The Project Gutenberg EBook of Valtaset, by Arvid Järnefelt

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Valtaset
       3-näytöksinen näytelmä

Author: Arvid Järnefelt

Release Date: May 16, 2005 [EBook #15842]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VALTASET ***




Produced by Tapio Riikonen






VALTASET

3-näytöksinen näytelmä


Kirj.

Arvid Järnefelt


Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1915.



HENKILÖT:

KAUPPANEUVOS VALTANEN.
ROUVA VALTANEN, hänen vaimonsa.
VALDEMAR, vanhin   |
UUNO, keskimäinen  |  heidän lapsiaan.
MARTTA, nuorin     |
LEENA HÖGDAL.
PANKINJOHTAJA.
POLISIMESTARI.
Konstaapeleja ja salapoliseja.
Miespalvelija.
Kaksi naispalvelijaa.

Tapaus Suomessa, pienessä rantakaupungissa. Aika nykyinen.




Huomautuksia näyttämölle-asetuksen johdosta.


Vasen ja oikea on merkitty katsomosta käsin.

Näyttämö esittää Kauppaneuvos Valtasen työ- ja konttorihuonetta
kaikissa kolmessa näytöksessä.

Perällä, oikealla ovi, josta avonaisen eteisen kaiteiden yli näkyy osa
merenrannalla sijaitsevaa pikkukaupunkia. Oven päällä on kylttinä suuri
lasiruutu, jonka läpi näkyy oikealta vasempaan mustalla maalattu
kirjoitus: Konttori, ynnä värillisinä viina-ankkurin ja kahden
viinapullon kuvat. Oven vieressä kummallakin puolen puiset
konttorisohvat ja niiden yläpuolella ilmoitustauluja sekä laskunauloja.
Vasemmalla oveton kokoseinän-aukko pieneen, seurusteluhuoneena
käytettyyn lasipaviljonkiin, josta avautuu näköala merelle. Paviljongin
kalusto on siroa ja kevyttä.

Vasemmassa sivuseinässä kaksi ovea. Näiden välillä uuni. Seinästä
jonkunverran keskemmäs Valtasen kirjoituspöytä suljettavine
paperiosastoineen ja puhelimineen.

Oikealla sivulla kaksi konttoripulpettia, toinen katsomoon päin, toinen
poispäin käännettynä. Näiden välillä ovi, joka johtaa toisen kerroksen
rappusille. Oven vieressä puhelutorvi. Toisen pulpetin vieressä
avattava seinäluukku, josta paperit tulevat ja menevät muuhun
konttorihuoneustoon.

Kalusto on kulunutta, vanhanaikaista, kallista, ei missään ylellistä.
Yleinen sävy tekee kauan-asutun, mutta aina tarkassa järjestyksessä
olevan huoneuston vaikutuksen.

Ihmiset liikkuvat ja puhuvat hiljaa, niinkuin on tavallista kodeissa,
missä vanhan ja hermostuneen isännän mieltä noudatetaan eittämättömänä
lakina. Kaikki näytelmässä esiintyvä melu, hälinä, tai tavallisuudesta
poikkeavien mielipiteiden julistaminen tekee tässä ympäristössä
senvuoksi räikeän vaikutuksen.




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Kuuma kesäaamu. Aurinko peittyy usein pilveen, jolloin kuuluu kaukaista
ukkosenjyrinää ja navakoita tuulenpuuskia.

Verhon auetessa paistaa aurinko.

Seurusteluhuoneen pöydällä tarjotin kahvikuppineen ja leipineen syrjään
sysättyjen ompeluksien keskellä.

VALDEMAR (työssä pulpettinsa ääressä, selin katsomoon. Käy toisinaan
luukulla ottamassa tai lähettämässä papereita, tai antaa lyhyitä
määräyksiä pöydällään olevaan puhelimeen).

MARTTA ja LEENA (seurusteluhuoneessa, edellinen oikealla, katselee
merelle, veltossa asennossa, kyynäspäät levällään ikkunalaudalla, pää
kallella oikeaa käsivartta vasten; jälkimäinen pöydän ääressä käsitöitä
tehden).

ROUVA VALTANEN (vasemmalta, tuo kahvipannun, kaataa kuppeihin): Mikä
lämmin aamu, rakkaat lapset! Eikö pojille saa olla enempää?--Ah, missä
Uuno on?

MARTTA: Koko yön viftillä.

ROUVA VALTANEN: Taas! Ja hän lupasi minulle niin varmaan.

LEENA: Täti kulta, varmaan on sattunut jotain erikoista.

MARTTA: Erikoista! (halveksivasti).

ROUVA VALTANEN: Uuno rukka, älkää vaan sanoko isälle.

MARTTA: Isälle! Isä sanoi jo viime kerralla, että parasta kun Uuno ei
tulisi enää ollenkaan kotiin. Sellainen häpeä perheellemme!

ROUVA VALTANEN (huokaa raskaasti): Ei, Martta, Uuno ei ole ollenkaan
mikään juoppo. Hän on täysissä voimissaan, mutta asiassa täytyy olla
jotain muuta, josta en pääse perille. (Vasemmalle.)

LEENA: Ah, täti, hän tulee varmaan ihan kohta.

VALDEMAR: Mistä sen tiedät?

LEENA: En tiedä mistä minä ... mutta hän on jo tulossa, hän on ... no
tuossahan hän onkin!

UUNO (tulee kalpeana, mutta ei mitenkään humaltuneena): Huomenta.
(Istuutuu pulpettinsa ääreen, joka on vastapäätä Valdemarin pulpettia,
kohti katsomoa; paiskaa konttorikirjat auki.) Äh, juuri kun pääsee
viinoista, niin taas vaan viinoihin käsiksi! Onko rankin ostajia
ilmestynyt?

MARTTA: Ja niinkuin sinä lupasit! Aivan vannoit äidille!

UUNO: No nyt vannon toistamiseen ja viimeisen kerran, etten enää
koskaan, en ikipäivinäni enää mitään--vanno. Valdemar, lähde
purjehtimaan.

MARTTA: Oletko mieletön!

UUNO: Se virkistäisi sinuakin, Valdemar.

MARTTA: Ukkonen käy, ja hän käskee purjehtimaan!

VALDEMAR: En nyt jouda.

UUNO: Jouda! (Paiskaa Valdemarin kirjat kiinni.) Tule nyt vaan!

MARTTA: Siitä ei tule mitään! Sanon isälle. Ähä!

UUNO: Menen yksin sitten.

MARTTA: Mene sinä yksin niin paljon kuin tahdot. Se on toinen asia.

UUNO: »Se on toinen asia». (Valdemarille): No, etkö siis tule?

VALDEMAR: Eipä nyt oikein haluttaisi.

LEENA (huolestuneena): Uuno, näethän, ukkonen on ilmassa!

UUNO: No, sillivoileipää sitten.

MARTTA (Uunolle): Suoraan sanoen, en voi käsittää kuinka sinä kehtaat,
Uuno!

UUNO: Äläs sano, Martta hyvä, minä tuotan mitä suurinta hyötyä
kauppahuoneellemme. Olenhan minä oivallisena kylttinä liikkeellemme.
Valtasten viinaa, Valtasten viinaa, Valtasten viinaa! Olen oikein
elävä, puhuva ja huutava kyltti! Ainakin yhtä hyvä kuin tuo mykkä kuva
tuolla oven päällä tynnyrineen ja pulloineen! (Osottaa ovikylttiin.)

LEENA (nauraen): Sinäpä et voi milloinkaan tottua tuohon kylttiin. Mitä
pahaa se on sinulle tehnyt!

UUNO: Siitä asti kun se siihen maalattiin kaiken maailman
maantienkulkijain osviitaksi, on mieleni kiehunut. Vielä minä kerran
lennätän tuolin siihen, saatte nähdä!

MARTTA: Emmekö ole todella aivan kuin Kainin merkillä leimatut. Ihmiset
kumartavat meitä rahojemme vuoksi jokaisessa seurassa, me olemme muka
ihmiskunnan hyväntekijöitä, mutta selän takana meitä ylenkatsotaan: me
turmelemme ihmiskuntaa viinatehtaillamme! Ei, ei. Meitä ei saa mikään
hyväntekeväisyys puhtaiksi ihmisten edessä. Ja sitäpaitsi minua
kyllästyttää koko hyväntekeväisyys. Se ei ole yhtään mitään.

UUNO: Isän pitäisi tietenkin lakata viinaa keittämästä, siinä kaikki.

VALDEMAR: Taas sinä Martta tulit siihen vanhaan--vanhaan
tyytymättömyyteesi. Nyt on kesäpäivä, mutta sinulla on aina kuin
lokakuu. Mielentilasi vaikuttaa väkisin toisiin. Ei pitäisi suotta
johtaa toisiakin alakuloisuuteen.

MARTTA: Kohta pääsette minusta.

MUUT: No?

MARTTA: Rupean sairaanhoitajattareksi.

UUNO (haukotellen): Ah, ah, ah!

LEENA: Ei se ole mitään helppoa tointa, tiedätkös.

MARTTA: Minäpä tahdonkin vaikeata. Hyvä on Leenan puhua, joka et ole
rikas. Mutta katsoppas minä, joka olen rikas, en voi ikinä saada
semmoista pankkipaikkaa esimerkiksi kuin sinulla on, sinä onnellinen!

VALDEMAR: Rikkaat voivat elää ilmankin työtä ja paikkoja.

MARTTA: Mutta eivät, eivät, eivät! (Purskahtaa itkuun.)

ROUVA VALTANEN (vasemmalta, tarjottimella maitoa ja kuppeja): No kas
niin! Kulkisitte, rakkaat lapset, edes useammin kävelemässä--jotakin
urheilua tai semmoista--eihän tämmöinen elämä kelpaa! Kenen pitäisi
sitten olla onnellinen, ellei teidän, kaikki teidän asemaanne
kadehtivat.

MARTTA: Ja minä sanon, että me olemme kaikkein onnettomimpia kaikista
ihmisistä. Esimerkiksi isä itse!

UUNO: Jaa-a, ensin panee kaikki voimansa rikkauden haalimiseen, ja kun
vihdoin on miljooneja, ei saa syödä kuin keitettyä maitoa vesikorppujen
kanssa!

MARTTA: Ja onnen sijaan kuinka vihainen, tyytymätön, levoton!--Voiko
yleensä ajatella onnettomampaa kuin isä, kuin me, kuin me kaikki? Ei,
mutta sanokaa todellakin! Voiko?

UUNO: Onnettomuus tulee siitä, että meillä on kaikilla paha omatunto.
Me tiedämme mistä rikkautemme ovat kotosin ja kuitenkin jatkamme
rikkaina olemista.

VALDEMAR: Sh!

ROUVA VALTANEN: Niin, Uuno, miksi taas tuota iankaikkista!

UUNO: Ennen viimeistä nälkävuotta hallitus antoi isälle toimeksi..,

MARTTA: Ah, lakkaa, tiedänhän minä...

VALDEMAR: Uuno!

UUNO: Pukekaamme kerrankin selviin sanoihin, mitä kuitenkin jokainen
meistä aina, yöt päivät tuntee tässä. Totuus ei tee pahaa.

VALDEMAR: Joutavia. Kaikki muutkin rikastuvat samalla tavalla.

UUNO: Mutta muut eivät ole niin kehittyneet kuin me, että vääryyden
ymmärtäisivät.

    (Alakuloisuus valtaa kaikkien mielet. Kuuluu huokauksia,
    asennot veltostuvat, kasvot kääntyvät Uunosta poispäin).

VALDEMAR: (kuitenkin, Uunon alettua puhua, reipastuttaa itsensä äkkiä,
ei ole häntä kuulevinaan, viheltelee, selailee konttorikirjoja,
paiskellen niitä auki ja kiinni).

UUNO (korottaa äänensä Valdemarin meluamisen tähden): Hallitus antoi
isälle toimeksi koota viljaa nälänhädän varalle. Isä sai käsiinsä
mahdottomia summia. Nälkävuosi tulikin, entistä julmempi. Mutta isä
käytti asemansa viljanhinnan korottamiseksi, koska sitä ei ollut
kellään myydä. Ja niinpä hän hypoteekkilainainsa avulla pääsi
nälistyneen kansan maitten omistajaksi. Siitä ovat kaikki maatilamme
peräisin.

MARTTA: Sinä väität isää suorastaan rosvoksi!

ROUVA VALTANEN: Mutta mitä hän oikeastaan sanoo, kun en minä voi mitään
ymmärtää?

VALDEMAR: Älkää kuunnelko häntä. Sillä tavallahan olisivat kaikki
rikkaudet pelkkää rosvousta!

UUNO: Niinpä ne melkein ovatkin.

MARTTA: Sanokaa kerrankin, kuinka rikkaita me oikeastaan olemme?

ROUVA VALTANEN: Kuinka lienee. Valittaahan isä aina, että olemme aivan
konkurssin partaalla.

MUUT (naurahtavat).

UUNO: Hermosairautta. Vainohulluutta. Vähintäin seitsemän miljoonaa.

MARTTA (aivan kuin vaaran uhatessa): Seitsemän miljoonaa!
(Ajatuksissaan:) Sinun mielestäsi siis meidän pitäisi nuo miljoonat...

UUNO (kevyesti): Tietysti pitäisi.

ROUVA VALTANEN: Mutta sanokaa, mitä pitäisi?

VALDEMAR: Joutavia. Tuommoiset ajatukset eivät vie muuhun kuin
toimettomuuteen. Kaikkia esi-isäin erehdyksiä tässä vielä rupeisi
penkomaan! Pääasia on tehdä työtä. Työ on onni. Ja jos vaan teen
tehtäväni hyvin, en tarvitse mistään muusta pitää huolta.

UUNO: Hm! Toiset niin, toiset näin.

MARTTA: Sinä tarkoitat siis, että esimerkiksi minun ei tarvitsisi
ollenkaan hakea paikkoja tai ylimalkaan koettaa päästä itsenäiseen
työhön, vaan ainoastaan harjoitella ahkerasti pianonsoittoa niinkuin
ennenkin.

VALDEMAR: Juuri sitä tarkoitan.

MARTTA: Ja luulet, että voisin olla onnellinen, jos vaan koettaisin
olla ajattelematta, ajattelematta, ajattelematta! (Takoo nyrkillä
päähänsä.)

VALDEMAR: Ihan varmaan. Soitat vaan ahkerasti.

MARTTA: Ja mitäpä jos todella olisit oikeassa! Jospa vaan tietäisin
varmaan, että se on niin ... minä voisin olla äärettömän ahkera ... ja
olisin todella onnellinen... (Menee vasemmalle.)

    (Kohta alkaa vasemmalta kuulua hartaita sormiharjoituksia
    pianolla.)

ROUVA VALTANEN (puoleksi itsekseen, ajatuksissaan): Aina vaan samat ja
samat keskustelut! (Huokaa): Kun ymmärtäisi ... (Vie kahvitarjottimen
pois vasemmalle).

LEENA: Kyllä minusta vaan on niin, ettei kaikki työ sittenkään ole aina
hyvää, joka eteen pannaan, vaan toista voi tehdä ilomielin, toinen taas
ihan yököttää.

UUNO: Yököttääkö sinua pankkityö?

LEENA: Noh...

VALDEMAR: Sitä asiaa et sinä Leena kulta vielä voi oikein arvostella.

UUNO: Minusta Leena on arvostellut asian oikein.

VALDEMAR: Te kaksi olette aina samaa mieltä.

LEENA: Valdemar, pahoitinko?...

UUNO (kiihkeästi): Älä nyt vaan luovu mielipiteestäsi!

VALDEMAR: Ihminen saa usein luvan luopua mielipiteestään. Ei pidä aina
olla niin varma. Asioilla voi olla monta puolta. Muuten jos jokaisella
pitää välttämättä olla oma mielipiteensä--voi pian käydä niin, että
koko yhdyselämä tulee heidän välillään mahdottomaksi.

LEENA (huolissaan): Kas niin, arvasinhan, että olit pahoittunut.

UUNO: Pysy vaan omassasi, Leena!

LEENA (pyrkien sovittamaan): Rakas Valdemar...

VALDEMAR: Ei, ei, ei. Tahdon kerrankin puhua sinun kanssasi totisesti
tästä asiasta. Olen suoraan sanoen saanut kyllikseni tästä ikuisesta,
kuolettavasta jankutuksesta. Enkä voi ajatella, että nyt vielä minunkin
avioliitossani sama erimielisyys tulisi uudistumaan. Minä en voi, minä
en tahdo, minä en kestä sitä.

UUNO (varottaen Leenaa heltymästä): Leena!

VALDEMAR: Otan isältä vastaan koko liikkeemme, ja sanon nyt kerta
kaikkiaan, että katson kunnian-asiakseni suurentaa omaisuutemme
vaikkapa kymmenkertaiseksi. Sitävarten tarvitsen intoa, tarmoa, hyvää
mieltä, niin, ja erittäinkin--rauhaa, kotirauhaa. Sentähden sanon
sinulle suoraan: mieti tarkkaan, ennenkuin otamme ratkaisevan askeleen.

LEENA: »Otamme ratkaisevan askeleen»--kun olemme jo kahdesti
kuulutetut!

UUNO (halveksivasti): Kuulutetut!

VALDEMAR: Se ei tee mitään. Vielä voi hyvin peruuttaa. Ja jos
mielipiteestä luopuminen sinulle on jotakin mahdotonta, niin--sanon sen
ilman mitään katkeruutta--on todella parempi...

LEENA (kyyneleet silmissä): Mutta Valdemar--!

UUNO (pettyneenä): Ah!

VALDEMAR (heltyen): No niin, niin, Leena, meitä ei erota enää mikään,
me kaksi kuulumme toisillemme...

UUNO (katkeralla moitteella): Leena, Leena!

    (Kopinaa yläkerran rappusissa).

VALDEMAR: Isä! (Vasemmalle): Isä, isä...

ROUVA VALTANEN (tulee kiireesti vasemmalta, puhuu vasemmalle): Martta,
jätä soittosi, isä tulee!

    (Järjestää hätäisesti Valtasen kirjoituspöytää.)

VALDEMAR: ja UUNO (istuvat pulpettiensa ääreen työhön).

MARTTA (tulee happamena): Missä käsityöni?

VALTANEN (tulee lyhyin, nopein askelin oikealta).

MUUT (kunnioittavasti): Hyvää huomenta, isä!

VALTANEN (ähkien): Huomenta, huomenta lapseni.

ROUVA VALTANEN: Taas huonosti nukkunut, rakas Aleksander?

VALTANEN: Vai hyvinkö vielä?! Täällä soitellaan ja melutaan kuin
markkinoilla. Muuten--tämä on kaiketi viimeinen päivä, jonka saan elää
itsenäisenä, vapaana miehenä.

UUNO (kohauttaa olkaansa, menee jälleen pulpetilleen).

MARTTA (huokaa, ei viitsi kuunnella, poistuu vähitellen vasemmalle).

LEENA (menee Uunon luo katselemaan hänen työtään tai oikeammin
selitelläkseen äskeistä käytöstään).

ROUVA VALTANEN: Mutta mitä sinä sanotkaan, rakas Aleksander?

VALTANEN: Minä sanon, että meitä kadehditaan ja vainotaan joka
suunnalta: nyt viimeksi on vihollisiimme liittynyt myöskin...

UUNO (yskäsee).

VALTANEN: Mikä sinua ryittää? Hoida asiaasi tai ilmoittaudu sairaaksi
ja mene--mene--

ROUVA VALTANEN: Aleksander!

VALTANEN: Hän yskii aivan kuin meitä ei vainottaisi--Mutta mitä
merkitsevät, kysyn minä, toisviikkoiset sanomalehtikirjoitukset ja
pankkimme osakkeiden laskeminen juuri silloinkuin tiedetään minun ne
ostaneen melkein kaikki? Hä? Olemme konkurssin partaalla, sanon minä
teille.--Taas yskäkohtaus!

    (Istuu hermostuneena).

ROUVA VALTANEN: Ah, miksi ärsytät isää!

VALTANEN (pidellen Valdemaria kädestä): Sinuun, Valdemar poikani, panen
kaiken toivoni. Sinun on nyt pelastettava kauppahuoneemme. Tiedäppäs,
eilen kävi pankinjohtaja luonamme tahtomassa minua suureen vekseliin,--
johon minulla periaatteessa ei kyllä ollut mitään vastaankaan. Hän veti
esille paperin tunnustaakseni sen. Silloin sanoin hänelle: Ystäväni,
olen käynyt vanhaksi, olen luovuttanut liikkeeni pojalleni
Valdemarille, (katsahtaen merkitsevästi Uunoon), jonka olen
testamentissa asettanut myös pääperillisekseni. No, vieläkö yskittää?
--Poikani Valdemarin suostumuksetta, sanoin, en ryhdy enää mihinkään.

VALDEMAR (liikutettuna): Isä!

VALTANEN: Tirehtööri koetti parastaan, mutta minä en kirjoittanut.

UUNO: Sehän mainiota! Nyt saamme vihdoinkin antaa tirehtöörille
ansaitut potkut!

VALTANEN: Keskustelen Valdemarin kanssa, en sinun. Vekseli on tietenkin
tunnustettava.

UUNO: Tunnustetaan vaan. Mutta jospa nuo »toisviikkoiset
sanomalehtikirjoitukset ja osakkeiden laskeutuminen» ovat seurauksena
siitä, että luottamus tirehtöörin asioihin alkaa horjua?!

VALTANEN (hyökkää seisaalleen, saamatta sanaa suustansa):
Lu-lu-luottamus! Hä-vytön!

ROUVA VALTANEN (yrittää estää Uunoa jatkamasta): No, no, Uuno...

UUNO: Äiti, anna minun puhua... Leena on joka päivä pankissa ja hänkin
sanoo...

LEENA (hätääntyen): Minä en ole sanonut mitään... Niin, vaan sinulle
yksin ... mutta minulla ei ole oikeutta...

VALTANEN: Mitä Leena sanoo?

LEENA: Voi, en mitään,--juorua--konttoriväen keskuudessa...

VALTANEN: Sellaiset jutut pitää tukahuttaa, ei niitä saa levittää,
Leena.

UUNO: Niin, Leena, pitää aina valehdella, ei saa koskaan puhua totta.

ROUVA VALTANEN: Mutta lopettakaa jo, lopettakaa!

VALTANEN: Valdemar, tule ylös luokseni. Täällä näyttää olevan aivan
mahdoton saada järkevää sanaa vaihdetuksi. Mennään.

VALTANEN ja VALDEMAR (menevät oikealle).

ROUVA VALTANEN: Sinun ei pitäisi noin ärsyttää isää!

    (Menee Uunon puhuessa vasemmalle.)

UUNO: Herranen aika, en syytä häntä sanallakaan. Mutta hän tarvitsee
vaan nähdä minut hermostuakseen pilalle. Niinhän se on ollut aina.
(Jonkun ajan kuluttua Leenalle): Mutta että sinäkin, Leena!

LEENA (seurusteluhuoneessa neulouksen ääressä): Mitä minä? En minä
mitään--

UUNO (pulpettinsa luota): Kuinka paljon oli käsissäsi, mutta sinä
viskasit luotasi!

LEENA: Koeta ymmärtää asemaani. Olenhan sitäpaitsi siksi vieras, ettei
minun sovi niinkuin teidän muiden...

UUNO: »Vieras»!--Jos olisit sanonut mitä tiedät, ehkä isä olisi
ruvennut tirehtööriä epäilemään ja säästynyt ikävyyksistä. Mutta tuo
teidän iankaikkinen »hienostumisenne», se on tietysti jokapaikassa
kaikkea muuta tärkeämpää! Tärkeämpää kyllä kuin jonkun kauppahuoneen
menestys, mutta ei koskaan tärkeämpää kuin toden puhuminen.
Kohteliaisuus, makeileminen tärkeämpää kuin totuus! Se voi saattaa
minut ihan raivoon!

LEENA: Kaikki tämä voi olla niin, mutta sinun raivoosi on sittenkin
toinen syy.

UUNO: No niin onkin. En sitä peitäkään. Mutta sittenkin samaa totuuden
kiertelemistä sinun puoleltasi.

LEENA (pannen pois neulomuksensa): Sinä olisit tahtonut siis, että
kihlaus olisi purkautunut, nyt, ihan tuossa, noin vain.

UUNO: En. Vaan että olisit pysynyt mielipiteessäsi. Sinä olit oikeassa:
jos joku toimi tuntuu väärältä, niin siitä pitää empimättä luopua,
mutta sinä luovuit empimättä mielipiteestäsi, lupasit ainakin luopua.

LEENA: Voiko nyt sellaisen satunnaisen erimielisyyden vuoksi...

UUNO: Se ei ollut mitään satunnaista, vaan sinä olet perin juurin
erimielinen Valdemarin kanssa. Sehän se tässä onkin.

LEENA: Tarkoitan, voiko semmoisen syyn tähden purkaa kihlauksen, joka
on ollut välillämme päätetty oikeastaan jo lapsuudestamme asti?

UUNO: Mutta olisihan Valdemar ollut valmis purkamaan! Ja kuitenkin olit
sinä oikeassa! Se se raivostuttaa minua.

LEENA: Johan sanoin, että raivoosi on toinen syy.

UUNO: No, koska niin välttämättä tahdot kuulla oikean syyn, niin kuule:
minä en jaksa kestää sitä, että sinä tulet toisen vaimoksi.

LEENA: Ash! Taas!

UUNO: Oikeastaan sinä sen itse tiedät ja ymmärrät, mutta mitä et tiedä,
niin se on tämä!

    (Näyttää ulkomaanpassia.)

LEENA (hämmästyneenä): Ulkomaanpassi! Mitä sinä, Uuno!

UUNO: En tahdo olla läsnä. Ja minusta voi todellakin tulla juoppo
häittenne jälkeen, jos jään tänne.

LEENA: Ja miten selität lähtösi muille? Kenties vielä rupeavat
epäilemään jotain.

UUNO: No, onhan isän aikomus tehdä minut perinnöttömäksi ja Valdemarin
liikkeenjohtajaksi,--ne syythän riittävät selitykseksi maailmalle.
Mutta sinä tiedät ainoan syyni. Mitä voin minä siihen, että rakastan
sinua!

LEENA: Mitä tarvitset sinä voida? Elämme ja olemme niinkuin ennenkin.

UUNO: Vaikkako sinä tulet hänen vaimokseen?

LEENA: Eihän sinun ja minun rakkaudessa ole mitään sellaista! Näemme
niinkuin ennenkin joka päivä toisemme, saamme aina ajatella toisiamme--
se ei ole mitään pahaa,--saamme milloin hyvänsä puhutella toisiamme,--
eihän sekään ole mitään pahaa. Mitä me vielä kaipaisimme, sano!

UUNO: Etkö sinä siis ole koskaan tuntenut sellaista vastustamatonta
vetovoimaa, sellaista--kuinka sanoisin--no että sinä, juuri sinä
kaikkinesi tuossa olet minun, kokonaan minun eikä kenenkään muun?...

LEENA: En yhtään edes ymmärrä. Ne ovat niitä teidän, miesten,
merkillisyyksiä. Aina teillä pitää olla jotain semmoista.

UUNO: No--tuota noin--miksi esimerkiksi äitisi, joka niin rakastaa
sinua, tahtoo syleillä ja suudellakin sinua?

LEENA: Ah, sinä kenties kuvailet, että suuteleminen minusta on syntiä?
Ei ollenkaan. Mutta se on aivan tarpeetonta meidän välillämme. Mitä
varten? Ajattele kuinka hassuakin se oikeastaan on: suut vastakkain
ja--(maiskauttaa suullaan, nauraa).

UUNO: Ei, Leena, et sinä siitä niin vähällä pääse. Minä matkustan.

LEENA: Tule tänne.

UUNO (tulee Leenan luo): Hyvästi, Leena.

LEENA: Jos sinusta ei ole kylläksi, että saamme joka päivä katsoa
toisiimme ja puhella, niin olkoon sitten... (Suutelee Uunoa.) Sinä et
matkusta minnekkään--(suutelee)--ymmärrätkö, minä kuolen ilman sinua,
minä kuolen...

VALDEMAR: (tulee oikealta heidän huomaamattaan, naurahtaa, sitten
teeskentelee suuttumusta).

UUNO: Valdemar!

VALDEMAR: Jos sinä rakastat Uunoa, niin sano se suoraan. Toistan
vieläkin: kihlauksemme voi kyllä purkautua.

UUNO: Se oli leikkiä.

VALDEMAR: Oliko se leikkiä, Leena?

LEENA: En tiedä.

VALDEMAR (rupeaa nauramaan): Voi, lapsi raukka, suottahan minä...
Tiedänhän minä, että sinä rakastat minua. Saat mielelläsi suudella
häntä. Päinvastoin minä iloitsen, että sinäkin Uuno pidät Leenasta.--
Niin, niin, no suudelkaa nyt minun nähteni, en välitä siitä vähääkään.
(Tulee äkkiä totiseksi.) Uuno, tulehan tänne.

UUNO (lähestyy Valdemaria arasti): Anna minulle anteeksi, Valdemar!

VALDEMAR: (ihmeissään): Mitä sinä

UUNO: Minä en tiennyt mitä tein... (liikutettuna aikoo syleillä
Valdemaria).

VALDEMAR: Mutta siitäkö sinä yhä?! Älä hassuttele. Minulla on ihan
toinen asia sydämelläni. Täytyy neuvotella kanssasi. Isä ilmaisi
minulle, että tirehtöörimme on saanut vihiä odottamattomasta
pankkitarkastuksesta. Häneltä puuttuu satanen tuhatta.

UUNO: (hajamielisenä) No niin ... niin...

VALDEMAR: Hän tahtoo, että kirjoittaisimme tuolle summalle
valevekselin...

UUNO (yhä hajamielisenä): Kun ymmärtäisin...

VALDEMAR: Ainoastaan tarkastuksen ajaksi, näet,--että hän salaisi
balanssin.

UUNO: Ahaa!--Ei koskaan!

VALDEMAR: Äläpäs nyt taas tokase noin äkkipikaa. Hän lupaa meille
harvinaisia etuja, suorastaan aivan kuulumattomia.

UUNO: Siinä tapauksessa vielä vähemmin. Ei--ei!

VALDEMAR: Mutta hän lupaa...

UUNO: En edes tahdo tietää mitä hän lupaa. Se on aivan yhdentekevä mitä
hän siellä lupaa tai on lupaamatta. Valevekseli on petos.

VALDEMAR (totisena): Minä luulen, että isällä on paljon syytä auttaa
häntä tällaisessa tapauksessa.

UUNO: Juuri sitä minäkin luulen. Mutta sen vahingon vuoksi, jonka hän
meille voi tuottaa, en luule olevan tarpeellista yhä enemmän sekaantua
hänen vekseleihinsä. Sitäpaitsi, tässä tapauksessa, kuten sanoin, hän
vaatii meitä suoraan petokseen.

VALDEMAR: Mutta jospa koko liikkeemme voisi tulla horjumaan?

UUNO: Horjukoon ja vaikka kaatukoonkin minun puolestani. Paljon valetta
silloin kaatuisikin.

LEENA: Uuno, yhtä sinä et ajattele: tirehtööri on sedän ystävä, sedän
voi olla hyvin vaikeata kieltää palvelusta ystävältänsä.

UUNO (melkein raivokkaasti): »Vaikeata»! Ja sinä tiedät hänet
pettäjäksi! Siksikö luonto on antanut muutamille naisille niin kauniit
suut, että he noin kamalia puhuisivat! »Vaikeata»! Mutta tiedätkö sinä
Leena mitä sinä sanot! (Katkerasti ja hiljaisemmalla äänellä): Mutta
mitäs minä puhunkaan! Itsehän sinä myöskin, sentähden että jokin tuntuu
vaikealta sanoa, olet valmis tekemään väkivaltaa pyhimmälle kaikesta,
omalle rakkaudellesi!

LEENA (loukkaantuneena): Se ei ole niin!

VALDEMAR: En ymmärrä mitä te puhutte, mutta...

UUNO: Välistä minun tekisi mieli olla tuona ukkosena iskeäkseni
muutamaan lahoon taloon ja tehdäkseni puhdasta jälkeä!

LEENA: Ollaksesi sitten yksin oikeassa.

UUNO (raivokkaasti Leenalle): No niin, vaikkapa oikeutta jakaakseni ja
ottaakseni sen mikä on minun!

LEENA (Valdemarin luona, nostaen molemmat kätensä hänen kaulalleen):
Valdemar hyvä, jospa hän sittenkin on oikeassa!

VALDEMAR: Kas niin, nyt saat vielä Leenankin puolellesi! Ei. Minun
pitää saada keskustella kanssasi kahden kesken. Tule huoneeseeni.

UUNO: Jos aijot kaikissa tapauksissa pysyä päätöksessäsi, kuten näkyy,
miksi kysyt minun mieltäni?

VALDEMAR: Tai mennään purjehtimaan, niin saamme jutella.--

UUNO (naurahtaen): Valdemar, vietteletkö sinä minua?

VALDEMAR: Uuno, minä tahdon toimia tässä asiassa yksimielisyyden
perustuksella, sinun täytyy ymmärtää vaikuttimeni.

UUNO: Purjehtimaan voin tulla, mutta ainoastaan muuttaakseni sinun
mielesi. Älä luulekaan! Jumaliste minä sinut käännän.

VALDEMAR: No, no, se nähdään. Jahka nyt kuulet juurta jaksain kaikki
perusteeni. (He alkavat pukeutua lähteäkseen): Ota sadenuttu mukaan, ei
tiedä mitä tulee. (Soittaa puhelimeen): Laittakaa pienempi
purjeveneistä kuntoon.--Ei, ei, reivaamme itse, jos tarvitaan. Ei, me
kahden vaan Uuno-herran kanssa.

    (He tulevat pukeutuessaan hyvälle tuulelle.)

LEENA (katselee merelle): Pelottaa. Katsokaa noita pilviä. Tuotakin
tuolla. Kaataa vielä veneenne!--Pojat, rakkaat, jospa ette lähtisikään.
Ukkonenkin käy... (Seuraa lähteviä ulos.)

UUNO: Niin, Valdemar, sietäisipä olla varovainen! Nousen vielä minäkin
tästä tappeluun ja upotan sinut!

    (Menee.)

VALDEMAR (menee huolettomasti vihellellen): Upota sinä vaan...

MARTTA (vasemmalta, hämmästyneenä, huolestuneena, katsoo kuistikolta
lähteneiden jälkeen, palaa sitten vasemmalle ovelle, kutsuu hiljaa):
Äiti!

ROUVA VALTANEN (vasemmalta).

MARTTA: Katso, he menivät purjehtimaan.

ROUVA VALTANEN: Herranen aika, tämmöiselläkö säällä!

MARTTA: Ah, ovathan he tottuneet, ei siitä. Mutta ennen lähtöään he
riitelivät hirveästi. En ole koskaan ennen nähnyt Uunoa niin rajuna,
enkä olisi aavistanut... Kuule, hän lausui suoranaisia uhkauksia!

ROUVA VALTANEN: Mutta etkö sinä ollutkaan huoneessasi?

MARTTA: Ovi oli raollaan. Minä tirkistin.--Enkä voi olla vielä
kertomatta sinulle... Se on kauheata...

ROUVA VALTANEN: No mitä nyt, lapseni?

MARTTA: Mutta älä vaan mitenkään kerro isälle, hän raivostuisi ja
tappaisi Uunon!

ROUVA VALTANEN: Martta, mikä sinun on?

MARTTA: Voi, kirous seuraa onnetonta perhettämme; joka askeleella tulee
vain uusia ja uusia onnettomuuksia!

ROUVA VALTANEN: Mutta rauhoituhan, lapseni! No, kerro nyt mitä näit ja
kuulit.

MARTTA: Uuno rakastaa Leenaa.

ROUVA VALTANEN: Mitä sinä sanot?!

MARTTA: He suutelivat toisiaan.

ROUVA VALTANEN (ei voi sanoa mitään, istuutuu väsyneenä): Täällä kuljen
minä ovissa edestakasin, tuon ja vien kahvipannua, mutta omain lasteni
tragedioista en tiedä mitään.

MARTTA: Leenasta, tunnustaakseni, kyllä jo ennenkin aavistin jotain,
mutta että Uuno--!

ROUVA VALTANEN: Ette puhu minulle enää mitään, ette ilmaise surujanne
ettekä ilojanne. Ja ihan äsken olin vielä kaikki kaikessa teille. Ette
luule minun ymmärtävän asioitanne. Erehdytte, lapset,--paljon, paljon
tämä vanha sydän voisi teille vielä antaa. Mutta te luulette aina, että
kaikki mikä teille tapahtuu, tapahtuu ensi kerran maailmassa. Ja
kärsitte--kärsitte--kokemattomina--yksin--ja välillemme kasvaa
vähitellen läpäisemätön, yhä paksuneva muuri... Kaikki onkin nyt niin
toisin kuin oli. Minä olen käynyt niin tarpeettomaksi ... usein
inhottaa minua oma itseni, enkä tiedä mitä varten ollenkaan olen ... ja
mitä tehdä itseni kanssa...

MARTTA: Mutta älä nyt vaan suinkaan sano isälle.

ROUVA VALTANEN: Enkö voi enää seurata nuorten elämää? Olenko niin
tylstynyt? Muistini on todella hyvin huonontunut... Minulla on liiaksi
näitä talouspuuhia, en ole milloinkaan joutanut kallistamaan korvaani
lasten äänille. Sanokaa miksi tämä talous on niin suuri, niin
tarpeettoman suuri? Mitä varten, ah, mitä varten kaikki maailmassa?!

MARTTA: Äiti, minä sanoin, ettei saa vaan mitenkään kertoa isälle.

ROUVA VALTANEN: Isälle?... Enkö minä saa puhua hänenkään kanssaan?

MARTTA: Hän ilmankin vihaa Uunoa.

ROUVA VALTANEN: Ei hän vihaa ... ei hän vihaa ... te teette vääryyttä
isälle ... hän on rehellinen, hän on maailman rehellisin mies.

MARTTA: Mutta Uuno sanoo...

ROUVA VALTANEN: Uuno sanoo paljon... Varmaan silloin piti niin
menetellä... Eikä kansalle saa ilmaiseksi jakaa ... silloin toinen saa,
toinen ei... Isä menettelee aina oikein, ja meidän aikanamme ei ollut
niin ankaraa kuin nyt. Mutta hänkin on niin yksin. Ajatteles, Martta,
emme ole puhelleet toistemme kanssa lähes kahteenkymmeneen vuoteen
mistään oikeasta asiasta. Nyt tahdon vihdoin puhua, jos hänellä vaan on
aikaa... Menen ylös hänen luoksensa.

MARTTA Mutta ei vaan siitä, ei siitä!

ROUVA VALTANEN: Ole huoletta, lapseni.

    (Lähtee oikealle.)

LEENA (perältä, menee seurusteluhuoneeseen, katselee merelle, ollen
polvillaan ikkunan alla olevalla sohvalla.)

PALVELUSTYTTÖ (yhtaikaa vasemmalta): Komersrodinna olisi niin hyvä ja
tulisi keittiöön.

ROUVA VALTANEN: Ei nyt, ei nyt ... odottakaa...

PALVELUSTYTTÖ: Kinkku on leikattava. Komersrodinna olisi niin hyvä...

    (Menee vasemmalle.)

ROUVA VALTANEN: Se on totta, unohdin aivan että Hilma on lomalla. Eikös
vaan sittenkin...

    (Kääntyy vasemmalle.)

MARTTA: Minä menen, äiti.

ROUVA VALTANEN: Ei, te ette osaa sitä kukaan. Ja jos kuoressa tuntuu
vähänkään palaneen käryä, ei Valdemar voi syödä. Kyllä minun täytyy...

    (Kiirehtii vasemmalle)

VALTANEN (oikealta, ulos menossa, päällysnuttu yllä, sateenvarjo ja
hattu kädessä).

MARTTA: Isä!

VALTANEN (pysähtyy, katsoo kelloaan): Mitä nyt? Minulla ei ole aikaa.

MARTTA: Sinulla ei ole milloinkaan aikaa.

VALTANEN (käsi povitaskussa) Rahaa?

MARTTA: Ei.

VALTANEN (panee hatun päähänsä, lähtee): Hyvästi.--(Pysähtyy ovella.)
Mitä sinulla on sanomista? Pian.

MARTTA: Mutta istu isä, pitäähän sinulla olla sen verran aikaa, että
joudat...

VALTANEN: Minun on määrä olla pankissa ennen kahta.

MARTTA: Olet paikkakunnan mahtavin mies. Luulisi sinun voivan määrätä
aikasi, kun on kysymys lastesi onnesta.

VALTANEN: Pian, sanon minä.

MARTTA: Isä, ajattele, emme ole vielä koskaan puhelleet totisesti
keskenämme, emme kertaakaan! Ja nyt minulla olisi niin tärkeätä
sanottavaa ja pyydettävää! Istu, isä!

VALTANEN: Minä istun. Laiminlyöty hetki voi minulle maksaa kymmeniä
tuhansia, mutta minä istun.

MARTTA: Olen kuullut sinun sanovan koonneesi omaisuutta vaan meidän,
lastesi, tähden. Hetki maksakoon minun puolestani vaikka miljoonan...

VALTANEN (nousemassa): Jollei sinulla ole muuta...

MARTTA: Isä, tämän ainoan kerran vaan... Mutta älä noin puhaltele,
äläkä täristele jalkaasi ... istu rauhallisesti ... koeta ymmärtää
asemaani... Voi, voi, isä, anna minun tulla sairaanhoitajattareksi!

VALTANEN: Ei, ei, ei.

MARTTA: No vakuutusyhtiöön sitten!

VALTANEN: En kärsi kuulla hassutuksiasi!

MARTTA: Jos lastesi onni sinulle todella on tärkein, anna minun
itsenäisesti ansaita toimeentuloani. Suurempaa onnea en pyydä enkä voi
saada. Jotain tointa--tointa!

VALTANEN: Tointa! Enkö ole koettanut pitää heitä kymmenittäin sinulle
tarjona? Enkö ole kärsivällisesti odottanut sinun armollista
valintaasi?

MARTTA: He kaikki kosivat rahojamme eivätkä minua. Samallainen on
myöskin herra van der Vaer. Olemme ihan vieraat toisillemme. En voi,
isä, en voi...

VALTANEN: En minäkään sitten mitään voi.

    (Nousee.)

MARTTA: Mutta, isä...

VALTANEN: Te teette minut hulluksi! Olette kaikki liittoutuneet minua
vastaan kiduttaaksenne minua. Van der Vaer ei kelpaa sinulle! Onko
kuultu! Hollannin paraimpia kauppahuoneita! Mitkään toimeni eivät
sinulle kelpaa, rahani eivät kelpaa! Mene sitten sinäkin minne ikinä
haluat, niinkuin menee Uuno. Vai luuletko, etten minä ole oppinut
myrskyjä kestämään? Aijon jäädä pystyyn, vaikka jäisin yksin kuin
seiväs kinokseen!

MARTTA: Niinpä on siis puheesi lasten onnesta--puhetta.

VALTANEN: Minulla on toki vielä yksi, jolle sekä työni että omaisuuteni
kelpaa. Minulla on--Valdemar!

LEENA (kiljasee pitkään, ei saa sanaa suustaan, perääntyy selin
ikkunalta, kaatuu selälleen etuhuoneen lattialle kynnyksen viereen,
jääden tainnoksiin).

VALTANEN: Mitä se oli? Kuka huusi?

MARTTA: Hän varmaan näki jotain ikkunasta...

    (Juoksee ikkunalle, katsoo merelle).

VALTANEN: Leena? Leena?

MARTTA: Herra jumala! Vene on kaatunut!

VALTANEN: Mikä vene?

MARTTA (juosten ulos): Valdemar ja Uuno olivat purjehtimassa...

VALTANEN: Valdemar!--Valdemar, sinä et saa mennä minulta! (Hän joutuu
hermolliseen vavistukseen, juo vettä lasin toisensa perästä, mutta ei
voi liikkua paikaltaan.) Va-al-de-mar! Va-al-de-mar!

ROUVA VALTANEN (juosten vasemmalta): Mitä täällä on tapahtunut? Kuulin
huudon ... Leena! Leena-tyttöni! Mikä häneen on tullut? Aleksander,
vastaahan toki! Mitä tämä on? Sinä vapiset! Mitä? Mitä?

VALTANEN (hiljaa, vaivalla): Val-de-mar on hukkunut...

ROUVA VALTANEN: A----Aleksan... Mitä sinä sanot...

VALTANEN (viittaa kädellään merelle, hoipertelee ulos).

ROUVA VALTANEN: Mitä hän höpisee... Leena, Leena lapseni (Muistaa.) He
menivät todella purjehtimaan (Kiirehtii ikkunalle.) Väkeä juoksee
rantaan ... jumalani!... (Ulos perälle.)




TOINEN NÄYTÖS.


LEENA (makaa edelleen samalla paikalla ja samassa asennossa
tainnoksissa).

PALVELUSTYTÖT (tulevat päivitellen perältä).

1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Voi, voi sentään, mikä vahinko, mikä hirmuinen
vahinko!

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Ja kun hukkui juuri se parempi poika!

1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Eipäs vaan katsottu oliko rikas vai köyhä!--Ja
Leena-neiti--pyörryksissä!

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Siinä oli morsian, kahdesti kuulutettu! Anna tänne
vettä!

1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Mihin nyt kaikki ompelukset ja häälahjat ja
myötäjäiset! Siinä se nyt oli!--Älä vettä suuhun anna, kastellaan
hiukka polvia, niin se herää.

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Viedään vuoteelle kamariin. Ota sinä jalkain
puolelta. (Kohottaa Leenaa, pidellen kainalojen alta.) Noin!

1:NEN PALVELUSTYTTÖ (nostaen Leenaa jaloista): No, no, pikku lintu, on
niitä poikia toisia.

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Vaikkei yhtä rikkahia.

LEENA (herää tuntoihinsa, muistamatta tapausta): Mitä?--mitä? Missä
olemme?

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Laske maahan, se herää. Ei sanota sulhasen
hukkuneen.

1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Sanotaan Uuno-herran hukkuneen, ettei tule
hulluksi, ja me vielä syyn saamme. Viedään pois.

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Nosta.

LEENA: Missä olemme?

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Valtasella ollaan. Nosta paremmin.

LEENA (muistaa): Aa--aa--vene kaatui! Uuno!

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Älkää säikähtäkö, eihän ne molemmat...!

LEENA: Juoskaa apuun, apuun!

1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Toinen herroista ui rantaan airon päällä.

LEENA: Kuka ui rantaan?

PALVELUSTYTÖT (tekevät toisilleen merkkejä).

LEENA: Kuka hukkui, kysyn minä!

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: No ei suinkaan se sulhanen hukkunut, Uuno-herra
hukkui.

LEENA (riuhtasekse irti, hyökkää perälle): Uuno! Uuno!

    (Pyörtyy uudelleen, kaatuu.)

1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Näet sen!

2:NEN PALVELUSTYTTÖ: Ja etkö sinä osaa nostaa!

1:NEN PALVELUSTYTTÖ: Et olisi sanonut kummankaan hukkuneen, niin olisi
itse kävellyt kamariin.

    (He käyvät tarmokkaasti Leenaan käsiksi ja kantavat
    hänet vasemmalle.)

    (Aurinko pilkistää esille.)

VALTANEN (hitaasti perältä, masentuneena, vapisevana, itsekseen
höpisten. Tahtoisi jatkaa kulkuaan oikealle, mutta Valdemarin pulpetin
ohi kulkiessaan vaipuu voimatonna pulpettia syleilemään ja
nyyhkyttämään).

ROUVA VALTANEN (perältä hajamielisenä, melkein järjettömänä ympärilleen
katsellen): Ei, ei, minä en kestä tätä ... miksi ... miksi ... miksi...
(Valittaen): Aa-aa-aa ... minä en kestä, en kestä ... Valdemar...

MARTTA (pitelee äitiään kyynäspäästä, koettaen lohduttaa): Pitää
kestää, äiti kulta... Onhan kaikki jo ohitse ... hän ei kärsi enää ...
hänellä on rauha ... hän on meitä onnellisempi...

KAKSI KONSTAAPELIA (tukien Uunoa kummaltakin puolen saattavat hänet
oven viereen sohvalle, sitten poistuvat).

UUNO (vaipuu väsyneenä ja hengästyneenä puoleksi loikovaan asentoon
sohvalle).

    (Äänettömyys.)

ROUVA VALTANEN (äkkiä kesken itkuaan): Mutta miksi kaikki tulivat
rannalta pois? Jospa hän ei vielä ... jospa hän ui vielä! Kuule Uuno,
jospa hän kamppailee vielä aaltojen keskellä!

UUNO: Ei, äiti minä näin hänen vaipuvan. Olimme ensin molemmat samassa
airossa, mutta hän hellitti, kun se ei meitä molempia kannattanut. Ja
kun katsoin taakseni, hän vaipui.

ROUVA VALTANEN: Mutta ehkä hän sitten jälleen pääsi pinnalle, ehkä hän
tapasi toisen airon, niin Uuno, toisen airon ... voi menkää, menkää
rantaan...

UUNO: Toinen airo ajelehti edelläni, minun uidessani jo kaukana,
kaukana onnettomuuspaikalta.

MARTTA: Miksi et luovuttanut omaa airoasi hänelle? Sinähän olet parempi
uimaan...

UUNO: Niin, Martta,--miksi?! Siksi kai, että silloin minä olisin
hukkunut.

MARTTA: Mutta miksi...

UUNO: »Miksi hukkui perheentoivo ja elämään jäi sen hylkylapsi»,
niinkö?

MARTTA: Sitä en tahtonut sanoa.

PALVELIJA: Herra pankintirehtööri... Sanoo olevan välttämätöntä asiaa.

PANKINJOHTAJA (tulee kiireesti): Mikä onnettomuus, mikä onnettomuus!
Sallikaa, rouva ilmaista syvimmän osanottoni--ja sinä kunnon veli, älä
sorru, seiso tammena myrskyssä niinkuin olet aina ennenkin seissyt...

    (Tervehtii muita.)

VALTANEN (nyyhkyttää).

UUNO: Äiti, minun on vilu.

ROUVA VALTANEN: Ah, anteeksi, lapseni. Tulehan, rakas Uuno, sinun pitää
toki saada kuivat vaatteet yllesi, tule lapseni!

    (Menee oikealle.)

UUNO (on myös menossa oikealle, mutta pysähtyy uteliaana kuuntelemaan
Valtasen ja pankinjohtajan välistä keskustelua).

MARTTA (pysytteleikse syrjässä, tarkasti seuraten kaikkia).

VALTANEN: Kaikki on minulta mennyt. Valdemar oli ainoa toivoni, mitä
olen ilman häntä!

PANKINJOHTAJA: Nyt tulee sinun seistä yksin, Valtanen. Se on usein
liikemiehen kohtalo. Eikä voi kieltää, että siinä uhmassa on jotain
nautintoa. Meitä ei tue koskaan muu kuin oma uhmamme... Mutta nyt
ystäväni, voitko antaa minulle anteeksi, että minä tämmöisen
onnettomuuden hetkellä...

VALTANEN: Ystävä--läsnäolosi minua onnettomuudessani päinvastoin
lohduttaa, jää tänne, jää tänne.

PANKINJOHTAJA: Oikeastaan aijoin sanoa toista... Juuri tällä samalla
hetkellä ovat tarkastajat saapuneet pankkiini...

VALTANEN: Oh, en pysty mitään ajattelemaan... Toiste, toiste...

PANKINJOHTAJA: Ainoastaan nimesi! (Ottaa taskustaan paperiliuskan.) Kas
tässä vekseli...

UUNO (itsekseen): Seis, mies, sitä et sinä tee!

VALTANEN (silmäilee paperia): Täyttämätön?

PANKINJOHTAJA: Kiireessä, veliseni ... tässä kynä ... kirjoita
tunnusteesi ... lupauksiini luota ... tässä, tässä kynä...

UUNO: Tarkastajilla lienee aikaa odottaa sen verran, että saamme kuivat
vaatteet yllemme!

PANKINJOHTAJA (ihmeissään, ylimielisesti): Nuori herra Valtanen,
oletteko jo ehkä astunut prokuristin sijalle?

VALTANEN: Käy pukeutumassa--mene...

UUNO: Merkitkää silläaikaa summa, herra tirehtööri. Isällä lienee aikaa
olla allekirjoittamatta, kunnes palaan. Tulen silmänräpäyksessä.

    (Menee oikealle.)

PANKINJOHTAJA: Summasta ei minulla ole tällä hetkellä täyttä selkoa,
mutta jos todella epäilet...

VALTANEN: Joutavia! (Kirjoittaa tunnusteen, heittää tuskaisesti kynän
kädestään.) Oh, Valdemar, Valdemar!

PANKINJOHTAJA (panee rauhoittuneena paperin povitaskuunsa): Onpa
täytynyt olla veljesten kesken hirmuinen kamppailu siitä ainoasta
airosta!

VALTANEN (hämmästyneenä): Kamppailu--airosta?!

PANKINJOHTAJA: Niin--eikös Valdemar hukkunut siksi, että Uuno tempasi
häneltä airon?

VALTANEN: Uunon kertomuksen mukaan Valdemar sen hänelle luovutti
vapaaehtoisesti.

PANKINJOHTAJA (naurahtaen): No niin, niin,--väkevämpi voittaa tässä
maailmassa, ... kyky, taipumukset, nero ... se kaikki hukkuu aaltoihin.
Paljon--paljon sinä Valtanen olet kadottanut, kun Valdemarin kadotit!

VALTANEN: Kamppailu--airosta?!

PANKINJOHTAJA: Sano minulle, Valtanen,--tiesikö Uuno siitä
testamentista, jonka sanoit tehneesi poikasi Valdemarin hyväksi?

VALTANEN: Ah, se ei ole mitään. Tahdoin vain kurittaa häntä.

PANKINJOHTAJA: Minä kysyn vaan... Muuten--mikä omituinen, melkein
selittämätön päähänpisto lähteä purjehtimaan tämmöisellä säällä!

VALTANEN (itsekseen): »Tiesikö Uuno testamentista»!

PANKINJOHTAJA: Mutta en tahdo syvää suruasi lisätä. Tiedä, myrsky
raivoaa minunkin rinnassani. Minäkin olen paraikaa hukkumassa--
tuhatkertaisesti hukkumassa! Kiitos sinulle pelastuslaudasta! Hyvästi!

    (Kiirehtii ulos.)

VALTANEN (itsekseen): Hän epäilee Uunoa! Se merkitsee, että kohta koko
kaupunki epäilee Uunoa. (Niinkuin jotain täyttä mahdottomuutta): Uunoa!
Hänen täytyy saada tilaisuus julkisesti puhdistautua! Epäillä Uunoa!
(Ääneen): Uunon täytyy puhdistautua, sillä minä epäilen häntä.

MARTTA (epätoivoissaan): Oh, tämäkö vielä lisäksi!

ROUVA VALTANEN (oikealta): Mutta miksi ette mene rantaan...

MARTTA: Äiti, äiti, Valdemarin kuolema ei tässä ehkä olekaan vielä
kaikkein suurin tragedia...

ROUVA VALTANEN (koettaa ponnistaa järkeään ymmärtääksen Martan
tarkoitusta): »Kaikkein suurin tragedia»?--Sinä ajattelet ... et
suinkaan sinä vaan ajattele jotain Uunosta!

MARTTA (nyykäyttää myöntävästi päätään).

ROUVA VALTANEN: Ettäkö Uuno ei välittänyt Valdemarin pelastamisesta?

MARTTA: Ssh...

VALTANEN: Tahdon puhua Uunon kanssa,--missä Uuno on?

ROUVA VALTANEN: Hän lupasi tulla tuossa tuokiossa.

VALTANEN: Selittäköön tapauksen tarkemmin ... hän puhuu kovin
ylimalkaisesti... Selittäköön polisitutkinnossa ... minä en alennu
urkkimaan.

ROUVA VALTANEN (kauhistuen): Mitä sanot? Polisitutkinnossa?!
Aleksander, hän on oma poikasi!

VALTANEN: Uuno tänne!

ROUVA VALTANEN (kiireesti oikealle ovelle): Uuno!--Uuno!--Joudu alas,
isä kutsuu... Aleksander, minä rukoilen sinua, älä ole hänelle liian
ankara! Sinä aivan vapiset! Jätä toiseen kertaan. Eikö meillä ole surua
jo kylläksi...

UUNO (tulee nopeasti oikealta): Missä tirehtööri?--Mennyt--Ja paperi--
allekirjoitettu!--Isä, isä--

VALTANEN (tulee horjuen Uunon luo): Sano, Uuno minulle, sano... Miksi
et viskannut toista airoa hänelle? Miksi jätit hänet?

UUNO: Vai niin. Sitä en olisi uskonut teistä, isä.

VALTANEN: Kaikki tietävät sinut hyväksi uimariksi ... ja
testamentista...

UUNO: Te ette epäile minua, te valehtelette! En alennu vastaamaan.

VALTANEN: En myös minä urkkimaan. Selvittäköön siis polisitutkinto.

UUNO: Eikö kukaan puolusta minua? Martta!--Äiti!

ROUVA VALTANEN: Minä puolustan sinua, minä puolustan!--Aleksander,
rakas, ajattelehan, toki! Olethan itsekin paljoon syypää. Miksi tahdoit
antaa kaiken Valdemarille ja jättää Uunon ilman mitään?!

UUNO: Äiti, äiti, vaijetkaa, tekin syytätte minua!

ROUVA VAIHTANEN (ymmällä): Mutta olihan tuo testamentti vääryyttä sinua
kohtaan!

UUNO: Oli, mutta se ei kuulu tähän, äiti.

ROUVA VALTANEN (rukoillen polvillaan): Aleksander, älä turmele Uunon
nuorta elämää! Rakkautemme nimessä, älä pidä polisitutkintoa! Sinä et
tiedä kaikkea. Ajattele jospa hän todellakin olisi--

VALTANEN: Oletko mieletön?! Jos hän on syypää, riittäisikö silloin
polisitutkinto! Murskaksi minä hänet musertaisin, murskaksi!

UUNO: Martta, eikö sinullakaan ole tähän mitään sanottavaa?
(Äänettömyys.) Minua ei siis kukaan puolusta?

LEENA: (avaa vasemman oven, pysähtyy, huudahtaa rajattomasta riemusta,
sitten juoksee hillittömästi Uunon kaulaan): Uuno! Uuno! sinä elät!

UUNO (on liikutettu, mutta torjuu Leenan varovasti luotansa).

VALTANEN (juhlallisesti, säälien Leenaa, seisaallensa nousten,
lähestyen häntä): Lapsi-parka, minun täytyy sinulle ilmoittaa
surullinen, kauhea tapaus: sulhosi Valdemar on hukkunut.

LEENA: Niin--Valdemar, Valdemar raukka! Minä näin kuinka vene kaatui.
Mutta mikä suuri onni onnettomuudessa, että Uuno pelastui!

    (Syleilee Uunoa).

UUNO (torjuu hänen lähestymistään vielä varmemmin).

ROUVA VALTANEN ja MARTTA (katsahtelevat toisiinsa).

UUNO: Leena, katso ympärillesi...

VALTANEN (menee synkkänä puhelimelleen, soittaa polisikonttoriin):
Haluan, että asianomainen tutkinto pidetään äskeisen tapahtuman
johdosta luonani--viipymättä.--Nyt heti.--Ei, ei, heti.

ROUVA VALTANEN: Aleksander!

MARTTA (yhtaikaa): Isä, eikö voisi lykätä!?

VALTANEN: Olkaa huoletta. Tämä on välttämätöntä. Ja sitäpaitsi sopiva
kuritus hänen röyhkeydestänsä.

    (Menee vasemmalle).

UUNO: Hyvä on.

LEENA: Mitä? Mitä hän soitti polisikonttoriin?

UUNO: Ah, muodollisuuksia.

LEENA: Voi, että sinä toki pelastuit!

ROUVA VALTANEN ja MARTTA (menevät äänettöminä eri ovista vasemmalle).

LEENA (katsoo heidän jälkeensä ihmetellen): Uuno, onko jotain
tapahtunut, jota minä en tiedä?

UUNO: Älä kysy, Leena hyvä. Tästälähin meidän vaan täytyy vielä
tarkemmin kuin milloinkaan ennen salata koskaan rakastaneemme
toisiamme.

LEENA: Olin vaan iloinen kun näin sinut pelastuneeksi.

UUNO: Niin, sinä olit vaan iloinen... Mutta nyt älä milloinkaan, älä
sanallakaan, älä vähimmälläkään liikkeellä...

LEENA: Niin ihmeellistä! Surenhan minä Valdemarin kohtaloa, en ole edes
oikein ehtinyt tehdä itselleni selväksi mitä on tapahtunut... Niin, hän
hukkui ... ei varmaankaan jaksanut uida niinkuin sinä...

UUNO: En olisi minäkään jaksanut, mutta hän luovutti minulle airon, ja
toisen vei tuuli.

LEENA (taas syleillen Uunoa, onnellisena): Voi, hän oli niin hyvä. Ja
sinä pelastuit!

UUNO (torjuu hellästi, mutta varmasti Leenan luotaan).

LEENA (ihmetellen): Uuno?!

UUNO: Voisihan olla ... en tahdo sitä sanoa omaisistani ... mutta
voisihan olla, että he alkaisivat epäillä meitä.

LEENA: Epäillä?

UUNO: Tai ainakin minua.

LEENA: Mutta miten--»epäillä»?

UUNO: No ... katsos ... että me ... kuinka sanoisin ... että sinä ...
että minulla ylimalkaan ei ollut mitään Valdemarin hukkumista
vastaan...

LEENA: Että sinulla ei ollut Valdemarin hukkumista vastaan? En ymmärrä
mitään.

UUNO: Kun hän olisi tullut yksin perijäksikin...

LEENA: Yksin perijäksi--?

UUNO: Ehkä emme myöskään ole onnistuneet rakkauttamme salaamaan...

LEENA: Uuno!!

UUNO: Enhän sano, että he epäilevät, ainoastaan että he voisivat...

LEENA: Mutta kuinka saattavat semmoiset ajatukset...

UUNO: Ja epäilkööt minua, mutta että he ajattelisivat sinusta, sitä en
voi sulattaa.

LEENA: Ettäkö minullakaan ei ollut mitään Valdemarin hukkumista
vastaan--?

UUNO: Voisihan niinkin olla, sanon minä.

LEENA (nopeasti): Mitä setä soitti polisikamariin?

UUNO: Ah, ainahan tapaturmaisen kuolemantapauksen jälkeen on pidettävä
polisitutkintoa.

LEENA: Pidetäänkö täällä polisitutkinto?!

UUNO: Sanoinhan sinulle, että se on pelkkä lainvaatima muodollisuus...

LEENA: Jos täällä todella aijotaan pitää polisitutkintoa, ymmärrän
minäkin, että eromme on välttämätön.

UUNO: Ei, Leena, sinä et saa ruveta noin ajattelemaan, sinä rupeat
vihaamaan heitä, mutta sitä sinä et saa. Me olemme onneton perhe, ei
sitä vitsausta, joka ei meitä kohtaisi. Sääli meitä.

LEENA: Polisitutkintoa en voi antaa anteeksi.

UUNO: Polisitutkinnolla on puolensa. Se hajoittaa vanhusten hirveän
surun, joka muuten voisi saattaa isän mielipuoleksi. Toiseksi, Leena,
se on oleva oivallinen keino käsissäni isän kasvattamiseksi.
(Naurahtaen): Niin, muissa kodeissa isät kasvattavat poikiansa, mutta
täällä on poika pantu isänsä kasvattajaksi. Se on nyt kerta kaikkiaan
niin. Ja minä aijon nyt käyttää tilaisuutta oikein voimaperäisesti, sen
saat nähdä.

LEENA: Minä lähden.

UUNO: Sääli minua, Leena. Ja erittäinkin nyt, kun eromme on tullut
välttämättömäksi. Tietää, että sinä kuljet jossain siellä maailmalla ja
ajattelet meitä halveksien, se olisi minulle vielä raskaampaa kuin tämä
Valdemarin kuolema.

LEENA: Uuno! (Aikoo ottaa häntä kaulasta, mutta muistaa heidän eronsa
ja vetäytyy takasin, ruveten itkemään).

PALVELIJA: Polisimestari ja kaksi konstaapelia.--Kysyvät herra
Kauppaneuvosta.

UUNO (viittaa käskemään sisälle).

PALVELIJA (menee).

UUNO (soittaa oikeanpuoleisen oven puhelutorveen): Polisiviranomaiset
ovat saapuneet.

POLISIMESTARI (virkapuvussa perältä, kumarreltuaan): Saan syvimmin
valittaa... Herra Kauppaneuvoksen nimenomaisesta toivomuksesta saavumme
näin välittömästi--suorittaakseni muutamia virkaani kuuluvia
muodollisuuksia...

UUNO: Isäni toivomuksella on puolensa. Istukaa, herra Polisimestari.
Tämä hirveä onnettomuus tai mitä suurin onni--kuinka vaan tahtoo sanoa
--on tapahtunut todellakin aivan poikkeuksellisissa olosuhteissa.

POLISIMESTARI (hämillään): »Poikkeuksellisissa olosuhteissa», sanotte?

UUNO: Aivan varmaan.

POLISIMESTARI: Sitä en tiennytkään!--(Itsekseen): »Onni»?!

UUNO: Mutta tuossahan isäni jo tuleekin.

VALTANEN (oikealta, tervehtii kylmästi polisimestaria).

ROUVA VALTANEN ja MARTTA (saapuvat toimitukseen vasemmalta äänettöminä,
itkettyneinä, toisiaan käsistä pidellen).

POLISIMESTARI (syvään kumartaen): Uskallan täten korkeimman
kunnioitukseni ohella nöyrimmästi ilmaista syvimmän osanottoni ...
valitettavaan tapaturmaan, joka on kunnianarvoisaa taloanne kohdannut.

VALTANEN (vastaa ainoastaan jäykällä kumarruksella).

ROUVA VALTANEN (lähestyy miestänsä, kuiskaa): Pitääkö tarjota kahvia?

VALTANEN (syrjäyttää vaimonsa): Ole nyt!

MARTTA (vetää äitinsä pois): Ei, ei, äiti.

VALTANEN: Kuten jo puhelimitse äsken mainitsin, pyydän toimittamaan
tutkimuksen tästä--sanokaamme tapaturmasta, mitä tarkimman, vähimpiin
erikoisuuksiin menevän tutkimuksen.

POLISIMESTARI: Saan herra Kauppaneuvokselle kunnioittavimmin ilmoittaa,
että virkavelvollisuuteni on tässä asiassa täydellisessä sopusoinnussa
herra Kauppaneuvoksen arvoisan toivomuksen kanssa. (Kumarrus).--Saamme
siis alkaa.

    (Kutsuu esille kaksi konstaapelia, asettuu itse
    kirjoittamaan pöytäkirjaa.)

KONSTAAPELIT (perältä, jäävät todistajina seisomaan oven kummallekin
puolelle).

POLISIMESTARI (kirjoitettuaan jonkun aikaa): Suokaa anteeksi ... rouva
Kauppaneuvoksettaren etunimi?--

ROUVA VALTANEN: (neuvottomana): Mitä minun pitää vastata? Minä en tiedä
mitään!

    (On pyörtyä Martan syliin.)

UUNO (polisimestarille): Sofia Maria.--Sisareni--jaha, te tiedätte.

POLISIMESTARI: Suokaa anteeksi--mutta tämä neiti?

UUNO: Asiaan kuulumaton.

VALTANEN: Leena Högdal--vainajan morsian.

UUNO: Tarpeetonta mainita.

VALTANEN: Mainitkaa pöytäkirjaan: kahdesti kuulutettu morsian.

ROUVA VALTANEN: Ah, mitä tästä tulee!

POLISIMESTARI: Käännyn puoleenne, nuori herra Valtanen, pyytäen
kertomaan mitä tiedossanne on asiasta yleensä ja onnettomuuden
tuottaneesta purjehduksestanne erittäin.

UUNO: Toistan siis minkä jo äsken teille sanoin, että minäkin pidän
asiallista, yksityiskohtaista polisitutkintoa erittäin suotavana,
katsoen niihin peräti poikkeuksellisiin oloihin, joissa onnettomuus on
tapahtunut.

VALTANEN: Mitä?

POLISIMESTARI: Sallikaa kysyä, mitä tarkoitatte noilla
poikkeuksellisilla oloilla?

UUNO: Esimerkiksi sitä, että minä olin juuri ennen purjehtimaan-menoa
saanut tietää isäni tehneen testamentin kaiken omaisuutemme
siirtymisestä veljelleni.

ROUVA VALTANEN: Herra siunatkoon ja varjelkoon meitä!

MARTTA: (yhtaikaa): Uuno!

LEENA (yhtaikaa): Mutta Uuno!--

VALTANEN: Olkaa huoletta, Uuno ei ole niitä kaloja, jotka mertaan
menevät.

POLISIMESTARI: Sallikaa huomauttaa, nuori herra Valtanen, että tuo
mainitsemanne seikkahan puhuu päinvastoin teitä vastaan.

UUNO: Mutta eikö tämän tutkinnon tarkoitus ole juuri totuuden selville
saaminen?

POLISIMESTARI: Tietenkin, tietenkin... (Viivyttelee, eikä ole
huomaavinaan, että perheenjäsenet kuiskuttelevat keskenään).

ROUVA VALTANEN (miehelleen): Keskeytä, jumalan nimessä keskeytä! Voi,
miksi olet hänelle niin ankara!

LEENA (kinailtuaan Martan kanssa): Se ei ole totta!

UUNO (syrjäyttää kaikki lähestyvät luotaan): Miksi ette jatka?

VALTANEN: Olenpa varma, että hänellä on jotain juonia mielessä.

POLISIMESTARI: Voimme supistua lyhyeen.--Nuori herra Valtanen,--mikä
kaasi veneenne?

UUNO: Tuulispää.

POLISIMESTARI: Kuka oli peräsimessä?

UUNO: Minä.

POLISIMESTARI: Olette harjaantunut purjehtija.

UUNO: En huomannut lähestyvää vihuria.

POLISIMESTARI: Mikä käänsi avoselällä huomionne muuanne?

UUNO: Olimme kiivaassa väittelyssä.

POLISIMESTARI: Se on--mihin määrään »kiivaassa»?

UUNO: No, niinkuin veljesten välillä vaan voi olla. Kumpikin huusimme--
ei ollut enää kysymystäkään toisen perusteiden kuuntelemisesta--sanalla
sanoen: vähällä ettemme käyneet käsikähmään...

POLISIMESTARI: Ja väittelynne koski--?

UUNO (vaikenee merkitsevästi): Hm!

VALTANEN (kauhistuu): Uuno!

ROUVA VALTANEN (Martalle): En ymmärrä mitään.

MARTTA (äidilleen): Uuno aikoo paljastaa, että isä kirjoitti vekselin
tirehtöörille.

ROUVA VALTANEN (ymmällä): »Kirjoitti vekselin tirehtöörille», no mitä
siitä?

MARTTA: Ssh...

UUNO (Valtaselle): No, isä,--mistä nyt saadaan airo hukkuvalle?!

POLISIMESTARI: Arvatenkin väittelynne koski juuri tuota rahakysymystä?

UUNO: No niin, niin,--rahakysymystä se koski.

ROUVA VALTANEN: Pelasta Uuno perikadosta, Aleksander!

VALTANEN: Etkö ymmärrä, että hän aikoo syöstä minut perikatoon!

ROUVA VALTANEN: Ah, aina te kaksi taistelette keskenänne.

POLISIMESTARI: Tahdoitte saada veljenne luopumaan?

UUNO: Niin, tahdoin saada veljeni luopumaan.

POLISIMESTARI: Mutta olihan isänne asian jo päättänyt.

UUNO: Oli, se oli isäni vaatimus, mutta se sisälsi petoksen.

POLISIMESTARI: Petoksen?!

UUNO: Hm! (Katsoen merkitsevästi isäänsä): Eikö se ole ilmeistä petosta
kun...

VALTANEN: Uuno!

UUNO: Kun ... kun pelkkien liike-etujen vuoksi...

VALTANEN: Vaiti! Vaiti! (Polisimestarille): Minun täytyy selittää
teille tämän polisitutkinnon ainoa tarkoitus. Kysymyksenne eivät ole
asiallisia.

POLISIMESTARI: Pölisitutkintojen tarkoituksista olemme tietoiset, herra
Kauppaneuvos.

VALTANEN: Poika-vainajani henki oli näette suuresta summasta vakuutettu
ja vakuutusyhtiö, kuten hyvin ymmärrätte, voi vaatia tarkkaa tutkintoa.

UUNO: Vai niin, eikö tarkoituksena siis ollutkaan »totuuden
ilmisaaminen»? Minä luulen äsken kuulleeni--

POLISIMESTARI: Ja kysymystemme asiallisuus jääköön niinikään yksin
minun ratkaistavakseni. Nyt en enää voi perääntyä, herra Kauppaneuvos.
(Uunon puoleen): Nuori herra Valtanen, vielä muuan kysymys. Äsken tänne
saapuessani te tulitte lausuneeksi erään sanan--ehkä tarkemmin
ajattelematta, tai ehkä niin sanoakseni vahingossa--te sanoitte
tapausta »onneksi». Mitä sillä tarkoititte?

UUNO: Juuri sitä mitä sanoin: että veljeni Valdemarin juuri sinä
hetkenä sattunutta kuolemaa voi pitää suurena onnena.

ROUVA VALTANEN: Nyt hän tunnustaa!

POLISIMESTARI: Pitää kuolemaa onnena?!

UUNO: Ah, en viitsi enää teidän kanssanne... (Kääntyy muiden puoleen.)
Hän kuoli elämänsä parhaimmalla hetkellä, silloin kun luopuen airosta
uhrasi elämänsä nuoremman, tyhmän veljensä puolesta. Hyvästi Uuno, hän
huusi, työnnettyään airon minulle, ja ikäänkuin kiirehti vajoamaan
aaltoihin, ennenkuin minä ehdin tulla tajuihini ja viskata hänelle
airon takaisin.

ROUVA VALTANEN: Nyt alan ymmärtää jotakin...

UUNO: Voiko ihminen kuolla kauniimmin?

POLISIMESTARI: Mutta miksi sentään pitää kuolemaa onnena?

UUNO: No pitääkö se sanoa?--(Isänsä puoleen): Siksi että ainakin
häneltä jäi tuo petos tekemättä.

VALTANEN (on syvästi järkytetty).

ROUVA VALTANEN: Nyt, nyt ymmärrän...

POLISIMESTARI: Selittäkää vihdoin mikä »petos»?

VALTANEN (polisimestarille): Saatte mennä. Tämä kuulustelu riittäköön
vakuutusyhtiölle.

POLISIMESTARI: Saan arvoisille herroille ilmoittaa, että katsoen
todellakin poikkeuksellisiin olosuhteihin aijon jatkaa kuulustelua.

VALTANEN: Pölkkypää! Unohdatteko päällysmiehenne, joka minun
kehoituksestani on teidät virkaanne korottanut, mutta joka minun
kehoituksestani voi sen teiltä myös ottaa?--No?!

POLISIMESTARI (hätkähtää): Nöyrin palvelijanne!--Rouvani!--

    (Menee konstaapeleineen.)

ROUVA VALTANEN (Martalle): Onko hän siis nyt...

PALVELUSTYTTÖ (vasemmalta, lähestyy rouva Valtasta, kuiskaa hänelle,
pyytäen keittiöön).

ROUVA VALTANEN: Voi, anna minun olla! (Martalle): Onko hän siis
pelastunut?

MARTTA: Isäkö?

ROUVA VALTANEN: Uuno.

MARTTA: Ah, on, on.

ROUVA VALTANEN: Jumalan kiitos! (Palvelustytölle): No mikä sinulla on?
(Lähtee palvelustytön kanssa.) Ei siunaaman hetkeä, että edes rauhassa
kyyneleen vuodattaisi!

    (Vasemmalle palvelustytön edellä.)

VALTANEN (Uunolle): Olen vallassasi, myönnän. Antaudun. Olemmeko
kuitit?

UUNO: Ei aivan.

VALTANEN: Vaatimuksesi?

UUNO: Tuolla testamentilla ei tosin ole enää paljon merkitystä, mutta
se käy kuitenkin ikäänkuin kunnialleni. Repikää se palasiksi.

VALTANEN (menee hitaasti työpöytänsä luo, ottaa esille testamentin,
repii sen palasiksi): Mitä muuta?

UUNO: Tulkaa lähemmäksi.

VALTANEN (lähestyy Uunoa).

UUNO: Kätenne, isä.

VALTANEN (ojentaa Uunolle kätensä, kuitenkin kääntymättä häneen päin).

UUNO (tyytymättömästi): Pidätte kättänne niin velttona...

VALTANEN (kipakasti): Et suinkaan vaadi, että minä kiitollisuudesta
kapsahdan kaulaasi!

UUNO: En. Olisin vaan tahtonut... Mutta te ette voi vieläkään itkeä
minun kanssani.

VALTANEN: Valdemar, niin Valdemar!

    (Hyrskähtää hillittömästi itkuun ja ylenmääräistä
    liikutustaan peittääkseen kiirehtii oikealle.)

UUNO (sormeansa heristäen): Niin, niin, opetus on joskus katkera, ja
paljon, paljon vielä puuttuu!

LEENA: Sinä olit minusta säälimätön.

UUNO: Älä sekaannu tähän. (Martan puoleen kääntyen): Että isä saattaa
minusta jotain sellaista ajatella, sen voin vielä ymmärtää, hän on
sairas, mutta että sinä, Martta...!

MARTTA: En ole hetkeäkään epäillyt sinua, että muka tuon testamentin
tähden ... mutta...

UUNO: Mitä »mutta»? Aina sinulla on »mutta» ja »mutta». Sano kerrankin
selvään.

MARTTA: Miksi...

UUNO: No? Mitä »miksi»?

MARTTA: Miksi te suutelitte toisianne?

UUNO ja LEENA (säpsähtävät).

LEENA: Se ei ole totta.

UUNO: Se on totta, Leena.--(Martalle): Kuinka--tiedät?

MARTTA: Näin ovesta.

LEENA: Mutta, Martta kulta, sehän oli leikkiä!

MARTTA: Oliko se leikkiä?

UUNO: Kyllä Leena--kaiketi--leikki--

MARTTA: No jos se oli vaan leikkiä, mitäs siitä sitten...

LEENA: Ja heti sen jälkeen Valdemarkin tuli tänne ja näki--etkö sinä
sitä nähnyt?--ja hänkin ymmärsi heti, että se oli leikkiä ja me
naurettiin kaikki... Kuinka hyvä, että kysyit, Martta rakas, emme ole
vielä yhdessä itkeneet!

MARTTA ja LEENA (syleilevät toisiaan, mutta eivät itke).

MARTTA: Ah, en minä voi sinun kanssasi itkeä, en voi...

    (Itkien vasemmalle.)

UUNO ja LEENA (kauan äänettöminä, masentuneina).

LEENA: Tämän jälkeen ymmärrän hyvin, että meidän on eroominen.

UUNO: Ja jos on, niin pitää erota heti,--muutenhan se tulee hetki
hetkeltä vaikeammaksi.

LEENA: Niinkö että heti--ettäkö ihan nyt tuosta--tuosta noin menisin
ohitsesi?

UUNO: Niin no, täytyy tietysti sanoa hyvästi. Hyvästi.

LEENA: Oletko sinä hullu, me nyt rupeisimme sanomaan toisillemme vielä
hyvästi! Aijotko sinä todella lakata siis ajattelemastakin minua?

UUNO: Emme sanokaan hyvästi--emme anna toisillemme edes kättä, niinhän
onkin helpompi erota.

LEENA: Olet sinä sentään aika kummallinen. Kuinka helppoa sinusta on
kaikki! Ehkä vielä aijot matkustaa iäksi pois?!

UUNO: Eikö se olisi helpointa meille kummallekin?

LEENA: Tosiaankin!

UUNO: Sinä menisit naimisiin...

LEENA: Niin,--tosiaankin!

UUNO: Voisit vähitellen unohtaakin...

LEENA: Minä alan luulla, että tämä hirveä tapaus on saanut sinut
järjiltäsi, niin sinä ainakin puhut kuin olisit hullu. Luuletko sinä,
että minä ikinä voin unohtaa! Ja vaikka menisinkin naimisiin, niin
johan sanoin, etten voi elää, ellen saa usein nähdä sinua ja joskus
puhua sinun kanssasi ... ja vaikka sinäkin menisit naimisiin...

UUNO: Semmoinen suhde ei käy laatuun.

LEENA: Miksi?

UUNO: Sitä et sinä voi ymmärtää.

LEENA: Ei, no sano nyt sentään miksi.

UUNO (hillittömästi): Siksi, että minä en voi vaan nähdä sinua ja vaan
puhutella sinua!

LEENA: Taas sama asia. Ihme kuinka erilaista! Teillä pitää aina olla
niin, että jos rakastaa, niin pitää koskettaakin.

UUNO (puoleksi itsekseen): Mikä onni, ettet tuollaisena lapsena ehtinyt
tulla kuulutetuksi kolmatta kertaa!

LEENA: Sanoitko sinä jotain onnesta?

UUNO: Jollei koskettaa, niin miksi edes nähdä tai puhua? Voisihan vaan
ajatella toista ja olla onnellinen.

LEENA: Ja oikeastaan ei tarvitsekaan muuta kuin vaan ajatella. Kunhan
vaan aina tietää ... tietää!

UUNO: Jos on niin, niin mitäs sitten muuta kuin nyt heti ... hyvästiä
sanomatta ... ennenkuin on liian vaikea...

LEENA: Kunhan vaan tietäisin, että ajattelet... Kirjoittaisit.

UUNO: Sehän on samaa kuin puhuminen.

LEENA: Taas olet oikeassa. Mutta kuinka minä sitten sen voin tietää?

UUNO: Nyt on minun vuoroni sanoa: oletko hullu, kun sitä epäilet!

LEENA: No niin, niin, nyt et tarvitse muuta sanoa ... et tarvitse ...
kiitos kaikesta... Älä edes katso minuun ... käänny pois Uuno.

UUNO (kääntyy poispäin).

LEENA (hiipii kuulumattomasti pois).

UUNO: Ei, Leena, minä en voi... (Kääntyy päin, huomaa Leenan olevan
poissa.) Leena!--Leena! (Aikoo juosta hänen jälkeensä, pysähtyy, sortuu
pulpettiansa vasten).




KOLMAS NÄYTÖS.


PALVELUSVÄKI (lopettelee suursiivousta).

ROUVA VALTANEN (johtaa palvelusväen työtä, ollen itse kaikessa mukana,
osotellen mahdollisia tomupaikkoja, neuvoen verhojen ripustuksessa,
milloin nousten pöydälle, milloin kumartuen lattian rajaan. Hän on
kiireissään, kokonaan uppouneena työhön eikä senvuoksi voi muuta
ajatella): Ylemmäs, Mari, vasen puoli ylemmäs!--ei niin paljon,
liiaksi, noin.--Sofi hakee pitempivartisen lattiaharjan, kas tuolla
ylhäällä on vielä tomua.--Ovatko nämä verhot puistellut?--Ei, ei, pane
märkä vaate harjan ympäri...

UUNO (pulpettinsa ääressä, konttorikirjat levällään edessään): Mutta
äiti hoi, tässä laskeutuu tuuman paksu tomukerros paperieni päälle. Ei
se ole hyvä asia.

ROUVA VALTANEN: Voi, Uuno, etkö saata asettua muuanne siksi aikaa,
minun pitää olla valmis viideksi.--Kiirehtikää. Vieras on kohta
täällä.--Kello viideksi pitää olla kaikki siivottuna ja päivällispöytä
katettuna.

UUNO: Minun pitää myös olla valmis viideksi.

ROUVA VALTANEN (kesken hommaansa hetkeksi pysähtyen): Sinun--valmis
viideksi?

UUNO: Niin, tahdon olla lähtenyt, kun vävy saapuu.

ROUVA VALTANEN: Vävy! Ei hän sentään vielä vävy ole.--Älkää tuoko
sohvaa sisälle, se tomuttuu. Pyyhkikää tomut ensin huonekaluista.--Ja
lähtöön? Mihin lähtöön?

UUNO: Amerikaan.

ROUVA VALTANEN: Mi ... mi...

UUNO: Kun toinen on selvä tulemaan, pitää toisen olla selvä menemään.

ROUVA VALTANEN (hetkeksi toimeliaisuudestaan väsähtyen, istahtaa): No
todellako sinä Uuno!--Lasteni läksiäisiäkö minä olen luotu viettämään!
Mitä on minun elämäni!--(Taas pystyssä.) Ei, ei, nuo verhot eivät ole
vielä tuulotetut, viekää ulos, johan sanoin, kuinka monta kertaa pitää
samaa asiaa!...

MARTTA (vasemmalta): Äiti, pyytävät keittiöön.

ROUVA VALTANEN: Katso sinä sillaikaa, etteivät ripusta tuulottamattomia
verhoja... Juuri kun pitää lopettaa, kutsutaan pois! (Menee
vasemmalle.) Uuno, minä tulen kohta, odota.

PALVELUSTYTTÖ: Eikö näitä saa jo ripustaa?

MARTTA (haluttomasti): No ripustakaa, ripustakaa ja tehkää mitä
tahdotte.

PALVELUSVÄKI (järjestää seuraavan kuluessa huoneen nopeasti ja
melutta).

MARTTA: Uuno!

UUNO: Täällä ollaan.

MARTTA: Sano suoraan ajatuksesi tästä kaikesta. Hän kosii rahojani. Se
on sinunkin ajatuksesi.

UUNO: Koetan olla ajattelematta.

MARTTA: Sinä kuitenkin voisit, jos vaan tahtoisit, saada kaiken
käännetyksi ihan toisin päin.

UUNO: Tarkoitat, että isä on vallassani ja voisin siis pakottaa?

MARTTA: Jokseenkin niin tarkoitan.

UUNO: Eikö ole paha pakottaa isäänsä?

MARTTA: Sinä et voi mitään unohtaa.

UUNO: Hm.

MARTTA: Olethan pakottanut omissa asioissasi.

UUNO: En milloinkaan. Kasvatustapani on aina tarkoittanut yksinomaan
hänen parastansa.--Vai omissa asioissani! Minäkö, joka nöyrästi jätän
paikkani vävylle...

MARTTA: Ash, »vävylle»!

UUNO: ... ja matkustan tieheni! Viimeistelen tässä vaan näitä
tilityksiä.

MARTTA: Ja kuvailet todella muka isää kasvattavasi!

UUNO: Isä on kovasti muuttunut.

MARTTA: Muuttunut vielä kitisevämmäksi ja marisevammaksi.

UUNO: Paise on aina pahimmoillaan juuri ennen kuin se puhkaistaan.

MARTTA: Ja sinua hän vihaa nyt enemmän kuin koskaan.

UUNO: Se vaan näyttää päältä katsoen niin. Ei hän ole kehenkään niin
kiintynyt kuin minuun.--Martta, kasvatustoimeni on nyt päättymässä. Hän
on melkein valmis. Saat nähdä kuinka miehekkään tyynenä hän on seisova
myrskyssä, joka kohta nousee tämän vanhan liikehuoneemme ylitse.

MARTTA: Taas myrskyjä!

UUNO: Kun ei vähemmällä selvitä.

MARTTA: Kadottaako hän paljonkin?

UUNO: Huikeita summia.

MARTTA: Katso vaan ettet kokonaan särje häntä.

UUNO: Kun ette vaan te muut häiritse. Kyllä minä näyttelen osani
loppuun asti...

MARTTA: (huomaa Valtasen tulevan): Ssh...

VALTANEN (kiireessä kaupungilta, perältä, näkee palvelijain vielä
jotain järjestävän): Ei vieläkään järjestyksessä!--

PALVELIJAT (kiirehtivät pois).

VALTANEN: Ja sinä, Martta,--mielestäni siitä on jo kyllin pitkä aika
kulunut. Voit hyvin esiintyä värillisessä puvussa. Ainakaan tämän
päivän tilaisuudessa musta ei sovi.

MARTTA: Mutta...

VALTANEN: Tahdon nähdä sinut päivällisillä värillisessä puvussa. Van
der Vaer on täällä säntilleen kello viisi.--No, no, ei mitään
huokailemisia!--Hän sanoi rakentavansa sinulle niemelle asuinpalatsin,
johon saat sitten tästä hökkelistä muuttaa, ja ehkä muutamme sinne me
kaikkikin, kun annan liikkeen käsistäni. No, eikö kelpaa?--
Sairaanhoitajattareksi sittenkin?!

MARTTA: En ole koskaan pyrkinyt muuhun onneen kuin saada tahtoa itse ja
toimia itse...

VALTANEN (malttinsa menettäen): Mutta niinkauan kuin olet talossani,
menettelet minun tahtoni mukaisesti!

MARTTA: No niin, niin, isä--minä menen, minä pukeudun mihin väreihin
vaan suvaitsette!

UUNO: Älä mene Martta.

VALTANEN (hämmästyksen lyömänä): Mitä?

UUNO: Esiinny mustissa, anna rukkaset hollantilaiselle ja auta
kerrankin itse itseäsi.

VALTANEN (ei voi puhua hämmästyksen tähden).

MARTTA: Uuno, sinä tapat isän!

UUNO: Näetkö kuinka rauhallinen hän on?

ROUVA VALTANEN (vasemmalta): Mitä he ovat täällä saaneet aikaan?

MARTTA: Äiti rakas, puhu sinä puolestani isälle!

    (Menee huolissaan vasemmalle)

ROUVA VALTANEN: Ah, Aleksander, sinä olet kotona! Onko sinulla nyt
aikaa puhella hetkisen kanssani?

VALTANEN (yhä saman hämmästyksen vallassa): On, kultaseni.

UUNO: Heh,--mainiota!

ROUVA VALTANEN (hyvin hämmästyneenä, levottomana, hajalle menevänä
odottamattoman vastauksen johdosta): Todella--sinulla on aikaa... Minä
pistäydyn vaan hetkiseksi sanomaan... Ei! (Istuutuu.)--Ajatteles,
Aleksander, siitä on lähemmäs kaksikymmentä vuotta kuin viimeksi
keskustelimme. Martan vuoksi--muistatko--ensin ja siitä johtui puhe
kaikkeen muuhun ... sinä kävelit edestakaisin ja me puhuimme ja
puhuimme useita tunteja kaikesta, kaikesta... Nyt on sama Martta jo
naimaijässä...

VALTANEN (alkaa hermostua): Jaha, aijot puhua Martan puolesta.
Ei, kiitoksia!

ROUVA VALTANEN: Oi, kuinka paljon minulla on muutakin puhumista ... en
vaan tiedä mistä alkaa ... kun näin äkkiä--kaikki menee päässäni
sekasin. Mikä se nyt taas oli tärkeintä...?

VALTANEN: Äsh!

ROUVA VALTANEN: Aijoin muun muassa sanoa, että miksikähän meidän
perheemme oikeastaan on niin ... niin peräti ilotonta?

VALTANEN (puhaltelee hermostuneesti): Asiaan!

ROUVA VALTANEN: Meillä ei ole ketään ystäviä, Aleksander.

VALTANEN: Jumalan kiitos.

ROUVA VALTANEN: Pitääkö sellaisesta kiittää jumalaa?--Mutta se tulee
siitä, että ihmiset lähestyvät meitä oikeastaan vaan varojemme vuoksi
eikä meidän itsemme tähden.

VALTANEN: (kiivastuu): Taas pyrit Martan asiaan! Herra van der Vaer on
siksi rikas--sanon minä sinulle--ettei hän välitä viittäkään meidän
miljooneistamme, jos niitä nyt olisikin, mutta niitä sitäpaitsi ei ole.

ROUVA VALTANEN: Enhän minä vaan Martasta aikonut... Martta kyllä pyysi,
että puhuisin hänen puolestaan, mutta on minulla muutakin... Sinusta
minä tahdoin puhua, Aleksander.

VALTANEN: Pian sitten.

PALVELUSTYTTÖ (vasemmalla ovessa): Rouva.

ROUVA VALTANEN (epätoivoisena): Ah, pankaa herrannimessä ovi kiinni.
Kerrankin sattuu tilaisuus ja he eivät voi pysyä poissa!

UUNO (poistuu vasemmalle, lykäten edellään palvelustyttöä ja sulkien
oven jälkeensä).

ROUVA VALTANEN (pakottaa itsensä tyyntymään, kunnes voi sanoa
tarpeellisen hellästi): Niin, sinusta, Aleksander... Ajatuksesi ovat
aina liikeasioissa, et voi syventyä mihinkään inhimillisempään, ethän
sinä osaa enää edes levähtääkään. Mutta onkohan se tarkoitus? Elämässä
on niin paljon muuta,--on kaunista, on luontoa ja on--(varovasti) myös
toisten ihmisten elämä...

VALTANEN: Mitä se minuun kuuluu!

ROUVA VALTANEN: Niin »mitä se sinuun kuuluu», mutta pitäisi kuulua
Aleksander. Sinä olet niin yksin. Mitä on ihminen yksin? Sinä kidut ja
kuihdut, Aleksander.--Ei niin ollut alussa, vaan sinullakin oli
ajatuksia ja sinulla oli toisten ihmisten elämä...

VALTANEN: »Elämä ja elämä», enkö minä ajattele heidän elämäänsä? Minä
elän ja puuhaan vaan heidän tähtensä, antaakseni heille horjumattoman
taloudellisen pohjan...

ROUVA VALTANEN: Ah, en tarkoittanut sillä tavalla...

VALTANEN: Tehdäkseni heidät riippumattomiksi kenestäkään--niin,
kenestäkään!

ROUVA VALTANEN: Ihminen on aina riippuvainen toisista, ja on hyvä että
hän on riippuvainen, se on juuri onni, saa sekä auttaa että toisinaan
pyytääkin apua...

VALTANEN: Naislogiikkaa! Pitäisi kai olla köyhä ollakseen onnellinen!
Mutta niinhän Martta sanookin! Idiootti!

ROUVA VALTANEN (hiljaa, mutta painavasti): Tiedätkö sinä mitään
Martasta, Aleksander?!

VALTANEN: No, sensijaan Uuno loistaa onnesta.

ROUVA VALTANEN: Uuno on onnellisempi, mutta ehkä vaan siksi, että--
aikoo pian jättää meidät...

VALTANEN: Uuno sanoo, että minä olen rikkauteni hankkinut toisten
nälällä--hän tietää aina kaikki--mutta sen minä sanon sinulle, ettei
mikään nälkä maailmassa vastaa niitä tuskia, joita minulle on tuottanut
juuri tuo samainen sinun Uunosi!

ROUVA VALTANEN: Aleksander, sanoppas minulle, kuinka oikeastaan
rikkauksiemme laita onkaan?

VALTANEN: Te saatatte minut hulluksi! Tähän asti ovat vaan vieraat
ihmiset uskaltaneet sanomiin kirjoittaa, että viinatehtaallani turmelen
tätä kaupunkia ja »isänmaata», mutta nyt kuulen, että olen turmioksi
omalle perheelleni! (Yhä raivokkaammin): Hyvä, hyvä! Hävittäkää
viinatehdas, polttakaa kaikki, kaikki! Sehän on pian tehty! Hulluksi te
minut saatatte!

UUNO (vasemmalta, heristää varottavasti sormeaan).

VALTANEN (vaikenee heti).

ROUVA VALTANEN (Uunolle): Isän kanssa ei voi puhua.

UUNO: Älkää välittäkö, äiti. Isällä on kyllä paljon syytä olla tänään
hermostunut.

VALTANEN: Mitä syytä minulla on? Ei mitään. Ehkä sinun lähtösi vuoksi?
Erehdyt. Ole niin hyvä.

ROUVA VALTANEN (Uunolle): Näet itset--Saanko milloinkaan sanotuksi
kunnolleen edes tärkeimmät asiat?!--Onko Martta keittiössä, Uuno?

UUNO (nyykäyttää myöntävästi päätään).

VALTANEN (vaimolleen): Sinun on aika pukeutua, kello on kohta viisi.

ROUVA VALTANEN (säikähtäen): Onko kello niin paljon! Voih! Minun
keitokseni!

    (Katoaa nopeasti vasemmalle).

UUNO (menee pulpettinsa ääreen, sulkee merkitsevästi konttorikirjat):
No, isä,--olen pyyntönne täyttänyt, olen ollut matkustamatta, kunnes
sain nämä kirjat järjestykseen. Nyt ne ovat järjestyksessä.

VALTANEN (kuivasti): Minä kiitän sinua.

UUNO: Nyt aijon lähteä.

VALTANEN: Olkoon kernaasti myönnetty, että--sinun kaltaisesi mies
kenties on luotu jotain suurempaa ja laajempaa varten kuin--tämä
viinatehdas. Mutta miksi juuri tänään?

UUNO: Noh--tänään on siihen sopivin päivä. Hollantilainen jääköön
istumaan tämän minun pulpettini ääreen, hänellä on valonarat silmät,
tuonne paistaa aurinko, mutta tänne ei milloinkaan.

VALTANEN: Sinun kanssasi on turha puhua. Sinä teet kuitenkin aina
niinkuin itse tahdot.

UUNO: Ei siis muuta kuin tuohon käteen.

VALTANEN (tulee Uunon luo, hillittömästi): Mitä te vaaditte minulta?!

UUNO: No,--ehkä voin joksikin aikaa vielä jäädäkin paikoilleni, jos ...
tai niinkauan kun...

    (Telefooni soi Valtasen työpöydällä).

VALTANEN: Niinkauan kun mitä?

UUNO: Antakaa Martan olla, isä.

VALTANEN: En.

UUNO (ojentaa kätensä hänelle): Hyvästi.

VALTANEN (puhelimessa, kiukkuisesti): Kauppaneuvos Valtanen. (Äkkiä
kuin päivänpaisteessa.) Lee-Leenako se on?!--No, tyttöseni, hauska kun
vihdoin saan edes ääntäsi kuulla.--Tärkeätä asiaa minulle?--Ja ikävää?
Oho!--Ei sovi telefonissa sanoa?--Tulet itse? No sitä parempi, saan
vihdoinkin nähdä sinut.--On, on ollut hyvin ikävä.--Kaikki tahtovat
jättää minut, nyt rupeaa Uunokin...

UUNO (hätääntyen tekee merkkejä, ettei Valtanen puhuisi enempää).

VALTANEN (laskien hetkeksi kuulotorven alas, Uunolle): Mitä?

UUNO: Ei saa sanoa mitään lähdöstäni.

VALTANEN (jälleen puhelimeen): Ei, ei Uuno lähde, ei, ei.--Voit tulla
milloin hyvänsä, tyttöseni.--Ei, ei hän lähde.--Paras kun tulet heti,
ennen päivällistä.--Terve tuloa, terve tuloa! (Jättää puhelimen.
Uunolle): Ilmoita minulle, kun Leena saapuu. Hänellä on jotain pahoja
uutisia pankista.

UUNO (raskaasti): Ah, isä... (Itsekseen): Nyt se alkaa.

VALTANEN (pysähtyy menostaan vasemmalle): Tiedätkö ehkä mitä se on?

UUNO: Huomauttaisin vaan siitä omituisesta seikasta, että herra van der
Vaer ei ole täällä, vaikka kello on jo viisi.

VALTANEN: Niin, todellakin, kello on jo viisi.

UUNO: Ajattelin vaan, että kenties on siihen syynä--muutamat huhut.

VALTANEN: Mitkä huhut?

UUNO: Taidatte olla koko kaupungissa ainoa, joka ette niistä tiedä.
Pankissa on jälleen odottamaton tarkastus.

VALTANEN: En ymmärrä mitä se minuun koskee ja vielä vähemmän mitä se
koskee herra van der Vaeriin.

UUNO: Huhuillaan teidän olevan sekaantuneena pankin asioihin.

VALTANEN: En ole sinne penniäkään velkaa.

UUNO: Mutta ne tunnusteet, jotka tirehtöörin pelastamiseksi olette aina
jättänyt tarkastuksiin,--oletteko koskaan saanut niitä häneltä
takaisin?

VALTANEN (hämmästyneenä, käsi vaistomaisesti povitaskua tavoitellen):
Olenko saanut takaisin? Hän on aina sanonut repineensä ne.

UUNO: Hän »sanoo»--niin.

VALTANEN (moittivasti): Uuno, mistä sinä häntä epäiletkään!--Ilmoita
minulle heti kun Leena tulee. (Oikealla ovella): Se on rumaa, Uuno.
(Aikoo mennä.)

UUNO: Vihdoinkin myönnätte, että toisen epäileminen on rumaa.

VALTANEN (kiukkuisesti): Olenhan pyytänyt anteeksi! Mutta sinä vaadit
että minun on polvillani ryömiminen edessäsi!

    (Paiskaa oven jälkeensä.)

UUNO (katsoo hyväksyvästi hänen jälkeensä, sitten tekee päätöksensä,
vilkaisee kelloonsa ja kiirehtii vasemmalle ovelle): Äiti! Äiti! ettekö
joutaisi hetkeksi tänne?--No, ei muuta kuin silmänräpäyksen verran.

ROUVA VALTANEN (vasemmalta, toisessa kädessä pitkä paistiveitsi,
toisessa pyyhinliina): No jos ihan vaan silmänräpäykseksi, ystäväni--
minun on juuri nyt oltava siellä porsaanpaistia leikkaamassa...

UUNO (kiertää kätensä äidin kaulan ympäri, päästämättä häntä paikaltaan
hievahtamaan): Äiti, rakas, sinun silmäsi ovat itkettyneet.

ROUVA VALTANEN (silmät onnettoman rypyissä, mutta samalla
anteeksianovasti nauraen ikuisia keittiöpuuhiaan): Paisti ei
onnistunut.

UUNO: »Paisti ei onnistunut»... (Suutelee moneen kertaan häntä minne
sattuu kasvoihin.) Minä rakastan sinua enemmän kuin mitään maailmassa.
Äiti, ehkä Martankin käy vielä hyvin.

ROUVA VALTANEN (voimatta veitsen ja pyyhkimen vuoksi vastata Uunon
hyväilyyn, liikkumattomana levähtäen hymyilee onnellisena): Uuno
poikani...

UUNO: Nyt, äiti, lupaa minulle, tee niinkuin minä tahdon, älä kysy
mitään ... teethän? Ei, ei, älä liiku, teethän?

ROUVA VALTANEN: No teenhän minä...

UUNO: Älä siis koko päivänä, äläkä vielä huomennakaan sano kellekään,
että minä matkustin.

ROUVA VAIHTANEN: Uuno! Et suinkaan sinä aijo tänään...!

UUNO (päästää hänet): No, en, en, jos noin pelästyt... (Suutelee kuin
hyvästiksi): Äiti kulta ... äiti kulta...

ROUVA VALTANEN: Syöthän toki yhdessä päivällisen!

UUNO: Niin, niin, nyt en enää viivytä sinua... Se paisti, äiti.

ROUVA VALTANEN (kavahtaa): Ah, todellakin!... (Kiirehtii vasemmalle.)
Minä tulen heti, Uunoseni.

UUNO (nyykäyttelee hänelle hyvästiksi päätään, sitten ottaa
seurusteluhuoneen verhojen takaa valmiin matkalaukkunsa, aikoo lähteä,
kääntyy viimeisen kerran katsomaan vasemmalle).

LEENA (perältä, pysähtyy ihmeissään katsomaan Uunoa).

UUNO: Ah ... minä... (Antaa matkalaukun solua penkille.)

LEENA (selittääkseen ja puolustaakseen tuloansa): Minulla oli vaan
isällesi tärkeätä asiaa.

UUNO: Tiedän, ettet muuten olisi tullut.

LEENA: Aijoit matkustaa tietämättäni...!

UUNO: Samasta syystä kuin sinä läksit näkemättäni.

LEENA: Luulin silloin, että niin olisi sinun helpompi.

UUNO: Ja minä luulin, että sinun olisi näin helpompi.

LEENA: Se oli silloin se. Minä olin erehtynyt. Tiedätkö, koko tämä aika
on ollut niin kovasti vaikeata... En aavistanutkaan, että se olisi
ollut tämmöistä.

UUNO: Se on minun syyni: miksi en lähtenyt ennen.

LEENA: Mitä sinä--?

UUNO: Olemme ehkä olleet vieläkin liian lähellä toisiamme.

LEENA: Liian lähellä?!--Liian kaukana!--Jospa olisi joskus saanut edes
puhua kanssasi, mutta sinä olet kaikin tavoin välttänyt näkemistäkin.

UUNO: Minä pelkäsin »koskettamista»--.

LEENA: Tarvitseeko sitä nyt olla niin perin voimakas!

UUNO: Se on minun puoleltani vaan heikkoutta, Leena.

LEENA: En ymmärrä.

UUNO: Kun sain nähdä sinut, alkoi aina koko työ aivankuin uudestaan. En
saanut ääntäsi korvistani, en näköäsi silmistäni, valvoin nukkuessani
ja nukuin valvoessani--olin kuin mielipuoli--ah, se on onnea, se on
onnettomuutta, mutta helppoa se ei ole milloinkaan.

LEENA: Ihmeellistä kuinka samallaista!--Sen vaan tiedän, etten minäkään
voi enää näin olla. Ja sentähden...

UUNO: Ja sentähden minä matkustan.

LEENA: Ei, ei, ei yhtään sitä. Ja sentähden olen ajatellut, että koko
meidän tapamme on ollut erehdys. Miksi ei nähdä toisiamme, kun tulee
liian vaikeaksi--ja puhella, ja vaikka koskettaakin! Kunhan se vaan
pysyy aivan, aivan salassa. Se ei milloinkaan tule ilmi, ei
milloinkaan. Mutta ajattele kuinka ihanaa olla niinkuin ei mitään ja
kuitenkin sydämessään odottaa noita salaisia hetkiä! »Miksi tuo ihminen
on niin iloinen?» kysyvät kaikki. Eikä kukaan aavista miksi tuntuu niin
iloiselta.

UUNO: Ensin nähdä pari kertaa vuodessa, sitten joka kuukausi, sitten
joka viikko, sitten joka päivä...

LEENA: Joka päivä? Jos vaan voi pitää salassa...

UUNO: Ensin puhella kaukaa, sitten lähempänä, sitten koskettaa kättäsi,
sitten hyväillä sinun tukkaasi, sitten...

LEENA: No ja mitä sitten? Suudella sinua ja puristaa rintaani
vasten?... Sitähän minäkin tahdon.

UUNO: Sitäkö sinäkin tahdot? Sinä puhut nyt vähän toisin kuin viimeksi.

LEENA: Taidan puhua. Ja niin puhunkin. En tiedä miksen sitä sinulle
tunnustaisi.

UUNO (sisäisessä taistelussa, äkkiä päättävästi oikealle
puhelutorveen): Isä, pyysitte ilmoittamaan--Leena on täällä.
(Leenalle): Järjestää välimme niinkuin sinä olet ajatellut on
mahdotonta. Ainoa mahdollinen on, että matkustan.

LEENA: Eroaisimme--? Ja hyvästittä!--Kun saisin ottaa sinua kaulasta ja
hyväillä vähäsen, tulisit kohta järkiisi.--Uuno! Täällä ei ole ketään!
(Kuunneltuaan vasemmalla ovella.) Viereisissä huoneissa ei myöskään ole
ketään--Uuno!--Uuno!

UUNO (rajussa mielenliikutuksessa): Mutta etkö siis ymmärrä, että jos
nyt puristan sinut syliini, en voi enää matkustaa, en ikinä enää päästä
sinua, en ikinä!--ja salaisuutemme tulee ilmi!

LEENA (neuvotonna, asemaansa tuskastuneena takoo nyrkkiä toisen käden
kämmentä vasten).

UUNO: Niin, Leena, semmoinen on luontoni: joko--tahi!--Mistään
välitiestä en tahdo tietää, se on minulle ilmaa!

VALTANEN (oikealta, kuivasti): Hyvää päivää, tyttöseni,--hauska nähdä.
--Oletko oikein juoksemalla tullut, kun noin läähätät?--(Uunolle):
Herra van der Vaer ei ole vielä saapunut?

UUNO: Ei. Eikä saavukaan. Hän olisi toki voinut ilmoittaa,--vaikkapa
vaan puhelimitse.

VALTANEN: Ja kuulumisesi? (Leenalle).

LEENA: Niin, älkää pahastuko, setä,--voihan olla, että aivan turhaan
vaivaan teitä ja sekaannun luvattomasti asioihin, jotka eivät minuun
kuulu...

VALTANEN: Sano vaan, lapseni.

UUNO (pahaa aavistaen työntää nojatuolia lähemmäs isäänsä).

LEENA: Pankissa puhutaan yleisesti, että tirehtööri tulee tarkastuksen
johdosta toimestaan pidätettäväksi. Toiset sanovat että hänet on jo
määrätty vangittavaksi,--en minä sitten tiedä.

VALTANEN (mielenmalttinsa säilyttäen): Sangen ikävä, lapseni, minä
vilpittömästi surkuttelen prinsipaaliasi, mutta auttaa en häntä enää
halua.

UUNO (hillittömästi): Mainiota!

VALTANEN: Mitä »mainiota»? Pyydän olemaan sekaantumatta keskusteluun.

LEENA: Ei tirehtööri ole minua tänne lähettänyt.

VALTANEN: Älä pelästy, lapseni, tuolle minä vaan. Vieläkö sinulla on
muuta ilmoitettavaa?

LEENA: Tarkastuksen aikana minulle näytettiin useita vekseleitä, jotka
olin vekselikonttoon merkinnyt vaillinaisesti, mutta se oli tapahtunut
tirehtöörin käskystä.

VALTANEN: Katsos vaan!

UUNO (ymmärtäen kaiken, antaa Leenalle merkin, että hän vaan
pelkäämättä jatkaisi).

LEENA: Ja minua tällöin hämmästyttää, että näiden vekselien mukaan,
jotka nyt näin täytettyinä, te, setä, vastaatte--niin suuresta
summasta.

VALTANEN (yhä säilyttäen mielenmalttinsa): Tähän tarkastukseen en ole
antanut hänelle ainoatakaan tunnustetta. Tässä täytyy siis olla joku
erehdys.

UUNO: Tunnusteet ovat ilmeisesti, kuten sanoin, nuo vanhat jotka
todistettavasti olette hänelle kirjoittanut.

VALTANEN (hermostuneesti): »Todistettavasti»!--Sinulta ei kysytty
mitään. (Leenalle): Ja huomasitko ehkä laskea yhteen mikä vastattavani
summa vekselien mukaan kaikkiaan oli?

LEENA (katsahtaa epävarmana Uunoon).

UUNO (antaa kiukkuisen merkin sanomaan summan ja työntää nojatuolin
aivan Valtasen taakse).

LEENA: Kyllä, setä. Se oli--kaksi miljoonaa.

VALTANEN (harvaan): Vai niin.

    (Vajoo hiljaa nojatuoliin.)

LEENA (hätääntyy): Setä, setä, ehkä näin väärin!

UUNO (hyvin kiukkuisesti): Pysy totuudessa! (Hiljemmin): Hän kestää jo
hyvin.

VALTANEN: No, nyt lapseni, olemme keppikerjäläiset.

UUNO: Emme toki läheskään. Miljoonien omistajiksi jäämme vieläkin.
Mutta myönnän, että tässä tarkastuksessa olisi tirehtöörin pelastaminen
teidän kannaltanne katsoen ollut tärkeämpi kuin koskaan ennen. Ja kun
minä nyt matkustan, niin se olisi kai vieläkin tehtävissä.

VALTANEN: Siksikö sinä matkustat?

UUNO: Matkustan heti. Toimikaa niinkuin minua ei olisi olemassa. Ja
pian, pian!--Tässä puhelin!--No!--No!

VALTANEN: Minä en aijo auttaa häntä.

UUNO (hykertää tyytyväisenä kämmeniään, itsekseen): Oivallista!
Oivallista!

    (Mäiskäyttää äkkiarvaamatta isäänsä voimakkaasti olalle.)

VALTANEN: Mitä tapoja ne ovat?!

    (Hieroo olkaansa.)

LEENA (juoksee kauhistuneena peräovelta Valtasen luo): Tirehtööri,
tirehtööri itse.

VALTANEN (Uunolle): Aja hänet ulos.

PANKINJOHTAJA (perältä, tukka hajalla, äärimmilleen hermostuneena,
horjuen, ojentaa kättänsä ikäänkuin anovasti, mutta saa vaivoin sanoja
suustaan): Ne hullut etsivät minua vangitaksensa--kirjoita, Valtanen--
puuttuu vain mitätön summa, joku kolmesataa tuhatta--veli--veli--
kirjoita.

VAIHTANEN (on jälleen noussut seisaallensa): En.

UUNO: (pankinjohtajalle): Hän sanoi: en.

PANKINJOHTAJA (uhmaten Uunolle): No, no, herra prokuristi, saamme vielä
nähdä! (Valtaselle): Ei ole aikaa selittelyihin--tunnusteesi!--apuasi
pyydän viimeisen kerran!--Kas niin... (Menee pulpetin luo, avaa sen,
ottaa tyhjän vekselipaperin esille) tule--tule Valtanen--kirjoita pian
--he ovat kintereilläni!

VALTANEN: En. Kuulitko: en, en!

UUNO: Meneppäs sinne!

PANKINJOHTAJA: Valtanen, tule järkiisi! Jos kirjoitat, minä pelastun ja
sinä saat rahasi korkoinensa. Valtanen, olosuhteet muuttuvat, kireät
ajat päättyvät. Minä nousen vielä! Saamme yhdessä pankin uuteen
kukoistukseen, tai annan sen kokonaan käsiisi, sinä tulet
rahamarkkinain yksinvaltiaaksi!... (Synkästi): Mutta ellet kirjoita...

VALTANEN Mi-nä en kir-joi-ta.

UUNO: Hän sanoi: minä en kirjoita.

PANKINJOHTAJA (kooten viimeiset voimansa, uhkaavasti): Silloin
Valtanen, tiedä, olette kaikki hukassa.

VALTANEN: Minä tiedän, että olet omin luvin asettanut vastattavakseni
kaksi miljoonaa.

PANKINJOHTAJA (ivallisesti naurahtaen): Sinä tiedät!

VALTANEN: Ja kiellän sittenkin.

UUNO (katsoo jännittyneellä kauhulla pankinjohtajaan).

PANKINJOHTAJA: Minun täytyy siis lisätä tietojasi. Kaksi miljoonaa on
ainoastaan omassa pankissasi. Muissa vastaat yhteensä viidestä.

UUNO: Oh! pettäjä!

LEENA (yhtaikaa): Seitsemän miljoonaa!

VALTANEN (hetken äänettömyyden perästä): No niin, se oli Valtasten
loppu.

PANKINJOHTAJA: Siis kirjoita!

VALTANEN: En.

UUNO (yleisen hämmästyksen synnyttämän äänettömyyden jälkeen kapsahtaa
äkkiä syleilemään isäänsä): Sinä olet--sinä olet suurenmoinen, isä!

(JOUKKO SALA- ja VIRKAPUKUISIA POLISIA ilmestyy äänettömästi eteiseen).

VALTANEN (Uunolle): Heitä ulos tuo mies!

UUNO (huomauttaen poliseista): Se on jo tarpeetonta, isä.

VALTANEN: No, Uuno, nyt olemme keppikerjäläiset.

UUNO (sydämellisesti vastaten isän kädenpuristukseen): Nyt olemme.

    (He ravistavat pitkään toistensa käsiä).

PANKINJOHTAJA (Valtaselle, murtuneena): No niin, Valtanen, et
kirjoittanut. Mutta viimeistä pyyntöäni et toki kieltäne: anna minulle
revolverisi...

UUNO (menee pulpettinsa ääreen, ottaa esille revolverin, tarjoo sen
pankinjohtajalle): Olkaa niin hyvä.

PANKINJOHTAJA (säikähtäen perääntyy): Aah!

UUNO: Niin, tämä keino tekee todella kipeätä, mutta on toinen.

PANKINJOHTAJA: Mikä toinen?

UUNO: Jäädä elämään.

PANKINJOHTAJA: Pakenisin?!

UUNO: Kyllä muuten, mutta ulkomailla on suuri huoli toimeentulosta.
Ei,--jäädä erääseen paikkaan, jossa ei ole mitään huolia, ei edes
leipähuolia, jossa teitä ei kukaan näe ettekä te ketään. Ei missään
koko tämän maan pinnalla ole tarjona sen täydellisempää lepoa, ja
lepoahan te tarvitsette hirmuisesta taakastanne, jota olette
vuosikymmeniä kantanut!--Ainoa vika, että ihmiset ovat antaneet sille
paikalle ruman nimen...

PANKINJOHTAJA: He sanovat sitä vankilaksi.

UUNO: Vaikka se on mitä täydellisin vapahdus!

PANKINJOHTAJA: Olette oikeassa, mitäpä nimestä!--Hyvästi, ystävä...
(Kääntyy perälle)--Todellakin! Todellakin!

    (Kevennyksestä syvään huokaisten menee).

POLISIT (parveutuvat pankinjohtajan ympärille ja seuraavat häntä).

VALTANEN (sortuu nojatuoliin vaikeroimaan).

UUNO (kävelee vihaisesti edestakaisin): Mikä paholainen se saattaa
ihmiset noin raatelemaan itseänsä! Siinä meni yksi ja tuossa istuu
toinen. Koko elämän, niin pitkä kuin se on, istuu ja miettii, kuinka
paraiten saisi sen pilatuksi! Ettei vaan menisi yksikään tunti,
yksikään minuutti pilaamatta hukkaan! Olette todella yhtä hyvät
molemmat!

LEENA (moittivasti): Uuno, tuo on suorastaan sydämetöntä!

    (Menee Valtasen luo ja alkaa lohduttaen silitellä
    hänen tukkaansa.)

VALTANEN (heltyy siitä vielä haikeampaan vaikeroimiseen).

UUNO: Älä anna hänen päästä alkuun, silloin ei tule loppua
milloinkaan!--(Käveltyään jonkun aikaa tyytymättömänä, lähestyy äkkiä
Leenaa ja tempaa hänet kiukkuisesti Valtasen luota): Älä itketä häntä,
sanon minä!

VALTANEN: Mitä minusta! Mutta kuinka uskallan ilmaista tämän iskun
äidillesi, Uuno? Ja Martta-raukalle! Voi minua, voi minua!

UUNO: Jättäkää se seikka minun huolekseni, minä ilmoitan.

VALTANEN: Voi minua! He kadottavat järkensä! Olen syössyt heidät
onnettomuuteen, nälkään, maantielle! Voi minua, voi minua!

UUNO (Leenalle): Näet sen nyt.

LEENA (hädissään Valtasen tähden): Uuno, jotain tässä pitää tehdä!

UUNO: Kyllä minä tiedän, älä sinä sekaannu. (Valtasen voihkimista
äänekkäämmin.) Iloita sitä pitää eikä surra! Vihdoinkin on tästä
painajaisesta päästy! Mitä näillä kirjoillakaan enää tekee. (Viskelee
konttorikirjat hujan-hajan permannolle.) Siinä kontot, siinä kassat,
siinä itse pääkirja!

LEENA: Uuno, mitä sinä teet!

    (Juoksee neuvotonna Valtasen luo.)

VALTANEN (joka on vähitellen laannut vaikeroimasta ja uteliaasti katsoo
Uunon toimia): Antaa hänen olla, hänen täytyy saada aikansa raivota,
niin se on aina ollut.

UUNO: No nyt tästä tulee toinen elämä taloon! Mutta vielä minulla on
suurin nautinto jäljellä! Haa!

    (Sieppaa tuolin ja lennättää sen ovenpäälliseen kylttiruutuun,
    joka kilahtaen särkyy palasiksi).

LEENA: Uuno! Mitä sinä teet!

UUNO: Koko ikänsä ajan on isä tahtonut lyödä rikki oman rakennuksensa,
mutta on ollut liian heikko,--jonkunhan se hänen puolestaan pitää
tehdä!

VALTANEN (nyykyttää myöntäen harvaan ja merkitsevästi päätä).

ROUVA VALTANEN ja MARTTA (päivälliseksi pukeutuneina rientävät
ihmeissään vasemmalta, mutta eri ovista): Mitä täällä kilahti? Mitä on
tapahtunut?

VALTANEN: Varovasti Uuno!

ROUVA VALTANEN (katsoo ihmeissään ympärilleen): Ja herra van der Vaer?

MUUT (myöskin Valtanen, ehdottomasti naurahtavat).

LEENA (menee säälien rouva Valtasen luo): Täti kulta.

ROUVA VALTANEN (tervehdykseksi sydämellisesti syleilee Leenaa): Sinäkö,
rakas Leenani!--Mutta sano minulle mitä täällä on oikeastaan
tapahtunut.

UUNO: Martta, isä suostuu kaikkiin pyyntöihisi: van der Vaer ei tule.
Ei koskaan.

MARTTA: Todellakin! Putosi kuin kivi sydämeltäni. (Osottaen kylttiin):
Mutta mitä tämä on?

UUNO: No, no, se meni rikki ... mutta kuulehan, isä suostuu myöskin
siihen, että saat ruveta sairaanhoitajattareksi tai hakea mitä paikkoja
ikinä haluat.

MARTTA (ihastuksissaan): Onko se mahdollista! Isä?! Isä?!

VALTANEN (nyykäyttää tuolistaan myöntävästi päätä Martalle).

MARTTA (menee onnellisena äidilleen sanomaan): Äiti! Leena!

VALTANEN (itsekseen): Hyvin viisaasti, Uunoseni!

UUNO: Ja mitä äiti sanoo siihen, että...

VALTANEN: Varovasti, Uuno!

UUNO: ... siihen että isä nyt aikoo supistaa talouden vähimpiinsä...

ROUVA VALTANEN (loistavana): Mitäkö minä siihen sanon...!

UUNO: Aivan kuin kaikkein vaatimattomimmat ihmiset elävät...

ROUVA VALTANEN (Valtaselle yhä loistavampana): Onko totta mitä tuo Uuno
puhuu?

VALTANEN (nyykyttää myöntävästi päätään).

ROUVA VALTANEN: Martta, Leena, te todistatte ... olenko minä koskaan
mitään hartaammin toivonut ... saan aikaa ... voin puhua ... seurata
kaikkea mitä tapahtuu...

VALTANEN (itsekseen): Että minulla pitääkin oleman niin viisas poika!

UUNO (lähestyy äitiään ja Marttaa): Ja sitten--tuota noin...

VALTANEN (nousee jännittyneenä seisaalleen, kuin olisi kysymys elämästä
tai kuolemasta): Varovasti, varovasti, Uuno!

UUNO (puoliääneen äidille ja Martalle): Isä on kadottanut kaiken
omaisuutensa,--kaiken!

MARTTA (myös puoliääneen): Mitä sanotkaan!--kaiken omaisuutensa! Isä
raukka!

ROUVA VALTANEN (samoin puoliääneen, kauhuissaan Valtasen puolesta):
Herra jumala! Tietääkö hän sen? Hän ei kestä! Käskekää lääkäri ...
lääkäri...

LEENA (menee Valtasen luo, häntä tarpeen tullen tukeakseen).

UUNO (yhä puoliääneen): Hän tietää. Kaikki riippuu nyt siitä, voitteko
olla vetistämättä ja näyttää rauhallisilta. Hymyilkää,--Martta
hyräilköön.

ROUVA VALTANEN ja MARTTA (koettavat kiireesti rauhoittua ja saada
kasvoihinsa sellaisen huolettomuuden ilmeen, jonka Uuno hyväksyisi).

VALTANEN (poispäin kääntyneenä, suurimmassa jännityksessä Leenalle):
Mitä siellä tapahtuu?

LEENA: Se on sanottu.

VALTANEN (kovasti vavisten): Mitä he sanoivat?

LEENA: He sanoivat: isä-raukka.

VALTANEN (loukkaantuneena, reippaasti): Minä en ole mikään raukka!

UUNO (ääneen): Isä ei pelkää muuta kuin että te ette saisi halvausta.

ROUVA VALTANEN: Mekö halvausta?! Mutta miksi, Aleksander? tämähän on--
tämähän on päinvastoin meille onni...

MARTTA (koskettaa kädellään äitiin, hillitäkseen häntä): No, no,
äiti ... älkää nyt sentään!

UUNO: Niin, äiti tarkoittaa: mikä suuri onni, ettei Valdemarin
tarvinnut tätä liikehuoneemme häviötä nähdä.

ROUVA ja herra VALTANEN (tullen ojennetuin käsin, liikutettuina
toisiansa vastaan): Todella--mikä onni, ettei Valdemar!...

    (Syleilevät ja taputtelevat toisiaan selkään).

VALTANEN: Istu, kultaseni--puheliaanpa vähäsen!

    (Istuu Leenan tarjoomaan tuoliin, ottaa kiitokseksi
    Leenan kädestä.)

ROUVA VALTANEN (istuu onnellisena nojatuoliin): Puhellaan!

UUNO (tekee kiukkuisia merkkejä Leenalle, että tämä tulisi pois).

LEENA (osottaa liikkeillä, ettei hän voi sitä tehdä, koska Valtanen,
puhellessaan vaimonsa kanssa, on jäänyt pitelemään häntä kädestä).

MARTTA (laskeutuen maahan isän polvien varaan): Ja kiitos, kiitos, isä,
että lupasit minulle mitä olen aina toivonut?

VALTANEN: No, no, lapseni... Nyt ei sydämelläni ole mitään muuta kuin
vaan se paha, että poikamme Uuno aikoo lähteä.

ROUVA VALTANEN: Uunoko lähteä?! Minäpäs kysyn. Kuules Uuno, oletko
ajatellut, millä vanha isämme tästä lähin elättää itseänsä?

UUNO: Enköhän minä jaksane häntä elättää, eihän tuo tarvitse muuta kuin
lämmintä maitoa ja vesikorppuja.

VALTANEN (nauraa).

ROUVA VALTANEN: Ajatelkaa, ensikerran kahteenkymmeneen vuoteen näen
sinun nauravan!

MARTTA: Mutta minä olen kuullut sanottavan, että konkursseissa myydään
tavarat ja koko talokin. Kuinka sitten?

UUNO: No rakennetaan uusi, eikä mistään Hollannin propsista, vaan
rehellisistä Suomen hirsistä.

ROUVA VALTANEN (Valtaselle): No nyt kuulit, ettei hän lähde.

VALTANEN (alakuloisena): Meidänkö kahden kanssa hän viihtyisi,
yksinäinen, nuori mies! (Antautuen jälleen äskeisiin vaikerruksiin):
Kaikki on mennyt sinultakin, onneton Uunomme, onneton Uunomme!

UUNO: Vai onneton Uunomme! Kaikki te siinä loistatte onnesta, ja minä
olen yksin »onneton Uunomme»! (Tekee taas kiukkuisia merkkejä Leenalle,
että tämä vihdoinkin tulisi hänen luoksensa.) Sehän nähdään! (Kun Leena
viipyy, hän aukasee sylinsä ja huutaa kovalla äänellä.) Leena!

LEENA (juoksee hänen syliinsä).

    (He jäävät liikkumattomiksi esiripun sulkeutumiseen asti).

MARTTA (äänettömällä kosketuksella huomauttaa isäänsä Uunosta ja
Leenasta).

ROUVA VALTANEN (jää kokoomaan hajalle meneviä ajatuksiaan, painaa käsiä
ohimoihinsa ja hymyilee onnesta).

VALTANEN (kääntyy hiljaa päin Uunoa ja Leenaa): Vai niin.--Nyt uskon,
ettei Uuno lähde.







End of the Project Gutenberg EBook of Valtaset, by Arvid Järnefelt

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK VALTASET ***

***** This file should be named 15842-8.txt or 15842-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        https://www.gutenberg.org/1/5/8/4/15842/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
https://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS' WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at https://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org


Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit https://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.


Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.


Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     https://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.