vihellyspilli.

Vapaaherrallinen Saynitz-suku ei voi kerskua vanhuudellaan. Se sai
alkunsa vasta tämän vuosisadan ensimäisellä vuosikymmenellä. Arthurilla
on hallussaan "Saynitzin paroonien historia", pieni vihkonen, jonka
Arthurin isä, Karl, oli aikoinaan tilannut eräältä matkustavalta
oppineelta ruotsalaiselta pastorilta. Avulias pastori kahmasi hyvät
rahat eikä armollisten paroonien sukupuuta rakentaessaan säälinyt
paperia eikä totuutta. Sukupuun hän johti yhdenneltätoista vuosisadalta.
Moni tietenkin uskoi hänen kirjaseensa, erittäinkin ne, joilla ei ollut
syytä tutkia pastorin toimia. Mutta Saynitzit saivat punastua kirjasensa
tähden, kun muudan palvelusintoinen kuvalehti, joka halusi osoittaa
alttiuttaan, julkaisi heidän vaakunansa ja sukuluettelon, joka oli
todellisuutta lähempänä kuin se, josta pastorille oli maksettu.
Ensimäinen Saynitzin parooni oli pelkkä aatelismies, joka oli naimisissa
erään kristinuskoon kastetun juutalaisen pankkiirin tyttären kanssa. Hän
oli joka suhteessa sangen mitätön henkilö, matelevainen, aina nälkäinen
ja rakasti rahoja enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Hän olisikin
elänyt koko ikänsä aivan huomaamattomana ja häipynyt ainiaaksi ihmisten
muistosta, ellei onnetar olisi hänelle hymyillyt.

Ensimäisellä Saynitzilla oli kaksi veljeä. Toinen niistä oli jesuiitta,
joka opiskeli muutamassa yliopistossa fysiikkaa ja omin käsin raivasi
itselleen tien kardinaalin arvoon. Toinen veli oli hovirunoilija ja
henkilääkärin vävy. Näiden molempien veljiensä mahtavan suojeluksen ja
pankkiiri-appensa rahojen avulla, jolla oli huomattava asema
rahamaailmassa, Saynitz sai parooninkirjan paljoa helpommin kuin se
ensimäinen Saynitz, josta ruotsalainen pastori sepusti valheita. Toinen
Saynitz, Arthurin isoisä, taisteli Austerlitzin luona ja kuoli
sota-akatemian professorina. Tämä Saynitz oli setänsä, kardinaalin,
ilmeinen kuva ja, samoinkuin tämäkin, enemmän virastomies kuin sotilas
tahi tilanomistaja. Arthurin isä muistutti ensimäistä Saynitzia. Hänkin
oli mitätön, rumanpuoleinen ja mihinkään kykenemätön henkilö. Ollen
vajavaisesti sivistynyt, vähä-älyinen, sekä ruumiillisesti että
henkisesti heikko, hän näytti asettaneen päämääräkseen hajoittaa
maailman tuuliin kaiken sen, minkä onnetar oli lahjoittanut hänen
isoisälleen ja isälleen. Mutta sepä ei ollutkaan aivan helppoa.
Saynitzin paroonikunta on sangen laaja. Rautatie leikkaa sen kahdessa
kohti. Sitä pidetään puistojensa, viinitarhojensa ja viljelysmaidensa
tähden yhtenä rikkaimmista ja uljaimmista maatiloista. Sen yhteydessä
olevat hevossiitoslaitos ja verkatehdas antoivat parooneille yhteensä
kaksituhattaneljäsataa frankkia päivässä, muista tuloista puhumattakaan.
Sellaisen rikkauden hävittäminen ei ole helppo tehtävä, mutta Karl von
Saynitzilla oli erinomaisia apulaisia. Häntä auttoivat hänen
hekumanhimonsa, harkintakyvyttömyytensä, hyväsydämisyytensä ja --
poikansa. Elämänsä loppuun saakka hän ei herjennyt rakastamasta naisia.
Hän rakasti intohimoisesti, vimmatusti, punnitsematta, antamatta minkään
esteen pysähdyttää itseään. Naiset muodostivat päätilin hänen
kirjanpitonsa menopuolella, jota paitsi hänen tuskin olisi onnistunut
hävittää kaikkea. Hänellä oli jonkun aikaa Wienissä rakastajatar. Tämän
rakastajattarensa luo hän matkusti ylimääräisellä junalla, seurassaan
suuri joukko irstailunhaluisia kupinnuolijoita, jotka joivat silkkaa
samppanjaa. Jokaisella matkallaan hän vei rakastajattarelleen lahjoja,
jotka hämmästyttivät kallisarvoisuudellaan ja liiankin kaunopuheisesti
todistivat paroonin mielettömyyttä. Lahjat olivat perhekalleuksia,
kalliita hevosia, vekseleitä... Hänen wieniläisen lemmittynsä
kamarineidolla oli palkkaa tuhat frankkia kuussa ja omat hevoset kaiken
varalta. Ylimääräisen junan saavuttua ja ennen sen lähtöä pidettiin
loistavia päivällisiä. Pragissa oli toinen rakastajatar, Budapestissä
kolmas ja niin edelleen. Naiset jumaloivat häntä, eniten tietenkin hänen
anteliaisuutensa tähden. Lukemattomat kaskut ja jutut, joita yhä vielä
kerrotaan Karl von Saynitz'ista, kuvaavat paremmin kuin mikään muu tätä
jumalointia. Valitsemme niiden joukosta yhden.

Eräässä parhaista saksalaisista teattereista, esiintyi ensi kertaa
muudan nuori, vast'ikään teatterikoulusta päässyt näyttelijätär (nykyään
hän on hyvin tunnettu draamallisten ja traagillisten äitivanhus-osien
esittäjänä). Hän oli nuori, sievä, ja näytteli erinomaisesti. Teatteri
tärisi käsienläiskeestä. Kohta ensimäisen näytöksen jälkeen hänelle
tuotiin kukkavihko, jota koristi paroonitar von Saynitz-vainajan, Karlin
äidin, kallisarvoisin kaulanauha. Parooni uhrasi sen, koska se sattui
olemaan hänen povitaskussaan ja medaljongin terävä kärki pisteli häntä
kylkeen. Toisen näytöksen päätyttyä eräät korkeassa asemassa olevat
henkilöt, jotka silloin olivat teatterissa, menivät kulissien taakse
ilmaistakseen ensi-esiintyjättärelle ihastustaan. Näiden
korkea-arvoisten joukossa oli von Saynitzkin. Kulissien takana hän
liikkui kuin kotonaan. Tyhjennettyään ensimäisen rakastajan
pukeutumishuoneessa lasin samppanjaa, hän meni nousevan tähden ovelle.
Se oli suljettu. Hän kolkutti.

"Mitä te teette?" ällistyivät korkea-arvoiset... "Te unohdatte itsenne!
Unohdatte, ettette nyt ole sirkuksessa tahi operetissa... Tämä ei ole
mikään _salon madame Deleaux_! Te olette hiiden julkea, parooni!"

"Niinkö arvelette? Olen vain kärsimätön..." vastasi parooni.

"Mutta hänhän tulee heti! Eikö teillä ole kärsivällisyyttä odottaa paria
kolmea minuuttia?"

"Ei ole."

"Mutta tuohan on sopimatonta! Hän ehkä juuri pukeutuu!"

"Sangen mahdollista", vastasi malttamaton parooni ja kolkutti uudestaan.

"Kuka siellä?" kysyi huoneesta nuoren naisen ääni.

"Minä!" vastasi parooni.

"Kuka te olette?"

"Muudan ihailijoistanne. Minä, suoraan sanoen, en tajua rahtuakaan
teidän taitoanne, mutta minulle kerrotaan, että te näyttelette
mainiosti, ja olen tottunut uskomaan sanoihin. Avatkaa!"

"Kummallista... Olen pukeutumishuoneessa! Tänne ei saa tulla. Ja kuka te
sitten olette?"

"Olen parooni von Saynitz. Minulla on teille asiaa,"

Ääni huoneessa vastasi hiljemmin eikä enää yhtä rohkeasti.

"Sangen mieluista, parooni... Mutta minä en ole puettu... Odottakaa
viisi minuuttia."

"Minulla ei ole aikaa odottaa. Kahden minuutin päästä matkustan. Nyt
heti tahi ei koskaan!"

"Ei käy laatuun!"

"Oma asianne... Jääkää hyvästi!... Kuka, piru vieköön, nykii minua
hihasta?"

Paroonin luo oli keräytynyt joukko näyttelijättären ihailijoita. Nämä
olivat kovasti kiihdyksissään paroonin julkeudesta. He vaativat paroonia
poistumaan ovelta. Näyttelijättären sulhanen, joka oli joukossa, nykäisi
häntä hihasta.

"Suvaitkaa poistua ovelta!" huusivat ihailijat.

"Mitäpä, ellen poistuisikaan?" kysyi parooni ja takoi ovea, ei enää
sormellaan vaan nyrkillään.

"Te, mademoiselle, luultavasti haluatte, että nämä herrat täällä
häpäisevät minut!" sanoi hän oven läpi näyttelijättärelle. "Avatkaa ovi.
Puolentoista minuutin päästä matkustan... Nyt heti tahi ei koskaan!
Minun, parooni von Saynitzin, tapanani on tehdä kaikki heti tahi ei
koskaan. Haluatteko puhua parooni Saynitzin kanssa, jolla on teille
asiaa?"

Näyttelijätär nähtävästi alkoi horjua.

"Mitä te haluatte?" kysyi hän.

"Äh, hitto soikoon! Mitä minä voisin haluta?! Minulla ei ole aikaa
keskustella. Lasken kolmeen: ellette avaa ovea, kun sanon 'kolme', niin
minä lähden, ettekä näe minua enää koskaan... Paljonpa teillä muuten
onkin ihailijoita! Sen huomaan monista nykimisistä selässäni ja
sivuillani... No niin, minä alotan ... yksi ... kaksi... No ... no..."

Huoneessa oven takana, kuului keveitä askelia.

"Kolme!" laski parooni.

Lukko naksahti. Ovi avautui hiljaa. Paroonin nenän editse pujahti
huoneesta sievä, hymyilevä kamarineito. "Parooni astui askelen
eteenpäin, ja hänen sieraimiinsa tunkeutuivat pukeutumishuoneen hienot
tuoksut. Näyttelijätär seisoi pimeän ikkunan luona shaaliin
kietoutuneena. Hänen vieressään oli puku, johon hänen tuli pukeutua...
Hänen poskiaan punotti. Hän paloi häveliäisyydestä.

"Jumalani, kuinka viaton hän vielä on!" ajatteli parooni ja kumartaen
virkkoi:

"Pyydän anteeksi! Matkustan minuutin kuluttua, ja senvuoksi..."

Näyttelijätär kohotti katseensa parooniin. Hänen silmissään kuvastui
uteliaisuutta. Hän näki paroonin vasta ensi kerran, mutta oli kuullut
niin paljon hänestä jo teatterikoulussa ollessaan! Hän oli jo kauan
jumaloinut paroonia kuulemiensa perusteella.

"Mitä haluatte, parooni?" kysyi hän hetkisen painostavan vaitiolon
jälkeen.

"Suokaa anteeksi, mademoiselle, että olen näin itsepintainen, mutta ...
kunniani kautta, te miellytätte minua!"

Näyttelijätär loi katseensa maahan. Hänen poskensa tulivat entistä
punaisemmiksi.

"En rakasta imarteluja" sanoi hän.

"Jumalani, kuinka hän on viaton!" tuumi parooni ja sanoi:

"Suurenko palkan johtajat ovat määränneet teille?"

"Eivät ole vielä määränneet, vaan määräävät... En tiedä, paljonko...
Ensi aluksi, luullakseni, tuskin kahtatuhatta taalaria enempää..."

"Hm... Palkka on hyvä... Aluksi kyllä riittävä."

Parooni vaikeni ja hänen katseensa imeytyi näyttelijättäreen. Tämä oli
valmis painumaan maan alle häpeästä ja odotuksesta.

"Jos tulette minun luokseni", sanoi parooni vihdoin, "saatte
sataviisikymmentä kertaa enemmän."

Näyttelijättären hohtavat posket kävivät valkeiksi kuin paroonin
paidankaulus... Hän kirkaisi, löi kätensä yhteen ja ikäänkuin sadan
tykin jyskeen huumaamana vaipui sametilla peitettyyn nojatuoliin. Hän
sai hysteerisen kohtauksen. Von Saynitz kumarsi ja poistui. Kun
kamarineito tuli huoneeseen, itki näyttelijätär. Nyyhkytykset olivat
rajuja, naurunpuuskien keskeyttämiä. Kamarineito pelästyi, juoksi
huoneesta ja viiden minuutin kuluttua oli koko näyttämö jakautunut
pikkuryhmiin. Ryhmät kuiskailivat, loivat syrjäsilmäyksiä
näyttelijättären oveen päin eivätkä tienneet, mitä olisi ollut tehtävä:
pitikö suuttua paroonin hävyttömästä käyttäytymisestä, vaiko kadehtia
itkevän näyttelijättären onnea? Sulhanen syöksyi kuin mielipuoli
huoneeseen, lankesi hänen jalkoihinsa ja huudahti:

"Älkää itkekö, rakkaani! Tämä loukkaus ei jää kostamatta! Mutta ...
miksi, piru vieköön, te avasitte oven tuolle ihmiselle?"

Näyttelijätär painoi kyyneleiset kasvonsa sulhasensa valkoiselle
paidanrinnukselle, laski kätensä hänen olkapäilleen ja kuiskasi:

"Oi, George! Kuinka onnellinen olen! Kuinka onnellisia olemme molemmat!
Hän lupasi minulle sataviisikymmentä kertaa enemmän, ja meille
opetettiin jo teatterikoulussa, että parooni von Saynitz pitää sanansa!
Vahinko vain, että hän on ruma! Mutta ... sataviisikymmentä kertaa
enemmän!! Mene, ystäväiseni, pyydä ilmoittamaan yleisölle, etten
sairastumisen tähden voi jatkaa näyttelemistä."

Seuraavana päivänä näyttelijätär sai jumaloidulta von Saynitzilta
kolmen kuukauden palkan etukäteen.

Tämä juttu on todennäköinen, mutta missä määrin se on todellinen, sitä
en tiedä.

Paroonin toisena menopuolena olivat kortit. Saynitz pelasi hyvin
harvoin. Korttipeli ikävystytti häntä. Mutta kerran pelipöydän ääreen
istuuduttuaan hän ikävissään hävitti suunnattomia summia. Ikävissään hän
keksi itselleen oman pelinkin. Se oli kovin yksinkertainen. Sen nimi oli
"musta ja punainen."

"Punainen vai musta?" kysyi Saynitz vastapelaajaltaan, näyttäen kortin
selkäpuolta. "Jos arvaatte oikein, olette voittanut, ellette te arvaa,
on voitto minun."

Mitään tätä peliä viisaampaa Saynitz tuskin kykeni keksimään -- Mutta
siinä hän kykeni menettämään kahden illan kuluessa Wuniczin
kreivikunnan, jonka Arthurin isoisä oli aikoinaan ostanut Galitsiasta.
Wuniczin kreivikunta oli ensimäinen tuntuva menetys.

Toinen menetys oli hänen puolisonsa, paroonitar von Saynitz, jonka hänen
elämäntapansa vei hautaan. Kolmas oli tytär, tekopyhä ja vähämielinen
nainen, joka hänen oli, parantaakseen rappiolle joutuneita
raha-asioitaan, naitettava eräälle juutalaispankkiirille, joka oli
saanut keinoteltua itselleen aatelisarvon. Saynitzin paroonikunta joutui
surkean kohtalon alaiseksi. Se pantattiin puoli-ilmaiseksi
pankkiirivävylle, joka sitten huutokaupassa ottikin sen itselleen. Karl
päätti vaelluksensa siten, että teki epäonnistuneen itsemurhan (luoti
osui olkapäähän) ja kuoli tyttärensä ja paterien käsiin, jätettyään sitä
ennen pankkiirille "kaiken varalta" useita vekseleitä tukeville
summille.

Hänen poikansa Arthur lähetettiin äidin kuoleman jälkeen kahdentoista
vuoden ikäisenä Wieniin ja pantiin erääseen pensionaattiin. Siellä hän
oppi puhumaan kolmea kieltä ja meni sitten yliopistoon, jossa
kirjoittautui filologiseen tiedekuntaan. Pian Arthur kuitenkin heitti
filologian ja siirtyi matemaattiseen tiedekuntaan. Siellä hän
saavuttikin menestystä. Hän sai palkinnon parhaasta differentialilaskua
käsittelevästä ylioppilasaineesta. Suoritettuaan oppijakson
matemaattisessa tiedekunnassa hän uudelleen antautui kieliopintoihin.
Tämä harhaileminen satamasta toiseen olisi ehkä lopultakin päättynyt
hyvin, ellei olisi ollut niitä tuhansia, joita hän joka kuukausi sai
postissa ja isänsä asianajajilta. Tuhannet panivat hänen päänsä
pyörälle. Kun hän oli kyllästynyt kartuttamaan kirjastoaan, johon hän
oli uhrannut suuria summia siitä pitäen kun meni yliopistoon, hän
kadotti pohjan jalkainsa alta ja alkoi kulkea isänsä jälkiä. Hän
matkusti Pariisiin. Tuhansia kirjeitä kiiti Pariisista Saynitziin
vaatien rahoja. Karl oli hyväsydäminen, ja senvuoksi tuli joka
kirjeeseen vastaus; jokaisena vastauksena oli maksuosoituksia. Arthurin
onneksi rahalähetykset, joita hän sai kotimaastaan, pienenivät
pienenemistään joka kuukaudelta, niitä alkoi saapua Pariisiin yhä
harvemmin... Sataset työnsivät vähitellen tieltään tuhannet. Samalla
kertaa, kun Arthur sai tiedon isänsä kuolemasta, sai hän tuhat frankkia
ja kirjeen pankkiirilangoltaan. Pankkiiri kirjoitti, että hänen
lähettämässään tuhannessa oli parooni Arthur von Saynitzin koko
omaisuus, ja ettei hän, Arthur, voinut toivoa saavansa enää mitään...
Arthur luki kirjeen ja tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan.

Hän häpesi kauheasti itseään ja isäänsä. Hän alkoi vakavasti ajatella
asemaansa, ja häntä peloitti tulevaisuutensa, jota hän oli niin suuresti
rakastanut ja ikävöinyt istuessaan yliopiston penkillä. Hän repi langon
kirjeen pieniksi kappaleiksi ja iski kaikin voimin nyrkillään
kasvoihinsa... Tuhatfrankkisen hän aikoi heittää ikkunasta kadulle,
mutta ... ei sentään heittänytkään. Ja siinä hän menetteli oikein. Se
tuli hänelle hyvään tarpeeseen. Hän käytti sen paetakseen Pariisista
velkojiaan. Hänen velkojiaan olivat hotellinisännät, koronkiskurit ja
häpeällisintä kaikesta, ilotytöt... Viimeiset päivät Pariisissa hänen
oli täytynyt elää ilotyttöjen kustannuksella... Hän palasi kotimaahansa
juopottelusta heikkona, siveellisesti rappeutuneena ja rikkirevittynä,
mutta kaikeksi onneksi, ei aivan kokonaan. Hänen terveytensä ei vielä
ollut murtunut, eikä hän tietensä ollut milloinkaan ollut heittiö.
Onneksi Arthurilla oli joustava luonto. Wienissä hän ryhtyi uudelleen
opiskelemaan entistä suuremmalla innolla. Voidakseen elää ja jottei
olisi tarvinnut alentua pyytämään rahoja omaisiltaan, hän rupesi
algebran opettajaksi erääseen sotakouluun ja kahden suuren pariisilaisen
lehden kirjeenvaihtajaksi. Senlisäksi hän jonkun verran ansaitsi
kirjoittamalla runoja, joita hän julkaisi ranskalaisissa
aikakauslehdissä (Fredrik Suuren tavoin hän ei voinut sietää
saksankieltä). Hänen elämänsä oli hiljaista, vaatimatonta, siedettävää,
suorana vastakohtana Pariisissa viettämälleen, mutta kauan se ei
sellaisena pysynyt ... se tuhoutui mielenkiintoisimmassa kohdassaan,
juuri samana kultaisena vuotena, jolloin Arthurista tuli filosofian
tohtori ja matemaattisten tieteiden maisteri. Sileällä tiellä kohtalo
hänet kaasi. Hän oli itse sitä huomaamattaan tehnyt velkoja. Joka ennen
on ollut rikas ja nyt on köyhä, hän kyllä ymmärtää tuon "huomaamatta"
velkaantumisen. Arthur oli sitäpaitsi nainut erään kauniin, köyhän
aatelisneidon, joka oli rakastunut häneen. Arthur oli nainut hänet sekä
rakkaudesta että säälistä. Avioliitto lisäsi hänen menojaan. Vihdoin
täytyi pakostakin kääntyä sisaren puoleen. Arthur kirjoitti sisarelleen
ja pyysi tätä ilmoittamaan, kuinka heidän äitinsä maatilan oli käynyt,
ja ellei sitä oltu myyty velasta, luovuttamaan hänelle pienen osan sen
tuloista. Samalla hän muun ohessa pyysi sisartaan lähettämään hänelle
Wieniin kirjastonsa, jonka sisar aikoinaan oli ottanut säilyttääkseen.
Vastaukseksi kirjeeseen Arthur sai langoltaan sähkösanoman, jossa häntä
pyydettiin heti saapumaan Saynitziin. Arthur lähti. Kun hän saapui
Saynitziin, pyydettiin häntä laskeutumaan rattailta maahan.

"Rouva Pelzer", sanottiin hänelle, "ei pidä pyörien kolinasta.
Vaivautukaa käymään lopun matkaa jalkaisin."

Vierashuoneessa Arthur tapasi lankonsa ja sisarensa. Sisar istui
nojatuolissa ja itki. Lanko painoi, Arthurin tullessa sisään, nenänsä
sanomalehteen.

"Minä se olen!" sanoi Arthur. "Ettekö tunne?..."

"Kyllä näemme," vastasi pankkiiri. "Teitte oikein siinä, että tottelitte
meitä ja tulitte... Meitä ilahduttaa suuresti, parooni, ettette vielä
ole kadottanut tottelemisen taitoa... Sana 'totteleminen' haiskahtaa
hiukan orjamaiselta, mutta suonette anteeksi... Sellaisille herroille,
kuin te, on tottelevaisuus välttämätön..."

"En ymmärrä teitä," sanoi kummastunut parooni. "Sisko, mitä itket?
Arthur veljesi on tullut, ja sinä itket ... vastaa toki jotakin
tervehdykseeni! Herkeä itkemästä!"

"Hän, hyvä herra", virkkoi pankkiiri, "rupesi heti itkemään, kun meille
ilmoitettiin teidän saapuvan... Istukaa... Sisarellanne on, Jumalan
kiitos, vielä tuoleja. Ette toki kaikkea ehtineet hävittää, te ja
isänne. Hän, vaimoni, itkee, koska vielä rakastaa teitä..."

Arthurin silmät levisivät, ja hän pyyhkäisi kädellään otsaansa. Hän ei
käsittänyt mitään.

"Niin", jatkoi pankkiiri, kääntämättä katsettaan sanomalehdestä, "hän ei
voi niin pian tappaa tunnetta, joka, sen myönnätte, on luonnoton, koska
hän todellisuudessa on lakannut olemasta sisarenne... Hm... Te ette ole
hänen veljensä. Hän on mittaamattomasti teitä ylempänä. Te olette liian
alhainen, ollaksenne tämän naisen veli... Hyvä herra! Kiittäkää tätä
naista! Ilman häntä te ette olisi astunut tämän talon kynnyksen yli!"

"Selitä minulle, sisko", sanoi Arthur kalveten, "kuinka minun on
ymmärrettävä miehesi... Pelzerin sanat? En käsitä kerrassaan mitään! Ja
sinun kyyneleesi... En tosiaankaan ymmärrä!"

Pankkiiritar otti liinan silmiltään, ponnahti pystyyn ja kahistaen
raskasta hamettaan, alkoi mittailla vierashuoneen lattiaa. Suuria
kyyneliä, täysin todellisia, putoili hänen silmistään lattialle.

"Etkö ymmärrä?" huusi hän kimeällä äänellä. "Tajua jo vihdoinkin, että
sinä tapat meidät elämälläsi. Siveettömyytesi saa meidät kuohuksiin! Se
kuohuttaa mieltäni sisarena ja kristittynä!"

"Selitä paremmin, sisko!" sanoi Arthur. "En todellakaan käsitä, mitä
tahdotte sanoa minulle."

"Vaikene! En tahdo kuulla ääntäsi! Minkä lutkan kanssa olet mennyt
siellä naimisiin?"

"Niin, parooni!" säesti pankkiiri kimeällä, säräjävällä tenoriäänellä,
"Naidessanne sellaisen kelvottoman naisen, te olette häväissyt Saynitzin
paroonien ja niiden nimet, jotka pitävät itseään heidän sukulaisinaan."

Tuolin käsipuu, johon parooni nojasi, natisi. Arthur vapisi kiukusta.

"Sylvia!" sanoi hän, kääntyen sisareensa. "Minä en sanonut sinulle
sanaakaan, kun menit naimisiin Pelzer -- lurjuksen kanssa. Minä
kunnioitin sinun tahtoasi, mutta sinä? Sinä julkeat Pelzerin sanelun
mukaan syytää minun kasvoilleni tuollaisia solvauksia! Älä unohda, kuka
olet!"

"Minäkö lurjus?" huusi Pelzer. "Annan teille anteeksi sen sananne! Annan
teille anteeksi!"

Sylvia polkaisi jalallaan lattiaan ja astui askelen veljeään kohti.

"Tiedän kaiken sinusta!" kähisi hän, niellen kyyneliään. "Kaiken! Ei
siinä kaikki, että olet nainut katulutkan, ei siinä kaikki! sinä olet
jumalankieltäjäkin! Et käy milloinkaan kirkossa! Olet unohtanut Jumalan!
Olet unohtanut, että sielusi on valmis millä hetkellä tahansa
erkaantumaan ruumiistasi ja syöksymään perkeleen syliin!"

"Suokoon Jumala, että kaikki olisivat sellaisia lurjuksia kuin minä!"
huusi sillävälin Pelzer. "Oo! Silloinpa olisivat maailmassa asiat
toisin! Silloin ei olisi maailmassa ihmisiä, joista ei mikään ole pyhää:
ei nimi eikä kunnia... Ei olisi irstaita katunaisia, jotka..."

Pelzer vaikeni äkkiä. Hän katsahti Arthuria kasvoihin, ja häntä alkoi
pelottaa.

"Sillä tavoin kuin sinä, eivät edes luterilaiset menettele!" kirkui
Sylvia. "Me kutsuimme sinut tänne, osoittaaksemme, kuinka syvälle olet
vajonnut! Sinun täytyy tehdä parannus! Eroa hänestä ja ... muuta
elämäntapasi! Viipymättä! Kuuletko! Ymmärrätkö?"

"Jos vetoatte säätymme traditsioneihin", sanoi Arthur kumeasti, "niin
tietäkää siis, ettei parooni Arthur von Saynitzin arvon mukaista ole
antautua minkäänlaisiin väittelyihin jonkun Venäjän Puolasta tulleen
juutalais-siirtolaisen ja hänen vaimonsa kanssa! Mutta ... olen
alentuvainen teitä kohtaan ja teen yhden kysymyksen. Kysyn ja sitten
lähden. Mitä sanotte minulle äitivainajani maatilan johdosta?"

"Se on Sylvian omaisuutta", vastasi Pelzer, "ainoastaan hänen".

"Millä oikeudella?"

"Ettekö siis tunne äitinne testamenttia?"

"Mitä valheita te laskette? Ei ollut mitään testamenttia. Minä tiedän
sen!"

"Sellainen on olemassa!"

"Silloin se on väärennetty! Ja kirjaston, missä se on?"

"Se on myyty niistä tuhannesta frankista, jotka lähetettiin teille
Pariisiin..."

"Se ei ole tuhannen, vaan kahdensadantuhannen frankin arvoinen!"

Pelzer kohautti olkapäitään ja hymähti.

"En voinut parhaalla tahdollanikaan myydä sitä kalliimmasta."

"Kuka sen osti?"

"Minä, Boris Pelzer..."

Arthur tunsi tukehtuvansa. Hän tarttui käsin päähänsä ja juoksi
huoneesta.

"Käänny takaisin, veli!! käänny takaisin!" huusi Sylvia hänen jälkeensä.

Arthur ei olisi tahtonut palata, mutta teki sen kuitenkin. Hän rakasti
vielä sisartaan.

"Tee parannus, Arthur!" sanoi Sylvia palaavalle veljelleen. "Kadu, niin
kauan kuin on vielä aikaa!"

Arthur syöksyi ulos huoneesta ja ajoi seuraavalla hetkellä,
läkähtymäisillään ja vavisten vihasta, täyttä laukkaa rautatieasemalle.

Sulkeuduttuaan toisen luokan vaunuun, hän heittäytyi suulleen sohvalle
ja matkusti siinä asennossa Wieniin saakka. Wienissä kohtalo antoi
hänelle toisen kolauksen. Tullessaan kotiinsa hän ei tavannut vaimoaan.
Hänen kiihkeästi rakastettu vaimonsa oli hänen poissaollessaan karannut
rakastajansa luo... Hän oli jättänyt kirjeen, jossa pyysi anteeksi.
Arthuriin hänen uskottomuutensa vaikutti kuin salaman isku...

Viikon kuluttua hänen vaimonsa, jonka rakastaja oli ajanut luotaan,
palasi hänen luokseen, myrkytti itsensä ja kuoli hänen huoneensa
kynnykselle... Kun Arthur, vaimonsa haudattuaan, palasi hautausmaalta
kotiin, antoi palvelija hänelle kirjeen. Se oli Sylvialta ja oli
seuraavansisältöinen: "Rakas veli! Me tiedämme kaiken... Salainen murha,
jonka olet tehnyt hävittääksesi maan päältä sen rikoksen jäljet, joka on
tuhonnut nimemme, on Jumalalle kauhistus... Me vaadimme vain katumusta,
mutta hän, sinun vaimosi, olisi voinut elää. Hänen kuolemansa ei ollut
tarpeellinen. Sinun olisi vain pitänyt erota hänestä. Mutta älä joudu
epätoivoon. Me rukoilemme puolestasi, ja usko minua, rukouksemme eivät
ole turhat. Rukoile sinäkin. Sinun Sylviasi."

Arthur repi kirjeen pieniksi palasiksi. Hän tallasi jalallaan palasia,
joille herjaava käsi oli kirjoittanut Jumalan nimen... Hän puhkesi
itkemään ja kaatui tiedottomana lattialle... Opettajantoimensa,
filosofian, matematiikan, ranskankieliset runot -- kaiken Arthur nyt
heitti ja unohti. Vihdoin, tultuaan tajuihinsa, hän joi itsensä
mielettömään humalaan ja siitä hetkestä alkaen samoili "villinä
Saynitzina", kaksipiippuinen pyssy olallaan, Saynitzin, Goldaugenin ja
muiden kylien ympäristössä, juoden satumaisia määriä viiniä ja hävittäen
riistaa. Hän alkoi viettää omituista elämää... Ihmiset näkivät hänet
vain kyläravintoloissa ja kapakoissa, jotka hauskan kirjavina koristivat
teiden risteyksiä. Hänet näkivät ja tunsivat kaikki metsänvartijat ja
useimmat paimenet.

Missä hän asui, mistä eli, sitä ei kukaan tiennyt. Häntä olisi pidetty
mielipuolena, ellei hän olisi puhellut niin järkevästi niiden ihmisten
kanssa, joita hän sattui kohtaamaan. Ei tiedetty, mitä hänestä oli
ajateltava. Häntä kutsuttiin "villiksi Saynitziksi", "kuljeksivaksi
erakoksi" ja "onnettomaksi Arthur parooniksi". Bulevardi-sanomalehdet
rupesivat puhumaan hänestä, -- jostakin suuresta oikeusjutusta, jonka
hän aikoi panna vireille Pelzereitä vastaan, sisaresta, joka lain turvin
oli ryöstänyt veljensä putipuhtaaksi; julkaistiin ilman aikojaan kaskuja
ja pikku seikkailuja Arthur von Saynitzin ja hänen isänsä elämästä.
Löytyipä lehti, joka valitti Saynitzin suvun häviämistä...

Arthur harhaili etupäässä puistoissa ja metsissä. Niissä oli enemmän
riistaa kuin kedoilla ja jokivarsilla. Puistojen omistajat eivät
kieltäneet häntä metsästämästä. He vihasivat hänen sisartaan ja näkivät
hänessä Pelzerin pahimman vihollisen.

Emännätkin olivat mielissään siitä, että von Saynitz liikkui heidän
puistoissaan ja metsissään.

"Eipä voi sanoa", puhelivat he, "että hän olisi metsän kuningas, ei
toki! Siksi hän on liian nuori... Hän on paremminkin metsän prinssi!"

Kohdatessaan ihmisiä, metsän prinssi tavallisesti tervehti sangen
kohteliaasti. Osuessaan Zwiebuschin ja Iikan luo hän pysähtyi kuin
naulittuna; hänen taiteilijansilmäänsä ihastutti ryhmän kauneus ja
realisuus, Zwiebusch, Ilka, harppu, viulu ja lintu. Kuullessaan
nyyhkytyksiä, Arthur rypisti kulmiaan ja rykäisi vihaisesti.

"Miksi hän itkee?" kysyi hän.

Zwiebusch hymähti ja kohautti olkapäitään.

"Itkee", vastasi hän, "varmaankin siksi, että hän on nainen. Jos hän
olisi mies, ei hän itkisi."

"Sinäkö olet pahoittanut hänen mielensä?"

"Minä, parooni! Kadun syvästi..."

Parooni katseli suuttuneena Zwiebuschin rasvaisia, kiiltäviä kasvoja, ja
hänen oikea kätensä puristui nyrkkiin.

"Millä olet häntä loukannut, vanha nauta?"

"Loukkasin sillä, että minulla on naama, jota voi rankaisematta lyödä
piiskalla... Hän on minun tyttäreni, parooni, ja tytärten läsnäollessa
hyvinkasvatetut ihmiset eivät rupea sättimään isiä..."

"Miksi olet loukannut häntä, kelvoton? Älä itke, tyttö! Minä otan selvän
tuosta ilkiöstä. Oletko lyönyt häntä, vai mitä?"

"Oikein arvasitte, parooni, mutta vain osaksi... Lyöty kyllä on, mutta
ei häntä enkä minä... Teidän osanottonne tytärtäni kohtaan liikuttaa
minua, kreivi. Kiitän teitä!"

"Narri!" murahti parooni, huitaisi kädellään ja kumartui Ilkan puoleen.

"Mikä sinun on, ystäväiseni?" kysyi hän. "Mitä itket? Kuka on
pahoittanut mielesi? Sano minulle, kuka sinua on loukannut, niin minä...
rankaisen häntä, rankaisen ankarasti!"

Paroonin suuri, päivettynyt käsi siveli Ilkan tukkaa. Hänen silmissään
oli lämmin, kaunis loiste.

"Meidän, miesten, on puolustettava naisia, koska väkevien täytyy
suojella heikkoja. Mitä itket?"

Ja katsellen märkien sormien ja hajallepäässeiden hiusten peittämiä
kasvoja, von Saynitz laskeutui polvilleen ja kävi varovasti Ilkan
viereen istumaan. Hän puhui äänellä, jollaisella ei pitkiin aikoihin
ollut puhunut. Ilka kuuli äänen -- hellän, suoraan sydämestä lähtevän,
-- äänen, johon saattoi pelotta luottaa...

"Mitä itket? Kerro minulle surusi! Vieressäsi ei nyt istu typerä narri,
vanha äijä, vaan voimakas mies. Voit huoletta luottaa minuun... Minä
olen voimakas ja voin tehdä kaiken... Minkä tähden itket? Kerro nyt!"

Lapset, joilta kysytään heidän itkunsa syytä, alkavat itkeä entistä
kiihkeämmin. Samoin on laita naisten. Ilka rupesi itkemään kovemmin...

"Katkerasta itkustasi päättäen, sinulla täytyy olla suuri suru... Kerro
minulle... Kerrothan? Minulle voit olla avomielinen. Enhän minä sitä
vain uteliaisuudesta kysy. Tahdon auttaa sinua... Kunniasanallani,
tyttöseni!"

Arthur kumartui ja suuteli Ilkaa päälaelle.

"Älähän enää
itke. Kas niin! Puhuhan nyt, ystäväiseni! Siitä tulee mieli
keveämmäksi..."

"Tuskinpa hän aivan heti herkeää itkemästä", virkkoi
Zwiebusch. "Hänen hermonsa ovat heikot kuin langat paidassa, jota on
käytetty puolikymmentä vuotta. Antakaamme, parooni, hänen itkeä
tarpeekseen... Tuohan on tyhmää, Ilka. Vuodatat niin paljon kyyneliä,
että kohta janottaa."

"Niin, tosiaankin! Hänelle täytyy antaa vettä!" äkkäsi parooni. "Vettä
on aivan lähellä..."

Parooni nousi ja hävisi tiheään lehdikköön. Kuivat risut ja oksat
rasahtelivat hänen raskaan ruumiinsa painosta.

"Kas, millainen parooni on!" hihitti Zwiebusch. "Hellä, kohtelias,
huomaavainen! Ha-ha-ha! Voisi luulla hänen todella olevankin noin
hyvänahkaisen. Voit kyllä uskoa häntä, Ilka, mutta varovaisesti. Hän on
kunnon poika, mutta ei sovi pistää hänelle sormea suuhun. Puraisee koko
käden kyynärpäätä myöten. Tuosta Goldaugenin jutusta älä kerro hänelle.
Hän on sukua noille Goldaugen-lurjuksille ja nauraa sinulle kuin
pahimmalle hupsulle. No, joko pian lakkaat vetistelemästä?"

Oksat rasahtivat taas, ja niiden lomasta ilmestyi Arthur, hopeainen
metsästäjänpikari kädessään. Pikari oli täynnä vettä.

"Juo... Mikä on nimesi? Ilka? Juo, Ilka!" Parooni laskeutui polvilleen
ja vei kylmän pikarin Ilkan huulille. Ilka otti käden kasvoiltaan ja joi
puolen pikarillista...

"Kuinka onneton minä olen! Voi, kuinka onneton!" mutisi hän.

"Kyllä uskon sen", virkkoi parooni ja kostutti hänen ohimoitaan kylmällä
vedellä, "sanoisin sinua, ystäväiseni, valehtelijaksi, jos väittäisit
olevasi onnellinen. Juo vielä!"

"Jumalan tähden, rukoilen teitä, älkää soimatko isääni!" kuiskasi Ilka.
"Hänkin on kovin, kovin onneton!"

"En moiti enää... Toruin häntä pikapäissäni. Luulin aluksi, että hän oli
mielesi pahoittanut. Peruutan pahat sanani. Mutta hän suhtautuu niin
välinpitämättömästi tuskaasi, ettei se lainkaan sovellu kunnolliselle
isälle."

"Puuttuisi vain, että kostuttelisitte vielä minunkin ohimoltani!"
virkkoi Zwiebusch nauraen. "Unohdin parkumisen taidon jo silloin, kuin
totuin isäni kuritukseen. Mutta olettepa te, parooni, hellämielinen! En
tunne teitä samaksi parooni Arthur von Saynitziksi, joka kuusi vuotta
sitten iski kaksi hammasta biljardimarkköörin suusta 'Mustan hevosen'
ravintolassa Pragissa... Muistatteko, teidän armonne? Yhden hampaan
katkaisitte biljardisauvalla ja toisen nyrkillänne..."

"Vähänkö sitä tapahtui kuusi vuotta sitten!" murahti von Saynitz.
"Tapahtui paljon, tapahtui sellaistakin, mitä on sopimatonta nyt
muistella. Kas niin, Ilka, kerro nyt! Olet jo hiukan tyynempi, ja
rauhoittuaksesi kokonaan ei sinun tarvitse muuta kuin kertoa kaikki...
No niin! Kuka sinua on loukannut?"

"Ei minua ole loukattu, vaan isääni!"

"Vai sillä tavalla! Isäsikö tähden sinä itketkin?"

"Häntä on kauheasti loukattu! Te olisitte kauhistunut, jos olisitte
nähnyt, kuinka häntä, poloista, loukattiin."

"Vai niinkö on asia! Hm... Oletpa sinä erinomainen tyttö! Sinulla, ukko,
on hyvä tytär! Harvinaisuus! Mutta, kerrohan edelleen... Rupean hänenkin
puolustajakseen yhtä mielelläni kuin sinun."

"Ette rupea, parooni!" väitti Zwiebusch.

"Miksi en?"

"Siksi, että se on mahdotonta... Minulla oli kunnia saada korvapuusti
eräältä sangen korkealta henkilöltä, ei miltään pikku ihmiseltä. Mikään
luoti ei voi saavuttaa häntä. Eikä teidän huoli käydä minua
puolustamaan. Tyttäreni oikkuilee!"

"Mitä höpiset! Minusta on samantekevää, kuka ikinä sinua on loukannut.
Minun luotini, jos niin tarvitaan, voi saavuttaa kenet tahansa... Kerro,
Ilka. Minä autan sinua."

Änkyttäen ja syvään huoaten Ilka ilmaisi Arthur von Saynitzille
huolensa. Kun hän kertoessaan ehti siihen kohtaan, jolloin kreivitär
Goldaugen kohotti ruoskan, synkistyi paroonin katse.

"Oliko se siis ... nainen?" kysyi hän.

"Oli, kreivitär Goldaugen..."

"Hm... Jatka..."

Parooni oli pelottavan kalpea ja pyyhkäisi kädellään otsaansa.

"Jatka, jatka... Minä kuuntelen... Nainenko häntä löi? Eikä mies?"

"Nainen, parooni!"

"Hm... No niin... Miksi et jatka?"

Kun Ilka kertoi, kuinka hänen isänsä oli kaatunut hevosen jalkoihin,
kuinka hänestä oli vuotanut verta, katsahti parooni Zwiebuschiin...

"Hänkö siis halkaisi huulesi?" kysyi parooni.

"Kannattaako tuosta nyt puhua? Puhukaamme mieluummin politiikasta!"

"Minä kysyn sinulta, vanha pässinpää, hänkö halkaisi huulesi, vai joku
toinen?" huusi parooni ja iski nyrkillään ruohikkoon. "Tytär kärsii
hänen tähtensä, ja hän vain ilveilee! Minä vihaan narreja!"

"Hän, hän juuri löi!" sanoi Ilka.

"Käärin vanhan pässinpään nuoreen turkkiin ja palautan sen
asianomaiselle", murahteli Zwiebusch. "Minä en ilveile, vaan puhun
totta. Politiikka on paljon parempaa, kuin sellaiset keskustelut, joista
ei kuitenkaan lähde mitään hyötyä..."

Ilka näytti käsillään, kuinka paljon suunnilleen hänen isästään oli
vuotanut verta, kuinka tämä oli ontunut laahustaessaan kappelille. Kun
hän kertoi tuomarista ja toisti tämän puheen sanasta sanaan, hymähti
parooni pilkallisesti ja sylkäisi parin sylen päähän.

"Nauta!" murahti hän. "Hän on oikeassa! Se kelvoton oli oikeassa. Hän ei
voinut tehdä mitään. Tuo goldaugenilainen Aristides on samanlainen
Goldaugenien orja kuin hevonenkin, joka oli musertaa kavioillaan tuon
shakespearelaisen narrin, sinun isäsi!"

"En tunne läheskään sellaista katkeruutta", lopetti Ilka kertomuksensa,
"kun isääni lyövät humalaiset talonpojat. Poliisi ei anna meidän soittaa
suurissa kaupungeissa. Mutta se on katkeraa, loukkaavaa, raivostuttavaa,
kun nainen, sivistynyt, ylhäinen, lempeäkasvoinen... Ja mikä oikeus
hänellä on katsoa meihin niin ylpeästi, niin halveksivasti? Kenelläkään
ei ole oikeutta katsoa meihin siten!"

Ilka painoi sormensa kasvoilleen ja purskahti itkemään...

"Ja näinköhän hän todella pääsee rankaisematta?... Oi, hyvä Jumala, hyvä
Jumala! Jos tämä loukkaus jää rankaisematta, niin minä kuolen... kuolen!
Soittakoon isä sitten yksin! Silloin hän saa myydä harppuni!"

Ilka painoi kasvonsa esiliinaan ja itki hiljaa edelleen. Zwiebusch
katseli maahan ja vihelsi silloin tällöin. Parooni oli vajonnut
mietteisiin...

"Loukkaus on raskas", sanoi hän pitkän miettimisen jälkeen. "Mutta ...
täytyy ensin kuulla, mistä on kysymys, ennenkuin menee mitään lupaamaan.
Minä valehtelin, ystäväiseni. En olekaan niin voimakas, kuin tunti
sitten kehasin. En voi tehdä mitään hyväksesi..."

"Miksi ette?"

"Siksi, että hän on nainen... Enhän voi haastaa häntä kaksintaisteluun!
Asia on ilkeä, tyttöseni. Täytyy alistua..."

"Mutta minä en voi alistua! Mistä saitte päähänne, että minä voin
alistua?"

"Voimattomuutesi pakoittaa sinut alistumaan. Sinä olet voimaton, koska
olet kerjäläissoittajan tytär, ja minä siksi, että hän, piru hänet
periköön, on nainen..."

"Mutta mitä minun on tekeminen?" kysyi Ilka. "Älkää, Jumalan nimessä,
uskoko isääni! Hän ei itsekään voi kestää tätä loukkausta! Hän vain
tekeytyy välinpitämättömäksi, mutta tosiasiallisesti... Minä lähden
Budapestiin tahi Wieniin!... Ja minä löydän sellaisen oikeuden..."

"Et löydä..."

Ilka hypähti pystyyn ja alkoi kävellä paroonin ja Zwiebuschin ympärillä.

"Löydän!" huusi hän. "Olettehan te lopultakin parooni, ylhäinen, älykäs
mies, tunnette kaikki, ja kaikki ylhäiset ihmiset tuntevat teidät... Te
ette ole mikään tavallinen ihminen! Miksi ette te voisi kirjoittaa
jollekin tuomarille ja vaatia, että hän rankaisee tuota naista lain
mukaan? Teidän ei tarvitse muuta kuin sanoa sana tahi kirjoittaa, ja
kaikki tapahtuu!"

"Herkeä jo, Ilka!" kehoitti Zwiebusch nuhtelevasti. "Herra paroonia
ikävystyttävät sinun tyhmät puheesi! Sinä käytät väärin hänen
huomaavaisuuttaan."

"Sinä, Ilka, ajattelet tuolla tavoin", virkkoi parooni, "vain siksi,
ettet tunne elämää. Äsken sanoit minulle olevasi onneton, ja samalla on
elämänkatsomuksesi kuitenkin kuin sybariitin, joka ei kykene erottamaan
vaskea raudasta. Kuinka vanha olet? Seitsemäntoista? Jo on aika
oppiaksesi tuntemaan elämää, kaunokaiseni! Elämä on inhottavaa,
saastaista, limaisen venyvää joutavuutta, sellaista typerää,
tarkoituksetonta, selittämätöntä hölynpölyä, ettei sitä siedä verrata
edes lokakaivoon, joka on kaivettu sitä varten, että se täytettäisiin
kaikkinaisella saastalla. Jo on aika tietääksesi! Mitä oikeastaan tahdot
elämästä? Tahdotko, että se hymyilisi, sirottaisi tiellesi kukkia,
kultarahoja? Niinkö? Sitäkö tahtoisit?"

Von Saynitz punastui ja pisti kätensä suureen metsästyslaukkuunsa.

"Jos sellaista tahdot, niin tahdot mahdottomia. Maailmassa on
mahdollista vain sietämätön elämä... Jos tahdot elää sietämätöntä elämää
-- elä, ellet tahdo -- siirry toiseen maailmaan. Myrkky on aina valmis
palvelukseesi... Lapsi sinä olet, juuri niin! Tyhmeliini!"

Laukusta ilmestyi kuiduista valmistettu pullo. Parooni nosti sen
nopeasti huulilleen ja joi ahnaasti muutaman siemauksen.

"Elämä on inhottava!" jatkoi hän. "Sen lakina on sen oma iljettävyys,
järkkymättömänä, muuttumattomana! ... se on annettu ihmiselle
rangaistukseksi hänen typeryydestään..."

"Rakas kaunokaiseni! Ellen olisi niin syvästi tietoinen omasta
typeryydestäni, olisin jo aikoja sitten lopettanut päiväni. Kuulia kyllä
olisi riittänyt... 'Kärsi', sanon itselleni, 'Arthur! Sinä ansaitset
nämä kärsimykset! Ota vastaan, Arthur, minkä olet ansainnut!' Opi
sinäkin, tyttö, sillä tavoin ajattelemaan... Silloin on helpompi
elää..."

Arthur otti vielä pari kulausta.

"Luomakunnassa on yksi voima, joka jossakin määrin voi sovittaa ihmisen
ja hänen elämänsä keskenään. Se voima, sanotaan, on perkeleen luoma,
mutta ... vähät siitä! Se vetää sielustani pistävät okaat ... tietenkin
vain hetkeksi. Se voima on täällä pullossani... Juo, Ilka! Yksi kulaus!
Se on hyvää onnea..."

Ilka pudisti päätään. Zwiebusch vilkaisi pulloon, nuolaisi huuliaan ja
loi häveliäästi katseensa maahan.

"Kas niin, juo nyt, tyhmyri!" kehoitteli von Saynitz. "Se keventää
mieltäsi, koetahan!..."

"Juo, Ilka!" kehoitti Zwiebuschkin.

Ilka otti pullon, joi tilkkasen ja rypisti huuliaan.

"Nyt juo sinä", sanoi Arthur Zwiebuschille. "Juo sinäkin, paksulainen!"

Zwiebuschin hymyilevä ja irvistelevä naama kirkastui, aivankuin hän
olisi nähnyt kauan kadoksissa olleen ystävän... Hän tarttui pulloon
molemmin käsin ja kohotti sen juhlallisesti rasvasille huulilleen.
Otettuaan varovasti pari kolme kulausta, hän laski pullon nurmelle.

"Juo pohjaan!" sanoi parooni. "Älä kursaile. Minulla on vielä toinenkin
pullo."

Ukko täytti määräyksen silmänräpäyksessä.

"Olen joskus ennenkin nähnyt sinut, äijä!" sanoi von Saynitz. "Naamasi
tuntuu minusta tutulta. Missä olen sinut nähnyt?..."

"Minä, parooni, olen sama markkööripoloinen, jonka teidän armonne
suvaitsi Pragissa tehdä kahta hammasta köyhemmäksi."

"Ehkäpä niin... Ehkäpä... Sellaisissa asioissa minä olin mestari...
Valitan, etten nyt voi panna niitä takaisin suuhusi..."

Parooni veti laukustaan toisen pullon ja paperikäärön. Käärössä oli
piiraita, juustoa ja makkara. Makkaran parooni katkaisi keskeltä kahtia,
toisen puolikkaan hän antoi Zwiebuschille, toisen jakoi kahteen osaan,
joista toisen antoi Ilkalle ja toisen piti itse.

"Tehkää hyvin, herrasväkeni", kehoitti hän. "Syökää älkääkä kursailko.
Syö, tyttö! Juusto on kokonaisuudessaan sinun makoasi varten. Me emme
siihen kajoa."

Zwiebusch ja Ilka olivat nälissään eivätkä odottaneet toista kehoitusta.
Ahnaasti kuin nälkäiset, huonosti kasvatetut lapset he kävivät eväiden
kimppuun ja panivat viidessä minuutissa kätköönsä kaiken, paitsi pientä
palaa makkaraa, jonka Zwiebusch säästi haukatakseen viinaryypyn
paineeksi.

Viina teki silmänräpäyksessä vaikutuksensa Arthuriin. Hänen kasvonsa
alkoivat punoittaa ja kirkastuivat. Silmät vilahtelivat, kuin pyydykseen
joutuneet hiiret, ja alkoivat kiiltää. Hän ojensi jalkansa nurmikolle,
nojasi päätään nyrkkeihinsä ja hymyili. Zwiebuschiin viina ei
vaikuttanut. Hänen aivonsa pysyivät samassa tilassa kuin sitä ennen.
Ilkaan viina vaikutti herpaisevasti. Hän istui erillään syrjemmällä,
käsien varassa ja mietti.

"Juo, ukko!" kehoitti Arthur. "Parempi on olla humalassa ja iloinen kuin
selvä ja surullinen. Hyvä viina on meidän pelastuksemme... Ellei sitä
olisi, niin ihminen olisi hukassa. Juokaamme sen malja! Minkätähden löin
hampaat suustasi? Muistatko?"

"Kuinka en sitä muistaisi? Kyllä muistan... Te olitte hiukan pöhnässä ja
tahdoitte, että minä olisin siepannut suuhuni pöydältä lentävän pallon.
Kun minä ilmoitin, etten ollut halukas täyttämään käskyänne, niin te
ryhdyitte ankarampiin toimenpiteisiin..."

"Nauta!" murahti Arthur.

"Kuka?"

"Kuuleppas, kaunokainen!" sanoi Arthur yhtäkkiä kääntyen Ilkaan päin.
"Sinä muistutat tavattomasti erästä tyttöä, johon olin lapsena
rakastunut. Tätä tyttöä ei kylläkään ollut olemassa, mutta
hoitajattareni kertoi hänestä minulle joka ilta. Olen aina kuvitellut
hänet juuri sellaiseksi, kuin sinä olet. Tämä tyttö eli, kuten
hoitajattareni kertoi, muutamassa valtakunnassa ja asui suuressa
tulppaanissa. Hän istui emin nenässä ja katseli kukan lehtien takaa
Jumalan maailmaa. Hänen askarensa olivat mitä erilaisimpia. Hän hoiteli
kukkia, keräsi pikku pulloseen kastetta, jota hän käytti kylpemiseen ja
juodakseen, lauloi lauluja. Tyttö ei ollut, unohdin kai sanoa, sinun
sakarisormeasi suurempi. Hänen ravintonaan oli pelkkä mesi, jota
mehiläiset hänelle toivat, ja pukunaan hänellä oli purppuranpunaisia
kukkalehtiä. Hänen erikoisalansa oli lääketiede. Hän manasi
hammassärkyä, sitoi haavoja, valmisti rohtoja ja niin edelleen.
Muutamalle sirkalle, joka hämähäkin kanssa otellessaan oli taittanut
jalkansa, hän teki leikkauksen, osoittaen siinä niin suurta taitoa ja
asiantuntemusta, että Bilrothkin olisi sitä kadehtinut. Lääketieteen
ohessa hän ei lyönyt laimin muitakaan askareita. Hän ompeli vaatteita
köyhille hyönteisille, korjaili kultakuoriaisten kamariherran tukkeja,
leppäkerttujen liivejä; hyönteiset kunnioittivat häntä ja rakastavat
häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Olipa syytäkin! Hän köyhtyi
kerrassaan kerjäläismatosia auttaessaan, jotka joka taholta ryömivät
hänen luokseen pyytämään almuja; hän menetti äänensä saarnatessaan
hyönteisille. Hänen saarnansa olivat kaunopuheisuuden ihanimpia
tuotteita. Täysin varmoista lähteistä tiedetään, että kymmenen kuhnuria
kuultuaan hänen saarnansa 'laiskuudesta' itkivät omantunnontuskissa ja
ryhtyivät keräämään mettä. Hän naitti perhosneitoja ja antoi heille
myötäjäisiksi mitä ihanimpia musliinipukuja. Naitti myös
sirkkanuorukaisia, terottaen ankarasti heidän mieleensä, etteivät he saa
öisin häiritä puolisoitaan kirkumisellaan... Hän oli todellinen äiti!
Kerran tulee tytön luo petohämähäkki ja pyytää häntä 'lukemaan'
hampaalleen. Tyttö luki loihtusanat, ja ajetus hävisi paikalla hämähäkin
poskesta. 'Hyvä', sanoi hämähäkki. 'Kiitos. Lähetän sinulle joskus
palkkioksi avustasi kärpäskastiketta... Kuulepas, sainpa nerokkaan
ajatuksen! Rupea minun vaimokseni! Mitä siihen sanot?' tyttö nauroi ja
vastasi, ettei hän missään tapauksessa voisi ruveta hämähäkin vaimoksi.
'En rakasta sinua', sanoi hämähäkki, 'sinä et minua miellytä, mutta minä
tahdon ottaa veroa niiltä hyönteisiltä, joita sinä lääkitset, puet ja
opetat lukemaan... Minä tarvitsen rahoja. Etkö tahdo? Hyvä! Ellet kolmen
päivän kuluessa anna suostumustasi, tapan sinut näillä hampaillani!'
Hämähäkki näytti tytölle hirveät hampaansa ja meni kotiinsa. Tyttö
ilmoitti kaikille suojateilleen, mitä hämähäkki oli uhannut. Nämä
lensivät kokoon, kömpivät tytön luo joka taholta ja asettuivat hänen
ympärilleen puolustusasemiin. 'Ennen kuolemme, kuin luovutamme sinut!'
huusivat ne. Tulipa hämähäkki. 'Suostutteko?' kysyi se tytöltä. 'En
suostu. Älä herätä tyytymättömyyttä, hämähäkki! Näethän kuinka paljon
minulla on puolustajia.' Hämähäkki katsoi eikä nähnyt mitään puolustajia,
vaan pelkureita, jotka olivat aivan kalpeita ja vapisivat. Se päästi
kovan naurun ja koko hyönteismaailman nähden lävisti tyttöraukan
kauheilla hampaillaan ja surmattuaan hänet, palasi rauhallisesti
kotiinsa. Mehiläiset rakensivat vahasta arkun ja laskivat tytön
siihen... Muurahaiset kaivoivat haudan. Arkun jäljessä kulkivat sääsket,
jotka lauloivat ja soittivat torvea mainiosti. Kultakuoriainen siunasi
ruumiin... Sanalla sanoen hautajaiset olivat loistavat. Peijaiset
sitäkin paremmat. Kaikki hyönteiset söivät ja joivat vatsansa kipeiksi.
Hautajaisaterian päätyttyä hyönteiset menivät levolle, antoivat
tuhatjalkaisen toimeksi varojen keräämisen muistopatsasta varten ja
lensivät kukin kotiinsa..."

"Entä lopuksi?" kysyi Ilka.

"Mitä vielä tahtoisit?" kysyi parooni. "Tahtoisitko, että hämähäkki olisi
pantu tyrmään? Älähän! Hoitajattareni oli erinomainen kasvattaja. Hän ei
valehdellut minulle satuja kertoessaankaan. Hänellä ei hyvä riemuinnut.
Hämähäkki istuu vielä tänäkin päivän kolossaan ja syö kärpäskastiketta,
ja halpamaiset hyönteiset, sairaat ja rääsyiset, muistelevat, Herra
paratkoon, useammin maukasta hautajaisateriaa kuin tyttöä.
Hoitajattarelleni ikuinen autuus! Hän tunsi mainiosti luonnon.
Juokaamme, äijä! Mitä arvelet, Ilka? Piditkö sadustani? En tiedä, mistä
se johtuu, mutta sinä muistutat minusta tavattomasti tuota tyttöä...
Näinköhän sinutkin hämähäkki syö? Ha-ha-ha!... Voihan niinkin
tapahtua... Ja miksi ei söisi, jos voi? Kun hampaat on, niin syö...
Mutta sinähän et kuuntelekaan, Ilka. Sinä olet sen näköinen, kuin meitä
ei täällä olisikaan!"

Ilka hätkähti ja loi rukoilevan, kysyvän katseen Arthuriin.

"En voi unohtaa häntä", kuiskasi tyttö.

"Sitäkö sinä yhä? Täytyy tyytyä, lapseni. Tuomariheittiön neuvot pysyvät
täydessä voimassaan. Sen parempaa ei voi keksiä. Osta isällesi
lyijyvettä ja rupea kreivittäreksi..."

"Yhä vain ilveilette! Hyvä Jumala! Kreivittäreksi... Olisiko se
mahdollista?"

"On kyllä, jos voit mennä naimisiin jonkun kreivin kanssa, ja
mahdotonta, ellet sitä voi. Mutta sinä tuskin voit... Jos kasvojesi
lisäksi olisi hiukan enemmän halveksittua metallia, -- silloin ei
tarvitsisi epäilläkään. Minäkin, hitto soikoon, sinut naisin. Ottaisitko
minut, Ilka?"

"Te olette parooni? Ottaisin... Kyllä ottaisin parooninkin..."

"Minä olen kreivikin... Ha-ha-ha... Mitähän, jos kurillani... Hei!...
Siitäpä tulisi ihmeellinen temppu!"

Parooni mietti hetkisen.

"Ei..." sanoi hän. "Se olisi sentään liikaa... Ei kannata. Rakastaa
tosin tulppaanityttöä, mutta -- voi! -- avioliiton täytyy tuottaa
minulle ainakin miljoonan frankkia."

"Ei ole kaunista mennä naimisiin rahojen vuoksi, tohtori!" huomautti
Zwiebusch, johon viina jo oli alkanut vaikuttaa. "Rahojen tähden
naimisiin menemistä, tohtori, pidetään alhaisena tekona."

"Minkäpä teet? Olen valmis halpamaisuuteenkin. Minun täytyy saada
miljoona vaikka mistä! Miljoona kun olisi, niin... Mutta sitä teidän ei
tarvitse tietää. Minä heille näyttäisin!"

"Naisitteko vanhankin?..."

"Vaikka pirun isoäidin... Miljoonasta olisin valmis kaikkeen! Miljoona
on vipu, jolla kaataisin koko helvetin piruineen ja kattiloineen. En
puhu tulevasta helvetistä, vaan siitä, jossa nyt olen. Ellen minä tee
roistontyötä, annan sillä toisille tilaisuuden tehdä tuhansia.
Tulppaanityttö", sanoi Arthur Ilkalle, "miksi ei sinulla ole miljoonaa?
Jos sinulla olisi miljoona, niin minulla olisi kaunis vaimo ja sinä
olisit kreivitär; olisit noudattanut toista tuomarin antamista
neuvoista..."

"Yhä te vain laskette pilojanne!" huokasi Ilka.

"En puhu pilaa... Hanki miljoona, koetahan! Varmasti teen sinusta
paroonittaren! Hanki!"

"Emmeköhän ryyppäisi hiukan, tohtori?" ehdotti Zwiebusch.
"Keskusteluumme alkaa pujahdella kovin fantastisia aineksia... Hiiteen
fantasia! Mekö miljoonista puhuisimme? Helpompi meidän olisi syödä oma
päämme, kuin joskus nähdä miljoona... Ei puhuta rahoista! Sellaiset
puheet synnyttävät kateutta..."

"Pidä suusi kiinni, ole hyvä! Miksi emme haaveilisi, kun ei ole mitään
tekemistä? Ja sinulle, vanha paksuhuulinen, sanon, että jos sinulla
olisi miljoona, niin ottaisin tyttösi ja panisin hänet tulppaaniin...
Ettäkö olen juovuksissa? Niin, ehkä! Hän miellyttää minua, jumaliste!
Katsopas hänen nenännypykkäänsä! Hitto soikoon! Ilka, hanki miljoona!"

"Millä tavoin minä miljoonan hankkisin?" kysyi Ilka.

"Oi, lapsellisuus! Pyhä yksinkertaisuus! Kuinkako hankkisit miljoonan?
Sen vei hankkia monella eri tavalla. Tapoja on helppoja ja vaikeita...
Vaikea tapa on loppumaton työnraadanta, vapaa ja järkevä, jolloin
valvotaan yöt, nähdään nälkää ja sairastetaan. Sellaista tapaa
käyttämällä miljoona tulee vasta vanhuudessa, jolloin ei enää kannata
mennä naimisiin, ja senvuoksi ei tämä tapa kelpaa sinulle. Toinen keino,
helppo sinänsä, mutta usein vaikea seurauksiltaan, on se, että unohtaa
erään kaikkia ihmisiä häiritsevän seikan -- omantunnon. Varasta ja
ryöstä. Mitä älykkäämpi ja häikäilemättömämpi olet, sitä pikemmin pääset
paroonitar von Saynitziksi. Varastaa ja ryöstää voi muuallakin kuin
maantiellä. Voi varastaa ja murhata huoneessaan istuenkin. Tätä tapaa en
sinulle suosittele. Ellet ole kyllin ovela, voi se olla seurauksiltaan
sangen raskas: voisit joutua pirun kanssa tekemisiin. Kolmas keino --
ota perintö... Mikähän olisi neljäs? Neljäs keino, jota naiset useimmin
käyttävät ja jota eivät aina miehetkään halveksi käyttää, on taito
käyttää hyväkseen ruumistaan. Mitä parempi henkilön ruumis on, sitä
lähempänä on miljoona. Se keino sopii parhaiten sinulle, Ilka!"

"Huonoimmin!" väitti Zwiebusch. "Se ei kelpaa! Jättäkäämme se rauhaan,
parooni! Tämä hemaiseva keino haiskahtaa siivottomalle, ja Ilka..."

"On nuori? Ei sillä väliä, saakoon vain tietää. Miksi salata häneltä
sitä, mitä hänen pitää varoa? Siis, jatkan: Opi, Ilka, pukeutumaan
aistikkaasti, vilauttamaan oikeaan aikaan hameesi alta sievää jalkaasi,
viekastelemaan, kiemailemaan... Jokaisesta suutelosta otat vähintään
tuhat frankkia. Nykyisessä asussasi tuskin paljoakaan saisit; mutta
istuisitpa aitiossa tahi vaunuissa, niin..."

"No, no, riittää!" murahti Zwiebusch. "Jumala ties, mitä te ahdatte
tyttösen päähän!... Lopettakaamme tämä keskustelu. Pyydän teitä,
tohtori! Minäpä muutan keskusteluainetta... Niin, tosiaan... Onko
totta, mitä puhutaan, että te viime viikolla olette kääntynyt
luterilaisuuteen?"

"Totta on... Viimeinen keino -- huokein eikä suinkaan ilkein. Opi, Ilka,
käyttäytymään maailmannaisen tavoin, haastelemaan -- ja, luota minun
kokemukseeni, sinä saat miljoonan. Tätä keinoa käytetään liiankin usein.
Sitä käyttäisi seitsemän kahdeksattaosaa naisista, jos seitsemän
kahdeksattaosaa olisi kauniita ja heillä olisi arvoa markkinoilla. Jos
olisit joutunut minun tielleni seitsemän, kahdeksan vuotta sitten,
olisin varmasti ostanut sinut, sinä kaunis noita."

"Hiljaa, parooni, Jumalan tähden hiljaa!" varoitti Zwiebusch. "Älkäämme
antako kielellemme valtaa!"

Zwiebusch katsahti säikähtyneenä tyttäreensä, Ilka istui ja kuunteli
tarkkaavasti paroonia, nähtävästi vähääkään ujostelematta hänen puheensa
sisällystä ja muotoa.

"Kyllä ymmärrän", sanoi hän... "Mutta voisitteko te ottaa vaimoksenne
naisen, joka on myynyt itsensä?"

"Voisin. Myynhän minäkin itseni mennessäni naimisiin myötäjäisten
tähden. Ja niin edelleen... Pyydän sinulta jotakin, Ilka..."

Parooni nousi ja otti liivintaskusta kultarahan.

"Ota, tyttöseni, tämä raha ja valokuvauta itsesi ensimäisessä
kaupungissa, johon joudut. Ymmärrätkö? Kuvan lähetät minulle ... tällä
osoitteella..."

Parooni antoi Ilkalle kultarahan ja kortin, jolle oli kirjoitettu hänen
osoitteensa.

"Haluan usein nähdä tulppaanityttöä... Pidän hänet aina
povitaskussani... Lähetäthän?"

"Lähetän."

"Erinomaista. Ja nyt, ystäväni, jääkää hyvästi! Minua nukuttaa."

Parooni laskeutui pitkäkseen nurmelle ja pani metsästyslaukun päänsä
alle.

"Hyvästi. Oli sangen hauskaa tutustua. Jään odottamaan valokuvaa ja nain
sinut, jos hankit miljoonan..."

Zwiebusch nousi ja kumarsi.

"Kiitän teitä, parooni. Te olette ravinnut meidät, ettekö salli meidän
soittaa teille kiitokseksi? Meidän ikävä musiikkimme on oivallista
unilääkettä!"

"Tehkää hyvin!"

Zwiebusch viritti viulunsa ja alkoi soittaa jotakin "Boccacciosta",
Ilkan säestäessä harpullaan. Parooni nyökäytti päätään tyytyväisyyden
merkiksi ja sulki silmänsä... Kun soittajat lopettivat ja aikoivat
poistua hänen luotaan, avasi hän silmänsä, ja hänen hämärä katseensa
pysähtyi Ilkaan.

"Hyvä ... hyvä... Kyllä ymmärrän", mutisi hän. "Sinäkö se olet, Ilka?
Ota tuo muistoksi!"

Parooni irroitti vitjoistaan yhden siinä riippuvista medaljongeista ja
antoi sen Ilkalle; sitten hänen päänsä painui laukulle, ja hän nukkui
kuin kuollut.




III.


Kun von Saynitz heräsi, oli jo ilta. Puiden latvat ja pienen, kukkulalla
sijaitsevan kaupungin kivirakennukset kylpivät laskevan auringon
kullassa. Kullanhohde, joka hiukan vivahti purppuraan, levittäytyi
brokaadiharson tavoin pitkin taivaanlakea, auringosta itään päin ja
peitti runsaan kolmanneksen taivasta huntunsa taakse... Auringon
ympärillä ja sen yläpuolella ei ollut ainoatakaan pilveä; viimemainittu
seikka lupasi ihanan yön. Kaukana metsän takana soi kotiutuvan paimenen
ruokopilli. Se soitti yksinkertaista, nimetöntä laulua. Soitto oli
koneellista, säännötöntä, mutta tämä vaatimaton musiikki tuudittaa joka
ilta urhojen uneen Goldaugenien kreivien metsät, ruisvainiot, aron ja
joen...

Arthur näki vieressään nurmikolla kaksi kumoonmennyttä pulloa ja
sanomalehtipaperia, johon hänen eväänsä olivat olleet käärittyinä.

Paksu ukko ja kaunis, vaaleakutrinen tyttö eivät enää olleet hänen
luonaan. Hän muisti heidät, keskustelunsa heidän kanssaan, ja hymyili,
alkoipa vielä ääneen nauraakin, kun katsahtaessaan rintaansa äkkäsi
paperin, joka oli kiinnitetty nappiin. Paperille oli lyijykynällä
kirjoitettu seuraavat sanat: "Rakas parooni! Te olette ensimäinen
ihminen, joka on kohdellut meitä ihmisten tavoin. Ennenkuin teidät
tapasimme, olimme ainoastaan kuulleet puhuttavan ihmisellisestä
kohtelusta... Siksi olettekin ensimäinen ihminen, jota en muistele
katkeruudella vaan mielihyvän tuntein. Teidän huomaavaisuutenne kosketti
meitä sielumme sisimpään. Jääkää hyvästi! Suokoon Jumala Teille onnea!
Kyllä lähetän kuvani. Palvelijanne Ilka."

"Ei ainoatakaan kieliopillista virhettä", virkkoi von Saynitz ääneen,
luettuaan kahdesti tämän kirjeen, joka oli kirjoitettu miellyttävällä,
naisellisella käsialalla. "Ihmeteltävää! Jopa jotakin, Ilka!"

Parooni otti muistikirjansa välistä sinkkivartisen lyijykynän ja
kirjoitti: "Saatu tulppaanitytöltä kesäkuun kolmantenatoista."
Taitettuaan kirjeen hän kätki sen muistikirjansa kansitaskuun.

"Nyt matkaan! On aika saada päivällistä!"

Ja heittäen pyssyn olalleen parooni suuntasi matkansa metsän läpi
kaupunkia kohti, josta auringon lyhyeksi ajaksi luoma kultainen kajastus
jo alkoi häipyä pois.

Hänen täytyi kulkea pitkin pitkää ja kapeaa sorapohjaista rajahakkausta.
Tämä hakkaus ulottui melkein kaupunkiin saakka. Puolivälissä sen
katkaisi rautatie. Lähellä hakkauksen ja rautatien risteystä on
metsänvartija Blaucherin talo.

Tultuaan risteykseen, Arthur kääntyi sivulle, nosti hattuaan ja
tervehti: talon parvekkeella istui vanha matami Blaucher ommellen
pöytävaatetta. Pikkuruisessa päässään hänellä oli suuri myssy, jossa oli
valtavan leveät nauhat, ja myssyn alta pilkistivät isovaarin aikuiset
silmälasit: ne lepäsivät pitkän, tylpän, ukkovarvasta muistuttavan nenän
juuressa... Arthurin tervehdykseen hän vastasi hunajanmakealla hymyllä.

"Hyvää iltaa, Martha rouva!" tervehti parooni. "Onko kirjeitä minulle?"

"On, mutta vain yksi. Vaakunallinen, parooni..."

"Onko osoite Pelzerin käsialaa?"

"On..."

"No, sitten voitte heittää sen uuniin. Tiedän, mitä se sisältää.
Juutalainen kiroaa minut, sisareni sanelun mukaan, siitä että olen
ruvennut luterilaiseksi... Tiedän sen lukemattakin. Miehenne kai on
terve? Ja Amalia-neiti, toivoakseni, myöskin?"

"Kiitän... Minun siis täytyy polttaa jo kuudes kirje... Se ei ole
erittäin hauskaa työtä, jos tietää, että tätä kirjettä kirjoitettaessa
on nähty vaivaa, tunnettu... Te olette kovin julma! Mihin nyt menette?"

"Päivälliselle ... jonnekin..."

"Ja jonkun luo?"

Eukko huokasi ja pudisti päätään.

"Ellei minun Blaucherini olisi niin kovin varovainen", sanoi hän, "niin
antaisin teille päivällistä. Mieheni repii hiukset päästään, kun meille
tulee ylhäisiä herroja. Meillä käy kenraali Frochtelsack, mutta hänhän
on jo vanha ukko, -- häntä ei tarvitse peljätä... Häntä Blaueherini ei
pelkääkään... Hänen kauhistuksensa olette te. Te syötte meillä
päivällistä, ja ihmiset sanovat, että te mielistelette tytärtämme, ja
Jumala tietää, mitä kaikkea vielä puhuvatkaan. Eihän ylhäinen henkilö
käy naimisen tarkoituksessa, vaan sen kyllä tietää, mitä varten... No
niin, ja sitä Blaucher pelkää... Mutta kenraali Frochtelsack, sehän on
aivan toista!"

"Älkää olko huolissanne, Martha! Syön päivällistä toisessa paikassa."

"Ja, toden sanoakseni, meidän päivällisestämme ei tänään olisikaan
mihinkään. On niin surkeata nykyään, kun palvelijat ... he ovat aivan
mahdottomia!"

"Hyvästi, Martha! Terveiset kotiväellenne!"

"Hyvästi, parooni!"

Parooni kumarsi ja lähti astumaan pitkin hakkausta. Illan tummat varjot
olivat jo laskeutuneet maanpinnalle. Metsässä kävi ilma viileäksi.
Arthurin takana kiiti jyristen huvilaseudun iltajuna, joka kuljetti
kaupunkilaisia kedoille ja metsiin... Metsässä alkaa ilta aikaisemmin
kuin aukealla. Kedolla olisi vielä nähnyt vaikka pujottaa langan
neulansilmään... Kun huvilajunan jyrinä oli vaijennut, Arthur kuuli
takanaan hevosen kavioiden kopsetta. Hän katsoi taakseen ja pysähtyi:
komean mustan ratsun selässä häntä lähestyi ratsastajatar. Tämä ratsasti
ohitse, katsahti Arthuriin ja ajettuaan vielä muutaman sylen, pysähdytti
ratsunsa.

"Von Saynitz?" kysyi hän kovalla äänellä. "Hän itse..."

Arthur meni ratsastajattaren lue ja tervehti. Metsässä oli pimennyt,
mutta ei vielä niin paljoa, ettei olisi nähnyt, kuinka kaunis
ratsastajatar oli. Koko hänen olemuksestaan huokui kerrassaan
herttuallista ylevyyttä.

Olisivatpa Zwiebusch ja Ilka nyt olleet saapuvilla, olisivat he
tunteneet hänet samaksi ratsastajattareksi, jota me kertomuksemme
ensimäisessä luvussa Zwiebuschin suun kautta kutsuimme kreivitär
Goldaugeniksi, syntyään Heilenstrahl. Hänellä oli kädessään sama ruoska,
jolla hän puolenpäivän aikaan oli iskenyt Zwiebuschiin huulen verille.

"Tunsin teidät heti ensi näkemältä", sanoi hän ojentaen Arthurille
kätensä. "Olette hiukan muuttunut... Mutta ... voihan kanssanne puhua?
Viimeinen kirjeenne minulle oli aivan tulvillaan vihaa, katkeruutta,
mitä epätoivoisinta ylenkatsetta... Vieläkö nyt vihaatte minua yhtä
katkerasti kuin silloin?"

Parooni puristi hänen kaunista kättään ja hymähti.

"Kirjeeni", vastasi hän, "oli rikos, jonka voitte antaa anteeksi
vanhentumisen perusteella. Sehän on kirjoitettu neljä vuotta sitten.
Siinä kirjeessäni vihasin teitä omanvoitonpyyntinne tähden, joka ei
sallinut teidän mennä naimisiin rakastetun ja rakastavan, mutta
köyhtyneen miehen kanssa. Nykyään olen vähimmin kaikista taipuvainen
olemaan teille vihainen voitonpyyntinne tähden. Kolme tuntia sitten
puhuin tulevasta naimisestani rahojen tähden... Minä elän vielä tässä
maailmassa enkä ole lopettanut päiviäni vain siksi, että minulla on
elämässä päämäärä, johon tahdon päästä... Tämä päämäärä on --
miljoona-avioliitto..."

"Niinkö? Vakaumuksenne on siis viimeisten neljän vuoden kuluessa
tuntuvasti muuttunut. Olen kuitenkin iloinen... Kohtasin teidät niin
odottamatta! Sangen hauskaa, totta totisesti, hauskaa! Kiitos edes
siitä, että tapasimme toisemme!"

"En suuriksi surmiksenikaan olisi voinut odottaa milloinkaan tapaavani
teitä näillä seuduilla. Kuinka tänne jouduitte?"

"Minä... Ettekö tiedäkään? Olen täkäläisiä asukkaita... Jo kauan
sitten..."

"Tekö, paroonitar? Millä tavoin?"

"En ole enää paroonitar Heilenstrahl, vaan kreivitär Goldaugen. Kaksi
vuotta sitten menin naimisiin naapurinne, kreivi Goldaugenin, kanssa..."

"En ole kuullut... Sepä vasta uutinen! Kreivin kanssa... En tunne
häntä... Onko hän kaunis?"

"Kummallista... Tehän ihailette kauniita miehiä, mikäli minä teitä
tunnen. Minuakin rakastitte senvuoksi, että, kuten kerrotaan, olin
hemmetin kaunis mies. Ja hän: onko hän nuori, rikas?"

"Neljänkymmenen... Hän on hyvin rikas..."

"Olette tietenkin onnellisia?"

"Emme lainkaan. Minähän menin naimisiin miljoonasta. Kaksivuotinen
kokemus on osoittanut, että tein kauhean erehdyksen. Onni ei ole
miljoonassa, kuten olen huomannut... Nyt mietinkin vain keinoa, miten
pääsisin miljoonasta."

Kreivitär nauroi, ja hänen katseensa pysähtyi hetkeksi pimenevälle
taivaalle. Tuokion vaiettuaan hän jatkoi nauraen:

"Olemme siis vaihtaneet osia keskenämme, parooni. Minä vihaan nyt sitä,
mitä ennen rakastin, ja te päinvastoin... Kuinka omituisesti
vaihtuvatkaan olosuhteet tässä ikävässä maailmassa!"

"Te haluatte paeta miljoonaa, saavuttaaksenne onnen, ja minä etsin
miljoonaa päästäkseni onnellisten kirjoihin... Päämäärämme, kuten
näette, ovat erilaiset..."

"Ettekö tiedä kerrassaan mitään nykyisestä elämästäni?"

"En hituistakaan..."

"Juorut eivät liene siis kovin pitkälle kantavia... Olen ruvennut
hakemaan eroa miehestäni..."

"Hauskaa hommaa... Asutteko yhä hänen luonaan?"

"Asunhan minä... Hieman omituista, totta kyllä... Mutta liikojen
juorujen välttämiseksi lähdemme toistemme luota vasta sitten, kuin
eromme on vahvistettu virallisella sinetillä... Minä lennän pois, vasta
kun olen virallisesti vapaa... Mutta eihän tämä liene teille
mielenkiintoista... Olen niin iloissani tavattuani vanhan tuttavan
ja ... ystävän, että olen valmis tunnottomasti latelemaan kaikki asiani,
salaiset ja julkiset... Puhukaamme mieluummin teistä... Kuinka te
voitte?"

"Kuten näette. Asun, missä sattuu..."

"Olette heittänyt opinnot? Kokonaan?"

"Olen ja, todennäköisesti, kokonaan..."

"Ja onko oppineen omatunto rauhallinen?"

"Ka... Tiede on minussa menettänyt hiukan enemmän kuin nollan... Tappio
ei ole suuri..."

Kreivitär kohautti olkapäitään ja pudisti päätään.

"Te, Saynitz, puolustaudutte kuin koulupoika", sanoi hän. "Hiukan
enemmän kuin nollan... Nuorilla oppineilla ei ole nykyisyyttä, heillä on
tulevaisuus. Kukapa tietää: jos olisitte jatkanut tieteellisiä
opintojanne, olisitte ehkä ollut tieteelle tuhannesti nollan arvoinen!"

"Sanontanne on väärä", naurahti von Saynitz, "nolla kerrottuna
tuhannella on tasan nolla."

"Oletteko lopullisesti häviöllä?" kysyi kreivitär, ikäänkuin ei olisi
kuullut Saynitzin huomautusta.

"Lopullisesti. Onko teillä rahoja mukananne?"

"On hiukan. Entä sitten?"

"Antakaa ne minulle."

Kreivitär otti nopeasti taskustaan pienen kukkaron ja antoi sen
Arthurille. Tämä pudisti rahat käteensä ja antoi kukkaron takaisin
kreivittärelle.

"_Merci_", sanoi hän. "Otan lainaksi. Maksan takaisin häitäni seuraavana
päivänä. Teitä kummastuttaa? Kuinka kummastuneet teidän silmänne ovat!
Minä en ainoastaan pyydä ja ota, vaan vielä pahoittelen, että
kukkarossanne oli niin vähän."

Kreivitär katsahti hänen silmiinsä ja ajatteli: "hän valehtelee."

"En lainkaan kummastunut", vastasi kreivitär. "Mitä kummallista ja
ihmeteltävää siinä olisi, että Arthur von Saynitz lainaa rahoja
ystävältään? Sellaistahan sattuu elämässä usein, onhan se aivan
tavallista..."

"Ja kuka teille on sanonut, että olette ystäväni?"

"Te olette omituinen... Jääkää hyvästi! Teidän kanssanne on ikävä
puhua."

Kreivitär nyökkäsi, kohotti ruoskansa ja karautti pitkin hakkausta
tiehensä.




IV.


Kun hän ehti hakkauksen päähän ja ratsasti aukealle, oli jo pimeä...
Kaupunki ja vuoret erottuivat vielä, mutta niiden piirteitä ei näkynyt.
Kuljeskelevat ihmiset ja hevoset näyttivät epämääräisiltä varjokuvilta.
Siellä täällä syttyivät valot. Kreivitär pysähtyi muutaman risumajan
eteen, joka oli kyhätty kaisloista ja oljista erääseen Goldaugenien
vihannestarhaan. Goldaugenit olivat ylimuistoisista ajoista saakka
vuokranneet kaupungilta maata vihannesviljelyksiinsä. Sen he tekivät
kunnianhimosta. "Mitä vähemmän maitteni ympärillä on vieraita tiluksia",
sanoi kerran eräs Goldaugen, "sitä suurempi syy minun on pitää nenääni
pystyssä".

Majan edustalla seisoi tarhuri ja hänen poikansa. Huomattuaan
ratsastavan kreivittären, he ottivat hatut päästään.

"Hyvää iltaa, vanha ja nuori Fritz!" tervehti kreivitär tarhuria ja
hänen poikaansa. "Erittäin hauskaa, että tapasin teidät täällä. Jos
minulle joskus tullaan sanomaan, että huolehditte huonosti
tehtävistänne, on minulla syy olla sitä uskomatta."

"Me olemme aina täyttämässä velvollisuuksiamme", vastasi vanha Fritz
suoristautuen. "Emme poistu askeltakaan vihannestarhasta. Mutta, teidän
armonne, jos herra pehtori tahi hänen heitukkansa jostakin syystä
suuttuu minun naamaani, niin meidät ajetaan tiehemme teidän armonne
tietämättä. Me olemme vähäistä väkeä, ja meidän tähtemme tuskin
viitsitään teidän armoanne vaivata."

"Niinkö luulet, Fritz? Ei, sinä erehdyt pahoin... Minä tunnen jokaisen
palvelijamme ja, usko minua, tiedän kuka on kunnollinen, kuka huono ja
kuka on eroitettu. Tiedän, esimerkiksi, että vanha Fritz on kelpo
palvelija, ja tiedän senkin, että nuori Fritz on laiskuri ja että hän
talvella varasti pastorilta hansikkaat ja kävelykepin... Minä tiedän
kaiken."

"Te tiedätte, että pastoriparalta varastettiin hansikkaat ja keppi,
mutta ettepä tiedä, että..."

Vanha Fritz vaikeni ja hymähti.

"Mitä en tiedä?" kysyi kreivitär.

"Teidän armonne ei tiedä, että armollisen kreivin kamaripalvelijan
koirat kolme viikkoa sitten pahoin purivat vaimoani ja tytärtäni. Sitä
teidän armonne ei tiedä, vaikka koko kylä on tehnyt kaikkensa,
saattaakseen asian tunnetuksi. Kamaripalvelijan koirat eivät siedä
köyhiä pukimia ja repivät jokaisen, joka on puettu talonpoikaisittain.
Se tuottaa herra kamaripalvelijalle suurta huvia. Ihmekkös tuo! Koirat
kaatavat naisen maahan, repivät hänen vaatteensa ja ... alaston ruumis,
teidän armonne... Herra kamaripalvelija ihailee suuresti naisruumiita."

"Hyvä, hyvä... Mitä siis tahdot?... Siitä en todellakaan tiedä
mitään..."

"Vaimoni on sairaana, ja tyttäreni häpeää näyttäytyä kadulla, koska
miehet, kiitos koirille, näkivät hänet Evan puvussa."

"Hyvä, hyvä... Otan siitä selvän. Kysyisin teiltä erästä asiaa. Ettekö
ole nähneet tänään kaupunkiin vievällä tiellä soittajaa, paksua ukkoa ja
nuorta tyttöä, jolla oli harppu? Ovatko he kulkeneet tästä ohitse?"

"En ole nähnyt, teidän armonne", vastasi vanha Fritz. "Ehkä ovat
kulkeneet, ehkä eivät. Tästä kulkee paljon kaikenlaista väkeä. Ei niitä
kaikkia näe eikä muista..."

Kreivitär mietti ja katsoi tutkivasti pimeään etäisyyteen.

"Olisivatkohan he tuolla?" kysyi hän viitaten piiskallaan kahta varjoa
kohti, jotka liikkuivat pimeässä.

"Nuo ovat molemmat miehiä", sanoi nuori Fritz.

"On mahdollista, että he ovat jääneet yöksi kylään", arveli kreivitär.
"Siinä tapauksessa he menevät tästä ohi huomenna... Jos näette, niin
lähettäkää heidät heti luokseni."

"Kuten käskette," vastasi vanha Fritz. "Paksu ukko ja nuori tyttö. Kyllä
muistan. Mutta miksi teidän armonne tahtoo heidät luokseen? Ovatko he
varastaneet jotakin?"

"Miksi juuri varastaneet?"

"Arvelin vain, teidän armonne, Goldaugenin kreivikunnassahan ei muuta
tehdäkään kuin etsitään varkaita. Sellainen on tapa. Goldaugenin
kreivikunnassa varastavat vain suuret, mutta, varkaina pidetään
jokaista."

"Niinkö? Hm... Huomenna voit etsiä itsellesi toisen paikan. Huomenna ei
tässä kreivikunnassa saa olla ainoatakaan Fritziä!"

Tämän sanottuaan kreivitär käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin
metsänaukeamalle.

"Kylläpä hän on kaunis! sanoi nuori Fritz... Kuinka suloinen!"

"Sangen kaunis!" myönsi vanha Fritz. "Mutta mitä se meitä liikuttaa?"

"Ihastuttavaa! Vannon sinulle elävän Jumalan nimessä, että minä en
varastanut pastorilta hansikkaita ja keppiä! En ole milloinkaan
varastanut! Jos valehtelen sinulle, niin tehköön taivas minut tällä
hetkellä sokeaksi! Minua on syytetty aivan suotta... Ja hän uskoi sen
todeksi! Katalat ihmiset!"

Nuori Fritz oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten:

"Mutta eivätpä ne katalat saa minua aiheettomasti panetella! Eivät saa
suotta herjata meitä... Minä varastan. Kun hän puhui kanssasi ja minä
katsoin hänen kauniita kasvojaan, silloin vannoin mielessäni, että
varastan... Ja varastankin! Varastan Goldaugenilta sellaista, mihin
ainoakaan pehtoori ei ole rohjennut kajota. Ja minä pidän sanani!"

Nuori Fritz istuutui ja vaipui ajatuksiinsa. Uudet, mitä suloisimmat,
eivät talonpoikaiset vaan balzacilaiset ajatukset valtasivat hänen
aivonsa ja sydämensä. Nuorukaisen liekehtivä mielikuvitus loi muutamassa
hetkessä loistavan suurenmoisen ilmalinnan... Se, mikä vielä tunti
sitten olisi näyttänyt hänestä hulluudelta, mahdottomalta ja minkä hän
silmänräpäyksessä olisi karkoittanut mielestään kuin lapsellisen sadun,
muuttui nyt yhtäkkiä tehtäväksi, jonka hän vilpittömästi tahtoi täyttää
mistä hinnasta hyvänsä. Ilmalinna oli muutettava joksikin
kestävämmäksi...

Lopuksi Fritzin haaveiden kuumentamaa päätä alkoi pyörryttää, hän
hypähti pystyyn, hieroi silmiään ja huusi nauraen isälleen:

"Varmasti varastan! Hakekoot sitten!"

       *       *       *       *       *

Kreivitär ratsasti kotiin päin. Tiellä häntä vastaan osui parooni von
Saynitz, joka yhä vielä kulki päivällisen haussa.

"Toivottavasti tapaamme vielä toisemme? huusi kreivitär hänelle.

"Kyllä, jos haluatte."

"Kyllä me löydämme puheenaiheita. Nykyisessä ikävässäni te olette
minulle oikea aarre. Minäpä sain ajatuksen! Ettekö tahdo viettää minun
seurassani syntymäpäiväänne, joka on ensi viikon torstaina? Näettekö,
kuinka vielä muistan teitä? En ole unohtanut edes syntymäpäiväänne...
Tahdotteko?"

"Olkoon menneeksi..."

"Meidän täytyy tavata jossakin... Nytpä tiedän... Tiedättehän paikan,
missä on pronssinen peura?"

"Tiedän."

"Siellä ei kukaan häiritse meitä muinaisia muistellessamme. Olkaamme
siellä kello seitsemän, illalla."

"Minä tarjoan viinin."

"Oivallista. Hyvästi! Nytpä muistankin, parooni! Puhukaamme vastedes
ranskaksi. En ole unohtanut, ettette pidä saksankielestä. Ja ajatelkaa
tarkemmin -- 'veijaria' ja järkeviä ihmisiä. _Adieu_!"

Kreivitär hoputti hevostaan ja katosi hetken kuluttua yhä enemmän
pimenevän metsän varjoihin.

Paroonitar Thérèse von Heilenstrahl oli se "puhdas, taivaallinen
olento", johon Arthurin katseet ja tunteet ensiksi pysähtyivät
inhottavan pariisilaiselämän jälkeen. Syynä Arthurin jyrkkään
siirtymiseen hurjastelusta työhön ei ollut ainoastaan kunnioitus
tiedettä kohtaan; se oli suureksi osaksi paroonittarenkin ansio. Ilman
häntä ei olisi tapahtunutkaan täydellistä muutosta. Tultuaan Pariisista
Wieniin Arthur alkoi viettää suorastaan erakkoelämää. Yksinäisyydessään
hän mietti itselleen rauhoittavaa työtä, kirosi maailmaa ja sen ihmisiä,
tahtomattaankin huokaili ikävöiden ... pariisilaisia ilotyttöjä. On
vaikea sanoa, mihin hänen yksinäinen elämänsä lopuksi olisi hänet
johtanut, ellei hän pian Wieniin saapumisensa jälkeen olisi joutunut
parooni Heilenstrahlin vakinaisten vieraiden joukkoon. Siihen aikaan,
jolloin Arthur oleskeli Wienissä, saattoi jokainen, joka vain halusi,
käydä Heilenstrahlien kodissa. He eivät oikeastaan kutsuneet ketään,
mutta sinne tulivat kutsumattakin kaikki, jotka mielellään vierailivat
maan mahtavien asunnoissa, elleivät ovet vain olleet suljettuina.

Viime vuosina tämä koti muistutti jumalista ihmistä, joka nähdessään
loppunsa lähestyvän heittää kaikki arvelunsa ja antautuu kaikkiin
mahdollisiin hurjasteluihin, elääkseen edes yhden ainoan päivän ihmisten
tavoin.

Heilenstrahlin paroonit, kun olivat rappeutuneet ja köyhtyneet, etsineet
pelastusta löytämättä sitä, tunsivat lopuksi viimeisen hetken lähenevän,
antoivat kaiken mennä menojaan eivätkä välittäneet enää mistään. He
unohtivat kaiken, paitsi lähenevää, hirveätä loppunäytöstä. Lähenevän
ratkaisun kauhun he upottivat viiniin, lempeen ja haaveisiin.
Heilenstrahlit haaveilivat vielä pelastuksen mahdollisuudesta. Pelastus,
arvelivat he, on Thérèsen kädessä, joka voi mennä naimisiin jonkun hyvin
rikkaan henkilön kanssa ja avioliitollaan parantaa sukunsa
haaksirikosta. Mutta tämäkin toive jäi vain tyhjäksi haaveeksi. Thérèse
oli riidoissa isänsä kanssa ja vannoi ettei hän mennessään rikkaalle
miehelle anna omaisilleen penniäkään.

Heilenstrahlit huitasivat kädellään ja alkoivat syödä loppuun sitä, mitä
ei jo oltu syöty. He eivät syöneet tavallisesti, vaan vimmatusti, hurjan
riemuitsevasti, remuten ja juhlien, ikäänkuin eivät olisi syöneet
milloinkaan ennen.

Heidän ovensa avautuivat itsestään, ja niistä ryntäsi sisään lauma
puolinälkiintyneitä jätteiden ahmijoita. Nämä ahmarit olivat
rappeutuneita aristokraatteja, kirjailijoita, maalareita, muita
taiteilijoita, soittoniekkoja, huomiota vaativine piirteineen, hienoinen
tuoksuineen, erinomaisine soittimineen ja nälkäisine vatsoineen. Ahmarit
valtasivat silmänräpäyksessä paroonien kodin, ja köyhyydessä kituvat,
pelastusta janoavat Heilenstrahlit äkkäsivät yhtäkkiä olevansa maailman
suurimpia mesenaatteja. Heidän kotinsa täyttyi seinämaalauksista,
tauluista, harvinaisista akvarelleista. Iltaisin koko kortteli kajahteli
sinfonioiden, nokturnien, valssien ja polkkain säveliä.
Soitannollis-kirjalliset illanvietot, joissa soitettiin ja luettiin
kirjallisuuden tuotteita, tulivat pian kuuluisiksi, ja kuuluisuus toi
mukanaan joukon uusia vieraita kaikista yhteiskuntakerroksista. Kaikissa
näissä illanvietoissa ja näytännöissä oli Thérèse mukana. Kauniina kuin
marmorista veistettynä, kokonaan mustiin puettuna hän liikkui kirjavan
seuran keskellä, toisen taiteilijan luota toisen luo, koettaen kaikin
keinoin riistäytyä kuolettavan ikävän kourista. Suuri joukko oli hänelle
uutta. Nuo ihmiset herättivät hänen mielenkiintoaan. Ikävän ahdistamana
hän tarkasteli noita huomiota tavottelevia kasvoja, kuunteli, haasteli,
luki hänelle tuotuja käsikirjoituksia ja pääsi pitkällisen tutkimisen ja
tarkkailemisen jälkeen yhteen ainoaan johtopäätökseen: heidän joukossaan
oli kunnon väkeä mutta oli veijareitakin. Tämä johtopäätös oli hänen
tutkimustensa ainoana tuloksena. Kun hänellä ei ollut kykyä hienompaan
erittelyyn, ei hän kyennyt erottamaan kunnon miehiä veijareista. Hän
liitti läheisemmin seuraansa muutamia heistä, mutta näidenkin muutamien
joukossa oli paljon sekä älyniekkoja että veijareita. Valittujen
joukossa oli von Saynitzkin.

Hän joutui Heilenstrahlien kotiin aivan sattumalta. Hänet vei sinne eräs
ystävä, kirjailija, joka tahtoi tutustuttaa paroonin huvinäytelmäänsä,
joka esitettiin paroonien näyttämöllä. Pian hän tyytymättä pelkästään
näytelmiin ja kirjallisiin illanviettoihin, alkoi käydä Heilenstrahlien
luona päivisinkin. Thérèse, joka tavallisesti kävi iltaisinkin
ratsastamassa ratsupalvelijan saattamana, alkoi pian tehdä näitä
ratsastusretkiään Arthurin seurassa. Joka ilta Arthur innostuneena
kertoi, mitä oli tehnyt sinä päivänä, mitä kirjoittanut. Sellaista
selontekoa seurasivat välttämättömästi haaveet, toiveet, odotukset,
Thérèse kuunteli ja puhui itsekin. Hänen puheensa olivat suorastaan
tulvillaan kuuluisien oppineiden nimiä, jotka hän tunsi ...
kuulopuheiden mukaan, Arthurin puheista. Heistä tuli ystävät. Sanokaa,
että ystävyydestä on vain yksi askel rakkauteen. Arthur ei ajatellut
rakkautta. Hänelle oli kylliksi älykkään, nuortean naisen pelkkä
seurakin. Rakkaudesta hän rupesi puhumaan vasta silloin, kuin Thérèse
eräällä iltaretkellä tunnusti rakastavansa häntä... Thérèse ensimäisenä
puhui rakkaudesta. Tämän tunnustuksen jälkeen seurasi päiviä, jollaisia,
kuten kerrotaan, on vain kerran elämässä. Arthur ei ollut milloinkaan,
aikaisemmin eikä myöhemmin, ollut niin onnellinen ja tyytyväinen
elämään, kuin niinä päivinä, jotka hän vietti rakastetun seurassa. Mutta
tätä onnen aikaa ei kestänyt kauan. Sen tuhosi Thérèse. Kun Arthur
tahtoi rakastamaansa ja epäilemättömästi rakastavaakin neitoa tulemaan
hänen vaimokseen, paroonitar ja "tohtorinna" von Saynitziksi, niin
Thérèse kieltäytyi jyrkästi.

"En voi tulla vaimoksenne", kirjoitti hän Arthurille. "Te olette köyhä,
ja minä samoin. Köyhyys on jo myrkyttänyt puolen elämääni. Pitäisikö sen
myrkyttää vielä toinenkin puoli? Te olette mies, ja miehet eivät käsitä
kaikkia köyhyyden kauhuja niin selvästi kuin naiset. Köyhä nainen on
maailman onnettomin olento... Teitte pahoin, Arthur, puhuessanne
avioliitosta... Siten pakotatte rupeamaan selityksiin, jotka eivät voi
olla jättämättä jälkiä nykyisiin suhteisiimme. Jättäkäämme ne ikävät
selittelyt sikseen ja olkaamme kuten ennenkin."

Arthur repi kirjeen palasiksi ja kirjoitti vastauksen, jossa kutsui
salaman taivaasta iskemään Thérèseen. Hän tulistui ja kirjoitti
"taivaalliselle olennolle" suunnattoman laajan kirjeen, jossa kirosi
"ajan hengen ja kasvatuksen"... Niitä liikuttavia kirjeitä, joita
hänelle senjälkeen lähetettiin kiellon puolustukseksi, hän ei lukenut,
vaan heitti tuleen. Arthur alkoi vihata Thérèseä siinä määrin, että
kaikki, mikä muistutti tätä, menetti kaiken arvon hänen silmissään. Hän
alkoi vihata kaikkea ylevää, ankaraa, ylpeää ja kiintyä koko sielullaan
kaikkeen kurjaan, sorron- ja puutteenalaiseen.

Arthur muisteli kaikkea tätä, mennessään päivälliselle. Hänestä tuntui
tutkielmansa "ajan hengestä" nyt naurettavalta, mutta entinen viha nosti
päätään hänen sielussaan. Hän ei ollut päässyt irti siitä.

Torstaina, syntymäpäivänään, Arthur muisti Thérèselle antamansa
lupauksen syödä päivällistä hänen seurassaan. Hän lähti "Pronssipeuran"
paikalle. Se oli nimenä muutamalla pienellä aukiolla, jossa joku
kuningas aikoinaan oli kaatanut pronssinkarvaisen peuran. Toiset taas
kertovat, että sillä paikalla oli muinoin ollut metsästystä esittävä
kuvapatsas -- pronssiin valettu peuran kuva, joka vastasi Dianaa.
Kerrotaan, että kuningas, jonka käskystä patsas oli pystytetty, oli
siveellinen mies, joka inhosi klassillisia naiskuvia.

Arthurin saapuessa aukiolle oli Thérèse jo siellä. Hän käveli
kärsimättömästi edestakaisin nurmikolla ja katkoi piiskallaan kukkia.
Hevonen seisoi syrjemmällä puuhun kytkettynä ja söi laiskasti ruohoa.

"Tepä otatte vieraanne erinomaisesti vastaan!" sanoi kreivitär mennen
Arthuria vastaan. "Olettepa te kaunis isäntä! Te vain kävelette ja
vieraanne on odottanut täällä jo toista tuntia..."

"Kävin hakemassa viiniä", puolustautui Arthur. "Tehkää hyvin, käykää
istumaan! Emme istu nyt ensi kertaa yhdessä nurmikolla. Muistatteko
entisiä aikoja?"

Kreivitär ja Arthur istuutuivat ruohikolle ja syventyivät vanhoihin
muistoihinsa... Rakkauteen ja eroon he kuitenkaan eivät kajonneet...
Keskustelu koski wieniläis-elämää ja oloja, Heilenstrahlien kotia,
taiteilijoita, iltakävelyjä... Parooni puhui ja joi... Kreivitär ei
ottanut viiniä. Juotuaan pullollisen Arthur oli jo hienossa humalassa;
hän nauraa hohotti, ivaili ja pisteli.

"Millä te nykyään elätte?" kysyi hän kesken kaiken.

"Milläkö? Hm... Tiedättehän sen... Goldaugenit eivät ole kerjäläisiä..."

"Te siis syötte ja juotte kreivin omaisuutta?"

"En ymmärrä, mitä noilla kysymyksillänne tarkoitatte!"

"Rukoilen teitä, vastatkaa minulle, Thérèse. Kreivinkö kustannuksella
elätte?"

"Kreivin tietenkin!"

"Ihmettelen. Te ette voi sietää kreiviä ja olette kuitenkin hänen
leivässään... Ha-ha-ha... Mitä? Mitä, piru vie, tästä on sanottava?
Minua teidän viisaanne pitävät veijarina; mikähän mielipide heillä on
teistä? Ha-ha-ha!"

Kreivittären kasvot synkistyivät.

"Älkää juoko enää, parooni", sanoi hän ankarasti. "Te juovutte ja alatte
puhua hävyttömyyksiä. Kyllähän te tiedätte, että eräät asianhaarat
pakottavat minut vielä asumaan Goldaugenin luona."

"Mitkä asianhaarat? Pahojen kielten pelko! Vanha virsi! Mutta
sanokaahan, kreivitär, olkaa niin ystävällinen, paljonko kreivi sitoutuu
antamaan teille vuosittain eron jälkeen?"

"Ei mitään..."

"Miksi ette puhu totta. Älkäähän nyt suuttuko... Kaikessa
ystävyydessähän minä... Älkää tempoko piiskaanne. Eihän se ole
syyllinen. Ah!"

Parooni löi otsaansa ja kohottautui.

"Sallikaahan... Kuinka en tullut ennemmin sitä huomanneeksi?"

"Mitä?"

Paroonin silmät saivat eloa. Hänen katseensa siirtyi kreivittären
kasvoista piiskaan, piiskasta kasvoihin. Hän liikahti hermostuneesti.

"Kuinka en sitä ennemmin muistanut?" mutisi hän. "Tekö se suvaitsittekin
kestitä tuota paksua ukkoa ja minun tulppaanityttöäni?"

Kreivitär kummastui ja kohautti olkapäitään.

"Tulppaani... Paksu ukko... Mitä te höpisette, von Saynitz? Puheenne
käyvät käsittämättömiksi. Älkää juoko!"

"Älkääkä te tapelko, armollinen rouva!"

Parooni kalpeni ja löi nyrkillään rintaansa.

"Älkää te tapelko! Piru periköön teidät aristokraattisine tapoinenne!
Kuuletteko?"

Kreivitär ponnahti pystyyn. Hänen silmänsä suurenivat ja salamoivat
suuttumuksesta.

"Älkää unohtako, kenelle puhutte, parooni!" sanoi hän. "Ettekö suvaitse
kutsua piruanne takaisin? En ymmärrä teitä!"

"En suvaitse! Hiiteen! Etteköhän vielä aikone kieltää halpamaista
tekoanne?"

Kreivittären silmät suurenivat vieläkin enemmän. Hän ei käsittänyt
mitään.

"Mitä tekoa? Minkä minä kieltäisin? En ymmärrä teitä, parooni!"

"Kuka kreivi Goldaugenin pihalla löi juuri tuolla samalla piiskalla
vanhaa viuluniekkaa kasvoihin? Kuka kaatoi hänet tuon saman hevosen
jalkoihin? Minulle sanottiin kreivitär Goldaugenin sen tehneen, eikä ole
muuta kuin yksi kreivitär Goldaugen."

Kreivittären kasvoille levisi puna, räikeä kuin tulipalon kajastus.
Alkaen ohimoilta se peitti hänen kasvonsa pitsikaulukseen saakka.
Kreivitär hämmentyi kauheasti. Hän rykäisi.

"En ymmärrä teitä", mutisi hän. "Ketä viuluniekkaa? Mitä te ...
lavertelette? Tulkaa järkiinne, parooni!"

"Heittäkää tuo! Miksi valehtelette? Te osasitte valehdella ennenkin,
mutta ette tuollaisten pikkuasioiden tähden. Miksi te häntä löitte?"

"Ketä? Kenestä te puhutte?"

Kreivittären ääni oli hiljainen ja vapiseva. Hänen silmänsä vilkuilivat
sinne tänne. Häntä hävetti kauheasti. Parooni oli jo taas entisessä,
puolittain makaavassa asennossaan nurmella, katsoen herkeämättä hänen
kauniisiin silmiinsä, hymyillen humalaisen ilkeää hymyä. Hänen huulensa
nytkähtelivät.

"Miksi löitte häntä? Näittekö, kuinka hänen tyttärensä itki?"

"Kenen tytär? Selittäkää, parooni!"

"Vai vielä! Te osaatte kyllä antaa vallan valkoisille käsillenne ja
kerkeälle kielellenne, mutta ette taida nähdä kyyneliä. Hän itkee
vieläkin... Herttainen, vaaleakutrinen tyttö itkee yhä... Hän on heikko,
köyhä, eikä voi kostaa kreivittärelle isänsä puolesta. Istuin heidän
seurassaan kolme tuntia, ja kolmeen tuntiin tyttö ei ottanut käsiä
silmiltään... Tyttöparka! Hänen itkevät, jalot kasvonsa eivät mene pois
mielestäni. Voi teitä, te julmat, kylläiset paholaiset, joita ei
milloinkaan ole lyöty eikä sorrettu!"

"Selittäkää sananne, parooni! Ketä olen lyönyt?"

"Kas niin! Te luulette, etten näe kasvoistanne, missä on kissa, joka
hiiren söi. Hävetkää!"

Parooni kohottautui hiukan ja ojensi kätensä piiskaa kohden.

"Näyttäkäähän!"

Kreivitär ojensi nöyrästi hänelle piiskan.

"Hävetkää!" toisti parooni, kiersi piiskan ruuville, taittoi sen
kolmeksi ja heitti kappaleet menemään.

Kreivitär hämmentyi perinpohjin. Häpeissään, kuullessaan ensi kerran
elämässään näin häikäilemätöntä puhetta, punaisena ja tietämättä, mihin
kätkisi paroonin tuomarinsilmiltä kasvonsa ja kätensä, kreivitär etsi
sanoja, mutta ei löytänyt niitä. Tässä nolossa tilanteessa häntä jonkun
verran auttoi eräs vähäinen seikka. Samassa, kun Arthur katkaisi
piiskan, kuului loitommalta puiden takaa askelten ääntä. Hetken kuluttua
kreivitär näki molemmat Fritzit. He tulivat esiin metsästä ja katsahtaen
uteliaasti kreivittäreen ja Arthuriin menivät aukion poikki. Edellä
kulki nuori Fritz, pitkä onki olallaan. Hänen jäljessään, tuskin
siirrellen jalkojaan, astua laahusti vanha Fritz. Oikeassa kädessään
vanha Fritz kantoi nuorassa sätkyttelevää nuorta haukea.

"Herra Fritz, miksi teillä ei ole hansikkaita kädessä?" kysyi kreivitär
nuorelta Fritziltä.

Fritz loi katseensa maahan, ja vilkaisten syrjäsilmällä kreivittäreen
liikutti huuliaan.

"Missä teidän keppinne on? Miksi teillä ei ole keppiä mukananne?"

Nuori Fritz kalpeni ja astui kiireesti metsän laitaa kohti. Puiden luona
hän katsahti kerran taakseen ja hävisi metsään. Vanha Fritz laahusti
vaieten, kehenkään katsomatta, hänen jäljessään.

"Suonette minulle anteeksi", virkkoi parooni, kun Fritzit olivat
kadonneet. "En tahdo teitä loukata... Mutta, kautta kunniani, minä
osaisin kostaa viuluniekan puolesta, ellette olisi nainen... Teidän
sietäisi hävetä, Thérèse. Minä häpesin tähtenne tytön edessä!"

Parooni nousi ja pani hatun päähänsä.

"Te ette löydä sanoja puolustukseksenne... Parasta onkin! Miksi
rupeaisitte valehtelemaan? Puolustuksenne olisi -- valhetta."

"En vieläkään ymmärrä teitä, parooni!" sanoi kreivitär.

"Kunniasananne?"

"Niin... kunniasanani..."

"Hm ... jääkää hyvästi. Teidän kauniit silmänne ovat täynnä valhetta!
Jumalan kiitos, että vielä osaatte punastua, kun valehtelette."

Arthur suoristautui, nyökäytti päätään ja lähti aukion poikki
metsäpolulle.

Kreivitär Goldaugenin otsa peittyi kurttuihin. Hän mietti
epätoivoisesti, etsi mielestään sanoja eikä löytänyt... Hän olisi
tahtonut puolustaa Arthurille tekoaan, jota hän häpesi. Hänen
miettiessään, pureskellessaan ruusunpunaisia huuliaan ja väännellessään
sormiaan, Arthur oli kadonnut puiden taakse.

"Parooni!" huusi Thérèse. "Pysähtykää!"

Vastauksen sijasta kreivitär kuuli vain loittonevan Arthurin askelten
äänen.

"Parooni!" huusi kreivitär vielä kerran, ja hänen äänensä vapisi
pelosta, että parooni poistuisi.

Askelten ääni vaikeni.

Kreivitär seisoi hetkisen paikallaan ja istuutui sitten mietteissään
nurmelle. Hänen vieressään oli kaksi tyhjää pulloa kumollaan. Kolmas,
jossa oli vielä hiukan viiniä, oli vinossa ruohikossa kaatumaisillaan.
Thérèse joi pullon tyhjäksi, nousi ja meni hevosensa luo.

Ratsastaessaan pois aukiolta hän näki parin kolmen askeleen päässä sitä
ympäröivistä puista ratsastajan, joka juuri nousi hevosen selkään.
Kreivittären nähdessään ratsumiehen hevonen hirnahti iloisesti.
Ratsastaja oli noin viidenviidettä ikäinen, pitkä, laiha, kalpea,
harvapartainen mies. Päästyään hevosen selkään hän ratsasti kreivittären
jälkeen.

"Pysähtykää!" sanoi hän hiljaisella äänellä. Tämän heikon, miehuuttoman
äänen väristä saattoi päättää sen tulevan sairaasta rinnasta
"Pysähtykää! Tahdon sanoa vain pari sanaa! Pari sanaa ainoastaan!"

Kreivitär ei katsonut taakseen.

"Olette vakoillut?" sanoi hän. "Katselitte varkain?"

"Rakastanhan sinua! En voi elää hetkeäkään näkemättä sinua. Pari sanaa
vain!"




V.


Kreivitär katsahti mieheensä, kreivi Goldaugeniin (ratsastaja oli hän),
ja hiljensi kulkuaan.

"Lääkäri on kieltänyt teitä ratsastamasta nopeasti", sanoi kreivitär.
"Ajakaa hiljemmin... Mitä haluatte?"

"Pari sanaa vain."

"Puhukaa!"

"Kuka hän on?"

"Parooni von Saynitz."

"Von Saynitz? Hänkö? Hänkö siis on von Saynitz? Sama mies, jota joskus
olette ... rakastanut?"

"Ehkäpä... No niin, hän juuri! Entä sitten?"

"Hm... Hän on vieläkin kaunis... Miksi sallitte hänen sättiä itseänne?
Mikä oikeus hänellä siihen on?"

Kreivi vaikeni, yski ja jatkoi:

"Kukapa tietää, vaikka ... vieläkin voisitte häneen rakastua? Voihan
vanha rakkaus herätä uudelleen eloon."

"Antakaa minulle piiskanne!" sanoi kreivitär, ja ottaen puolisoltaan
piiskan, nykäisi hän hevostaan kiivaasti suitsista ja lähti ajamaan
pitkin hakkausta.

Kreivikin tempasi kaikin voimin hevosensa suitsista. Eläin lähti
nelistämään, ja kreivi horjahti avuttomasti satulassa. Hänen reitensä
olivat käyneet voimattomiksi; hänen kasvonsa vääristyivät kivusta, ja
hän hillitsi hevostaan. Se alkoi kulkea hitaammin. Kreivi seurasi
katseillaan puolisoaan, antoi päänsä painua rinnalleen ja vaipui
mietteisiinsä.

Parin päivän kuluttua Arthur tapasi metsänvartija Blaucherin talon
läheisyydessä Thérèsen. Tällä kertaa hän ei ollut ratsun selässä, vaan
käveli talonpoikaispuvussa. Se oli näöltään aivan tavallinen,
vastaommeltu maalaispuku, mutta oli paljoa kalliimpi mustaa, silkkistä
ratsastuspukua. Eriväristen granaattien asemasta hänellä oli kaulassaan
turkooseja, smaragdeja, koralleja ja helmiä. Kummassakin käsivarressa
oli paksu, kultainen rannerengas. Hame ja lyhyt unkarilaistakki olivat
tehdyt kalliista kankaasta.

"Parooni!" huudahti hän, nähdessään Arthurin. "Tulkaa tänne hetkiseksi!"

Kun Arthur meni hänen luokseen, sanoi hän:

"Sananne ja poistumisenne -- muistattehan? -- tuottivat minulle aika
lailla päänvaivaa. Vasta pitkän miettimisen jälkeen asia selvisi
minulle. Nyt ymmärrän... Tarkoititte tuota ukkoa ... jota löin
piiskalla? Niinhän?"

"Niin, tietysti... Oliko se mikään arvoitus?"

"No niin! Nyt tiedän, kenestä puhuitte... Minun ei suinkaan tarvitse
teille puolustaa itseäni, parooni, mutta ... rauhoittaakseni
oikeudentuntoanne... Löin häntä syystä. Hänen takiaan heitti hevoseni
minut satulasta maahan. Olin vähällä taittaa jalkani. Ja sitten ... hän
julkesi nauraa..."

Arthur katsoi kreivitärtä kasvoihin ja päästi iloisen naurun.

"Valheita, teidän armonne!" sanoi hän. "Miksi syöttäisimme toisillemme
pajuköyttä? En tarvitse teidän selityksiänne... Ja mitäpä ne
hyödyttäisivätkään? Näen nyt ensi kerran teidän sievät jalkanne, ja se
riittää minulle täydellisesti... Jalkanne ovat kaiken arvostelun,
yläpuolella! Kävelkäämme hiukan. Pyydän, että suotte minulle anteeksi ne
hävyttömyydet, joilla teitä kestitsin 'Pronssipeuran' luona. Olin
humalassa..."

Arthur ja Thérèse kävelivät kauan. He haastelivat aivan tavallisista
asioista, pilailivat, nauroivat. Soittajaukosta, hänen tyttärestään,
viisaista ihmisistä ja "veijareista" ei lausuttu sanaakaan. Parooni ei
virkkanut ainoatakaan pisteliästä sanaa... Hän oli yhtä rakastettava
kuin menneinä vuosina Wienissä Heilenstrahlien luona. Kun hän saattoi
Thérèsen Blaucherin talon läheisyydessä odottavien kääsien luo, oli jo
aivan pimeä.

"Tahdotteko opettaa minua ampumaan?" kysyi Thérèse noustessaan
kääseihin.

"Niin paljon kuin mielenne tekee..."

"Tehkää se, parooni.
Minua ikävystyttää hirmuisesti. Jos te edes hiukankin tahdotte
haihduttaa ikävääni, niin teette oikean laupeudentyön... Toden totta.
Auttakaamme toisiamme."

Thérèse puristi Arthurin kättä ja ajoi pois.

Neljän päivän päästä he taas tapasivat toisensa, ja puolen kuukauden
päästä ei kulunut päivääkään, jolloin he eivät olisi kohdanneet
toisiaan. Parooni opetti Thérèsen ampumaan, ja Thérèse ratsasti joka
ilta metsästämään, toisinaan varhain aamullakin. Heidän suhteensa oli
sangen epämääräinen. Selvänä von Saynitz kerrassaan hämmästytti
rakastettavalla käytöksellään. Hän puhui hiljaisella äänellä,
ystävällisesti, huomattavasti karttaen tylyjä sanoja, hymyili
ystävällisesti, tarjosi huomaavaisesti suuren kätensä kreivittärelle
eikä puhunut kuin "villi", vaan kuten todellinen naisten ritari. Mutta
päihtyneenä von Saynitz oli törkeä, kyynillinen, ja naureskeli ilkeästi.
Kun hän oli humalassa, sai Thérèse kuunnella mitä mahdottomimpia sanoja.
Parooni ivaili häntä, manasi hänet hiiteen, sanoi halveksivansa ja
vihaavansa Thérèseä.

"Annan teille anteeksi, von Saynitz", sanoi Thérèse kerran, "vain siksi,
että olette päihtynyt. Nukkuvia, mielipuolia ja humalaisia ei saa
lyödä..."

"Aa!... Vai sillä tavalla! Tietäkää siis", vastasi von Saynitz nauraen,
"että puhun teille totta vain päihtyneenä. Kun olen selvänä, käyttäydyn
teitä kohtaan kuin täysi farisealainen. Älkää uskoko minua selvänä!"

"Meidän ei sovi tavata toisiamme..."

"Miksi ei sovi? Tavatkaamme vain! Teitä vaivaa ikävä, ja minua samoin...
Riidassa ja sodassa aika kuluu nopeammin kuin rauhan aikana. Ha-ha!
Kohtalo teki mainiosti sotkiessaan välimme ja opettaessaan meitä olemaan
kunnioittamatta toistemme hyveitä. Te ette kunnioita minua, koska näette
minussa veijarin, ja minä en kunnioita teitä, koska näen teissä
kappaleen suloista naisruumista! Ha-ha!"

Thérèsen silmät säkenöivät, ja hän ajoi tiehensä sanaakaan sanomatta.
Tämän kohtauksen jälkeen Arthur ei nähnyt häntä viikkoon. Kahdeksantena
päivänä hän tapasi kreivittären ja pyysi häneltä anteeksi.

Arthur oli usein päihtynyt. Thérèse lähti monesti hänen luotaan
vakavasti suuttuneena ja päätti lujasti olla menemättä häntä enää
tapaamaan, mutta...

Niin kului kesä ja saapui syksy. Puut pudottivat kosteaan, kylmään
maahan kellastuneet, lyhyen ikänsä eläneet lehtensä... Tulivat sateet.
Syksyinen loka ei ole samaa kuin kesäinen: se ei kuivu ja jos kuivuukin,
niin ei tunneissa, vaan vasta päivien ja viikkojen kuluttua... Tuulessa
oli lähestyvän talven henkeä. Sateiden ja tuulien tummentama metsä oli
synkkä eikä enää houkutellut ketään lehväkattonsa alle.

Von Saynitz vaihtoi vuohenvillaisen nuttunsa lyhyeen, puuvillalla
sisustettuun päällystakkiin. Hänen saappaansa kadottivat kiiltonsa ja
tulivat kuraisiksi... Raikas, kostea tuuli muutti hänen kalpeat kasvonsa
punakoiksi. Hänen ja Thérèsen suhde ei vielä ollut kiteytynyt mihinkään
määrättyyn muotoon. Heidän keskusteluistaan ei vielä ollut tullut
loppua... Thérèse tunsi, ettei hän vielä ollut sanonut kaikkea, ja kävi
metsässä entiseen tapaansa.

Mutta kylmä, kostea lokainen metsä pakotti etsimään suojaa muualta...
Kohtalo tuli heidän avukseen. He alkoivat käydä toisiaan tapaamassa
hyljätyssä, sammalta kasvavassa ja viholaisten ympäröimässä kappelissa,
joka sijaitsi Goldaugenien puistossa. Keskeneräiseksi jääneen pyhän
Fransiskuksen kammottavat silmät näkivät joka syysilta Arthurin ja
Thérèsen. He istuivat lyhdyn heikossa tuikkeessa puolilaholla penkillä
ja haastelivat. Arthur, joka tavallisesti oli humalassa, istui
haukotellen ja puhuen ilkeyksiä... Thérèse oli marmorinkalpea, ja hänen
päänsä oli ylpeästi pystyssä; hän oli jo tottunut Arthurin ilkeään
kieleen ja kuunteli kärsivällisesti hänen sanojaan, vastaten itsekin
ilkeyksillä. Kun parooni oli selvänä, saivat kappelin nurkissa
majailevat hämähäkit kuulla tarinoita menneestä, vielä läheisestä onnen
ajasta ja näkivät onnellisen naisen. Arthur rakasti vanhuksen tavoin
menneiden aikojen muistelemista. Hänen äänestään värähteli vanhusmainen
sävel: hän ei kaivannut mitään ja oli tyytyväinen pelkistä muistoista.
Thérèse sen sijaan, joka oli täynnä voimaa, nuoruutta ja toiveita,
kaipasi mennyttä aikaa, ja hänen äänensä ilmaisi toivoa... Hän rakasti
vielä intohimoisesti parooni von Saynitzia.

Eräänä sietämättömän sateisena syyspäivänä Arthur pistäytyi Blaucherin
taloon sateen suojaan. Rouva Blaucher antoi hänelle hymyillen kirjeen.

Avattuaan kuoren Arthur nauroi kuin lapsi, jolle näytetään uutta
leikkikalua. Kuoressa oli valokuva ja kirje.

Ne olivat Ilkalta. Parooni katsahti valokuvaan, ja hänen silmänsä
suurenivat. Kuva esitti Ilkaa, mutta ei sitä Ilkaa, jonka hän oli nähnyt
muutamia kuukausia sitten. Kuvassa ei näkynyt jälkeäkään siitä köyhästä
puvusta, jota loukatun Ilkan kuumat kyynelet kerran kostuttivat. Ei
näkynyt halpaa samettinauhaa, joka oli pitänyt koossa hänen vaaleita
kutrejaan. Arthur näki kuvassa nuoren, komeasti ja kuosikkaasti puetun
ylhäisönaisen. Taitavan käden järjestämiä hiuksia peitti olkihattu.
Hatussa oli kukkia eikä, mikäli valokuvasta voi päättää, suinkaan
halpoja; kauniilla kasvoilla oli ylpeä, ylhäinen, mutta teennäinen
hymy... "Pikku hupsu!" sanoi Arthur nauraen ja suuteli Ilkan kuvaa.
"Hupsu sinä olet! Varis riikinkukon höyhenissä. Kallis puku ja voittajan
ryhti! Kannahan tuota pukua hiukan kauemmin. Saammepa kuulla, millaisen
laulun päästät!"

Kirje oli kirjoitettu tutulla käsialalla: "Rakas parooni! Lähetän teille
kuvani ja ilmoitan, että isä Zwiebusch ja minä olemme elossa ja
terveinä. Vielä ilmoitan, että saan varmasti miljoonan. Saanpa sen hyvin
piankin. Elämme nykyään erittäin hyvissä oloissa. Tavatessamme kerron,
mitä meille on tapahtunut. Te olette varmaankin jo unohtanut meidät.
Tällä kirjeellä muistutan teille itsestäni ja pyydän, ettette unohtaisi,
mitä minulle lupasitte. Rakastan teitä suuresti. Näen täällä paljon
parooneja ja kreivejä, mutta te olette paras kaikista. Isä lähettää
teille terveisensä. Kirjoittakaa minulle seuraavalla osoitteella (seuraa
pitkä osoite). Kirjoittakaa: voinko toivoa, vai enkö? Teidän I."

Nauraen ja kääntämättä katsettaan kuvasta parooni pyysi rouva
Blaucherilta paperia ja kirjoitti:

"Terve, Ilka! Kiitos. Odotan sinua ja miljoonaasi. Älä tee tyhmyyksiä.
Pysy järkevänä ja terveenä. Tervehdi puolestani vanhaa, tuhannesti
piestyä paksulaistasi ja anna hänelle suuresta miljoonastasi pari kolme
kultakolikkoa ryyppyrahoiksi. Sulhasesi, parooni von Saynitz."

Annettuaan kirjeen rouva Blaucherille postiin lähetettäväksi, Arthur
istuutui pöydän ääreen ja alkoi piirtää valokuvaan suurta tulppaania.
Kynä oli teroitettu kummastakin päästään. Toinen pää oli sininen, toinen
punainen. Kumpainenkaan väri ei käynyt kuvan emaljipintaan. Ilkaa ei
saatu tulppaaniin, vaikka Arthur istui piirustushommissaan pimeän tuloon
saakka...

Ilkalle ja hänen isälleen oli todella tapahtunut jotakin erikoista...

Viikon kuluttua kohtauksestaan parooni von Saynitzin kanssa, muutamana
polttavan helteisenä keskipäivänä, he istuivat eräällä rautatieasemalla
katoksen alla. Ankarasta kuumuudesta huolimatta oli asemasillalla paljon
väkeä: huvila-asukkaita, tilanomistajia ja vararaiteella seisovan junan
matkustajia juoksenteli sinne tänne asemasillalla, täyttäen jokaisen
rakennuksen. Vararaiteella seisova juna oli sotilasjuna, ja sellaiset
viipyvät jokaisella asemalla pari kolme tuntia... Ensimäisen luokan
odotussali oli täynnä upseereita, jotka istuivat juomassa. Kolmannen
luokan salissa pauhasi sotilassoittokunta, joka oli houkutellut asemalle
suuren joukon yleisöä.

Zwiebusch ja Ilka istuivat suuren kymmenysvaa'an laudalla, lepäsivät ja
katselivat yleisöä: Zwiebusch sotilaita, jotka joivat olutta, ja Ilka
naisten pukuja. Heidän ohitseen kulki humalaisia upseereita, jotka
katselivat Ilkaa. Sievä tyttö miellytti heitä... Aluksi heidän
ympärillään kierteli alempia upseereita, mutta juomingin päätyttyä Ilka
näki lähellään ylempiäkin... Puolisen tuntia ennen junan lähtöä ylemmät
ja alemmat upseerit keräytyivät yhteen joukkoon, ja luoden Ilkaan
humalaisia silmäyksiä kuiskailivat keskenään.

"Siellä puhutaan sinusta, Ilka", sanoi Zwiebusch. "Jospa soittaisimme
heille jotakin. Ehkä antavat rahaa. Tuo kurja orkesteri onkin paraiksi
vaiti."

Zwiebusch ja Ilka nousivat, virittivät soittimensa ja alkoivat soittaa.
Ilka lauloi. Upseerit hymyilivät... Ilka lauloi, ettei ole maailmassa
kauniimpaa ja uljaampaa väkeä kuin itävaltalaiset sotilaat, jotka
voisivat hetkessä valloittaa koko maailman.

"Mainiota! Verratonta!" virkkoivat upseerit. "Älä sinä, äijä, laula!
Häiritset vain mäkätykselläsi! Verratonta!"

"Aate!" huudahti muudan upseeri, jolla oli pitkät, harmaat viikset, ja
löi kädellään lakkiinsa. "Kunniani kautta, nerokas aate!"

Ja hän alkoi kuiskailla jotakin tovereilleen. Toverit nyökyttivät
hyväksyvästi päätään. Saatuaan toveriensa suostumuksen harmaaviiksinen
upseeri tuli hoiperrellen Ilkan luo, tarttui hänen päivettyneeseen
käteensä ja sanoi:

"Kuules, lintuni! Me tahdomme ottaa sinut mukanamme junaan... Sinä saat
laulaa ja soittaa meille koko matkan, annamme sinulle paljon rahaa.
Tulethan?"

Ja odottamatta vastausta hän veti Ilkan käsivarresta toveriensa luo.

"Niin, niin..." vahvistivat humalaiset upseerit. "Me annamme paljon
rahaa... Tietysti tulet..."

"Minne te matkustatte?" kysyi Ilka. "Bosniaan, luultavasti... Emme
itsekään tiedä varmasti."

"Ei käy laatuun!" esteli Zwiebusch hymyillen.

Mutta upseerit eivät kuunnelleet Zwiebuschin vastaväitteitä. He veivät
hymyilevän Ilkan syrjään ja alkoivat kehoitella ja suostutella häntä...
Eräs nipisti häntä leuasta.

Zwiebusch, varmana siitä, ettei Ilka suostu, seisoi loitompana ja
hymyili. Ilka ei suostu! Hän oli aina vastannut kieltävästi sentapaisiin
esityksiin. Hän oli siveellinen tyttö. Mutta vanhuksen hämmästys ja
säikähdys ei ollut vähäinen, kun Ilka äänekkäästi nauraen nousi
ensimäisen luokan vaunuun; hän meni sisään ja nyökytti ikkunasta päätään
isälleen... Vanhus juoksi vaunun luo.

"Minä lähden, isä", sanoi Ilka. "Nouse vaunuun..."

"Oletko mieletön?" huudahti Zwiebusch kalveten, uskaltamatta astua
hienoon vaunuun.

"Tule sisään!" kehoittivat upseerit.

Ukko nousi kumarrellen ja hämmentyneenä vaunuun ja alkoi selitellä
Ilkalle, ettei tämän sopinut lähteä. Mutta tyttö oli itsepintainen eikä
myöntynyt.

"Tahdon saada miljoonan!" kuiskasi hän isälleen. "Ellen saa miljoonaa,
niin kuolen."

"Miljoonaa et saa, mutta kunniasi menetät. Sinä menetät kunniasi! Se on
epäsiveellistä!"

"Älä pelkää, isä Zwiebusch. Miehet eivät näe eivätkä kuule minulta
mitään muuta kuin musiikkia... Olen päättänyt."

Juna lähti liikkeelle, mutta vanhus yhä kehoitti, pyysi, rukoili,
vieläpä itkikin tilkkasen.

"Tuo on ikävää, isä!" sanoi Ilka ja meni upseerien luo.

Kalpeana, hikisenä, sormet ja huulet vavisten isä painautui syrjäiseen
nurkkaan ja rukoili Jumalaa, ummistaen silmänsä. Hän ei tuntenut tätä
hilpeätä Ilkaa, joka kuunteli upseerien typeriä laverteluja, omaksi
hiljaiseksi, usein itkeväksi Ilkakseen. Hän ei uskonut silmiään ja
korviaan... Käsittämättömiä, arvoituksellisia ovat nuo tyhmät
tyttölapset!

Ilkalle järjestettiin oma osasto vaunussa. Hänelle ja Zwiebuschille
tarjottiin ylellinen aamiainen, mutta he eivät siihen kajonneet.
Lähimmässä kaupungissa, jonka asemalla juna viipyi kaksi tuntia, yksi
upseereista kävi eräissä liikkeissä ja osti Ilkalle uudet vaatteet,
rannerenkaan ja kengät...

"Rykmentin tyttären malja!" huusivat upseerit, kun Ilka tuli osastostaan
uudessa asussaan. "Eläköön!"

Upseerit tyhjensivät lasinsa ja vaativat Ilkaa laulamaan. Hän lauloi,
kunnes rykmentti saapui rajalle.

Sellainen oli ensimäinen askel sillä tiellä, jolta tyhmä Ilka odotti
löytävänsä miljoonan. Tämä askel oli onnistunut. Kun Ilka kuukautta
myöhemmin pakeni Zwiebuschin kanssa rykmentistä, oli hänellä yllään
puku, joka oli tullut maksamaan upseereille puolitoistatuhatta frankkia.
Hän pakeni ensimäisen luokan vaunussa, jossa paitsi häntä matkusti viisi
nuorta tyttöä, vanha nainen, jolla oli suuri kotkannenä, ja paksu,
kaljupäinen saksalainen. Matkan varrella saksalainen jakeli
käyntikorttejaan, joihin oli kirjoitettu: "Josef Kelter, orkesterin ja
unkarilaisen kuoron pitäjä Triestissä." Kyömynenäinen nainen oli hänen
yhtiökumppaninsa.




VI.


Itsepäinen tyttö pakeni vieläkin kerran, ja se kerta oli viimeinen.

Oli lauhkea huhtikuun yö... Kello oli jo aikaa sitten lyönyt
kaksitoista, mutta M--me Blanchardin kesäteatterissa ei näytäntö vielä
ollut loppunut. Näyttämöllä esitti M--lle Turille, mustan tieteen
professori, taikatemppuja. Hän päästi naisten kengästä lentoon lauman
kyyhkysiä ja veti sieltä sitten suosionosoitusten kaikuessa esiin suuren
naisten hameen... Hän laski hameen maahan, ja kun hän taas kohotti sitä,
ilmestyi sen alta pieni mefistopukuinen poika. Taikatemput olivat aina
samoja, mutta niitä voitiinkin pitää vain "muun muassa" -- numerona.
M--me Blanchardin teatterissa annetaankin näytäntöjä vain jotta
ravintolalla voitaisiin pitää teatterin nimitys. Yleisö syö ja juo
enemmän kuin katsoo näyttämölle. Pylväiden takana ja aitioissa on
pikkupöytiä. Ensirivin yleisö istuu selin näyttämöön voidakseen
kiikaroida kokotteja, joiden hallussa on toinen rivi. Koko yleisö
enemmän liikuskelee paikasta toiseen, kuin istuu paikoillaan... Se on
liian liikkuvaista, eivätkä mitkään hyssytykset saisi sitä pysymään
hiljaa sekuntiakaan... Se kuljeskelee permantokatsomon, ravintolasalin
ja puiston väliä... Näyttämöä M--me Blanchard pitää myöskin esittääkseen
yleisölleen "uutukaisia". M--lle Turillen taikaesityksen jälkeen oli
näiden "uutukaisten" määrä laulaa. Odottaessaan taikaesityksen
päättymistä yleisö etsii itselleen paikkoja, liikehtii levottomasti ja
taputtaa käsiään naisprofessorille, kun ei ole muutakaan tekemistä.
Eräässä aitiossa istui itse paksu M-me Blanchard ja leikitteli hymyillen
kukkaviholla. Hän vakuutti "muutamille yleisöstä", jotka hyörivät hänen
ympärillään, että odotetut "uutukaiset" olivat ihastuttavia... Hänen
paksu puolisonsa, joka istui häntä vastapäätä, luki sanomalehteä,
hymyili ja nyökytti päätään.

"Oi, niin ovat!" vakuutti hän. "Eipä tämä kuoro suotta tule meille niin
kalliiksi. He ovat kaikki kuulemisen ja näkemisen arvoisia..."

"Kuulkaapas", virkkoi pyylevä, harmaantunut herrasmies paksulle M-me
Blanchardille, "miksi ei tämänpäiväisessä ohjelmassa ole unkarilaisia
lauluja?"

M--me Blanchard heristi veikistellen kysyjälle sormeaan.

"Kyllä tiedän, vicomte, miksi kaipaatte unkarilaisia lauluja", sanoi
hän. "Hän, jonka tahtositte nähdä, on sairas eikä voi laulaa tänään..."

"Poloinen!" huokasi varakreivi. "Mikä tauti M--lle Ilkaa vaivaa?"

Blanchard kohautti olkapäitään.

"En tiedä... Mutta kylläpä minun Ilkani on jokaisen mielessä! Te olette
varmaan jo sadas, joka tämän illan kuluessa on kysynyt häntä minulta.
Sairas hän on, vicomte! Sairaus ei säästä kaunottariakaan..."

"Meidän unkarilainen kaunottaremme sairastaa sangen jaloa tautia",
virkkoi rakuunanpuvussa oleva nuori mies, joka seisoi aitiossa toisten
joukossa. "Hän oli eilen kertonut tuolle d'Eaumarin narrille olevansa
sairas koti-ikävästä. Hei! Katsokaapa, vicomte Cési! Millainen...
millainen ... tenhotar!"

Rakuuna viittasi näyttämölle, jossa "uutukais"-kuoro juuri sijoittautui.
Cési vilkaisi pikaisesti näyttämölle, mutta kääntyi taas kohta M--me
Blanchardiin päin ja alkoi puhua tämän kanssa Ilkasta.

"Hän tekee meistä pilaa!" jupisi hän neljännestunnin kuluttua. "Hän on
typerä! Tiedättekö, mitä hän vaatii jokaiselta yhdestä ainoasta
lemmenhetkestä? Tiedättekö sen? Satatuhatta frankkia! Ha-ha-ha!
Katsotaanpa, kuka hullu sen hänelle antaa! Sadallatuhannella saan
sellaisia kymmenen! Hm... Serkkumme tytär, madame, oli tuhat kertaa
häntä kauniimpi ja tuli maksamaan minulle satatuhatta, mutta kolmen
vuoden aikana! Mutta tämä? Oikullinen tytöntynkä! Satatuhatta... Teidän
asianne, madame, olisi selittää hänelle, että hän menettelee kauhean
tyhmästi... Hän laskee leikkiä, mutta ... leikkiä ei voi laskea
ikuisesti."

"Mitä sanoo kaunokaisemme Alfred Désiré?" kysyi paksu M--me Blanchard
nauraen ja kääntyen rakuunan puoleen.

"Tyttö ärsyttelee", vastasi Désiré. "Hän tahtoo myödä itsensä
mahdollisimman kalliista..."

"Hän tärvelee hermomme ja ottaa tuhannen frankin sijasta kaksituhatta.
Tyttö tietää, ettei mikään niin pingota ja heikonna näitä kirottuja
hermoja kuin odotus... Satatuhatta -- se on herttaista pilaa."

Keskusteluun yhtyi neljäs, sitten viides, ja lopulta puhui Ilkasta koko
aitio. Aitiossa oli kymmenkunta henkeä...

Tämän keskustelun aikana istui Ilka eräässä niistä lukuisista pienistä
huoneista, joihin näyttämöntakainen osa rakennusta oli jaettuna.
Huoneella, joka oli hajuvesien ja puuterin tuoksun ja valokaasun hajun
läpitunkema, oli kolme nimitystä: se oli samalla kertaa M--Ile sen ja
sen pukeutumis-, vastaanotto- ja asuinhuoneena. Ilkalla oli paras näistä
huoneista. Hän istui sohvalla, joka oli päällystetty uudella räikeän
tulipunaisella sametilla, ja hänen jalkansa lepäsivät kauniilla,
kukallisella matolla. Ruusunpunaisella varjostimella varustetusta
lampusta lähtevä valo teki koko huoneen ruusunväriseksi.

Ilkan edessä seisoi noin viidenkolmatta ikäinen kaunis tummaverinen mies
moitteettomassa mustassa puvussa. Hän oli "Figaron" reportteri André
d'Eeu-Marin. Hän oli toimensa vuoksi Blanchardin teatterin tapaisten
paikkojen vakinainen vieras. Hänen käyntikorttinsa takasivat hänelle
maksuttoman pääsyn kaikkiin sentapaisiin laitoksiin, jotka toivoivat
häväistysjutuistaan mainittavan sanomalehdissä... "Figarossa" julkaistu
häväistysjuttu oli niille parhaana reklaamina.

André d'Eau-Marin seisoi Ilkan edessä, pureskellen viiksiään ja
pujopartaansa, eikä kääntänyt katsettaan kauniista tytöstä.

"Ei, André", sanoi Ilka murteellisella ranskankielellä, "en voi tulla
omaksenne... En millään ehdolla. Älkää vannoko, älkää seuratko minua,
älkää alentako itseänne... Kaikki on turhaa."

"Miksi? Ha-ha-ha! Te olette lapsellinen, André... Käsittänettehän, että
minulla on syy koska kieltäydyn... Ensiksikin, te olette varaton, ja
minä olen jo tuhannesti sanonut teille että hintani on satatuhatta
frankkia... Onko teillä satatuhatta?"

"Tällä hetkellä minulla ei ole sataakaan frankkia... Kuulkaahan,
Ilkka... Eihän tuo ole totta... Miksi noin säälimättömästi halvennatte
itseänne?"

"Mutta jos rakastankin toista?"

"Ja tietääkö tuo toinen, että rakastatte häntä? Ja rakastaako hänkin
teitä?"

"Tietää ja rakastaa..."

"Hm... Kylläpä hän on aika heittiö, kun sallii teidän olla tuon ihraisen
Blanchardin teatterissa!"

"Hän ei tiedä, että olen Pariisissa. Älkää häntä soimatko, André..."

Ilka nousi ja alkoi kävellä pitkin huonetta.

"Te, André", sanoi hän, "olette useammin kuin kerran vakuuttanut
minulle, että olisitte valmis tekemään puolestani, mitä vain
haluaisin... Laittakaa niin, etteivät ihailijani ahdistele minua... He
eivät anna minulle hetkenkään rauhaa... Heitä on sata, ja minä olen
yksin. Kyllähän itse käsitätte... Ja jokaiselle minun täytyy vastata
kieltävästi... Onko minulle mikään ilo nähdä ihmisiä, jotka ovat
katkeroituneita kiellostani? Järjestäkää niin, olkaa ystävällinen...
Olen hirveästi kyllästynyt kaikkiin noihin mielistelyihin, pyyntöihin ja
selityksiin."

"Järjestän niin", vastasi d'Eau-Marin, "ettei teitä enää ole
kyllästyttävä kukaan muu kuin minä... Ei kukaan muu kuin minä?"

Ilka pudisti kieltävästi päätään.

André kalpeni, ja seuraten kävelevää Ilkaa katseillaan hän lankesi
polvilleen.

"Mutta minähän rakastan teitä", sanoi hän rukoilevalla äänellä,
"rakastan teitä, Ilka!"

Yht'äkkiä Ilka huudahti. Medaljonki, jota hän oli hypistellyt
sormissaan, oli yhtäkkiä auennut. Sitä ennen ei hän kaikista yrityksistä
huolimatta ollut voinut sitä avata. Von Saynitz oli unohtanut
medaljongin antaessaan sanoa, että siinä oli salalukko.

"Vihdoinkin!" huudahti Ilka, ja hänen kasvonsa loistivat ilosta.

Nyt hän näkisi, mitä se sisältää! Kenties tässä kultaisessa koristeessa
on hänen kuvansa? Ja toivossa saavansa nähdä suuren, mustan parran
ympäröimät jalopiirteiset kasvot, Ilka juoksi lampun luo, katsahti
medaljonkiin ja kalpeni: parrakkaiden kasvojen sijasta hän näki naisen
piirteet, ylpeän, majesteetillisen hymyn. Ilka tunsi nuo kasvot!
Kultaiseen kehykseen, johon kuva oli sovitettu, oli kaiverrettu:
"Thérèse Heilenstrahl rakastaa sinua."

"Vai niinkö onkin!?"

Ilkan kasvoille lehahti heleä puna, ja hän heitti medaljongin luotaan.

"Vai niinkö onkin!? Hän rakastaa häntä! Hm... Hyvä!"

Ilka vaipui sohvalle, ja liikahti hermostuneesti.

"Hän uskaltaa rakastaa häntä!" mutisi tyttö. "Mutta ei! André!
Jumalan tähden!"

Reportteri nousi polviltaan, löi kädellään tomun housuistaan ja meni
Ilkan luo.

"André... Tahdon rakastaa teitä, mutta täyttäkää ensin yksi pyyntöni."

"Minkä vain tahdotte! Tuhat pyyntöä, aarteeni!"

"Tähän saakka en ole tahtonut sitä tehdä, mutta... nyt olen pakotettu
siihen... Valitsen teidät kostajakseni... Oletteko milloinkaan käynyt
minun kotimaassani?"

Nojaten reportterin olkaa vasten Ilka alkoi puhua kuiskaten hänen
korvaansa. Hän puhui kauan, kiihtyneesti, viittoillen käsillään.
Reportteri kirjoitti jotakin taskukirjaansa.

"Teettekö sen?" kysyi Ilka.

"Teen... Minäkin vihaan häntä sen jälkeen, mitä olen kuullut teiltä..."

"Matkustakaa heti!"

"Mutta kuinka voitte tietää, olenko täyttänyt tehtäväni?"

"Uskon kunniasanaanne", vastasi Ilka.

"Ja te, Ilka, antakaa minulle kunniasananne siitä, että ... ette petä
minua."

Ilka epäröi silmänräpäyksen ajan. Oli syytäkin! Hänenhän täytyi kurjasti
valehdella, valehdella uskolliselle, rehelliselle miehelle ja...
valehdella ensikerran elämässään.

"Saatte kunniasanani!"

Reportteri suuteli hänen kättään ja poistui. Tunnin kuluttua hän istui
junassa ja oli seuraavana päivänä Ranskan rajojen ulkopuolella.

Saatettuaan reportterin ovelle Ilka meni lämpiöön, johon oli asetettu
pikkupöytiä. Kalpeana, kiihtyneenä ja unohtaen, että hänen oli
ilmoitettu olevan tänä iltana sairaana, hän käveli pitkin huoneita. Hän
ei olisi tahtonut ajatella, mutta siitä huolimatta hänen kuumassa
päässään vilisi kaikenlaisia levottomia ajatuksia, toinen toistaan
kauheampia. Ajatus, että hänen parooninsa rakasti tai oli rakastanut
tuota naista, raateli hänen mieltään. Kun hän tuli permantokatsomoon,
kääntyivät yleisön katseet hänen ja M--me Blanchardiin, joka juuri oli
päässyt vakuuttamasta, että Ilka oli sairas ja vuoteen omana.
"Uutukaiset", jotka tekivät parastaan näyttämöllä, kuulivat yhtäkkiä
supinaa, vihellystä, käsienpauketta ja alkoivat kumarrella ... mutta
suosionosoitukset eivät olleetkaan tarkoitetut heille.

"Näyttämölle! Unkarilaisia lauluja!" ulvoi haltioitunut yleisö. "Mars,
näyttämölle! Ilka! Bravo!"

Ilka hymyili, osoitti kurkkuaan ja poistui, jättäen paksun M-me
Blanchardin parhaansa mukaan selviytymään yleisöstä. Hän meni erääseen
ravintolan yksityishuoneista, jossa hän tavallisesti illasti
"ystäviensä" seurassa. Häntä seurasivat ihailijatkin.

Tällä kerralla illallispöydässä vallitsi painostunut tunnelma. Ilka oli
vaiti eikä syönyt mitään. Iloisen naurunhelinän ja murteellisten
ranskankielisten sanojen sijaan "ystävät" saivat kuulla vain syviä
huokauksia. Cési, pääpukari illallispöydässä, jurotti niinikään.

"Piru periköön nuo viattomat viattomine naamoineen!" murahti hän, ahmien
Ilkaa katseillaan.

Désiré joi ja oli vaiti. Rakuuna oli viime aikoina käynyt
miettiväiseksi. Ilkalle, joka vaati sataatuhatta, ei hän voinut tarjota
kahtakaan tuhatta. Hänen isänsä oli hiljan kuollut, ja omaisuus oli
joutunut velkojille. Epäitsekkääseen rakkauteen hän ei uskonut: hän
tiesi olevansa rumanlainen ja että nämä tytöt olivat voitonhimoisia...

Adolf Bach, pankkiirin poika, jonka velvollisuuksiin kuului toisten
juottaminen samppanjalla, istui Ilkan vieressä ja käyttäytyi häntä
kohtaan perin tuttavallisesti. Muita rikkaampana hänellä oli siihen
oikeus... Hän joi Ilkan lasista, kuiskaili hänen korvaansa j. m. s.
Tuollainen tuttavallisuus teki illallisvieraat, jotka eivät voineet
sietää Bachia hänen rikkautensa tähden, entistä ärtyisämmiksi.

Jonkun askelen päässä pöydästä, jossa vieraat joivat, istui kaksi
vanhusta ikkunan ääressä. Toinen heistä oli lyonilainen tehtailija Marc
Louvrer, ja toinen... Toista ette voisi tuntea vanhaksi tuttavaksemme,
viuluniekka Zwiebuschiksi, vaikka se oli hän. Hän oli tavattomasti
muuttunut entisestään, laihtunut ja käynyt kalpeaksi, eikä otsa enää
kiiltänyt hiestä. Katseessa kuvastui välinpitämättömyyttä ja
kohtaloonalistumista. Zwiebusch-vanhus oli heittänyt kaiken sallimuksen
huomaan eikä puuttunut enää mihinkään. Ilkan mukana oli kaikki hänelle
mennyttä. Hänen kasvoissaan ei enää ollut arpea. Valkea, kultanappinen
paita ja musta hännystakki verhosivat yhä laihemmaksi käyvää vartaloa.
Louvrerin kanssa, rooli Ilkan kiihkeimpiä ihailijoita, Zwiebusch
puheli... kirjallisuudesta.

Kello kolmeen mennessä olivat kaikki, Zwiebuschia, hänen tytärtään ja
Louvreria lukuunottamatta, päihtyneet. Humala loi hiukan eloa
alakuloisiin, jurottaviin juomaveikkoihin. Toivoton rakkaus tulisti
heidän humalaisia päitään. Kielten siteet kirposivat.

Kello neljä Ilka lähti isänsä kanssa kotiin. Ennenkuin hän lähti, yritti
jokainen sanoa hänelle jäähyväisiksi jonkun sanan kahdenkesken.

"Rakastan teitä!" sanoi jokainen, ja jokainen tarjosi hänelle
paratiisin.

"Satatuhatta!" vastasi Ilka lyhyesti.

Toukokuussa, eräänä iltana, jolloin ei ollut näytäntöä, ilmestyi toki
vihdoin mies, joka antoi hänelle satatuhatta ja teki lopun ilveilystä.
Se mies oli rakuuna Désiré.

Kello kolme yöllä, kun kaikki jo olivat humaltuneet, astui rakuuna
huoneeseen. Hän oli kalpea ja kiihtynyt. Tervehtimättä ketään hän meni
Ilkan luo, tarttui hänen käteensä ja veti hänet syrjään.

"Minä toin", sanoi hän kumealla äänellä. "Ota... Tiedätkö, mitä olen
tehnyt? Olen ryöstänyt rahat sedältäni... Huomispäivänä joudun lain
kouriin... Ota rahat! Minä suostun!"

Ilkan rinnasta tunkeutui ilon huudahdus: hänellä oli jo satatuhatta!
Mutta samassa hetkessä hänen kasvoilleen levisi kuoleman kalpeus: hänen
oli maksettava sadastatuhannesta...

Adolf Bach, joka oli seurannut Désirén liikkeitä, tuli Ilkan luo, ja
kuullessaan sanan "suostun" hän kalpeni.

"Minäkin suostun!" huudahti hän nopeasti ja tavoitti taskuaan. "Minäkin
annan satatuhatta!"

Désiré hymähti pilkallisesti. Nulikka Bach ei hänen mielestään nyt ollut
mikään vaarallinen kilpailija.

"Minä ehdin ensiksi... Teitä, Bach, ei haittaisi mennä nukkumaan.
Hoitajanne odottaa jo teitä."

"Minä en nuku lapsenpiikojen kanssa. Teidän naamanne, Désiré, ei oikein
miellytä minua. Se näyttää liiaksi odottavan korvapuustia. Annan
satakymmenentuhatta!"

"Minä sataviisikymmentä!..."

Désiré oli varastanut sedältään tasan satakaksikymmentätuhatta frankkia.

Päihtynyt Cési, joka oli ahminut katseillaan Ilkaa kuin käärine
kaniinia, nousi äkkiä ja meni Bachin ja Désirén luo.

"Te... te ... suostutte?" mutisi hän. "Te olette menettäneet järkenne!
Te... te ... olette mielettömiä, nulikat! Satatuhatta! Pardon,
mademoiselle, mutta ... myöntäkäähän itse..."

"Annan satakaksikymmentä!" toisti Désiré.

"Annan satakaksikymmentä!" sanoi Bach nauraen. "Maksan tässä paikassa,
käteisellä!"

Cési hätkähti. Hän ei ollut uskoa korviaan.

"Onko todella olemassa sellaisia hölmöjä, jotka maksavat satatuhatta
naisesta, jollaisen voi milloin tahansa saada viidellätuhannella? Ja
veisikö Ilkan todellakin joku muu kuin hän itse?"

"Se on mahdotonta!" huudahti hän.

"Minäkin annan satakaksikymmentätuhatta!" ilmoitti neljäs henkilö, joka
oli tullut lähemmäksi.

Tämä uusi ostaja oli kookas, verevä tilanomistaja Arcaud Marseillen
seuduilta, sangen rikas henkilö. Hänelle oli leikintekoa heittää tytön
jalkoihin satasen tuhatta. Häneltä oli hiljan kuollut vaimo ja ainoa
poika, ja nyt hän koetti upottaa surunsa viiniin ja ostolempeen.

"Minäkin suostun!" sanoi serbialainen Botitsh, joka esiintyi jonkin
lähetystön sihteerinä ja joi joka päivä suunnattomia summia.

Cési otti esiin taskukirjansa ja alkoi selailla sitä. Hän kirjoitti
siihen jotakin, nähtävästi laskien. Kynä suorastaan kiiti paperilla.

"Mutta minkä vuoksi, hyvät herrat?" murahteli hän. "Ovatko rahat teille
todellakin niin halpoja? Ja miksi juuri satakaksikymmentätuhatta eikä
täsmälleen sata? Kolmekymmentä ... kuusisataa... Miksi ei tasan sata?"

"Satakaksikymmentäviisi!" huudahti Bach katsahtaen voiton varmasti
kilpailijoihinsa.

"Hyvä, minä suostun!" huusi Cési. "Suostun! Kuulettehan, minäkin
suostun!"

"En välitä lisäyksestänne", sanoi Ilka Bachille. "Ottakaa
viisituhattanne takaisin. Tyydyn sataankahteenkymmeneen... Mutta, hyvät
herrat, ette kaikki... Vain yksi joukostanne... Mutta kuka?"

"Minä", sanoi rakuuna. "Minä ensimäisenä ilmoitin suostuvani..."

"Sehän ei mitään merkitse!" väittivät toiset. "Ensimäinen tahi toinen,
yhdentekevää!"

"Se ei asiaa ratkaise", sanoi Ilka. "Miten teemme, hyvät herrat? Pidän
yhtä paljon jokaisesta teistä... Kaikki te olette rakastettavia ja
ystävällisiä... Kaikki te rakastatte minua yhtä suuresti... Miten
teemme?"

"Heittäkää arpaa!" ehdotti eräs nuori mies, joka ei ollut ottanut osaa
kauppaan, ja loi kateellisia silmäyksiä ostajiin.

"Hyvä, arpa ratkaiskoon", sanoi Ilka. "Suostutteko siihen?"

"Suostumme!" sanoivat kaikki, paitsi rakuunaa, joka istui ikkunalaudalla
ja armottomasti pureskeli paksua alahuultaan.

"Siis, hyvät herrat, kirjoittakaamme liput... Joka saa minun nimelläni
varustetun lipun, saa minut itsenikin. Isä Zwiebusch, kirjoita liput."

Tottelevaisena kuin aina isä Zwiebusch pisti kätensä uuden
hännystakkinsa taskuun ja veti sieltä arkin paperia. Paperi leikattiin
neliöiksi, ja yhteen niistä kirjoitettiin Ilkan nimi.

"Pankaa rahat pöydälle, hyvät herrat", kehotti Ilka. "Liput ovat
valmiit."

"Kuinka paljon kunkin on annettava?" kysyi Bach. "Montako meitä on?
Kahdeksan. Satakaksikymmentätuhatta kahdeksaan osaan, siitä tulee ...
tulee..."

"Pankaa satakaksikymmentätuhatta mieheen!" sanoi Ilka.

"Paljonko?"

"Satakaksikymmentätuhatta mieheen!"

"Aritmetiikantaitonne on puutteellinen, lintuseni", huomautti
serbialainen. "Vai leikkiäkö laskette?"

"Satakaksikymmentätuhatta mieheen... Muuten en voi", vastasi Ilka.

Miehet poistuivat vaieten Ilkan luota ja istuutuivat pöydän ääreen. He
olivat kuohuksissaan. Cési alkoi torailla ja etsiä hattuaan.

"Tämähän on petkutusta!" murisi hän. "Sellaista voi nimittää
petolliseksi peliksi! Käyttää hyödykseen sitä, että meillä hölmöillä,
juopuneilla aaseilla, on veri kuohuksissa!"

"Minä en anna senttiäkään!" vannoi Bach.

"En pyydä", vastasi Ilka. "Mutta jo onkin aika lähteä kotiin... Oletko
valmis, isä Zwiebusch? Menkäämme! Säilytä arpaliput muistona."

"Hyvästi", sanoivat miehet. "Lähtekää kotiimme Unkariin ja etsikää
sieltä hölmöjä, jotka antavat teille miljoonan. Sillä miljoonanhan te
tahdotte? Miljoonalla voi ostaa koko Pariisin! Hyvästi!..."

Mutta kaikkivoimainen intohimo otti omansa... Kun Ilka ojensi jokaiselle
kuuman kätensä, kun hän tiesi jokaiselle lausua jäähyväisiksi muutaman
lämpimän sanan ja lauloi "viimeisen" laulun, silloin kohosi intohimo
huippuunsa...

Kello viisi veti ensimäinen vastaan osunut tarjoilija Bachin hatusta
arpaliput. Kun kaikki liput oli nostettu ja avattu, tunkeutui kaikkien
miesten rinnoista äänekäs nauru. Se oli epätoivon nauru, pilkkanauru
hulluudelle, kohtalon mielettömyydelle.

Lipun, jossa oli Ilkan nimi, sai lyonilainen, tehtailija, vanha Marc
Louvrer. Louvrer oli pannut satakaksikymmentätuhattaan peliin vain
"pilan vuoksi" ja olisi tyytynyt pelkkään suuteloon!




VII.


Oli joulukuinen pakkaspäivä. Taivaalla tuikkivat illan ensimäiset tähdet
ja vaelsi kuu. Ilma oli tyyni, -- ei voitu havaita ainoatakaan
liikahdusta, ainoatakaan ääntä.

Arthur von Saynitz kulki pitkin leveää rajahakkausta "päivälliselle".
Hän tuli pyhän Fransiskuksen kappelilta, jossa oli puoli tuntia sitten
eronnut seuraavaan päivään Thérèse Goldaugenista. Hän pistäytyi tapansa
mukaan metsänvartijan asuntoon kysymään kirjeitä. Rouva Blaucher antoi
hänelle kaksi kirjettä; toinen oli hyvin suuri, toinen aivan pieni.
Pieni oli Ilkalta Pariisista. Saynitz ei ruvennut sitä lukemaan, vaan
pisti sen taskuunsa. Hän tiesi sen sisällön: "Rakastan teitä." Mitään
uudempaa ja järkevämpää Ilka ei olisi voinut keksiä. Suuressa
kirjekuoressa oli Pelzerin käsialalla kirjoitettu osoite. Saynitz olisi
pistänyt taskuunsa senkin, ellei hänen silmiinsä olisi osunut merkintä
"arvopapereita". Arthur mietti hetkisen ja avasi sitten kuoren. Hän
löysi siitä äitinsä testamentin ja rupesi lukemaan sitä. Mitä pidemmälle
hän luki paperia, jonka häntä hyväillyt käsi aikoinaan oli
allekirjoittanut, sitä kummastuneemmaksi kävi ilme hänen kasvoillaan.
Äiti oli luovuttanut hänelle kaiken eikä mitään hänen sisarelleen...
Mutta miksi Pelzerit olivat lähettäneet hänelle tämän testamentin?

"Ahaa!" arveli hän. "Joko katuvat? Se heidän olisi pitänyt tehdä jo
aikoja sitten..."

Äidin maatila ei ollut suuri. Se ei tuottanut kymmentätuhatta taalaria
enempää vuodessa. Mutta Arthur oli mielissään sellaisestakin summasta.
Hän oli iloinen voidessaan temmaista edes sen Pelzer-saiturin kynsistä,
joka oli valmis taalarista tekemään millaisen konnantyön tahansa.

Arthur pyysi Blaucherilta paperia, istui pöydän ääreen ja kirjoitti
Pelzerille kirjeen. Tunnusti saaneensa testamentin ja mainitsi
mielellään haluavansa tietää, miten niiden rahojen oli käynyt, jotka
tähän mennessä oli saatu äidin hänelle jättämästä maatilasta. Hän antoi
kirjeen rouva Blaucherille, joka lähetti sen seuraavana päivänä
postitoimistoon. Viikon kuluttua tuli Pelzeriltä vastaus. Se oli
jotenkin omituinen ja käsittämätön:

"En tiedä mitään", kirjoitti Pelzer. "En tiedä mitään testamentista enkä
rahoista. Jättäkää meidät rauhaan..."

"Mitä tämä merkitsee", ihmetteli Arthur luettuaan kirjeen. "Kummallista!
Vai onko hän ehkä alkanut katua, että lähetti minulle testamentin? Hm...
Odotahan, jos niin on!"

Seuraavana päivänä Arthur lähti kaupunkiin ja esitti testamentin
oikeudessa. Syntyi oikeusjuttu.

Arthur alkoi käydä usein kaupungissa. Aluksi hän kävi oikeudessa ja
sittemmin asianajajansa luona. Thérèse sai usein istua yksin pyhän
Fransiskuksen kappelissa odotuksen ja ikävän ahdistamana. Hän istui,
katseli pyhän Fransiskuksen kammottavia silmiä ja kuunteli tuulen
huminaa... Hänen silmänsä loistivat onnesta, kun huminan keskeltä
kappelin ulkopuolelta kuuluivat paroonin askeleet, ja hänen kasvonsa
olivat kuolonkalpeat, kun hän myöhään illalla poistui kappelista
tapaamatta häntä. Arthur tuli kappeliin vain härnäilläkseen häntä,
puhumaan ilkeyksiä ja nauramaan. Thérèse odotti kärsimättömästi kevättä,
jolloin he taas voisivat tavata toisensa taivasalla.

Mutta kevät toikin hänelle onnettomuuden.

Oli tyyni, lämmin, keväinen iltapäivä.

Thérèse istui "Pronssipeuran" luona odottaen Arthuria. Hän istui
nuorella, vasta orastamaan ruvenneella nurmella ja kuunteli lähellä
virtaavan puron solinaa. Aurinko lämmitti suloisesti hänen kauniita
hartioitaan.

"Tuleeko hän vai eikö?" ajatteli Thérèse.

Arthur oli kokonaan kiintynyt oikeusjuttuunsa ja kävi sangen
vastahakoisesti "Pronssipeuran" luona. Mutta tänä iltapäivänä hän tuli.
Tuli tapansa mukaan hienosti humalassa, synkistynein kasvoin ja äreänä.

"Oletteko täällä?" virkkoi hän ilostuneelle Thérèselle. "Nöyrin
kumarrukseni! Hyvä on olla ilman mitään työtä! Totisesti hyvä: Joutilaat
vain kävelevät ja istuskelevat vihannalla nurmella..."

Hän kävi istumaan Thérèsen viereen ja syljeskeli vimmoissaan sivulleen.

"Olette vihoissanne?" kysyi kreivitär.

"Pelzer-heittiöille! Tiedättekö, minkä he ovat minulle tehneet? Se
testamentti, jonka he lähettivät minulle, on valheellinen kuin nainen.
Se on väärennetty! Minä esitin sen oikeudessa, ja nyt joudun syytteeseen
väärennyksestä. Pelzerit ovat valmistaneet pirullisen jutun! He
kohauttavat olkapäitään, nähdessään testamentin, eivätkä ole sitä
tuntevinaankaan. He ovat tehneet väärennyksen, ja minut pannaan siitä
syytteeseen! Hitto soikoon! Vaativat minulta sitoumuksen, etten matkusta
tieheni, ja pian alkaa tutkintotuomari minua kiusata. Miltä tuntuu?
Ha-ha-ha! Parooni von Saynitz testamentinväärentäjänä! Täytyy olla
Pelzer-lurjus, voidakseen keksiä mokoman satimen. No, teidän armonne,
entä te? Kuulin eilen, että avioliittonne kreivin kanssa on purettu.
Teidän välillänne on siis kaikki lopussa. Miksi vielä täällä istutte?
Miksi ette lähde puolisonne luota ja niistä paikoista, jotka
muistuttavat teille tuosta inhottavasta miehestä?"

"En tahdo lähteä täältä", vastasi Thérèse.

"Hm... Ja saisiko tietää, miksi?"

"Ettekö tiedä?"

"Mistä sen tietäisin?"

Syntyi hetken äänettömyys. Molemmat tiesivät, miksi hän vielä oli
täällä, miksi ei ollut lähtenyt näiltä paikoilta, mutta Arthurin täytyi
saada kiusata häntä.

"Minä... Ettekö sitä tietäisi?... Minä rakastan teitä", sanoi kreivitär,
ja hänen ylpeille, ankarille kasvoilleen kohosi puna. "Rakastan teitä,
Arthur... Ellei olisi tätä rakkautta, olisin jo kaukana
'Pronssipeurasta'."

Kreivitär kohotti katseensa Arthurin kasvoihin. Nuo ivalliset,
päihtyneet kasvot sanoivat hänelle totuuden. Äänettömyys vain vahvisti
sitä. Arthur ei rakastanut häntä.

"Minkä tähden olette käynyt täällä?" kysyi kreivitär hiljaa, väännellen
sormiaan. "Miksi ette mennyt luotani jo silloin, kun nämä kohtaamiset
alkoivat?"

"Teillä oli ikävä", vastasi Arthur. "Olen yhä vielä sama naisten ritari
kuin ennen ja teen kaikki, mitä suloiset naiset haluavat. Ha-ha!"

"Pahoittelen, etten voi vastata rakkauteen rakkaudella. Rakastan
toista..."

Hän pisti nauraen kätensä povitaskuunsa, veti sieltä Ilkan valokuvan ja
työnsi sen aivan Thérèsen silmien eteen.

"Siinä on lemmittyni. Tunnetteko?"

"Sen ukon tytär? Mutta miksi hän on tuollaisessa puvussa?"

"Hänen pukunsa on sangen säädyllinen... Ihastuttavat kasvot!"

Arthur vaikeni. Vaikutus ei ollut sellainen, kuin hän oli odottanut.
Kreivitär ei kalvennut eikä punastunut nähdessään kuvan. Hän vain
huokasi, ja -- omituista! -- hänen silmissään kuvastui suopeutta, kun
hän näki nuo kauniit, melkein lapselliset piirteet.

"Hyvästi!" sanoi Arthur. "Adieu! Menen tutkimaan lakipykäliä. No,
Pelzer, Pelzer! Jos menen ja sanon oikeudessa, että olen saanut
testamentin häneltä, niin minulle nauretaan makeasti!"

Arthur käänsi Thérèselle selkänsä ja poistui, elehtien käsillään, metsän
kätköihin.

Thérèse meni hevosensa luo, joka seisoi syrjässä laiskasti pureskellen
nuorta ruohoa.

"Me lähdemme emmekä enää koskaan tule tänne", sanoi Thérèse silitellen
hevosen otsaa. "Meitä ei rakasteta. Emmekä me rupea kerjäämään almua."

Thérèse hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti metsänrantaa kohti. Hänen
silmistään loisti päättäväisyys. Ratsastaessaan portista pitkään
lehtokujaan, josta puhuimme kertomuksemme ensimäisessä luvussa, hän
kuuli askelia takanaan ja kääntyi katsomaan. Hevosen jäljessä juoksi
tuntematon nuori mies piiska kädessä.

"Hetkinen vain!" huudahti hän ranskaksi. Kreivitär pysähytti hevosensa
ja nyökkäsi miehelle.

"Varmaankin avunpyytäjä", ajatteli hän.

Reportteri d'Eau-Marin juoksi hymyillen ja säteilevin kasvoin
kreivittären luo ja, ihaillen hänen komeuttaan, kohotti piiskansa.

"Te olette yhtä julma kuin kauniskin!" sanoi hän. "Mikään ei saa jäädä
rankaisematta. Muistakaa soittaja-vanhusta ja hänen tytärtään!"

Kreivitär tunsi kasvoissaan polttavaa kipua.

"Niin tapahtukoon!" sanoi hän ja tempasi hevosta suitsista.

D'Eau-Marin seurasi kauan katseillaan ihanaa kreivitärtä. Ranskalainen
olisi kiihkeästi halunnut puhutella naista, jota hän oli lyönyt ja joka
oli vastannut lyöntiin lauseella: "niin tapahtukoon!" mutta kun
kreivitär oli hävinnyt hänen näkyvistään, kääntyi hän takaisin ja alkoi
kiireesti kävellä rautatieasemalle. Hän oli suorittanut tehtävänsä ja
palasi nyt vaatimaan palkkaansa.




VIII.


"Eräs naishenkilö on käynyt etsimässä teitä", sanoi rouva Blaucher
Arthurille eräänä iltana, kun tämä tuli kysymään kirjeitä. "Hän jätti
tämän kirjelipun."

"Olen, Kultaisen ankkurin hotellissa", luki Arthur. "Tulkaa heti, Ilka."

Arthur lähti heti kaupunkiin ja tapasi Ilkan täsmälleen kello
kaksitoista yöllä. Hän alkoi ääneensä nauraa nähdessään tytön. Kuinka
komeasti hän olikaan puettuna ja kuinka erilainen kuin se
laulajatar-poloinen, jonka Arthur oli tavannut katkerasti itkemästä
Goldaugenin metsässä!

"Onko miljoona?", kysyi hän nauraen.

"On. Tuossa se on!"

Arthur herkesi äkkiä nauramasta. Hänen edessään oli pöydällä miljoona.

"Piru nielköön!" ällistyi hän eikä ollut uskoa silmiään. "Frankeissako
lasketkin, tyttöseni?"

"Unohdin sanoa sinulle että laskisit taalareissa... Mutta vähät siitä...
Hyviä ovat nämäkin! Mistä olet ne siepannut?"

Ilka istui hänen viereensä ja kertoi hänelle kaikki, mitä oli tapahtunut
sen jälkeen, kuin he olivat eronneet.

"Ja mitä teit ukolle?" kysyi Arthur.

"Juotin hänelle morfiinia ja pakenin samana yönä taakseni katsomatta."

"Rehellisesti!" sanoi Arthur. "Ha-ha-ha! Joskus muulloin olisin piessyt
sinut pahanpäiväiseksi, mutta nyt sinusta tulkoon paroonitar von
Saynitz! Tuossa on käteni! Huomenna menemme pormestarin luo."

Seuraavana päivänä von Saynitz ja Ilka olivat pormestarin luona. Ilkasta
tuli paroonitar von Saynitz kesäkuun 2 päivänä puoli kymmenen aamulla.

Kello kaksi samana päivänä parooni von Saynitz menetti parooninarvonsa;
valamiehet julistivat hänet syylliseksi testamentin väärentämiseen.
Pelzerit olivat saavuttaneet tarkoituksensa.

Oikeudessa Ilka näki kreivitär Goldaugenin.

Kreivitär istui nojatuolissa yleisön osaston perällä eikä koko aikana
irroittanut katsettaan syytetystä. Mustasta hatusta riippui tumma harso.
Hän tahtoi nähtävästi pysyä tuntemattomana. Vasta kun hän kuultuaan
virallisen syyttäjän puheen virkahti ääneen: "kuinka typerää!" tunsi
Ilka hänet hänen sointuvasta äänestään.

"Mikä oikeus hänellä on katsella miestäni?" ajatteli Ilka kalveten
vihasta ja samalla riemuiten voitostaan.

Hän uskoi nyt voittavansa: kreivittäreltä oli riistetty rakastettu mies.

Syytetty käyttäytyi oikeudessa varsin omituisesti. Hän oli hienossa
humalassa ja päästeli ehtymättä suustaan pisteliäitä huomautuksia.
Tuomareista ja valamiehistä välittämättä hän vaikeni, kun hänen olisi
pitänyt puhua, ja puhui kun olisi pitänyt olla vaiti. Syyttäjä oli hänen
yliopistotovereitaan, mutta ei säästänyt häntä syytöspuheessaan. Hän
penkoi häikäilemättömästi paroonin entisyyttä, jonka hän toverina tunsi,
kuvaili hänen pariisilaiselämäänsä, taloudellista romahdusta, rahapulaa
ja sen paroonille aiheuttamia vaikeuksia sekä lopetti puheensa
virittämällä ylistysvirren rouva Pelzerille, joka oli uhrannut
sisarenrakkautensa oikeudentunnon hyväksi, jotta rikos tulisi
rangaistuksi...

"Hän on menetellyt kunnon kansalaisen tavoin!" sanoi syyttäjä.

"Häpeä!" sanoi Arthur. "Siihen aikaan kuin poltit yliopistossa minun
sikarejani, et osannut tuolla tavoin valehdella!"

Vain tämän hän sanoi vakavasti ja tosissaan; kaikki muu, mitä Arthur
puhui, herätti vain naurua ja aiheutti kellonsoittoja puheenjohtajan
pöydän takaa.

Yleisö tervehti langettavaa tuomiota käsientaputuksin. Se oli miltei
kokonaan koottu Pelzerin kätyreistä. Henkilöille, joiden myötätunto oli
Arthurin puolella, ei ollut löytynyt tilaa oikeussalissa. Pankkiirin
puoluelaiset olivat jo varhain aamulla vallanneet kaikki paikat. Arthur
kuunteli tyynesti tuomiotaan.

"Tunnen tien keisarin luo", sanoi hän, "ja kun taas tarvitaan
parooninarvoani, käyn hänen luonaan. Wienissä, jossa minut tunnetaan,
nauretaan mokomalle tuomiolle!"

Katkeruus, häpeä ihmisten tähden ja inho täyttivät kreivittären mielen,
kun hän oikeussalista poistuttuaan nousi kadulla ajoneuvoihin. Hänen
kuultensa oli syytön ihminen joutunut syytteeseen petoksesta ja
tuomittu. Kuinka helppo oli pettää noita yksinkertaisia, paksuja
valamiehiä, ja kuinka vähän tarvittiin ihmisen tuhoamiseksi!

"Minä toimitan hänelle nimensä takaisin!" päätti kreivitär
närkästyneenä. "Hän sanoi heille tuntevansa tien Wieniin, mutta hän ei
viitsi ruveta puhumaan hänen mielestään niin vähäpätöisen seikan kuin
hyvän nimen tähden. Ja sitäpaitsi hän on laiska ja hidas toimissaan...
Minä toimin hänen puolestaan..."

"Annan hänelle almun", lisäsi hän ajatuksissaan, "ja hänen on vastoin
tahtoaankin otettava se vastaan!"

Seuraavana päivänä kreivitär oli kaupungin klubissa
hyväntekeväisyysillanvietossa ja möi arpalippuja. Puistossa oli
lipuista, kiemurtelevista viiniköynnöksistä ja kukista kyhätyn katoksen
alla useita pöytiä, joilla oli arpajaislipuilla täytettyjä pyöriä
säiliöitä... Kahdeksan erittäin kaunista ja hienostipuettua
ylhäisönaista istui pöytien takana myöden arpoja. Paraiten kaikista möi
kreivitär Goldaugen. Hän kiersi herkeämättä pyörää ja vaihtoi rahoja.
Pelzer, joka oli iltamassa, osti häneltä kaksituhatta arpaa.

"Kuinka puolisonne veli voi?" kysyi kreivitär ottaessaan maksun
arvoista.

Pelzer huokasi.

"Sitä poloista on kohdannut kaksinkertainen onnettomuus. Hän meni
naimisiin ja ... tänään hän ei enää ole parooni..."

"Kuulin siitä puhuttavan... Missä hänen vaimonsa nyt on?"

"Hän on täällä. Ettekö ole nähnyt? Kuinka hassua! Ha-ha! Hän on
paroonitar... Jos heidät olisi vihitty muutamaa tuntia myöhemmin, olisi
hän nyt pelkkä 'Bürgerin' Sayniz..."

Kreivitär alkoi tarkastella ohikulkevien kasvoja, löytääkseen Ilkan
heidän joukostaan.

Ilka oli juhlassa. Hän oli, pää ylpeästi koholla ja kopea hymy
huulillaan, jo kerran mennyt kreivittären ohitse. Kreivitär ei ollut
arpoja myödessään huomannut häntä. Hän tuli toistamiseen, uteliaan
joukon ympäröimänä, joka julkeasti katseli häntä suoraan kasvoihin.
Kreivitär katsahti häneen, mutta ei nähtävästi tuntenut. Kun Ilka tuli
kolmannen kerran, kohtasivat heidän katseensa toisensa.

Kreivitär hämmentyi ja pudotti Ilkan suureksi mielihyväksi rahoja
maahan. Muutamia rahoja luiskahti hänen vapisevasta kädestään ja kiersi
helähdellen pitkin lattiaa.

Ilka meni kreivittären pöydän luo ja katsoen häntä suoraan silmiin osti
muutamia arpoja.

"Haluaisin lahjoittaa koulun hyväksi erään pikku esineen", sanoi hän ja
pisti vastausta odottamatta kreivittären käteen kultaisen medaljongin.

Kreivitär otti tutun medaljongin, avasi sen ja hymyili. Hänen kuvansa
oli neulan raapima.

"Teidän on annettava lahjanne klubin johtokunnalle", sanoi hän antaen
medaljongin takaisin Ilkalle. "Meidän tehtävänämme on ainoastaan arpojen
myöminen..."

Ja rakastettavasti hymyillen hän lisäsi:

"Anteeksi, minulla ei ole aikaa."

Kreivittären hymy ja kylmäverisyys saivat Ilkan hämilleen. Hän ei ollut
tottunut sellaisiin taistelutapoihin ja poistui hämmentyneenä pöydän
äärestä. Häntä suututti ja hävetti; kreivittären pöydän luona seisovat
henkilöt huomasivat hänen ällistyksensä, katsahtivat toisiinsa ja
hymyilivät. Heidän epävarma hymynsä koski Ilkan sydämeen kuin
veitsenpisto.

"Päästäkäähän kulkemaan", sanoi hän muutamille nuorille miehille, jotka
olivat pysähtyneet muurin tavoin hänen eteensä ja katsoivat häntä
uteliaasti.

Miehet remahtivat nauramaan. Samanlainen naurunpurskahdus kuului hänen
takanaan. Ilka katsahti taakseen ja näki samanlaisen joukon nuoria
miehiä.

"Päästäkää minut menemään!" toisti Ilka.

Miehet purskahtivat uudestaan nauramaan, ja suuri olutpullon korkki
lensi Ilkan ruusunväriseen otsaan. Toinen sattui hänen olkapäähänsä...

"Ha-ha... Hurraa! Paroonitar von Sayniz, arvonsa menettäneen petkuttajan
puoliso!" huusi joku. Kuului sihinää...

Kolmas ja neljäs korkki osuivat molemmat yhtaikaa Ilkan kasvoihin.
Loukattuna ja häväistynä, ollen vähällä pyörtyä, Ilka katsahti
kreivittäreen, ja hänestä näytti siltä, kuin kreivitär olisi nauranut...
Ilkan silmissä pimeni.

Hänen päätään huimasi, ja hän tunsi jalkojensa pettävän.

"Arthur!" kirkaisi hän.

Kukaan ei vastannut hänen huutoonsa. Arvonsa menettänyt parooni oli
kaukana. Hän makasi päihtyneenä pensaan juurella lähellä Blaucherin
taloa ja uneksi miljoonistaan...

Kreivitär, jota häväistyn nuoren naisen hämärtynyt katse ei tuntenut,
tuli Ilkan luo, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet pois
joukon keskeltä.

"Päästäkää minut! Minä tahdon tappaa hänet!" huusi Ilka ja meni
tainnoksiin.

Havahtuessaan hän oli pienessä huoneessa, jonka seinät olivat verhotut
vadelmanpunaisella sametilla. Hän makasi sohvalla. Hänen vieressään
istui tyttö, jolla oli pieni pullo kädessään...

"Missä olemme?" kysyi Ilka.

"Klubissa, rouva", vastasi tyttö.

Ilkan korviin tunkeutui masurkan säveleet vahvistaen tytön selitystä.
Ilka kohotti raskasta päätään ja hetkisen mietittyään muisti, mitä oli
tapahtunut.

"Tuokaa minulle pieni lasillinen reinviiniä", pyysi Ilka.

Tyttö poistui. Ilka otti nopeasti taskustaan kukkaron ja siitä pienen,
morfiinia sisältävän pullon. Sama Morfiini oli hiljan uuvuttanut uneen
Louvrer-vanhuksen! Nyt hän nukuttaa sillä itsensä, koska ihmisten
loukkaukset niin raskaasti käyvät hänen sydämelleen... Hän otti kaiken
morfiinin, mikä oli pullossa jäljellä. Ikuista unta odottaessaan Ilka
kallistui samettiselle pielukselle ja mietti... Hänestä ei tuntunut
raskaalta ero valottomasta elämästä. Hänen oli sääli isä Zwiebuschia ...
ainoastaan häntä! Arthuria, joka rakasti enemmän viiniä, kuin nuorta
vaimoaan, hän ei surkutellut.

"Kuinka nyt on laitanne?" kysyi sointuva ääni. Ilkan puoleen kumartui
kreivitär hänen pahin vihollisensa... Ilka näki edessään kimeltävät
silmät ja kaksi ruusunpunaista täplää poskilla.

"D'Eau-Marin!" mutisi hän nähdessään kreivittären vasemmassa poskessa
tuskin huomattavan, punaisen juovan.

"Loukkaajanne saavat rangaistuksensa", sanoi kreivitär. "Heidät on
pestannut Pelzer, joka vihaa Arthuria... Minä rankaisen
Pelzer-heittiötä... Minä olen voimakas... Vieläkö olette minulle
vihoissanne?" Ilka käänsi kasvonsa pois päin. "Vieläkö olet minulle
vihoissasi, Ilka?... Anna anteeksi... Olen tehnyt pahoin... Olen
loukannut isääsi ja sinua... Kadun sitä ja pyydän sinulta anteeksi."

Ilka tunsi päässään suudelman. "Olen kauan etsinyt sinua... En saanut
rauhaa päivällä enkä yöllä, nähtyäni katseesi tuona onnettomuuden
päivänä ... sinun silmäsi polttivat minua nukkuessani..." Ilka purskahti
yhtäkkiä itkemään. "Minä kuolen", kuiskasi hän, vaipuen vähitellen
kilpailijattarensa hellän äänen tuudittamana.

"Anna minulle anteeksi, Ilka, niinkuin minäkin olen antanut sinulle
anteeksi..."

Ilka ojensi kättään ja kosketti kreivittären kaulaa... Kreivitär
kumartui ja suuteli häntä huulille.

"Minä kuolen", kuiskasi Ilka. "Otin ... mor... Tuossa ... matolla..."

Kreivitär kumartui ja näki matolla pullon. Hänelle selvisi kaikki.
Minuutin kuluttua tavattiin klubista lääkäri, joka vietiin Ilkan luo.
Lääkäri saattoi pullon avulla ainoastaan todeta myrkytystapauksen, mutta
nukahtanutta Ilkaa ei voitu enää nostaa jaloilleen...

       *       *       *       *       *

Reportteri d'Eau-Marin saapui Unkarista Pariisiin samana yönä, jona Ilka
oli arvottu. Kun hän ei tavannut laulajattaren huoneessa ketään muuta
kuin nojatuolissa sikeästi nukkuvan Louvrerin, riensi reportteri Bachin
luo. Tämä kertoi reportterille, mitä hänen poissaollessaan oli
tapahtunut.

"Hän on karannut!" päätti reportteri ja matkusti seuraavana päivänä
takaisin Unkariin, toivoen siellä saavansa palkan työstään.

Unkarissa hän sai tiedon rakastamansa naisen kuolemasta. Tämä kauhea
sanoma kaatoi hänet tautivuoteelle. Maattuaan jonkun ajan kovan kuumeen
kourissa, hän asettui asumaan Goldaugenin metsään ja keräten tietoja
joka puolelta kirjoitti kertomuksen kauniista Ilkasta.

Joutuessani kerran matkoillani kulkemaan Goldaugenin metsän läpi,
tutustuin d'Eau-Mariniin ja luin hänen kertomuksensa.








End of the Project Gutenberg EBook of Turha voitto, by Anton Tsehov

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41874 ***