*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 40568 ***

RUHTINAS SEREBRJANI

Kertomus Iivana Julman ajoilta


Kirj.

ALEKSEI KONSTANTINOVITSH TOLSTOI


Venäjän kielestä suomentanut K. K. Saarikoski



Tampereella 1890,
Hj. Hagelbergin kustannuksella.




SISÄLLYS:

       I. Opritshnikit.
      II. Uusia tovereita.
     III. Loitsiminen.
      IV. Drushina Andrejevitsh ja hänen vaimonsa.
       V. Kohtaaminen.
      VI. Vastaanotto.
     VII. Aleksandrovan sloboda.
    VIII. Pidot.
      IX. Tuomio.
       X. Isä ja poika.
      XI. Öinen juhlakulku.
     XII. Panettelu.
    XIII. Vanjuha Persten ja hänen toverinsa.
     XIV. Korvapuusti.
      XV. Suutelu-tilaisuus.
     XVI. Ryöstö.
    XVII. Veren manaus.
   XVIII. Vanha tuttu.
     XIX. Venäjän mies muistaa hyvän.
      XX. Iloista väkeä.
     XXI. Satu.
    XXII. Luostari.
   XXIII. Tie.
    XXIV. Rosvojen kapina.
      XXV. Valmistus taisteluun.
    XXVI. Veljeys.
   XXVII. Basmanov.
  XXVIII. Ero.
    XXIX. Silmätysten.
     XXX. Miekan loihtiminen.
    XXXI. Jumalan tuomio.
   XXXII. Vjasemskin taikapussi.
  XXXIII. Basmanovin taikapussi.
   XXXIV. Narrin kaapu.
    XXXV. Mestaus.
   XXXVI. Palajaminen slobodaan.
  XXXVII. Anteeksi anto.
 XXXVIII. Lähtö slobodasta.
   XXXIX. Viimeinen kohtaaminen.
      XL. Jermakin lähettiläiskunta.




I Luku.

Opritshnikit.


Vuonna 7703 maailman luomisesta, elikkä nykyisen ajanlaskun mukaan
v. 1565, kuumana kesäpäivänä, kesäkuun 23 p., nuori bojari,[1] ruhtinas
Nikita Romanovitsh Serebrjani, saapui Medvedevkan kylään, joka on noin
kolmenkymmenen virstan päässä Moskovasta.

Hänen takanaan ajoi joukko sotilaita ja orjia.

Ruhtinas oli viettänyt kokonaista viisi vuotta Litvassa. Hänet oli
lähettänyt tsaari Iivana Vasiljevitsh kuningas Sigismundin luo tekemään
rauhaa moneksi vuodeksi silloisen sodan jälkeen. Mutta tällä kertaa
tsaarin valinta oli epäonnistunut. Tosin Nikita Romanovitsh pontevasti
puolusti maansa etuja, ja näyttipä siltä, että parempaa välittäjää
tuskin olisi voinut toivoakaan, mutta Serebrjani ei ollut syntynyt
keskusteluja varten. Hyljäten lähettilästieteen hienoukset, hän tahtoi
puhtaasti käsitellä asioita, ja häntä seuranneiden kirjurien
suurimmaksi mielipahaksi hän ei sallinut heidän tehdä minkäänlaisia
koukkuja. Kuninkaan neuvonantajat, jo valmiit myönnytyksiin, käyttivät
pian hyväkseen ruhtinaan suoruutta, urkkivat meidän heikot puolemme ja
lisäsivät vaatimuksiaan. Silloin hänen kärsivällisyytensä loppui:
keskellä täyttä valtiopäivahuonetta löi hän nyrkkinsä pöytään ja repi
rikki valmiin sopimuskirjan, joka oli vain allekirjoitusta vailla.

-- Te, ynnä teidän kuninkaanne olette kaksikielisiä luikertelijoita.
Minä puhun teidän kanssanne omantuntoni mukaan, mutta te vaan etsitte
tilaisuutta pettääksenne minua. Sitäpä on enään mahdoton enää sovittaa.

Tämä kiivas esiintyminen menetti silmänräpäyksessä edellisten
keskustelujen tulokset, ja tuskinpa hän olisi voinut välttää maanpakoa,
jollei juuri samana päivänä olisi Moskovasta tullut käsky heittää
rauhantekeminen ja uudistaa sota. Iloisena jätti Serebrjani Vilnan
kaupungin, muutti samettipukunsa välkkyvään sotisopaan, ja nyt
löylyttämään litvalaisia, missä vain heitä tapaisi. Hän osoitti
kuntoansa sotilasuralla paremmin kuin keskustelujen alalla, ja saavutti
pian suuren maineen sekä venäläisten että litvalaisten kesken.

Ruhtinaan ulkomuoto vastasi hänen luonnettaan. Eniten huomiota
herättävät piirteet hänen miellyttävissä, mutta ei kauneissa
kasvoissaan oli suoruus ja avomielisyys. Hänen mustanharmaissa, mustien
ripsien varjostamissa silmissään olisi katsoja huomannut erinomaisen,
itsetiedottoman ja tahdottoman päättäväisyyden, joka esti hänet
vaipumasta mietteisin ratkaisevalla hetkellä. Tuuheat, toisiinsa
yhtyvät silmäkarvat, osoittivat jonkinmoista epäjärjestystä ja yhteyden
puutetta hänen ajatuksissaan. Mutta soma, hienosti kaareutuva suu
osoitti taipumatonta lujuutta, ja hymyilyssä oli jotakin vaatimatonta,
melkeinpä lapsellista hyväntahtoisuutta, että moni olisi pitänyt hänet
yksinkertaisena, ellei se jalosukuisuus, joka loisti joka hänen
piirteestään, olisi vakuuttanut, että hän sydämellään käsittää sen,
mitä hän ymmärryksellään ei saata itselleen selvittää. Koko hänen
olentonsa vaikutti myötätuntoisuutta, ja jokainen sai sen käsitteen,
että huoleti saattoi turvautua häneen kaikissa tilaisuuksissa, joissa
vaaditaan päättäväisyyttä ja itsensä kieltäymystä, mutta ettei
käytöstapansa harkitseminen ollut hänen asiansa ja että miettimiskykyä
ei hänelle oltu suotu.

Serebrjani oli noin viidenkolmatta vanha. Kasvultaan oli hän
keskikokoinen, leveäharteinen, mutta soukka lanteiltaan. Tuuhea
tukkansa oli vaaleampi kuin hänen päivänpaahtamat kasvonsa, ja muodosti
vastakohdan tummille kulmakarvoille ja mustille silmäripsille. Lyhyt
parta, vähäsen hiuksia tummempi, varjosti hiukan huulia ja leukaa.

Iloiselta ja keveältä tuntui nyt ruhtinaan sydämessä palatessaan
synnyinmaahansa. Päivä oli kirkas, päiväpaisteinen, yksi niitä päiviä,
jolloin koko luonto on ikäänkuin juhlapuvussaan, kukat näyttävät
heleämmiltä, taivas sinisemmältä, ilma väreilee kauaksi kuultavin
aalloin, ja ihmisen tuntuu niin keveältä, ikäänkuin hänen sielunsa
olisi yhtynyt luontoon, väräjäisi joka lehdellä, kiikkuisi joka
ruohonkorrella.

Kirkas oli kesäkuun päivä, mutta ruhtinaasta, joka oli viettänyt viisi
vuotta Litvassa, tuntui se vieläkin kirkkaammalta. Vainioilta ja
metsistä ikäänkuin tuoksui Venäjänmaan ilmaa.

Petoksetta ja vilpittömästi Nikita Romanovitsh oli liittynyt nuoreen
Iivanaan. Lujasti piti hän valansa, eikä mikään olisi horjauttanut
hänen vahvaa luottamustaan hallitsijaansa. Vaikkapa hänen sydämensä ja
tunteensa jo kauan olivat halunneet kotimaahan, niin jos sillä hetkellä
käsky hänelle olisi tullut palata Litvaan, näkemättä enemmän Moskovata
kuin omaisiaankaan, olisi hän nurkumatta kääntänyt ratsunsa ja
entisellä kiivaudella syöksynyt uusiin taisteluihin. Sitäpaitsi hän ei
yksin niin ajatellut. Kaikki venäläiset koko maassa rakastivat Iivanaa.
Hänen hurskaan hallituksensa kanssa näytti Venäjälle koituvan uusi
kultainen aikakausi, ja munkit lueskellessaan aikakirjoja eivät
löytäneet niistä Iivanan vertaista hallitsijaa.

Jo ennenkuin kylään olivat ehtineet, kuulivat ruhtinas ja hänen väkensä
iloisia lauluja, ja saavuttuaan kylän syrjään, huomasivat he että
siellä vietettiin juhlaa. Kylänraitin kummallekin puolelle olivat
poikaset ja neitoset asettuneet piiriaitauksiin, ja molemmat piirit
liikkuivat koivun ympäri, joka oli koristettu kirjavilla tilkuilla.
Päässä oli pojilla ja tytöillä paksut seppeleet. Piirit lauloivat,
milloin molemmat yhdessä, milloin vuorotellen, puhelivat keskenään ja
heittäytyivät leikkitaisteluun. Heleästi kajahteli laulujen kesken
tyttöjen nauru, ja iloisesti loistivat poikain kirjavat paidat
joukosta. Kyyhkysparvia lenteli katolta katolle. Kaikki liikkui ja
hyöri, oikeauskoinen kansa kun huvitteliihe.

Kylän syrjässä ruhtinaan vanha ratsupalvelija ajoi hänen rinnalleen.

-- Heleijaa! -- sanoi hän iloisesti, -- katsokaapa, isäseni, kuinka ne,
susi syököön, viettävät pyhän Agrippiinan juhlaa! Emmeköhän levähdä
tässä? Hevosetkin ovat väsyksissä, ja meidän on syötyämme hauskempi
matkata. Kylläisellä vatsalla, kuten itse tiedät, isäseni, vaikka
papuja puisi.

-- Niin, ja luultavasti olemme jo lähellä Moskovata! -- sanoi ruhtinas,
joka silminnähtävästi ei halunnut pysähtyä.

-- Ah, isäseni, sitä sinä tänään jo varmaan viidesti olet kysynyt.
Sanoivathan sinulle hyvät ihmiset että on vielä neljänkymmenen virstan
taival. Käske levähtämään, ruhtinas, hevoset ovat tosiaankin hyvin
väsyneet.

-- No, hyvä, sanoi ruhtinas, levätkäätte.

-- Hei, te, huudahti Miheitsh kääntyen sotilaihin: -- alas hevosilta,
kattilat esiin, tehkäät tuli.

Sotilaat ja orjat olivat kaikki Miheitshin käskettävissä. He
kiirehtivät ja alkoivat irroittaa kuormastoaan. Itse ruhtinas laskeusi
hevosen selästä ja otti päältänsä sotisopansa. Nähdessään hänessä
korkeasäätyisen miehen, keskeyttivät nuoret piiritanssinsa, vanhat
ottivat lakit päästään ja katsoivat epätietoisin katsein toisiaan,
jatkaako ilonpitoa vai ei.

-- Älkää kursailko, hyvät ihmiset, -- sanoi ystävällisesti Nikita
Romanovitsh: -- jahtihaukka ei ole muille haukoille esteeksi.

-- Kiitoksia, bojari, vastasi elähtänyt talonpoika. -- Jollei sinun
armosi meitä halveksi, pyydämme nöyrästi: istu tähän viereemme, ja me,
jos suvaitset, tarjoamme sinulle simaa, tee meille kunnia, bojari, juo
terveydeksemme! .-- Hupakot, jatkoi hän, kääntyen neitosiin: -- mitä
pelästyitte? Ettekö näe, tämä on bojari palvelusväkineen, eikä
minkäänmoisia opritshnikoita. Katso, bojari, siitä ajoin kun Venäjään
tuli opritshnina, pelkää meikäläinen kaikkea; elämistä ei ole köyhälle
miehelle. Ja juhlana juo, mutta älä pohjaan; laula, mutta vilkase
ympärillesi. Kun kerran tulla tuoksahtavat, milloin tuolta milloin
toisaalta, vallan niinkuin lumi pääsi päälle.

-- Mikä opritshnina? Mitä ovat opritshnikit? kysyi ruhtinas.

-- Hiisi heitä tuntekoon. Sanovat itseään tsaarin väeksi. Mepä olemme
tsaarin väkeä, opritshnikoita, mutta tepä olette maaorjia. Meidän tulee
ryöstää ja raadella teitä, mutta teidän tulee kärsiä ja kumarrella.
Niin on tsaari käskenyt!

Ruhtinas Serebrjani tulistui.

-- Tsaariko olisi käskenyt loukata kansaa! Voi niitä kirotuita. Mutta
keitä ne sellaiset ovat? Mitenkä te ette niitä rosvoja pane kahleisin!

-- Niin ettäkö kahlehtia opritshnikeitä! Ah, bojari, näkyy että tulet
kaukaa, et tunne opritshnikeitä. Yritäppäs olla heidän kanssaan
tekemisissä. Tässä eräänä päivänä ajoi heitä noin kymmenkunta miestä
Stepan Mihailovin pihaan, tuolle pihalle mikä on salvassa. Stepanipa
oli vainiolla; he akan luo: anna tätä, anna tuota. Eukko jättää kaikki,
vieläpä kumartaa. Nytpä he vaatimaan: Tuo tänne, ämmä, rahat! Eukko
puhkesi itkuun, mutta ei mikään auttanut, hän aukasi lippaansa, kaivoi
rievuista esiin kaksi kolmenkopekan lanttia ja tarjoaa ne kyynelsilmin:
ottakaa, ainoastaan jättäkää minut henkiin, Mutta he sanoivat: vähän!
Ja kun eräs opritshnikki lyödä läimäyttää häntä ohimoille, niin henki
pois. Stepan tulee pellolta ja näkee eukkonsa makaavan muserretuin
ohimoin. Hän ei voinut hillitä itseään. Hän rupesi haukkumaan tsaarin
väkeä: Ettekö pelkää Jumalaa, kirotut! Älköön teille toisessa
maailmassa olko armoa eikä anteeksiantamusta! Mutta he heittivät tuolle
kunnan miehelle nuoran kaulaan ja hirttivät hänen portinpieleen.

Vapisi vihasta Nikita Romanovitsh. Hänen sydämensä kuohahteli.

-- Kuinka, valtamaantiellä, ihan Moskovan luona, rosvot ryöstävät ja
tappavat talonpoikia! Mutta mitä sitten tekevät teidän päämiehenne ja
kylänvanhimpanne, joiden asia on rikoksia rangaista? Kuinka he sallivat
että roistot nimittävät itseään tsaarin väeksi?

-- Niin, -- vakuutti talonpoika, -- mepä olemme tsaarin väkeä,
opritshnikeitä; kaikki on meille luvallista, mutta tepä olette
maaorjia! Päälliköitäkin heillä on; niillä on arvonmerkkinsä: luuta ja
koiranpää. Mahdollista että todella ovatkin tsaarin väkeä.

-- Hupsu! huudahti ruhtinas, -- älä rohkene koroittaa roistoja tsaarin
väeksi! -- En saa päähäni, -- hän ajattelu -- Erityiset merkkinsä?
Opritshnikit? Mitä tämä sana merkitsee? Keitä nämä ihmiset ovat? Kun
tulen Moskovaan, kerron tsaarille kaikki. Käskeköön hän minut etsimään
heitä. En säästä heitä, niin totta kuin Jumala on pyhä, en säästä!

Sillävälin piiritanssia jatkettiin.

Nuori poika oli olevinaan sulhanen, nuori neitonen morsian. Poika
kumarsi syvään morsiamensa sukulaisille, joina myös oli poikia ja
tyttöjä.

-- Herra appiseni, -- lauloi sulhanen yhdessä kuoron kanssa, -- pane
minulle olutta!

-- Rouva anoppiseni, leivo piiraita!

-- Herra lankoseni, satuloitse minulle ratsu!

Otettuaan sitten toisiaan kädestä kiinni, pyörivät tytöt ja pojat
sulhasen ja morsiamen ympäri, ensin toisaanne ja sitten toisaanne päin.
Sulhanen joi oluen, söi piirakat, ajoi hevosen turmiolle ja ajoi pois
sukulaisensa.

-- Mene hiiteen, appi!

-- Mene hiiteen, anoppi!

-- Mene hiiteen, lanko!

Joka säettä kertoessaan tuuppasi hän piiristä milloin tytön, milloin
pojan.

Talonpojat nauraa hohottivat.

Äkkiä kajahti läpitunkeva huuto. Noin kahdentoista vanha poika,
ylt'yleensä veressä, syöksyi piiriin.

-- Pelastakaa! kätkekää! -- huusi hän, tarttuen talonpoikain
vaatteisin.

-- Mikä sinun on, Vanja? miksikä rääkyt? Kuka sinua on lyönyt. Eiväthän
toki opritshnikit?

Silmänräpäyksessä molemmat piirit olivat kokoontuneet yhteen ryhmään;
kaikki ympäröivät poikaa; mutta pelosta hän tuskin voi puhua.

-- Tuolla, tuolla, -- änkytti hän vapisevalla äänellä, -- ryytimaiden
takana, minä paimensin vasikoita ... silloin he tulivat ja alkoivat
teurastaa vasikoita, hakata sapeleilla. Tuli Dunjka,[2] rupesi
rukoilemaan heitä; he ottivat Dunjkan, laahasivat mukaansa, mutta
minua...

Uudet huudot keskeyttivät poikaa. Naisia juoksi kylän toisesta
päästä...

-- Onnettomuus! onnettomuus! -- huusivat he: -- opritshnikit! juoskaa,
tytöt, kätkeytykää ruispeltoon! Dunjkan ja Aljonkan sieppasivat, ja
Sergevaan löivät kuoliaaksi.

Samalla hetkellä näkyi joukko ratsastajia, noin viisikymmentä miestä,
sapelit pystyssä. Heidän edellään karahutti mustapartainen, reipas
nuorukainen punasessa kauhtanassa, ilveksennahkaisessa lakissa, joka
oli reunustettu kultakankaalla. Hänen satulaansa oli sidottu luuta ja
koiranpää.

-- Goida! Goida! -- huusi hän. Pistäkää karja kuoliaaksi, tappakaa
talonpojat, ottakaa tytöt kiinni, polttakaa kylä! Minun jälkeeni,
pojat! Ei ketään saa säästää!

Talonpojat juoksivat, mihin kukin pääsi.

-- Isäsemme! Bojari! -- vaikeroivat ne, jotka olivat lähempänä
ruhtinasta: -- älä hylkää meitä orpoja! Suojele kovaonnisia!

Mutta ruhtinasta ei ollut enään heidän keskessään.

-- Missä on bojari? -- kysyi ijäkäs talonpoika, katsellen kaikille
tahoille. -- Jälkikin on jäähtynyt. Eikä hänen väkeäänkään näy. Ne ovat
rientäneet tiehensä, nuo urheat! Voi, onnettomuutta ei voi välttää,
voi, me olemme kuoleman omat!

Reipas nuorukainen punasessa kauhtanassa seisautti hevosensa.

-- Hei, sinä ukkorahjus! täällä oli piiritanssit, mihin tyttöset
karkasivat?

Talonpoika kumarsi ääneti.

-- Ripustakaa hän koivuun! -- huudahti mustaparta: -- hän pitää
vaitiolosta, niin vaijetkoon koivussa!

Muutamat ratsastajat laskeutuivat hevosten selästä ja heittivät
silmukan talonpojan kaulaan.

-- Isäseni, hyväntekijäni! Älkää surmatko vanhusta, päästäkää,
veikkoseni, älkää surmatko vanhusta!

-- Ahaa! Joko kielesi pääsi irralleen, vanha harmaaparta! Mutta
myöhään, veliseni, toista kertaa et laske leikkiä. Koivuun hänet!

Opritshnikit laahasivat talonpojan koivulle. Tällä hetkellä tuvan takaa
kuului muutamia laukauksia; kymmenkunta miestä jalkaväkeä syöksähti
sapelit kourassa murhaajain kimppuun, ja samaan aikaan ruhtinas
Serebrjanin ratsastajat, kiitäen esiin kylän nurkan takaa, hyökkäsivät
huutaen opritshnikien päälle. Ruhtinaan väki oli luvultaan puolta
vähempi, mutta hyökkäys tehtiin niin rajusti ja odottamattomasti, että
he yhdessä silmänräpäyksessä masensivat opritshnikit. Ruhtinas itse
miekaniskulla heitti heidän päällikkönsä hevosen selästä, Antamatta
hänelle aikaa tointua, hyppäsi ruhtinaskin ratsultaan, pani polvensa
hänen rinnalleen ja tarttui kurkusta kiinni.

-- Kuka sinä olet, roisto? -- kysyi ruhtinas.

-- Ja ken sinä? -- vastasi opritshnikki kähisten ja säihkyvin silmin.

Ruhtinas ojensi pistoolinsa suun vasten hänen otsaansa.

-- Vastaa, kirottu, taikka ammun sinut niinkuin koiran!

-- En ole sinun palkollisesi, rosvo, -- vastasi mustaparta mitään
pelkoa osoittamatta; -- mutta sinut hirtetään, kun olet rohjennut
kajota tsaarin väkeen!

Pistoolin hana napsahti, mutta pii raksahti, ja mustaparta jäi henkiin.

Ruhtinas katsahti ympärilleen. Muutamia opritshnikoita makasi
kuolleina, toisia ruhtinaan väki juuri pani köysiin, loput olivat
päässeet pakoon.

-- Sitokaa tämäkin! -- bojari sanoi ja, tarkastellen hänen julmia,
mutta pelottomia kasvojaan, hän ei voinut olla ihmettelemättä. "Ei sovi
kieltää, urhea poika! -- ajatteli ruhtinas; -- sääli, että hän on
rosvo."

Sillävälin lähestyi ruhtinasta hänen ratsupalvelijansa Miheitsh.

-- Katso, isäseni, -- hän sanoi, näyttäen kimppua hienoja naruja,
silmukat päässä: -- millaisia pauloja kulettavat mukanaan. Näköään
eivät ensi kertaa ole murhaamassa, susi heidät syököön!

Nyt sotilaat taluttivat ruhtinaan luokse kaksi hevosta, joiden selässä
istui kaksi miestä alakuloisina, satuloihin sidottuna. Toinen heistä
oli harmaapäinen, kähärätukkanen ja pitkäpartanen vanhus. Hänen
kumppaninsa mustasilmänen reipas mies, näytti kolmenkymmenvuotiaalta.

-- Mitä ihmisiä nämä ovat? -- kysyi ruhtinas. -- minkätähden olette
sitoneet heidät satuloihin?

-- Emme me, bojari, ole heitä satuloihin sitoneet, vaan rosvot.
Löysimme heidät ryytimaiden takaa, ja vahti oli asetettu heitä
vartioimaan.

-- Niin irroittakaa heidän siteensä ja päästäkää he vapaiksi!

Vapautetut vangit oikasivat jäykistyneitä jäseniänsä, mutta
kiirehtimättä käyttämään vapauttaan hyväkseen, jäivät he katsomaan,
miten kävisi voitettujen.

-- Kuulkaa, hirtehiset, -- ruhtinas virkkoi vangituille
opritshnikeille: -- kuinka olette rohjenneet nimittää itseänne tsaarin
palvelijoiksi. Keitä te mokomat olette?

-- Mitä, ovatko silmäsi ummessa, vai mitä? vastasi eräs heistä. Vai
etkö näe, keitä olemme? Onhan päivän selvää, keitä. Tsaarin väkeä,
opritshikeitä.

-- Kirotut! huudahti Serebrjani; -- jos henki on teille kallis, puhukaa
totta!

-- Mutta sinä näytät taivaasta pudonneen, -- sanoi mustapartanen mies
ivallisesti hymyillen, -- etkö koskaan ole opritshnikeitä nähnyt?
Tosiaankin taivaasta pudonnut! Hiisi hänet tiennee, mistä lienee
loiskahtanut, olet tainnut pöllähtää maan halki!

Rosvojen julkeus saattoi Nikita Romanovitshin raivoon.

-- Kuuleppa, poikaseni, -- hän sanoi: -- sinun pelkäämättömyytesi
miellyttää minua, minä aioin säästää sinua. Mutta jollet heti paikalla
sano minulle, kuka olet, käsken, niin totta kuin Jumala on pyhä,
hirttämään sinut. --

Rosvo oikasihen ylpeästi.

-- Minä olen Matvei Homjak, -- hän vastasi, -- Grigori Lukjanovitsh
Skuratov-Bielskin ratsupalvelija; palvelen uskollisesti herraani ja
tsaaria opritshnikkina. Luuta, joka meillä on satulassa, merkitsee,
että lakasemme Venäjätä, käväsemme pois kavaltamisen tsaarin maasta;
mutta koiranpää -- että puremme tsaarin vihollisia. Nyt tiedät, kuka
olen; sanoppa sinäkin, miten sinua tulee nimittää, kunnioittaa, miltä
nimeltä muistella, kun pääsi kerran halkaistaan?

Ruhtinas olisi antanut opritshnikille anteeksi hänen julkean puheensa.
Tämän miehen pelottomuus katsoessaan kuolemaa silmiin miellytti häntä.
Mutta Matvei Homjak panetteli tsaaria, ja tätä ei voinut sietää Nikita
Romanovitsh. Hän antoi merkin sotilaille. Tottuneet tottelemaan bojaria
sekä itse suutuksissaan rosvojen julkeudesta, heittivät he silmukat
kauloihin ja valmistautuivat toimeeepanemaan rangaistusta, joka äsken
uhkasi talonpoikaraukkaa.

Silloin nuorempi miehistä, jotka ruhtinas oli käskenyt irroittaa
satuloista, tuli hänen luokseen.

-- Salli, bojari, minun lausua sananen.

-- Puhu!

-- Sinä, bojari, tänään meille hyvän työn teit, pelastit meidän noiden
koirien kynsistä, niin me tahdomme sinulle hyvän hyvällä maksaa. Sinä
et näköään moneen aikaan ole ollut Moskovassa, bojari. Mutta mepä
tiedämme, mitä siellä tapahtuu. Kuule meitä, bojari. Jollet elämääsi
vielä ole kyllästynyt, älä käske hirttää noita perkeleitä. Päästä
heidät, päästä tämäkin piru Homjak. Ei heitä ole sääli, vaan sinua,
bojari. Mutta jos kerran sattuvat käsiimme, niin, Kristuksen kautta,
hirtän itse heidät. Surmasilmukkaa eivät vältä, mutta ei sinun tule
lähettää heitä perkeleen luo, vaan meikäläisten.

Ruhtinas katsoi ihmetellen tuntematonta. Hänen mustat silmänsä
osoittivat lujuutta ja älyä; tumma parta peitti koko alipuolen kasvoja;
vahvat, tasaiset hampaat kiilsivät häikäisevän valkoisesti. Hänen
puvustaan päättäen olisi hänen voinut pitää pienen kaupungin porvarina
tahi jonakin varakkaana talonpoikana, mutta hän puhui sellaisella
varmuudella ja näytti niin täydellä todella tahtovan varoittaa bojaria,
että ruhtinas alkoi tarkemmin katsella hänen kasvoinsa piirteitä.
Silloin näkyi ruhtinaasta, että niissä ilmaantui tavaton järki ja äly,
ja katseensa ilmaisee miestä, joka on tottunut käskemään.

-- Kuka sinä olet, nuori mies? -- kysyi Serebrjani; ja mintähden
puolustat ihmisiä, jotka sinut itsesi olivat sitoneet satulaan?

-- Niin, bojari, jollei sinua olisi ollut, riippusin minä nyt puussa
heidän asemastaan. Mutta kuule kuitenkin sanaani: päästä heidät, et
kadu kun tulet Moskovaan. Sillä, bojari, on nyt toisin kuin ennen, ei
ole entiset ajat! Jos ne olisi kaikki voinut hirttää, ei minulla olisi
mitään sitä vastaan. Onpa ilman näitäkin heitä karpeeksi asti Venäjään
jäämään. Mutta nyt heitä kymmenkunta pääsi pakoon pötkimään, että
jollei tämä Homjak perkele palaja Moskovaan, eivät ketään muuta syytä
vaan sinua suorastaan.

Tuntemattoman salaperäiset puheet eivät olisi ruhtinaasen vaikuttaneet,
ellei hänen vihansa olisi asettunut. Hän mietti että pahantekijäin
nopea rankaiseminen ei tuottaisi paljo hyötyä, kun sitävastoin voisi
paljastaa koko rosvolauman, jos jättäisi ne oikeuden käsiin. Tarkasti
kysyttyään, missä läheisin rikostuomari asuu, käski hän sotilaidensa
päämiehen tovereineen saattamaan vangit sinne, ja selitti Miheitshin
kanssa yksin ajavansa eteenpäin.

-- Sinun on valta lähettää nämä koirat rikostuomarin luo, -- sanoi
tuntematon, -- vaan, usko minua, tuomari käskee heti irroittamaan
heidän kätensä. Parempi olisi sinun itse päästää heidät kaikille
neljälle taholle. Muuten, tapahtukoon sinun tahtosi, bojari.

Miheitsh kuunteli kaikkea ääneti ja kynsi ainoastaan silloin tällöin
korvallistaan. Kun tuntematon lopetti, astui vanha ratsupalvelija
ruhtinaan luokse ja kumarsi vyötäisiin saakka.

-- Bojari isäseni, -- sanoi hän, -- saattaa olla niinkin, että tämä
nuori mies puhuu totta. Luultavaa on, että tuomari päästää nämä rosvot
vapaiksi. Jos sinä lempeydessäsi armahdit heitä silmukasta, josta
Jumala ei myöskään ole sinua unohtava, bojari, niin salli meidän
kuitenkin ennen päästöä, joka tapauksessa, antaa heille jokaiselle
puolensataa lyöntiä, jotta vast'edes eivät enää murhaisi; susi heidät
syököön!

Ja pitäen ruhtinaan vaitioloa myönnytyksenä antoi hän viedä vangit
syrjään, missä rangaistus pantiin toimeen nopeasti ja täsmällisesti,
huolimatta Homjakin uhkauksista ja raivosta.

-- Se oli mukavin keino, -- sanoi Miheitsh, palatessaan tyytyväisen
näköisenä ruhtinaan luo. Toiselta puolen se tosin oli liian vähän,
mutta toiselta puolen siitä on heillä oleva muistoa moniksi ajoiksi.

Tuntematon näkyi hyväksyvän Miheitshin onnellisen tuuman. Hän hymyili,
partaansa silitellen, mutta pian kasvot saivat entisen muotonsa.

-- Bojari, -- sanoi hän, -- jos tahdot matkata ainoastaan yhden
ratsupalvelijan kanssa, niin salli edes minut tovereineni yhtyä sinuun.
Meillä on yksi tie, ja yhdessä on hauskempi; sitäpaitsi, hetki on
myöhäinen, jos täytyisi taaskin käsiksi käydä, niin kahdeksan kättä
läimäyttää enemmän kuin neljä.

Ruhtinaalla ei ollut syytä hylkiä uusia tovereitaan. Hän salli heidät
matkustaa kanssaan, ja lyhyen levähdyksen jälkeen läksivät kaikki neljä
matkalle.




II Luku.

Uusia tovereita.


Tiellä Miheitsh muutaman kerran koetti tuntemattomilta urkkia, keitä
olisivat; mutta ne laskivat pilaa tahi luikertelivat käsistä
kaikenlaisilla verukkeilla.

-- Kah, susi heidät syököön! -- sanoi vihdoin Miheitsh itsekseen: --
minkälaista kansaa! Ihan ovat kuin ankeriaita! Luulet jo saaneesi heitä
pyrstöstä kiinni, mutta ne luikuvat sormiesi lomitse.

Sillävälin alkoi pimetä; Miheitsh ajoi ruhtinaan rinnalle.

-- Bojari, -- sanoi hän, -- teimmeköhän hyvin, ottaessamme nämä nuoret
miehet mukaamme? Ne ovat aika viekkaita; ei kukaan heistä saa selkoa.
Ne ovat myöskin hartehikkaita miehiä, eivät Homjakia huonommat.
Näinköhän eivät ole ilkeitä ihmisiä?

-- Olkootpa vaikka ilkeitä, -- vastasi ruhtinas huolettomasti, --
kaikissa tapauksissa ne auttavat meitä, jos sattuvat meille vastaan
vielä opritshnikit!

-- Hiisi heidät tuntee, auttavatko; isäseni! Korppi ei korpilta silmää
puhkase; mutta minä kuulin heidän puheskelevan keskenään, piru tiennee
millä kielellä; en sanaakaan ymmärtänyt, vaikka tuntui kuin olisi ollut
venättä; ole varoillasi, bojari, varovaista hevosta ei petokaan
vahingoita.

Pimeys yltyi. Miheitsh kävi äänettömäksi, Bojari vaikeni myös. Kuului
ainoastaan kavioinkapse ja toisinaan hevosen pärskynä.

Kulettiin metsässä. Toinen tuntemattomista viritti laulun, toinen alkoi
säestää.

Tämä laulu joka kajahteli yöllä metsän keskessä, kaikkien päivän
tapahtumain jälestä, teki oudon vaikutuksen ruhtinaasen; hänen mielensä
kävi murheelliseksi. Hän muisteli muinaisia, muisteli lähtöänsä
Moskovasta, viisi vuotta sitten, ja hänen mielikuvituksensa oli taas
äkkiä siinä kirkossa, jossa hän ennen lähtöään kuunteli messua ja jossa
keskellä juhlallista laulua, keskellä rahvaan hyminää hänet hurmasi
hellä ja sointuva ääni, jota ei miekkain kalske, eikä litvalaisten
tykkien jyrinä ollut voinut hälventää.

"Jää hyvästi, ruhtinas!" sanoi hänelle salaa tämä ääni; "minä rukoilen
edestäsi"... Sillä välin tuntemattomat jatkoivat laulamistaan, mutta
heidän sanansa eivät vastanneet bojarin ajatuksia. Laulussa puhuttiin
arojen runsaista rikkauksista, Volga-emosta, kulkurimiehen vapaasta
elämästä. Äänet milloin yhtyivät, milloin erkanivat, milloin soluivat
tasaista juoksua, kuin leveä virta, milloin nousivat ja laskeutuivat
raivoisina aaltoina, ja vihdoin, lennettyään ylös korkealle, liitelivät
taivaalla, kuin kotkat levitetyin siivin.

Surullista ja iloista oli tyynenä kesäyönä, keskellä äänetöntä metsää,
kuunnella sujuvata venäläistä laulua. Siinä on sekä tuskaa
loppumatonta, toivotonta, siinä myöskin voimaa voittamatonta, siinäpä
kovan kohtalon jälkeä, rautaista sallimusta, yksi kansallisuutemme
pääominaisuuksia, joka voi selittää paljon, mikä venäläisessä elämässä
näyttää käsittämättömältä. Ja mitä ei vielä kuulisi laulussa,
laulettuna keskellä kesäistä yötä ja hiljaista metsää!

Kimakka vihellys keskeytti bojarin ajatukset. Kaksi miestä karkasi
puiden takaa ja tarttui hänen hevosensa suupieliin: Kaksi muuta kävi
hänen käsiinsä kiinni. Vastustaminen oli mahdoton.

-- Ah, roistot! -- huudahti Miheitsh, jonka tuntemattomat ihmiset
myöskin olivat ympäröineet; -- Ah, susi heidät syököön! Ovatpahan
pettäneet meidät, ne kirotut!

-- Kuka kulkee? -- kysyi karkea ääni.

-- Muorin värttinä! vastasi nuorempi ruhtinaan uusista tovereista.

-- Ukon virsussa! virkkoi karhea ääni.

-- Mistä Jumala tuopi, maamiehet?

-- Älä ravista omenapuuta! Anna hiivan kohota, paremmin käyttää! jatkoi
ruhtinaan seuralainen.

Kädet, jotka olivat pitäneet ruhtinasta, hellittivät heti, ja hevonen,
tunnettuaan vapauden, alkoi taas korskua ja astua puiden välitse.

-- Näet, bojari, -- virkkoi tuntematon, lähestyen ruhtinasta --
sanoinhan sinulle, että hauskempi kulkea neljän miehen kuin kaksittain.
Anna nyt vain saattaa itseäsi myllylle asti, ja siellä erkanemme.
Myllystä löydät yösijan itsellesi ja hevosille apetta. Sinne on noin
pari virstaa, ei enempää, mutta siellä onkin jo kohta Moskova.

-- Kiitos, veikkoset, palveluksesta! Jos kerran satumme kohtaamaan
toisemme, en ole unohtava, että velkansa maksaminen on kaunista!

-- Ei sinun, bojari, vaan meidän on muistaminen palvelus. Mutta
tuskinpa me milloinkaan toisiamme tapaamme. Vaan jos Jumala niin
satuttaisi, niin älä unohda, että Venäjän mies muistaa hyväntyön, ja
että me aina olemme uskollisia orjiasi.

-- Kiitoksia, pojat; mutta nimeänne ette virka?

-- Minulla ei ole yksi nimi, -- vastasi nuorempi tuntemattomista. --
Tällävälin olen Vanjuha Persten, mutta siellä voipi toinenkin nimitys
minulle löytyä.

Pian he lähestyivät myllyjä. Huolimatta öisestä ajasta pyörä kohisi
vedessä. Perstenin vihellettyä näyttäytyi mylläri. Hänen kasvojaan ei
voinut eroittaa pimeyden takia, mutta äänestään päättäen oli hän
vanhus.

-- Ah, sinä hyväntekijäni! sanoi hän Perstenille. -- Enpä odottanut
sinua tänään, vieläpä matkustavaisten keralla! Miksikä et ajanut heidän
kanssaan aina Moskovaan saakka? Mutta minulla, veliseni, ei ole
kauroja, ei heiniä, eikä illallista!

Persten puhui jotakin myllärille ymmärtämättömällä kielellä. Ukko
vastasi samanlaisilla ymmärtämättömillä sanoilla ja lisäsi puoliääneen:

-- Olisinpa iloinenkin veikkoseni, mutta odotan vierasta; sellaista
vierasta -- Jumala varjelkoon, kuinka kiivas!

-- Mutta puoti myllyn takana? sanoi Persten.

-- On säkeillä ahdattu täyteen.

-- Mutta aitta? Kuuleppas veli, sinun on heti hankittava paikka,
kauroja hevosille, ja illallista bojarille! Mehän tunnemme toisemme,
minua et petä!

Mylläri johdatti muristen matkustajat puodille, joka oli noin kymmenen
askeleen päässä myllystä, ja missä, huolimatta leipä- ja jauhosäkeistä,
oli tilaa vallan tarpeeksi.

Silläaikaa kun hän läksi pärettä noutamaan, Persten ja hänen toverinsa
heittivät jäähyvästit bojarille.

-- Mutta sanokaa, veikot, -- kysyi Miheitsh, -- mistä etsin teitä, jos
ruhtinas ehkä, tämänpäiväisen asian johdosta, tarvitseisi todistajia?

-- Kysy tuulelta, -- vastasi Persten, mistä se tulee? Kysy aallolta
vieriävältä, missä sillä on kotinsa. Me olemme kuin terävät nuolet, --
lennämme jänteestä: mihin nuolenkärki tunkeutuu, siellä on myös sen
koti! Todistajiksi, -- jatkoi hän naurahtaen, -- me emme hänen
ruhtinaalliselle armolleen kelpaa. Mutta jos meitä mihin muuhun
tarvitaan -- tule, ukkoseni myllärin luokse; hän sanoo sinulle, miten
etsiä Vanjuha Perstenin.

-- Katsohan, susi sinut syököön! -- ärähteli itsekseen Miheitsh: --
millaisia vikuraisia puheita laskettelee!

-- Bojari; -- sanoi Persten poistuen, -- tottele minua, älä kehu
Moskovassa, että tahdoit hirttää Maljuta Skuratovin palvelijan ja
sitten pehmitit häntä kuin vierasta sikaa.

-- Kas kuinka opetti! -- ärähti taas Miheitsh: -- päästä rosvo
menemään, älä hirtä rosvoa, äläkä vielä kehase, että tahdoit hirttää!
Olipa konstinsa oppinut, näkyy, että ovat samasta papumaasta! Älä
huolehdi veli, -- lisäsi hän ääneen, -- meidän ruhtinas ei pelkää
mitään; hän välittää viis sinun Skurlatovistasi; hän on vastuunalainen
ainoastaan tsaarille!

Mylläri toi sytytetyn päreen ja pisti sen seinänrakoon. Sitten hän toi
kaalia, leipää ja haarikan olutta. Hänen piirteissään oli kummallinen
sekoitus hyvänluontoisuutta ja konnamaisuutta; hivukset ja parta olivat
kokonaan harmaat, mutta silmät kirkkaanharmaat väriltään; hänen
kasvoihinsa oli kaikille tahoille syviä ryppyjä uurtunut.

Illastettuaan ja rukoiltuaan Jumalaa, ruhtinas ja Miheitsh ojensiihevat
säkeille; mylläri toivotti heille hyvää yötä, syvästi kumartaen,
sammutti päreen ja meni ulos.

-- Bojari, -- sanoi Miheitsh, kun olivat jääneet yksikseen: -- suotta
minusta jäimme tänne. Parempi olisi matkata Moskovaan.

-- Jottako häiritä Jumalan ihmisiä keskellä yötä? Kiivetä hevosen
selästä ja aukaista puomeja joka kadulla?

-- Niinpä, isäseni, parempi on aukaista puomeja kuin nukkua pirun
myllyssä. Senkin kirotut, kun kulettivat meidät juuri myllyyn! Ja vielä
Johannes Kastajan päivänä! Hyi sinä hiiden pesä!

-- No mikä sinua tässä vaivaa, mikä?

-- Ei mikään, isäseni! sekä maata on rauhallista, että kaali oli hyvää,
ja hevosille on runsaasti kauroja sirotettu; mutta se on paha,
ruhtinas, että isäntä on mylläri!

-- Mitä siitä, että hän on mylläri?

-- Niin siitäkö, että hän on mylläri? -- sanoi Miheitsh kuumaverisesti.
-- Näinköhän sinä et tiedä, ruhtinas, ettei ole mylläriä, joka ei olisi
paholaisen kanssa liitossa jo syntymästään saakka? Tahi luuletko sinä
että hän ilman paholaista osaisi tehdä myllyn toetta? On hänessä pirua
kaksi! Susi hänet syököön!

-- Olen minä sitä kuullut -- sanoi ruhtinas, -- vähänkös sitä ihmiset
puhuvat. Mutta nyt aika valita; ota vastaan minkä Jumala lähetti.

Miheitsh oli hetken vaiti; sitten hän haukotti, oli vielä vähän aikaa
ääneti ja kysyi jo unisella äänellä:

-- Mutta mitä sinä arvelet, bojari, mikä mies tämä Matvei Homjak on,
jonka sinä heitit hevosen selästä maahan?

-- Arvelen, että hän on rosvo.

-- Samoin minäkin luulen. Mutta mitä arvelet, bojari, mikähän mies tämä
Vanjuha Persten on?

-- Luulen, että hän myöskin on rosvo.

-- Niinpä minäkin luulen. Ainoastaan tämä rosvo on hiukkasta puhtaampi
tuota rosvoa. Mutta miten sinusta näyttää, bojari, kumpiko rosvo on
sinusta vähän puhtaampi, Homjak tahi Persten?

Ja vastausta odottamatta Miheitsh alkoi kuorsata. Pian nukkui myöskin
ruhtinas.




III Luku.

Loitsiminen.


Kuu kohosi taivaalle; tähdet kirkkaasti kiiluivat, puoleksi hajonnut
mylly ja kohiseva pyörä loistivat hopeankarvaisessa valossa.

Äkkiä kuului kavionkapsetia, ja pian käskevä ääni huusi aivan myllyn
luona:

-- Hei, noita!

Näytti siltä, ettei uusi tulija ollut tottunut odottamaan, sillä kun ei
vastausta kuulunut, huusi hän vielä kovemmin:

-- Hei, noita: Tule ulos, tahi lyön sinut mäsäksi! Myllärin ääni
kuului.

-- Hiljaa, ruhtinas, hiljaa, isäseni! nyt emme ole yksin: matkustajia
on pysähtynyt luokseni, isäni, annahan vaan, että suljen lippaani!

-- Kyllä minä sinun lippaasi suljen, pirun hiilikoukku! -- kiljasi se,
jota mylläri nimitti ruhtinaaksi. Näinkö et tiennyt minun tulevan
tänään! Kuinka rohkenit ottaa vastaan matkustavia? Pois ne täältä!

-- Isäseni, älä huuda, Jumalan tähden älä huuda, kaikki turmelet! Minä
sinulle jo sanoin -- asia pelkää melua, mutta matkustavaisten
karkoittaminen ei ole minun vallassani. Eivätkä ne meitä häiritse: ne
nukkuvat nyt ellet sinä, veikkoseni, heitä herätä!

-- No, hyvä, ukko, ainoastaan huomaa: jos sinä minun petät, olisi
parempi, ettet olisi maailmaan syntynyt. Ei ole vielä aprikoittu eikä
ajateltu sellaista rangaistusta, jonka minä sinulle keksin!

-- Isäseni, ole laupias! mitä minun ukkopahan on tekeminen? Mitä näen,
sen myöskin sanon; mitä jälestä tapahtuu, se on yksistään Jumalan
vallassa. Mutta jos sinun ruhtinaallinen armosi aikoo minua rangaista,
silloin on parasta, etten asiaa ensinkään pane alkuun.

-- No, no, ukko, älä pelkää, minä laskin leikkiä.

Tulija sitoi hevosensa puuhun. Hän oli korkeavartaloinen ja näytti
vielä nuorelta. Kuutamo välkähteli hänen takkinsa napeilla. Kultasia
tupsuja ja nauhoja liehui hänen olkapäillään.

-- Mitenkä, ruhtinas, -- sanoi mylläri, -- oletko oppinut sanat?

-- Sekä sanat olen oppinut, että pääskysen sydäntä kannan kaulassani.

-- Mitä, bojari, eikö tämäkään auta?

-- Ei, vastasi ruhtinas suuttuneena, -- ei mikään auta! Taannoin näin
hänet puutarhassa: Tuskin oli hän minut tuntenut, kun vaaleni, kääntyi
ja riensi huoneesen.

-- Älä suutu, bojari, älä halkase syytöntä päätä, vaan anna lausua
sinulle sana.

-- Puhu, ukko!

-- Kuule, bojari, ainoastaan pelkään puhua...

-- Puhu! huusi ruhtinas ja polki jalkaansa.

-- Kuule, isäseni, ei hän vain rakastane ketään toista?

-- Toista? Ketään toista? miestänsä? ukkoa?

-- Mutta jos ... -- jatkoi mylläri änkyttäen: -- jollei hän rakastaisi
miestänsä?

-- Ah, sinä metsänpeikko! -- huudahti ruhtinas: -- kuinka tämä on sinun
päähäsi pälkähtänyt? Jospahan vaan voisin ketään epäillä, niin
molemmilla omilla käsilläni repäisisin sydämen häneltä!

Mylläri astui pelossaan taappäin.

-- Noita, -- jatkoi ruhtinas, ääntänsä hiljentäen, -- auta minua!
Rakkaus, se kyykäärme, on minut masentanut! Mitä en jo ole tehnyt!
Kokonaisia öitä olen jo rukoillut pyhäin kuvien edessä. En
rukoilemisesta saanut rauhaa. Heitin rukoilemisen, aloin nelistää
karahuttaa pitkin maita mantereita aamusta yöhön asti; yhdenkin oivan
ratsun siten surmasin, mutta rauhaa en ratsastuksesta saanut; aloin
kuljeksia öisin, join kauhottain väkevätä viiniä, -- tuskaani en voinut
juomisella haihduttaa, en löytänyt rauhaa päihtymisestä! Nyt heitin
kaikki hiiteen ja rupesin opritshnikiksi. Aloin istuskella tsaarin
pöydässä yhdessä pyövelien kanssa, -- semmoisten kuin Grjasnoin ja
Basmanovin kanssa! Itse olin heitä hurjempi rikoksia tekemään, hävitin
kyliä ja kauppaloita, ryöstin vaimoja ja tyttöjä, mutta en verellä
sammuttanut polttavaa tuskaani! Minua pelkäävät sekä maalaiset että
opritshnikit. Tsaari minua lempii uljuuteni tähden, oikeauskoinen kansa
kiroo. Ruhtinas Vjasemskin nimi kävi yhtä hirvittäväksi, kuin Maljuta
Skuratovin nimi! Kas, mihin rakkaus minut on vienyt: sieluni olen
saattanut kadotukseen! Mutta mitä minä siitä välitän! Sisimmässä
helvetissä ei muutu pahemmaksi nykyistä oloani. No, ukko, mitä katselet
minua silmiin? Luuletko, kentiesi, että olen tullut hulluksi? Ei ole
tullut hulluksi Afanasi Ivanovitsh; vahva hänellä on pää, vahva hänen
ruumiinsa! Siksipä onkin kauhea vaivani, ettei se voi tehdä minusta
loppua!

Mylläri kuunteli ruhtinasta ja pelkäsi. Hän pelkäsi hänen rajua
luonnettaan, oli peloissaan hengestään.

-- Mitä vaikenet, ukko? Eikö sinulla ole rakkausjuomaa, tahi eikö
minkäänlaista juurta, jolla hänet lumota? Sano, ilmaise, mitä
noitaruohoja on olemassa? Puhuhan, noita!

-- Isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, mitä sinulle sanoisin? On
ruohoja kaikenlaisia. On koljuka-ruoho, -- kootaan Pietarin paastona.
Sillä kun nuolesi sivelet, sivutse et ammu. On tirlitsh-ruoho, kasvaa
Lisavuorella Kievin luona. Jolla se on muassa, häneen ei tsaarin viha
käänny kuuna päivänä. Vielä on kuismaheinä; leikkaa sen juuresta risti
ja ripusta kaulaasi -- kaikki pelkäävät sinua kuin tulta.

Vjasemski naurahti katkerasti.

-- Minua jo muutenkin pelätään, -- sanoi hän: -- en tarvitse
kuismojasi. Mainitse muita ruohoja.

-- Vielä on Aadaminpää, -- kasvaa soiden varsilla: helpoittaa
synnytystä ja tuottaa lahjoja. On suosinikko: jos tahdot mennä
karhunpyyntiin, juo sinikkokeitettä, eikä mikään karhu sinuun koske. On
raparperi-ruoho: kun alat sitä kiskoa maasta, se voihkaa ja ärjyy
ikäänkuin ihminen, mutta pidä mukanasi, et milloinkaan veteen huku.

-- Eikö enään ole muita?

-- Miksikä ei olisi, isäseni; on vielä kuolemankoura eli sananjalka;
jonka onnistuu poimia sen kukka, saa haltuunsa kakki aarteet. On
Maariankämmenkukka: joka tietää, miten siihen on kosketettava, se
huonoimmalla hevosluuskalla saa paraimmasta juoksijasta voiton.

-- Mutta etkö tunne sellaista ruohoa, joka saisi nuorikon rakastumaan
vastenmieliseen?

Mylläri hämmästyi.

-- En tunne, isäseni, älä vihastu, veikkoseni, Jumala näkee -- en
tunne!

-- Mutta sellaista, joka rakkauden sammuttaisi, -- etkö tunne?

-- Sellaistakaan en tunne, isäseni, mutta on olemassa murtaja-ruoho:
sillä kun koskettaa lukkoon tahi rautaiseen oveen, lentävät ne
kappaleiksi.

-- Mene hiiteen ruohoinesi! -- sanoi äreästi Vjasemski, kiinnittäen
tuikean silmäyksensä mylläriin.

Mylläri loi silmänsä maahan ja vaikeni.

-- Ukko! -- huudahti äkkiä Vjasemski, tarttuen hänen kaulukseensa: --
anna minulle se! Kuuletko? Anna se? metsän peikko! Anna heti paikalla!
Ja hän pudisti mylläriä kauluksesta molemmin käsin.

Mylläri luuli viimeisen hetkensä tulleeksi. Äkkiä Vjasemski hellitti
ukon ja heittäytyi hänen jalkainsa juureen.

-- Armahda minua! nyyhkytti hän: -- auta minua! Minä annan sinulle
lahjoja, te'en sinut rikkaaksi, rupean orjaksesi! Armahda minua, ukko!

Mylläri vielä enemmän säikähtyi.

-- Ruhtinas, bojari! Mikä sinun on? Muistahan toki! Minähän se olen,
Taavetti, mylläri. Tulehan järkeesi, ruhtinas!

-- En nouse, ennenkuin minua autat!

-- Ruhtinas, ruhtinas! virkkoi vapisevalla äänellä mylläri --: aika on
ryhtyä toimeen. Aika kuluu, nouse! Nyt on pimeä: en nähnyt sinua, en
tiedä missä olet! Kiireesti, kiireesti toimeen!

Ruhtinas nousi.

-- Alota, -- hän sanoi: -- olen valmis.

Molemmat vaikenivat. Kaikki oli hiljaista. Ainoastaan ratas, kuun
valaisemana, jatkoi kolisten pyörimistään. Jossakin kaukaisella suolla
valitteli nurmi-kärsittäjä. Huuhkain huuteli aika-ajoin sakeassa
metsässä.

Ukko ja ruhtinas lähestyivät myllyä.

-- Katso, ruhtinas, pyörän alle, kun minä rupean loitsimaan.

Ukko heittäytyi maahan pitkäkseen, ja vielä läähättäen pelosta, alkoi
höpistä jonkinlaisia sanoja. Ruhtinas katseli pyörän alle. Kului
muutama hetki.

-- Mitä näet, ruhtinas?

-- Näen ikäänkuin helmiä karisisi, juurikuin kultarahoja kiilteleisi.

-- Tulet rikkaaksi, ruhtinas, tulet rikkaimmaksi Venäjänmaassa!

Vjasemski huokaili.

-- Katso vielä, ruhtinas, mitä näet?

-- Näen niinkuin kalvat kalskahtelisivat toisiansa vasten, mutta niiden
kesken ikäänkuin kultasia rinnanruhoja.

-- Sinulla on oleva menestys sotatoimessa, bojari, onni tsaarin
palveluksessa! Vaan katso, katso vielä, sano mitä näet!

-- Nyt kävi tummaksi, vesi muuttui mutaiseksi. Mutta kas, vesi alkoi
punertua, kas, kävi heleänpunaiseksi, juurikuin veri. Mitä se
merkitsee?

Mylläri oli ääneti.

-- Mitä se merkitsee, ukko?

-- Tarpeeksi, ruhtinas. Pitkä katseleminen ei kelpaa; lähdetään!

-- Kas, virui purppuranpunasia lankoja, juurikuin veriset suonet. Kas,
ikäänkuin pihdit avautuisivat ja sulkeutuisivat; kas...

-- Lähdetään, ruhtinas, lähdetään, on jo kylliksi sinulle!

-- Seis, -- sanoi Vjasemski, lykäten myllärin luotaan: -- on juurikuin
hampainen saha kävisi edestakasin; mutta sen alta ikäänkuin verta
tirskuisi!

Mylläri tahtoi vetää ruhtinasta pois.

-- Seis, ukko, minun on paha olla, tekee jäsenissäni kipeätä... Voi
kipeätä!

Ruhtinas itse hypähti syrjään. Hän näytti käsittäneen näkynsä.

Kauan kumpikin vaikeni. Vihdoin Vjasemski virkkoi:

-- Tahdon tietää, rakastaako hän toista?

-- Mutta onko sinulla, bojari, jotakin pientä esinettä häneltä?

-- Kas, minkä löysin portin luota!

Ruhtinas näytti sinistä nauhaa.

-- Heitä pyörän alle!

Ruhtinas heitti.

Mylläri veti povestaan savisen taskumatin.

-- Ota siemaus! -- hän sanoi, ojentaen pulloa ruhtinaalle.

Ruhtinas otti kulauksen. Hänen päänsä alkoi käydä pyörälle, silmiä
rupesi hämärtämään.

-- Katsele nyt, mitä näet?

-- Hänet, hänet!

-- Yksinäänkö?

-- En, en yksinään! Heitä on kaksi: hänen kanssaan on vaaleanverinen
nuorukainen karmosiininpunaisessa kauhtanassa, hänen kasvojansa vain ei
voi nähdä...

Seis! Kas, he lähestyvät toisiaan ... yhä likemmäksi, likemmäksi...
Kirous! he suutelevat toisiaan! Kirous ja kuolema! Ole kirottu, sinä
noita, ole kirottu, kirottu!

Ruhtinas heitti myllärille kourallisen rahoja, tempasi puusta irti
ratsunsa suitset, hyppäsi satulaan ja hevosenkenkäin kalke alkoi kuulua
metsästä. Sitten kavioinkapse hälveni etäisyydessä, ja ainoastaan pyörä
yön hiljaisuudessa jatkoi kohisten käyntiään.




IV Luku.

Drushina Andrejevitsh ja hänen vaimonsa.


Jos lukija voisi siirtyä noin kolmesataa vuotta ajassa taaksepäin, ja
korkeasta kellontornista katsella silloista Moskovata, vähän hän
löytäisi siinä yhtäläisyyttä nykyisen kanssa. Moskovanjoen, Jausan ja
Nieglinnajan rannoilla oli suuri joukko puutaloja, joiden lauta- tahi
olkikatot suurimmaksi osaksi olivat ajasta mustuneet. Keskellä näitä
tummia kattoja loistivat häikäisevän valkeina ja punasina Kremlin,
Kiinalaiskaupungin ja muiden, kahden viimeisen vuosisadan kuluessa
kohonneiden linnoitusten muurit. Paljous kirkkoja ja kellokastareita
kohotti kullattuja päitänsä taivasta kohti. Isojen, viheriäin ja
keltasten pilkkujen kaltaisina siinsi talojen välistä tiheitä lehtoja
ja viljavainioita. Moskovanjoen poikki johti notkuvia lauttasiltoja,
jotka kovasti vapisivat ja peittyivät vedellä, kun niitä myöten kulki
kuormia tahi ratsastajoita. Jausassa ja Nieglinnajassa pyöri
kymmenkunta myllynratasta, toinen toisensa vieressä. Nämä lehdot,
vainiot ja myllyt ihan keskellä kaupunkia, tekivät silloisen Moskovan
hyvin viehättävän näköiseksi. Erittäin hupaista oli katsella
luostareita, jotka valkeine ulkomuurineen ja monine kirjavine tahi
kullattuine kupukattoineen näyttivät erityisiltä kaupungeilta.

Kaiken tämän kirkkojen, talojen ja luostarien sekasotkun ylitse
kohosivat ylpeästi Kremlin kirkot ja hiljakkoin valmistunut Suojelevan
Jumalanäidin temppeli, jonka Iivana oli perustanut muutama vuosi sitten
Kasanin valloituksen muistoksi, ja jonka me nykyään tunnemme Vasili
Autuaan nimellä. Suuri oli Moskovalaisten ilo, kun vihdoinkin telineet,
jotka olivat sulkeneet tämän kirkon, putosivat, ja se esiintyi kaikessa
eriskummaisessa loistossaan, kiiltäen kullasta ja väreistä, ja
kummastuttaen silmää koristustensa moninaisuudella. Pitkään aikaan
kansa ei herennyt ihmettelemästä taitavata arkkitehtiä, kiittämästä
Jumalaa ja ylistämästä tsaaria, joka oli lahjoittanut oikeauskoisille
siihen saakka ei vielä nähdyn katseltavan. Kauniita olivat muutkin
Moskovan kirkot. Moskovalaiset eivät säästäneet rupliaan eivätkä
vaivojaan koristaakseen Herran huoneita. Kaikkialla oli nähtävänä
kalleita värejä, kultausta ja isoja, ihmisenkokoisia ulkopuolisia
pyhäinkuvia. Oikeauskoiset rakastivat kauniita Jumalanhuoneita, mutta
välittivät sitävastoin vähän omien talojensa ulkoasusta; heidän
asuntonsa olivat melkein kaikki rakennetut lujiksi ja yksinkertaisiksi,
honkasista tahi tammisista palkeista, eivät edes vuoratut laudoilla,
vanhan venäläisen sananlaskun mukaan: tupa ei kolkista korea, vaan on
kaunis kaakkusista.

Yksin Drushina Andrejevitsh Morosovin talo Moskovanjoen rannalla erosi
toisista erinomaisen kauneutensa puolesta. Tammiset palkit olivat
valikoituja, pyöreitä ja tasasia. Kaikki nurkat tarkoin tasatut; talo
kohosi kolmenkerroksiseksi. Suojuskattoa pyöreitten portaiden yli
kannattivat paksut pylväät, ja sitä somistivat hienot veistokset.
Ikkunaluukut olivat taitehikkaasti kirjaillut kukilla ja linnuilla,
ikkunat eivät päästäneet Jumalan päivää himmeiden häränrakkojen
lävitse, kuten useimmissa Moskovan taloissa, vaan puhtaan,
läpikuultavan kissankullan lävitse. Laajalla pihalla olivat
palvelusväen huoneet, aitat, kuivinhuoneet, kyyhkyslakka ja bojarin
kesällä käyttämä makuuhuone. Taloon yhtyi, toiselta puolen kivinen
huonekappeli, toiselta laajalti ulottuva puutarha, tammisen pisteaidan
ympäröimänä, jonka takaa kohosi kauniita kiikkuja, nekin veistoksilla
ja maalauksilla koristettuja. Sanalla sanottu, talo oli kerrassaan
komeasti rakennettu. Mutta olipahan mieskin, ketä varten rakentaa!

Bojari Drushina Andrejevitsh, ruumiiltaan tukeva, lujaluontoinen, oli
hiljan, huolimatta korkeasta ijästään, nainut Moskovan etevimmän
kaunottaren. Kaikki kummastelivat, kun hänelle meni vaimoksi
kaksikymmenvuotias Jelena Dmitrijevna, Kasaanin edustalla kaatuneen
rajamaaherra Pleshtsejev-Otshinin tytär. Sellaista sulhoa eivät
hänelle olisi säästäneet Moskovan naittajanaiset. Mutta Jelena oli
naima-ijässä, isätön ja äiditön, ja kun tsaarin uusien lemmikkien
seassa vallitsi niin jumalattomat tavat, oli tytön kauneus hänelle
useammin onnettomuudeksi kuin iloksi.

Morosov, naituaan Jelenan, tuli hänen suojelijakseen, ja kaikki
Moskovassa tiesivät, ettei ollut hyvä loukata sitä, jonka oli ottanut
turviinsa bojari Drushina Andrejevitsh.

Moni tsaarin lemmikki oli ennen Jelenan naimista koettanut häntä
suosittaa; mutta ei kukaan niin kovasti koettanut kuin ruhtinas Afanasi
Ivanovitsh Vjasemski. Kalliita lahjojakin hänelle lähetteli, ja
kirkoissa asettui aina häntä vastapäätä, ja tulisella ratsulla lennätti
portin ohitse, ja nyrkkitaisteluun meni yksin vaikka vasten seinää. Ei
ollut onnea Afanasi Ivanovitshilla. Naittajanaiset kantoivat hänelle
takasin hänen lahjansa, ja kohdatessaan hänet, Jelena kääntyi
toisaannepäin. Senkötakia hän kääntyi pois, ettei Afanasi Ivanovitsh
häntä miellyttänyt, vai oliko immen sydämessä lempi toiseen syttynyt;
vaikka kuinkakin ruhtinas Vjasemski ponnisteli, yhä vaan hän sai
rukkaset. Lopulta äkäymystyi Afanasi Ivanovitsh, meni ja heittäytyi
tsaari Iivana Vasiljevitshin jalkojen juureen, valittaen hänelle
onnettomuuttaan. Tsaari lupasi itse lähettää naittajanaisia Jelena
Dmitrijevnan luo. Saatuaan tästä tiedon, Jelena vuodatti katkeria
kyyneleitä. Hän meni imettäjänsä kanssa kirkkoon, asettui polvilleen
Jumalan Äidin eteen, itkee ja rukoilee kumarruksissaan.

Kirkossa ei ollut kansaa; mutta kun Jelena nousi ja katsahti
taakseen, niin hänen takanaan seisoi bojari Morosov viheriäisessä
samettikauhtanassaan, avonaisessa knltakankaisessa takissa.

-- Mitä itket, Jelena Dmitrijevna? -- kysyi Morosov.

Tunnettuaan bojarin Jelena kävi iloiseksi.

Bojari oli ennen elänyt ystävyydessä hänen vanhempainsa kanssa, nytkin
hän kävi häntä tervehtimässä ja rakasti kuin omaa lastaan. Jelena häntä
kunnioitti kuin isäänsä ja uskoi hänelle kaikki ajatuksensa; yhtä ei
vain uskonut, yhden vain salasi bojarilta, salasi itselleen suruksi,
hänelle turmioksi.

Nytkään, Morosovin kysyttyä, hän ei ilmaissut hänelle tuota salaamaansa
ajatusta, vaan virkkoi ainoastaan, että sitähän minä itken, että
tsaarin naittajanaiset tulevat luokseni, pakoittavat minua menemään
Vjasemskille.

-- Jelena Dmitrijevna, -- bojari sanoi: -- kyllä, oikeinko totta, ettei
Vjasemski ole sinulle rakas! Mieti tarkoin. Tiedän, tähän asti ei
hänellä ole ollut sijaa sydämessäsi! Eikähän sinulla, minä luulen, ole
vielä ketään mielessäsi, ja siihen aikaan asti on immen sydän kuin
vaha; suvaitsee, rakastuu!

-- En koskaan, -- Jelena vastasi, -- en koskaan rakastu häneen. Ennen
astun alas hautaan!

Bojari katseli häntä sääliväisesti.

-- Jelena Dmitrijevna, -- hän sanoi, oltuaan hetken ääneti, -- on keino
pelastaa sinut. Kuuntele. Minä olen vanha ja harmaapäinen, mutta
rakastan sinua kuin omaa tytärtäni. Mietippä, Jelena, suostuisitko sinä
tulemaan vaimoksi minulle, ukolle.

-- Suostun! huudahti iloisesti Jelena ja heittäytyi Morosovin
jalkoihin.

Bojaria liikutti tuo odottamaton sana, hän iloitsi Jelenan riemusta; ei
arvannut vanhus, että se oli hukkuvan riemastusta, joka tarttuu
oljenkorteen.

Hellästi nosti hän Jelenan pystyyn ja suuteli häntä otsalle.

-- Lapsukaiseni, -- hän sanoi, -- lupaa tässä ristin kautta, ettet
milloinkaan saata häpeätä harmaan pääni päälle! Vanno tässä, Vapahtajan
edessä!

-- Vannon, vannon! -- sanoi Jelena kuiskaten.

Bojari käski kutsua papin, ja pian oli kihlausjuhlallisuus toimitettu;
kun tsaarin naittajanaiset saapuivat Jelenan tykö, oli hän jo Drushina
Andrejevitsh Morosovin morsian.

Jelena ei ollut rakkaudesta ruvennut Morosoville puolisoksi, mutta hän
oli suudellut ristiä, vannonut ollakseen hänelle uskollinen, ja oli
lujasti päättänyt pitää sanansa, eikä rikkoa herraansa vastaan, ei
sanoilla eikä ajatuksilla.

Ja minkätähden hän ei rakastaisi Drushina Andrejevitshiä? Bojari tosin
ei ollut nuori; mutta Jumala oli siunannut hänet sekä terveydellä että
vankalla ruumiilla, sotaisella kunnialla, lujalla tahdolla, kylillä ja
laajoilla tiluksilla Moskovanjoen toisella puolen, aitoilla, täynnä
kultaa, kultakangasta ja kalliita turkiksia. Ainoastaan yhdellä Herra
ei ollut siunannut Drushina Andrejevitshiä: ei ollut siunannut häntä
tsaarin armolla. Kun Iivana Vasiljevitsh oli saanut tietää, että hänen
naittajanaisensa olivat myöhästyneet, suuttui hän kovasti Morosoviin ja
päätti rangaista bojaria: käski kutsua hänet pöytäänsä ja asetti hänet
ei ainoastaan alemmaksi Vjasemskia, vaan myös alemmaksi Godunovia,
Boris Fjodorovitshia, joka silloin vielä ei ollut ylennyt arvoon eikä
ollut korkeata säätyä.

Ei kärsinyt bojari sellaista häväistystä -- nousi pöydästä: ei sovi
Morosowin olla Godunovia alempana! Silloin tsaari suuttui ankarasti ja
käski Morosowin pyytämään Boris Fjodorovitshiltä anteeksi. Bojari meni
Godunovilta anteeksi pyytämään, mutta solvasi häntä katkerasti ja
nimitti häntä koiraksi.

Ja saatuaan tästä tiedon tsaari syttyi tuliseen raivoon, käski
Morosowin menemään pois silmäinsä edestä ja antamaan harmaat hiuksensa
kasvaa, kunnes hänet sallittaisiin näyttäytyä. Ja bojari poistui
hovista; ja nyt hän käy huonossa puvussa, parta sukimatta, harmaat
hivukset riippuvat ylpeällä otsalla. Surullista on bojarin, kun ei
enään saa nähdä hallitsijansa silmiä, mutta hän ei ollut sukuaan
häväissyt, ei istunut alemmaksi Godunovia.

Morosowin talo oli kuin täysi malja. Palkolliset pelkäsivät ja
rakastivat bojaria. Jokainen, joka tuli hänen luoksensa otettiin
sydämellisesti vastaan. Sekä hänen omaisensa että vieraat kiittivät
hänen hyväntahtoisuuttaan; kaikille hän lahjoitti sekä ystävällisiä
tervetuliaissanoja että kalliita vaatteuksia, sekä viisaita neuvoja.
Mutta ketäkään hän ei niin hellästi kohdellut, kellekään ei niin
runsaita lahjoja jaellut, kuin nuorelle vaimolleen, Jelena
Dmitrijevnalle. Ja vaimo vastasi hellyyteen hellyydellä, ja joka aamu
ja joka ilta oli hän kauan polvillaan rukoushuoneessaan ja hartaasti
rukoili puolisonsa menestykseksi.

Syyllinenkö oli Jelena Dmitrijevna, että kesken Drushina Andrejevitshin
rakkaita puheita, kesken palavata rukousta pyhäinkuvain edessä, äkisti
ilmestyi hänen mielikuvitukseensa nuori sankari, joka miekka pystyssä
kiiti ratsun selässä, ja hänen edellänsä epäjärjestyksessä pakenevia
litvalaisia rykmenttejä?

Syyllinenkö oli Jelena Dmitrijevna, että tämän sankarin kuva seurasi
häntä kaikkialla, kotona ja kirkossa, päivällä ja yöllä, ja nuhdellen
sanoi hänelle: "Jelena! Sinä et pitänyt sanaasi, sinä et odottanut
minun palaustani, sinä petit minut!..."

24 p. kesäkuuta 1565, Johannes Kastajan päivänä, kaikki Moskovan
kirkonkellot heiluivat ihan aamusta asti ja soivat yhtämittaa. Kaikki
kirkot olivat täynnä. Jumalanpalveluksen loputtua kansa hajosi
kaduille. Nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat -- kantoivat kotiinsa
viheriäisiä oksia, kukkia, koivahaisia, nauhoilla koristettuina. Kaikki
oli kirjavata, eloisaa ja iloista. Kuitenkin, puolenpäivän aikana kadut
alkoivat käydä tyhjiksi. Vähitellen kansa rupesi hajaantumaan, ja pian
Moskovassa olisi ollut mahdoton tavata yhtäkään ihmistä. Hallitsi
kuolon hiljaisuus. Oikeauskoiset lepäsivät kesäisissä makuuhuoneissaan,
eikä ollut ketään, joka olisi vihoittanut Jumalaa, käyskennellen
kaduilla, sillä Jumala on käskenyt ihmistä ja joka luontokappaletta
lepäämään puolenpäivän aikaan; mutta syntiä on tehdä Jumalan tahtoa
vastaan, ellei välttämätön tarve siihen pakota.

Ja niin kaikki nukkuivat; Moskova näytti autiolta kaupungilta.
Ainoastaan Baltshugasta, äsken rakennetusta juomapaikasta eli
ravintolasta, kuului huutoa, toraa ja laulua. Huolimatta puolesta
päivästä piti siellä kekkereitä sotilaita, melkein kaikki nuoria,
kalleissa puvuissa. He olivat asettuneet huoneisin, pihalle ja kadulle.
Kaikki olivat juovuksissa; toinen, maaten paljaan maan päällä, kaasi
vaatteilleen pikarillisen viiniä; toinen koetti käheällä äänellä
säestää tovereitaan, mutta sai kulkustaan ainoastaan sekavia,
ymmärtämättömiä ääniä. Satuloittuja hevosia seisoi portilla. Joka
satulaan oli sidottu luuta ja koiranpää.

Silloin kaksi ratsastajaa ilmestyi kadulle. Toinen heistä, jolla oli
karmosiininpunanen, kultatupsunen kauhtana ja valkea, kultakankainen
lakki, jonka alta tuuheat, vaaleat kähärät valuivat, kääntyi toisen
ratsastajan puoleen:

-- Miheitsh, -- hän sanoi, -- näetkö näitä juopuneita miehiä?

-- Näen, bojari, susi heidät syököön! Kas kuinka juomareilla pää on
tullut kuumaksi.

-- Mutta näetkös, mitä hevosilla on satuloissa?

-- Näen: luutia ja koirankuonoja, kuten silläkin rosvolla. Kenties
tosiaan ovatkin tsaarin väkeä, koska Moskovassa huvitteleivat! Kylläpä
me työn teimme, bojari, keitimme itsellemme hyvän hutun!

Serebrjani rypisti kulmakarvojaan.

-- Mene, kysy heiltä, missä asuu bojari Morosow?

-- Hei, hyvät ihmiset, kunnioitetut herrat! -- huudahti Miheitsh, ajaen
joukon luo: -- missä asuu bojari Drushina Andrejevitsh Morosov?

-- Mitä varten tiedustelet, missä se koira asuu?

-- Minun bojarillani, ruhtinas Serebrjanilla, on kirje Morosoville,
voivoda[3] ruhtinas Pronskilta, suuresta sotajoukosta.

-- Anna tänne kirje!

-- Mitä sinä, mitä sinä, susi sinut syö ... mitä sinä? Oletko
järjessäsi? Kuinka antaisin sinulle ruhtinaan kirjeen?

-- Tuo tänne kirje, vanha pöllö, anna se! Katsotaanpas, näinköhän ei
Morosow vaan mieti kavaluutta, näinköhän ei vain tahdo tappaa
hallitsijaa?

-- Ah, sinä roisto! -- huusi Miheitsh, unohtaen varovaisuuden, jolla
oli alkamaisillaan puhua: -- minun herraniko olisi tekemisissä
kavaltajain kanssa!

-- Vai sinä vielä soitat suutasi siinä! Alas hänet hevosen selästä,
pojat, ja ruoskaa selkään!

Silloin Serebrjani itse laukkasi opritshnikkien luo.

-- Takasin! -- huudahti hän niin hirvittävästi, että he pakosta
pysähtyivät.

-- Jos joku teistä, -- jatkoi ruhtinas, -- vaikkapa sormellaan tähän
mieheen koskee, halkasen minä häneltä pään, ja jälelle jääneet saavat
vastata hallitsijalle.

Opritshnikit hämmästyivät, mutta uusia tovereita saapui läheisiltä
kaduilta, ja ympäröivät ruhtinaan. Hävyttömiä sanoja heitettiin
joukosta, moni vetäsi sapelin tupesta, eikä Nikita Romanovitshin olisi
käynyt hyvin, ellei silloin läheltä olisi kuulunut ääni, joka lauloi
psalmia, ja joka pysäytti opritshnikit ikäänkuin taikavoimalla. Kaikki
katsahtivat sivulle, mistä ääni kajahti. Kadulla tuli noin
neljänkymmenen vanha mies, palttinaisessa paidassa. Hänen rinnassaan
kiilsi rautaristejä ja vitjoja, mutta käsissä oli puinen rukousnauha.
Kalpeat kasvonsa ilmaisivat tavatonta hyvänsuopaisuutta; harvakasvuisen
parran varjostamilla huulilla asui hymyily, mutta silmät tuijottivat
synkästi ja harhailevaisesti.

Nähtyään Serebrjanin hän taukosi laulamasta, läheni kiireesti häntä ja
katseli häntä suoraan kasvoihin.

-- Sinä, sinä? hän sanoi, -- ikäänkuin ihmetellen: -- miksikä sinä olet
täällä, näiden joukossa?

Ja vastausta odottamatta hän alkoi laulaa: "Autuas se mies, joka ei
riettaiden retkillä kulje".

Opritshnikit syrjäytyivät kunnioittavasti, mutta hän alkoi taas
katsella Serebrjania silmiin, luomatta heihin mitään huomiota.

-- Mikitka, Mikitka! -- hän sanoi, ravistaen päätänsä: -- mihin sinä
olet joutunut?

Serebrjani ei koskaan ollut nähnyt tätä miestä, ja kummasteli, että hän
puhutteli häntä nimeltä.

-- Sinä tunnet minut? -- hän kysyi.

Vähämielinen naurahti.

-- Sinä olet veljeni! -- hän vastasi: -- minä tunsin heti sinut. Sinä
olet samallainen vähämielinen kuin minäkin. Eikä ymmärrystäkään sinulla
ole enemmän kuin minulla, muuten et olisi tänne tullut. Minä näen koko
sydämesi. Sinulla on siellä niin puhdasta, niin puhdasta, ainoastaan
paljas totuus; me olemme molemmat jurodiviä![4] Mutta nämät, -- hän
jatkoi, osoittaen aseellista joukkoa: -- nämä eivät ole meille sukua!
Uh!

-- Vasja, -- sanoi yksi opritshnikeista: -- etkö tahdo mitään? Etkö
tarvitse rahoja?

-- En, en, en! -- vastasi heikkomielinen: -- sinulta en mitään tahdo!
Vasja ei mitään ota sinulta, mutta anna Mikitkalle, mitä hän pyytää!

-- Jumalan mies, -- Serebrjani sanoi: -- minä kysyin, missä bojari
Morosow asuu.

-- Drushinkako? Hän on meikäläisiä! Hän on hurskas mies! Ainoastaan
hänellä pää on taipumaton, voi, miten taipumaton! Pian taipuu, pian
taipuu, ja sittenpä ei enään nousekaan.

-- Missä hän asuu? -- toisti Serebrjani ystävällisesti.

-- En sano, -- vastasi vähämielinen ikäänkuin suuttuneena: -- en sano,
sanokoot toiset. En tahdo lähettää sinua pahalle työlle!

Ja hän poistui kiireesti, jatkaen taaskin keskeytettyä psalmiaan.

Ymmärtämättä hänen sanojaan ja tuhlaamatta aikaa arveluihin, Serebrjani
kääntyi uudestaan opritshnikoihin.

-- Kuinka, -- hän kysyi, -- sanotteko vihdoinkin kuinka löydän
Morosowin talon?

-- Mene yhä suoraan, -- vastasi muuan heistä jurosti. -- Siellä, kun
käännyt vasempaan, siellä onkin jo vanha korpinpesä.

Sen mukaan kun ruhtinas poistui, opritshnikit, jotka mielipuolen
ilmestyessä olivat rauhoittuneet, taaskin alkoivat ylvästellä.

-- Hei! -- huusi eräs: -- vie Morosoville terveisiä meiltä, ja sano,
että valmistaa itseänsä hirteen; hän on kylläksi elänyt!

-- Ja varusta itseäsikin varten nuora! -- huusi toinen hänen jälkeensä.

Mutta ruhtinas ei ottanut huomioonsa heidän hävyttömyyksiään.

"Mitä vähämielinen tahtoi minulle sanoa?" -- hän ajatteli, antaen
päänsä painua. -- "Mintähden hän ei näyttänyt minulle Morosowin taloa,
vieläpä lisäsi, ettei hän tahdo lähettää minua pahalle työlle?"

Jatkaen matkaansa kauemmaksi, ruhtinas ja Miheitsh kohtasivat vielä
monta opritshnikkiä. Toiset olivat jo humalassa, toiset vasta menivät
ravintolaan. Kaikki katselivat julkeasti ja hävyttömästi, tekivätpä
toiset vielä äänekkäästi sellaisia röyhkeitä muistutuksia
ratsastajoista, että helposti saattoi nähdä, kuinka olivat tottuneet
täydelliseen rankaisemattomuuteen.




V Luku.

Kohtaaminen.


Ratsastaen pitkin Moskovanjoen rantaa, saattoi pisteaidan ylitse nähdä
koko Morosowin puutarhan. Kukkivat lehmukset varjostivat kirkkaan
lammikon, joka paastopäivinä antoi bojarille runsaan ravinnon.
Kauempana viheriöitsi omena-, kirsikka- ja luumupuita. Niittämättömässä
nurmikossa kierteli kapeita käytäviä. Päivä oli helteinen. Tuoksuvan
orjantappuran heleänpunaisilla kukilla pyöriskeli kullankarvaisia
kovakuoriaisia; lehmuksissa surisivat mehiläiset; ruohostossa
sirkuttivat heinäsirkat; punasten viinimarjapensaiden takaa isot
päivänkakkarat kohottivat leveitä päitään ja näyttivät lellittelevän
puolipäivän auringossa.

Bojari Morosow oli jo tunnin verran levännyt kesäisessä
makuuhuoneessaan. Jelena palvelustyttöjensä kanssa istui lehmusten alla
turvepenkillä, aivan pisteaidan luona. Hänellä oli sinisamettinen,
kalliskivisillä napeilla varustettu kesäpuku. Leveät musliinihihat,
koottuina hienoihin poimuihin, olivat kyynäspään yläpuolella
kiinnitetyt timanttisilla käsi- eli rannerenkailla. Samallaiset
korvarenkaat riippuivat olkapäille saakka; päätä peitti helmilappeinen
kokoshnik,[5] ja sahvianisaappaissa loisti kultasia ompeluksia.

Jelena näytti iloiselta. Hän nauroi ja laski leikkiä tyttöjen kanssa.

-- Bojaritar, -- sanoi yksi heistä: -- koetteleppa vielä näitä
rannerenkaita; ne näkyvät paremmin.

-- Nyt on tarpeeksi koeteltu, tytöt, -- vastasi Jelena ystävällisesti:
-- kokonaisen tunnin olette jo koristelleet ja käännelleet minua, nyt
on tarpeeksi.

-- Panehan vielä ainoastaan tämä kaulakoriste kaulaasi. Kun panet
koristeet kaulaasi, tulet, ihan totta, vallan sen näköiseksi, kuin
pyhäinkuva kehässään!

-- Herkeä, Pashenjka, häpeä on puhua sellaista syntiä!

-- No, jollet tahdo koristaa itseäsi, bojaritar, niin eikö ruveta
leskisille tahi sokkosille? Etkö tahdo kaloja ruokkia tahi keinua
kiikuissa? Vai tahdotko että lauletaan sinulle jotakin?

-- Laula minulle, Pashenjka, laula minulle se laulu, jonka taannoin
lauloit, kun marjoja poimitte!

-- Ja bojaritar, armas käskijäni, mitä siinä laulussa on hupaista! Se
on surullinen laulu, ei iloinen.

-- Ei haittaa; minua haluttaa kuulla sitä; laula minulle, Pashenjka!

-- Kuten suvaitset, bojaritar; kun niin tahtonet, -- laulan; älä vain
jälestäpäin toru minua, jos mielesi kävisi murheelliseksi. No, te
ystävättäreni, säestäkää!

Tytöt istuutuivat piiriin, ja Pashenjka alotti valittavalla äänellä:

    Ah, jos ei pakkanen kukkia pannut ois,
    Niin talvellakin ne kukkia vois;
    Ja murhe mieltän ei murtaisi,
    En mitäkään minä surisi,
    En istuisi tässä sortuneena
    Jo katsoisin aukeita vainioita...
    -- -- -- -- --

    Kävin huoneiden, uusien huoneiden halki,
    Kohotin sopuliturkkiani.
    Ettei turkkini kahajaisi,
    Ettei näppini kilahtaisi,
    Ei kuulisi appi-ukkoseni,
    Sanoisi pojalleen, minun miehelleni!

Pashenjka katsoi bojarittareen. Kaksi kyyneltä vieri hänen silmistään.

-- Ah, minua hönttiä! -- sanoi Pashenjka: -- mitä olen tehnyt. Omaksi
mieliharmikseni tottelin bojaritarta! Kuinka onkaan mahdollista,
bojaritar, että sattuu juuri sellaisia lauluja laulamaan?

-- Halupa sinun on niitä osatakin! -- puuttui puheesen Dunjaska,
vilkassilmäinen tyttö, jolla oli mustat kulmakarvat.

-- Annahan minä laulan laulun, en semmoista kuin sinä! niin katso, enkö
saa bojaritarta iloiseksi!

Ja hypähtäen pystyyn Dunjaska nojasi toisen kätensä kylkeen, toisen
kohotti ylös, kallistui hiukan sivulle, ja keveästi nuokkuen, alkoi
laulaa:

    Pantelei-herra pihalla käy,
    Laajalla kartanolla kävelee,
    Näädän-nahkanen turkki maata laahaa,
    Sopulilakki hänellä on päässään.
    Ja Herran armo hänellä on ijäti;
    Tyttönsä katsoo uudinten alta,
    Herrat katselivat kaupungista,
    Rouvat häntä kamareistaan katsoo,
    Herrat sanoo: ken tuo tuommoinen?
    Rouvat sanovat: kukahan tuo herra on?
    Mut tytöt lausun: oma kultain on!

Dunjaska lopetti ja purskahti itse nauruun. Mutta Jelenan kävi mieli
vielä raskaammaksi. Hän ponnisti vastaan, kätki kasvonsa käsiin ja
hyrskähti itkuun.

-- Kas siinä nyt sinun laulusi! -- sanoi Pashenjka. -- Mitä meidän nyt
on tekeminen! Jos Drushina Andrejevitsh näkee bojarittaren itkeneet
silmät, niin meihin suuttuu: ettekö, tyhmät ymmärrä häntä huvittaa! hän
sanoi.

-- Tyttö-kullat! -- sanoi äkkiä Jelena, heittäytyen Pashenjkan kaulaan:
-- auttakaa minua itkemässä, vuodattakaa kyyneleitä kanssani!

-- Mutta mikä sinuun on tullut, bojaritar? Mistä niin äkkiä aloit surra
katkerasti?

-- En äkkiä, tytöt! Jo aamusta alkaen olin surullinen. Kun aamukellot
alkoivat soida, ja minä huoneestani näin, kuinka kansa iloisesti riensi
kirkkoon, niin tytöt, mieleni kävi raskaaksi ... ja nytkin vielä
sydämeni on pakahtua ... ja siellä kuitenkin päivä tuli niin kirkas,
niin aurinkoinen, ja vielä kaikki nämä koristeet, jotka päälleni
puitte... Riisukaa päältäni rannerenkaat, tytöt, riisukaa kokoshnik,
palmikoikaa hiukseni teidän tapaanne, niinkuin tytöt pitävät!

-- Mitä sinä ajattelet, bojaritar, millainen synti! palmikoida
hivuksensa tyttöjen tapaan! Jumala varjelkoon! Saisipahan Drushina
Andrejevitsh tietää!

-- Ei, bojaritar, se on syntiä! Sinun on valta käskeä, mutta me emme
ota sitä omalletunnollemme.

"Onkohan mahdollista," Jelena ajatteli, "että on syntiä muinaista
muisteleminenkin."

-- Olkoon niin, -- hän sanoi, en otakkaan kokoshnikkiä päästäni, vain
tule tänne, Pashenjkani! Minä palmikoitsen hivuksesi, niinkuin muinoin
minun palmikoittiin.

Pashenjka, ilosta punastuen, asettui polvilleen bojarittaren eteen.
Jelena päästi hänen hiuksensa valloilleen, jakoi ne kahteen osaan ja
alkoi palmikoida leveätä venäläistä lettiä yhdeksästä, kymmenestä
säikeestä. Paljon siihen vaadittiin taitoa. Täytyi levittää niin
löysästi kuin suinkin, jotta palmikko, verkon tapaisena, peittäisi koko
niskan ja sitten putoaisi selkää pitkin, huomaamatta kaveten. Jelena
työskenteli ahkerasti toimessaan. Siirrellen sormiensa välissä
säikeitä, hän taidokkaasti niihin punosi helminauhoja.

Vihdoin palmikko oli valmis. Bojaritar sitoi päähän kolmikulmaisen
lettinauhan ja kiinnitti siihen kalliita sormuksia.

-- Valmis, Pashenjka, hän sanoi, iloiten työstään.

-- Nouseppas, käyppä edessäni! -- No, katsokaa, eikö totta, palmikko on
kauniimpi kuin kokoshnik?

-- Kaikki aikanaan, bojaritar. -- vastasivat tytöt nauraen: Dunjaskapa
ei panisi vastaan käyttää kokoshnikkiakaan!

-- Heretkää, pilkkakirveet! -- Dunjaska vastasi.

-- Minulta saisi jäädä vaikka ikipäiväksi palmikko purkaamatta! Mutta
tunnenpa minä sellaisia, jotka eivät voi ottaa silmiään bojarin
huoneenhaltijasta.

Tytöt purskahtivat ääneen nauramaan, mutta toiset tulivat hämilleen ja
punehtuivat. Näkyi, että huoneenhaltija todellakin oli reipas poika.

-- Kumarru, Pashenjka, -- bojaritar sanoi: -- minä sidon sinulle vielä
helminauhan... Tytöt, tänäänhän on Johannes Kastajan päivä, tänään
vellamonneidotkin päänsä palmikoitsevat!

-- Eivät tänään, bojaritar, vaan Semikin päivänä,[6] ja helluntaina
vellamonneidot palmikoivat hivuksensa. Johannes Kastajan päivänä he
juoksentelevat hivukset hajallaan ja houkuttelevat ihmisiä pois
sananjoista, jottei kukaan poimisi niiden kukkia.

-- Jumala heidän kanssansa! -- Pashenjka sanoi; vähänkö tapahtuukaan
Johannes Kastajan päivänä, älköön Jumala saattako niitä näkemään.

-- Sinä pelkäät vellamonneitoja, Pashenjka?

-- Kuinka en niitä pelkäisi! Tänään on metsäänkin vaarallista mennä,
oli se sitten helluntaina tai vellamonneitojen viikolla. Tyttöä he
alkavat kutkuttaa ja poikaa vaivuttavat rakkaudella!

-- Puhut, mutta itse et tiedä! -- keskeytti hänet toinen tyttö. -- Mitä
vellamonneitoja Moskovan tienoilla on! Eihän täällä ole heidän
pesäpaikkaansakaan. Vaan Ukrainassapa, siellä on toinen seikka: siellä
on vellamonneitoja turmioksi asti. Kerrotaan, että monelta hyvältä ja
uljaalta pojalta ovat järjen vieneet. Kerran, kun vain sattuu näkemään
vellamonneidon, niin kuolemaansa asti häntä ikävöitsee; jos on nainut,
heittää vaimonsa ja lapset, jos on naimaton, unohtaa kultasensa.

Jelena rupesi miettimään.

-- Tytöt, -- hän virkkoi, oltuaan hetkisen ääneti: -- onkohan Litvassa
vellamonneitoja?

-- Siellä on juuri heidän kotiseutunsa; Ukrainassa tahi Litvassa, se on
yhdentekevää...

Jelena huokaili. Samalla hetkellä kuului kavioin kapsetta, ja
Serebrjanin valkea lakki näkyi pisteaidan yli.

Nähdessään miehen, Jelena tahtoi piiloittua; mutta heitettyään vielä
silmäyksen ratsastajaan, hän seisoi kuin naulattuna. Ruhtinaskin
seisautti hevosensa. Hän ei uskonut silmiään. Tuhannen ristiriitaista
ajatusta tunkeutui yhdessä silmänräpäyksessä hänen päähänsä. Hän näki
edessään Jelenan, Pleshtshejev-Otshinin tyttären, saman, jota hän
rakasti, ja joka viisi vuotta sitten oli vannonut hänelle rakkautta.
Mutta minkä sattuman kautta hän oli joutunut Morosowin puutarhaan?

Nytpä Nikita Romanovitsh huomasi Jelenan päässä helmillä kirjaillun
kokoshnikin ja kalpeni. Hän oli naitu!

"Hourailenko minä?" hän ajatteli, luoden häneen kiinteän, ikäänkuin
peljästyneen katseen: "unessako tämän näen?"

-- Tytöt! pyysi Jelena: -- poistukaa, minä kutsun teidät jälleen,
poistukaa vähäksi aikaa, jättäkää minut yksin! Jumalani, Jumalani! Pyhä
neitsyt! Mitä minun on tekeminen, mitä minun on sanominen?

Serebrjani oli sillävälin toipunut.

-- Jelena Dmitrijevna, -- hän puhui ankarasti: -- vastaa minulle
ainokaisella sanalla: oletko naitu? Eikö se ole hairausta, eikö pilaa?
Oletko todellakin naimisissa?

Jelena etsi epätoivossaan sanoja, vaan ei löytänyt niitä.

-- Vastaa minulle, Jelena Dmitrijevna, älä petä minua kauemmin, -- nyt
ei ole joulu!

-- Kuule minua, Nikita Romanovitsh! -- kuiskasi Jelena.

Ruhtinas alkoi vavista.

-- Minulla ei ole mitään kuunneltavaa, -- hän sanoi -- minä olen
käsittänyt kaikki. Älä tuhlaa suotta sanoja: jää hyvästi, bojaritar!

Ja hän tempasi hevosensa taapäin.

-- Nikita Romanovitsh! -- Jelena huudahti: -- rukoilen sinua Kristuksen
ja Hänen puhtaan Äitinsä kautta, kuule minua! Tapa minut jälestäpäin,
mutta kuule minua ensin!

Hän ei jaksanut jatkaa; hänen äänensä menehtyi, polvet hervahtuivat
turvepenkille; hän ojensi rukoilevasti kätensä Serebrjania kohti.

Kaikki hänen jäsenensä vavahtivat suonenvedontapaisesti mutta
sääliväisyyden tunne heräsi hänen sydämessään.

Hän pysähtyi.

Jelena, melkein kyynelten tukahuttamana, alkoi kertoa, kuinka Vjasemski
oli häntä vainonnut, ja kuinka vihdoin tsaari oli päättänyt naittaa
hänet lemmikillensä, ja kuinka hän epätoivossaan oli antautunut
vanhalle Morosoville. Keskeyttäen kertomustaan itkulla, hän syytti
itseään pakollisesta petoksestaan, sanoi, että hän ennen olisi
surmannut itsensä kuin mennyt toiselle vaimoksi, ja kirosi
hentomielisyyttään.

-- Sinä et voi minua rakastaa, ruhtinas, -- hän sanoi: -- ei ole
sallittu sinun rakastaa minua! Mutta lupaa minulle, ettet kiroa minua;
sano, että annat minulle suuren syntini anteeksi!

Ruhtinas kuunteli, rypistäen kulmakarvojaan, mutta ei vastannut mitään.

-- Nikita Romanovitsh, kuiskasi Jelena pelonalaisena: -- Kristuksen
tähden, lausuhan vaikka yksi ainoa sana!

Ja hän loi ruhtinaaseen silmänsä, täynnä pelkoa ja odotusta, ja koko
hänen sielunsa loisti kaunopuheliaasta, rukoilevasta katseestaan.

Ankara taistelu riehui Serebrjanin sydämessä.

-- Bojaritar, -- hän viimein sanoi, ja hänen äänensä vapisi: -- näköään
se oli Jumalan tahto ... etkä sinä ole niin syyllinen ... niin, sinä et
ole syyllinen ... ei sinulle ole mitään anteeksi annettavaa, Jelena
Dmitrijevna, minä en kiroa sinua, -- en -- Jumala näkee, en kiroa --
Jumala näkee, minä ... minä rakastan sinua kuin muinoin.

Nämät sanat pääsivät ruhtinaalta ikäänkuin itsestään.

Jelena huudahti, hyrähti itkuun ja syöksyi pisteaidan luo.

Samalla hetkellä ruhtinas nousi seisaalleen jalustimissaan ja tarttui
aitauksen vaajoista kiinni. Jelena toiselta puolen seisoi jo penkillä.
Ajattelematta ja itsetiedottomina he heittäytyivät toistensa syliin, ja
heidän huulensa yhtyivät...

Jelena Dmitrijevna oli suudellut nuorta bojaria! Viekas vaimo oli
pettänyt vanhan miehensä! Hän oli unohtanut valansa, jonka oli vannonut
Jumalan edessä! Kuinka hän nyt näyttäytyy Drushina Andrejevitshille?

Hänen silmistään Morosov arvaa kaikki. Eikä hän ole sellainen mies,
että antaisi hänelle anteeksi! Ei ole kallis bojarille henki, kallis on
hänelle hänen kunniansa! Tappaa hänet vanhus, tappaa sekä vaimon että
Nikita Romanovitshin!




VI Luku.

Vastaanotto.


Morosow tunsi ruhtinaan jo pienestä pojasta, mutta he olivat kauaksi
aikaa kadottaneet toisensa näkyvistä. Kun Serebrjani läksi Litvaan,
Morosow oli voivodana jossain kaukaisessa maakunnassa; he eivät olleet
nähneet toisiaan kymmeneen vuoteen, mutta Drushina Andrejevitsh ei
ollut paljon muuttunut; hän oli ripeä kuin ennenkin, ja ruhtinas olisi
ensi silmäyksellä tuntenut hänet kaikkialla, sillä vanha bojari oli
niitä ihmisiä joiden muoto painuu syvästi muistiin. Yksin hänen mahtava
vartalonsa jo herätti huomiota. Hän oli koko päätään pitempi
Serebrjania. Tummanvaaleat hivuksensa, joissa oli vahvasti harmaita
karvoja, valuivat epäjärjestyksessä viisaalle, usean naarmun uurtamalle
otsalle. Tuuhea, melkein kokonaan harmaa partansa peitti puoliväliä
rintaa. Tummien, riippuvain kulmakarvain alta loisti läpitunkeva katse,
ja huulien ympärillä leikki ystävällinen hymy, josta saattoi päättää
hänen olevan avomielisen. Hänen liikkeissään ja uljaassa astumisessaan
oli jotain leijonamaista, jonkinlaista omituisen tyyntä vakavuutta,
arvokkaisuutta, hätäilemättömyyttä ja itseensä luottamusta. Katsoessaan
häntä, jokainen olisi sanonut: hyvä on olla sovinnossa tämän miehen
kanssa. Ja samalla kertaa olisi jokainen ajatellut: ei ole hyvä hänen
kanssaan riidellä. Todellakin oli Morosovin piirteitä tarkastaissa
helppo arvata, että hänen tyynet kasvonsa vihastuksen hetkinä
saattoivat muuttua hirvittäviksi. Mutta ystävällinen hymyilynsä ja
avoin, teeskentelemätön sydämellisyytensä pian poistivat tämän tunteen.

-- Terve, ruhtinas, terve kallis vieras! Kiitos tulemastasi! Morosov
sanoi, viedessään Serebrjanin isoon, hirsiseen tupaan, jossa oli
kaakeleista tehty tulisija, pitkiä, tammisia lavitsoita, kalliita
aseita seinillä sekä paljous kultaisia ja hopeaisia astioita, kauniisti
asetettuina leveille hyllyille.

-- Terve, terve, ruhtinas! -- Kas, millaisen vieraan Jumala minulle
lahjoitti! Muistan minä sinut, Nikitushka, pienestä pahasta saakka! Ah,
hurjapa sinä olit, ei muuta voi sanoa. Kun sattui, että pojat rupesivat
linnasille, niin sääli sitä puolta, joka oli sinua vastassa! Lensit
juuri kuin valkonen haukka, ja kun nuori veresi kuohahti, vihastuit
kuin karhunpoika, -- anna anteeksi, Nikita Romanovitsh, sopimaton
sanani! Niinpä aloit läimäyttää kumoon, -- kenen oikealle, kenen
vasemmalle, -- oikeinpa oli hauska katsella! No, onpahan sinusta
sukeutunutkin uljas mies, ruhtinas! Kuullut olen sinun sankaritöistäsi
Litvanmaassa! Annoitpas sinä noita vihollisiamme selkään, kuten muinoin
poikia kuritit!

Ja Morosow hymyili iloisesti, ja hänen leijonankaltaiset kasvonsa
loistivat lempeästi.

-- Mutta muistatko, Nikitushka, -- hän jatkoi, tarttuen toisella
kädellään ruhtinasta olkapäähän, -- muistatko, kuinka sinä et missään
leikissä suvainnut petosta? Jos kenen kanssa menit painisille, tahi
rupesit nyrkkitaisteluun, annoit ennen lyödä itsesi maahan, kuin
kamppasit, tahi teit jotain muuta sopimattomuutta. Kaikkea saatoit
kärsiä, mutta vilppiä et sallinut itsessäsi etkä muissa.

Ruhtinas alkoi käydä tuskalliseksi Morosovin läsnäollessa.

-- Bojari, -- hän sanoi, -- kas tässä on sinulle kirje ruhtinas
Pronskilta.

-- Kiitoksia, ruhtinas. Tuonnenpana luen: aikaa riittää; anna kestitä
itseäsi! Mutta missähän on Jelena Dmitrijevna? Hei, ken siellä! Sanokaa
vaimolleni, että meillä on rakas vieras, ruhtinas Nikita Romanovitsh
Serebrjani, jotta hän tulisi kestitsemään!

Hiljaa ja tasaisesti tuli Jelena huoneesen, tarjotin käsissä.
Tarjottimella oli pikareita, täytettyinä erilaisilla viineillä. Jelena
kumarsi syvään Serebrjanille, ikäänkuin ensi kerran olisi hänet nähnyt.
Hän oli kalpea kuin kuolema.

-- Ruhtinas, -- Morosow sanoi, -- tämä on emäntäni, Jelena Dmitrijevna!
Rakasta ja lemmi häntä. Sinäkin, Nikita Romanovitsh, olet meille
melkein niinkuin omainen. Sinun isäsi ja minä olimme vallan kuin
veljet; niinpä ei vaimonikaan ole sinulle vieras. Kumarra, Jelena, ja
pyydä ruhtinasta ottamaan. Syö, ruhtinas, älä halveksi leipää ja
suolaamme! Käytä hyväksesi, mitä talo tarjoaa! Tässä on roomalaista,
tässä unkarilaista, tässä on vaapukkasimaa, -- emäntä itse valmisti.

Morosow kumarsi syvään.

Ruhtinas vastasi kumpaisellekin kumarruksella ja tyhjensi pikarin.

Jelena ei katsahtanut Serebrjaniin; hänen pitkät silmäripsensä olivat
lasketut alas. Hän vapisi, ja pikarit tarjottimella kalisivat toisiansa
vastaan.

-- Mikä sinun on, Jelena? -- sanoi äkkiä Morosov -- ethän vaan ole
kipeä? Kasvosi ovat vaaleat kuin lumi! Oljonushka, -- hän lisäsi
kuiskaten, -- eiköhän Vjasemski taaskin ole ajanut sivutse? Niin! se
kirottu on varmaankin ajanut puutarhan ohitse! Älä sure, Jelena. Se ei
ole sinun syysi. Parasta on, ettet ilman minua mene puutarhaan; mutta
lohduta itseäsi, lapsukaiseni, minä en salli kenenkään loukata sinua!
Hymyilehän joutuun; ole iloinen, muuten vieras sen huomaa! -- Anna
anteeksi, Nikita Romanitsh, anna anteeksi, hommasin tässä hiukan,
sanoin vaimolleni, että hän käskisi vähän joutuisammin tarjoamaan
sinulle syömistä. Ethän sinä ole päivällistä syönyt, ruhtinas?

-- Kiitän, bojari, olen syönyt.

-- Ei haittaa, Nikita Romanitsh, syöt vielä kerran! -- Mene, Jelena,
mene toimittamaan! Mutta sinä, bojari, maista sitä, minkä Jumala on
lähettänyt, älä loukkaa epäsuosiossa olevaa ukkoa! muutenkin minulla on
murhetta kyllin!

Morosov osoitti pitkää tukkaansa.

-- Näen, bojari, näen ja tuskin silmiäni uskon! Sinä epäsuosiossa!
Minkä tähden? anna anteeksi röyhkeä kysymykseni.

Morosov huokasi.

-- Sen tähden että pysyn vanhoissa tavoissa, suojelen bojarin
kunniaani, enkä kumartele uusille tulokkaille!

Tätä sanoessaan hänen muotonsa synkkeni, ja hänen silmänsä saivat
tuiman katseen.

Hän kertoi riidastaan Godunovin kanssa, valittaen katkerasti tsaarin
väärämielisyyttä.

-- Paljon, ruhtinas, paljon on Moskovassa toisin, kuin oli, siitä
ajoin, jolloin hallitsija Venäjään laittoi opritshninan!

-- Mutta mistä se semmoinen opritshnina on, bojari? Tapasin minä
opritshnikeitä, vaan en pääse selville.

-- Olemme näköään vihoittaneet Jumalaa, Nikita Romanitsh! Hän on
pimentänyt tsaarin kirkkaat silmät! Kun kielittelijät valehtelivat
Silvesterin ja Adashevin kavaltaneen, kun tsaari karkoitti heidät
luotaan, -- silloin olivat meidän onnelliset päivämme päättyneet! Äkkiä
alkoi Iivana Vasiljevitsh meitä epäillä, meitä, uskollisia
palvelijoitaan! Hän rupesi juttelemaan kavaltamisesta, salavehkeistä,
mikä ei miehelle mieleenkään pälkähtäisi. Mutta tulokkaatpa iloitsivat,
ja nyt he alkoivat kuiskaten syyttelemään bojareja, mikä kateudesta,
mikä toivoen itselleen suosiota, -- ja kaikille hän alkoi kallistaa
korvansa. Kellä oli vihankaunaa, niin ei muuta kuin kielittämään
vihamiestään, että tämä on muka puhunut pahaa tsaarista, tahtoo muka
korottaa tattarilaisten kaanin tahi (Puolan) kuninkaan valtaistuimelle.
Ja silloin he, kirotut, pelkäämättä Jumalan kauheata tuomiota, tekivät
ristiä suudellen vääriä valoja, ja väärensivät käsialat kirjeissä.
Monta viatonta ihmistä viskattiin vankeuteen, Nikita Romanovitsh, ja
pantiin piinapenkille. Ken vain tahtoi, se myös sanoi itsellään olevan
hallitsijalta luvan. Muinoin oli niin, että jos joku kanteli sinun
päällesi, hänen itsensä täytyi myös syytöksensä todistaa; mutta nyt, --
kuinka jonkin joutava syytös lieneekin, sinut otetaan ja piinataan
yhden ainoan lauseen johdosta. Raskas aika on tullut, Nikita
Romanovitsh. Sellainen kauhu on tsaariin, jommoista ei ammoisista
ajoista ole nähty. Piinapenkkejä seurasivat mestaukset. Ja ketä sitten
mestattiin!... Mutta sinä, ruhtinas, olet kai jo kuullut tästä
puhuttavan?

-- Olen, bojari, mutta hämärästi. Vitkaan viestit saapuvat Litvaan.
Toiseksi, mitä siinä on ihmettelemistä? Onhan tsaarilla valta rangaista
pahantekijöitään.

-- Kellä olisi sitä vastaan sanottavaa, ruhtinas! Siksipä hän on
tsaari, jotta voisi rangaista ja armahtaa. Mutta sepä juuri pahinta,
ettei pahantekijöitä mestattu, vaan aina hallitsijan uskollisia
palvelijoita; rajamaaherra Adashev (Aleksein veli) alaikäisine
poikineen; kolme Satinia; Ivana Shishkin vaimoineen ja lapsineen sekä
vielä monta muuta syytöntä.

Mielipaha kuvastui Serebrjanin kasvoissa. -- Bojari, siihen tsaari ei
varmaankaan ole syynä, vaan hänen korvaankuiskuttajansa!

-- Oi, ruhtinas! Katkerata on lausua ja kauheata ajatella! Ei yksinään
korvaankuiskuttajain panetuksista tsaari alkanut vuodattaa viatonta
verta. Kas tässä, vaikkapa Basmanov, tsaarin uusi hovimarsalkka,
rukoili hallitsijaa rankaisemaan ruhtinas Obolenski-Ovitshinaa jostakin
sopimattomassa sanasta. Mitäpäs tsaari teki? Päivällistä syödessä pisti
hän omalla kädellään puukon ruhtinaan sydämeen!

-- Bojari, huudahti Serebrjani, hypähtäen sijaltaan: -- jos joku toinen
olisi sen minulle sanonut, olisin häntä nimittänyt panettelijaksi!
Olisin itse käynyt häneen käsiksi!

-- Nikita Romanovitsh, vanha olen panettelemaan, ja ketä sitten? Omaa
hallitsijaani!

-- Anna anteeksi, bojari. Mutta mitäs ajatella sellaisesta muutoksesta!
Eiköhän vaan tsaari ole noiduttu?

-- Saattaa olla, ruhtinas. Mutta istu, kuuntele lisää: Toisen kerran
Iivana Vasiljevitsh alkoi juovuttuaan (sitä ajatteleminenkin on
häpeällistä!) lemmikkiensä keralla tanssia, naamarit silmillä. Siellä
oli bojari ruhtinas Mihailo Repnin. Hän rupesi surusta itkemään. Nytpä
rupesi tsaari panemaan hänellekin naamaria silmille. "En," Repnin
sanoi, "sitä en tee, että häpäisisin bojarin arvoni", ja tallasi
jaloillaan naamaria. Viiden päivän kuluttua oli hän tsaarin käskystä
tapettu Herran temppelissä.

-- Bojari! Jumala meitä rankaisee!

-- Tapahtukoon Hänen pyhä tahtonsa meidän kanssamme, ruhtinas. Mutta
kuuntele pitemmältä. Mestauksista ei loppua tullut. Joka päivä juoksi
verta sekä mestauspaikalla, että vankiloissa ja luostareissa. Joka
päivä vangittiin bojarien orjia ja kuletettiin piinakammioon. Moni
tulella kidutettuna tunnusti itsensä syylliseksi, mutta puhui pelosta
pahaa bojaristaan. Ne taas, jotka eivät tahtoneet jättää sielujaan
helvetin liekeille, vaan todistivat bojarien syyttömyyttä, ne juuri
joutuivat kuoleman omiksi. Moni kärsi totuuden tähden, ja moni saavutti
marttyyriruunun, Nikita Romanovitsh! Ajoittain tsaari tuli ikäänkuin
tuntoonsa, katui, rukoili ja itki, sekä nimitti itseään murhaajaksi ja
verikoiraksi. Hän lähetti eri luostareihin lahjoja ja käski surmatuille
lukea sielumessuja. Katumusta teki Iivana Vasiljevitsh, mutta ei kauan,
ja mitä hän ei keksinyt! Kuuntele, ruhtinas. Minä herään eräänä aamuna
ja huomaan suuren hälinän. Kansa hajosi eri tahoille kaduilla, mikä
juoksi Kremliin, mikä Kremlistä. Kaikki ääntävät: "hallitsija matkustaa
pois, tietämätöntä minne!" Kylmät väreet puistelivat minua. Puen
päälleni, istun ratsun selkään; kaikilta tahoilta bojareita kiiruhtaa
Kremliin, mikä ratsain, mikä jalkasin, vallan kuin alhainen mies, eipä
kukaan ajattele arvoaan! Saavuttiin Iverskin portille -- näemme,
sotilaita tulee ulos; kansa kohta peräytyy heidän edestään. Sotilaiden
jälestä tulee reki, siinä istuvat tsaari, tsaaritar ja tsarevitsh.
Tsaarin rekeä seuraa suuri joukko rekiä, niissä on tsaarin koko
irtaimisto, kaikki aarteet, kaikki kotitarpeet; rekien perästä tulee
maaherroja, aatelismiehiä, virkamiehiä, sotilaita, ja kaikensäätyisiä
henkilöitä -- kaikki lähtivät Kremlistä. Me aioimme syöstä tsaarin
reelle, mutta eivät päästäneet meitä sotilaat; sanoivat: hallitsija ei
ole käskenyt. Ja jono venyi pitkin Moskovata ja katosi esikaupunkien
taakse.

Me palasimme kotiimme ja odotimme kauan, että eikö tsaari muuta
mieltänsä, eikö käänny takasin? Kuluu viikko, hänen korkeapyhäisyytensä
(metropoliitta) saa kirjeen: hallitsija kirjoittaa, että minun sydämeni
on sangen surullinen, mutta koska en enään tahdo kärsiä teidän kavalia
juonianne, jätän valtakuntani ja kuljen, kuhun Jumala minulle tietä
osoittaa! Kun tieto tästä levisi, alkoi Moskovassa valitus: tsaari-isä
hylkäsi meidät. Kuka nyt on meitä hallitseva?

Turhaa on totuutta salata, julma oli Iivana Vasiljevitsh, mutta olihan
Jumala itse asettanut hänet hallitsijaksemme, ja näköään oli se Jumalan
tahto, että tsaari rankaisi meitä, puhdistuaksemme synneistämme. Me
kokoonnuimme neuvottelemaan ja päätimme kaikki miehissä lähteä tsaaria
etsimään, heittäytyä hänen jalkoihinsa ja itkeä. Olimme saaneet tietää
tsaarin pysähtyneen Aleksandrovskajan kauppalaan, ja on siihen
kauppalaan täältä päälle kahdeksankymmentä virstaa. Rukoiltuamme
Jumalaa, läksimme. Kun kaukaa näimme kauppalan, vielä kerran
rukoilimme; alkoi tuntua kamalalta, ei sen takia, että tsaari
surmauttaisi meidät, vaan sentähden ettei hän päästäisi meitä
puheilleen. Mutta ei mitään tapahtunut. Tsaari laski meidät luokseen.
Kun astuimme sisään, niin, uskotko, bojari, emme tunteneet Iivana
Vasiljevitshia! Kasvotkaan eivät olleet hänen, ja tukka ja parta olivat
melkein kokonaan lähteneet. Mikä häneen oli tullut? Tsaari on, eikä
kuitenkaan ole tsaari! Kauan hän puheli kanssamme: soimasi meitä
olemattomista kavaluuksista, luetteli meille kaikki rikoksemme, joita
itse emme tienneet tehneemme, ja sanoi vihdoin, että ainoastaan
hurskasten piispojen rukouksesta ryhdyn taas hallitukseen, mutta sen
teen yhdellä ehdolla. Sitten ojensi armollisesti kätensä suudellaksemme
ja päästi meidät menemään.

-- Ja minkä ehdon hän säilytti itselleen? -- kysyi Serebrjani.

-- Kohtapa näet, ruhtinas; kuuntele: kului viikkoa kolme, Iivana
Vasiljevitsh saapui Moskovaan. Syntyi suuri ilo, sellainen ilo, ettei
pääsiäisenäkään moista ole. Nyt kutsutti hän meidät sekä papiston
neuvoskokoukseen. Kun olimme kokoontuneet, selitti hän meille, että
minä ainoastaan sitä varten otan hallituksen vastaan, jotta rankaisisin
pahantekijöitäni, julistaisin epäsuosioni kavaltajille, anastaisin
heidän talonsa ja tavaransa, ja jottei metropoliitta eivätkä
virkakunnat enää suotta kiusaisi minua armopyynnillään. Otan itselleni,
hän sanoo, henkivartijaston ja otan omiksi tarpeikseni erityisiä
kaupunkeja ja rakennuksia ja itse Moskovassa erityisiä katuja. Ja ne
kaupungit ja kadut ja oman henkivartijaston nimitän, hän sanoo,
opritshninaksi, mutta kaikki muu on semshtshina. Mutta bojarit ja
metropoliitta eivät saa sekaantua minun yksityisiin kotiaskareihini. Ja
sillä ehdolla, hän sanoo, ryhdyn hallitukseen! -- Siitä päivin alkoi
hän koota uusia ihmisiä, ja kaikki sellaisia, jotka eivät olleet
ylhäistä sukua, ja jotka vannoivat, etteivät olleet minkäänlaisissa
tekemisissä bojarien kanssa. Näille luovutti hän kaiken maan, kaikki
talot ja tavarat, jotka oli ryöstänyt omiksi tarpeikseen; mutta entiset
omistajat, arviolta parikymmentä tuhatta, karkoitti hän opritshninasta
juuri kuin luontokappaleita. Tosiaankin, Nikita Romanovitsh, näinhän
sen omin silmin, mutta en vielä ottaisi uskoakseni! Nyt kulkevat kautta
pyhän Venäjän nuo pirulliset, verenhimoiset joukkiot luutineen ja
koiranpäineen; polkevat totuutta, eivät käväise kavaluutta, vaan
Venäjän kunniaa; eivät purase hallitsijan vihollisia, vaan hänen
uskollisia palvelijoitaan, -- eikä heitä vastaan ole missään
tuomioistuinta eikä tutkintoa!

-- Mutta minkätähden suostuitte siihen ehtoon? -- huomautti Serebrjani.

-- Kuinka, ruhtinas? Voiko tsaarille mitään määrätä? Eikö hän ole
Jumalasta?

-- Tietysti hän on Jumalasta. Mutta hänhän itse juuri kysyi teiltä?
Miksette sanoneet hänelle, ettette tahdo opritshninaa?

-- Mutta jos hän uudestaan olisi lähtenyt? Miten silloin olisi käynyt?
Ilman hallitsijaa olisi ollut jääminen, niinkö? Ja mitä kansa olisi
sanonut?

Serebrjani rupesi miettimään.

-- Niin, -- hän lisäsi, oltuaan hetken ääneti: -- hallitsijatta ei
olisi voinut olla. Mutta mitähän te nyt odotatte? Minkätähden ette sano
hänelle, että opritshninasta koko maa häviää? Miksikä katselette
kaikkia ja vaikenette?

-- Minäpä en vaikene, ruhtinas, -- vastasi Morosov arvokkaasti. -- En
koskaan ole salannut tunteitani; siksipä nyt olenkin epäsuosiossa.
Kutsuttakoon tsaari minut luoksensa, en ole vaikeneva; mutta hän ei
kutsu minua. Meikäläisiä ei ole enää hänen läheisyydessään. Katsoppas,
kellä ympäröitsi itsensä? Keitä vanhoja sukuja on hänen ympärillään? Ei
ole vanhoja sukuja! Kaikki ovat alhaissäätyisiä heittiöitä, joiden isät
eivät olisi kelvanneet meidän isillemme orjiksi! Ota sattumalta kenen
mielit. Basmanovit, isä ja poika -- enpä tiedä, kumpiko on
inhottavampi! Maljuta Skuratov -- puoleksi teurastaja, puoleksi peto,
ikuisesti verellä tahrattu; Boris Godunov -- hän möisi isänsä ja
äitinsä ja vieläpä antaisi lapsensa väliin, jos vaan voisi kiivetä
vähän korkeammalle, pistää sinulle puukon kurkkuusi, ja vieläpä
kumartaakin. Yksi siellä ainoastaan on ylhäistä sukua -- ruhtinas
Afanasi Vjasemski. Hän on häväissyt sekä itsensä että meidät kaikki, se
kirottu! Mutta mitäpä hänestä!

Morosov viittasi kädellään. Toiset mietteet valtasivat ukon.
Serebrjanikin vaipui ajatuksiinsa. Hän mietiskeli sitä kauheata
muutosta, mikä tsaarissa oli tapahtunut, ja unhoitti ajaksi ne suhteet,
joihin kohtalo oli asettanut hänet Morosoviin.

Sillä välin olivat palvelijat kattaneet pöydän.

Huolimatta minkäänlaisista estelemisistä Drushina Andrejevitsh pakoitti
vieraansa maistelemaan monilukuisia ruokalajeja: erilaisia hyytelöitä,
paisteja, keitoksia, kalakukkoja ja etikassa paistettua sianlihaa.
Mutta kun heidän eteensä oli asetettu erilaisia juomia, täytti Morosov
itselleen ja ruhtinaalle pikarillisen malvasiiria, nousi pöydästä
seisaalleen, heitti taaksepäin pitkät hiuksensa ja sanoi: kohottaen
pikarin korkealle.

-- Korkean hallitsijamme, tsaari Iivana Vasiljevitshin malja.

-- Valaiskoon Jumala hänen mielensä ja aukaiskoon hänen silmänsä! --
vastasi Serebrjani, kohottaen pikarin, ja molemmat ristivät silmänsä.

Jelena ei näyttäytynyt aterian aikana, eikä ollut saapuvilla bojarien
keskustelussa.

Paljon vielä kertoeli Morosov valtakunnan asioista. krimiläisten
(tatarien) hyökkäyksistä Rjasanin alueelle, kyseli Serebrjanilta Litvan
sodasta, ja tuomitsi ankarasti Kurbskin karkaamista (Puolan) kuninkaan
luo. Ruhtinas vastasi tarkasti kaikkiin kysymyksiin ja kertoi viimeksi
tappelustaan opritshnikkien kanssa Medvedevkan kylässä, torastaan
heidän kanssaan Moskovassa ja kohtauksestaan heikkomielisen kanssa,
päätettyään muuten olla mainitsematta jälkimäisen salaperäisiä sanoja.

Morosov kuunteli häntä hyvin tarkkaavaisesti. -- Pahoin, ruhtinas, --
hän sanoi, silittäen korkeata otsaansa, -- hyvin pahoin. Että he
rosvoamista harjoittivat siinä kylässä, sitä ei ensinkään ole
ihmetteleminen: kylä, näet, on minun, mutta mikä tilus on epäsuosiossa
olevan bojarin, sitä on nyt jokaisen oikeus ryöstää. Se on tunnettu
asia: minkä voi ottaa -- ottavat; mitä eivät saa irtikiskotuksi, sen
polttavat poroksi; raavaskarjan pistävät kuoliaaksi. Se on heidän
tapansa. Heikkomielisen kyllä tunnen. Hän on oikea Jumalan mies. Ei
sinua yksistään hän ensikohtauksessa ole nimeltä maininnut, mutta
jokaisen näkee hän ikäänkuin halki. Häntä pelkää tsaarikin. Monta
kertaa on hän Iivana Vasiljevitshille sanonut totuuden vasten silmiä.
Ollappa enemmän sellaisia pyhiä miehiä, niin kenties opritshninaa ei
olisikkaan! Sano, ruhtinas, jatkoi Morosov, -- milloin olet päättänyt
käydä tsaaria tervehtimässä?

-- Huomenna, päivän valjetessa, kohta kun hänen korkeutensa tulee
makuuhuoneestaan.

-- Kuinka, ruhtinas? -- Nyt on jo hämärtänyt, ja sinulla on päälle
sadan virstan ajettavaa!

-- Kuinka? Eikö tsaari olekaan Kremlissä?

-- Ei, ruhtinas, ei ole Kremlissä. Me olemme vihoittaneet Jumalaa,
hallitsija on meidät hyljännyt, on palannut Aleksandrovan kauppalaan,
elää siellä suosikkineen, älköön heille olko armoa eikä
anteeksiantamusta.

-- Jos niin on, niin jää hyvästi, bojari, täytyy kiirehtiä. En ole
vielä kotonanikaan ollut. Katselen pikkusen siellä, ja huomenna, päivän
valjetessa, lähden kauppalaan.

-- Älä matkusta, ruhtinas!

-- Miksikä en, bojari?

-- Et tuo päätäsi mukanasi, Nikita Romanitsh.

-- Se riippuu Jumalan tahdosta, bojari; mikä on tapahtuva, se tapahtuu!

-- Kuule, Nikita Romanitsh. Sinä kyllä unhotit minut, mutta minä
muistan sinut pojasta saakka. Isävainajasi eli minun kanssani käsi
kädessä, sydän sydäntä vasten. Hän on kuollut, Jumala olkoon hänelle
armollinen, ei kukaan sinua varoita, ei kukaan anna neuvoja, eikä sinun
kohtalosi ole kadehdittava, sen Jumala tietää. Jos lähdet kauppalaan,
ruhtinas, niin perikatoon joudut, pääsi menetät.

-- Mitäs tehdä, bojari, minulle näyttää syntyessäni niin määrätyn!

-- Nikitushka, jää tänne, minä suojelen sinua. Ei kukaan sinua etsi,
orjani eivät sinua petä, sinä olet oleva talossani kuin oma poikani!

-- Bojari, muistele, mitä itse puhuit Kurbskista. Häpeällistä olisi
venäläisen bojarin piiloittautua tsaariltaan.

-- Nikita Romanitsh, Kurbski oli kavaltaja. Hän meni tsaarin vihollisen
puolelle; mutta kuka minä sitävastoin olen? Olenko minä hallitsijan
vihollinen?

-- Anteeksi, bojari, anna anteeksi ajattelematon sana, mutta mitä on
tuleva, sitä ei voi välttää!

-- Jos sinä, Nikitushka, jäät luokseni, kenties tsaarin viha lauhtuu,
kenties me metropoliitan kanssa saamme asiasi suoraksi, mutta nyt
putoat kuin piki hiillokselle!

-- Elämämme on Jumalan kädessä, bojari. Ei ole hyvä viekkaudella
koettaa pitkittää sitä enemmän, kuin minkä Jumala hyväksi näkee.
Kiitoksia vieraanvaraisuudesta, -- lisäsi Serebrjani, nousten
seisovalleen, -- kiitoksia ystävyydestä (näitä sanoja lausuessaan hän
väkisin hämmentyi), mutta minä lähden. Hyvästi, Drushina Andrejevitsh!

Morosow katseli ruhtinasta surullisella osanotolla, mutta selvästi
näkyi, että hän sisimmässä sydämessään hyväksyi hänen menettelynsä, ja
ettei hän itse olisi käyttäytynyt toisin, jos olisi ollut ruhtinaan
sijassa. -- Siunatkoon Jumala sinua, Nikita Romanitsh! -- hän sanoi
nousten penkiltä ja syleillen ruhtinasta, -- pehmittäköön Herra tsaarin
sydämen. Palaos vahingoittamattomana kauppalasta, kuin nuorukainen
palavasta pätsistä, ja silloin syleilen sinua, kuten nyt syleilen,
kaikesta sydämestäni ja kaikesta sielustani!

Sananlasku sanoo: jalkamiestä seurataan portille, ratsastajaa hevosen
luo. Ruhtinas ja bojari erosivat etehisen kynnyksellä. Oli jo pimeä.
Ajaessaan pitkin pisteaidan viertä, Serebrjani näki puutarhassa valkean
puvun. Hänen sydämensä tykyttää. Hän pysähti ratsunsa. Jelena lähestyi
pisteaitaa.

-- Ruhtinas, hän sanoi kuiskaten, -- minä kuulin keskustelusi Drushina
Andrejevitshin kanssa, sinä menet kauppalaan... Jumala sinua
varjelkoon, ruhtinas, sinä menet kuolemaan!

-- Jelena Dmitrijevna! Näköään on niin Jumalan tahto, että saisin
surmani tsaarilta. En iloksi palannut synnyinmaahani, ei suonut Herra
minulle onnea, en saanut sinua omakseni, Jelena Dmitrijevna!
Tapahtukoon kanssani Jumalan tahto!

-- Ruhtinas, he kiduttavat sinua! Minua kauhistuttaa sitä
ajatteleminen! -- Jumalani, onko henkesi sinulle vallan arvoton?

-- Menköön se! -- sanoi Serebrjani ja viittasi kädellään.

-- Pyhä Jumalan äiti! -- Jollet itseäsi sääli, sääli toki muita! Sääli
toki minua, Nikita Romanitsh! Muista kuinka sinä rakastit minua!

Kuu tuli näkyviin pilvien takaa. Jelenan kasvot, hänen helmillä
kirjailtu kokoshnikkinsä, kaulakoristeensa ja timanttiset
korvarenkaansa, hänen silmänsä, täynnä kyyneleitä, säteilivät
ihmeellisessä loistossa. Jelena itki vielä, mutta oli jo valmis
kyynelsilmin hymyilemään. Yksi ainoa ruhtinaan lausuma sana olisi
kääntänyt hänen surunsa äärettömäksi iloksi. Hän oli unhottanut
miehensä, unhottanut kaiken varovaisuuden. Serebrjani luki hänen
silmistään sellaisen rakkauden, sellaisen tuskan, että hän väkisin
horjui. Onni oli häneltä ijäksi kadonnut. Jelena oli toisen oma, mutta
hän rakasti ainoastaan Serebrjania. Miksikä ei hän jäisi, miksi ei
lykkäisi tuonnemmaksi matkaansa kauppalaan? Eikö Morosow itse ollut
häntä vaatinut?

Niin ajatteli ruhtinas, ja mielikuvitus loi hänen silmiinsä ihania
kuvia, mutta kunnian tuntonsa, joka hetkeksi oli uinunut, heräsi taas
äkkiä.

-- "En", hän ajatteli, "häpeä olisi minun, vaikkapa vaan ajatuksella,
loukata isäni ystävää! Ainoastaan konna palkitsee vieraanvaraisuuden
petoksella, ainoastaan pelkuri karttaa kuolemaa!"

-- Minä en voi olla menemättä, -- sanoi hän päättäväisesti. -- En yksin
voi säilyttäytyä tsaariltani, kun paremmat miehet joutuvat perikatoon.
Jää hyvästi, Jelena!

Nämät sanat tunkeutuivat kuin puukko bojarittaren sydämeen. Hän
heittäytyi epätoivossaan maahan.

-- Aukene allani, kostea maaemo! -- hän vaikeroi: en enää tahdo nähdä
päivän kultaista valoa! Surmaan itseni omalla kädellä, teen myrkyllä
lopun itsestäni! En voi elää sinun kuoltuasi, Nikita Romanitsh! Minä
rakastan sinua enemmän kuin henkeäni, enemmän kuin Jumalan päivää, en
ketään rakasta enkä tule rakastamaan paitsi sinua!

Serebrjanin sydän oli murtua. Hän tahtoi lohduttaa Jelenaa, mutta hän
itki vielä kovemmin. Väki saattoi kuulla hänet, nähdä ruhtinaan ja
kannella bojarille. Serebrjani käsitti sen, ja pelastaakseen Jelenan
päätti hän temmata itsensä irti hänestä.

-- Jelena, jää hyvästi! -- hän sanoi: -- jää hyvästi, sydämeni,
päiväini ilo! Pidätä kyyneleesi, Jumala on armollinen, kentiesi me
vielä näemme toisemme!

Pilvet peittivät kuun, tuuli heilutti lehmusten latvoja, ja tuoksuvana
sateena karisivat kukkaset ruhtinaan ja Jelenan päälle. Vanhat oksat
notkuivat, juuri kuin haluten sanoa: ketä varten kukimme, ketä varten
viheriöimme! Hukkaan joutuu kunnon nuorukainen, perikatoon joutuu myös
hänen rakastettunsa!

Katsahtaen taaksensa vielä viimeisen kerran Jelenaa, Serebrjani näki
hänen takanaan puutarhan pimennossa mustan ihmishaahmon. Näyttikö se
vaan siltä ruhtinaan silmissä, vai käyskentelikö joku palvelija
puutarhassa, vai eiköhän vain ollut itse bojari Drushina Andrejevitsh?




VII Luku.

Aleksandrovan sloboda.[7]


Tie Moskovasta Troitskaja Lauraan[8] ja Laurasta Aleksandrovan
slobodaan tarjosi erittäin eloisan kuvan. Alinomaa karahuttivat sillä
tsaarin sanansaattajat; suuret joukot pyhissävaeltajia kävivät
jalkasin; opritshnikkiosastoja riensi edestakasin; haukanpitäjiä läksi
kauppalasta eri kyliin eläviä kyyhkysiä hakemaan; kauppamiehiä kulki
tavaroineen, istuen kuormillaan tahi ratsain seuraten pitkiä jonoja.
Laumoja ilvehtijöitä kuleksi gudokineen, volinkoineen ja
balalaikoineen.[9] Ne olivat hyvin kirjavasti puettuina, kulettivat
kesyjä karhuja mukanaan; lauloivat lauluja, tahi kerjäsivät rikkailta
matkustajilta.

-- Armahtakaa, herrat, meitä, -- puhuivat he kaikissa äänissä, --
teille Jumala antoi talot ja tavarat, mutta meidät käski elämään teidän
antimistanne, älkää siis hylätkö meitä köyhiä ihmisiä, hyvät herrat!

-- Isämme, taattosemme! -- lauloivat toiset pitkäveteisesti, istuen
tien vieressä: -- antakoon Herra teille hyvän terveyden! Saattakoon
Jumala teidät Sergei Troitsin luostariin!

Toiset lisäsivät näihin sanoihin erilaisia kokkapuheita, niin että
moni matkustaja palkinnoksi iloisesta sanasta heitti heille kokonaisen
kultarahan.

Usein syntyi tappeluita ilvehtijöiden ja niiden kerjäläisjoukkojen
välillä, jotka yltympäri kaupungeista ja luostareista riensivät
slobodaan, elääksensä tsaarin almuista.

Myöskin sokeita guslinsoittajia[10] ja satujenkertojia kuleksi, guslit
olkapäillä ja pitäen toinen toisestaan kiinni.

Tässäpä oli hälinää, laulua ja torailua. Hevoset, ihmiset, karhut --
hirnuivat, huusivat, kiljuivat. Tie kulki tiheän metsän halki.
Huolimatta tästä ihmispaljoudesta, tapahtui toisinaan, että aseellisia
rosvoja hyökkäsi kauppiasten kimppuun ja ryöstivät ne putipuhtaiksi.

Rosvoilemiset Moskovan seuduissa lisääntyivät erittäinkin siitä ajoin,
kun opritshnikit alkoivat ahdistaa kokonaisia talonpoikaiskyliä ja
kokonaisia porvarien asumia pikkukaupungeita. Kun näiltä ihmisiltä
ryöstettiin heidän asuntonsa ja toimeentulonsa, liittyivät he
rosvoparviin, varustautuivat murroksiin ja tulivat lukuisuutensa vuoksi
hyvinkin vaarallisiksi opritshnikoille. Opritshnikit, vangittuaan
rosvoja, hirttivät heidät armotta; sentähden eivät rosvotkaan jääneet
heille velkaa, kun sattuivat saamaan opritshnikeitä kynsiinsä. Muutoin
eivät rosvot yksistään ryöstäneet teillä. Ilvehtijät ja kerjäläiset,
kohdattuaan illansuussa huonosti suojellun kuormaston, säästivät usein
rosvoilta vaivannäöt. Kauppiaiden oli pahin kaikista. Heitä ryöstivät
sekä rosvot että ilvehtijät, kerjäläiset ja juopuneet opritshnikit.
Mutta he lohduttivat itseään sananlaskulla, että tappio ja voitto
asuvat nurkittain, eivätkä herenneet matkustamasta slobodaan, sanoen:
"Jumala on armollinen, kenties pääsemme perille". Ja tuntematonta on,
miten se tapahtui, mutta tiliä tehdessä kävi aina selville, että
kauppiaat jäivät voitolle.

Troitskaja Laurassa Serebrjani kävi ripillä ja Herranehtoollisella.
Saman tekivät hänen seuralaisensa. Ottaessaan jäähyväiset Nikita
Romanovitshilta, siunasi arkkimandriitta hänet kuten sitä, joka menee
varmaan kuolemaan.

Noin kolmen virstan päässä slobodasta seisoi puomin luona
sotilasvahti ja pysäytti matkustavaiset, kysyen jokaiselta:
kuka hän on ja min tähden matkustaa _njevoljaan_ (orjuuteen)?
Tähän nimitykseen oli kansa pilalla jumittanut sanan: _sloboda_,
joka muinaiseen aikaan oli merkitykseltään sama kuin _svoboda_
(vapaus). Myöskin Serebrjani ja hänen orjansa saivat kestää tarkan
tutkinnon heidän matkansa tarkoituksesta. Sitten päällysmies otti
heidän aseensa, ja neljä opritshnikkiä istui hevosen selkään
saattaakseen matkustajia. Pian näkyivät kaukana tsaarinlinnan maalatut
kuvut ja eriskummaiset, kullatut katot. Kas tässä, mitä sanoo tästä
linnasta historiankirjoittajamme,[11] Iivanan aikuisten ulkomaalaisten
todistusten mukaan.

"Tässä kamalan hupaisessa asunnossa Iivana pyhitti suurimman osan
aikaansa kirkonmenoihin. Tahtoipa hän vielä muuttaa linnan luostariksi
ja lemmikkinsä munkeiksi: hän valitsi opritshnikeistä 300 miestä,
kaikista pahimmat, nimitti heidät veljeskunnaksi, itsensä apotiksi,
ruhtinas Afanasi Vjasemskin taloudenhoitajaksi ja Maljuta Skuratovin
lukkariksi, antoi heille patalakit eli kalotit, ja mustat messukasukat,
joiden alla heillä oli kullanhohtavat, sopulinnahalla reunustetut
kauhtanat; laati heille luostarisäännöt ja oli itse esimerkkinä niiden
noudattamisessa. Näin kuvaillaan tätä Iivanan luostarielämää. Aamulla
kellon neljättä käydessä hän poikineen ynnä Maljuta Skuratov menivät
kellotorniin soittamaan huomenmessuun, veljet kiiruhtivat kirkkoon; ken
ei saapunut, rangaistiin kahdeksan päivän vankeudella. Kirkonmenoa
jatkettiin kello kuuteen tahi seitsemään saakka. Tsaari veisasi, luki
ja rukoili niin hartaasti, että hänen otsaansa joka kerta jäi merkki
voimakkaista, maahan asti ulottuvista kumarruksista. Kello kahdeksan
kokoonnuttiin taas jumalanpalvelukseen, ja kello kymmenen istuttiin
veljespöytään, kaikki, paitsi Iivanaa, joka seisoen luki ääneen
mieltäylentäviä opetuksia. Sillävälin veljet söivät ja joivat, minkä
jaksoivat: joka päivä näytti juhlalta: ei viiniä eikä olutta säästetty;
ruoantähteet kannettiin linnasta torille, köyhille jaettaviksi. Apotti,
se on tsaari, söi jälestäpäin, haasteli lemmikkiensä kanssa
uskonnonasioista, nukahti vähän, tahi meni vankilaan, kiduttamaan
jotakin onnetonta. Tämä kauhistava näytelmä näkyi ilahuttavan häntä;
hän palasi sydämellisesti tyytyväisennäköisenä, laski leikkiä ja puhui
tavallista iloisemmin. Kello kahdeksan mentiin iltamessuun; kymmenettä
käydessä Iivana läksi makuuhuoneesensa, missä kolme sokeata kertoeli
hänelle satuja; hän kuunteli niitä ja nukkui, mutta ei pitkäksi
aikaa: puoliyössä nousi, ja hänen päivänsä alkoi rukouksella.
Toisinaan esitettiin hänelle kirkossa valtioasioita; toisinaan
Iivana antoi julmimmat käskynsä aamu- tahi puolipäivämessussa.
Tämän elämän yksitoikkoisuuden keskeytti hän tarkastusmatkoillaan,
kävi luostareissa, sekä läheisissä että etäisissä, tarkasteli
rajalinnoituksia, pyydysti petoeläimiä metsissä ja erämaissa; eritoten
hän rakasti karhunpyyntiä, mutta siitä huolimatta hän aina ja joka
paikassa käsitteli valtakunnan asioita, sillä maalaisbojarit, jotka
tosin nimeksi olivat valtuutettuja valtakunnan hallitsijoita, eivät
uskaltaneet mitään päättää, kysymättä tsaarin tahtoa."

Tultuaan kaupunkiin Serebrjani huomasi, että tsaarin linna eli luostari
oli erotettu toisista rakennuksista syvällä kaivoksella ja vallilla.
Vaikeata on kuvata tämän asumuksen komeutta ja vaihtelevaisuutta. Ei
yksikään akkuna ollut toisensa kaltainen, ei yksikään pilari ollut
muodoltaan ja väriltään samannäköinen kuin toinen.

Paljous kupukattoja koristi kuin ruunu koko rakennusta. Ne tunkeutuivat
toinen toisensa viereen, kiipesivät toinen toisensa päälle, ja
näyttivät leijailevan juuri kuin tuulenhengen kohottamat kuplat. Kulta,
hopea, moniväriset tiilet peittivät kuin kimaltelevat suomukset linnaa,
huipusta aina maahan asti. Kun aurinko sitä valasi, ei etäältä
voinut päättää, linnako se oli, vai jättiläiskukkain pensas, vai
kasuaarilinnutko lentää löyhöttivät taajassa parvessa ja levittivät
päivänpaisteessa tulenhohtavia höyheniään.

Ei kaukana linnasta, oli kirjapaino ynnä siihen kuuluvat
kirjasinvalimo, latojain asunto ja eri rakennus ulkomaalaisille
mestareille, joita Iivana oli kutsuttanut Englannista ja Saksasta.
Kauempana sijaitsivat lukemattomat hovipalvelijain huoneet, joissa
asuivat ylimmäiset ja alemmat huoneenhaltijat, vanteenpanijat, kokit,
leipojat, tallirengit, koirien hoitajat, haukanpitäjät ja kaikenlaiset
muut hoviammattilaiset.

Slobodan kirkot loistivat myöskin rikkaudellaan. Kuuluisa Jumalan äidin
temppeli oli ulkoapäin peitetty kirkkailla maalauksilla; joka
tiilikivellä kiilsi risti, ja kirkko näkyi pukeutuneen kultaiseen
verhoon.

Tämä viehättävä näky karkoitti ajaksi synkät mietteet, jotka eivät
olleet jättäneet Serebrjania koko matkalla. Mutta väleen vastenmielinen
näytelmä muistutti ruhtinasta asemastaan. He kulkivat muutamain
hirsipuiden ohitse, jotka seisoivat toinen toisensa vieressä. Siellä
oli myös mestauslavoja pölkkyineen ja valmiine kirveineen. Lavat ja
hirsipuut, maalatut mustalla värillä, olivat rakennetut lujiksi ja
kestäviksi, eivät yhtä päivää, yhtä vuotta varten, vaan moneksi
vuodeksi.

Kuinka pelvoton ihminen lieneekin, ei hän milloinkaan ole mielessään
välinpitämätön, kun häntä odottaa läheinen kuolema, ei kunniakas
kuolema keskellä miekkain kalsketta tahi tykistön jyrinää, vaan
salainen, häpeällinen kuolo halveksitun pyövelin kädestä. Näkyi, ettei
Serebrjani, ajaessaan mestauspaikan ohitse, osannut tukahuttaa
sisällistä liikutustaan, vaan että se väkisin kuvastui hänen
tuntehikkaissa kasvoissaan; saattajat katselivat ruhtinasta ja nauraa
virnistelivät.

-- Ne ovat meidän kiikkumme, bojari, -- lausui yksi heistä, osoittaen
hirsipuuta: -- ne näkyvät sinua miellyttävän, koska et ota niistä
silmiäsi pois.

Miheitsh, joka ajoi takana, ei virkkanut mitään, vihelsi vain ja
pudisti päätään.

Saavuttuaan vallin luo, ruhtinas ja hänen toverinsa astuivat alas
hevosilta ja sitoivat ne paaluihin, joihin vartavasten oli ruuvattu
renkaita. Tulijat menivät sitten avaraan pihaan, joka oli täynnä
kerjäläisiä. Ne rukoilivat ääneen, lauloivat psalmeja ja paljastivat
inhottavia haavojaan. Tsaarin hovimestari seisoi portailla ja jakeli
heille Iivanan nimessä ravintoa ja rahalahjoja. Aika-ajoin käyskenteli
pihassa opritshnikeita, toisia istui penkeillä ja pelasi shakkia tahi
noppaa. Toiset olivat kokoontuneet piiriin ja leikkivät erästä leikkiä,
heittäen rautapulttia; kovasti nauroivat, kun hävinneen moniaan kerran
peräkkäin täytyi maasta kiskoa syvään lyötyä, räätikäksi sanottua
vaajaa. Opritshnikkien puvut muodostivat jyrkän vastakohdan
kerjäläisten ryysyille; tsaarin henkivartijat kiilsivät kullassa.
Jokaisella heistä oli samettinen tahi kultakankainen, helmillä ja
kalliilla kivillä koristettu patalakki, ja he kaikki näyttivät eläviltä
koristeilta lumotussa linnassa, jonka kanssa muodostivat jonkunmoisen
kokonaisuuden.

Yksi opritshnikeistä veti erittäinkin Serebrjanin huomion puoleensa. Se
oli kahdenkymmenen vuotias nuori mies, tavattoman kaunis, mutta
kasvoissaan oli vastenmielinen, julkea katsanto. Hän oli puettu
rikkaammin kuin toiset, piti vasten tapaa pitkiä hiuksia, partaa ei
hänellä ollut ensinkään, mutta hän osoitti liikkeissään jonkinlaista
naismaista huolimattomuutta. Toverien käytös häntä kohtaan oli samoin
hyvin kummallinen. He puhelivat hänen kanssaan kuten vertaisensa
kanssa, eivätkä osoittaneet mitään erityistä kunnioitusta hänelle;
mutta kun hän lähestyi jotakin piiriä, niin se hajaantui, ja penkillä
istujat jättivät hänelle paikan. Häntä näyttiin varottavan, tahi
kentiesi pelättävän. Huomattuaan Serebrjanin ja Miheitshin hän loi
heihin pöyhkeän katseen, kutsui saattajat luokseen ja näytti
tiedustelevan tulijain nimeä. Sitten hän tirkisti Serebrjania, hymähti
nauruun ja kuiskasi jotakin tovereille. He naurahtivat myös ja
erkanivat eri tahoille. Itse hän nousi portaille, nojasi kyynäspäänsä
käsipuihin ja yhä katsoa tuijotti ivallisesti Nikita Romanovitshia.
Äkkiä syntyi kerjäläisten kesken hälinä. Taaja lauma hyökkäsi
suorastaan ruhtinaan päälle ja oli vähällä kaataa hänet jalkoihinsa.
Kerjäläiset karkasivat kirkuen linnasta; kauhistus kuvautui heidän
kasvoissaan. Ruhtinas kummasteli, mutta pian hän käsitti syyn yleiseen
pelkoon. Tavattoman iso karhu ajoi loikaten kerjäläisiä takaa.
Silmänräpäyksessä oli piha puhtaana, ja ruhtinas jäi yksin, silmä
silmää vasten karhun kanssa. Pako ei ollut pälkähtänyt hänen
päähänsäkään. Jo monasti oli Serebrjani ollut karhunpyynnillä
ypöyksinään. Tämä metsästys oli hänen huvejaan. Hän jäi paikalleen, ja
silloin kun karhu, korvat nujossa, tulla tuiverteli hänen tykönsä,
tavoittaen häntä käpälillään, teki ruhtinas liikkeen, juuri kuin
temmatakseen miekkansa tupesta. Mutta miekkaa ei ollutkaan! Hän oli
unohtanut jättäneensä sen opritshnikeille ennen slobodaan tuloaan.
Nuori mies, joka portailta katseli, rupesi nauraa hohottamaan. -- Niin,
niin! -- hän sanoi: -- hae miekkaasi!

Yksi isku karhun käpälästä kaasi ruhtinaan maahan, toisella olisi se
ruhjonut hänen pääkallonsa, mutta ihmeekseen ruhtinas ei saanutkaan
tätä toista iskua, vaan tunsi lämpimän verivirran huuhtelevan itseään.

-- Nouse, bojari! -- joku sanoi, ojentaen hänelle kättä.

Ruhtinas nousi ja näki noin seitsemäntoista vuoden vanhan opritshnikin,
jota ei ennen ollut huomannut, veristetty miekka kädessä. Karhu makasi
selällään halaistuin päin ja, liikuttaen kämmeniään, heitti henkensä
hänen jalkainsa juuressa.

Opritshnikki ei näkynyt ylpeilevän voitostaan. Hänen lempeät kasvonsa
ilmaisivat syvää surua. Tultuaan vakuutetuksi, ettei karhu ollut
ruhtinasta ruhjonut, tahtoi hän, kiitosta odottamatta, poistua.

-- Kunnon nuorukainen! -- sanoi hänelle Serebrjani, -- mainitse minulle
sukunimesi, jotta tietäisin, kenenkä edestä rukoilen Jumalaa!

-- Mitäpä sinä sukunimestäni tahdot, bojari! -- vastasi opritshnikki.
-- En rakasta sitä, ja vähät minusta, vaikka se vietäisiin.

Tällainen outo vastaus kummastutti Serebrjania, mutta hänen
pelastajansa oli jo kadonnut.

-- No, isäseni, Nikita Romanitsh, -- sanoi Miheitsh pyyhkien
kauhtanansa liepeillä karhun verta ruhtinaasta, -- minäkös olin
peloissani! Jo minä, isäseni, huusin karhulle: huu, huu! jotta jättäisi
sinut ja kävisi minun kimppuuni, kun tämä uljas poika, Jumala hänelle
terveyttä suokoon, halkasi siltä pääkallon. Mutta kaiken tämän on
tehnyt tuo parraton tihrusilmä, joka tuolta portailta katselee, susi
hänet syököön. Mutta mihin olemme joutuneet, -- lisäsi Miheitsh
kuiskaten! -- Onko sellaista kummaa nähty, että keskellä tsaarin pihaa
karhuja on päästetty kahleistaan?

Miheitshin muistutus oli paikallaan, mutta slobodassa oli omat tapansa,
eikä mikään käynyt siellä tavallisessa järjestyksessä.

Tsaari rakasti petotaistelua. Muutamia karhuja syötettiin aina
rautahäkeissä tätä tarvetta varten. Mutta ajottain Iivana, tahi hänen
opritshnikkinsa päästivät pedot häkeistä ja revittivät niillä kansaa ja
iloitsivat sen pelosta. Jos karhu teki jonkun raajarikoksi, niin
palkitsi tsaari hänet rahalla. Mutta jos karhu repi jonkun kuoliaaksi,
annettiin rahat hänen sukulaisilleen, ja hänen edestään käskettiin
luostareissa pitämään sielumessuja, yhdessä muiden tsaarin huvin tahi
tsaarin vihan uhrien edestä.

Pian tuli linnasta kaksi pöytäpalveliaa sanomaan Serebrjanille, että
tsaari oli nähnyt hänet ikkunasta ja tahtoi tietää, kuka hän on.
Saatettuaan tsaarin tietoon ruhtinaan nimen, pöytäpalvelijat palasivat
jälleen ja sanoivat, että tsaari tiedustaa sinun terveyttäsi ja käskee
sinut tänään aterioimaan hänen pöydässään.

Tämä armonosoitus ei ensinkään ilahuttanut Serebrjania. Iivana ei
kenties vielä tiennyt hänen riidastaan opritshnikkien kanssa
Medvedevkan kylässä. Kenties tsaari myös (ja se tapahtui usein) palasi
ajaksi virkaansa, teeskennellen suosiota, jotta äkillinen rangaistus
kesken pitoja ja iloa näkyisi syylliselle sitä kauheammaksi. Oli miten
oli, Serebrjani valmistautui kaikkeen ja luki äänettömän rukouksen.

Tämä päivä oli poikkeuksena Aleksandrovan slobodassa. Tsaari, joka
valmistautui lähtemään Susdaliin toivioretkelle, oli aikaseen aamulla
selittänyt syövänsä päivällistä yhdessä veljeskunnan kanssa ja käskenyt
kutsua pöytään, paitsi kolmeasataa opritshnikkiä, jotka joka päivä
olivat hänen seurassaan, vielä neljäsataa, niin että kaikkien
kutsuttujen luku oli seitsemänsataa henkeä.




VIII Luku.

Pidot.


Suunnattoman suuressa salissa, johon valoa tuli kahtaalta päin,
veistoksilla koristettujen pylväiden välissä seisoi pitkiä pöytiä
kolmessa rivissä. Joka rivissä oli kymmenen pöytää, joka pöytä oli
katettu kymmenelle hengelle. Tsaaria, tsarevitshia ja lähimmäisiä
lemmikeitä varten seisoi eri pöytiä salin perässä. Vieraille oli
valmistettu pitkiä, sametilla ja kultakankaalla päällystettyjä
penkkejä; hallitsijalle korkea, veistetty nojatuoli, sirotettuna
helmi- ja timanttikiehkuroilla. Tuolia kannatti jalkain asemasta kaksi
leijonaa, mutta selkänojana oli kaksipäinen, kullattu ja maalattu
kotka, siivet levällään. Keskellä salia oli suuren suuri pöytä, jonka
kansi oli tehty tammisista laudoista. Lujat olivat paksut laudat, lujat
sorvatut jalat, joilla pöytä lepäsi; niiden oli kannatettava kokonainen
vuori hopea- ja kulta-astioita. Siinä oli sekä valettuja pesumaljoja,
joita neljä miestä vaivoin nosti kalliisti koristetuista korvista, sekä
raskaita kauhoja, helmillä sirottuja pikareita ja eri suuruisia
siseleerattuja vateja. Siinä oli sekä karneolisia pokaleja, että
kamelikurjen munista tehtyjä ruukkuja ja kullalla silattuja
tarvashärän sarvia. Mutta vatien ja kauhojen välissä seisoi
kummallisenmuotoisia pikareita, jotka kuvasivat karhuja, jalopeuroja,
kukkoja, riikinkukkoja, kurkia, sarvikuonoja ja kamelikurkia. Ja kaikki
nämä raskaat vadit, astiat, kauhat, pikarit, ammeet, pedot ja linnut
olivat läjitellyt kartionmuotoiseen rakennukseen, jonka huippu melkein
kosketti kattoa.

Juhlallisesti astui hovilaisten loistava joukko saliin ja sijoittui
penkeille. Pöydillä ei nyt vielä ollut muita astioita kuin suolakoppa,
pippurisäiliö ja etikkapullo, mutta ruokalajeista oli ainoastaan kylmää
lihaa paastovoissa, suolattuja kurkkuja, luumuja ja hapanta maitoa
puisissa maljoissa.

Opritshnikit istuutuivat, mutta eivät alkaneet syödä vaan odottivat
hallitsijaa.

Pian tulivat palvelijat parittain saliin ja asettuivat tsaarin tuolin
luokse; palveliain jälestä astuivat hovimestari ja ylimäinen
hovimarsalkka.

Vihdoin torvet toitottelivat, linnan kellot alkoivat soida, ja
verkkaisesti astui saliin itse tsaari, Iivana Vasiljevitsh.

Hän oli pitkä, solakka ja leveäharteinen. Pitkä, koruompeluksilla
kirjailtu kultakankainen pukunsa oli pitkin saumoja ja ympäri liepeitä
koristeltu helmillä ja kalliilla kivillä. Hänen kallista kaulanauhaansa
koristi Vapahtajan, Jumalanäidin, apostolien ja profeetain emaljoidut
kuvat. Iso siselioittu risti riippui kultavitjoista hänen kaulassaan.
Punasten sahviaanisaappaiden korkeat korot olivat varustetut
hopeaisilla kantaraudoilla. Kauhean muutoksen huomasi Iivanassa Nikita
Romanovitsh. Säännölliset kasvot olivat yhä vielä kauniit, mutta
piirteet esiintyivät terävimpinä, kotkannenä oli käynyt ikäänkuin
käyremmäksi, silmät paloivat synkällä tulella ja otsalla oli kurttuja,
joita ei ennen ollut. Eniten hämmästytti ruhtinasta harmaat karvat
parrassa ja viiksissä. Iivana oli nyt viidenneljättä vanha, mutta
näytti olevan koko joukon viidettäkymmentä. Hänen kasvojensa ilme oli
tykkänään muuttunut. Siten muuttuu rakennus tulipalon jälkeen. Vielä
seisovat seinät, mutta koristukset ovat karisseet, mustuneet ikkunat
silmäilivät turmiota ennustaen, ja tyhjiin suojiin on paholainen
ottanut asuntonsa. Kuitenkin kaikitenkin, kun Iivana katsahti
suopeasti, oli hänen katseensa vielä puoleensa vetävä. Hänen hymyilynsä
lumosi yksin nekin, jotka hyvin tunsivat hänet, ja jotka inhosivat
hänen pahoja tekojaan. Tähän onnelliseen ulkomuotoon yhdisti Iivana
tavattoman puhelahjan. Tapahtui, että vilpittömät miehet,
kuunnellessaan tsaaria, tulivat vakuutetuiksi hänen kauhistavain
toimenpiteidensä välttämättömyydestä ja uskoivat, niin kauan kuin hän
puhui, hänen rangaistuksensa oikeiksi.

Iivanan ilmaantuessa kaikki nousivat ja kumarsivat syvään hänelle.
Tsaari kulki verkkaasti pöytärivien välitse paikalleen, pysähtyi ja,
heitettyään silmäyksen kokoontuneihin, kumarsi kaikille tahoille;
sitten luki hän pitkän rukouksen, risti itsensä, siunasi ruoan ja
laskeutui tuolille. Kaikki, paitsi yksinäistä hovimarsalkkaa ja kuusi
pöytäpalvelijaa, seurasivat hänen esimerkkiänsä.

Joukko palvelijoita sinipunasissa, kultasaumaisissa ja kullalla
ommelluissa kauhtanoissa seisahtui tsaarin eteen, kumarsi vyötäisiin
saakka, ja läksi kaksittain ruokia tuomaan. Pian he palasivat, kantaen
kultasissa vadeissa kaksisataa paistettua joutsenta.

Tällä päivällinen alkoi.

Serebrjani sattui istumaan lähellä tsaarin pöytää, yhdessä maabojarien
kanssa, se on sellaisten keralla, jotka eivät kuuluneet opritshninaan,
mutta korkean säätynsä vuoksi katsottiin arvoisiksi tällä kertaa
syömään päivällistä hallitsijan kanssa. Muutamia heistä tunsi
Serebrjani ennen Litvaan lähtöänsä. Hän saattoi paikaltaan nähdä sekä
itse tsaarin, että kaikki hänen pöydässään istujat.

Surulliseksi muuttui Nikita Romanovitsh, vertaillessaan sitä Iivanaa,
jonka viisi vuotta takaperin oli jättänyt, tähän Iivanaan, joka nyt
istui uusien lemmikkiensä piirissä. Nikita Romanovitsh kääntyi erään
naapuriinsa puoleen, jonka kanssa ennen oli ollut tuttava, kysyen:

-- Kuka tuo poika on, joka istuu tsaarin oikealla puolella, semmoinen
kalpea ja nurpea?

-- Se on tsarevitsh[12] Ivan Ivanovitsh, -- vastasi bojari, ja,
vilkaistuaan sivulleen, lisäsi kuiskaten: -- olkoon Jumala meille
armollinen! Ei hän ole tullut isoisäänsä, vaan isäänsä, ja nuoruuteensa
nähden on hänen sydämensä täynnä julmuutta; ei lähde hänen
hallinnostaan meille huvia!

-- Mutta tuo mustasilmäinen nuori mies pöydän päässä, jolla on niin
miellyttävät kasvot? Hänen muotonsa on minulle tuttu, mutta en muista
missä hänet olen nähnyt.

-- Sinä olet nähnyt hänet, ruhtinas, viisi vuotta sitten,
henkivartijana tsaarin hovissa; vaan kauaksi on hän niistä ajoin
mennyt, ja kauaksi hän vielä menee; se on Boris Fjodorovitsh Godunov,
tsaarin lemmitty neuvonantaja. Näetkö, -- jatkoi bojari, alentaen
äänensä, näetkö hänen vieressään tuota leveäharteista, punatukkaista
ihmistä, joka ei katso kehenkään, vaan ahmasee joutsenta, rypistäen
kulmakarvojaan? Tiedätkö, kuka se on? Se on Grigori Lukjanovitsh
Skuratov-Bjelski, liikanimeltään Maljuta. Hän on tsaarin sekä uskottu
ystävä että pyöveli. Täällä luostarissa on hän tehty paraklisiarkiksi,
Jumala sen anteeksi antakoon. Tsaari ei näy ilman häntä ottavan
askeltakaan: mutta jos Boris Fjodorovitsh virkkaa sanan, niin asia ei
käy Maljutan mielen mukaan, vaan niinkuin Boris sanoo! Mutta tuo
nuorukainen tuolla, vallan kuin kaunis tyttö, joka tsaarille viiniä
kaataa, se on Fjodor Aleksejevitsh Basmanov.

-- Sekö? -- kysyi Serebrjani, tuntien naismaisen nuorukaisen, jonka
ulkomuoto tsaarin pihalla herätti hänen huomionsa, ja jonka odottamaton
ilveily oli vähällä maksaa ruhtinaan hengen.

-- Juuri hän. Ja kuinka tsaari hänestä pitää: ei näy voivan elää
hänettä; mutta jos koskee jotakin asiata, keltä silloin neuvoa
kysytään? Ei häneltä, vaan Borisilta.

-- Niin, -- sanoi Serebrjani, silmäillessään Godunovia, -- nyt
muistelen häntä. Eikö hän kuulunut tsaarin jousimiehiin?

-- Kuului, ruhtinas. Hän oli todellakin jousimiesten joukossa. Näyttää
vähäpätöiseltä viralta, miten siinä voi tehdä itsensä huomatuksi? Vain
tapahtuipa kerran, että metsästämässä ollessa käytiin jousella
ampumaan. Mutta siellä oli kaanin lähettiläs, Devlet-Mursa. Se kun vaan
nuolen päästi jänteestä, niin kiinnittikin sen tatarilaislakkiin, joka
oli asetettu riu'un nenään, noin nata askelta tsaarin teltasta. Temppu
tapahtui vasta päivällisen jälkeen, ja pikari oli jo monasti pöytää
kierrellyt. Nousipa siitä Ivan Vasiljevitsh ja puhuu; Tuokaa tänne
kaareni, en minäkään huonommin tatarilaista tapaa. -- Tatarilainempa
riemastui: -- Tapaahan, tsaari -- taattoni, -- sanoo: -- minulta meni
tuhathevosinen tabuni,[13] mutta paljonko sinulta meni? se on meidän
kielellämme, mitä panet veikkaa? -- Menköön Rjasanin kaupunki! -- sanoi
tsaari, ja toisti: Tuokaa kaareni tänne! -- Boris syöksi liekalla,
missä hevonen seisoi, viini selässä hyppäsi satulaan, vaan me näemme,
että hevonen potkii hänen allansa, nousee takajaloilleen. Mutta äkkiä
kun laskeutuu, niin purtuaan kuolaimiin läksi karkaamaan ja kaatuikin
sitten Boris seljässään maahan. Neljännestunnin kuluttua palasi Boris,
viine ja jänne kappaleina, kaari poikki ja nuolet sinne tänne
singoiltettunina, ja Borisilla itsellään läpiä päässä. Hän hyppäsi
hevosen selästä, heittäytyi tsaarin jalkoihin: -- anteeksi, armollinen
herrani, en voinut hillitä hevosta, viinesi olen hukannut! -- Mutta
tsaarista, näet, sillä välin, humala jo alkoi haihtua: -- No, sanoo --
tästä puoleen et enää tarvitse pitää huolta viinestäni, mutta vieraalla
jousella et ammu! -- Siitä päivästä Boris on kohonnut korkealle, ja
katsohan, ruhtinas, kuinka kauaksi hän vielä kiipeää! Ja millainen
mies, -- jatkoi bojari, katsellen Godunovia, -- ei hän koskaan
hätiköitse ennen aikojaan, vaan aina on hän tarvittaessa paikallaan; ei
oikase, ei vastusta tsaaria, käy vaan kiertopolkuaan, ei mihinkään
veriseen tekoon ole sekaantunut, ei kenenkään rangaistuksessa ollut
osallisena. Hänen ympärillään veri se vaan lainehtii, mutta hän on
puhdas ja valkonen, kuin lapsukainen, eipä edes ole opritshninaan
kirjoitettu. Tuo tuolla, -- hän jatkoi, osoittaen ilkeästi hymyilevää
miestä, -- on Aleksei Basmanov, Fjodorin isä, mutta tuolla, vähän
etempänä, on Vasili Grjasnoi, ja tuonnempana isä Levki, Tshudovon
arkkimandriitta; antakoon Herra hänelle anteeksi, ei hän ole kirkon
paimen, vaan maallisten himojen edistäjä!

Serebrjani kuunteli uteliaisuudella ja surulla. -- Sano, bojari, --
kysyi hän, -- kuka tuo pitkä, kähärätukkainen ja mustasilmäinen, noin
kolmenkymmenen ikäinen mies on? Neljä pikaria hän jo on tyhjentänyt
toinen toisensa jälkeen, ja vielä millaisia pikaria! Kova hän on
juomaan, ei muuta sovi sanoa, -- vaan viini ei näy hänelle iloa suovan.
Katso kuinka hän rypistää kulmakarvojaan, ja silmät hehkuvat kuin
kekäleet. Mutta vallanko hän on joutunut järjiltään? Katsohan, miten
hän veitsellä pöytäliinaa viiltää!

-- Hänet sinun oikeastaan pitäisi tuntea, ruhtinas; hän oli
meikäläisiä. Tosin hän on siitä ajoin muuttunut, kun koko bojariston
häpeäksi rupesi opritshnikiksi! Se on ruhtinas Afanasi Ivanitsh
Vjasemski. Hän on heistä kaikista urhollisin, mutta ei voi mieltään
malttaa. Kun rakkauden liekki syttyi hänen sydämessään, ei hän enään
ole entisellään. Ei näe eikä kuule mitään, puhelee itsekseen, vallan
kuin olisi sekasin, ja tsaarin kuullen pitää sellaisia puheita, jotta
karvoja pöyristää. Tähän asti on kuitenkin kaikki käynyt hänelle hyvin,
tsaarin on häntä sääli. Sanotaanpa, että hän vain rakkaudesta
kirjoitutti itsensä opritshnikiksi.

Ja bojari nojautui Serebrjanin puoleen, haluten luultavasti kertoa
hänelle tarkemmin Vjasemskista, mutta silloin lähestyi heitä
pöytäpalvelija ja sanoi, asettaen vadillisen paistia Serebrjanin eteen:

-- Nikita! Korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa vadin omasta
pöydästään!

Ruhtinas nousi ja, seuraten tapaa, kumarsi syvään tsaarille.

Silloin kaikki, jotka olivat samassa pöydässä, ruhtinaan kanssa,
nousivat niinikään ja kumarsivat Serebrjanille, merkiksi että
onnittelivat häntä tsaarin armosta. Serebrjanin piti kiittää jokaista
eri kumarruksella.

Sillä välin pöytäpalvelija palasi tsaarin luo ja sanoi hänelle
kumartaen vyötäisiin saakka:

-- Korkea hallitsija! Nikita otti vastaan vadin, kiittää sinua!

Kun joutsenet oli syöty, palvelijat menivät parittain salista ja
palasivat kolmensadan paistetun riikinkukon kanssa, joiden levitetyt
pyrstöt liehuivat joka vadin yli kuin viuhkat. Riikinkukkoja seurasi
kalakukkoja, liha- ja juustopiirakoita, kaikenlaisia pannukaakkuja,
piiraisia ja öljyssä paistettuja leivoksia. Vieraiden syödessä,
palvelijat kantoivat ruukkuja ja pikaria, täytettyinä kirsikan-, ja
tuomensimalla. Toiset tarjoilivat erilaisia ulkomaan viinejä:
romanilaista, reininviiniä ja muskatellia. Erityiset pöytäpalvelijat
kävivät edestakasin rivien välitse tarkastellen pöytiä ja jaellen
käskyjä.

Vastapäätä Serebrjania istui vanha bojari, jolle tsaarin kerrottiin
kantavan vihaa. Bojari tunsi tuhon itselleen tulevan, mutta
minkälaisen, sitä ei tiennyt, ja odotti tyynenä kohtaloaan. Kaikkein
ihmeeksi ylihovimarsalkka Fjodor Basmanov kantoi hänelle omin käsin
pikarin viiniä.

-- Vasili! -- sanoi Basmanov: -- korkea hallitsijamme lahjoittaa
sinulle armossa pikarin!

Ukko nousi, kumarsi Iivanaan ja joi viinin, mutta Basmanov, palattuaan
tsaarin luo, ilmoitti hänelle: -- Vasili tyhjensi pikarin, kiittää
armostasi! Kaikki nousivat ja kumarsivat ukolle, odottaen itselleen
hänen kumarrustaan, mutta bojari seisoi liikkumattomana. Hänen
hengityksensä kävi raskaaksi, hän vapisi koko ruumiissaan. Äkkiä hänen
silmänsä veristyivät, kasvot muuttuivat sinisiksi ja hän romahti
maahan.

-- Bojari on juovuksissa! sanoi Iivana Vasiljevitsh: -- viekää hän ulos!
-- Kuiske kulki ympäri seuraa, mutta maabojarit silmäilivät toisiaan ja
loivat silmänsä lautasiin, uskaltamatta lausua sanaakaan.

Serebrjania värisytti. Äsken hän ei vielä ollut uskonut kertomuksia
Iivanan julmuuksista, vaan nyt oli hän itse tullut hänen kauhean
kostonsa todistajaksi.

"Eiköhän minuakin odota sama kohtalo?" hän ajatteli. Sillävälin ukko
oli kannettu ulos, ja päivällisiä jatkettiin, niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. Guslat soivat. kellot kajahtelivat, hovimiehet haastelivat
ja nauroivat ääneensä. Palvelijat, oltuaan samettiin puettuina,
ilmestyivät nyt kaikki kultakankaisissa dolmaaneissa. Tämä pukujen
muutto oli yksi ylöllisyyksistä tsaarin päivällisissä. Pöydille
asetettiin ensin erilaisia hyytelöitä: kurkia ja hyvänhajuisia yrttejä,
suolattuja kukkoja ja inkivääriä, luuttomia kanoja sekä sorsia ja
kurkkuja. Sitten tuotiin erilaisia keitoksia ja kolmenlaista
kalanlientä: valkoista, mustaa ja safranilientä. Valkoliemen jälkeen
tarjottiin pyytä ja luumuja, hanhea ja hirssiä sekä teereä ja safrania.

Nyt seurasi loma-aika, jonka kuluessa vieraille kannettiin simaa ja
viinejä: alikante-, baster- ja malvasirviiniä.

Puhelu muuttui äänekkäämmäksi, nauru kajahteli useammin, päät alkoivat
käydä pyörälle. Serebrjani, katsellessaan opritsnikkien kasvoja, näki
etäisessä pöydässä sen nuoren miehen, joka muutamia tunteja ennen oli
pelastanut hänet karhun kourista. Ruhtinas kysyi häntä naapureiltaan,
mutta kukaan ei tuntenut häntä. Nuori opritshnikki istui mietteissään,
nojaten kyynärpäitä pöytää vasten, pää käsien varassa, eikä ottanut
osaa yleiseen iloon. Ruhtinas oli kysyä ohikulkevalta palvelijalta,
mutta äkkiä kuuli hän takanaan:

-- Nikita! Korkea hallitsijamme lahjoittaa sinulle armossa pikarin!

Serebrjani säpsähti. Hänen takanaan seisoi, ilkeästi nauraen, Fjodor
Basmanov ja tarjosi hänelle pikarin.

Hetkeäkään häikäilemättä Serebrjani kumarsi tsaaria ja tyhjensi pikarin
viimeiseen pisaraan asti. Kaikki katsoivat häneen uteliaasti, hän itse
odotti välttämätöntä kuolemaa, ja ihmetteli, ettei tunne myrkyn
vaikutuksia. Väristyksen ja kylmän asemasta hyvää tekevä lämmin virtasi
hänen suonissaan ja karkoitti hänen kasvoistaan pakollisen kalpeuden.
Tsaarin lähettämä juoma oli vanhaa ja puhdasta basterviiniä.
Serebrjanille kävi selville, että tsaari joko on antanut hänelle
rikoksensa anteeksi, tahi ei tiedä vielä opritshninan loukkauksesta.

Päälle neljän tunnin oli ilo jo jatkunut, ja päivälliset olivat
ainoastaan puolivälissä. Tänä päivänä tsaarin kokit kunnostivat
itsensä. Ei koskaan heille olleet niin onnistuneet sitroonakeitot,
kierretyt munuaiset ja ruutanat lampaanlihan kanssa. Erityistä
ihmettelyä herättivät jättiläiskalat, pyydetyt Jäämerestä ja slobodaan
lähetetyt Solovetskoin luostarista. Niitä kuletettiin elävinä
suurensuurissa tynnyreissä, matka kesti moniaita viikkoja. Nämät kalat
tuskin mahtuivat hopeaisiin ja kultaisiin maljoihin, joita kantoi
ruokahuonsesen muutama mies kerrallaan. Kokkien kekseliäs taito
ilmaantui siinä koko loistossaan. Sampikalat olivat niin leikeltyinä,
niin vadille asetettuina, että näyttivät kukoilta levitetyin siivin,
tahi siivekkäiltä käärmeiltä, kidat ammollaan. Hyviä ja maukkaita
olivat myös jänikset makarunien keralla, ja vieraat, vaikka olivatkin
itsensä ahdanneet, eivät laskeneet sivutsensa peltokanoja
kynsilaukkaliemineen, eivätkä leivoksia sipulin ja safranin kanssa.
Mutta nyt ottivat pöytäpalvelijain merkistä palvelijat pöydiltä suolan,
pippurin ja etikan sekä kaikki liha- ja kalaruoat. Palvelijat menivät
ulos, kaksi rivissä, ja palasivat uudessa puvussa. He vaihtoivat
kultakankaiset dolmaaninsa valkosiin, kultasaumaisiin ja sopulinnahalla
reunustettuihin kesäpukuihin. Tämä vaatetus oli vielä kauniimpi ja
kalliimpi kahta edellistä. Tällä tavoin puettuina kantoivat he saliin
sokerista tehdyn, viiden puudan painoisen kremlin, ja asettivat sen
tsaarin pöydälle. Tämä kremli oli hyvin taitavasti valettu. Piikeillä
varustetut muurit ja tornit, kuin myöskin jalka- ja ratsumiehet olivat
huolellisesti tehdyt. Samallaiset kremlit, ainoastaan pienemmät, noin
kolmen puudan painoiset, koristivat toisia pöytiä. Kremlien jälkeen
kannettiin sisään noin sata kullattua ja maalattua puuta, joissa
hedelmien sijasta riippui renikoita, piparikakkuja ja makeita piiraita.
Samaan aikaan ilmestyi pöydille jalopeuroja, kotkia ja kaikenlaisia
lintuja, valetut sokerista. Kaupunkien ja lintujen kesken kohosi
omena-, marja- ja pähkinäläjiä. Mutta hedelmiin ei kukaan enää
koskenut, kaikki olivat kylläisiä. Toiset tyhjensivät pikarillisen
romanialaista, enemmän säädyllisyyden kuin janon takia; toiset
torkkuivat, nojaten kyynärpäitään pöytää vasten, moni makasi lavitsain
alla; kaikki poikkeuksetta olivat irroittaneet vyönsä ja päästäneet
kauhtanansa napeista. Jokaisen luonne kuvastui selvästi.

Tsaari ei syönyt melkein ensinkään. Aterian kestäessä hän väitteli,
laski leikkiä ja puheli armollisesti ympäristönsä kanssa. Hänen
kasvonsa eivät olleet muuttuneet päivällisten loputtua. Saman saattoi
sanoa Godunovista. Boris Fjodorovitsh ei näkynyt hylkivän herkkuja eikä
veljeskunnan väkevää viiniä; hän oli iloinen, huvitteli tsaaria ja
hänen lemmikeitänsä mielevällä keskustelullaan, mutta ei kertaakaan
käyttäytynyt sopimattomasti. Borisin kasvojen piirteissä ilmaantui,
kuten päivällisten alussakin, sekaisin älyä, teeskenneltyä nöyryyttä ja
itseensä luottamusta. Vilkaistuaan nopealla silmäyksellä juopuneiden ja
makaavien hovilaisten joukkoa, nuori Godunov hymyili huomaamatta, ja
halveksimista välähti hänen kasvoissaan.

Tsarevitsh joi paljon, söi vähän, oli ääneti, kuunteli ja keskeytti
yhtäkkiä puhujan röyhkeällä tahi loukkaavalla pilalla. Eniten sai
Maljuta Skuratov häneltä kärsiä, vaikka Grigori Lukjanovitsh ei ollut
niitä miehiä, jotka antautuvat ivan alaisiksi. Hänen ulkomuotonsa
herätti kauhua rohkeimmissakin. Hänen otsansa oli matala ja litistynyt,
hiukset alkoivat melkein kohta kulmien yläpuolelta; poskiluut ja
leukapielet olivat tavattoman kehittyneet; etupuolelta kapea pääkallo
muuttui välittömästi niskassapäin jonkinlaiseksi leveäksi kattilaksi,
mutta korvien takana oli sellaiset nystermät, että korvat näyttivät
olevan kuopissa. Silmät, epämääräistä väriä, eivät kehenkään katsoneet
suoraan, mutta peloksi sen kävi, jota äkkiä kohtasi niiden himmeä
katse. Ei mikään jalomielinen tunne, ei mikään ajatus, joka kohosi
eläimellisten viettien piiriä korkeammalle, näkynyt voivan tunkeutua
näihin kapeisin, paksulla kallolla ja tiheillä harjaksilla peitettyihin
aivoihin. Nämät kasvot ilmaisivat jotakin taipumatonta ja toivotonta.
Katsellessa Maljutaa tunsi, että joka yritys hänestä hakea inhimillistä
puolta oli turhaa. Ja todella olikin hän siveellisesti eroittanut
itsensä kaikista ihmisistä, eli heidän kesken erakkona, hylkäsi joka
ystävyyden ja kaikellaiset ystävälliset suhteet, oli herennyt olemasta
ihmisenä ja tehnyt itsestään tsaarin koiran, valmis repimään jokaista,
jota vastaan Iivanan vain johtuisi mieleen usuttaa häntä.

Ainoana valopuolena Maljutassa oli hänen palava rakkautensa
poikaansa, nuoreen Maksim Skuratoviin; mutta se oli villipedon
rakkautta, itsetiedotonta rakkautta, vaikkapa se saattoi mennä
alttiiksiantautumiseen asti. Maljutan kunnianhimo sitä vaan suurensi.
Ollen alhaista säätyä, _Pahoinsyntynyt_, vaivasi häntä kateus, kun hän
näki loistoa ja ylhäisyyttä, ja hän tahtoi korottaa ainakin
jälkeisensä, pojastaan alkaen. Ajatus, että Maksim, jota hän rakasti
sitä kiihkeemmin, kun ei tuntenut mitään sukulaislempeä, on kansan
silmissä aina pysyvä alhaisempana kuin nuo ylpeät bojarit, joita hän,
Maljuta, kymmenittäin mestautti, sai hänet raivoon. Hän koetti kullalla
saavuttaa niitä kunnianosoituksia, joista syntyperänsä vuoksi ei
päässyt osalliseksi, ja antautui kaksinkertaisella mielihyvällä
murhaamaan; hän kosti vihaamillensa bojareille, rikastuen heidän
saaliistaan, ja, kohoten tsaarin suosiossa, luuli hän kohottavansa
rakastettua poikaansa. Näitä laskuja lukuunottamatta oli veren
vuodattaminen käynyt hänelle tarpeeksi ja nautinnoksi, monta murhaa oli
hän omin käsin tehnyt, ja aikakirjat kertovat, että hän toisinaan
mestauksen jälestä omakätisesti kirveellä paloitteli kuolleita ruumiita
ja heitteli koirille syötäviksi. Täydentääksemme tämän henkilön kuvaa,
että hän, huolimatta typeryydestään, oli, samoin kuin raatelevat pedot,
korkeimmassa määrässä viekas, tappeluissa osoitti hurjaa miehuutta,
kanssakäymisessään toisten kanssa oli hän epäluuloinen, kuten jokainen
orja, joka ansiotta on kunniaan kohonnut, etteikä kukaan osannut
niin loukkausta muistella, kuin Maljuta Grigori Lukjanovitsh
Skuratov-Bielski.

Sellainen oli mies, jota Tsarevitsh niin varomattomasti pisteli.

Erityinen tapaus oli Ivan Ivanovitshille antanut pilkkaamisen aihetta.
Kateuden ja kunnianhimon kiusaamana oli Maljuta jo aikoja sitten
halunnut bojarin arvoa; mutta tsaari, joka joskus kunnioitti vanhoja
tapoja, ei tahtonut halventaa Venäjän korkeinta säätyä alhaissukuisessa
lemmikissään, ja jätti hänen juonensa huomioon ottamatta. Skuratov oli
päättänyt muistuttaa Iivanaa siitä. Samana päivänä, tsaarin tullessa
makuuhuoneesta, oli hän heittäytynyt tsaarin jalkoihin, luetellut
kaikki ansionsa ja pyytänyt palkinnoksi bojarin lakkia. Iivana oli
kuunnellut häntä kärsivällisesti, ruvennut nauramaan ja nimittänyt
häntä koiraksi. Nyt tsarevitsh pöydässä muistutti Maljutaa tämän
onnistumattomasta anomuksesta. Eipä tsarevitsh olisi siitä muistuttanut,
jos tarkemmin olisi tuntenut Grigori Lukjanovitshia.

Maljuta oli vaiti ja kävi kalpeammaksi. Närkästyksekseen tsaari huomasi
Maljutan ja poikansa vihollisen välin. Vaihtaakseen puheenainetta
kääntyi hän Vjasemskiin.

-- Afanasi, -- hän sanoi, puoleksi ystävällisesti puoleksi
leikillisesti: -- kauanko vielä aijot surra? En tunne oivaa
opritshnikkiani! Jokohan rakkaus, tuo vihainen kyy, on sinut syönyt?

-- Vjasemski ei ole opritshnik, -- huomautti tsarevitsh. -- Hän
huokailee kuin kaunis tyttö. Sinä, herra isäni, puettaisit hänet
sarafaaniin[14] ja ajattaisit häneltä parran, niinkuin Fjedka
Basmanovilta, tahi käskisit hänet laulamaan guslin soittajain keralla.
Guslin hänen käsiinsä soveltuisi luullakseni paremmin kuin miekka.

-- Tsarevitsh! -- Vjasemski huudahti, -- jos sinulla olisi viisi vuotta
lisään, etkä olisi hallitsijan poikanen, tahtoisin sinun Moskovaan
Troitsin kentälle; mitteleisimme kerallasi miekkojamme, ja Jumala saisi
ratkaista, kenen on kalpaa käytettävä, kenen soittaminen guslaa!

-- Afonjka! -- sanoi tsaari ankarasti, -- Älä unhota, kenenkä edessä
puhut!

-- Mitä, isäseni, herra Iivana Vasiljevitsh, -- vastasi Vjasemski
rohkeasti: -- jos olen syyllinen edessäsi, käske katkaisemaan pääni,
mutta tsarevitshin en anna häväistä itseäni.

-- En, -- sanoi heltyen, Iivana Vasiljevitsh, joka Vjasemskin nuoruuden
takia antoi hänen uskaliaat vastauksensa anteeksi: -- aikaista on
Afonjalta päätä katkaista. Palvelkoon vielä tsaariaan. Minä kerron
sinulle, Afonja, kernaammin sadun, jonka sokea Filjka minulle jutteli
viime yönä!

"Kuuluisassa Rostovissa, kauniissa kaupungissa, eleli kunnon
nuorukainen, Aljosha Popovitsh. Hän rakastui silmittömästi nuoreen
ruhtinattareen, nimeään en muista. Mutta hän, ruhtinatar, oli
naimisissa vanhan Tugarin Smijevitshin kanssa, ja vaikka Aljosha
Popovitsh teki parastaan, sai hän aina vaan rukkaset häneltä. En
rakasta sinua kunnon nuorukainen! rakastan ainoastaan miestäni,
lempeätä vanhaa Smijevitshiä. -- Hyvä, -- sanoi Afoja, -- rakastatpa
vielä minuakin, valkea joutseneni! -- Otti kaksitoista paraita
palvelijoitaan, tunkeutui Smijevitshin ylistupaan ja ryösti hänen
nuoren naisensa. -- Kiitos sinulle, kunnon nuorukainen, -- sanoi vaimo,
-- ettäs osasit minua rakastaa, osasit myös miekalla saavuttaa; ja sen
tähden rakastan sinua enemmän kuin henkeäni, enemmän kuin päivän
valoa, enemmän kuin vanhaa pakanaa Smijevitshiä!"

-- No, mitä, Afonja, -- lisäsi tsaari, terävästi katsahtaen
Vjasemskiin: -- miltä sinusta näyttää sokean Filjkan satu?

Ahneesti kuunteli Vjasemski Iivana Vasiljevitshin sanoja. Ne lankesivat
hänen sieluunsa, niinkuin kipinät riihilyhteisin; intohimo leimahti
hänen rinnassaan ilmituleen, hänen silmänsä säihkyivät tulta.

-- Afanasi, -- jatkoi tsaari, -- minä lähden näinä päivinä Susdaliin
rukoilemaan, mutta mene sinä Moskovaan, bojari Drushina Morosowin luo;
tiedustele hänen terveyttään: sano että minä lähetin sinut päästämään
hänet pannastaan... Ja ota, -- lisäsi hän painavasti, -- ota kanssasi,
arvon vuoksi, muutamia opritshnikeita.

Serebrjani näki paikaltaan, kuinka Vjasemski muuttui kasvoiltaan, ja
kuinka hurja ilo loisti hänen piirteistään, mutta hän ei kuullut, mistä
oli puhuttu ruhtinaan ja Iivana Vasiljevitshin välillä.

Jos Nikita Romanovitsh olisi aavistanut, mistä Vjasemski iloitsee, hän
olisi unhottanut hallitsijan läsnäolon, siepannut seinästä terävän
miekan ja halaissut Vjasemskilta rajun pään. Menettänyt olisi Nikita
Romanovitsh oman päänsäkin, mutta hänet pelastivat tällä kertaa
räikyvät guslit, linnan kellot ja opritsnikkien puheleminen. Ei hän
saanut tietää mistä Vjasemski iloitsee.

Viimein Iivana nousi. Kaikki hovilaiset surisivat kuin mehiläiset, kun
ovat tulleet häirityksi pesässään. Ken vain jaksoi, nousi jaloilleen,
ja kaikki alkoivat vuorotellen lähestyä tsaaria, saadakseen häneltä
kuivattuja luumuja, joita hän jakeli veljeskunnalle omista käsistään.

Silloin tunkeutui joukon läpi opritshnik, joka ei kuulunut
pidoissaolijain lukuun, ja alkoi kuiskata jotakin Maljuta Skuratovin
korvaan. Maljuta julmistui, ja vimma kuvastui hänen kasvoihinsa. Se ei
jäänyt tsaarin terävälle silmälle salatuksi. Iivana vaati selitystä.

-- Hallitsija! -- huudahti Maljuta: -- tavaton teko! Kavaluus, kapina
sinun tsaarillista armoasi vastaan!

Kuultuaan sanan "kavaluus", tsaari kalpeni, ja hänen silmänsä alkoi
säihkyä.

-- Hallitsija, -- jatkoi Maljuta: -- taannoin lähetin Moskovan
tienoille ratsaspatrullin tiedustelemaan, miten Moskovalaiset täyttävät
sinun tsaarillista käskyäsi. Yhtäkkiä karkasi tuntematon bojari
orjineen ratsastajaini kimppuun. Monta lyötiin kuoliaaksi ja
ratsupalvelijaani kovin pahasti pideltiin. Hän on itse täällä, seisoo
oven takana, kauheasti rääkättynä. Käsketkö kutsumaan tänne?

Iivana heitti silmäyksen opritshnikkeihin ja kaikkein kasvoissa näki
hän vihaa ja harmia. Silloin hänen kasvoihinsa ilmaantui joku omituinen
tyytyväisyyden tunne, ja hän sanoi tyynellä äänellä:

-- Kutsu tänne!

Kohta joukko hajaantui, ja saliin astui Matvei Homjak, pää kääreissä.




IX Luku.

Tuomio.


Homjak ei ollut pessyt verta kasvoistaan, olipa sillä tahrannut sekä
kääreet että vaatteensa: nähköön tsaari, kuinka hänen palvelijaansa on
rääkätty!

Lähestyessään tsaaria lankesi hän maahan ja odotti polvillaan puhumisen
lupaa.

Kaikki katsoivat uteliaasti Homjakkia. Tsaari katkasi ensiksi
äänettömyyden.

-- Kenen päälle valitat? -- hän kysyi: -- kuinka oli asia? Kerro
järjestyksessä!

-- Kenen päälle valitan, en itsekään tiedä, oikeauskoinen tsaari! Ei
sanonut, koira, minulle sukunimeään. Mutta sinun tsaarilliselle
armollesi vakuutan pääni kautta, että tuntematon mies on minua lyönyt.

Yleinen huomio kasvoi kaksinkertaiseksi. Kaikki pidättivät
hengitystään. Homjak jatkoi:

-- Me saavuimme, hallitsija, ratsastusretkellämme Medvedevkan kylään,
kun arvaamatta, tiesi mistä, ne kirotut karkasivat kimppuumme, tulla
tuiskusivat kuin lumi pään päälle, pistivät ja löivät kuoliaaksi
kymmenkunta miestä, loput sitoivat; mutta heidän bojarinsa, rosvo,
tahtoi hirttää meidät kaikki, mutta kaksi metsäsissiä, jotka
retkeltämme olimme ottaneet kiinni, käski hän vapauttaa ja päästää
menemään.

Homjak vaikeni ja korjasi päässään verisiä kääreitä. Epäluuloinen
nurina kulki miehestä mieheen.

Kertomus näytti uskomattomalta. Tsaari epäili.

-- Kyllä, tottako sinä puhut, poikaseni? -- hän sanoi, kotkan
silmillään katsellen Homjakin läpi: -- eiköhän pääsi ollut vähän
pyörällä? Näinköhän et kähäkässä ole saanut vammoja?

-- Minä olen valmis totuuden tähden suutelemaan ristiä, hallitsija;
panen puheistani pääni pantiksi!

-- Mutta sano, mintähden tuntematon bojari ei hirttänyt sinua?

-- Lienee kenties asiaa miettinyt; ei ketään hirttänyt; antoi vaan
ruoskilla suomia meidät kaikki.

Nurkumista kuului taaskin koko seurasta.

-- Montako teitä oli ratsaspatrullissa?

-- Viisikymmentä miestä, minä ensimäinen kuudetta!

-- Mutta montako heikäläisiä oli?

-- Eipä ole mitään syntiä salattavana, heikäläisiä oli pikkuista
vähemmän: arviolta noin kaksikymmentä tahi kolmekymmentä miestä.

-- Ja te annoitte sitoa ja suomia itsenne, kuin vanhat akat! Mikä kauhu
teidät valtasi? Olivatko kätenne kuihtuneet, vai rohkeutenne siirtynyt
kantapäihin? Sietääpä todellakin nauramista! Ja mikä se semmoinen
bojari on: sydän päivällä hyökkäsi opritshnikkien kimppuun? Se on
kerrassaan mahdotonta! Olkoon, että tahtoisivat kukistaa opritshninan,
mutta näppiä polttaa! Olkoon, että minutkin tahtoisivat syödä, mutta
hampaat eivät pysty! Kuule: jos tahdot, että uskoisin sinua, niin
nimitä se bojari, -- ellet, niin tunnusta valheesi. Jollet nimitä, etkä
myönnä valhetelleesi, -- niin paha sinut perii, poikaseni!

-- Korkea hallitsija! -- vastasi ratsupalvelija lujalla äänellä: --
Jumala näkee, että puhun totta. Sinun vallassasi on rangaista minua! en
pelkää kuolemata, pelkään valhetta; ja siitä taistelen vaikka koko
sotajoukkoasi vastaan!

Nyt hän loi silmänsä opritshnikkeihin, ikäänkuin kutsuen heitä
todistajakseen. Äkkiä hänen katseensa kohtasi Serebrjanin katsetta.

Vaikeata on kuvata mitkä tunteet Homjakin sielussa liikkuivat.
Hämmästys, epäilys ja vihdoin häijy ilo kuvastuivat hänen piirteissään.

-- Hallitsija, -- hän sanoi, nousten: -- jos tahdot tietää, kuka
hyökkäsi meidän päällemme, surmasi tovereitamme ja antoi ruoskia meitä,
käske tuo bojari tuolla ilmaisemaan nimensä!

Kaikkein silmät kääntyivät Serebrjaniin. Tsaari rypisti karvattomia
kulmiaan ja katseli häntä terävästi, mutta ei virkkanut sanaakaan.
Nikita Romanovitsh seisoi liikkumattomana, tyynenä mutta kalpeana.

-- Nikita, -- sanoi viimein tsaari, vitkaan lausuen joka sanan: -- tule
tänne. Vastaa. Tunnetko tämän miehen?

-- Tunnen hallitsija.

-- Hyökkäsitkö sinä hänen ja hänen toveriensa päälle?

-- Hallitsija, tämä mies tovereineen hyökkäsi itse kylän kimppuun...

Homjak keskeytti ruhtinaan. Tuhotakseen vihollisensa päätti hän olla
itseään säästämättä.

-- Hallitsija, -- hän sanoi, -- älä kuule bojaria! Hän valehtelee
minusta puita heiniä, koska minä olen halpa mies, ja meidän kesken
totuus ei tule ilmi; mutta käske kiduttamaan, ja silloinpa totuus
meidän kesken tulee ilmi; mutta käske kuuluttamaan tovereita, tahikka
käske kiduttamaan meitä molempia lujasti, ja silloin totuus meidän
kesken tulee ilmi.

Serebrjani katsahti halveksivaisesti Homjakkiin. -- Hallitsija, -- hän
sanoi: -- minä en kiellä tekoani. Minä hyökkäsin tämän miehen päälle,
käskin ruoskimaan hänet tovereineen, sentähden käskin...

-- Kylliksi! -- sanoi ankarasti Iivana Vasiljevitsh. Vastaa
kysymykseeni. Tiesitkö, hyökätessäsi heidän kimppuunsa, että olivat
minun opritshnikeitäni?

-- En tiennyt, hallitsija.

-- Mutta kun tahdoit hirttää heidät, sanoivatko sinulle?

-- Sanoivat, hallitsija.

-- Min tähden sitten luovuit hirttämästä heitä?

-- Sentähden, hallitsija, että sinun tuomarisi ensin tutkisivat heitä.

-- Miksi et heti alussa lähettänyt heidät tuomarien luokse?

Serebrjani ei löytänyt vastausta.

Tsaari loi häneen tutkistelevan katseen, ja koetti tunkeutua aivan
hänen sielunsa sisimpään.

-- Et sentähden, -- hän sanoi, -- et sentähden luopunut heitä
hirttämästä, jättääksesi heidät tuomareille, vaan sentähden, että
sanoivat itseään tsaarin miehiksi. Ja sinä, -- jatkoi tsaari
karttuvalla vihalla, -- sinä tiesit, että olivat minun miehiäni, ja
annoit ruoskia heitä?

-- Hallitsija...

-- Tarpeeksi! -- ärjyi Iivana. -- Tutkinto on päätetty. Veljet, -- hän
jatkoi, kääntyen lemmikkiensä puoleen: -- sanokaa, minkä on ansainnut
bojari, ruhtinas Nikita? Sanokaa, mitä mietitte: tahdon tietää jokaisen
ajatuksen!

Iivanan ääni oli tyyni, mutta hänen katseensa sanoi, että hän jo
sydämessään oli ratkaissut ruhtinaan kohtalon, ja että tuho odottaisi
sitä, jonka tuomio on helpompi kuin hänen omansa.

-- Puhukaa, miehet, -- toisti hän, korottaen ääntänsä: -- minkä Nikita
on ansainnut?

-- Kuoleman! -- vastasi tsarevitsh.

-- Kuolema! -- toistivat Skuratov, Grjasnoi, isä Levki ja molemmat
Basmanovit.

-- Siis kärsiköön hän kuoleman! -- sanoi Iivana kylmäverisesti. --
sillä kirjoitettu on, joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukutetaan.
Miehet, tarttukaa kiinni!

Serebrjani kumarsi ääneti Iivanaa. Muutamia miehiä ympäröi hänet
paikalla ja vei salista.

Moni seurasi häntä katsoakseen mestausta; toiset jäivät paikoilleen.
Sekavaa puhetta kuului salissa. Tsaari kääntyi opritsnikkeihin. Hänen
muotonsa oli riemullinen.

-- Veljet, -- hän sanoi; -- onko tuomio oikea?

-- On, on! -- vastasivat läheiset opritshnikit.

-- On, on! -- toistivat tuonempana olijat.

-- Ei ole! -- sanoi yksi ääni.

Syntyi hälinää opritsnikkien kesken.

-- Kuka sen sanoi? Ken lausui sen sanan? Kuka sanoo, että hallitsian
tuomio on väärä? -- kuului kaikkialta.

Kaikkein kasvoissa kuvautui hämmästystä, kaikki silmät säihkyivät
harmista. Ainoastaan yksi, julmin, ei osoittanut vihastusta. Maljuta
oli kuolon kalpea.

-- Kuka sanoo, että minun tuomioni on väärä -- kysyi Iivana, koettaen
tehdä muotonsa niin tyyneksi kuin mahdollista. -- Joka sen sanoi,
astukoon silmieni eteen.

-- Hallitsija! -- äännähti Maljuta, kovasti liikutettuna, -- kunnon
palvelijoittesi joukossa on nyt paljon juopuneita, paljon sellaisia,
jotka puhuvat muistamatta, järkeään kysymättä. Älä käske etsiä sitä
juomaria, hallitsija! Kun selviää, ei itse usko, minkälaisia puheita
humalapäissään lasketteli!

Tsaari katseli Maljutaa epäluuloisesti.

-- Isä paraklisiarkka! -- hän sanoi, naurahtaen, -- kauanko siitä on,
kun sydämesi heltyi?

-- Hallitsija! -- jatkoi Maljuta; älä käske... Mutta oli jo myöhäistä.

Maljutan poika oli astunut esiin ja seisoi kunnioittavaisesti Iivanan
edessä. Maksim Skuratov oli sama opritshnikki, joka oli pelastanut
Serebrjanin karhun kynsistä.

-- Vai sinäkö Maksimushka moitit tuomiotani? -- sanoi Iivana ja katseli
ilkeästi hymyillen milloin isää, milloin poikaa. -- No, sanoppa,
Maksimushka, mintähden tuomioni ei ole mieleesi?

-- Sentähden, hallitsija, ettet kuunnellut Serebrjania loppuun, et
antanut hänen puolustaa itseään edessäsi, etkä edes kysynyt häneltä,
miksikä hän tahtoi hirttää Homjakin!

-- Älä kuule häntä, hallitsija! -- rukoili Maljuta: -- hän on
päihtynyt; sinä näet, että hän on juovuksissa! Älä kuule häntä! Pois,
juomari! kas kuinka on rähjännyt itsensä. Pois, korjaa pääsi!

-- Maksim ei juonut viiniä, eikä simaa, -- huomautti häijysti
tsarevitsh. -- Minä katselin kaiken aikaa häntä: hän ei viiksiäänkään
kastellut!

Maljuta katsoi tsarevitshiin sellaisella silmäyksellä, josta jokainen
olisi ruvennut vapisemaan; mutta tsarevitsh arveli, ettei Maljutan
kosto voi häntä yllättää. Iivana Julman toinen poika, hallitusistuimen
perillinen, yhdisti itseensä melkein kaikki isän paheet ja pahat
esimerkit, yhä enemmän ja enemmän tukahuttaen sen, mikä hänessä oli
hyvää. Ivan Ivanovitsh ei tuntenut enää sääliä.

-- Niin, -- lisäsi hän naurahtaen: -- Maksim ei syönyt eikä juonut
päivällisissä, Häntä ei miellytä meidän elämämme. Hän inhoaa isäni
opritshninaa!

Tämän keskustelun jatkuessa Boris Godunov ei ottanut silmiään
Iivanasta. Hän näytti tutkivan tsaarin kasvojen ilmettä ja meni
hiljaan, kenenkään huomaamatta, ulos ruokahuoneesta.

Maljuta heittäytyi tsaarin jalkoihin.

-- Isäni, hallitsijani, Iivana Vasiljevitsh! -- virkkoi hän, tarttuen
tsaarin vaatteiden liepeisin: -- tänä aamuna minä, tyhmä pölkkypää,
sukimaton moukka, pyysin sinun lahjoittamaan minulle bojarin arvon...
Missä oli järkeni? Mihin oli horjahtanut ihmisen aatos? Minäkö,
saastainen orja, kävisin bojarin lakissa? Unhota, hallitsijani,
houkkamieliset sanani, käske riisua päältäni kullattu kauhtanani, pueta
minut niinimattoon, anna ainoastaan Maksimille anteeksi hänen
rikoksensa! Hän on nuori, hallitsija, tyhmä, ei ajattele, mitä puhuu!
Mutta jos ketä rankaiset, niin käske rankaisemaan minua, -- miksi
annoin pojan juoda itsensä juovuksiin! Salli, hallitsija, minun panna
tyhmän pääni pölkylle! Käske, niin omin käsin surmaan itseni!

Surkeata oli nähdä, kuinka Maljutan kasvot rumentuivat! kuinka epätoivo
kuvastui hänen piirteissään, jotka eivät milloinkaan ilmaisseet muuta
kuin petomaisuutta. Tsaari purskahti nauruun.

-- Ei ole syytä rangaista sinua eikä poikaasi! -- hän sanoi: -- Maksim
on oikeassa!

-- Mitä, hallitsija? -- huudahti Maljuta: -- onko Maksim oikeassa? --
ja hänen iloinen hämmästyksensä oli puhjeta tyhmään hymyilyyn, mutta se
katosi heti, sillä yhtäkkiä juolahti mieleensä, että tsaari pilkkasi
häntä. Nämä nopeat muutokset Maljutan kasvoissa olivat niin tavattomia,
että tsaari, häntä katsellessa, taas rupesi nauramaan.

-- Maksim on oikeassa, -- toisti hän viimein, ottaen entisen arvokkaan
muotonsa: -- minä pikastuin. Se on mahdotonta, että Serebrjani tieten
taiten olisi tehnyt jotakin minua vastaan. Muistanhan minä Nikitan
vielä ennen Litvan sotaa. Minä rakastin häntä aina. Hän oli minulle
hyvä palvelija. Te kirotut, -- tsaari jatkoi, kääntyen Grjasnoihin ja
Basmanoveihin, -- te aina kiihoitatte minua verta vuodattamaan. Vähänkö
teillä on ollut kuolemanrangaistusta? Piti vielä saattaman tuomioon
kunnon bojarini! Mitä seisotte, pedot! Juoskaa, estäkää mestaus! Tahi,
älkää menkö! Myöhäistä! Minä luulen, että hänen päänsä jo on katkennut!
Te kaikki saatte maksaa minulle hänen verestään!

-- Ei ole myöhäistä, hallitsija, -- sanoi Godunov, palatessaan saliin.
-- Minä käskin vähän viivyttää Serebrjanin mestausta. En miksikään
armonosoitteeksi, vaan minä tiedän, että sinä olet armollinen, että
monta kertaa sekä tuomitset että annat syylliselle anteeksi. Mutta
Serebrjani on jo pannut päänsä pölkylle; pyöveli, riisuttuaan
kauhtanan, käärittyään hihansa, odottaa sinun käskyäsi.

Iivanan kasvot kirkastuivat.

-- Boris, -- hän sanoi, -- tule tänne, hyvä palvelijani. Sinä yksin
tunnet sydämeni. Sinä yksin tiedät, etten huvin vuoksi vuodata verta,
vaan hävittääkseni kavaluuden. Sinä et pidä minua verenhimoisena. Tule
tänne, Fjodoritsh, minä syleilen sinua!

Godunov kumartui. Tsaari suuteli häntä päähän.

-- Tule sinäkin, Maksim, minä ojennan sinulle käteni suudeltavaksi. Syö
suolaa ja leipää, mutta puhu totta! Tee vastakin niin. Antakaa hänelle
sopuliturkki!

Maksim kumarsi maahan asti ja suuteli tsaarin kättä.

-- Minkälainen palkka sinulle tulee? -- kysyi Iivana.

-- Tavallisen sotilaan, hallitsija.

-- Minä siirrän sinut päämiesten lukuun. Sinulle on tuleva muonaa ja
kaikenlaisia tarpeita, jotka päälliköille kuuluvat. Mutta sinulla,
näen, on kielelläsi jotakin vielä kerällä; puhu pelkäämättä, pyydä --
mitä tahdot.

-- Hallitsija! en ole ansainnut suurta armoasi, en ole mahdollinen
saamaan kallista pukua, on minua vanhempiakin. Yhtä pyydän, hallitsija.
Lähetä minut Litvaa vastaan sotimaan, lähetä Liivinmaahan. Tahi,
hallitsija, lähetä Rjasaniin, tattarilaisia hätyyttämään!

Jotakin epäluulon tapaista ilmaantui Iivanan silmissä.

-- Miksikä mielesi niin tekisi sotia, poikani? Vai onko slobodan elämä
ikävää?

-- Ikävää, hallitsija.

-- Miksikä niin? -- kysyi Iivana, luoden terävän katseen Maksimiin.

Maljuta ei antanut pojan vastata. -- Hallitsija, -- hän sanoi, -- hänen
tekisi, näet, mieli palvella sinun armoasi. Tekisi mielensä tsaarin
käsistä myöskin saada raha kultavitjoissa. Hänellä on kuuma veri.
Sentähden hän pyytääkin päästä tatarilaisia ja saksalaisia vastaan.

-- Ei hän sentähden pyydä päästä, -- puuttui tsarevitsh puheesen, --
vaan sentähden, että saisi pitää oman päänsä: en tahdo olla
opritshnikkinä, siis en olekaan. Tapahtukoon minun tahtoni, eikä
tsaarin tahdon mukaan!

-- Kas niin vaan, -- sanoi Iivana pilkallisesti: -- -- vai sinä,
Maksimushka, tahdot voittaa minut? Kas vaan, mikä sankari! Mitäpä minä
kurja olisinkaan sinun rinnallasi! Mitäs, kun et enää tahdo
opritshnikkinä olla, täytynee minun kai siirtää sinut tarkastajaksi!

-- Oi, hallitsija! -- kiirehti Maljuta sanomaan: -- mihin vaan armosi
tahtoo asettaa Maksimin, joka paikassa hän on valmis seuraamaan sinun
käskyäsi! Mutta mene kotiin, Maksim, -- on myöhäinen; sano äidillesi,
ettei odota minua; meillä on vankihuoneessa tekemistä. Kolitsheveja
pitää kiduttaa. Mene, Maksim, mene!

Maksim poistui. Tsaari käski kutsua Serebrjanin.

Opritsnikit toivat hänet, kädet sidottuina, ilman kauhtanaa, paidan
kaulus avattuna. Ruhtinaan jälessä tuli ylipyöveli, Terjoshka, hihat
käärittyinä, välkkyvä, kirves käsissä. Terjoshka tuli, kun ei tiennyt,
antaako tsaari Serebrjanille anteeksi, vai tahtooko ainoastaan muuttaa
rangaistuslajia.

-- Tule tänne, ruhtinas! -- sanoi Iivana. -- Poikani olivat liiaksi
kiirehtivät kanssasi. Älä siitä suutu. Heillähän on tapa sellainen:
kalenteriin katsomatta, niin oitis kellot soimaan! Sitä eivät mieti,
että aina ennättää ihmisen mestata, mutta kun pää on pudonnut, -- ei
saakkaan enää paikoilleen. Kiitos Borisille. Ilman häntä olisivat
lähettäneet sinut toiseen maailmaan; myöhäistä olisi silloin ollut
Homjakkia syyttää. Sanoppa, miksi hyökkäsit hänen päällensä?

-- Siksi, hallitsija, että hän itse karkasi syyttömäin ihmisten
kimppuun keskellä kylää. En tiennyt minä silloin, että hän on sinun
palvelijasi, en siihen saakka ollut kuullut opritshninasta. Minä tein
silloin palausmatkaa Litvasta Moskovaan, kun Homjak toverineen karkasi
kylään ja alkoi surmata ihmisiä!

-- Mutta jos olisit tiennyt heidän olevan minun palvelijoitani,
olisitko silloin käynyt heidän kimppuunsa?

Tsaari katsoi terävästi Serebrjaniin. Ruhtinas mietti hetkisen.

-- Olisin silloinkin, hallitsija, -- hän sanoi suoraan, -- en olisi
uskonut, että sinun käskystäsi murhaavat!

Iivana loi ruhtinaasen synkän katseen, eikä pitkään aikaan vastannut.
Lopulta hän keskeytti äänettömyyden.

-- Hyvin vastasit, Nikita! -- hän sanoi, nyykäyttäen hyväksyvästi
päätänsä. En sitävarten ole asettanut opritshninaa Venäjään, että
palvelijani tappaisivat viattomia ihmisiä. Ne ovat asetettuina, juuri
kuin hyvät koirat, varjelemaan lampaitani raatelevilta susilta, jotta
Jumalan hirmuisena tuomiona voisin lausua profeetan sanoilla: tässä
olen, ja ne, jotkas minulle annoit, Herra! Hyvin vastasit. Sanon koko
mailman kuullen: sinä sekä Boris, te yksinänne olette minut tunteneet.
Toiset eivät niin ajattele, nimittävät minua veren imijäksi, minä,
vuodattaessani verta, kylven kyyneleissä! Veren näkevät kaikki, se on
punanen, pistää jokaisen silmiin, mutta sydämmeni itkua ei kukaan näe,
kyyneleet putoavat värittöminä sieluuni, mutta, juuri kuin palava
pihka, syövät ja polttavat sitä joka päivä! (Ja näitä sanoja puhuessaan
tsaari nosti ylös silmänsä syvän surun valtaamina). Niinkuin muinoin
Rakel, -- hän jatkoi, (ja hänen silmänsä piilottuivat otsan alle), --
niinkuin muinoin Rakel itki lapsiaan, niin minä, suuri syntinen itken
kavaltajoitani ja pahantekijöitä. Vastauksesi oli hyvä, Nikita. Minä
annan sinulle rikoksesi anteeksi. Päästäkää hänen siteensä. Mene
tiehesi, Terjoshka, sinua ei tarvita... Tahi älä, odota pikkasen!

Iivana kääntyi Homjakkiin.

-- Vastaa, -- hän sanoi tuimasti, -- mitä te hurjaan tapaanne
Medvedevkassa teitte?

Homjak katsahti kieroon Terjoshkaan, sitten Serebrjaniin, kynsi sitten
korvallistaan.

-- Ärsytimme pikkasen talonpoikia! -- vastasi hän puolittain viekkaasti
ja röyhkeästi; -- ei ole mitään syntiä salattavana; siinä olemme
rikkoneet, että ahdistimme niitä, jotka ovat sinun epäsuosiossasi.
Sillä, hallitsija, kylä on bojari Morosovin!

Iivanan julma katse heltyi. Hän naurahti.

-- Mitä, -- hän sanoi, -- oletko tyytyväinen ruhtinaan antamaan
löylytykseen? Luulen sen riittävän sinulle? Oli miten oli, sinullekin
annan anteeksi. Saat mennä, Terjoshka, näkyypä sattuneen sellainen
päivä!

Iivanan armollinen käytös Serebrjania kohtaan herätti maalaisbojareissa
mielihyvän kuiskeen. Tsaarin herkkä korva kuuli tämän kuiskeen, ja
hänen epäluuloinen ymmärryksensä selitti sen omalla tavallaan. Homjakin
ja Terjoshkan mentyä salista, Iivana heitti läpitunkevan katseen
maalaisbojareihin.

-- Älkää luulko, -- sanoi hän ankarasti, -- nähdessänne tuomioni, että
olen ruvennut teitä pilaamaan! -- Ja samassa hänen rauhattomassa
sielussaan syntyi ajatus, että kenties Serebrjanikin pitää hänen
laupeuttaan heikkoutena. Tällä hetkellä hän katui antaneensa hänelle
anteeksi ja tahtoi parantaa virheensä.

-- Kuule! -- hän virkkoi, silmäillen ruhtinasta: -- minä armahdin sinua
tänään rehellisen sanasi tähden, enkä anteeksiantamustani peruuta.
Mutta tiedä, että jos teet jonkun uuden rikoksen, rankaisen sinua
vanhastakin. Silloin sinä, kun tunnossasi tunnet vääryytesi, älä yritä
pakenemaan Litvaan tahi kaanin luo, kuten toiset tekevät, vaan vanno
nyt minulle, että missä oletkin, sinä kaikkialla odotat sitä
rangaistusta, jonka minä katson hyväksi sinulle määrätä.

-- Hallitsija, sanoi Serebrjani, -- henkeni on sinun kädessäsi.
Piileskellä sinua, ei ole minun tapani. -- Lupaan sinulle odottaa
tuomiotasi enkä paeta sinun valtaasi, jos minä havaitaan johonkin
rikokseen vikapääksi.

-- Suutele sen vakuudeksi ristiä! -- sanoi Iivana juhlallisesti, ja
kohottaen rinnassaan riippuvaa siselloittua ristiä, ojensi sen
Serebrjanille, vilkaisten sivulta maalaisbojareihin.

Kesken yleistä äänettömyyttä kuului kultaisten vitjain helinä, kun
Iivana päästi käsistään Vapahtajan kuvan, jota Serebrjani, tehtyään
ristinmerkin, oli suudellut.

-- Mene nyt! -- sanoi Iivana: -- ja rukoile kaikkein armollisinta
Kolminaisuutta ja kaikkia pyhiä, että varjelisivat sinua uudesta,
vaikkapa helpostakin rikoksesta!

-- Ja te, -- lisäsi Iivana, katsoen maalaisbojareihin, -- te,
kuultuanne välipuheemme, älkää odottako uutta anteeksiantamusta
Nikitalle, älkääkä luulko minun säälivän häntä, jos hän toisen kerran
saa vihani syttymään!

Hankittuaan tällä tavoin ikäänkuin siveellisellä oikeudella itselleen
mahdollisuuden tulevaisuudessa saada Serebrjanin valtaansa, ilmaisi
Iivana kasvoissaan mielihyvää.

-- Poistukaa kaikki, -- hän sanoi, -- jokainen toimeensa!
Maalaisbojarit valvokoot lakeja ja asetuksia mutta opritshnikit,
valitut vartijani ja palvelijani, muistakaat valaanne älköötkä
närkästykö siitä, että tänään annoin Nikitalle anteeksi: sillä
sydämessäni ei ole puolueellisuutta läheisiä eikä kaukaisia kohtaan!

Alettiin erota. Jokainen kulki kotiinsa, vieden mukanaan, mikä pelkoa,
mikä surua, mikä vihaa, mikä erilaisia toiveita, mikä yksinkertaisesti
pohmelon päässään. Sloboda peittyi pimeyteen, kuu nousi metsän takaa.
Kauhealta näytti synkkä linna kupukattoineen, tornineen ja harjoineen.
Kaukaa oli se hirviön näköinen, joka kokoonkyyristyneenä on valmis
kavahtamaan pystyyn. Yksi ainoa ikkuna loisti ikäänkuin hirviön
silmänä. Se oli tsaarin makuuhuone. Siellä hartaasti rukoili tsaari.
Hän rukoili rauhaa pyhälle Venäjänmaalle, rukoili, että Herra antaisi
hänen hävittää petoksen ja uppiniskaisuuden, sallisi hänen lopettaa
hänen suurenmoisen työnsä: tehdä väkevät ja heikot yhdenkaltaisiksi,
jotta Venäjällä ei toinen olisi korkeampi toistaan, jotta kaikki
olisivat tasa-arvoisia, mutta hän yksinään kohoaisi yli kaikkien, kuni
tammi aukealla kedolla.

Tsaari rukoilee ja kumarteleiksen maahan asti. Katselivat häntä tähdet
pihtipielillä varustetusta ikkunasta, katselivat kirkkaina,
himmennyttyään, -- himmennyttyään juuri kuin ajatellen: voi sinua
houkkiota, tsaari Iivana Vasiljevitsh! Sinä alotit työsi onnettomalla
hetkellä, sinä alotit meiltä kysymättä: ei kasva kaksi yhtäläistä
tähkäpäätä, et voi tasoittaa jyrkkiä vuoria kumpujen kaltaisiksi, ei
ole maan päältä konsaan katoava bojarin sääty.




X. Luku.

Isä ja poika.


Oli jo yö, kun Maljuta, kidutettuaan Kolitshevit, viralta pannun
metropoliitan sukulaiset ja ystävät, vihdoin tuli vankilasta. Tiheät
pilvenlonkareet riippuivat kuin vuoret slobodan yli, ennustaen pahaa
säätä. Maljutan talossa kaikki jo makasivat. Maksim yksin ei maannut,
hän tuli isäänsä vastaan.

-- Isä, -- Maksim sanoi, -- olen odottanut sinua; minulla on puhuttavaa
kanssasi.

-- Mistä? -- kysyi Maljuta ja käänsi kuin pakosta pois katseensa.
Grigori Lukjanovitsh ei koskaan vavissut vihollista, mutta Maksimin
läsnäolo tuntui hänestä hankalalta.

-- Minä lähden huomenna, -- jatkoi Maksim, -- anna anteeksi, isä!

-- Mihin? -- kysyi Maljuta, ja tällä kertaa loi hän himmeän katseensa
Maksimiin.

-- Mihin jalka vie, isä; maa ei ole mikään puukon kärki, tilaa on
tarpeeksi!

-- Oletko tullut mielettömäksi? Ja oletpa todellakin päästäsi vialla!
Mitä sinä tänään päivällisissä teit? kuinka kielesi kääntyikään tsaaria
vastustamaan? Tiedätkö, kuka hän on ja kuka sinä?

-- Tiedän, isä, ja tiedän, että hän siitä kiitti minua. Mutta
kuitenkaan en saata jäädä.

-- Voi sinua hupsua! Mistä sinä sen olet saanut päähäsi? Mikä sinun on
tänään tullut? Minkätähden sinun nyt juolahti mieleesi lähtemään, kun
tsaari suvaitsi osoittaa sinulle armonsa, ylensi sinut päämieheksi?
Miksikä, juuri nyt?

-- Minun on jo aikoja sitten tukala teidän kansaanne, isä; itse sen
tiedät, mutta minä en luottanut itseeni, hamasta lapsuudesta olen joka
taholta vain kuullut, että tsaarin tahto on Jumalan tahto, ettei ole
suurempaa syntiä, kuin ajatella toisin kuin tsaari. Sekä isä Levki että
kaikki slobodan papit ripissä selittivät minulle suureksi synniksi,
etten ajattele teidän tapaanne. Vasten tahtoani tulin toisinaan
miettineeksi, olenko minä yksin oikeassa, te kaikki väärässä? Pakosta
jätin lähtemättä. Mutta tänään, -- jatkoi Maksim, ja veri kuohahti
hänen poskilleen, tänään käsitin, että olen oikeassa. Kun kuulin
ruhtinas Serebrjania, kun sain tietää että hän murhaamisesta oli
rangaissut ratsujoukkoasi eikä salannut oikeata asiaansa tsaarilta,
vaan niinkuin marttiira meni kuolemaan sen edestä, -- silloin sydämeni
sykähti hänelle, niin kuin se ei kellekään vielä ole sykkäillyt, ja
mielestäni hävisi horjuminen, ja minulle kävi päivän selväksi, että
totuus ei ole teidän puolellanne.

-- Hän vainen on sinulta mielen vienyt' -- huusi Maljuta, joka jo
muutenkin oli Serebrjanille vihoissaan -- vai hän sinulta on mielen
vienyt! Joutukoon hän vaan minun kynsiini, ei hän pikaisella kuolemalla
niistä pääse, koira!

-- Herra varjelkoon häntä joutumasta sinun käsiisi! -- sanoi Maksim,
tehden ristinmerkin; -- Hän ei ole salliva, että sinä hävität kaiken,
mikä Venäjänmaassa on hyvää! Niin -- jatkoi Maljutan poika innostuneena
-- tuskin näin Nikita Romanitshin, kun ymmärsin, että hänen kanssansa
syntyisi elää yksissä, ja sainpa halun pyytää häntä ottamaan minut
luokseen, mutta lähestyminen kävi omalle tunnolleni: silmäni eivät
kohoa hänen luokseen, niin kauan kuin käyn tässä puvussa!

Maljuta kuunteli poikaansa, ja kaksi tunnetta taisteli hänessä
keskenään. Hänen mielensä teki ärjyä Maksimille, tallata häntä
jaloillaan ja saattaa hänet uhkauksillaan kuuliaisuuteen, mutta
pakollinen kunnioitus hillitsi hänen vihaansa. Hän oivalsi
vaistomaisesti, ettei uhkaus nyt vaikuta, ja halpamielisyydessään alkoi
hän mietiskellä muita keinoja pidättääkseen poikaansa.

-- Maksimushka! -- hän sanoi, tekeytyen niin lempeännäköiseksi, kuin
hänen pedonnaamansa salli, -- et ole oikeaan aikaan alottanut
lähtemistäsi! Sinun sanasi kelpasi tänään tsaarille. Vaikkapa sinä
säikäytitkin minua aikalailla, niin nähtävästi pyhät ovat meitä
auttaneet ja pehmittäneet isämme, hallitsijamme sydämen. Sen sijasta
että olisi rangaissut, kiitti hän sinua, lisäsipä palkkaasi ja
lahjoitti sinulle sopuliturkin! Katsohan, jollet sinä nyt kohoa
korkealle! Mutta sitä paitsi, miks'ei sinun täällä käy eläminen?

Maksim heittäytyi Maljutan jalkoihin.

-- En voi elää täällä, isäni, en voi! Voimani eivät riitä kotiin
jäämään! En kestä kaiket päivät kuulla itkua ja valitusta, en kärsi
katsoa, että isäni on... Maksim herkesi.

-- No? -- sanoi Maljuta.

-- Että isäni on -- pyöveli! -- änkytti Maksim ja loi maahan katseensa,
ikäänkuin säikähtyneenä, että oli saattanut isälleen sanoa sellaisen
sanan.

Mutta Maljuta ei hämmästynyt tästä nimityksestä. -- Ero on pyöveleillä!
-- hän virkkoi, vilkaisten tuvan nurkkaan. -- Toinen on alhainen
ihminen, toinen päämies, toinen mestaa tavallisia varkaita, toinen
bojareita, jotka järsivät tsaarin valtaistuinta ja valmistavat tuhoa
koko valtakunnalle. Minä en rosvoihin käy käsiksi; minun kirveeni
katkasee ainoastaan kavaltavain hojarien kaulat!

-- Vaikene, isä! -- sanoi Maksim, nousten seisomaan: -- älä murra
sydäntäni sellaisilla puheilla! Kuka niistä, jotka sinä olet saattanut
turmioon, on vehkeillyt tsaaria vastaan? Kuka heistä on valtakuntaa
häirinnyt? Et heidän rikostensa takia, vaan oman pahuutesi vuoksi
katkot sinä bojarien kauloja! Jollei sinua olisi, olisi tsaarikin
lempeämpi. Mutta te etsiskelette kavaluutta, kiduttamalla te pakotatte
tunnustamaan, te, te olette kaikkeen vereen vikapäät! Älä, isä, älä
vihoita Jumalaa, älä kielittele bojareita, vaan sano kernaammin, että
juurineen tahdot eroituksetta hävittää koko bojarisäädyn!

-- Ja mistä syystä sinä heitä niin puolustat? -- sanoi ilkeästi
hymyillen Maljuta. -- Vai onko sinun hauska nähdä, että, kuinka pulska
ja kaunis oletkin, sinä yhä heidän kesken jäät viimeiseksi? Voipiko
yksikään heistä käydä sinun rinnallesi? Millä he ylpeilevät meidän
edessämme? -- Muusta maasta, niinkö arvelet, Herra on heidät muokannut?
Jos rikkaudellaan pöyhkeilevät, niin antakaa aikaa, hyvät herrat!
Tsaari ei unhota uskollisia palvelijoitaan; jahka vaan Kolitshevit
saavat kuolemanrangaistuksensa; niin heidän tavaransa eivät joudu
kenenkään muun, kuin juuri meidän omiksi. Tarpeeksipa olen niiden
kirottujen kanssa piinakammiossa saanut rähkiä, jänteviä ne koirat
ovat, sitä ei sovi kieltää.

Katkera viha kiehui Maljutan sydämessä, mutta hän toivoi vielä
voittavansa Maksimin ja sovitti suunsa lempeesen hymyyn. Ei soveltunut
sellainen hymyily Maljutalle, ja katsellessaan sitä, Maksimin kävi
peloksi.

Mutta Maljuta ei sitä huomannut.

-- Maksimuska, -- hän sanoi, ketähän varten minä sitten olen rahoja
koonnut? Ketä varten puuhaan ja työskentelen? Älä lähde luotani, jää
kanssani. Sinä olet vielä nuori, et ole vielä ollut sotarinnassa. Älä
lähde luotani! Muista, että minä olen isäsi! Kun katselen sinua, niin
riemusta sydämeni sykähtelee, juuri kuin tsaari olisi minua kiitellyt,
tahi tarjonnut kätensä suudeltavakseni, mutta jos ken sinua loukkaisi,
niin luulen, että söisin hänet elävältä!

Maksim oli ääneti. Maljuta koetti ottaa mitä suopeimman muodon.

-- Näinköhän sinä, Maksimushka, et ensinkään rakasta minua? näinköhän
sydämessäsi ei mikään tunne puhu puolestani?

-- Ei mikään, isäni!

Maljuta salasi kiukkunsa.

-- Mutta mitä tsaari sanoo, kun saapi tiedon lähdöstäsi, jos luulee
sinun karanneen luotaan?

-- Hänenpä luotaan minä lähdenkin, isäni. Minut valtaa kauhistus.
Tiedän, että Jumala käskee häntä rakastamaan, mutta kun toisen kerran
näen millaisia töitä hän tekee, niin koko sisustaani karmii. Tahtoisinpa
rakastaa, mutta sydän ei salli. Kun lähden slobodasta, eikä enää
viatointa verta ole silmäini edessä, silloin, suokoon Jumala, rakastan
uudestaan tsaaria. Mutta jollei minun onnistu rakastua, niin palvelenpa
häntä kuitenkin, mutta en opritshnikkinä!

-- Mutta miten käy äitisi? -- sanoi Maljuta, turvautuen viimeiseen
keinoon. -- Hän ei kestä sellaista surua! Saatat surman vanhukselle!
Katsohan, miten raihnas hän, raukka, on!

-- Laupias Jumala ei hylkää äitiäni, -- vastasi huoaten Maksim. -- Äiti
antaa minulle anteeksi.

Maljuta alkoi kävellä tuvassa edestakaisin.

Kun hän seisahtui Maksimin eteen, suopea muoto, johon hän oli
kasvojensa piirteet pakottanut, oli kokonaan kadonnut. Karkeat kasvonsa
ilmaisivat ainoastaan taipumatonta tahtoa.

-- Kuule, maitosuu, -- hän sanoi, muuttaen käytöksensä ja äänensä, --
tähän asti olen sinua pyytänyt, mutta kas nyt, mitä sanon sinulle: en
anna sinulle matkallesi siunausta. En laske sinua lähtemään. Mutta
jollet järkiisi tule, pakotan sinut huomenna omin käsin mestaamaan
tsaarin vihollisia. Kenties, kun itse veristät valkeat kätesi, herkeät
isääsi halveksimasta!

Maksim kalpeni Maljutan puheesta eikä vastannut mitään. Tiesihän hän,
että luja on Grigori Lukjanovitshin sana, eikä mikään murra hänen
isällistä tahtoaan.

-- Kas, -- jatkoi Maljuta, -- olenpa haastellut kanssasi, kohta on
keskiyö, aika on viedä tsaarille vankilan avaimet. Kas, sadettakin on
tullut. Annappa viittani. Katsos vaan, kuinka ketteräksi olet käynyt!
Tahdon matkustaa, täällä en voi elää! Anna hänelle mukiin -- saapa
minutkin pian yhtymään mielipiteesensä! Ei, veli, aikaseen olet siipesi
levittänyt! Toisellaisia miehiä kuin sinä olen masentanut! Kyllä minä
opetan tottelemaan! Oh, mikä hirveä ilma! Annappa lakkini. Mikä salama!
kas kuinka taivas aukenee! juuri kuin koko sloboda olisi syttynyt
ilmituleen. Sulje ikkuna ja mene levolle, kenties hupsutukset ovat
aamuksi hälvenneet päästäsi. Mutta Serebrjanisi kyllä vielä tapaan!
Kyllä hänelle tämän maksan!

Maljuta läksi. Jäätyään yksikseen Maksim alkoi miettiä.

Kaikki oli hiljaa talossa, ainoastaan ulkona raivosi ukonilma, ja aika
ajoin tuuli, ikkunasta tunkeutuneena, heilutti seinällä riippuvia
kahleita ja käsirautoja, jotka lyöden toisiaan vastaan soivat kamalalla
raudanäänellä. Maksim meni käytävälle, joka johti ylikertaan hänen
äitinsä luo. Hän kumartui ja alkoi kuunnella. Kaikki oli vaiti
yläkerrassa. Maksim nousi hiljaa jyrkkiä portaita ja pysähtyi oven
eteen, jonka takana hänen äitinsä lepäsi.

-- Herra Jumala! -- sanoi Maksim itsekseen. -- Sinä näet sydämeni;
tunnet ajatukseni! Sinä tiedät, Herra, etten minä ylpeydestä enkä
kovakorvaisuudesta ole isälleni tottelematon! Anna minulle anteeksi,
Jumalani, jos rikon sinun käskyäsi vastaan! Myös sinä äitini, anna
minulle anteeksi! Jätän sinut tietämättäsi, lähden pois saamatta
siunaustasi; tiedän, äitiseni, että murran sydämesi, mutta sinä et
olisi hyvälläsi päästänyt minua! Anna anteeksi minulle, äiti kultani,
et milloinkaan näe minua enää!

Maksim laskeusi huoneen kynnykselle ja kosketti sitä otsallaan. Sitten
hän muutaman kerran risti silmiänsä, astui portaita alas ja meni
pihalle. Sade virtasi niin vihaisesti, kuin olisi suuttunut koko
Jumalan luontoon. Pihalla ei ollut elävää sielua. Maksim meni talliin,
tallirengit nukkuivat. Hän itse talutti pilttuusta lemmikkihevosensa ja
satuloitsi sen. Iso kahlekoira, sidottuna oven viereen, alkoi vikistä
ja ulvoa, juuri, kuin tuntien eronhetken tulevan. Se oli pörheä
susikoira. Pitkä ja karhea, tummanruskea karva putosi epäjärjestyksessä
sen mustalle kuonolle, niin ettei tuskin ensinkään sen viisaita silmiä
ollut näkyvissä. Maksim silitti koiraa, ja se pani mustat käpälänsä
hänen olkapäilleen ja alkoi nuolla hänen kasvojaan.

-- Hyvästi, Bujan, -- sanoi Maksim, -- vartioitse meidän taloamme,
palvele uskollisesti äitiä. -- Hän hyppäsi satulaan, ajoi portista ulos
ja lennätti pois vanhempainsa talosta.

Vielä ei hän ollut ennättänyt maavallille saakka, kuin kuuli äänekkään
haukunnan ja näki Bujanin, joka hyppeli ratsun ympärillä, iloiten, että
oli reväissyt itsensä kahleesta ja saattoi seurata herraansa.




Xl Luku.

Öinen juhlakulku.


Sillä välin kuin Maljuta haasteli poikansa kanssa, jatkoi tsaari
rukoilemistaan. Jo hiki tippui hänen kasvoistaan; jo veriset pilkut,
jotka olivat tulleet korkealle otsalle entisistä maahan asti
ulottuvista kumarruksista, alkoivat selvemmin ilmestyä uusista
kumarruksista; äkkiä kahina huoneessa sai hänet kääntymään. Hän näki
imettäjänsä, Onufrevnan.

Vanha oli hänen imettäjänsä. Hänet oli ottanut Verhiin jo autuas
suuriruhtinas Vasili Ivanovitsh-vainaja; hän oli palvellut jo Jelena
Glinskiä. Iivana oli syntynyt hänen sylissään. Iivanan kuoleva isä oli
siunannut hänet. Sanottiin Onufrevnasta, että paljo on hänen
tiedossaan, josta muilla ei ole aavistustakaan. Tsaarin ala-ikäisenä
ollessa Glinskit pelkäsivät häntä, Shuiskit ja Bjelskit koettivat
kaikin tavoin suositella häntä.

Monta salattua seikkaa tiesi Onufrevna ennustaa, eikä koskaan
erehtynyt. Ruhtinas Telepnevin ollessa mahtavimmillaan -- Iivana oli
silloin neljän vuoden vanha -- oli hän ennustanut ruhtinaalle, että hän
kuolisi nälkään. Niinpä kävikin. Monta vuotta oli niistä ajoin kulunut,
mutta kuitenkin säilyi tämä ennustus tuoreena vanhusten muistissa.

Nyt Onufrevna melkein oli päättänyt kymmenennen kymmenensä. Hän kävi
niin kumarruksissa, että näytti melkein kahdeksi taittuneelta; hänen
kasvojensa iho oli niin kurtistunut, että se alkoi olla puunkuoren
kaltainen, ja niinkuin vanhalle kuorelle keräytyy sammalta, samoin
Onufrevnan leualle oli keräytynyt karvoja harmaina tupsuina. Hampaita
hänellä jo aikoja sitten ei ollut, silmät näyttivät sammuneen, pää
tutisi suonenvedontapaisesti.

Onufrevna nojautui luisevalla kädellään sauvaan. Kauan katseli hän
Iivanaa, imien kellastuneita huuliaan, juurikuin jotakin pureskelisi
tahi itsekseen höpisisi.

-- Mitä? -- sanoi vihdoin imettäjä kumealla, värisevällä äänellä, --
rukoilet, isäseni? Rukoile, rukoile, Iivana Vasiljevitsh! Paljon
sinulla on vielä anteeksi rukoiltavaa! Jospa vain vanhat synnit
rasittaisivat sieluasi! Onhan Herra armollinen, kentiesi hän antaisikin
anteeksi! Mutta sinultahan ei mene päivääkään, ettei uutta syntiä tule,
mutta toisinaanpa kaksi, vieläpä kolmekin päivässä!

-- Herkeä, Onufrevna, -- sanoi tsaari nousten, -- itse et tiedä mitä
puhut.

-- Enkö tiedä, mitä puhun! Olenkohan minä menettänyt järkeni, vai mitä?

Ja vanhuksen elottomat silmät alkoivat äkkiä leimuta.

-- Mitä sinä tänään ruokapöydässä teit? Miksikä bojarin myrkytit? Sinä
ajattelit, etten minä muka tietäisi! Mitä? miksi kulmakarvojasi
rypistelet? Mutta odotahan, kunnes kuolonhetkesi lähestyy, odota vaan.
Silloin syntisi takertuvat sinuun, kuin tuhannen tuhatta puutaa;
silloin painavat sinut helvetin pohjaan! Mutta perkeleet hyppivät
vastaan ja tarttuvat sinuun koukuillaan!

Vanhus rupesi taasen vihaisesti pureskelemaan.

Palava rukous oli valmistanut tsaaria hurskaisiin mietelmiin. Vilkas
mielikuvitus oli jo useasti luonut hänen silmäinsä eteen tulevan koston
kuvan, mutta tahdon voima oli voittanut haudan tuonpuoleisten vaivain
pelvon. Iivana uskotteli itselleen, että ihmissuvun vihollinen herätti
hänessä tätä pelkoa samoinkuin omantunnon vaivojakin, viekotellakseen
Herran voideltua hänen korkeista tehtävistään. Perkeleen viekkautta
vastaan asetti tsaari rukouksen, mutta usein hän lannistui
mielikuvituksen kiivaasta ryntäyksestä. Silloin epätoivo tarttui häneen
kuin rautakynsillä. Hänen tekojensa vääryys näyttäytyi kaikessa
alastomuudessaan ja kauheasti ammottelivat hänen edessään helvetin
kuilut. Mutta tätä ei kestänyt kauan. Pian Iivana voitti heikkoutensa.
Suuttuneena itseensä ja pimeyden henkeen alkoi hän taas, helvetin
uhaksi ja omantunnon tukahuttamiseksi, verisiä tekojaan, eikä koskaan
ollut hänen julmuutensa suurempi, kuin tällaisen pakollisen heikkouden
jälkeen.

Lähenevä ukonilma ja Onufrevnan profeetallinen ääni oli saattanut hänet
ajattelemaan helvettiä, ja tämä ajatus valtasi hänet kuin horkan
väristys. Hän istui tuolille. Hänen hampaansa kalisivat.

-- No, mitä, isäseni? -- sanoi Onufrevna, tehden äänensä lempeämmäksi,
-- mikä sinuun on tullut? Oletko sairastunut, vai mitä? Niin onkin,
olet sairastunut! Minähän pelästytin sinut. Mutta ei ole tarvista,
lohduta itsesi, isäseni, vaikka ovatkin suuret sinun syntisi, on
Jumalan armo kuitenkin suurempi! Mutta tee katumus ja parannus, äläkä
enää tee syntiä. Minäkin rukoilen, rukoilen edestäsi päivin ja öin,
mutta nyt olen rukoileva sitä enemmän! Mitä tästä sanoisin? Jopa
kernaammin itse olen paratiisiin pääsemättä, kun vaan sinut voin
rukouksillani pelastaa!

Iivana katseli imettäjäänsä, hän juurikuin hymyili, mutta hymyily hänen
ankaroissa kasvoissaan ei ollut ystävällinen.

-- Kiitoksia, Onufrevna, kiitoksia, tuntuu helpommalta; mene Jumalan
haltuun!

-- Vai helpommalta! Miten lohdutat itsesi, mihin pelko on joutunut! jo
tuumasit ajaa minut pois: mene, sanoit, Herran haltuun? -- Mutta älä
sinä luota liiaksi Jumalan pitkämielisyyteen, isäseni. Sinua varten ei
itse Herrallakaan riitä kärsivällisyyttä. Hän luopuu sinusta, saat
nähdä, mutta saatana iloitsee suuresti ja ottaa asuntonsa sinuun. No,
kas, taas aloit vavista! Ei tekisi pahaa sinun juoda pikkasen
piittinää. Juo hiukkasen piittinää, isäseni! Isälläsikin oli tapana
yöksi juoda piittinää, Herra olkoon hänelle armollinen! Ja äitisi,
antakoon Jumala hänen sielullensa rauhaa, rakasti piittinää. Ja
piittinällähän juuri ne kirotut Shuiskit myrkyttävät hänet.

Vanhus ikäänkuin unhotti itsensä. Hänen silmänsä sammuivat; hän alkoi
taas pureskella huuliaan, ja hänen päänsä tutisi lakkaamatta.

Äkkiä jokin napsautti akkunaan. Iivana Vasiljevitsh säpsähti.

Vanhus risti vapisevalla kädellä silmiänsä.

-- Kas, -- hän sanoi, sade on virrannut! Salamakin alkaa leimahdella!
Mutta kas, tuolla jyrisee ukkonenkin, isäseni, Herra armahda meitä!

Ukonilma yhä koveni kovenemistaan, ja pian koko taivas kajahteli
alinomaisesta jylinästä ja lakkaamattomat salamat risteilivät toisiaan.

Jokaisesta ukkoseniskusta säpsähti Iivana.

-- Kas, kuinka sinä väriset, isäseni! Odotahan vähäsen, minä käsken
varistamaan sinulle piittinää...

-- Ei tarvitse, Onufrevna, minä olen terve...

-- Terve! Ei sitä ainakaan kasvoistasi näe. Sinun pitäisi panna
vuoteelle maata, ja peitteellä peittää itsesi. Ja minkälainen vuode
sinulla oikeastaan on! Paljaat laudat. Onpa sinulla mielitekosi! Onko
se tsaarin tekoa. Jollekin munkille kai sopisi, mutta et sinä ole
mikään munkki.

Iivana ei vastannut. Hän kuunteli jotakin.

-- Onufrevna, -- sanoi hän äkkiä peloissaan, -- kuka siellä käy
etehisessä? Minä kuulen jonkun askeleet.

-- Kristus siunatkoon sinua, isäseni, kuka nyt kävisi. Kuulit väärin.

-- Tulee, tulee joku! -- Tulee tänne! Katso, Onufrevna!

Vanhus avasi oven. Kylmä tuulenhenki huokui huoneesen. Oven takana
näyttäytyi Maljuta.

-- Kuka se on? -- kysyi tsaari, hypäten pystyyn.

-- Se on sinun punakarvanen koirasi, isäseni, -- vastasi imettäjä,
vihaisesti katsellen Maljutaa, -- Grishka Skuratov, kas, kuinka
säikäytti, kirottu!

-- Lukjanovitsh! -- sanoi tsaari, iloissaan lemmikkinsä tulosta: --
hyvä ettäs tulit, mistä?

-- Vankihuoneesta, hallitsija; olin tutkintoa pitämässä, toin avaimet!
-- Maljuta kumarsi syvään tsaarille ja vilkasi sivultapäin imettäjään.

-- Avaimet! -- murahti vanhus; -- kyllä sinua poltetaan toisessa
maailmassa tulisilla avaimilla, sinä sen saatana! Jumalaut, saatana!
Kasvosikin ovat pirulliset! Kyllä joku toinen, mutta sinä et vältä
ijankaikkista tulta! Saat, Grishka, kaikista panettelemisistasi
nuoleskella palavia paistinpannuja. Sinä, kirottu, kiehut vielä
pihkassa, muista minun sanoneeni!

Salama valasi uhkaavaa vanhusta, ja kauhean näköinen hän oli, siinä kun
seisoi, sauva pystyssä ja silmät välkkyvinä.

Itse Maljuta tunsi vähän pelkoa, mutta Iivanaa rohkaisi lemmikin
läsnäolo.

-- Älä kuuntele häntä, Lukjanitsh, -- hän sanoi, -- tiedä asiasi, älä
välitä akkojen jaarituksista. Mutta sinä, vanha hupsu, mene, jätä
meidät!

Onufrevnan silmät välähtivät uudelleen.

-- Vanha hupsu! toisti hän: -- olenko minä vanha hupsu? Te muistatte
minua toisessa maailmassa, molemmat muistatte! Kaikki sinun suosikkisi,
Vanja, kaikki saavat palkkansa, vielä tässä elämässä saavat, sekä
Grjasnoi että Basmanov ja Vjasemski: jokaiselle annetaan tekojensa
mukaan, mutta tämä, -- jatkoi hän, osoittaen kepillään Maljutaa, --
tämä ei saa palkkaansa; hänen teoilleen ei maan päällä ole olemassakaan
vastaavata vaivaa: hänen rangaistuksensa on syvimmässä helvetissä;
siellä hänellä on paikkansa valmis, pirut odottavat häntä ja
iloitsevat! Sinullekin on siellä paikka, Vanja, suuri, lämmin paikka!

Vanhus meni ulos, laahaten jalkojaan ja tömistäen kepillään.

Iivana oli kalpea. Maljuta ei puhunut sanaakaan. Vaitioloa kesti
kotvasen aikaa.

-- Mitä, Lukjanovitsh, -- sanoi vihdoin tsaari, -- tunnustivatko
Kolitshevit?

-- Eivät vielä, hallitsija. Mutta kylläpähän tunnustavat, minun
huostassani eivät kauan vaiteliaina pysy.

Iivana ryhtyi kysymyksen yksityiskohtiin. Keskustelu Kolitsheveista
antoi hänen ajatuksilleen toisen suunnan.

Hän luuli voivansa nukahtaa. Lähetettyään Maljutan luotaan, heittäytyi
hän vuoteelle ja nukkui.

Hänet herätti juurikuin äkillinen kolkutus.

Huonetta valasivat himmeästi pyhän kuvain lamput. Kuun säde, tunkeutuen
läpi matalan ikkunan, viskeli valonsäteitä tulisijan maalatuille
kaakeleille. Tulisijan takana sirkutti sirkka. Hiiri nakersi jossain
puuta.

Kesken tätä hiljaisuutta rupesi Iivana Vasiljevitshia taaskin
kauhistuttamaan.

Äkkiä hänestä näytti, että siltapalkki kohoaa, ja sen alta katselee
myrkytetty bojari.

Sellaisia näkyjä tapahtui Iivanalle usein. Hän piti niitä paholaisen
vehkeinä. Karkoittaakseen aaveen, risti hän silmiänsä.

Mutta aave ei kadonnutkaan, kuten ennen tapahtui. Kuollut bojari
katseli häntä yhtämittaa kulmiensa alta. Ukon silmät olivat yhtä
mullillansa, kasvot yhtä siniset kuin päivällisillä, jolloin hän
tyhjensi Iivanan lähettämän pikarin.

"Taaskin koettelemus!" ajatteli tsaari; "mutta minä en antaudu saatanan
viettelyksiin, minä rikon pirun paulat. Jumala nouskoon ja hänen
vihollisensa hajaantukoot!"

Kuollut nousi verkkaan lattian alta ja läheni Iivanaa.

Tsaari tahtoi huutaa, mutta et voinut. Hänen korvissaan soi kauheasti.

Kuollut kumarsi Iivanan edessä.

-- Ole tervehditty, Iivana, -- virkkoi kumea, aaveentapainen ääni, --
katso, minä kumarran sinua, joka olet surmannut minut syyttömästi!

Nämät sanat kajahtivat ihan Iivanan syvimpään sydänsopukkaan. Hän ei
tiennyt, aaveitako hän oli kuullut, vai oliko hänen oma ajatuksensa
pukeutunut korvin kuultavaksi ääneksi.

Mutta nyt kohosi toinen siltapalkki; sen alta näkyivät rajaherra Danila
Adashevin kasvot, jonka Iivana oli mestannut neljä vuotta sitten.

Adashev nousi myös lattian alta, kumarsi tsaarille ja sanoi:

-- Ole tervehditty Iivana, katso, minä kumarran sinua, joka olet
mestannut minut syyttömästi!

Adashevin jälkeen esiintyi bojaritar Maria, joka mestattiin lapsineen.
Hän nousi lattian alta viiden poikansa kanssa. Kaikki kumarsivat
tsaarille, ja jokainen sanoi:

-- Ole tervehditty, Iivana, katso, minä kumarran sinua!

Sitten näyttäytyivät ruhtinas Kurljatev, ruhtinas Obolenski, Nikita
Sheremetjev ja toiset Iivanan mestaamat tahi tappamat.

Tupa täyttyi kuolleilla. Kaikki kumarsivat syvään tsaarille, kaikki
sanoivat:

-- Ole tervehditty, ole tervehditty, Iivana, katso, me kumarramme
sinua!

Nyt nousi munkkeja, erakoita, nunnia, kaikki mustissa puvuissa, kaikki
kalpeina ja verisinä.

Nyt näyttäytyivät ne sotilaat, jotka tsaarin kanssa olivat olleet
Kasaanin edustalla.

Heissä ammotti hirveitä haavoja, mutta ei sodassa saatuja, vaan
pyövelin tekemiä.

Nyt ilmestyi neitsykäisiä revityissä vaatteissa ja nuoria vaimoja
rintalapsineen. Lapset ojensivat Iivanaa kohti veristyneet kätensä ja
sopersivat:

-- Ole tervehditty, ole tervehditty, Iivana, joka olet surmannut meidät
syyttömästi!

Huone täyttyi yhä enemmän aaveista. Tsaari ei enää voinut eroittaa
mielikuvitusta todellisuudesta.

Aaveiden sanat toistettiin satakertaisin äänin. Kuolonrukoukset ja
ruumisvirret kajahtivat samaan aikaan ihan Iivanan korviin. Hänen
hivuksensa nousivat pystyyn.

-- Elävän Jumalan nimessä, -- hän lausui, -- jos te olette pahoja
henkiä, vihollisen voiman lähettämiä -- poistukaa! Jos te todella
olette niitten ihmisten sielut, jotka minä olen mestauttanut --
odottakaa Jumalan hirmuista tuomiota! Herra on tuomitseva minun ja
teidän välillä!

Kuolleet itkeä nyyhkyttivät ja alkoivat liehua Iivanan ympärillä, kuin
vihurin kiidättämät syksyiset lehdet. Surullisemmalta kaikui
ruumisvirsi, sade pieksi taasen ikkunaa, ja keskellä myrskyn pauhinaa
oli tsaari kuulevinänsä pasuunain toitotukset ja äänen kutsuvan: --
Iivana, Iivana, tuomiolle, tuomiolle!

Tsaari huudahti kovasti. Kamaripalvelijat riensivät viereisestä
huoneesta makuuhuoneesen.

-- Nouskaa! -- huusi tsaari: -- ken nyt nukkuu. Viimeinen päivä on
alkanut, viimeinen hetki on tullut. Kaikki kirkkoon! Kaikki minun
jälessäni!

Hovilaiset alkoivat hääriä. Kellojen soitto kajahteli. Heti kun
nukkuvat opritshnikit kuulivat tutun äänen, hypähtivät he vuoteiltaan
ja kiirehtivät pukeutumaan.

Moni heistä jatkoi vielä juomistaan Vjasemskin luona. He istuivat
maljain ääressä ja lauloivat iloisia lauluja. Kuultuaan äänen he
kavahtivat pystyyn ja pukivat mustat munkkikaaput kalliiden
kauhtanainsa päälle, mutta päänsä peittivät he korkeilla hiipoilla.

Koko sloboda joutui liikkeelle. Jumalan Äidin kirkko oli kirkkaasti
valaistu. Levostaan häirityt asukkaat syöksivät porteille ja näkivät
paljouden tulia linnassa liehuvan huoneesta huoneesen. Sitten tulet
muodostivat pitkän jonon, ja saatto luikerteli käärmeenä ulkokäytäviä
pitkin, jotka yhdistivät linnan Jumalan temppelin kanssa.

Kaikki opritshnikit, puettuina samalla tapaa hiippoihin ja mustiin
kaapuihin, kantoivat soitsuja. Niiden loisto väreili kummallisesti
leikellyillä patsailla ja seimen koristuksilla. Tuuli liehutti kaapuja,
mutta kuutamo yhdessä tulen kanssa heijasteli kullalle, helmille ja
kalleille kiville.

Edellä kulki tsaari, munkiksi puettuna, löi rintaansa ja rukoili,
äänekkäästi itkien:

-- Jumala, armahda minua syntistä! Armahda minua saastaista eläintä!
Armahda minun ilettävää päätäni. Anna, Herra, minun syyttömästi
surmaamaini sieluille rauha!

Temppelin ovella Iivana meni tainnoksiin.

Soitsut valasivat eukkovanhusta, joka istui portailla. Hän ojensi
tsaarille vapisevan kätensä.

-- Nouse, isäseni! -- sanoi Onufrevna: -- minä autan sinua. Kauan sinua
odotin. Käykäämme, Vanja, sisään, rukoilkaamme yhdessä!

Kaksi opritshnikkiä nostivat tsaaria kainalosta. Hän meni kirkkoon.

Uusia saattoja, myöskin mustissa kaapuissa ja korkeissa hiipoissa,
riensi kaduilla, palavat soitsut käsissä. Temppelin ovi nieli yhä uusia
ja uusia opritshnikeita, ja pyhäin jättiläiskuvat katselivat heitä
vihaisin silmin korkeilta seiniltä ja kirkon kupukatoista.

Keskellä siihen saakka hiljaista yötä kajahti monen sadan ääninen
laulu, ja kauaksi kuului kellojen kumina ja psalmien veisaaminen.

Vangit kammioissaan kavahtivat pystyyn, kilistäen kahleitaan ja
alkoivat kuunnella.

-- Tsaari pitää yöllistä jumalanpalvelusta, -- he sanoivat. --
Pehmennä, Herra, hänen sydämensä, vuodata lempeyttä hänen sieluunsa!

Slobodan pienet lapset, jotka olivat nukkuneet äitiensä vieressä,
heräsivät peloissaan ja alkoivat itkeä.

Moni äiti ei pitkään aikaan voinut rauhoittaa pienokaistansa.

-- Vaiti! -- hän sanoi viimein: -- vaiti, ettei Maljuta kuule!

Ja Maljutan nimeä mainitessa lapsi herkesi itkemästä, peloissaan se
painoi itsensä äidin rintaa vastaan, ja keskellä yöllistä hiljaisuutta
kaikuivat taas opritshnikkien psalmit ja kellojen taukoamaton helinä.




XII Luku.

Panettelu.


Aurinko nousi, mutta iloista aamua ei tullut Maljutalle. Palattuaan
kotiinsa, hän ei löytänytkään poikaansa ja arvasi, että Maksim oli
ainiaksi jättänyt Slobodan. Suuri oli Grigori Lukjanitshin raivo.
Kaikille kulmille lennätti hän takaa-ajajoita. Tallirengit, jotka
olivat maanneet Maksimin lähtiessä, käski Maljuta heti heittämään
vankeuteen.

Kulmia rypistäen ja hampaita kiristäen kulki hän katua ja mietiskeli,
ilmoittaako tsaarille, vai salata häneltä Maksimin paon.

Kavion kalke ja iloinen pakina kuului hänen selkänsä takaa. Maljuta
katsoi taaksensa. Tsarevitsh ynnä Basmanovit ja joukko nuoria
huimapäitä palasivat aamukävelyltä. Kuohkea maa oli vettynyt sateesta,
hevoset astuivat loassa ihan kavion niveleitä myöten. Huomattuaan
Maljutan, tsarevitsh päästi argamakinsa[15] karkaamaan ja räiskytti
lokaa Grigori Lukjanovitshin päälle.

-- Kumarran sinulle nöyrimmästi, bojari Maljuta! -- sanoi tsarevitsh,
seisahtaen ratsunsa. -- Kohtasimme vast'ikään sinun takaa-ajajiasi.
Maksim näyttää tulleen tuittupäiseksi, koska hän on karannut luotasi.
Tahi kenties olet sinä itse lähettänyt hänet Moskovaan bojarin lakkia
tuomaan, vai mitä arvelet?

Ja tsarevitsh purskahti nauruun.

Maljuta oli tavanmukaisesti astunut maahan ratsun selästä. Seisoen
paljain päin hän koko kämmenellään hieroi lokaa kasvoistaan. Hänen
myrkylliset silmänsä näyttivät tahtovan lävistää tsarevitshin.

-- Mutta mitä hän tuota lokaa hieroo? -- huomautti Basmanov, haluten
olla tsarevitshille mieleen, -- jossakin toisessa se tosin näkyisi,
mutta ei hänessä.

Basmanov puhui puoliääneen, mutta Skuratov kuuli hänet.

Kun koko joukko nauraen ja pakisten oli nelistänyt tsarevitshin
jälessä, hän peitti päänsä, kiipesi taaskin hevosen selkään ja ajoi
käyden linnalle.

"Hyvä!" ajatteli hän itsekseen: "antakaa aikaa, hyvät herrat, antakaa
aikaa!" Ja hänen kalvenneet huulensa koukistuivat hymyilyyn, ja hänen
jo poikansa paosta ärtyneessä sydämessään kypsyi vähitellen toivottu
kosto varomattomille pilkkaajoille.

Kun Maljuta tuli linnaan, Iivana Vasiljevitsh istui yksin huoneessaan.
Hänen kasvonsa olivat vaaleat, silmät paloivat. Mustan kaapun oli hän
vaihtanut keltaseen, koruommelluksilla varustettuun ja sinisellä
aivinalla vuorattuun ihotakkiin. Kahdeksan pitkätupsuista nauhaa
riippui pitkin aukeamaa. Käyräsauva ja isolla smaragdilla koristettu
kolpakko olivat tsaarin edessä pöydällä. Yölliset näyt, taukoamaton
rukoileminen, unen puute eivät olleet uuvuttaneet Iivanan voimia, mutta
saattaneet hänen ärtyisyytensä korkeimmilleen. Kaikki, minkä yöllä oli
kokenut, näytti taas hänestä pirun viekoittelmiselta. Tsaari häpesi
pelkoansa.

"Kristuksen nimen vihollinen," hän ajatteli, "yksinäisesti estelee
minua ja auttaa vainoojiani. Mutta en anna hänen huvitteleida minun
kanssani! En pelkää hänen vehkeitään! Näytän hänelle, että hän minussa
tapasi väkevämpänsä!"

Ja tsaari päätti entiseen tapaansa kukistaa kavaltajat ja syöstä
surman suuhun vihollisensa, vaikkapa heitä olisi tuhansittain. Ja
ajatuksissaan hän alkoi silmäillä alamaisiaan ja heidän keskestään
etsiä kavaltajia.

Jokainen silmäys, jokainen liike näyttivät hänestä nyt epäluuloisilta.

Hän muistutteli mieleensä läheistensä erinäisiä sanoja ja näissä
sanoissa etsi hän salaliiton avainta. Yksin sukulaisetkaan eivät
välttäneet hänen epäluuloaan.

Maljuta tapasi hänet miltei houreessa.

-- Hallitsija, -- sanoi hetkisen vaiettuaan Grigori Lukjanovitsh, --
sinä käskit minun kiduttaa Kolitsheveitä, saadaksesi ilmi uusia
kavaltajia. Luota minuun. Kyllä minä saan Kolitshevit piinapenkissä
puhumaan. Yhtä kumminkaan en voi; en voi saada heitä mainitsemaan sinun
suurinta vastustajaasi!

Tsaari katseli kummastuen lemmikkiänsä.

Maljutan silmissä oli jotakin tavatonta.

-- Asia, näet, hallitsija, on sellainen, -- jatkoi Skuratov, ja hänen
äänensä muuttui, -- että silmä kyllä näkee ja korva kuulee, mutta
julkilausumaan sitä kieli ei käänny...

Tsaari katseli häntä kysyvin silmin.

-- Kas, sinä, hallitsija, olet, esimerkiksi, jo monta varasta
mestauttanut, ja kavaluus yhä vielä versoaa Venäjällä. Ja vaikkapa
kuinka monta mestaisit ja vieläpä kymmenkertaisesti, kavaluudesta et
kuitenkaan pääse!

Tsaari kuunteli eikä arvannut.

-- Siksipä, hallitsija, et kavaluudesta pääse, että sinä karsit siitä
haarat ja oksat, mutta itse runko juurineen jää vallan eheäksi!

Tsaari yhä vielä ei käsittänyt, mutta kuunteli kasvavalla
uteliaisuudella.

-- Näet, hallitsija, mitenkä sinulle sanoisin? Kas, esimerkiksi,
muista, kun makasit kuolemaisillasi, antakoon Jumala sinulle monta
vuotta elääksesi! niin bojaritpa tekivät ankaran salaliiton sinua
vastaan. Olipa heillä silloin johtaja, esimerkiksi, veljesi Vladimir
Andrejevitsh!

"Ah! -- tuumasi tsaari: -- kas siinä, mitä merkitsivät yölliset näkyni!
Vihollinen tahtoi pimittää järkeni, jotta pelkäisin estää veljeni
aikeita. Mutta se ei onnistu. En säästä veljeänikään!"

-- Puhu, -- hän sanoi, kääntyen julmana Maljutan puoleen, -- puhu, mitä
tiedät Vladimir Andrejevitshistä!

-- Ei, hallitsija, minun puheeni ei nyt koske Vladimir Andreitshiä.
Hänestä en enää luule sitä, että hänellä olisi jotain tekeillä sinua
vastaan. Bojaritkaan eivät nyt enää häntä ajattele. Jo kauan on hän
luopunut sinun valtaasi vaanimasta. Minun puheeni ei koske häntä.

-- Ketä sitten? -- kysyi tsaari kummeksien ja hänen muotonsa alkoi
värähdellä.

-- Näet, hallitsija, Vladimir Andreitsh on kyllä heittänyt tuumat
häiritä valtakuntaa, mutta bojaritpa eivät ole heittäneet. He arvelevat
itsekseen: hänen oi ole onnistunut asettaa itseään valta-istuimelle,
niin asetammepahan me...

Maljuta kävi hämilleen.

-- Kenen? -- kysyi tsaari, ja hänen silmänsä liekehtivät.

Maljuta tuli viheriäksi.

-- Hallitsija! Ei kaikkea ole kaunis puhua. Meikäläinen miettiköön ja
arvatkoon, mutta pitäköön kielensä hampaiden takana.

-- Kenen? -- toisti Iivana, nousten sijaltaan.

Maljuta vitkasteli vastatessaan.

Tsaari tarttui molemmin käsin hänen kaulukseensa, veti hänen kasvonsa
lähelle omia kasvojaan ja imeytyi häneen silmillään.

Maljutan polvet alkoivat notkahdella.

-- Hallitsija, -- sanoi hän puoliääneen, -- älä sinä vihastu häneen,
eihän hän itse ole sitä miettinyt.

-- Puhu! -- kähisi Iivana ja puristi lujemmin Maljutan kaulusta.

-- Hänellehän se ei olisi juolahtanut mieleen, -- alkoi Maljuta,
välttäen tsaarin katsetta, -- no, jonkun on täytynyt kiihoittaa häntä.
Ken häntä on lähinnä, nepä onkin kiihoittanut. Mutta hän, syntinen
ihminen, on ajatellut itsekseen: hiukan myöhemmin, hiukan aikaisemmin,
kaikki samaan päättyy.

Tsaari alkoi arvata. Hän kävi kalpeammaksi. Hänen sormensa alkoivat
suoristua ja päästää Maljutan kaulusta.

Maljuta toipui. Hän käsitti, että aika oli käsissä antaa ratkaisevan
iskun.

-- Hallitsija! -- sanoi hän äkkiä terävästi: -- älä etsi kavaluutta
kaukaa. Sinun vastustajasi istuu vastapäätä sinua, hän juo kanssasi
samasta pikarista, syö kanssasi samasta astiasta, puvussa käy yksiltä
olkapäiltä.

Vaikeni Skuratov ja kiihkeästi odottaen päätti hän luoda veriset
silmänsä tsaariin.

Vaikeni myöskin tsaari. Hänen kätensä laskeutuivat hervottomina alas.
Käsitti hän vihdoinkin Maljutan.

Tällä hetkellä kajahti pihalta iloisia huutoja.

Juuri samaan aikaan, kun alkoi keskustelu tsaarin ja Skuratovin kesken,
tsarevitsh seuralaisineen ajoi pihalle, missä odotti häntä kylien ja
kauppalain kauppamiehiä, jotka olivat tulleet Moskovasta, tarjoten
suolaa ja leipää nöyrästi rukoillen.

Huomattuaan tsarevitshin, he kaikki laskeutuivat polvilleen.

-- Mitä te anotte; kyynäräsaksat? -- kysyi huolimattomasti tsarevitsh,

-- Isäsemme! -- vastasivat vanhimmat, -- olemme tulleet rukoilemaan
armoasi! Ole meidän puolustajamme! Surkuttele meitä. Opritshnikit
hävittävät meidät tykkänään, ryöstävät sekä vaimot että lapset!

-- Kas, hupsuja! -- sanoi tsarevitsh, kääntyen naurain Basmanoviin
päin. -- He tahtoisivat pitää yksin itseään varten sekä vaimot että
tavarat. Menkää kotiinne; minä kenties puhun isälleni puolestanne,
höntöt!

-- Sinä olet meidän isämme, antakoon Jumala sinulle pitkää ikää! --
huusivat kauppamiehet.

Tsarevitsh istui ratsun selässä. Hänen vieressään oli Basmanov. Anojat
olivat heidän edessään polvillaan. Vanhin piti tarjotinta, jossa oli
leipää ja suolaa.

Maljuta näki kaikki akkunasta.

-- Hallitsija, -- kuiskasi hän tsaarille, -- kenties häntä on
kiihottanut joku niistä, jotka nyt ovat hänen kanssansa; katso, nyt jo
kansakin tervehtii häntä valtiaana!

Ja niinkuin loitsija pelästyy pahaa henkeä, jonka hän itse on manannut
esiin, samoin Maljuta pelästyi sitä mielen ilmettä, minkä hänen sanansa
olivat mananneet Iivanan kasvoille.

Tsaarin kasvoista oli kadonnut kaikki inhimillinen tunne. Niin hirveänä
Maljuta ei ollut häntä nähnyt vielä konsana.

Kului muutama silmänräpäys. Äkkiä tsaari hymyili.

-- Grisha, -- sanoi hän, pannen molemmat kätensä Skuratovin olkapäille,
-- kuinkas sinä äsken sanoit? Minä karsin haaroja ja oksia, mutta runko
se seisoo eheänä?

-- Grisha, -- jatkoi tsaari, verkkaan lausuen joka sanan ja katsellen
Maljutaa jollain kauhealla luottamuksella, -- otatko sinä hävittääksesi
kavaluuden juurineen?

Ilkeä ilo vääristi Maljutan suuta.

-- Sinun suosiostasi otan sen tehdäkseni, -- kuiskasi hän vavisten koko
ruumiissaan.

Iivanan muoto muuttui silmänräpäyksessä. Hymy katosi ja piirteet
kävivät kylmiksi, taipumattoman liikkumattomiksi. Hänen kasvonsa
näyttivät marmorista hakatuiksi.

-- Ei saa vitkastella! -- hän sanoi katkonaisesti ja käskeväisesti. --
Ei kenenkään pidä tietämän tästä. Tänään hän menee metsästämään. Tänään
hän löydettäköön metsästä' Sanotaan hänen pudonneen kuoliaaksi hevosen
selästä. Tiedätkö Hiidenkuilun?

-- Tiedän, hallitsija.

-- Sieltä hän löydettäköön. Tsaari osoitti ovea.

Maljuta meni ulos ja hengitti etehisessä vapaammin.

Tsaari jäi kauan liikkumattomaksi. Sitten hän lähestyi verkkaisesti
pyhäinkuvia ja lankesi niiden eteen polvilleen.

Kaikista Maljutan palkollisista rohkein ja nopsin oli hänen
ratsupalvelijansa Matvei Homjak. Hän ei milloinkaan väistynyt vaaraa,
rakasti taistelua ja väkivaltaa ja julmuudessa tuskin oli herraansa
huonompi. Jos oli kylä poltettava, tahi kirjoitus salaa pistettävä
johonkin, jonka nojalla bojari jälkeenpäin mestattiin, tarvittiinko
jonkun vaimo ryöstää, aina Homjak lähetettiin. Ja Homjak poltti kylän,
pisti salaa kirjoituksen ja yhden vaimon asemasta toi heitä useampia.

Homjakin puoleen kääntyi nytkin Grigori Lukjanovitsh. Mitä he keskenään
juttelivat, sitä ei kukaan kuullut. Mutta samana aamuna, kun
tsarevitshin metsäkoirat väsymättä juoksentelivat Moskovan
ympäristössä, ja kulkupaikoilla seisovain metsästäjäin huomio oli
kiinnitetty otuksen odotukseen, ja jokainen teroitti näköään, eikä
yksikään välittänyt siitä, mitä hänen toverinsa tekivät, -- tähän
aikaan lennättivät pimeätä kylätietä, poistuen metsästyspaikasta,
Homjak ja Maljuta, ja heidän keskellään, satulaan sidotuin käsin,
lennätti eräs kolmas, jonka kasvoja peitti aina leukaan saakka vedetty
paslikka. Eräässä tien mutkassa yhtyi heihin kaksikymmentä aseellista
opritshnikkiä, ja kaikki yhdessä ajaa karahuttivat, sanaakaan
virkkamatta.

Metsästys sillävälin meni menoaan, eikä kukaan huomannut tsarevitshin
poissaoloa, ottamatta lukuun kahta ratsupalvelijaa, jotka nyt puukon
lävistäminä rotkossa heittivät henkensä.

Noin kolmekymmentä virstaa slobodasta, synkän metsän keskellä, oli
liejuinen ja luoksepääsemätön suo, jota kansa nimitti Hiidenkuiluksi.
Paljon ihmeellistä kerrottiin tästä paikasta. Puunhakkaajat pelkäsivät
pimeän tullessa lähestyä sitä. Vakuuttivat, että kesäisinä öinä veden
kalvolla hypiskeli ja kaaresteli pieniä tulia, niiden ihmisten sieluja,
jotka ryövärit olivat tappaneet ja heittäneet Hiidenkuiluun.

Yksin keskellä valoisata päivää oli suo synkeän salaperäinen. Isoja,
alhaalta oksattomia puita, kohosi mutasesta mustasta vedestä. Päilyen
siinä kuin sumukuvastimessa, näyttivät ne muodottomilta ihmisiltä tahi
satumaisilta eläimiltä. Ei kuultu lähellä suota ihmisääntä.
Villisorsain parvia lenteli joskus pulskuttamaan sen pinnalle.
Kaislikossa kajahteli nokikanan valittava huuto. Musta kaarne liiteli
puiden latvain päällitse, ja monisuinen kaiku kertoi sen pahanenteistä
raakuntaa. Toisinaan kuului hyvin kaukaa kirveen iskuja ja kaatuvan
puun rytinää ja jyskettä.

Mutta kun aurinko laskeutui latvojen taa, kun suon yli kohosi kuulakka
utu, kirveen isku herkeni ja entiset äänet muuttuivat muiksi. Alkoi
sammakkojen yksitoikkoinen kurnuttaminen, ensin hiljaa ja
katkonaisesti, sitten kovasti ja täysiäänisenä kuorona.

Kuta pimeämmäksi muuttui, sitä äänekkäämmäksi kävi hyönteisten surina.
Niiden äänet muodostivat ikäänkuin lakkaamattoman ja yhtämittaisen
huminan, niin että korva siihen tottui ja eroitti sen keskellä myös
susien ulvonnan ja hyypiän valituksen kaukaa. Pimeys kävi synkemmäksi;
esineet kadottivat entisen muotonsa ja pukeutuivat uuteen asuun. Vesi,
puiden oksat ja utukerrokset sulivat yhdeksi kokonaiskuvaksi. Kuvat ja
äänet sekaantuivat keskenään ja kävivät käsittämättömiksi
ihmistajunnalle. Hiidenkuilusta tuli paholaisen tyyssija.

Tähän kirottuun paikkaan ohjasivat Maljuta ja opritshnikit kulkunsa,
mutta eivät pimeänä yönä, vaan aurinkoisena aamuna. Mutta samaan aikaan
kun he riensivät ja patistivat ratsujaan, kokoontui toisia rohkeita
miehiä, ulkomuodoltaan pahannäköisiä, sakeaan metsään, lähelle
Hiidenkuilua.




XIII Luku.

Vanjuha Persten ja hänen toverinsa.


Laajalla, vanhain tammien ja läpipääsemättömäin pensaikkojen
ympäröimällä aukeamalla oli muutamia turvekotia, ja niiden välissä
kaatuneilla rungoilla, nurin käännetyillä juurakoilla, heinäsaatoilla
ja kuivilla lehdillä makasi ja istui joukko eri-ikäisiä ja
kaikenpukuisia miehiä. Aseellisia nuorukaisia tuli alinomaa synkästä
metsästä ja yhtyi tovereihin. Paljon oli heidän kesken eroavaisuutta.
Verkaa, sarkaa piikkoa, toiset repaleissa, toiset kullan koltuskoissa,
siinsi puiden oksien lomitse. Toisilla oli miekat kupeilla, toiset
heiluttivat käsissään puntaripäisiä hihnoja tahi nojautuivat leveihin
partuskoihin. Paljon oli siellä arpia, naarmuja, vanuneita tukkia ja
sukimattomia partoja.

Uskalias toverikunta jakautui eri piireihin. Ihan keskellä kenttää
keitettiin puuroa ja vartaissa paistettiin raavaanlihaa. Räiskyvällä
valkealla riippui kattiloita; savu erkani tummansinisenä pilvenä
vihannasta pimennosta, joka oli ympäröinnyt kentän kuin lihamuuri.
Puuronkeittäjät rykivät, hieroivat silmiään ja väistyivät pois savusta.

Pikkasta etäämpänä harmaahapsinen, pitkäpartanen ukko kertoi nuorisolle
jotain satua. Hän puhui seisoen ja nojaten pitkävartiseen kirveesen.
Tässä asennossa oli ukon mukavampi kertoa kuin istualtaan. Hän saattoi
sekä oikaista itsensä suoraksi, että kääntyä kaikille tahoille, ja
soveliaissa paikoin huitoa kirveellään sekä väliin viheltää huikeasti.
Pojat kuuntelivat häntä todellisesti nauttien, korvat höröllään ja suut
selällään. Mikä oli istuutunut maahan, mikä kiivennyt oksalle, mikä
yksinkertaisesti seisoi hajareisin ja mulkoili silmiään; mutta suurin
osa makasi mahallaan, kyynäspäin maahan nojautuneena ja leuka kämmenien
varassa: sitenhän oli mukavinta.

Loitompana kaksi nuorta veitikkaa läimäyttivät toisiaan nyrkeillä
päähän. Leikin tarkoitus oli se, että kumpiko meistä muka ennen pyytää
armoa. Eikä kummankaan mieli tehnyt sitä pyytää. Jo molemmat
vastustajat punottivat kuin kaksi porkkanaa, mutta voimakkaat nyrkit
eivät herenneet jysähtämästä päitä vastaan, juuri kuin moukarit
alaisimia vasten.

-- Etkö jo ala saada tarpeeksi, Hlopko? -- kysyi se, joka näytti
heikommalta.

-- Älä pelkää, veli Andrjushka! kun saan, niin sanon. Mutta katso vaan,
ettei sinua kohta paha peri!

Ja nyrkit jatkoivat takomistaan.

-- Katsokaa, veikot, kohtsiltään Andrjushka käpertyy! -- sanoivat
katselijat.

-- Eikä käperry! -- vastasivat toiset: -- miksikä hän käpertyisi;
hänellähän pää on eheä!

-- Mutta saatpa nähdä, että käpertyy!

Mutta Andrjushka ei uhallakaan tahtonut käpertyä. Hän käytti vilppiä,
ja sen sijasta että olisi lyönyt vastustajaansa päälakeen, iski hän
häntä nyrkillä ohimoon.

Hlopko kaatua romahti.

Moni katselijoista nauraa hohotti, mutta suurin osa ilmaisi
paheksumistaan.

-- Se ei ollut kunniallisesti tehty! -- huusivat he; -- Andrjushka
käytti petosta! Antakaa selkään Andrjushkalle!

Ja Andrjushkalle annettiin heti paikalla selkään.

-- Mistä Jumala miehet tuo? -- kysyi vanha sadunkertoja muutamilta
nuorilta, jotka olivat lähestyneet tulta ja arasti katselivat
ympärilleen kaikille tahoille.

Heitä kuljetti tukeva nuorukainen, leveä puukko vyöllä; tulokkailla ei
ollut aseita, he näkyivät olevan noviiseja.

-- Kuuletteko te, haukan pojat! -- sanoi heihin kääntyen tuo tukeva
nuorukainen, -- setä Korshun kysyy, mistä Jumala teidät on tuonut?
Vastatkaa sedälle!

-- Niin, tuota noin. Minä sitä olen Moskovan tienoilta, -- vastata
sopersi eräs heistä.

-- Mutta miksikä pesästäsi olet lentänyt? -- kysyi: Korshun: --
näinköhän pakkanen pani, vai olisiko liian kuumaksi käynyt?

-- Kenties kävi kuumaksi! -- vastasi nuori mies: -- kun opritshnikit
olivat tuvan sytyttäneet, niin kävi ensin kuumaksi, mutta kun tupa oli
palanut, niin pihalla pakkanen kouristeli.

-- Kas niin vaan. Sinä et ole tyhmempiäsi. No, mutta sinä, mitä läksit?

-- Sukua hakemaan!

Rosvot nauraa hohottivat.

-- Kas mitä mietti. Millaista sukua sitten?

-- Niin, kun tappoivat opritshnikit äidin sekä isän, sisaren sekä
veljet, ikäväksi kävi yksinään olo maailmassa; arvelen itsekseni:
lähden hyvien ihmisten luo, he minua syöttävät, juottavat, rupeavat
minulle veljiksi ja isiksi! Tapasin sitten kapakassa tämän veikon, ja
pyysin ottamaan mukaansa!

-- Sinä olet kunnon poika! sanoivat rosvot: -- istu luoksemme, maista
leipää ja suolaamme, me rupeamme sinun veljiksesi!

-- Mutta mitä tuo seistä töllöttää, nenä suulle langenneisin, juuri
kuin ei olisi viiteen viikkoon murusta maistanut. Hei sinä itkusuu,
mitä siinä huuliasi lerputat? Mistäs olet?

-- Kolonnan seuduilta! -- vastasi, laiskasti kieltänsä kääntäen,
voimakas nuori mies, joka surullisen näköisenä seisoi toisten takana.

-- Kuinka, ovatko opritshnikit sinuakin loukanneet, vai mitä?

-- Morsiamen veivät! -- vastasi nuorukainen vastahakoisesti ja vitkaan.

-- Mutta kerrohan toki!

-- Mitäpä siinä kerrottavaa! Kun tulivat, niin veivätkin!

-- No, entäs sitten?

-- Mikäs sitten? Sitten ei mitään.

-- Miks'et sinä ottanut pois morsiantasi?

-- Missäpäs hän oli otettavissa? Kun tulivat, niin veivätkin.

-- Mutta sinä vaan suu ammollaan katsoa töllistit heitä?

-- Enkö mitä, perästäpäin, kun olivat menneet, suutuin niin julmasti,
että Jumala varjelkoon.

Rosvot taas nauroivat täyttä kurkkuaan.

-- Niin, sinä veli, olet näköäsi hitaanlainen!

Nuorukainen mulkoili vaan tyhmän näköisenä, eikä vastannut.

-- Hei sinä, paistettu nauris! -- sanoi muuan rosvo -- ovat vieneet
sinulta morsiamen, mutta älä siitä vielä ole milläsikään, kyllä toisen
saat!

Nuorukainen katseli, suutaan aukoen, mutta ei virkannut sanaakaan.

Hänen kasvonsa näyttivät huvittavan rosvoja.

-- Kuuletko, sinun kanssasi puhellaan! -- sanoi eräs heistä, survaisten
häntä kylkeen.

Nuorukainen oli ääneti.

Rosvo tyrkkäsi häntä kovemmin.

Nuorukainen katsoi häneen niin tyhmännäköisenä, että kaikki taas
purskahtivat nauruun.

Useampia miehiä tuli hänen luoksensa ja alkoivat häntä tuupiskella.

Poika parka ei tiennyt, pitikö hänen suuttua, vai ei; mutta eräs muita
voimakkaampi tyrkkäys saattoi hänet luopumaan uneliaasta
kylmäkiskoisuudesta.

-- Tarpeeksi tuupattu! -- hän sanoi: -- olenko minä mikään jauhokuli
teidän lykittäväksenne, vai mitä? Heretkää, suutun!

Rosvot rupesivat kovemmin nauramaan.

Nuorukainen oli tosiaankin jo suuttua, vaan laiskuus ja luontoperäinen
uneliaisuus voittivat hänen vihansa. Hänestä näytti, ettei maksa vaivaa
tyhjästä suuttua, ja tähdellistä syytä ei ollut olemassa.

-- Suutuhan, hölmö! -- sanoivat rosvot, -- mintähden et suutu?

-- Hyvä on, tyrkkikääpäs vielä!

-- Kas, miten vaatelias! No, siinä on sinulle!

-- Hyvä on, mutta lujemmin?

-- Siitä saat!

-- No, pitäkää nyt puolianne! -- sanoi nuorukainen, vihastuen
vihdoinkin täydellä todella.

Hän kääri hihansa, sylkäsi kouriinsa ja alkoi läimäyttää syytöntä ja
syyllistä. Rosvot eivät odottaneet sellaista hyökkäystä. Ne, jotka
olivat lähempänä, lyötiin silmänräpäyksessä kumoon ja kieriskelivät
toveriensa jaloissa. Koko seura väistyi tulelle päin; kattila kaatui ja
keitos vieri hiilokseen.

-- Hiljaa, sinä, hiljaa, saatana! Miksikä kiivastuit! Puhutaan sinulle,
hiljaa! -- huusivat rosvot.

Mutta mies ei enää mitään kuullut. Hän huitoi yhtämittaa nyrkillään
oikealle ja vasemmalle ja joka iskulla kaasi rosvon, joskus kaksikin
kerrassaan.

-- Kas karhua! -- sanoivat ne, joiden oli onnistunut loikata
syrjemmälle.

Vihdoin poika tuli järkiinsä. Hän herkesi huitomasta ja seisahtui
keskelle kaadettuja ja särjettyjä ruukkuja, kynsien korvallistaan,
juuri kuin haluten sanoa:

-- Minäkö tosiaankin olen kaiken tämän tehnyt!

-- Oo, veli, -- sanoivat rosvot, nousten jaloilleen ja hieroen
kylkiään; -- jos sinä silloin ajoissa olisit suuttunut, eivät olisi
ryöstäneet sinulta morsianta! Kas millainen Ilja Muromets![16]

-- Mutta mikä nimesi on, poikaseni? -- kysyi vanha rosvo.

-- Mainitaanpa Mitkaksi!

-- No, Mitka! Oi, vai Mitka!

-- Kyllä se semmoinen Mitka on!

-- Pojat! -- sanoi eräs nuorukainen, tullen juoksujalkaa heidän
luokseen, -- atamaani[17] taas alkoi kertoilla olostaan Volgan
varsilla. Kaikki ovat heittäneet sekä laulujen laulamisen että satujen
kuuntelemisen, istuvat atamaanin ympärillä. Mennään sukkelaan, muuten
emme saa paikkaa!

-- Mennään, mennään kuuntelemaan atamaania! -- kaikui rosvojen kesken.

Kaadetun puun rungolla, jättiläistammen varjossa, istui leveäharteinen,
keskikokoinen jäntterä mies, kalliissa, kullalla kirjaillussa nutussa.
Hänen päätänsä peitti misjurka eli ympyriäinen rautatakki; se oli
patalakin muotoinen ja sitä nimitettiin myöskin napleshnikiksi. Lakkiin
oli kiinnitetty barmitsa eli teräksinen rengasverkko, miekan iskulta
suojelemaan niskaa, kaulaa ja korvia. Leveäharteinen mies piti
kädessään tshekania eli sotatapparaa, vasaran muotoinen, pitkävartinen
ase, jonka takapuoli on teroitettu. Tässä asussa olisi ollut vaikea
tuntea vanhaa tuttavaamme, Vanjuha Persteniä. Hänen silmänsä vilkkuivat
kaikille tahoille. Lyhyeiden mustain viiksien alta välkkyivät hänen
hampaansa niin häikäisevän valkoisina, että ne näyttivät valaisevan
koko hänen kasvonsa.

Rosvot olivat vaiti ja kuuntelivat.

-- Niinpä, veikkoset, -- puhui Persten, -- ei se vielä ole mikään
kumma, jos pysähdätte kuormaston, tahi ryöstätte bojarin, kun teitä on
kymmenen yhtä vastaan. Mutta kas se olisi tavatonta, jos yksi
seisottaisi ja ryöstäisi viisikymmentä miestä, tahi enemmän!

-- Ah, sepä vasta jotain olisi! -- virkkoivat rosvot: -- eipä vähään
tyytynyt! Sinä varmaankin seisotat?

-- En puhu itsestäni, mutta tunnenpa miehen, joka yksinään on
kuormastojakin pysäytellyt!

-- Jokohan ei taaskin sinun volgalainen sankarisi?

-- Eipähän kukaan muu. Niin, esimerkiksi, hinattiin kerran rannalta
Astrakanista Volga-emoa pitkin ylöspäin tulevaa alusta. Aluksessa oli
paljon väkeä: kaikki nuoria kauppioita, musketunterit ja sapelit
mukana, kauhtanat auki, lakit kallellaan, juuri kuin meikäläisilläkin.
Mutta lastina oli: kultaa, hohtokiviä, helmiä, Astrakanin räämää ja
kaikenlaista roskaa: vieläkö, vai joko riittää! Äyräs on korkea, polku
kapea, ja keskellä Volgaa on saari: alaston kallio, joka vasten virtaa
pistäiksen veitsenkärjen kaltaisena niemekkeenä, niin terävänä, että
Jumala varjelkoon.

-- Nyt oli urhoni tiedustellut, missä lastissa Jumala aluksen tuopi. Ei
sanonut kellenkään sanaakaan, läksi aamulla varhain, piiloutui
pensaihin eikä henkeään hievahtanut. Kuluu hetkinen, kuluu toinen,
tulevat ponnistaen hinaajat, kaksitoista miestä, toinen toisensa
takana, selkä koukussa ähkivät, että kieli on pitkänään suusta. Alus
näköään ei ollut kepeä, ja vuolekin miesvoimille oli liian kova.

Urhoni vaan odottaa sitä, että ovat sivumenneet terävän kallion syltää
viisikymmentä. Ja sittekun hypähtää esiin pensaiden takaa, ja kun
miekalla lyödä läväyttää vetonuoraa, niin se kerrassaan kahtia lensi,
mutta hinaajat, kun siinä uskollisesti käydä kämpivät, niin
romahtivatkin maahan nenälleen. Siinä hän ketä puntaripää-hihnalla,
ketä nyrkillä, mutta ken jaloilleen pääsi, niin ala laputtaa
käpälämäkeen! Alus painui virran mukaan suoraan vasten kalliota.
Säikähtyivät kauppiaat, ei kukaan ajattelekkaan ampumista, ajattelevat
ainoastaan miten väistää kallionkärkeä, ettei alus murskaantuisi! Mutta
urhoni tempasi toisella kädellään vetonuoran, tarttui toisella puusta
kiinni, ja alus seisoi kuin naulattu.

-- Hei te, kyynäräsaksat, kauppiaat! rohkeat sankarit! Heittäkää veteen
miekkanne ja ampuma-aseenne, pyydän rehellisesti, ellen päästä
vetonuoraa, ja silloin ruhjon teidät ynnä lastinne, että sen tiedätte!

Kauppiaat aikoivat ampua urhoa, mutta heittivät heti sen tuumansa;
ajattelivat: mitä siitä hyödymme? Jos tapamme hänet, ei ole ketään
vetonuoraa pitämässä. Mikäs auttoi, heittivät aseensa veteen, mutta
eivät sentään kaikkia, arvelivat: annahan, kun poika tulee kannelle
alusta ryöstämään, niin me hänelle teemme lyhyen mutkan! Mutta urhoni
ei menekkään satimeen.

-- Hyvä, sanoo, -- kauppias-kullat, meni aseenne pohjaan, menkääpä
tekin, kuhun kutakin haluttaa! Toisin sanoin lausuttuna: hypätkää suin
päin aluksesta!

He yrittivät vikuroimaan, mutta hän, näette poikaseni, sitoi vetonuoran
puuhun, tempasi musketunterinsa ja lähetti heihin luodin.

Silloin kaikki, niin monta kuin heitä oli, hyppäsivät veteen, juuri
kuin sammakot. Mutta hän huutaa:

"Älkää uiko tänne, tavoitelkaa tuonpuolista rantaa, muuten ammun
kaikki, kuin sorsat!"

-- Mitä, pojat, millainen mielestänne on sankari?

-- Reipas mies! -- sanoivat rosvot, -- todellakin aika poika! Mutta
mitä hän aluksella teki?

-- Niin aluksellako? Hän keri vetonuoran käsivartensa ympärille,
juurikuin paperileijan rihman, ja veti aluksen rantasärkälle.

-- Mutta kai hän on ruumiiltaan Polkanan kokoinen, vai mitä?

-- Eikä, ei ole Polkanan kokoinen. Ruumiiltaan hän ei ole minua isompi,
mutta hartiat ovat hiukan leveämmät!

-- Leveämmät kuin sinun! Miten se on mahdollista, minkä näköinen hän
sitten on?

-- No oikein miehen näköinen: tukka tuuhea, parta musta, nenä vähän
köyristynyt, kasvot litteät, mutta silmiin kun katsoo, niin pelottaa!

-- Olkoon sinussa oikeus, atamaani, sinä puhut hänestä, kuin jostakin
ihmeestä, mutta me emme ota uskoaksemme. Sinua miehekkäämpää me emme
ole nähneet!

-- Ette minua parempaa ole nähneet! No, mitä te, pölkkypäät, sitten
olette nähneet! Sillä tiedättekö,-- jatkoi Persten kiivaasti, --
tiedättekö, etten minä hänen rinnallaan ole mitään! Roskaa, paljasta
roskaa, enkä mitään muuta!

-- Mutta mikä sinun sankarisi nimi sitten on?

-- Hänen nimensä, veikot, on Jermak Timofejitsh.

-- Kas, millainen nimi! Mutta kuinka hän on yksin, vai mitä, ilman
joukkoa toimiskelee?

__ Eikä, ei yksin. On hänellä kelpo joukko, on myös uskollisia
päälliköitä. Vaan vihastui heihin oikeauskoinen tsaari. Lähetti
Volgalle sotajoukkonsa hävittämään heitä, poloisia, mutta yhdeltä
päälliköltä, nimeltä Ivan Koljtso, oli käskenyt katkasemaan pään ja
viemään Moskovaan.

-- Mitenkä saivat hänet kiinni?

-- Olivat saada tsaarin miehet Koljtson kiinni, vaan hän pujahti heiltä
sormien välitse ja luisti avaraan maailmaan. Missä hän nyt on, koito,
Herra tiennee, mutta minä arvaan, että hän piakkoin taas painaiksen
Volgalle! Joka kerran on oleskellut Volgan varsilla, se ei viihdy
muilla seuduin.

Atamaani vaikeni ja alkoi miettiä.

Miettimään rupesivat rosvotkin. He laskivat huimat päänsä voimakkaille
ryntäille ja silittivät ääneti pitkiä viiksiään ja leveitä partojaan.
Mitä ajattelivat rohkeat uskalikot, istuen aukealla, synkän metsän
keskessä? Menetettyä nuoruuttaanko, jolloin vielä olivat kunniallisia
sotilaita tahi rauhallisia maamiehiä? Hopealta hohtavaa Volga-emoako?
vai ihmeellistä sankaria, josta kertoili Persten? vai ajattelivatko
he korkeita telineitä keskellä aukeata ketoa, kahta patsasta
poikkipuineen, joita siihen aikaan joka huikenteleva rajupää
surullisina hetkinä ajatteli?

-- Atamaani! -- huudahti eräs rosvo, juosten ihan hengästyneenä
Perstenin luo, -- viiden virstan päässä täältä ajaa Rjasanin tietä noin
kaksikymmentä ratsumiestä kalliissa aseissa, kaikki kullatuissa
kauhtanoissa! Heidän hevosensa maksaa jokainen sata ruplaa, tahi
enemmän!

-- Mihin ajavat? -- kysyi Persten, kavahtaen pystyyn.

-- Vastikään olivat kääntyneet Hiidenkuilulle päin. Minä kun huomasin,
niin suoraa päätä juoksin tänne suon ja metsän halki.

-- No, pojat -- huusi Persten: -- tarpeeksi uunilla hirsiä vedelty!
Kaksikymmentä miestä. käyköön minun kanssani!

-- Sinä, Korshun, -- hän jatkoi, kääntyen vanhan rosvon puoleen, -- ota
kaksikymmentä muuta miestä, ja asettukaa väärän tammen luo väijyksiin,
sulkekaa heiltä tie, jos me emme ajoissa ehtisi perille. No, joutuin
miekat käsiin!

Persten huiskasi tshekanillaan ja iski tulta silmillään. Hän oli
pelottavan päällikön näköinen keskellä kuuliaista sotajoukkoaan.

Rosvojen entinen vapaa käytös katosi ja jätti sijaa ehdottomalle
kuuliaisuudelle.

Silmänräpäyksessä oli neljäkymmentä miestä erkautunut joukosta ja
jakautunut kahteen riviin.

-- Hei, Mitka! sanoi Korshun nuorelle Kolonnan miehelle, -- ota mukaasi
sauva ja käy kanssamme, mutta koeta ponnistaa, kenties suutut!

Mitka mulkoili tyhmännäköisenä, otti kylmäverisesti ukon käsistä
tavattoman ison kangen, asetti sen olallensa ja läksi löntteröiden
osastonsa jälkeen väärälle tammelle.

Toinen osasto riensi Perstenin johtamana Hiidenkuilulle, tuntemattomia
ratsastajia vastaan.




XIV Luku.

Korvapuusti.


Samaan aikaan, kun Maljuta ja Homjak, opritshnikkiosaston seuraamana,
kuljettivat tuntematonta Hiidenkuilulle, istui Serebrjani
ystävällisesti keskustellen Godunovin kanssa pikareilla täytetyn pöydän
ääressä.

-- Sano, Boris Fjodoritsh, -- puhui Serebrjani, -- mikä tsaariin tuli
tänä yönä? miksi koko sloboda nousi yölliseen jumalanpalvelukseen? Tahi
tapahtuuko se teillä usein?

Godunov kohotti olkapäitään.

-- Suuri hallitsijamme, -- hän sanoi, -- usein vaikeroi ja itkee
pahantekijöitään ja usein rukoilee ja itkee heidän sieluinsa edestä.
Mutta että hän kutsui meidät öiseen rukoukseen, sitä ei ensinkään ole
ihmettelemistä. Itse Basilius Suuri sanoi toisessa kirjeessään
Gregorius Saziansilaiselle: mikä toisille aamu, se hurskaille on
puoliyö. Keskellä öistä hiljaisuutta, kun eivät silmät eivätkä korvat
päästä pahennusta sydämeen, on ihmisymmärrykselle soveliasta
seurustella Jumalan kanssa.

-- Boris Fjodoritsh! Olen ennenkin sattunut näkemään, kun tsaari
rukoili; mutta ei se käynyt niin. Nyt on kaikki muuttunut toisin. Ja
opritshninasta minä en pääse selville. Ne eivät ole munkkeja, vaan
ryöväreitä. Moniaita päiviä sitten kun palasin Moskovaan, minä kuulin
ja näin niin paljon hirveitä tekoja, että on vaikeata uskoakin.
Varmaankin ovat kietoneet hallitsijan pauloihinsa. Sinähän Boris
Fjodoritsh, olet häntä lähellä, hän rakastaa sinua, sinä saattaisit
sanoa hänelle opritshninasta?

Godunov hymyili Serebrjanin yksinkertaisuudelle.

-- Tsaari on armollinen kaikille, -- sanoi hän teeskennellyssä
nöyryydessä, -- minullekin osoittaa armoaan ei ansioitteni mukaan. Ei
minun tule tuomita hallitsijani tekoja, ei minun ole tsaaria
neuvominen. Mutta opritshninaa ei ole vaikeata käsittää: maa kokonaan
on hallitsijan, kaikki me olemme hänen korkean kätensä alla; minkä
hallitsija ottaa omiksi tarpeikseen, se onkin hänen, mutta minkä meille
jättää, se on meidän; kenen käskee olemaan luonaan, se on häntä
lähellä, mutta ketä ei käske, se on kaukana. Kas siinä koko
opritshnina.

-- Niin, Boris Fjodoritsh, kun sinä puhut, näyttää selvältä,
mutta itse asiassa ei ole siten. Opritshnikit hävittävät ja rääkkäävät
maalaisia pahemmin kuin tatarilaiset. Niitä vastaan ei ole mitään
tuomio-istuinta. Koko maa joutuu niiden kautta perikatoon! Sinun
pitäisi sanoa tsaarille. Sinua hän uskoisi!

-- Ruhtinas, Nikita Romanitsh, paljon on pahuutta maailmassa. Eivät
sentähden ihmiset hävitä ihmisiä, että toiset ovat opritshnikkeja,
toiset maalaisia, vaan sentähden, että sekä nuo että toiset ovat
ihmisiä. Olettakaamme, että sanoisin tsaarille: mitähän siitä lähtisi?
Kaikki kääntyisivät minua vastaan, ja tsaari itse minuun suuttuisi!...

-- Mitä sitten. Suuttukoon, mutta sinä olet tehnyt omantunnon mukaan,
olet sanonut hänelle totuuden!

-- Nikita Romanitsh! Totuutta ei sovi aina sanoa, se on sanottava
järkevästi. Jos olisin ruvennut vastustelemaan tsaaria, aikoja sitten
minua ei olisi täällä, mutta jollen minä olisi ollut täällä, kuka eilen
olisi pelastanut sinut mestauspölkystä?

-- Mikä on asia, se asiana pysyy, Boris Fjodoritsh, antakoon Jumala
sinulle terveyttä, hukkaan olisin joutunut ilman sinua!

Godunov luuli saaneensa ruhtinaan vakuutetuksi.

-- Näetkös, Nikita Romanitsh, -- hän jatkoi, -- hyvä on seista totuuden
puolesta, mutta yksinään tantereella ei ole sotapäällikkö. Mitä sinä
tekisit, jos esimerkiksi neljäkymmentä ryöväriä sinun silmiesi edessä
alkaisivat raadella syytöntä?

-- Mitäkö tekisin? Minä kävisin miekkoineni kaikkien neljänkymmenen
kimppuun ja alkaisin paukuttaa, kunnes heittäisin henkeni Herran
käsiin. -- Godunov katseli häntä ihmetellen.

-- Ja heittäisit henkesi, Nikita Romanitsh -- hän sanoi, -- päästyäsi
viidenteen, korkeintaan kymmenenteen ryöväriin, ja jälelle jääneet
kumminkin surmaisivat syyttömän. Ei, parempi on olla heihin koskematta,
ruhtinas, mutta kun rupeavat tapettua ryöstämään, silloin pitää huutaa,
että Stepka on ottanut itselleen enemmän kuin Mishka, niin he itsekin
lopettavat toinen toisensa.

Serebrjanin ei ollut sellainen vastaus mieleen. Godunov huomasi sen ja
muutti puheenaineen.

-- Kas, -- sanoi hän, katsoen ikkunasta, -- kukahan se tänne nelistää,
kaula sojossa? Katso, ruhtinas, eiköhän ole sinun ratsupalvelijasi?

-- Tuskinpa! -- vastasi Serebrjani: -- hän pyysi tänään päästäkseen
toivioretkelle parinkymmenen virstan päähän...

Mutta tarkemmin katseltuaan ratsastajaa tunsikin ruhtinas hänet
Miheitshiksi. Ukko oli kalpea kuin kuolema. Satulaa hänen allansa ei
ollut; hän näkyi heittäytyneen ensimäisen ratsun selkään, mikä käsiin
sattui, ja vasten kaikkea säädyllisyyttä, kiiti hän nyt pihaan, aivan
kauniitten ikkunain alle.

-- Isäseni Nikita Romanitsh! -- huusi hän jo kaukaa, -- sinä juot,
syöt, virkistät itseäsi, mutta murhetta et tunne. Vast'ikään kohtasin
minä tuolla puolen kirkkoa Maljuta Skuratovin ja Homjakin, molemmat
ratsain, ja heidän keskessään, kädet sidottuina, kenenkä luulisit? itse
tsarevitshin, ruhtinaan! Ne kirotut olivat panneet hänen päähänsä
mustan paslikan, mutta tuuli löyhytti paslikkaa, ja niin tunsin
tsarevitshin! Hän katsoi minuun, juuri kuin apua pyytäisi, mutta
Maljuta, susi hänet syököön, lennätti paikalle ja vetäsi taas paslikan
hänen silmilleen!

Serebrjani hypähti paikaltaan.

-- Kuuletko, kuuletko, Boris Fjodoritsh? -- huusi hän säkenöivin
silmin. -- Vai pitäisikö odottaa vielä, että ryövärit riitautuisivat
keskenään! -- Ja hän syöksi alas portaita.

-- Tuo tänne hevonen! -- huusi hän, kiskaisten suitset Miheitshin
käsistä.

-- Mutta tämä hevonen ei sovi sinulle, isäseni, -- sanoi Miheitsh, --
tämä on pahanpäivänen koni, eikä satulaakaan sillä ole ... ja mitenkä
sinä sellaisella hevosella saattaisit tsaarin luo ajaa?...

Mutta ruhtinas oli jo hypännyt selkään ja lennätti, ei tsaarin luo,
vaan Maljutaa takaa-ajamaan.

On olemassa muinainen laulu, kenties Iivanan aikuinen, joka omalla
tavallaan kertoo tässä mainitun tapauksen:

    Kun perustukset pantiin Moskovan,
    Syntyi tsaari Iivana Vasiljevitsh.
    Kun läksi alle kaupungin Kasanin,
    Alle Kasanin kaupungin, alle Astrakanin:
    Hän Kasanin otti ohi mennessään,
    Vangitsi tsaarin, hänen tsaarittarensa;
    Hävitti Pihkovasta petoksen,
    Pihkovasta ynnä Novgorodista.
    Mitenkä hävittäisi Moskovasta sen!
    Virkkoi Maljuta ilkeä Skuratovitsh:
    "Voi sinua, tsaari Iivana Vasiljevitsh!
    Petosta et poista ikipäivinäs!
    Sinua vastapäätä istuu vastustajasi,
    Syöpi kanssasi yhdestä astiasta,
    Juopi kanssasi yhdestä pikarista,
    Vaatteensa saapi yhdestä olkapäästä!"
    Ja tsaari asian arvasi,
    Tsarevitshia vihasi.
    "Voi, te ruhtinaat sekä bojarit,
    Tsarevitsh ottakaa käsistä valkeista,
    Pukekaa musta puku päällensä,
    Kuljettakaa hän suohon liejuiseen,
    Tuonne syvään Hiidenkuiluhun,
    Äkisti hänet siellä surmatkaa!"
    Bojarit kaikki kilvan poistuivat.
    Jäi yksin ilkeä Maljuta vaan,
    Tsarevitshin hän otti käsistä valkeista,
    Puetti hänet mustiin vaatteisin,
    Kuljetti sitten suohon liejuiseen,
    Tuonne syvään Hiidenkuiluhun.
    Sai tiedon Nikita Romanitshin palvelija,
    Istui hevosluuskan selkähän,
    Pian nelisti luo Nikita Romanitshin:
    "Hoi, isäseni, Nikita Romanovitsh!
    Sinä juot, syöt, virkistät itseäsi,
    Et petoksesta tiedä ensinkään!
    Putoaa tähti taivaan alainen,
    Sammuupi liekki kirkkaan tuohuksen,
    Tsarevitshia koht' ei olekaan!"
    Nikita Romanitsh säikähtyy,
    Heittäytyy hevosluuskan selkään,
    Pian suolle liejuiselle lennättää,
    Tuonne syvälle Hiidenkuilulle.
    Hän iski Maljutaa korvalle:
    "Sinä Maljuta, Maljuta Skuratovitsh!
    Et palaa tätä sinä nielekään,
    Palasta tästä sinä tukehdut!"

Kenties ei tämä laulu olekaan todellisten tapausten kanssa yhtäpitävä,
mutta ainakin siinä ilmaantuu sen vuosisadan henkeä. Vaillinaisina ja
hämärinä saapuivat kansan korville tiedot siitä, mikä tapahtui tsaarin
hovissa tahi tsaarin läheisten piirissä, mutta siihen aikaan, jolloin
säädyt eivät vielä olleet tavoiltaan eroitettuina, eivätkä eläneet
toisilleen vieraina, nämät tiedot, vaikkapa haettujakin, eivät
poistuneet todenmukaisuuden rajoista ja säilyttivät itsessään yleisen
elämän ja yhteisten käsitysten leiman.

Sellainenko sinä olit, ruhtinas Nikita Romanovitsh, jommoiseksi sinua
kuvataan -- siitä tietävät tuskin Kremlin muurit ja vanhat tammet
Moskovan tienoilla! Mutta sellaisena sinä esiinnyit minulle, äänettömän
mielikuvituksen luomana, iltahetkenä, kun ketoja peitti pimeys, kaukana
haihtui hyörivän päivän hälinä, mutta lähellä kaikki oli hiljaa, ja
tuskin tuuli suhahti lehdissä, ja tuskin illan kovakuoriainen lenteli
sivutse. Ja surullisena ja voimakkaana puhui minussa isänmaanrakkaus,
ja kirkkaana esiintyi usvasta meidän onneton ja kunniakas
muinaisuutemme, koska, ikäänkuin pimeyden estämän näön korvaukseksi,
minussa avautui sisällinen silmäni, jolle vuosisadat eivät tehneet
mitään haittaa. Sellaisena sinä ilmestyit minulle, Nikita Romanovitsh,
ja selvästi näin minä sinut kiitävän ratsun selässä Maljutaa
takaa-ajamassa, ja minä olin siirtynyt siihen kauheaan aikaan, jolloin
ei mitään ollut mahdotonta!

Serebrjani unhotti, että hän oli ilman miekkaa ja pistooleja, eikä hän
tuntenut haittaa hevosestakaan, vaikka se olikin vanha. Olipa se virkku
ratsu aikanaan, palvellut jo vuotta parikymmentä sekä matkoilla että
tappeluissa; lepoa se vaan ei ollut voinut saada itselleen
vanhuudessakaan; oli vetänyt vettä ja märkiä heiniä, kärsinyt kepin
iskuja!

Nyt tunsi se seljässään olevan voimakkaan ratsastajan, ja muisteli
menneitä aikoja, jolloin hän kantoi urhoja tuimiin taisteluihin, ja
häntä ruokittiin parhaimmilla kauroilla, ja juotettiin mesikämmenen
medellä. Hän pullisteli punasia sieramiansa, lengotteli kaulaansa
lentäen ajamaan takaa Maljuta Skuratovia.

Maljuta ratsastaa synkässä metsässä opritshnikkiensa kera. Hän
kiiruhtaa heitä Hiidenkuilulle, asetellen verhoa tsarevitshille, ettei
opritshnikit tietäisi, ketä kuolemaan viedään. Jos he sen saisivat
tietää, niin he luopuisivat Maljutasta, ja silloin pääsisi lintu
häkistä. Mutta opritshnikit ajattelevat, miksi tuommoinen hoikka mies
ratsastaa Homjakin ja Maljutan keskellä, ja ihmettelevät vaan sitä,
että hän viedään niin kauvas tapettavaksi.

Maljuta kiiruhtaa vaan opritshnikkeja, kiihoittaa hevosia, antaa
piiskalla läimäyksiä heidän koville lautasilleen.

-- Voi teitä, suden ruoat, heinäsäkit! Eihän tsaari vaan olisi ruvennut
arvelemaan, ja lähettänyt ajamaan meitä takaa!

Maljuta-pyöveli ajaa nelistäen synkässä metsässä, häntä katselevat
lintuset, kurotellen kaulojansa, mustat korpit lentelevät hänen päänsä
kohdalla -- jo on lähellä Hiidenkuilu!

-- Kuulepas, -- sanoo Maljuta Homjakille, eiköhän kuulu takanamme
kavioin kopsetta?

-- Ei, -- vastaa Homjak, -- sehän on omain hevostemme kavioin kaiku.

Ja yhä enemmän kiiruhtaa Maljuta opritshnikkeja, yhä useimmin saa
hevoset piiskan sivalluksia.

-- Kuule, -- sanoo hän Homjakille, -- eiköhän joku huuda takanamme?

-- Ei, -- vastaa Homjak, -- meidän puheemme vaan kaiku kertoo.

Maljuta kiihoittaa hevoisia.

-- Voi teitä, suden ruoat, heinäsäkit. Jolleipa olisi perässämme
takaa-ajajia!

Äkkiä Maljuta kuulee takanaan: -- Seiso, Grigori Lukjanitsh!

Serebrjani saavutti Skuratovin ja oli jo hänen takanaan. Hänen
hevoskulunsa ei jättänyt häntä.

-- Seiso, Maljuta, huusi Serebrjani toistamiseen ja, saavutettuaan
Skuratovin, antoi voimakkaasta kädestä hänelle aimo korvapuustin.

Voimakas oli Nikita Romanovitshin lyönti. Puusti kajahti kuin pyssyn
laukaus; aika kahina syntyi, lehdet värähtelivät puissa; pedot
juoksivat syvälle metsään, minkä jalat jaksoivat; puitten ontelosta
lensivät muljosilmäiset tarhapöllöt; ja talonpojat kaukana repien
vennää, katsahtivat toisiinsa ja sanoivat ihmeissään:

-- Kuules, kuinka jymähti! näinköhän vanha tammi sortui Hiidenkuiluun?

Maljuta luiskahti satulasta. Nikita Romanovitshin vanha hevonen
kompastui ja kaatui maahan, heittäen henkensä.

-- Maljuta! -- huudahti ruhtinas, nousten jaloilleen, -- älä yrittele
enää turhia! Tällä kerralla sinä menehdyt!

Ja temmattuaan Maljutan miekan hänen huotrastaan, alkoi huimia sillä
hänen pääkallonsa ympäri.

Äkkiarvaamatta suhahteli toinen miekka ruhtinaan pään kohdalla. Matvei
Homjak näet oli kiiruhtanut herrallensa apuun. Nytpä syntyi kiivas
ottelu Homjakin ja Serebrjanin välillä. Opritshnikit hyökkäsivät
ruhtinaan kimppuun paljastetuin miekoin, mutta puut ja kivilohkareet
suojelivat, niin ettei kaikki voineet häntä yht'äkkiä ympäröidä.

Nyt on, -- ajatteli ruhtinas torjuen lyöntejä, -- kysymys elämästä,
puhumattakaan tsarevitshin pelastuksesta! Jospa voisi kestää vaikka
vaan puolituntisen, niin ehkä Jumala lähettäisi jostakin apua!

Ja tuskinpa hän niin oli miettinyt, kun läpitunkeva vihellys kajahti
metsässä; äänekkäät huudot vastasivat siihen. Muuan opritshnikeistä,
joka jo oli kohottanut miekkansa iskeäkseen ruhtinasta, kaatui
halaistuin päin maahan, ja hänen ruumiinsa yli näkyi Vanjuha Persten,
heilutellen veristä tshekaniansa. Samassa silmänräpäyksestä rosvot
hyökkäsivät, kuin susilauma Maljutan palvelijain kimppuun, ja heidän
välillään syntyi käsikahakka. Kylläpä Maljuta seuralaisineen koetti
tehdä hyökkäystä vihollisia vastaan, vaan mistään ei ollut tie auki,
kaikkialla vaan metsää ja murroksia. Useat uupuivat siihen, vaan toiset
pian toipuivat. Huudettiin ja vannottiin. Liian uskaliaat joutuivat
tallattaviksi. Itse Persten saatuaan haavan käsivarteensa, heilutti jo
heikommin tshekaniansa, kun taas uusi vihellys kimahti metsässä.

-- Pojat, olkaa rohkeat! -- huudahti Persten -- sieltäpä tulee ukko
Korshun avuksi!

Ja tuskin oli hän lopettanut puheensa, kun Korshun jo vuorostaan
ryntäsi opritshnikkien kimppuun, ja heidän kesken alkoi tiukka ja mitä
verisin kahakka!

Ratsasmiesten oli vaikea vastustaa metsässä jalkamiehiä. Hevoset
kohosivat takajaloilleen, kaatuivat nurinniskoin ja painoivat
ratsastajat allensa. Opritshnikit rupesivat kuoleman pelosta
epäröimään. Homjakin miekka viuhtoi kuin vihuri, hänen päänsä päällä
leimusi salama.

Äkkiä yleisen tungoksen ajalla kuului jyminä. Väkevä Mitka syöksähti
joukkoon, ja tunki aivan suoraan Homjakin luo, kaataen ilman eroitusta
sekä viholliset että ystävät. Mitkä tunsi morsiamensa ryöstäjän.
Kohotettuansa molemmin käsin aimo korentoansa, viskasi hän sillä
vihollistaan. Homjak väisti sen, vaan lyönti sattui hevoseen. Ratsu
kaatui kuolleena maahan, korento meni kappaleiksi.

-- Odota! -- sanoi Mitka, retustaen Homjakia kohti -- nyt et pääse
kynsistäni.

Taistelu taukosi. Ei ollut kenen kanssa tapella, kaikki opritshnikit
makasivat kuolleina, ainoastaan Maljuta pelastui nopealla
argamakillaan.

Rosvot alkoivat lukea miehiänsä, paljoa ei ollut jälellä. Olivatpa
hekin kyllin monta menettäneet. -- Kah, -- sanoi Persten, tultuaan
Serebrjanin luo ja pyyhkäistyään hien otsaltaan, -- katso bojari, missä
yhteen yhdyttiin!

Serebrjani, heti rosvojen ilmestyttyä, syöksi tsarevitshin luo ja vei
hänet hevosineen varjoon; tsarevitsh oli sidottu satulaan. Serebrjani
katkasi miekallaan köydet ja auttoi tsarevitshia kulkemaan, otti
liinan, jolla hänen suunsa oli tukittu, pois. Koko taistelun aikana ei
hän mennyt hänen luotansa, ja suojasi häntä omalla ruumiillansa.

-- Tsarevitsh, -- sanoi hän, nähdessään, että rosvot alkoivat ryöstää
kuolleita ja ottaa kiinni sinne tänne juosseita hevosia, -- taistelu on
loppunut. Kaikki sinun kavaltajasi ovat kuolleet, ainoastaan Maljuta
yksin pääsi pakoon, vaan minä luulen, ettei hänkään kauan hengitä, kun
tsaari käskee häntä etsiä.

Tsarevitshin nimen kuullessaan, astui Persten takaperin.

-- Kuinka? -- sanoi hän: -- onko tämä tsarevitsh? hallitsijan poika?
Katsopas kenen avuksi Jumala joudutti! Katsopas ketä nuo roistot
sidottuna kuljettivat!

Ja atamani heittäytyi Ivan Ivanovitshin jalkoihin.

Tieto hänen läsnäolostaan levisi nopeasti rosvojen joukossa. Kaikki
lakkasivat tutkimasta kuolleiden taskuja ja tulivat kunnioittamaan
tsarevitshia.

-- Kiitän teitä hyvät ihmiset, sanoi hän suopeasti, ilman tavallista
korskeuttaan: -- keitä tahansa olettekin, kiitän teitä!

-- Eikä mitään, armollinen herra! vastasi Persten, -- olisinpa sen
tietänyt, että sinua kuljetetaan, niin en olisi tuonut neljääkymmentä
nuortamiestä, vaan kaksi sataa.

Silloin ei tämä Skurlatovitsh olisi päässyt kynsistämme; me olisimme
ottaneet hänen elävänä, ja sinun läsnäollessasi hirttäneet! On minulla
kuitenkin, katsos, hänen apulaisensa; hän on minulle vanha tuttu, ja
silloin kun ei ole kalaa, on rapukin kalan vertainen.

Kuule mies, sinähän pidät häntä tallessa, eikö niin?

-- Minä, niin minä! vastasi Mitka, maaten vatsallaan, päästämättä uhria
altansa.

-- Tuo tänne se, älä pelkää, ei se puikahda kynsistä! Ja te, pojat,
hellittäkää hiukan silmuketta kuulustelua varten ja valmistakaa
hirttonuora.

Mitka nousi seisaalleen. Hänen altansa kohosi terve pulska nuorukainen,
mutta samalla kuin hän käänsi kasvonsa rosvoihin, huudahtivat he kaikki
hämmästyksestä.

-- Hlopko! -- kaikui jokaisen huulilta: -- Hlopkohan tämä on! Hän
rutisteli Hlopkoa opritshnikkina.

Mitka katseli, väännellen suutaan.

Hlopko voi töintuskin hengittää -- Voi mua pöllöä, -- lausui viimein
Mitka, -- sinuako minä rutistelinkin! Mikset puhunut?

-- Miten minä olisin puhunut, kun sinä minun kurkkuni päällä istuit,
sinä senkin hylje! Hyi!

-- Mutta miten sinä jouduit minun alleni?

-- Miten! Kuinka! Kun sinä "kontio" viskasit hevosta otsaan, niin
ratsastaja kaatui minun päälleni, ja sinä "lurjus" syöksit minun
niskaani hänen sijastansa, hänet sinä jätit omiin valtoihinsa, arvaapas
iloitsiko hän!

-- Oh mua tomppelia! -- sanoi Mitka repien tukkaansa.

Rosvot purskahtivat nauramaan. Itse tsarevitshikin myhähteli. Homjakia
ei mistään löydetty.

-- Mitäs tehdä, -- sanoi Persten, hänen aikansa ei ole vielä tullut,
vaan oli miten oli, jos Jumala suo, eipä hän toisella kertaa livukaan
kynsistäni! Ja nyt, tsarevitsh, suo minun nyt miehineni saattaa sinua
tielle. Se on ehkä sopimatonta, tsarevitsh! Eihän minun, halvan ihmisen
sopisi puhua sinun armosi kanssa, vaan mitäs tehdä, ilman minua et
täältä ehkä palajaisikaan!

-- No pojat, -- pitkitti Persten, -- kokoontukaa nyt suojelemaan hänen
tsaarillista armoansa. Sitten hän kääntyi Serebrjanin puoleen ja sanoi:
istu sinä bojari tälle hevoselle ja suvaitse minun ottaa sinun
hevosesi.

-- Kylläpä sinä, Korshun, luullakseni, mieluisasti jalkasinkin kuljet,
eikä sinunkaan, Mitka, ole etäinen!

-- Ei mitään, sanoi Mitka, tarttuen yhtä hevosta, joka tästä juoksi,
sivulle, -- istunhan minäkin!

Hän nosti jalkansa kannukselle, vaan jaksamatta pysyä siinä, hän
kellahti vatsalleen hevosen selkään, ajoi ravia muutaman sylen sillä
tavalla, ja viimein kohosi satulaan.

-- Aha! -- huudahti hän, heilutellen jalkojansa ja viskellen
kyynäsvarsiansa.

Koko joukko liikahti metsästä, ympäröiden tsarevitshia.

Kun viimein tultiin aukealle, ja etäältä häämötti Aleksanderin slobodan
katto, niin Persten seisahti.

-- Armollinen herra tsarevitsh, -- sanoi hän, hypäten hevosen selästä,
-- tästä pääset nyt sinä tietäsi, tuollahan näkyy jo sloboda. Ei sopisi
meidän enää viipyä sinun tsaarillisen armosi kanssa. Sitä paitsi tuolla
maantiellä pöllyää tomu; sieltä tulee luultavasti sotilaita. Hyvästi,
armollinen herra, älä etsi; vasten tahtoa Jumala toi!

-- Odota, mies! -- sanoi tsarevitsh, joka, vaaran vältettyänsä, alkoi
tulla entiselleen. -- Odota, mies! Sanopas edeltäpäin, mitä bojarisukua
olet, mitä kullattua viittaa kannat?

-- Armollinen tsarevitsh, -- vastasi Persten nöyrästi, -- paljo on
meitä bojareja täällä ilman sukunimeä, paljo ruhtinaita ilman
kantasukua. Käytämme sitä, minkä Jumala lähetti!

-- Mutta tiedätkö, -- jatkoi tsarevitsh ankarasti, että sellaisia
ruhtinaita varten, kuin sinä olet, on korkeat asunnot torilla, etkä
sinä itse osta viittaasi? Ellet sinä tänään olisi tehnyt minulle
palvelusta, käskisin minä noiden ratsumiesten ottamaan teidät kaikki
kiinni ja viemään slobodaan. Mutta tämänpäiväisen tähden annan minä
sinun entisen rosvoamisesi anteeksi, ja puhun tsaari-isälle sinun
puolestasi, jos tunnustat hänelle vikasi!

-- Kiitän suosiostasi, armollinen herra, suuresti sinua kiitän; vaan
minun aikani tsaarille vikoja tunnustaakseni ei ole vielä tullut.
Raskaat ovat syntini Jumalan edessä, suuret ovat syyni tsaarin edessä;
tuskinpa isä-tsaari antaisikaan anteeksi, ja vaikka antaisikin, niin oi
sovi jättää tovereita!

-- Kuinka? sanoi tsarevitsh ihmetellen, etkö jätä rosvoilemistasi, kun
minä itse lupaan puolustaa sinua? Onko sinusta rosvoileminen maantiellä
sopivampaa, kuin kunniallisesti eläminen?

Persten alkoi sivellä mustaa partaansa ja näytti, viekkaasti hymyten,
kaksi riviä tasaisia ja valkeita hampaita, niin että hänen tummat
kasvonsa näyttivät vielä tummemmilta.

-- Armollinen herra! -- sanoi hän: -- sitävartenhan hauki on meressä,
ettei ruutana nukahtaisi! Tottumattomana en ryhdy sota- enkä
kauppa-asioihin. Jää hyvästi, isä; tuolla kohoaa jo tomu; aika on
lähteä; kala etsii syvempää, vaan veljemme -- missä on vähän vahvempi
alusta!

Ja Persten katosi pensastoon, vetäen hevosen mukaansa. Rosvot yksi
toisensa perään katosivat puitten sekaan, ja tsarevitsh Serebrjanin
kanssa ratsastivat slobodaan ja pian kohtasivat joukon ratsuväkeä, jota
johdatti Boris Godunov.

Mitä tsaari teki tällä ajalla? Kuulkaamme, mitä tietää siitä laulu ja
miten se ilmituo tämän ajan käsitteet kansassa.

    Mitä sanoo tsaari julma:
    "Voi teitä ruhtinaat ja bojarit!
    Mustiin pukeutukaa,
    Huomenmessuun tulkaa.
    Tsarevitshin sielumessua kuullaan,
    Teidät, bojarit, minä kattilassa keitän."
    Bojarit kaikki peljästyivät,
    Mustiin pukeutuivat,
    Huomenmessuun kokoontuivat,
    Tsarevitshin kuolinmessua kuullaksensa.
    Tulipa Nikita Romanovitsh,
    Kirjava nuttu yllä,
    Toi kerallaan nuoren tsarevitshin,
    Asetti hänet pohjoisoven ääreen.
    Mitä sanoo tsaari julma:
    "Voi sinua, Nikita Romanovitsh!
    Miksi herjaat edessäni?
    Kun tähti taivahalta putosi,
    Että pyhän neitseen kynttilän sammutti,
    Ei enää jäänyt minulle nuori tsarevitsh."
    Mitä sanoo Nikita Romanovitsh:
    "Voi sinua oikeauskoisin tsaari!
    Me emme tsarevitshin kuolinmessua laula,
    Me laulamme ylistysvirsiä!"
    Hän tarttui tsarevitshin valkeaan käteen,
    Vei hänet pohjoisista ovista!
    Mitä sanoo tsaari julma:
    "Kuules Nikita Romanovitsh!
    Miten sinut palkitsen?
    Puolenko annan valtakuntaa?
    Vai paljonko kultaa on tarvis?"
    -- "Voi sinua, tsaari Ivan Vasiljevitsh!
    Älä anna puolta valtakuntaa eikä kultaa,
    Vaan anna rosvo Skurlatovitsh.
    Hänet vien nevalle vetelälle,
    Tuonne Hiidenkuilulle!"
    Miten sanoo tsaari Ivan Vasiljevitsh:
    "Tuoss' on rosvo Maljuta,
    Menettele hänelle, miten tahdot!"

Niin kertoo laulu; mutta niin ei itse asiassa ole. Aikakirjat
näyttävät meille, että Maljuta vielä kauvan jälkeen v. 1565 oli Ivan
Vasiljevitshin luona suuressa arvossa. Moni tsaarin lemmikeistä kaatui
eri aikoina uhrina hänen epäluuloillensa. Ei säilyneet Basmanovit, ei
Grjasnoi, eikä Vjasemski, vaan Maljuta ei joutunut koskaan epäsuosioon.
Vanhan Onufrevnan ennustuksen mukaan hän ei kärsinyt vaivaa tässä
elämässä ja kuoli kunniallisella tavalla. Pyhän Josef Volotskan
luostarinsa, johon hänen ruumiinsa on haudattu, sanotaan Maljutan
tapetuksi tsaarin toimesta.

Kuinka Maljuta puhdistautui panettelustaan -- emme tiedä.

Saattaa olla, että Iivana, sittenkuin hänen mielensä oli tyyntynyt,
piti lemmikkinsä käytöstä kiihkon erehdyttämänä: saattaa niinkin olla,
ettei hän vielä nyt täydellisesti lakannut kantamasta epäluuloa
tsarevitshia kohtaan. Olipa miten tahansa, niin Skuratov ei ainakaan
kadottanut tsaarin luottamusta, vaan tästälähin tuli hän yhä
rakkaammaksi Iivanalle. Tähän asti oli hänen vihamiehensä ollut
ainoastaan Venäjän kansa, nyt tuli myös itse tsarevitsh hänen
vihollisekseen. Iivana oli vaan hänen ainoa tukensa. Yleinen viha
Maljutaan vakuutti tsaarille hänen uskollisuutensa. Yllytys Basmanovia
vastaan ei myöskään ollut turha. Iivanan sydämessä iti epäilyksen
siemen, ja vaikkei hän kohta päästänytkään sitä juurtumaan, niin
kylmeni nähtävästi hänen ja hovimarsalkkinsa väli, sillä tsaari ei
koskaan antanut anteeksi sille, jota hän varoi, vaikka viimein itsekin
tunsi pelkonsa turhaksi.




XV Luku.

Suutelu-tilaisuus.


Jo on aika meidän kääntyä Morosoviin. Jelenan hämmästys Serebrjanin
läsnäollessa ei jäänyt tarkkasilmäisen bojarin huomaamatta. Tosin hän
ensin arveli, että Vjasemskin kohtaus oli siihen syynä, vaan pian
syttyi uusi epäluulo hänen mielessään.

Jättäessänsä Serebrjanin hyvästi, ja saatettuaan hänet portaille,
palasi Morosov tupaan. Hänen riippuvat kulmakarvansa värisivät
uhkaavasti; syvät rypyt uursivat hänen otsaansa. Häntä tuskastutti ja
ahdistutti. "Jelena nukkuu nyt," -- hän ajatteli, -- "hän ei odota
minua; pistäydyn puistoon, kenties pääni virkistyy."

Morosov meni ulos; puistossa oli pimeä. Tultuaan aidan luo, hän huomasi
valkosen vaatteen. Hän rupesi tarkastelemaan.

Äkkiä hämmästyttivät häntä lemmen puheet. Ukko seisahti. Hän tunsi
naisen äänen. Aidan takaa näkyi tähtitaivaalla äänetön ratsastajan
varjo. Tuntematon kumartui Jelenan puoleen ja kuiskasi hänelle jotakin.
Morosov pidätti hengitystänsä, vaan tuulenpuuska heilutti puiden
latvoja ja vei mukanansa tuntemattoman äänen ja sanat. Kuka tämä
tuntematon oli? Näinköhän Vjasemskin on kestäväisyytensä kautta
onnistunut taivuttaa puoleensa Jelena? Arvoituksen tapainen on naisen
sydän! Häntä miellyttää tänään se, mitä eilen inhosi! Vai eiköhän
Serebrjani olisi määrännyt hänen vaimolleen kohtausta? Kuka tiennee?
Voineeko olla, että ruhtinas, jonka hän otti vastaan kuin oman
poikansa, samana päivänä häntä niin verisesti loukkaisi, häntä, hänen
isänsä parhainta ystävää; häntä, joka olisi ollut valmis unohtamaan
kaikki oman elämänsä vaarat, säilyttääkseen vaan Serebrjania tsaarin
vihasta!

-- "Vaan ei," -- ajatteli Morosov, -- "hän ei ole Serebrjani! Tämä on
joku opritshnikki, joku tsaarin uusi lemmityinen. Hänestä ei ole mitään
kummaa bojarin loukkaaminen. Vaan vaimo sitten, myrkyllinen käärme!
Enkö minä häntä ole rakastanut! Enkö ole häntä hoitanut kuin omaa
tytärtäni! Ja eikö hän vapaasta tahdostansa ruvennut vaimokseni? Eikö
hän kiittänytkin vielä siitä minua, petollinen? Eikö vannonut
uskollisuutta minulle? Ei, älä luota, Drushina Andreitsh, naisen
uskollisuuteen! Naisen uskollisuus -- suuri huone, tamminen ovi, ja
salvat rautaiset! Drushina Andreitsh kiirehti antamaan tytölle
kunniansa! Sinut, vanhus, luki tulinen sydän mielettömäksi! Sinut petti
nuori nainen, käärme; moskovalaiset ilkkuvat sinulle!"'

Näin ajatteli Morosov ja vaipui erillaisiin arvelmiin. Hän tahtoi
hyökätä esiin. Mutta ratsastaja saattoi nelistäen ajaa pois, eikä
bojari olisi saanut vihiä vihollisestaan. Hän päätti odottaa.

Vaan tänä yönä ei tuuli lakannut lehahtelemasta eikä kuu noussut
pilvien alta. Morosov ei tuntenut ratsastajan ääntä eikä kasvoja. Hän
eroitti ainoastaan sen, että bojaritar puhui hänen kanssaan kyynelten
vallassa.

-- Minä rakastan sinua enemmän kuin elämääni, enemmän kuin punasta
aurinkoa! Minä en ketään, paitsi sinua, ole rakastanut, enkä rakasta,
enkä myöskään tule rakastamaan!

Samassa Jelena meni Morosovin ohitse, huomaamatta häntä. Drushina
seurasi hänen jälkeensä vitkalleen.

Seuraavana päivänä ei hän näyttänyt merkkiäkään epäilyksestään. Hän oli
vaan yhtä ystävällinen ja hemmotteleva hänelle kuin ennenkin. Vaan
silloin, kun Jelena ei huomannut, ei bojari malttanut, vaan rypistellen
kulmiansa, katseli uhkaavasti Jelenaa. Hirveätä tuumaa hän ajatteli
silloin. Hän mietti, miten keksisi vihollisensa.

Kului neljä päivää. Morosov istui tuvassa tammipöydän ääressä; pöydällä
oli kirja auki, purppuravärisine päällyksineen, hopeahakasineen ja
koristuksineen. Mutta bojari ei ajatellut lukemista. Hänen
katseensa liitelivät kirjailluista selkäniteistä koristettuihin
kirjainkiemuroihin, ja mietteensä kulki vaimon huoneesta puutarhan
aitaukselle.

Tämän päivän aattona oli Serebrjani palannut slobodasta, ja,
lupauksensa mukaan, poikkesi Morosovin luo.

Jelena teeskenteli tänä päivänä kipeyttä, eikä tullut ulos
huoneestansa. Morosov ei yhtään muuttanut käytöstänsä Nikita
Romanovitshia kohtaan. Vaan, toivottaen onnea hänen onnellisesta
palauksestaan ja kestiten ahkerasti arvoisata vierastansa; hän ei
lakannut tutkimasta hänen kasvonsa sävyjä ja koetti tavata niissä
vilpin merkkejä. Serebrjani oli miettiväinen, vaan suorapuheinen ja
avomielinen tapansa mukaan; Morosov ei keksinyt mitään.

Ja mitäpä hän nyt miettikään, istuessaan pöydän ääressä avattu kirja
edessään.

Hänen ajatuksensa katkasi palvelija, joka astui sisään; mutta
nähdessään Morosovin rypistyneen otsan, hän pysähtyi kunnioittavasti.
Morosov loi häneen kysyvän katseen.

-- Armollinen herra, -- sanoi palvelija, tsaarin tulee väkeä. Kaikkein
edellä ruhtinas Afanasi Vjasemski; pian ovat läsnä, -- otetaanko
vastaan?

Samassa kuului matkarummun ääni, jota edellä kulkeva orja täristi,
karkottaakseen kansaa ja puhdistaakseen tietä herrallensa.

-- Vjasemskiko tulee minun luokseni? -- sanoi Morosov. -- Mitä hänellä
olisi tekemistä? Vaan ehkä hän meneekin sivutse? Mene portille ja
odota! Ja, jos hän poikkee tänne, niin sano hänelle, ettei minun taloni
-- ole mikään kapakka, enkä minä tunne opritshnikkejä, enkä ja'a heille
leipäsuolaani! Mene!

Palvelija vapisi.

-- Mitä vielä? -- kysyi Morosov.

-- Bojari, sinun tahtosi on minun, vaan sitä en voi sanoa Vjasemskille!

-- Mene! -- huusi Morosov polkien jalkaansa.

-- Bojari! -- sanoi sisäänjuokseva hovimestari: ruhtinas Vjasemski
opritshnikkineen lähestyy meidän portille! Ruhtinas sanoo tulevansa
itse tsaarilta.

-- Tsaariltako? Hän sanoi sinulle: tsaarilta? Aukaise portti! Pankaa
esille kultamalja ynnä leipää ja suolaa! että koko talo ottaisi vastaan
tsaarin lähettiläitä.

Sillävälin kuului rummun helinä ja tärinä yhä lähempää. Noin
parikymmentä ratsastajaa, Afanasi Ivanovitsh etunenässä, uljaan,
tummanruskean oriin seljässä, hopeavaljaissa, ajoi käyden Morosovin
talon pihalle.

Ruhtinaan yllä oli valkea atlaksinen viitta. Lyhyeksi leikatun tukan
alta näkyi paidan simpukankuorinen koristus. Simpukkakoristeiset
kalvoisimet lujaan kiinittivät käsiin viitan hiat, joka huolimattomasti
oli vyötettynä vadelmanvärisellä silkkivyöllä, joka molemmissa päissä
päättyi kultatupsuun, ja kupeelle oli asetettu kirjavakoristeiset
hansikkaat. Samettiset, vadelmanväriset housut ulottuivat keltaisiin
sahviani-saappaihin, joiden korossa oli hopeiset kannukset, ja
kirjaillut saapasvarret laskeutuivat pohkeiden puolivälillä muutamiin
poimuihin. Viitan päälle oli löyhästi heitetty liivi, jonka edustalle
oli kiinnitetty kahdenkertainen, timantinvärinen vyö. Ruhtinaan päätä
verhosi kullalla kirjailtu lakki, liehuvine timanttisulkineen, joka
heilui jokaisista liikkeestä, kimallellen auringon säteissä. Afanasi
Ivanovitshin mustat kiharat, esiinpistäen lakin alta, sekaantuivat
hänen lyhyeen tuuheaan partaansa. Hienot haituvat ylähuulessa eivät
muodostaneet mustaa viivaa, vaan ainoastaan varjon. Vjasemskin vartalo
oli korkea ja uljas; hänen kasvonsa olivat nuoren ja iloisen näköiset.

Tämän ajan tavan mukaan taluttivat ratsupalvelijat hänen jäljessään
kuutta ratsua täysissä valjaissa; yksi niistä oli pikimusta, toinen
voikko, kolmas rautio, ja kolme aivan valkeata. Hevosten päässä liehui
kirjavia sulkia; niiden seljässä komeili petojen taljoja tai loistavia
peitteitä, joita oli kalliisti kullalla kirjailtu, ja kaikki kuusi
helisi kulkeissaan hopeisine rumpuineen tai halaistuine kultaomenineen,
joita oli yhdistetty sopusoinnuksi, ja jotka riippuivat molemmin puolin
otsasiteitä pitkinä ryhminä.

Drushina Andrejevitshin ilmestyessä, Vjasemski ja kaikki opritshnikit
astuivat alas hevosen seljästä.

Morosov kulki kulta-astioineen vitkalleen häntä vastaan, ja hänen
perässään seurasi ystäviä, ja bojarin palvelijoita ja orjia.

-- Ruhtinas, -- sanoi Morosov, -- sinut on tsaari lähettänyt luokseni.
Minä riennän sinua ja väkeäsi vastaanottamaan leipäsuolalla! -- Ja
bojarin mustanharmaat hiukset valuivat silmille, niin syvään hän
kumarsi.

-- Bojari, -- vastasi Vjasemski, -- suuri hallitsija käski minun
sanomaan sinulle hänen tsaarillisen päätöksensä: -- Bojari Drushina.
Koko Venäjän tsaari ja suuriruhtinas Ivan Vasiljevitsh ottaa pois
vihansa sinusta ja päästää sinut tsaarin pannasta; on armollinen ja
antaa anteeksi kaikki sinun vikasi; ole sinä, bojari, Drushina
Andrejevitsh, niinkuin ennenkin suuren ruhtinaan armossa ja palvele
vast'edeskin häntä, ja pidä arvosi niinkuin ennenkin!

Lopetettuaan puheensa, Vjasemski asetti toisen kätensä vyölleen ja
silitteli toisella partaansa, otti ylpeän ryhdin ja, luotuaan
Morosoviin kotkansilmänsä, odotti vastausta.

Puheen alussa lankesi Morosov polvilleen. Sen jälkeen palvelijat
nostivat hänet jälleen ylös. Hän oli valkea kasvoiltansa.

-- Siunatkoon Pyhä Kolmiyhteys ja moskovalaiset ihmeidentekijät meidän
suurta hallitsijaamme! -- hän lausui vapisevalla äänellä, -- ja
jatkakoon hänen päiviänsä armollinen ja laupias Jumala vielä pitkiksi
ajoiksi. En sinua, ruhtinas, odottanut, vaan sinä tulit luokseni
tsaarin lähettiläänä -- käy sisään huoneeseeni. Tulkaa, herrat
opritshnikit! Pyydän, tehkää hyvin! Vaan minä menen ensin toimittamaan
kiitosrukoukseni, ja tulen sitten teidän kanssanne juhlimaan myöhään
yöhön asti.

Opritshnikit menivät sisälle.

Morosov kutsui orjan luoksensa.

-- Istu hevosen selkään ja mene Serebrjanin luo, viemään terveisiä ja
sano, että minä pyydän häntä tulemaan kestille tänä päivänä, sillä
tsaari on osottanut minulle suuren armon ja ottanut minusta vihansa
pois!

Annettuaan tämän käskyn ja saatettuaan vieraansa huoneihin, Morosov
palasi pihan poikki kotikirkkoon; hänen edellään menivät ystävät,
palvelijat ja hänen jäljessään suuri joukko orjia. Kotiin jäi
ainoastaan hovimestari ja palvelijoita, niin paljon, kuin opritshnikit
tarvitsivat.

Tuotiin esiin erilaisia välipaloja ja juomia, mutta päivällinen odotti
vielä.

Pian tuli Serebrjani, hänkin ystäväin ja orjainsa saattamana, sillä,
jos siihen aikaan bojari ratsasti arvokkaissa asioissa yksin, tahi
vähälukuisen seuran kanssa, niin sitä pidettiin häpeänä.

Pöytä oli jo isossa tuvassa katettuna: palvelijat seisoivat
paikoillaan; kaikki odottivat isäntää.

Drushina Andrejevitsh, toimitettuaan kiitosrukouksensa, astui sisään,
puettuna hyvään vaatteukseen, kullalla kirjailtuun kauhtanaan, pitäen
kädessään sopulinnahkasta lakkia. Hänen mustanharmaa tukkansa oli
tasaiseksi kammattu ja partansa siistitty. Hän kumarsi vieraille ja
vieraat samoin hänelle; sitten istuttiin pöytään.

Komeat pidot alkoivat, maljat ja kolpakot helähtelivät, ja paitsi
näiden ääntä helähteli vielä toinenkin, joka ei sointunut yhteen
iloisten pitojen kanssa. Opritshnikkien levättien alla kalisivat
näkymättömät aseet.

Mutta Morosov ei kuullut tuota turmiota tuottavaa ääntä. Muut mietteet
olivat hänet vallanneet. Sisällinen ääni oli sanonut Morosoville, että
hänen yöllinen loukkaajansa on kestissä hänen kanssansa samassa
pöydässä, ja bojari mietti keinoa sitä ilmisaadaksensa. Tämän keinon
hän luuli luotettavaksi.

Jo oli monta maljaa kallistettu; he joivat tsaarin onneksi ja
tsaarittaren, ja koko tsaarin huoneen kunniaksi; juotiinpa
metropoliitankin ja koko Venäjän papiston kunniaksi, sitten Vjasemskin
ja Serebrjanin sekä suopean isännän, vihdoinpa jokaisen vieraan malja
erittäin. Kun oli kaikkien terveydeksi juotu, nousi Vjasemski ja esitti
nuoren bojarittaren maljan. Sitäpä Morosov odottikin.

-- Rakkaat vieraat, -- hän sanoi, -- sopimatonta on ilman emäntää juoda
hänen maljaansa! Menkää, -- hän sanoi, kääntyen palvelijain puoleen, --
noutamaan bojaritar; kestitköön hän omin käsin rakkaita vieraita!

-- Oikein, oikein! -- melusivat vieraat: ilman emäntää ei ole
hunajakaan makeata.

Hetken perästä ilmaantui Jelena puettuna kalliisen sarafaaniin,[18]
kahden neitsyeen saattamana; hänellä oli kädessään kultainen tarjotin,
jolla oli yksi ainoa malja. Vieraat nousivat ylös. Hovimestari täytti
maljan. Jelena kosketti siihen huulillansa ja alkoi kantaa sitä ympäri
sekä tarjota vieraille, kumartaen jokaiselle, tavan mukaan, aina
vyötäisiin asti. Aina sitä myöten kuin vieraat sen tyhjensivät, täytti
hovimestari sen uudestaan.

Kun Jelena oli kaikille tarjonnut, niin Morosov, joka oli tarkasti
pitänyt silmällä häntä, kääntyi vieraitten puoleen.

-- Rakkaat vieraat, -- hän sanoi, nyt minä pyydän, vanhan venäläisen
tavan mukaan, teitä kunnioittamaan minun huonettani, älkääkä moittiko
minun isännyyttäni; pyydän teitä, rakkaat vieraat, älkää halveksiko
suudella minun vaimoani! Seisahdu Dmitrijevna avaralle tilalle ja anna
kaikkien vuoron perään suudella itseäsi.

Vieraat kiittivät isäntää. Jelena astui vavisten uunin viereen ja loi
maahan silmäyksensä.

-- Ruhtinas, ala sinä! -- sanoi Morosov Vjasemskille.

-- Ei, ei, tavan mukaan! -- huudahtivat vieraat: -- suudelkoon isäntä
ensin emäntää! Seurattakoon tapaa, joka isiltä on peritty!

-- Olkoon niin, sanoi Morosov, ja astuen vaimonsa luokse hän ensin
kumartui hänen eteensä. Kun he suutelivat, hehkuivat Jelenan huulet
kuin tuli; sitävastoin Drushina Andrejevitshin huulet olivat jääkylmät.

Morosovin jälkeen oli Vjasemskin vuoro.

Morosov alkoi tarkastella.

Afanasi Ivanovitshin silmät loistivat kuin liekki, mutta Jelenan kasvot
eivät värähtäneetkään. Hän ei peljännyt miehensä ja Serebrjanin
läsnäollessa röyhkeätä ruhtinasta.

"Ei, hän ei ole se!" Morosov ajatteli.

Vjasemski kumartui maahan ja suuteli Jelenaa; mutta kun hänen
suutelunsa kesti kauvemmin, kuin oli tarpeen, niin Jelena kääntyi pois
nähtävästi harmistuneena.

"Ei, hän ei ole se!" Morosov toisti itsekseen.

Vjasemskin jälkeen seurasi vuorotellen jotkut opritshnikit. He
kumarsivat syvään, tavan mukaan, ja suutelivat Jelenaa; mutta Drushina
Andrejevits ei voinut mitään lukea hänen kasvoiltaan, paitsi
rauhattomuutta. Muutaman kerran värähtelivät hänen pitkät
silmäripsensä, ja katseesta päättäen hän etsi jotakuta vieraiden
joukosta.

"Hän on täällä," ajatteli Morosov.

Äkkiä valtasi kauhu Jelenan. Hänen silmänsä kohtasivat miehensä
katseen, ja naissydämen vaistosta hän arvasi miehensä mietteet.

Tämän rasittavan ja tuijottavan katseen aikana, katsoi hän
mahdottomaksi suudella Serebrjania ja olla tässä silmänräpäyksessä
vakava. Kaikki seikat heidän kohtauksistaan puutarhan aidan luona,
ensimmäiseen Serebrjanin tuloon asti, elävästi kuvastuivat hänelle.
Hänen nykyinen tilansa ja häntä odottava suutelu tuntuivat hänestä
Jumalan rangaistukselta rikollisen kohtauksen tähden, tuon
rikoksellisen suutelon tähden. Väristyttävä kylmyys virtasi pitkin
hänen jäseniänsä.

-- Minä voin pahoin ... -- supisi hän: -- päästä minut, Drushina
Andrejitsh...

-- Pisäty, Jelena, -- Morosov sanoi rauhallisesti, -- odota, sinä et
nyt voi lähteä pois; tätä ei ole nähty eikä kuultu; täytyyhän
toimituksen lopettaa!

Ja hän loi vaimoonsa läpitunkevan, tutkivan katseen.

-- Jalat ei kestä allani! ... -- lausui Jelena.

-- Mitä? -- sanoi Morosov, ikäänkuin ei olis kuullut: -- sait häkää?
mikä kumma!

-- Pyydän teitä, ruhtinaat, käykää vaan esiin, älkää kuunnelko vaimoa!
Hän on vielä lapsi; hän on liian kaino; hänestä on tämä tapa outoa.
Siitä syystä on hän muka sairas! Käykää esiin, rakkaat vieraat, pyydän
teitä!

"Missä on Serebrjani?" Drushina Andrejevitsh ajatteli, etsien häntä
vieraiden joukosta silmillään.

Ruhtinas Nikita Romanitsh seisoi syrjässä. Häneltä ei jäänyt
huomaamatta se tavaton tarkkuus, jolla Morosov seurasi puolisoansa ja
jokaista hänen luoksensa mennyttä vierasta. Hän luki Jelenan kasvoista
kauhun ja rauhattomuuden. Nikita Romanitsh, aina päättäväinen, kun vaan
omatuntonsa ei mistään soimannut, nyt ei tiennyt, mitä piti tehdä. Hän
pelkäsi, että, jos menisi suutelemaan Jelenaa, hän enentäisi hänen
hämmästystänsä; hän pelkäsi herättävänsä hänen miehensä epäluuloa, jos
jäisi muita jäljelle. Jospa hän edes yhden ainoa sanan voisi sanoa
Jelenalle kahden kesken, niin ehkä hän rohkaistuisi ja kenties saisi
kadotetun voimansa takaisin; mutta vieraat ympäröivät Jelenaa, isäntä
ei päästänyt silmiään hänestä; täytyihän sitä jotakin päättää.

Serebrjani lähestyi Jelenaa ja kumarsi hänelle, mutta ei tiennyt pitikö
katsoa häntä silmiin vai olla katsomatta. Tämä epäröiminen antoi ilmi
ruhtinaan.

Omasta puolestaan ei Jelena kestänyt kiusaavaa tutkintoa, johon Morosov
hänet saattoi.

Jelena ei pettänyt miestään kevytmielisyydestä, ei turmeltuneen
sydämmen kiihotuksesta. Hän petti hänet sentähden, että hän itse oli
pettynyt, ajatellessaan voivansa rakastaa Drushina Andrejevitshia. Kun
hän yöllä puutarhan aidan luona vakuutti Serebrjanille rakkauttansa,
niin hänen sanansa tunkeutuivat hänen huuliltaan hänen tahtomattansa;
hän ei teeskennellyt sanoillansa, ja jos hän olisi silloin nähnyt
miehensä takanaan, niin hän olisi tunnustanut kaikki hänelle puhtaasta
sydämestä. Mutta hänen mielikuvituksensa oli vilkas, ja luonteensa
arka. Yöllisen kohtauksensa jälkeen Serebrjanin kanssa ei lakannut
omatunto häntä kalvamasta. Sen lisäksi tuli vielä kuolettava
levottomuus Nikita Romanovitshin kohtalosta. Hänen sydäntänsä kalvoivat
vastustamattomat tunteet; hän tahtoi heittäytyä miehensä jalkoihin ja
pyytää häneltä anteeksi; mutta hän pelkäsi hänen vihaansa, hän pelkäsi
Nikita Romanovitshin puolesta.

Tämä taistelu, nämä kiusaukset, pelko, jonka hänelle tuotti
hyvänluontoinen ja viekasteleva, mutta kaikessa, joka koski hänen
kunniaansa, taipumaton miehensä, kaikki se uuvutti musertavasti hänen
ruumiilliset voimansa. Kun Serebrjanin huulet koskettivat hänen
huuliansa, vapisi hän kuin vilutautinen, hänen jalkansa horjuivat, ja
huulet äänsivät:

-- Pyhä Neitsyt, auta minua!

Morosov tarttui Jelenaan.

-- Oh! -- hän sanoi: -- semmoista se naisen terveys! Kun hiemankin saa
häkää, niin jalat eivät kestä. Vaan ei mitään, kyllä se menee! Käykää
esille vaan, hyvät vieraat!

Morosovin ääni ja käytös eivät ensinkään muuttuneet. Hän oli yhtä
rauhallinen, yhtä kohtelias ja ystävällinen.

Serebrjani jäi kahden vaiheelle: huomasiko hän todellakin salaisuuden?

Kun toimitus loppui, ja Jelena, neitseiden saattamana poistui
huoneeseensa, niin vieraat Morosovin kehoituksesta jälleen istuivat
pöytään.

Drushina Andrejitsh vaati kaikkia ja kestitsi entisellä mielevyydellään
eikä unhottanut vähintäkään tilaisuutta, joka niinä aikoina tuotti
vieraanvaraisen nimen. Jo oli myöhäinen. Viinit alkoivat saattaa veren
vähän tulisempaan liikkeeseen, ja salaviittauksia rupesi kuulumaan
opritshnikkien joukosta.

-- Ruhtinas, -- sanoi yksi heistä, kumartuen Vjasemskin puoleen, --
aika on ryhtyä käsiksi!

-- Vaiti! -- vastasi Vjasemski sopottaen: -- ukko kuulee!

-- Kun kuuli, niin kuuli, ei se mitään! -- opritshnikki sanoi
äänekkäästi juopuneen itsepäisyydellä.

-- Vaiti! -- toisti Vjasemski.

-- Minä sanon, ruhtinas, että on aika! Jumal'auta nyt on aika! Minä
annan merkin!

Ja opritshnikki liikahti noustaksensa. Vaan Vjasemski painoi hänet
voimakkaalla käsivarrella istumaan.

-- Ole alallasi! -- hän sanoi sille korvaan: -- muuten työnnän tuon
puukon kurkkuusi!

-- Ohoh, vai sinä vielä uhkailetkin! -- huusi opritshnikki, nousten
istuimeltaan. -- Millainen sinä olet! Minä sanoin, ett'ei sinuun voi
luottaa! Sinä et olekaan meidän veljiämme! Kylläpä tiedän, että te,
ruhtinaat ja bojarit, meidän onnemme riistätte! Mutta odota,
katsokaamme kenen ottaa: Ota ulos viittasi alta aseesi! Pistä esiin
miekkasi! Saamme nähdä, kenen ottaa!

Nämät sanat hän lausui sekanaisesti yleisessä äänekkäässä melussa;
mutta Serebrjani selvitti kumminkin niistä muutamia, niin että ne
herättivät huomiota hänessä. Morosov ei kuullut niitä. Ainoastaan sen
hän huomasi, että vierasten kesken syntyi riitaa.

-- Arvoisat vieraat! -- hän sanoi, nousten pöydästä: -- ulkona on jo
pimeä yö! Eiköhän ole aika mennä levolle? Kaikille on pehmeät patjat ja
untuvatyynyt valmiina!

Opritshnikit nousivat, kiittivät isäntää; kumarsivat ja menivät heitä
varten kartanolle valmistettuihin makuusuojiin.

Serebrjani aikoi myöskin mennä.

Morosov tarttui häntä käteen, pidättäen häntä.

-- Ruhtinas, -- hän sanoi kuiskuttaen, -- odota minua täällä!

Pidätettyänsä Serebrjanin, Drushina Andrejitsh meni puolisonsa luokse.




XVI Luku.

Ryöstö.


Päivällisen aikana tapahtui talon ympärillä jotakin tavatonta.

Hämärän tullessa alkoi yhä uusia opritshnikkejä ilmaantua
puutarha-aidan ja aitauksen, joka ympäröi koko taloa, vierille ja
viimein itse pihaan.

Morosovin väki ei kääntänyt siihen huomiotansa.

Kun yö tuli, oli koko talo joka taholta opritshnikkien ympäröimänä.

Vjasemskin palvelija tuli ulos ruokahuoneesta, mennäkseen muka hevosta
juottamaan. Mutta menemättäkään hevosten luo, katsahti taakseen,
silmäili kaikille tahoille, meni portille ja vihelsi, jotain
merkillistä mielessä. Joku ryömi hänen luoksensa.

-- Oletteko kaikki? -- kysyi palvelija.

-- Olemme, -- vastasi tuo.

-- Montako teitä on?

-- Viisikymmentä.

-- Hyvä, odottakaa merkkiä.

-- Pianko? Odottaminen tuskastuttaa.

-- Siitä sanoo ruhtinas. Mutta kuules, Homjak, ruhtinas ei käske
polttamaan eikä raastamaan taloa!

-- Ei käske! Onko hän minun herrani, -- onko?

-- Nähtävästi, koska Grigori Lukjanitsh käski sinut olemaan tänään
hänen käskynsä alla.

-- Olen kyllä hänen komennettavanansa, vaan en Morosovin. Minä autan
ruhtinasta viemään bojaritarta, vaan sitten älköön kukaan enää käskekö
minua!

-- Katsos, Homjak, ruhtinas ei tee pilaa!

-- Mitä sitte! sanoi Homjak ilkeästi hymyillen. -- Ruhtinas on
ruhtinas, ja minä olen minä. Kun minua haluttaa kuljeskella, kellä on
minun kanssani tekemistä?

Samalla aikaa kuin tämä keskustelu tapahtui portilla, meni Morosov,
pidätettyään Serebrjanin, Jelenan puolelle.

Bojaritar ei levännyt vielä. Hänen päässään ei ollut enää kokoshnikkia.
Tuuhea, puoleksi hajallaan oleva tukkansa valui hänen valkeille
olkapäilleen. Jelena oli valmistunut riisuutuakseen, vaan nojattuaan
päänsä käsivarttansa vastaan, hän oli vaipunut mietteisiin. Hänen
aatteensa liitelivät menneissä. Hänen mieleensä johtui, miten hän
ensiksi tutustui Serebrjanin kanssa, toiveensa, pelkonsa, ja Morosovin
esitys ja annettu lupauksensa. Selvästi hän muisti, kuinka hän
pääsiäisenä ennen häitänsä, orpojen tavan mukaan, meni äitinsä
haudalle, asettaen ristin alle maljan, johon oli pantu punaisia munia,
ajatuksissaan suuteli äitiänsä ja pyysi siunausta rakkauteensa ja
yhdistykseensä Morosovin kanssa.

Hän luuli siihen aikaan voivansa masentaa ensi lempensä, hän luuli
tulevansa onnelliseksi Morosovin suojassa; vaan nyt... Jelena muisti
suuteluhetken ja häntä väristytti. Bojari tuli sisään hänen
huomaamattansa ja seisahti kynnykselle. Hänen katseensa oli jäykkä ja
surullinen. Vähän aikaa hän katseli vaieten Jelenaa. Hän oli niin
nuori, niin kokematon, ja niin tottumaton vilpistelemään, että Morosov
vasten tahtoaan tunsi sääliä.

-- Jelena! -- hän sanoi; -- miksi sinä hämmennyit!

-- Minä voin pahoin ... Jelena kuiskasi.

-- Vai niin. Et ruumiisi puolesta, vaan sielusi. Sinun sairautesi oli
sielussasi. Sinä turmelet sydämmesi, Jelena.

Bojaritar vavahti.

-- Kun tänä aamuna, -- Morosov jatkoi, -- Vjasemski opritshnikkineen
tuli meidän taloon, luin vihkimäluvun. Tiedätkö sinä mitä sanotaan
siinä luvussa petollisista vaimoista.

-- Voi Jumalani! -- virkkoi Jelena.

-- Minä luin, -- Morosov pitkitti, -- aviorikosta koskevaa
rangaistusta...

-- Jumalani: -- rukoili bojaritar: -- ole armollinen, Drushina
Andrejitsh, sääli minua! Minä en ole niin syyllinen, kuin luulet ...
minä en ole pettänyt sinua...

Morosov rypisti uhkaavasti kulmiansa.

-- Älä valhettele, Jelena. Älä juonittele. Älä enennä syntiäsi
viekkaalla puheella. Sinä et ole minua pettänyt, vaikka petosta on jo
lyhyt uskollisuus, vaan sinä et ole koskaan ollut minulle uskollinen...

-- Sääli minua, Drushina Andrejitsh!

-- Sinä et ole koskaan ollut minulle uskollinen! Kun meidät vihittiin,
kun sinä suuresti tehden vääryyttä, suutelit minun ristiäni, rakastit
sinä toista... Niin, sinä rakastit toista, jatkoi hän, korottaen
ääntänsä.

-- Voi Jumala, voi Jumalani! -- nyyhki Jelena, peittäen kasvot
käsiinsä.

-- Dmitrijevna! Kuule Dmitrijevna! Mikset sanonut minulle, että
rakastit häntä?

Jelena itki eikä vastannut sanaakaan.

-- Kun minä näin sinut kirkossa, sinut turvattoman orvon, silloin kuin
sinut tahdottiin pakottaa Vjasemskille, päätin minä pelastaa sinut
hävyttömästä miehestä, vaan minä halusin sinun lupaustasi, ett'et
saattaisi minun harmaita karvojani häpeään. Miksi annoit minulle
lupauksesi? Mikset tunnustanut kaikkea? Sanoillasi olit sinä minun
luonani, vaan ajatuksesi ja sydämmesi oli toisen tykönä! Jospa olisin
tietänyt sinun lemmestäsi, enkö olisi sinua suojannut? Minä olisin
sinua säilyttänyt jossakin tuntemattomassa seudussa, kaukana
Moskovasta, taikka vienyt sinut luostariin, enkä mitenkään olisi sinua
pakottanut kanssani naimisiin! Parempi olisi ollut luopua maailmasta,
kuin joutua tämmöiseen häpeään. Miksi et jättänyt maailmaa? Miksi
puolustit itseäsi minun nimeni arvolla, ikäänkuin kiviseinällä, ja
sitten häpäisit minua rakastajasi kanssa? Te ajattelitte: Morosov on
heikko, meidän on helppo vetää häntä nenästä!

-- Ei, herrani, -- nyyhkytteli Jelena ja heittäytyi polvilleen: --
koskaan en ole semmoista ajatellut! Sitä ei ole koskaan minun
mielessäni ollut! Hän olikin silloin Litvassa.

Kuullessaan: _hän_, Morosovin silmät säkenöivät, mutta hän maltti
mielensä ja hymyili kolkosti.

-- Niin. Te ette tulleet silloin tutuksi vaan myöhemmin, kun hän
palasi. Te tutustelitte öisin puutarha-aidan luona, samana iltana, kuin
minä otin hänet vastaan ja kohtelin kuin omaa poikaani. Sano minulle,
Jelena: näinköhän te todellakin luulitte, etten minä arvaa teidän
mieltänne, että minä annan pettää itseäni, enkä ymmärrä rangaista
uskotonta vaimoa, ja minun kunniani solvaisijaa, hänen viettelijäänsä?
Näinköhän luuli tuo maitoparta, että hänen rietas tekonsa menee sinä
hyvänään? Vai eikö hän ole lukenut, mitä Leviittain kirjassa on
kirjoitettu: että se, joka harjoittaa avioliiton rikkomista naidun
vaimon kanssa, ynnä hänen rikostoverinsa pitää tapettaman!

Jelena katsahti kauhistuen miestänsä. Hänen silmistään välähti kylmä
päättäväisyys.

-- Drushina Andrejitsh! hän sanoi arasti: -- mitä tahdot tehdä?

Bojari otti povestaan pitkän pistoolin.

-- Mitä teet? huudahti bojaritar ja astui taaksepäin.

Morosov hymyili kolkosti.

-- Älä pelkää itsesi puolesta! -- hän sanoi kylmästi: -- sinua en tapa.
Ota kynttilä, ja astu edelläni.

Hän tarkasti pistoolia ja meni ovelle. Jelena ei liikahtanut
paikaltaan. Morosov katsahti taakseen.

-- Näytä minulle valkeata! -- toisti hän käskeväisesti.

Samassa kuului pihalla melua.

Useampia ääniä puhui yht'aikaa. Morosovin palvelijat kutsuivat
toisiansa. Bojari alkoi kuunnella. Melu eneni. Joukko miehiä kuului
tunkeutuvan huoneihin. Kuului laukaus.

Jelenan mieleen johtui, että Serebrjani tulee tapetuksi Morosovin
tahdosta. Epätoivo tuotti hänelle voimia.

-- Bojari! -- hän huudahti, hänen katseensa leimusi: -- minut, minut
tapa! Minä yksin olen syypää.

Mutta Morosov ei kääntänyt huomiota hänen sanoihinsa. Hän kuunteli,
kallistaen päätänsä ja hänen kasvonsa ilmaisivat ihmetystä.

-- Tapa minut! -- pyysi Jelena epätoivoisena: -- minä en tahdo, minä en
voi elää hänen jälkeensä! Tapa minut! Minä petin sinut, minä häpäisin
sinua! Tapa minut!

Morosov katseli Jelenaa, ja jos kuka olisi hänet sinä hetkenä nähnyt,
niin ei hän olisi voinut päättää, säälikö vai harmi hänen kasvoistaan
kuvastui.

-- Drusbina Andrejitsh! -- kaikui alhaalla ääni: -- petos! kavallus!
Opritshnikit tunkeutuvat vaimosi luokse, varo, Drushina Andrejitsh!

Se oli Serebrjanin ääni. Tunnettuaan sen, Jelena selittämättömässä
ilossa heittäytyi ovelle. Morosov työnsi vaimonsa pois, lukitsi oven ja
pani sen hakaan.

Kiireisiä askelia kuului portailta, sitten miekkain kalinaa ja
kirouksia, pauhua, suurta huutoa ja ryskettä.

Ovi tärähteli lyönneistä.

-- Bojari! -- huudahti Vjasemski: -- avaa, ettei koko taloasi käännetä
nurin!

-- En luule sitä, ruhtinas! -- vastasi Morosov arvokkaasti. Ei ole
Venäjällä vielä nähty sitä, että vieras häpäisee isäntäänsä, niin että
väkivallalla tunkeutuisi hänen vaimonsa huoneesen. Väkevää oli minun
meteni; se pani sinun pääsi pyörälle, ruhtinas; mene levolle; huomenna
unohdat kaikki. Minä vaan en unohda, että sinä olet minun vieraani.

-- Aukase! -- ruhtinas toisti, kolistaen ovea.

-- Afanasi Ivanitsh! muista kuka olet! Muista, ettet ole rosvo, vaan
ruhtinas ja bojari!

-- Minä olen -- opritshnikki! kuuletko bojari, minä olen opritshnikki!
Ei minulla ole kunniantuntoa! Minä olen rakastunut vaimoosi, --
kuuletko, bojari! Minä en pelkää hävytöntä tekoa; poltan vaikka koko
Moskovan, saadakseni Jelenan!

Äkkiä tuli tupa valkoiseksi. Morosov huomasi, että palvelusväen
asuntojen katot leimusivat liekeistä. Samassa ovi, joka oli yhä saanut
kovia iskuja, kaatui ryskäten maahan, ja Vjasemski ilmaantui
kynnykselle tulenliekin valaisemana, taittunut miekka kädessä.

Hänen valkonen atlaksinen viittansa oli rikkirevitty; pitkin sitä
juoksi verta. Hyvin huomasi, ettei hän taistelutta ollut huoneesen
päässyt.

Morosov ampui suoraan Vjasemskin päätä kohden, vaan käsi petti bojarin:
luoti lensi oven pihtipieleen; ruhtinas hyökkäsi Morosoviin käsiksi.

Kauan ei heidän tappelunsa kestänyt.

Miekanperästä saadusta iskusta kaatui Morosov. Vjasemski kiirehti
bojarittaren luokse. Mutta heti kun hänen veriset kouransa tarttuivat
Jelenan vaatteihin, huudahti tämä epätoivossa ja meni tainnuksiin.
Ruhtinas tempasi hänet käsivarsilleen ja riensi alas rappusia myöten,
laasten porraslautoja hänen hajanaisella kassallaan.

Portilla odottivat hevoset. Hypättyään satulaan, alkoi ruhtinas kiitää
puolikuolleen bojarittaren kera, ja hänen jäljessään, kalistellen
aseitaan, ajoivat hänen palvelijansa.

Kauhistus oli ylimmillään Morosovin talossa. Liekki ahmi kaikki
palvelusväen asunnot. Miespalvelijat huusivat, kaatuen rosvojen
lyönneistä. Naispalvelijat juoksentelivat voivotellen sinne tänne.
Homjakin kumppanit ryöstivät taloa, juoksivat kartanolle ja viskasivat
yhteen läjään kalliit huonekalut, rahat ja komeat puvut.

Kartanolla, hopea- ja kultakasan äärellä, seisoi Homjak puettuna
punaiseen viittaan, hämmentäen äänellään melun, huudon ja ryskeen.

-- Hei, hauskaa! -- hän puhui, hykerrellen käsiään: -- nyt on kestit,
oivat kestit!

-~ Homjak! -- huusi muuan opritshnikeista: -- talon palvelijat veivät
Morosovin pois jokea pitkin. Täytyykö ottaa kiinni, vai mitä?

-- Menköön hiiteen! Ei hänestä nyt! Kuulkaa! Tulkaa kaikki tänne
kartanolle, muuten tukehdumme!

-- Homjak! -- sanoi taasen eräs toinen: -- mitä käsket tekemään
Serebrjanille?

-- Ei saa koskea sormellakaan häneen! Asettakaa hänelle tarkkoja
vartioita. Me viemme hänen armonsa kunniallisesti slobodaan.
Näitteköhän, kuinka hän hutki ruhtinas Afanasi Ivanovitshia? Kuinka hän
meidän miekkojamme muserteli!

-- Nähtiin, kyllä nähtiin!

-- Ja te saatte siitä suudella ristiä hallitsijan edessä?

-- Saamme, niin saamme! Kaikki me saamme suudella ristiä!

-- No, katsokaa, ettei kukaan uskalla loukata häntä; ja kun tulemme
kotiin, niin kyllä Grigori Lukjanitsh muistaa saamansa korvapuustin,
ja minä -- ruoskan iskut!

Kauan melusivat ja ryöstivät vielä opritshnikit, ja kun viimein
lähtivät, raskaan saaliinsa hevosten selkiin sälytettyään, niin kauan
heidän poismentyään näkyi vielä tulen liekkejä siinä, missä ammoisista
ajoista Drushina Andrejevitshin talo oli seisonut, ja ohitse virtaava
Moskovan joki leikki tulen loisteessa kuin sulava kulta.




XVII Luku.

Veren manaus.


Kun lähellä asuvat olivat saaneet tietää opritshnikkien hyökkäyksen ja
nähdessään liekit Morosovin talossa, niin he kiiruhtivat sulkemaan
porttejansa ja sammuttamaan tulta.

-- Herra Jumala! -- huokailivat ristien silmiänsä ne, joiden ohitse
Vjasemski palvelijoineen ratsasti: -- Herra armahda meitä! päästä
vaarasta!

Ja tuskin oli hevosten kavioin kopse ja rautapaitain helinä tauvonnut
tyhjillä teillä, kun asukkaat puhelivat: -- Jumalan kiitos, vaara on
ohitse!-- ja taas ristivät silmiään.

Sillä välin ruhtinas yhä ajoi nelistäen ja jätti jo kauvaksi taaksensa
palvelijansa. Hän arveli vielä ennen aamunkoittoa ennättävänsä kylään,
jossa saisi vaihtaa hevosta, sitten viedäkseen Jelenan rjasanilaiselle
tilukselleen. Mutta ruhtinas ei ollut ratsastanut vielä viittä virstaa,
kuin hän eksyi tieltä.

Nyt hän myöskin tunsi, että haavat, joita hän innoissaan ei ollut
huomannut vaarallisiksi, tuottivat hänelle tuskallisen kivun.

-- Bojaritar, hän sanoi, pidättäen ratsuansa, -- orjani ovat jääneet
jäljelle ... täytyy odottaa!

Jelenakin alkoi vähän tointua. Avattuaan silmänsä, hän huomasi ensin
kaukaisen loisteen, sitten hän alkoi eroittaa metsää ja maantietä,
sitten hän huomasi olevansa ratsun selässä ja että häntä pitivät
väkevät käsivarret. Vähitellen hän alkoi muistaa päivän tapauksia,
samassa tunsi Vjasemskin, ja kauhun huuto pääsi häneltä.

-- Bojaritar, -- Afanasi Ivanovitsh sanoi tylysti hymyillen, -- olenko
minä sinusta hirveä? Kirootko sinä minua? Älä kiroo minun, Jelena
Dmitrijevna! Kiroo kohtaloasi! Turhaan sinä tahdoit välttää minua. Ei
kukaan voi paeta kohtaloansa, eikä väistää sallimusta. Näyttää siltä,
kuin jo ijäisyydessä olisi päätetty, että sinun pitää kuulua minulle.

-- Ruhtinas! -- kuiskasi Jelena, vavisten kauhusta: -- ellei sinulla
ole omaatuntoa, niin muista bojarikunniaasi, muista edes hävetä...

-- Minulla ei ole kunnian- eikä hävyntuntoa! Kaikki, kaikki annoin
sinun tähtesi, Jelena Dmitrijevna!

-- Ruhtinas, muista Jumalan tuomiota, älä paaduta sydäntäsi!

-- Myöhään, bojaritar! Sen olen paaduttanut jo. -- Vai luuletko, että
se, joka niin palkitsee vierasvaraisuuden kuin minä, voisi vielä
muuttaa mielensä? Ei, bojaritar. Tänä yönä olen kaiken sen kadottanut
ijäksi. Eilen oli vielä aikaa; tänään ei ole enää minulla
anteeksisaamisen toivoakaan kurjuudestani! Enkä minä haluakaan
paratiisin autuutta ilman sinua, Jelena Dmitrijevna.

Vjasemski heikkeni yhä enemmän. Hän tunsi voimattomuutensa, vaan
koetti, vaikka turhaan, ponnistella sitä vastaan. Kipu alkoi hänen
ymmärrystänsä hämmentää.

-- Jelena, -- hän sanoi, -- minun vereni vuotaa kuiviin, orjani ovat
etäällä, apua ei ole saatavissa; saattaa tapahtua, että minun pian
täytyy lähteä ijäiseen tuleen ... rakasta minua, rakasta edes
hetkinen ... etten aivan ilman sieluani saatanalle antaisi!... Jelena,
-- hän jatkoi, kooten viimeiset voimansa, -- rakasta minua, sinä
sydämeni ryöstäjä, sinä sieluni turmelija!...

Ruhtinas tahtoi painaa hänet veristä rintaansa vasten, mutta hänen
voimansa pettivät, ohjakset putosivat hänen käsistään, hän alkoi horjua
ja putosi maahan. Jelena piteli hevosen harjasta kiinni. Kuulematta
ratsastajaa läksi hevonen nelistämään. Jelena yritti sitä pysäyttää,
vaan ratsu kääntyi sivullepäin ja kiiti metsään, vieden mukanaan
bojarittaren.

Kauan he kiitivät pimeässä metsikössä. Alussa Jelena koetti seisauttaa
hevosta, vaan pian hänen kätensä heikkoni, ja hän, pitäen hevosen
harjasta, heittäytyi Jumalan huomaan. Ratsu kiiti yhä. Oksat repivät
Jelenan vaatteita ja pieksivät hänen kasvojaan. Kun hän siinä kiiti
pitkin kuun valaisemaa ahoa, niin näytti valkeassa sumussa liitelevän
haltijoita, jotka kutsuivat häntä luokseen. Hän kuuli etäältä
yksitoikkoisen melun, jonka kaiku kertoi. Metsänhaltijako nauroi, vai
mikä mahtoi meluta, mutta ääni tuli yhä kovemmaksi; Jelenan sydän oli
menehtyä pelosta, ja hän piti yhä lujemmin kiinni hevosen harjasta.
Ihan itsestään ratsu nelisti melua kohden. Sielläpä välähti tuli; oli
ikäänkuin hopealta hohtava haamu olisi heiluttanut siipiä... Äkkiä
seisahtui ratsu, ja Jelena meni tunnottomaksi.

Hän huomasi äkkiä olevansa pehmeässä ruohikossa. Ympärillään tuoksui
suloinen viileys. Ilman täytti puiden tuoksu; melu jatkui yhä, mutta se
ei tuntunut ensinkään hirveältä. Se, ikäänkuin vanha laulu, tahtoi
viedä Jelenaa suloiseen uneen.

Vaivoin hän aukasi silmänsä. Suuri ratas, jonka vesi pani liikkeesen,
kolisten pyöri hänen edessään, ja kauvaksi lentelivät sen ympärillä
veden räiskeet. Kuun valossa ne muistuttivat niistä timanteista, joilla
tytöt olivat häntä puutarhassa koristelleet sinä päivänä, jolloin
Serebrjani oli tullut.

"Näinköhän minä olen puutarhassa kotona?" ajatteli Jelena. -- Joko taas
olen puistossa? -- Tytöt! Pashenka! Dunjasha, missä olette?

Mutta nuoren tytön kasvojen asemasta, nojautui harmaa, ryppynen pää
Jelenaa kohden; parta, valkea kuin lumi, melkein koski hänen kasvojaan.

-- Katsopas, miten Jumala on sinua johdattanut, bojari! sanoi
tuntematon vanhus, uteliaasti katsellen Jelenan kasvon piirteitä: --
olispa hevonen mennyt hiukan vasemmalle, niin olisit joutunut turmioon.
No, onpa hevonenkin tottunut, hän sanoi itsekseen: -- paikka on sille
vanhastaan tuttu. Jumalan kiitos, se ei ole ensi kertaa myllyllä!

Ukon ilmestyminen pelotti Jelenaa; hän muisti kertomuksia
metsänhaltijoista, ja ihmeellisesti vaikuttivat hänessä tuntemattoman
rypyt ja valkea parta, vaan hänen äänessään oli jotain hyväsydämmistä;
Jelena, muutettuaan äkkiä mielensä, heittäytyi hänen jalkoihinsa.

-- Ukko kulta! -- hän huudahti: -- pelasta minut, kätke minua!

Mylläri arvasi kohta, mistä oli kysymys: hevonen, jolla Jelena oli
nelistänyt, oli Vjasemskin. Kaikesta päättäen hän oli Morosovin
puoliso, juuri se, jota hän oli yrittänyt loitsimalla saada
ruhtinaalle. Hän ei koskaan ollut nähnyt häntä, vaan oli paljon hänestä
Vjasemskilta kuullut. Hän ei rakastanut ruhtinasta, pyysi apua, --
luultavasti hän pelastuikin ruhtinaan kynsistä tämän omalla hevosella.

Ukko tuumaili hetken kaikkia näitä seikkoja. -- Jumala olkoon kanssasi,
bojaritar! -- hän sanoi: -- kuinka voin sinua pelastaa? Väkevä on
ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, pitkälle ulottuvat hänen kätensä: hän
tappaa minut, vanhuksen.

Jelena katseli kauhistuen mylläriä.

-- Sinä tiedät ... hän sanoi: -- sinä tiedät, ken minä olen?

-- Tiedänpä kyllä, sinä olet Jelena Dmitrijevna! Paljon on minulle
ijässäni kertonut vesi, ja paljon ovat puut kuiskineet! Tiedän
tarpeeksi; ei kaikkia ole sopiva puhua.

-- Ukko kulta, jos sinä kaikki tiedät, niin kaiketi tiedät, ettei
Vjasemski sinua ahdista, koska hän makaa tiellä haavoitettuna... Häntä
en pelkää, ukko kulta, -- minä pelkään opritshnikkeja ja ruhtinaan
orjia... Pyhän Jumalanäidin tähden, kätke minua, ukkokulta!

-- Oh, vai niin! ukko sanoi raskaasti huoaten: -- vai makaa Afanaasi
Ivanovitsh maantiellä. Mutta miekaniskusta ei hän kuole. Ruhtinas
Afanasi Ivanovitsh nousee, ajaa myllylle ja sanoo: missä on
bojarittareni, minun sydämeni kiihko? Ja mitä minä siiloin vastaan?
Hänen kanssaan ei sovi juonitella. Hän lyö kappaleiksi!

-- Ukkoseni, tuossa on kaulakoristeeni! Ota se! Vielä enemmän annan,
jos pelastat minut!

Myllärin silmät säkenöivät. Hän otti simpsukkaisen kaulakoristeen
bojarittaren kädestä ja alkoi ihailla sitä kuunvalossa.

-- Bojaritar, minun joutseneni, -- hän sanoi tyytyväisin katsein: --
siunatkoon sinua armias Jumala ja moskovalaiset ihmeidentekijät! Ei
minun ole helppo piilottaa sinua ruhtinaan palvelijoilta, jos he äkkiä
tulevat tänne! Kuitenkin panen itseni alttiiksi sinun edestäsi, ehkä
Jumala on armollinen!

Vielä ei ukko ehtinyt lopettaa puhettaan, kun metsästä kuului
kavionkapsetta.

-- He tulevat, he tulevat! -- kirkasi Jelena. Älä anna minua heille,
ukko kulta!

-- Hyvä, bojaritar, tule perässäni!

Mylläri vei kiireesti Jelenan myllyyn.

-- Kätkeydy tänne säkkien taa, -- hän sanoi ja sulki oven hänen
jälkeensä ja kiirehti ratsun tykö.

-- Voi Jumalani, miten voisin hevosen piilottaa, etteivät arvaisi!

Hän tarttui sen ohjakseen ja vei sen toiselle puolen myllyä, jossa
hänellä oli mehiläispatsas, ja sitoi sen kiinni pensaihin kekojen
taakse.

Sillä välin kavioin kopse ja ihmisäänet kuuluivat lähemmältä. Mylläri
meni puotiinsa, sulkien oven ja sammutti valkean.

Pian ilmestyi Vjasemskin väki kentälle. Kaksi orjista tuli jalkasin,
kantaen puiden oksista tehdyssä paarissa, tunnotonta ruhtinasta.
Myllyllä he pysähtyivät.

-- No, tännekö poikkesimme? -- kysyi vanhin ratsumiehistä.

-- Tännepäin hevonen on juossut! -- sanoi toinen. -- Minä näin jäljet!
Täällähän tietäjäkin asuu. Tutkikoon hän ruhtinasta!

-- Laskekaa maahan hänen armonsa, mutta varovasti! Ettei veri tyrehdy!

-- Herra auttakoon, -- sanoivat palvelijat: -- jo kolmannen kerran
ruhtinas huokasee, ja pyörtyy taas! Ellei mylläri seisauta
verenjuoksua, niin ei ruhtinas enää nouse ylös; veri vuotaa viimeiseen
pisaraan! -- Mutta, missä se kirottu noita on? Tuokaa hän joutusammin
esiin!

Opritshnikit alkoivat paukuttaa myllyn ovea. Kauan saivat he odottaa
vastausta. Viimein kuului puodista yskiminen; avatusta ikkunan reijästä
pisti esiin myllärin pää.

-- Kenen Jumala toi tähän aikaan? sanoi vanhus, yskien kovasti, niin
että sydän tärähteli.

-- Tule ulos, noita, suoriu pikemmin, veri vuotaa kuiviin! Bojari,
ruhtinas Vjasemski, on haavoitettu!

-- Mikä bojari? -- vanhus kysyi, ikäänkuin ei olisi kuullut.

-- Voi sinua pöllö! Vielä kysyt: kuka? Lyökää maahan ovet, miehet!

-- Älkää toki, ystävät! Minä tulen, miksi särkeä? kyliä tulen!

-- Ahaa, kuulitko, pölkkypää!

-- Älä suutu isäseni, mylläri sanoi, laahustaen ulos: -- pyydän
anteeksi, veikkonen, korvani on lukossa, en kuule kerrasta! Eihän se
ole synti: kun te aloitte kolistaa ovelle ja seinille, veikkoset,
pelästyin ja ajattelin: Herra varjele, näinköhän tulee rosvoja!
Tuollahan on niiden murroksia ja luolia, ystäväiseni! Pelko sydämmessä
asut metsässä, usein ajatellen, mitä, Jumala armahda, sattuu.

-- No, kyllä jo lörpöttelit! Katsopas tänne: veri näet, vuotaa, voitko
sitä pidättää?

-- Katsotaan, veikkoset! Herra armahda! Kuka on lyönyt häntä? Olispa
sattunut puolentuumaa alemmaksi, niin olispa sattunut aivoihin! Jumala
varjele häntä! Vaan, mitä tässä? Olkapäähän sattui melkein luuhun asti!
Äh, nähtävästi ovela miekkailija -- kuka löi hänen armoansa!

-- Voiko pidättää verta, ukko?

-- Vaikea on, veliseni, vaikea. Miekka on ollut loihdittu!

-- Loihdittu? Kuulitteko, miehet? minä sanoin: loihdittu. Kuinka hän
muuten olisi voinut haavoittaa seitsemästä kohdasta!

-- Niin, niin! -- virkkoivat opritshnikit: varmaan loihdittu; miten
muuten Serebrjani olisi seitsemästä kohdasta haavoittanut!

Mylläri kuuli ja otti kaikki huomioon.

-- Kas, kuinka hurme valuu! -- hän pitkitti: -- no, miten sen
seisattaa? Ellei miekka olisi ollut loihdittu, niin ehkä olisi voinut
pysäyttää, vaan nyt... Se ehkä on nytkin kuitenkin mahdollista, vaan
minä pelkään. Kun alan lukea loitsuja, niin kieleni kangistuu!

-- Kangistuu! -- opritshnikki sanoi eräälle palvelijalle: anna tänne
kukkaro, jossa on Morosovin kolikoita. -- Siinä on sinulle, ukko,
kourallinen kultaa. Jos pidätät veren, annan vielä kourallisen; jollet
-- niin otan sinusta hengen.

-- Kiitoksia, isäkulta, kiitoksia! Palkitkoon sinua Jumala ja kaikki
pyhät. Mitäs tehdä muuta, veikkoseni, kuin koetetaan, panen vaikka
pääni alttiiksi. Poistukaa, veliseni, -- se toimi pelkää silmiä!

Opritshnikit poistuivat. Mylläri kurottiihe Vjasemskin yli, sitoi hänen
haavansa ja luettuaan "isä meidän," pani hän kätensä ruhtinaan päälle
ja alkoi loihtia:

"Ajoi vanha mies, hällä oli hevonen mustanruskea, kilvassa pitkin
maanteitä ja etäisissä paikoissa. Sinä hurme-emo, väkevä, väkevä
ruumiissa, seisahdu, käänny takaisin. Vanha mies sinua sulkee --
suojaan sinua säälii. Kun vettä ei olisi puuttunut hänen ratsultansa,
niin ei sinua hurme-emo olisi ollut. Koko maa, yksi perhe, tottele
minua! Sanani on voimakas!"

-- Lähestykää, isäkullat! -- mylläri sanoi, -- lähestykää pelotta; veri
pisättyi, ruhtinas tulee henkiin; mutta minä voin huonosti ... kylläpä
tiesin, -- kieleni jäykistyy!

Opritshnikit kokoontuivat ruhtinaan ympäri. Kuu valaisi hänen
kasvojansa, jotka olivat kalman kalpeat, vaan veri ei enää vuotanut
haavoista.

-- Tosiaankin on veri seisahtunut! Ukkopas ei häväissytkään itseään!

-- Tuoss' on sulle kultaa! sanoi vanhin opritshnikeista. -- Vaan tässä
ei vielä kaikki. Kuulepas, vanhus. Me tiedämme jäljistä, että tätä
tietä on juossut ruhtinaan hevonen, ja ehkäpä oli sen seljässä
bojaritarkin. Jos sinä ne näit, niin sano!

Mylläri räpytteli silmiään, ikäänkuin ei mitään olisi ymmärtänyt.

-- Näitkö sinä ratsua ja bojaritarta?

Ukko oli kahden vaiheilla, sanoisiko vai ei? Mutta samassa hän mietti
näin:

Jos Vjasemski olisi terve, niin peitellä häneltä bojaritarta olisi
enemmän kuin vaarallista oli miten hyvänsä. Mutta paraneeko Vjasemski
eli ei -- Jumala sen tiesi! Vaan Morosov ei jätä hyvää työtä
palkitsematta. Eikä Serebrjanikaan anna bojaritarta häväistä, koska
niin löylytti ruhtinasta. Eihän, mylläri ajatteli, Vjasemski nyt voi
mitään minulle, vaan Serebrjani ja Morosov kumpikin kiittävät minua,
jos pelastan bojarittaren.

Tämä poisti hänen epäilyksensä.

-- En ole nähnyt näkemällä, enkä kuullut, veikkoseni! -- hän sanoi: --
enkä tiedä mistä ratsusta, mistä bojarittaresta te puhutte!

-- Ellet vaan, ukko, valehtelisi!

-- Tulkoon minulle kirous, en tahdo nähdä taivaan valtakuntaa! Lyököön
salama minut, jos mitään tiedän hevosesta, tai bojarittaresta!

-- Annas pärettä, katsotaan, näkyykö hiekassa jälkiä!

-- Ei ansaitse katsoa, -- sanoi eräs opritshnikki. -- jospa olisikin
jälkiä, niin niitähän on omat hevosemme tehneet. Nyt emme mitään näe!

-- Olkoon niin, Aukase, ukko, puoti, että ruhtinas viedään sinne!

-- Heti, veliseni. Oh minä olen vanha, muuten olisin juossut majataloon
ja tuonut teille olutta ja hyviä viiniä!

-- Eikö ole kotona?

-- Ei, veikkoset. Mitäpä minulla, kehnolla! Ei viiniä, eikä ruokaa,
eikä hevosillenne rehuja. Vaan majatalossa, siellä on kaikkia. Siellä
on viiniä sellaista, joka kelpaa vaikka tsaarin pöytään. Ahdasta on
teillä minun luonani, hyvät herrat, eikä ole mitään suuhunkaan
pantavaa; ja tehän olette sotilaita ja olette ilman illallista!
Ratsunne nyhtävät ruohoa... Se on vaan paha, että ruoho tässä on
sellaista ... kun kerran hevonen syö kylläkseen, niin jo alkaa
tukehduttua, sellainen se! Horjuu, horjuu; ja viimein pakahtuu.

-- Piru sinut nylkeköön, sinä vanha ruoja! Tahdotko sinä, että
hevosemme pakahtuisivat?

-- Varjele Jumala, veljet rakkaat! Hevoset voidaan sitoa, ett'eivät
söisi ruohoa; yhden yön kyllä tulevat toimeen. Vaan teitä, hyvät
herrat, pyydän nöyrimmästi, kunnioittakaa minun puotiani; ei siinä ole
heiniä, eikä olkia, vaan paljas maa. Täällä ei ole niinkuin
majatalossa. Vaan kun panette levolle, niin muistakaa lukea iltarukous
yön kauhuja vastaan ... täällä on vähän epäsiistiä!

-- Voi, sinua lemmon ruoja! Mene hiiteen puotinesi. Vai niin aijot
kestitä! Pojat, ajakaamme majataloon. Pitkäkö sinne on täältä, ukko?

-- Lähellä on, veikkoseni, lähellä. Tästä menee polku; kun saavutte
maantielle, niin käännytte vasemmalle, ajatte noin virstan verran --
niin tulette majataloon!

-- Me lähdemme! -- sanoivat opritshnikit.

Vjasemski oli yhä vielä tainnoksissa. Palvelijat nostivat hänet
paarille ja alkoivat kantaa varovasti. Opritshnikit istuivat hevosen
selkään ja ajoivat jäljestä.

Tuskin oli joukko poistunut, eikä enää kuulunut metsässä ihmisääntä,
niin ukko avasi myllyn oven.

-- Bojaritar! Ne lähtivät tiehensä -- Ole hyvä ja tule puotiin. Voi
sinua hempuseni, miten piilit! Tule, joutseneiseni, puotiin! Siellä on
sinun parempi.

Hän levitti pehmeätä sammalta puodin nurkkaan, sytytti valkean, sekä
asetti Jelenan eteen puukupin mesikakkuineen ja leipineen.

-- Syö virkistykseksesi, bojaritar! -- hän sanoi, syvään kumartaen. --
Heti tuon sinulle viiniä.

Juostuaan vielä kerran myllyyn, hän toi sieltä suuren pullon ja
savimaljan.

-- Onneksesi, bojaritar!

Ukko, niinkuin isäntä ainakin, ensinnä tyhjensi maljan. Viini saatti
hänen iloiseksi.

-- Ryyppää, bojaritar! -- hän sanoi, nyt ei sinun tarvitse mitään
peljätä! He etsivät majataloa. Löytävät tai ei, vaan tänne eivät palaa:
en semmoiselle tielle heitä lähettänyt, ha, ha, ha! Vaan mitä sinä,
bojaritar, mikset maista viiniä? Vaan äläpäs maistakaan! Tämä onkin
huonoa. Sylje siihen. Minä tuon sinulle toista!

Mylläri juoksi taas myllyyn, ja palasi, tuoden tällä kerralla puuleilin
kainalossaan ja hopeisen maljan kädessään.

-- Tässä on viiniä, joka kelpaa! -- hän sanoi, kallistaen leiliä maljaa
kohden. -- Onneksesi, bojaritar! Tätä viiniä ja tämän maljan antoi
minulle eräs hyvä mies ... hänen nimensä on Persten ... ha, ha! Täällä
metsässä elelee monta hyvää ihmistä: kaikki he ovat minun kanssani
ystävyydessä! Syö, bojaritar! Miks'et syö mesikakkuja? Ei nämät ole
huonoja. Tällaisia mesikakkuja ei tapaa sadan virstan päässäkään. Miksi
siis ei nämät ole huonoja? Siksi, että minä ymmärrän mehiläishoitoa
paremmin kuin kukaan muu. En ole semmoinen kuin muut! Minä heitän joka
vuosi parhaimman mehiläiskeon suohon vedenhaltijalle: tuossa on
sinulle, ukko, syö: ha, ha! Ja hän, bojaritar, Jumala häntä varjelkoon,
pitää vaarilla minun mesipatsastani. Häneltäpä saan mehiläitä. Kun hän
oli ajanut hevosen kelvottomaksi, niin hän heitti sen lammikkoon ja
siitäkös mehiläisiä sikisi; mutta kalatpa hävisivät, vaan niiden
sijasta saatiin mehiläisiä... Voi, bojaritar! vähän syöt, vähän juot!
Vaan äläpäs huoli, enkö saa sinua viiniä juomaan... Kuule, bojaritar!
Hänen onneksensa ... ha, ha! Ruhtinaan ... ruhtinaan onneksi, ei tämän,
vaan Serebrjanin! Suokoon Jumala hänelle terveyttä; katsopas, miten
hutki tuota, niin tuota Vjasemskia! Vaan bojari Drushina Andrejitsh,
ha, ha! Hänen onnekseen, bojaritar! Pari päivää asut minun turvissani,
vaan sitten saat mennä, mihin mieli tekee: vaikka Drushina Andrejitshin
tai Serebrjanin luo ... mitä se minuun kuuluu? Onneksesi!

Kummallisen kolkoilta tuntui Jelenasta nuot juopuneen myllärin sanat.
Hänen salaisimmat mietteensä näyttivät olevan myllärille tuttuja: hän
näytti voivan tunkeutua hänen sydämmeensä. Päre, joka oli pistetty
seinän rakoon, valaisi hänen ryppyisiä kasvojaan kirkkaalla valolla;
hänen harmaat silmänsä olivat humalan hämmentämät, vaan kuitenkin
katselivat hyvin tarkasti Jelenaa. Hänestä tuntui taas hirvittävältä,
hän alkoi ääneen rukoilla.

-- Ha, ha! mylläri sanoi -- rukoile vaan, rukoile, bojaritar, sitä en
pelkää... Et sinä minua rukouksella säikäytä, et sinä minua
suitsutuksella polta ... kyllä minäkin osaan loihtia... En minä ole
mikään semmoinen ja tämmöinen ... minut tuntee vedenhaltija,
metsänhaltija ... minut tuntevat myöskin vedenneidot ... ja noidat ...
ja tontut ... kaikki tuntevat minut ... minut ... niin minut...
Tahdotko, että kutsun heitä? Shikalu! Likalu!

-- Herra Jumala! -- Jelena vaikeroi.

-- Shikalu! Likalu! Mitä? Eikö tule? Odota, kyllä tulevat! Ptruu,
ptruu!

Ukko nousi seisomaan ja, hoiperrellen sekä hyppien, meni ulos puodista.
Jelena säikähdyksissään sulki oven hänen jäljestään. Kauvan mylläri
lörpötteli oven takana itsekseen.

-- Kaikki minut tuntevat! -- hän toisteli pöyhkeällä, vaan sekavalla
äänellään: -- metsänukko ... vedenukko ... ja tontut ... noidat... En
ole mikään semmoinen ja tämmöinen! ... minut tuntevat kaikki! Ptruu,
ptruu!

Kuului kuinka ukko hyppi ja polki jalkaa. Vaan pian äänensä alkoi
heiketä; hän nukkui maahan; ja kohta kuului hänen kuorsaamisensa, joka
kaiken yötä säesti myllyn pyörän kolinaa.




XVIII Luku.

Vanha tuttu.


Seuraavana päivänä Morosovin talon häviöstä ratsasti eräs elähtäneempi
sotilas mustalla hevosella synkässä metsässä. Vähän väliä hän otti
lakin päästään ja kuulteli jotakin.

-- Hiljaa, Galka, äläpäs päristele, -- hän sanoi, taputellen sen
pyöreätä kaulaa: -- kuinka olet raju, ettei voi mitään kuulla! Voi
noita rotkoja, en vähintäkään tunne paikkoja! Kaikkialla lehmuksia ja
pähkinäpuita! Vaan kun ennen kuljettiin, niin kaikki tulivat tervalta.

Ja ratsastaja pitkitti matkaansa.

-- Seiso, Galka! -- hän sanoi äkkiä, vetäen ohjaksista! -- luulenpa
taas kuulevani jotakin! No, seisopas hiljaa, mikä sinua riivaa!
Tosiaankin kuulen jotakin. Ei lehtikään näin kahaja, eikö se ole myllyn
ratas! On kuin onkin se mylly, missä tahansa. Seisopas nyt toki! Nyt et
pääse minusta, sinä vintiö!

Ja Miheitsh, ikäänkuin peljäten tieltä eksyvänsä, antoi mennä täyttä
ravia ääntä kohden.

-- No, Jumalan kiitos, -- hän sanoi, kun puiden välistä alkoi siintää
sammaltunut rakennus pyörivine rattaineen: -- saavutinpa viimeinkin;
olinpa melkein menehtyä: milloin melua edessä, milloin takana, mitään
et selittänyt! Tuossa on mylly! Tuota toista puolta kuljimme bojarin
kanssa silloin, kuin rosvot olivat oppaina. Mutta mitä? Silloin oli
ratas oikealla, vaan nyt vasemmalla; silloin oli puodin ikkuna myllyyn
ja ovi metsään päin, vaan nyt on ikkuna metsään ja ovi myllyyn päin!
Lempo ties, onko tämä sama mylly! Siltä se kuitenkin näyttää! Enhän
minä turhaan tätä kierrellyt koko päivää; enpä olisi muuten tänne
ajanut, mutta kun on kysymys bojarin pelastuksesta!

Miheitsh astui alas hevosen seljästä, sitoi sen puuhun, ja lähestyi
myllyä jonkunlainen pelko sydämessä, ja alkoi koputtaa ovea.

-- Isäntä, kuule isäntä!

Ei kukaan vastannut.

-- Isäntä, isäntä kuule!

Miheitsh koetti temmata auki ovea; se oli lukittu.

"Mitä hän, hiisi vieköön, makaako vai onko kätkeytynyt?" Miheitsh
ajatteli ja alkoi kaikin voimin kolistaa ovea sekä käsin että jaloin.
Ei kuulunut vastausta. Miheitsh alkoi tulistua.

-- Kuule, sinä rahjus! -- tule ulos, muuten pistän hökkelisi tuleen.

Alkoi kuulua yskimistä, ja oven yläpuolella olevasta pienestä aukosta
näyttihe valkoinen parta ja ryppyjen uurtamat kasvot, joiden keskeltä
välkkyi kaksi vaaleanharmaan väristä silmää.

Miheitshistä ei tuntunut oikein hauskalta myllärin läsnäollessa.

-- Terve, isäntä! -- hän sanoi mielistelevällä äänellä.

-- Jumala olkoon kanssasi! -- mylläri vastasi, mitä sinä haluat, hyvä
ystävä?

-- Etkö tunne minua, isäntä? Olinhan minä sinun luonasi yötä bojarin
kanssa.

-- Ruhtinaanko? Miks'en tuntisi? Tunsin kyllä! Miten, isäseni, sinut
Jumala toi?

-- Mutta miksi sinä, isäntä, tunget pääsi, kuten hyyppä, puunonteloon!
Päästä minua sisään, tai tule itse ulos; näin ei ole mukava puhella!

-- Odota, isäseni, annas kun hiukan karistan jyviä lisäksi, sitten
tulen kohta ulos luoksesi!

"Vai niin", -- Miheitsh ajatteli: -- "jospa näkisin, miten sinä,
hiiden kummi, karistat jyviä! Luulen, että jauhat juutalaisten luita
noita-akoille! Eihän tässä voi kuljettaakaan, tämmöisessä erämaassa, ja
pyörätkin ovat sammaltuneet!"

-- Kas niin, isäseni, nyt tulin luoksesi, mylläri sanoi, sulkien
tarkasti oven jälkeensä.

-- Vihdoinkin tulit! Oletpa sinä varovainen, isäntä!

-- Enhän minä, kummikulta, asu missään ihmisten joukossa täällä, vaan
-- metsässä! Ei sovi kaikille aukaista: onko onnettomuus kaukana! Näkee
kyllä, että on ihminen, mutta mistä tietää, onko hänellä takkinsa alla
pyhitetty leipä, vai mukulakivi!

"Vai niin, velikulta!" Miheitsh ajatteli: "teeskentelee pelkäävänsä
rosvoja, vaan, minä luulen, ettei ole sitä metsänpeikkoa, jonka kanssa
hän ei olisi lapsia ristinnyt!"

-- Mitä, isäseni, sinulla nyt sitten on minulle asiaa? Kerro, ja minä
kuulen!

-- No, mitäkö isäntä: tapahtuipa onnettomuus pahempi kuin kuolema;
kirotut opritshnikit ryöväsivät herrani ja veivät slobodaan suureen
linnaan; hän istuu nyt, ehkä, tyrmässä, murhe mielessä, tuska
sydämessä; ja mistä syystä -- sen Jumala yksin tietää; ei hän tehnyt
pahaa tsaaria eikä Jumalaa vastaan; piti vaan oikeuden puolta, taisteli
Morosovin ja hänen bojarittarensa puolesta, kun ne petoksella, kesken
pitoja, hyökkäsivät talon kimppuun ja hävittivät sen perinpohjin.

Myllärin kasvot tekeytyivät kummallisiksi.

-- Oh, vai niin! hän sanoi: -- ikävä on, ystävä; ikävä on ystävä; ikävä
on ruutanan uida rauhattomuudessa. Ikävä on ruutanan istua pimeässä
vankilassa; ikävä on Morosovin olla ilman nuorta vaimoansa; vielä
pahempi on Vjasemskin elää toisen vaimon kanssa!

Miheitsh ihmetteli.

-- Sinä siis tiedät, että Vjasemski on ryöstänyt Morosovin vaimon? En
minä ole siitä sinulle mitään sanonut.

-- Voi, kummiseni, ei sitä ainoastaan tiedetä, mitä sanotaan; kun
joskus kaukana metsässä kolistellaan, niin läheltä kuuluu kaiku; kun
pyörän alta on loppunut vesi, tulee kuivuus sadankin virstan päässä, ja
myös viljasta suuri puute, vaan, veikkonen, ukko, elä ääneti; kuule,
kuinka ruoho kasvaa, ja kätke varaksesi.

-- Miten luulet, isäntä, näinköhän voisi auttaa bojaritarta? Minä olen
sitä arvellut ja tuumaillut pääni täyteen, vaan en ole mitään keksinyt.
Lähden puhumaan hyvälle ihmiselle ja kysymään neuvoa. Ja, myöntää
täytyy, että tuo nuori mies kovasti tuumaili neuvoessaan meitä sinun
luoksesi. Hän sanoi silloin minulle: Jos minua bojari tarvitsee,
lähettäköön sanan myllyyn ja kysyttäköön ukolta missä Vanjuha Persten
oleskelee, ja silloin minä olen, hän sanoi, mielelläni tekevä bojarille
palvelusta; hänen edestään minä panen vaikka henkeni, hän sanoi. No,
nyt tulin, isäntä; osota laupeutta ja ilmoita, miten ruhtinaan voisi
pelastaa. Jos sen teet, -- niin ei sinua ruhtinas Nikita Romanitsh
koskaan unohda, ja minäkin, murhemielinen, olen aina oleva sinun
palvelijasi.

"Saisit mennä maan läpi, susi syököön! -- Miheitsh lisäsi
arvelevaisesti: -- jonkun pitäisi käydä terveisillä hänen luonansa!"

-- Isäseni, miks'ei sovi masentaa surua? Ikävä asia puhuakin, vaan
koukullahan hiiliäkin kohennetaan, ja välistä tapahtuu, että jyvä
kokonaisena myllynkiven silmästä hypähtää: kaikki käy, kuten kullekin
on sallittu!

-- Niin se on, isäntä, kun kova tulee niin kukkokin munii; vaan
onnettomuudekseen kovakuoriainenkin seinään lentää; vaan sitä sinulta
kysyn, sano nyt mitä oikeastaan on tehtävä?

Mylläri katsoi maahan, ja oli, ikäänkuin kuuntelisi rattaan kolinaa.

Kului joitakuita minuuttia. Ukko pudisti päätään, ja alkoi puhua,
pitämättä Miheitshistä lukua:

"Kulkee, kulkee ratas ympäri; kun oli korkealla, niin tulee alas; kun
oli alhaalla, niin tulee ylös -- kuulen -- kaukaa kirkonkellon äänen:
hautajaisiinko kutsutaan, vai häihin; vaan ketä vihitään, ketä
haudataan; ei voi kuulla, -- vesi kohisee, ei näe paksun usman takaa.

"Korpit lentävät etäältä, kutsuen toinen toistaan rikkaihin pitoihin,
tuota nokkasee, tuota hosuu, itsekään eivät huomaa sitä, lentävät vaan
ja huutavat! Kirves on tahottu, pyöveli on valmis; juoksevat pitkin
tammilautoja, lämpönen verivirta alkaa virrata; päät putoavat
hartioista -- vaan, ei tiedä, kenen."

Miheitshiä pelotti.

-- Mitä sinä, ukkokulta, puhelet, vieläpä loihdit, ikäänkuin vainajan
jälkeen?

Mylläri ei ollut kuulevinaan Miheitshiä. Hän ei enää puhunut mitään,
vaan ainoastaan sopotti itsekseen. Hänen huulensa höpisivät
kuulumattomasti, ja harmaat silmänsä katselivat raukeina, ikäänkuin
eivät näkisi mitään.

-- Ukkoseni, kuule ukko! -- ja Miheitsh nykäsi häntä hihasta:

-- No? -- mylläri äännähti kääntyen Miheitshin puoleen, ollen aivan
huomaamaton.

-- Mitä sinä laskettelet ukkoseni?

-- Oh, kummiseni! Paljon kuullaan, paljon sanotaan, Mene nyt tiehesi
tämän männyn ohi. Mene yhä suoraan; paljo tulee sinua vastaan
käännepaikkoja sekä oikealle että vasemmalle, vaan mene sinä vaan
suoraan eteenpäin; kuljet noin viisi virstaa -- siinäpä tulet pienelle
tuvalle; siinä tupasessa ei ole elävätä olentoa. Odota siellä yöhön
asti, silloin sinne tulee hyviä ihmisiä -- niiltä saat enemmän kuulla.
Vaan palaa sitten samaa tietä takaisin tänne, -- sinulla tulee olemaan
työtä: kasuaari lensi loukkuun; viet sen Dalmatin tsaarille, lunnaat
pannaan kahtia!

Ja odottamatta vastausta, vanhus meni myllyyn ja sulki oven jälkeensä.

-- Ukkoseni! -- Miheitsh huudahti hänen jälkeensä, -- sano nyt
selvästi: mistä ihmisistä, mistä linnusta puhut?

Mutta mylläri ei vastannut mitään, eikä hän voinutkaan mitään kuulla,
paitsi veden kohinaa ja rattaan jyskintää.

"Susi hänet syököön!" -- Miheitsh ajatteli: -- "mihin hän aikoi minut
lähettää! Viiden virstan päässä on tupanen, odota siinä yöhön, vaan
piru tiesi, kuka sinne tulee, enemmän saat kuulla. Lähettäisinpä sinut
itsesi sinne, sinä vanha konna! Kylläpä antaisin sinulle, vaan bojarin
tähden!... Katsotaan, miten asia lienee! Hyi! No, Galga, mitäs muuta,
annas mennä tuonne hiiden mökkiä etsimään!" Ja, istuen hevosen selkään,
Miheitsh vihelsi, ja antoi mennä myllärin osottamaan suuntaan.




XIX Luku.

Venäjän mies muistaa hyvän.


Oli jo myöhäinen, kun Miheitsh näki varjossa olevan mustan ja
savuttuneen mökin, joka oli enemmän puoleksi mädänneen tatin, kuin
ihmisasunnon näköinen. Aurinko oli jo laskenut. Sumun juovat liitelivät
korkean ruohikon yllä, vähäisellä avonaisella kentällä. Oli suloista ja
tuoksuvaa. Linnut taukosivat visertämästä; ainoastaan joku silloin
tällöin alkoi laulaa univirttään ja, sen lopetettuaan, ryöpsähti
oksalle. Vähitellen nekin vaikenivat ja yleisen hiljaisuuden vallitessa
kuului ainoastaan heikko, näkymättömän puron lorina, ja välistä yökön
suhina.

-- Kas, minne tultiin! -- Miheitsh sanoi, katsahtaen ympärilleen: -- ja
todellakin, täällä ei ole yhtään elävätä sielua! Odotanko, ja katson,
millainen tulee, mikäpä neuvoksi? Mutta, jos, Jumala armahda, tulee
joku sellainen, että ... hyi! Olisinpa näyttänyt tuolle myllärille,
jollei olisi bojaria pelastettava.

Miheitsh astui alas hevosen seljästä, pannen sen liekaan, otti pois
ohjakset ja päästi sen valloilleen.

-- Nyhdä ruohoa, -- hän sanoi, -- vaan minä käyn tupaan, ellei ovi ole
lukittu, niin katson, eikö lie jotain purtavaa! Talonpito ei liene
aivan kehuttavaa, vaan nälkäinen ei kursaile!

Hän sysäsi jalallaan matalaa, kallistunutta ovea; kummallisesti kaikui
tässä autiossa paikassa sen pitkäveteinen narina, aivan kuin ihmisen
itku. Vasta sitten, kun se oli kääntynyt saranoillaan ja kolahtanut
seinää vasten, Miheitsh kumartuen meni sisään. Häntä kohtasi siellä
pimeys ja tympeän kosteuden haju. Katseltuaan ympärilleen, hän huomasi
pöydällä olevan leivänkannikan ja ryhtyi siihen kiivaasti käsiksi. Hän
meni lieden ääreen, kaiveli tuhkaa ja löysi siitä hehkuvia hiiliä, sai
ne vaivoin palamaan ja sytytti päreen, joka oli rahilla. Uunin ja
seinän väliin oli kiinnitettynä orsia. Niillä oli vaatteita, muiden
seassa myös kullalla kirjailtu viitta, aivan kuin bojaria varten tehty.
Seinällä riippui kultanauhainen lakki. Mutta enimmin Miheitshin
huomiota veti puoleensa nurkassa oleva jumalankuva, joka jo oli
mustunut liasta. Se sovitti hänet tuntemattomien isäntäin kanssa.

Miheitsh teki joitakuita ristinmerkkiä sen edessä, sitten sammutti
tulen ja hiipi orsille, heittäytyen pitkälleen, alkoi kuorsata ja
nukkui makeaan uneen. Hän nukkui tyyneenä, kunnes äkkiä nyrkin isku
hänen kylkeensä työnsi hänet orsilta maahan.

-- Mitä nyt? -- Miheitsh huudahti, heräten vasta maassa: -- kuka siinä
rähisee? susi sinut...

Hänen edessään seisoi vanukepartainen ukko, leveä puukko vyöllä, ja oli
valmis antamaan nyrkillään uuden iskun.

-- Älä koske! -- sanoi hänelle toinen, reima poika, jonka huulista
tuskin haituvia näkyi, -- mitä hän teki sinulle? Mitä? -- Tätä
sanoessaan hän ravisti toveriaan olkapäästä, ja itse rupesi
tarkastelemaan Miheitshiä.

-- Oh, harmaapää! -- hän huomautti jonkinlaisella kunniaa osoittavalla
ihmetyksellä.

-- Ja sinä, hylje, mitä sukua hän on sulle! -- huudahti toinen: --
isäkö -- vai lanko?

-- Ei se kuulu, hän on vanhus. Harmaapää, siis vanhus. Minä sanon: älä
koske, muuten suutun!

Äänekäs nauru kajahti miesten kesken, joita joukottain tuli sisälle.

-- Anna olla, Hlopko, -- sanoi eräs heistä, -- pidä varasi! Kun Mitka
suuttuu, niin käy pahasti! Älä rupea, veliseni, hänen kanssaan
riitelemään!

-- Metsänpeikko häneen ryhtyköön! -- Hlopko vastasi, käyden sivulle:
onhan sitä asuttu metsässä, ja voitettu karhujakin!

Toiset miehet, kaikki aseilla varustettuina, ympäröivät Miheitshiä ja
tarkastelivat häntä, eikä aivan suopeasti.

-- Mistä yökkö on lentänyt? -- kysyi yksi heistä, katsoen häntä suoraan
silmiin.

Sillävälin Miheitsh ennätti tointua.

"Ahaa, -- hän ajatteli: -- onhan nämä niitä rosvoja!" -- Terve, hyvät
miehet! Vaan missä on se, jonka nimi on Vanjuha Persten?

-- Siis sinä tarvitset atamania? Miks'et ennen sanonut? Jos olisit
sanonut, et olisi saanut niin monta tyrkkäystä!

-- Tuossa onkin atamani, lisäsi toinen, osottaen Persteniä, joka juuri
astui sisään vanhan Korshunin seurassa.

-- Atamani! -- huusivat rosvot: -- tänne on tullut mies, joka kysyy
sinua.

Persten tarkasti Miheitshiä ja tunsi hänet kohta.

-- Ka, sinäkö, toveri! -- hän sanoi: -- ole tervetullut! Miten on hänen
ruhtinaallinen armonsa siitä päivästä jaksanut, kuin me yhdessä
Maljutan opritshnikkien kanssa mellastimme? Kyllä heitä jäi
Hiidenkuilulle! Ikävä vaan, että Maljuta Lukjanitsh pääsi kynsistä, ja
että tämä Mitka-hupsu päästi Homjakin. Ei he minun käsissäni olisi
liioin riemastelleet! -- Mutta mitenkä tsaari-isä iloitsi, nähdessään
tsarevitshin! Miten hän mahtoikaan suositella ruhtinas Nikita
Romanitshia!

-- Niin! -- Miheitsh huokasi: -- tsaari suosii, vaan ei koirain
hoitaja! Tsaari-isä Iivana Vasiljevitsh, Jumala hänelle terveyttä
antakoon, siten armahti herraani. Vaan Nikita Romanovitsh ei
miellyttänyt opritshnikkejä. Tosiaankaan ei ole se ihme, mistäpä he
olisivatkaan meitä rakastaneet. Ensin suomimme me heitä vitsoilla
Medvedevkassa; sitten sai Maljuta Hiidenkuilulla korvapuustin; sen
lisäksi bojari löylytti heitä Moskovassa kelpolailla. Mutta he,
kirotut, hyökkäsivät hänen kimppuunsa ylivoimalla, kaatoivat hänet ja
sitoivat sekä veivät slobodaan. Se ei olisi mitään, mutta tämä Maljuta,
koirankuonolainen, syyttää meitä tsaarin edessä ja kostaa ruhtinaalta
saamansa korvapuustin!

-- Hm! -- yrähti Persten, istuen rahille: -- siis tsaari ei
käskenytkään hirttää Maljutaa? Miksi ei? No, sen tietää hänen
tsaarillinen armonsa! Mitä ajattelet tehdä?

-- Mitäkö, isä, Iivana, en tiedä, miten kunnioittaa sinua sukunimesi
mukaan...

-- Kunnioita Vanjuhaa -- ja siinä se!

-- No, isä Vanjuha, en itsekään tiedä, mitä pitäisi tehdä: Ehkä sinä
jotain keksit? onhan yksikin järki hyvä, vaan kaksi on parempi. Sinun
luoksesihan myllärikin lähetti minut: mene, hän sanoi, atamanin luo,
hän auttaa. Minä näen merkeistä, hän sanoi, että hänellä tulee olemaan
onni ja menestys siinä. Mene, hän sanoi, atamanin luo!

-- Minunko! Sanoiko hän -- minun luokseni?

-- Sinun juuri, isäkulta, sinun luoksesi. Mene, hän sanoi, atamanin
luo, vie minulta terveisiä ja sano, että hän ryhtyisi pelastamaan
ruhtinasta. Minä, näet, huomaan merkeistä, että hänellä tulee siinä
olemaan onnea ja menestystä, hän sanoi. Tuli mitä tuli, pelastakoon
ruhtinaan! Minä, näet, hän sanoi, en unhota tätä palvelusta. Mutta
jollei atamani pelasta ruhtinasta -- niin kaikellainen onnettomuus
kohtaa häntä; hän riutuu, kuin korsi; hän menehtyy tykkänään, niin hän
sanoi!

-- No mitä! -- Persten sanoi, pudistaen päätänsä miettiväisenä: --
näinköhän minä tosiaan riutuisin?

-- Niin, isäseni, sekä kädet että jalat, hän sanoi kuivettuvat, ja
päähän tulee sellainen pyörrytys, että auta Jumala!

Persten kohotti päätään ja tarkasteli tyystin Miheitshiä.

-- Eikö mylläri sanonut muuta?

-- Kuinkas muuten, isäkulta! -- katsellen syrjästä höyryävää
kaalivatia, jonka rosvot asettivat pöydälle: -- mylläri sanoi vielä
näin: sano atamanille, että hän syöttäisi ja juottaisi sinua, aivan
kuin minua itseäni. Vaan pääasiallisesti hän sanoi, että pelastaisit
ruhtinaan. No, niin mylläri sanoi!

Ja Miheitsh katseli atamania, nähdäkseen, minkä vaikutuksen sanansa
tekivät hänessä.

Mutta Persten katseli häntä vielä tyystemmin ja remahti vihdoin kovaan,
iloiseen nauruun.

-- Oh, vanhus, vanhus! Sanoiko mylläri todellakin, että, jollen pelasta
ruhtinasta, minä menehdyn?

-- Sanoi, isäkulta, -- palvelija vastasi, vähän änköttäen sekä jalat
että kädet...

-- Rohkeapa olet, veliseni! Persten keskeytti, lyöden häntä olalle, yhä
nauraen: -- vaan turhaan yritit minua puijata! Maista kanssamme leipää
ja suolaa, -- hän lisäsi, käyden pöydän luo. Tuossa on sulle lusikka,
me alamme syödä illallista; jos voin auttaa ruhtinasta, niin teen sen
ilman sinun juoniasi. Vaan miten voin? Onhan ruhtinas vankihuoneessa?

-- Vankihuoneessa on, isäkulta.

-- Samassako, joka on lähellä toria, Maljutan talon luona?

-- Missä muualla sitten, onhan sekin kyllä vahva!

-- Vaan, kellä avaimet ovat? Maljutallako?

-- Niin kun oltiin slobodassa, niin nähtiin näet, hänen kulkevan
vankihuoneeseen kiduttamaan ihmisiä. Avaimet, näet, olivat aina
hänellä. Vaan öisin hän vie ne aina tsaarille, joka taas, kuten
tiedetään, panee ne päänsä alle maatessaan.

-- Katso nyt! -- Persten sanoi, laskien lusikkansa kaalivatiin: --
kuka, hölmö, voi siis sinun ruhtinastasi auttaa? Sano itse: kuka voi
häntä auttaa?

Miheitsh pyyhkäsi tukkaansa.

-- Siis sinä näet, että mahdoton on häntä auttaa?

-- Niin kyllä, -- hän vastasi, heittäen pois lusikkansa. -- mitäpä
minäkään enää eläisin päivän valossa! Menen herrani luokse, lasken
vanhan pääni hänen päänsä viereen ja palvelen häntä siellä, koska
täällä on kielletty.

-- No, no, joko aloit veisata kuolinvirttä! Ehkei ruhtinaasi olekaan
vielä vankihuoneessa. Ei tässä itku auta; ja jos onkin, niin
mietitään... Hyvin tunnen slobodan; minä vein sinne viime kuussa
karhun, ja hovin minä tunnen, kaikki tarkastelin: ajattelin näin: ehkä
on joskus hyvä tietää!... Ole huoleti, mietitään...

Persten vaipui ajatuksiin.

-- Hyvä! hän huudahti äkkiä; hypähtäen paikaltaan -- Ukko Korshun!
Meidät pelasti kerran ruhtinas kuolemasta -- pelastakaamme mekin nyt
hän; nyt on meidän vuoro! Tahdotko ryhtyä kanssani vaikeaan työhön?

Vanha rosvo rypisti kulmiaan ja pudisti päätään.

-- Mitä, Korshun, etkö halua?

-- Mitä sitten sinä, atamani, oletko järjiltä pois, vai hourailetko?
Etkö kuullut, missä ruhtinas on? Etkö kuullut että avaimet päivin ovat
Maljutalla, vaan öisin tsaarin pään alla? Mitä voi tässä tehdä?
Ruoskalla et saa poikki kirveen hamaraa. Kun joutui turmioon, niin
joutui! Emmekö mekin voi joutua samoin? Onko hänestä hauskempaa, kun
meistä nahka nyljetään?

-- Niinpä niin, Korshun, mutta sanoohan sananlaskukin: velka maksettuna
on kaunis! Jos ruhtinas ei olisi silloin meitä pelastanut, niin missä
nyt olisimme? Riippuisimme jossain koivussa ja tuuli meitä heiluttaisi!
Vaan miten hän nyt! Hän luullakseni ajattelee: taannoin minä pelastin
veikkoset hädästä, ja ehkä he pelastavat nyt minut! Mutta jos nyt
jätämme hänet, ja hän viedään mestattavaksi -- hyi! -- semmoisia ne
olivat, hän sanoo: ryöstää ja rosvota kyllä osaavat, vaan hyvää työtä.
eivät muista! Vaan vuodattavat syytöntä verta, eivätkä pelasta
kristittyä! Minä en, hän sanoo, rukoile heidän puolestaan Herraa
Jumalaa! Surma heidät vieköön tässä ja tulevassa maailmassa! Niin sanoo
ruhtinas.

Korshun yhä vielä rypisti kulmiaan. Sisällinen taistelu kuvastiihe
hänen kasvoillaan. Nähtävästi Persten oli kovasti kosketellut hänen
sydäntänsä.

Mutta kauvan ei taistelu kestänyt. Ukko viittasi kädellään.

-- Ei, veliseni, -- hän sanoi, turhaan puuhailet; oma paita on
lähimpänä ruumista! En rupea!

-- Vai et, vai et! Persten sanoi. -- Odottakaamme aamuun, ehkä silloin
mietimme toisin; aamu iltaa viisaampi! Ja nyt, miehet, on aika nukkua!
Joka voi Jumalaa rukoilla -- hän rukoilkoon, joka ei voi, pankoon
maata!

Atamani katseli salaa Korshunia. Hän huomasi nähtävästi ukossa jotain,
sillä Korshun liikahti hiljaan, ja, ettei kukaan huomaisi sitä, hän
alkoi kovasti haukotella ja sitten hyräillä jotain hiljakseen.

Rosvot nousivat ylös. Toiset ryömivät orsille, toiset rukoilivat vielä
kauvan jumalankuvan edessä. Viimeisten joukossa oli Mitka. Hän
kumarteli hartaasti, ja, jollei aseet ja vaatteus olisi vakuuttaneet
hänen olevan rosvon, niin ei sitä kukaan olisi uskonut, niin
rauhalliselta hän näytti.

Sellainen ei ollut ijäkäs Korshun. Kun kaikki olivat asettuneet
sijoilleen, niin Miheitsh näki hämärän tulen valossa hänen nousevan
vuoteeltaan ja lähestyvän jumalankuvaa. Muutaman kerran hän risti
itseänsä, mutisi jotain ja sanoi lopuksi sydämekkäästi:

-- Ei, en voi! Luulin että tänään on helpompi!

Kauvan kuuli Miheitsh, kuinka Korshun kääntyi toiselta kyljeltä
toiselle, mutisten jotakin itsekseen, vaan ei voinut nukkua. Päivän
sarastaessa hän herätti atamanin.

-- Atamani, -- hän sanoi, kuule atamani!

-- Mitä nyt, ukkoseni?

-- Suo anteeksi, minä lähden kanssasi; vie, minne tahdot!

-- Kuinka niin?

-- Niin vaan, -- en voi nukkua. Eihän saa enää nukutuksikaan.

-- Ethän vaan enää ota sanaasi takaisin?

-- Kun sanoin: lähden, -- niin älä luule!

-- No, hyvä, ukko Korshun, kiitos! Vielä tarvittaisi yksi kumppani,
vaan ei enempää. Paljoko vielä yötä on?

-- Johan linnut laulavat.

-- No, olkoon päätetty, aika on nousta. Mitka! -- Persten sanoi,
sysäten Mitkaa kylkeen.

-- Mitä? -- vastasi hän raottaen silmiään.

-- Tahdotko tulla kanssamme?

-- Mihin?

-- Mitä se sinuun kuuluu! Sinulta vaan kysytään, tahdotko tulla minun
ja ukko Korshunin kanssa?

-- Mutta, mitä varten? -- Mitka vastasi, haukotellen, ja kurotteli
jalkojaan orsilta.

-- Katsos, sitä rakastan. Mene minne viedään, äläkä kysy: mihin? Jos
sinulta pää halaistaan -- ei se sinuun kuulu, mehän tiedämme, mikä on
tarpeen. No, katsos, tartu köyteen, äläkä sano: en uskalla; jos
peräydyt, sanon sinua ravuksi!

-- Älä sano! -- Mitka vastasi ja alkoi kietoa rääsyjä jalkoihinsa.

Rosvot alkoivat pukeutua.

Mikä oli Perstenin tuuma ja miten hän sen onnellisesti suoritti -- sen
saamme tietää seuraavista luvuista.




XX Luku.

Iloista väkeä.


Syvässä ja pimeässä tyrmässä, jonka kosteat seinät olivat homeessa,
istui ruhtinas Nikita Romanovitsh raudotettuna käsistä ja jaloista, ja
odotti itselleen kuolemaa. Hän ei tiennyt oikein, paljoko siitä oli
aikaa, kuin hän vangittiin, sillä valoa ei tullut mistään maanalaiseen
komeroon; mutta silloin tällöin hän kuuli tasaisen kirkonkelloin
soiton, ja, tästä sekavasta ja heikosta äänestä päättäen, hän laski
olleensa vankilassa enemmän kuin kolme päivää. Hänelle viskattu leipä
oli jo aikoja sitten tullut syödyksi, vesi juoduksi, ja nälkä sekä jano
alkoivat ahdistaa häntä, kun äkkiä kummallinen melu herätti hänen
huomiotansa. Hänen päänsä yläpuolella avattiin lukkoa. Ensimmäinen
vankilan ulkopuolinen ovi alkoi narista. Melu läheni. Toinen lukko
narahteli, ja taas kolahti ovi. Viimein avattiin kolmas ovi, ja askelia
rupesi kuulumaan, jotka tulivat alas vankikoppiin. Viimeisen oven
raosta välähti tuli, avain kierähti, muutamia salpoja työnnettiin
syrjään, ruosteiset saranat ratisivat, ja kirkas, sietämätön valo teki
Serebrjanin sokeaksi.

Kun hän laski alas kätensä, joilla hän oli silmiään peittänyt, niin hän
näki edessään seisovan Maljuta Skuratovin ja Boris Godunovin. Heitä
seurannut pyöveli piteli heidän ylitsensä tulisoihtua.

Maljuta, pantuaan kätensä ristiin, katseli hymyillen Serebrjanin
kasvoja, ja hänen silmäteränsä vetäysivät kokoon ja taas laajenivat.

-- Terve, ruhtinaskulta! -- hän puhui semmoisella äänellä, jommoista
Nikita Romanovitsh ei koskaan ennen ollut kuullut, -- äänellä, joka oli
inhottavan liehakoitsevaa ja roiston lempeää, ja muistutti kissan
verenhimoista naukumista silloin, kuin se lähenee sadinta, jossa on
vangittu hiiri.

Serebrjani vavahti vasten tahtoaan, vaan Godunovin läsnäolo rauhoitti
häntä.

-- Boris Feodoritsh, -- hän sanoi, kääntyen Maljutasta poispäin, --
kiitän sinua, että tulit minua katsomaan. Nyt saatan kuolla helpommin!

Ja hän tarjosi hänelle raudoitetun kätensä. Mutta Godunov astui
taapäin, eikä hänen kylmässä katseessaan näkynyt ainoatakaan
osanottavaisuuden merkkiä ruhtinasta kohtaan.

Serebrjanin käsi, kahleitten painamana, putosi jälleen polviinsa.

-- En luullut, Boris Feodoritsh, -- hän sanoi nuhdellen, -- että sinä
poistut luotani. Vai tuletko ainoastaan katselemaan minun
rangaistustani?

-- Minä tulin, -- Godunov rauhallisesti vastasi, -- sinua
kuulusteltaissa olemaan läsnä yhdessä Grigori Lukjanitshin kanssa.
Luotasi poistumiseni ei merkitse mitään; koskaan en ole ajatellut
niinkuin sinä, ja ainoastaan, kun tiedän tsaarin armahtavaisuuden, olen
pidättänyt ansaitsemaasi rangaistusta!

Serebrjanin sydän sykki tuskallisesti, ja Godunovin muutos tuntui
hänestä raskaammalta kuin kuolema.

-- Armon aika on mennyt! -- Godunov pitkitti kylmästi. -- Sinä muistat
lupauksen, jonka teit tsaarille? Antaudu sinä vaan hänen pyhälle
tahdolleen, ja jos tunnustat kaikki meille ilman mutkia, niin vältät
piinapenkin ja tulet pikaisella kuolemalla rangaistuksi. Alkakaamme
kuulustelu, Grigori Lukjanitsh!

-- Odota, odota hiukan! -- Maljuta vastasi myhäillen. -- Minulla on
hänen armonsa kanssa omiakin tiliä! Tiukenna hänen kahleitansa, Fomka!
-- hän sanoi pyövelille.

Ja pyöveli, pistettyään tulisoihdun seinässä olevaan rautaiseen
renkaasen, levitti Serebrjanin kädet seinää pitkin niin, ettei hän
voinut niitä liikuttaa.

Sitten Maljuta läheni katsellen häntä kauvan, muuttamatta hymyään.

-- Isäkulta, ruhtinas Nikita Romanovitsh! -- hän alkoi viimein: -- älä
kiellä minulta suurta armoa!

Hän laskeusi polvilleen ja kumarsi maahan asti Serebrjanille.

-- Me, isäkulta, -- hän jatkoi ilkkuvaisella nöyryydellä, -- me olemme
sinun armosi edessä vähäpätöisiä ihmisiä; sellaisia suuria bojareita,
kuin sinä, emme vielä koskaan ole rangaisseet emmekä kiduttaneet. Ja
kuulustelussa täytyy olla arka. Sanotaan, ettei meidän suonissamme
juokse samaa verta...

Ja Maljuta pysähti, hänen hymyilynsä tuli kylmemmäksi ja silmänsä
laajenivat enemmän.

-- Suvaitse, isäkulta, ruhtinas, -- hän jatkoi, antaen äänelleen
rukoilevan ilmauksen, suvaitse ennen kuulustelua, ehkä on liian paljon
uskallettu, nähdä sinun bojari-vertasi.

Ja hän otti vyöltään puukon ja laskeutui polvilleen Serebrjanin eteen.

Nikita Romanovitsh työnsiihe taaksepäin, katsahtaen Godunoviin.

Boris Feodoritshin kasvot olivat liikkumattomat.

-- Ja sitten, -- Maljuta pitkitti, korottaen ääntään, -- suo minun,
halpa-arvoisen, leikata sinun ruhtinaallisesta seljästäsi hihnoja! --
Suo minun, orjan, ottaa nahkaasi hevoseni suitsiin! -- Salli minun,
vanhan orjan, sinun ylhäisellä lihallasi ruokkia koiriani!

Maljutan tavallisesti karkea ääni muuttui nyt shakalin kitinäksi, itkun
ja naurun sekaiseksi.

Serebrjanin hiukset nousivat pystyyn. Kun Iivana ensikerran tuomitsi
hänet kuolemaan, hän meni lujasti mestauslavalle: mutta täällä
vankihuoneessa, kahlehdittuna, nälän ahdistamana, ei hän kyennyt
kestämään tätä ääntä ja katsetta.

Maljuta nautti hetkisen tästä vaikutuksestaan.

-- Isäkulta, ruhtinas, -- hän äkkiä sähisi, heittäen puukon pois ja
nousi pystyyn, -- suvaitse minun ensin maksaa velkani.

Ja kiristellen hampaitaan hän kohotti nyrkkinsä ja alkoi heilutella
sitä Nikita Romanovitshin edessä.

Serebrjanin veri jähmettyi sydämmessään, ja vihaansa liittyi semmoinen
inhottava kauhu, minkä meihin saattaa likainen eläin, joka uhkaa
koskettaa.

Hän suuntasi katseensa Godunoviin.

Sillä hetkellä Maljutan kohotettu käsi seisahti ilmassa, Boris
Feodoritshin tempauksesta.

-- Grigori Lukjanitsh, -- Godunov sanoi, kadottamatta tyyneyttään, --
jos sinä lyöt häntä, niin hän loukkaa päänsä seinään, emmekä me saata
häntä kuulustella. Minä tunnen tämän Serebrjanin.

-- Pois! -- Maljuta kiljasi -- Älä sekoita itseäsi meihin! Älä estä
minua maksamasta hänelle Hiidenkuilun puolesta!

-- Muista, Grigori Lukjanitsh! Me saamme vastata hänestä tsaarin
edessä!

Ja Godunov tarttui Maljutan kumpaankin käsivarteen.

Mutta, ikäänkuin villipeto, himoten verta, Maljuta ei enää muistanut
mitään. Kirkuen ja kiroten hän hyökkäsi Godunovin kimppuun ja koetti
työntää häntä tieltänsä, päästäkseen uhrinsa kimppuun. Taistelu alkoi
heidän kesken; tulisoihtu, johonka toinen heistä tarttui, putosi maahan
ja sammui Godunovin jalkain alla.

Maljuta maltti mielensä.

-- Minä sanon tsaarille, -- hän änkötti, -- että sinä puolustat
kavaltajaa!

-- Ja minä, -- Godunov vastasi, -- sanon tsaarille, että sinä tahdoit
tappaa kavaltajan kuulustelematta, koska pelkäät hänen ilmiantojaan!

Maljutan rinnasta kuului jonkinlaista murinaa ja hän kiirehti
vankihuoneesta, kutsuen mukaansa pyövelin.

Sillä välin kuin he hapuellen nousivat portaita ylös, Serebrjani tunsi,
että kahleet irrotettiin hänestä ja että hän taas voi liikkua.

-- Älä ole toivoton, ruhtinas! -- Godunov kuiskasi hänelle korvaan,
kovasti puristaen hänen kättään: -- pääasia on voittaa aikaa!

Ja hän kiirehti Maljutan jäljestä, ensin suljettuaan ovet ja
huolellisesti ne teljettyään.

-- Grigori Lukjanitsh, -- hän sanoi Skuratoville, saavutettuaan hänet
portilla ja antaen hänelle avaimet vahdin läsnäollessa, -- sinä et
sulkenut vankilaa. Niin ei sovi tehdä: luullaan -- että pidät yhtä
Serebrjanin kanssa!

Samaan aikaan kuin tapahtui tämä vankihuoneessa, Iivana istui synkkänä
ja tyytymättömänä makuuhuoneessaan. Jokin outo tunne valtasi hänet
vähitellen. Tämä oli vastustamaton tunne Serebrjania kohtaan, jonka
rohkeat teot kiusasivat hänen itsekästä sydäntänsä, vaan sillä välin
hänessä heräsi epäluulo kavalluksesta. Tähän asti oli Iivana kohdannut
joko selvää itsepäisyyttä, niinkuin bojareissa, jotka olivat
synkentäneet hänen nuoruutensa ajan irstaisuudellaan, tai jäykkää
tottelemattomuutta, kuten Kurbskissa, tai orjamaista nöyryyttä,
niinkuin kaikissa, jotka häntä nykyään ympäröitsivät. Mutta Serebrjani
ei kuulunut yhteenkään niistä. Hän erotti elämänsä vakuutuksen Iivanan
oikeuksien Jumalallisessa etäisyydessä. Hän menetteli viisaasti tämän
vakuutuksen mukaan, ja, koska oli enemmän tottunut toimimaan kuin
ajattelemaan, ei koskaan luopunut tsaarin kuuliaisuudesta, edeltäpäin
mietittyä, koska hän piti tsaaria Jumalan tahdon edustajana maan
päällä. Vaan siitä huolimatta, hän joka kerta, kun oli syössyt
ilmeiseen vääryyteen, hänen sydämensä kiehui harmista, ja synnynnäinen
suoruus voitti säännöt, jotka luottamuksesta olivat tulleet tavaksi.
Silloin hän, ihmeeksi itselleen ja melkein tietämättään menetteli näitä
sääntöjä vastaan, ja asiasta ei tullutkaan sitä, mitä ne olivat
ennustaneet. Tämä jalo johdonmukaisuuden puute vastusti Iivanan kaikkia
käsityksiä ihmisistä ja saattoi hänen ihmissydämmen tuntemisensa
häiriöön. Serebrjanin suoruus, hänen vilpistelemätön avomielisyytensä
ja kykenemättömyytensä hankkia itselleen etuja, olivat silminnähtävät
itse Iivanalle. Hän ymmärsi, ett'ei Serebrjani petä häntä, että häneen
voi enemmän luottaa kuin johonkin valan tehneeseen opritshnikkiin, ja
hänessä heräsi halu likentää häntä itseensä ja tehdä hänestä ase
itselleen; mutta samassa hän huomasi, että tämä ase, joka oli ulkona
hänestä itsestään, äkkiä saattaa luikahtaa hänen käsistään, ja
ajatellessaan sellaisen mahdollisuuttakin, hänen mielipiteensä
Serebrjaniin nähden muuttui kohta vihaksi. Vaikka Iivanan vaihteleva
mieli silloin tällöin kieltäytyi veritöistä ja hän rupesi katumaan,
niin oli se kuitenkin poikkeustiloissa; mutta tavallisesti häneen oli
tunkeutunut vakuutus erehtymättömyydestään, hän uskoi vakaasti, että
hänen vallallansa oli jumalallinen alku, ja hän säilytti sitä tarkasti
ulkonaisia salahankkeita vastaan; salahankkeina hän piti kaikkia,
niinkuin äänettömän tyytymättömyydenkin. Niinpä tapahtui nytkin.
Ajatus, antaa anteeksi Serebrjanille, välähti hänen sydämmessään, vaan
kohta sai sijan se vakuutus, että Serebrjani kuuluu niihin ihmisiin,
joita ei sovi kärsiä valtakunnassa.

"Jos koko laumasta yksi ainoa menee vasemmalle ja kaikki muut oikealle,
niin paimen antaa tämän jäädä uhriksi" -- hän ajatteli. Samassa hän
teki päätöksen Serebrjanin kohtalosta. Tuomio oli määrätty pantavaksi
toimeen seuraavana päivänä; mutta hän käski ottaa kahleet
Serebrjanilta, ja lähetti hänelle viiniä ja ruokaa omasta pöydästään.
Sillä välin, karkottaakseen tunteet, jotka sisällinen taistelu
hänessä oli herättänyt, -- nuo tavattomat tunteet, hänestä niin
epämiellyttävät, hän päätti lähteä metsästämään ja määräsi sen vuoksi
pantavaksi toimeen suuren linnustuksen.

Aamu oli ihana. Yli- ja ali-haukankesyttäjät, johtavat henkilöt ja
kaikki haukankesyttäjiin kuuluvat kulkivat ratsain, loistavissa
varusteissa, tuoden mukanaan erilaiset haukkansa. He odottivat
hallitsijaa kentällä. Turhaan ei ole sanottu, että metsästys lohduttaa
ja virvottaa surullisia sydämiä, vaan jahtihaukan saalis tekee
kerrassaan sekä vanhan että nuoren iloiseksi. Kuinka synkkä tsaari
tahansa olikin, tullessaan opritshnikkiensa kera slobodasta, niin,
nähdessään haukankesyttäjäin loistavan joukon, hänen katseensa selveni.
Kokouspaikkana oli niityt ja pienet metsiköt, joihin pääsy muille oli
kielletty, noin kahden virstan päässä slobodasta, Vladimirin tien
varsilla.

Yli-haukankesyttäjä, puettuna punaiseen, kullalla kirjailtuun
samettiviittaan, päässä kultareunuksinen lakki, keltaiset saappaat
jalassa ja sievät hansikkaat käsissä, laskeusi hevosen seljästä ja
lähestyi Iivanaa, ali-haukankesyttäjän seuraamana, jolla oli kädessä
valkoinen jahtihaukka.

Tli-haukankesyttäjä kumartui maahan asti ja kysyi.

-- Hallitsija, joko on aika iloita?

-- Jo on, -- Iivana vastasi, -- ala leikki!

Silloin yli-haukankesyttäjä antoi tsaarille komean hansikkaan, johon
oli kirjailtu kullalla muutamia sananparsia, ja, ottaen jahtihaukan
ali-haukankesyttäjältä, hän asetti sen hallitsijan kädelle.

-- Kunnioitettavat ja jalot metsästäjät! -- yli-haukankesyttäjä sanoi,
kääntyen opritshnikkien puoleen; -- huvitelkaa ja virkistäkää itseänne
mainion ihanalla metsästyksellä, ja karkoittakaa kaikki surut ja
iloitkoon teidän sydämmenne!

Sitten kääntyen haukanpitäjiin:

-- Hyvät ja ahkerat haukankesyttäjät, -- hän sanoi -- päästäkää irti ja
koettakaa kiinni!

Silloin koko kirjava joukko haukanpitäjiä hajaantui pitkin kenttää.
Toiset hyökkäsivät kirkuen metsikköihin toiset alkoivat juosta pienien
järvien rantoja, jotka siellä, täällä pensaitten keskeltä välähtelivät
kuin kuvastimet.

Äkkiä kohosi ankkoja kaislikosta ja lehahtivat lentämään.

Metsästäjät päästivät irti haukkansa. Ankat yrittivät järvelle päin,
vaan toiset haukat kohtasivat heitä siellä, ja ne pelossaan lentelivät
kuin pyssyn luodit, sinne tänne.

Erilaiset haukat, kirkunasta säikähtyneinä, hyökkäsivät ankkojen
kimppuun, mikä takaa-ajaen, mikä kiistassa lentäen, mikä ankarasti
tapellen, syösten ylhäältä alas kuin kivi, saaliinsa niskaan.

Tänään kunnostivat itseään sekä siperialaiset ryöstöhaukat Bjedrai ja
Smjelai, että Arbas ja Anpras, kuin myös Horjak, Hudjak, Maljets ja
Paljets.

Pääsi heiltä muutamia ankkoja ja teeriäkin, joita huonot
haukankesyttäjät pelottelivat pois ruohikoista piiskoillaan.
Ihmeelliseltä ja kauniilta näytti erilaisten haukkain lento. Teeriä
putoili vähän väliä, pyörähdellen ilmassa. Jonkun kerran heittäysivät
ankat hevosten jalkoihin epätoivossaan ja metsästäjät saivat niitä
elävinä kiinni. Ei se aivan ilman vahinkoa käynyt. Nuori kotka, lentäen
korkealta alhaalta lentävän vanhan ankan kimppuun, työnsiihen rintaansa
myöten maahan ja kuoli siihen.

Astrjets ja Gorodum, kaksi kasanilaista haukkaa, lensivät metsästäjäin
näkyvistä, huolimatta vihellyksistä ja kyyhkyisten sulista, joita he
heiluttelivat.

Mutta mainioimmaksi ja kummallisemmaksi osottautui tsaarin jahtihaukka,
jota kutsuttiin Adraganiksi. Kaksi kertaa tsaari päästi sen irti, ja
kaksi kertaa se viipyi ilmassa hyvin kauvan, tappoi poikkeuksetta
jokaisen linnun ja, huviteltuaan kyllikseen, laskeutui jälleen tsaarin
kullatulle hansikkaalle. Kolmannella kerralla Adragan joutui aivan
raivoon, niin että alkoi tappaa ei ainoastaan muita lintuja vaan
myöskin haukkoja, jotka varomattomasti lensivät sen ohitse. Haukat
Smislai ja Krushok kaatuivat katkaistuin siivin maahan. Turhaan tsaari
ja kaikki hänen luonaan olevat haukankesyttäjät houkuttelivat sitä
punaisella veralla ja linnunsulilla. Valkea jahtihaukka piirteli
ilmassa leveitä kehiä, kohosi näkymättömään korkeuteen ja, ikäänkuin
salama, hyökkäsi saaliinsa kimppuun, mutta sen sijaan, että hän sitten
olisi laskeutunut maahan, hän vaan lensi korkeammalle ja kauvas.

Yli-haukankesyttäjä, kadotettuaan toivon saada Adragania kiinni,
kiirehti antamaan tsaarille toisen. Mutta tsaari piti paljon
Adraganista ja suri paraan lintunsa kadottamista. Hän kysyi
yli-haukankesyttäjältä: kenelle palvelijoista oli Adraganin hoitaminen
uskottu? Tämä vastasi Trishkalle.

Iivana kutsutti luokseen Trishkan, joka tuli kalpeana, onnettomuutta
aavistaen.

-- Mies, -- tsaari sanoi hänelle, -- niinkö sinä pidät huolta
oivallisesta haukasta? Miksi sinulla on syötti, kun et osaa viehättää
lintua? Kuule, Trishka, minä annan kohtalosi omiin käsiisi: jos saat
kiinni Adraganin, niin osotan sinulle semmoista suosiota, jommoista ei
kukaan teistä koskaan ole kokenut; vaan jos menetät haukan, niin, --
älä pane pahaksesi, käsken lyömään sinun pääsi pois, -- ja niin saavat
toisetkin ymmärtää huutia; muuten olen minä kauvan huomannut, ett'ei
haukankesyttäjissä vallitse oikein hyvä kuri ja että linnustus alkaa
menettää hupaisuutensa.

Viimeisiä sanoja lausuessaan Iivana vilkasi itse yli-haukankesyttäjään,
joka taas vuorostaan vaaleni, sillä hän tiesi, ett'ei tsaari suotta
kehenkään kierosti katso.

Trishka, aikaa kadottamatta, hyppäsi hevosen selkään ja ratsasti
etsimään Adragania, rukoillen suojelushenkeänsä osottamaan hänelle
kadonneen jahtihaukan.

Sillä välin jatkui metsästys edelleen. Vielä ei ollut tsaari kerraksi
huvitellut, ja jo oli monta saalista asetettu säilyyn, kun äkkiä uusi
näky veti Iivanan huomion puoleensa.

Pitkin Vladimirin tietä tulla laahusti kaksi sokeata miestä, toinen
keski-ikäinen, toinen harmaahapsinen, pitkäpartainen vanhus. Heidän
yllään oli vaaleat, kuluneet mekot, ja liinoista, jotka olivat ristiin
heitetyt yli olkapäitten, riippui toisella puolen pussi, almujen
keräämistä varten, ja toisella puolen repaleinen viitta, joka kuumuuden
tähden oli yltä otettu. Muut tavarat, kuten pillit ja guslat ja
leipäkontin, kantoi vankka nuori mies, joka oli heidän oppaanaan.
Nuorempi sokeista piti oppaan olkapäästä kiinni ja veti perässään
vanhusta. Vaan nuori mies alkoi töllistellä metsästystä ja näytti
unohtavan kumppaninsa. Sokeat jäivät näkevästä jälkeen. Pitäen
toisistaan kiinni, he hapuilivat maata isoilla sauvoillaan ja
kompastuivat tuon tuostakin. Heitä katsellessaan Iivana Vasiljevitsh ei
voinut olla nauramatta. Hän lähestyi heitä. Samassa edellä kulkeva
sokea astui harhaan ja kaatui vesilätäkköön, vetäen toverinsa mukanaan.
Molemmat nousivat likaisina pystyyn, syljeksien ja sättien opasta, joka
suu ammollaan töllisteli loistavia opritshnikkejä. Tsaari nauroi
ääneensä.

-- Mitä väkeä te olette? -- hän kysyi. -- Mistä tulette ja mihinkä
menette?

-- Mene tieltä! -- vastasi nuorempi heistä, ottamatta lakkia päästään:
-- kun paljon tiedät, niin pian vanhenet.

-- Roisto! -- kirkasi eräs opritshnikki: -- etkö näe, kuka on edessäsi?

-- Itse sinä roisto olet! -- vastasi sokea, kääntäen sokeat silmänsä
opritshnikkiin päin: -- miten minä voin nähdä, kun ei ole silmiä? Vaan
sinä -- se on toinen asia; vaan sinulla kun on kahta vailla neljä, niin
näet etäälle ja laajalti; sano, kuka on edessäni, niin tiedän!

Tsaari kielsi sanomasta ja uudisti jälleen suosiollisesti kysymyksensä.

-- Me olemme iloista väkeä, -- sokea vastasi: -- olemme kulkeneet
isoja ja pieniä kyliä, tulemme Muromista slobodaan, toimitamme
turhanpäiväisiä kujeita, ilahuttaaksemme hyviä ihmisiä, ketä hevosen
selkään asetamme, ketä kiiruhdamme.

-- Vai niin! -- tsaari, jota sokean vastaukset miellyttivät, sanoi: --
te olette siis Muromilaisia, silmänkääntäjiä. Onko teillä Muromissa
vielä sankareita?

-- Miks'ei! -- sokea vastasi änkyttämättä: -- ei tämä kumppanikaan
joutava ole; on vielä meillä Mihei-ukkokin: hän nostaa itsensä
tukastaan verskan[19] maasta ylös; on täti Uljana: hän kulkee yksin
kuorman päällä.

Kaikki opritshnikit alkoivat nauraa. Tsaarista ei pitkään aikaan ollut
tuntunut niin hauskalta.

"Tosiaankin iloista väkeä," hän ajatteli: "nähtävästi he eivät ole
täältä kotoisin. Sadunkertojani ovat minua ikävystyttäneet. Yhtä ja
samaa he aina lörpöttävät, ilvehtijänikin ovat minua kylläksi
kiusanneet. Siitä saakka kun minä liian varomattomasti tein pilaa
yhdelle heistä, he kaikki ovat ruvenneet pelkäämään minua; rohkeata
sanaa et enää saa kuulla; niinkuin olisi ollut minun syyni, ett'ei tuon
lurjuksen sielu kyllin lujasti ollut kiinni hänen ruumiissaan!" --
Kuule, mies: osaatko kertoa satuja?

-- Minkälaisia, -- sokea vastasi, -- ja kelle kertoisin. Mehän
kerroimme ukko voivodalle pörhökarvaisesta pukista ja sen kaulasta:
silloin kuin pukki, tuli itse voivoda ja puistaen päätään käski ajaa
meidät pois koko talosta. Sen koommin emme kerro.

Vaikea on kuvata naurua, joka kajahti opritshnikkien joukossa. Ukko
voivoda ei ollut tsaarin suosiossa: Sokean pilkka tuli hyvään aikaan.

-- Kuulkaa, miehet, -- tsaari sanoi: -- menkää slobodaan, suoraan
hoviin; odottakaa siellä minun tuloani, -- tsaari nimittäin lähetti
teidät. Kun olette syöneet ja juoneet ja minä olen tullut kotiin, niin
kuuntelen teidän satujanne.

Kuullessaan: "tsaari," sokeat hämmästyivät.

-- Isä -- hallitsija! -- he huudahtivat, langeten polvilleen: -- älä
suutu meidän raa'asta, talonpoikamaisesta puheestamme! Älä käske meiltä
kaulaa katkaista: tietämättömyydestä olemme syntiä tehneet!

Tsaari naurahti sokeiden pelolle ja ajoi taas jatkamaan metsästystä,
vaan sokeat oppaineen tallustivat slobodaan päin.

Niin kauvan kuin opritshnikkein joukkoa näkyi, he pitelivät toisistaan
kiinni ja kompastuivat tuon tuostakin; mutta heti kun tien käänne kätki
heidät näkyvistä, seisahti nuorempi sokeista, vilkasi kaikille
suunnille ja sanoi toverilleen:

-- Etkö väsynyt, ukko Korshun, kompastelemiseen? Eikös tule ikäväksi,
kun kauvan kulkee? Miksi sinä, ukko, niin rypistelit kulmiasi. Vai
harmittaako sinua työ, johon ryhdyimme?

-- Eikö mitä, vastasi vanha rosvo: -- kun menen, niin en katso
taakseni; vaan itsekään en tiedä, mikä minun tuli: niin raskas on
sydämmeni, jommoinen se syntymästäni asti ei ole ollut. Mitä tahansa
ajattelikin, niin sama tulee aina mieleen!

-- No, mikä sun mieleesi tulee?

-- Kuule, atamani. Kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä ajasta kuin
tuska on minua rasittanut ja vaivannut, vaan ei kukaan Volgan varrella
eikä Moskovassa sitä tiedä, kellekään en siitä ole sanaakaan sanonut,
olen kantanut tuskaa sielussani kaksikymmentä vuotta, kuin myllynkiveä
kaulassani. Koetinpa paastotakin ja tahdoin ilmoittaa papille kaikki,
vaan rukoilla en voinut -- ja lakkasin paastoamasta. Vaan nyt se taas
minua rasittaa ja vaivaa: on kuin helpoittaisi, siitä puhuessani.
Sinulle ei tietysti ole niin vaikeaa puhua, kuin papille; olethan sinä
samanlainen, kuin minä.

Syvä suru kuvastihe Korshunin kasvoilta. Persten kuunteli äänetönnä.
Molemmat rosvot istuutuivat tien viereen.

-- Mitka, -- Persten sanoi oppaalle, -- istahda vähän matkan päässä
meistä ja katsele meitä; jos jonkun näet, niin huomauta meille; mutta
ole tarkka, älä laiminlyö: sinä olet kuin kuuromykkä, äläkä tuhlaile
sanoja!

-- Hyvä, -- Mitka sanoi: -- älä pelkää, en tuhlaa!

-- Sulje sinä veitikka vaan suusi! Älä puhu meidän kanssamme. Totuttele
olemaan ääneti! muuten jos jollekulle sanankin äännät, muista silloin
meitä ja itseäsi!

Mitka etääntyi noin sata askelta ja heittäysi pitkäkseen, nojaten
kyynärpäillään maahan ja asettaen leukansa kämmentensä varaan.

-- Kas siinä on reima poika, Persten sanoi, katsellen hänen jälkeensä,
-- vaan tyhmä kuin saapas. Vaan jätä hänet -- kerranko sitä hairahtuu!
Mitäs tehdä, parempaa ei ole. Hän ei ainakaan jätä pälkääseen!
taistelee itsensä ja meidän puolesta, jos, Jumala armahda, meille tulee
tukala. No niin, ukko, nyt ei kukaan kuule meitä, puhu, mikä rasitus
sinua vaivaa? Oh, minkälaiseen aikaan se sinuun sattui!

Vanha rosvo laski kähäräpäisen tukkansa alas ja vei kätensä otsalleen.
Hän tahtoi puhua, mutta alkaminen oli vaikeata.

-- Näetkös, atamani, -- hän sanoi: -- kylliksi olen ihmisiä eläessäni
tappanut, etten muistakaan kaikkia! nuoruuteni ihanne oli verinen
paita! Olipa kauppias, tai vanha akka, niin puukko kylkeen vaan -- ja
silloin oli loppu. Vaan nyt, jos sattuisi jotakuta toimittamaan
mailmasta pois, -- ei käsi liiku. No niin! enpä tahdo sinua vakuuttaa!
luullakseni sinäkin olet lähettänyt tästä mailmasta kylläksi kansaa;
eihän se ole sinulle outoa, vai kuinka?

-- No mitä siitä? -- Persten vastasi, nähtävästi vastenmielisenä.

-- Ethän sinä, enkä minä, ole mitään eukkoja, emmekä kauniita tyttöjä;
paljon on meidän sydämmellämme veritöitä vaan sanopas sinä, atamani,
minulle: onko sinusta tuntunut, kuin jotain tekoasi muistelet, kuin
pihdit puristaisivat sydäntäsi ja milloin hiki, milloin kylmyys sinut
valtaisi päästä jalkoihin asti, ja sitten ahdistaisi ja kalvaisi, niin
ettei voi kertoa?

-- No kylläksi, mistä aijotkaan kysyä! ei nyt ole siihen aikaa.

-- Tosiaankin, -- Korshun jatkoi, -- paljon olen tekojani unohtanut,
vaan yhtä en voi unhottaa. Siitä on parikymmentä vuotta, me elelimme
Volgan varrella, kuljimme kymmenellä aluksella; atamaninamme oli Danilo
Kotj; sinusta ei silloin vielä kuultu, minut tunnettiin silloin jo
joukossa, ja usein ylistettiin Korshunia. Me ryöstimme rikkaitakin
laivoja ja rosvosimme valkamissa, vaan mitä saimme, sen jaoimme tasan,
eikä Danilo Kotj sallinut riidellä. Mikäs olisi ollut suotuisampaa?
Hupaisaa oli elämä, aina ravittuina, aina vaatteissa. Kun pukeuduimme
kirjaviin viittoihin ja huippulakkeihin, ja liikutimme aluksemme
peräsintä, niin kylien ja kaupunkien asukkaat kokoontuivat rannoille
katselemaan meitä, reima miehiä, ja ihailemaan jaloja poikia! Me vaan
soutelemme ja laulamme, huudamme täyttä kurkkua, lähetämme laukauksia
pistooleistamme ilmaan, iskemme silmää kauniille tytöille. Vaan
toisinaan kun levähdämme piikkinemme ja pyssyinemme, niin aluksemme
ruohottuvat sill'aikaa metsissä. Hyvä oli elanto, mutta lempo minut
riivasi. Ajattelen kerran itsekseni: Mitäpäs minä teen enemmän työtä
kuin muut, vaan saalis on yhtäläinen. Päätin siis mennä yksin pyyntiin,
saalista saadakseni, antamatta joukolle, vaan ottaakseni itselleni
kaikki. Pukeuduin kerjäläiseksi, samoin kuin nyt, ripustin eväskontin
selkääni ja lähdin esikaupunkiin päin, arvellen, eiköhän joku kulkene
ohitse? Odottelen, odottelen; vaan ei näy, ei kuulu kuormastoa,
kauppiasta eikä ketään. Minua rupesi harmittamaan. Hyvä on, ajattelen:
ell'ei Jumala anna etua, niin nyt ryöstän, kuka tahansa tuleekin
ohitseni, olkoon vaikka oma isäni! Samassa kuin näin ajattelin, niin
tulee maantietä pitkin köyhä eukko, kantaen niinikopsassa jotakin,
kopsa oli liinavaatteella peitetty. Heti kuin hän oli tullut
kohdalleni, hyppäsin pensaikosta esille. -- Seiso akka, sanoin! Anna
kopsa tänne! -- Hän heittäysihe minun jalkoihini: -- Mitä tahdot, ota,
vaan älä koske tähän kopsaan! -- Aha, ajattelin, siinä sinä,
nähtävästi, piilotatkin tavarasi, ja tempasin kopsan häneltä. Ja eukko
alkaa huutaa ja soimata minua, vieläpä pureskella kättänikin. Olin
kyllä ennestäänkin huonosta onnestani vihoissani, vaan nyt muutuin
vielä enemmän. Piru sysäsi minua kylkeen: minä tempasin veitseni ja
työnsin sen akan kurkkuun. Vaan kohta kun hän kaatui, peljästyin. Olin
jo juoksussa, vaan mietittyäni, palasin ottamaan kopsaa, arvellen,
koska tapoin muijan, niin eihän sitä aivan ilman pidä jäädä! Otin
kopsan, avaamattani sitä, ja syöksyin metsään. Juostuani vähän matkaa,
jalkani alkoivat horjua, ja minä ajattelin: istun ja levähdän
katsoakseni, paljonko sain saalista. Aukasin kopsan ja katsoin: siellä
oli pieni lapsi, joka tuskin ja tuskin hengitti. "Voi sinua penikkaa!"
ajattelin: "senkötähden muija ei tahtonutkaan antaa kopsaa! Sinunko
lemmon tähden olen tehnyt syntiä!"

Korshun yritti jatkaa, vaan vaikeni, vaipuen mietteihin.

-- Mitä teit lapselle? -- Persten kysyi.

-- Mitäkö, häntä täytyi hoitaa? Mitäkö tein? Niin mitä!

Ukko vaikeni taas.

-- Atamani, -- hän sanoi äkkiä, -- kun ajattelen tätä, niin sydämmeni
on pakahtua. Niin, erittäin tänään, kun pukeuduin kerjäläiseksi, niin
muistan sen aivan kuin se olisi tapahtunut eilen. Vaan en tiedä, miksi
se nyt johtui mieleen, vaikka en pitkään aikaan ole sitä ajatellut.
Sanotaan, ett'ei se ole hyvä, että äkkiä rupee ajattelemaan yhtä ja
toista, joka jo on muistista haihtunut...

Vanhus huokasi raskaasti.

Molemmat rosvot olivat ääneti. Samassa suhahtelivat heidän yllään
siivet, -- ja tummanruskea haukka putosi vanhuksen jalkoihin. Samassa
jahtihaukka Adragan tasaisesti liiteli ilmassa ja lentäen ohitse, ei
onnistunut laskeutua uhrinsa kimppuun.

Mitka heilutti kädellään. Kaukaa ilmestyi haukankesyttäjiä.

-- Ukko! -- Persten sanoi kiireesti: -- unohda menneet; me emme ole nyt
rosvoja, vaan sokeita sadunkertojia. Tuolta tulee tsaarin väkeä, kohta
ovat täällä. Tule joutuin, ukko, pirteäksi, jatka niitä kokkapuheita.

Vanha rosvo pudisti päätään.

-- Tämä ei ennusta minulle hyvää, -- hän sanoi, osottaen kuollutta
haukkaa. -- Tämä valkea haukka saatti minut toivottomuuteen. Näetkö, ei
sitäkään ole enää. Tappoi, ja sitten katosi!

Persten katsoi terävästi häneen ja siveli suuttuneena päätään.

-- Kuule, ukko, -- hän sanoi: kuka tietää, mitä sinulle tänään on
tapahtunut! Vaan en tahdo sinua vasten mieltäsi pakottaa. Sanotaan:
sydän on tietäjä. Eihän suinkaan sinunkaan sydämmesi turhaan aavista
onnettomuutta. Jää sinä, minä menen yksin slobodaan.

-- En, -- Korshun vastasi, en minä siitä mitään puhunut. Jos se on
minun onneni, että menetän pääni slobodassa, niin mitäs tehdä. Siten on
nähtävästi syntymässäni määrätty. Mutta mistä puhe olikaan. Tunnetko,
atamani, Volgan varrella olevaa Bogoroditskin kylää?

-- Miks'en, tunnenhan.

-- Sen kylän tienoilla, noin viiden virstan päässä, on paikka, jota
kutsutaan Popoff-Krugiksi.

-- Senkin tiedän.

-- Muistatko siellä olevaa vanhaa tammea?

-- Muistan senkin, vaan enää ei ole sitä tammea siellä, se on hakattu
pois.

-- Tammen ehkä hakkasivat, vaan kannon jättivät.

-- No mitä siitä?

-- No niin. Minä, näet, en enää koskaan saa nähdä Volga-emoa, vaan ehkä
sinä vielä palaat takaisin syntymäseuduillesi. Kun tulet Volgan
varrelle, niin mene Popoff-Krugille. Etsi sieltä vanha tammen kanto.
Löydettyäsi sen, laske puoliväliin yhdeksänkymmentä askelta länteen,
päivänlaskuun päin. Luettuasi askelet, ala kaivaa maata siitä paikasta.
Sinne, -- Korshun jatkoi, alentaen ääntään, -- minä kaivoin menneinä
aikoina rikkaan aarteen. Siellä on paljon kultaa ja dukaatteja, sekä
hopearuplia. Kaivettuasi saat kaikki omaksesi. Ei minun sovi ottaa
aarteita mukaani toiseen mailmaan. Vaan kun joskus ajattelet, että
siellä saat vastata kaikesta, mitä minä täällä tein, sillä öisin
pakkanen muualla kipristää nahkaa! Sentähden, atamani, sittenkuin minua
ei ole enää, käske minun jälkeeni toimittaa sielumessua. Se on paljoa
varmempaa. Vaan älä säästä rahoja messussa. Maksa hyvin papille;
toimittakoon, niinkuin asia vaatii, ettei mitään jäisi laimiin. Vaan
minun nimeni on, -- kuten tiedät -- Ameljan. Ihmiset kutsuivat vaan
minua Korshuniksi, mutta Ameljaniksi minä ristitty olen; niin
toimittakoon pappi sielumessun Ameljanin jälkeen; ja maksa sinä vaan
hänelle hyvin, älä surkeile rahoja, atamani, minä jätän sinulle rikkaan
aarteen! -- kyllä piisaa ijäksesi!

Korshunin keskeyttivät ratsastavat haukankesyttäjät.

-- Hei raukat! -- huudahti yksi heistä: -- sanokaa, minne lensi
jahtihaukka?

-- Kylläpä sanoisin, veikkoset, -- Persten vastasi, -- vaan
neljäkolmatta vuotta sitten, tummeni silmät!

-- Kuinka niin?

-- Kun menin kerran vuorille, kivistä sammalia repimään, niin näen --
kasvavan tammen, jonka ontelossa paistetut kananpojat vitisevät. Minä
kiipesin onteloon, söin kananpojat, tulin vahvemmaksi, enkä voinut
päästä ulos sieltä! Mitäs tehdä! Juoksin kotiin kirvestä etsimään;
aukasin onteloa suuremmaksi, ja sitten pääsin pois; vaan, hakatessani,
arvattavasti, pirstat soensivat silmäni; siitä saakka en ole mitään
nähnyt; välistä kun syön kaalia, niin olen pistää lusikan korvaani;
tahtoohan nenäkin palaa, vaan minä raapaisen niskaan.

-- Tehän olette -- haukankesyttäjä sanoi, nauraen, niitä sokeita, joita
tsaari puhutteli! Bojarit nauravat teitä vielä nytkin. No niin, miehet,
me huvitimme isä-tsaaria päivällä, vaan teidän on vuoronne huvitella
hänen armoansa yöllä. Sanotaan, että hallitsija tahtoo kuunnella teidän
satujanne.

-- Suokoon Jumala terveyttä hänen tsaarilliselle armolleen! -- Korshun
tokasi, muuttaen äkkiä käytöksensä. -- Miks'ei hän kuuntelisi! Kun
kieli vaan kulkee, niin kerromme vaikka aamuun asti!

-- Hyvä, hyvä, -- haukankesyttäjät sanoivat: -- toisella kertaa
lörpöttelemme teidän kanssa. Nyt menemme etsimään jahtihaukkaa,
auttamaan toveria. Ellei Trifon löydä Adragania -- niin hän pääsee pian
päästään; isä-tsaari ei laske leikkiä!

Haukankesyttäjät ratsastivat kentälle.

Persten ja Korshun taas tarttuivat Mitkaan ja kulkivat slobodaan päin.

Tuskin ennättivät ensimäiselle asunnolle, kuin näkivät kaksi laulajaa,
jotka soittivat kanteletta ja lauloivat täyttä kurkkua:

    Kuin naapurillamme
    Hauskaa oli juttua!

Kun rosvot saavuttivat heidät, niin eräs laulajista, punatukkainen
nuorukainen, jonka päässä oli sulalla varustettu lakki, kumartui
Perstenin puoleen.

-- Jo on ruhtinaasi ollut neljä tai viisi päivää vankihuoneessa! -- hän
sanoi supisten, jatkaen uudestaan lauluansa. -- Kaikki olen saanut
tietää. Huomenna on hänellä kovat. Hän istuu suuressa vankilassa,
vastapäätä Maljutan asuntoa. Mistä nurkasta voisi kukko päästä?

-- Ole vaiti -- Persten vastasi, vilkaisten sinne suuntaan, joka oli
vankilaa vastapäätä.

Punatukkainen laulaja näpähytteli kaikin sormin kanneltaan ja, kääntyen
Perstenistä, ikäänkuin ei olisi puhunutkaan hänen kanssaan, pitkitti
heleällä äänellä:

    Kuin naapurillamme
    Hauskaa oli juttua.




XXI Luku.

Satu.


Iivana Vasiljevitsh, metsästykseen väsyneenä, vetäysi tavallista
aikaisemmin makuuhuoneeseensa.

Pian tuli Maljutakin, vankilan avaimet mukanaan.

Tsaarin kysymykseen Maljuta vastasi, ettei mitään uutta ollut
tapahtunut, että Serebrjani tunnusti taistelleensa Morosovin puolesta
Moskovassa, missä hän tappoi seitsemän opritshnikkiä ja haavoitti
Vjasemskia.

-- Mutta -- Maljuta lisäsi -- hän ei tahdo taipua sinun
mielipiteeseesi, ja todistaa Morosovia vastaan. Huomenmessun jälkeen
tutkimme häntä vielä, mutta joll'ei hän piinakoneen taikka tulen avulla
todista Morosovia vastaan, niin ei sovi enää odottaa: silloin ollee
paras lopettaa hänet.

Iivana ei vastannut mitään. Maljuta aikoi pitkittää, mutta samassa
vanha Onufrevna eukko astui sisään.

-- Isäseni, -- hän sanoi, -- sinä lähetit aamulla tänne kaksi sokeata:
he ovat sadunkertojia, niinkö? he odottavat täällä eteisessä.

Tsaari muisti heidän kohtauksensa ja kutsutti sokeat sisään.

-- Vaan, isäseni, tunnetko heitä? -- Onufrevna kysyi.

-- Mitä?

-- No, sokeitahan ne lienevät?

-- Kuinka? -- Iivana sanoi, ja epäilys valtasi hetkeksi hänet.

-- Kuule minua, hallitsija, -- eukko jatkoi: pidä vaarilla näitä
sadunkertojia; minä aavistan, ett'eivät hyvää puuhaile; pidä varasi,
isäseni, kuule minua!

-- Mitä tiedät heistä? Puhu! -- Iivana sanoi.

-- Älä kysy minulta, isäkulta. Minun tietoani ei sanoin selitetä;
aavistan, että he ovat pahoja ihmisiä, vaan miksi niin luulen, -- älä
kysy. Turhaan en vielä ketään ole varoittanut. Jospa äiti-vainajasi
olisi kuullut minua, niin ehkä hän nyt vielä eläisi terveenä.

Maljuta katsoi kauhistuneena eukkoa.

-- Miksi minua tirkistelet! -- Onufrevna sanoi. -- Sinä surmaat
ainoastaan syyttömiä, vaan tutkia häijyjä ihmisiä, ei ole sinun asiasi.
Vainusi ei riitä siihen, punainen koira!

-- Hallitsija! -- Maljuta huudahti: -- salli minun koetella näitä
miehiä. Pian saan tietää, mitä he ovat ja kenen lähettämiä!

-- Ei tarvitse, -- Iivana sanoi: -- minä tutkin itse heitä. Missä he
ovat?

-- Tuolla, isäkulta, oven takana, -- Onufrevna vastasi, -- seisovat
eteisessä.

-- Anna minulle, Maljuta, varusteeni seinältä; ole sitten menevinäsi
kotiin, vaan kun he tulevat sisään, palaa eteiseen ja kätkey sotilaiden
kera tämän oven taa. Heti kuin huudan, astukaa sisään ja ottakaa ne
kiinni. Anna tänne Onufrevna sauva.

Tsaari pukeutui haarniskaansa, asetti sen päälle mustan messupaidan,
heittäytyi vuoteelle ja asetti viereensä saman sauvan, jolla hän vähän
aikaa sitten lävisti ruhtinas Kurbskin sanansaattajan jalan.

-- Nyt tulkoot sisään! -- hän sanoi.

Maljuta asetti avaimet tsaarin päänalustalle ja meni ulos eukon
keralla. Pyhäin kuvain edessä olevat lamput valaisivat tupaa heikosti.
Tsaari lepäsi vuoteellaan väsyneen näköisenä.

Persten ja Korshun astuivat sisään, varovasti liikutellen jalkojaan ja
hapuillen käsillään.

Persten tutki tarkalla silmäyksellä tuvan ja siinä löytyvät esineet.

Vasemmalla puolen ovea oli pankko; etusopessa oli tsaarin vuode; pankon
ja vuoteen väliin oli tehty ikkuna seinään; tätä ikkunaa ei koskaan
suljettu luukulla, sillä tsaari piti siitä, että auringon ensi säteet
tunkeusivat hänen makuuhuoneesensa. Nyt kuu pilkisteli ikkunasta, ja
sen hopeinen loiste leikki muurin kirjavilla tiileillä.

-- Terve, te sokeat, Muromilaiset velikullat, silmänkääntäjät! --
tsaari sanoi, katsoen tarkkaan, mutta vaan sivumennen rosvojen
kasvonpiirteitä.

-- Eläköön sinun tsaarillinen armosi monta vuotta terveenä! -- Persten
ja Korshun vastasivat, kumartaen maahan asti. -- Puolustakoon,
suojelkoon ja olkoon Jumalan äiti sinulle armollinen, että sinä säästät
meitä raukkoja, poloisia ihmisiä, jotka maita mantereita tallustamme,
näkemättä Jumalan kirkasta valoa! Suojelkoon sinua pyhä Pietari
ja Paavali, Iivana Sulopuhuja, Kusma ja Demjan sekä Hutioin
ihmeidentekijät ja kaikki pyhät miehet. Antakoon Jumala sinulle kaikki,
mitä pyydät ja rukoilet! Ikuisesti käyös kullassa, mukavasti syö'os ja
juo'os, makeasti nukkuos! Vaan vihamiehiäsi ikuisesti nikottakoon ja
nälättäköön; joka päivä heitä ijes painakoon ja oinaan sarvet
ahdistakoon!

-- Kiitos, kiitos, raukat! -- Iivana sanoi yhä katsellen rosvoja: --
joko kauvankin olette sokeina olleet?

-- Nuoruudesta asti, isäkulta, -- Persten vastasi, kumartaen ja
notkistaen polviaan, -- molemmat olemme nuoruudesta asti olleet
sokeita! Emmekä muista, koska olemme Jumalan aurinkoa nähneet!

-- Mutta kuka opetti teitä lauluja laulamaan ja satuja kertomaan?

-- Itse Jumala, isäkulta, itse Jumala piti entiset ajat arvossa!

-- Kuinka niin? -- Iivana kysyi.

-- Meidän vanhuksemme kertovat, -- Persten vastasi, -- ja
guslansoittajat laulavat siitä: entiseen aikaan kun Kristus nousi ylös
taivaaseen, niin itkivät köyhät, vaivaiset, rammat ja koko kerjäläisten
joukko: mihin sinä, Kristus Jumalanpoika, lennät? Kelle meidät jätät?
Kuka meitä syöttää ja juottaa? Ja Kristus, taivaan tsaari, sanoi
heille:

"Minä annan teille, hän sanoi, kultaisen vuoren, hunajaisen virran,
viinipuutarhat ja mehuisat hedelmät; te tulette syötetyiksi,
juotetuiksi ja verhotuiksi! Silloin Iivana Jumaluusoppinut sanoi: Oi
sinä, lempeä Vapahtaja. Älä anna heille kultavuoria ja hunajavirtoja,
äläkä viinitarhoja ja mehuisia hedelmiä. He eivät ymmärrä niitä
hallita; rikkaat ja mahtavat tulevat ja ottavat pois heidän
omaisuutensa. Vaan anna sinä, Kristus, taivaan tsaari, heille sinun
nimesi, ja ihanat laulut sekä mainiot sadut vanhasta muinaisuudesta ja
hurskaista ihmisistä. Kun he raukat maata kulkevat, niin kertovat
mainioita satuja, ja jokainen ottaa heidät vastaan ja kestitsee
vierasvaraisesti." Ja Kristus sanoi: "Tulkoon, niinkuin sanoit, Iivana!
Saakoot he ihanat laulut, heleät guslat ja jalot sadut; ja sille, joka
heitä ruokkii ja pimeinä öinä suojaa, valmistan sijan paratiisissa;
sille eivät paratiisin portit ole suljetut!"

-- Amen! -- Iivana sanoi. -- Mitä satuja taidatte?

-- Taidamme kaikenlaisia, isäkulta tsaari, mitä sinun armosi suvaitsee
kuunnella. Osaan kertoa sinulle Jersh Jerskovitshistä, Tshetinikovin
pojasta, Semjonien perheestä, Gorinitshin kärmeestä, mainioista
gusloista, Dobrinjn Dikititshasta ja Agundinista...

-- Miksi sinä, -- Iivana keskeytti: -- yksin kerrot satuja ja miksi
ukko tuli kanssasi?

Persian huomasi, että Korshun oli melkein koko ajan ollut ääneti, ja
vapautti hänen epämukavasta kertojan tilasta, hän muutti kohta
käytöksensä ja alkoi laskea pilaa.

-- Ukkoko? -- hän sanoi, astuen huomaamatta Korshunin jalalle: --
tämäpä, näet, on minun toverini, Amedka Gudok; pitkä on hänellä parta,
mutta järki on lyhyt; kun juttelen hänelle jotakin jokapäiväistä,
mautonta, niin hän ylistää ja kiittää minua ja on vaiti. Niinkö, ukko,
valkoparta, ankan käynti, kanan askelet? Enkö poikkeisi tieltä!

-- Tietysti! -- Korshun tokasi, tointuen: meidän lasimme on täynnä
viheriäistä viiniä, vaan kun join reunoilta, juon pohjaankin. No, ukko,
kukon ääni, myyrän silmä. Antaa mennä eteenpäin!

-- Hei, kuinka vuohet hyppivät vuorilla! -- Persten sanoi, polkien
jalkaansa: vuohet hyppivät, kärpäset surisevat, ja Eufrosyne eukon
vasen korva kohisee!...

-- Voi kätkyeni! -- Korshun keskeytti, myöskin polkien jalkaa: --
katsos kuin rapu istuu hiekkaruutalla; rapu ei sure, vaan hurisee
kouraansa; kuin vesi tulee lähelle, niin vaara pakenee!

-- Oh, isäkulta hallitsija, Persten lopetti, nöyrästi kumartaen, älä
katso meitä karsaasti: tämä ei ole satu vaan ainoastaan pieni juttu!

-- Hyvä! -- Iivana sanoi haukotellen.

-- Minä pidän toisinaan reima miehistä; alkakaa jutella Dobrinjasta,
ehkä minä, kuunnellessani, nukun!

Persten kumarsi vielä kerran, rykäsi ja alkoi:

"Kievin ruhtinaan Vladimirin luona oli loistavat pidot, joihin oli
kutsuttu ruhtinaita, bojaria ja uljaita sankaria. Jo läheni ilta, ja
pidot olivat puolivälissä, kaikista tuntui ihmeelliseltä, kun sotatorvi
kajahti. Vladimir, Kievin ruhtinas, korotti äänensä ja lausui: oi,
ruhtinaat, bojarit ja uljaat sankarit! Lähettäkää kaksi urhoollista
sankaria: kuka uskalsi asettua Kievin edustalle? Kuka uskalsi puhaltaa
torveen ruhtinas Vladimirin kuulten.

"Nuoret miehet melusivat kartanolla; teräksiset miekat helähtelivät
kupeilla; rautanuijat kolahtelivat kauniita porraspuita vastaan; lakkia
lenteli sinne tänne ilmassa. Uljaat sankarit pukeutuvat varusteihinsa,
istuutuvat jalojen ratsujen selkään ja ajavat aukealle kentälle..."

-- Odotapas! -- Iivana sanoi, varmistaakseen kertojaa
kuuntelemishalustaan: -- minä tunnen tämän sadun. Kerro ennemmin
Akundinista!

-- Akundinista? -- Persten sanoi hämmästyksissään, muistettuaan tässä
sadussa ylistettävän epäsuosiossa olevaa Novgorodia: -- isäkulta,
hallitsija, satu Akundinista ei ole hyvä, se on talonpoikamainen; tämän
sadun ovat tyhmät Novgorodin talonpojat keksineet; ja minä isä-tsaari,
olen sen ehkä jo unohtanutkin...

-- Kerro, sokea! -- Iivana sanoi ankarasti: -- kerro, niinkuin se on,
mutta älä rohkene jättää ainoatakaan sanaa siitä pois!

Ja tsaari nauroi itseksensä sitä tilaa, johon oli kertojan saattanut.

Vaikka Persten oli itselleen siitä vihoissaan, että oli esittänyt tämän
sadun, niin hän kuitenkin, tietämättä, kuinka hyvin Iivana itse jo
tunsi sen, päätti umpimähkään alkaa kertomuksensa, jättämättä mitään
pois.

"Muinoin eli vanhassa Novgorodissa, etukaupungissa, nuorukainen
Akundin; tämä Akundin, nuorukainen, ei pannut olutta, ei polttanut
viinaa eikä harjottanut kauppaa; vaan hän, Akundin, kuljeskeli
itsenäisenä ja matkusteli Volhovan joella pienoisilla laivoilla. Kun
Akundin asettuu lastattuun veneeseen, niin hän panee vaahteraisen melan
tammisien liitoksiin, vaan itse hän heittäyhe perään. Venonen alkoi
purjehtia Volhovan joella, ja saapui jyrkälle rantamalle. Samassa tulee
ohikulkeva matkaaja rannalle ja tarttuu Akundinin valkoisiin käsiin ja
johdattaa hänet hautakummulle ja seisautettuaan siellä, hän sanoi: --
Katsopas nuori mies Rostislavlin kaupunkia Okajoen varrella, ja
katsottuasi huomaa, mitä tehdään Rostislavlin kaupungissa? Kun Akundin
katsoi Rostislavlin kaupunkia, niin hän näki siellä olevan suuren
kurjuuden: nuoren rjasanilaisen ruhtinaan Gleb Oljgovitshin entiset
palvelijat seisoivat torilla ja tahtoivat väkisin lähteä kaupungista.
Vaan samassa pitkin Oka-jokea uiskentelee hirvittävä kummitus, käärme
Tugarin. Tuo käärme Tugarin oli kolme sataa syltä pitkä, hännällänsä se
tappoi rjasanilaisen sotajoukon, seljällänsä se lohkoi jyrkät rannat ja
vaatii itse vanhat lunnaat. Samassa matkaaja tarttui Akundinin
vaaleihin käsiin ja lausui: Oi sinä, hyvä nuorukainen, mainitse nimesi
ja syntysi! -- Tähän Akundin vastasi: -- kotoisin olen Novgorodista,
nimeni on Akundin Akundinitsh."

-- "Sinuapa, Akundin Akundinitsh, minä odotin tasan kolmekymmentä ja
kolme vuotta; tunnen ukkosi Samjatnja Putjatitshin; ja, näetkö, minun
veljeni, Akundin Putjatitsh, oli sinun hyvä isäkultasi. Vaan nyt on
sinun isäsi Akundin Putjatitsh mennyt! -- Lausumatta sanaakaan,
Samjatnja alkoi tehdä loppua, erotessaan elävien ilmoilta; ja
kuollessaan, hän saattoi lausua: -- voi sinua, lapsukkani, Akundin
Akundinitsh! Kun sinäkin tulet olemaan mainiossa Novgorodissa, niin
tervehdi sitä ja sano: suokoon Jumala sinulle, Novgorod, pitkää ikää ja
lapsillesi, mainetta saavuttaakseen! Olkoon sinulla rikkautta ja
valtaa."

-- Kylläksi! -- tsaari lausui vihastuneena, unhottaen tällä hetkellä,
että hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan seurata kertojaa. -- Ala
toinen satu!

Persten, ollen pelästyvinään, notkisti polviansa ja kumarsi maahan
asti.

-- Millaista satua suvaitset kuulla, isä-kulta, hallitsija? Hän kysyi
teeskentelevällä, taikka ehkä todellisellakin pelolla: -- Enköhän kerro
sinulle Baba-Jagista? Tsuril Plenkovitshista? Ivan Oserista? Vai
tahtooko sinun armosi jotakin hurskasta kerrottavan?

Iivana huomasi, ett'ei pidä pelottaa sokeita, ja sen tähden hän vielä
kerran haukotteli ja kysyi unisella äänellä:

-- Mitä osaat hurskasta, raukka?

-- Aleksei Jumalisesta, isäkulta, Jegori Urheasta, Josef Kauniista,
Galubinin kirjasta...

-- No, Iivana, jonka silmät nähtävästi jo olivat raskaat, sanoi, --
kerro Galubinin kirjasta! Meidän syntisten on parempi näin yöllä
kuunnella jotakin hurskasta!

Persten taas rykäsi, suoristihe ja alkoi:

"Kun kerran pilvet olivat synkät ja kauheat, niin syntyi tuima Ukon
sää; silloin putosi taivaasta Galubinin kirja. Sen kirjan luo kokoontui
neljäkymmentä tsaaria ja tsarevitshia, neljäkymmentä kuningasta ja
kuninkaan poikaa, neljäkymmentä ruhtinasta ja prinssiä, neljäkymmentä
pappia ja papinpoikaa, paljo bojareita, paljon sotaväkeä, monta lajia,
heikkoja kristittyjä. Näistä oli viisi vähempi-arvoista tsaaria: olipa
tsaari Isai, Vasili tsaari, Kostnjatin tsaari, Volodimer tsaari,
Volodimerin poika, oli viisas David Jeorijevitsh tsaarikin.

"Niin lausui Volodimer tsaari: -- Kuka meistä, veikot, on taitava
lukemaan? Kuka lukisi tämän Golubinin kirjan? Puhuisi meille Jumalan
maailmasta; mistä punainen aurinko on saanut alkunsa? Mistä on valoisa
kuu saanut alkunsa? Mistäpä tuhannet tähdet? Mistä loistava ruske?
Mistä rajut tuulet? Mistä uhkaavat pilvet? Miksikä yöt ovat pimeitä?
Miksikä meistä on tullut maailmankansa? Mistä meille maanpäällä on
tsaarit tulleet? Mistä on tullut bojari- ja ruhtinas-sääty? Mistä
oikeauskoiset talonpojat?

"Kaikki tsaarit vaikenivat. Silloin heille vastasi viisas David
Jeosievitsh tsaari: -- Minä puhun teille, veikot, siitä tästä Golubinin
kirjasta: se kirja ei ole vähäinen; se on neljäkymmentä syltä pitkä ja
kaksikymmentä syltä paksu; jos yrittää nostaa sitä -- niin ei se nouse:
käsin ei voi sitä pidellä; riviä ei näe kaikkia; lehtiä ei osaa lukea;
sitä kirjaa ei lue jokainen; sitä on kirjoittanut H. Iivana Hurskas, ja
lukenut on sitä profeeta Isai, hän luki sitä kolme vuotta, kerkesi
ainoastaan kolme lehteä; luinhan minäkin -- vaan en kuitenkaan!
Itsestään kirja aukeni, lehdet kääntyivät, sanat menivät itsestään.
Minä sanon teille, herrat, ei se käy katselemalla, sen sanon teille,
veikot, ei sitä lueta tavallisella tavalla, muinaisissa on muinaista
käytettävä.

"Meidän punainen aurinkomme on saanut alkunsa Jumalan loistavista
kasvoista: pieni kirkas kuu Hänen rinnoistaan; tuhannet tähdet Jumalan
silmistä; kirkas rusko Hänen puvustaan; rajut tuulet ovat -- hänen
henkäyksiään; uhkaavat pilvet ilmaisevat Jumalan mietteitä: pimeät yöt
hänen vihaansa. Maailman-kansa on Adamista, Adamin päästä tsaarit ovat
tulleet; hänen luistaan -- ruhtinaat ja bojarit; hänen nivelistään on
talonpojat tulleet; samoista on vaimonpuolikin alkunsa saanut!

"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: -- Kiitämme sinua, jalo herra,
viisain tsaari, sinua ymmärtäväisintä tsaaria, David Jeosievitsh! Sano
vielä meille:

"Kuka on ylin kaikkia tsaaria? Mikä maa kaikkien maiden äiti? Mikä meri
kaikkien merten emo? Mikä joki on kaikkien jokien ja vuorten äiti? Mikä
kaupunki on ylin kaikkia kaupunkeja?"

Nyt Persten salaa katseli Iivana Vasiljevitshia, joka näytti yhä
enemmän painuvan uneen. Silloin tällöin hän vaivalloisesti raotti
silmiään ja taas sulki ne, mutta samalla hän joka kerta loi salaisesti
tutkivan, läpitunkevan katseen kertojaan.

Persten silmäsi Korshunia ja jatkoi:

"Heille vastasi viisas David Jeosijevitsh: -- Minä puhun teille siitä,
veikot, sen ilmoitan teille: Golubinin kirjassa on kirjoitettu:
ylimmäiseksi tsaariksi joukossamme tulee Valkea tsaari; hän tunnustaa
kristinuskoa, hurskasta kristinoppia; hän uskoo Jumalan äitiä ja
erottamattomaan Kolmiyhteyteen. Kaikki kansat kumartavat häntä, kaikki
kielet tunnustavat hänet; hänen valtansa käsittää kaikki maat, koko
luomakunnan. Hänen hurskas oikeauskoinen käsivartensa on ylinnä kaikkia
muita; ja kaikki kunnioittavat Valkeata tsaaria! Pyhä Venäjän
valtakunta on kaikkien maiden äiti; siellä ovat pyhät apostoliset
kirkot. Okeani on kaikkien merten emo; siellä on tuomiokirkko
muodostunut; siellä tuomiokirkossa lepää Rooman paavin Klemensin luut;
tämä meri on ympäröinnyt kaikkia maita; kaikki virrat juoksevat mereen,
kaikki juoksevat okeaniin. Jordan joki on kaikkien äiti; Jordan joessa
kastettiin: itse Jesus Kristus, taivaan tsaari. Tabor vuori on kaikkien
vuorien emo: mainiolla Taborin vuorella kirkastettiin itse Jesus
Kristus, jolloin Hän näytti kunniansa opetuslapsilleen. Jerusalemin
kaupunki on kaikkien kaupunkien äiti; se kaupunki on maapallon
keskellä, siinä kaupungissa on pyhä temppeli; temppelissä on Herran
ruumisarkku, siinä ovat itse Kristuksen vaatteet, pyhät tulet palavat
lakkaamatta ja hyvänhajuiset yrtit siellä tuoksuavat"...

Nyt Persten taas katseli Iivanaa. Hänen silmänsä olivat suljetut,
hengitys kävi tasaisesti. Julma näytti nukkuvan.

Atamani sysäsi kyynärpäällään Korshunia. Ukko hiipi pari askelta
eteenpäin. Persten jatkoi verkalleen:

"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: -- Kiitämme sinua, jalo herra, viisas
tsaari, David Jeosijevitsh! Sano vielä meille: mikä kala on kaikkein
kalain emä? Mikä peto ylin kaikista pedoista? Mikä on lintujen emä?
Mikä kivi kaikkien kivien isä? Mikä puu kaikkein puiden emä? Mikä
ruoho on ruohojen äiti?

"Viisas tsaari vastasi heille: -- Minä sanon vielä senkin teille,
veikkoset: kaikkien kalaimme emo on valaskala, maailma seisoo kolmen
Valaan nojassa; Jestrafil-lintu on kaikkien lintujen emä; tämä lintu
elää sinisellä merellä; kun se räpistelee siivillänsä, niin koko
sininen meri vaahtoaa, se upottaa matkalaivat; ja kun Jestrafil
räpistelee, toisena tuntina puoliyön jälkeen, niin kukot alkavat koko
maassa laulaa, ja maa valkenee siihen aikaan..."

Persten vilkasi Iivanaan. Tsaari makasi silmät ummessa; hänen suunsa
oli auki, niinkuin nukkuneen tavallisesti. Samassa kuin Persten
viimeiset sanansa oli lausunut, hän huomasi, että hovin kirkkoa ja
läheisten rakennusten kattoa valaisi etäinen loisto.

Hän sysäsi hiljaa Korshunia, joka taas läheni likemmäksi tsaaria.

"Indra peto on ylin kaikkia petoja (Persten jatkoi), se kulkee
maakomeroita myöten, niinkuin aurinkoinen ilmakehällä; se kaivaa
maaemoa sarvellaan, myllää kaikki syvät lähteet; se panee virrat ja
purot juoksemaan, puhdistaa norot ja allikot, antaa ihmisille ruoka- ja
juomatarpeita. Alatir-kivi on kaikkien kivien isä; itse Jesus Kristus
lepäsi Alatir-kivellä, puhellessaan kahdentoistakymmenen apostolinsa
kanssa ja vakuuttaessaan kristinopin totuutta; sillä kivellä hän
julisti oppiansa, selittäen kirjoja koko maailmalle. Kiparis-puu on
kaikkien puiden äiti; siitä puusta oli tehty se hirsipuukin, jolla itse
Jesus Kristus, taivaan tsaari, kahden ryövärin keskellä, riippui.
Kuisma on ruohojen äiti. Kun Jumala Kristus riippui hirsipuussa, niin
Jumalan äiti tuli hänen luoksensa; hänen silmistään valui kyyneleitä
maahan, ja niistä puhtaista kyynelistä alkoi kasvaa ruohoa ja niin
kasvoi kuisma-ruoho; sen juuresta meillä Venäjällä kiskotaan
ihmeellisiä ristiä, joita vanhat munkit ja hurskaat ihmiset kantavat."

Nyt Iivana Vasiljevitsh huokasi syvään, vaan ei kuitenkaan avannut
silmiään. Tulen loiste tuli kirkkaammaksi. Persten alkoi peljätä, ettei
mitään hämmennystä syntyisi, ennenkuin ehtisivät saada avaimet.
Päättäen itse olla liikkumatta paikaltaan, ett'ei tsaari huomaisi
äänestä liikuntoa, hän osoitti Korshunille tulipaloa ja sitte makaavaa
Iivanaa, ja jatkoi:

"Kaikki tsaarit kumarsivat hänelle: Kiitämme sinua, jalo herra, viisain
tsaari Jeosijevitsh! Sinä puhut meille ulkomuististasi aivan kuin
kirjasta! -- Silloin Volodimer tsaari korotti äänensä, sanoen: -- oi
sinua, sinä sangen viisas tsaari David Jeosijevitsh, sano vielä,
ilmoita minulle: mennyt yönä varsin vähän nukuin, paljon näin: kun
kaksi petoa ovat toisensa kohdanneet, toinen valkea, toinen harmaa,
jotka tappelevat keskenään, niin tahtooko valkea voittaa? --
Viisas tsaari David Jeosijevitsh vastasi: -- oi sinua, Volodimer
Volodimeritsh! Kaksi petoa toisiaan kohdatessaan aina tappelee; onhan
siitä pyhällä Venäjän maallakin tuoreet jäljet; totuus ja vääryys ovat
kohdanneet toisensa; tuo valkea peto on -- totuus ja tuo harmaa -- on
vääryys; totuus väisti vääryyttä, totuus on mennyt Jumalan luokse
taivaaseen, vaan vääryys jäi maan päälle, ja joka elää meillä
totuudessa, se perii taivaan valtakunnan; vaan se, joka elää
vääryydessä, joutuu ikuiseen piinaan..."

Nyt alkoi kuulua tsaarin keveätä kuorsaamista. Korshun kurotti kättään
tsaarin päänalustalle, Persten taas siirtyihe likemmäksi akkunaa, ettei
äkkinäisellä vaikenemisella keskeyttäisi tsaarin unta, niin hän
pitkitti yksitoikkoisella äänellään kertomusta:

"Kaikki tsaarit kumarsivat häntä: -- Kiitämme sinua, jalo herra,
viisain tsaari, David Jeosijevitsh! Sano vielä meille: mitkä synnit saa
anteeksi ja mitä ei? Viisain, ymmärtäväisin tsaari, David Jeosijevitsh,
vastasi: Vaikka kaikki synnit saakin anteeksi, niin kolmea syntiä on
kuitenkin raskas katua: joka on häväissyt ristikummiansa, joka herjaa
isäänsä ja äitiänsä, joka..."

Samassa tsaari äkkiä aukasi silmänsä. Korshun tempasi kätensä pois,
mutta se oli jo myöhäistä: hänen ja tsaarin katseet kohtasivat
toisiaan. Hetkisen kumpikin äänetönnä katseli toistaan, ikäänkuin
jonkun salaisen tenhon vaikutuksesta.

-- Sokeat! -- tsaari sanoi äkkiä, tuimasti nousten ylös: -- kolmas
synti on se, kun joku pukeutuu kerjäläiseksi ja tunkeutuu tsaarin
makuuhuoneeseen!

Ja hän iski terävällä sauvallaan Korshunia rintaan. Rosvoon sattui
sauva ja hän alkoi horjua, kaatuen maahan.

-- Aha! -- tsaari huudahti, kiskasten tikarin Korshunin povesta.

Opritshnikit juoksivat sisään aseitaan kalistellen.

-- Ottakaa molemmat kiinni! -- Iivana sanoi.

Kuin villipeto Maljuta hyökkäsi Perstenin kimppuun: mutta tavattomalla
vikkelyydellä atamani löi häntä suuta vasten ja särki ikkunan
jalallaan, hypäten ales puutarhaan.

-- Sulkekaa puutarha, ottakaa rosvo kiinni! -- Maljuta kiljui, kivusta
kiemurrellen ja pitäen molemmin käsin vatsastaan kiinni.

Sillä välin opritshnikit nostivat Korshunin ylös.

Iivana, puettuna mustaan messupukuun, jonka alta loisti pantsari,
seisoi uhkaava sauva kädessään, luoden ankaria silmäyksiä haavoitettuun
rosvoon. Peljästyneet palvelijat kantoivat sytytettyjä kynttilöitä.
Puhkaistusta ikkunasta näkyi tulipalo. Koko sloboda joutui liikkeelle;
kaukaa kuului hätäkelloin soitto.

Korshun seisoi, rypistäen kulmiaan ja laskien silmänsä alas,
opritshnikkein keskellä; veri oli tahrannut hänen paitansa leveillä
juovilla.

-- Sokea! -- tsaari sanoi: -- puhu, ken olet ja mitä salahankkeita
sinulla on minua vastaan?

-- En mitään salaa! -- Korshun vastasi. -- Minä tahdoin ottaa sinulta
kassasi avaimet, vaan mitään muuta en sinua vastaan miettinyt!

-- Kuka sinut lähetti? Ketkä ovat kumppanisi?

Korshun katsahti pelkäämättä Iivanaa.

-- Oi, jalo tsaari! Ollessani nuori, laulelin: "Älä humaja, vilvas
salo." Siinä laulussa tsaari kysyy nuorelta mieheltä, kenen kera
rosvoilit? Ja mies sanoo: -- "Neljä oli mulla toveria: ensimmäinenhän
toverini oli -- synkkä yö, toinenpa..."

-- Olkoon! -- Maljuta keskeytti hänet; -- katsotaanpa, miten laulelet,
kun ruvetaan sinua jaloista kiskomaan ja pukille nostamaan! Mutta mitäs
-- hän jatkoi, katsellen Korshunia: -- enköhän liene nähnyt jossain
tuota harmaapäätä!

Korshun nauroi ivallisesti ja kumarsi Maljutalle.

-- Kohdattiinhan me, isäkulta, Maljuta Skuratovitsh, jos ehkä
muistanet, Hiidenkuilulla...

-- Homjak! -- Maljuta keskeytti hänet, kääntyen palvelijaansa: -- ota
tämä ukko, tutkistele häntä ja vaadi kertomaan, miksi hän tuli hänen
tsaarillisen armonsa luokse. Minä tulen itse kohta piinahuonoeseen!

-- Lähdetään, ukko! -- Homjak sanoi, temmasten Korshunia kauluksesta:
-- mennään kahden, niin saamme keskustella rattoisammin!

-- Odota! -- Iivana sanoi, -- Sinä Maljuta saat säästää tätä vanhusta;
hänen ei tarvitse piinakoneessa kuolla. Minä mietin hänelle
rangaistuksen, semmoisen, jota ei ennen ole kuultu eikä nähty,
semmoisen, että panen sinutkin ihmettelemään!

-- Kiitä tsaaria, koira! -- Maljuta sanoi Korshunille, tyrkäten häntä:
-- ehkä saanet vielä elää. Tänä yönä me vaan sinulle kiskomme
silmukkaita!

Ja Homjakin kanssa hän vei rosvon tsaarin makuuhuoneesta.

Sillä välin Persten, käyttäen hyväkseen yleistä hämmästystä, kiipesi
puutarhan aitauksen ylitse ja riensi torille, jossa vankila oli. Tori
oli tyhjä; kaikki kansa oli rientänyt tulipalolle.

Varovaisesti hiipien pitkin vankilan seinustaa, Persten kompastui
johonkin pehmeään ja, kumarruttuaan, havaitsi ihmisruumiin.

-- Atamani! -- supisi sama, häntä lähestynyt punatukkainen laulaja,
joka aamulla oli hänet pidättänyt: -- vahtimiehen olen tappanut. Anna
nopeasti tänne avaimet, aukasemme vankilan ja sitte hyvästi; minä menen
miesten kanssa tulipalolle rosvoamaan! Mutta missä on Korshun?

-- Tsaarin kourissa! -- Persten vastasi katkonaisesti. -- Kaikki on
hukassa! Kokoa miehet ja sitten! Hiljaa! Kuka se?

-- Minä! -- vastasi Mitka, tullen seinustalta.

-- Mene tiehesi, pöllö! Kaikki tulette slobodasta! Kokoonnumme väärän
tammen luona!

-- Mutta ruhtinas? -- Mitka kysyi.

-- Pöllö! Kuuletko, kaikki on kadotettu! Ukko vangittiin, avaimia ei
saatu!

-- Eihän vankila ole lukittu!

-- Eikö ole lukittu? Kuka sen aukasi?

-- Minä!

-- Sinäkö, tolvana! Puhu selvästi!

-- Miks'en puhuisi? Tultuani tänne -- ei ole ketään: vahtimies makaa
jalat pitkänään. Puhelen näin: antaapas olla, koetan, onko ovi
vankkakin, tölmäsin sitä; vaan, miten olikin, ovi lennähti auki!

-- Kas vaan sinua veitikkaa! -- Persten iloissaan huudahti. -- Totta on
kuin sanotaan: hupsut maailmassa menestyvät. Lempo soikoon! Voi sinua,
sinä mukuri.

Ja Persten tarttui Mitkan päähän, suuteli häntä molemmille poskille,
samalla kuin Mitka venytti maiskutellen paksuja huuliaan, ja sitten
tyynesti pyyhkäsi suutaan hiallaan.

-- Tule sinä minun jäljestäni, kelpo poika! Vaan sinä, torvensoittaja,
odota täällä. Jos jotain tulee, niin vihellä!

Persten astui vankihuoneeseen. Mitka ryömi hänen jäljessään.

Etuoven takana oli vielä kaksi muuta ovea, mutta, koska ne olivat vielä
heikompia, ne aukenivat vielä helpommin Mitkan uljaista iskuista.

-- Ruhtinas! -- Persten sanoi, astuen maakuoppaan, -- nouse ylös!

Serebrjani luuli, että häntä oli tultu noutamaan tuomion toimeenpanoa
varten.

-- Joko nyt on aamu? -- hän kysyi, -- vai etkö sinä, Maljuta, kestä
aamuun asti?

-- En minä ole Maljuta! -- Persten vastasi. -- Minä olen se, jonka sinä
pelastit kuolemasta. Nouse, ruhtinas. Hetki on kallis. Nouse, minä
pelastan sinut!

-- Kuka sinä olet! -- Serebrjani kysyi. -- En tunne ääntäsi!

-- Ei se ole tarpeellistakaan, bojari; mistä muistaisit minua! Nouse
nyt vaan! Meillä ei ole aikaa viivytellä.

Serebrjani ei vastannut. Hän luuli Perstenin olevan Maljutan pyöveleitä
ja piti hänen sanojaan pilkkana.

-- Vai etkö luota minuun, ruhtinas? -- atamani jatkoi närkästyen. --
Muistele Medvedevkaa, muistele Hiidenkuilua, minä -- olen Vanjuha
Persten!

Ilo sykähti Serebrjanin rinnassa, vapauden ja elämän rakkaus virkosi
jälleen. Hänen ajatuksissaan alkoivat pyöriä metsät, kentät ja uudet
loistavat taistelut, sekä Jelenan kasvot, kuin kirkas aurinko
ilmaantuihe hänelle.

Jo oli hän hypähtänyt maasta, jo oli hän valmis seuraamaan Persteniä,
mutta samassa hän muisti tsaarille tekemänsä lupauksen, ja veri oli
jähmettyä hänen sydämessään.

-- En voi! -- hän sanoi: -- en voi tulla mukaasi. Minä lupasin
tsaarille olla lähtemättä täältä vastoin hänen tahtoaan ja odottaa,
miten tahansa olisikin, hänen tuomiotaan.

-- Ruhtinas! -- Persten lausui kummastuksissaan: -- ei minulla ole
aikaa keskustella kanssasi. Mieheni odottavat; joka hetki voi maksaa
minun pääni! Huomenna odottaa sinua tuomio, nyt on vielä aika, nouse ja
tule meidän kanssamme!

-- En voi; -- Serebrjani toisti synkkänä: -- minä rikkoisin valani!

-- Bojari! Persten huudahti, ja hänen kasvonsa muuttui vihasta:
ivailetko sinä vaan minua? Sinun tähtesi sytytin slobodan; sinun
tähtesi me ehkä kaikki menetämme päämme, ja sinä tahdot vaan jäädä
tänne! Suottako olemme tänne tulleet? Olemme me kai sinusta nenästä
vedettäviä! Sano vielä kerta: tuletko vai et?

-- En! -- Nikita Romanovitsh vastasi päättäväisesti, heittäytyen
kostealle maalle.

-- Etkö? -- Persten toisti, hammasta purren: -- etkö? Siis et omasta
tahdostasi! Mitka ota hänet väkisin! -- Samassa atamani tarttui
ruhtinaaseen ja tukki hänen suunsa vyöllään.

-- Nyt et kinastele! -- hän sanoi vihoissaan.

Mitka otti Nikita Romanovitshin syliinsä ja kantoi hänet, ikäänkuin
pienen lapsen, vankihuoneesta.

-- Nopeasti! Kiiruhtakaamme! -- Persten sanoi.

Yhdellä tiellä kohtasivat heitä opritshnikit.

-- Ketä kannatte? -- he kysyivät.

-- Tulipalossa haavoittunutta! -- Persten vastasi. -- Viemme
parantajalle!

Slobodan portilla pidätti heidät vahtimies. He yrittivät mennä ohitse;
vahtimies alkoi huutaa; Persten iski häntä nyrkillään, ja hän vaipui
nikahtamatta.

Ilman enempää vastusta rosvot kantoivat ruhtinaan slobodasta.




XXII Luku.

Luostari.


Me jätimme Maksimin sadeyönä, jolloin hän lähti pois Aleksandrovin
slobodasta. Villakoira haukahteli ja hyppeli hänen ympärillään
iloissaan siitä, että hänen onnistui päästä irti kahleistaan.

Maksim, jättäessään vanhempainsa kodin, ei ollut ennättänyt valmistaa
itselleen edeltäpäin matkan päämäärää. Hän tahtoi vaan päästä erilleen
tsaarin lemmityisten inhottavasta elämästä, heidän riettaista
huvituksistaan ja jokapäiväisistä veritöistä. Jättäessään taaksensa
hirvittävän slobodan, hän antautui kohtalonsa valtaan. Aluksi hän
kiiruhti hevostaan, ett'ei isänsä orjat häntä saavuttaisi, jos ehkä
Maljuta lähettäisi heitä takaa-ajamaan häntä. Vaan pian hän kääntyi
syrjätielle ja ajoi käyden.

Aamupuolella vaara hälveni. Idästä alkoi ruskottaa, ja Maksim rupesi
selvemmin erottamaan esineitä. Tien sivuilla kasvoi tuuheita tammia;
niiden välistä häämötti pähkinäpensaita. Tuntui niin raittiilta;
vesipisaroita putoili puista, verkalleen valuen pitkin leveitä lehtiä.
Pian alkoivat pikkulinnutkin puuhata viserrellen vihertävässä
metsistössä: tikka koputteli kuivaa puuta, ja tammien latvoja kultasi
nouseva aurinko. Luonto virkistyi yhä kauniimmaksi; ratsu astui
reippaammin. Oikea Venäjän luonto oli Maksimin silmäin edessä;
iloisesti olisi hän vapaudessaan voinut sitä nauttia; mutta suru oli
hänen sydämmessään, -- haikea venäläinen suru. Mieleensä johtui jätetty
äiti, synnyinseutu ja paljon muutakin, josta hän itsekään ei tiennyt;
ajatuksissaan hän alkoi hyräillä erästä surullista laulua...

Ihmeellisen tuntehikkaita ovat venäläiset laulut! Sanat olkoot
minkälaisia hyvänsä; ne ovat vaan varjoja; ei sanoilla, vaan jo äänillä
lausutaan syviä, selittämättömiä tunteita.

Niin, katsellen viheriään metsään, taivaalle, koko Jumalan maailmaan,
Maksim lauloi surullisesta kohtalostaan, kultaisesta vapaudesta ja
lempeästä äidistään. Hän käski hevosen viemään hänet vieraille maille,
missä ilman tuulta kuivaa, pakkasetta paleltaa. Tuulelle hän uskoi
terveiset äidille vietäväksi. Hän alkoi ensimmäisestä esineestä, joka
sattui hänen silmiinsä ja määräsi kaikkia, mitä mieleen johtui; vaan
sävel lausui enemmän, ja jos joku olisi kuullut tämän laulun, niin se
olisi käynyt sydämmelle, ja surun hetkenä olisi se jäänyt muistiin...

Viimein, kun suru kovemmin alkoi ahdistaa Maksimia, niin tarttui
ohjaksiin, korjasi hattuaan, vihelsi ja huusi, antaen mennä täyttä
nelistä.

Pian alkoi hänen edessään häämöittää luostarin muurit.

Luostari oli rakennettu vuoren rinteelle, jolla kasvoi tammia. Kullatut
kupoolit ja ristit pistivät esiin tammien viheriäin latvain välitse
taivaan sinessä.

Maksimia vastaan tuli joukko luostarin palvelijoita, puettuina
sotavarustuksiin. He kulkivat käyden ja veisasivat virttä: "Rakastan
sinua, Herra, minun linnani." Kuullessaan pyhät sanat, Maksim seisautti
hevosensa ja otti lakin päästänsä, ristien silmiään.

Vuorelta virtaa pienoinen joki. Muutamat myllyt pyörittivät siinä
rattaitaan. Rannalla käyskenteli kirjava lehmälauma.

Luostarin ympäristö tuntui niin hiljaiselta ja rauhalliselta, että
aseilla varustettu kulku näytti tarpeettomalta. Vieläpä linnutkin
visertelivät ikäänkuin puoliääneen; tuuli ei liikuttanut puiden lehtiä,
ja ruohostossa piileskelevät sirkat surisivat vienosti. Vaikeata oli
luulla, että pahat ihmiset häiritsisivät tätä rauhaa.

"Tässäpä levähdän!" Maksim arveli. "Näitten muurien suojassa vietän
jonkun päivän, kunnes isä lakkaa etsimästä minua. Minä avaan sydämmeni
rippi-isälle, ehkä hän antaa minulle muutamaksi ajaksi suojapaikan."

Maksim ei erehtynyt. Vanha, pitkäpartainen ja lempeännäköinen
abotti, joka ei näyttänyt huolivan mitään maallisista, otti hänet
ystävällisesti vastaan. Kaksi palvelijaa tarttui väsyneen ratsun
suitsiin. Kolmas toi leipää ja maitoa villakoiralle; kaikki puuhasivat
ystävällisesti Maksimin ympärillä. Abotti kehotti Maksimia syömään,
vaan hän tahtoi ennen kaikkia tehdä tunnustuksensa.

Ukko katsahti häneen tutkivalla silmäyksellä, niin paljon kuin
hyväntahtoiset silmänsä sallivat, ja puhumatta sanaakaan, johdatti
hänet laajan pihan poikki matalaan, yksikupooliseen kirkkoon. He
kulkivat hautapatsaitten ja nunnahuoneitten pitkän rivin sivuitse,
joita kukat koristivat. Hautapatsaitten paadet kalisivat Maksimin
askeleista; korkea ruoho kohosi patsaitten keskeltä, puoleksi peittäen
nöyrät hautakirjoitukset; kaikki muistutti elämän muuttuvaisuutta,
kaikki kehoitti rukoukseen ja hartauteen. Kirkko, johon abotti vei
Maksimin, seisoi ikivanhain tammien suojassa, ja niiden satavuotiset
oksat peittivät melkein kokonaan kapeat, pitkänsoikeat ikkunat, jotka
päästivät valoa tomuisesta, hienoihin lyijypuitteihin asetetusta
kissankulta-lasistaan. Kun he tulivat sisään, kohtasi heitä vilvakka
pimeys. Ainoastaan yhden ikkunan läpitse, joka vähemmin oli varjossa,
valon säteet lankesivat vinoon seinämaalaukselle, joka esitti viimeistä
tuomiota. Muut osat kirkossa näyttivät sentähden vielä pimeämmiltä;
vaan siellä täällä välkähtelivät kynttiläkruunujen hopeiset helut,
kiehkurat jumalankuvissa ja hopealla kirjaillut ristit ja komeat
ylistyskirjoitukset mustalla sametilla, koristaen Vorotinskin
ruhtinasten, luostarin perustajien, ruumisarkkuja. Kultaus alttarin
seinällä näytti hiililtä, jotka ovat tuhan peittäminä ja ovat
sammumaisillaan. Tuntui kostealta, ja pyhä tuoksu lemusi. Vähitellen
Maksimin silmät alkoivat tottua hämärään, ja hän rupesi erottamaan
temppelin muita kummallisuuksia: tsaarillisten ovien yläpuolella oli
Vapahtaja kunniassaan Kerubimien ja Serafiimien seurassa, niiden yllä
taas kuusitoista hallitus-juhlaa. Suuri Johannes Kastaja esitettiin
siivillä varustettuna ja kantaen maljassa katkaistua päätään. Sivuoviin
oli kömpelösti kirjoitettu vertaus tuhlaajapojasta, taistelu elämästä
ja kuolemasta ja hurskaan ja syntisen sielun lähdöstä. Nämät surulliset
taulut kovasti vaikuttivat Maksimiin; kaikki käsitteet sydämen
rauhasta, vanhempain vastustamattomasta vallasta, kaikki ennakkoluulot,
joissa hän oli kasvatettu, pääsivät hänessä uudestaan valtaan. Hän
epäili, oliko hän tehnyt oikein siinä, että vasten isän tahtoa oli
hänen luotansa karannut? Mutta omatuntonsa vastasi hänelle, että hän
oli tehnyt oikein; mutta se ei kuitenkaan ollut rauhallinen. Kun tammen
lehtien, joita tuuli ikkunan ulkopuolella heilutteli, varjo liikahteli
seinällä, niin hänestä tuntui, että pahat henget henkivät ja
kulkivat...

Hurskas kauhu ahdisti hänen sydäntänsä. Hän lankesi maahan abotin
eteen.

-- Isäseni, hän sanoi, -- minä olen suuri syntinen!

-- Rukoile, -- vanhus vastasi lempeästi: -- suuri on Jumalan armo,
paljon sinua katumisesi auttaa, poikani!

Maksim kokosi voimiansa.

-- Raskas on minun rikokseni, -- hän alkoi vapisevalla äänellä. --
Kuule, isäseni, vaikea on minun rukoilla: rakkauteni tsaariin on
hälvennyt, sydämmeni on hänestä kääntynyt!

Abotti katsahti ihmetellen Maksimia.

-- Älä jätä minua, isäseni! -- Maksim pitkitti: -- kuule minua! Kauvan
olen itseäni vastaan taistellut, kauvan pyhäinkuvain edessä rukoillut.
Olen etsinyt sydämmestäni rakkautta tsaariin, vaan en ole löytänyt!

-- Poikani -- abotti sanoi, katsellen osanottavaisena Maksimia, -- ehkä
saatanan juonet ovat sinun järkesi pimittäneet; sinä herjaat itseäsi.
Niin ei saata olla, että sinä vihaisit tsaaria. Monta raskasta syntiä
on tässä huoneessa tunnustettu: on ollut kirkonvarkaita ja rosvoja,
vaan ei ketään, joka olisi tunnustanut vihaavansa tsaaria!

Maksim vaaleni.

-- Minä olen ehkä rikollisempi kuin kirkonvaras ja murhamies! -- hän
huudahti. -- Mitä pitää minun tehdä? Sano minulle, neuvo minua!
sydämmeni pakahtuu!

Ukko katseli tunnustajaa ja ihmetteli yhä enemmän.

Maksimin rehelliset kasvot eivät näyttäneet vähintäkään vihollisuuden
tai syyllisyyden vivahdusta. Siinä näkyi vaan lempeät, hyväntahtoiset
kasvot, semmoiset kuin vielä nytkin joskus tapaa Moskovan ja Volgan
tienoilla niissä syrjäisissä seuduissa, joihin ei vielä ole tunkeutunut
kaupunkien vaikutuksia.

-- Poikaseni, -- abotti pitkitti, -- en usko sinua; sinä soimaat suotta
itseäsi. En usko, että sydämmesi on tsaarista kääntynyt. Niin ei saata
olla. Ajattelepas: tsaari on meille enämpi kuin isä, ja neljäs käsky
käskee kunnioittamaan isää. Sanopas, poikani, minulle noudatatko
käskyjä?

Maksim oli ääneti.

-- Poikani, kunnioitatko isääsi?

-- En! -- Maksim virkki tuskin kuuluvasti.

-- Etkö? -- abotti toisti, ja peräytyen taaksepäin, risti itseänsä.

-- Sinä et rakasta tsaaria? Et kunnioita isääsi? Mikä sinä olet?

-- Minä olen ... nuori opritshnikki sanoi: -- minä olen Maksim
Skuratov, Skuratov Bjelskin poika!

-- Maljutanko poika?

-- Niin! -- Maksim sanoi, purskahtaen itkuun.

Abotti ei vastannut. Surullisena hän seisoi Maksimin edessä.
Liikkumatonna katselivat synkät pyhäinkuvat heitä. Syntiset Viimeistä
tuomiota kuvaavalla taululla korottivat käsiään taivaaseen päin, vaan
kaikki olivat ääneti. Kirkon rauhallisuutta häiritsivät ainoastaan
Maksimin nyyhkytykset, pääskysten liverrykset katon räystäillä sekä
silloin tällöin abotin puoliääneen lausuma rukoussana.

-- Poikani, -- ukko viimein lausui, -- kerro minulle kaikki järjestään
äläkä salaa mitään minulta: kuinka sinussa syntyi viha tsaaria vastaan?

Maksim kertoi slobodassa olostaan ja viimeisestä keskustelustaan isänsä
kanssa ja yöllisestä paostaan.

Hän kertoi vitkaan, pitäen väli-aikoja, ja kokosi usein ajatuksiaan,
ettei mitään unhottaisi eikä salaisi hengelliseltä isältään.

Lopetettuansa kertomuksen, hän loi silmänsä maahan eikä pitkään aikaan
uskaltanut katsoa abottiin, odottaen hänen tuomiotaan.

-- Oletko minulle kaikki ilmoittanut? -- abotti sanoi: eikö enää muuta
ole sydämmelläsi? Etkö ole mitään miettinyt tsaaria vastaan? Etkö ole
mitään ajatellut pyhää Venäjän valtaa vastaan?

Maksimin silmät säkenöivät.

-- Isäni, ennen antaisin kaulani katkaista, kuin jotakin synnyinmaatani
vastaan vehkeilisin! Syyllinen olen vastenmielisyyteni tähden
hallitsijaa kohtaan, vaan en kavalluksen tähden.

Abotti pani kätensä hänen päälleen.

-- Jumalan palvelija Maksim tulee puhtaaksi, -- hän sanoi -- kaikki
syntinsä hän saa anteeksi!

Vieno ilontunne välähti Maksimin sydämessä.

-- Poikani, -- abotti sanoi, sinun tunnustuksesi on sinut puhdistanut.
Pyhä kirkko ei soimaa sinua siitä, että jätit slobodan. Jokainen saa,
vieläpä kaikkien pitääkin, välttää pahaa. Mutta pelkää myös ihmiskunnan
vihollisen viekkautta. Kavahda Kurbskin esimerkkiä, häntä, joka
korkealta bojari-asemaltaan heittäysi perkeleen palvelukseen.

-- Laupias Jumala, -- ukko pitkitti huoahtaen -- on raskaitten syntiemme
tähden antanut meille nämät kauheat ajat. Emme me saa tuomita
lyhytnäköisyydessämme Hänen käsittämättömiä tekojaan. Kun Jumala
lähettää meille tauteja ja puutteita, niin meidän tulee ainoastaan
rukoilla ja nöyrtyä hänen tahdolleen? Niin nytkin: olemme saaneet
ankaran ja julman tsaarin. Me emme tiedä, miksi hän meitä rankaisee!
Sen vaan tiedämme, että hän on Jumalan lähettämä, emmekä me alistu
Iivana Vasiljevitshin, vaan sen valtaan, joka hänet lähetti.
Muistakaamme vanhaa ennustusta: "Jos joku maa tekee oikein Jumalan
edessä, niin se saa hyviä ja oikeutta rakastavia tsaaria ja tuomaria;
vaan jos se tekee syntiä Jumalaa vastaan, niin se saa pahoja tuomaria
ja tsaaria, ja koko maassa pääsee suuri kurjuus valtaan!"

-- Jää luoksemme, poikani! elä kanssamme. Kun sinua haluttaa lähteä,
niin minä rukoilen veljeskunnan kanssa, että, mihin ikänä kuljet,
Jumala ojentaisi tiesi! Vaan nyt, -- abotti jatkoi lempeästi, ottaen
päältään messupaidan, -- nyt menemme aterioimaan. Henkisen ravinnon
jälkeen emme saa ruumiillistakaan unhottaa. Meillä, on oivallisia
haukia, onpa ruutanoitakin; syö kanssamme meidän laittamaa ja juo mettä
tsaarin, ja korkea-arvoisen hallitsijan terveydeksi!

Ja ystävällisesti jutellen, ukko vei Maksimin ruoalle.




XXIII Luku.

Tie.


Hiljaisesti ja yksitoikkoisesti kului elämä luostarissa.

Vapaina aikoina kokoilivat munkit yrttejä ja valmistivat niistä
rohtoja. Toiset harjottelivat maalausta, laittelivat kypressistä ristiä
tai pyhäinkuvia, kaunistelivat, kullaten, puuvateja.

Maksim rakasti hyviä eräkkäitä. Ei huomannutkaan, kuinka aika riensi.
Viikko kului, ja hän päätti lähteä. Vielä slobodassa ollessaan, Maksim
oli kuullut Tatarien hyökkäyksistä Kasanilaisiin alueihin, ja hän oli
jo kaavan halunnut yhdessä Kasanilaisten kanssa koetella sodan onnea
vihollista vastaan. Ilmoittaessaan siitä ukolle, tämä tuli
murheelliseksi.

-- Mihin nyt aijot lähteä, poikani? -- hän sanoi. -- Me kaikki
rakastamme sinua, kaikki olemme sinuun mieltyneet. Kenties saat sinäkin
Jumalan siunauksen ja jäät ainaiseksi tänne! Kuule, Maksim, älä lähde!

-- Minun täytyy, isäni! Kauvan on jo kohtaloni minua kehottanut
kaukaisille maille. Etäältä kuulen tatarilaisen jousen äänen; kerran
kun olin ajatuksissani, oli kuin nuoli olisi suhahtanut korvieni
kohdalla. Tämä ääni, tämä suhina pakottaa minua lähtemään.

Eikä abotti enää pidätellyt Maksimia, vaan toimitettuaan
matkarukouksen, siunasi häntä; surullisena veljeskuntakin jätti hänet
hyvästi.

Ja taas Maksim ajoi ratsullaan viheriässä metsikössä. Samoin kuin
ennenkin villakoira hyppeli hevosen ympärillä ja katseli iloissaan
Maksimia. Äkkiä se alkoi haukkua ja juoksi eteenpäin. Maksim tarttui jo
miekkansa kahvaan, odottaen jotain vaaraa, samassa kun tien mutkasta
näkyi ratsastaja, puettuna keltaiseen viittaan, jota rinnan kohdalta
koristi musta, kaksipäinen kotka.

Ratsastaja ajoi täyttä karkua, vihelteli iloisesti, hänellä oli
kirjavalla hansikallaan valkea jahtihaukka siteissä.

Maksim tunsi hänet yhdeksi tsaarin haukankesyttäjäksi.

-- Trifon! -- hän huusi.

-- Maksim Grigoritsh! -- haukankesyttäjä vastasi iloisesti: -- terve
mieheen? Kuinka sinun armosi jaksaa? Kas missä sinä Maksim Grigoritsh
olet! Mekös slobodassa mietimme, mihin sinä olet joutunut! Voi miten
isäsi suuttui! Armahda, Jumala! Se oli kauheata! Ja paljoa puhutaan
isästäsi, tsarevitshista sekä ruhtinas Serebrjanista. Ei voi tietää,
mitä uskoa. Olipa se, Jumalan kiitos, hyvä, että sinä taas löydyit,
Maksim Grigoritsh! Äitisi saa riemuita!

Maksim oli vihoissaan haukankesyttäjän kohtaamisesta. Mutta Trifon oli
hyvänluontoinen nuorukainen, joka ymmärsi vaieta, kun asia niin vaati.
Maksim kysyi, kauvanko hän oli ollut poissa slobodasta.

-- Onhan jo kulunut; viikko siitä, kun Adragar lenti pois kentältä! --
hän vastasi, osottaen haukkaansa. -- Vaan ethän sinä, Maksim Grigoritsh
tiedäkään! Niin, minut jo oli lempo viedä, kun tsaari suuttui minulle!
Vaan laupias Jumala sääli minua, ja pyhä marttyyri Trifon teki minulle
ihmetyön!

Haukankesyttäjä paljasti päänsä ja risti silmiään.

-- Näetkös, Maksim Grigoritsh: hallitsija lähti viikko sitten
linnustamaan. Hän päästi Adraganin irti pari kertaa; mutta kolmannella
kertaa hiisi meni Adraganiin. Se alkoi iskeä haukkojakin, tappoi
Smishljan ja Krushokin, ja sitten lähti! Ei ennättänyt kymmeneen lukea,
kuin se jo oli näkymättömissä. Minä aijoin lähteä sen perässä, vaan
mihin! Se oli mennyt aivan tietämättömiin. Yli-haukankesyttäjä ilmoitti
tsaarille, että Adragan oli kadonnut. Tsaari kutsutti minut ja sanoi,
että päälläni saisin vastata siitä: jos saisin hänen kiinni -- saisin
armon, joll'en -- menettäisin pääni! Mitäs tehdä? Tsaari ei laske
pilaa! Lähdin etsimään Adragania! Kun kuusi päivää olin harhaillut, jo
alkoi kaulaani pakottaa; ajattelin: täytyy kai sanoa hyvästit
päällensä. Aloin itkeä: itkeskelin siinä, kunnes nukuin metsässä. Aivan
juuri kun olin nukkunut, niin ilmaantui minulle unessa näky: valo
välähti puiden välistä, ja helinää alkoi kuulua metsässä. Ja,
kuunnellessani ääntä, puhuin itsekseni unissani: niinhän se on kuin
Adraganin siteitten helinätä. Katson: edessäni istuu valkealla
ratsulla, kirkkaan valon peittämänä, nuori ratsumies, joka pitää
kädellään Adragania. "Trifon! -- ratsumies sanoi: -- älä täältä etsi
Adragania. Nouse ja mene Moskovaan päin Lasarjevin tienoille. Tiellä on
mänty, sen männyn oksalla Adragan istuu." Herättyäni, selvisi minulle
-- vaikka en tiedä miten -- se, että ratsumies oli pyhä marttyyri
Trifon. Hyppäsin kohta ratsuni selkään ja annoin mennä Moskovaa kohden.
Mitä ajattelet, Maksim Grigoritsh? kun tulin sinne -- niin näen:
todellakin on siellä mänty, ja Adragan istuu siinä, niinkuin pyhä mies
sanoi!

Haukankesyttäjän ääni värisi, ja suuret kyyneleet vuotivat hänen
silmistään.

-- Maksim Grigoritsh, -- hän jatkoi, pyhkien kyyneleitään: -- nyt minä
vaikka myyn kaiken omaisuuteni, rupean itse vaikka orjaksi ja rakennan
pyhälle hyväntekijälleni rukoushuoneen! Sen rakennan sille paikalle,
josta löysin Adraganin. Seinään maalautan aivan semmoisen kuvan,
jommoisena hän minulle ilmaantui: istuen valkean ratsun selässä,
korkealle kohottaen kättään, jolla hän pitää jahtihaukkaa. Lapsenikin
ja jälkeentulevaiseni määrään ylistämään ja rukoilemaan häntä siitä,
ettei tahtonut minun turmiotani, vaan pelasti pahasta orjansa! Kas, --
haukankesyttäjä jatkoi, katsellen lintua: -- tuoss' on Adragan! otan
pois peitteen! Mitä kirut? Äläs huoli, haluatko lentää! Ei, veliseni,
odota! Kylliksi olet lennellyt, en laske!

Ja Trifon ärsytti sormellaan Adragania.

-- Kas kuinka äkäinen! Tempasee niin! Ja kirkuu sitten! Kuuluu,
luullakseni, virstan taa.

Haukankesyttäjän kertomus koski Maksimia sydämmeen.

-- Ota minultakin vähän apua! -- hän sanoi, heittäen kourallisen
kultakolikolta Trifonin hattuun. -- Tuoss' on kaikki rahani! minä en
tarvitse niitä, vaan sinun tarvitsee paljon koota rukoushuonetta
varten.

-- Palkitkoon sinua Jumala, Maksim Grigoritsh! Sinun rahoillasi
rakennan koko kirkon enkä vaan rukoushuonetta! Kun tulen kotiin,
slobodaan, niin toimitan rukouksen sinulle ja nautin herranehtoollisen
sinun terveydeksesi! Ikuisesti olen sinun palvelijasi, Maksim
Grigoritsh! Mitä tahdot, käske!

-- Kuule, Trifon. Tee minulle pieni palvelus: -- kun tulet slobodaan,
niin älä kellekään hiisku, että kohtasit minut; vaan kolmen, neljän
päivän päästä mene äitini luokse ja sano hänelle, -- vaan ainoastaan
hänelle, ettei kukaan kuulisi -- sano, että poikasi on terve, Jumalan
kiitos, ja tervehtii sinua.

-- Niinkö ainoastaan, Maksim Grigoritsh?

-- Kuule vielä Trifon: minä lähden pitkälle matkalle. Ehken aivan pian
palaa. Niin, jos sinusta ei ole vaivalloista, niin juttele vähin
äidilleni ja sano joka kerta silloin: minä olen kuullut, että poikasi
elää tervennä, äläkä sinä sure häntä! Mutta jos äiti kysyy: keltä sitä
olet saanut kuulla? niin sano: kuulinhan sitä Moskovalaisilta, jotka
taas olivat sitä muilta kuulleet, vaan keltä, älä sano. Kun äitini vaan
tietää sen, että voin hyvin.

-- Näinköhän sinä et siis palaa tosiaankaan slobodaan.

-- Sen Jumala tiesi; vaan älä sinä sano kenellekään, että kohtasit
minut.

-- Luota minuun Maksim Grigoritsh, en sano kellekään. Vaan jos sinä
lähdet kauvaksi, niin en minä ota sinun rahojasi. Jumala rankaisee
minua.

-- Mitä minä rahoilla teen? Emmehän me ole missään pakanoitten maassa!

-- Se on sinun tahtosi, vaan minä en voi ottaa rahoja. Hyvä olisi, jos
tulisit kotiin. Miksipä minä kiskoisin sinun rahojasi kuin mikäkin
rosvo! Tee miten tahdot, -- en minä ota!

Maksim kohotti hartioitaan ja otti muutamia kolikoita Trifonin hatusta.

-- Ell'et ota, -- hän sanoi, -- ehkä joku muu ottaa, minä en niitä
tarvitse.

Hän jätti jäähyväiset haukankesyttäjälle ja ajoi eteenpäin.

Jo alkoi aurinko mennä mailleen. Puiden korkeat varjot tulivat
korkeammiksi ja peittivät niittyjä. Maksimin rinnalla kulki hänen oma
varjonsa, aivan kuin musta jättiläinen. Milloin se juoksi pitkin
ruohistoa, milloin, tien kavetessa, ryömi pitkin puita ja pensaita.
Villakoira näytti varjossaan aivan kuin satumaiselta pedolta.
Vähitellen villakoiran, ratsun ja Maksimin varjot katosivat ruohikosta
ja puista; alkoi hämärtää; siellä täällä vielä vähän valo välähteli
pimeydessä; ilta-hyttyset nousivat suristen maasta ja liitelivät sinne
tänne ilmassa. Kuu näkyi metsän reunalla: samoin himmenevällä taivaalla
tähdet tuikkivat; etäältä häämötti avara kenttä.

Oi sinä syntymämaani! Sattuipa minullekin viimein onni kulkea
saloillasi. Tasaisesti asteli ratsu puhallellen kuumuudesta ja huiskien
hyttysiä pois; lämmin tuulen henki levitti kukkain ja hyvänhajuisten
ruohojen tuoksuja ympäri, ja minusta tuntui milloin suloiselta, milloin
surulliselta. Mieleeni johtui menneisyys ja taas tulevaisuus jälleen.
Hauskaa on ajeleminen iltasin asumattomilla seuduilla, milloin
metsässä, milloin kentillä, päästää ohjat valloilleen ja vaipua
mietteihin, katsellen taivaan tähtiä.

Maksim oli jo hyvän tuokion ajanut, kun villakoira äkkiä nosti turpansa
ilmaan ja huiski hännällään. Savun käryä alkoi tuntua. Maksim huomasi
tarvitsevansa yösijan ja riennätti hevostaan. Pian hän huomasikin
tiepuolessa rappeutuneen mökin. Siinä ei ollut savupiippuakaan, savu
nousi vaan suoraan katosta. Matalasta ikkunasta näkyi valkea. Sisältä
kuului hiljaista laulun hyrinää. Maksim lähestyi ikkunaa. Siitä hän
näki köyhän majan kaiken sisustuksen. Leimuava päre valaisi huoneen
kokonaan; kaikki oli likaista ja kulunutta. Permannosta kohosi vinoon
väärä seiväs, jonka päässä riippui kehto. Noin kolmenkymmen-vuotinen,
vaaleanverinen, kivulias nainen heilutti kehtoa laulaen hiljalleen.
Hänen vieressään istui alaspäin kumartuneena harvapartainen mies,
punoen virsuja. Kaksi lasta ryömi heidän jaloissaan.

Maksim oli kuulevinaan, että nainen mainitsi laulussaan hänen isänsä
nimeä. Alussa hän luuli erehtyneensä, vaan pian hän kuuli selvään
Maljuta Skuratovin nimen. Kovasti ihmetellen hän alkoi kuunnella. --
Nuku, nuku, lapseni! -- nainen lauloi.

      Nuku, nuku, lapseni,
    Kunnes suru poistuu,
    Kunnes turmiotas ei!
      Tuu. tuu, tuu,
      Tuu, tuu, lapseni!

      Pian paha katoo,
    Pian tsaari mestaa
    Ilkeän Maljuta koiran!
      Tuu, tuu, tuu,
      Tuu, tuu, lapseni!

Kaikki veri syöksyi Maksimin kasvoihin. Hän laskihe hevosen seljästä
alas ja sitoi sen puuhun.

Ääni jatkoi:

      Maljuta, ilkeä koira,
    Pyhää isää kiusasi
    Pyhää isä Filippoa!
      Tuu, tuu, tuu,
      Tuu, tuu, lapseni!

Maksim ei voinut enää kestää, hän sysäsi jalallaan oven auki.

Komean puvun ja opritshnikin kullatun miekan nähtyään, talon väki
hämmästyi.

-- Keitä te olette? -- Maksim kysyi.

-- Isäkulta, -- ukko vastasi, kumarrellen ja änkyttäen pelosta: --
minun nimeni, älä suutu, on Feodor, ja vaimoni on Maria!

-- Millä te, hyvät ihmiset, elätte?

-- Vennää revimme, hyvä veli, virsuja punomme ja teemme seuloja.
Kauppiaat käyvät myymässä.

-- Mutta vähän tietysti saatte?

-- Vähän, isäkulta, aivan vähän! Ei aina saa syödäkseenkään. On vähältä
kuolla nälkään ja viluun. Eikä hevostakaan meillä ole -- että veisi
tavaraa kaupunkiin. Sen sudet viime vuonna söivät.

Maksim katseli sääliväisenä miestä ja hänen vaimoaan sekä asetti
pöydälle kultakolikkonsa.

-- Olkoon Jumala kanssanne, ihmisrukat! -- hän sanoi ja tarttui oveen,
mennäkseen ulos.

Isäntäväki heittäytyi hänen jalkoihinsa.

-- Isäkulta, kuka sinä olet? Sano meille ken olet? Kenen puolesta
meidän tulee Jumalaa rukoilla?

-- Älkää minun puolestani rukoilko, -- vaan Maljuta Skuratovin.
Sanokaapa minulle, kaukanako olen kasanilaisesta tiestä?

-- Tämähän se on, haukkasemme, tämähän on kasanilainen tie. Me olemme
aivan risteyksessä. Oikealle menee muronilainen, vasemmalle --
vladimirilainen tie, vaan tänne suoraan -- Rjasaniin! Vaan älä,
ystävä-kulta, lähde nyt, ei ole nyt sopiva aika; eilen kokonainen
kuormasto ryöstettiin maantiellä. Ja nyt, kerrotaan, ovat tattarit
jälleen ilmestyneet. Ole yötä luonamme isäkulta, haukkasemme!
Varjelkoon Jumala vaarasta!

Mutta Maksimia ei haluttanut jäädä mökkiin, missä äsken hänen isäänsä
kirottiin. Hän lähti etsimään muualta yösijaa.

-- Isäkulta! -- mökin asukkaat huutelivat hänen jälkeensä, -- käänny
takaisin, ystävä, kuule sanaamme. Et sinä ole turvassa yöllä sillä
tiellä!

Vaan Maksim ei kuullut ja ajoi eteenpäin. Kun hän oli muutaman virstan
ajanut, niin yht'äkkiä villakoira syöksi pimeään pensaikkoon ja alkoi
haukkua niin kovasti ja itsepintaisesti, kuin olisi keksinyt jonkun
väjyvän vihollisen.

Turhaan Maksim vihelsi sille. Villakoira syöksyi pensastoon, palasi
hurjana takaisin ja taas ryntäsi eteenpäin.

Ikävystyen sen takaisin kutsumiseen, Maksim tarttui miekkaansa ja
ratsasti suoraan pensaikkoon. Muutamia miehiä, varustettuna
puukangilla, hyökkäsi häntä vastaan, ja käheä ääni kirkui:

-- Alas ratsulta!

-- Tuoss' on sinulle! -- Maksim sanoi, antaen iskun sille, joka oli
lähinnä.

Rosvo horjahti.

-- Se ei ole tarpeeksi! -- Maksim jatkoi, aikoen antaa hänelle
toisenkin iskun; mutta miekka sattui toisen rosvon kankeen ja katkesi.

-- Aha, katsoppas hänen pukuaan! Hän on opritshnikki! Ota hänet
elävänä! -- huudahti karkea ääni.

-- Tosiaankin hän on opritshnikki, -- mörisi toinen: -- nythän meillä
ilot alkaa!

-- Hei Hlopko! nyt sitä iloitaan!

Ja samassa kaikki ryntäsivät Maksimin kimppuun ja vetivät hänet ratsun
seljästä alas.




XXIV Luku.

Rosvojen kapina.


Puolitoista virstaa siitä paikasta, jossa hyökkäys Maksimia vastaan
tapahtui, istui asestettuja joukkoja viinakolpakoitten ympärillä.
Maljat kulkivat miehestä mieheen. Leimuavat roviot valaisivat tylyjä
kasvonpiirteitä, vanukkeisia partoja ja erilaisia vaatteuksia. Oli
siellä vanhoja tuttujakin: oli Andrjushka, Vaska ja punatukkainen
laulaja; vaan Korshunia ei näkynyt. Rosvot mainitsivat usein häntä,
särpien kolpakoista ja tyhjentäen maljoja.

-- Oh, -- puheli yksi, -- mitenkähän se ukkomme nyt jaksaa?

-- Niin miten, -- vastasi toinen: ehkä kiskovat häntä varpaista tai
päänahasta.

-- Eihän vanha piru vaan anna ilmi; luullakseni ei hän tuhlaile sanoja!

-- Tietysti ei, hän ei ole sellainen; viekööt vaikka pään, hän ei sano!

-- Sääli harmaata partaa! Onpa tuo atamanikin mies. Itsensä pelasti,
vaan ukon jätti!

-- Mikä hän on atamaniksi? Ehkä siksi, että tahallaan surmaa miehiään
jonkun ruhtinaan hyväksi!

-- Näetkös, he ovat ruhtinaan kanssa liitossa. Nytkin he istuvat
samassa pesässä. Älä puhu ruhtinaasta; jos atamani kuulee, niin varjele
Jumala.

-- Kuuli, jos kuuli! Minä sanon hänelle vasten naamaa, ettei hän ole
atamani. Korshun olkoon meidän ätamanimme! Hän oli kuin malka Perstenin
silmässä, senvuoksi tämä jättikin hänet tahallaan pinteeseen!

-- Niin, tosiaankin hän jätti Korshunin tahallaan pulaan!

Synkkä murina kuului rosvojen kesken.

-- Tahallaan, tahallaan jätti pulaan! -- sanoi moni.

-- Tämän ruhtinaan edestäkö? -- kysyi yksi. -- Mitä hänestä on sitten?
Lunnaitako atamani hänestä odottaa vai mitä?

-- Ei, ei lunnaita! -- punatukkainen laulaja vastasi. -- Tsaari, näet,
loukkasi ruhtinasta, tahtoen rangaista häntä; niin ruhtinas tuli
tsaarin luota meille; sanoo: minä itse vien teidät, pojat, slobodaan,
minä nimittäin tiedän, missä valtion rahasto on. Kaikki opritshnikit
surmaamme ja ja'amme rahaston!

-- Vai niin! Miks'ei hän siis vie meitä sinne? Johan me olemme kolme
vuorokautta olleet täällä!

-- Sen vuoksi, että atamanimme on akka!

-- Ei, älä sano niin: Persten ei ole akka!

-- Jollei akka, niin sitäkin huonompi! Ehkäpä hän petkuttaa meitä!

-- Ehkä, -- sanoi joku: -- hän halua tsaarin kassaa itselleen, ettei
meidän vaan onnistuisi haistaakaan!

-- Niin, niin, Persten tahtoo myydä meidät, samoinkuin Korshuninkin!

-- Vaan sellaisiin ei hän sattunutkaan!

-- Ukkoa hän ei tahdo pelastaa!

-- Mitä me hänestä! Kyllä me pelastamme ukon ilman häntäkin!

-- Ja otamme ilman häntäkin valtion kassan; johdattakoon ruhtinas yksin
meitä!

-- Nythän on paras aika: tsaari kuuluu olevan Jumalaa rukoilemassa;
slobodassa tuskin ovat puoletkaan opritsnikkeja.

-- Sytyttäkäämme sloboda uudestaan!

-- Surmatkaamme slobodassa olijat!

-- Pois Persten! Johtakoon ruhtinas meitä!

-- Johtakoon ruhtinas! Johtakoon ruhtinas! -- kaikui joka taholta.

Ikäänkuin salama, levisivät sanat joukosta toiseen, saapuivat
kaukaisemmillekin rovioille, ja kaikkialla alkoi ankara riehuna. Kaikki
tunkivat majan ympärille, jossa Serebrjani vilkkaasti ja kiihkeästi
puheli Perstenin kanssa.

-- Se on sinun asiasi, -- atamani lausui: -- suutut, tai et, vaan sinua
en laske! En sen vuoksi sinua tuonut ulos vankilasta, että jälleen
panisit pääsi mestaustukille!

-- Pääni riippuu kokonaan minusta -- ruhtinas vastasi suuttuneena. --
Ei sen tähden minua tarvinnut pelastaa slobodasta, että nyt taas saan
olla vankina.

-- Oh, ruhtinas, ajasta riippuu paljon. Tsaari ehkä muuttaa mielensä,
ehkäpä kuoleekin: kaikkea voi tapahtua; kun vaara on ohitse, mene mihin
tahdot.

-- Mitäs tehdä? -- hän lisäsi, nähdessään Serebrjanin kiihtyvän vihan:
-- ehkä sinun on vielä sallittu elää ihmisten ilmoilla. Sinä olet
luonteeltasi jäykkä, Nikita Romanitsh, myöskin minä pidän lujasti
päätökseni; nyt sattui kirves kiveen, ruhtinas!

Samassa kajahti rosvojen äänet aivan majan edustalta.

-- Slobodaan, slobodaan! -- kirkuivat juopuneet mellastajat.

-- Päästäkäämme punainen hanhi slobodaan!

-- Laskemme koko hanhiparven!

-- Pelastamme Korshunin!

-- Pelastakaamme ukko!

-- Riistämme viinit kellarista!

-- Kaivamme kullat esille!

-- Surmaamme koko opritshninan!

-- Tapamme kaikki, kuin slobodassa löydämme!

-- Missä on ruhtinas? Hän johtakoon meitä! -- Ruhtinas johtakoon meitä!

-- Ellei hän tahdo, niin nostamme hänet haapaan!

-- Niin teemme!

-- Perstenin samoin!

-- Perstenin nostamme haapaan!

Persten hypähti paikaltaan.

-- Mitä melua he siellä pitävät! -- hän lausui. Jo kauan kuulin heidän
meluansa. On kuin piru olisi päässyt irti! Nyt heidät lempo vie! No,
ruhtinas, oli miten oli, tee kuin tahdot; en enää estä sinua:
tahtojalle tahtonsa, kävijälle tiensä! mene heidän luoksensa ja sano,
että johdatat heidät slobodaan!

Serebrjani kuohahti suuttumuksesta, -- Minäkö johdattaisin teitä
slobodaan -- hän sanoi; -- ennen saatte pääni ruumiista kiskoa!

-- Oh, ruhtinas, sano ainoasti sanoaksesi. Kansa, näöthän, on järjetön;
huomenna tulevat järkiinsä!

-- Ruhtinas! -- kirkuivat äänet: -- sinua kutsutaan, tule ulos!

-- Mene ulos, ruhtinas -- Persten toistihe -- muuten tunkeutuvat majaan
-- se on pahempi!

-- No hyvä, -- ruhtinas sanoi, mennen ulos majasta. Katsotaan, miten
saavat minut viemään heitä slobodaan!

-- Aha -- kiljahtivat rosvot; -- jopa tuli!

-- Johdata meitä slobodaan!

-- Ole meidän atamanimme, muuten saat nuoran kaulaasi!

-- Niin, niin! -- karjuivat äänet.

-- Me kunnioitamme sinua! -- huusivat toiset; -- ole atamanimme, muuten
hirtämme sinut!

-- Jumal'auta, me hirtämme!

Persten, tuntien Serebrjanin kiivaan luonteen, kiiruhti myöskin ulos.

-- Mitä te, veikkoset, niin olette vimmoissanne? Miksi kurkkujanne
revitte? Johdattaahan ruhtinas teidät, mihin haluatte, jahka aamu vaan
on tullut; vaan nyt antakaa hänen levätä, nukkukaa itsekin; johan
olette tarpeeksi iloinneet!

-- Mitä sinun meihin tulee? -- ärähti muuan: -- ethän sinä ole meidän
atamanimme!

-- Kuulkaa, veliset, kiljasivat toiset: -- hän ei halua jättää
päällikkyyttään!

-- Hirteen hän!

-- Hirteen, hirteen!

Persten vilkasi joka taholle ja näki ainoastaan vihamielisiä kasvoja.

-- Voi, te lemmon ruoat! -- hän sanoi, -- minäkö välittäisin teidän
päällikkyydestä? Asettakaa atamaniksi itsellenne kenen tahdotte, minä
en siitä välitä, syljen minä teille!

-- Hyvä! -- huusi joku.

-- Kauniisti puhuu! -- lisäsi toinen.

-- Syljen minä teille! -- Persten jatkoi: -- vähänkö teidän
kaltaisianne löytyy? Mikä kunnia on teidän atamaninanne olla!
Mieluummin lähden Volgan virralle, kuin sellaisia johdatan.

-- Äläs, veli, soittele. Et pääsekään niin helposti; vielä sinutkin
myydään, samoin kuin sinä myit Korshunin!

-- Me emme päästä; pysy luonamme; tottele uutta atamaniamme!

Rajut huudot hämmensivät Perstenin äänen. Isokasvuinen rosvo lähestyi
Serebrjania pikari kädessä.

-- Isäseni! -- hän sanoi, lyöden leveällä kämmenellään häntä
olkapäälle: pääsi menetit, kun rupesit veljeksemme, juokaamme siis
yhdessä ja syleilkäämme!

Jumala ties, mitä Serebrjani olisi tehnyt. Jos hän olisi murtanut
rosvon kädessä olevan maljan, niin juopunut lauma olisi hänet rikki
repinyt; vaan silloin onneksi uudet huudot vetivät hänen huomiotaan
puoleensa.

-- Katsokaa, katsokaa! -- kuului joukon huuto: olemme saaneet
opritshnikin kiinni! Opritshnikkia tuodaan! Katsokaa, katsokaa!

Metsästä tuli muutamia miehiä, puettuina rikkinäisiin vaatteihin ja
varustettuina puukangilla. He toivat kanssansa sidotun Maksimin. Rosvo,
jota hän oli lyönyt, ajoi Maksimin ratsulla. Edellä kulki Hlopko
vihellellen ja hyppien. Haavoitettu villakoira laahustihe perässä.

-- Hei, veikkoset! -- Hlopko lauleli, näpähytellen sormiaan:

    "Vieraat tulivat leskein kartanoille,
    Kirveet heiluivat yli päitten!..."

Ja Hlopko heitti kuperkeikkaa, löi kämmeniinsä ja pyöri kuin hyrrä.

Punatukkainen laulaja ei malttanut enää, vaan tempasi huilun ja yhtyi
auttamaan toveria.

Molemmat alkoivat hyppiä ja kiemurrella Maksimin ympärillä.

-- Katsoa piruja! -- Persten sanoi Serebrjanille, -- Hepäs eivät heti
tapa opritshnikkia, vaan kiduttavat ensin; ja minä tunnen molemmat:
jospa nämät saisivat tehdä mielensä mukaan, niin ei nuorukaisen olisi
hyvä olla.

Opritshnikin vangitseminen tuotti tosiaan koko joukolle juhlan. He
tahtoivat kostaa Maksimille kaiken, mitä olivat hänen tovereiltaan
kärsineet.

Heti alkoi muutamia karkean samaisia miehiä tehdä valmistuksia hänen
surmakseen.

Asetettuaan maahan neljä paalua, he kiinnittivät niihin poikkipuut ja
naulasivat niitä.

Maksim katseli kaikkea sitä rauhallisesti. Ei häntä kuolon tuskat
hirvittäneet; vaan surullista oli heittää henkensä sidotuin käsin ja
miekatta, kuullen ainoastaan piinaajiensa raakoja lauluja ja ilkeätä
pilkkaa eikä sotahuutoja ja hevosten hirnuntaa.

"Ennustus on pettänyt minua", hän ajatteli, "tänlaista loppua en
kuvaillut itselleni. Vaan tapahtukoon Jumalan tahto!"

Samassa hän huomasi Serebrjanin, tunsi hänet ja aikoi mennä hänen
luokseen. Mutta punatukkainen laulaja tempasi häntä takin kauluksesta.

-- Tuossa on valmis vuode, -- hän sanoi: -- päästä viitta ja nuku, vai
mitä!

-- Irrottakaa käteni, -- Maksim vastasi: -- en voi siunatakaan
itseäni![20]

Hlopko katkasi puukolla köydet, joilla Maksimin kädet olivat sidotut.

-- Siunaa nyt, vaan nopeasti -- hän sanoi, ja kun Maksim oli rukoillut,
Hlopko ja punatukkainen riistivät häneltä vaatteet ja alkoivat sitoa
hänen käsiänsä ja jalkojaan lavan poikki puihin.

Samassa Serebrjani astui esiin.

-- Pojat! -- hän sanoi sellaisella äänellä, joka oli sotajoukossa
tottunut kajahtelemaan: -- kuulkaa!

Ja hänen voimakkaat sanansa levisivät läpitunkevasti pitkin joukkoa, ja,
huolimatta melusta ja huudoista kaikuivat etäisimpienkin rosvojen
kuultaviksi.

-- Kuulkaa! -- ruhtinas jatkoi. -- Kaikkiko te tahdotte, että minä
olisin päällikkönne? Kenties on joukossanne niitäkin, jotka eivät tahdo
minua?

-- Oh! -- huudahti joku -- ethän sinä vaan peruuta sanaasi?

-- Kuulepas, älä laske meistä pilkkaa!

-- Kun annetaan päällikkyys, niin ota!

-- Ota arvo, kun se on kokonainen!

-- Antakaa siis minulle atamanin tshekani! -- Serebrjani sanoi.

-- Kas sekö! -- huudahtivat rosvot. -- No se onkin tarpeen!

Ruhtinaalle annettiin Perstenin tshekani.

Nikita Romanovitsh astui suoraan punatukkaisen laulajan luo.

-- Päästä irti opritshnikki! -- hän sanoi.

Punatukkainen katsoi häntä ihmetellen.

-- Päästä heti! -- Serebrjani ankarasti toisti.

-- Mitä sinä! -- punatukkainen sanoi: -- sinäkö pidät hänen puoltaan!
Katso onko oma pääsi lujassa?

-- Kirottu! -- ruhtinas karjasi: -- älä lörpöttele, kun minä käsken!

Ja huimaisten tshekanillaan, hän halkasi häneltä kallon.

Punatukkainen kaatui ääntäkään päästämättä.

Serebrjanin käytös hämmästytti rosvoja. Mutta hän ei antanut heille
miettimisen aikaa.

-- Päästä sinä irti! -- hän sanoi Hlopkolle, kohottaen tshekanin hänen
päänsä yli.

Hlopko katsahti ruhtinasta ja riensi päästämään Maksimia.

-- Pojat! -- Nikita Romanovitsh jatkoi: -- ei tämä nuori mies ole
niitä, jotka teitä ovat loukanneet; minä tunnen hänet, hän on yhtähyvin
opritshninan virkamies kuin tekin. Varjelkoon Jumala teitä
koskettamasta häntä vaikkapa vaan sormella! Vaan nyt ei saa
vitkastella, asettukaa sadottaisin joukkoihin, minä johdatan teitä.
Serebrjaniin kova ääni, käskevä käytös ja odottamaton päättäväisyys
tekivät valtavan vaikutuksen rosvoissa.

-- Aha, -- lausuivat muutamat puoliääneen, hän ei suinkaan laske
leikkiä!

-- Siinä on oikea atamani! -- puhuivat toiset: -- hän lannistaa vaikka
kenen.

-- Hänelle pitää korvat olla auki, eikä saa lörpötellä! Katso, miten
hän laulajan nutisti!

Näin rosvot tuumiskelivat, eikä ketään haluttanut enää taputella
Serebrjania hartioihin, tai muuten tehdä likeistä tuttavuutta hänen
kanssaan.

-- Terveeksi, ruhtinas! -- Persten supisi, katsellen kunnioittavaisesti
Nikita Romanovitshia: -- kas, miten kovasti sinä heitä kourit! Mutta
älä nyt anna heidän miettiä, vaan johdata heitä matkalle slobodaan
päin, ja siellä käyköön, miten Jumala suo!

Vaikea oli Serebrjanin asema. Rosvojen päällikkönä ollen hän pelasti
Maksimin ja voitti aikaa; mutta kaikki olisi jälleen kadotettua, jos
hän kieltäytyisi johtamasta tuota ohjatonta laumaa. Ruhtinas käänsi
mielensä Jumalaan ja heittäysi hänen tahtonsa alle.

Jo alkoivat rosvot varustautua retkelle ja keskustelivat juuri, mikä
oli kohdannut erästä Fedjka Poddubnia, joka aamulla oli osastonsa
kanssa lähtenyt eikä vielä ollut palannut.

-- Kas siinä Fedjka! -- virkkoi joku: -- tuossa hän tulee poikineen!

Poddubni oli laihanpuoleinen, roteva mies; hänen toinen silmänsä oli
kiero, ja kasvot olivat ryppyiset.

Hänen mekkonsa oli repaleissa. Hän kulki raskaasti, polvet koukussa
niinkuin voimaton ihminen.

-- Mitä? -- kysyi eräs rosvo.

-- Luulen, että sattui onkeen? -- liitti toinen.

-- Sattui, sattui, vaan ei meidän! -- Poddubni sanoi, istuen tulen
ääreen. Kas, poikaseni, paljo on sydämelläni syntiä, vaan tänään, niin
tuntuu, olen puolet myönyt.

-- Kuinka niin?

Poddubni käännähti toveriensa puoleen.

-- Tuokaa pakana tänne, veikkoset!

Tuliroviolle tuotiin sidottu, roteva mies, puettuna kirjavaan viittaan.
Hänen muodottoman isossa päässään törötti korkea hattu, jonka reunat
olivat alaspäin kääntyneet. Litteä nenä, ulkonevat poskipäät ja pienet
silmät todistivat, ettei hän ollut venäläistä syntyperää.

Eräs Poddubnin toveri toi esiin keihään, nuolikotelon vasamoineen,
jotka olivat otetut vangilta.

-- Tämähän on tatarilainen! -- huudahti joukko. -- Tatarilainen, --
Poddubni toisti, -- ja minkälainen! Töintuskin tultiin hänen kanssaan
toimeen, hän on aika poika! Ellei olisi ollut Mitka muassa, niin kyllä
hän olisi lentänyt kynsistämme!

-- Kerro, kerro! -- rosvot huusivat.

-- No niin, veikkoset, aamulla me kuljimme Rjasanin tiellä, pidätimme
kauppiaan ja aloimme nuuskia häntä; hänpäs puhuu, ei ole minulla, hän
puhuu, mitään otettavaa, minä, hän sanoo, tulen Rjasanista,
tatarilaiset olivat vallanneet kaiken tien ja ryöstivät minut
typötyhjäksi, eikä minulla nyt ole, millä voisin Moskovaan asti
laahustaa.

-- Kas roistoja! -- sanoi eräs joukosta.

-- Mitäs teitte kauppiaalle? -- kysyi toinen.

-- Annoimme hänelle riunan[21] matka-avuksi ja laskimme hänet menemään,
-- Poddubni vastasi. -- Samassa kohtasimme talonpojan, hän kertoi, että
tatarilaiset vielä eilen olivat hyökänneet kylään ja polttaneet kaiken.
Pian me itsekin näimme saman sekasorron: me laskimme vähintäinkin
tuhannen hevosta. Ja siellä kulki talonpoikia akkoineen ja lapsineen
ulvoen ja huutaen: meidänkin kylämme polttivat tatarilaiset,
ryöstivätpä kirkonkin, raastivat pyhäin kuvat ja tekivät messupuvuista
hevosloimia...

-- Voi, noita roistoja! -- rosvot kirkasivat: -- kuinka heitä, piruja,
vielä maa kantaa?

-- Papin, -- Poddubni lisäsi, -- he sitoivat hevosen häntään...

-- Papin? Ja eikö heitä, koiran poikia, salama tappanut!

-- Jumala nähköön!

-- Eikö Venäjän miehellä ole sitten kättä kirottua tataria vastaan!

-- Sepä se, että käsiä on vähän! Kaikki rykmentit ovat hajallaan; on
jäljellä ainoastaan talonpoikia, akkoja ja ukkoja, ja pakanoille onkin
se mieluista, ettei ole sotaväkeä, joka heille antaisi kelpolailla!

-- Oh kyllä minä heille näyttäisin.

-- Niin minäkin!

-- Mutta miten saitte pakanan kynsiinne?

-- No niin. Kuulemme tieltä kavioin kapsetta. Minä puhun pojille:
kätkeykäämme, sanon, pensastoihin, katsokaamme, kuka se on, joka
kulkee? Kätköstämme huomaamme, kun ajaa nelistäen noin kolmekymmentä
miestä, kummalliset hatut heillä oli ja piikit, joutset nuolineen.
Veikkoset, puhelen, kas tuossa on niitä riivattuja! Paha vaan, että
meitä on näin vähän, muuten saattaisimme tapella! Yhtäkkiä putosi
eräältä säkki maahan. Hän ryömi alas hevosen selästä nostaakseen säkkiä
ja pannakseen sitä tarakkaan, vaan hänen toverinsa jatkoivat sillä
aikaa matkaansa. Veikkoset, minä sanon, hyökkäämmekö hänen kimppuunsa.
No, pojat, nyt jäljessäni kaikki! Näin sanottuani heittäysimme kaikin
tatarin niskaan. Mutta mihin! Hän kun vaan liikahutti hartioitaan, --
niin silloin me kaikki lensimme nurinniskoin. Kun uudestaan yritimme,
niin asia oli sama. Silloin Mitka puhelee: tehkää tilaa, veikkoseni,
hän sanoo, älkää häiritkö minua! Me annoimme tilaa hänelle ja hän
tempasi piikin tatarilta, otti häntä niskasta kiinni ja painoi maahan.
Sitten me panimme rukkasen hänen suuhunsa ja sidoimme hänet kuin
pässin.

-- Katsos Mitkaa! -- virkkivät rosvot.

-- Niin, hän kaataa vaikka härän kumoon sarvesta! -- Poddubni
huomautti.

-- Kuules Mitkä! -- kysyi joku: -- kaadatko sinä härän?

-- Miksi niin! -- Mitka vastasi, etääntyen syrjemmäksi, haluamatta
jatkaa keskustelua.

-- Mitäs tatarin säkissä oli? -- Hlopko kysyi.

-- Katsokaa poikaset!

Poddubni aukasi säkin ja otti siitä kappaleen messupukua,
kallisarvoisen alttarikaapin,[22] pari kolme panagiaa[23] ja kultaisen
ristin.

-- Voi, sitä koiraa! -- huudahti koko joukko: -- siis hänkin on ollut
kirkkoa ryöstämässä!

Serebrjani käytti hyödykseen rosvojen kiivastumista.

-- Pojat! -- hän sanoi: -- näettekö, kuinka kirotut tatarit herjaavat
Kristuksen uskoa? Näettekö, kuinka pakanat tahtovat pyhän Venäjän
turmioon syöstä? Näinköhän me, pojat, olemme tulleet pakanoiksi?
Annammeko me häväistä pyhäin kuvat? Sallimmeko pakanain polttaa Venäjän
kyliä ja repiä veljiämme?

Sekava nurina kulki pitkin joukkoa.

-- Pojat, -- Nikita Romanovitsh jatkoi, -- kuka meistä ei ole velkaa
Jumalalle synneistämme! Niin maksakaamme nyt velkamme ja ansaitkaamme
itsellemme armo Jumalalta, hyökätkäämme kaikki, niin paljon kuin meitä
on, kirkon ja Venäjän maan vihollisia vastaan!

Serebrjanin sanat tekivät joukkoon väkevän vaikutuksen. Miehuullinen
puhe pisti terävästi monen paatuneesen sydämmeen, monessa pörhöisessä
rinnassa leimahti isänmaanrakkauden tuli. Vanhat rosvot pudistelivat
päitään, nuoret katselivat toisiaan. Kovat huudot kaikuivat yleisen
puheen yli.

-- Mitä! -- sanoi eräs: -- näinköhän sopii jättää Herran temppeleitä
häväistäviksi!

-- Ei sovi, ei! lisäsi toinen.

-- Kahta kuolemaa ei ole, yhtä ei voi välttää! -- virkkoi kolmas: --
parempi kuolla kentällä kuin hirsipuussa!

-- Se on totta! -- lausui muuan vanha rosvo: -- taistelukentällä on
kuolemakin kaunis!

-- Oli miten oli! -- sanoi muuan nuori hurjapää, astuen esiin: -- en
tiedä mitä toiset, vaan tatareja vastaan menen!

-- Ja minä! ja minä! ja minä! -- huudahti moni.

-- Teistä sanotaan, -- Serebrjani pitkitti, -- että te olette Jumalan
unhottaneet, ja ettei teihin ole jäänyt sielua eikä omaatuntoa. Siis
näyttäkää nyt, että ihmiset valehtelevat ja että teillä on sielu ja
omatunto. Näyttäkää, että jos on kysymyksessä Venäjän ja uskon puolesta
taisteleminen, tekin yhtä uljaasti kuin sotaväki ja opritshnikit teette
velvollisuutenne.

-- Teemme niin! teemme! huusivat kaikki rosvot yhteen suuhun.

-- Emme salli pakanain häväistä pyhää Venäjän valtakuntaa!

-- Me hyökkäämme uskottomia vastaan!

-- Johdata meitä tatarilaisten kimppuun!

-- Johdata meitä, johdata! Taistelemme pyhän uskon puolesta!

-- Pojat! ruhtinas sanoi: -- ja jos me lyömme uskottomat, niin tsaari
huomaa, ettemme ole opritshnikkejä huonommat, ja hän antaa vikamme
anteeksi ja sanoo: en enää tarvitse opritshninaa, onhan minulla ilman
sitäkin uskollisia ja hyviä palvelijoita!

-- Ehkä hän niin sanoo, -- rosvot huudahtivat, -- kun vaan me
palvelemme häntä, pannen päämme alttiiksi!

-- Enhän minä niin halusta ominpäin ryöväriksi ruvennut; -- virkkoi
eräs.

-- No enpä suinkaan minäkään! -- jatkoi toinen.

-- Kuolkaamme siis, jos tarve vaatii, Venäjän puolesta! -- ruhtinas
sanoi.

-- Kuolkaamme siis! -- rosvot säestivät.

-- Eikö me, pojat, -- Serebrjani pitkitti, -- jos Venäjän vihollisia
vastaan tappelemme, juoda venäläisen tsaarin malja!

-- Juodaan!

-- Ottakaa maljanne ja tuokaa minullekin lasi!

Ruhtinaalle tuotiin lasi; kaikki rosvot täyttivät maljansa.

-- Siis eläköön terveenä koko Venäjän maan suuri hallitsija, tsaarimme
Iivana Vasiljevitsh! -- Serebrjani lausui.

-- Eläköön tsaari! -- rosvot toistivat.

-- Ja eläköön Venäjän maa! -- lausui Serebrjani.

-- Eläköön Venäjän maa! -- rosvot toistivat.

-- Ja sortukoot kaikki pyhän Venäjän ja oikeauskoisen kristinopin
viholliset! -- ruhtinas jatkoi.

-- Ja sortukoot tatarit! Sortukoot Venäläisen uskon vastustajat! --
rosvot huusivat kilvassa.

-- Johdata meitä tatareja vastaan! Missä ovat nuot pakanat, jotka
meidän kirkkojamme polttavat?

-- Vie meitä sinne, -- kaikui joka taholta.

-- Tuleen tuo tatarilainen! -- kirkasi joku.

-- Hän tuleen! Liekkeihin! -- lisäsivät toiset.

-- Hiljaa, pojat! -- Serebrjani sanoi: -- tutkikaamme ensin häntä.
Vastaa, -- ruhtinas sanoi, kääntyen tattarilaiseen, -- paljoko teitä
on? Missä on teidän asemanne?

Tatarilainen ilmoitti merkillä, ettei muka ymmärtänyt.

-- Odota, ruhtinas, -- Poddubni sanoi: -- me irrotamme hänen kielensä.
Annappas, Hlopko, kekäle. Niin. No, puhutko?

-- Puhun, isäkulta! -- tatarilainen tulen polttamana kirkasi.

-- Paljoko teitä on?

-- Paljo, isäkulta, paljo!

-- Kuinka paljon?

-- Kymmenen tuhatta, isäkulta, tänään on kymmenen tuhatta, vaan
huomiseen on tullut satatuhatta!

-- Siis te olette vaan etujoukkoja! Kuka johtaa teitä?

-- Khaani toi!

-- Itsekö khaani?

-- Ei itse! Khaani tulee huomenna; nyt tuli Shirinskin ruhtinas,
Shikmat!

-- Missä hänen asemansa on?

Tatarilainen ei taaskaan ollut ymmärtävinään.

-- Kekäle tänne, Hlopko! -- Poddubni karjasi.

-- Lähellä on asema, isäkulta, lähellä! -- tatarilainen kiirehti
vastaamaan: -- ei etäämmällä kuin kymmenen virstan päässä.

-- Näytä tietä! -- Serebrjani käski.

-- En osaa, isäkulta! En voi nyt nähdä tietä. Huomenna voin, isäkulta!

Poddubni nosti tulisen kekäleen tatarilaisen sidottuja käsiä kohti.

-- Löydätkö tien?

-- Löysin, isäkulta, löysin!

-- Hyvä, -- Serebrjani virkkoi, -- syökää nyt, veikkoset, syöttäkää
tatarilaistakin ja sitten lähdetään. Näytämme viholliselle, mitä
merkitsee venäläinen voima!




XXV Luku.

Valmistus taisteluun.


Joukossa alkoi sellainen liike, juoksu ja huuto, ett'ei Maksim
ennättänyt edes kiittääkään Serebrjania. Kun vihdoin rosvot olivat
järjestyneet ja lähteneet liikkeille metsästä, niin Maksim, jolle
annettiin hevonen ja aseet takasin, ajoi ruhtinaan rinnalla.

-- Nikita Romanovitsh, -- hän lausui -- maksoit, maksoit sinä tänään
minulle siitä karhusta!

-- No mitäpä, Maksim Grigoritsh, -- Serebrjani vastasi, -- siksihän
elämmekin maailmassa, että autamme toisiamme!

-- Ruhtinas, Persten tarttui puheesen, ratsastaessaan hänkin
Serebrjanin sivulla, katsellessani sinua ajattelin: voi, ettei häntä
saa nähdä eräs nuorimies, joka jäi minusta Volgan rannoille. Vaikka
onkin hän halpa-arvoinen, minun vertaiseni, niin pitäisit sinä hänestä,
ruhtinas, ja hänkin sinusta! En tahdo sinua sillä loukata, vaan niin te
olette yhdenlaiset luonteeltanne. Kuin sinä puhuit pyhästä Venäjästä,
silloin silmäsi leimusivat, ja minäkin muistin Jermak Timofejitshin.
Kovin hän rakastaa syntymämaataan, vaikka onkin rosvo. Usein hän
jutteli minulle, kuinka omatunto vaatii häntä tekemään kotimaalle
palvelusta. Oi, jospa hän nyt olisi mukana taistelussa tatarilaisia
vastaan. Hän yksin vastaisi sataa. Kun hän huutaa: pojat, perässäni!
niin, tuntuu siltä, kuin itsekin kasvaisit, tulisit voimakkaammaksi,
niin ettei mikään näyttäisi voivan sinua enää estää, ja kaikki vaan
ympärilläsi sortuisi. Totta tosiaan olet sinä hänen kaltaisensa, Nikita
Romanovitsh, en loukata sillä tahdo!

Persten vaipui ajatuksiinsa. Serebrjani ajoi verkalleen, katsellen
tummaan etäisyyteen. Maksim oli ääneti. Sekavasti kumahtelivat rosvoin
askeleet maantiellä, tähtikirkas yö hiljalleen vetäytyi uinailevan maan
yli. Kauvan kulki joukko tatarin johdattamaan suuntaan, jolloin tätä
Hlopkon ja Poddubnin miekat virkistivät.

Äkkiä kuului etäältä kummallisia merkitseviä ääniä.

Ei se ollut ihmisen, ei jahtitorven, eikä guslain ääntä, vaan ikäänkuin
tuulen suhinaa kahilassa, jos ruoko voisi helistä kuin lasi tai
soittokalun kielet.

-- Mitä se on? -- Nikita Romanovitsh kysyi, seisauttaen hevosensa.

Persten otti hatun päästänsä ja laskeutui kuuntelemaan maata vasten.

-- Odota, ruhtinas, annas kun kuuntelen! Ääni kuului selvästi ja
alakuloisesti, milloin hopealta helähtäen, milloin humisevan metsän
kaltaisesti suhisten, -- äkkiä se vaikeni, ikäänkuin aavikkotuulen
puuskauksesta.

-- Jopa lakkasi! -- Persten sanoi nauraen... Kas, minkälainen rinta
sillä on! Luulenpa, että hän puhalsi puolen tuntia henkeä vetämättä!

-- Mikä se oli? -- ruhtinas kysyi.

-- Tshebusga! -- Persten vastasi. -- Se on heillä sama kuin meillä
jahtitorvi. Saattavat olla bashkireja. Ehkä siellä on eri joukko
khaanineen, sekä kasanilaisia ja astrakanilaisia ynnä kaikellaista
muuta roskaväkeä. Kuules, taas he alkoivat soitella.

Etäällä kuului ikäänkuin uusi tuulen puuska, joka muuttui
pitkällisiksi, surullisen vienoiksi säveliksi, ja hetken perästä se
loppui katkonaisesti kuin hevosen hirnunta.

-- Aha! -- Persten lausui: -- tämä sävel olikin lyhempi, kenties hän,
koiranpentu, oli tukehtua!

Mutta samassa kajahtivat uudet äänet, paljoa selvempinä. Oli kuin suuri
joukko kelloja olisi lakkaamatta soinut.

-- Kas siinä on kurkkua! -- Persten sanoi. -- Etäältä saat miettiä,
mitä he tekevät. Kuka heistä hiiden penikoista selvän otti!

Surulliset, alakuloiset sävelet muuttuivat iloisiksi, mutta ei siinä
ollut venäläistä surullisuutta eikä venäläistä reippautta. Samalla
kaikui paimentolaiskansan tapaista outoa ylellisyyttä, hevoslaumain
riehuntaa, uljaita rynnäköltä, muuttoja paikasta toiseen ja ikävää
tuntemattomaan muinaiseen synnyinmaahan.

-- Ruhtinas, -- Persten sanoi, -- heidän asemansa saattaa olla likellä;
luulenpa, että tämän mäen takaa näemme tuletkin. Annapas minun mennä
tarkastamaan, miten on laita; minulle on se työ tuttua, kyllä minä
heitä Volgan varsilla usein kohtasin, vaan sillä aikaa sinä ja pojat
saatte huoahtaa ja tuumiskella.

-- Mene Jumalan kanssa, -- ruhtinas vastasi, ja Persten hyppäsi hevosen
seljästä sekä katosi pimeään.

Rosvot virkistivät itseään, tarkastivat aseitaan ja istuivat maahan,
ollen kuitenkin taistelujärjestyksessä. Syvä hiljaisuus vallitsi
joukossa. Kaikki älysivät aljettavan tehtävän tärkeyden ja hiljaisen
kuuliaisuuden välttämättömyyden. Sillä aikaa kuului niinkuin ennenkin
tshebusgan äänet. Kuu ja tähdet valaisivat kenttää, kaikki oli tyventä
ja juhlallista, ja joskus harvoin vieno tuulen löyhkä liehautti
kahilaa.

Kului tunnin aika! Persten ei vielä palannut. Ruhtinas alkoi jo
menettää kärsivällisyyttään, mutta samassa, parin askelen päässä
hänestä, kohosi ruohostosta mies. Nikita Romanovitsh tarttui
miekkaansa.

-- Hiljaa, ruhtinas, minähän se olen! -- Persten nauraen huudahti. --
Juuri näin minä hiivin tatarienkin luo, kaikki tarkastelin; nyt tunnen
heidän asemansa paremmin kuin oman asuntoni. Jos suvaitset, ruhtinas,
niin otan kymmenen miestä, säikytän hevoset ja hämmennän tatarilaiset;
vaan sinä sillä aikaa, jos suostut, hyökkäät heidän päällensä kahdelta
taholta, lujasti huutaen ja kirkuen, ja minä olen vaikka tatari,
joll'emme ja'a heitä kahtia! Tätä minä sanon vaan alkajaisiksi; öinen
työ pelkää mestaria; ja kun aurinko nousee, niin sinä käsket, ruhtinas,
ja me ainoastaan tottelemme!

Serebrjani tunsi Perstenin kekseliäisyyden ja älyn ja salli hänen
menetellä, niinkuin tahtoi.

-- Pojat, -- Persten sanoi rosvoille, -- me olemme vähän keskenämme
jankutelleet, vaan joka vanhoja muistelee, siltä siima pois! Onko
joukossanne kymmenen uskaliasta miestä, jotka tahtoisivat tulla
kanssani tatarien leirille?

-- Valitse ken hyvänsä -- rosvot vastasivat, -- me olemme kaikki
valmiita.

-- Kiitoksia pojat, koskapa pidätte minua arvossa, niin otan teistä
seuraavat: tule esiin, Poddubni, ja sinä, Hlopko, ja sinä, Djamel, ja
sinä, Lejesnikov, ja sinä, Rjesheto, ja Stepka ja Mishka, Scestoper ja
Nakovalnja ja Sarantsha! Minkäs sinä, Mitka, ryömit? Sinua en kutsunut,
ole sinä ruhtinaan kanssa, et ole meidän toimeemme sopiva. Ottakaa
pojat pois miekkanne, niiden kanssa ei ole mukava ryömiä; riittäähän
meille puukotkin. Vaan kuulkaa, pojat, sanaani, ilman minua ei
askeltakaan. Jokaisen täytyy tehdä, mitä käsken, muuten minä annan
niin, että tuntuu.

-- Hyvä, hyvä, -- Perstenin valitsemat vastasivat: -- miten käsket,
siten teemmekin. Kun on pyhä toimi kysymyksessä, niin emme mutkittele.

-- Näetkö, ruhtinas, tuota mäen rinnettä? -- atamani jatkoi. -- Kun
saavut sinne, niin näette heidän tulensa. Vaan minun neuvoni on, --
että odotatte mäen rinteellä, kunnes kuulette minun vihellykseni. Ja
kun minä säikytän hevoset, niin vihellys ja huutokin kuuluvat, ja
silloin on teidän aika hyökätä pakanoita vastaan. Silloin he joutuvat
pihtiin. Hevoset ovat jo kadonneet; toisella sivulla olemme me, ja
toisella on joki ynnä suo.

Ruhtinas lupasi tehdä aivan Perstenin tuuman mukaan.

Sitten atamani meni kymmenen uskalikon kera tshebusgan ääntä kohti,
pian he katosivat ruohikkoon. Joku olisi luullut heidän menneen
piiloon; mutta tarkka silmä olisi huomannut ruohikon värjähtelemistä,
joka ei syntynyt tuulesta, sillä sen suunta olikin toisaalle.

Puolen tunnin kuluttua oli Persten jo toverineen lähellä tatarien
telttoja.

Maaten ruohostossa, Persten kohotti päätään.

Noin viidenkymmenen askelen päässä hänen edessään paloi rovio, se
valaisi muutamia bashkiireja, jotka istuivat sen ympärillä, jalat
allansa. Kuka heistä oli puettuna kirjavaan päällysnuttuun, kuka
lammasnahka-turkkeihin, kuka rikkinäiseen kamelinnahka-viittaan. Maahan
pistetyt piikit töröttivät heidän sivullaan ja loivat pitkät varjonsa
aina Perstenin luo asti. Muutaman tuhannen suuruinen hevoslauma, joka
oli uskottu bashkiirein vahdittavaksi, söi lähellä ruohostoa. Toiset
tulet noin sadan askeleen päässä valaisivat lukemattomia huopatelttejä.

Bashkiirit eivät tarkkaan vartioinneet laumaansa. Olivathan he tulleet
Volgalta Rjasaniin asti, kohtaamatta mitään vastarintaa; he tiesivät
meidän joukkojemme olevan hajallaan eivätkä siis odottaneet itselleen
vihollista; ja susista, he arvelivat, varjelemme itsemme tshebusgalla
ja meluamisella. Ja neljä heistä, asetettuaan pitkien ruokopillien päät
ylähampaitaan vastaan, puhalsivat niin paljon, kuin jaksoivat, niihin
näpähytellen sormillaan, kunnes hengästyivät. Toiset säestivät heitä
kirkunallaan, ja tuli valaisi heidän kulmikkaita kasvojaan, jotka
olivat siniset kovasta ponnistuksesta.

Muutaman minuutin Persten ihaili tätä näkyä, itsekseen miettien,
hyppäisikö heti puukkoineen bashkiirien kimppuun, antamatta heidän
havahtaakaan, ja tappaisiko heidät viimeiseen mieheen? Vai
karkottaisiko ensin hevoset ja sitten vasta rupeaisi taisteluun?

Molemmatkin tuntuivat sopivilta. "Kas, mikä lauma, hän ajatteli,
pidättäen hengitystään, jos viisaasti ymmärtää sen pelottaa, niin se
polkee ja murtaa kaikki teltit; semmoisen melun se nostaa, ett'eivät
tunne omia miehiänsä. Ja kas nämä hiiden penikat istuvat mukavasti,
riivatun mukavasti! Kas kuinka he mässäävät; voisihan heidän tykönsä
kahdenkin askeleen päähän hiipiä!"

Ja kovasti halutti atamania päästä bashkiirein niskaan.

-- Rjesheto, -- hän kuiskasi vieressään kätkeyvälle toverilleen: --
eihän sinun kurkkuasi kangertele? Osaatko viheltää?

-- Etkö sinä? -- Rjesheto vastasi hiljaa.

-- Minun on vähän kurkkuni sorruksissa.

-- No kyllä minä vihellän. Onko jo aika.

-- Odota; liian aikaista on. Ryömi tuonne, niin kauvas kuin voit
lähestyä laumaa, mene niin lähelle, ett'eivät hevoset juuri huomaa
sinua; ja heti kun alkavat sieraimillaan nuuskia, silloin vinkase ja
karjase aina lujemmin, aja sitten ne suoraan telttejä kohden.

Rjesheto nyykäytti päätään ja katosi ruohostoon.

-- No; veikkoset, -- Persten kuiskasi toisille tovereilleen: --
ryömikää perässäni pakanoita kohden, vaan kulkekaa varovasti.
Katsokaas, heitä on kaikkiaan parikymmentä miestä, ja meitä yhdeksän;
jokaista kohtaan tulee teille kaksi, vaan minä otan osakseni neljä. Kun
kuulette Rjesheton viheltävän, niin huutakaa kovasti yht'aikaa ja
sitten suoraa päätä heidän niskaansa. Oletteko valmiit?

-- Olemme! -- rosvot vastasivat hiljaa. Atamani veti henkeä, asetti
itsensä kuntoon ja alkoi hiljalleen kiskoa vyöltään pitkää puukkoansa.




XXVI Luku.

Veljeys.


Sillä aikaa kun tämä tapahtui tatarien läheisyydessä, Serebrjani puolen
virstan päässä malttamattomana odotti määrättyä merkkiä.

-- Ruhtinas, -- Maksim, joka ei koko aikana ollut lähtenyt hänen
luotaan, virkkoi hänelle, -- ei enää tarvitse kauvan odottaa, kun
taistelu alkaa; kun aurinko nousee, niin moni meistä ei ole enää elossa,
mutta minua haluttaisi pyytää sinua...

-- Mitä, Maksim Grigoritsh?

-- Seikka ei ole vaikea; vaan minä en tiedä kuinka sinulle sanoisin,
omatuntoni...

-- Sano, Maksim Grigoritsh, ehkä on se mahdollista!

-- Näetpäs, ruhtinas, minä sanon sinulle kaiken totuuden. Minä läksin
slobodasta salaa vastoin isäni tahtoa ja äitini tietämättä.
Sietämättömäksi kävi oloni opritshninassa; sellainen kauhu minut
valtasi, että olisin mennyt vaikka veteen. Huomaa, ruhtinas, minä olen
isän ja äidin ainoa poika, koskaan ei ole minulla ollut veljeä. Kun
neitsyt Marian juhlana[24] tulin kahdentoista vuotiseksi, niin siitä
ajasta, uskotko, en kenenkään kanssa vaihtanut hyvää sanaa. Elin heidän
joukossaan aivan yksinäni, kukaan ei ollut toverinani, kaikki olivat
vieraita. Jokainen vaan ajatteli, miten saisi toisen syöstyksi
onnettomuuteen, tullakseen itse suosioon. Ei ollut päivää ell'ei
kidutuksia ja rangaistuksia. Kansaa ajettiin pahemmin kuin ryöväriä
vaikka kirkostakin. Miten saisivat rahaa ja omaisuutta, eivät
katsoneet, vaikka koko Venäjä sortuisi! Tsaari on niin julma, sanovat,
vaan eihän hän juuri milloinkaan totuutta kuule; tuskinpa yksikään
kieli kääntyi totta puhumaan! Kaikki häntä vaan mielistelevät mairitella.
Uskotko, ruhtinas, kun minä sain nähdä sinut, niin sydämmeni tuli
iloiseksi, ikäänkuin sukulaiseni olisin kohdannut! En vielä tiennyt,
ken sinä olit, vaan heti miellyin sinuun, ei sinun silmäsikään katsele
niinkuin heidän, ja puheellasi on toinen sointi. Onhan Godunovkin
parempi kuin toiset, vaan ei hän kaikissa ole semmoinen kuin sinä. Minä
katselin sinua, kun aseetonna seisoit karhua vastapäätä; kun Basmanov
tuon bojarin myrkytyksen jälkeen toi sinulle viinimaljan; kun sinä
vietiin mestauslavalle; kun tänään puhuit rosvojen kanssa. Silloin outo
tunne veti minua puoleesi, olisinpa heittäytynyt kaulaasi! Älä
ihmettele, ruhtinas, tyhmää puhettani -- Maksim lisäsi, luoden silmänsä
alas, -- en tunkeudu ystävyyteesi, tiedänhän ken sinä olet ja mikä
minä; vaan mitäs minä voin tehdä, kun en saata sanojani pidättää,
itsestään ne tunkevat ilmi, sydänkin samoin kiintyy sinuun!

-- Maksim Grigoritsh, -- Serebrjani lausui ja tarttui voimakkaasti
hänen käteensä, -- ja sinäkin olit minusta kuin oma veli!

-- Kiitos, ruhtinas, kiitos! Koska se niin on, niin salli minun
kerrassaan sanoa, mitä on sydämelläni. Sinä, minä huomaan sen, et
halveksi minua. Suo minun, ruhtinas, nyt ennen taistelua, vanhan
kristillisen tavan mukaan, tehdä veljeyden liitto kanssasi! Sehän minun
pyyntöni onkin; älä suutu siitä, ruhtinas. Jos tietäisin varmaan, että
meillä vielä on pitkä aika yhdessä elää, niin en sinua pyytäisi;
tietäisin, ettei sinun olisi sopivaa olla minun nimi-veljenäni: vaan
nyt...

-- Älä vihoita Jumalaa, Maksim Grigoritsh, Serebrjani keskeytti hänet;
mikset sinä voisi olla veljeni? Tiedän kyllä, että minun sukuni on
kunniallisempi kuin sinun, vaan tässä, tatarien edessä, aukealla
kentällä, olemme yhden arvoiset, Maksim Grigoritsh, ja kaikkialla
olemme saman arvoiset Jumalan edessä, vaan emme ihmisten. Tehkäämme
veljeyden liitto, Maksim Grigoritsh!

Ja ruhtinas otti itseltään ristin koreine, kultaisine vitjoineen ja
antoi sen Maksimille.

Samoin Maksim otti kaulastaan yksinkertaisen, vaskiketjuisen ristin,
jota silkkinen rihma kannatti, suuteli sitä ja risti silmiänsä.

-- Ota tämä, Nikita Romanovitsh, sen on äitini siunannut, silloin, kun
vielä olimme köyhiä ihmisiä, silloin kun emme vielä olleet Iivana
Vasiljevitshin suosiossa. Säilytä sitä, se on minulle kallein kaikista.

Sitten molemmat vielä kerran ristivät itseänsä ja, vaihdettuaan ristit,
syleilivät toisiansa.

Maksim oli ihastuksissaan.

-- Nyt, -- hän iloisesti virkkoi, -- olet veljeni, Nikita Romanovitsh!
Mitä ikinä tapahtuisi, niin sinusta en erkane; ken on sinunkin
ystäväsi, se on minunkin, ken on sinun vihamiehesi, on minunkin,
rakastan sinun rakkaudellasi, vihaan vihallasi ja ajattelen sinun
ajatuksellasi! Nyt on minun kuollakin hupaisempi, ja elämäkään ei ole
niin katkeraa; on joku, jonka kanssa voi elää, jonka tähden kuolla!

-- Maksim, -- Serebrjani sanoi syvästi liikutettuna -- Jumala näkee,
että minäkin kaikesta sydämestäni tulin veljeksesi; kuolemaan asti en
tahdo sinusta erota.

-- Kiitos, kiitos, Nikita Romanovitsh, ei meidän tarvitsekaan eritä! --
Jos Jumala suo meidän yhdessä elää, niin ajattelemme ja mietimme
yhdessä, mitä vaikutamme isänmaan hyväksi, miten palvelemme pyhää
Venäjän maata? Niin ei saata olla, että kaikki on Venäjällä niin
muuttunut, ettemme voi muuta kuin opritshnikkeinä tsaaria palvella!

Maksim puhui sangen innokkaasti, mutta äkkiä hän lakkasi ja tarttui
Serebrjanin käteen.

Läpitunkeva vihellys kuului etäältä. Ilma ikäänkuin vavahti, maa alkoi
täristä, huudot ja selittämätön kohina kuului tatarilaisten leiristä,
ja joukko hevosia, harjat pystyssä, nelisti Serebrjanin ja Maksimin
sivutse.

-- Aika on -- Serebrjani sanoi, istuutuen satulaan, ja veti miekkansa
ulos: -- kuulkaa minua, ei saa sotkeutua joukkoihin eikä hajaantua
erilleen, vaan jokainen tuntekoon paikkansa. Jumalan kanssa jäljessäni!

Rosvot hypähtivät ylös maasta.

-- Aika on, aika on! -- kajahteli joka taholta; -- ruhtinasta
totelkaamme!

Ja koko joukko liikkui Serebrjanin jäljessä ja kulki kummun poikki,
joka heitä esti näkemästä vihollisten tulelle asti.

Silloin uusi, odottamaton näky hämmästytti heitä.

Suoraan tatarilaiselta leiriltä liekehti aholla tuli, ja sen
kummalliset muodot, yhäti leveten ja kiemurrellen, ryömivät yhä
likemmäksi leiriä.

-- Kas Persteniä! -- rosvot huudahtivat: -- ja meikäläiset! Hepäs ovat
sytyttäneet ahon tuleen ja laskeneet liekit tuulen mukaan, suoraan
pakanoita vastaan.

Tuli levisi äärettömän nopeasti, koko aho leirin oikealta puolen
muuttui tuliseksi mereksi, ja pian sen laineet nielivät äärimmäiset
teltat ja valaisivat leirin, joka näytti poltetulta muurahaispesältä.

Tatarilaiset, jotka tulesta pelastuivat, syöksyivät ilman järjestystä
rosvoja vastaan.

-- Heidän kimppuunsa pojat! -- Serebrjani karjasi -- syöskää he veteen,
ajakaa tuleen!

Ystävällinen huuto vastasi ruhtinaalle, rosvot hyökkäsivät tatareja
vastaan ja teurastus alkoi -- -- --

       *       *       *       *       *

Auringon noustua taistelu vielä jatkui, mutta kenttä oli kuolleiden
tatarien peittämä.

Toiselta puolen tulen, toiselta taas -- Serebrjanin joukon ahdistamat
viholliset eivät ehtineet järjestyä, ja he joutuivat joen liejuisille
rannoille, minne moni hukkui. Toiset menehtyivät tuleen, taikka
tukehtuivat savuun. Peljästyneet hevoslaumat heti alussa syöksyivät
asemaa vastaan, murskaten teltat ja saattivat tatarit sellaiseen
sekasortoon, ett'eivät he tunteneet omaisiaan, vaan alkoivat keskenään
taistella, luullen vihollisia vastustavansa. Yksi osa ennätti tunkeutua
tulen kautta ja hajosi epäjärjestyksessä sinne tänne pitkin aavikkoa.
Toinen, itse Shirinskin ruhtinaan Shikmatin vaivalla kokooma joukkio ui
yli joen ja järjestyi toisella rannalla. Tuhansittain nuolia suhahteli
sieltä riemuitsevia venäläisiä vastaan. Rosvot, joilla ei ollut
ampuma-aseita, nähdessään vihollisillaan niitä, eivät kestäneet sitä ja
hämmentyivät, kun vielä vajottava joki vihollisia suojeli.

Turhaan Serebrjani pyytäen ja uhaten koetti rohkaista miehiään. Jo
tatarien rivit, nuolten suojassa, alkoivat takaisin uida joen poikki,
uhaten hyökätä Serebrjanin selkään, kuin samassa Persten ilmestyi
ruhtinaan sivulle. Hänen tumma naamansa hehkui, paitansa oli revitty,
ja puukostansa valui verta.

-- Olkaa alallanne, ystävät! -- seiskaa, kirkkaat haukkaseni! hän
huudahti rosvoille: -- vai onko silmänne soentuneet? Ettekö näe, meille
tulee apua?

Tosiaankin liikkui vastaisella rannalla sotajoukko
taistelujärjestyksessä; sen keihäät ja pertuskat kimaltelivat nousevan
auringon säteistä.

-- Tatarejahan ne ovat! -- lausui eräs.

-- Itse sinä tatari olet! -- Persten ärjäsi arvelematta. -- Kuka olisi
nähnyt tatarien jalkaisin kulkevan? Etkö näe tuota, joka on joukon
etunenässä harmaan hevosen seljässä? Onko hänellä tatarilainen
haarniska.

-- Oikeauskoiset tulevat! -- kajahti rosvojen keskellä: -- seiskaa
veikkoset, oikeauskoiset tulevat meille avuksi!

-- Kas, ruhtinas, -- Persten virkkoi, -- he, hiidenpenikat, eivät ammu
enää niin tiheään, se tietää, että he ovat huomanneet, mistä on
kysymys! Ja kun tuo joukko ryntää heitä vastaan, niin minä näytän
kahlauspaikan, menemme ylitse ja hyökkäämme sivulta heidän päällensä!

Apujoukko läheni yhä likemmäksi, ja jo voi melkein erottaa sen aseet ja
vaatteuksen, joka oli lähes yhtä kirjava kuin rosvojenkin. Soturein
päiden yllä heilui kankia, töyhtöjä ja piikkiä. He näyttivät hätä pikaa
asestetuilta talonpojilta, ja eturiveissä olevilla olikin vaan
samanlaiset viitat, he kantoivat pertuskoita ja peitsiä. Samassa
joukossa kulki noin sata ratsumiestä, jotka myös olivat yhtäläisessä
asussa. Tämän joukon johtaja oli sorea nuorimies. Hänen kiiltävän
kypärinsä alta riippuivat pitkät, ruskeat hiukset. Taitavasti hän
ohjasi ratsuaan, tuota hopeeharmaataan, joka milloin kohosi
takajaloilleen, milloin kulki ylpeänä tasaisin askelin ja hirnui
vihollisiaan.

Nuoliparvi lennähti johtajaa ja joukkoa kohden.

Sillä aikaa Nikita Romanovitsh miehineen kahlasi joen poikki ja syöksi
vihollisten sekaan, joiden luo samaan aikaan tunkeutui toiselta puolen
äsken tullut apujoukko.

Jo oli tappelua kestänyt tunnin verran.

Serebrjani hetkeksi ratsasti joelle juottamaan hevostaan ja
kiinnittääkseen satulavyötä. Maksim huomasi hänet ja ratsasti hänen
luokseen.

-- No, Nikita Romanovitsh, -- hän virkkoi: -- Jumala taistelee pyhän
Venäjän puolesta. Emmeköhän voi!

-- Niin, -- Serebrjani vastasi, -- kiitos tuolle bojarille, joka
kiirehti avuksemme. Kas, kuinka hän lyö oikealle ja vasemmalle! Kuka
hän lie? On niinkuin olisin nähnyt hänet ennen jossain?

-- Kuinka, Nikita Romanovitsh, etkö tunne häntä?

-- Tunnetko sinä sitten?

-- Minäkö en tuntisi häntä, Jumala olkoon hänen kanssaan! Paljon on hän
tähän päivään tehnyt syntiä. Tunnethan sinäkin, Nikita Romanovitsh,
hänet. Hän on Fedjka Basmanov.

-- Basmanov? Hän? Eikö mitä?

-- Hän juuri, vaikk'ei kaltaisensa. Kylläpä hän tanssikin kuin tyttö,
hameissa; vaan nyt hän näyttää ne jättäneen; hän on nostanut
talonpoikia ja orjia ja lähtenyt tatareja vastaan; ehkä hänenkin
sydämensä on venäläinen tuli sytyttänyt. Mutta mistä on tullut voima,
ajattelet! Eikö näihin aikoihin muuttuisi, -- Maksim jatkoi kiihkeästi,
ja hänen silmänsä loistivat ilosta. -- Uskotko, Nikita Romanovitsh, en
tunne itseänikään. Kun pakenin slobodasta, niin tuntui, ett'ei voisi
kauvan enää elää. Kovasti halutti päästä taistelemaan pakanoitten
kanssa, vaan ei sillä, että surmaisin heitä, vaan, ajattelin: tappakoot
he ennen minut; halusin vaan antaa pääni tatarilaisten iskulle. Vaan
nyt ei ole niin: nyt haluan elää! kuuletko, Nikita Romanovitsh, kuinka
tuuli tuo sotahuutoja, kuinka kiurut laulavat? Niin iloinen soitto käy
minunkin rinnassani! Sellaiselta tuntuu voima ja into, että koko
vuosisata tuntuisi lyhyeltä. Sellaista en eläissäni ole tuntenut! Niin
tuli minulle selväksi, ymmärrettäväksi, kuinka paljon vielä saattoi
hyvää tehdä synnyinmaalle! Sinuakin armahtaa tsaari: ei niin voi olla,
ettei hän armahda. Ehkäpä hän vielä pitääkin sinusta. Vaan ota sinä
minut mukaasi; ajatelkaamme ja tehkäämme niinkuin Adashev ja Sylvester.
Kaikki, kaikki kerron sinulle, mitä mielessäni on, vaan nyt, suo
anteeksi, Nikita Romanovitsh, on taas aika mennä tuonne, he näyttävät
ympäröineen Basmanovin. Olkoon paha ihminen, vaan täytyy auttaa!

Serebrjani katseli melkein isällisesti Maksimia.

-- Varo itseäsi, Maksim, -- hän sanoi, -- älä suotta pane itseäsi
alttiiksi; katso, olethan jo veressä!

-- Se ehkä on vihollisen verta, -- Maksim vastasi iloisesti katsottuaan
pukuaan; -- vaan minussa ei ole naarmuakaan: ristisi on suojellut
minua!

Samassa kahiloihin kätkeynyt tatari hiipi rannalle, jännitti joutsensa
ja lennätti nuolen Maksimia kohden.

Jäykkä tatarilainen jousi karahti, ja jänteen helähtäessä nuoli suhahti
sekä sattui, kirottu, aivan Maksimin sydämen kohdalle. Maksim horjahti
satulassa ja hän tarttui hevosensa harjaan; ei tahdo urhea nuorukainen
vielä sortua, vaan jo saapui määrätty hetki, ja hän vieri kosteaan
maahan, takertuen kannuksiinsa. Ratsunsa laahasi häntä nurin niskoin
pitkin aukeata kenttää, hänen valkeat kätensä häälyvät sinne tänne,
kiharat lakasevat kosteata maaemoa, ja verinen ura jää hänen jälkeensä.

Tulee slobodaan surullinen sanoma. Maksimin äiti katkerasti itkee,
ett'ei hälle jäänyt jälkeensä kaipaavaa, eikä ketään, joka hänen
silmänsä sulkisi. Kuumia kyyneleitä hän vuodattaa, vaan ei hänen
poikansa palaa.

Tulee slobodaan surullinen sanoma. Maljuta kiristelee hampaitaan,
hyökkää vangittujen tatarien kimppuun, katkoo vankilassa hurjasti
päitä, ja hänen raaka sydämensä janoo verta hirveästi: ei palaa hänen
poikansa!

Unohtipa Serebrjani tatarit ja taistelun, ei hän huomaa, kuinka
Basmanov ajaa pakanoita, kuinka Persten miehineen ajaa pakenevia; hän
näkee vaan, että nimiveljensä hevonen laahaa tätä pitkin ketoa.
Serebrjani hyppäsi satulaan ja ratsasti ottamaan sitä kiinni, tarttui
sen ohjaksiin ja päästi Maksimin kannuksista.

-- Maksim, Maksim! -- hän lausui, asettuen polvilleen ja kohottaen
hänen päätään; -- elätkö, veljeni? Avaa silmäsi ja vastaa minulle!

Maksim aukasi himmeät silmänsä ja ojensi kätensä hänelle.

-- Hyvästi, veljeni! Ei meidän sallittu elää yhdessä. Tee yksin, mitä
yhdessä halusimme tehdä!

-- Maksim, -- Serebrjani virkkoi, painaen huulensa kuolevan kuumalle
otsalle, -- etkö määrää minulle mitään?

-- Vie äidille viimeinen tervehdykseni, sano, että kuolin häntä
muistaen...

-- Sanon, Maksim, sanon, -- Serebrjani melkein itkien vastasi.

-- Oi, risti, -- Maksim lisäsi -- se, joka on minulla, anna se
hänelle ... vaan minun ristini pidä muistona veljestäsi...

-- Veljeni, -- Serebrjani sanoi -- eikö vielä ole mitään sydämelläsi?
Eikö ole mitään tuskaa sydämessäsi? Älä häpeä Maksim, eikö ole muita
kuin äitiäsi sääli?

-- Sääli on isänmaatani, sääli pyhää Venäjää! Sitä olen rakastanut kuin
äitiäni, vaan muuta ei ole sydämmelläni!

Maksim sulki silmänsä. Hänen kasvonsa hehkuivat, ja hengitys taajeni.

Hetken perästä hän taas katsahti Serebrjaniin.

-- Veljeni -- hän sanoi, -- jos saisin juodakseni kylmää vettä!

Joki oli lähellä, ruhtinas kiirehti ottamaan vettä kypäriinsä ja toi
Maksimille.

-- Nyt on kuin helpottaisi, -- sanoi kuoleva, -- kohota minua, auta
minua siunaamaan itseäni!

Ruhtinas kohotti Maksimia. Hän silmäili ympäri sammunein katsein,
huomasi pakenevia tatareja ja hymyili.

-- Minä sanoin, Nikita Romanovitsh, että Jumala taistelee meidän
puolestamme... Katso, miten he ovat hajonneet ... vaan silmäni jo
pimenee ... oh, en olisi nyt tahtonut kuolla!...

Veri purskasti hänen suustaan.

-- Herra, Jumala, ota minun sieluni! -- Maksim puheli ja kaatui
kuoliaana maahan.




XXVII Luku.

Basmanov.


Basmanovin miehet ja rosvot ympäröivät Serebrjania.

Tatarit olivat perinpohjin lyödyt, monet joutuivat vängiksi,
loput pakenivat. Maksimille kaivettiin hauta, ja hän haudattiin
kunniallisesti. Sillä välin Basmanov oli käskenyt levittää telttansa
rannalle, ja hänen hovimestarinsa, eräs joukon alapäälliköitä, esitti
Serebrjanille, että herransa pyytää saada kunnian nauttia illallista
ruhtinaan kanssa.

Viruen silkkisillä tyynyillä, Basmanov jo kammattuna ja hajuvesillä
valettuna katseli kuvastimeen, jota hänen edessään piti nuori
palvelija, seisoen polvillaan. Basmanovin muoto osotti kummallista
oveluuden, pöyhkeyden, hemmoitellun turmeluksen ja huolettoman
rohkeuden sekoitusta, ja tämän kaiken seasta pilkisti esiin tuo
nurjamielisyys, joka ei koskaan jättänyt opritshnikkia maallikon
lähellä. Arvellen, että Serebrjanin piti halveksia häntä, hän, vieläpä
täyttäessään vieraanvaraisuuden vaatimuksia, tuumi ennakolta, miten
kostaisi vieraalleen, jos tämä jollain lailla ilmaisee halveksimisensa.
Serebrjanin astuessa sisään hän tervehti ainoastaan päännyökkäyksellä,
vaan ei liikkunut paikaltaan.

-- Oletko haavoitettu, Feodor Aleksejitsh? -- Serebrjani kysyi
hyväntahtoisesti.

-- En, en ole haavoitettu, -- Basmanov sanoi, ottaen nämät sanat
solvaukseksi ja päätti vastata siihen hävyttömästi: -- ei, en ole
haavoitettu, vaan uuvuin hiukan, kasvotkin tahtoivat vähän siellä
ahavoitua. Mitäs luulet, ruhtinas, -- hän lisäsi yhä katsellen
kuvastimeen ja suoristellen helmisiä korvarenkaitaan: -- kuinka pian
ahavoituminen menee?

Serebrjani ei tiennyt, mitä vastaisi,

-- Sääli, -- Basmanov jatkoi: -- ettemme tänään kerkiä saunaan; minun
kartanooni on noin kolmekymmentä virstaa, vaan huomenna, ruhtinas,
pyydän suosiollisesti, kestitsen sinua paremmin kuin tänään, saat nähdä
minun tanssileikkini: kaikki tytöt pääsevät, vaan pojat --
kahtakymmentä vanhemmat...

Puhuessaan Basmanov soristi kovasti kieltään.

-- Kiitos, bojari, minä riennän slobodaan, -- Serebrjani vastasi
kuivasti.

-- Slobodaan? Etkö sinä karannut vankilasta?

-- En karannut, Feodor Aleksejisth, minut vietiin väkisin. Annettuani
sanani tsaarille, en itse olisi lähtenyt, ja nyt antaudunkin hänen
tahdolleen.

-- Sinua näyttää haluttavan hirsipuuhun? Haluavalle toivonsa,
pelastetulle paratiisi![25] Vaan minä en tiedä palaanko minä?

-- Kuinka niin, Feodor Aleksejitsh?

-- No niin! -- Basmanov virkkoi, ollen suuttuvinaan tai ehkä haluten
vaan herättää Serebrjanissa luottamusta -- palvelet tsaaria kaikella
rehellisyydellä, annatpa vielä sydämmesi ja kaiken itsesi, vaan hän,
huomaapas, asettaa sinua vastaan erään Godunovin!

-- Näyttää hän sinuakin suosivan.

-- Suosivan! Tähän asti ei ole tahtonut edes päälliköksi tehdä!
Näinköhän en olekaan hänen palvelijansa! Vaan Godunov ei palvele minun
tavallani. Tämä varoo itseään, ett'eivät maanomistajat hänestä ajattele
pahaa. "Kuuleppas, Boris, mene kidutushuoneesen, tutkimaan bojaria!"
Menen, hallitsija, kun hän ei vaan pettäisi minua: olen siihen toimeen
tottumaton; käske Grigor Lukjanitshia kanssani! -- "Kuule, Boris,
tuolla pöydän takana tuo bojari juo vähän, vie hänelle viiniä, --
ymmärrätkö?" -- Kyllä, hallitsija, vaan hän epäilee minua: ehkä
mieluummin Fedjka Basmanovin lähettäisit! -- Ja Fedjka ei vastustele;
minne lähetetään, sinne meneekin. Vaikka tsaarin katse osottaisi omaa
veljeäni -- niin veisin kysymättä myrkkymaljan. Muistatko, kuinka toin
pöydässä istuissamme maljan Iivana Vasiljitshilta? Luulinpa tosiaan sen
olevan myrkkymaljan!

Serebrjani naurahti.

-- Vaan mistä hän, -- Basmanov, yhä tullen hurjemmaksi: -- mistä hän
löytäisi sievemmän palvelijan? Oletko nähnyt tällaisia kulmakarvoja,
kuin minun? Eivätkö ne ole hienot kuin sopulin karva? Ja tukka sitten!
Koettele näitä, ruhtinas, eikö ole kuin silkkiä!

Inho kuvastui Serebrjanin kasvoilta. Basmanov huomasi sen ja jatkoi
ikäänkuin haluten kiusoittaa vierastaan:

-- Ja käteni sitten, katsoppas, ruhtinas, eivätkö ole kuin tytön?
Tänään vaan hiukan känsistyivät. Sellainen on luontoni: missään en
säästä itseäni!

-- Tosiaankaan et säästä, -- Serebrjani lausui, voimatta pidättää
kiukkuansa, jos kaikki, mitä sinusta puhutaan, on totta.

-- Mitä minusta puhutaan? -- Basmanov keskeytti, viekkaasti räpytellen
silmiään.

-- Olisihan siinäkin jo tarpeeksi, mitä itse kerroit; muuten sanotaan
sinusta, että sinä tsaarin edessä, Herra varjelkoon, aivan kuin tyttö
tanssit hameissa!

Puna lensi Basmanovin kasvoille, mutta hän otti tavallisen
häpeemättömyytensä avukseen.

-- No mitä sitten, -- hän sanoi, ottaen huolettoman katseen, -- jospa
todella tanssinkin?

-- Niin silloin hyvästi, -- Serebrjani lausui: -- en halua kanssasi
syödä illallista enkä katsella sinua!

-- Aha! -- Basmanov huudahti, ja teeskennelty huolettomuutensa katosi,
ja silmänsä säkenöivät, jopa hän unohti sorisuttaa kieltänsäkin: --
aha! lausui viimein! Minä tiedän, mitä te kaikki ajattelette minusta!
Vaan minä, huomaatko, syljen teille kaikille!

Serebrjanin kulmakarvat liikkuivat, ja kätensä laskeutui miekan
kahvaan, vaan muistaessaan, kenen kanssa puhui, ainoastaan kohautti
hartioitaan.

-- Miksi tartuit miekkaasi? -- Basmanov jatkoi. -- Et sillä minua
peljätä. Kuin minäkin otan miekkani, niin saamme nähdä, kenen pystyy!

-- Hyvästi! -- Serebrjani virkkoi, kohottaen teltan esirippua,
mennäkseen pois.

-- Kuule -- Basmanov huusi, tarttuen hänen viittansa liepeeseen: -- jos
joku toinen minuun niin olisi katsellut, niin en, Jumala nähköön, olisi
häntä päästänyt; vaan sinun kanssasi en tahdo riitaantua: kovasti
hakkasit tatareja.

-- Niin sinäkin, -- Serebrjani sanoi leppeästi, seisahtuen
ulosmennessään, muistaessaan, miten Basmanov taisteli -- et sinä minua
huonommin hakannut heitä. Mitä sinä uudestaan aijoit hassutella, kuin
mikäkin akka!

Basmanov taas tuli huolettoman näköiseksi.

-- No, älä suutu, ruhtinas! En minä aina ole semmoinen ollut, vaan,
niinkuin tiedät, slobodassa oppii vasten tahtoakin kaikkeen.

-- Synti on, Feodor Aleksejitsh! Kun istut satulassa, miekka kourassa,
niin sydän iloitsee sinua katsellessa. Ja uljuutesi näytit tänään, se
on kaunista katsella. Jätä akkamaiset tapasi, leikkaa hiuksesi,
niinkuin Jumala käskee, lähde katumaan Kieviin tai Solovkiin ja palaa
sitten kristittynä Moskovaan.

-- No, älä ole vihoissasi, Nikita Romanovitsh! Istu tähän, syö
kanssani! Enhän minä ole semmoinen koira, onhan niitä pahempiakin; eikä
kaikki olekaan totta, mitä minusta puhutaan; älä jokaiseen huhuun
luota.[26] Toisinaan harmistun minäkin itseeni!

Serebrjani iloitsi, saattaessaan selittää Basmanovin käytöksen
parempaan suuntaan.

-- Siis ei ole totta, -- kiirehti hän kysymään, -- että sinä hameissa
olet tanssinut?

-- Oh, annan sulle hameestasi! Pukisinko minä sen omasta tahdostani
ylleni? Vai etkö tunne tsaaria? Tulisiko minun pitää itseäni pyhänä?
Onhan siinä kyllä, että paastoan slobodassa häntä miellyttääkseni; en
ainoastakaan huomenmessusta ole uneni tähden poissa; joka keskiviikko
ja perjantai teen sata syvää kumarrusta: milt'ei otsani rikki hakkaan!
Jospa sinäkin viikottain kulkisit messupuvussa, niin, ehkäpä, sinäkin
muutteeksi pukeutuisit vaikka minkälaiseen hameesen!

-- Mieluummin menisin mestauslavalle -- Serebrjani sanoi.

-- Noh, vai niin? -- Basmanov keskeytti ivallisesti, ja, luoden ilkeän
katseen ruhtinaasen, jatkoi vakuuttavasti: Luuletko, Nikita Romanitsh,
minulle olevan hupaista, ett'ei minua enään tsaarillisesta lempeydestä
kutsuta Feodoriksi, vaan Feodoraksi?[27] Ja mikä hyöty on minulle
siitä! Hänelle vaan kaikki -- minulle ei mitään! Katsos, joku aika
sitten kuljin Dorogomilovskin kylän ohitse; talonpoika-lurjukset
osottivat sormin minua, ja eräs huutamaan: "Kas tuossa menee tsaarin
Feodora!" Olisin hyökännyt heidän jälkeensä, vaan silloin he olivat jo
pötkineet tiehensä. Käyn tsaarin luo, puhun -- niin ja niin; älä salli,
sanon, Dorogomilovskilaisten herjata palvelijaasi; siellä eräs kutsui
minua Feodoraksi. "Kuka kutsui?" Jos olisin tiennyt, en olisi tullut
sinua vaivaamaan, -- itse olisin hänet repinyt palasiksi. "No, ota, hän
sanoo, aitoistani neljäkymmentä sopulinnahkaa liiviturkiksesi". --
Miksi se minulle? Ethän pueta Godunovia liiviturkkiin, miksi minä olen
huonompi kuin hän? -- "Miten minä sinua sitten palkitsen?" Tee minut
rajapäälliköksi, ett'eivät ihmiset minua vasten silmiä solvaa! -- "Ei,
hän sanoo, rajapäällikkö ei sinun sovi olla: sinä olet minun
huvittajani, vaan Godunov on neuvonantajani; sinulle rahaa ja hälle
kunniaa. Vaan että Dorogomilovilaiset sinua Feodoraksi kutsuivat, niin
otettakoon koko Dorogomilovstshinan kylä minun tsaarilliseen
talouteeni!" No niin saat olla huvittajana! Siitä saakka kuin Moskova
jätettiin, ei ollut mitään huvituksia. Kaikki paastosivat ja
rukoilivat. Ikävystyneenä pyrin maatilalleni, vaan sielläkin oli ikävä.
Ei aina viitsi jäniksiä ja peltokanoja ajaa. Ehdottomasti tulin
iloiseksi, kun kuulin Tatarien tulon. Mutta, hiis vieköön, hyvin me
heitä löylytimme! Joltisestikin viemme sotavankeja Moskovaan! Johan
olinkin unohtaa sotavangit. Osaatko ampua joutsella, ruhtinas?

-- Mitä sitten?

-- No. Iltasen jälkeen sidomme Tatarin sadan askelen päähän, ken
ensiksi osaa sydämeen. Ell'ei osu sydämeen, ei ole kunniakasta. Kun
toinen kuolee, sidomme toisen.

Serebrjanin rehelliset kasvot synkistyivät.

-- Ei, -- hän sanoi, -- sidotuita en ammu.

-- No, käskemme hänen sitte juosta: ken ensimmäisenä hänet juoksussa
kaataa...

-- Siihenkään en ryhdy, enkä salli sinunkaan! Täällä, Jumalan kiitos,
ei ole Aleksandrovan sloboda!

-- Et salli, -- Basmanov huudahti, ja taas hänen silmänsä hehkuivat,
mutta luultavasti ei hänellä ollut aikomusta riitaantua ruhtinaan
kanssa, äkkiä hän muutti käytöksensä ja sanoi iloisesti: -- Oi,
ruhtinas! Etkö huomaa, että lasken leikkiä kanssasi! Hameetkin ehkä
uskoit! Johan puoli tuntia olen laskenut pilaa, ja sinä otat kaikki,
mitä sanon, todeksi. Vielä inhottavammalta kuin sinusta tuntuu minusta
slobodan elämä! Luuletko minun sopivan Grjasnoin, Vjasemskin tai
Maljutan kanssa? Kristuksen nimessä, he ovat ikäänkuin kaihi
silmässäni! Kuules, ruhtinas, -- hän jatkoi liehakoiden, -- tiedätkö
mitä? Anna minun ensiksi palata slobodaan, minä pyydän sinulle
armahdusta tsaarilta: vaan kun sinä taas pääset suosioon, niin tee
sinäkin minulle palvelus. Ei tarvitse muuta kuin ensiksi kuiskata
jotain Vjasemskista tsaarille ja sitten Maljutasta ja vihdoin kaikista
muista, niin katso, emmekö silloin jää kahden hänen läheisyyteensä.
Minä tiedänkin jo, mitä hänelle kenestäkin on sanottava, vaan parempi
on, että hän kuulisi sivultapäin. Minä opetan sinua, miten pitää puhua,
ja sinä saat kiittää minua.

Kummalta tuntui Serebrjanista Basmanovin lähellä. Tämän miehen urhous
ja puolittain lausuttu valitus hävyttömästä elämästä kiinnittivät
Nikita Romanovitshiä häneen. Luulipa hän melkein, että Basmanov teki
pilaa tai harmistuneena sätti itseään, mutta hänen viimeinen
esityksensä, joka ei ainakaan ollut pilalla tehty, herätti
Serebrjanissa entisen inhon.

-- No, -- Basmanov muistutti, ovelasti katsoen häntä silmiin: --
Pannaanko tsaarin suosio tasan? Miksi vaikenet ruhtinas? Vai etkö luota
minuun?

-- Feodor Aleksejitsh, -- Serebrjani sanoi, koettaen laimentaa
kiukkuansa ja ollakseen kohteliaampi kestitsevälle isännälleen, --
Feodor Aleksejitsh, kas se, jota sinä minulle esitit, se ... kuinka
sanoisin? sehän on...

- Mitä? -- Basmanov kysyi.

-- Sehän on saastanen teko! -- Serebrjani lausui ja ajatteli,
heikentäen ääntään, miten kaunistelisi lausettansa.

-- Saastainen teko! -- Basmanov toisti, voittaen ilkeytensä ja kätkien
sen ihmetystä täynnä olevaan muotoonsa; sinähän unohdit, kenestä
puhuin. Suositko sinä Vjasemskia tai Maljutaa?

-- Jumalan nuoli iskeköön kaikkiin heihin ja koko opritshninaan! --
Serebrjani lausui. -- Antakoon tsaari vaan minun puhua, niin heidän
läsnäollessansa suoraan sanon, mitä ajattelen ja tiedän, vaan
kenestäkään en kuiskaamaan rupea, sitä vähemmin sinun sanojasi Feodor
Aleksejitsh!

Myrkyllinen katse leimahti Basmanovin silmäripsien alta.

-- Siis et tahdo, että minä kanssasi jakaisin tsaarin suosion?

-- En, -- Serebrjani vastasi.

Basmanov alkoi heilutella päätänsä, tarttui siihen molemmin käsin ja
alkoi hoiperrella puolelta toiselle.

-- Oh, mua orporaukkaa! -- hän puheli ähkien, ikäänkuin itkisi: -- orpo
olen raukka, kurja! Aina niistä saakka, kun tsaari ei enää rakasta
minua, jokainen vaan etsii tilaisuutta loukatakseen minua! Ei kukaan
hemmottele, ei kukaan hyvälle, kaikki vaan minua sylkevät! Oi, ilotonta
elämääni! -- Ikävää olet sinä, koiran elämä! Vedän vyöni poikkipuuhun
ja pujotan onnettoman pääni silmukkaan!

Serebrjani katseli ihmeissään Basmanovia, joka kirkui ja melusi kuin
akat hautajaisissa ja joskus, salaa vaan, heitti kulmainsa alta
hävyttömän katseen ruhtinaaseen, ikäänkuin haluten nähdä hänessä
liikkuvat tunteet.

-- Hyi! -- Serebrjani vihdoin äännähti, ja aikoi lähteä, mutta Basmanov
taas tarttui häneen viitan liepeestä.

-- Katsos! -- hän huudahti, -- laulajia!

Muutamia miehiä astui sisään, jotka luultavasti olivat ulkopuolella
odotelleet. He estivät Serebrjanin ulospääsyn.

-- Ah, veikkoset, -- Basmanov alkoi entisellä itkunsekaisella
äänellään, -- alottakaa laulu, mutta vähän valittavampi, alottakaa
sellainen, että sieluni ikävystyisi, pakahtuisi ja eriäisi ruumiista!

Laulajat alottivat pitkän, surullisen hautajaisvirren tapaisen laulun,
jonka kestäessä Basmanov yhäti väänteli itseään toiselta sivulta
toiselle ja puheli:

-- Hitaammin, synkemmin! -- Vielä raskaammin, veikkoset! Laulakaa
bojarianne hautaan! No niin! Hyvin! Mitä, eikö sielu lähde ruumiista?
Eikö sen hetki ole tullut vielä? Vai onko minut määrätty vielä
maailmassa nääntymään? Jos on määrätty, niin täytyy! Jos on määrätty
elämään, niin täytyy elää! Tanssilaulu! -- hän huudahti äkkiä, ilman
mitään väliaikaa, ja laulajat, tottuneina semmoisiin muutoksiin,
karjasivat tanssilaulua.

-- Vilkkaammin! -- Basmanov huusi, ja tarttuen kahteen hopeiseen
juoma-astiaan, alkoi kalistella niitä toisiaan vasten. -- Vilkkaammin,
haukkaseni! Vilkkaammin, hiiden penikat! Kyllä minä teitä, ryövärit!

Basmanovin koko muoto muuttui. Ei mitään naisen kaltaista ollut enää
näkyvissä hänen kasvoillaan. Serebrjani tunsi hänessä tuon saman
hurjanrohkean, joka hyökkäsi tiheimpään vihollisjoukkoon ja ajoi
edellään joukottain Tatareja.

-- No, se on parempaa! ruhtinas puhui hyvillään, nyökäyttäen päätään.

Basmanov katsahti iloisesti häneen.

-- Johan sinä taas uskoit minua, ruhtinas! Sinä luulit, että minä
todenteolla voihkailin! Oi, Nikita Romanitsh, helppohan on sinua
pettää! No, juokaamme nyt tuttavuudeksemme. Jos elämme yhdessä, niin
saat nähdä, etten ole sellainen, kuin luulit!

Tuo huoleton melu ja raju ilo vaikuttivat Serebrjaniin. Hän otti maljan
Basmanovin kädestä.

-- Kuka sinusta selvän ottaa, Feodor Aleksejitsh! En ole koskaan nähnyt
sellaisia. Ehkä oletkin todella parempi, kuin näytät. En tiedä, mitä
ajattelen sinusta, vaan Jumala saattoi meidät yhteen sotakentällä ja
sentähden: terveydeksesi!

Ja hän tyhjensi maljansa pohjaan asti.

-- Niin, ruhtinas! Niin, sydänkäpyseni! Jumala näkee, että rakastan
sinua! Vielä malja kaikkien Tatarien turmioksi, jotka ovat vielä
Venäjällä!

Serebrjani kesti kyllä viiniä, mutta nyt toisen maljan juotua, hänen
ajatuksensa alkoivat hämmentyä. Oliko juoma nyt väkevämpää, vai
sekoittiko Basmanov siihen jotain, vaan ruhtinaan päässä alkoi kaikki
kulkea ympäri; ympäri kulki, eikä Nikita Romanovitsh mitään huomannut
eikä nähnyt; kuului vaan hurjaa laulua, vihellystä ja polkemista sekä
Basmanovin melua.

-- Vilkkaammin, pojat! Unissa laulatte! Ketä hautaatte, rosvot?

Kun Serebrjani tuli tuntoihinsa, laulaminen vielä jatkui, mutta hän ei
enää seisonut, vaan puolittain istui, puolittain makasi persialaisilla
tyynyillä. Basmanov koetti palvelijansa avulla pinnistää naisen
vaatetta hänen yllensä.

-- Ota takkisi, bojari, -- hän sanoi, -- ulkona alkaa tulla ilma
kosteaksi.

Laulajat samassa, lopetettuaan säkeen, vetivät henkeä.

Serebrjanin silmiä vielä hämärti, ajatuksensa eivät vielä olleet
kokonaan selvät, ja hän oli pukemaisillaan yllensä naisvaatteen,
luullen sitä nutukseen, kun samassa hiljaisuuden vallitessa alkoi
kuulua vitkallista ulvomista.

-- Mitä se on? -- Basmanov kysyi vihaisesti.

-- Skuratovin haudalla ulvoo koira, -- ratsupalvelija vastasi,
katsottuaan ulos teltistä.

-- Anna tänne jousi ja nuoli! Minä opetan sitä ulvomaan, silloin kuin
me iloitsemme vieraan kanssa.

Serebrjani kuullessaan Skuratovin nimen, tointui tykkänään.

-- Seis, Feodor Aleksejitsh, -- hän sanoi, nousten ylös, -- se on
Maksimin Bujan; älä koske siihen. Se kutsuu minua veljeni haudalle;
tarpeeksi olen kanssasi mellastanut; hyvästi, nyt on aika jo lähteä!

-- Pue ensin ylle viittasi, ruhtinas!

-- Ei se ole minulle neulottu, -- Serebrjani lausui, tuntiessaan
hameen, jota Basmanov hänelle tunki, -- kanna sinä sitä edelleenkin.

Ja, vastausta odottamatta, hän sylki ja lähti ulos teltasta.

Jälkeensä sateli kirouksia, herjauksia ja vannomisia Basmanovilta,
mutta, kääntämättä niihin huomiota, hän lähestyi Maksimin hautaa, teki
siinä syvän kumarruksen veljelleen ja, Bujanin seuraamana, yhdistyi
rosvoihin, jotka Perstenin komennosta jo olivat asettuneet muutamien
leimuavien tulirovioiden ympärille.




XXVIII Luku.

Ero.


Aamun koitteessa jo Persten herätti joukon.

-- Pojat! hän sanoi rosvoille, kun nämät olivat kokoontuneet hänen ja
Serebrjanin ympärille. -- Nyt on tullut hetki, jolloin minun täytyy
eritä teistä! -- Menen jälleen Volgan varsille. Jääkää hyvästi, pojat!
-- Älkää muistelko minua pahana, vaikka ehkä olen joskus ollut ilkeä
teille!

Ja Persten kumarsi rosvoille vyötäisiinsä asti.

-- Atamani! -- he alkoivat yhteen suuhun, -- älä jätä meitä! Mihin
menemme ilmaa sinua?

-- Menkää ruhtinaan kanssa, pojat, -- Eilisellä työllänne ansaitsitte
syntinne anteeksi; voitte ruveta entistenne kaltaisiksi; ja ruhtinas ei
jätä teitä!

-- Hyvät miehet, -- Serebrjani lausui, -- minä olen antanut tsaarille
sanani, ett'en pakene hänen tuomiotaan. Te tiedätte, ett'en minä omasta
tahdostani lähtenyt vankihuoneesta. Nyt minun täytyy pysyä sanassani ja
viedä tsaarin haltuun pääni. Tahdotteko tulla kanssani?

-- Armahtaako hän meitä? -- rosvot kysyivät.

-- Jumalan vallassa se on; en tahdo pettää teitä. -- Ehkä hän armahtaa,
mutta myös ehk'ei. Ajatelkaa, neuvotelkaa keskenänne ja sanokaa sitten,
kuka tulee ja ken ei.

Rosvot katsahtivat toisiinsa, menivät vähän syrjään ja alkoivat
puoliääneen neuvotella. Hetken perästä he kääntyivät Serebrjanin
puoleen.

-- Tulemme kanssasi, jos atamanikin tulee.

-- Ei, pojat, -- Persten sanoi, -- älkää minua vaatiko. Ell'ette
menekään ruhtinaan kera, niin ei meillä sillä tule olemaan sama matka.
Kylläksi olen jo näitä seutuja kuljeskellut, nyt on jo aika mennä
kotipaikoilleni. Johan me vähän riitaannuimmekin, ja sido miten tahansa
katkaistua köyttä, siihen jää kuitenkin solmu. Menkää ruhtinaan kanssa,
taikka valitkaa itsellenne toinen atamani, vaan ennemmin kuulkaat
kuitenkin neuvoani: menkää ruhtinaan kanssa; en usko, ett'ei tsaari
antaisi hänelle ja teille anteeksi tämän työnne jälkeen.

Rosvot taasen neuvottelivat, ja lyhyen miettimisen jälkeen jakauntuivat
kahteen osaan. Isoin osa tuli Serebrjanin luo.

-- Vie meitä! -- he sanoivat: -- tapahtukoon meille samoin kuin
sinullekin!

-- Mitä toiset arvelevat? -- Serebrjani kysyi.

-- Toiset valitsivat Hlopkon atamanikseen; me emme halua heidän
mukaansa!

-- Sinne ovat jääneet kaikki pahimmat, -- Persten kuiskasi ruhtinaalle:
-- he eivät taistelleetkaan eilen niinkuin nämät!

-- Vaan sinä, -- Serebrjani sanoi, -- miksi et sinä tule kanssani?

-- En, ruhtinas, minä en ole muiden kaltainen. -- Minulle tsaari ei
anna anteeksi: vikani ovat toisellaisia. Ja täytyy tunnustaani, minun
tuli ikäväni Jermak Timofejitshiä: onhan jo vuosia kulunut, sittenkuin
hänen olen nähnyt. Hyvästi, ruhtinas, älä muistele pahana minua.

Serebrjani pudisti kovasti Perstenin kättä ja syleili häntä.

-- Hyvästi, atamani, -- hän sanoi -- ikävä on minusta, että menet
Volgalle, ei sinun pitäisi semmoista tointa harjoittaa.

-- Ken tietää, ruhtinas, -- Persten vastasi, ja hänen uskalijas
katseensa sai ihmeellisen ilmauksen: -- Jumala ei ole armahtamaton;
ehk'en minäkään ole aina sama kuin nyt!

Rosvot alkoivat valmistautua matkalle.

Auringon noustua joen rannalla ei enää ollut näkyvissä Basmanovin
telttaa eikä miehiä. Feodor Aleksejitsh oli noussut yöllä, viedäkseen
ensimmäisenä sanan tsaarille saadusta voitosta.

Persten, jättäessään tovereitaan hyvästi, huomasi vieressään Miikan.

-- Hyvästi sinäkin, veitikka! -- hän sanoi iloisesti, -- eilen palvelit
tsaaria nelinkertaisesti; ei hän kiellä sinulta armoansa!

Mutta Mitka epäröiden siveli niskaansa.

-- No, mitä? -- Persten kysäsi.

-- Eikä mitään! -- Mitka vastasi veltosti, sivellen toisella kädellä
niskaansa, toisella hartioitaan.

-- No, kun ei mitään, niin ei mitään! -- Ja Persten oli jo
lähtemäisillään, kuin Mitka, rohkaisten mieltänsä, sanoi puhkuen:

-- Atamani, hei atamani!

-- Mitä?

-- Minä en halua slobodaan!

-- Minne sinä sitten haluat?

-- Sinun mukanasi!

-- Ei minun kanssani sovi; minä menen Volgalle!

-- No, minäkin Volgalle!

-- Miks'et mene ruhtinaan kera?

Mitka työnsi toisen jalkansa eteenpäin ja oli melkein sekaantua
virsuihinsa.

-- Opritshnikkejäkö pelkäät? -- Persten kysyi leikillisesti.

Mitka alkoi sivellä milloin niskaansa, milloin hartioitaan ja
kylkeänsä, vaan ei vastannut mitään.

-- Vähän kai olet nähnyt heitä? -- Persten lisäsi, -- söisiväthän ne
sinut, eikö niin?

-- Morsiamen veivät! -- Mitka sanoi vastahakoisesti.

Persten alkoi nauraa.

-- Kylläpä muistat pahan! Et tahdo sopia heidän kanssaan! Liity sitten
Hlopkon joukkoon!

-- Ei haluta, -- Mitka sanoi päättävästi: -- haluan kanssasi Volgalle!

-- En mene minäkään suoraan Volgalle!

-- En minäkään suoraan!

-- Minne sinä sitte?

-- Sinne, minne sinäkin!

-- Oh, niin hän takertui kiinni kuin vihdan lehti saunassa! Niin
tiedäpäs, että minun täytyy ensin käydä slobodassa!

-- Miksi? -- Mitka kysyi ja töllisteli atamaniin.

-- Miksi! miksi! -- Persten matki, alkaen kadottaa kärsivällisyyttään:
siksi, että viime vuonna siellä jyrsin pähkinöitä, mutta kuoret
unhotin.

Mitka katseli ihmetellen häntä, vaan äkkiä naurahti ja irvisti suutansa
korviinsa saakka, mutta silmistä lähti pitkin ohimoita säteenläiset
viirut; ne antoivat kasvoille ovelan ilmauksen, joka ikäänkuin tahtoisi
sanoa: minua, veikkoseni, ei ole niin helppo puijata; minä kyllä
tiedän, ett'ei slobodaan mene pähkinän kuoria etsimään, vaan jotain
muuta.

Kuitenkaan hän ei sitä sanonut, vaan toisti nauraen:

-- No, minä tulen kanssasi!

-- Mitäs tehdä hänelle! -- Persten tuumaili, kohauttaen hartioitaan. --
Häntä ei näy saavan eriämään; no, tule sitten kerallani, hölmö, vaan
älä sitten minua moiti, jos hirtetään sinä siellä.

-- Hirttäkööt! -- Mitka vastasi tyynesti.

-- Oikein, poikani. Sellaisesta pidän! Jätä toverit joutuisasti hyvästi
ja sitten matkalle!

Mitkan uneliaat kasvot eivät tulleet virkummiksi, mutta äkkiä hän alkoi
kömpelösti tallustella toveriensa luo ja suuteli kolmasti jokaista
siihen taipuvaista ja taipumatonta, keneen hän tarttui hartioista,
keneen päästä.

-- Atamani, -- Serebrjani virkkoi, -- emmekö kulje samaa tietä?

-- Emme, bojari. Mistä minä kuljen, sieltä ei sinun sovi tulla. Minä
saavun slobodaan ennenkuin sinä, ja jos kohtaisimmekin toisemme, niin
älä tunne minua; muuten emme me kohtaakaan: sinun tullessasi olen jo
lähtenyt slobodasta: täytyy ainoastaan lopettaani muutamia toimia.

Serebrjani arvasi, että Perstenillä oli jotain kätkettynä slobodan
seuduilla, eikä siis pakottanut. Pian lähti kaksi osastoa eri
suunnille. Suurin kulki Serebrjanin jäljessä jokea myöten pitkin
viheriäistä niittyä, jolla vielä näkyi eilisen taistelun merkkiä,
heidän perässään laahusti Bujan, pää alaspäin ja riippuvalla hännällä.
Usein se juoksi Serebrjanin luo, surkeasti vinkuen ja kääntyi sitten
vehreään hautakumpuun päin, kunnes korkea ruoho sen peitti näkyvistä.
Toinen, vähäisempi osasto meni Hlopkon mukana. Persten poistui
kolmanteen suuntaan ja hänen jäljessään tallusteli harvakseen Mitka,
huojuen milloin tälle milloin tuolle puolen.

Laaja aavikko tuli tyhjäksi, ja entinen hiljaisuus vallitsi siellä,
ikäänkuin sodan huudot eilen eivät sitä olisi häirinneetkään.
Ainoastaan siellä täällä kulki laitumella harhaan juosseita Tatarien
hevosia, sotahaarniskoita virui siellä täällä. Joen kukkaisilla
rannoilla livertelivät kiurut, kohoten siniselle taivaalle, sorsat
kutsuivat toisiaan tiheissä kaislikoissa, ja pikkulinnut, sirkutellen,
räpistelivät oksalta toiselle, tai laulellen istuivat sulitetuille
nuolille, jotka taistelun aikana olivat maahan pudonneet ja jääneet
törröttämään viheriälle niitylle suokukkasten keskelle, niinkuin nekin
olisivat kukkia ja kasvaneet siinä, ties Jumala, kuinka kauvan.




XXIX Luku.

Silmätysten.


Viikon kuluttua Tatarien tappion jälkeen vastaanotti tsaari
makuuhuoneessansa Basmanovin, joka juuri oli tullut Rjasanista. Tsaari
tiesi jo tappelun eri seikat, mutta Basmanov luuli olevansa
ensimmäinen, joka niitä ilmoittaa. Hän toivoi saavansa yksin omistaa
kunnian voitosta ja luotti kertomuksensa vaikutukseen, päästäksensä
jälleen tsaarin entiseen suosioon. Ivan Vasiljevitsh kuunteli
häntä tarkoin, hypistellen rukousnauhaansa ja luoden katseensa
hohtokivi-sormukseen, mutta kun Basmanov lopetettuaan kertomuksensa ja
pudistaen kutriansa lausui itserakkaasti:

-- Mitäs, hallitsija, kylläpä me koetimme tehdä parastamme sinun armosi
edestä!

Ivan katsahti ylös ja naurahti.

-- Emme säästäneet itseämme, -- Basmanov jatkoi liehakoiden: siis
sinäkin, hallitsija, älä palkintoa palvelijaltasi pidätä!

-- Mitä sinä tahtoisit, Fedja? -- Ivan kysyi mitä herttaisimmalla
muodolla.

-- Tee minut armostasi edes rajapäälliköksi, ett'eivät ihmiset minua
soimaisi.

Ivan katsoi häneen tarkasti.

-- Mutta miten palkitsen minä Serebrjanin? -- hän kysyi äkkiään.

-- Sinun maanpakolaisesiko? -- Basmanov sanoi peittäen hämmästyksensä
tavallisella hävyttömyydellänsä, -- millä sitten, jos ei hirsipuulla?
Karkasihan hän vankihuoneesta, ja olipa vähällä pilata minun työni
rosvoineen. Jos hän ei olisi häirinnyt Tatareja, olisimme me heidät
kaikki saattaneet satimeen kuni peltopyyt.

-- Niinkö todellakin? Mutta minä luulen, että Tatarit olisivat sinut
sitoneet, kuten kerran ennenkin, muistathan? Ei se olisi ollut sulle
outoa, vaan kylläkin entisestään tunnettua!

-- Tunnettua on sinun tähtesi kärsiä, -- Basmanov jatkoi röyhkeästi: --
mutta outoa on kuulla sinulta kiitosta. Eipä Godunov, eikä Maljuta,
eikä Vjasemski palvele sinua niinkuin minä, vaan et sinä heiltä
palkintoja säästä.

-- Niin tosiaankin, eivät niinkuin sinä. Miten he voisivat tanssia
sinua vastapäätä!

-- Armollinen hallitsija, -- Basmanov vastasi kärsimättömästi, -- koska
olen sinulle vastenmielinen, niin laske minut pois aivan!

Basmanov toivoi, että Iivana pidättäisi hänet: mutta hänen poissaolonsa
slobodasta, sen sijaan että se olisi kiihoittanut Iivanan rakkautta
häneen, laimensi sen vielä enemmän; hän oli tottunut olemaan ilman
Basmanovia, ja muut lemmikit, erittäin Maljuta, jota Basmanovin ylpeys
oli loukannut, hyväksensä käyttivät tuon ajan, kääntääkseen Iivanan
sydämen pois hänestä.

Basmanov pettyi toivossaan. Hänen harminsa näkyi huvittavan tsaaria.

-- Olkoon niin, -- hän sanoi, tekeytyen surulliseksi, -- vaikka minun
on kyllä vaikea ilman sinua, minä orpo raukka, ja valtakunnan asiatkin
luultavasti hämmentyvät, mutta mitäpä tehdä, koetan jollain lailla
tulla toimeen heikolla ymmärrykselläni. Mene, Fedja, minne haluat! En
minä sinua väkisin pidätä.

Basmanov ei enää voinut hillitä vihaansa; hemmoteltuna entisistä
suhteistansa Iivanaan, antoi hän harmillensa täyden vallan.

-- Kiitos sinulle, hallitsija, -- hän sanoi, -- kiitos
kestitsemisestäsi! Kiitos, että ajat pois palvelijas, ikäänkuin
kelvottoman koiran! Kyllä, -- hän jatkoi varomattomasti, -- kyllä
kerskaan Venäjällä sinun hyvyydestäsi. Palvelkoot muut sinua, niinkuin
palveli Feodora. Monella synnillä saastutin sieluani sinua
palvellessani, yhdellä vain en saastuttanut -- loihtimisella!

Iivana Vasiljevitsh yhä vain hymyili, mutta viimeiset sanat kuullessaan
hänen katseensa muuttui.

-- Loihtimisella? -- kysyi hän kummastuksella, joka oli vähällä muuttua
vihastumiseksi -- kuka täällä sitten loihtii?

-- Vaikkapa sinun Vjasemskisi! -- Basmanov vastasi, eikä luonut
silmiään alas tsaarin katseesta. -- Ja, -- hän jatkoi huolimatta
Iivanan julmasta ulkomuodosta, -- sinä yksin et tiedä sitä, että kun
hän on Moskovassa. niin hän öillä ajaa metsään, myllyn luo loihtimaan;
mutta miksi hän loihtisi, jos ei hävittääkseen sinua, armollinen.

-- Ja mistä sinä sen tiedät? -- tsaari kysyi, luoden terävän katseen
Basmanoviin.

Tällä kertaa Basmanov vähän peljästyi.

-- Minä, hallitsija, vasta eilen kuulin sen hänen omilta orjiltaan, hän
sanoi kiireesti, -- jos olisin ennen kuullut, niin olisin silloin jo
ilmoittanut sen sinun armollesi.

Tsaari mietti.

-- Mene -- hän sanoi, vähän aikaa vaiti oltuaan, -- minä otan selvän
siitä asiasta, mutta slobodasta älä lähde ennen minun käskyäni.

Basmanov lähti tyytyväisenä, koska oli saanut kylvää tsaarin
luulonalaiseen sydämeen epäluulon siemenen yhdestä kilpailijastaan,
mutta hyvin huolestuneena hallitsijan kylmyydestä.

Kohta tsaari astui makuuhuoneesta vastaanotto-huoneesen, istui
nojatuoliin ja alkoi, opritshnikkien ympäröimänä, kuunnella vuorotellen
maalaisbojaria, jotka olivat tulleet Moskovasta ja muista kaupungeista
ilmoituksineen. Annettuaan jokaiselle käskyjä, puhuttuaan monien kansaa
valtakunnan tarpeista, suhteista ulkomaitten hallitsijoihin,
varustuksista Tatarien uusien hyökkäysten varalle, kysyi Iivana: onko
vielä joku, joka pyytää tulla vastaan otetuksi?

-- Bojari Drushina Andrejevitsh Morosov -- hovimestari vastasi, --
kumartaa sinun armoasi, rukoillen, että sallisit hänen tulla
kirkkaitten silmiesi eteen.

-- Morosov? -- Iivana sanoi: -- eikö hän palanut tulipalossa?
Sitkeähenkinen, tuo vanha koira! Noh, mitäs? Päästinhän minä hänet
maanpakolaisuudesta, niin tulkoon esiin!

Hovimestari poistui; heti hovimiehet väistyivät, ja Drushina
Andrejevitsh, kahden ystävänsä tukemana, lähestyi tsaaria ja laskeutui
polvilleen hänen eteensä.

Kaikkein silmät kääntyivät vanhaan bojariin.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ei näkynyt paljon entistä ylevyyttä
niissä, otsallansa näkyi naarmu Vjasemskin miekasta, mutta kuoppiin
vaipuneet silmänsä ilmoittivat vielä entistä tahdonvoimaa, ja
rypistyneet kulmakarvat osoittivat niinkuin ennenkin järkähtämätöntä
itsepintaisuutta.

Vastoin hovin sääntöjä, oli hänen pukunasa yksinkertainen.

Iivana katsoi Morosoviin, sanaakaan sanomatta. Ken käsitti nyt tsaarin
katseen, hän olisi voinut lukea siinä vihan sekä ilon, nähdessänsä
vihollisensa alennettuna; mutta pintapuolisesta katsojasta näytti
Iivanan katse ystävälliseltä.

-- Drushina Andrejevitsh, -- sanoi hän mahtavasti, mutta
ystävällisesti; -- minä päästin sinut pakolaisuudesta, miksi sinä olet
yksinkertaisessa puvussa?

-- Hallitsija, -- vastasi Morosov, yhä polvillaan seisoen: -- ei sovi
pukeutua kultakankaasen sen, jonka taloa sinun opritshnikisi polttivat
ja jolta ryöstivät puolison. Hallitsija, -- jatkoi hän lujalla äänellä,
-- rukoilen sinua ja valitan sinun aseenkantajastasi Afonjka
Vjasemskista, joka minua on loukannut.

-- Nouse, -- tsaari sanoi, -- ja kerro asia järjestyksessä. Jos joku
minun palvelijoistani loukkasi sinua, en sääli minä häntä, olkoon hän
vaikka minua lähin mies.

-- Hallitsija, -- Morosov jatkoi nousematta -- lähetä kutsumaan
Afonjkaa. Vastatkoon hän minun läsnäollessani sinun armollesi!

-- Niin, -- tsaari sanoi, vähän mietittyään, -- pyyntösi on oikea.
Vastaajan tulee tietää, mitä kantaja puhuu. Kutsukaa Vjasemski! Mutta
te, -- hän jatkoi, kääntyen Morosovin tuttaviin, jotka kunnioituksesta
olivat poistuneet vähän loitommaksi, auttakaa bojarianne nousemaan,
asettakaa hänet istumaan penkille, odottakoon vastaajaa!

Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Morosovin taloon tehtiin
hyökkäys. Vjasemski oli parantunut haavoistaan. Hän asui kuten ennenkin
slobodassa, mutta tietämätönnä Jelenan kohtalosta, jota ei kukaan hänen
lähettämänsä palvelija voinut löytää, hän oli vieläkin synkempi, kuin
ennen, tuli harvoin hoviin, sanoen syyksi heikkoutensa, ei ottanut osaa
juominkeihin, ja moni luuli huomaavansa hänen käytöksessään
mielihäiriön merkkiä. Tuo hänen poissaolonsa yhteisistä rukouksista ja
yhteisistä huveista ei miellyttänyt Iivanaa. Mutta tietäen, ett'ei
bojarittaren poisvienti onnistunut, luuli hän Vjasemskin käytökseen
syynä olevan rakkauden tuskat ja oli häntä kohtaan sääliväinen.
Ainoastaan Basmanovin keskustelun jälkeen tuo käytös alkoi hänestä
näyttää epäluuloiselta. Morosovin valitus antoi hänelle aihetta
tiedustella monioita erityisyyksiä, ja sen vuoksi hän vastaanotti
Morosovin paremmin, kuin hovilaiset sitä odottivat.

Kohta Vjasemski tuli. Hänenkin ulkomuotonsa oli paljon muuttunut. Hän
oli ikäänkuin tullut muutamia vuosia vanhemmaksi, kasvonsa piirteet
olivat tulleet terävämmiksi, ja koko hänen elinvoimansa näytti olevan
tulisissa, levottomissa silmissänsä.

-- Tule tänne, Afonja, -- tsaari sanoi. -- Tule sinäkin, Drushina.
Puhu, mitä on aikomuksesi. Puhu suoraan, kerro kaikki, miten se oli.

Drushina Andrejevitsh lähestyi tsaaria. Seisoen Vjasemskin rinnalla,
mutta ei edes kunnioittanut häntä katseellansa, kertoi hän tarkoin
kaikki seikat hyökkäyksestä.

-- Niinkö asia oli? -- tsaari kysyi, kääntyen Vjasemskiin.

-- Niin! -- Vjasemski sanoi, Iivanan kysymyksestä hämmästyneenä, joka
tiesi kaikki jo entiseltään.

Iivana Vasiljevitshin kasvot synkistyivät.

-- Miten sinä rohkenit sen tehdä? -- hän kysyi, luoden Vjasemskiin
ankaran katseen: -- sallinko minä opritshnikkieni ryöstää.

-- Sinä tiedät, hallitsija, -- Vjasemski vastasi yhä enemmin
hämmästyneenä, -- ett'ei taloa minun käskystäni ryöstetty; mutta mitä
bojarin rouvan pois viemiseen tulee, niin siihen oli minulla sinun
lupasi?

-- Minun lupani? -- tsaari sanoi, hitaasti lausuen jokaisen sanan. --
Milloin minä sen lupasin?

Nyt Vjasemski huomasi, että hän turhaan koetti luottautua Iivana
Vasiljevitshin viittaukseen, jonka hän oli antanut hänelle
juomingeissa, -- nuo salaperäiset sanat, joista hän luuli itsellään
olevan oikeuden väkivaltaisesti viedä Jelenan. Arvaamatta vielä syytä,
jonka vuoksi tsaari kieltäytyi kehoituksestansa, käsitti hän kuitenkin,
että hänen oli puollustustapaansa muuttaminen. Ei pelosta eikä henkensä
suojaamiseksi, joka tsaarin yhä vaihtelevan luonteen takia ehkä oli
vaarassa, ei Vjasemski sentähden päättänyt puollustaa itseään. Hän ei
vielä kadottanut toivoansa saada Jelenan, ja kaikki keinot siihen
näyttivät hänestä sopivilta.

-- Hallitsija, -- hän sanoi, minä olen syyllinen, sinä et käskenyt
minua viemään bojaritarta. Kas täten oli asia. Sinä lähetit minut
Moskovaan, päästämään bojari Morosovin paosta, mutta hän, kuten tiedät,
vihaa minua siitä, että minä jo ennen hänen häitänsä tutustuin hänen
vaimonsa kanssa. Kun tulin hänen luoksensa, päätti hän yhdessä Nikita
Serebrjanin kanssa tappaa minut. Päivällisten jälkeen hyökkäsi hän
orjineen meidän päällemme petollisella tavalla; me vaan puollustimme
itseämme, mutta bojaritar Morosov, tuntien miehensä vihan, pelkäsi
jäädä miehensä luo, ja pyysi minua viemään hänet mukaani. Hän lähti
vapaasta tahdostansa miehensä luota pois; mutta koska minä kävin
haavoistani tunnottomaksi, niin en tiedä, minne hän joutui. Luultavasti
bojari löysi hänet ja pitää häntä jossain suljettuna, tai ehkä on jo
ottanut häneltä hengen. Ei hänellä, -- Vjasemski jatkoi, luoden
mustasukkaisen katseen Morosoviin, -- ei hänellä ole syytä minusta
valittaa. Minä itse, herrani, rukoilen ja valitan sinun armollesi
Morosovista, sillä hän omassa talossansa hyökkäsi minun päälleni Nikita
Serebrjanin kanssa!

Tsaari ei odottanut sellaista käännettä. Vjasemskin valhe oli
silminnähtävä, mutta Iivanan aikomus ei ollut sitä paljastaa. Morosov
nyt vasta katsoi viholliseensa.

-- Sinä valhettelet, kirottu koira! -- hän sanoi, ylenkatseellisesti
silmäillen häntä päästä jalkoihin: -- joka ainoa sanasi on törkeä
valhe; mutta minä olen totuudessani valmis suutelemaan ristiä.
Hallitsija! käske hänen, kirotun, antamaan minulle jälleen vaimoni,
jonka kanssa olen kristillisen lain mukaan vihitty!

Iivana katsoi Vjasemskiin.

-- Mitä sanot tähän? hän kysyi, säilyttäen tuomarin kylmäverisyyden.

-- Olen jo sanonut sinulle, hallitsijani, että vein bojarittaren hänen
omasta pyynnöstään; mutta kun tiellä vereni vuosi haavoistani, löysivät
palvelijani minut metsässä tunnottomana. Minun lähelläni ei ollut
hevosta, eikä bojaritarta; he veivät minut myllyyn tietäjän luo, hän
luki vereni seisahtumaan. Sen enempää en tiedä.

Vjasemski ei aavistanutkaan, että hän, muistuttamalla myllystä, lisäsi
Iivanassa alkavaa epäluuloa ja antoi Basmanovin kanteelle vahvistusta;
mutta Iivana ei vähääkään osoittanut antavansa arvoa tuolle asialle,
vaan pani sen mieleensä sopivassa tilaisuudessa sitä hyväksi
käyttääkseen; siihen saakka kätki hän ajatuksensa välinpitämättömyyden
varjon alle.

-- Kuulitko? -- hän sanoi Vjasemskille: -- bojari Drushina on valmis
sanainsa vakuudeksi suutelemaan ristiä! Miten sinä puhdistat itsesi
hänelle?

-- Bojarilla on vapaus puhua, -- vastasi Vjasemski, päättäen puollustaa
itseään loppuun asti, tulkoonpa mitä tahansa: -- hänellä on vapaus
väärin syyttää minua, mutta minä syytän häntä haavoistani ja olen
valmis totuuden puolesta suutelemaan ristiä.

Kokouksessa kuului jupinaa. Kaikki opritshnikit tiesivät, miten hyökkäys
tapahtui, ja vaikka kyllä olivatkin tottuneita konnantöihin, ei
kuitenkaan kukaan heistä olisi rohjennut tehdä väärää valaa.

Itse Iivana hämmästyi Vjasemskin hävyttömyyttä; mutta hän heti huomasi
voivansa sen kautta hävittää vihatun Morosovin ja kuitenkin samassa
säilyttää ankaran, oikeutta harrastavan tuomarin muodon.

-- Veljet! -- hän sanoi, kääntyen kokoontuneihin: -- otan teidät
todistajikseni, että minä tahdoin tietää totuuden. Ei minun tapani ole
tuomita, puollustusta kuuntelematta. Mutta samassa asiassa eivät
molemmat puolueet voi suudella ristiä. Silloin toinen vastustajista
tekee väärän valan. Mutta minä, niinkuin hyvä paimen, suojelen
lampaitani, en salli kenenkään hukuttaa sieluansa. Tulkoon Morosov ja
Vjasemski tuomituksi Jumalan tuomiolla. Tästä päivästä kymmenen päivän
perästä määrään minä heille kentän, täällä slobodassa, punaisella
torilla. Tulkoot esiin palvelijoineen ja varamiehineen. Kenelle Jumala
antaa voiton, hän on puhdas myös minun edessäni; mutta se, joka ei
kestä tappelussa, vaikka hän jäisikin eloon, hän saa kuoleman mestaajan
kädestä!

Iivanan päätös teki syvän vaikutuksen kokoontuneihin. Monen ajatuksen
mukaan oli se Morosoville sama kuin kuolemantuomio. Ei ollut
mahdollista ajatellakaan, että vanha bojari voisi vastustaa nuorta ja
voimakasta Vjasemskia. Kaikki odottivat hänen kieltäytyvän
kaksintaistelusta tahi vähintäin pyytävän luvan asettaa palkatun
taistelijan sijaansa. Mutta Morosov kumarsi tsaarille ja sanoi
tyynesti:

-- Hallitsija, olkoon tahtosi! -- Olen vanha ja kivulloinen; en ole
pitkiin aikoihin pukeutunut haarniskaan; mutta Jumalan tuomiossa oi
voima voita vaan oikeus; luotan Herran apuun, eikä hän minua hylkää
oikeassa asiassani. -- Hän näyttää sinun armosi ja kaikkein ihmisten
edessä viholliseni vääryyden.

Kuullen tsaarin päätöksen, oli Vjasemski jo iloitsemaisillaan, ja hänen
silmänsä säihkyivät toivosta; mutta Morosovin järkähtämättömyys saattoi
hänet hämille. Hän muisti, että, yleisen käsityksen mukaan, Jumala
ratkaisevassa kaksintaistelussa välttämättömästi antaa voiton oikeuden
puolelle, ja hän epäili menestyksestänsä.

Kuitenkin, hilliten hetkisen levottomuuttaan, kumarsi hänkin tsaarille
ja lausui:

-- Olkoon sinun tahtosi, hallitsija!

-- Menkää -- Iivana lausui, -- etsikää itsellenne varamiehet, mutta
kymmenen päivän kuluttua, auringon noustessa, olkaa molemmat punaisella
torilla, ja voi sitä, joka ei kestä tappelua.

Heittäen molempiin syvän, selittämättömän katseen, nousi tsaari
istuimeltaan ja poistui sisähuoneisiin, mutta Morosov lähti ulos
salista, arvokkaana, tuttaviensa seuraamana, eikä kunnioittanut häntä
ympäröiviä opritshnikkejä edes silmäykselläkään.




XXX Luku.

Miekan loihtiminen.


Seuraavana päivänä lähti Vjasemski Moskovaan.

Jokaisessa muussa tapauksessa valmistautuen kaksintaisteluun olisi hän
luottanut voimaansa ja taitavuuteensa; mutta nyt oli kysymys Jelenasta.
Kaksintaistelu ei ollut tavallinen, sen päätös riippui Jumalan
tuomiosta, mutta ruhtinas tunsi vääryytensä, ja vaikka hän kyllä
tavallisessa taistelussa olisi halveksinut Morosovia, niin hän tässä
tapauksessa pelkäsi taivaallista vihaa, pelkäsi kätensä taistelun
aikana käyvän hervottomiksi. Tuo pelko oli sitä pahempi, koska vasta
parantuneet haavat yhä vielä matkaansaattoivat hänelle kipua, ja hän
aika ajoin tunsi heikkoutta ja hervostumista. Ruhtinas ei tahtonut
laiminlyödä mitään, saattaakseen itselleen voiton ja päätti mennä
tuttavansa, myllärin, luo saadakseen häneltä jotain yrttejä ja
loihtimisella tehdäkseen iskunsa vastustamattomiksi.

Miettiväisenä ja levottomana ajoi hän käyden pitkin metsää; vähän väliä
nojautuen alas satulassa ja tarkastaen saniaisilla peitettyjä polkuja.
Monta käännöstä tehtyänsä joutui hän tasaisemmalle, katsoi ympärilleen,
tunsi merkkiä puissa ja antoi hevosensa nelistää. Kohta kuului pyörän
kohina. Ajaen myllyn luo, voi ruhtinas pyörän kohinan ohessa myös
eroittaa ihmispuhetta. Hän seisahtui, hyppäsi satulasta ja, sidottuaan
hevosen pähkinäpuuhun, lähestyi hän myllyä jalkasin. Aivan rakennuksen
edessä seisoi hevonen, komeasti satuloittuna. Mylläri puhui
solakkavartaloisen miehen kanssa. Mutta Vjasemski ei voinut nähdä hänen
kasvojaan, sillä tuntematon oli selin häneen ja juuri istumaisillaan
satulaan.

-- Ole tyytyväinen, bojari, -- mylläri puhui hänelle, päätään
vakuuttavasti nyökäyttäen, -- ole tyytyväinen, isäseni! Pääset jälleen
tsaarin suosioon, ja iskeköön minut heti ukkosen nuoli, jos ei myös tuo
Vjasemski huku sekä kaikki sinun vihollisesi! Ole levollinen,
tirlitsh-ruohoa vastaan ei kukaan voi kestää!

-- Hyvä! -- vieras vastasi, nousten hevosen selkään. -- Mutta sinä,
vanha peikko, muista välipuheemme: jos ei minulla ole menestystä, niin
hirtän sinut kuin koiran.

Ääni oli Vjasemskille tuttu, mutta pyörä kohisi niin kovin, ett'ei hän
saanut selvää siitä, ken puhuja oli.

-- Kuinka ei sinulla olisi menestystä, kuinka ei, isäseni, -- mylläri
jatkoi, syvään kumarrellen: -- älä vaan heitä pois tirlitsh-ruohoa
luotasi; mutta kun puhut tsaarin kanssa, niin katso häntä suoraan ja
iloisesti silmiin, katso häneen rohkeasti, isäseni, älä osoita pelkoa,
puhu hänelle leikki- ja kokkapuheita, kuten ennenkin, niin olen minä
kirottu, ell'et pääse kunniaan.

Ratsastaja käänsi hevosensa ja, huomaamatta Vjasemskia, ajoi hänen
ohitsensa.

Ruhtinas tunsi Basmanovin, ja hänen kateellinen mielikuvituksensa
kiihtyi. Ajatellen ainoastaan Jelenaa, ei hän oivaltanut myllärin
sanoja, mutta, kuullessaan oman nimensä, luuli hän Basmanovissa
näkevänsä uuden, odottamattoman kilpailijan.

Mylläri, seurattuaan silmillään Basmanovia, istahti multapenkereelle ja
alkoi laskea kultarahoja. Hän hymyili iloisesti ja heitteli niitä
kädestä käteen, kun äkkiä tunsi olallaan raskaan käden.

-- Mitä asioita sinä, noita, juttelit Basmanovin kanssa? -- Vjasemski
kysyi.

-- I-i-isäseni! -- mylläri änkytti, tuntien jalkojensa horjuvan: --
isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, miten on terveytesi laita?

-- Puhu! -- Vjasemski huusi, tarttuen myllärin kurkkuun ja vetäen hänet
pyörän luo: -- puhu, mitä te minusta juttelitte?

Ja hän painoi ukon aivan kohisevan paikan yli.

-- Omaiseni! mylläri änkytti: -- kaikki sanon sinun armollesi, kaikki
sanon, isäseni, päästä vaan sieluni katumaan!

-- Minkä tähden Basmanov tuli sinua luoksesi?

-- Juuren tähden, isäseni, juurta noutamaan! Mutta minä kyllä tiesin
sinun armosi olevan tuossa, minä tiesin, että sinä kaikki kuulet,
armaiseni, sen vuoksi minä puhuinkin lujemmin, että sinä tietäisit
Basmanovin aikovan vahingoittaa sinun armoasi!

Vjasemski viskasi myllärin kauvemmaksi. Ukko huomasi hänen ensimmäisen
vimmansa menneen ohitse.

-- Mimmoinen tuimapäinen sinä, armaiseni, olet! -- hän sanoi, nousten
seisaalleen: -- sanon sinulle, minä tiesin sinun armosi olevan lähellä;
minä jo aamusta saakka odotin sinua, isäseni!

-- No, mitä Basmanov tahtoo? ruhtinas kysyi leppeämmällä äänellä.

Sillä aikaa jo mylläri ehti aivan tointua.

-- Niin, näetkös, -- hän sanoi luotettavan näköisenä: -- Basmanov
sanoo, että tsaari ei enään rakasta häntä, että hän muka rakastaa sinua
enemmin ja että hän on vain lempeä sinulle ja Godunoville, Boris
Fjodrovitshille, ja Maljuta Skurlatoville. Ja hän alkoi minua kiusata,
että antaisin hänelle tirlitshiä. Anna, sanoi hän, tirlitshiä, että
jälleen pääsisin tsaarin suosioon, ja että tsaari heitä herkeäisi
rakastamasta ja ajaisi heidät maanpakolaisuuteen. Mitä tehdä? Pani
ikäänkuin veitsen kaulaan, anna tänne! Enhän minä voinut häntä
vastustaa. No, annoin minä hänelle juuren, mutta semmoisen, isäseni,
huonon. Niin, semmoisen vain, jonnijoutavan juurisen, että hän vaan
jättäisi minut henkiin. Antaisinko minä hänelle tirlitshiä, että tsaari
häneen mieltyisi sinun vahingoksesi?

-- Hiisi hänet vieköön! -- Vjasemski sanoi välinpitämättömästi: -- mitä
se minuun kuuluu, josko tsaari häntä rakastaa vai eikö. En minä
sentähden tullut tänne. Oletko saanut tietoja bojarittaresta?

-- En, armaiseni, en mitään. Sanoinhan sinun palvelijoillesikin, ett'en
tiedä mitään. Mutta enkö minä ole koettanut parastani sinun armosi
tähden! Seitsemän yötä perättäin katsoin pyörän alle. Näen -- bojaritar
ajaa metsässä erään vanhuksen kanssa; hän on surullinen, mutta vanhus
lohduttaa häntä, vaan sen enempää ei näy; vesi sekaantuu, enkä sitten
näe enään mitään!

-- Vanhuksen kanssa? Ehkä Morosovin, miehensä kanssa?

-- Ei, luultavasti ei. Morosov on arvokkaamman näköinen ja hänen
pukunsa on toisellainen. Tällä on halpa nuttu, eikä bojarin takki;
luultavasti hän on halpasäätyinen mies!

Vjasemski mietti.

-- Ukko! -- hän äkkiä sanoi; -- voitko loihtia miekkoja?

-- Minäkö en voisi? voin kyllä. Mutta mihin tarkoitukseen, isäseni?
Ettäkö miekka löisi, vaiko että se tylsentyisi iskusta?

-- Tietysti, että se löisi, sinä peikko!

-- Usein loihditaan vihollisten miekat, että ne tylsentyisivät tahi
katkeisivat haarniskaa vastaan.

-- Ei minun tarvitse loihtia vihollisten miekkoja, vaan omaani. Minun
on kentällä taisteleminen, ja minun täytyy miten tahansa surmata
vastustajani. -- kuuletko?

-- Kuulen, isäseni, kuulen! Miksi en kuulisi! -- Ja ukko alkoi
miettiä itsekseen: Kenen kanssa hän taistelee? Ken lienee hänen
vastustajansa? Ehkä Basmanov? Tuskinpa! Hän vast'ikään puhui hänestä
ylenkatseellisesti, ja ruhtinas ei ole semmoinen, joka voisi salata
ajatuksiaan. Vaiko Serebrjanin? Mutta mylläri Miheitshin kautta tiesi,
että Serebrjani oli heitetty vankeuteen sekä Vjasemskin palvelijoilta
ja muutamilta Perstenin miehiltä oli hän kuullut rosvojen vapauttaneen
Nikita Romanitshin ja vieneen hänet mukaansa; siis luultavasti ei
Serebrjaninkaan. Siis jää vain bojari Morosov, Hän ehkä on vaimonsa
ryöstön tähden vaatinut Vjasemskin taisteluun. Tosin hän on liian
vanha, mutta ratkaisevassa kaksintaistelussa sallitaan hänen asettaa
palkattu taistelija sijaansa. Varmaankin, päätti mylläri, taistelee
ruhtinas Morosovin tahi hänen palkattunsa kanssa. -- Salli, isäseni, --
minun ammentaa vettä, katsoakseni, kuka on vastustajasi!

-- Tee, miten haluat, -- Vjasemski lausui ja istahti miettien puun
tyvelle!

Mylläri toi kammiostaan astian, laski sen aivan pyörän alle ja,
ammennettuaan vettä, asetti sen ruhtinaan viereen.

-- Oh, oh! -- hän sanoi, kumartuen astian yli ja katsoen siihen
liikkumatta: -- minä näen sinun vastustajasi, isäseni, mutta en
ymmärrä! Kovin vanha hän on. Mutta nyt näen sinutkin, näen teidän
tulevan yhteen...

-- Mitä? -- Vjasemski kysyi, turhaan koettaen nähdä jotain ammeessa.

-- Enkelit seisovat vanhuksen edessä, -- mylläri jatkoi salaperäisesti
ja ikäänkuin itsekin hämmästyneenä siitä, mitä hän näki, -- taivaan
voimat seisovat hänen puolestansa; vaikea on loihtia sinun miekkaasi.

-- Mutta eikö minun puolestani kukaan seiso? -- ruhtinas kysyi
väristen.

Mylläri katsoi vielä tarkemmin; hänen silmänsä kävivät aivan
liikkumattomiksi; näytti siltä, kun hän, alotettuansa pettää
Vjasemskia, oli nyt itse hämmästynyt todellisesta näöstä, ja hänelle
ilmestyi jotain hirmuista.

-- Ja sinun armollasikin, -- hän sanoi kuiskaten, on puollutajia. Mutta
nyt en näe mitään, vesi tummentui.

Hän kohotti päätään ja Vjasemski tunsi hien tippuvan otsaltaan.

-- On sinullakin puolustajia, isäseni, -- hän kuiskasi peljästyneenä.
-- Kyllä voin loihtia miekkasi.

-- Kas tuossa, -- ruhtinas sanoi, vetäen tupesta raskaan miekan, -- kas
tuossa, loihdi!

Mylläri veti henkeä, kaivoi käsillään kuopan ja pisti siihen miekan
kahvan. Poljettuaan maan asetti hän miekan terän pystyyn ja alkoi käydä
sen ympäri, lukien puoliääneen:

-- Laskeutui aurinko Hvalinskin meren taa, nousee kuu yli kivisen
kaupungin, mutta tuossa kivisessä kaupungissa synnytti minut äitini ja
synnytettyään neuvoeli: pysy sinä, lapseni, vahingoittumatonna:
nuolista ja miekoista, taistelijoista ja taisteluista. Vyöhytti emoni
minut miekalla. Sinä, miekkani, pyöri ja vyöri, pyöri ja vyöri kuin
myllyn kivet; särje ja murra rautaa ja terästä; lyö ja hakkaa lihaa ja
luita; mutta vihollisen iskut sinusta hypähdelkööt kuin kivet vedestä,
eikä sinuun niistä tulko naarmua ei jälkeä! Loihdin palvelijalle
Afanasialle, vyöhytän hänet miekalla! Loppu on sanalleni, työlleni
kunnia!

Hän vetäsi miekan ylös maasta ja antoi sen ruhtinaalle, puistettuaan
mullan sen kahvasta ja tarkoin pyyhittyään sen helmallansa.

-- Ota, isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh. Kyllä se sinulle tekee
palveluksen, jos ei vaan sinun vastustajasi kasta miekkaansa pyhään
veteen!

-- Mutta jos hän kastaa?

-- Mitäs tehdä, isäseni! Pyhää vettä ei loihdittu rauta voi vastustaa.
Mutta voipi sitäkin auttaa. Annan sinulle suokyyhkysen; ripusta se
pussissa kaulaasi, niin petät vihollisesi silmät.

-- Anna kyyhkynen! -- Vjasemski sanoi.

-- Kyllä, isäseni, kyllä! Sinun ruhtinaallisen armosi tähden en säästä
kyyhkyistäkään.

Ukko meni taas koppiinsa ja toi jotain riepuun ommeltuna.

-- Kallis oli minulle sen saaminen, -- hän sanoi, ikäänkuin
kaipauksella päästäen kädestänsä rievun, -- vaikea on sitä hankkia. Jos
sopimattomaan aikaan kahlaat sitä hakemaan, niin semmoiset kauhut
tulevat päällesi, että Jumal' auta.

Ruhtinas otti riepuun ommellun esineen ja heitti myllärille kourallisen
kultarahoja.

-- Jumala palkitkoon sinun ruhtinaallista armoasi! -- ukko sanoi
syvästi kumarrellen. -- Mutta, isäseni, suo minun vielä lausua sananen:
älä mene nyt, ennen taistelua kirkkoon, älä kuuntele Jumalan
palvelusta; muuten ehkä minun loihtumiseni luikahtaa pois miekan
terästä.

Vjasemski ei vastannut mitään ja aikoi mennä paikalle, minne hän sitoi
hevosansa, mutta seisahtui äkkiä.

-- Mutta voitko, -- hän lausui, -- sanoa varmaan, kuka meistä jää
eloon?

Mylläri oli hämillänsä.

-- Niin, luultavasti sinä, isäseni! Etkö sinä jäisi eloon. Minä jo
ennenkin sanoin sinulle: ei sinun kuolemasi ole miekasta tuleva!

-- Katso vielä kerran ammeseen!

-- Miksi sinne enään katsoisin, isäseni! Nyt en enään mitään näe, vesi
on aivan hämmentynyt.

-- Ammenna raitista vettä! -- Vjasemski sanoi käskevästi.

Mylläri totteli vastenmielisesti.

-- Noh, mitä siellä näkyy? -- ruhtinas kysyi maltittomasti.

Ukko kumartui silminnähtävällä inholla ammeen yli.

-- Ei sinua näy, eikä sinun vastustajaasi! -- hän sanoi vaaleten; --
näkyy kenttä, täynnä kansaa; paljon päitä törröttää seipäissä; mutta
sivulla palaa rovio ja ihmisluita on sidottu patsaasen!

-- Keiden päät törröttävät seipäissä? -- Vjasemski kysyi, voittaen
kauhunsa.

-- En näe, isäseni, kaikki taasen hämmentyi; rovio yksin vielä vain
kiiluttaa, ja jonkun luut riippuvat patsaalla!

Mylläri nosti päätään ja ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea kääntää
katseensa pois ammeesta. Hänen jäsenensä koukistuivat, hiki valui hänen
kasvoiltansa; hän vaikeroiden ja änkyttäen hoipertui multapenkille ja
kaatui siihen voimatonna.

Vjasemski etsi hevosensa, istahti satulaan ja syvissä mietteissä ajoi
Moskovaan.




XXXI Luku.

Jumalan tuomio.


Vjasemskin poissa ollessa oli Maljutalle annettu tärkeä tehtävä. Tsaari
käski hänen ottamaan kiinni ruhtinas Afanasi Ivanovitshin likimmäisiä
palvelijoita ja tutkia kiduttamalla heitä vahvasti, ajoiko heidän
herransa myllyn luo loihtimaan, ja montako kertaa hän oli myllyllä, ja
mitä hänellä oli aikeessa tsaaria vastaan.

Suurin osa palvelijoista ei tunnustanut mitään, mutta muutamat eivät
kestäneet kidutusta ja tunnustivat kaikki, mitä Maljuta pani heidän
suuhunsa. He todistivat, että ruhtinas on ollut myllyn luona,
vahingoittaakseen hallitsijaa, että hän otti tsaarin jälkijä ja poltti
ne tulella; mutta muutamat vielä todeksi näyttivät, että Vjasemski
pitää ruhtinas Vladimir Andrejevitshista ja tahtoo asettaa hänet
tsaarin valtaistuimelle. Miten luonnottomat nuo todistukset olivatkin,
kirjoitettiin ne kidutettujen sanojen mukaan tarkoin ja luettiin
tsaarille. Uskoiko Iivana Vasiljevitsh vai ei -- sen tiesi Jumala!
Mutta hän antoi ankaran käskyn Maljutalle, että hän Vjasemskilta, tämän
palattua, salaisi syyn, jonka tähden hänen palvelijansa olivat
kiinniotetut ja sanoisi, että he ovat otetut kiinni, muka epäiltyinä
varkaudesta tsaarin tavara-aitoissa.

Heidän todistuksissaan oli kuitenkin paljon ristiriitaisuutta, ja
Iivana lähetti hakemaan Basmanovin, saattaaksensa hänet uudistamaan
kaikki, mitä hän kanteensa mukaan oli kuullut Vjasemskin palvelijoilta.

Basmanovia ei löytynyt slobodassa. Hän oli päivää ennen lähtenyt
Moskovasta, ja tsaari oli epäsuosiollinen siitä, että hän oli rohjennut
lähteä pois, vastoin hänen käskyänsä. Maljuta käytti sen hyväksensä,
saattaakseen epäluuloa Basmanoviin.

-- Kuka tiesi, hallitsija, -- sanoi Skuratov, -- miksi hän ei ollut
kuuliainen sinun armollesi? Ehkä hän pitää yhtä Vjasemskin kanssa, ja
vain näön vuoksi kantoi hänen päällensä, sitä varmemmin sinua
hävittääksensä.

Tsaari käski Maljutan olemaan vielä vaiti kaikesta, ja ett'ei hän
Basmanovin palattua antaisi tämän aavistaa, että hänen poissa olonsa
oli huomattu.

Sillä aikaa lähestyi kaksintaisteluun määrätty päivä, Jo ennen auringon
nousua kokoontui joukottain kansaa Punaiselle torille; kaikki akkunat
olivat täynnä katsojia, kaikki katot niillä peitetyt. Tieto taistelusta
oli jo aikoja sitten levinnyt ympäristössä. Taistelijain kuuluisat
nimet viehätti kansaa eri kylistä ja kaupungeista, ja Moskovastakin
tuli ihmisiä kaikenlaisista säädyistä katsomaan, kenelle Jumala antaa
voiton tuossa asiassa.

-- Noh, veikko, -- sanoi eräs koreasti puettu guslinsoittaja
toverillensa, vankkavartaloiselle, nuorelle miehelle, jolla oli
hyvänluontoiset, vaan tyhmännäköiset kasvot, -- käy eteenpäin; ehkä
onnistuu sinulle tunkeutua ketjuun asti. Oh, tuota kansan paljoutta!
Päästäkää menemään, oikea-uskoiset, laskekaa meitäkin, vladimirilaisia
katsomaan Jumalan tuomiota.

Mutta hänen pyyntönsä jäi kuulematta. Väkijoukko oli niin taaja, että
hyvälläkään tahdolla ei ollut mahdollista väistyä.

-- No, astuhan, mokoma hylky! -- guslinsoittaja taas virkkoi, työkäten
toveriansa selkään; -- vai etkö osaa tunkeutua eteenpäin?

-- Ehkä! -- nuorukainen laiskalla äänellä vastasi.

Ja kääntäen vankan olkapäänsä eteenpäin, alkoi hän lävistää
kansajoukkoa, ikäänkuin rautaisella telkineellä. Kuului huutoja ja
kirouksia; mutta molemmat toverit kulkivat eteenpäin siitä huolimatta.

-- Oikeaan, oikeaan! -- vanhempi lausui: -- mitä sinä vasempaan kuljet,
hölmö? Käänny tuonne, missä piikit törröttävät!

Paikka, jonne guslinsoittaja osoitti, oli valmistettu itse tsaarille.
Se oli laudoista muodostettu ylennys, peitetty purppuravärisellä
veralla. Sen päälle oli asetettu tsaarin nojatuoli, ja sen ympärillä
törröttävät piikit ja keihäät olivat sitä ympäröivien opritshnikkien.
Muut opritshnikit seisoivat pitkin ketjua, joka oli vedetty ympäri
kenttää, joka oli valmistettu taistelua varten. Taistelu tapahtui joko
ratsain tai jalkasin, taistelijain sopimuksen mukaan. Opritshnikit
ajoivat aseillaan kansaa pois, eivätkä antaneet heidän nojautua
vitjoihin.

Kulkien askel askeleelta guslinsoittaja ja vahva nuorukainen saapuivat
vihdoin aivan kentän luo.

-- Minne kiipeätte? -- eräs opritshnikki ärjäsi, huiskaten heihin
partuskallaan.

Nuorukainen ällisteli ja kääntyi hämillään toveriinsa, mutta tämäpä
otti molemmin käsin päästään lammasnahkaisen, kultanauhalla reunustetun
ja riikinkukon sulalla koristetun lakkinsa, ja kumartaen kerta toisensa
jälkeen vyöhön asti, sanoi opritshnikille:

-- Sallikaa, kunnialliset herrat, vladimirilaisten guslinsoittajien
katsoa Jumalan tuomiota! Me olemme tulleet aina Volodomiirin
kaupungista saakka! Sallikaa tässä seisoa, kunnialliset herrat!

Ja veikistelevällä hymyllä näytti hän mustan partansa alta valkeita
hampaitansa.

-- Noh, olkoon niin! -- opritshnik sanoi: -- ette te enää voi tunkeutua
takaisin! seisokaa tässä; mutta eteenpäin älkää tunkeutuko! pääkallonne
halkaisen.

Vitjoilla ympäröidyn paikan sisäpuolella käyskentelivät puolueiden
puollus- ja virkamiehet. Siinä seisoi myös bojari ja okolnitshi,[28]
jotka olivat määrätyt kentälle ja kaksi kirjuria, joiden oli heidän
kanssaan taistelun järjestystä silmällä pitäminen. Yhdellä kirjureista
oli Vladimir Husevin tekemä tuomiokirja, joka oli ilmestynyt jo
suuriruhtinas Iivana Vasiljevitsh III:nen aikana, ja hän keskusteli
toverinsa kanssa kaksintaistelun seikoista.

-- "Mutta he ovat riidassa kaksintaisteluun asti", hän luki, osoittaen
sormellaan erästä paikkaa tuomiokirjassa, -- "vaan taistelulla voivat
sopia..." kun kansan huudot keskeyttivät häntä.

-- Tsaari tulee! Tsaari tulee! -- kaikki lausuivat kiihkoisesti ja
paljastivat päänsä.

Opritshnikkijoukon ympäröimänä ajoi Iivana Vasiljevitsh
taistelukentälle, astui alas hevosen selästä, nousi ylennyksen portaita
ylös ja kumarrettuaan kansalle istui nojatuoliin, näyttäen henkilöltä,
joka odottaa hauskaa näytelmää.

Hänen taaksensa ja sivuillensa asettautuivat hovimiehet
seisomaan. Samassa kaikuivat kaikki slobodan kirkonkellot, ja eri
suunnilta ajoivat ketjujen piiriin Vjasemski ja Morosov, molemmat
taistelupuvussa. Morosovin yllä oli raitainen haarniska, koristettu
teräksisillä kilseillä, jotka olivat rivittäin hopealla yhteen kudotut.
Käsivarsi-raudat, kintaat ja sääriraudat kiilsivät hopeasta. Hänen
päässään oli kypäri mustilla hopeakoristuksilla ja kypärätöyhdön alta
valui hartioille barmitsa, pyöreillä, hopeaisilla kilseillä
kiinnitettynä ristiin rinnalle. Hänen kupeellaan rippui koristetusta ja
hakasella kiinnitetystä vyöstä leveä, suora kalpa, jonka kahva sekä
tupen sivut ja pää myöskin olivat hopeaiset. Oikealle puolelle oli
satulaan ripustettu kullalla silattu nuija, joka oli arvon merkki ja
muinaisaikoina välttämätön bojarin voittorikkaissa tappeluissa, vaan
nykyään painonsa takia tuskin sopiva käytettäväksi.

Morosov ratsasti leveärintaista, tummanruskeata ratsua. Sitä peitti
samettinen, vadelmanvärinen loimi, johon hopeakilseitä oli tiheään
ommeltu, otsanauhasta riippui kummallekin puolelle silkkiset,
vadelmanväriset ja hopealangalla kierretyt tupsut, ja kaulan alta
rintaan aisti riippui samallainen, mutta suurempi ja tuuheampi tupsu,
jota kutsuttiin nausiksi. Ohjaksina oli hopeaiset ketjut, litteillä,
kaiverretuilla ja erisuuruisilla renkailla.

Ratsu astui tasaisesti, nostellen hopeaisilla polvikoristeilla
varustettuja jalkojaan, käyristäen leveätä kaulaansa, ja kun Drushina
Andrejevitsh seisahdutti sen noin viisi syltä vastustajastaan, alkoi se
puistella aaltoilevaa, tuuheata harjaansa, joka ulottui maahan asti,
pureskellen kuolaimiaan ja kaivaen maata vahvoilla kavioillaan, jotta
leveän hevosenkengän kiiltävät naulat tulivat näkyviin. Tuo vahva
hevonen oli sopivasti valittu arvokkaan ratsastajan suhteen, ja sen
valkea harja sopi hyvin bojarin valkeaan partaan.

Vjasemskin sota-asu oli paljoa keveämpi. Kärsien vielä haavoistansa, ei
hän ollut pukeutunut haarniskaan eikä rautapaitaan, ehkä niitä
pidettiin luotettavimpina varuksina, vaan oli ottanut keveän
kilsepaidan. Sen kaulus, helma ja käsiraudat hohtivat kalliista
kivistä. Kypärin asemesta oli ruhtinaan päässä "erihonka", se on
matala, kauniisti muodostettu rautalakki, jonka töyhtö ja korvan
peitteet olivat kullalla koristetut, mutta lakin reunassa oli korkea
tupsu heiluvista kultalangoista, koko pituudellensa loistaen
säteilevistä rubiineista. Lakin etureunaa lävisti kullalla silattu,
rautainen nuoli ylhäältä alaspäin; se suojeli kasvoja miekan iskusta,
mutta uljaana Vjasemski ei laskenut alas nuolta, vaan päin vastoin
kohotti sen vääntiöllä rubiinitupsun korkeudelle, joten hänen vaaleat
kasvonsa ja tumma partansa jäivät aivan peittämättä, ja nuoli näytti
vain kultasulalta, joka oli pistetty erihongin laitaan. Soljella
kiinnitetyssä vyössä, joka oli koristettu monenlaisilla helyillä ja
kelluttimilla, riippui käyrä miekka, kalliilla kivillä aivan peitetty,
sama miekka, jonka mylläri oli noitunut ja johon Vjasemski nyt lujasti
luotti. Punasinervään, samettiseen satulaan, jossa oli hopeaiset
naulat ja samasta aineesta taotut reunustat, oli sinipunervalla,
kultavyöhykkeisellä samettikannikkeella kiinnitetty rautainen pieni
tappara. Kilsepaidan komean liepeen alta näkyi valkonen, kullalla
kirjailtu silkkipaita, ulottuva tummankeltaisille housuille, jotka
olivat pistetyt vihreäisiin sahviaanisaappaisiin, joiden koristetut
varret, jotka eivät olleet raudalla peitetyt, ulottuivat polveen asti
ja kiinnittyivät sen alla sekä sen yli päällysnauhalla.

Äfanasja Ivanovitshin ratsu, kultakarvainen Argamak, oli aivan päästä
häntään asti sälytetty helisevillä, hopeakulkusista kudotuilla
vitjoilla. Tsheprakan tahi tsbaldarin[29] asemasta peitti pantterin
nahka sen selkää. Mustassa otsanauhassa loistivat suuret rubiinit
kultakehyksissä. Vuoriston kiitäjän hoikat jalat eivät olleet ensinkään
kengitetyt, mutta jokaisessa niistä, nilkan alla, oli pieni
hopeakulkunen.

Kauvan oli jo kuulunut Argamakin tuttu hirnuminen. Nyt, pää pystyssä,
puhaltaen tulisilla sieramillaan ja häntä suorana, astui se ensin
keveästi, tuskin maahan kavioillaan koskien, Morosovin hevosta vastaan;
mutta kun ruhtinas, ajamatta vastustajansa lähelle, vetäsi heliseviä
suitsia, heittäytyi Argamak syrjään ja olisi hypähtänyt ketjujen yli,
jos ei ratsastaja taitavalla käännöksellä olisi ohjannut sitä entiselle
paikallensa. Silloin se nousi takajaloilleen, ja pyörien ympäri oli
kaatua taaksepäin, mutta ruhtinas nojautui satulan yli, hellitti
suitset ja painoi sen kupeesen kisilbashkilaiset jalustimet. Argamak
hypähti ja seisahtui ikäänkuin naulattu. Ei ainoakaan karva sen
mustasta harjasta liikkunut. Veristyneet silmänsä vilahtelivat sivuille
ja kultakarvaisen nahkansa alta näkyi verkkona verellä täytetyt suonet.

Vjasemskin ajaessa esiin, helisten ja kiiltäen ikäänkuin pirskoitettuna
kulta- ja timanttisateella, Vladimirin guslinsoittaja ei voinut hillitä
ihastustaan; mutta hän innostui enemmän hevoseen kuin ratsastajaan.

-- Oh, ratsu! hän huudahti, potkaisten jaloillaan ja tarttuen
ihastuksissaan päähänsä: mimmoinen ratsu! ajatteleppas: En ikänä ole
nähnyt tuollaista hevosta! Onhan minulla jommoisiakin ollut, mutta eipä
Jumala tuommoista antanut! Mitenhän, -- hän jatkoi itsekseen, --
mitenhän tuolle ratsastajalle olisi käynyt, jos tuon näköisenä olis
Hiidenkuilulle ajanut!

-- Kuuleppas hän jatkoi iloisesti, työkaten käsivarrellaan toveriinsa.
-- kuuleppas, sinä hölmö, kumpi hevonen sinua enemmän miellyttää?

-- Tuo! nuorukainen vastasi, Morosovin hevosta sormellaan osoittaen.

-- Tuoko? Miksi juuri se?

-- Siksi, että se on vahvempi! -- nuorukainen vastasi veltosti.

Guslinsoittaja purskahti nauruun, mutta siinä samassa kuului
julistajain äänet:

"Oikeauskoiset miehet! -- he huusivat kentän eri kulmilla: ratkaiseva
taistelu alkaa tsaarin aseenkantajan Afanasi Ivanitsh Vjasemskin ja
bojari Drushina Andrejitsh Morosovin välillä. Heidän riitansa koskee
loukkausta, taistelua ja haavoittamista sekä bojaritar Morosovin
ryöstöä. Oikeauskoiset miehet! Rukoilkaa kaikkein pyhimpää
Kolme-yhteyttä, että Hän antaisi oikeuden puolueelle voiton!"

Kaikki vaikenivat. Kaikki katsojat alkoivat ristiä silmiänsä, mutta
bojari, joka oli kaksintaistelun tarkastajana, astui tsaarin eteen ja
lausui syvään kumartaen:

-- Käsketkö, hallitsija, aloittamaan taistelun?

-- Aloittakaa! -- Iivana lausui.

Bojari, rajapäällikkö; puollusmiehet, virkamiehet ja molemmat kirjurit
väistyivät.

Bojari antoi merkin.

Taistelijat tarttuivat aseihinsa.

Toisen merkin annettua oli heidän toistansa vastaan hyökkääminen, mutta
kaikkein hämmästykseksi horjui Vjasemski satulassa ja päästi käsistään
ohjakset. Hän olisi kaatunut maahan, ell'eivät puollusmies ja
hovimestari olisi juosseet esiin ja auttaneet häntä alas hevosen
selästä. Paikalle rientäneet tallirengit tarttuivat Argamakin suitsiin.

-- Viekää hevonen pois! -- Vjasemski lausui, katsoen ympärilleen
himmentynein silmin: -- taistelen jalkasin!

Nähdessään ruhtinaan astuvan alas hevosen selästä, Morosov myöskin teki
samaten ja jätti tumman ruskean hevosensa tallirengeille.

Morosovin hovimies toi hänelle suuren, nahkaisen kilven vaskisilla
kilseillä, joka oli valmistettu jalkasin taistelua varten.

Vjasemskin hovimies toi hänelle myöskin kilven, tummansinisen,
kultaisilla koristuksilla ja kultasilla tupsuilla.

Mutta Afanasi Ivanovitshilla ei ollut voimaa kantaa sitä. Jalat
notkuivat hänen allansa, ja hän olisi taasen kaatunut, jos ei häntä
olisi tuettu.

-- Mikä sinua vaivaa, ruhtinas? -- hovimestari ja puollusmies lausuivat
yhteen ääneen, hämmästyneinä katsoen hänen silmiinsä: -- toinnu,
ruhtinas! taistelussa ei ole seisominen -- se on sama, kuin olla
voitettuna!

-- Riisukaa minun päältäni rautapaita! -- ruhtinas Vjasemski lausui
ollen tukehtumaisillaan: -- ottakaa pois rautapaita! Se juuri minut
tukahuttaa!

Hän heitti päästään erihongin, repi rikki kilsepaidan kauluksen ja
repäsi kaulastaan silkkinauhan laukkuineen, jossa oli suokyyhkynen.

-- Kirous sinulle, noita! -- hän huusi, heittäen nauhan kauvas luotaan
-- kirous, kun petit minut!

Drushina Andrejevitsh lähestyi, kalpa paljastettuna.

-- Antaudu, koira! -- hän sanoi iskien: tunnusta kurjuutesi!

Puollusmiehet heittäytyivät ruhtinaan ja Morosovin väliin.

-- Ei! Vjasemski lausui, ja himmentynyt katseensa leimahti entisellä
vihalla, -- liian aikainen on minun antautua! Sinä, vanha korppi, minut
pilasit! Sinä kastoit kalpasi pyhään veteen! Minä asetan edestäni
taistelijan, ja sitten näemme, kuka on oikeassa!

Kummankin puolueen varamiesten välillä syntyi väittely. Toinen väitti
tuomion päättyneen Morosovin hyväksi, toinen -- että ei tuomiota
ensinkään ollut, koska ei ollut taisteluakaan.

Sillä aikaa oli tsaari huomannut Vjasemskin liikkeen ja käski tuoda
hänen pois heittämänsä taikapussin.

Uteliaasti ja epäluulolla sitä katsottuaan hän kutsui Maljutan.

-- Säilytä tuo, -- hän kuiskasi, -- kunnes sitä pyydän! Mutta nyt, --
hän lausui lujaa, -- tuokaa Vjasemski luokseni.

-- Mitä, Afonja? -- hän sanoi epäilyttävällä hymyllä, kun Vjasemski
astui hänen luoksensa: -- näyttää siltä, ett'et kestä Morosovia
vastaan?

-- Herrani, -- vastasi ruhtinas, jonka kasvot olivat kuoleman kalpeat,
-- viholliseni pilasi minut! Ja paitsi sitä en vielä kertaakaan ole
pukenut ylleni rautapaitaa, sen jälkeen, kuin paranin. Haavani
aukenivat; näetkö, miten veri juoksee kilsepaidan alta? Suo, hallisija,
kutsua airueita, että he kutsuisivat vapaa-ehtoisen, joka taistelisi
minun edestäni!

Vjasemskin pyyntö oli vasten sääntöjä. Ken ei tahtonut itse taistella,
sen oli siitä jo edeltäpäin ilmoittaminen. Astuttuaan kerran
kaksintaisteluun, ei saanut enään panna edestään toista. Mutta tsaari
halusi Morosovin tappiota.

-- Käske airueiden julistaa, -- hän sanoi, -- ehkä löytyy joku sinua
uljaampi! Mutta jos ei ketään tule, on Morosov puhdas, vaan sinä
annetaan mestaajille!

Vjasemski talutettiin pois, ja kohta hänen käskystänsä alkoivat
julistajat käydä pitkin ketjua ja huutaa korkealla äänellä:

-- Kuka slobodan, Moskovan, tai muista miehistä tahtoo käydä bojari
Morosovia vastaan? Kuka tahtoo taistella ruhtinas Vjasemskin edestä?
Astukaa esiin, taistelijat, astukaa esiin ruhtinas Vjasemskin edestä
taistelemaan.

Mutta kaikki olivat ääneti, eikä yksikään haluavainen ilmoittautunut.

-- Astukaa esiin, vapaaehtoiset, uljaat taistelijat! -- huusivat
julistajat. -- Astukaa esiin! Ken lyö Morosovin, sille ruhtinas antaa
kaikki maatilansa, mutta jos se on halpasäätyinen mies, joka voittaa,
hänelle ruhtinas antaa kaikki rahansa, mitä hänellä on!

Ei kukaan vastannut; kaikki tiesivät Morosovin asian olevan pyhän, ja
tsaari, katsomatta vihaansa Drushina Andrejevitshiä kohden,
valmistautui jo julistamaan hänen olevan oikeassa, kun äkkiä kuului
huudot:

-- Vapaaehtoinen tulee! Tulee! -- Ja ketjulla ympäröidyn paikan sisään
astui Matvei Homjak.

-- Hei, siellä! -- hän huusi, iskien miekallaan ilmaan. -- Käy
lähemmäs, bojari, minä olen Vjasemskin edestä!

Nähtyänsä Homjakin, kääntyi Morosov, joka tähän asti oli seisonut
miekka paljastettua, inholla kaksintaistelun järjestäjiin.

-- En taistele palkatun kanssa! -- hän lausui ylpeästi. -- Ei sovi
bojari Morosovin kamppailla Grishka Skuratovin ratsupalvelijan kanssa!

Ja pistettyään miekkansa tuppeen, astui hän tsaarin luo.

-- Hallitsija, -- hän lausui, sinä annoit minun viholliseni asettaa
taistelijan edestänsä; salli myös minun etsiä palkatun palkattua
vastaan, jos ei, niin salli lykätä taistelu toistaiseksi.

Vaikka tsaari kylläkin halusi hukuttaa Morosovin, niin oli hänen
pyyntönsä liiaksi oikeutettu. Tsaari ei tahtonut näyttäytyä Jumalan
tuomiossa puolueellisena.

-- Huuda, julistaja! -- hän sanoi vihaisesti -- mutta jos et löydä
haluavaa, niin taistele itse tahi mene mestauslavalle!

Sillä aikaa Homjak käveli ketjua pitkin, huiskutteli miekallaan ja
pilkkasi katsojia.

-- Kas, -- hän puhui, -- miten paljon harakoita teitä on, vaan ei ole
ainoatakaan haukkaa seassanne! Astuisipa edes yksikin esiin, miekkaani
uudistamaan, tsaaria huvittamaan! Puidessa varmaankin kätenne ovat
puutuneet! Uunilla leväten kupeenne maanneet!

-- Ah, sinä hitto! -- guslinsoittaja lausui puoliääneen: -- kyllä minä
sinulle antaisin, jos vaan miekkani olisi mukana. Katsoppa! -- hän
jatkoi, töykäten toveriaan kupeesen, -- tunnetko häntä?

Mutta nuorukainen ei kuullut kysymystä. Hän seisoi suu ammollaan ja
tuijotti Homjakiin.

-- Mitä? -- Homjak jatkoi: -- ei näy olevan teidän seassanne
haluavaista? Oh, te, kyynäräsaksat, kakun kauppiaat, kehrääjät,
kankaankutojat! Kuka tahtoo minun kanssani taistella?

-- Minä! -- nuorukaisen ääni äkkiä kuului, ja tarttuen molemmin käsin
ketjuun, heitti hän sen päänsä yli, ja oli vähällä temmata ylös
tammiset pylväät, joihin se oli kiinnitetty.

Hän joutui piirin sisään ja näytti itsekin olevan hämmästynyt
rohkeudestansa.

Silmät ja suu selällään, hän katsoi milloin Homjakiin, milloin
opritshnikkiin, milloin itse tsaariin, mutta ei virkannut sanaakaan.

-- Kuka olet? -- taistelun tarkastajaksi määrätty bojari häneltä kysyi.

-- Minäkö? -- hän sanoi ja, vähän mietittyänsä naurahti.

-- Kuka olet? -- uudisti bojari.

-- Mitkä olen! -- hän vastasi avomielisesti ja ikäänkuin ihmetellen
kysymystä.

-- Kiitos sulle, uljas poika! -- Morosov sanoi nuorukaiselle: --
kiitos, kun tahdot taistella totuuden tähden! Jos voitat viholliseni,
en säästä sinulta varojani. Ei kaikki omaisuuteni ole ryöstetty; kiitos
Jumalan armolle, on minulla vielä, millä palkitsen taistelijani!

Homjak näki Mitkan Hiidenkuilulla, jossa nuorukainen oli tappanut
hevosen hänen altansa seipään iskulla, ja, luullen heittäytyvänsä
ratsastajan päälle, oli painanut allensa oman toverinsa. Mutta tappelun
vimmassa ei Homjak katsonut hänen kasvojansa, ja paitsi sitä ei Mitkan
ulkomuodossa ollut mitään merkittävää. Homjak ei tuntenut häntä.

-- Millä tahdot taistella? -- bojari kysyi, katsoen uteliaasti
nuorukaiseen, jolla ei ollut haarniskaa eikä aseita.

-- Millä tapella? -- Mitka matki ja kääntyi taaksepäin, etsien
silmillään guslinsoittajaa, neuvotellaksensa hänen kanssansa.

Mutta guslinsoittaja näkyi menneen toiseen paikkaan, ja vaikka Mitka
olisi kuinka katsonut, ei hän tätä löytänyt.

-- Mitäs, -- bojari lausui, -- ota itsellesi miekka ja haarniska,
asettaudu taisteluun.

Mitka katsoi hämillänsä ympärilleen.

Tsaarista näytti hänen käytöksensä hupaiselta.

-- Antakaa hänelle ase! -- hän lausui; -- katsokaamme, miten hän osaa
taistella!

Miikalle annettiin täysi sota-asu; mutta vaikka hän olisi miten
koettanut, ei hänen kätensä sopineet rautapaidan hihoihin, ja kypäri
oli niin pieni, että pysyi vain hänen päälaellansa.

Katsoessaan häneen, alkoi tsaari nauraa ääneensä. Hänen esimerkkiänsä
seurasi ensin opritshnikit, sitten kaikki katsojat.

-- Mitä te kurkkujanne katkatatte? -- Mitka sanoi harmistuneena; --
menen ilman teidän lakkianne ja ilman rautapaitaanne tuommoista
vastaan.

Häh osoitti sormellaan Homjakia ja veti päältään pois rautapaidan.

Kuului taas naurua.

-- Millä sinä taistelet? -- bojari kysyi.

Mitka raaputti niskaansa.

-- Eikö teillä ole seivästä? -- hän kysyi vitkalleen, kääntyen
opritshnikkeihin.

-- Mikä hupsu tuo on, -- he huusivat: mistä hän ilmestyi? Ken hänet
tänne työkkäsi? -- Vai, luuletko sinä, hölmö, että me moukkien tavoin
seipäillä tappelemme.

Mutta Iivana Vasiljevitshiä huvitti Mitkan ulkomuoto, eikä hän antanut
ajaa häntä pois.

-- Antakaa hänelle seiväs! -- hän lausui; -- taistelkoon, miten voi!

Homjak loukkautui.

-- Hallitsija, älä salli moukan loukata orjaasi! -- hän huudahti. --
Minä rehellisesti palvelen sinun armoasi opritshnikkinä, enkä ole
koskaan vielä taistellut seipäillä.

Mutta tsaari oli hyvällä tuulella.

-- Tappele sinä miekalla, -- hän sanoi, -- mutta poika tapelkoon omalla
tavallansa. -- Antakaa hänelle seiväs. Katsellaanpa, miten moukka
puollustaa Morosovia!

Toivat muutamia seipäitä.

Mitka otti hitaasti käteensä yhden toisensa perästä, katseli jokaista
ja, tarkastettuaan kaikki seipäät, kääntyi suoraan tsaaria kohden.

-- Eikö ole vahvempaa? -- hän kysyi veltosti, katsoen suoraan Iivana
Vasiljevitshin silmiin.

-- Tuokaa hänelle aisa! -- tsaari sanoi, jo edeltäpäin ilossaan häntä
odottavasta näytelmästä.

Kohta ilmestyikin Mitkan kouriin raskas aisa, jonka opritshnikit pilan
vuoksi olivat ottaneet kauppatorilla seisovasta kuormasta.

-- Mitä, kelpaako se? tsaari kysyi.

-- Mitäs? -- Mitka vastasi, -- ehkä kelpaa.

Ja tarttuen aisan toiseen päähän, huiskasi hän sillä ilmassa niin
voimakkaasti, että tuulen puuska kävi ja pöly kierteli ilmassa,
ikäänkuin vihurin lentämästä.

-- Katsoppas hittoa! -- opritshnikit virkkoivat, katsoen toisiinsa.

Tsaari kääntyi Homjakin puoleen.

-- Seiso! hän sanoi käskevästi ja lisäsi pilkaten: -- tahdonpa nähdä,
miten sinä säilyt moukan seipäästä.

Mitka sillä aikaa työnsi ylös hihansa, sylki molempiin käsiinsä ja
puristaen niissä aisaa, puisteli sitä, katsoen Homjakiin. Hänen
ujoutensa oli hävinnyt.

-- Noh, sinä! seiso, vai miten? -- hän lausui päättävästi. -- Minä
sinut opetan morsiamia ryöstämään!

Homjakin tila, tottumattoman aseen ja Mitkan erinomaisen voiman
suhteen, oli hyvin vaikea, mutta katsojat pitivät nähtävästi
nuorukaisen puolta ja alkoivat jo pilkata Homjakia.

Ratsupalvelijan hämi huvitti tsaaria. Hän katsoi jo alkavaa taistelua
samalla uteliaisuudella, minkä hänessä herätti ilveilijäin näytökset
tahi karhujen tappelut.

-- Alottakaa tappelu! -- hän sanoi, nähdessään miten Homjak hämmästyi.

Silloin Mitka kohotti aisan päänsä yli ja alkoi pyörittää sitä,
lähestyen Homjakia hypähdellen.

Turhaan Homjak etsi tilaisuutta iskeäkseen Mitkaa miekalla. Hänen oli
vain mitä pikemmin väistyminen ja välttäminen aisaa, joka yhä pyöri
suuressa piirissä Mitkan ympäri ja teki hänet saavuttamattomaksi.

Katsojien suureksi iloksi ja tsaarin suureksi huviksi alkoi Homjak
vetäytyä takaisin, ajatellen ainoastaan pelastustansa. Mitka yhä jatkoi
hyppimistänsä häntä kohti, ja aisa vinkui kuni vihuri hänen päänsä yli.

-- Minä sinut opetan morsiamia ryöstämään! -- hän huusi, vähitellen
joutuen raivoon ja koettaen osata Homjakin päähän, jalkoihin ja mihin
tahansa.

Katsojien myötätuntoisuus Mitkaan ilmaantui kiihoittavissa
huudahduksissa ja nousi vihdoin innostukseksi.

-- Kas niin, kas niin! kansa huusi, unohtaen tsaarin läsnäolon, --
löylytä hänet hyvästi! Kas sepä poika!

-- Puollusta Morosovia, seiso oikeuden edestä.

Mutta Mitka ei ajatellut Morosovia.

-- Minäpä opetan sinut morsiamia ryöstämään! -- hän kertoeli,
pyörittäen ympärillänsä aisaa ja ajaen Homjakia, joka käänteleikse
hänestä joka taholle.

Muutamia kertoja oli opritshnikkien maahan kyykistyminen, välttääkseen
varmaa kuolemaa, kun aisa vinkuen lensi heidän päänsä ylitse.

Äkkiä kuului jymeä isku, ja Homjak, kupeesen satutettuna, lensi
muutamien sylien päähän ja romahti maahan, käsivarret hajallaan.

Kentällä kaikui iloinen huuto.

Mitka heti hyökkäsi Homjakin päälle ja aikoi tukahuttaa hänet.

-- Riittää, riittää! opritshnikit huusivat ja Maljuta kumartui nopeasti
Iivana Vasiljevitshiä kohden ja sanoi hänelle huolestuneena:

-- Hallitsija, käske vetämään pois tuota hittoa! Homjak on meillä paras
mies opritshnikkien seassa.

-- Vetäkää tuota tomppelia jaloista! -- tsaari huusi, -- kaatakaa hänen
yllensä vettä, mutta muistakaa -- jättäkää hänet henkiin.

Vaivoin onnistui opritshnikeille vetää pois Mitkan, mutta Homjak
nostettiin ylös kuolleena, ja kun kaikkien silmät olivat kääntyneet
hänen mustuneisiin kasvoihinsa ilmestyi Mitkan rinnalle Vladimirin
guslinsoittaja ja vetäen häntä helmasta, sanoi hänelle kuiskaten:

-- Tule, tolvana, minun kanssani! Pelasta pääsi!

Ja molemmat katosivat kansajoukkoon.




XXXII Luku.

Vjasemskin taikapussi.


Iivana Vasiljevitsh käski kutsua Morosovia.

Kenttä taas hiljeni. Kaikki katsoivat odotuksessaan tsaariin ja
pidättivät hengityksensä.

-- Bojari Drushina -- Iivana sanoi juhlallisesti, nousten istuimeltaan:
-- Sinä olet Jumalan tuomion kautta puhdistautunut minun edessäni. --
Herra Jumala on sinun vihollisesi häviöllä näyttänyt sinun oikeutesi,
ja minä en jätä sinua armottani. Älä lähde slobodasta ilman käskyäni.
Mutta se on, -- Iivana synkästi jatkoi, -- vain puolet asiasta. Vielä
on itse tuomio täyttämättä. Tuokaa tänne Vjasemski.

Ruhtinas Afanasi Ivanovitshin tultua, tsaari katsoi kauvan häneen
sanattomalla katseella.

-- Afonja, -- hän vihdoin sanoi, -- sinä tiedät, että minä pidän
lujasti sanani. Minä määräsin, että ken teistä, joko itse tahi
taistelijansa kautta, joutuu taistelussa häviölle, hän mestataan heti.
Sinun taistelijasi hävisi, Afonja!

-- Niin, -- Vjasemski vastasi päättävästi, -- käske lyödä pääni poikki,
hallitsija!

Kummallinen hymyily kierteleikse Iivanan huulilla.

-- Ainoastaanko pään poikki? -- hän lausui ilkeästi, -- Luuletko, että
sinulta lyödään vain pää poikki? Siten kävisi ehkä, jos sinun vain
olisi Morosoville vastaaminen, mutta sinun ylläsi on vielä toinen
vääryys ja toinen kirous. Maljuta, anna tänne hänen taikapussinsa!

Ja otettuaan Maljutan käsistä nauhasen, jonka Vjasemski oli pois
heittänyt, kohotti Iivana sen, pitäen toisesta päästä.

-- Mikä tämä on? -- hän kysyi, katsoen julmasti Vjasemskin silmiin.

Ruhtinas aikoi vastata, mutta tsaari ei antanut hänelle aikaa.

-- Viekas palvelija, -- hän lausui ankarasti, ja läsnäolevien suonia
pitkin kävi kylmä värähdys, -- viekas palvelija! minä sinut otin
valta-istuimeni lähelle; minä korotin sinut, osoitin sinulle yltäkyllin
suosiota; mutta mitä sinä teit? Sinä saastaisessa sydämessäsi ikäänkuin
kyykäärme ajattelit hukuttaa minut, sinun tsaarisi; tahdoit
loihtimisella hävittää minut ja sentähden luultavasti sinä pyrit
opritshninaan? -- Mikä opritshnina on? -- Iivana jatkoi, silmäillen
ympärilleen ja korottaen ääntänsä, että koko kansa voi kuulla häntä. --
Minä, niinkuin viinatarhan isäntä, olen Herran Jumalan asettama kansani
yli, viljelemään viinitarhaa. Mutta minun bojarini ja valtioneuvosto ja
neuvosmiehet eivät tahtoneet minua auttaa, ja aikoivat minut
hävittää; silloin otin minä teiltä viinamäkeni ja annoin sen muille
työntekijöille. Ja se on opritshnina! Kutsutut eivät tulleet häihin, ja
minä lähetin torille ja teitten haaroihin ja käskin kutsua kaikkia,
jotka löytyisi. Ja se on taasen opritshnina! Nyt kysyn kaikilta: mitä
ansaitsee vieras, joka, tultuaan häihin, ei ole pukeutunut
häävaatteisiin? Miten on hänestä pipliassa sanottu? "Sitokaa hänen
kätensä ja jalkansa ja heittäkää hänet ulos pimeyteen: siellä on oleva
itku ja hammasten kiristys!"

Niin puhui Iivana, ja kansa kuunteli ääneti noitten evankeliumin
sanain omavaltaista vertausta, säälimättä Vjasemskia, mutta syvästi
liikutettuna mahtavan lemmikin nopeasta lankeemisesta.

Ei kukaan opritshnikeistä tahtonut eikä uskaltanut puhua sanaakaan
Vjasemskin puollustukseksi. Kaikkien kasvoissa kuvastui kauhistua.
Ainoastaan Maljutan pedonkaltaisissa silmissä ei näkynyt muuta kuin
alttius heti toteuttamaan tsaarin käskyjä, ja vielä Basmanovinkin
kasvoissa näkyi ilkeä ilo, vaikka hän koetti peittää sen
välinpitämättömyyden varjolla.

Vjasemski ei pitänyt tarpeellisena puollustaa itseään. Hän tunsi
Iivanan ja päätti kärsivällisesti kantaa häntä odottavia kipuja. Hän
näytti lujalta ja arvokkaalta.

-- Viekää hän pois! -- tsaari sanoi. -- Minä määrään hänelle
samanlaisen mestauksen, kuin sille rosvolle, joka tunkeutui minun
luokseni makuuhuoneesen ja nyt odottaa palkkaansa. Mutta etsikää ja
tuokaa slobodaan noita, jonka kanssa hän oli yhteydessä. Antakoon hän
kidutustutkimuksessa vielä uusia todistuksia.

-- Julma on tämän maailman ruhtinaan viha -- Iivana jatkoi, nostaen
silmänsä taivasta kohden; -- hän, kuten kiljuva jalopeura, käy ympäri,
etsien minua nielläksensä. Mutta minä luotan Jumalan armoon, enkä
Herran avulla anna petoksen juurtua Venäjällä!

Iivana astui alas ylennykseltä ja, istuttuaan hevosen selkään, lähti
takaisin hoviin, opritshnikkien ympäröimänä, jotka olivat ääneti.

Maljuta lähestyi, köysi kädessä, Vjasemskia.

-- Älä pane pahaksi, ruhtinas! -- hän sanoi pilkaten, sitoessaan hänen
käsiään selän taakse, -- meidän on vain palveleminen!

Ja ympäröittyään Vjasemskin vartijoilla, vei hän hänet vankilaan.

Kansa alkoi poistua ääneti tahi kuiskaamalla puhuen tapahtumasta, ja
kohta oli vielä äsken niin monilukuisella väellä täytetty paikka
tyhjänä.




XXXIII Luku.

Basmanovin taikapussi.


Vjasemskia tutkittiin, mutta ei mitkään kiduttamiset saattaneet häntä
lausumaan sanaakaan. Erinomaisella tahdon lujuudella kärsi hän ääneti
hirmuisia kidutuksia, joilla Maljuta koetti pakoittaa häneltä
tunnustuksen pahasta aikomuksesta tsaaria vastaan. Ylpeydestäkö,
ylenkatseestako, vaiko siitä, että elämä hänelle oli vastenmielinen, ei
hän edes koettanut heikentää Basmanovin kannetta, että hän itse oli
kohdannut hänet myllyllä.

Tsaarin käskystä otettiin mylläri kiinni ja tuotiin slobodaan, mutta
hänen kiduttamistansa ei vielä aloitettu.

Basmanov luuli kanteensa menestyksen olevan tirlitshin vaikuttaman,
jonka hän aina kantoi yllänsä ja tuli vielä enemmän vakuutetuksi sen
lumoavasta voimasta, kun Iivana ei osoittanut vähintäkään epäluuloa, ja
vaikka hän niinkuin ennenkin pilkkasi Basmanovia, oli hän kuitenkin
hänelle jotenkin suosiollinen.

Hävitettyään yhden kilpailijoistaan, nähdessään taas Iivana
Vasiljevitshin yhä kasvavan suosion ja tietämättä myllärin istuvan
slobodan vankilassa, kävi Basmanov vielä ylpeämmäksi. Hän, seuraten
hänelle annettuja neuvoja, katsoi rohkeasti tsaarin silmiin, puhui
vapaasti leikkiä hänen kanssansa ja vastasi röyhkeästi hänen
pilkkaamisilleeen.

Iivana Vasiljevitsh kärsi sen kaikki.

Kerran, ollen tavallisilla ajoillaan, hän likimmäisten lemmikkiensä,
niiden joukossa molemmat Basmanovit, kuultuansa likimmässä luostarissa
aikaista puolipäivä jumalanpalvelusta, meni johtajan luo kammioon ja
suvaitsi vastaanottaa hänen kestitsemisensä.

Tsaari istui penkillä pyhäin kuvien alla; hänen lemmikkinsä, paitsi
Skuratov, joka ei ollut saapuvilla, seisoivat pitkin seiniä, mutta
abboti, syvästi kumarrellen, asetti pöydälle hunajaa, erilaisia
marjahilloja, maitoa, ja tuoreita munia.

Tsaari oli hyvällä päällä; hän maisteli joka ruokalajia, puhui
suosiollisesti leikkisanoja ja piti uskonnollisia puheita. Basmanoville
oli hän entistä suosiollisempi ja Basmanov tuli vielä enemmän
vakuutetuksi tirlitshin voimasta.

Samassa tuokiossa kuului muurin takana kavioiden kopsetta.

-- Fedja, -- Iivana sanoi, -- katso, ken sinne tuli?

Basmanov ei ennättänyt oven luo, kun se avautui, ja kynnyksellä näkyi
Maljuta Skuratov.

Hänen katseensa oli salaperäinen, ja hänessä näkyi ilkeä ilo.

-- Astu sisään, Lukjanitsh! tsaari sanoi ystävällisesti: -- millä
viestillä sinut Jumala tuo?

Maljuta astui kynnyksen yli ja vaihetettuaan katsetta tsaarin kanssa,
alkoi ristiä silmiänsä pyhäin kuvien edessä.

-- Mistä tulet? -- Iivana kysyi, ikäänkuin ei hän olisi ensinkään
odottanut häntä.

Mutta Maljuta, viivyttäen vastausta, kumarsi hänelle ensin, vaan meni
sitten abbotin luo.

-- Siunaa, isä, -- hän sanoi, kumartuen ja siinä samassa vilkasi Feodor
Basmanoviin, joka äkkiä tunsi pahan aavistuksen.

-- Mistä tulet? -- Iivana uudisti, iskien salaa silmää Skuratoville.

-- Vankihuoneesta, hallitsija, noitaa tutkin.

-- Noh, entä sitten? -- tsaari kysyi ja vilkasi Basmanoviin.

-- Yhä vaan jupisee, vaikea on saada selville. Yhden me vain
ymmärsimme, kun aloimme katsoa hänen niveliänsä: "Vjasemski ei vain
yksin minun luonani käynyt: kävi myös Feodor Aleksejevitsh Basmanov ja
otti minulta juuren ja kantaa sitä nyt kaulassaan!"

Ja Maljuta taas katsoi Basmanoviin. Basmanov vaaleni. Koko rohkeutensa
hävisi.

-- Hallitsija, -- hän sanoi, koettaen näyttää levolliselta, --
luultavasti valehtelee hän minusta sentähden, kun annoin hänet ilmi
sinun armollesi!

-- Mutta, -- Maljuta jatkoi, -- kun me aloimme polttaa hänen
jalkapohjiansa, niin hän sanoi, että Basmanov tarvitsi tuon juuren,
vahingoittaakseen sinun terveyttäsi.

Iivana katsoi ankarasti Basmanoviin, joka horjahti tuosta katseesta.

-- Isä tsaari! -- hän sanoi; viitsitkö kuulla, mitä mylläri puhuu! Jos
minä olisin pitänyt yhtä hänen kanssansa, olisinko minä hänet antanut
ilmi?

-- Senpä me näemme! Avaapas kauhtanasi, katsotaanpa, mitä sinulla on
kaulassasi?

-- Mitä muuta, kuin risti ja pyhäinkuva, hallitsija! -- Basmanov lausui
äänellä, joka oli kadottanut kaiken varmuutensa.

-- Avaa kauhtanasi! -- Iivana Vasiljevitsh lausui uudelleen,

Basmanov avasi vedontapaisesti pukunsa ylimmäiset napit.

-- Ole niin hyvä, -- hän sanoi, antaen Iivanalle ketjut pyhäinkuvineen.

Mutta tsaari huomasi, paitsi ketjuja, myös silkkinauhan Basmanovin
kaulassa.

-- Mutta mikä tämä on? -- hän kysyi, itse avaten hänen kauluksensa
rubiinisoljen ja vetäen paidan alta esiin nauhan pussineen.

-- Se on, -- Basmanov vastasi, ponnistaen viimeiset voimansa: -- se on,
hallitsija ... äidin siunaus.

-- Katsomme tuota siunausta! -- Iivana antoi pussin Grasnoille. -- Kas
tuossa, avaa se, Vasjuk!

Grasnoi ratkoi veitsellä verhon ja aukaistuaan siihen käärityn
palttinapalasen, puisteli siitä jotain pöydälle.

-- Noh, mitä se on! -- tsaari kysyi ja kaikki kumartuivat uteliaasti
pöydän yli ja näkivät muutamia juuria ja sammakon luita.

Abboti risti silmiään.

-- Noillako äitisi siunasi sinut? -- Iivana Vasiljevitsh sanoi
pilkallisesti.

Basmanov lankesi polvilleen.

-- Anna anteeksi, hallitsija, orjallesi! -- hän huusi peljästyneenä. --
Nähdessäni sinun vihasi minua kohtaan, särkyi sydämmeni, ja päästäkseni
jälleen sinun suosioosi, pyysin mylläriltä tuota juurta. Se on
tirlitsh, herrani! Mylläri antoi sen minulle, että sinä taas mieltyisit
minuun, sinun orjaasi, mutta pahaa aikomusta sinua kohtaan, Jumala sen
tietää, ei minulla ollut!

-- Mutta sammakon luut? -- Iivana kysyi, nauttien Basmanovin pelvosta,
jonka röyhkeys jo kauvan sitten oli häntä ikävystyttänyt.

-- Luista en minä tiennyt mitään, hallitsija, Jumala tietää, en mitään
tiennyt.

Iivana Vasiljevitsh kääntyi Maljutaan.

-- Sinä sanot, -- hän lausui, -- noidan todistaneen Fedkasta: minkä
vuoksi Fedka kävi hänen luonansa: vahingoittaakseen minua?

-- Niin, hallitsija! -- ja Maljuta väänsi suutansa, iloiten
vihollisensa onnettomuudesta.

-- Noh, mitäs, Fedjusha, -- tsaari jatkoi pilkaten, -- sinut on
silmätysten asetettava noidan kanssa. Häntä on jo tutkittu; koettele
sinä myös kidutusta, muuten sanovat: tsaari vain kiduttaa maalaisia,
mutta säästää opritshnikkiänsä.

Basmanov lankesi Iivanan jalkain juureen.

-- Ihana aurinkoni; -- hän huusi, tarttuen tsaarin ohabnin[30]
helmaan: -- valoni, herrani, älä minua hukuta, aurinkoiseni, kuuni,
valkohaukkaseni,[31] kärppäni! Muista, miten olen sinua palvellut,
miten sinun tahdostasi en kieltänyt mitään.

Iivana kääntyi pois.

Basmanov tuskissaan heittäytyi isänsä luo.

-- Isä! -- hän vaikeroi: rukoile sinä hallitsijaa, että hän
lahjoittaisi elämän orjallensa! Pukekoot minun ylleni ei ainoastansa
sarafaanin[32] vaan myöskin narrinkaapun! Minä ilolla palvelen tsaaria
narrina!

Mutta Aleksej Basmanoville oli sekä isän- että säälintunteet vieraat.
Hän pelkäsi osanottavaisuudella poikansa kohtaloon saattaa itselleen
maanpaon.

-- Pois, -- hän lausui, työntäen Feodoria, -- pois, sinä petturi! Ken
ei ole uskollinen tsaarille, hän ei ole minun poikani! Mene, minne
hänen tsaarillinen armonsa sinut lähettää!

-- Pyhä abboti! -- nyyhki Basmanov, laahaten polvillaan isänsä tyköä
abbotin luo: -- pyhä isä, rukoile minun edestäni tsaaria!

Mutta abboti seisoi hämillään, luoden silmänsä alas ja vapisi koko
ruumiistaan.

-- Jätä isä abboti rauhaan! -- Iivana lausui kylmästi. -- Jos on
tarpeen, niin hän jälkeenpäin pitää sinulle kuolleen sielunmessun.

Basmanov katsoi ympärilleen rukoillen, mutta kohtasi vain vihollisia
tahi peljästyneitä kasvoja.

Silloin hänessä tapahtui muutos.

Hän käsitti, ett'ei voinut välttää kidutusta, joka oli yhtä julma kuin
mestaus ja tavallisesti loppui sillä; hän käsitti, ett'ei hänellä enään
ollut mitään jälellä ja sillä vakuutuksella palasi hänen
päättäväisyytensä.

Hän nousi seisoalleen, ojensi suoraksi vartalonsa, pisti kätensä
vyöhön, katsoi röyhkeästi pilkaten Iivanaan.

-- Armollinen hallitsija! -- hän sanoi, pudistellen päätänsä,
suoristaakseen sotkeutuneita kutriansa: -- armollinen hallitsija,
lähden sinun käskystäsi piinaan ja kuolemaan. Anna minun sanoa sinulle
viimeinen kiitos kaikesta sinun suosiostasi! En mitään pahaa ajatellut
sinua vastaan, mutta synnit ovat minulla sinun kanssasi yhteiset! Kun
vievät minut mestattavaksi, kerron joka ainoan niistä kansalle! Mutta
sinä, isä abboti, kuule nyt minun tunnustukseni! --

Opritshnikit ja itse Aleksej Basmanov eivät antaneet hänen jatkaa. He
veivät hänet kammiosta pihalle ja Maljuta, asetettuaan hänet sidottuna
hevosen selkään, vei hänet heti slobodaan.

-- Sinä näet, isä, -- Iivana lausui abbotille, -- minkälaisilla sekä
ilmeisillä että salaisilla vihollisilla minä olen ympäröitty! Rukoile
Jumalaa minun, ansaitsemattoman, edestä, että Hän antaisi hyvän lopun
minun aikeilleni, että Hän siunaisi minua, suurta syntistä,
puhdistamaan pois petoksen juuren!

Tsaari nousi seisoalleen ja, ristittyänsä pyhäin kuvien edessä, astui
abbotin eteen siunattavaksi.

Abboti ja koko veljeskunta saattoivat hänet vavisten muurin
ulkopuolelle, jossa tsaarin tallirengit odottivat komeasti
satuloittuine hevosineen, ja vielä kauvan sen jälkeen, kun tomupilvi
oli peittänyt tsaarin soturineen, eikä enään kuulunut hevosten
kavioiden kopsetta, seisoivat munkit vielä, silmät alas luotuina,
eivätkä uskaltaneet kohottaa päätänsä.




XXXIV Luku.

Narrin kaapu.


Samana aamuna tuli Morosovin luo, joka tsaarin tahdosta oli jäänyt
slobodaan, kaksi hovimestaria pyytämään häntä tsaarin päivälliselle.

Kun Drushina Andrejevitsh tuli hoviin, olivat kaikki salit jo
opritshnikkejä täynnä, pöydät katetut, palvelijat komeissa puvuissa
valmistivat makupaloja.

Bojari, katsoen ympärilleen, huomasi, että paitsi häntä ei ollut
ainoatakaan maalaisbojaria, ja luuli tsaarin osoittavan hänelle
erinomaisen kunnian.

Kas, jo soivat hovin kellot, torvet toitottivat, ja Iivana
Vasiljevitsh, suosiollisella, ystävällisellä katseella astui saliin,
Tshudovan luostarin arkimandriitan Levkin, Vasili Grasnoin, Aleksej
Basmanovin, Boris Godunovin ja Maljuta Skuratovin seuraamana.

Kumarruksiin vastattuaan istautui hän lautasensa ääreen ja kaikki
sijoittuivat paikoilleen pöydän ympärille virka-arvonsa mukaan. Yksi
tyhjä paikka jäi vain Godunovia alempana.

-- Istu, bojari Drushina! -- sanoi tsaari suosiollisesti, osoittaen
tyhjää paikkaa.

Morosovin kasvot kävivät tummanpunaisiksi.

-- Hallitsija, -- hän vastasi, -- samaten kun Morosov on tehnyt
kaiken ikänsä, samaten hän tekee kuolemaansa asti. Liian vanha
olen, hallitsija, ottamaan uusia tapoja. Aja minut jälleen
maanpakolaisuuteen, aja minut pois kasvoisi edestä, -- mutta alemmaksi
Godunovia en istu!

Kaikki katsoivat hämmästyksissään toisiinsa. Mutta tsaari nähtävästi
odotti tuota vastausta. Hänen kasvonsa jäivät levollisiksi.

-- Boris; -- hän lausui Godunovilie, -- on kohta kaksi vuotta, kun
tuommoisesta vastauksesta annoin bojari Drushinan sinun valtaasi. Mutta
näyttää jo olevan aika muuttaa tapaani. Varmaan ei ole meidän
maalaisia, vaan maalaisten meitä käskeminen! Luultavasti en minä ole
isäntä omassa pirtissänikään! Tulee minun, kurjan, koota kampsuni ja
paeta palvelijaparkoineni jonnekin kauvemmaksi; Ajavat he minut pois
täältäkin kurjan maankulkijan, niinkuin he ajoivat Moskovasta.

-- Hallitsija, -- Godunov sanoi nöyrästi, haluten pelastaa Morosovin,
-- ei meidän, vaan sinun on paikat määrääminen. Vanhukset hyvin pitävät
vanhoista tavoista, ja älä sinä vihastu bojariin, että hän muistaa
järjestystä. Jos sallit, hallitsija, istahdun minä Morosovia alemmaksi,
sinun pöytäsi ääressä ovat kaikki paikat hyviä!

Hän teki liikkeen, aikoen nousta istuimeltaan, mutta Iivana pidätti
hänet katseellaan.

-- Bojari on tosin vanha, -- hän lausui kylmäverisesti ja hänen itsensä
hillitsemisensä tuon suoran vastahakoisuuden suhteen täytti kaikki
läsnäolevaiset odotuksella. Kaikki aavistivat, että jotain
eriskummallista on tulossa, mutta eivät arvanneet, millä lailla tsaarin
viha ilmestyy, jonka tuloa ennusti keveä liike hänen kasvoissaan,
muistuttaen kaukaisen ilmavalon värähtämistä.

Kaikkein rinnat olivat pakahtua ikäänkuin lähenevän myrskyn edellä.

-- Niin, -- Iivana jatkoi levollisesti, -- bojari on nuorempi
ikävuosiansa. Kovin hän rakastaa laskea leikkiä. Minä myös rakastan
laskea leikkiä ja valtioasioista sekä rukouksesta vapaana aikana
rakastan huvitella. Mutta siitä päivästä saakka, kun narrini Nogatjev
kuoli, ei ole ketään, joka minua huvittaisi. Drushinalle, näen minä, on
se ammatti mielenmukainen; ja koska minä lupasin osoittaa hänelle
suosiotani, niin määrään hänen ensimmäiseksi narrikseni. Tuokaa tänne
Nogatjevin kaapu ja pukekaa se bojarin ylle.

Väreet tsaarin kasvoilla kävivät vilkkaammiksi, mutta hänen äänensä oli
levollinen, kuten ennenkin.

Morosov seisoi, kuin jos ukkosen nuoli olisi häneen iskenyt. Hänen
tummanpunaiset kasvonsa vaalenivat, veri tulvaili sydämeen, silmät
säihkyivät, mutta kulmakarvansa ensin lähenivät toisiaan, vaan sitten
yhtyivät niin uhkaavasti, että Iivana Vasiljevitshinkin lähellä hänen
muotonsa näytti hirmuiselta. Hän ei vielä uskonut korviansa, hän
epäili, josko tsaari todellakin aikoo julkisesti häväistä hänet,
Morosovin, vanhan bojarin, jonka palvelukset ja muinainen kunnia oli
kaikille jo aikoja sitten tunnetut? Hän seisoi ääneti, luoden Iivanaan
liikumattoman, kysyvän katseen, ikäänkuin odottaen, että hän ottaisi
sanansa takaisin. Mutta Vasili Grasnoi nousi tsaarin viittauksesta ylös
pöydästä ja läheni Drushina Andrejevitshiä pitäen käsissään kirjavaa
kauhtanaa, joka oli puoleksi kultakankainen, puoleksi sarkainen, monin
paikoin parsittu, kulkusilla ja kelloilla peitetty.

-- Pue yllesi, bojari! Grasnoi sanoi: suuri hallitsija lahjoittaa
sinulle tämän kauhtanan edesmenneen narrinsa Nogatjevin jälkeen!

-- Pois! -- Morosov huudahti, työntäen pois Grasnoin: -- älä rohkene
kajota bojari Morosoviin, jonka esi-isiä sinun esi-isäsi ovat
palvelleet koirain vartijoina ja orjina!

Ja, kääntyen Iivanaan, lausui hän harmista vapisevalla äänellä:

-- Hallitsija, ota sanasi takaisin! Käske surmata minut! Henkeni yli on
sinulla valta, mutta kunniani yli ei ole kenelläkään valtaa!

Iivana Vasiljevitsh katsoi opritshnikkeihin.

-- Tottahan puhuin, sanoessani, että Drushinaa miellyttää leikin lasku.
Kuulitteko? Minulla ei ole valtaa lahjoittaa hänelle kauhtanaa!

-- Hallitsija, -- Morosov jatkoi, -- Herran Jumalan nimessä rukoilen
sinua: ota sanasi takaisin! Sinä et vielä ollut syntynyt, kun jo sinun
isä-vainajasi palkitsi minua! Kun jo minä Habari Simskin kanssa löin
tshuvashit ja tsheremissit Sviagilla, kun ruhtinaitten Odojefskin ja
Mstislavskin kanssa ajoin pois Okasta Krimin perintöruhtinaan ja
torjuin tatarien hyökkäykset Moskovasta! Paljon haavoja minä sain,
paljon verta vuodatin sinun isäsi palveluksessa sekä sinun, hallitsija!
En säästänyt päätäni sodassa enkä bojarien neuvostossa, väitin sinun
ala-ikäisenä ollessasi sinun ja sinun äitisi puolesta Shuiskin ja
Belskin kanssa! Kunniani vain minä säästin enkä kenenkään, koko
elämässäni antanut sitä tahrata! Sinäkö nyt häpäiset harmaita
hiuksiani? Sinäkö pilkkaat isäsi palvelijaa? Käske mestata minut,
hallitsija, käske minun panna pääni mestauspölkylle, ja minä menen yhtä
iloisena kärsimään, kuin ennen menin taisteluun!

Kaikki olivat ääneti, liikutettuina Morosovin voimakkaasta puheesta:
mutta yleisen äänettömyyden kesken kuului Iivanan ääni:

-- Kylläksi lörpötelty! hän lausui julmasti, muuttuen pilkkaamisesta
ilmi vihaan: -- sinun tyhmät puheesi, ukko, todistavat, että sinusta
tulee hyvä narri! Pue yllesi narrin kaapu!

-- Te, -- tsaari jatkoi, kääntyen opritshnikkeihin, -- auttakaa häntä;
hän on tottunut, että häntä palvellaan. Jos Morosov olisi totellut,
tahi, langeten tsaarin jalkoihin, olisi pyytänyt nöyrästi armoa, ehkäpä
Iivana Vasiljevitsh olisi leppynyt. Mutta Morosovin ulkomuoto oli liian
päättäväinen; jopa hänen pyynnössäänkin kuului ylpeys, ja sitä Iivana
ei voinut kärsiä. Hän tunsi leppymätöntä vihaa kaikkia vahvaluonteisia
vastaan, ja yksi syistä, jonka tähden hän käänsi sydämensä pois
Vjasemskista, itsekään sitä havaitsematta, oli ruhtinaan itsenäinen
luonne.

Silmänräpäyksessä opritshnikit tempasivat Morosovin päällystakin pois
ja vetivät hänen yllensä kauhtanan kelloineen.

Iivanan viimmeisten sanain jälkeen ei Morosov enään vastustanut. Hän
antoi pukea itsensä ja katsoi ääneti, miten opritshnikit nauraen
oikaisivat ja nyhtivät hänen päällensä kauhtanaa. Hänen ajatuksensa
tunkeutuivat hänen sydämensä syvimpään; hän mietti itsekseen.

-- Mutta lakin unohditte! -- Grasnoi sanoi, painaen Morosovin päähän
kirjavan lakin, ja, astuttuaan taaksepäin, kumarsi hän hänelle maahan
asti.

-- Drushina Andreitsh! -- hän sanoi, -- kumarramme, sinua tervehtäen
uuteen virkaasi! -- Huvita meitä, kuten Nogatjev vainajakin huvitti!

Silloin Morosov nosti päänsä ja loi katseen kokoontuneihin.

-- Hyvä! -- hän virkkoi lujasti ja vakavasti: -- otan vastaan tsaarin
armon! Bojari Morosov ei sopinut istumaan Godunovin rinnalle; mutta
tsaarin narrin sopii istua tsaarin pöytään Grasnojen ja Basmanovien
kanssa. Väistykää vartijat! sijaa uudelle huvittajalle! Laskekaa esiin
narri ja kuunnelkaa kaikki, miten hän huvittaa Iivana Vasiljevitshiä.

Morosov teki käskevän liikkeen, ja opritshnikit vastenmielisestikin
väistyivät.

Helistäen kelloilla, bojari astui pöydän luo ja istahti penkille,
Iivanan vastapäätä, niin ylevällä arvokkaisuudella, ikäänkuin hänellä
olisi ollut narrin kaapun asemesta tsaarin mantteli yllänsä.

-- Miten minä sinua huvittaisin? -- hän sanoi, asettaen kyynärpäänsä
pöydälle ja katsoen suoraan Iivana Vasiljevitshin silmiin. -- Liian
oppinut olet huvituksissa, ei millään voi sinua hämmästyttää!
Minkämoisia leikkejä eikö ole laskettu Venäjällä, siitä saakka, kun
sinä hallitset! Huvittelit sinä alaikäisenä ollessasi, ajamalla
hevosella ihmisten päälle kaduilla; huvittelit käskiessäsi koirain
vartijain leikata ruhtinas Shuiskin metsästyksellä ollessa; huvittelit,
kun Pskovista tulivat lähettiläät valittamaan sinulle sinun
sijaisestasi, mutta sinä käskit kuumalla tervalla polttaa heidän
partojansa.

Opritshnikit aikoivat hypähtää paikoiltansa ja hyökätä Morosovin
päälle; tsaari pidätti heitä merkillä.

-- Mutta, -- Morosov jatkoi, -- tuo kaikki oli vain lapsen leikkiä;
kohta se sinua ikävystytti. Sinä aloit sulkea luostariin mainioita
miehiä, mutta heidän vaimojaan ja tyttäriään sinä häpäisit. Ja sekin
ikävystytti sinut. Silloin sinä aloit valita parhaimpia palvelijoitasi
ja kiduttaa heitä. Tuo teko kävi hupaisemmaksi, mutta ei kauvan. Eihän
vaan ole kylläksi pilkata kansaa ja bojareja. Annapas kun käymme
Kristuksen kirkkoa pilkkaamaan. Kas niin, kokositpa kaikenlaista
kapakkaväkeä, kaikenlaisia saastaisia roistoja, pu'it niitä munkin
pukuun ja itsekin pukeuduit munkiksi, ja rupesitte te päivällä ihmisiä
tappamaan, vaan yöllä kafismia[33] laulamaan. Sinä itse, verellä
tahrattuna, soitit ja lauloit ja vähällä ett'et pitänyt koko messua.
Tuo oli kaikkein hauskempi huvitus, jommoista ei kukaan muu, kuin sinä,
olisi voinut keksiä.

-- Mitä vielä sanon sinulle, hallitsija? Miten vielä sinua oikein
huvitan? Mutta sen vielä sanon: sillä aikaa kun sinä opritshnikkinesi
hyppelet naamiopuvussa, soitat aamumessuun ja juovut verestä, sillä
aikaa astuu sinua vastaan lännestä Sigismundo, ahdistaa sinut
pohjoisesta saksalaiset ja tshudit, mutta etelästä ja idästä nousee
khaani. Tulvaa tatarilauma Moskovan yli, eikä löydy sotapäälliköitä,
jotka puolustaisivat Herran pyhää paikkaa! Leimuavat Jumalan temppelit
pyhine jäännöksineen, alkavat taas Batijevin ajat. Ja sinä, koko
Venäjän tsaari, kumarrut khaanin jalkain juureen ja, polvistuen,
suutelet hänen jalustimiansa!

Morosov vaikeni.

Ei kukaan katkaissut hänen puhettansa; kaikki tuskin voivat hengittää.
Tsaari kuunteli, eteenpäin nojautuneena, kalpeana, palavilla silmillä,
vaahto suun ympärillä. Suonenvedon tapaisesti puristi hän nojatuolin
puitteita ja nähtävästi peläten kadottaa ainoatakaan Morosovin sanaa ja
kätki jokaisen niistä mieleensä, maksaaksensa jokaisesta eri piinalla.

Kaikki opritshnikit olivat kalpeat; ei kukaan uskaltanut katsahtaa
tsaariin. Godunov loi silmänsä alas eikä uskaltanut hengittääkään,
peljäten kääntävänsä huomion itseensä. Yksin Maljutakin oli hämillänsä.

Yht'äkkiä sieppasi Grasnoi veitsen, juoksi Iivanan luo ja lausui,
osoittaen Morosoviin:

-- Suo, hallitsija, sulkea hänen suunsa!

-- Älä tee sitä! -- tsaari virkkoi melkein kuiskaten ja
mielenliikutuksesta tukehtumaisillaan: -- anna hänen armonsa puhua
loppuun!

Morosov katsoi ylpeästi ympärilleen.

-- Tahdotko vielä kuulla leikkipuhetta, hallitsija? Minä sinua huvitan!
-- Jäi sinulle vielä entisistä uskollisista palvelijoistasi yksi
jälelle, vanhaa bojarisukua; häntä sinä et vielä mestannut, siitäkö
syystä, että pelkäsit Jumalan vihaa, vai siitäkö, ett'et vielä keksinyt
hänelle sopivaa mestausta. Hän eleli kaukana sinusta, maanpaossa, ja
olisit sinä hänet voinut unohtaa; mutta sinä, hallitsija, et ketään
unohda! Lähetit sinä hänen luoksensa kirottusi Vjasemskin, polttamaan
hänen kartanonsa ja ryöstämään hänen vaimonsa. Koska hän tuli sinulta
pyytämään tuomiota Vjasemskin yli, käskit sinä heidät taistella
huviksesi, luullen Vjasemskin surmaavan vanhan palvelijasi. Mutta
Jumala ei tahtonut hänen kuolemaansa, vaan näytti hänen viattomuutensa.

-- Mitä sinä silloin teit, hallitsija? Silloin, -- Morosov jatkoi ja
hänen äänensä vapisi, ja kellot hänen kaapussansa värähtivät, --
silloin sinusta näytti vähältä sinun palvelijasi loukkaus ja sinä
päätit häväistä hänet ennen ei vielä tunnetulla häväistyksellä!

-- Silloin, -- Morosov huusi, nousten seisoalleen, -- silloin sinä,
hallitsija, annoit pukea bojari Morosovin narrin kaapuun ja käskit
hänet, joka oli pelastanut Tulan ja Moskovan, huvittaa sinua ynnä sinun
saastaisia kerjäläisiäsi.

Julma oli vanhan sotapäällikön muoto opritshnikkien kesken. Hänen
narrimaisen pukunsa vaikutus hävisi. Tiheiden kulmakarvojen alta iski
tulta. Valkea partansa valui rinnallensa, joka muinoin oli
vastaanottanut monta vihollisten iskua, mutta nyt oli kirjavana
heleänvärisistä parsintilkuista; mutta hänen harmistuneissa
kasvoissansa oli niin paljon arvokkaisuutta, niin paljon ylevyyttä,
että Iivana Vasiljevitsh häneen verraten näytti vain vähäpätöiseltä.

-- Hallitsija, -- Morosov jatkoi ääntänsä korottaen -- uusi narri on
sinun edessäsi. Kuule hänen viimeistä leikkipuhettansa! Niin kauvan,
kun sinä elät, ovat kansan huulet pelvosta suljetut; mutta kun loppuu
sinun petollinen hallituksesi, maailmaan vaan jää muisto sinun töistäsi
ja nimesi kulkee vaan polvesta polveen ikuisella kirouksella, siksi kun
tulee Herran viimeinen tuomiopäivä! Ja silloin kaikki sadat ja tuhannet
sinun murhaamasi, kaikki joukot miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia,
kaikki, jotka sinä hukutit ja piinasit, kaikki tulevat Herran eteen,
valittaen suuresti sinun, heidän piinaajansa, ylitse! Samana hirmuisena
päivänä tulen minäkin ijankaikkisen tuomarin eteen, tulen tässä samassa
puvussa ja vaadin takaisin kunniani, jonka otit minulta pois maan
päällä! Ja ei ole silloin sinua kanssasi kurjia palvelijoitasi,
sulkemassa valittavaisten suita, vaan tuomari kuulee heidät, ja sinä
heitetään ijankaikkiseen tuleen, joka perkeleelle ja hänen
enkeleillensä on valmistettu!

Morosov vaikeni ja, heitettyään ylenkatseellisen silmäyksen tsaarin
lemmikkeihin, käänsi hän heille selkänsä ja lähti hitaasti astuen pois.

Ei kukaan ajatellutkaan pidättää häntä. Ylevänä astui hän pöytärivien
välitse, ja kun hänen kelloinsa helinä vaikeni, tointuivat opritshnikit
hämmästyksestään, mutta Maljuta, nousten seisoalleen, sanoi Iivana
Vasiljevitshille:

-- Käsketkö heti lopettaa hänet, vaiko viedä vankeuteen?

-- Vankeuteen, -- äänsi Iivana, vetäen henkeään. -- Säästäkää hänet!
Ruokkikaa häntä! Häntä ei saa kiduttaa, ettei hän kuolisi ennen, kun on
aika; sinä vastaat päälläsi hänestä.

Iltasella oli tsaarilla erityinen neuvottelu Maljutan kanssa.

Kolitshevit, jotka jo kauvan sitten istuivat vankeudessa Maljutan
kiduttamina, tunnustivat osaksi petoksensa, ja olivat heitä vastaan
Iivanan mielestä todistaneet ystävänsä ja orjansa, jotka, kidutusta
kestämättä, myöntyivät kaikkeen.

Paljon muita ihmisiä oli tähän asiaan sekoitettu. Tsaarin käskystä
kiinni otetut ja julmasti piinatut, mikä Moskovassa, mikä slobodassa,
nimittivät he taas vuorostansa paljon nimiä, ja kidutettujen luku
kasvoi päivä päivältä ja nousi vihdoin kolmeen sataan henkeen.

Iivana Vasiljevitsh, joka piti paljon ulkomaisten hallitsijain
mielipiteistä, päätti odottaa Moskovassa silloin olevain litvalaisten
lähettiläiden poislähtöä ja tehdä tuomituille yhtenä ja samana päivänä
yhteinen mestaus! Mutta tehdäksensä sen vaikutuksen julmemmaksi ja että
se peljästyttäisi kapinoitsijoita tulevaksi aikaa, piti tuon mestauksen
tapahtua Moskovassa, koko kansan nähden.

Samana päivänä päätti tsaari mestauttaa Vjasemskin ja Basmanovin.
Mylläri, ollen noita, tuomittiin roviolla poltettavaksi, mutta
Korshunille, joka rohkeni tunkeutua tsaarin makuuhuoneesen ja joka yhä
vielä säästettiin juhlalliseen tilapäähän, Iivana valmisti erinomaisia,
vielä tuntemattomia kipuja. Samaa kohtelua hän valmisti Morosoville.

Tuon yhteisen mestauksen eriseikoista keskusteli tsaari aina myöhään
yöhön asti, ja kukot jo lauloivat kaksi kertaa, kun hän laski Maljutan
pois ja meni rukoushuoneeseensa.




XXXV Luku.

Mestaus.


Litvalaisten lähettiläiden pois lähdettyä juhlallisen mestauspäivän
aattona, näkivät Moskovan asukkaat kauhulla valmistukset siihen.

Suurella kauppapaikalla, "Kiinalais-kaupungin" sisäpuolella, oli
pystytetty paljon hirsipuita. Niiden keskellä seisoi muutamia
lautatelineitä lavoineen. Vähän kauempana riippui patsaiden välipuulla
hirmuisen iso, rautainen kattila. Telineitten toisella puolella
törrötti yksinäinen patsas, siihen kiinnitettyne ketjuineen, ja patsaan
ympäri työmiehet latoivat puita rovioksi. Eriskummallisia,
monenlaatuisia koneita näkyi hirsipuitten välissä ja herättivät
kansajoukossa kauheita aavistuksia, joista sydäntä jo edeltäpäin särki.

Vähitellen lähtivät kaikki kauppatorille kaupittelemaan tulleet pois
pelvosta. Ei vain tori, mutta myös sitä ympäröivät kadut tyhjentyivät.
Asukkaat sulkeutuivat huoneisiinsa ja puhuivat kuiskaten tulevasta
tapahtumisesta. Huhu hirmuisista valmistuksista kulki ympäri koko
Moskovan, ja joka paikassa hallitsi äänettömyys. Myymälät suljettiin,
ei ketään näkynyt kaduilla ja ainoastaan vähän väliä ajoivat niitä
pitkin kuriirit, käskyillä lähetetyt Arbatista, jossa Iivana oli
sijoittunut huvilassaan. "Kiinalaisessa kaupungissa" ei kuulunut muuta,
kuin kirvesmiesten kirveitten kolina ja työtä määräävien opritshnikkien
puhe.

Yön tultua hiljeni nekin äänet, ja kuu, kohoten Kiinalais-kaupungin
terävähuippuisten muurien yli, valaisi tyhjän toripaikan, joka oli
täynnä seipäitä ja hirsipuita. Ei ainoatakaan valkeaa näkynyt
akkunoissa; kaikki akkuna-luukut olivat suljetut, ainoastaan siellä,
täällä loisteli himmeästi lamppu kirkkojen ulkopuolella olevien pyhäin
kuvien edessä. Mutta ei kukaan maannut sinä yönä; kaikki rukoilivat,
aamua odottaissa.

Vihdoin tuli tuo kohtalolta määrätty aamu ja ilmassa kuului kaarneitten
ja naakkojen kirkuminen, jotka, aavistaen veren lähestyvän, lensivät
joka paikasta Kiinalais-kaupunkiin, liitelivät joukottain torin yllä ja
peittivät mustina rivinä kirkkojen ristejä, talojen kattojen harjat ja
huiput ja hirsipuutkin.

Äänettömyyttä keskeytti bunbenien ja tulumpaasien[34] äänet, jotka
verkalleen lähenivät toripaikkaa. Näkyi joukko ratsastavia
opritshnikkia, viisi rivissä. Heidän edellänsä ajoi rummunlyöjät,
ajaakseensa pois kansaa ja puhdistaakseen tien tsaarille; mutta turhaan
he huiskuttivat bunbeniansa ja löivät tulumpaasiansa: ei missään
näkynyt elävää henkeäkään.

Opritshnikkien jälessä ajoi itse tsaari Iivana Vasiljevitsh,
ratsastaen, juhlapuvussa, kultaisella viineillä selkänsä takana. Hänen
kypärinsä laki oli koristetta Deisusomilla, se on: emallista tehdyllä
Vapahtajan, Neitsyt Marian, Johannes Kastajan ja muitten pyhien
kuvilla. Tshepraki hänen allansa loisti kalliista kivistä, ja hänen
sinisen-mustalla hevosensa kaulalla heilui nauhan asemesta koiran pää.

Tsaarin rinnalla ratsasti tsarevitsh Iivana ja heidän jäljessään
likimmäiset hovimiehet, kolme rivissä. Niiden jälestä astui noin
kolmesataa kuolemaan tuomittua henkilöä. Kahleella sidottuina,
kidutuksista nääntyneinä, he tuskia taisivat liikuttaa jalkojansa heitä
ajavien opritshnikkien pakoittamina. Monilukuinen hevosväki lopetti
saaton.

Kun saatto oli ajanut kiinalais-kaupunkiin, ja koko sotajoukko
kiirehtien asettunut hirsipuitten ympärille, Iivana, astumatta alas
hevosensa selästä, katsahti ympärilleen ja näki ihmeekseen, ett'ei koko
paikalla ollut ainoatakaan katsojaa.

-- Ajakaa esiin kansaa! -- hän sanoi opritshnikeille. -- Älköön kukaan
peljätkö! Ilmoittakaa Moskovan kansalle, että tsaari mestauttaa
pahantekijänsä, mutta viattomille hän lupaa armon.

Heti alkoi paikka täyttyä väellä, akkuna-luukut avautuivat, akkunoissa
näkyi vaaleita, peljästyneitä kasvoja.

Sillä aikaa kattilan alle tehty rovio alkoi leimuta ja lavoille
nousivat mestaajat.

Iivana käski tuoda esiin tuomittujen seasta muutamia vähemmin
syyllisiä.

-- Miehet! -- hän sanoi heille lujasti ja selvästi, että kaikki torilla
olevat voivat kuulla; -- te ystävyydellänne ja vierasvaraisuudellanne
minun pettäjiäni kohtaan ansaitsisitte samanlaisen mestauksen kuin
hekin, mutta minä sääliväisyydestä, murehtien teidän sielunne
kadotuksesta, armahdan teitä ja lahjoitan teille elämän, että te
katumuksella parantaisitte virheenne ja rukoilisitte minun,
ansaitsemattoman, edestä.

Tsaarin viittauksesta vietiin armoitetut erilleen.

-- Moskovan asukkaat: -- Iivana silloin sanoi: -- te näette nyt
mestauksen ja kidutuksen; minä rankaisen pahantekijät, jotka tahtoivat
antaa valtakunnan vihollisille! Kyyneleitä vuodattaen annan heidän
ruumiinsa piinaan, sillä minä olen Jumalan asettama tuomari
tuomitsemaan kansaani! Eikä ole vääryyttä minun tuomiossani, sillä,
niinkuin Abraham, nostaessaan veitsen poikansa yli, minäkin annan
kaikkein likeisimpiäni uhriksi! Tulkoon heidän verensä minun
vihollisteni yli!

Silloin tuomittujen joukosta ensiksi tuotiin esiin bojari Drushina
Andrejevitsh Morosov.

Iivana, ensimäisessä vihan vimmassa, olisi antanut hänet
kaikkein hirmuisimpaan piinaan; mutta luonteensa käsittämättömän
vaihtelevaisuuden taikka ehkäpä moskovalaisten yleisen rakkauden tähden
bojariin, hän mestauspäivän aattona muutti päätöksensä ja tuomitsi
hänet vähemmän hirmuiseen kuolemaan.

Valtioneuvoston sihteeri, seisoen mestauslavan edessä aukasi pitkän
paperikäärön ja luki kovalla äänellä:

"Entinen bojari Drushina! Sinä kerskasit tahtovasi saattaa
levottomuutta valtiossa, kutsua Krimin khaanin ja litvalaisten
kuninkaan Sigismundin ja tehdä monet muut onnettomuudet ja uudistukset
Venäjällä. Sinä myös rohkenit pahoilla, pistävillä sanoilla häväistä
itse hallitsijaa, koko Venäjän tsaaria ja suuriruhtinasta, ja kehoittaa
hänen hyviä palvelijoitaan vastahakoisuuteen. Ansaitsisit sinä
kuolemaakin pahempia kipuja; mutta suuri hallitsija, muistaen sinun
entisiä urhotöitäsi sydämensä sääliväisyydestä käski sinut eroittaa
muista, ja säästäen eri kidutuksia, mestata nopealla kuolemalla,
katkaista sinulta kaulan, eikä lukea sinun jäljelle jäänyttä
omaisuuttasi hallitsijan talouteen".

Morosov, joka jo oli astunut mestauslavalle, risti itsensä.

-- Tunnustan itseni puhtaaksi Jumalan ja ihmisten edessä, -- hän
vastasi levollisesti, -- annan sieluni Herralle Jesukselle
Kristukselle, mutta hallitsijalta pyydän ainoan armon: mitä jää minun
jälkeeni omaisuutta, jaettakoon kolmeen osaan: ensimmäinen osa Jumalan
temppeliin ja messuiksi sieluni pelastukseksi; toinen kerjäläisveljille
ja kolmas minun uskollisille palvelijoilleni ja orjilleni, jotka kaikki
vapautan ikuisesti. Leskelleni annan anteeksi, ja hänellä on valta
mennä naimisiin, kenelle hän tahtoo.

Näin lausuttuansa Morosov vielä kerran risti itsensä ja laski päänsä
mestauspölkylle.

Kuului jyrneä isku, Drushina Andrejevitshin pää vieri alas, ja hänen
jalosukuinen verensä maalasi mestauslavan punaiseksi.

Hänen jälkeensä opritshnikit, kansan hämmästykseksi, toivat hallitsijan
aseenkantajan, ruhtinas Vjasemskin, ylihovimarsalkki Fedor Basmanovin
ja hänen isänsä Aleksein, josta Fedor oli todistanut kidutuksessa.

-- Moskovan miehet! -- Iivana sanoi osoittaen tuomituita: -- tässä
näette minun ja teidän vihollisia! He, unohtaen, että ovat suudelleet
ristiä, ovat minun nimessäni ahdistaneet teitä ja, pelkäämättä Jumalan
tuomiota, ryöstäneet teidän omaisuutenne ja hävittäneet kansaa, jota
minä asetin heidät suojelemaan. Ja nyt he saavat tekojensa mukaan
ansaitun palkinnon!

Vjasemski ja molemmat Basmanovit, muka tsaarin luottamuksen pettäjinä,
olivat tuomitut hirmuisiin kipuihin.

Sihteeri syytöksessänsä luki heidän aikomuksensa olleen hukuttaa
tsaari loihtimisella, rikollisen yhteytensä valtion vihollisten kanssa
ja kansan rasittaminen Iivanan nimessä.

Kun mestaajat, otettuaan Fedor Basmanovin, veivät hänet mestauslavalle,
kääntyi hän katsojiin ja huusi kovalla äänellä:

-- Oikeauskoinen kansa! Tahdon ennen kuolematani tunnustaa syntini!
Tahdon että kaikki ihmiset tietäisivät minun tunnustukseni! Kuulkaa
oikeauskoiset...

Mutta Maljuta, joka seisoi hänen takanaan, ei antanut hänen jatkaa. Hän
leikkasi häneltä pään taitavalla miekan lyönnillä juuri samassa
silmänräpäyksessä, kun Basmanov alkoi tunnustuksensa.

Hänen verinen ruumiinsa kaatui mestauslavalle, mutta päänsä lensi,
korvarenkaitten helistessä, tsaarin hevosen jalkoihin, joka hypähti
sivulle, korskuen ja peljästyneenä katsoen siihen. Basmanovin viimeinen
röyhkeys pelasti hänet häntä odottavasta piinasta.

Hänen isänsä Aleksei ja Vjasemski eivät olleet niin onnelliset. He
vietiin Korshun-rosvon kera mestaustelineille, jossa hirmuiset koneet
heitä odotti. Samassa vedettiin esiin vanha mylläri roviolle ja
sidottiin kiinni patsaasen.

Vjasemski, kidutuksista nääntyneenä, ei voinut seisoa jaloillansa ja
mestaajien tukemana hän hurjasti katsoi ympärilleen. Hänen silmissänsä
ei huomattu pelkoa eikä katumusta. Nähdessään patsaasen sidotun
myllärin ja hänen ympärillänsä kiertelevää savua, muisteli hän hänen
viimeisiä sanojaan, koska ukko, hänen miekkansa loihdittuaan, katsoi
vesiammeesen; ruhtinas muisti myös näkönsä, kun hän kuun valaisemana
yönä, katsoessaan kohisevan pyörän alle, koetti nähdä tulevaisuuttaan,
mutta näki vain veden muuttuvan punaiseksi, ikäänkuin veren näköiseksi,
ja miten siinä liikkuivat hammasteräiset sahat ja rautaiset pihdit
avautuivat ja sulkeutuivat...

Mylläri ei huomannut Vjasemskia. Taipuneena omiin ajatuksiinsa, jupisi
hän nenäänsä jotain ja hullun näköisenä hypähteli hän roviolla,
helistäen ketjujaan.

-- Shikalu! Kikalu! -- hän lausui, -- lensivät korpit rikkaalle
aterialle! Pyörii ratas, pyörähtelee! Mikä oli ylhäällä, se laskeutui
alas! Shagadam! Nouse vihuri myllystä, lennä päälle vihollisteni!
Kulla! Kulla! Hävitä rovio, sammuta tuli!

Ja ikäänkuin kuuliaisena hänen loihtimiselleen, puhalsi tuuli paikan
yli, mutta sen sijaan, että se sammuttaisi rovion, puhalteli se vielä
enemmän sen alla olevia puita ja liekki, leimuten kuivien puitten
välitse, tarttui mylläriin ja peitti hänet katsojien silmistä.

-- Shagadam! Kulla! Kulla! -- kuului vielä savupilven läpitse ja ääni
hävisi leimuavan rovion ratinaan.

Korshunin ulkomuoto ei ollut tuskin yhtään muuttunut, ei kidutuksesta
eikä pitkästä nääntymisestä vankihuoneessa. Hänen vahva luontonsa kesti
tutkimisen, mutta katseensa oli muuttunut. Se oli lauhkeampi, silmät
näyttivät levollisemmilta.

Siitä samasta yöstä alkaen, kun hänet otettiin kiinni tsaarin
makuuhuoneessa ja heitettiin vankilaan, lakkasi hänen omantuntonsa
vaivat. Hän otti silloin vastaan häntä odottavan kuoleman, lunastuksena
muinoin tehdyistä pahoista töistänsä, ja, leväten märäntyneillä
oljilla, hän, ensi kerran, pitkän ajan jälkeen nukkui rauhallisesti.

Sihteeri luki kansan kuullen syytöksen Korshunia vastaan ja häntä
odottavan mestauksen.

Korshun, astuttuaan mestauslavalle, kääntyen kirkkoihin risti itsensä
ja kumarsi kerta toisensa jälkeen, neljä kertaa maahan asti, kansalle
kaikille neljälle suunnalle.

-- Suo anteeksi, oikeauskoinen kansa! -- hän lausui, -- anna anteeksi
minulle minun syntini, ryöväykseni, varkauteni ja murhani! Anna
anteeksi kaikki, mitä olen sinua vastaan rikkonut! Ansaitsin minä
kuoleman tuskan, anna anteeksi rikokseni, oikeauskoinen kansa.

Ja, kääntyen mestaajien puoleen, pujotti hän itse kätensä
valmistettuihin renkaisiin.

-- Sitokaa! -- hän sanoi, pudistaen harmaata, kiherätukkaista päätänsä,
eikä sen enempää lisännyt sanaakaan.

Silloin, Iivanan viittauksesta, kääntyi sihteeri muihin tuomittuihin ja
luki heille syytöksen hallitsijaa vastaan, aikomuksella antaa Novgorod
ja Pskov litvalaiselle kuninkaalle ja rikoksellisista suhteista Turkin
sultanin kanssa.

Heitä alettiin viedä, osaksi hirsipuihin, osaksi kattilaan, tahi muihin
mestauksen välikappaleihin.

Kansa alkoi ääneen rukoilla.

-- Herra, Herra! -- kuului ylt'ympäri toria: -- armahda heitä, Herra!
Ota heti heidän sielunsa!

-- Rukoilkaa meidän edestämme, vanhurskaat -- huusivat muutamat
joukosta: -- muistakaa meitä, kun tulette Jumalan valtakuntaan!

Opritshnikit, tukahduttaakseen noita sanoja, alkoivat huutaa:

-- Haidaa! Haidaa! Hukkukoot hallitsijan viholliset!

Mutta samassa hetkessä syntyi liike, kaikki kääntyivät samaan suuntaan
ja kuului huudahduksia:

-- Autuas tulee! Katsokaa, katsokaa! Autuas tulee!

Torin toisessa päässä näkyi noin neljänkymmenen vuotias henkilö,
harvapartainen, vaaleakasvoinen, puettu vain palttinaiseen paitaan,
Hänen kasvonsa olivat erinomaisen lauhkeat, ja huulensa olivat
eriskummallisessa, lapsellisesti herttaisessa hymyssä.

Tuon ihmisen muoto, noitten monien kauhua, pelkoa tai petomaista
julmuutta kuvaavien kasvojen keskellä, erosi niistä jyrkästi ja
vaikutti erinomaisesti kaikkiin. Kaikki vaikenivat, mestaukset
keskeytyivät.

Kaikki tunsivat autuaan, vaan ei kenkään vielä nähnyt hänellä sellaista
katsetta, kuin tänään. Vastoin tavallisuutta vapisivat hänen huulensa
suonenvedosta, ikäänkuin hänen lauhkeutensa kanssa olisi taistellut
joku muu, ennen tuntematon mieliala.

Eteenpäin kumartuneena, helistäen vitjoja ja rautaristejä, joilla hän
oli aivan peitetty, kulki autuas hänelle tietä antavan joukon läpi ja
astui suoraan Iivanaa kohti.

-- Ivashko! Ivashko! -- hän huusi jo kaukaa, hypistellen puisia
helminauhojaan ja yhä hymyillen: -- Ivashko! Minut unohdit!

Nähtyään hänet, aikoi Iivana kääntää hevosensa ja ajaa toisaalle, mutta
heikkomielinen seisoi hänen rinnallansa.

-- Kas tässä on autuas! -- hän lausui, tarttuen tsaarin hevosen
suitsiin: -- miksi et käske mestata myös autuasta? Miksi Vasja on muita
huonompi?

-- Mene Jumalan nimeen! -- tsaari sanoi, ottaen kourallisen kultarahoja
koristetusta kukkarostaan, joka riippui hänen vyöllänsä: -- tuossa on,
Vasja, mene, rukoile minun edestäni!

Autuas ojensi ensin molemmat kätensä eteenpäin, mutta vetäsi ne heti
pois ja rahat putosivat maahan.

-- Ai, ai! Polttaa! -- hän huusi, puhaltaen sormiaan ja heiluttaen
niitä ilmassa: -- Miksi sinä kuumensit rahojasi tulessa? Miksi sinä ne
helvetin liekissä kuumensit?

-- Mene matkaasi, Iivana maltittomasti virkkoi, -- jätä meidät, ei
sinun sijasi ole täällä!

-- Ei, ei! Täällä on minun sijani marttyyrien kanssa! Anna minullekin
marttyyrin kruunu! Miksi minua ylenkatsot? Miksi minua loukkaat? Anna
myös minulle semmoinen kruunu, jonka annat muillekin.

-- Mene, mene! -- Iivana lausui vihastuen.

-- En mene! -- heikkomielinen lausui itsepintaisesti, tarttuen hevosen
valjaisiin, mutta äkkiä hän naurahti ja osoitteli sormellaan Iivanaa.
-- Katsokaa, katsokaa! -- hän huusi: -- mitä hänellä on tuossa
otsallansa? Mitä sinulla on tuossa, Ivashka? Sinun otsallasi on sarvet!
Sinulle on kasvanut pukin sarvet! Ja sinun pääsi on muuttunut koiran
pääksi!

Iivanan silmät saihkyivät.

-- Pois, hullu! -- hän huusi ja temmaten likinnä olevalta
opritshnikiltä keihään, töyttäsi hän sillä heikkomielistä.

Kauhun huuto kuului kansassa.

-- Älä kajoa häneen! -- kuului joukosta, -- älä kajoa autuaasen!
Sinulla on valta meidän päittemme ylitse, mutta autuaasen älä kajoa!

Mutta heikkomielinen yhä hymyili, puoleksi lapsellisesti, puoleksi
heikkomielisesti.

-- Kurista minut, tsaari Saul! -- hän lausui, vetäen sivulle
rinnallansa riippuvat ristit: -- pistä tähän suoraan sydämeen! Miksi
minä olen noita vanhurskaita huonompi? Lähetä minutkin taivaan
valtakuntaan! Vai kadehtitko, ett'et pääse sinne meidän kanssamme,
tsaari Saul, tsaari Herodes, tsaari äärimmäinen?

Keihäs vavahti Iivanan kädessä. Vielä silmänräpäys -- ja se lentäisi
heikkomielisen rintaan, mutta uusi kansan huuto pidätti sen taas
ilmassa. Tsaari pidätti itsensä eikä antanut valtaa tahdollensa, mutta
myrskyn oli ulos purkautuminen.

Suu vaahdossa, leimuavin silmin, keihäs korkealle kohotettuna, iski hän
kannuksensa hevosen kupeihin ja kiiti suoraan tuomittujen joukkoon,
niin että säkenet saihkyivät hevosen kengistä, ja iski keihäänsä
lähinnä olevaan.

Kun hän palasi paikallensa, laskien maahan keihään verisen pään, olivat
opritshnikit jo ehtineet viedä pois heikkomielisen.

Iivana viittasi kädellään, ja mestaajat alkoivat työnsä.

Iivanan kalpeille kasvoille kohousi puna; hänen silmänsä suurenivat,
otsallansa nousivat siniset suonet ja sieramensa paisuivat -- -- --

Kun hän vihdoin kyllästyneenä murhaamiseen käänsi hevosensa ja,
ajettuaan ympäri kentän, poistui, itse verellä tahrattuna ja verellä
tahratun sotajoukkonsa seuraamana, silloin korpit, jotka olivat
istuneet kirkkojen ristillä ja kattojen harjoilla, löivät
toinen toisensa perään siivillänsä ja alkoivat laskeutua
rikkimuserrettujen ihmisjäsenten läjille ja hirsipuissa riippuvien
ruumiitten päälle.

Boris Godunov ei ollut sinä päivänä Iivanan seurassa. Hän oli jo päivää
ennen pyytänyt itselleen luvan, saattaakseen litvalaisia lähettiläitä
Moskovasta.

Seuraavana päivänä mestauksen jälkeen tori puhdistettiin ja ruumiit
vietiin Kremlin hautaan.

Sinne Moskovan kansalaiset jälestäpäin rakensivat muutamia puisia
kirkkoja, _luitten ja veren päälle_, niinkuin vanhat aikakauskirjat
mainitsevat.

Kului monet vuodet; hirmuisen mestauksen vaikutus hävisi kansojen
muistista, mutta kauvan vielä Kremlin hautaa pitkin seisoivat nuo
yksinkertaiset, puiset kirkot, ja sinne rukoilemaan tulleet kuulivat
sielumessuja tsaari ja suuriruhtinas Iivana Vasiljevitsh Neljännen
käskystä piinattujen ja mestattujen rauhan edestä.




XXXVI Luku.

Palajaminen slobodaan.


Kauhulla peljästettyänsä Moskovan, tahtoi tsaari nyt esiintyä
armollisena ja jalomielisenä. Hänen käskystänsä avattiin vankihuoneet
ja vangit, jotka eivät enään aavistaneetkaan anteeksiantamusta,
vapautettiin kaikki. Muutamille Iivana lähetti lahjoja. Näytti siltä,
kun kauvan sitten hänessä syttynyt ja palanut viha olisi puhkeunut ulos
viimeisessä mestauksessa ja lentänyt hänen sielustansa niinkuin
tulipatsas tultasuitsevasta vuoresta. Hänen järkensä rauhoittui, hän
lakkasi etsimästä petosta.

Ei Iivana aina, viatonta verta vuodatettuaan, kuunnellut omantuntonsa
soimauksia. Ne riippuivat myöskin muista tapahtumista. Taivaan merkit,
äkillinen ukkosen jyrinä, kansan onnettomuudet peljästyttivät hänen
arkaa mielikuvitustansa ja pakoittivat hänet joskus julkiseen
katumukseen; mutta kun ei ollut merkkejä, ei nälkää, eikä tulipaloja,
silloin hänen sisällinen äänensä oli vaiti ja omatuntonsa nukkui. Niin
myös nytkin oli Iivanan sieluntila häiritsemätön. Hän tunsi murhiansa
tehtyään jonkinmoisen tyydytyksen ja levon, ikäänkuin nälkäinen, joka
on saanut kylläksensä ruokaa. Hän enemmän tavan ja määrättyjen
sääntöjen mukaan, kun sydämen vaatimuksesta, palatessansa slobodaan,
seisahtui muutamiksi päiviksi rukoilemaan Troitskin lavraan.[35]

Pitkin koko tietä heittivät hänen edellänsä ajavat poliisipäälliköt
kourittain hopearahoja kerjäläisille, ja lähtiessään lavrasta, hän
jätti arkkimandriitalle rikkaan lahjan rukouksia varten hänen
terveytensä edestä.

Slobodassa sillä aikaa valmistautui odottamaton tapaus.

Godunov, joka oli edelläpäin lähetetty valmistamaan tsaarille
juhlallisen vastaanoton, istui, asiansa toimitettuaan, kotonaan,
hirsisessä pirtissään, nojaten käsivarsiaan tammiseen pöytään, tukien
kädellänsä päätään. Hän mietti viimeksi kuluneiden päiväin
tapahtumisista, mestauksesta, josta hänen oli onnistunut poistua,
julman tsaarin kummallisesta luonteesta sekä keinoista, miten
säilyttäisi hänen suosionsa, osaa ottamatta opritshninan tekoihin, kun
palvelija tuli ilmoittamaan, että portaitten edessä odottaa ruhtinas
Nikita Romanovitsh Serebrjani.

Tuon nimen kuullessaan Godunov nousi hämmästyneenä penkiltänsä.

Serebrjani oli hallitsijan maanpakolainen, kuolemaan tuomittu. Hän
karkasi vankeudesta, ja mikä hyvänsä tekeminen hänen kanssansa voisi
maksaa Boris Fedorovitshille pään. Mutta kieltää ruhtinaalta
vieraanvaraisuutta, tahi antaa hänet tsaarin valtaan, olisi halpa teko,
johon Godunov ei voinut ryhtyä kadottamatta kansan luottamusta, josta
hän piti kaikkein enin. Siinä samassa hän muisti tsaarin nyt olevan
hyvällä tuulella, ja silmänräpäyksessä hän käsitti, miten tässä oli
meneteltävä.

Astumatta ulos portaille Serebrjania vastaanottamaan, käski hän heti
saattaa hänet pirttiin. Vieraita ei ollut läsnä ja, kerran päätettyään
vastaan ottaa ruhtinaan, Godunov osoittaa hänelle todellista
ystävyyttä.

-- Terve, ruhtinas, -- hän sanoi syleillen Nikita Romanovitshiä, --
tervetullut, käy istumaan; miten sinä päätit palata takaisin slobodaan,
Nikita Romanitsh? Mutta suo ensin kestittää itseäsi, sinä tietysti olet
matkastasi uupunut.

Godunovin käskystä tuotiin pöydälle ruokia ja muutamia viinimaljoja.

-- Sano, ruhtinas, -- Godunov kysyi huolellisesti, -- näkivätkö sinut,
kun astuit portaille?

-- En tiedä, -- Serebrjani vastasi avomielisesti, -- ehkä näkivätkin,
minä en piileksinyt, suoraan ajoin asuntosi luo! Minä tiedän, ett'et
sinä pidä yhtä opritshninan kanssa.

Godunov synkistyi.

-- Boris Fedorovitsh, -- Serebrjani jatkoi luottavasti, -- näehän, minä
en ole yksin; minun kanssani tuli pari sataa rosvoa Rjasanin seuduilta.

-- Mitä sanot, ruhtinas! -- Godunov huudahti.

-- He, -- Serebrjani jatkoi, -- jäivät tulliportin ulkopuolelle. Me
kaikin tuomme päämme hallitsijalle! Mestatkoon meidät tahi armahtakoon,
miten hän vain suvaitsee!

-- Kuulin minä, ruhtinas, kuulin, miten sinä niiden kanssa löit
tatarilaiset; mutta tiedätkö sinä, mitä sittemmin tapahtui Moskovassa?

-- Tiedän, -- Serebrjani vastasi ja synkistyi. -- Minä, tullessani
tänne, ajattelin: opritshnina on häviämäisillään, mutta täällä ovatkin
asiat entistä huonommat. Antakoon Jumala tsaarille anteeksi! Mutta se
on sinulle synti, Boris Fedoritsh, että sinä olet vaiti ja vain
katselet kaikkea tuota!

-- Ah, Nikita Romanitsh, sinä olet, kuten huomaan, yhä se sama! Mitä
minä sanoisin tsaarille? Kuuntelisiko hän minua, niinkö?

-- Vaikkapa ei kuuntelisikaan, -- Serebrjani virkkoi itsepäisesti, --
kuitenkin tulisi sinun puhua. Keneltä hän sitten kuulisi totuuden, jos
ei sinulta?

-- Ja sinä luulet, ettei hän tiedä totuutta? Sinä todellakin luulet
hänen uskovan kaikki ne ilmiannot, joiden tähden niin paljon ihmisiä on
mestattu?

Tuon sanottuaan Godunov oli vähällä purra kieltänsä, mutta muisti, että
hän puhui Serebrjanille, jonka rehelliset kasvot eivät antaneet aihetta
epäluuloon petoksesta.

-- Ei, hän jatkoi puoliääneen, -- syyttä sinä minua soimaat, ruhtinas.
Tsaari teloittaa niitä, joita hän vihaa, mutta hänen ylitsensä ei ole
kenelläkään valtaa. Kuninkaan sydän on Jumalan kädessä, sanoo Pyhä
Raamattu. Morosov koetti olla suora häntä kohtaan; mitä siitä seurasi?
Morosov teloitettiin, mutta ei muille tullut sen paremmaksi. Mutta
sinä, Nikita Romanitsh, et säästä päätäsi, koska, kuultuasi
moskovalaisesta mestauksesta, rohkenit tulla slobodaan?

Morosovin nimen kuullessaan Serebrjani huokasi. Hän rakasti Drushina
Andrejitshiä, vaikka bojari oli ryöstänyt hänen onnensa.

-- Mitä, Boris Fedoritsh, -- hän vastasi Godunoville, -- mitä on
tapahtuva, sitä ei voi välttää. Ja, totta sanoen, olen kyllästynyt
elämään; ei ole ihana nyt elämä Venäjällä!

-- Kuuleppas ruhtinas; sinä et säästä itseäsi: semmoinen on varmaan
sinun luonteesi; mutta Jumala sinut suojelee. Vaikka sinä tähän saakka
yhä pyrit paulaan, kuitenkin jäit eheäksi. Varmaan et sinä ole hukkuva,
et mistään syystä. Jos sinä olisit viikkoa ennemmin palannut, en tiedä,
miten sinulle olisi käynyt, mutta nyt on ehkä toivoa; mutta älä
kiirehdi Iivana Vasiljevitshin silmiin, anna minun ensin nähdä hänet.

-- Kiitos sinulle, Boris Fedoritsh; älä sinä liioin huolehdi minun
tähteni; mutta jos voit, niin auta rosvoja pääsemään pulasta. Vaikka he
ovatkin huonoa kansaa, ovat he nyt korvanneet rikoksensa.

Godunov katsahti ihmetellen Nikita Romanovitshiin. Hän ei voinut tottua
ruhtinaan suoraan luonteesen ja hänen välinpitämättömyytensä omasta
elämästänsä näytti Godunovista luonnottomalta.

-- Mitä, ruhtinas, -- hän kysyi -- surustako et tahdo elää.

-- Ehkäpä surustakin. Mitä varten nyt on eläminen? Uskotko, Boris
Fedoritsh, usein tulee Kurbskin muistooni, ajattelen hänestä ja
peljästyn itseäni: näyttää siltä, kun tekisi mieli jättää siltä
synnyinmaan ja lähteä Ljahien luo, jos eivät he olisi meidän
vihollisiamme.

-- Niin juuri, ruhtinas! Nykyiseen aikaan on meillä vain kaksi tietä:
joko tehdä niinkuin Kurbski -- paeta ainiaksi synnyinmaasta, tahi,
kuten minä -- jäädä tsaarin luo ja etsiä hänen suosiotansa! Mutta sinä
et tee sitä etkä tätä; tsaarin luota et lähde, mutta tsaarin kanssa et
pidä yhtä: sillä lailla on mahdotonta, ruhtinas; joko yksi tahi toinen.
Jos tahdot jäädä Venäjälle, niin noudata tsaarin tahtoa. Ja jos hän
mielistyy sinuun, niin ehkä hän itsekin kääntää mielensä pois
opritshninasta. Kas esimerkiksi, jos meitä olisi kaksi hänen luonansa;
toinen toistansa auttaisi; tänään minä sanoisin sanasen, huomenna sinä,
jotain aina jäisi hänen mieleensä; sanotaanhan, että vesipisara, kun se
aina putoaa samaan paikkaan, vihdoin uurtaa kivenkin. Mutta äkkiään et
vaikuta mitään.

-- Jos hän ei olisi tsaari, -- Serebrjani lausui synkästi, -- niin
kyllä tietäisin, mitä tehdä mutta nyt en ymmärrä mitään; Jumala kieltää
olemasta häntä vastaan mutta pitää yhtä hänen kanssansa en voi. Vaikka
hän minut repisi palasiksi, niin en sittenkään rupea opritshninan
ystäväksi!

-- Odota, ruhtinas, älä epäile. Muista, mitä minä sinulle ennen puhuin!
Jättäkäämme opritshnikit! Älkäämme vastustako tsaaria! He itse
hävittävät toinen toisensa! Kas nyt ei enään ole kolmea etevimpää: ei
kumpaakaan Basmanovia eikä Vjasemskia? Odotahan vain, ruhtinas, niin
koko opritshnina pureksii itsensä kuoliaaksi!

-- Mutta siihen saakka voi mitä tahansa tapahtua! -- Serebrjani sanoi.

-- Siihen saakka, -- Godunov vastasi, joka ei tahtonut äkkiä esiintuoda
ajatusta, jonka hän aikoi painaa Serebrjanin mieleen, -- siihen saakka,
jos tsaari antaa sinulle anteeksi, voit uudelleen mennä tatarilaisia
vastaan; se ei estä asiaa.

Serebrjanin ajatuksiin ei kaksi eri asiaa helposti kerrallaan
soveltunut, ja toivo lähteä tatarilaisia vastaan ajoi hetkeksi pois
hänet valtaavan synkkämielisyyden.

-- Niin, -- hän sanoi, -- tatarien lyöminen onkin vain meillä
jälellä! Jos emme odottaisi heitä vieraiksemme, vaan hyökkäytyisimme
Krimiin, ja vieläpä kasakkojen kanssa yhdessä, niin ehkäpä Krimin
valloittaisimmekin.

Ja hän naurahtikin sitä ajatellessaan.

Godunov alkoi keskustella hänen kanssansa hänen väkivaltaisesta
vapauttamisestansa ja Rjasanin tappelusta. Jo alkoi tulla pimeä, mutta
he yhä vaan istuivat, keskustellen maljojen ääressä.

Serebrjani vihdoin nousi seisaalleen.

-- Jää hyvästi, bojari, -- hän sanoi, -- kohta on yö käsissä.

-- Minne matka, Nikita Romanitsh? Jää minun luokseni yöksi: huomenna
tsaari tulee, niin minä ilmoitan sinut.

-- En voi, Boris Fedoritsh, minun on aika mennä omieni luo. Pelkään,
etteivät he kenenkään kanssa telmisi. Jos tsaari olisi slobodassa,
olisimme suoraan tulleet hänen luoksensa katuen ja tulkoon, mitä Jumala
suo; mutta näitten rosvojen kanssa et tule toimeen. Vaikka me
seisahtuisimme aivan sivulle, aivan metsän lähelle, kuitenkin voi joku
joukko hyökkäytyä.

-- No, niin jää hyvästi, Nikita Romanitsh! Muista vain, älä tule
tsaarin luo, odota siksi, kun lähetän sinua tuomaan!

-- Odota, älä mene sen kautta, ruhtinas, -- Godunov jatkoi, nähdessään,
että Serebrjani aikoi mennä pääkäytävään, ja, tarttuen hänen käteensä,
saattoi hänet takaportaille.

-- Jää hyvästi, Nikita Romanitsh, -- hän taasen virkkoi, syleillen
Serebrjania. -- Jumala on armollinen, ehkäpä asiasi vielä paranee.

Ja odotettuaan siksi, kun ruhtinas istahti hevosensa selkään ja ajoi
ulos takatietä, Godunov palasi pirttiin, hyvin tyytyväisenä, ettei
Serebrjani käyttänyt hänen tarjoustansa jäädä hänen taloonsa yöksi.

Seuraavana aamuna tsaari ajoi juhlallisesti slobodaan, ikäänkuin olisi
voiton saanut. Opritshnikit seurasivat häntä huutaen: Haidaa! Haidaa!
tulliportista aivan palatsiin saakka.

Ainoastaan vanha imettäjänsä, Onufrevna, otti hänet vastaan toruen:

-- Sinä peto! -- hän lausui, tullen häntä vastaan portailla, -- miksi
maa vielä kantaa sinua, raateleva peto? Veri haisee sinusta, murhaaja!
Kuinka uskalsit sinä mennä pyhän Sergein luo moskovalaisen tekosi
jälkeen. Herran ukkosen nuoli sinut tappakoon, sinä kirottu, ja sinun
saatanallisen sotajoukkosi.

Mutta tällä kertaa eivät imettäjän nuhteet mitään vaikuttaneet. Ulkona
ei ollut ukkosen ilma eikä myrskyä. Aurinko loisti kirkkaasti selkeällä
taivaalla ja värit sekä kultamaalaukset välkkyivät heleästi palatsin
kirjavilla rakennuksilla ja tornien taidetekoisilla huipuilla. Iivana
ei vastannut sanaakaan, vaan meni eukon ohitse sisähuoneisiinsa.

-- Odota, odota! -- hän jatkoi, katsoen hänen peräänsä ja koputtaen
sauvallansa permantoon, iskee Jumalan nuoli sinun teremiisi, polttaa
hän sinun koko Jumalattoman slobodasi!

Ja eukko meni huoneesensa hitaasti astuen ja heittäen vihaisia katseita
hovilaisiin, jotka väistyivät hänestä taikauskoisella pelolla.

Samana päivänä, päivällisten jälkeen, Godunov, nähdessään tsaarin
olevan iloisena ja tyytyväisenä ja, päinvastoin tapaansa, menevän
lepäämään, seurasi häntä makuuhuoneesen. Iivana Vasiljevitshin suosio
salli hänelle sen oikeuden, erinomattain jos hänellä oli jotain
ilmoitettavaa, jota ei jokaisen ollut kuuleminen.

Tsaarin makuuhuoneessa oli kaksi vuodetta: toinen paljaista laudoista,
jolla Iivana Vasiljevitsh lepäsi lihan kiduttamiseksi, sielun tuskien
ja katumuksen hetkinä; toinen, leveämpi, oli pehmeillä lammasturkeilla,
untuva- ja silkkipatjoilla peitetty. Siinä tsaari lepäsi, silloin kun
ei mikään häirinnyt hänen ajatuksiansa. Tosin tapahtui tuo harvoin ja
viimeksi mainittu makuusija jäi enimmin koskematta.

Oli tarpeen hyvästi tuntea Iivana Vasiljevitshin luonnetta, ettei
erehtyisi hänen mieleensä nähden. Ei hän aina omantunnon vaivaamana
ollut taipuisa armeliaisuuteen. Hän usein luuli omantunnon vaivansa
olevan saatanan kiusauksia, joka koetti viekoittaa hänet pois petoksen
hävittämisestä, ja silloin, sydämen lepyttämisen sijaan hän, perkeleen
harmiksi, rukouksia rukoillen, tehden ristinmerkkejä, teki vielä
enemmän hirmutöitä. Eikä myös aina levollisuus, joka näkyi hänen
kasvoillansa, ollut sisällisen rauhan osoitteena. Se oli usein vain
peitteenä ja tsaari, lahjoitettu erinomaisella terävällä silmällä ja
taidolla arvata muitten ajatuksia, usein petti sitä, kenen kanssa hän
puhui ja pelästytti hänet odottamattomalla vihalla, juuri sinä hetkenä,
kun tämä oli toivonut armoa.

Mutta Godunov oli tutkinut tsaarin luonteen vähimmätkin seikat ja
ymmärsi hänen kasvojensa muille huomaamattomat muutokset.

Odotettuaan siksi, kun tsaari heittäytyi untuvavuoteelleen ja
nähdessään hänen kasvoissaan vain väsymyksen, sanoi Boris Fedorovitsh
ilman minkäänlaisia valmistuksia:

-- Tiedätkö hallitsija, että sinun maanpakolaisesi on löydetty?

-- Kuka? -- Iivana kysyi haukotellen.

-- Nikita Serebrjani, se sama, joka sinun kavaltajaasi, Vjasemskia, löi
miekalla ja joka oli vankeuteen suljettu.

-- Ahaa! -- Iivana sanoi: -- varpunen saatiin kiinni. Kuka hänet otti?

-- Ei kukaan, hallitsija. Hän itse tuli, ja toi kaikki rosvot mukanaan,
jotka hänen kanssansa löivät tatarit Rjasanin luona. He Serebrjanin
kanssa toivat sinun tsaarilliselle armollesi katuvaisina päänsä.

-- Muistivat! -- Iivana sanoi. -- Näitkö hänet?

-- Näin, hallitsija, hän tuli suoraan minun luokseni, hän luuli sinun
armosi olevan slobodassa ja pyysi, että minä puhuisin sinulle hänestä.
Minä ajattelin ottaa hänet vangiksi, mutta ehkä Grigori Lukjanitsh
olisi sanonut, että minä häntä väijyn. Tiedän, ett'ei Serebrjani mene
pois, koska hän itse toi sinulle päänsä.

Godunov puhui suoraan, rehellisin kasvoin, vähääkään hämmästymättä,
ikäänkuin hänessä ei olisi ollut viekkauden varjoakaan, eikä
vähintäkään sääliä Serebrjania kohtaan. Kun hän, päivä sitä ennen,
saattoi hänet takaportaita myöten, ei hän tehnyt sitä salatakseen
tsaarilta hänen käyntiänsä (se olisi ollut liian vaarallista), vaan
ett'ei kukaan slobodan asukkaista olisi ehtinyt sitä ilmoittaa
Iivanalle ja kääntää hänen mieltänsä Godunovia vastaan. Muistutuksen
Vjasemskista, esittäen Serebrjania mestatun ruhtinaan vihollisena, oli
jo ennakolta Boris Fedorovitsh miettinyt ja valmistanut.

Tsaari haukoitteli vielä kerran, mutta ei vastannut mitään, ja Godunov,
tutkien jokaisen piirteen hänen kasvoissansa, ei huomannut hänessä
ilmeistä eikä salattua vihaa. Päinvastoin hän huomasi, että tsaaria
miellytti Serebrjanin aikomus antautua hänen tahtonsa alaiseksi.

Iivana verta vuodattaessaan ja kaikkia kauhistuttaessaan tahtoi sen
ohessa, että häntä pidettäisiin oikeutta rakastavana ja vieläpä
armollisenakin. Hänen murhansa olivat aina peitetyt ankaran oikeuden
muodolla ja luottamus hänen jalomielisyyteensä sitä enemmän häntä
liehakoitsi, koska semmoinen luottamus harvoin tuli esiin. Vähän
odotettuaan päätti Godunov vaatia Iivana Vasiljevitshiltä vastauksen.

-- Miten käsket, hallitsija, -- hän kysyi: -- kutsunko Grigori
Lukjanitshin luoksesi?

Mutta viimeiset mestaukset olivat kyllästyttäneet Iivanaa; muutamat
päät eivät voineet antaa hänelle tyydytystä, eikä herättää hänessä nyt
joksikin ajaksi nukkunutta veren himoa.

Hän katsoi tarkasti Godunoviin.

-- Luuletko sinä, etten minä voi elää ilman tappamatta? -- hän sanoi
ankarasti. -- On ero pahantekijöillä, jotka hävittävät valtakuntaa ja
Nikitalla, joka haavoitti Afonjkan. Mutta rosvoja katson, ken heistä on
mestattava, ken armahdettava. Tulkoot he kaikin Nikitan kanssa
pääportaitten eteen, pihaan. Kun lähden makuuhuoneestani, niin näen,
mitä heidän kanssansa on tekeminen!

Godunov toivotti tsaarille hyvää lepoa ja lähti pois, syvään kumartaen.

Kaikki riippui nyt siitä, millä mielellä Iivana olisi herätessään.




XXXVII Luku.

Anteeksi anto.


Godunovilta tiedon saatuansa tuli Nikita Romanovitsh tsaarin pihaan
rosvojensa seuraamana.

Haavoitettuna, repaleissa, mikä nahkatakissa, mikä lammasnahkaturkissa,
joku virsuissa tai paljain jaloin, monen pää sidottuna, kaikki lakitta
ja aseitta, he seisoivat ääneti, rinnakkain, odottaen tsaarin
heräämistä.

Ei se ollut ensi kertaa, kun nuo pojat tulivat slobodaan; he olivat
käyneet siellä sekä guslinsoittajina, että kerjäläisinä ja karhua
kuljettajina. Muutamat heistä olivat viimeisessä tulipalossa, silloin
kun Persten Korshunin kanssa tuli vapauttamaan Serebrjanin. Monta
meille jo tuttua oli heidän seassansa, mutta moniaita puuttui. --
Puuttui ne, jotka, puollustaessaan Venäjän maata, jäivät Rjasanin
kentille, sekä ne, jotka voiton jälkeen, rakastaen kuljeksija-elämän
vapautta, eivät tahtoneet tuoda päätänsä tsaarille. Ei ollut siinä
Persteniä, ei Mitkaa, ei punatukkaista laulajaa eikä setä Korshunia.
Persten, tultuansa viimeksi slobodaan kaksintaistelu-päivänä, hävisi
Jumala tiesi minne, Mitka seurasi häntä; Serebrjani oli jo sitä ennen
lopettanut laulajan, mutta Korshunin repivät nyt koirat ja korpit
Kremlin muurin alla.

Jo kaksi tuutia odottivat nuo urhot, alakuloisina eivätkä aavistaneet,
että tsaari katseli heitä pienestä akkunasta, joka oli aivan portaitten
yläpuolella ja jonka koristetut tornit peittivät. Ei kukaan heistä
puhunut toverinsa eikä Serebrjanin kanssa, joka seisoi sivulla
ajatuksiinsa vaipuneena ja huolimatta portailla ja takatiellä
seisovista ihmisjoukoista. Uteliaitten seassa oli myöskin tsaarin
imettäjä. Hän seisoi portailla, nojaten sauvaansa ja katsoi kaikkia
elottomin silmin, odottaen tsaarin ilmestymistä, ehkä sen vuoksi, että
hän läsnäolollansa pidättäisi hänet uusista julmuuksista.

Iivana Vasiljevitsh, kylläksensä katsottuaan salaisesta akkunastansa
rikoksen alaisia, iloiten ajatellessaan, että he nyt ovat elämän ja
kuoleman välillä ja ett'ei heidän sydämensä nyt luultavasti ole keveä,
ilmaantui äkkiä portaille muutamien hovimestarien seuraamana.

Nähdessään tsaarin, joka oli puettu kultakankaiseen pukuun, nojaten
koristettuun sauvaansa, lankesivat rosvot polvillensa ja painoivat alas
päänsä.

Iivana oli vähän aikaa vaiti.

-- Terve, rosvot; -- hän virkkoi vihdoin, ja heittäen katseen
Serebrjaniin, jatkoi: -- Mitä varten sinä suvaitsit tulla slobodaan?
Ikävöitsetkö vankilaa?

-- Hallitsija! -- Serebrjani vastasi nöyrästi, -- vankilasta en minä
itse lähtenyt, vaan rosvot veivät minut, väkivaltaisesti. He myöskin
löivät Shirimin mursun,[36] Shahmatin, jonka sinun armosi tietää.
Yhdessä me löimme tatarit, yhdessä annamme itsemme sinun tahtosi
alaisiksi; mestaa tahi armahda meidät, miten sinun tsaarillinen armosi
suvaitsee!

-- Siis te tulitte silloin hakemaan hänet slobodasta -- Iivana kysyi
rosvoilta. -- Miten te hänet tunsitte?

-- Isä tsaari, -- rosvot vastasivat puoliääneen, -- hän pelasti
atamanimme, kun tahtoivat hirttää hänet Medvedjevkassa. Atamani hänet
vei ulos vankilasta.

-- Medvedjevkassa! -- Iivana lausui ja naurahti. -- Se oli luultavasti
silloin, kun sinä piiskoilla paukuttelit Homjakia seuroinensa? Kyllä
muistan asian. Annoin sinulle anteeksi ensimäisen rikoksesi, mutta sinä
olit heitetty vankeuteen meidän tuomiostamme, kun sinä jälleen
hyökkäsit minun miesteni kimppuun Morosovin talossa. Mitä sanot siihen?

Serebrjani aikoi vastata, mutta imettäjä keskeytti hänet.

-- Riittää jo kyllin luetella hänen rikoksiaan! -- hän sanoi vihaisesti
Iivanalle. -- Sen sijaan että palkitsisit häntä siitä, kun hän löi
pakanat ja puollusti Kristuksen kirkkoa, koetat sinä vain löytää
hänessä jotain rikosta. -- Eikö sinulle riittänyt piinaukset
Moskovassa, mokoma susi!

-- Vaiti, eukko, -- Iivana ankarasti sanoi, -- ei akkojen ole minua
opettaminen!

Mutta harmistuneena Onufrevnaan, ei hän tahtonut enemmin vihoittaa
häntä ja kääntyen pois Serebrjanista, lausui hän yhä vielä polvillaan
oleville rosvoille:

-- Missä on teidän atamaaninne, hirtettävät? Astukoon hän esiin.

Serebrjani vastasi rosvojen puolesta.

-- Ei heidän atamaninsa ole täällä, hallitsija. Hän lähti pois heti
Rjasanin tappelun jälkeen. Minä kutsuin häntä, mutta hän ei tullut.

-- Ei tullut! -- Iivana kertoi: -- minä arvaan, että tuo atamani on se
sama sokea, joka tuli minun luokseni makuuhuoneesen vanhuksen kanssa.
Kuulkaa, roistot! Minä käsken teidän etsimään atamanin ja pistämään
hänet seipään päähän!

-- Sinut itse, -- imettäjä murisi, -- pirut toisessa elämässä pistävät
seipään päähän!

Mutta tsaari teeskenteli, ettei hän kuullut ja jatkoi, katsoen
rosvoihin:

-- Mutta teidät, siitä kun te itse antauduitte minun valtaani, teidät
minä, olkoon niin, armahdan! Vierittäkää heille viisi tynnyriä simaa,
pihalle! No, mitä? Oletko tyytyväinen, vanha narri?

Imettäjä jupisi huulillaan.

-- Eläköön tsaari! -- rosvot huusivat, -- me palvelemme sinua,
isä-hallitsija! Ansaitsemme sinun armosi päillämme!

-- Antakaa heille, -- Iivana jatkoi, -- hyvä kauhtana ja grivenik[37]
kullekin. Minä annan kirjoittaa teidät opritshninaan. Tahdotteko,
hirtettävät, palvella minua opritshnikkeinä?

Muutamat rosvoista joutuivat hämilleen, mutta suurin osa huusi:

-- Valmiit olemme palvelemaan sinua, isä, mihin sinun armosi käskee!

-- Miten luulet, -- Iivana virkkoi tyytyväisen näköisenä Serebrjanille:
-- kelpaavatko he sotakuntoon?

-- Kyllä kelpaavat sotakuntoon, -- Nikita Romanovitsh vastasi, -- mutta
älä käske heitä kirjoittaa opritshninaan!

Tsaari luuli Serebrjanin pitävän rosvot semmoisen kunnian
ansaitsemattomina.

-- Kun minä ketä armahdan, niin en minä armahda puoleksi, -- hän lausui
juhlallisesti.

-- Mikä armo se onkaan! -- pääsi Serebrjanin huulilta.

Iivana katsoi häneen hämmästyneenä.

-- He, -- Nikita Romanovitsh jatkoi vähän hämillään, -- he, hallitsija,
ovat tehneet hyvän työn; ilman heitä olisivat tatarit ehkä menneet
Rjasaniin.

-- Niin miksi siis eivät voisi olla opritshninassa? -- Iivana kysyi,
lävistäen silmillään Serebrjanin.

-- Sentähden, hallitsija, -- Serebrjani lausui, turhaan koettaen
muodostaa puheensa sopivammaksi, -- sentähden hallitsija, että, ehkä he
ovatkin huonoa kansaa, niin kuitenkin paremmat, kun sinun rosvosi!

Tuo Serebrjanin odottamaton rohkeus saattoi Iivanan hämilleen.
Hän muisti, ett'ei se ollut ensi kerran, kun Nikita Romanovitsh
puhui hänelle niin vapaasti ja suoraan. Mutta kuitenkin oli
hän, joka jo oli kuolemaan tuomittu, itse vapaaehtoisesti palannut
slobodaan ja antautunut tsaarin valtaan. Ei häntä voinut syyttää
tottelemattomuudesta, ja tsaari ei tiennyt, mitä vastaisi tuohon liika
rohkeaan käytökseen, kun uusi henkilö veti hänen huomionsa puoleensa.

Rosvojen joukkoon pistäytyi huomaamatta muukalainen, kuusikymmen
vuotinen mies, siististi puettu, ja koetti, näyttämättä itseään
tsaarille, saada Serebrjanin huomion puoleensa. Muutamia kertoja hän jo
ojensi kätensä ja koetti ottaa kiinni ruhtinaan helmasta, mutta
saamatta sitä, hän lymyi taas rosvojen kesken.

-- Mikä rotta tuo on? -- tsaari kysyi, osoittaen muukalaista.

Mutta hän oli jo ehtinyt piiloutua joukkoon.

-- Väistykää, miehet, -- Iivana sanoi, -- tuokaa esiin tuo veitikka,
joka siellä piiloutuu!

Muutamat opritshnikit hyökkäytyivät joukkoon ja vetivät esiin
syyllisen.

-- Mikä mies sinä olet? -- Iivana kysyi, katsoen häneen
ylenkatseellisesti.

-- Hän on minun ratsupalvelijani, hallitsija, -- kiirehti Serebrjani
sanomaan, tunnettuaan vanhan Miheitshin, -- hän ei ole tavannut minua
siitä saakka...

-- Niin, niin, isä tsaari! -- Miheitsh vakuutti pelvosta sekä ilosta
änkyttäen: -- hänen ruhtinaallinen armonsa suvaitsee puhua totta!...
Emme ole nähneet toisiamme siitä päivästä saakka, kun ottivat kiinni
hänen armonsa! Sallihan, isä tsaari, minun katsella bojariani! Pyhä
Jumala, Nikita Romanovitsh! Minä jo luulin, ett'en enään saa nähdä
sinua!

-- Mitä sinä ai'oit sanoa hänelle? -- tsaari kysyi, Miheitshiin yhä
epäillen silmäillen, -- miksi sinä piilouduit rosvojen taa?

-- Pelkäsin, isä hallitsija, Iivana Vasiljevitsh, pelkäsin sinun
opritshnikkejäsi! Nuohan ovat, itsehän tiedät, hallitsija, nehän ovat
semmoista väkeä...

Ja Miheitsh puri kieleensä.

-- Mimmoista väkeä? -- Iivana kysyi, koettaen ottaa lauhkean katseen:
-- puhu, ukko, ujostelematta, minkälaista väkeä minun opritshnikkini
ovat?

Miheitsh katsahti tsaariin ja rauhoittui.

-- Ja semmoista me Litvan sotaretkeen saakka emme kuuna päivänä
nähneetkään! -- hän lausui äkkiä, rohkaistuneena tsaarin lauhkeasta
näöstä -- soimaamatta sanoen, epäillyttävä kansa, susi heidät syököön:

Tsaari katsoi tarkoin Miheitshiin, ihmetellen, että palvelija oli yhtä
avomielinen kuin hänen herransa.

-- Noh, mitä sinä häneen tuijotat -- imettäjä sanoi. -- Tahdotko niellä
hänet, vai mitä? Eikö hän puhu totta? Onko ennen Venäjällä nähty
semmoisia rosvoja?

Miheitsh tuli iloiseksi saatuansa apua.

-- Niin, oikein, eukko kulta, -- hän sanoi. -- Heistä kaikki pahuus on
tullutkin Venäjälle! He syyttivät väärin bojariakin! Älä luota heihin,
hallitsija, älä luota heihin! Koirain kuonot ovat heillä satulalla,
koirain haukunta kielellänsä! Minun herrani palveli sinua uskollisesti,
mutta Vjasemski ja Homjak väärin häntä syyttivät! Kas oikein sanoikin
tuo eukko-kulta, ettei moisia lihansyöjiä ole ennen nähty Venäjällä!

Ja, katsoen ympärillään oleviin opritshnikkeihin, Miheitsh läheni
Serebrjania. -- "Vaikka olettekin muka susia, vaan nyt ette syö!"

Tsaari, astuessaan ulos portaille, oli päättänyt antaa anteeksi
rosvoille. Hän tahtoi vain pitää heidät vähän aikaa epäilyksessä.
Imettäjän soimaukset sattuivat sopimattomasti ja olivat vähällä saattaa
Iivanan vihastumaan, mutta onneksi hän sattui olemaan lauhkealla
mielellä ja vihastumisen sijaan hän päätti pilkata Onufrevnaa ja
alentaa hänen arvoansa hovilaisten silmissä ja siinä samassa laskea
leikkiä Serebrjanin ratsupalvelijan kanssa.

-- Siis sinua ei miellytä opritshnina? -- hän kysyi Miheitshiltä
ystävällisellä katseella.

-- Ketä se miellyttää, isä hallitsija! -- Siitä hetkestä saakka, kun
palasimme Litvasta, on siitä tullut kaikki onnettomuus minun bojarini
ylitse. Jos niitä ei olisi, Jumala varjelkoon noita nylkijöitä, niin
herrani olisi kuten ennenkin kunniassa sinun armosi luona.

Ja Miheitsh katsahti taasen peljäten tsaarin henkivartijoihin, mutta
samassa ajatteli itsekseen: "Oh, susi heidät syököön, vaikka pääni
menettäisin, mutta puhdistanpa herrani tsaarin edessä!"

-- Hyvä palvelija sinulla on: -- tsaari sanoi Serebrjanille. -- Olkoot
minunkin palvelijani yhtä uskolliset minulle! Onko hän jo kauvan ollut
sinulla!

-- Minä, isäseni, Iivana Vasiljevitsh, -- Miheitsh vastasi jo aivan
rohkeana tsaarin kiitoksesta, -- minä palvelen ruhtinasta aivan hänen
lapsuudestansa saakka. Ja hänen isä-vainajaansa minä palvelin ja isäni
palveli hänen iso-isäänsä, ja minun lapseni, jos niitä minulla olisi,
palvelisivat hänen lapsiansa!

-- Vai ei sinulla ole lapsia, ukkoseni? -- tsaari kysyi vielä
lempeämmin.

-- Oli kaksi poikaa, isäseni, mutta Herra otti molemmat. Molemmat
kaatuivat sinun palveluksessasi Polotskin kentällä, kun me Nikita
Romanitshin ja ruhtinas Pronskin kanssa pelastimme Polotskin. Vanhemman
pojan, Vasilin, kimppuun hyppäsi vihollinen Ljahi ja halkasi hänen
päänsä, mutta nuoremman, Stepanin, rintaan ampuivat luodilla, aivan
olkahaarniskan läpi noin paljon ylempänä vasenta rintaa.

Ja Miheitsh näytti sormellaan rinnassansa paikan, johon luoti oli
sattunut Stepaniin.

-- Kas sitä! -- Iivana virkkoi, päätänsä pudistaen ja teeskennellen
ikäänkuin säälisi Miheitshin poikia. -- Noh, mitäpä tehdä, ukkoseni,
Jumala heidät otti, saat vielä toisia!

-- Mistäpä heitä saisin? Vaimoni on kuollut, ja eihän hihan suusta voi
lapsia pudistaa!

-- Mitä, -- tsaari lausui, ikäänkuin lohduttaen vanhusta, -- vieläpä,
jos Jumala tahtoo, löydät toisen vainon!

Miheitshiä huvitti suuresti tuo keskustelu tsaarin kanssa.

-- Niin, kyllä sitä tavaraa löytyy, -- hän vastasi hymyillen, -- mutta
en minä ole halukas naisiin, isä tsaari, ja olen jo liian vanha siihen
toimeen!

-- Ei kaikki eukot ole yhtäläisiä! -- Iivana huomautti ja, temmaten
Onufrevnaa liivistä: -- Kas, tässä on sinulle vaimo! -- hän lausui ja
työnsi eukon esiin. -- Ota hänet, vanhus, elä hänen kanssansa
rakkaudessa ja sovussa ja synnytä lapsia!

Opritshnikit, huomatessaan tsaarin laskevan leikkiä, nauraa hohottivat,
mutta Miheitsh hämmästyksissään katsoi tsaariin, jos ehkä hänkin
nauraisi, mutta Iivanan kasvoissa ei ollut hymyilyä.

Imettäjän elottomat silmät säihkyivät.

-- Sinä hävytön, hän huusi Iivanalle; -- jumalaton! Annanko minä sinun
itseäni pilkata! Sinä hävytön, hyi! Sinä tunnoton kerettiläinen!

Eukko koputti sauvallansa portaaseen, ja hänen huulensa vielä
vihaisemmin liikkuivat, mutta nenänsä kävi siniseksi.

-- Älä suutu, mummo, -- tsaari sanoi, -- minä kosin sinulle hyvän
miehen; hän rupeaa sinua rakastamaan, lahjoittamaan ja ymmärrystä
opettamaan! Mutta häät vietämme jo tänä iltana jumalanpalveluksen
jälkeen. No, mitä pidät vaimostasi, ukko?

-- Armahda, isä hallitsija! -- Miheitsh lausui aivan peljästyneenä.

-- Mitä? Eikö hän miellytä sinua?

-- Vieläkö miellyttäisi, isäseni! -- Miheitsh vaikeroi, astuen
taaksepäin.

-- Kärsit -- rakastut! -- Iivana lausui, -- ja minä annan hänelle hyvät
myötäjäiset!

Miheitsh katsoi kauhulla Onufrevnaan, jonka tsaari yhä piti liivistä.

-- Isä, Iivana Vasiljevitsh! -- hän huudahti, langeten polvilleen: --
käske mestata minut, mutta älä vaadi minun ottamaan sellaista häpeää!
Ennen menen mestauslavalle, ennen kuin nain hänen armonsa, susi hänet
syököön!

Iivana Vasiljevitsh oli hetkisen ääneti ja äkkiä purskahti ääneen
nauramaan.

-- Noh, -- hän lausui, vihdoin päästäen Onufrevnan, joka kiiruhti pois,
toruen ja sylkien, -- kunnia on tarjottu, vahingosta Jumala
varjeli![38] Minä tahdoin teidän onneanne, mutta väkisin en teitä vihi!
Palvele niinkuin ennenkin herraasi, ukko, mutta sinä, Nikita, tule
tänne. Annan sinulle anteeksi toisenkin rikoksesi. Mutta noita retkuja
en kirjoita opritshninaan, urhoni ehkäpä siitä loukkautuvat. Menkööt
Shisdriin, vartijaväkeen. Koska he ovat mieltyneet tatareihin, saavat
kyllä kenen kanssa hyvänsä keskustella. Mutta sinä, -- hän jatkoi
erinomaisen suosiollisella äänellä, ilman tavallista pilkkaamistansa ja
laskien kätensä Serebrjanin olalle, -- sinä jäät minun luokseni. Minä
sovitan sinut opritshninan kanssa. Kun lähemmin tutustut meihin, niin
et enään ujostele. Hyvä on lyödä tatareja, mutta ei ainoastaan ne ole
minun vihollisiani, on niitä vielä pahempiakin. Niitä opi puremaan ja
luudalla lakaisemaan. Ja tsaari taputti Serebrjania olalle. -- Nikita
-- hän sanoi suosiollisesti ja yhä pitäen kättänsä ruhtinaan olalla, --
sinulla on totinen sydän, kielesi ei tunne viekkautta; semmoisia
palvelijoita minä juuri tarvitsen. Kirjoita itsesi opritshninaan, minä
annan sinulle poismenneen Vjasemskin paikan. Sinuun minä luotan, sinä
et kavalla minua.

Kaikki opritshnikit katsoivat kateudella Serebrjaniin, he jo näkivät
hänessä uuden, nousevan tähden ja Iivanasta kauvempana seisovat
alkoivat jo kuiskata keskenänsä ja osoittaa mielipahaansa siitä, että
tsaari, heidän palveluksistansa huolimatta, asettaa heitä ylemmäksi
maanpakolais-kuljeskelijan, ensimmäisen luokan bojarin, joka oli vanhaa
ruhtinaallista sukua.

Iivanan sanat koskivat kipeästi Serebrjanin sydämeen.

-- Hallitsija, -- hän sanoi, itsensä hilliten, -- kiitän sinua armosi
edestä, mutta salli minunkin yhtyä vartijaväkeen. Täällä ei ole minulla
mitään tehtävää, slobodan tapoihin en ole tottunut, mutta siellä minä
palvelen sinun armoasi niin kauan, kuin voimat riittävät.

-- Vai niin, -- Iivana lausui ja otti kätensä pois Serebrjanin olalta:
-- siis me emme kelpaa hänen ruhtinaalliselle armollensa! Varmaankin on
kunniallisempaa olla varkaitten seurassa, kuin minun soturinani! No
niin, -- hän jatkoi ivallisesti, -- minä en tunkeu kenenkään
ystävyyteen, enkä väkisin pidä ketään. Kun olette tottuneet yhdessä
olemaan, niin palvelkaa yhdessä. Onnellista matkaa, rosvojen päämies!

Ja katsahtaen ylenkatseellisesti Serebrjaniin, käänsi tsaari hänelle
selkänsä.




XXXVIII Luku.

Lähtö slobodasta.


Godunov pyysi Serebrjania jäämään luoksensa lähtöön saakka. Tällä
kertaa oli tuo pyyntö tehty sydämestä, sillä Boris Fedorovitsh, joka
tarkoin seurasi tsaarin jokaista sanaa ja liikettä, päätti, ett'ei
myrskyä enään tule ja että Iivana vain osoittaa kylmyyttä Serebrjania
kohtaan.

Noudattaen Maksimille annettua lupaustansa, lähti Serebrjani suoraan
tsaarin pihasta kaimansa äidin luo ja antoi hänelle Maksimin ristin.
Maljuta ei ollut kotona. Vanha äiti jo tiesi poikansa kuoleman, hän
otti Serebrjanin vastaan ikäänkuin oman poikansa; hän ei uskaltanut
pidättää häntä luonansa, peljäten miehensä palajavan ja saattoi hänet
vain portaille asti siunaten.

Illalla, kun Godunov jätti Serebrjanin makuuhuoneesen, ja lähti pois,
toivotettuaan hänelle hyvää yötä, antoi Miheitsh täyden vallan
ilolleen.

-- Noh, bojari, -- hän sanoi, -- sain minä vihdoinkin ilon hetken
pitkällisen murheen jälkeen! Siitä saakka, kun vangitsivat sinut,
Nikita Romanovitsh, on ikäänkuin en näkisi Jumalan valoa. Yhä vain
kuljeskelen ympäri Moskovaa ja slobodaa, etsien sinusta jotain tietoa.
Kun kuulin tänään, että sinä palasit rosvojen kanssa, niin juoksin
minkä jaksoin heti tsaarin pihaan, mutta tsaari onkin portailla! Minä
koetan päästä rosvojen välitse sinun luoksesi, mutta en malttanut,
tahdoin ottaa kiinni sinun liepeestäsi, vaan tsaari huomasikin minut.
Noh, minäkös peljästyin! En ikinä unohda! Pidän huomenna kahdet
rukoukset, toisen sinun terveydestäsi, mutta toisen -- siitä, että
Herra varjeli minut tuosta noita-akasta, eikä sallinut minulle
tuommoista ilkeyttä tapahtuvan.

Ja Miheitsh alkoi kertoa kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut Morosovin
talon hävityksen jälkeen, ja miten hän, ilmoitettuaan Perstenille ja
palattuaan myllylle löysi sieltä Jelena Dmitrievnan ja otti
saattaaksensa hänet miehensä maatilalle, jonne Morosovin palvelijat
olivat hänet vieneet tulipalon aikana.

Serebrjani kuunteli maltittomasti Miheitshin monia poikkeuksia.

-- Enhän minä ole, Nikita Romanitsh, -- vanhus sanoi, -- sokea, vaikka
olen vaiti, mutta näen kaikki. Totta sanoen, armaiseni, minulle oli
kovin vastenmielistä, kun sinä menit Drushina Andrejitshin luo. Ei
tuosta tule mitään hyvää, minä ajattelin, ja tosin oli häpeä sinun
tähtesi, kun sinä istuit hänen kanssansa pöydän ääressä ja joit samasta
kauhasta. Ymmärräthän, armaiseni, minua? Vaikka sinä ehkä et ole syypää
siihen, kuka sen tiesi, miten se ihmiseen tulee! Mutta häntä vastaan
oli pahasti tehty. Noh, mutta nyt on aivan toista; nyt hänen,
bojarittaren, ei ole kenellekään vastaaminen; ja liian nuori hän on,
armas, jäämään leskeksi.

-- Älä soimaa minua, Miheitsb, -- Serebrjani sanoi pahastuneena, --
mutta sano, missä hän nyt on ja mitä hänestä tiedät.

-- Kyllä, armaani, malta mieltäsi, anna minun kertoa kaikki sinulle
järjestyksessä. Kas, kun minä palasin myllyyn, sanoi mylläri minulle:
lensi, sanoi, kasuari-lintu minun luokseni, vie hänet, sanoi, tsaari
Dalmatin luo. Ensin en minä ymmärtänyt, mikä lintu ja mikä Dalmati
se semmoinen oli, kun silloin vasta, koska hän näytti minulle
bojarittaren, silloin arvasin hänen puhuvan hänestä. Niin lähdimme
hänen kanssansa Drushina Andrejitshin perintötilaan. Ensin alussa oli
hän vain vaiti, eikä nostanut silmiänsäkään; sitten hän alkoi
vähitellen kysellä miehestänsä! mutta sitten, isäseni, sitä, tätä ja
kysyipä sinustakin, mutta, näet sinä, ei suoraan, vaan noin, ikäänkuin
vastenmielisesti, pois kääntyen, tiettyhän, naisten laita. Minä kerroin
hänelle kaikki, minkä tiesin mutta hän, herttainen, kävi vieläkin
surullisemmaksi, painoi alas päänsä, eikä koko matkalla enää puhunut
sanaakaan. Mutta kun lähenimme perintötilaa, näen hänen tulevan
levottomaksi. Mitä sinä, armollinen rouva, olet levoton? Hänelle,
armaiseni, kyyneleet silmiin. Minä häntä lohduttamaan.

-- Elä sure, sanon, bojaritar, Drushina Andrejitsh voi hyvin! Mutta
hän, kuullessaan Drushina Andrejitshin nimeä, alkoi itkeä vielä
katkerammin. Minä, kun katsoin häneen, en tiennyt enää mitä puhuakaan
hänelle. Ja ruhtinas Nikita Romanitshkin, sanoin, vaikka onkin
vankeudessa, voi myöskin hyvin! En tiennyt, armaiseni, mitä sanoa
hänelle, arvaan, ett'en puhunut oikein, mutta jotain oli sanominen.
Mutta kun lausuin sinun nimesi, armaiseni, niin hän äkkiä seisautti
hevosen, "Ei, sanoi, setä kulta, en voi mennä maatilalle!" -- mitäs
sinä, bojaritar, minne sinun on meneminen? -- "Setä kulta, sanoo,
näetkö kultaiset ristit, jotka näkyvät tuolta metsän takaa?" -- Näen,
armollinen rouva. -- "Se on, hän sanoo, neitsyjen luostari; minä tunnen
nuo ristit, saata minut sinne, setä kulta!" -- minä tahdoin kieltäytyä,
mutta hän vain yhäti: saata sinne, saata! -- "Minä, sanoo, odotan
siellä viikon, rukoilen Jumalaa, mutta sitten annan tiedon Drushina
Andrejitshille, hän lähettää minut noutamaan!" Mitäs tehdä, saatoin
hänet sinne, isäseni, sinne jätin hänet abbedissan haltuun.

-- Kuinka pitkältä on siihen luostariin? -- Serebrjani kysyi.

-- Myllystä oli neljäkymmentä juoksumittaa, armaiseni, Moskovasta on
ehkä pitempi. Mutta se on luultavasti meidän tiellämme, kun me menemme
Shisdriin.

-- Miheitsh! -- Serebrjani sanoi, tee minulle palvelus. Minä en voi
lähteä ennen aamua, minun miesteni on tsaarille ristiä suuteleminen.
Mutta aja sinä jo tänä yönä kahdella hevosella, älä säästä itseäsi
äläkä hevosia; pyydä päästä bojarittaren luo, kerro hänelle kaikki;
pyydä häntä, että hän vastaanottaisi minut, ettei hän päättäisi mitään,
ennenkuin on kohdannut minut!

-- Kuulen, armaiseni, kuulen, mutta pelkäätkö sinä että hän rupeaa
nunnaksi? Ei se tapahdu, isäseni. Vuoden kuluessa hän tietysti itkee,
eihän muuten voi; eikö hän surisi Drushina Andrejitshia, Jumala suokoon
hänelle ijankaikkisen elämän! Mutta sittenpä häät vietämme. Eihän
meidän ole ikuisesti, armaiseni, murhetta vastaan taisteleminen.

Miheitsh lähti samana yönä luostariin, mutta Serebrjani jo aamun
koittaessa lähti ottamaan jäähyväiset Godunovilta.

Boris Fedorovitsh palasi jo aamu-jumalanpalveluksesta, jossa hän
tapansa mukaan kävi tsaarin kanssa.

-- Miksi sinä niin varhain nousit? -- hän kysyi Nikita Romanovitshilta.
-- Se sopii meille, slobodan asukkaille, mutta sinä olisit voinut
levätä eilisen päivän jälkeen. Vai oliko sinulla rauhaton olo minun
luonani?

Mutta Godunovin vilkas katse osoitti, että hän tiesi syyn ruhtinaan
levottomuuteen.

Boris Fedorovitshin ystävällisyys, hänen myötätuntoisuutensa
Serebrjaniin, monta kertaa hänelle osoitetun apunsa, mutta
pääasiallisesti hänen hovilaisista eroava luonteensa viehätti hyvin
Nikita Romanovitshin hänen puoleensa. Hän tunnusti hänelle rakkautensa
Jelenaan.

-- Kaiken tuon tiedän jo kauan sitten! -- Godunov -- Arvasin sen jo
sinun ensi kerran slobodassa käydessäsi, siitä, miten sinä katsoit
Vjasemskiin. Mutta kun minä sitä varten aloin puhua Morosovista, puhuit
sinä hänestä vastenmielisesti, vaikka olit hänen ystävänsä. Sinä,
ruhtinas, et voi mitään salata. Mitä vain ajattelet, se jo heti näkyy
sinun kasvoissasi. Ja sinä puhutkin liian avomielisesti, Nikita
Romanitsh, salli minun sen sanoa sinulle. Minä eilen peljästyin sinun
tähtesi ja harmistuinkin, kun sinä niin itsepäisesti vastasit
tsaarille, ett'et tahdo kirjoittaa itseäsi opritshninaan.

-- Mitä minun olisi pitänyt vastata hänelle, Boris Fedorovitsh?

-- Sinun olisi ollut tsaaria kiittäminen ja hänen armonsa
vastaanottaminen.

-- Puhutko sinä leikkiä, Boris Fedorovitsh, vai tottako? Miten minä
olisin voinut siitä kiittää tsaaria? oletko itse kirjoitettu.

-- Se on toinen asia. Minä tiedän, mitä teen. Minä en vastusta tsaaria;
hän ei itse tahdo kirjoittaa minua siihen, niin minä olen itseni
asettanut. Mutta sinä kun olisit tullut tsaarin aseenkantajaksi ja
olisit ollut tsaarin läheisyydessä, niin siten olisit voinut palvella
koko maata. Me olisimme sinun kanssasi pitäneet yhtä ja ehkäpä lyöneet
koko opritshninan!

-- Ei, Boris Fedoritsh, en minä olisi sitä ymmärtänyt tehdä. Itse
sanot, että kaikki näkyy minun kasvoissani.

-- Sen vuoksi, ett'et sinä tahdo hallita itseäsi, ruhtinas. Kas, jos
sinä päättäisit hillitä suoraluonteisuuttasi ja vaikkapa nä'ön vuoksi
menisit opritshninaan, mitä kaikkia emmekö yhdessä sinun kanssasi
tekisi! Mutta nyt, katso minuun, olen aivan yksin, lyön kuin kala jäätä
vastaan,[39] jokaista minun on pelkääminen, jokaista sanaa miettiminen;
usein on pää pyörällä! Mutta jospa meitä olisi kaksi tsaarin luona,
niin voimatkin olisivat kahdet. Semmoisia miehiä, kuin sinä, ruhtinas,
ei ole monta. Sanon sinulle suoraan, minä jo ensi kerran sinut
nähdessäni luotin sinuun!

-- En kelpaa siihen toimeen, Boris Fedoritsh. Monta kertaa olen
koettanut olla muitten lailla, vaan ei siitä tule mitään. Mutta sinä,
Jumala suokoon sinulle terveyttä, sinä olet siinä mestari. Totta
sanoen, ensin alussa, ei minua miellyttänyt, että sinä ajattelet toista
ja puhut toisin; mutta nyt näen, mitä sinä tarkoitat, ja käsitän siten
olevan parempi. Mutta vaikka minä niin tahtoisinkin, niin en osaa; ei
Jumala antanut minulle semmoista taitoa. Mutta mitä siitä puhua!
Tiedäthän itse, tsaari lähettää minut omasta pyynnöstäni
rajavartijaväkeen.

-- Ei se mitään, ruhtinas. Sinä taas lyöt tatarit, tsaari sallii sinut
silmäinsä eteen. Aseenkantajana, tietysti, et enää voi olla, vaan jos
pyydät opritshninaan, niin sinut kirjoitetaan. Mutta vaikka ei
sattuisikaan, että löisit tatarit, kuitenkin tulet Moskovaan, kun
Jelena Dmitrievnan leskiaika loppuu. Älä pelkää, että hän rupeaa
nunnaksi, ei se tapahdu, Nikita Romanitsh, minä tunnen paremmin kuin
sinä ihmissydämen; ei hän rakkaudesta mennyt naimisiin Morosovin
kanssa, ei hän siis jää luostariin nyt. Minä rupean, jos tahdot sinun
ystäväksesi häissä.

-- Kiitos, Boris Fedoritsh, kiitos. Minä häpeän, että sinä teit minulle
niin paljon, vaan minä en voi millään sinulle maksaa. Jos olisi sinun
tähtesi kidutukseen meneminen, tahi taistelussa henkeni antaminen, niin
en ajattelisikaan. Mutta älä kutsu minua opritshninaan, ja tsaarin
lähellä en myöskään voi olla. Sitä varten on aivan omantunnon
kieltäyminen, tahi osaaminen olla niinkuin sinä. Mutta minä vain suotta
viekastelisin. Boris Fedoritsh, Herra on jokaiselle antanut omansa:
haukalla on oma lentonsa, joutsenella omansa, olkoon vain jokaisessa
totuus.

-- Siis sinä et enää soimaa minua, ruhtinas, etten minä käy suoraa
tietä, vaan kiertelen.

-- Synti olisi soimata sinua, Boris Fedoritsh. Vaikka en puhuisikaan
itsestäni, mutta kuinka paljo hyvää etkö ole tehnyt muille! Ja minun
pojillenikin olisi, ehkä, ilman sinua käynyt huonosti. Ei ilman syytä
kansa sinua rakasta! Kaikki sinuun toivovat, koko valtakunta katsoo
sinuun!

Keveä puna levisi Godunovin tummille kasvoille ja hänen silmissänsä
säihkyi ilo. Että semmoinen mies, kun Serebrjani, hyväksyisi hänen
käytöksensä, oli hänelle suureksi riemuksi ja todisteena lumoavasta
voimastansa.

-- Minä, puolestani kiitän sinua, ruhtinas, -- hän lausui. -- Yhtä
pyydän sinulta: koska et tahdo auttaa minua, niin, vähintäin, jos
kuulet minusta puhuttavan pahaa, niin elä usko niitä huhuja eläkä sano
minun panettelijoilleni kaikkia, mitä tiedät minusta.

-- Ole siitä vakuutettu, Boris Fedoritsh! En anna kenenkään edes
ajatellakaan sinusta pahaa, sen vähemmin puhua. Minun rosvoni jo nyt
rukoilevat sinun edestäsi, mutta kun tulevat synnyinmaahansa, niin
käskevät myös kaikkien tuttaviensa tehdä samaten. Jumala sinua
suojelkoon.

-- Herra suojelee lauhkeamielisiä, -- Godunov sanoi, luoden siveästi
silmänsä alas. -- Mutta kaikki tapahtuu hänen pyhän tahtonsa mukaan!
Jää hyvästi, ruhtinas, näkemiseen asti; elä unohda, että lupasit kutsua
minut häihin.

He syleilivät ystävällisesti toisiansa ja Nikita Romanitsh kävi
iloisemmaksi. Hän oli tottunut ajatukseen, ettei Godunov erehtyisi
luuloissansa ja hänen levottomuutensa Jelenan suhteen hävisi. Hetkisen
kuluttua ajoi hän jo jalkaväkensä etupäässä; mutta ennenkuin he
lähtivät slobodasta, tapahtui seikka, joka sen ajaa luulon mukaan, oli
pahana ennustuksena.

Erään kirkon luona seisautti sotaväen joukkoa kerjäläiset, jotka
tunkeutuivat kirkon portaitten ääressä, poikki kadun, ja jotka
odottivat rikkaita almuja joltain mahtavalta henkilöltä, joka oli
kirkossa.

Ajaen hitaasti eteenpäin, antaakseen kerjäläisjoukolle aikaa väistyä,
kuuli Serebrjani sielumessun ja kysyi, kenen edestä rukoillaan? Hänelle
vastattiin, että Grigori Lukjanovitsh Skuratov-Bjelski pitää
sielumessun poikansa Maksim Grigorjevitshin edestä, jonka tatarit
tappoivat. Siinä samassa kuului huuto, ja kirkosta kannettiin ulos
tunnoton, vanha nainen; kyyneleet valuivat hänen laihoilla
kasvoillansa, ja harmaat hiuksensa putosivat epäjärjestyksessä
samettilakin alta. Se oli Maksimin äiti. Maljuta, siviilipuvussa, tuli
ulos portaille ja hänen silmänsä kohtasi Serebrjanin silmiä, mutta
Maljutan kasvoissa ei ollut tällä kertaa petomaisuus, vaan ainoastaan
tylsämielisyys. Käskettyään laskea vaimon kirkon etehiseen, hän palasi
kirkkoon kuulemaan sielumessua, mutta rosvot ynnä Serebrjani,
paljastettuaan päänsä ja silmiään ristittyään, kulkivat kirkon portin
sivutse ja kuulivat kirkosta juhlallisesti kaikuvan: "pyhien kanssa
anna rauha!"

Tuo surullinen laulu ja Maksimin muisto vaikutti synkästi Serebrjaniin,
mutta hän muisti Godunovin lohduttavaiset sanat, jotka kohta poistivat
sielumessun surullisen vaikutuksen. Tien kääntyessä tummaan metsään,
katsahti hän taaksepäin Aleksandrovin slobodaan, ja kun Iivanan
palatsin kultaiset huiput katosivat näöstänsä, tunsi hän helpoituksen,
ikäänkuin kuorma olisi vierinyt hänen sydämmeltään!

Aamu oli raitis, kirkas. Entiset rosvot, nyt hyvästi puettuina ja
aseissa, astuivat tasaisin askelin Serebrjanin ja häntä seuraavien
ratsastajien jälessä. Viheriän tumma metsä ympäröi heidät joka sivulta.
Serebrjanin tulisenrohkea ratsu repäsi sivutsemennen lehtiä
alasriippuvista oksista, mutta Bujan, joka Maksimin kuoltua yhä seurasi
ruhtinasta, juoksi hänen edellään ja kohotti usein, tuulta haistellen,
karvaisen kuononsa tahi käänsi päänsä sivulle ja huipisti korvansa, kun
joku kaukainen jyske kuului metsästä.




XXXIX Luku.

Viimeinen kohtaaminen.


Muutaman päivän Serebrjani kulki sotajoukkoneen. Eräällä
yöleiri-paikalla, josta tie kulki Neitsyt-luostariin, jätti hän
miehensä ja ajoi Miheitshiä vastaan, joka oli luvannut tuoda hänelle
vastuun bojarittarelta.

Koko yön ajoi hän lakkaamatta. Aamun koittaessa, lähestyen erästä
tiehaaraa, näki hän sammuvan rovion ja Miheitshin istuvan sen lähellä.
Molemmat hänen hevosensa olivat läheisyydessä, satuloittuina,
laitumella.

Kuullen kavioiden kopsetta, hypähti Miheitsh seisoalleen.

-- Armaiseni, ruhtinas Nikita Romanitsh! -- huusi hän, tunnettuaan
ruhtinaan: -- elä aja etemmäs, isäseni! Käänny takasin, ei sinulla ole
mitään siellä tekemistä!

-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Serebrjani ja sydämmensä seisahtui
lyömästä.

-- Kaikki on loppunut, armaiseni! -- Ei suonut Herra meille onnea!

Serebrjani hypähti maahan.

-- Puhu! -- sanoi hän: -- mitä tapahtui bojarittarelle?

Vanhus oli ääneti.

-- Mitä on tapahtunut Jelena Dmitrievnalle? -- kysyi peljästyneenä
Serebrjani.

-- Ei ole enää Jelena Dmitrievnaa, armaiseni! -- lausui Miheitsh
synkästi. -- On vain sisar Evdokia!

Serebrjani horjui ja nojautui puuhun, Miheitsh katsoi häneen surulla.

-- Mitäs tehdä, Nikita Romanitsh! -- Niin oli Jumalan tahto. Emme me
syntyneet onnelliseen aikaan!

-- Kerro kaikki! -- sanoi Serebrjani toinnuttuaan. -- Elä säästä minua.
Milloin bojaritar otti hunnun?

-- Kun hän sai kuulla Drushina Andrejitshin mestauksesta, armaiseni,
kun luostariin tuli tsaarilta synodik, ynnä kaikkien mestattujen
nimiluettelo ja käsky rukoilla heidän sieluinsa edestä; juuri päivää
ennen, kun minä tulin hänen luokseen.

-- Näitkö sinä hänet?

-- Näin, armaiseni.

Serebrjani tahtoi sanoa jotain eikä voinut.

-- Hetkisen vain näin, -- Miheitsh lisäsi, -- ei hän tahtonut ensin
minua vastaanottaa.

-- Mitä hän käski sanoa minulle? -- tuskin taisi lausua Serebrjani.

-- Että sinä rukoilisit hänen edestänsä, armaiseni.

-- Eikö mitään muuta?

-- Ei mitään, armaiseni.

-- Miheitsh! -- ruhtinas lausui, hetkisen vaiti oltuansa: -- saata
minut luostariin, tahdon ottaa jäähyväiset häneltä.

Vanhus pudisti päätään.

-- Miksi tahdot mennä hänen luo? Elä häiritse häntä enää; hän on nyt
sama kuin pyhä. Palatkaamme sotaväen luo ja lähtekäämme suoraan
Shisdriin!

-- En voi! -- Serebrjani lausui.

Miheitsh taas vain pudisti päätään ja toi hänelle toisen hevosistaan.

-- Istu tämän selkään, -- sanoi hän, huoaten, -- omasi on liiaksi
uupunut.

He ajoivat, ääneti, luostariin,

Tie kulki koko ajan metsää pitkin. Kohta kuului veden kohinaa ja
kaislojen välissä juokseva puro välkkyi tiheän ruohon läpi.

-- Tunnetkos tuota paikkaa, ruhtinas? kysyi Miheitsh synkästi.

Serebrjani nosti päätänsä ja näki paikan, jossa ei kauan sitten oli
ollut tulipalo. Siellä täällä maa oli kaivettu, mutta rakennuksen
jäännökset ja rikkoutunut myllyn ratas osoittivat, että siinä oli ollut
mylly.

-- Se oli silloin, kun he ottivat kiinni noidan, -- huomautti Miheitsh,
-- niin he hävittivät myös hänen asumuksensa, luulivat siinä löytävänsä
aarteen, susi heidät syököön!

Serebrjani katseli hajamielisesti tuota paikkaa ja he ajoivat edemmäs.

Muutamien tuntien kuluttua alkoi metsä harventua. Puitten välissä näkyi
valkoinen kivimuuri, ja hoidetulla kentällä oli luostari. Se ei
seisonut, niinkuin muut luostarit, korkealla paikalla. Ahtaista
rautaristikkoakkunoista ei näkynyt laveita, luostariin kuuluvia maita,
ja silmät kohtasivat ylt'ympäri ainoastaan puun runkoja ja kuusien
synkkää vihreyttä, joka ahtaana piirinä ympäröi luostarin aitauksen.
Paikka oli yksinäinen ja synkkä; luostari näytti olevan köyhä.

Ratsastajat astuivat alas hevosen selästä ja kolkuttivat pieneen
porttiin.

Kului muutamia hetkiä; kuului avainten helinää ja lähestyviä askeleita.

-- Ylistys Herralle Jesukselle Kristukselle! -- sanoi hiljaisesti
Miheitsh.

-- Ijankaikkisesta ijankaikkiseen, amen! -- vastasi
portinvartija-sisar, avaten portin, -- Ketä te tahdotte, herrat?

-- Sisar Evdokia, lausui puoli ääneen Miheitsh, peljäten sillä nimellä
uudestaan repiä herransa sielun haavaa. -- Tunnethan sinä minut, äiti
kulta, minä äsken kävin täällä.

-- Ei, herrani, en tunne; minä olen vasta tänään määrätty portin
vartijaksi, mutta minua ennen oli sisar Agnia...

Ja nunna katsoi peljästyneenä äsken tulleihin.

-- Ei siitä mitään, äitiseni, -- Miheitsh jatkoi, -- laske meidät
sisään. Ilmoita abbedissalle, että ruhtinas Nikita Romanovitsh
Serebrjani on tullut.

Portinvartija katsahti peljäten Serebrjaniin, vetäytyi takaisin ja
sulki kiireesti portin.

Kuului, miten hän kiiruusti meni pois, lausuen: "Herra Jesus Kristus,
armahda meitä!"

"Mitä tää tietää?" ajatteli ratsupalvelija; "miksi hän pelkää minun
herraani?"

Hän katsoi ruhtinaasen ja ymmärsi, että hänen pölyinen
sotahaarniskansa, piikkisen pensaston rikkirepimä pukunsa ja levoton
katseensa oli peljästyttänyt portinvartijan. Tosin olikin Nikita
Romanitshin kasvot niin muuttuneet, että itse Miheitshikin ei olisi
häntä tuntenut, jos ei olisi tullut hänen kanssansa yhdessä.

Muutamien minuuttien kuluttua kuului taas portinvartijan askeleet.

-- Suokaa anteeksi, herrat, -- hän sanoi vapisevalla äänellä portin
takaa; -- nyt ei abbedissa voi ottaa teitä vastaan; tulkaa huomenna,
aamumessua jälkeen.

-- Minä en voi odottaa! -- Serebrjani kiljasi ja töykäten jalallansa
porttiin, rikkoi hän salvat ja astui aitauksen sisään.

Hänen edessänsä seisoi abbedissa, melkein yhtä kalpeana, kuin hän itse.

-- Vapahtajan nimessä, -- hän lausui vapisevalla äänellä, -- seisahdu!
Minä tiedän, minkä tähden sinä tulit... Mutta Herra rankaisee murhan,
ja viaton veri tulee sinun päällesi!

-- Arvoisa äiti! -- Serebrjani vastasi, käsittämättä hänen pelkoansa,
mutta liian levotonna hämmästyäkseen: -- arvoisa äiti, laske minut
sisar Evdokian luo! Anna minun vain yhden silmänräpäyksen nähdä hänet!
Anna minun ottaa häneltä jäähyväiset!

-- Ottaa jäähyväiset? -- toisti abbedissa: -- tahdotkos ainoastaan
ottaa jäähyväiset?

-- Anna minun ainoastaan ottaa häneltä jäähyväiset, ja annan kaiken
omaisuuteni sinun luostariisi!

Abbedissa katsoi häneen epäillen.

-- Sinä tulit väkivaltaisesti sisään, sinä nimität itsesi ruhtinaaksi,
mutta Jumala tiesi, ken sinä olet! Jumala tiesi, mitä varten tulit...
Tiedän opritshnikkien nyt ajavan ympäri luostaria ja surmaavan niiden
vanhurskaitten vaimoja ja tyttäriä, joita äsken Moskovassa
mestattiin... Sisar Evdokia oli mestatun bojarin puoliso.

-- En minä ole opritshnikki! -- Serebrjani huusi; -- minä antaisin itse
kaiken vereni bojaritar Morosovin edestä! Päästä minut bojarittaren
luo, arvoisa äiti, päästä minut hänen luoksensa!

Varmaankin näkyi Serebrjanin kasvoissa totuus ja avomielisyys.
Abbedissa rauhoittui ja katsoi häneen sääliväisesti.

-- Minä rikoin sinua vastaan! -- hän sanoi. -- Mutta kiitos
Kristukselle ja hänen puhtaalle äidillensä, nyt näen, että erehdyin.
Ylistetty olkoon Kristus, ijankaikkinen Kolminaisuus ja kaikki pyhät,
ett'et sinä ole opritshnikki! Peljästytti minut portinvartija, minä jo
mietin, miten vain pitkittäisin aikaa, että ennättäisimme piiloittaa
sisar Evdokian! Vaikeat ajat on meillä, herrani! Ei Jumalan
kartanoonkaan maapakolainen saa lymytä! Jos sinä olet Morosovin ystävä
tahi sukulainen, niin minä saatan sinut sisar Evdokian luo. Tule minun
kanssani tänne, bojari, hautakammion ohitse; hänen kammionsa on aivan
keskellä puutarhaa.

Abbedissa saattoi ruhtinaan puutarhan kautta yksinäiseen kammioon, joka
oli ruusu- ja kirsimarjapensaiden ympäröimänä. Siellä istui oven edessä
penkillä Jelena, mustassa puvussa ja hunnussa. Laskeuvan auringon
säteet lankesivat hänen yllensä tiheiden vaahterien kautta ja kultasi
hänen ylitsensä niiden kellastuneita oksia. Kesä oli loppumaisillaan;
ruusupensaitten viimeiset kukat karisivat; erakon musta puku oli niiden
vaaleanpunaisilla lehdillä peitetty, Synkästi katseli Jelena
vaahterapuitten keltaisten lehtien hitaista putoamista, ja ainoastaan
lähestyvien askeleitten kapse häiritsi hänen mietteitänsä. Hän kohotti
päänsä, huomasi abbedissan ja nousi seisoalleen, astuakseen häntä
vastaan, mutta, äkkiä nähtyänsä Serebrjanin, huudahti, painoi kätensä
rintaan ja laskeusi voimatonna penkille.

-- Elä peljästy, lapsukaiseni! -- abbedissa sanoi hänelle
ystävällisesti, -- bojari on sinun tuttavasi, sinun miesvainajasi
ystävä, joka tuli ottamaan sinulta jäähyväiset!

Jelena ei voinut vastata; hän vain vapisi ja ikäänkuin peljästyksissään
katseli ruhtinasta. Kauan molemmat olivat ääneti.

-- Kas, -- Serebrjani vihdoin lausui, -- kas, miten meidän oli
toisiamme kohtaaminen!

-- Ei meidän sopinut muuten kohdata toisiamme! -- Jelena sanoi tuskin
kuuluvasti.

-- Miksi sinä et odottanut minua, Jelena Dmitrievna? -- Serebrjani
sanoi.

-- Jos minä olisin odottanut sinua, -- hän kuiskasi, -- ei minulla
olisi riittänyt voimia ... sinä et olisi päästänyt minua... On
muutenkin minulla paljon syntiä, Nikita Romanitsh...

Taas äänettömyys. Serebrjanin sydän löi kovasti.

-- Jelena Dmitrievna! -- hän sanoi mielenliikutuksesta katkenneella
äänellä: -- minä otan ikuisesti jäähyväiset sinulta, ikuisesti, Jelena
Dmitrievna... Anna minun viimeisen kerran katsoa sinuun ... anna
viimeisen kerran katsoa sinun silmiäsi ... heitä pois huntusi Jelena!

Jelena nosti laihalla kädellänsä mustan vaipan, joka peitti yläpuolen
kasvoistansa ja ruhtinas näki hänen lauhkeat, itkusta punaset silmänsä
ja kohtasi tutun, siveän katseen, joka oli himmentynyt valvomisesta ja
sieluntuskista.

-- Hyvästi, Jelena! -- hän huusi, langeten kasvoillensa ja kumartaen
hänen jalkainsa juureen: -- jää hyvästi ijäti! Suokoon Herra minun
unohtaa, että me olisimme voineet tulla onnellisiksi!

-- Ei, Nikita Romanitsh! -- lausui synkästi Jelena, -- ei onni ollut
meille aiottu! Drushina Andrejitshin veri olisi ollut onnen ja meidän
välillä. Minun tähteni hän meni maanpakoon, minä rikoin häntä vastaan,
minä olen syyllinen hänen kuolemaansa! Ei, Nikita Romanitsh, me emme
olisi voineet olla onnelliset! Ja kuka nyt on onnellinen!

-- Ja, -- toisti Serebrjani: -- kuka on nyt onnellinen! Ei Herra ole
armollinen pyhälle Venäjälle, mutta en kuitenkaan ajatellut, että
meidän olisi tullut elävinä ijäisesti erota!

-- Ei ijäisesti, Nikita Romanitsh, -- Jelena surullisesti huokasi, --
mutta vain täällä, tässä elämässä. Niin luultavasti piti olla. Eihän
meille yksin vain iloa, kun koko maa kärsii suurta surua ja tuskaa!

-- Miksi, -- Serebrjani lausui synkästi, -- miksi en kaatunut tataarin
miekasta! Miksi ei tsaari minua mestannut, kun tulin hänelle
tunnustamaan. Mitä minulle nyt jää maailmaan?

-- Kanna ristisi, Nikita Romanitsh, kuten minäkin. Sinun kohtalosi on
helpompi kuin minun, Sinä voit puollustaa isänmaatasi, mutta minä voin
ainoastaan rukoilla sinun edestäsi ja itkeä syntiäni!

-- Mikä isänmaa? Missä on meidän isänmaamme! -- Serebrjani huudahti. --
Ketä vastaan on meidän sitä puollustaminen? Ei tatarit, vaan tsaari
hävittää isänmaan! Ymmärrykseni on hämmentynyt, Jelena Dmitrievna...
Sinä yksin vielä ylläpidit järkeni, nyt on kaikki pimennyt; en näe
enää, missä on valhe, missä totuus. Kaikki hyvä hukkuu, kaikki pahuus
voittaa! Usein, Jelena Dmitrievna, muistin minä Kurbskin, ja ajoin pois
ne syntiset ajatukset, niin kauan, kuin elämälläni oli vielä päämaali,
niin kauan, kuin minulla vielä oli voimaa, mutta nyt ei minulla enää
ole päämaalia ja voima on loppunut ... järkeni hämmentyy...

-- Valistakoon sinut Jumala, Nikita Romanovitsh! Siitäkö, että onnesi
hävisi, rupeat hallitsijan viholliseksi, käyt koko valtakuntaa vastaan,
joka on hänelle alammainen? Muista, että Jumala lähettää meille
koetuksia, että voisimme kohdata toinen toisemme toisessa elämässä.
Muista, koko entinen elämäsi ja älä valehtele itseäsi vastaan, Nikita
Romanitsh!

Serebrjani painoi alas päänsä. Hänessä leimuava vihansa jätti sijaa
ankaralle velvollisuuden tunnolle, jossa hän oli kasvatettu ja jonka
hän tähän asti piti sydämessänsä pyhänä, ehkä ei aina voinut sille
alistua.

-- Kanna ristisi, Nikita Romanitsh! -- toisti Jelena.-- Mene, minne
tsaari sinut lähettää! Sinä kieltäysit kirjotuttamasta opritshninaan,
ja omatuntosi on puhdas. Mene Venäjän maan vihollisia vaataan; mutta
minä en lakkaa rukoilemasta molempien edestä viimeiseen hetkeeni asti!

-- Jää hyvästi, Jelena, jää hyvästi, sisareni! -- huudahti Serebrjani,
heittäytyen hänen luokseen.

Hän kohtasi levollisella katseella Serebrjanin tuskallisen katseen,
syleili häntä niinkuin veljeä ja suuteli kolme kertaa, pelvotta ja
hämittä, sillä tuossa jäähyväissuutelossa ei enää ollut sitä tunnetta,
joka kaksi kuukautta sitä ennen, Morosovin puutarhan aituuksella, oli
heittänyt hänet ruhtinaan syliin ehdottomasti ja vasten tahtoansa. --
Jää hyvästi! -- toisti hän, ja, laskien alas huntunsa, poistui
kiireesti kammioonsa.

Alkoivat soittaa iltamessuun. Serebrjani katsoi kauan Jelenan jälkeen.
Hän ei kuullut, mitä abbedissa hänelle puhui, ei tuntenut, kun hän otti
hänen kädestänsä ja saattoi aituuksen luo. Ääneti istahti hän hevosen
selkään, ääneti ajoi Miheitshin kanssa kuusimetsää pitkin.
Luostarikellon ääni vihdoin herätti hänen tunnottomuudestansa. Hän nyt
vasta käsitti koko onnettomuutensa. Sydämmensä särkyi tuosta soitosta,
mutta hän alkoi kuunnella sitä lemmellä, ikäänkuin siinä soisi Jelenan
viimeinen hyvästijättö, ja kun tasaiset lyönnit, sulaen yhteen
kaukaiseen huminaan, vihdoin katosivat illan ilmaan, näytti hänestä,
että kaikki, mikä oli hänelle kallis, temmattiin pois hänen elämästänsä
ja yltä ympäri valloitti hänet kylmä, toivoton yksinäisyys...

Seuraavana päivänä jatkoi Nikita Romanitshin sotajoukko matkaansa,
joutuen yhä edemmäs tummiin metsiin, jotka, pienillä väliteillä,
yhtyivät Bojanskin tuuheihin metsiin. Ruhtinas ajoi joukon edellä,
mutta Miheitsh seurasi häntä, uskaltamatta häiritä hänen
äänettömyyttänsä.

Ajoi Serebrjani, pää alas vaipuneena, ja kesken synkkiä ajatuksiansa,
kesken kaiken toivottomuuden, loisti hänelle, ikäänkuin kaukainen
aamurusko, yksi ainoa lohduttava tunne. Se oli tieto, että hän oli
elämässään täyttänyt velvollisuutensa, niin paljon kuin taisi, että hän
oli astunut suoraa tietä, eikä kertaakaan siitä tahallansa poikennut.
Tuo kallis tunne, joka surujen ja onnettomuuksien keskellä asuu,
ikäänkuin poisryöstämätön aarre, jokaisen kunniallisen ihmisen
sydämessä ja johon verraten kaikki maailman komeus, kaikki, mikä on
ihmisten pyrintöjen päämaalina, on tomu ja tuhka!

Ainoastaan tuo tieto teki hänelle elon mahdolliseksi, ja hän, uudistaen
muistossaan jäähyväisottonsa kaikki eri seikat, toistaen itselleen
Jelenan jokaisen sanan, löysi synkän lohdutuksen ajatuksessa, että
tosin olisi tunnotonta iloita nykyaikaan, ja ettei hän tahdo erota
veljistänsä, vaan kantaa heidän kanssansa osansa yhteisestä
onnettomuudesta.

Godunovin sanat johtuivat hänen mieleensä, ja hän naurahti katkerasti,
muistaessansa, millä itseluottamuksella Godunov puhui ihmissydämen
tuntemisestansa. "Näkyy", ajatteli hän, "ettei Boris Fedoritsh voi
kaikkea tietää. Valtion asiat ja Iivana Vasiljevitshin sydän ovat
hänelle tiettyjä; hän tietää edeltäpäin, mitä Maljuta sanoo, mitä joku
opritshnikki tekee, mutta niiden tunteet, jotka eivät etsi omaa
hyötyänsä, ovat hänelle tuntemattomat".

Ja ehdottomasti Serebrjani muisti Maksimin ja ajatteli, ettei hänen
kaimansa olisi niin päättänyt. Hän ei olisi sanonut, ei hän rakkaudesta
olisi mennyt Morosovin kanssa naimisiin, hän odottaa sinua! Hän olisi
sanonut: kiirehdi, veljeni! älä viivyttele silmänräpäystäkään, älä
säästä hevosta, vaan pidätä häntä niin kauvan, kun vielä on aikaa!

Ja ajatellessaan Maksimia, tuntui Nikita Romanitshin yksinäisyys vielä
synkemmältä, sillä hän tunsi, ettei kukaan enään niin liki yhdisty
häneen, ei kenenkään sielu sula hänen sieluunsa, ei kukaan auta häntä
saamaan selvää niin monesta, jota hän rehellisessä sydämessään
himmeästi tuntee, mutta jota hän, tapahtumien melskeissä ei ehdi pukea
määrättyyn muotoon...

Ja hänen elämänsä on menevä menoansa, huolimatta siitä, jos hänen
parhaimmat pyrintönsä sopivat tahi ei, sen raskaisin vaatimuksiin, ja
ehkä se vielä kauan kehrää kirjavaa lankaansa, jossa jokaista
erityisyyttä, erikseen otettuna, ei voi käsittää, mutta jossa kaikki
ilmestykset rippuvat toinen toisistaan, eroittamattomalla siteellä,
vuotaen toinen toisestansa välttämättömänä seurauksena.

Serebrjani painoi alas päänsä, heitti irralleen ohjakset ja ajoi käyden
synkkään metsään, yhtä synkkään, kuin hänen ajatuksensa. Rosvojen
tasaiset askeleet häiritsivät erämaan hiljaisuutta. Sen villit
asukkaat, oravat ja kiipeejät, tottumattomat tuossa erämaassa
pelkäämään ihmistä, eivät piiloutuneet sotureita nähdessään, vaan
kiipesivät ylemmille oksille ja katsoivat sieltä uteliaasti ohitse
kulkijoihin. Kirjavat tikat riippuivat kiinni puiden sammalisissa
kuorissa, käänsivät punasta päätänsä, katsellen kulkijoita ja alkoivat
taas koputtaa kuivaan puuhun.

Yksi sotureista, luonnon juhlallisuudesta innostuneena, alkoi puoli
ääneen laulaa, toiset yhtyivät siihen, ja kohta kaikki äänet sulivat
yhteen kööriin, jonka sointuisat aallot kaikuivat kauvas tuuheitten
puitten alla...

Tähän voisi lopettaa tämän synkän kertomuksen, mutta on vielä
mainittava muista henkilöistä, jotka ehkä ovat ynnä Serebrjanin kanssa
herättäneet lukijan mielenkiintoa. Itse Nikita Romanovitshista kuulemme
vielä kerran kertomuksemme lopussa, mutta sitä varten on seitsemän
toista kymmenen raskaitten vuosien pois heittäminen ja muuttaminen
Moskovaan, Sipirian valloituksen voittorikkaaseen aikaan.




XL Luku.

Jermakin lähettiläiskunta.


Paljon aikaa kului siitä päivästä asti, kun Serebrjani läksi slobodasta
anteeksi saaneitten rosvojen etupäässä. Monenlaisia muutoksia tapahtui
siitä asti Venäjällä. Mutta Iivana, niinkuin ennenkin, milloin antoi
itsensä epäluuloihin ja mestautti kaikkein parhaimpia, kaikkein
kuuluisempia kansalaisia, milloin taas tointui, katui julkisesti ja
lähetti luostareihin kalliita lahjoja ja pitkät synodikit,[40]
mestattujen nimineen, käskien pitää rukouksia heidän sielunsa rauhasta.
Hänen entisistä lemmikeistään ei säilynyt ainoatakaan. Viimeinen ja
mahtavin heistä, Maljuta Skuratov, joka ei koskaan kärsinyt
maanpakolaisuutta, tapettiin Paidinin piirityksesssä, eli
Weissensteinin, Liivinmaassa ja hänen kunniaksensa Iivana poltti
roviolla kaikki saksalaiset ja ruotsalaiset sotavangit.

Sadottain ja tuhansittain läksi venäläisiä, jotka olivat kadottaneet
kaiken toivon parempiin aikoihin, joukottain pois Litvaan ja
Puolanmaahan.

Yksi ainoa onnellinen tapaus vain tapahtui tämän ajan kuluessa. Iivana
käsitti hyödyttömyyden valtion ja'osta kahteen osaan, joista vähempi
kidutti suurempaa ja, Godunovin vaikutuksesta, hävitti hän
opritshninan. Hän palasi asumaan Moskovaan, mutta hirmuinen hovi
Aleksandrovin slobodassa jäi ikuiseksi ajaksi autioksi.

Mutta sillä aikaa tuli paljon onnettomuuksia syntymämaamme ylitse.
Nälkä ja rutto hävitti kaupunkia ja kyliä. Muutamia kertoja khani
hyökkäsi meidän maihimme, ja kerran hän poltti kaikki Moskovan
etukaupungit ja suuren osan itse kaupungista. Ruotsalaiset hyökkäsivät
päällemme pohjoisesta; Stefani Batori, valtiopäivillä valittu
Sigismundin jälkeen, uudisti litvalaisen sodan ja huolimatta meidän
sotajoukkojamme urhoollisuudesta, voitti meidät taidollansa ja
valloitti meiltä läntiset maakunnat.

Vaikka tsarevitsh Iivana oli osallisena isänsä hirmutöihin, tunsi hän
tällä kertaa valtakunnan häpeän ja pyysi tsaarilta luvan lähteä
sotajoukkoneen Batoria vastaan. Iivana luuli hänen aikomuksensa olevan
syöstä hänet pois valtaistuimeltansa ja tsarevitsh, jonka Serebrjani
oli kerran Hiidenkuiluilla pelastanut, ei nyt voinut välttää hirmuista
kuolemaa. Raivon vimmassa isänsä tappoi hänet terävän sauvansa iskulla.
Kerrotaan, että Godunov, joka heittäytyi heidän väliinsä, tuli myöskin
raskaasti haavoitetuksi ja jäi henkiin ainoastaan permiläisen
vieraansa, Stroganovin, lääketaidon avulla.

Tuon murhan jälkeen Iivana synkässä epätoivossa kutsui kokoon
neuvoston, julisti tahtovansa mennä luostariin ja käski valita toisen
tsaarin. Kuitenkin, suostuen bojarien hartaisiin pyyntöihin, jäi hän
vielä valta-istuimelle ja tyytyi katumukseen ja rikkaisiin lahjoihin
luostareihin, mutta kohta alkoivat taas mestaukset. Niin hän,
Oderbornin todistuksen mukaan, tuomitsi kuolemaan kaksi tuhatta kolme
sataa henkeä siitä, että he antoivat viholliselle muutamat linnat,
vaikka itse Batori oli ihmetellyt heidän urhoollisuuttansa.

Kadottaen maakuntiansa toisen toisensa perään, joka taholta vihollisten
ahdistamana, nähdessään valtakunnan sisällisen häviön, tuli Iivanan
ylpeys kovasti loukatuksi ja tuo tuskallinen tunne näkyi hänen
käytöksessään ja ulkomuodossaan. Hän oli huolimaton puvussaan, korkea
vartalonsa köyristyi, silmät himmentyivät, alaleuka rippui ikäänkuin
vanhuksella ja ainoastaan muitten läsnäollessa pakoitti hän itsensä,
ojentui ylpeästi ja katsoi epäluuloisesti läsnäoleviin, jos joku
huomaisi hänen alakuloisuutensa. Noina hetkinä oli hän vieläkin
hirmuisempi kuin suuruutensa päivinä. Ei koskaan vielä Moskova ollut
sellaisen epätoivon ja pelon alaisena.

Tuohon murheelliseen aikaan tuli odottamaton viesti kaukaisesta idästä
ja lohdutti kaikki sydämet ja muutti yleisen murheen iloksi.

Kaman kaukaisilta rannoilta tuli Moskovaan ylhäiset kauppamiehet
Stroganovit, sen saman vieraan sukulaiset, joka paransi Godunovin.
Heillä oli tsaarilta annetuita kirjeitä Permin maan tyhjien
paikkojen omistamisesta ja asuivat niissä hallitsevina ruhtinaina,
permiläisistä maaherroista riippumattomina, omalla hallituksella ja
henkivartijaväkineen, ainoalla ehdolla, että he suojelisivat rajoja
sipirialaisista villeistä kansoista, jotka vähän aikaa sitten olivat
Venäjän epäluotettavina vasalleina. Khani Kutchumin häiritseminä
puisissa linnoissansa, päättivät he lähteä Kivisen-vyön yli ja itse
hyökkäytyä vihollisen maahan. Tuon aikeen paremman menestyksen vuoksi
kääntyivät he muutamien rosvojen puoleen, eli, kuten he kutsuivat
itsensä kasakkain atamaneiksi, jotka joukkoineen hävittivät Volgan ja
Donin rantoja. Etevimmät niistä oli Jermak Timofejev ja Ivan Koltso,
joka muinoin oli kuolemaan tuomittu, mutta ihmeellisellä tavalla
pelastui tsaarin joutsimiehiltä ja oli kauan aikaa tietämättömissä.
Saatuansa Stroganoveilta lahjoja ja kirjeen, jossa he kutsuttiin
voittorikkaasen ja kunnialliseen tekoon, -- Jermak ja Koltso kolmen
muun atamanin kanssa nostivat lippunsa Volgalla, kokosivat uljaista
vapaa-ehtoisista sotajoukon ja tulivat Stroganovien kutsunnalla.
Neljäkymmentä strugia[41] lastattiin heti ruokavaroilla ja aseilla ja
pieni sotajoukko, Jermakin johdolla, jumalanpalveluksen pidettyään,
kulki iloisesti laulaen Tshusovoj jokea ylös Traarin synkkiin
vuoriseutuihin. Joka paikassa lyöden vihollisia heimoja, vetäen alukset
joesta toiseen, saapuivat he Irtishin rannoille, missä he löivät ja
ottivat vangiksi Sipirian etevimmän sotapäällikön Mametkulin ja
valloittivat Sipirian kaupungin Irtishin korkealla ja jyrkällä
vierteellä. Tyytymättä tähän valloitukseensa, lähti Jermak kauemmaksi,
alisti koko seudun Obiin saakka ja pakoitti voitetut kansat suutelemaan
veristä miekkaansa koko Venäjän tsaarin Iivana Vasiljevitshin nimessä.
Silloin vasta hän antoi tiedon menestyksestänsä Stroganoveille ja
lähetti samaan aikaan suositun atamaninsa Ivan Koltson Moskovaan
kumartamaan suurelle tsaarille ja tervehtimään häntä uudella
valtakunnalla.

Tuota ilahuttavaa sanomaa tuoden, tulivat Stroganovit Iivanan luo ja
kohta heidän jälkeensä tuli Jermakin lähetyskunta.

Riemu kaupungissa oli erinomainen. Kaikissa kirkoissa pidettiin
kiitosmessuja, kaikki kirkonkellot soivat ikäänkuin pääsiäisenä,
Tsaari, osoitettuaan suosionsa Stroganoville, määräsi juhlallisen,
vastaanoton Ivan Koltsolle.

Kremlin suuressa salissa, tsaarillisessa loistossaan ja mahtavuudessaan
istui Iivana Vasiljevitsh valta-istuimellaan, Monomahin[42] lakki
päässään, kultaisessa puvussa joka oli pyhien kuvilla ja kalliilla
kivillä koristettu. Hänen oikealla puolellansa seisoi tsarevitsh Fedor,
vasemmalla -- Boris Godunov. Istuimen ympärillä ja ovilla seisoivat
rindit,[43] valkeissa atlaskauhtanoissa, hopeisilla koristuksilla
koristetut kirveet olallaan. Koko sali oli täynnä ruhtinaita ja
bojareja.

Mielensä rohkaistuaan sanomasta, jonka Stroganovit olivat tuoneet, ei
Iivana enään ollut niin synkän näköisenä ja hänen huulillansa näkyi
hymyily, kun hän kääntyi Godunoviin jollain huomautuksella. Mutta hänen
kasvonsa oli hyvin vanhentuneet, rypyt olivat vähän syvemmät, päässään
oli vain vähän hiuksia, mutta parta oli aivan lähtenyt.

Boris Fedoritsh oli viimeisinä vuosina hyvin ylentynyt. Hän oli tullut
tsarevitsh Fedorin langoksi, joka oli nainut hänen sisarensa Irinan ja
hänellä oli nyt tallimestarin korkea virka. Kerrottiinpa, että Iivana
Vasiljevitsh, tahtoen näyttää miten kalliit Godunov sekä miniänsä olivat
hänen sydämellensä, kohotti kerran kolme sormeansa ylös ja lausui,
osoittaen niihin toisella kädellänsä: "Kas Fedor, kas Irina, kas Boris;
ja yhtä kipeätä kuin minun käteeni tuntuisi, jos joku noista sormistani
hakattaisiin pois, yhtä raskasta olisi sydämelleni kadottaa yhden
noista kolmesta armaasta lapsestani".

Tuommoinen erinomainen suosio ei vaikuttanut Godunovissa ylpeyttä eikä
itserakkautta. Hän oli niinkuin ennenkin nöyräluontoinen, ystävällinen
jokaista kohtaan, hänen kaunis vartalonsa sai vielä arvokkaamman näön
ja sen mahtavuuden, joka sopi hänen korkeaan asemaansa.

Ei Godunov kuitenkaan saanut niin suurta kunniaa ja valtaa
vahingoittamatta siveellistä arvokkaisuuttansa. Ei aina onnistunut
hänen taipuvaiselle luonteellensa välttää asioita, joita hänen
omatuntonsa ei voinut hyväksyä. Niin hän, nähden Maljutan olevan liian
mahtavan kilpailijan ja epäillen voivansa alentaa häntä Iivanan
silmissä, rupesi hänen likimmäiseksi ystäväksensä ja vielä vahvemmin
sitoakseen heidän molemminpuoliset etunsa, nai hän hänen tyttärensä.
Kaksikymmentä vuotta, vietetyt semmoisen tsaarin valta-istuimen
läheisyydessä, kun Iivana Julma oli, ei voineet olla vaikuttamatta
Boris Fedoritshiin ja hänessä tapahtui jo tuo surullinen muutos, joka,
senaikuisten henkilöitten ajatuksen mukaan, muutti pahantekiäksi
kaikkein korkeimmilla luonnonlahjoilla varustetun henkilön.

Katsoen tsarevitsh Feodoriin, ei kukaan voinut olla ajattelematta, että
ne kädet olivat heikot, joilla Iivanan kuoltua valtakuntaa oli
ylläpitäminen. Ei vähintäkään järjen eikä sielun voimaa näkynyt hänen
herttaisissa, mutta elottomissa kasvoissaan. Hän oli jo kaksi vuotta
naimisissa, mutta hänen katseensa oli vielä lapsellinen. Vartaloltaan
oli hän vähäinen ja heikko, kasvoiltaan vaalea ja turpea. Hän hymyili
yhä ja katseensa oli ujo ja peljästynyt. Ei syyttä puhuttu, että
tsaari, kaivaten vanhempaa poikaansa, joskus lausui Feodorille:
"Lukkariksi olisi sinun pitänyt syntyä, Fedja, mutta ei
tsarevitshiksi!"

"Onhan Jumala armollinen", ajattelivat monet: "olkoon tsarevitsh
heikko; hyvä on, ettei hän ole isänsä, eikä vanhimman veljensä
luontoinen! -- Kyllä häntä auttaa hänen lankonsa Boris Fedorovitsh. Ei
hän anna valtakunnan hävitä!"

Hovilaisten kuiskaukset palatsissa häiritsi äkkiä torvien äänet ja
kellojen soitto. Saliin astui kuuden hovimestarin jälessä Jermakin
lähettiläät, heitä seurasi Maksim ja Nikita Stroganov sekä heidän
setänsä Semjon. Heidän jäljessään kannettiin kalliita turkiksia,
kaikenlaisia kummallisia koristeita ja joukko erinomaisia, ei ennen
nähtyjä aseita.

Ivan Koltso, joka astui lähetyskunnan etupäässä, oli lähes
viidenkymmenvuotias, keskikorkuinen, vahvavartaloinen mies, vilkas,
teräväsilmäinen, tuuhealla, mustalla parralla, jossa oli vähän harmaita
karvoja.

-- Suuri hallitsija, -- hän lausui, lähestyen valtaistuimen portaita:
-- sinun kasakka-atamanisi, Jermak Timofejef, ynnä kaikki sinun
maanpakolaisesi, Volgan kasakat, jotka sinun armosi on kuolemaan
tuominnut, ovat koettaneet katua rikoksiansa ja kumartavat sinua,
tervehtäen sinua uudella valtakunnalla! Lisää, suuri hallitsija, sinun
valloitettuihin Kasanin ja Astrakanin kuningaskuntiin myös Siperia,
niin kauan kun kaikkein Korkein sallii maailman seisoa!

Ja lausuttuaan lyhyen puheensa, Koltso lankesi toverineen polvilleen ja
painoi päänsä aina maahan asti.

-- Nouskaa, hyvät palvelijani! -- Iivana lausui. -- Ken vanhaa
muistuttaa, siltä silmä pois,[44] ja olkoon tuo entinen maapakolaisuus
ei pakolaisuutena, vaan armona. Tule tänne, Ivan!

Ja tsaari ojensi hänelle kätensä, mutta Koltso nousi seisoalleen ja
ettei hän polkisi valtaistuimen purppuraiselle astuimelle, heitti
siihen ensi lammasnahkaisen lakkinsa, astui siihen toisella jalallansa
ja, syvästi kumartaen painoi huulensa Iivanan kädelle, joka syleili ja
suuteli häntä otsaan.

-- Kiitän armollisinta ja ijankaikkista kolminaisuutta! -- tsaari
lausui, nostaen silmänsä taivaasen: -- näen Jumalan kaikkivaltiaan
huolepidon puolellani, koska aivan samaan aikaan, jolloin viholliseni
ahdistavat minua ja lähimmätkin palvelijani tahtovat julmuudellaan
minut hävittää, kaikkein armollisin Jumala lahjoittaa minulle voiton ja
vallan pakanoitten yli ja valtakunnalleni kunniarikasta lisääntymistä.

Ja luoden voitollisen katseen bojareihin, hän lisäsi uhaten:

-- Jos Herra on meidän kanssamme, kuka voi meitä vastaan olla! Jolla on
korvat kuulla, hän kuulkoon!

Mutta siinä samassa hän huomasi, että hän syyttä turmelee yleisen ilon,
ja, kääntyen Koltsoon, jatkoi muuttaen katseensa lauhkeaksi:

-- Miten sinua Moskova miellyttää? Oletko missään nähnyt moisia
palatseja ja kirkkoja? Tahi ehkäpä olet jo ennen ollut täällä?

Koltso hymyili viekkaasti, ja hänen valkeat hampaansa ikäänkuin
valaisivat tummat kasvonsa.

-- Missä me alhaiset olisimme nähneet semmoisia ihmeitä! -- hän lausui
nykäisten olkapäitänsä. -- Emme unessakaan ole nähneet semmoista
komeutta, suuri hallitsija! Asumme Volgalla talonpojan tavalla,
Moskovasta olemme vain kuulleet puhuttavan, mutta tässä maassa emme
koskaan ole olleet!

-- Oleskele täällä, -- Iivana sanoi suosiollisesti, -- käsken hyvästi
kestittää sinua. Mutta Jermakin kirjeen olemme lukeneet ja käsittäneet
ja olemme jo käskeneet ruhtinas Balhoskin ja Ivan Gluhovin viidensadan
joutsimiehen kera mennä teitä auttamaan.

-- Suuresti kiitämme, -- Koltso vastasi, syvään kumartaen, -- mutta
eikö ole liian vähän, suuri hallitsija?

Iivana ihmetteli Koltson rohkeutta.

-- Kas, miten sukkela olet! -- hän lausui, ankarasti häneen katsoen. --
Etkö käske minua itseäni juoksemaan teidän luoksenne lisäksi? Luuletko,
ettei minulla ole muuta huolehdittavana, kuin teidän Siperianne? Ota,
mitä annetaan, ja kerää palausmatkallasi vapaaehtoisia. On kylläksi
kaikenlaisia kerjäläisiä Venäjällä. Sen sijaan että ikävystyttävät
minua joka päivä leivästä, menkööt asumaan noihin uusiin maihin! Mutta
Vologodskin piispalle olemme kirjoittaneet, että hän määräisi kymmenen
pappia pitämään teille jumalanpalvelusta ja noudattamaan kaikki
vaatimukset.

-- Siitä myös kiitämme sinun armoasi, -- Koltso vastasi, taase
kumartaen: -- Se on hyvä asia: mutta salli, suuri hallitsija, antaa
meille paitsi pappeja, vielä aseita, niin paljon kuin mahdollista, ja
ruutia enemmän!

-- Ei niitäkään tule teiltä puuttumaan. Bolhovskilla on siitä käskyni.

-- Ja kovin on pukumme kulunut, -- Koltso huomautti viekkaasti
hymyillen ja olkapäitänsä nykäisten.

-- Vai niin, eikö Siperian teillä ole ketään, jota voisi ryöstää? --
Iivana sanoi tyytymätönnä atamanin itsepintaisuudesta. -- Sinä et
unohda, näen mä, ainoatakaan taloutesi asiaa; mutta me olemme heikon
ymmärryksemme mukaan ajatelleet kaikesta. Pukuja antaa teille
Strogonovit; minä olen jakanut tsaarillisen palkkani päälliköille ja
sotamiehille. Mutta ettet sinä, herra neuvonantaja, jäisi puvutta, --
lahjoitan minä sinulle omat turkkini!

Tsaarin viitattua, toi kaksi hovimestaria kalliit, kultakankaalla
päällystetyt turkit ja pukivat sen Ivan Koltson päälle.

-- Kielesi on, näen mä, terävä, -- Iivana sanoi, -- mutta onko sinulla
terävä miekka?

-- Ei se huono ollut, suuri hallitsija, mutta tylsentyi vähän
siperialaisten kalloissa!

-- Ota minun aseistostani miekka, mikä sinua enin miellyttää, mutta
valitse mielesi mukaan paras. Mutta etpä sinä, luullakseni, liiaksi
ujostele!

Atamanin silmät säihkyivät ilosta.

-- Suuri hallitsija! -- hän huudahti, -- kaikista sinun
armonosoituksistasi on tämä suurin! Synti olisi minun empiä sinun
lahjaasi! Valitsen sinun aseistostasi mitä parhaimman! -- Mutta, -- hän
lisäsi vähän mietittyään, -- koska sinä, hallitsija, et säästä
miekkaasi, niin salli se viedä sinun tsaarillisessa nimessäsi Jermak
Timofejitshille!

-- Elä hänestä huolehdi, emme me unohda häntäkään! Mutta jos pelkäät,
etten osaa miellyttää hänen armoaan, niin valitse kaksi miekkaa,
itsellesi toinen, toinen Jermakille.

-- Niin, oikein, hallitsija! -- Koltso huudahti ihastuksissaan. --
Kyllä me niillä kahdella miekalla palvelemme sinun tsaarillista
armoasi!

-- Mutta ei miekat ole kylläksi, -- Iivana jatkoi. -- Te tarvitsette
vielä hyvät haarniskat, Sinulle me kyllä koeteltuamme löydämme sopivan,
mutta kun emme vaan erehtyisi Jermakista. Millainen hän on
vartaloltaan?

-- Ehkäpä melkein minun kokoiseni, mutta vahvempi hartioiltaan. Kas,
jotenkin tuon pojan kokoinen, -- Koltso sanoi, osoittaen erästä
tovereistaan, vahvavartaloista nuorukaista, joka, tuotuansa hirmuisen
joukon aseita ja heitettyään ne maahan, seisoi hänen takanansa, suu
ammollaan, eikä lakannut ihmetellen katsomasta milloin tsaarin
kultaista pukua, milloin istuinta ympäröivien rindien komeutta.
Koettipa hän ryhtyä keskusteluunkin erään kanssa, saadakseen tietää,
eivätkö he kaikki ole tsarevitshejä. Mutta rindi katsoi häneen niin
ankarasti, ettei hän uudistanut kysymystään.

-- Tuokaa tänne, -- tsaari sanoi, suuri, kotkan kuvalla koristettu
haarniska, joka riippuu aseistossa ensimäisellä paikalla. Me koetamme
sitä tuon suurisilmäisen päälle.

Kohta tuotiin raskas rautainen haarniska, varustettu vaskisella
reunuksella hihojen ympärillä ja helmassa, ja kaksipäisellä kotkalla
rinnassa ja seljässä.

Tuo pantsaripaita oli taidokkaasti taottu ja herätti kaikkialla
ihastuksen kuiskeen.

-- Pue se päällesi, hylkiö! -- tsaari sanoi.

Nuorukainen teki niin, mutta, ehkä kuinka koetti, ei hän sopinut siihen
ja työnsi kätensä ainoastaan hihojen puoliväliin.

Joku kauan sitten unohdettu muisto lensi Iivanan päähän.

-- On kyllin, -- Koltso sanoi, tarkoin silmillään seuraten nuorukaista,
-- riittää jo pingoittaa tsaarin pantsaria! Vieläpä sen rikot, karhu!
Hallitsija -- hän jatkoi, -- haarniska on hyvä ja sopii Jermak
Timofejitshille, mutta tuo ei sovi siihen sen vuoksi, että kourat
estävät. Sellaisia kouria, kuin hänellä, ei ole kellään.

-- Noh, näytäpäs nyrkkisi! Iivana sanoi katsoen uteliaasti poikaan.

Mutta nuorukainen katsoi häneen epäillen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt
käskyä.

-- Etkö kuule, pöllö, Koltso toisti, -- näytä nyrkkisi hänen
tsaarilliselle armolleen!

-- Mutta jos hän hakkauttaa minulta pään poikki siitä? -- moukka sanoi
pitkäveteisesti ja hänen tyhmissä kasvoissansa näkyi pelko.

Tsaari naurahti, ja kaikki läsnäolijat tuskin voivat pidättää
nauruansa.

-- Hölmö, hölmö! -- Koltso sanoi harmissaan, -- sinä olet aina ollut
hölmönä ja jäät nytkin hölmöksi!

Ja irroitettuaan nuorukaisen haarniskasta, veti hän hänet valtaistuimen
luo ja näytti tsaarille hänen leveän kouransa joka oli enemmän karhun
käpälän, kun ihmisen käden muotoinen.

-- Suo anteeksi, suuri hallitsija, hänen yksinkertaisuutensa. Hän on
puheissaan tyhmä, mutta teoissaan hyvä poika. Hän se oli, joka otti
tsarevitsh Mametkulan vangiksi.

-- Mikä on hänen nimensä? -- Iivana kysyi, yhä tarkemmin katsoen
poikaan.

-- Mitka! -- tokasi tuo yksinkertaisesti.

-- Odotapas! -- Iivana lausui äkkiä tuntien Mitkan, -- etkö sinä ole
juuri se sama, joka slobodassa taisteli Morosovin edestä, ja tappoi
Homjakin aisalla.

Mitka hymyili typerästi.

-- Minä en ensinnä tuntenut sinua, pöllö, mutta nyt muistan naamasi!

-- Mutta minä muistin sinut heti! -- Mitka vastasi tyytyväisen
näköisenä, -- sinä istuit silloin ylennyksellä aivan kentän laidassa!

Tällä kertaa purskahtivat kaikki nauruun.

-- Kiitos sinulle, -- Iivana lausui, -- ettet unohtanut minua, alhaista
miesparkaa. Noh, miten sinä otit kiinni Mametkulan.

-- Heittäysin hänen päällensä vatsalleni! -- Mitka vastasi
välinpitämättömästi, eikä ymmärtänyt, mistä syystä kaikki taas nauraa
hohottivat.

-- Niin, -- Iivana lausui, katsellen Mitkaa, -- kun tuommoinen kontio
heittäypi päälle, niin ei ole helppo päästä hänen altansa pois. Muistan
kyllä, miten hän musersi Homjakin. Miksi sinä silloin lähdit pois
kentältä? Ja miten sinä jouduit Siperiaan?

Atamani työkkäsi salaa kyynäspäällään Mitkaa, että tämä olisi vaiti,
mutta hän käsitti sen päinvastoin.

-- Tuo minut vei pois kentältä! -- hän sanoi atamania sormellaan
osoittaen.

-- Hänkö sinut vei? -- Iivana Vasiljevitsh lausui, katsoen
hämmästyneenä Koltsoon. -- Mitenkä, -- hän jatkoi tarkemmin katsoen
häneen, -- sinähän sanoit olevasi ensi kerran tässä seudussa? Odotapas,
veikkoseni, ehkäpä olemmekin vanhat tuttavat. Etkö sinä minulle kerran
kertonut Golubinin kirjasta? Niin juuri, sinähän Serebrjanin vankilasta
veit. Miten sinä, hurskas mies sait näkösi jälleen? Missä kävit Jumalaa
rukoilemassa? Minkä Pyhän jäännöksiä suutelit?

Ja iloiten Koltson hämmingistä, tsaari iski häneen läpitunkevan,
tutkijan katseen. Koltso loi silmänsä maahan.

-- Noh, -- tsaari vihdoin sanoi, -- mikä on ollut, se on mennyt, ja
mikä on mennyt, sen yli on ruoho kasvanut. Sano minulle ainoastaan,
miksi sinä Rjasanin tappelun jälkeen et tullut muitten rosvojen kanssa
tunnustamaan minulle rikoksiasi.

-- Suuri hallitsija, -- Koltso vastasi ottaen kaiken miehuutensa
avuksi, -- en silloin vielä ansainnut sinun suurta armoasi. Minua
hävetti tulla sinun silmäisi eteen ja kun ruhtinas Nikita Romanitsh toi
sinun luoksesi toverini, palasin minä Volgan rannoille, Jermak
Timofejitshin luo, ajatellen: eiköhän Jumala salli minun tehdä sinulle
uutta palvelusta.

-- Mutta sillä aikaa varastit rahavarastoni laivoista ja ryöstit
kisilbashi lähettilääni Moskovan tiellä.

Iivana Vasiljevitshin katse oli enemmän pilkallinen kuin julma. Vanjuha
Perstenin, tahi Ivan Koltson rohkean yrityksen jälkeen oli jo kulunut
seitsemäntoista vuotta, ja tsaarin kostonhimo ei kestänyt niin kauvaa,
kun ei hänen itserakkauttansa oltu loukattu.

Koltso näki Iivanan kasvoista ainoastaan halun pilkata häntä. Siitä
päättäen painoi hän alas päänsä ja silitteli niskaansa, pidättäen
viekkailla huulillansa tuskin huomattavan hymyn.

-- On tapahtunut jos jotakin, suuri hallitsija, -- hän lausui
puoliääneen, -- olen syyllinen, sinun armosi.

-- Hyvä, -- Iivana sanoi, -- sinä Jermakin kanssa olette sovittaneet
rikoksenne ja nyt on kaikki entinen unohdettu, mutta jos sinä ennen
olisit sattunut minun käsiini, niin, -- elä pane pahaksesi!

Koltso ei vastannut mitään, mutta ajatteli itsekseen: "sentähdenpä en
minä silloin tullutkaan sinun luoksesi, suuri hallitsija!"

-- Odotahan, Iivana jatkoi, -- täällä on, luultavasti ystäväsi!

-- Hei! -- hän lausui, kääntyen hovilaisiin, -- onko täällä tuo
rosvojen päällikkö, mikä hänen nimensä onkaan? Nikita Serebrjani?

Puhe kuului joukossa ja riveissä syntyi liikettä, mutta ei kukaan
vastannut.

-- Kuuletteko? -- Iivana toisti ääntänsä korottaen, -- minä kysyn, onko
tuo Nikita täällä, joka pyrki Shisdraan palvelemaan rosvojen kanssa?

Tsaarin toisen kerran kysyttyä astui esiin vanha bojari, joka oli ennen
ollut sotapäällikkönä Kaluugassa.

-- Hallitsija, -- hän sanoi, syvästi kumartaen, -- hän, jota kysyt, ei
ole täällä. Seitsemäntoista vuotta sitten, samana vuonna kun hän tuli
Shisdraan, tappoivat tatarit hänet ja hänen kanssansa kaatui koko hänen
sotaväkensä.

-- Tottako? -- Iivana lausui, -- ja minä kun en tiennytkään! Noh, hän
jatkoi, kääntyen Koltsoon: -- kun ei, niin ei, mutta minä olisin
tahtonut saattaa teidät yhteen ja katsoa, miten te suutelisitte!

Atamanin kasvoissa näkyi suru.

-- Onko sinun sääli toveriasi, vai mitä? -- Iivana kysyi pilkaten.

-- On, hallitsija! -- Koltso vastasi, pelkäämättä tsaarin vihastumista
siitä.

-- Jaa, lausui tsaari ylönkatseella, -- niin sen sopii olla; veli on
vertainen ainakin!

Tosinko Iivana ei tiennyt Serebrjanin kuolemasta, vai teeskentelikö ei
siitä tietävänsä, näyttääksensä sillä, miten vähä hän panee arvoa
niihin, jotka eivät etsi hänen suosiotansa, -- Jumala tiesi! Jos hän
todellakin nyt vasta sai tiedon hänen kohtalostansa, niin säälikö hän
häntä, vai eikö, -- tuo on yhtä vaikea päättää; Iivanan kasvoissa ei
näkynyt sääliväisyyttä. Hän oli näöltään yhtä välinpitämätön, kun sitä
ennenkin.

-- Oleskele täällä, -- sanoi hän Ivan Koltsolle: -- mutta kun on aika
Bolhovskin lähteä, niin mene hänen kanssansa Jugorskin maahan... Jaa,
olinkin unohtaa, että Bolhovski lukee sukupolvensa Ruurikista. Ei ole
helppo tulla toimeen noitten ylhäisten ruhtinaitten kanssa; ehkäpä
tahtovat lukea itsensä minun vertaisikseni! Eivät he kaikki pyydä
lupaa, niinkuin tuo Nikita, mennä rosvojen seuraan. Siis, ettei hänellä
olisi loukkaavaa olla kasakkojen atamanin vallan alla, nimitän nyt
Jermakin Siperian ruhtinaaksi! Stshelkalov, -- lausui hän edempänä
seisovalle neuvoston sihtierille, -- valmista Jermakille armollinen
kirje, että hän on koko Siperian maan sotapäällikkö, mutta Mametkulan
lähettäköön vahvan vartiaväen kanssa Moskovaan. Niin, oikein,
kirjoita kirje myös Stroganoveille, että lahjoitan heille hyvästä
palveluksestansa ja huolenpidostansa Semjonille -- Isot ja Vähät
suolapaikat Volgalla, mutta Nikitalle ja Maksimille -- kaikissa sen
seudun kaupungeissa ja linnoituksissa veroton kaupan käynti.

Strogonovit kumarsivat syvään.

-- Se oli vanhin veljeni, Grigorji Anikin, vastasi Semjon Strogonov; --
hän, Jumalan tahdosta, viime vuonna kuoli!

-- Ei Anikin, vaan Anikjevitsh, -- tsaari lausui, pannen painon
viimeiselle tavulle: minä jo silloin käskin hänet olemaan korkeimpana
vieraana ja nimittää itsensä täydellä isännimellä. Ja teidät kaikki
käsken kirjoittaa itsenne _vitsh_-päätteellä ja nimittää itsenne ei
vieraiksi, vaan korkeasukuisiksi henkilöiksi.

Tsaari alkoi tarkastella turkkitavaroita ja muita Jermakin lähettämiä
lahjoja, ja päästi Ivan Koltson menemään sanottuaan hänelle vielä
muutamia armollisia pilapuheita.

Hänen muassaan poistui myös koko seura.

Samana päivänä Koltso, yhdessä Strogonovien kanssa oli päivällisellä
Boris Fedorovitshin luona monilukuisten vieraitten seurassa.

Pikarien tavan mukaan tyhjennettyään tsaarin, tsarevitshin, koko
tsaarillisen huoneen ja kaikkein korkeimman metropoliitan terveydeksi,
kohotti Godunov suuren kultapikarin ja esitti maljan Jermak
Timofejitshin ja kaikkien hänen hyvien tovereinsa terveydeksi. --
Eläkööt he koko Venäjän maan kunniaksi! -- huudahtivat kaikki vieraat
nousten istuimiltaan ja kumartaen Ivan Koltsolle. -- Kumarramme sinulle
koko oikeauskoisen maailman puolesta, -- lausui Godunov, syvään
kumartaen -- mutta sinun persoonassasi myös Jermak Timofejevitshille,
kaikkien ruhtinaitten ja bojarien, koko kauppasäädyn, koko Venäjän
kansan puolesta! Ota vastaan koko maan suurin kiitos, kun teitte sille
jalon palveluksen!

-- Ja kaikukoon, -- huudahtivat vieraat, kaikukoon teidän nimenne
pojille ja pojanpojille ja kaukaisille jälkeisille, ikuiseksi
kunniaksi, rakkaudeksi ja esimerkiksi, rukoukseksi ja opiksi!

Atamani nousi istuimeltaan, kiittääksensä kunniasta, mutta hänen
tunteelliset kasvonsa äkkiään muuttuivat mielenliikkeestä; huulensa
vapisivat, ja hänen rohkeissa silmissään ehjäpä ensikerran elämässään,
kiilsivät kyyneleet.

-- Eläköön Venäjän maa! -- lausui hän hiljaan ja kumarrettuaan joka
sivulle, istautui taas paikalleen, sanaakaan lisäämättä.

Godunov pyysi atamanin kertomaan oloistansa Siperiassa, ja Koltso,
itsestänsä mainitsematta, alkoi innolla kertoa Jermakin erinomaisesta
voimasta ja urhoollisuudesta, hänen ankarasta oikeamielisyydestänsä ja
kristillisestä hyvyydestänsä, jolla hän aina kohteli voitetuita.

-- Tuolla hyvyydellänsä, -- päätti Koltso, -- otti Jermak Timofejevitsh
enemmän kun miekallansa. Kun valloitimme minkä kaupungin tahi
linnoituksen hyväänsä, hyväilee hän kaikkia asukkaita siellä ja vieläpä
antaa heille lahjojakin. Mutta kun otimme Mametkulan, niin hän ei
tiennyt miten häntä kunnioittaa; otti omilta hartioiltaan turkin ja
puki sen tsarevitshin yli. Ja kävi sanoma koko sen maan ympäri
Jermakista, ettei ole vaikeata antautua hänen valtaansa, ja joukko
ruhtinaita tuli itse hänen luoksensa ja toivat veron. Iloinen oli
meillä elämä Siperiassa, -- jatkoi atamani; -- yhtä vain minä kaipasin,
ettei meidän kanssamme ollut ruhtinas Nikita Romanovitsh Serebrjani,
hänelle olisi ollut mieluista ja meillä olisi ollut hänen kanssansa
parempi. Sinä, Boris Fedorovitsh, olit, luultavasti hänen kanssansa
ystävyydessä. Suo nyt juoda hänen muistoksensa!

-- Suokoon Jumala hänelle ijankaikkisen elämän! -- sanoi huoaten
Godunov, joka ei pelännyt näyttää myötätuntoisuuttansa miestä kohtaan,
jota vieraansa niin arvosteli: -- olkoon hänelle ijankaikkinen elämä!
-- toisti hän täyttäen pikarin! -- usein minä häntä muistan!

-- Ikuiseksi muistoksensa! -- Koltso lausui, ja tyhjennettyään pikarin,
painoi hän päänsä alas, ajatuksiinsa vaipuneena.

Kauvan vielä keskusteltiin pöydän ääressä, mutta kun päivällinen
loppui, ei Godunov sittenkään päästänyt ketään kotiin, vaan pyysi
jokaista ensin lepäämään, ja sitten viettämään hänen kanssansa koko
päivän. Kestitsemiset seurasivat toinen toistansa, puhe jatkoi puhetta,
ja vasta myöhään illalla, kun ratsastavat yövartijat jo olivat muutamia
kertoja ajaneet katuja pitkin, huutaen, että valkeat ja lyhdyt
sammutettaisiin, lähtivät vieraat pois ihastuneina Godunovin
vieraanvaraisuudesta.

Enemmän kun kolme vuosisataa on kulunut tässä kerrottujen tapahtumien
jälkeen, ja vähän muistoja on jäänyt Venäjälle siitä ajasta. Kansan
keskellä kulkee vielä kertomuksia julman tsaarin kunniasta, komeudesta
ja hirmuisuudesta, siellä täällä lauletaan vielä tsarevitshin
kuolemantuomiosta, tatarien hyökkäyksestä Moskovaan, Jermak
Timofejevitshin Siperian valloittamisesta, ja hänen muotokuviansa,
jotka luultavasti eivät ole hänen näköisiänsä, vielä nytkin voi tavata
kaikissa siperialaisissa pirteissä; mutta noissa muinaistaruissa,
lauluissa ja kertomuksissa on totuus sekoitettu satuun ja ne antavat
tositapauksille epämääräisiä piirteitä, näyttäen niitä ikäänkuin läpi
usvan ja sallien mielikuvituksen vapaasti muodostella noita epäselviä
kuvia.

Todenmukaisemmin kertoo meille tuon ajan ulkonaisesta puolesta muutamat
jälelle jääneet rakennukset, kuten Vasili Pyhän kirkko, jonka kirjavat
huiput ja koristetut tornit voivat antaa käsitystä Iivanan palatsin
eriskummallisesta rakennustavasta Aleksandrovin slobodassa, ja Trifon
Naprudnin kirkko, Butirskin ja Krestovskin tulliporttien välillä, jonka
haukankesyttäjä Trifon rakennutti, lupauksensa mukaan, ja jossa nytkin
vielä näkyy pyhimyksen kuva, istuen Valkosella hevosella, jahtihaukka
kädellänsä.

Aleksandrovin sloboda, tsaari Vasiljevitshin sieltä lähdettyä seisoi
unohdettuna, ikäänkuin hänen vihansa synkkänä muistopatsaana ja
elähytettiin vain ainoan kerran, ja senkin lyhyeksi ajaksi. Petturien
hallituksen levottomina aikoina, nuori sotapäällikkö, ruhtinas Mihail
Vasiljevitsh Skopin-Shuiskij, liitossa ruotsalaisen kenralin De la
Gardien kanssa, kokosi sotavoimansa sen vahvojen muurien sisään ja
pakoitti sieltä puolalaisen sotapäällikön Sapegin lakkauttamaan
Sroitsko-Sergiefskin luostarin pitkällisen piirityksen.

Jälestäpäin, -- kertoo muinaistaru, -- eräänä kovana talvena,
Tammikuussa, kohosi asukkaiden kauhuksi Aleksandrovskin slobodan yli
musta pilvi, laskeutui aivan palatsin kohdalle ja iski siihen ukkosen
jyrinällä, josta tornit syttyivät tuleen ja koko sloboda muuttui
tuhaksi. Komeuden, irstaisuuden, murhien ja pilkallisen
jumalanpalveluksen pesästä ei jäänyt jälkeäkään.

Ja auttakoon Jumala meitäkin poistamaan sydämistämme tuon julman ajan
viimeiset jäljet, jonka vaikutus ikäänkuin perintötauti vielä kauan
kulki elämässämme sukupolvesta sukupolveen. Antakaamme anteeksi tsaari
Iivanan syntiselle haamulle, sillä ei hän yksin kanna edesvastausta
hallituksestaan; ei hän yksiä keksinyt väkivaltaansa, kiduttamisia,
mestauksia ja panettelemisia, jotka olivat tulleet velvollisuudeksi ja
tavaksi. Nuo kauhistuttavat ilmestykset olivat edellä käypien vuosien
valmistamat ja kansa, joka oli langennut niin syvään, että taisi
inhotta katsoa niitä, oli itse luonut ja muodostanut Iivanan, samaten
kuin orjalliset roomalaiset, lankeemuksensa aikoina, loivat
Tiberiukset, Nerot ja Kaligulat.

Semmoiset henkilöt, kun Vasili Pyhä, ruhtinas Repnin, Morosov ja
Serebrjani, ilmestyvät usein, ikäänkuin kirkkaat tähdet meidän Venäjän
maan synkällä taivaalla, mutta, kuten itse tähdilläkin ei heillä ollut
voimaa poistaa pimeyttä, sillä he loistivat erikseen, eivätkä olleet
yhteisen mielialan ylläpitämät. Antakaamme anteeksi Iivana
Vasiljevitshin syntiselle haamulle, mutta muistakaamme rakkaudella
niitä, jotka, ehkä ollen riippuvat hänestä, kuitenkin seisoivat
totuudessa, sillä vaikea on olla lankeamatta semmoiseen aikaan, jolloin
kaikki käsitteet ovat turmeltuneet, jolloin kavaluus pidetään hyveenä,
pettäminen on lainmukaista, mutta itse rehellisyys ja ihmisarvo luetaan
velvollisuuden rikkomiseksi! Rauha teidän tomullenne jalot henkilöt!
Uhraten itsenne aikakauden vaatimukselle, näitte hirmuvaltiaassa
Jumalan vihan ilmestyksen ja kannoitte sen kärsivällisesti; te astuitte
suoraa tietä, pelkäämättä maanpakolaisuutta, kuolemaa ja elämänne ei
turhaan kulunut, sillä ei mikään maailmassa mene turhaan, vaan jokainen
teko, sana ja ajatus kasvaa kuin puu; ja paljon hyvää ja pahaa, joka,
ikäänkuin käsittämätön ilmestys, on vielä nytkin venäläisessä elämässä,
piiloittaa juurensa muinaisuuden synkkään syvyyteen.




VIITESELITYKSET:


[1] Venäläinen ylimys. Suoment.

[2] Naisen nimi.

[3] Muinoin maaherra.

[4] Kuleksivia, uskonnollisista haaveiluista heikkomielisiksi tulleita
henkilöitä, joita kansa kunnioittaa, nimittäen heitä myöskin
"autuaiksi".

[5] Päähine, jota vaimot Venäjällä käyttävät.

[6] Juhla, joka vietetään seitsemäntenä päivänä pääsiäisestä.

[7] Suuri kylä maantien varrella, kauppala, esikaupunki.

[8] Ensiluokan luostari.

[9] Gudok, kolmikielinen viulu: volinka, säkkipilli; balalaika,
venäläinen kantele.

[10] Eräs harpunlaji.

[11] Venäläinen historiankirjoittaja Karamsin.

[12] Perintöruhtinas.

[13] Hevoskarja.

[14] Venäläisten naisten käyttämä ihokas.

[15] Argamak, villi hevonen (Kabardiassa).

[16] Venäläisissä taruissa mainittu, ylen väkevä sankari.

[17] Päällikkö.

[18] Hame venäläisillä naisilla.

[19] Venäjän tuuma.

[20] Nim. tehdä ristinmerkkiä. Suoment.

[21] Kymmenen kopeekkaa.

[22] Jossa Herran ehtoollisen tavarat säilytetään.

[23] Kaksi pikkulaista Neitsyt Marian kuvaa, joita muutamat papit
kantavat kaulassaan.

[24] 1 p. Lokak.

[25] Venäläinen sananlasku.

[26] Venäl. sananlasku.

[27] Venäl. naisen nimi.

[28] Rajapäällikkö muinaisilla tsaareilla.

[29] Satulan alla olevat koristetut peitteet.

[30] Muinaisaik. miehen puku hihoilla, ilman nappia.

[31] Lempinimi Venäjällä.

[32] Ven. naisten kansallispuku.

[33] Muutamia psalmia, joita laulaessa on lupa istua kirkossa.

[34] Kelloilla varustetut rummut.

[35] Suurimmat luostarit Venäjällä, nim. Troitskin, Kievin ja
Aleksanteri Nevskin, kutsutaan lavraksi.

[36] Mursu = tatarilainen ruhtinas.

[37] Grivenik = kymmenen kopekkaa.

[38] Sananlasku.

[39] Sananparsi.

[40] Kuolleitten nimiluettelot, joiden edestä on sielumessuja pitäminen
kirkoissa.

[41] Suuria lotjia.

[42] Kievin ruhtinaan Monomahin kruunu, jolla tsaarit kruunattiin.

[43] Aseenkantajat muinoin tsaareilla.

[44] Sananparsi.








End of the Project Gutenberg EBook of Ruhtinas Serebrjani, by 
Aleksei Konstantinovitsh Tolstoi

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 40568 ***