*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14569 ***

LAPSUUTENI MUISTOJA

Kirj.

Teuvo Pakkala


Otava, Helsinki, 1921.




Siihen aikaan olin »mustalaispojan korkuinen», pahanen naskali vain, ja
taisipa seitsemän ikävuotta levätä hartioillani. Ikä aimo tuo! Eihän
surut eikä huolet säre silloin inehmonlapsen mieltä, ei köyhänkään. Kun
hän levolle laskee saamatta illalliseksi niin jumalanjyvää ja aamulla
sitten herää vatsassaan kurraava nälkä, jonka tyydyttämiseksi ei tuohon
tuokioon ole tuumaa tulevaa, tuntuu tuo hieman tuimalta. Vaan annahan
kun pääsee poikaparveen, niin silloin viisi koko tuimuudesta! Siellä
leikin ja temmellyksen vimmassa unehtuu leipäaate kerrassaan kaikkine
kiusauksineen ja mieli on kuin miekkoisella.

Lieneekö vielä ollut eineenkään aika, mutta olisinpa syönyt oikein
hyvän sijalta, jahka vaan olisi ollut mitä syödä. Ruoanmurua en ollut
suuhuni pannut sitten eilen puolilta päivin ja aivan niukalta
silloinkin. Minun ikäiselläni, terveellä telmivällä pojanpoltolla on
vielä ruokahalu sitä maata, että moni herkkusuinen herrasmies maksaisi
siitä kauniin summan, jos ostamalla sen saada voisi, ja--jos olisi
niinkuin sekin ehdoksi panna--tekisi pienen lahjoituksen
vaivaiskassaankin. Nälkä oli minulla siis kova ja tuumailin mielessäni
jotakin tähän suuntaan: kunpa saisi kerrankin syödä kyllältään, tahi
kunpa olisi nyt edes pieni palanen leipää!

--Kalle, lähde ulos, siellä on muitakin poikia! kutsui minua muuan
toverini. Kutsumuksensa teki hän ovenraosta, sillä hän oli niin
innostuksissaan, ettei malttanut tulla oikein sisälle. Tule, tule, me
menemme pallille!

Pallille! Ja vielä ensi kerta tänä kevännä. Ken ei olisi seurannut
äänen kehotusta!

--Saat sinä mennä, vaan ainoastaan vähäksi aikaa, lupasi sisareni.

Minä olin valmis lähtemään. Portilla seisoikin suuri joukko iloa ja
innostusta räyhäileviä poikia. Siihen sekaan kun pistäysi, niin ei
tuntenut vatsankalvausta eikä nurkua hitustakaan mielessä. Hätä oli
hukassa!

Keväinen aurinko paistoi räykiästi ja sulaili kiivaasti niitä viimeisiä
repaleita, mitkä enään olivat jälellä maan talvivaipasta. Muuan
läheinen kenttä oli jo niin paljaana lumesta, että ojissa vaan röhötti
harvasyinen, karkea kinos ja itse kentällä pilkoitti siellä täällä joku
pieni lumitäplä.

--Pojat! tuonne, kentälle!

Sinne kirmasi koko avojalkainen poikaliuta, jotta kintut vilisi.

--Ruvetaan tervasutille!

--Ei, ruvetaan suolalle!

--Mitä sitä tyhjää, pojat! Ruvetaan linnapallille!

--Joo, linnapallille, linnapallille!

Pantiin linnaa ja ruvettiin lyömään linnapallia. Lyötiin ja juostiin ja
huudettiin.

--Hih, maailmassa, vaikkei olisi paitaakaan! kirkasi muuan juostessaan
sisälinnasta ulkolinnaan.

--Hih, kun on hippusa elää, kun on nuori ja terve! jatkoi toinen
jälessä juosten.

--Santtu, Santtu! katso kinttusi! huudettiin kolmannelle pojalle, joka
myöskin juoksi sisälinnaan pallin vieriessä hänen kintereillään:

--Hätä ei ole tämän näköinen! vastasi Santtu perille päästyään.

--Eihän vaan, mutta olitpa menettää linnan.

--Mitä niistä olista, kun kesät heiniä kasvaa! oli Santun vastaus.

--Tolari! jopa lyöt »Pyhtisen vuorolla». Kalle lyö ensinnä: ja sitten
minä, minun jälestäni on vasta sinun vuorosi. Lyö Kalle, että muutkin
pääsevät lyömään.

Minä löin.

--No, niin se mies lyö!

--Pieni on tuo Kalle, vaan pippurinen!

--Maasta se pienikin ponnistaa.

--Kun huonoin mies meistä noin lyö, niin siitä voitte vähän
haamistella, miten paras muksauttelee! Se oli Kallioisen Pekka, joka
näin kehuskeli itseään kautta rantain. Hänen vuoronsa olikin nyt lyödä.

--Sepä oli emäisku!

--No, voi sun seitsemän seppää, kuinka korkealle meni!

--Eihän tuota näykään koko pallia!

--Tuollahan tuo piirtelee taivaslakia.

Vaan Pekka itse huusi:

--Kun me olemme meiltä, niin muita ei kaivata!

--Onko teillä kopinottajat kotona? huusi muuan toiselle puolueelle.

--Eipä taida olla siellä sitä miestä, joka uskaltaisi pistää käpäliänsä
alle.

Vaan asettuipa sieltä muuan kopin ottoon. Se oli Kauppilan Juuso,
pienen pieni pojannasta. Siinä nyt Juuso ojennetuin käsin ja nokka
taivasta kohden liikkui askeleen oikealle, askeleen vasemmalle, eteen
taakse, sen mukaan, kuin pallin kulku näytti hänestä vaativan, kun se
laskeusi kaaressa ja tuuli sorteli sitä syrjään. Palli laskeusi,
laskeusi lisäyvällä vauhdilla.

--Terve! sanoi voi potaatille! oli Juuson sanat kun palli lupsahti
hänen kämmenensä väliin ja pysäytti kulkunsa siihen.

--Tuli kuin taivaasta, vaan tarttui se kuitenkin.

--Tarttui kuin hohtimiin.

--Eihän ne meidänkään miehet patapuukkoja ole.

--Kalle! sisaresi kutsuu sinua, huomautti joka minulle.

Minun piti siis nyt lähteä pois tästä ilosalista ja minä lähdinkin,
vaan vastahakoisella mielellä ja kaipauksen tunnolla. Senpä tähden tuon
tuostakin käännyin taakseni katsomaan, kun sieltä kuului joku suurempi
remakka.

--Linna kaikki! huudettiin sieltä nyt ja huutoa seurasi suuri hälinä,
mielihyvän ja mielipahan ääniä sekaisin. Minä katsomaan. Lyömässä ollut
puolue asettui nyt kopin ottoon ja kukin heistä jakeli moitteita ja
pilkkasanoja Pekalle, sillä hän se oli linnan menettänyt. Vaan toisella
puolen asettui nyt Tarvosen Jussi lyömään. Hän oli puolueensa paras
lyöjä ja sitäpaitsi ainoa mies mikä oli lyömässä, sillä muut olivat
linnan vaihtuessa turvautuneet ulkolinnaan. Jussi oli siis lunastaja,
jonka tuli lyönnillänsä päästää muut sisälinnaan. Hän näyttikin
käsittävän tehtävänsä tärkeyden.

--Kyllä minä teidät pelastan, lausui hän. Kapasutti karttunsa nokalla
maahan ja nosti sitten silmäinsä korkuiselle lausuen: tuosta ja
tuohon!--se oli määräys pallinostajalle. Tanakassa asemassa, jalat
hajallaan, ruumis notkistettuna ja karttu ojennettuna olan taakse,
seisoi Jussi valmiina lyömään. Kaikkein silmät vartioitsivat häntä.
Nostaja nosti, lyöjä löi, lyönti onnistui ja palli kaarsi korkealla
ilmassa.

--Noin ne meidän miehet lyövät! Ei sitä meilläkään olla »Pekkaa
pahempia»! huusi poikajoukko, mikä kilvan kiiti sisälinnaan.

--Jos ei teissä ole kopin ottajaa, niin saatte meiltä miestä lainaan,
huusi Jussi vastapuoluelaisille.

--Pekka! ota koppi, jos mies olet! kehotettiin.

--Pekka, Pekka, äitisi näkee! huudettiin muka häiriöksi.

Sattui palli Pekan käsiin, vaan eipä tarttunut, kunmahtihan korkealle
takaisin ja tipahti sitten maahan. Vastapuolueella syntyi naurunremakka
ja kuin yhdestä suusta huudettiin: äitisipä näki! Vaan Pekan omat
puoluelaiset tiuskivat vihoissaan: sen läskikäpälä!

--Auringonkilo kävi silmiini, jotta en voinut oikein nähdä, ja palli
sattui vaan peukalon nokkaan, selitteli Pekka syitään.

--Miksi et sanonut sitä jo ennen?

--Olisit ottanut silmät pois ja katsonut reijillä!

--Mitäs pidät peukaloasi keskellä kämmentä!

--Sano Pekka minun syykseni! ilkkui Juuso ja sekös synnytti
naurunremakan.

Mahtoi käydä Pekan ilkeäksensä kun suosio siirtyi Jussin ja Juuson
puolelle. Hän oli aina ollut valmis muita pilkkaamaan heidän
huonommuudestaan ja kehumaan omaa hyvyyttään ja nyt sattui pilkka kerta
häneen itseensäkin.

--Tule nyt, Kalle! kiirehti sisareni.

Kun olin jo kotiportilla soi vielä korviini poikain huuto ja se kuului
suloiselta kuin soitto etäältä.

Kun portaita nousin, kuului melu taas entistä kovemmin ja selvemmin.
Vielä kerran pysähdyin kuuntelemaan:

--Juoskaa pojat linnaan! Lyö, lyö, Kyöstiä!--Ei käynyt!--Varo, varo
Tolari!--Linna on meidän! Kopit turrattu!

Sitten väsäysi melu ja vasta kun astuin huoneeseen katkesi se kokonaan
kuulumasta.

Asuntomme oli eräässä kaupungin syrjäisessä laidassa olevassa talossa.
Huoneemme oli sangen pieni, katto lähellä lattiaa ja akkuna maarajassa.
Se oli purettavaksi määrätty hökkeli. Hyvä se oli paremman puutteessa!

Äitini makasi sängyssä kalman kalpeana. Kätensä ojensi hän meille
nähtäväksi ja ihmeteltäväksi, kun siinä hänen mielestään oli vaan neljä
sormea. Huomasin että peukalo oli koukistunut kämmenen alle, jotta hän
käsiselän puolelta kättään katsellessaan ei voinut nähdä sitä. Tämän
viidennen sormen ihmeellisen poissaolon selitti hän meille siten, että
se oli ompelemassa ja illalla kuuluu tulevan kotia ja tuovan ruokaa
tullessaan. Käski hän sitten, meidän korjata pöydän, tuolit ja muut
kapineet syrjään, jotta eivät olisi tiellä kun häntä ruvetaan
pyörittämään. Semmoista päätöntä, perätöntä jutteli äitini siinä
hourioissaan.

Lattialla istui kolmivuotinen veljeni ja leikki pienen kissanpennun
kanssa--mistä lie se sinne kopeutunut. Kissa teki vinkeitään. Maaten
kylellään korvat luimussa puri ja takajaloillaan kynsiä rahmusteli
leikkikaluksi annettua keränalustaa, potaisi siitä laukkaamaan,
pysähtyi, huiskautti häntäänsä, käänsihe ympäri, köyristi äkkiä
selkänsä, pöyhisti häntänsä ja syrjäkareissa astua könötti kohti
keränalustaa. Taas kaapasi laukkaamaan, pysähtyi, oli vähän aikaa
olevinaan tietämättä leikkikalustaan, koskettihan muuatta oljenkortta,
pureksikin sitä, vaan tarttuipa kauna tähkästä kieleensä, se piti
kakistella pois, ja sitten kääntyi kohti keränalustaa, kyyristyi
matalaksi, hiipi hiljaa lähemmäksi, pysähtyi, tähtäsi silmillään
tarkasti esinettä, hetkutti ruumistaan saadakseen pohtia, vielä
hetkutti ja--nyt se oli esineen kimpussa taas. Pieni veljeni nauroi
herttaisesti. Vähällä on lapsen mieli tyydytetty! Vielä olivat hänen
poskensa kosteina kyyneleistä. Äsken oli hän pyytänyt leipää ja itkenyt
kovaa nälkäänsä, jonka hyvikkeeksi ei ollut antaa hänelle tään
taivaallista.

Sisareni puuhaili pienen vakkasen siivoamisessa--se oli
kerjuuvakkaseni. Sen pohjalta otti hän ryvettyneen paperin, kopisteli
töryn pois, levitteli puhtaampaa paperia pohjalle ja laitteli nuorasta
uuden sangan, kun alkuperäinen puusanka oli jo aikoja sitten luopunut
palveluksestaan. Tällä aikaa sonnustin minä itseäni matkaan. Pujottelin
sukanrääsyt jalkoihini, jotka kylmästä olivat turvoksissa ja punaisina,
ja sioskelin hajanaiset kenkäni parhaan taitoni mukaan narunpalalla
nilkasta estääkseni niitä siten luopumasta nykyisestä hallitsijastaan,
joka jo olin kolmas luvulta. Ensimmäinen hallitsijansa, tahi oikeammin
hallitsijattarensa, oli kuvernöörin neiti, joka hallittuaan niitä
lyhykäisen ajan näki ne armossa arvolleen kelpaamattomiksi, luopui
vallastaan ja antoi omistusoikeutensa joululahjana piialle, ja hän taas
puolestaan käytettyään niitä hyödykseen, kunnes ne tulivat hänelle
hyödyttömiksi, siirsi hyväntahtoisuudessaan käyttövallan minulle.--Jo
olin tavallani vyötetty kuin matkaan kiiruhtavainen. Otin vakkasen
kainaloon ja läksin vaeltelemaan. Tepastelin ja tepastelinpa siis
samoissa kengissä, joissa kuvernöörin neiti ennen hipsutteli, vaan
kaikitenkin eri retkiä: kuleksin joutavien palojen keruussa,
anoskelemassa niitä muroja, jotka rikkaitten pöydiltä putosivat.

Jo olin eräitä kertoja ennenkin ollut tällaisilla retkillä ja silloin
tavannut muutamia taloja, joista auliisti annettiin, vaan eipä
käyttänyt käyminen kovin useasti, sillä »mieltä pitää olla
kerjätessäkin, ettei kahdesti käy yhdessä talossa». Uusia elonlähteitä
piti etsiä. Mutta ennen kuin keksi talon, mistä sai leipäpalan, kerkesi
käydä monessa höystymättä kynnenvertaa. Siinä talossa röyhkeä
piika, joka--katsoen tietysti talonsa parasta--ajoi anojan takaisin
sen tulista vohkaa, tuossa siepattiin keittiön ovelta avain, kun
nähtiin köyhä tulevaksi; tässä leiväkäs rouva nöyrään anomukseen
vastasi valittavalla äänellä: eihän sitä lapsiraukka ole meillä sinulle
mitään antaa.

Seisoinpa taas muutaman talon portilla. Vakkaseni oli vielä typötyhjänä
ja nälkä kävi entistään kesummaksi. Muuta ei neuvona kuin lisätä
kiirettä kerjuussani. Taloon sisälle. Mikä suloinen tuoksu täytti
sierameni avatessani keittiön oven! Kunpa olisi suussa, mikä nokassa!
Keittiössä ei ollut niin ristinsielua, vaan eipä siellä silti vallinnut
hiljaisuus. Tulella oli rautapata, vaskikattila, matala, moniosainen
rautapannu--ja mene tietämään kaikkia niitä keittokampeita!--joista
kuului porinaa, kärinää ja kihinää valkoisen höyryn kohotessa korkealle
lakeen. Tulipa vihdoin piika keittiöön kantaen käsissään suurta
tarjotinta, missä monenmoiset astiat pitivät koko kilinää. Astioissa
oli missä voita, missä sokeria, omenia, munaa ja missä mitäkin, mikä
oli ihanaa nähdä ja lie ollut hyvää syödäkin. Piika ei ollut
huomaavinaan minua, tahi hänellä ei ollut siihen aikaa. Vaan suuri,
pörrökarvainen koira, joka tuli piian jälessä, lähestyi heti minua ja
tyysti nuuskien tarkasteli kantapäästä saakka niin korkealle kuin ylti
--siis leukaa myöten. Mutta piika hyöri ja pyöri kuin tuulessa. Hän
kohenteli tulta, lisäsi vähän puuta, kohotti kattilan kantta, mistä
sakea höyrypilvi rynkäsi ylös, nosti padasta suuren lihaköntin
lautaselle, leikkeli sen pieniksi paloiksi, joista erotteli paraat ja
jätteet antoi koiralle. Kateuden henki mieli minut valtaamaan
nähdessäni kuinka makean näköiset lihapalat katosivat hurtan
luksahteleviin leukoihin. Olisinpa melkein ollut halukas muuttumaan
luppakorvan penikaksi--ainakin sillä kertaa. Kohotti taas piika
kattilan kantta ja tähysteli sinne kotvasen aikaa--totta kai oli siinä
tekeillä joku tärkeä herkkuseotus. Otti hän sitten voita suuren
nokareen veitsenkärellä, ja pudotti sen siihen moniosaiseeen matalaan
pannuun. Siitäpä ätäkkä nousi: kuhina oli kova kuin tuuliaispään
peuhatessa petäjikössä ja tuprahti sakea ja makea höyrypilvi, joka
peitti koko keittiön kuin pimeys ennen muinoin Egyptinmaan. Mitähän
keisarin poika syöpi, tuumailin. Vaan en joutanut sen pitemmältä
aprikoimaan, sillä keittiöön astui rouva.

--Pyytäisin leipäpalasta, aloin rukoilevaisesti.

Hän loi pitkän katseen minuun ja kysyi vihdoin kenen sinä olet poika?

Selitin.

--Kerjuulla! lausui hän kummeksuen.--Kuinka sinä olet kerjuulla?

Enhän älynnyt tähän vastata mitään, pureksin vaan lakkiani. Vaan rouva
otti minua kädestä ja vei sisälle saliin. Uudet sukat, saappaat,
housut, takin, lakin itselleni ja paljon ruokaa kotia viedäkseni
luettelivat nopeat ajatukseni minun nyt saavani!

--Tässä tuon teille, tyttäreni, serkkunne nähtäväksi, lausui rouva
siellä oleville neideille. Muutamalle herralle, joka myös oli siellä,
selitti hän kenen olin poika. Jos lie rouvan selitys pöyristyttänyt
neitosten silmät, niin kasvatti se myöskin äsken syntynyttä toivoani,
joka jo alkoi venyä tiesi kuinka pitkäksi. Sillä aikaa kun rouva puheli
neitosten ja herran kanssa--puhettaan en kuullut--kuvailin mielessäni
oikein makeanleivän päiviä. Loin silmäyksen jalkoihin, joissa varmaan
kohta oli olevan uudet saappaat. Oho, likaa oli kulkeutunut jaloissani.
Siirsin jalkojani, ja kaksi märkää sijaa jäi korealle matolle. Rouva
lähestyi minua ja minä hymyilin jo hyvässä toivossa.

--Minkä tähden kulet sinä kerjuulla? kysyi hän jotenkin tuimalla
äänellä.

Äyskis! Mitä vastata? Yhtä ja toista pyöri aivoissani, vaan en älynnyt,
mistä alkaa.

--Katso, mitä likaa olet tuonut matolle! sanoi hän ja viittasi
jalkoihini.

Minä sen jo tiesin, senpä tähden en katsonutkaan. Vaan silloin rouva
painoi minua päästä ja lausui: tuossa!

Minä häpesin ja seisoin kuin vahinko loukossa.

--Sinä et saa kuleksia kerjuulla! Etkö ymmärrä, että se on synti ja
suuri häpeä? jatkoi rouva yhä ankarammalla äänellä.

Hei, pitkä toivoni vilahti silmistäni, ettei kinttusuoniakaan näkynyt.
Suupieleni alkoivat vetäytyä väärään--itku oli tulossa.

--Eikö äiti anna sinulle ruokaa, vai miksi sinä kerjäilet?

No, nyt olisin tiennyt, mitä sanoa, ja ehättämällä koetin ehättää
selitystäni, vaan itku kerkesi kumminkin puhjeta ilmi ennen.
Semmoisella voimalla se myrskysi, jotta tukeutti vastaukseni katkomalla
kaikki sanat, joita koetin lausua, eikä puheestani tullut mitään
selkoa. Huomasin, että mahdoton oli minun antaa ymmärrettävää
selitystä, jonka vuoksi lakkasin turhasta ponnistelustani ja laskin
itkun valloilleen.

--Kalle raukka! sanoi muuan neitosista pannessaan piparikakun käteeni.

Vaan oloni näitten sukulaisten luona tuntui ahdistavan tukalalta. Tuo
rouva oli minusta kuin Syöjätär itse, mistä olin kuullut saduissa,
joita talvi-iltoina lapsiparvessa juteltiin. Läksin itkien pois
menemään. Rouva avasi oven keittiöön.

--Mene nyt kotia ja sano äidillesi, että hänen pitää hankkia ja antaa
sinulle ruokaa, eikä panna kerjuulle, muutoin minä tulen...

Enempää en joutanut kuuntelemaan rouvan puhetta, sillä koira muristen
lähestyi, jotta kiireimmän kautta pynttäsin ulos.

Tuntui nyt helpommalta hengittää ja itku oli laantumassa.

    Ei ole pojalla surua ollut,
    ja huhhahei, ja surua ollut,
    tähän päivään asti,
    ja tähän päivään asti!

Se oli muuan pojanpahanen, joka lauloi loilotteli astua tehveltäessään
katua vastaani. Puvustaan ja vakkasesta kainalossaan päättäen huomasin
hänen olevan saman elinkeinon harjottajan kuin minäkin. Kerjäläiset
tunsivat toisensa, vaan minä olin vielä niin vähän aikaa kuulunut tämän
elinkeinon harrastajain joukkoon, jotta minun »firmani» oli aivan
tuntematon. Vastaan tulijassani herätin siis uteliaisuutta. Hän
pysähtyi luonani. Vaan kun hän huomasi minun itkevän, rupesi hän ennen
muita tutkimisia kyselemään syitä itkuun. Vastausta ei saanut, vaan kun
katsoi vakkaseen, luuli hän keksineensä haikeuteni perusteet.

--Elä itke! Saat minulta aluksi, he!

Suuren palasen leipää pani hän vakkaseen.

--Minä tiedän hyviä taloja, joista annetaan. Lähde, niin minä vien
sinua.

Lähdimme taivaltamaan yhdessä ja tutustuimme vähitellen. Me olimme
»eripään poikia»: hän oli toisesta päästä kaupunkia, minä toisesta.
Tavallisesti »pään» poikain sopu ei ollut kiitettävällä kannalla. Vaan
sattumus nyt yhdisti meidät, Antin ja minut tovereiksi, emmekä
tunteneet mitään vihan kaunaa välillämme. Hän näytteli minulle
tavaroitaan vakkasessaan, ja mainitsi mistä talosta hän minkin kipeneen
oli saanut.

On minulla sitten vielä kolme korppuakin täällä taskussa. Ne minä ostin
viidellä pennillä, jonka sain muutamalta herralta, kun kävin hänen
asiallaan apteekissa.

--Mistä sinulla nuo ovat? kysyin häneltä nappirihmaa, jossa oli tina-,
luu- ja lasinappeja ja kaikki eri laatua.

--Ne minä olen voittanut seinärahalla ja potalla. Kotona minulla on
kaksi vertaa enemmän kuin tässä ja vielä olisin saaliissakin monelta,
kehuskeli hän. Mistä sinä olet tuon takin saanut? kysyi hän sitte
minulta.

--Äitini on sen laittanut.

--Minä sain tämän takin muutamasta talosta, selitti hän omaansa, se on
tämän kadun varrella.

--Sepä on hyvä takki.

--On tämä--ja melkein uudet housutkin sain sieltä, vaan niitä en pidä
kuin suurina jnhlapäivinä.

--Isäsikö sinulla on saappaat? kysyin vuorostani.

--Ei nämä ole isäni, minun nämät ovat, vastasi hän katsellessaan
jalkoihinsa.

--Ei suinketi niitä ole sinulle alkujaan tehty.

--Ei. Nämä ovat kuvernöörin vanhat saappaat. Enoni, joka on
kuvernöörillä renkinä, oli saanut nämä, vaan kun ne olivat hänelle
pienet, antoi hän ne minulle.

Kaksi paria jalosukuisia kenkiä kuleksi siis, tässä. Voi poloisia!
Ennen kirkkaina ja kiiltävinä kävivät pitoloissa ja huveissa, jossa
saivat ihailla loistoa, nähdä hekkumaa, iloa ja riemua, nyt olivat
kiertelemässä mierontiellä, jossa näkivät alhaista väkeä, kurjuutta ja
köyhyyttä.

--Siinäpä on ruotsi ruoalla, Venäjä verolla, tuumaili Antti
kulkeissamme ohi muutaman eukon poikineen. Eukko istui muutaman portin
luona havutakkansa päällä, vieressään pienoinen poikansa. Poika järsi
leipäpalasta, eukko itse mätti suuhunsa helmastaan potaatinkuoria ja
imeksi sillinpäitä. Toverini kiirehti kulkuaan ja vihdoin alkoi juosta
suurine saappaineen ja rallatti juoksulleen tahdiksi:

    Onpa rik rik rik
    onpa kai kai kai
    onpa rikkaita ja rikkaita.

    Silläval val val
    sillä koi koi koi
    sillä valkoisella varsalla.

Antti oli huomannut muutaman toverinsa ja hänen luokseen kiiruhti hän
tätä vauhtia.

--Oletko saanut paljonkin, Jaakko? kysyi hän luokse päästyään ja
katsahti Jaakon vakkaseen.

--Enkä ole, vastasi Jaakko asettuessaan istumaan kauppapuodin
portaille. Siihen istui Anttikin ja minä seurasin esimerkkiä. Siinä
istui nyt meitä kolme Latsarusta--vaan ilman paisumia! Antilla, joka
oli suurin meistä, oli pukunaan pitkä hännystakki ja kuvernöörin vanhat
saappaat, joihin, sekä takkiin että saappaisiin, olisi, kokoonsa
nähden, mahtunut toinen Antin kokoinen mies. Sitä ylellisyyttä
kerjäläisessäkin, kun pitää kaksi sen vertaa enemmän vaatetta yllään
kuin tarvitseekaan!

Jaakon puku oli seuraava: jaloissaan vanhat kalossit, harmajat
sarkahousut, joissa oli paikka paikassa kiinni, takkia hänellä ei
ollut, vaan sen sijassa oli sininen pohjavaatepusero, jossa toista
hihaa ei ollut kuin kyynärpäätä myöten, toista kyllä pituudeltaan
enemmän, vaan ainevaraltaan lie ollut yhtä verran, sillä suuria reikiä
ja palkeenkieliä oli se täynnänsä; päässä oli koppahattu, jonka
päälaessa oli suuri aukko, mistä hiustupsu pörrötti kuin mikähän
töyhtö. Minun puvussani oli silmiin pistävintä kenkäni.

--Voi sinun hattuasi, Jaakko, kun on reikä laessa! nauroi Antti.

--Ei se tee mitään, yksi kolo ei komeassa haittaa? oli Jaakon vastaus.

--Mitä ne nuo kalossit sinulla jaloissasi merkitsee? Samahan olisi kuin
olisit avojaloin!

--No, komeutta kissalla korvat! Etkö sitä tiedä?

--Ja reikiä pusero täynnä!

--Eihän reikä paina eikä ratkein purista.

--Tuommoiset paikkahousutkin!

--Kyllä ne välttää väliksi, ei niitä perillä pidetäkään!

Ei onnistanut nyt Anttia! Tarkoituksensa oli moittimalla Jaakon
vaatteita kääntää hänen huomionsa omiin hyviin vaatteisiinsa ja saada
häntä kyselemään, mistä hän ne oli saanut. »Hyvistä-taloista» olisi hän
silloin vastannut, ja sanoakseen Jaakolle jonkun niistä, olisi hän
tahtonut häneltä palkkioksi makeaa lihaa tahi näkkileipää. Kun tämä
keino ei vedellyt, oli hän keksivinään toisen. Taskustaan otti hän
korpun ja pyöritteli sitä käsissään ja aina vähän jyrsäsikin laidasta.

--Mitä sinä sairaana syöt, kun nyt vehnästä vetelet? Taidat syödä munia
ja makkaraa! tuumaili Jaakko eikä korppu näyttänyt hänessä herättävän
mitään himoa.

--Annatko vähän lihaa, niin saat puolet tästä, lausui Antti
huomatessaan ettei paljas näytteleminen mitään vaikuttanut.

--Enpä tiedä, vastasi Jaakko. Kumminkin hän repäsi lihaköntistä, mikä
hänellä oli vakkasessaan, sirpaleen ja antoi Antille.

--Anna yksi potaattikin!

Antoi Jaakko potaatinkin.

--Anna vielä vähäsen tuota näkkileipää, niin saat tämän kokonaan,
houkutteli yhä Antti.

Suostuikin Jaakko kauppaan, katsahdettuaan korppuun ja mitä hän oli
antanut Antille. Arvelin jo minäkin pyytää ostaa piparikakullani
Jaakolta lihaa, potaattia ja leipää, vaan en rohennut.

Antti syötyään saaliinsa esitteli Jaakolle seinärahalle rupeamista.

--Ruvetaanpa vaan, myöntyi Jaakko.

Minusta kävi jo pitkäksi odottaa niitä Antin »hyviä taloja» ja
luulinpa, että niitä ei olekaan tahi että hän on jo unehuttanut
lupauksensa. Vaan vetipä hän samassa minun käsipuolesta vähän syrjään.

--Käypä tuossa talossa, jonka portilla on suutarinkyltti, kuiskasi hän
korvaani.

Seurasin neuvoansa.

--No Kalle! Hyvää päivää! lausui muuan kartanolla oleva vaimonpuoli,
jonka tunsin, sillä hän oli muutamia kertoja käynyt meillä.--Mistä sinä
nyt tulet?

--Kotoani.

--Tule sisään. Kuinka äitisi voipi? Hän ei ole täällä käynyt herran
aikoihin.

--Hän on kipeänä.

--Kipeänä? Käy istumaan Kalle! Onko hän huononakin?

--On. Hän hourailee myötäänsä.

--Herra Jeesus hyvästi siunatkoon! Onko hän jo kauankin ollut?

--On kai hän jo muutamia viikkoja.

--Mhy! hynkäsi hän katsahtaessaan mieheensä, joka tuli kuuntelemaan
keskusteluamme.--Olen käennyt ja käennyt käydä siellä teillä, vaan kun
sitä on tuota työtä ja hommaa, niin eihän sitä kerkiäisi, eikä tahdo
päästä liikkeelle senkään vertaa. Hyöriessä ja pyöriessä tuossa työn
kimpussa livahtaa aika niin pian, että. Olenpa joskus mielessä
ajatellut, mikä mahtaa syynä olla kun hänkään ei ole täällä käynyt.
Viimeksi oli hän täällä Väinöä ristittäessä ja siitä nyt on kuukausi
aikaa--eikö niin Juhani?

Miehensä nyökäytti päätään.

--Et suinkaan ole syönyt vielä puolista Kalle? Tulepa nyt meidän
kanssamme ruoalle!

Puolisen söin täällä isännän, emännän ja heidän pienen tyttärensä
kanssa samassa pöydässä. Syödessämme kyseli isäntä ja emäntä vuoroon
tilaamme, onko lääkäri käynyt, kuka on hoitanut äitiä, onko ketä käynyt
siellä, onko meillä ruokaa j.n.e.

--Herra isä armahtakoon! emäntä sydämellisesti päivitteli kuullessaan,
ettei sisareni enkä minä ollut saanut ruokaa sitten eilen puolilta
päivin ja pieni veljeni saanut tyytyä iltasella pieneen leivän palaan.
--Toteen on rikkaita sukulaisia! lausui hän kääntyen miehensä puoleen.

Päästyämme ruoalta käski emäntä mennä minun kotia suoraan ja viedä
terveisiä, että hän tulee siellä käymään.

Toverini olivat yhä lyömässä seinärahaa. Molemmat olivat kontallaan
maassa, Jaakko koetti pingottaa vaaksaansa yltämään toisesta »kuprusta»
toiseen.

--Ottaa se! tuumaili Jaakko.

--Ei ota. Hevonen heinähäkin kanssa raosta pääsisi! väitti Antti.--
Tule sinäkin, Kalle, katsomaan vieraanmiehen puolesta.

--Ottaa se, vakuutin, katseltuani tarkkaan.

--Vaan lyö Jaakko uudestaan! Se äsken kun löit, kävi minun jalkaani ja
siitä kirposi tuohon lähelle.

--Raskin minä lyödä. Totuus tuopi ja vääryys viepi! arveli Jaakko, otti
maasta kuprunsa ja löi.--Kilahti ja ottaa!--se on kaksi. En ole enään
kuin kymmenen velkaa sinulle. Kahdessakymmenessäkö se jo oli!

--Niin.--Heitetään jo pois! esitteli Antti huomatessaan, että onnensa
pyörä oli kääntynyt.

--Ei heitetä, sanoi Jänes-Jussi! Lyödään vielä vähän aikaa, niin minä
pääsen selväksi!

--En minä viitsi enään.

--No, kun ei niin ei, rukoilemme ei. Napit saat vasta, minulla ei ole
nyt muassani.

--Sinulla on seitsemän entistäkin velkaa, muistatko?

--Enkö ole jo niitä maksanut?

--Et sinä niitä seitsemää ole maksanut?

--Seitsemän on valehtelijan määrä, ei sitä tarvitse maksaa!

--Vai ei. Anna se lihapalanen, niin pääset kuitiksi.

--Elä luule rakas sielu, että kissa lentää!

--No, anna näkkileipää.

--Helpota »viiteen ja puoleen!»

--No, ei tarvitse sinun antaa kuin puolet siitä lihasta, helpotti Antti
vaatimuksiaan.

--Tarvitseehan se köyhä kappeli itsekin kollehtansa!

--Maksa sitte luonnossa ne! vaati Antti jo ankarampana.

--Maksan kun jaksan.

--Maksa heti! äyäsi Antti.

--Elä nyt hätääsi kuole!

--Jos et vaan maksa, niin...? Antilla oli jo käsi nyrkissä.

--Maksan, maksan! lupaili Jaakko peräytyen hiljakseen ja kirmasi sitten
äkkiä juoksuun.--Saat kun sattuu ja sakat happanee, että kokkareet
päälle nousee! huusi hän päästyään välimatkalle, mikä näytti hänestä
kyllin turvalliselta.

--Elä huoli Jaakko!--Pidä mielessäsi, kyllä minä ne sinulta perin!

--Peri Siipolaiselta, joka asuu Kutterin Matin kujan suussa,
Tinatolppia vastapäätä, tuolla puolen tuulimyllyn, sillä puolen missä
siivet on!

--Missä sinä noin viisaaksi olet tullut?

--Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa!

--Tulepa Jaakko tänne, niin minä näytän sinulle, miten Kemiksi löylyä
lyödään!

--Tule sinä tänne, niin minä näytän sinulle, mitä muksu maksaa!

--No, seiso sitten paikoillasi, minä tulen. Eipä ole uskallusta
taskussa!

--Häär fins fast hyry mykky, hiiden hyvä lykky!

--Tulepa meille!

--Tule sinä meille, meillä leivotaan, saat lämmintä leipää, jos
annetaan!

--Vaan vielä saat sinä tuosta tuta! uhkaili Antti näyttäen nyrkkiään.
Tässä on viisi piitä ja moukari!

--Vaan tässä on, vastasi Jaakko näyttäen hänkin nyrkkiään, se
säynäjänpää, josta isäsi viisi vuotta velliä keitti!

--Tulehan puoli matkaa, minä tulen toisen!

--Yhtä nyhtää.

Antti antoi minulle vakkasensa ja läksi astumaan kohti Jaakkoa. Askele
askeleelta lähestyivät molemmat toisiaan. Vaan vielä oli melkoinen
matka välillään, niin Jaakko pyörähti juoksemaan käpälämäkeen. Mutta
Antti seurasi ja pitkän matkaa he juoksivat perävilkkaa kunnes vihdoin
kääntyivät erään talon portista kartanolle. Vaan väleen rynkäsi Antti
takasin kadulle juoksupotkaa.

--En saanut kun kerran lyödä, lausui hän hengästyksissään päästyään
minun luo.--Tohtorin Ralle pahus oli siellä kartanolla ja tuli Jaakon
avuksi!--Liekö minulta pudonnut kupru? Kun läksin Jaakon jälestä
juoksemaan, kuului kilaus, vaan en joutanut sitä ajattelemaan siinä
kiireissäni.

Hän kopeloi taskuaan ja poissa olikin kupru. Menimme sille paikalle,
missä hän oli kilauksen kuullut. Haimme vähän aikaa, vaan turhaan.
Antti sylkäsi kämmenellensä ja toisen käden etusormella lyödä
napsahutti sylkeen.

--Täällä sen pitäisi olla, sanoi hän mennen sinne päin, mihin suuntaan
isompi määrä nylkeä oli pirskahtanut. Sieltäpä se vihdoin löytyikin.

--Se on hyvä taika tuo, vaan elä sano sitä kellenkään! varotti Antti.

Lähdimme taas astumaan yhdessä. Antti pisti lauluksi, johon minäkin
yhdyin säestämään. Astuen laulutahdissa vetelimme:

    Ralla-Kaisun rakkaus
    se paloi mennä vuonna,
    lieneekö jo sammunut,
    vai liekö tielle puonna,
    ralle lalle, ralle lalle jo laulaa saa!

Vaan siihen keskeytti Antti äkkiä laulunsa ja pysähtyi tirkistelemään
aidan raosta eräälle kartanolle. Minä tein samoin. Näimme siellä kaksi
kerjäläistyttöä seisovan huoneen seinustaa vasten. Toinen näytteli
toiselle koreita paperilippuja, joita apteekissa sidotaan rohtopullon
suulle.--Eipä sinulla ole tämmöisiä! ärsytteli näyttäjä toveriaan,
saadakseen hänessä kateutta herätetyksi.

--Onpaan minulla kotona, vastasi toinen, vaikka asia saattoi olla ettei
hänellä ollutkaan.

--Eipään! intti ärsyttelijätär.

--Onpaan!

--Mistä sinä olet niitä saanut?

--Niin--vaan onpaan minulla vaatetilkkuja hyvin paljon ja hyvinkin
koreita, ja ne ovat parempia kuin nuo.

--Eläs kelposia!

--Vaan eipä teillä ole Raamattua!

--Onpaan, ja on virsikirjakin.

--Eipä teidän Raamatussanne ole niin hyviä kansia kuin meidän!

--Äitinikin on sanonut, että niin hyvää Raamattua ei ole--ei ole--ei--
keisarillakaan!

--Oho! Keisarilla kun on raamattu kullasta: kannet ja kaikki kullasta!

--Vaan sinäpä et osaa lukia.

--Osaatko sinä sitten?

--Osaapa äitini.

--Niin osaahan minunkin äitini.

--Minunpa äitini osaa paremmin!

--Osaa kun sattuu!

--Osaapaan!

--Eipään!

--Osaapaan!

--Vannopa!

--Vannopa sinä värttänä!

--Silmääpä!

--Korvaapa!

--Opettelepa konttamaan!

Näin jankatessaan rupesivat he töykkimään toisiaan ja syntyi lopussa
käsirysy. Heikompi läksi pakoon juoksemaan kadulle, vaan voittajatar
seurasi kintereillä töykkien niskaan pakenevaa, ja huusi kuin syötävä.

--Vai sinä, Anna, pienempääsi sorrat! lausui Antti, asettuen ahdistetun
ritariksi, ja otti Annan käsivarresta kiinni ja pyöräytti häntä ympäri,
että Anna raiska silmälleen tipsahti.

--Antti, kantti, karvajalka, repohuuli, rengassilmä! huusi Anna
päästyään Antin käsistä jonkun välimatkan päähän.

--Mitä se lintu syöpi, joka noin koreasti laulaa? huusi Antti hänelle.

--Koettele sormellasi, tahi katso annakasta! oli vastaus.

--Elä räkytä Anna! kielteli Antti. Ajattele heikkouttasi: sinä olet
linnunluista ja pottuvoista. Jos minä viitsisin satuttaa kättäni
sinuun, niin ei sinusta olisi jälellä kuin märkä sija!--Joko tulen!
Antti teki muka liikkeen lähteäksensä.

--Antti! elä astu pataan, pata kalisee, oljet kahisee, äitisi kuulee,
isäsi luulee penkin alla molemmat!

--Pidä, pidä leipälaukkusi kiinni, kupparin Anna, muutoin ei hyvä
seuraa! huusi Antti.--Se on pieni, vaan pahankurinen, tuo Anna,
tuumaili hän minulle, eikä ollut enään kuulevinakaan Annan pakinoita.
Tunnethan sinä sen Kuppari-Kaisan, Kosu-Kaisan, tämä on hänen
tyttärensä, selitti toverini jatkaessamme matkaamme ja alkoi laulaa:

    Kupparilla on kumma laatu,
    kummempi kuin muilla:
    Imee verta ihmisistä
    eläimitten luilla.

Vastaamme tuli sama herra, jonka näin sukulaistalossa.

--Antakaa minulle patruuni se paperossin pää! pyysi Antti nöyrästi.

Herra viskasi paperossin suustaan kadulle ja Antti vikkelästi sieppasi
sen.

--Se on niin komeata, kun mies kulkee ja savu jääpi! tuumaili hän
vedellessään aika savuja.

--Kuka tuo herra oli? kysyen häneltä.

--Se oli Ursinin patruuni.--

Jo olimme tulleet kadunristeykseen, mistä oli minun eroaminen kotia.

--Elä sano kellenkään sitä taloa, jossa kävit, kielteli hän minua ja
minä lupasin olla sanomatta. Me nyt erosimme ja Antin kuulin alkavaksi
laulua:

    Nuorena ollessani
    minä elämäni riemuja nautin...

       *       *       *       *       *

Poissa oloni aikana oli sisareni käynyt pyytämässä pari vaimonpuolta
naapurista avukseen kääntämässä sairasta äitiäni toiselle kyljelle,
jotta toinen kylki ei kovin väsyisi eikä hautuisi. Eukot seisoivat nyt
minun tullessani sängyn ääressä katsellen sairasta.

--Kyllä hän pääsee pian tuosta taudistaan.

__Niin, eipä mahtane hän kauan enään sairastaa. Hyvin lähellä näyttää
parantuminen olevan.

Niin tuumailivat he pois lähtiessään.

--Ville nukkuu? kysyin sisareltani.

--Niin.--Poissa ollessasi pyysi hän ruokaa ja itki kovasti. Koetin
lohduttaa häntä sillä, että sinä kohta tulet ja tuot ruokaa. Itki hän
kumminkin, kunnes siihen nukahti.

Suutarinemäntä tyttärineen astui asuntoomme. Kun hän meni sängyn luo
katsellakseen sairasta, seisoimme mekin hänen vieressään ja katsoimme
vuoroon äitiämme vuoroon vierastamme silmiin. Syvän huokauksen laski
hän vihdoin ja katsahti meihin. Silloin rupesi sisareni itkemään
rajusti. Minun ajatuksiini ei ollut tähän asti mahtunut semmoista
mahdollisuutta, että äitini voisi kuolla, nyt tunsin jotakin semmoista
pelkoa, vaan aivan hämärää. Rupesin itkemään minäkin, vaan kuitenkin
enemmäksi kuin puoleksi sen tähden kun sisareni itki.

--Elkää itkekö lapsirakkaat! Jumalan avulla voi vielä äidistänne tulla
terve, lohdutteli vieraamme pyyhkien vyöliinallansa kyyneleisiä
silmiään.

--Itketkö sinäkin lapseni? lausui hän tyttärelleen.--Niin, opi Aina
rakas ottamaan asioista vaaria. Ole aina tottelevainen vanhemmillesi,
sillä ei sitä tiedä milloin elämän herra voi katkaista minun tahi isäsi
elämän langan. Pidä aina hyvät aivotukset sydämessäsi, niin voit erota
autuaallisella tunnolla täältä, kun taivaallinen isäsi kutsuu sinut
pois luokseen. Jos mailmassa satut joskus pääsemään rikkaaksi ja joudut
ylhäisiin piiriin, niin elä anna loiston huikaista silmäsi eläkä
rikkauden sokaista ja paaduttaa sydäntäsi. Silloin olisi ainoana
silmämääränäsi omien himojesi täyttäminen, ja unehuttaisit, että on
monta köyhää raukkaa, jotka kärsivät suurinta puutetta ja kurjuutta
silloin kun sinä iloitsisit ylellisyyksien nautinnoissa. Muista aina
Jeesuksen vertausta rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta. Mieti tarkasti
tätä tilaisuutta, se opettaa sinulle paljon.

Talon emäntäkin tuli nyt meille. Hän oli merimiehen leski, ei rikas
eikä köyhäkään, toimeen tuleva. Usein oli hän meitä auttanut ruoan
murulla, antaen milloin leipää milloin särvintä. Hänpä oli toimittanut
lääkärinkin käymään äitimme luona sekä ostanut omilla rahoillaan
rohtoja. Niin avulias hän oli, vaikka oli itselläänkin suita, jotka
tarvitsivat: kolme vielä työhönkykenemätöntä lasta oli hänelläkin
elätettävänään.

--Kuinka täällä sairas jaksaa? kysyi emäntä toivoteltuaan hyvää päivää.

--Eihän tään jaksannosta taida olla juuri mainitsemista, vastasi
suutarin emäntä.

Molemmat katselivat sairasta hetkisen aikaa lausumatta kumpikaan
sanaakaan.

--Jo tässä maailmassa muutamat kovan kokevat, puuttui vihdoin
talonemäntä puheeseen.

--Niin sanokaa te! Ei Jumal' paratkoon täällä onnenpaloja samalla
mitalla jaeta!

--Eipä vaan.--Koetti kai hänkin vaimoparka ahkeralla työllä elättää
itsensä ja lapsensa. Päivät päästänsä istui hän ompelutyönsä ääressä,
monesti jatkoi mielestään lyhyeksi käyneen päivän yöllä. Niin sai hän
siksi paljon työtä valmiiksi, että oli jokapäiväinen leipä, vaikka
niukkakin. Ei tarvinnut silloin lasten käydä hieroskelemassa ihmisten
ovenpieliä ja rukoilemassa ruoan jäännöksiä. Vaan tuo onnettomuus nyt
tapasi.

--Niin. Vaan kuinka moni, hyvä emäntä, elää täällä laiskuudessa ja
toimettomuudessa, ja kumminkin nauttii ylöllisyydessä?

--Paljonhan niitä on.

--Kyllä se on suurimpia paheita ja vääryyksiä mailmassa, että ihminen,
joka ei rikkaa ristiin tee, nauttii mitä suurinta maallista onnea ja
taas toinen, joka työhön käyttää kaiken voimansa, saa ryömiä
suurimmassa kurjuudessa.

--Niinhän se on. Veljeni heräsi unestaan.

--Nousepa syömään lapseni, täällä on nyt ruokaakin, lausui suutarin
emäntä ja nosti veljeni istumaan pöydän ääreen.--Tule sinäkin, Maria,
syömään, käski hän sisartani ja laittoi pöydälle tuomiansa ruokia.

Minäkin muistin leipäpalasen vakkasessani ja nostin sen pöydälle.

--No, mistä sinä tuon sait? kysyi suutarinemäntä.

--Ahon Antilta, vastasin.

--Toinen köyhä toista auttaa! lausui hän hymyillen.--Ahon Antti on
myöskin eräs kerjäläinen, selitti hän talonemännälle.--Etkö käynyt
missään talossa ennenkuin meille tulit?

Kerroin käyntini sukulaistalossa. Suutarinemäntä näytti vihastuvan kun
hän kuuli, ettei sieltä mitään annettu, muuta kuin toria.

--Että semmoisia ihmisiä maa päällään kantaakin! ihmetteli hän.--
Annahan minä saisin sen rouvan käsiini, niin kyllä hän kuulisi
kuminakakkunsa; minä sanoisin hänelle nenästä nokkaan! Minulla niin
sappi kiehuu!

Vaan siinä paha, missä pahaa kaivataan. Ovi aukeni ja sisään astui
puheenalainen rouva.

--Hyvää päivää! lausui hän.

Vastattiin.

--Kuinkas täällä on asianlaita? kysyi rouva äänellä ja tavalla, missä
ilmaantui mahtavuutta.

Vaan siitäpä pääsi suutarinemäntä alkuun, pääsi jähdyttelemään kiehuvaa
sappeaan.--Kuinka on asianlaita? Parempiko kysymä kuin näkemä? Eikö
rouva näe kuinka on asianlaita? Eikö rouva huomaa mitään erotusta kun
vertaa tätä asuntoa omiin saliloihinsa ja huoneihinsa? Ettekö näe
tuossa kolmea nälän kuihduttamaa lapsiraukkaa? Ettekö näe edes tuossa
makaavaa sairasta, joka siinä henkimeneissä on kuin kuolema itse. Tokko
näette miten asianlaita on?

--Herra Jeesus! ... alkoi kysymyksiin upotettu rouva.

--Elkää lausuko Jumalan nimeä turhaan! keskeytti suutarinemäntä.

--Vaan enhän ole voinut aavistaakaan, enhän ole tiennytkään tätä!

--Ette ole voinut aavistaa, ettekä tietää! Kävisikö armeliaisuutenne
ylen rasittavaksi, jos uhraisitte muutaman joutilaista hetkistänne
käydäksenne kurjain matalissa majoissa katsomassa »kuinka on
asianlaita?» vaan alentaisiko se arvoanne?

--Tulinhan minä nyt...

--Tulitte nyt! vaan mitä varten? Tulitte kieltämään, ettei tuo äiti saa
laskea lapsiaan kerjuulle, vaan pitää hankkia ja antaa heille ruokaa.
Näettekö nyt, ettei hänessä ole käskijää ei kieltäjää yhtä vähän kuin
on ruoan antajaa eli ottajaa?

--Vaan hyvä rouva...

--En minä ole mikään rouva! keskeytti suutarinemäntä.

--Minä luulin, että--että... Hämmästynyt rouva sotkeusi sanoihinsa.

--Mitä luulitte? Luulitteko, että huvin vuoksi vaan tuo poika polonen
kuleksi kerjuulla, tahi että äitinsä on pannut hänelle kerjuuvakan
kainaloon kootakseen rikkauksia ja saadakseen elää laiskuudessa? Siinä
luulossako laskitte pojan luotanne antamatta hänelle leivän palaakaan?
Te rikkaat kannatte toisillenne ylen kalliita lahjoja paljaan
kohteliaisuuden tähden, ylhäisien ystävyyksien rakentamiseksi ja
kannattamiseksi, vaan köyhistä, joille anti olisi parempaan tarpeeseen,
te vähän välitätte. Jos annatte köyhälle jonkun kipeneen, niin pidätte
sitä suurena armeliaisuutena eikä heikkona velvollisuuden täyttämisenä
huonompi-osaista lähimmäistänne kohtaan. Ylellisyyteen ja turhuuteen
tuhlaatte empimättä runsaita rikkauksianne, vaan sydäntä teillä on
tinkimään työmieheltä palkkaansa niin alhaiseksi kuin suinkin voitte
saada...

Kuka tiesi kuinka pitkältä olisi tätä ripitystä kestänyt, jollei sairas
olisi herännyt unestaan, johon hän oli vaipunut ennen vieraitten tuloa,
ja alkanut tuskin kuuluvalla äänellä tahtoa suunkostuketta. Molemmat
emännät kävivät toimeen täyttääkseen sairaan tahtoa. Vaan rouva parka
oli kokonaan masennettu ja ujona hän seisoi eikä tiennyt mitä tehdä,
miten käyttäytyä, mitä puhua.

--Tuossa on leipäpala, minkä kerjäläinen antoi kerjäläiselle, jonka te,
rouva, ajoitte tyhjin suin ja käsin aarteittenne äärestä, tuumaili
lopuksi suutarinemäntä näyttäessään leivänkannikkaa, jonka olin saanut
Antilta.--Niin se on, että hyvä antaa vähästäänkin, vaan paha ei anna
paljostaankaan!--Lähdetäänkö Aina jo kotia? lausui hän tyttärelleen.
Vaan jos haluat jäädä tänne Marian ja Kallen luo vielä vähäksi aikaa,
niin jää, minun pitää joutua kotia.--Hyvästi nyt lapset! Elkää olko
kovin murheissanne, kyllä Jumala kaikki asiat parhain päin kääntää!

       *       *       *       *       *

Näyttipä kuin suosiollisempi kohtalo olisi kääntänyt kasvojansa
meidänkin puoleemme. Suutarinemäntä oli hommannut hoitajan äidillemme
ja joka päivä väliin itse väliin tyttärensä toi ruokaa sairaalle ja
veljelleni. Olipa hän toimittanut sisarelleni helpompaa ompelutyötä,
jota hän hoitajan neuvolla kykeni tekemään ja sai siten irrotetuksi
jonkun rahakipeneen, millä voitiin silloin tällöin ostaa leipänaula,
särvintippu ja joskus pieni voinnokarekin. Sukulaistalon rouva lähetti
palvelijallansa sanan, että sisareni ja minä saisimme käydä siellä
puolisella kahdesti viikkoonsa--olihan sitä siinäkin.

Olimme erään kerran puolisella sukulaistalossa. Syötyämme pani rouva
minut asialleen.

--Tiedäthän sinä missä pormestari Kurk asuu? Vie tämä sinne ja sano,
että insinööri Kananderin rouva lähetti tämän pormestari Kurk'in
rouvalle.

Rouva antoi käteeni valkoisella vaatteella peitetyn vakkasen.

--Vaan odotapas vähäisen! Mikä pilkku tuossa liinassa on? odotahan,
minä käyn hakemassa siihen uuden liinan.

--Sano, Kalle, siellä, että kana lähetti kurjelle nämä munat! lausui
piika Liisa rouvan poissa ollessa ja purskahti täyttä kurkkua nauramaan
sukkeluudelleen.

Rouvan muuttaessa toista liinaa vakkaseen näin siinä olevan suurehkon
hopeaisen kulhon täynnänsä munia.

--Pane, Liisa, sanoi rouva piialle otettuaan keittiön seinältä
pyheliinan, tähän muutama naula sitä luulihaa--ymmärräthän? jota
Viikille keitetään--niin Maria saa viedä kotiaan ja keittää äidilleen
siitä velliä.--Niin mene vaan sinä, Kalle! Kanna sievästi vakkasta ja
muista sanoa niinkuin käskin!

Kun käännyin pormestarin portista sisään, huomasin edelläni toisenkin
taloon menijän. Kumarahartiainen äijä, saha ja kirves vasemmassa
kädessä, oikeassa sauva, millä hän tunnusteli vuoroon maata vuoroon
seinää, vaelsi siinä varovin askelin. Se oli »Sokea Olli», joka meni
talosta puunsärkyä kysymään.

--Minnekä Olli menee?

--Pormestarille.

Näepäs! Kyllä Olli tiesi, missä hän milloinkin oli. Usein olivat
pojanviikarit koetelleet Ollia puijata neuvomalla häntä milloin
minnekin ja valehtelemalla ojan, kiven tahi seinän olevan hänen
edessään, vaan eipä muuta kuin Olli kosketti entistä useammin kepillään
maata ja seinää, niin sai hän heti oikean tiedon tiestään. Saha ja
kirves olivat hänen tukenansa ja turvanansa, sauva oppaanansa olleet
täällä elämän vaivaloisella polulla vuotta jo parikymmentä, jonka ajan
päivänvalo oli hänen silmistään kateissa ollut.

Juuri kun palasin pormestarilta, astui Antti portin ohitse ja lauloi:

    Ensi kerran halasin paimentyttöä,
    kontti oli hartioilla;
    tilurantanta tilu rantanta hei
    kontti oli hartioilla.

--Mistä sinä tulet? kysyi hän huomattuaan minut.

--Pormestarilta,

--Saitko mitä?

--Kävin vain asialla siellä.

--Yhy.--Katsopa, tuommoisen piipun sain Jaakolta.--Hän oli tämän
löytänyt.

--Ettekö sitten olekaan enään vihoin?

--Ei; me olemme sopineet kaikki vanhat vihat ja rupeamme yhdessä luita
keräämään.--Niitä ostetaan. Jaakko oli jo myönyt muutaman leiviskän.

--Ottakaa minuakin.

--Rupea vain. Tule meille vähän ajan perästä, Jaakko tulee myös, ja
sieltä me sitten lähdemme.--Vaan sinulla pitää olla vasu mihin kerätä.

Puhuttu ja päätetty. Aikomuksessa kohta yhtyä läksimme kumpikin
kotiamme astumaan ja Antti lauloi mennessään:

    Kirjotin kirjan keisarille,
    toisen tuomarille,
    rallalilaa.

Meillä oli suutarinemäntä ja talonemäntä vieraina. Äitini oli jo siihen
määrään parantunut että hän taisi vähin erin puhella heidän kanssaan.

--Jumala palkitkoon teille teidän hyvyytenne, jota olette osottaneet
lapsi raukkojani ja minua kohtaan! lausui äitini emännille.

--Hyvä Maria, olemmehan vaan koettaneet täyttää velvollisuuttamme
lähimmäistämme kohtaan, sen mukaan kuin olemme voineet, vastasi
suutarinemäntä.

--En tahdo sanoa, että olisin teille ristiksi ja vastukseksi,
sillä uskon että auttavaisuutenne on lähtenyt kristillisestä
velvollisuudentunnostanne ja hyvästä sydämestänne, vaan sanon että
suurta uhraavaisuutta olette osottaneet. En voi palkita teitä
täydelleen omilla voimillani, vaan kaikkivaltias siunatkoon teille
hyvyytenne.

Sukulaistalon piika astui huoneeseemme.

--Hyvää päivää! Kun oli muutakin kaupungilla käymistä, niin käski
meidän rouva pistäytyä minun samalla täälläkin sanomassa, että tulevana
tiistaina ei Marian ja Kallen tarvitsekaan tulla puoliselle. Hän oli
unhottanut sanoa siitä Marialle. Meillä on häät silloin, niin ei
kuulemma passaa.

--Kuka sieltä naidaan? kysyi talonemäntä.

--Lotta röökynä, vastasi piika.

--No, kuka se on naimamies?

--Ettekö tiedä sitä? puuttui suutarinemäntä puheeseen.--Ursin--
komesrooti tahi patruuni eli miksi ne häntä nimittävät.

--Patruuniksi häntä karahteerataan, virkkoi piika.

--Vai hän se on naimamies! No en olisi tuotakaan tiennyt, jos olisin
eilen kuollut! ihmetteli talonemäntä.--Vai hän se naipi!

--Joo, vakuutti suutarinemäntä.

--No, olkaapas vaiti ollakaan--jatkoi talonemäntä--hänenhän hoetaan
olevan yhtä rikkaan kuin konsuli Parkkisenkin!

--Kyllä kai hän onkin, arveli piika.

--Toki rouva on toimessaan? kysyi suutarinemäntä.

--No muutakos? vastasi piika.--Hän nyt häärää kuin huttu härkimessä.
Siellä on semmoinen puuha ja touhu, että aivan minä olen katketa
siihen.

--Eikö siellä ole muita piikoja--on kai? kysyi suutarinemäntä.

--Onhan niitä kyllä, vaan mihin niistä on! Minun niskoillanihan ne on
kaikki tehtävät.

--Tuota, tuota, tuokkuraista--onkoon se Ursinin patruuni hyvä
miehekseen? kysyi talonemäntä.

--Vieläkö mitä! vastasi piika.--Jos minä olisin Lotta röökynä, niin
ennen ottaisin vaikka vieron suden kuin hänen! Sitten alkoi hän
luetella sulhasmiehen vikoja, joita kuulusti olevan kosolta.--Hän on
niin ylppiäskin, ettei koskaan sano minullekaan hyvää päivää!
Kihlauksen kertoi hän myös juurta jaksain ja jatkoksi mainitsi monta
monituista perheen salaisuutta, jotka hän näytti tietävän tarkemmin
kuin almanakka kuun nousemisen ja laskemisen kesäkuukausina, jolloin
kirkkaat yöt himmentävät sen valon.--Ei, minulla on jo kiire, lausui
hän vihdoin.--Hyvästi!

Vaan kiire alkoi minullakin olla. Pyysin talonemännältä suurenpuoleista
vasua lainaan, johon keräisin luita.

--Mitä sinä luista keräät? kysyi hän.

--Niitä ostetaan.

--Kuka niitä ostaa?

--Kyllä niitä jotkut kuulemma ostavat ja jauhattavat niistä jauhoja,
joita käyttävät pellolle lannaksi, virkkoi suutarinemäntä.

--Vai niin. Mene ja käske Katrin antaa, on kai siellä semmoisia vasuja.

Antti asui äitineen muutamassa pienessä saunassa, jota ei enään
käytetty kylpyyn, sillä puusaunojen käyttäminen kaupungissa oli
kielletty. Vanha ja kivulias eukko oli jo Antin äiti, eikä hänestä
ollut enään minkään työn tekijää. Isänsä oli jo muutamia vuosia sitten
muuttanut manalan majoille. Alkuaan olivat he olleet mökkiläisinä
eräällä tilalla lähellä kaupunkia. Silloin Aho oli raatanut mökkinsä
ympärille viljamaata, mihin taisi kylvää ohria ja potaattia sekä jonkun
vähän ruistakin. Kun taloon sai aina tehdyksi päivätyönsä mökin
vuokrasta, käytti hän kesällä muun ajan ojankaivuun talollisille, ja
ansaitsi sillä rahaa, millä sai sitten ostetuksi heiniä talven varaksi
lehmälleen. Talviseen aikaan hän teki työkseen juurivakkasia,
pärevasuja, suksia, korvoja ja muuta semmoista kaupaksi käypää
puukalua, jotka hän kuletteli kaupunkiin ja vaihtoi rahaksi. Sai hän
näin aina »puistetuksi muutamia pennejä», jotta kykeni viemään kotiaan
lihanaulan, suolakapan, ryynileiviskän ja erään kerran jonkun
puolinaulasen kahviakin »juhlapäivän kunniaksi». Mikä penni kulloinkin
jäi, kun välttämättömimmät tarpeet oli ostettu, pantiin säästöön
»tarpeen varalle». Toimeentulonsa oli silloin hyvä. Vaan talo, jonka
alueella Ahon mökki oli, joutui rikkaan kauppiaan Ursinin omaksi ja
silloin muuttui asia. Ahon piti tehdä enemmän päivätöitä ja maksaa
vielä rahassakin vuokraa ja lisäksi antaa osa elostaan. Tämä kävi
raskaaksi. Lehmänsä piti hänen myödä ja rahat menivät vuokraan; kaikki
mikä oli säästössä tarpeen varalle, menivät nyt. Eihän vihdoin jaksanut
maksaakaan ylen korkeata veroaan. Silloin uhkasi talonomistaja ajaa
hänet pois mökiltään ja purkaa mökin ja täytti kuin täyttikin
uhkauksensa. Se tapahtui sydäntalvella eräänä päivänä, jolloin Aho itse
oli kaupungissa kaupustelemassa töitänsä. Vaimo itkien pakeni lapsineen
ja vähine tavaroineen kylmää pakoon naapuritaloon. Vaan Aho iltapuoleen
tultuaan kaupungista kun näki mökkinsä puretuksi, istui raunion ääressä
hetkisen ja astui sitten metsään, jonne erään suuren kiven kupeelle
asettui maata. Aamulla hän löydettiin kyllä elävänä sieltä, vaan
jalkansa olivat pilalle paleltuneet, jotta ne piti sahata poikki paljon
yli polvia. Kun näin jalkansa jo olivat haudassa, oleskeli vielä muu
ruumiinsa maailmassa valmistelemassa juuri- ja pärevasuja elatukseksi
itselleen. Vaimo silloin kankaitten kutomisella hankki tuloja itsensä
ja poikansa hengen piteiksi. Näin he eleskelivät loisina eräässä
talossa lähellä kaupunkia. Vaan kun Aho sitten kuoli, muutti leski
kaupunkiin, josta oli alkujaan kotoisinkin, ja jatkoi siellä
kankuriammattiansa. Silleen vierivät taas muutamat vuodet, kunnes
vaimon ruumis ylenpaljosta työstä rapistui pilalle ja tuli
kykenemättömäksi enään työhön. Silloin oli pojan vuoro »pistää länget
kaulaansa». Kerjuu oli ainoa keino, johon Antti kykeni elättääkseen
äitiään ja itseään.

--Siis lähdetään, sanoi Laakkonen kuu seitsemättä leipää alotti! lausui
Jaakko katseltuamme hetkisen Antin rakentelemia puuhevosia, rekejä ja
kärryjä, joita oli pitkä rivi saunan ikkunalla.

--Lähdetään vain, vastasi Antti.

--Menkää vain lapset, mutta kulkekaa siivosti, elkääkä tehkö kelienkään
pahaa, varotteli Antin äiti.

--Riitaa en rakenna, rauhaa en rukoile, vaan mörköelämää ei pidä
puuttuman! lausui Jaakko leikissään.

--Et sinä, Jaakko, liene mikään riitelijä, vaan Antilla ei aika anna,
ja jos niikseen tulee, niin eipä taida hänellä hattua haitata
tappeluunkin ryhtyä! lausui äitinsä.

Yhtiö läksi liikkeelle ja Antti lauloi:

    Täss' on poika Pohjanmaalta,
    jok' ei ketään pelkää,
    teräksestä on niskasuoni
    ja samasta on selkä!

Kuleksittuamme kaupungilla talojen kartanoilla ja saatuamme luun sieltä
toisen täältä, läksimme kaupungin läheisille pelloille kiertelemään.
Täällä tapasimmekin muitakin saman »hyvyyden etsijöitä», ja kun pois
lähdimme oli meitä karttunut suuri joukko, lähemmäs kymmenkunta poikaa.
Laulaen ja meluten kuljimme saaliinemme kohti kotoa.

--Mutta jo taisi tulla susi tupaan! lausui muuan poika lähestyessämme
kaupunkia.--Katsokaahan tuonne! osoitti hän kaupungin tulliin. Siellä
alkoi pujahdella näkyviimme koulupoikia toinen toisensa perästä.
»Koulurotat» ja katupojat olivat keskenään huonoissa väleissä jotta kun
vastatusten satuttiin niin useimmiten tapella nujuttiin.

--Tuli, tuli paha pappia vastaan ja oli vähän huijakassa! arveli
toinen.

Kun joukko laajeni ja taajeni, niin alettiin jo tuumailla, käydäänkö
suoraan kohti, vai mennäänkö toista tietä omalle maalleen.

Älysimmepä pian ettei ollutkaan juuri mitään vaaraa. »Ylioppilaat
menevät!» lausuttiin. Oli näet tapana koululaisilla saattaa
ylioppilastutkintoa suorittamaan meneviä tovereitaan jonkinmoisessa
juhla-saatossa läpi kaupungin. Mekin kiiruhdimme nyt tullia kohden sitä
näkemään. Ei ollut meillä pelkoa vihollisistamme, sillä eivät he
joutuneet siinä touhussa ja väkitungoksessa varsinaiseen tappeluun.
Tullissa oli todellakin väen tungos. Meidän kaupunkilaisissamme asui
siihen aikaan suuri uteliaisuus ja näkemisenhalu--sanomattoman suuri!
Ihmeen ei tarvinnut olla niin suuren suuri eikä isosti harvinainenkaan,
mitä katsomaan pian koko kaupunki keräysi. Sattuipa kerran, että pieni
poika tappoi suuren rotan kadulla. Poikkesi tuota katsomaan joku
sivukulkija ja toinenkin ja jokainen, joka sattui silloin ohikulkemaan,
piti velvollisuutenaan käydä katsomassa, mitä siinä muut tarkastelivat.
Läheisistä taloista lähdettiin kadulle tietoa saamaan, mikä väkikokous
siinä syttyi. Joukko kasvoi ja varttui. Kiiruhtaen alkoi joku etäämpää
kulkea kohti väkijoukkoa.--Mitä tuolla on?--kysyi tältä toinen ja alkoi
juosta, ja he juoksivat molemmat. Kun toiset näkivät toisten juoksevan,
rupesivat hekin juoksemaan ja juosten tulvaili nyt väkeä joka haaralta
ja katu kävi tungoksiinsa. Rotantappaja ja tapauksen näkijät olivat
aikoja sitten kerinneet mennä menojaan.--Mikä täällä on?--kyseltiin
toisiltaan, vaan kukaan ei tiennyt antaa oikeaa selitystä. Muuan sanoi:
»eräs pieni poika...», toinen: »tapettu...», kolmas tiesi: »eräs pieni
poika tapettu!» Tämä kiihotti uteliaisuutta. Jokainen koetti löytää
keskustaa, missä tapahtuma olisi nähtävänä ja kuultavana, vaan
semmoinen keskusta kun ei ollut löydettävissä, sillä se oli yhtävähän
keskellä kun laidallakin, pysyi väkijoukko alituisessa liikkeessä kuin
kiehumaan rupeava vedenpinta, jossa kuplat kiertelevät sinne tänne.
Kuka oli kyllikseen tiedustellut ja etsinyt tulematta kumminkaan hullua
viisaammaksi, lähti pois, vaan uusia, eheillä uteliaisuuden voimilla
varustettuja tuli sijaan. Niin kesti siinä joukkoa kuinka kauan.--Pieni
ruumissaatto--jokapäiväinen tapahtuma--oli kylliksi kykenevä kokoamaan
katsojia katujen kulmat täyteen. Vaan kun »ylioppilaat menivät», joka
tapahtui kerran vuodessa, niin kuka ei silloin olisi ollut katsomassa!
Jokaisen, joka kynnelle kykeni, piti päästä näkemään. Voipa melkein
sanoa, että isä jätti poikansa, poika isänsä, äiti tyttärensä ja tytär
äitinsä, miniä anoppinsa ja anoppi miniänsä ja riensi kadulle, ja jos
ei työnsä ollut »hirveän kiireellistä» liittyi saattojoukkoon. Näin oli
kertynyt väkeä sanomaton paljous kaupungin tulliin.

--Mitä me nyt tässä seisomme ja tuhlaamme kallista aikaamme? tuumaili
Jaakko, kun mekin, luunkerääjät, pysähdyimme katselemaan tätä menoa.--
Eihän tuo ole mitään ulkomaan kummaa! Pojat, pannaan luut liikkeelle!

--Niin, ja pistetään mekin lauluksi! jatkoi Antti. Läksi
luunkerääjäjoukko liikkeelle ja Antti alkoi laulaa:

    Tämä kylä, hyvä kylä
    läpäjää kuin linna;
    kuule Lutku, se on totta,
    läpäjää kuin linna!

--Vaan onko tässä joukossa niin talonpoikaisia miehiä, jotka
rupeaisivat pallille? keskeytti Jaakko laulun, nähdessään
pallinlyöntiin sopivan paikan.

--On kyllä!--No minä ainakin.--Ja minä.--Minä myös. No, niin minäkin.
Niin vastattiin joukosta. Luuvasut pantiin yhteen kokoon ja sitten
järjestyttiin puolueisiin.

--Kuka panee pallinsa?

--Heikki.

--En minä pane. Minulla on uusi palli, se rääkkäypi, tuumaili Heikki.

--Rääkkäypi! kummasteli Jaakko. No olithan tuota sinäkin Heikki nuorena
ollessasi niitä miehiä joka tiesit, ettei pallilla ole sielua!

Se tepsi. Heikki antoi pallinsa ja ruvettiin lyömään. Lyötiin kunnes
palli hajosi.

--Pallilla ei ole sielua! tuumaili Heikkikin lyönnin innoissaan.

--Aivan oikein, korkia vääryys! lausui Jaakko. Lisää vielä, että se ei
ole luja, joka ei pidä!

Vihdoin teki pallin hajoaminen lopun leikistämme ja lähdettiin sitten
kotia, jossa luut pantiin kuivumaan johonkin päivänpuoleiselle katolle.
Se oli ensimmäinen retkemme. Toisia retkiä teimme joka päivä parin
viikon ajalla. Olipa silloin meillä koottuna aika röykkiö kuivatuita
luita ja päätimme ne jo muuttaa rahaksi. Määrättiin aika, jolloin
kokoonnuttaisiin Jaakon asuntoon, mistä sitten tavaramme
kuljetettaisiin yhteisillä voimilla ostopaikkaan--kauppias Ursinille.

Jaakon asunto oli »köyhäinhuoneella», se oli muuan rakennus, minkä
kaupunki oli vuokrannut köyhiensä asunnoksi. Samoin kuin muissakin
huoneissa oli tässäkin, missä Jaakko äitineen ja veljineen oli majaa,
suuri väen tungos asukkaista.

--Onpa täällä väkeä toista kouraa! tuumaili Antti.

--On sitä ja toista saadaan! arveli siihen Jaakko.--Melkein joka viikko
tulee tänne uusia asukkaita.

--Eihän tänne enään sovi? arveli Antti Jaakolle.

--Hyvä sopu sijaa antaa, vastasi Jaakko.

Vaan miten lie tämän hyvän sovun laita ollut täällä? Muuan eukko
toraili juuri toiselle, että hän suurella sängyn rottelollaan valtasi
tilaa liian paljon. Puhuteltu rupesi vastustelemaan ja syttyi siitä
kiivas sanasota, jossa eukot nyrkkiä puiden toisilleen antoivat sanan
sanasta ja kaksi parhaasta. Pistätellen toisiaan joutuivat eukot
alkuperäisestä asiastaan ja rupesivat »laulamaan toistensa kunniaa»,
soimailemaan toistensa entistä ja nykyistä elämää, tapoja, muotoa,
tekoja ja hankkeita mitä karkeimmilla sanoilla.

--Niin Ursinin rouva kuin oletkin, pidän sinut kumminkin niin
halpasena, etten viitsi sylkemättä päällesi katsoa. Enkä viitsi sinun
kanssa enempi jankata, sillä hullu se on, joka vasikan kanssa kappia
laukkaa! Pidä sinäkin suusi kiinni, ja pidä huoli lapsestasi, eläkä
sitä tuossa vinguta! Niin lausui toinen eukko toiselle. Vaan kun
toiseltakin puolelta tuli terävä pisto, niin eipä malttanut hän olla
vaiti, vaan jankkasi yhä ja niin jatkui riita.

Tässä joukossa, jossa oli ruhaa, rampaa, sokiata, silmäpuolta, vanhaa,
voimatonta ja kasvavaa sukupolvea, lapsia, ijältään yhdestä päivästä
ylöspäin, ei todellakaan »kaikki yhtä tehneet», jotta siellä näki ja
kuuli jos jotakin. Ken torueli, ken kiroili, ken siunaili, veisasi,
rallatteli, itki, nauroi, muuan luki itse, toinen luetti lastaan,
kuritti lastaan, pesi lastaan, nukutti lastaan, mikä lapsi huusi, mikä
parkui, mikä remusi ilosta, juoksi toisten kanssa ympäri huonetta, mikä
istui lattialla leikkimässä jonkun esineen kanssa, mikä ryömi
vatsallaan, mikä teki taivalta kontaten, mikä jo seisoi tukea vasten ja
soperteli siinä huvikseen, mikä horjuen otti ensimmäisiä askeleitaan
omintakeisin, jota äitinsä hymyhuulin katseli. Hyvin se oli kirjavaa
elämää.

Muutaman ikkunan luona sänkynsä laidalla istui Jaakon äiti,
Korhos-leski. Miehensä oli ollut suutari. Avioliittonsa ensi vuosina
oli tämäkin vaimo saanut nauttia perheessään onnea mitä suloisinta.
Toimeentulonsa oli hyvä ja tyytyväisyys, keskinäinen rakkaus ja rauha
oli ainaisia asukkaita heidän hiljaisessa perheessään. Vaan mikä lie
miehen pilannut, että hän rupesi ryyppimään ja tottui siitä vähitellen
juomariksi. Silloin perheen asiat antautuivat toiselle tolalle.
Toimeentulo alkoi käydä niukemmaksi ja niukemmaksi, kunnes puute aina
ankarammin alkoi heitä ahdistella. Rakkauden ja sovinnon hyvillä
sanoilla muistutti vaimo miestään. Miehensä lupasi silloin heittää pois
väkeväin nauttimisen ja ruveta taas ahkerasti työskentelemään. Kotvanen
vierikin aikaa silleen ja perheen asiat alkoivat olla entisessä
tasapainossaan. Vaan eräänä iltana meni Korhonen muutaman toverinsa luo
onnittelemaan häntä syntymäpäivänsä johdosta ja muuten tuumailemaan
asioita. »Päivän sankari» tarjosi vierailleen--sillä siellä oli
muitakin--lasin totia. Korhonen kieltäysi juomasta, vaan isäntä
houkutteli häntä houkuttelemallakin--sillä useat pitävät isännän
kunniana kun vieraat juovat.

--No yksi lasi, Korhonen, se ei vie sinne ei tänne! Etkö nyt tahdo
juoda minun menestyksekseni? Ei syntymäpäiviä ole kuin kerran vuodessa.

Seuraus oli että Korhonen palasi kotiaan myöhään yöllä ja humalassa.
Heikkous oli hänet tavannut, himonsa päässeet uudestaan valtaansa ja ne
riehuivat entistä rajummin ja hän rupesi juomaan entistä enemmän ja joi
kunnes vihdoin viinaan kuolikin. Vaimonsa ja kaksi lastaan jäi
kamalimman kurjuuden omiksi. Leskeä pian sen jälkeen kohtasi se kova
onnettomuus, että hän sai ankaran luukolotuksen jalkoihinsa, jotta hän
ei nyt kyennyt liikkumaan kuin kainalosauvain avulla ja vähän niinkin.
Ainoa ilo mikä vaimo paralla oli nautittavana oli lapsistaan, joitten
hän huomasi rakastavan, tottelevan ehdottomasti ja koettavan palvella
häntä vaivaista kaikella mahdollisella tavalla. Tuo hyväsydämisyys,
mikä lapsissaan ilmaantui, oli hänen omaa luontoaan, vaikka hän ei sitä
itse huomannut. Jumalalle yksin hän omisti kiitoksen. Jumalaan oli
leski oppinut kovassa elämänkoulussa turvaamaan kaikessa
yksinkertaisessa ja vilpittömässä uskossaan ja hänen haltuunsa hän
rukouksissaan heitti lastensa tulevaisuudenkin. Vaan tunsi hän syvää
surua ajatellessaan, että lapsensa ovat vailla kaikkea maallista
hyvyyttä. Hän luki sen vanhemmille rikokseksi, että he jättävät
lapsensa maailmaan köyhyyden omina ja siten kurjuuden saaliiksi. Tämä
kipeä tunto pani hänet suurimmalla ahkeruudella antamaan ja istuttamaan
heihin henkensä hyvyyttä, sen mitä hänessä suinkin oli. Senpä tähden
hän aina puheli heille opettavalla ja neuvovalla tavalla, selitti
asioita kehittääkseen heidän ajatusvoimaansa. Huviksi taas kertoi hän
heille satuja. Niinpä hän nytkin istuissaan siinä sänkynsä laidalla ja
sukkaa kutoessaan jutteli nuoremman, nelivuotiaan poikansa kanssa, joka
istui hänen edessään jakkaralla ja piteli kämmenillään sukkalankakerää.

    »Mikä tämä?--Nykä, näkä.
    Mikä tämä?--Nyys, nyys.
    Mikä tämä?--Voipeukalo.
    Missä voi?--Kissa söi.
    Missä kissa?--Aitan alla.
    Missä aitta?--Tuli poltti.
    Missä tuli?--Vesi sammutti.
    Missä vesi?--Härkä joi.
    Missä härkä?--Kirves päässä.
    Missä kirves?--Kannon päässä.
    Missä kanto?--Karhu repi.
    Missä karhu?--Mies tappoi.
    Missä mies?--Mato pani.
    Missä mato?--Kokko nokkas.
    Missä kokko?--Kiitämässä, kaatamassa kahdeksan kaupungin lävitse,
  yhdeksän meren ylitse. Ken sille äänensä virkkaa, nippu, nappu sille
  niskaan, kippu kappu hälle kaulaan, suu sorohon, pää porohon,
  kokonansa kiven kolohon.»--

--Muistatko nyt vasta, kun minä kysyn sinulta? lausui äiti pojalleen.
He alkoivat alusta ja missä poikansa ei muistanut opetti hän.

--Onko sitä, äiti, mitä ostoksia? Me menemme nyt luita viemään, niin
minä toisin tullessani, tuumaili Jaakko äidilleen kun tämä oli
lopettanut äskeisen juttelunsa poikansa kanssa.

--Ostoksia! Niinhän lapsi kulta kysyt, kuin olisit ison talon isäntä,
lausui äitinsä nauraen. Enpä minä tiedä muita ostoksia kuin leipää
jonkun viisinaulasen.

--Entäpä piimää?

--Niin, jos olisi sinulla rahaa!

--Ei ole niin rahasta rahaa, vaan onpa vankka koti! lausui Jaakko
sanasutkauksiaan.

--Voi, Jaakko rakas, kuinka olet vielä huima! lausueli äitinsä.

--Lähdetäänkö pojat lämsimään? virkkoi Jaakko meille ja lähdettiin
siitä luun vientiin.

Kun saimme kaupat tehdyksi ja saalis pantiiu jakoon, niin oli kunkin
meidän kourassamme rahaa kappaleesen toista markkaa, se oli meitä
ilahuttava summa, koko iso raha!

--Kun kerran olen makuun päässyt, niin mieli tekee enemmän, arveli
Jaakko.--Hankitaan itsellemme työtä, niin saamme panna kerjuuvasut
kesäksi lepoon. Kyllä me kykenemme jo jotakin työtä tekemään. Muutamat
pojat kuuluvat saavan lopulle pari markkaa päivältä.

--He ovatkin isompia ja vanhempia kuin me, vastasi Antti.

--No emmehän me niin paljon vaadikaan, kunhan saamme vähänkään.

Päätimme kotona käytyämme jälleen pian yhtyä ja etsiä työtä, jotta jo
huomenna saisimme alkaa ansaitsemistamme. Ilomielin astuskelin kotiani
kun oli semmoinen rahasumma kädessä ja toista toivossa, vaan iloni kävi
rajattomaksi kun päästyäni kotia näin äitini pukeissaan liikkuvaksi
huoneella. Toimessa ja tolkussa olin antaessani hänelle rahasaaliini ja
kertoessani aikomuksemme. Häu kiitti yrittäväisyyttäni.

Olimme jo monesta paikasta käyneet etsimässä työtä, vaan turhaan.
Seisoimme muutamassa kadun kulmassa tuumaillen, mistä nyt
vielä koettaisimme. Seisoessamme siinä lähestyi meitä remuava
koulu-poikajoukko, joka ärsytteli »Vanhaa Aatamia». Tämä Vanha Aatami
oli omituinen näöltään ja luonnoltaan. Vanhanpuoleinen mies, puujalka,
oikeassa kädessä sauva, vasemmassa kannun vetoinen lakkinen törppö
nuorasankoineen. Pukunaan oli nahkahousut, vanha repaleinen turkki,
lakinreuhka päässä. Kasvonsa, samoin kuin vaatteensakin, olivat aina
likaiset ja likakerroksen peitteenä oli useimmiten valkoinen kuori
jauhosta. Hän näet ei niin isosti kerjäillyt--ani harvoin kävi talossa
pyytämässä leipää--vaan hän kuleksi myllyissä kokoilemassa
jauhonpölyjä, joita hän käytti ruoakseen, ja näillä retkillä sai hän
vaatteensa ja kasvonsa jauhoon, huomioltaan oli hän äkeä ja kiukkuinen.
Usein tapahtui, että ohitsensa kulkeva herra tahi rouva sai osakseen
häneltä aika karkeita haukkumasanoja. »Rikkaista», »viisaista
herroista» ja heidän »metkuistansa» puheli hän heille purkaen
katkeruutta ja pilkkaa uhkuvia sanoja. Hämmästyksellä täytyi heidän
kuunnella häntä, sillä hän tiesi asioita paljolta ja tarkalta--kumma
kyllä. Minä en tunne tämän miehen elämän historiaa enemmältä, vaan
se mahtaa olla hyvin synkkä ja täynnänsä kurjuutta, päättäen
äkeydestään ja katkerasta vihastaan jota hän puski »onnenlapsille»,
»vallassäätyläisille».--Nyt siinä keskellä koulunuorisoparvea, mikä oli
keräytynyt hänen ympärilleen ärsyttelemään häntä, sai hän purkaa
sydäntään.

--Olette muka sivistyneitten lapsia ja käytte koulua, vaan tuommoisia
koiranpenikoita te olette! Sinäkin! osotteli hän kepillään munatta
poikaa.--Kyllä minä sinun isäsi tunnen takitilaan. Hän oli
nimismiehenä, kiskoi ja kalmasi talonpoikia ihan iltikseen. Vaan
osasipa hän olla notkeaselkäinen herrain edessä ja siinä pistettiin
raha rintaan ja korotettiin korkeampaan virkaan. Nyt hän elää komeasti
ja nauttii niitäkin rahoja, jotka hän kalmasi ollessaan erään
alaikäisen lapsen holhojana.

Koetteli hän juosta kohti poikaa ja tavotella kepillään, vaan silloin
pojat kävivät ärsyttelemisessään entistä kiihkeämmiksi.--Entä sinä!
osotteli hän taas muuatta poikaa, joka oli nykässyt häntä turkin
liepeestä.--Sinäkin olet sen viinaherran poika. Saipa isäsi muutamassa
jutussa, joka olisi vienyt häneltä tavaran ja kunnian--pyyhkien vaan!--
renkinsä tekemään väärän valan. Renki sittemmin menetti järkensä ja
henkensä ja isäsi elää nyt rikkaana pohattana ja kunnioitettuna
herrana. Tavotteli hän taas poikaa lyödäkseen häntä, vaan eipä
onnistunut.--Sinunkin isälläsi, lausui hän muutamalle kolmannelle
pojalle,--on puoli syltä kättä, toinen puoli kavaluutta. Olette
kunniallisten ihmisten lapsia, jotka ärsyttelette kurjaa kerjäläistä!
Kyllä teistäkin aika herroja tulee...

--Tulkaa pois! ei meillä ole enään aikaa tässä seistä, jos mieli työtä
saada, tuumaili Jaakko meille. Noudatimme toverimme kehotusta ja
läksimme jatkamaan työnetsimistämme. Turhaan saimme käydä vieläkin
monessa talossa, vaan vihdoin viimeinkin onnistui. Työpaikan saimme
kaupungin kaduilla, missä pantiin uutta kivitystä, ja työhömme saimme
ryhtyä huomispäivänä.

       *       *       *       *       *

Päivät kuluivat, viikot vierivät työskennellessämme kaupungin kaduilla.
Mihinkään huvittelemiseen ei ollut meillä isosti aikaa, sillä aamulla
varhain mentiin työhön ja illalla kun päästiin olimme siksi väsyneitä,
että lepo oli parasta nautittavaa. Kaupungissa oli hiljainen elämä
kuten tavallisesti kesäaikana. Ihmisiä ei näkynyt paljon kaduilla, he
olivat kai piiloutuneet kesähelteeltä suojaan, kuka kunnekin. Ei ollut
siis meidän huviksemme edes ohikulkeviakaan, joita olisimme saaneet
tarkastella ja lausua heistä havainnoitamme hyviä, huonoja, isosti
kummallisia, makeasti naurattavia tahi minkälaisia milloinkin olisivat
olleet. Jokapäiväinen ohikulkija oli muuan kaupungin poliisi, joka teki
sillä kadulla »virkamatkojaan». Hitain askelin hän kuleksi katua
pitkin, vähän väliä seisahtui ja katseli eikö jotakin ilmestyisi, edes
joku »hairahtunut» maalainenkaan, joka olisi korjattava »yhteiseen
kotiin». Vaan ei kuulunut eikä näkynyt mitään, rauha oli maassa ja
järjestyksenvalvoja jatkoi matkaansa. Pysähtyi hän joka päivä jonkun
kerran työpaikallammekin puhellakseen ajan kuluksi muutaman sanan
kivenlatojan kanssa. Kivenlatoja kysyi aina häneltä kuulumisia, vaan
eipä hän tiennyt juuri mitään erinomaisempaa tapahtuneeksi »näin
valoisana aikana». Tänä päivänä kertoi hän muitten tavallisten asiain
joukossa, että »herrat olivat taas viime yönä tapelleet seurahuoneella
kelpo lailla». Vaan mitään kummempaa ei hän tiennyt nytkään. Hän otti
lakin päästään, pyyhki nenäliinallaan hikeä otsastaan ja lakin
hikinauhasta ja läksi taas astumaan hiljalleen kädet selän takana. Niin
vietti hänkin, samoinkuin mekin--kivenlatoja ja hänen kolme
apulaistansa--herttaista kesää kaupungin kadulla.

Oli aika elokuussa kun eräänä aamuna kokoonnuimme taaskin
työpaikallemme, joka oli jo seurahuoneen kadulla. Aurinko oli päässyt
kappaleen matkaa taivaan rannasta, vaan maa oli valkoisessa kuurassa ja
ilma tuntui kolealta.

--Jokohan nyt tulee luistinjäätä ennenkuin koulupojatkaan kokoontuvat?
arveli Antti.

--Vaan minä uskon, että tulevana talvena tulee niin kiire kerjuu, ettei
joudu joka talossa käymäänkään! tuumaili Jaakko.

Kivenlatoja oli vaiti kuin ahven, puhalteli kynsiinsä ja latoi kiviä
entistä kiireemmin. (Hän oli urakkamies.)

Kun muuraismätästä, jonka pinnalla kuleksii vaan muutamia muurahaisia
vetämässä jotakin havun neulaa tahi muuta puuhaamassa, karhasee vähän,
niin ilmestyy siihen pian vilisevä joukko. Meidänkin kaupungissamme
syntyi tänään vilkas ihmisliike. Ihmisiä kulki kaikkialla. Kusta ne
tulivat, kuhunka he menivät ja mitä heillä oli toimenaan milläkin, en
tiedä, vaan tolkussaan he olivat. Yhtyi usein kaksi, kolme tahi
useampiakin kävelemään yhdessä ja näki heitä joukossa seisovan katujen
kulmissa.

--Mitähän varten ihmisiä nyt on niin paljon liikkeellä? kysyi Antti.

--Lämpimikseen ovat kävelemässä! arveli Jaakko

--Hyvää päivää! lausui muuan ohikulkeva mies kivenlatojalle.

--Eipä nyt taida olla hyvästä päivästä haaraa? vastasi siihen
kivenlatoja.

--No, on se tosi toisakseen! arveli mies pysähtyen.--Kyllä nyt taisi
tavata meitä kova aika.

--Taitamattakin, vastasi kivenlatoja.--Kyllä joutaa monelta hampaat
naulaan tulevaksi talvea!

--Kyllä se niin on. Sanotaanpa että kova kaikkiin koskee, vaan Ursinpa
kuuluu hykerrelleen kämmeniään hyvillä mielin ja kehuneen, että
markkoja on satanut hänelle viime yönä, kun kuuli kuuraa olleen, kertoi
mies.

--Kai hän tänä vuonna rikastuukin elonkaupallaan, lausui kivenlatoja
työtä tehdessään yhtäläiseen.

Siinä ajoi juuri Ursinkin seurahuoneelle muutamien muitten herrojen
kanssa.

Sivukulkevat kertoivat toisilleen hallan viimeyöllisistä töistä,
kertoivat sen siellä ja sielläkin panneen potaatin maata myöten,
pilanneen rukiin ja viottaneen ohran. Sukulaistalon rouva ja
pormestarin rouva kulkivat siitä ja he valittivat toisilleen
surullisella äänellä kylmän tuhoja kukkatarhoissaan. Sukulaistalon
rouva kertoi oikein itkeneensä nähdessään kukkansa kuolleeksi.

Poliisikin kulki nyt nopeammin ja teki pysähdyksiä harvemmin. Vaan
tapansa mukaan pysähtyi hän työpaikallamme.

--Onpa nyt kiire! lausui hän kivenlatojalle, kun tämä ei joutanut häntä
huomaamaan.

--Kiire on! vastasi kivenlatoja keskeyttämättä työtään, eikä hän
kysellyt tällä kertaa kuulumisia.

--En tiedä muuta, vaan kyllä ensi syksynä ja talvena on tekemistä
varkaista, lausui hän ja läksi astumaan vasen käsi miekan kahvassa ja
oikea heilumassa sivulla.

--Päivää! Se oli Mikko, joka nyt kulki sivu ja tervehti kivenlatojaa.
Mikko oli havun- ja luudankauppias, vanha mies, vaan iloinen ja hyvällä
tuulella aina. Koko kaupunki hänet tunsi ja hänkin tervehti jokaista,
jonka hän tapasi, olipa se iso tahi pieni, köyhä tahi rikas. Jos
häneltä jotakin kysyi vastasi hän useimmiten runomitassa tahi muuten
sukkelasti. Lauloi hän myöskin koulupojille ja herroille rahan edestä,
kun niin halusivat.

--Päivää, päivää! vastasi kivenlatoja Mikon tervehdykseen.--Mitäs
kuuluu?

Mikko pysähtyi ja alkoi:

    Kuule sa ukko utra,
    kiven kovan kolkuttaja:
    jop' on taisi tuho tulla,
    paha päivä päälle saaha,
    viljan vienyt kun on vilu,
    vienyt, syönyt syötävämme.

    Pakkanen puhurin poika,
    kylmäkynsi, viluvarvas,
    otti ohran, katkoi kauran,
    ruumeniksi rukiin ruhtoi,
    poispa otti potaatinkin.

--No, Mikko mielevä mies! huusi Ursin, joka oli tullut seurahuoneelta
ja hoiperteli nyt Mikon edessä.--Mitä kuuluu, Mikko kettu?

--Takaa tuulee, karhu kuomaseni! vastasi Mikko. (Tunnettu asia oli että
Ursinin alkuperäinen nimi oli Karhu.)

--Laulapa Mikko seinähirrestä viiden pennin edestä, sammalsi Ursin.

Mikko lauloi omituisella nuotilla:

    Nyt on kumma virsi,
    kun on seinähirsi
    laulumme esine.
    Jos virkkoa se voisi
    viisaampi se oisi,
    kuin itse herra te.

Tokko lie Ursin ymmärtänyt Mikon laulua, sillä hän näytti olevan niin
»iloissaan» viime hallayön johdosta. Hän otti liivinsä taskusta kolme
markan rahaa ja viskasi ne maahan Mikon eteen.

    Ursin upia herra,
    humalainen, hurjapäinen
    markat maahan viskasutti,
    tengat kenttähän ketisti,
    kuni koiralle kipenen,
    Lukille on luupalasen;
    vaan kuitenkin kaikitenkin
    kiitos olkohon hänelle!

Niin pakisi Mikko ottaissaan rahat maasta ja läksi sitten kävelemään.

Joku viikko myöhemmin oli taas kova hallayö, joka korjasi loput
viljasta, missä sitä oli vielä säilynyt tähän saakka. Vaan pian tämän
jälkeen oli Ursinin talossa komiat kemut. Ne olivat muka »ensimmäiset
pidot» nuorelle rouvalleen »omassa kodissaan». Hämmästyttävässä
komeudessa ja ylöllisyydessä siellä kaupungin ylhäisö nautti iloa ja
huvitusta. Vaan kadulla kulki ihmisiä, jotka kantoivat kotiinsa
vasullisia jäkälää, muonavaraa talven varaksi. Alhaiso varustausi näin
taisteluun nälkäkuolemaa vastaan.

       *       *       *       *       *

Talven selkä oli jo katkennut--kuten sanotaan kun on päästy ohi
Paavalinpäivän, »talvennavan»--vaan monen köyhänkin elämänlanka oli
katkennut nälkäkuoleman iskusta. Ruoanpuute oli ankara.

Me elimme niinkuin märkä palaa. Jokapäiväinen leipämme, jonka
hankkimiseksi äiti raukkamme työskenteli aina suuremman osan
vuorokautta, oli sangen niukka, vaan juuri riittävä henkeä pitämään.
Sukulaistalon rouva oli uudistanut tänäkin talvena entisen
armolahjansa: saimme, sisareni ja minä, käydä taas kahdesti viikkoonsa
siellä puolisella. Suutarinemäntä auttoi hänkin vähästään tuomalla aina
vähän syötävää veljelleni, joka nyt oli sairasvuoteen omana. Tänäänkin
tuo hyväntahtoinen emäntä toi ruoaksi pienelle sairaalle, vaan hän oli
niin huonona, ettei hänessä ollut minkään nauttijaa.

Sisareni ja minä lähdimme puoliselle. Samassa ovenavauksessa meidän
kanssamme astui sukulaistalon keittiöön muuan kerjäläiseukkokin.

--Pyytäisin vähäkään ruokaa! alkoi hän rukoilla rouvaa, joka sattui
olemaan keittiössä.--En moneen päivään ole saanut suuhun pantavaa,
paitsi pientä palaa jäkäläleipää, jonka muuan hyväntahtoinen
merimiehenleski antoi vähästäänkin minulle.--Antakaa hyvä rouva, kulta
rouva minulle jotakaan, muutoin ma kuolen tuohon paikkaan!

--Anna tuolle eukolle, Liisa, vaan muille ei tarvitse antaa, jos joku
tuleekin, ja parasta on, että otat avaimen keittiön ovesta, ettei niitä
pääse sisään, lausui rouva.--Syököön hän yhdessä Marian ja Kallen
kanssa.

Eukko hyvillä mielin lateli »kosti jumalia» ja »tuhansia kiitoksia»
»kultarouvalle», »armolliselle rouvalle», joka »pelasti tässäkin
muutaman köyhän kuolemasta nälkään».

Jos olikin minulla hyvä ruokahalu, niin kävi kumminkin ihmeekseni tuon
uuden pöytäkumppanimme syönnin paljous. Sisareni ja minä yhteensä emme
vetäneet hänelle syönnissä vertoja lähestulkoonkaan. Näyttipä siltä
kuin hän tällä yhdellä syönnillä olisi tahtonut lihottaa nuo kuopalle
laihtuneet poskensa ja luupuikoksi kuihtuneet sormensa.

--Kalle, kun olet syönyt, lausui rouva minulle,--niin mene kauppias
Ursinille ja sano minulta rouvalle terveisiä, että hän olisi hyvä ja
tulisi täällä käymään.

Lähtiessäni sanoin sisarelleni meneväni käymään samalla
köyhäinhuoneella Jaakkoa tapaamassa. Matkallani tapasin Antinkin. Hän
oli päässyt seurahuoneelle »juoksupojaksi». Äitinsä oli kuolo korjannut
jo syystalvella. Pitkä hännystakki ja kuvernöörin vanhat saappaat eivät
olleet enääh Antin palveluksessa, vaan uudet, somat vaatteet oli
hänellä nyt yllään. Tuossa siistissä puvussaan vivahti Antti minusta
herraspoikaan ja tunsinpa melkein ujoutta hänen edessään. Eikä hän nyt
enään lauleskellut kadulla kuten ennen, eikä rakennellut riitaa
kenenkään kanssa. Siivo poika oli hänestä tainnut tulla.

--Mitä sinä nyt hommaat? kysyin häneltä.

--Kantelen näitä ilmoituksia.

--Mitä ilmoituksia ne ovat?

--Siellä seurahuoneella on muuan laulukunta, useita naisia ja pari
herraa--ruotsalaisia tahi mitä he lie--ja he pitävät laulantoa ja
soitantoa joka ilta; heidän ilmoituksiaan nämä ovat.--Minne sinä olet
menossa?

--Ursinille.

--No, meillä on siis sama matka?

--Vietkö sinä noita sinne!

--No, sinne toki, jos minnekään! Hän kun on melkein joka ilta siellä.

Palatessani Ursinilta näin portin pielessä istuvan muutaman kokoiseni
kerjäläispojan. Hän oli uupunut siihen, eikä jaksanut kulkea enään
minnekään. Minun kävi sääliksi häntä, vaan mitä taisin tehdä. Liekö
häneltä puuttunut halua vaiko voimia vastaamaan puheeseeni, vaan ei hän
virkannut juuri mitään kun kyselin häneltä. Siihen hän jäi, kun läksin
astumaan köyhäinhuoneelle.

Täällä muutamassa sängyssä nukkui äskeinen pöytäkumppanini, hän oli
nukahtanut--iäksi. Tekipä siellä muuan toinenkin eukko juuri loppua,
vaan ei se tuntunut minusta niin oudolta kuin tuo äskeisen eukon
kuolema. Ei ollut siitä kuin parisen tuntia aikaa kun hän kiitteli
sukulaistalon rouvaa siitä, että hän oli pelastanut hänet kuolemasta
nälkään!

Vaan Jaakko äitineen (Jaakon pienempi veli oli jo joulun aikana
kuollut) ei ollutkaan nyt tavattavissani. Minne lienevät saaneet?
Muutama päivä sitten kyllä tapasin heitä siellä. »Hän on kuollut»,
vastasi muuan, jolta kysyin Korhos-leskeä, vaan Jaakosta hänkään ei
tiennyt mitään. Tuo miehekäs toverini oli siis teillä tietymättömillä,
ja ikävällä kaipasin häntä. Niin olin mielistynyt häneen, jotta toivoin
hänelle niin hyvää kohtaloa kuin lapsellinen mielikuvitukseni saattoi
kuvailla.

Läksin astumaan kotia muistellen Jaakkoa.

--Tässähän sitä viime kesänä tehtiin työtä yhdessä, tuumailin
mielessäni astuessani entisen työpaikkamme ohi. Vaan samassa ajoi
poliisi--vanha tuttu--sivutseni issikalla, reessä äskeisen
kerjäläispojan ruumis, jonka hän vei »korjuuseen».

Vanha Aatamikin astui siinä vastaani, naama ja vaatteet jauhossa ja
törppönsä täynnä jauhon pölyä. Näkönsä oli entistään tuikeampi.

--Kyllä minä Karhun tunnen! murisi hän sivutsensa kulkevalle Ursinin
patruunille.--Nytkin olet kiskonut Alatalolaiselta maan ja mannun
vähäisestä velasta, jota hän ei kyennyt maksamaan sinulle katovuoden
käsissä. Vaan etpä ole tietävinäsikään siitä palauksista, jonka
appivainajasi teki kaupungin kassaan ollessaan sen hoitajana. Onko tämä
sinun syöttilääsi? hän tavotteli kepillään Ursinin koiraa, joka haukkua
ärhenteli häntä. Mutta Ursin ei ollut kuulevinaankaan, vaan kiiruhti
seurahuoneelle.

Vielä oli suutarinemäntä meillä minun kotia tullessani, ja olipa
talonemäntäkin siellä. Vieraat, äitini ja sisareni, seisoivat veljeni
vuoteen ääressä.

--Tallella lapsi taivaassa! lausui suutarinemäntä. Niin veljeni oli
ruumiina, henkensä oli kiitänyt sielujen asuntoon.

--No, se lohdutus on minulla, että pois on hän päässyt nälän kynsistä,
sillä eihän tiedä kuinka kovaksi tämä aika vielä voipi käydä, lausui
äitini kyynelsilmin.

--Hyvää päivää! Se oli sukulaistalon piika.--Rouva pani minut tuomaan
vähän syötävää pienelle pojallenne. Siinä on nisua ja mitä hänessä lie
kaikkia, lausui hän tarjotessaan pientä myttyä.

--Kyllä nyt on rouva hiljastunut huudosta! virkkoi talonemäntä.

--Lausu rouvalle paljon kiitoksia hyväntahtoisuudestaan ja sano
terveisiä, että pienempi poikani ei tarvitse enään kenenkään apua!
lausui äitini.--Hän on jo poissa näiltä mailta!

--No, siinä se nyt on! virkkoi sukkelakielinen piika.--Minä sanoinkin
rouvalle, että eikö tuo lie jo kuollut!

--Olisi kai rouvalla ollut tilaisuutta tarjota apuaan ennenkin, jo
ammoin sitte! tuumaili suutarinemäntä.

--No, johan minäkin olen monta kertaa ajatellut, että kummapa kun tuo
rouva ei lähetä mitään tänne, vaikka on kuullut Marialta, että pieni
poika on kipeänä! arveli piika.--Mikä tauti tällä on ollut? kysyi hän
mennessään ruumiin luo.

Äitini selitti.

--Vai niin, lausui hän ja kävi ovea kohti.

--Ei, pitää sitä lähteä. Minulla on kiire; sinne meille tulee vieraita.
Pitää käydä vielä ostamassa omenia ja sokurileipiä.

--No, mitkä pidot siellä nyt on? kysyi suutarinemäntä.

--Niitähän on muutamia rouvia yhtynyt pitämään semmoisia teekalaasia
kukin vuoroon kotonansa, ja nyt on meidän rouvan vuoro pitää.--Voi, voi
kun minä viivyn ja minulla on niin kiire. Rouva sanoi vielä
lähtiessäni: »elä nyt vaan viivy viikkoa asiallasi». Kun se olisikin
vaan yksi asia, niin hätäkö se sitten olisi, vaan kun pitää
laukata kymmenissä paikoin, niin on sitä siinä juoksemista, ja
silmänräpäyksessä pitäisi kaikki toimittaa, ja pitäisi olla yhtä aikaa
kotona ja asioilla.--Hyvästi nyt!--Niin, minä saan viedä siis tämän
mytyn takaisin ja sanoa ettei tämä kelvannut?

--Sano niin että se tuli ennen aikaansa kuin Kokki-Matin laskiainen!
lausui talonemäntä ja rupesi sukkeluudelleen nauraa höklöttämään katsoa
tiirottaissaan vuoroon suutarinemäntään, vuoroon äitiini.

--Ethän vain sano ettei se kelvannut! Sano, että poikani on kuollut
eikä siis tarvitse enään mitään namusia yhtä vähän kuin muutakaan, ja
kiitä häntä puolestani hyväntahtoisuudestaan, lausui äitini.

--Jaha! lausui piika ja läksi vihdoinkin.

Vieraamme, puheltuaan äitini kanssa veljeni hautaamisesta hetkisen,
menivät kotiaan.

Kohta veljeni kuoltua jouduin sairasvuoteeseen ja vähän myöhemmin
sisarenikin, vaan hän ei niin pitkälliseen kuin minä. Koko lopputalven
olin minä vuoteessa ja vasta kevään tullessa aloin hiljakseen parata.
Ei ollut äidillämme helpot päivät silloinkaan. Piti näet hänen ansaita
rahaa ruokaan ja lääkkeisiin ja työnsä ohella vielä hoitaa meitä
molempia. Vaan niin elää kituroittiin ajassa aina edelleen, päivästä
päivään.

Aika oli jo kulunut keväälle. Nälkä heilutteli vielä kuolon kalpaansa,
vaikka ei enään niin suurella voimalla. Heikommat olivat jo suurimmaksi
osaksi kaatuneet, jälelle jääneet olivat niitä, joilla oli lujemmat
voimat ja paremmat varat kestämään nälän ahdistusta ja tullut kevät
elähytti nyt näitä toivolla paremmasta ajasta. Kukaan ei tiennyt
viepikö halla tulevanakin kesänä kypsyvän viljan, vaan tuskinpa sitä
kukaan ajattelikaan, ja taas toisakseen, sitä ihminen helpommin uskoo,
mitä hartaimmin toivoo. Hyvää vuotta toivoeltiin kaikkein merkkein
mukaan. Kevään lämpimyys ja kauneus oli läheisin toivon synnyttäjä. Kun
on alku kaunis, odotetaan kiitettävää loppua!

Herttaisesti paistoi aurinko tänäänkin matalaan asuntoomme. Mielessäni
tunsin iloa. Olin jo niin terve että kykenin olemaan vähän ylhäälläkin.
Asetuin istumaan akkunan ääreen katsellakseni ulos. Äitini oli viemässä
ompelutöitään ja sisareni oli mennyt puoliselle sukulaistaloon.
Yksinäni siis nyt istuskelin ja tähystelin ulos. Olisipa sopinut ulkona
palliakin lyödä, sillä maa oli jo sulana ja ruoho vihantana! Mikko
astui käykkäsi akkunan alitse luuta- ja havutakka seljässä. Olisipa
ollut mukavaa kuulla hänen laulavan.--Kuka siellä seinään koputtelee?--
Sokia Ollipa siinä tallustelee sahoineen ja kirveineen. Eipä ole
kuolema uskaltanut lähestyä tuommoisilla aseilla varustettua miestä!
Mutta kumma todellakin ettei nälkä ole saanut häntä saaliikseen. No,
niinhän Jaakkokin sanoi kerran, ettei kaikkia yhtäaikaa hautaan
lasketa.--Vaan missä lie se Jaakko? Eihän vaan hänkin lie kuollut
samalla tavoin kuin se muuan kerjäläispoika!--Siinäkin viedään muuatta
hautaan. Kukahan lie sekin ollut?

--Päivää! Se oli Antti, joka tuli luokseni. Hän oli aina tuon tuostakin
pistäytynyt minun luonani.--Arvaapa ketä tuossa vietiin?

--En osaa arvata.

--Kivenlatojaa.

--Vai on hänkin kuollut!

--On.--Hän oli latomassa katua vielä tässä toissa päivänä, vaan sitten
hän oli sairastunut.

--Kai ruoanpuutteesta ja paljosta työstä?

--En tiedä.

--Mistä sinä nyt tulet?

--Kävin meidän pufettineidin asialla, viemässä häneltä kirjeen kauppias
Ursinille.--Ursinpa on antanut meidän pufettineidille kultakellon ja
oikein komean rannerenkaan.--Kyllä siinä on poikaa, siinä Ursinissa!
rupesi Antti kehumaan.--Viime yönäkin juotti hän sampanjaa herroille--
kuinka paljon lie juottanutkaan.--Tiedäthän sinä mitä sampanja on?

--Mistä minä tietäisin.

--Sitä maksaa kahdeksantoista markkaa pullo, lausui Antti selittääkseen
siten, mitä sampanja on.--Minullekin antoi Ursin kymmenen markkaa
juomarahaa, kun--vaan eipä sitä saanutkaan sanoa.

--Kun mitä?

--Niin ilman vain.--Konsuli Parkkinen on ottanut Annan, Kuppari-Kaisan
tyttären, ottotyttärekseen, muutti Antti puhettaan.

--Jo minä tiedän sen, äitini on kertonut siitä.--Sinulla taitaa olla
hyvä olo siellä seurahuoneella?

--On minulla. Nämä vaatteet sain taas vasta. Kengät saan myös uudet, ne
ovat jo tekeillä. Rouva sanoi, että kun täällä opin ihmisyyttä, niin
voin sitten saada hyviä palveluspaikkoja. Ruotsia minulle puhutaan
myötäänsä, jotta oppisin, ja jo minä vähän osaankin.--Kyllä jo pitää
lähteä. Hän kumarsi syvään ja lausui »atjöö»!

Paljon oli kerjäläis-Antti muuttunut!

Kohta Antin mentyä astui huoneeseen muuan mies. Hän oli minulle ihka
outo, vaan kun hän tervehti minua sydämellisesti, välähti kuin salama
aivoissani ajatus: isä. Äitini ja sisareni olivat joskus puhelleet
isästä, josta minunkin päähäni painui tieto isän olemassa olosta, vaan
kun en ollut nähnyt tai oikeammin muistanut nähneeni isääni, niin tuo
tieto isästä pysyi hyvin haamumaisena ja hämäränä. Senpä vuoksi en
koskaan ajatellut isää, vaan äitini oli kaikki kaikessa.

Isäni oli käsityöläinen ja oli harjotellut ammattiansa hyvällä
menestyksellä, vaan viina oli hänetkin villinnyt ja silloin työt ja
tulot jääneet takapajulle. Mahdottomalta näytti hänestä korjata
asiaansa täällä ja hän läksi kiertelemään »maailman rantoja» onnea ja
hyvyyttä etsimään muualta. Tämä tapahtui minun ollessani aivan pieni.

--Tahdotko sinä leipää? kysyi hän, kun näki minun jyrsiskelevän muuatta
luupalasta;--sitä tein enemmän huvin kuin tarpeen vuoksi.

--En tahdo, vastasin ja menin maata, sillä olin jo niin kauan istunut,
että alkoi minua pyöryttää.

Sisareni tuli samassa kotia. Hän heti tunsi isän, alussa vähän
ujosteli, vaan vastasi kumminkin hänen tervehdykseensä lapsellisella
lämpöisyydellä. He rupesivat sitten vilkkaasti keskustelemaan. Sisar
kertoi vaiheitamme, äidin tautivuoteen, veljen kuoleman, omansa ja
minun sairastamisen ja ruoan puutteemme j.n.e. Minua raukasutti, jotta
nukahdin ja heräsin vasta iltapuoleen. Äitikin oli kotona ja
vierainamme oli suutarinemäntä miehineen. He puhelivat isälleni
uskosta. Suutarinemäntä varsinkin puheli paljon ja hartaudella. Hän
kuvaili Jumalan suuruutta ja hänen rakkauttaan ihmiseen ja taas
toiselta puolen ihmisen syntisyyttä. Sitten hän osotteli Jumalan lain
ankaruutta ja rangaistusta sen rikkomisesta. Kysyi isältäni onko hän
täyttänyt tämän lain. Sen jälkeen hän alkoi saarnata Jumalan
evankeliumia, hänen armonsa runsautta ja suurta anteeksi
antavaisuuttansa niille, jotka totisesti katuvat syntejään ja asettavat
vilpittömän uskonsa häneen.

--Sinäkin olet kadonnut lammas, lausui hän isälleni, Jumala etsii
sinua. Käänny pois harhatieltäsi. Tee parannus kun vielä armonaikaa on!

Isäni oli vaiti.

--Lähde nyt meidän kanssamme seuroihin, niin saat siellä kuulla enemmän
Jumalan sanaa, lausui suutari itse.

Isäni lähtikin vieraittemme kanssa.

»Hänestä on tullut hihhuli», sanoivat jotkut isästäni. »Hänestäkin on
tullut uskovainen», sanoivat toiset. Nimitettäköönpä millä nimellä
tahansa sitä uskonlahkoa, johonka nyt isäni kuului, ja sanottakoonpa
sen uskonperusteista mitä hyvänsä, vaan isäni inhosi viinaa, askaroitsi
ahkerasti työssä ja rakasti hellästi perhettään.

Kohta tämän jälkeen pääsi isäni konsuli Parkkisen palvelukseen, sai
hänen luonaan luottamusta vaativan tehtävän, ja siitä hyvänpuolisen
palkan. Jokainen meistä oli työssä ansaitsemassa kesän aikana.
Viljavuosikin tuli tänä suvena melkeinpä mainion hyvä, ihmisten toivo
siis toteutui. Jos muutkin, niin mekin saatoimme, pelkäämätttä nälkää,
odottaa tulevaa talvea. Ilon ja onnellisuuden tunto oli meidän kaikkein
sydämissämme. Vaan minä erittäinkin olin hyvilläni, kun kuulin isältäni
että syksyllä saan alkaa käydä koulua.

       *       *       *       *       *

Tähän aikaan kertomustani olen varreltani vähän venähtänyt ja
ikäkuormaa on hartioillani muutamia vuosia enemmän. Siis pyöräytän
menemään eräitä ajastajanrenkaita--ehkä noin puolikymmentä--niine
hyvineen. Suo siis lukijani hyppäykseni anteeksi tämä kerta--ei ole
pitkä aika toiseenkaan!

Kaupungissamme nyt tänä syksynä avausi kaksi korkeampaa opistoa,
lyseoa, ovensa nuorisolle. Toinen jo vanhempi oli vieraskielinen ja
valtion syöttiläs, toinen kansankielinen ja yksityisten perustama elää
kinnaroi niistä penneistä ja markoista, joita sille yksityisten
kansalaisten kädestä pirahteli. Vaan maamme täänaikaiset olot tunnet
itsekin, lukijani. Miten onkin, niin pysytään vaan siinä luulossa, että
kun kerran hallitus on kansan huoneenhallitsija, niin tottakai se
täyttää kansan tahdon ja tarpeen ja katsoo sen parasta!

Niin, tuohon kansankieliseen opistoon tuli nyt oppilaita tulvaamalla.
Papinpoikia, talonpoikain, mökkiläisten ja työmiesten lapsia ne olivat
enimmäkseen. Joku korkeammankin virkamiehen poika oli joukossa samoin
kuin joku--kerjäläinenkin. Tämä todistaa että opinhalu oli suuri ja
kansankielinen opisto tarpeellinen. Vaan tätä todistettua totuutta ei
oltu kuulevinaankaan eikä näkevinäänkään siellä missä »rattaat pyörii!»

Koulussa tapasin entisen kerjäläis- ja työtoverini Jaakonkin. Hänet oli
enonsa, muutaman naapuripitäjän siltavouti ottanut elätettäväkseen
katovuoden aikana. Siellä Jaakko kävi lukemassa pappilan neidin luona
ja tämä huomattuaan Jaakolla olevan terävän järjen ja hyvän muistin
rupesi puuhaamaan häntä kouluun.--Toveruutemme uudistui ja
kolmanneksi liittyi meihin Antin sijaan Kauppilan Juuso, entinen
pallinlyöntitoverini ja koulukumppanini alhaisemmassa opistossa. Juuso
oli muutaman entisen hevosmiehen poika. Hänkin samoin kuin Jaakkokin
eleli hyväin ihmisten avulla ja suurimpiin tarpeisiin sai hän
holhoojaltaan aina jonkun pennin siitä vähäisestä omaisuudesta, mikä
isävainajansa jälkeen jäi.

Vuosi vuodeltaan vieri tavallisessa koulu-elämässä. Sen mukaan, kuin
kohottiin luokalta luokalle, vanhennuttiin ja viisastuttiin. Oltiin jo
hankailtu taaskin muuan kouluvuosi lähemmä loppuaan. Toukokuu oli
menossa. Ken luki tavallisuutensa mukaan, ken taas istui entistään
ahkerammin kirjainsa ääressä parantaakseen taitoaan toivossa päästä
ylemmälle luokalle, ken heittäysi entistään laiskemmaksi, kun tiesi
varmaan ettei hänellä ylentymisestä ole puhettakaan.

--Se kun olisi lupa! tuumailin aamulla, kun oli herttainen kevätpäivä
ja luku tuntui kuivalta. Koppoin kirjat kainalooni ja läksin Jaakon ja
Juuson luo, kouluun mennessäni, esittääkseni siellä että koeteltaisiin
pyytää lupaa täksi päivää.

Jaakko ja Juuso asuivat nyt yhdessä muutamassa leipomatuvassa.
Pää-asukkaana siinä oli eräs leipojavaimo ja hänen vuokralaisiaan taas
olivat mainitut koulutoverini. Jaakko lukujensa ohessa teki pientä
suutarintyötä raha-ansiokseen. Hän paikkaili ja puolipohjaili
saappaita. Olkoon mainittu hänen kätevyytensä osotteeksi että hän oli
tehnyt eräänä joulu-aikana itselleen pieksusaappaat kokonaisuudessaan.
Juuso oli oppinut siirappimällien teon ja niillä hän teki hyviä
kauppoja. Kirjansitomatehdas oli heillä yhteinen. Siinä pantiin kansia
kirjoihin ja tehtiin kirjoitusvihkoja. Vaan se »kunnioitettava yleisö»,
jonka »suosioon ja palvelukseen» tämä »firma» Jakkko & Juuso sulkeutui,
oli ainoastaan toveristo. Silleen he kumminkin noukkivat pennin ja
toisen kokoon. Vaan kesäluvan aikana kulkivat he ulkotöissä, minkä
missäänkin, ja kokosivat pääoman sekä rahassa että terveydessä.--

--Terve!

--Terve veikko! sanoi Lämsän Maija, kun koira jalkaan tarttui, oli
Jaakon leikillinen vastaus. Hän pani juuri muuatta vasta sidottua
kirjaa puristuksiin.

--Terve, terve, naapurini! joll'et tuota leikiksi katsoisi! vastasi
Juuso. Hän kaateli valmistettua mälliainesta kääreihinsä.

--Eikö tahdota lupaa täksi päivää? kysyin.

--No ei tuo sen pahempi olisi! vastasi Jaakko.

--Eihän se hyvä pahaa tekisi, arveli Juusokin.--Olisi minullakin
valmiita mällejä isonlainen varasto ja lupapäivinä niillä on hyvä
menekki. Matti onkin jo taskussa. Noihin housurepaleihin meni semmoinen
summa mynttiä, että mieltä karvastelee kun ajattelen!

--Vähinäpä nuo on minullakin rahat. Tokko lie monta vaskikolikkaa
rahastossani ja huoneen vuokrakin pitäisi kohta maksaa, tuumaili
Jaakko.

--Niin, ja minä olen velkaakin sinulle, kuinka suuressa palanksissa
lienenkään? virkkoi Juuso.

--Eihän se monen markan velka ole.--Vuokraa housusi minulle syntisi
kuitiksi!

--Paljain säärinkö minä sitten kulkisin?

--Pyydä emännältä lainaan joku vanha röijy!

--Olisipa se elämää, että minä röijy jalassa kulkisin ja sinä
pöyhkeilisit minun housuissani.

--No, saisit sinä näitä minun housujani lainaan aina kun menisimme
Parkkisen konsulille puoliselle, ettei tarvitsisi sinun röijyjalassa
Annan vieressä istua.--Tehdäänkö kaupat?

--Kyllä muuten, vaan ei passaa!

--Ei se passa, ei se passa! Ku ei se passa, ni heittä pois ja otta uusi
konsti! matkitteli Jaakko ottaessaan muutaman saappaan katseltavakseen.
--Nuokin Rallen lopposet pitäisi saada paikatuiksi!--Ja kuule Juuso!
milloin sinä alat sitoa Tolarin Latinan-kielioppia? Sillä kai on kiire.

Tolari, entinen pallinlyöntitoverini, oli maalarin poika ja siitä sai
hän leikkinimekseen Tolarin.

--Kyllä minä heti koulusta päästyäni alan.

--Minullakin on puolipohjattavina hänen saappaansa. Jaakko otti
muutamat anturat katseltavikseen.--Kyllä se on aika losusaapas, se
samanen Tolari, kun noin pilalle on saappaansa kuluttanut! Missään hän
silloinkin lienee laukannut, kun tuohon tuommoisen reijän on saanut,
joka ammottaa kuin seitsemän leivän uuni? Tuota, tuota--suksen tuohta
ja mäystintä! Kyllä se lupa olisi nyt tervetullut, kun tuota työnroskaa
on niin kosolta. Voipa toki, jos se rehtori olisi niin kunnonpoika,
jotta puhalluttaisi nyt luvan, niin minä kiittäisin häntä kirkossa ja
paapattaisin papillekin.

--Kyllä hän on niin kinttara siitä luvasta, jotta ei sitä isosti
liukia.--Tuossa on vieraalle lämmintäleipää! Juuso antoi minulle
siirappimällin.

--Anna minullekin! tuumaili Jaakko.

--Ottaisitko, jos annettaisiin, söisitkö jos saisit!

--Ka, eihän se ole tuohesta minunkaan suuni!

--Pitänee tuota sinullekin antaa, muutoin ehkä itkun tirautat!--Mitä
katsot?

--Katson että liekö kissan kinttu vai koirankäpälä, vaan voi kun on
korea.

--Syöt sen, ennenkuin poikasi kyntää!

--Säästääkö malttaisin, enhän toki niin perso ole.

--Ettekö lähde jo kouluun? kysyin.

--Onko se jo kello niin paljon?--Katsopa Juuso sitä emännän
kronomeetaria, tahi mikä pantenttkliivari se on!

--Seisoo kun potaatti!

--Parantajansapahan edessä seisonee!

--Sinähän sitä viimeksi olet kohennellut!

--Kuka sitä viimeksi liikutteli? Eikö hän, joka teki siihen tinasta
uuden rattaan?

--Vaan eikö hän siihen viimeksi satuttanut kättänsä, joka kiilaili sitä
nahkapalasilla?

--Sitten jälkeen olet sinä sitä senkin seitsemän kertaa karhonut,
milloin tikulla milloin puukolla.

--Ainapa se on sen jälkeen käydä lunkkassut...

--Ja pari viikkoa edellä muitten ihmisten kelloista.

--Vaan sinä pyörittelet sitä ja nokittelet aina, niin se seisoo.
Suuttuisin kai minäkin kellona mokomasta kohtelusta.

--En totta tosiaan ole koskenut siihen moneen päivään. Vaan sinähän
sitä eilenkin pidit käsilläsi. Etkö muista, kun vielä aioit tehdä siitä
perpetuum mobilen, ikiliikkujan, laittamalla siihen jonkinmoisen
vesirattaan?

--Minä luulen että kello kohta lyö, lausuin heille.

--Niinköhän? Minulla on vielä Ruotsinkielioppi Honkiojalla. Pitäisi
sitäkin vähän silmätä ja pestä sitten silmänsä, lausui Jaakko ja alkoi
toimeen.

--Eihän tuota ole vielä syötykään! virkkoi Juuso.

--Heitetään se työ huomiseksi!

--Elä heitä huomiseksi, mitä voi tänään tehdä!--Tahdotko, Jaakko,
voitaleivän?

--Onko sinulla?

--Ei sitä ole, vaan saahan tuota tarjota!--Emäntä hoi! huusi Juuso
emännälle, joka pani uunia lämpimään. Punnitkaapa meille viisi naulaa
leipää!

--Häh! kysyi emäntä, sillä hän oli hyvin huonokuuloinen.

--Viisi naulaa leipää! uudisti Jaakko. Ja niinkuin tuulessa! jatkoi hän
alemmalla äänellä.

--Häh?

--Niin että olisi vähän kiireenlainen, lausui Juuso.

--Omin ruokinneko te olettekin nyt? kysyin.

--Omin ruokimme ja ilman palkkaa! vastasi Jaakko.

--Siinä on, Jaakko, voitaleipä. Kierrä poskeesi, ei ole luita!

Kun vihdoin jouduimme kouluun, asetuttiin siellä jo rukouksiin.

--Huomenna on koululla lupa, julisti rehtori rukouksen pidettyään ja se
oli meille hyvä sanoma.

--Hiljaan, hiljaan, komensi rehtori oppilaitaan, jotka olivat alkaneet
hyvän sanoman kuultuaan sihahdella ilosta. Huomenna on nimittäin,
jatkoi hän kun hiljaisuus oli palautettu, Juhana Vilhelmi Snellmannin
syntymäpäivä, sen johdosta pitää koulumme huomenna juhlaa. Kymmenen
aikana kokoonnutte kouluun. Joku opettajista pitää puheen Snellmannista
ja laulukuntamme saa laulaa muutamia isänmaallisia lauluja.--Saatte
mennä!

Kun koulutunteja ei ollut jälkeen puolisten, niin oli nyt hyvää aikaa
ja ilma oli kaunis, niin tuumailtiin lähteä käymään erään toverimme
kotona, joka oli kappaleen matkaa maaseudulle. Retkeen halulliset
päättivät kokoontua koululle määrätyllä ajalla.

--Käydään mennessämme Jaakon ja Juuson luona, ja tahdotaan heitäkin
mukaan. Samalla saamme ostaa siirappimällejä! Esittelijä oli »tohtorin
Ralle», Rafael Kurtén, kaupunginlääkärin poika.

Ralle oli kömpinyt kyllä kolmanteen luokkaan saakka, vaan näyttipä
siltä, että »päänsä ei kestänyt» korkeammalle kohota. Paha merkki oli
sekin, että hän Ahon Antin kanssa, joka nyt oli Ursinilla puotipoikana,
kuleksi ryyppyretkillä. Muutoin oli hän vähän hidas ja tökerö
ajatuksiltaan, vaan hyväsydäminen ja laupeanluontoinen. Rallen
esitykseen suostuttiin.

--Sieltäpä tulee miestä kuin Aapon-Jussia! tuumaili Jaakko, joka juuri
punoi pikilankaa, kun poikia alkoi valua tupaan.

--Onko sinulla Juuso valmiita siirappimällejä? kysyttiin.

--On kyllä, ostatteko?

--Tuo esiin!

Juuso toi rautaisen sangon, joka oli siirappimällejä enemmillään kuin
puolillaan. Pojat tunkeusivat ympärille.

--No, niinhän te hulmuatte kuin susi puhteella! Juurikuin ette olisi
näitä ennen nähneet! pakisi Juuso.

--Onko ne nyt niin makeita, että kielen suusta vievät? Niinhän sinä
kehuit! virkkoi muuan.

--Maista veli, vaan maksakin!

--Anna minulle viiden pennin edestä!

--Minulle kymmenen!

--Anna minulle viidenkolmatta pennin edestä!

--Säästä minullekin markan edestä! Se oli Ralle. Eipä jäänyt paljon
jälelle tavaraa Juusolle ja aina yhä joku osti.

--Anna minulle yksi ilman edestä! pyysi joku.

--Kenkki on kuollut ja ilmanannista sakotetaan! vastasi Juuso.

--Anna minulle viidenpennin edestä velaksi!

--Mitä sitä tyhjää viisi penniä, eihän se ole paljon kymmenenkään!

--No anna sitten kymmenen pennin edestä!

--Kukapa sitä puumerkittä uskoisi?

--Etkö luota minuun?

--Eläpä Tolari kaada sitä vesisankoa! äyäsi Juuso.

--Kuulitko Juuso? kysyi velanhalullinen.

--Kuulin, kuulin, vaan lakkaavasi luulin!

--Etkö luota siis minuun?

--Luotanhan minä sinuun kuin pukki suuriin sarviinsa! Mitä sitä pitäisi
luottaa?

--Siirappimällejä.

--Niin velaksi?

--No kun et tahdo antaa, niin elä!

--Elä häntä kalanhäntä suuhuni lennä! Tunteehan kamssukin leikin!
Koetin vaan malttiasi. Niin viidentoistako pennin edestä? Siinä on ja
saat yhden vielä kaupantekiäisiä!

--Minulta saat lainaan sen viisitoista penniä, niin voit Juusolle heti
maksaa, tarjoili Ralle velanottajalle.

--Minulle se on sitä parempi, kuta pikemmin. Kyllä Ralle joutaa
odottamaan vaikka viimeiseen Matin päivään, lausui Juuso.

--Niinhän te molitatte kuin seitsemänsataa ryssää! äyäsi Jaakko.--
Emäntäkinhän tuon kuulee!

--Hiljaa minun huoneessani, olkoon seinät kenen tahansa! huusi Juuso.

--Joko sinä, Jaakko, olet puolipohjannut minun saappaani? kysyi Tolari.

--En vielä vaan kohta--ja kohalla on pitkä häntä!--Eihän sinulla liene
niin kovin kiirettä niillä?

--Eipä sillä ja sen vuoksi, vaan ilman kysäsin.

--Syltä sijaa suutarille! lausui Jaakko, vetäessään pitkää säiettä ja
töykkäsi tahallaan muuatta lähellä olevaa toveriaan.

--Eläpä töyki isäntä vierastasi! lausui tämä.

--Minkä sille teen? Tiellä laiska riihessä! tiedäthän sen.

Syntyi suuri hälinä.

--Tuo Ralle kavalsi tuon vesikorvon kumoon, vaikka juuri pääsin
kieltämästä Tolaria, lausui Juuso.

--Menkää nyt jo ulos minun huoneestani, tahi menen itse pellolle! huusi
Jaakko puoleksi pilalla toiseksi totuudessa.

Emäntä istui loukossa uunin takana neulomassa hametta, eikä huomannut
koko onnettomuutta. Toverinsa pakottivat Rallen ensiksikin noutamaan
korvolla kaivosta uutta vettä, muutoin he uhkasivat kertoa rehtorille,
että »Kurtén kuleksii ihmisten asunnoissa ilkeyttään jakelemassa».
Ralle suostui tähän uhkaukseen pelosta. Vaan yksinään hän ei voinut
sitä tehdä ja hän pyysi avukseen äskeistä velkamiestään. Tämä suostui
ehdolla että velka kuitataan ja lisäksi saa toisen mokoman rahaa. Kun
muut toverit pitivät ehdot kohtuullisina, täytyi Rallenkin suostua. Kun
vesikorvo oli noudettu, pakottivat toverinsa Rallen ilmoittamaan
tuhotyönsä emännälle, muutoin tämä muka käypi kantelemassa rehtorille
ja he saavat sitten syyttömästi kärsiä. Ralle oli tottelevainen.

--Vesikorvo kaatui, lausui hän emännälle.

--Hääh?

--Vesikorvo kaatui.

--Kaapuko? Nuoriherra laskee leikkiä! lausui emäntä ja nauroi
tirkistellessään Rallea, vaskipuitteisten silmälasiensa ylitse. Eihän
tää mikä kaapu ole, hame tästä tulee. Hän levitteli ompelustaan Rallen
nähtäviksi.

Pojat nauroivat katketakseen, vaan Ralle seisoi emännän edessä kuin
suulle lyötynä. Vihdoin kumminkin sai hän monien selityskokeittensa
perästä emännän äkkäämään, että jotakin oli tapahtunut ovensuussa. Kun
vesiverkko oli täynnä vettä, ei emäntä tahtonut heti tajuta asian
laitaa. Vaan pääsihän selville kun Ralle näytti ja selitti miten hän ei
muuta kuin seisoi siinä korvon vieressä, niin se itsestään kaatui.
Emäntä mieli yhtä ja toista murisemaan »mokomille husaareille», vaan
kun Ralle tovereinsa käskystä antoi hänelle rahaa hyvikkeeksi vaivainsa
näöstä veden kuivuussa, niin silloin hän alkoi syyttää jalkaa, mikä oli
korvon alla, honteloksi ja vaapperaksi.

Kun tämä asia oli saatu korvatuksi, rupesivat pojat tuumimaan lähdöstä.

--Lähde Jaakko mukaan! kehotti joku.

--En jouda. Aika kuluu ja kiiret kasvaa.

--Milloin sitä sinäkin joudat?--et koskaan!

--Silloin, kun on viikko pyhiä ja tynnyri voita!

--Juuso, sinä ainakin lähdet?

--Ei junnahdakaan, sanoi Kelkan Matti.

--No, jos mies olet!

--No, tässä on miestä kuin merenmujetta, vaan ei sittenkään!

--Ei todellakaan meillä sovi lähteä nyt. Meillä on lauluharjoituksia
jälkeenpuolisten, emmekä ole vielä puolisella käyneet, ja monta muuta
syytä, selitteli Jaakko. Jos meillä olisi aikaa kuin teillä, eikä
kiireestä puhetta mitään, niin lähtisimme mielellämmekin.

--Syödään puolinen siellä maalla, esitteli Ralle.

--Tämmöistä joukkoa ei syötetäkään viidellä leivällä ja kahdella
kalalla! virkkoi Juuso.

--Kyllä minä maksan teidän edestänne, lupaili Ralle Jaakolle ja
Juusolle.

--Ei, miehet, rakkaat veljet, käytä nyt lähtö. Kun jätätte huomiseen,
niin ehkä silloin on aikaa! selitteli yhä Jaakko.

Tuumailtiin, tuumailtiin. Päätettiin kumminkin lähteä tänään, huomenna
sitten jonnekin muuanne.

--No lähdetään heti!

--Aivan oikein. Talo työlle, vieras tielle! lausui Jaakko.

--Saatte mennä, sanoi Maalperi köyhille! virkkoi Juuso.--Käykää
talossa--vaan omin konttinne!

Matkamme kulki Ursinin maatilan ohitse. Missä ennen Ahon mökki pienine
viljavainioineen sijaitsi, siinä kohosi kohti korkeuksia uhkea huvila,
jonka ympärillä rehotti kaunis puutarha. Sievä sannoitettu tie vei
petäjikköön, muutaman suuren kiven luo--saman kiven, jonka kupeella Aho
vainaja vietti kerran yönsä mieli vaipuneena katkeraan suruun. Kiven
ympäristö oli kaunistettu kaikella mahdollisella tavalla. Metsä, mikä
luonnostaan oli kaunis, oli siivottu, komeita pöytiä ja istuimia
asetettu kiven ympärille ja kiven päällekin, jonka päällystä oli
laatta.--Palvelusväkeä liikkui kartanolla ja kaikilla näytti olevan
sanomattoman kiire. Niin siellä valmisteltiin pitoja. Ursin oli saanut
»komesrootiksi» nimityksen ja sen johdosta piti hän nyt komeat pidot.

Matkamme perille päästyämme söimme puolisen, löimme pallia, joimme
kahvia ja pidimme puheita kuka mistäkin. Joku piti kauniin puheen
rakkaudesta. Hän osotteli, kuinka se on kannus kiihottamaan koulupoikaa
ahkeraan työhön, kuinka se on tuikuttava valopiste koulupojan
yksitoikkoisessa elämässä, kuinka se irrottaa koulupojan ajatukset
kielioppein kuivista säännöistä ja kohottaa ne kiitämään ylevämpiin
asioihin.--Kenen sydän, lausui puhuja, ei innosta ja salaisesta ilosta
sykähtelisi ja huulet värähtelisi hienossa hymyssä kun istuessaan
koulun tomuisilla penkeillä--vaikka osaamatta läksyjäänkin--äkkiä
juolahtaisi henttunsa mieleen?--Tuotiin kahvia ja puhuja esitti silloin
Amorin maljan ja se juotiin kahvissa.

--Sepä oli kaunis puhe! arveli Ralle minulle ja minä myönsin.

Eräs toinen puhuja lausui »yleviä sanoja lämpöisessä muodossa» Rallen
merino-sukuisesta pässistä, joka hiljakkoin oli vaipunut kuoleman
uneen. Jalo vainaja oli eläissään--kertoi puhuja--antanut monta
hupaista hetkeä ja paljon mieltä ylentävää nautintoa omistajalleen
vetäessään häntä kaupungin kaduilla. Puhuja kääntyi lopussa eläimen
omistajaan, kiittäen hänen neroaan, malttavaisuuttaan, aikansa ja
vaivainsa uhrausta opettaessaan elikkoansa, pässiä, hevoseksi.

--En minä oikein pitänyt tuosta puheesta! virkkoi Ralle taas minulle.

--Ole vaiti! Kiitettiinhän siinä sinua!

--Vaan miksi ne nauroivat?

--Nauroivathan ne kun rakkaudestakin puhuttiin.

Ralle selitteli sitten minulle, että huomenna on hänen sisarensa
syntymäpäivä, ja että hän kutsuu tovereitaan ja muutamia poikiakin
luokseen.

--Hän käski minun kutsua sinua. Jaakko ja Juusokin tulevat, heidät
kutsuu sisareni itse kun he tulevat huomenna puoliselle meille.

Minä kiitin tietysti, vaan päästyäni hänestä ilmoitin asian muille--
hiljaan.

--Ralle! huusi muuan joukosta. Huutaja oli erään papin poika, aika
velikulta hänkin.--Menepä tuonne toisiin huoneisiin, meillä on sinusta
vähän haastelemista!

Rallen täytyi totella.

--Hiljaan! huusi äskeinen poika ja joukko asettui.--Pojat! alkoi hän.--
Huomenna on Rallen sisaren syntymäpäivä ja siellä tulee kuulemma pienet
pirakat, joihin muutamia meistä on kutsuttu. Vaan meidänkin pitäisi
päästä osalliseksi ja siihen on nyt keksittävä keino. Minä olen äkännyt
erään tempun. Esittelen sen tässä, jos se sitten hyväksytään. Hommataan
serenaadit! Sitten tulee tietysti kutsut serenaadin pitäjille.--
Hyväksytäänkö?

--Yksimielisesti!

--No. Vaan ettei Ralle saisi tietää aikeestamme, pitää meidän laittaa,
että hän uskoisi asian koskeneen yksinomaan häntä. Siihenkin olen
keksinyt keinon. Hänellä on uudet saappaat ja niiden johdosta
onnittelemme häntä...

--Hyvä, hyvä!

--Hiljaan!--Minä pidän puheen hänelle ja sitten nostamme häntä eläköön!
huutaen.

Ralle käskettiin sisään, toveristo nousi seisomaan, puhuja oli ottanut
vakavan ja juhlallisen muodon.

--On hetkiä ihmiselämässä, alkoi puhuja, jotka saattavat ihmisen mielen
pois jokapäiväisestä hyörinästä ja pyörinästä korkeampiin asioihin,
jotka saattavat ajatuksen lentämään tulevaisuuteen, muiston johtamaan
menneisiin. Semmoisia hetkiä on esim. syntymäpäivä. Silloin, ihminen
kun lopettaa muutaman renkaan ikävitjastaan ja alottaa taas uutta,
katsahtaa hän entisyyttä ja kuvailee tulevaisuutta. Vaan semmoisia
hetkiä on myös kun pukee ylleen uuden puvun. Muistuttaahan sekin hetki
ihmiselle elämästään, sen muutoksista, kun heittää yltään vanhan ja
pukee uuden. Sinullakin Ralle on uudet saappaat, sievät ja somat.
Varmaan ne ovat tuoneet mieleesi uutta intoa. Toveristo toivoo sinulle
onnea ja menestystä uusissa saappaissasi.--Toveristo toivoo että sinä,
joka jo olet kaksi pitkää vuotta urhoollisesti taistellut ja
ponnistellut otsasi hiessä kolmannella luokalla, pysyt yhä edelleen
samalla kestäväisyydellä ja samalla innolla koetat murtaa vastuksia.
Eläköön!

Pojat tarttuivat kiinni Ralleen ja hän lensi korkealle ja kovasti
raikui eläköön.

Ralle kiitti puhujaa sydämellisesti puheesta. Puhuja taas pyysi
anteeksi puheensa huonoutta, kun se oli niin valmistamaton. Vaan
minulle sanoi Ralle kehottavansa sisartaan kutsumaan kaikki nämät pojat
ja kaikessa tapauksessa puheenjohtajan ainakin pitoihin.

Ilta kului myöhäselle, ennenkuin palasimme kotia. Komesrooti Ursinin
huvilassa oli ilo ylimmällään.

Sisällä soittokunta soitteli ja nuoriso tanssi. Puutarhassa käveli
neitosia--koreita kuin kedon kukkaset ja niin lipakan näköisinä
puhelivat ja naureskelivat vieressään keikailevan herran kanssa. He
olivat viillyttelemässä.--Kiven luota kuului kovaa melua. Ahon Antti
kantoi sinne juomisvaroja herroille, jotka olivat asettuneet sinne
»nauttimaan luonnon helmassa». Kaksi herraa siellä tuki käsikynkästä
kolmatta, joka piti puhetta. »----että--että--me--että me saisimme--
että me saamme--että me saamme--me toivomme, että--toivomme, että on
tuleva--että pian on tuleva--nimittäin se aika, että me--että me
saamme--tässä samalla--samalla sijalla--paikalla iloita ja huutaa, että
eläköön Ursin!--Me toivomme ja siis--eläköön--eläköön komesrooti Ursin
--eläköön!» Sitten jokainen avasi suunsa ja huusi avuksi puhujalle,
vaan sitten jokainen ryyppäsi. Sitten taas jokainen kilisti laseja
toistensa kanssa ja sitten jokainen taas ryyppäsi. Vaan puheenpitäjä
asetettiin istumaan tuolille ja hänelle vaihdettiin tyhjän lasin sijaan
täysinäinen ja jotkut tulivat hänen kanssaan kilistelemään ja sitten ne
ryyppäsivät, jotka kilistelivät. Me katselimme tätä menoa vähän aikaa
ja Tolari sanoi: »siellä molemmat lasit keikkuu kumpasenkin kerran!»

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä iltapuolella olimme syntymäpäivillä. Eiliset toverit
olivat saaneet kutsut. Ei ole varmaa tietoa tuliko kutsut serenaadin
pidosta vai Rallen kehotuksestako--ehkä kaha kummastakin!

Menin Jaakon ja Juuson luo, sieltä mennäkseni heidän kanssaan
kutsuihin.

--Kylläpä tämä takki ei juuri näytä olevan eilisen päiväisiä! tuumaili
Jaakko.--Eipä ilkiäisi mokomaa selkäänsä vetää, vaan eihän auta
tarpeessa, täytyy tätikin naida kun ei muuta muijaa satu.

--Sinne taitaa tulla naisia, joita ei uskalla puhutella kuin kissan
selästä! arveli Juuso.

--Se heitä puhuttelemaan isosti rupesi pakkelehtamaan! Kun olisi tuo
meidän emäntämme siellä, niin hänen kanssaan tarinoisin koko sillan.

--Loukko-Jussina minä aion olla.

--En menisi koko pitoihin, jollen olisi heidän armolaisensa!

--Samat sanat, vaikka vähän hiljempaa!

--Ehkäpä siellä on hyvinkin hupaisa olla! lausuin minä.

Menimme kutsuihin.

       *       *       *       *       *

Taas pieni hyppäys!

Huomenna lähdemme Helsinkiin »kolkuttelemaan akatemian ovea»--kuten
rehtori lausui kaikenmoisilla vertauksilla täytetyssä päästöpuheessaan.
Niistä tovereistamme, jotka olivat luokkakumppaneita ensi luokalla, oli
paljon karissut pois, että meitä oli jälellä vaan: Jaakko, Juuso, tuo
ennen mainittu papinpoika, joka piti kerran puheen Rallelle uusien
saappaiden johdosta, kolme talonpojan poikaa, minä, muuan mökkiläisen
poika ja Tolari. Muut olivat hajautuneet monella tavalla. Muutamat
olivat jääneet jälelle, mikä milläkin luokalla. Eräs papinpoika oli
erotettu huonon käytöksensä takia, pari kolme korkean virkamiehen
poikaa saanut eronsa, kun heissä ei ollut kuntoa kaksi vuotta
istuttuaan samalla luokalla kohoamaan ylemmäs (niitten joukossa oli
Ralle). Jonkun taas täytyi erota varojen puutteessa, jonkun sieppasi
kuolema saaliikseen.--

Meillä oli puuhaa ja tointa, kuten ainakin matkaan lähtevillä,
hyvästillä käynneistä ja matkakompeitten laitosta.

Menin suutarin emännän asuntoon heittääkseni hyvästiä hänelle,
miehelleen ja tyttärelleen. Emäntä toivotti onnea ja puhui paljon,
neuvoen ahkeraan työhön vastakin edes. Käski pitämään Jumalaa aina
silmien edessä.

--Jumalalta kaikki hyvyys tulee, sanoi hän. Sitten kävin hyvästiä
heittämässä talonemännälle, jonka luona ennen asuttiin.

--Pappiko teistä tulee? kysyi emäntä.

--En tiedä vielä.

--Olisihan tuota mukava nähdä teitäkin pöntössä! lausui emäntä
naurusuin.--Vaan eihän se tohtorinkaan virka ole huonompia?

--Ei suinkaan!

--Vaan siihen taitaa keretä palan purasta, ennenkuin on kaikki
reklementit päässä? arveli emäntä.

--Onhan sitä tohtoriksi paljon lukemista, vakuutin. No hyvästi ja
kiitoksia paljon kaikesta osottamastanne hyvyydestä!

--Ei kiittämistä!--Hyvästi, hyvästi! Onnea ja menestystä vain lausui
emäntä ja kätellessämme pyyhki jo vasemman kätensä käsiselällä
kyyneleitä silmistään. Hän itki! Tuskinpa olisi hän itse osannut
selittää tunteitaan. Vaan minä käsitin että nuo kyyneleensä osottivat
vilpittömimmän ilon tunteita hyvästä menestyksestäni tähän saakka ja
sydämellisimmän toivotuksen tunteita hyvin käymään vastakin edes. Vielä
kerran puristin hänen kättään, kiitin hyväsydämisyyttään ja läksin,
mieleni liikutuksissaan.

Menin sukulaistaloon. Siellä rouva sanoi, ettei hänellä nyt sattunut
olemaan aikaa, jotta olisi joutanut tarjoamaan viinilasiakaan.
Komesrooti Ursinin sanoi juuri olevan lähdössä matkalle (huvimatkalle!)
Ruotsiin, Sveitsiin--ja minne kaikkialle hän luetteli--niin piti hänen
mennä sinne. Siis ei muuta kuin pistettiin kättä ja erottiin.

    --hei jaskutu hulivili laulelen,
    että...--

--No, Kalle totta toisen kerran! Päivää!

Se oli Antti, joka sattui vastaani sukulaistalon portilla.

--Päivää, päivää, Antti! No, mitä sinä laulelet? kysyin.

--Minä juon ja laulan, että:

    Markan se maksaa vinkkeliviina,
    tisleeristä ei moni tiedä;
    liköörillä on liika taksa,
    kun kolme markkaa putelli maksaa!

--Sinä olet päissäsi!

--No, näissä häissä pitää olla päissään!

--Miten sinun elämäsi on tuommoiseksi mennyt?

--Että kunko:

    juon ja laulan
    meuhaan ja pauhaan
    ja juon?

--Niinpä niin.

--Siihen pitäisi pitkältä tarinoida. Vaan kun sanon, että olen ollut
susiteetissä pikenttinä ja Ursinilla puotipoikana, niin arvaa päälle,
tekopaikka ja muu! Vaan joko sinä olet ylioppilas?--Tuossa on
Jaakkokin. Onko hänkin ylioppilas?

--Ei vielä, vaan kohta tullaan.

--Päivää, Antti! Mitä kuuluu? lausui Jaakko.

    --Päivä on puolessa,
    nälkä on suolessa!--ja sitten:
    putelli viinaa, kattila kahvia,
    tallatarallaa!

Jaakko ja minä katselimme toisiimme ja Antti seisoi hetkisen äänetönnä
pää vaipuneena alas.

--Niin--kohtako teistä tulee ylioppilaita? kysyi vihdoin Antti.

--Kohta, vastasimme.

--Ylioppilaita entisistä kerjuutovereistani! lausui hän mietiskellen.

--Niin, ken kulkee lankaa myöten, kerran keksii keränkin! virkkoi
Jaakko.

--Oikein puheltu ja viisaasti haasteltu. Minäkin olen kulkenut lankaa
myöten ja olen keksinyt kerän. Minä olen nyt patajuoppo, joksi olen
oppinut maistelemalla herrain sampanjalasin pohjia ja ollessani Ursinin
puotipoikana.--Nyt minä olen kurja kelvotoin!--Antti vaipui
surumielisyyteen, vaan hetkisen perästä hän taas lausui: te menette
oikialle, minä menen vasemmalle--hyvästi siis!

--Me menemme huomenna Helsinkiin, jotta tiesi milloin tapaamme
toisiamme, lausui Jaakko, etkö tahdo käydä luonamme tänään?

--En, en.

--Me eroamme siis nyt? lausui Jaakko.

--Niin niin; ja:

    Kun eronhetken kellot soi,
    ken kyyneleittä olla voi.

»No onnet vain! sanoi Eskelini», lausui Antti kätellessään. »Soov söt,
tröm kot ja klömm inte port!» Hän läksi kävelemään ja alkoi laulaa:

    Amerikasta valkoinen näkyy,
    hettuma heijei valkoinen näkyy
    se tuikuttaa kuin tähti
    ja tuikuttaa kuin tähti.

Kohta Antin erottua tapasimme Annan. Hän oli opettajattarena
kansankielisessä tyttökoulussa, mikä hiljakkoin oli perustettu
kaupunkiimme--sekin yksityisten kansalaisten varoilla. Kulkeissamme
Annan kanssa puhelimme »kuluneista päivistä», muistelimme lapsuuden
aikoja, jolloin vasu kainalossa kulimme talosta taloon.--

Nyt oli meidän lähtöpäivämme. Kävin Jaakon ja Juuson asunnossa. Jaakko
paikkaili ja puhdisteli »Helsinkisaappaitaan» ja Juuso piti emännän
kanssa laskua asunnosta.

--Emäntä kysyy, Jaakko, etkö sinä ottanut mitään ruojustensa
paikkaamisesta, lausui Juuso.

--Enhän minä ennenkään ole ottanut, huusi Jaakko emännälle.

--Vaan enhän minä ilman edestä tahdo, lausui emäntä.

--Olettehan tekin monta kertaa antanut lämmintäleipää meille.--Ollaan
kuitit! haasteli Jaakko.

--No kiitoksia vaan!--Minä panen teille paperiin vähän siirappimällejä
evääksi, tuumaili emäntä, jolle Juuso oli taitonsa jättänyt perinnöksi.

--Auta miestä mäessä! lausui Jaakko minulle. Tee joutessasi minulle
pienen pieni pikilanka.

Toimiessani astui sisään Parkkisen konsulin piika. Hän toi kaksi
kukkakimppua, toisen Jaakolle ja toisen Juusolle, sekä kirjeen. Juuso
avasi sen ja luki ääneen:

    Palakoon rinnassanne lemmentulta,
    palakoon isänmaallenne!
    palakoon siks' kuin sammuttaa sen multa,
    kun ruusut peittää hautanne!

    Se itsekästä hetken innostusta,
    mink' aika syö, ei olla saa,
    vaan puhtahinta sielun harrastusta,
    vakaata hengen toimintaa!

Se oli Annalta.--

Seisoimme kaupungin tullissa ja heitimme hyvästiä koulutovereillemme,
jotka olivat saattaneet meitä laululla läpi kaupungin. Muistin että
toistakymmentä vuotta sitten seisoimme luuvasut kainalossa
katselemassa, kun »ylioppilaat menivät». Hyvästiä heitettyämme nousimme
kärryihin ja eläköön-huutojen raikuessa toverijoukosta läksimme ajamaan
kiitävää vauhtia. Vaan jonkun matkan maantien vieressä seisoi Antti,
heilutti hattuaan ja huusi: »eläkööt!»





End of the Project Gutenberg EBook of Lapsuuteni muistoja, by Teuvo Pakkala

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14569 ***