*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14254 ***

ENONI.

MUISTOJA NAPOLEONIN AJOILTA.


Kirjoittanut

A. Conan Doyle.


Suomennos.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1898.




ENSIMMÄINEN LUKU.

Ranskan rannikko.


Olin lukenut enoni kirjeen jo sataankin kertaan, niin että muistin sen
ulkoa. Vaan sittenkin otin sen taskustani ja, istuessani laivan
laitamalla, luin sen uteliaana, aivan kuin olisin ensi kertaa sen
avannut. Käsiala oli varovaista ja kulmikasta, niin kuin sopikin odottaa
mieheltä, joka on alkanut uransa maaseutuasianajajana, ja kirje oli
osotettu: "Louis de Laval, seuraa William Hargreaves'in postia Viheriän
metsästäjän ravintolaan Ashfordissa, Kentissä". Ravintolan isäntä sai
usein lähetyksiä, tullaamatonta ranskalaista konjakkia Normandian
rannikolta, ja kirje oli tullut samaa tietä.

"Rakas Louis", niin kuului kirje, "nyt kun isäsi on kuollut ja sinä olet
yksiksesi maailmassa, olen vakuutettu, että sinä et enään tahdo
pitkittää riitaa, joka on ollut suvun molempien puolien välillä.
Vallankumouksen aikana sinun isäsi liittyi kuninkaan ja minä kansan
puolueeseen, ja seurauksena oli, kuten sinä tiedät, että hänen täytyi
paeta maasta, ja Grosboisin maatila joutui minun haltuuni. Tosin on
hyvin ankaraa osallesi, että sinun asemasi on erilainen kuin esi-isiesi,
vaan olen varma, että sinulle on mieluisempaa, että maatila on Bernac'in
suvun jäsenen hallussa kuin jonkun vieraan käsissä. Enosi ainakin on
sinua kohteleva aina kunnioituksella ja suosiolla.

Ja nyt minulla on sinulle annettavana neuvo. Sinä tiedät, että minä
aina olen ollut tasavaltalainen, vaan olen huomannut, että turhaa on
taistella kohtaloa vastaan ja että Napoleonin valta on niin suuri, ettei
sitä voi kukistaa. Asiain näin ollen olen koettanut palvella häntä,
sillä parasta on ulvoa susien kanssa. Minä olen ollut tilaisuudessa
tekemään niin paljo hyvää, että voin häneltä tahtoa mitä hyvänsä
palkinnoksi. Hän on nyt, niin kuin luultavasti tiedät, Boulognessa,
muutamia penikulmia Grosbois'ista. Jos palaat kotimaahan heti, niin hän
varmaankin enosi ansioitten takia unehuttaa isäsi vihollisuudet. Nimesi
tosin vielä on valtakunnan kirottujen listalla, vaan minulla on
vaikutusta keisariin, joten se asia saadaan selvitetyksi. Tule siis
minun luokseni, tule heti, ja tule luottamuksella.

    Enosi
    _C. Bernac._"

Sellainen oli kirje, vaan sen kuori minua oli enin kummastuttanut. Se
oli kummastakin päästä sulettu punaisella vahasinetillä, ja enoni oli
nähtävästi käyttänyt peukaloansa sinettinä. Vahassa näkyi karkean nahan
juovat. Ja toisessa sinetissä oli englanninkielellä kaksi sanaa; "Elä
tule!" Se oli siihen kaikella kiireellä kirjoitettu, ja mahdotonta oli
päättää oliko käsiala miehen vai naisen, vaan siinä se oli silmäini
edessä, tämä kutsumukseen liitetty onnettomuutta ennustava lisäys.

"Elä tule!" Olikohan minun enoni tehnyt tuon lisäyksen jonkun äkillisen
muutoksen ilmestyessä hänen suunnitelmaansa? Ei ollut luultavaa, sillä
minkä vuoksi hän siinä tapauksessa olisi ollenkaan lähettänyt kirjettä?
Vai oliko sen kirjoittanut joku toinen, joka tahtoi minua varottaa
noudattamasta tätä kutsua? Kirje oli ranskan-, vaan varotus
englanninkielellä. Olikohan varotus lisätty Englannissa? Vaan sinetit
olivat rikkomattomat, ja miten kukaan Englannissa voi tietää kirjeen
sisältöä?

Istuessani siinä laivan laitamalla ja suuren purjeen tohistessa pääni
päällä, mietin kaikkea, mitä olin kuullut tästä enostani. Isäni, joka
kuului Ranskan vanhimpaan ja mahtavimpaan sukuun, oli nainut äitini
hänen kauneutensa ja avujensa vuoksi, hänen arvostaan välittämättä. Eikä
äiti koskaan ollut antanut vähintäkään aihetta isälle katumaan
naimistaan, vaan tämä äitini veli, asian-ajaja, oli joutunut isän
epäsuosioon matelevan nöyryytensä takia, jota hän osotti isälle onnen
päivinä, ja myrkyllisen vihollisuutensa takia, jota hän osotti
onnettomuuden isää kohdatessa. Hän oli kiihottanut talonpoikia, kunnes
vanhempaini täytyi paeta maasta ja sitten hän oli auttanut Robespierre'ä
hurjimmissa vallattomuuden töissä ja palkinnoksi saanut Grosbois'in
linnan ja maatilan, joka oli meidän omaisuutemme. Nyt näkyi hänen
kirjeestään, että Ranskan uusi keisarikin suosi häntä, vaan minkä vuoksi
hän suosi tällaista miestä ja mitä palveluksia minun
tasavaltalaismielinen enoni voi keisarille tehdä, oli kysymys, josta en
voinut luoda itselleni minkäänlaisia mielipiteitä.

Nyt kysytään ehkä minulta, minkä vuoksi minä noudatin sellaisen miehen
kutsua -- sellaisen miehen, jonka isäni oli leimannut anastajaksi ja
kavaltajaksi. Vaan seikka oli se, että me nuoremman sukupolven jäsenet
olimme hyvin väsyneet jatkamaan vanhempain katkeria riitoja. Vanhempien
maanpakolaisten mielestä oli ajankello pysähtynyt 1792, ja sen ajan
rakkaus ja viha oli ainiaaksi syöpynyt heidän sieluunsa tulikasteessa,
jonka he olivat saaneet. Vaan me, jotka olimme kasvaneet vieraalla
maalla, ymmärsimme, että maailma oli kulkenut edelleen ja uusia teitä
oli avautunut. Me olimme taipuisia unehuttamaan edellisen sukupolven
riidat. Ranska ei enään meistä ollut sankylottien ja gillotinin verinen
maa, vaan sodan mahtava kuningatar, joka voitti kaikki, vaan jota vielä
kovasti ahdistettiin, niin että sen hajalla olevat pojat kuulivat
yhtämittaa kaikuvan korvissaan sen huudon: aseisiin! Ja tämä huuto
minua houkutteli kanavan poikki.

Jo kauan oli sydämmeni halu palanut maahani sen taistelujen aikana, vaan
isäni eläissä en sitä uskaltanut sanoa, sillä hän, joka oli palvellut
Condéta ja taistellut Quiberonin luona, olisi pitänyt sitä mitä
mustimpana kavaluutena. Vaan hänen kuoltuaan ei minua mikään estänyt
lähtemästä maahani, jossa olin syntynyt, ja haluni oli sitä polttavampi,
kun Eugenie -- joka nyt on ollut kolmenkymmenen vuoden ajan vaimonani --
oli täydellisesti samaa mieltä kuin minä. Hänen vanhempansa olivat
Choiseulsuvun sivuhaarasta, ja heidän ennakkoluulonsa olivat vielä
ankarammat kuin minun isäni. He eivät voineet aavistaakaan, mitä liikkui
heidän lastensa mielessä. Monet kerrat, kun he salissa surivat Ranskan
voittoja, me puutarhassa hypimme ja tanssimme iloissamme. Alastoman
tiilirakennuksen kulmassa oli pieni akkuna aivan laakeripensaitten
peitossa, ja siellä me tavallisesti tapausimme illoin, ja me olimme
kahta vertaa rakastuneempia, kun me olimme niin kovin erillaisia kuin
ympäristömme. Minä kerroin hänelle kunnianhimoiset aikeeni, ja hän
kiihotti minua innostuksellaan. Ja niin oli kaikki valmiina kun aika
tuli.

Vaan vielä oli muitakin syitä lähtööni kuin isäni, kuolema ja tämä enoni
kirje. Minä en voinut enää olla Ashford'issa. Minun täytyy tunnustaa,
että englantilaiset olivat hyvin jalomielisiä isäntiä ranskalaisille
maanpakolaisille. Jok'ainoa meistä vei ystävällisiä muistoja maasta ja
kansasta. Vaan joka maassa on vallattomia ja suupalttoja, ja hiljaisessa
ja uneliaassa Ashford'issakin oli niitä meille kiusaksi asti. Oli muuan
nuori herra, Farley nimeltään, joka oli kaupungissa tunnettu
tappelijaksi ja riitapukariksi. Aina kun hän jonkun meistä tapasi, oli
hänellä solvaava sana, ei ainoastaan nykyisestä Ranskan hallituksesta,
vaan itse ranskalaisistakin. Meidän sen vuoksi täytyi usein olla kuuroja
hänen seurassaan, vaan lopultakin hänen käytöksensä alkoi olla niin
sietämätöntä, jotta päätin hänelle antaa pienen ojennuksen. Eräänä
iltana oli meitä suuri joukko Vihreäin metsästäjäin kahvilassa, ja hän,
jo muutenkin ilkeäsisunen, vaan lisäksi humalassa, syyti häväistyksiä
Ranskaa vasten, ja lakkaamatta hän silmäpuolella katseli minua, että
minkä vaikutuksen se tekee minuun.

"Herra de Laval", huuti hän ja löi röyhkeästi minua olkapäälle, "tässä
malja juodaksenne! Se on Nelsonin käsivarren kunniaksi, joka kukistaa
Ranskan".

Hän seisoi ja katseli minua, juonko maljan.

"Hyvä herra", sanoin, "minä juon esittämänne maljan, jos te vuorostanne
juotte minun esittämäni".

"Olkoon menneeksi!" sanoi hän ja me joimme.

"No, monsieur, esittäkäähän nyt maljanne", sanoi hän.

"Täyttäkäähän lasinne", sanoin.

"Nyt se on täynnä".

"No hyvä, me juomme sen kanuunanluodin maljan, joka sieppasi sen
käsivarren!"

Samassa silmänräpäyksessä lensi kasvoilleni lasillinen portviiniä, ja
tunnin kuluessa oli toimeen pantu kaksintaistelu. Minä ammuin hänen
olkapäänsä läpi, ja samana iltana kun tulin pienen akkunan luo riipi
Eugenie muutamia laakerinlehtiä ja pani ne tukkaani.

Ei ollut mitään lakeja kaksintaistelusta, vaan asemani kaupungissa tuli
ahtaalle, ja se kaiken muun lisäksi selittää, minkä vuoksi hyväksyin
enoni kutsun, vaikka kirjeen kuoressa olikin tuo omituinen lisäys. Jos
hänellä tosiaankin on vaikutusta keisariin, niin että voi saada
poistetuksi valtion kirouksen nimestämme, niin viimeinen muuri, joka
minut erotti maastani, on siten purettu.

Minä istuin koko ajan laivan laitamalla ja mietiskelin asemaani, mitä
toiveita minulla oli. Heräsin ajatuksistani vasta kun englantilainen
laivuri laski raskaan kätensä olkapäälleni.

"Kas niin, nuori herra", sanoi hän, "nyt on aika astua veneeseen".

Minä en suosi ylimysvaltaisten valtiollisia mielipiteitä, vaan aina on
minussa säilynyt heidän tunteensa persoonallisesta arvokkaisuudesta.
Minä varovasti poistin olaltani hänen likaisen kätensä ja huomautin,
että olimme vielä kaukana rannalta.

"No niin, te voitte tehdä, miten vain haluatte", sanoi hän tuimasti,
"minä en laske lähemmäksi maata, niin että voitte mennä nyt maihin joko
veneellä tai uimalla, miten vaan haluttaa".

Turhaan huomautin, että hän oli saanut täyden maksun.

"No, se maksu ei isosti lihota", vastasi hän. "Alas purje, Jim, ja
käännä tuuleen! Kas niin, nuori herra, nyt voitte kavuta laidan yli tai
palata takaisin Doveriin, vaan Argbiggaa en vie köyden pituuttakaan
lähemmäksi Ambleteusen karia, kun myrsky nousee lounaasta."

"Siinä tapauksessa menen veneeseen", sanoin.

"Sen varaan voitte henkenne heittääkin", vastasi hän nauraen niin
kiusottavasti, jotta käännyin häneen vähän kurittaakseni häntä. Vaan
tuollaisia ihmisiä vastaan on ihan avuton, sillä tietysti ei voi koskaan
päästä oikein vakavasti niihin käsiksi, ja jos käyttää keppiä, niin
niillä on se paha tapa, että ne tappelevat nyrkeillä, ja siinä ne aina
ovat voiton puolella. Markkiisi de Chamfort kertoi minulle, että kun hän
maanpakolaisuuden alkuaikana tuli ensi kerran Suttoniin, niin hän pääsi
yhdestä hampaastaan kurittaessaan muuatta vallatonta talonpoikaa. Minä
sen vuoksi pakosta olin hyvin jalomielinen, kohautin olkapäitäni ja
astuin laidan yli veneeseen. Myttyni viskattiin jälkeeni -- ajatelkaa de
Lavalin suvun viimeisellä jälkeläisellä ei ollut sen enempää
matkakapineita kuin yksi ainoa mytty! -- ja kaksi merimiestä työnsi
veneen laivan kylestä ja souti pitkillä vedoilla matalalle rannikolle.

Oli tulossa myrskyinen yö, sillä musta pilvi, joka oli peittänyt
laskevan auringon, oli nyt hajautunut ja repeillyt sekä ottanut
valtaansa melkein enemmän kuin kolmannen osan taivasta. Sen toinen laita
oli vähän ylhäällä taivaan rannasta, ja laskevan auringon purppurahehku
paistoi halkeamasta, niin että se oli ihan kuin suuri tulipalo ja
ääretön määrä savua. Lyijynharmaan meren poikki oli punainen, aaltoileva
valovyö ja keskellä tätä valovyötä keinui pieni musta laiva ylös ja
alas. Merimiehet katselivat lakkaamatta taivasta ja silmäsivät sitten
selkänsä taakse maalle, ja minua pelotti, että he voivat milloin hyvänsä
kääntyä takaisin peläten myrskyn puhkeamista. Minä kävin hyvin
levottomaksi, kun he joka aironvedon perästä silmäsivät taivaalle, ja
kääntääkseni heidän huomionsa lähestyvästä myrskystä kysyin heiltä, mitä
tulia nuo olivat, jotka hämärän läpi rupesivat näkymään meidän molemmin
puolin.

"Pohjoisessa on Boulogne ja etelässä Etaples", sanoi toinen merimies
juhlallisesti.

Boulogne! Etaples! Mitä muistoja herättivätkään nämät nimet minussa!
Boulogneen me minun poikana ollessamme olimme aina kesäisin menneet
kylpemään. Muistin miten minä piennä ressuna astelin isäni vierellä, kun
hän oli kävelemässä rannalla ja ihmettelin, minkä vuoksi jokainen
kalastaja otti lakin päästään, kun me lähestyimme. Ja Etaples taas, niin
sieltä olimme paenneet Englantiin; väki syöksyi meidän jälessämme
laiturille, ja minä autoin isääni heikolla äänelläni, kun hän karjui
niille ja käski heidän väistyä, sillä äitini polveen oli sattunut kivi,
ja me kaikki olimme säikähdyksissämme ja katkeroittuneita. Ja tässä nyt
olivat nämät minun lapsuuteni paikat, loistaen toinen pohjoisessa,
toinen etelässä, ja niiden välillä, korkeintaan kymmenen englannin
penikulman päässä, synkässä pimeässä oli minun oma linnani, oma
maatilani Grosbois, jossa esi-isäni olivat eläneet ja kuolleet jo kauan
sitä ennen kuin meikäläiset olivat Wilhelmi herttuan kanssa menneet
valloittamaan mahtavan saaren toisella puolen Kanavan. Minä terotin
katseeni pimeässä aivan kuin kuvitellen, että linnantornien huiput jo
näkyvät.

"Niin", sanoi toinen merimies, "tämä on pitkä asumaton ranta, ja minä
olen monta tuollaista junkkaria kuin te, auttanut maalle täällä."

"Keneksi minua sitten arvelette?" kysyin.

"Hm, sehän ei minuun kuulu, sir," vastasi hän. "Niitä on sellaisia
toimia, joista on parasta olla puhumatta."

"Luuletteko minua salaliittolaiseksi?"

"Niin, itse sanotte ... me jumaliste olemme sellaisiin tottuneet."

"Kunniasanallani vakuutan, että en ole salaliittolainen."

"Karannut vanki sitte?"

"En sekään."

Mies kumartui eteenpäin airoonsa nojaten, ja siinä hämärässä näin, että
hänen kasvoillaan oli omituinen epäilevä ilme.

"Taidatte sitten olla muuan Boney'n vakooja..." huudahti hän.

"Minä! Vakoojako!"

Ääneni jo vakuutti hänelle.

"Hm, sitten en jumaliste tiedä, mikä olette miehiänne", sanoi hän. "Vaan
jos olisitte ollut vakooja, niin en olisi kättäni liikuttanut
saattaakseni teitä maalle, vaikka laivuri olisi mitä sanonut."

"Mutta minä en voi puolellakaan sanalla moittia Boney'ta", sanoi toinen
merimies karkealla bassoäänellä. "Hän on kelpo mies merimiesraukkoja
kohtaan."

Minua hämmästytti kuulla hänen sillä tavoin puhuvan, sillä Englannissa
oli mieliala Ranskan uutta keisaria kohtaan hyvin katkera, vaan miehen
puheesta sain pian selityksen; miehellä oli, niin kuin hänen puheestaan
sitten selvisi, omat syynsä.

"Boney'ta meidän on kiittäminen siitä, että merimies voi kulettaa kotia
kahvi- ja sokerivähäsensä ja maasta kulettaa silkkinsä ja konjakkinsa",
sanoi hän. "Kauppiaalla on ollut aikansa, nyt on merimiehen vuoro."

Minä nyt muistin, että Buonaparten persoona oli hyvin suosittu
salakuljettajain keskuudessa, joka olikin luonnollista, kun hän oli
saattanut kaiken kaupan Kanavassa heidän käsiinsä. Merimies souti
edelleen vasemmalla kädellä, vaan oikealla hän viittasi yli värikkäiden
tanssivien aaltojen.

"Tuolla on itse Boney", sanoi hän.

Te, jotka elätte rauhallisempina aikoina, ette voi käsittää sitä
väristystä, joka meni ruumiini läpi nämät sanat kuullessani. Siitä oli
ainoastaan kymmenen vuotta, kun ensi kerran olimme kuulleet puhuttavan
tästä miehestä, jolla oli omituinen italialainen nimi -- ajatelkaa,
kymmenessä vuodessa, jonka ajan tavallinen sotamies tarvitsee
päästäksensä aliupseeriksi tai virkamies saadakseen viidensadan markan
palkankorotuksen, siinä ajassa hän oli tyhjästä kohonnut kaikeksi.
Yhtenä kuukautena kansa kysyi, mikä hän on, toisena kuukautena hän oli
levinnyt Italiassa kuin rutto. Venetsia ja Genua kuihtuivat, kun tämä
mustapintainen, nälistynyt poika laski kätensä niiden päälle. Hän
synnytti kauhua sotamiehissä taistelutantereella, hän voitti
valtiomiehet neuvoskamarissa. Hurjalla pontevuudella hän kiiti
itämaille, ja kun ihmiset vielä olivat ihmeissään siitä tavasta, jolla
hän Egyptin oli muuttanut Ranskan alusmaaksi, niin hän oli taas
Italiassa ja oli toisen kerran kukistanut Itävallan. Hän kulki yhtä
nopeasti kuin huhu hänen lähestymisestään, ja minne hän vain tuli, niin
siellä tuli uusia voittoja, uusia muodostuksia, vanhat järjestelmät
luhistuivat ja vanhat rajat pyyhkäistiin pois. Hollanti, Savoiji ja
Sveitsi olivat enään ainoastaan nimiä kartoilla. Ranska nieli Europaa
joka puolelta. Tämän parrattoman tykistöupseerin he olivat ylentäneet
keisariksi, ja vaivatta hän oli kukistanut nuo tasavaltalaiset, joiden
edessä vanhin kuningas ja ylpein aateli oli seisonut avuttomana. Sen
vuoksi me, jotka olimme nähneet hänen lentävän paikasta toiseen kuin
minkähän kohtalon syöstävän, ja jotka aina kuulimme hänen nimensä
yhteydessä jonkun uuden urotyön ja uuden voiton, olimme lopultakin
alkaneet pitää häntä jonakin ihmistä korkeampana, jonakin ihmeolentona,
joka peitti varjoonsa Ranskan ja uhkasi Europaa. Hänen
jättiläisolentonsa kohosi yli mantereen, ja niin syvän vaikutuksen hän
oli minuun tehnyt, että kun tuo englantilainen merimies kädellään
salaperäisesti viittasi mustuvan merenpinnan yli ja sanoi: "Tuolla on
itse Boney!" niin minä samassa silmänräpäyksessä katsoin sinne ja odotin
näkeväni jonkun jättiläis-haamun, ylenluonnollisen olennon, mustan,
muodottoman ja uhkaavan, vyöryvän Kanavan yli. Nytkin pitkän ajan
kuluttua ja vaikka tiedämme hänen kuolleen, tämän suuren miehen nimellä
on loihdun voima meihin, vaan kaikki, mitä hänestä saa lukea ja kuulla,
ei voi antaa sitä käsitystä siitä, mitä hänen nimensä merkitsi, kun hän
oli kunniansa kukkuloilla.

Mitä nyt näin, oli aivan erilaista kuin olin odottanut hurjien
kuvailujeni mukaan. Pohjoisessa oli pitkä matala niemi, jonka nimi on
unehtunut mielestäni. Illan valaistuksessa sillä oli ollut sama
harmajanviheriä väri kuin muillakin niemillä, vaan nyt pimeän tullessa
se vähitellen sai himmeän loiston aivan kuin jäähtyvä rauta. Tällaisena
myrsky-yönä, kun se väliin oli näkyvissä, väliin kateissa veneen
keikkuessa aalloilla, tämä hehkuva juova teki salaperäisen ja
kammottavan vaikutuksen. Punainen juova, joka halkaisi pimeän, oli kuin
vasta taottu, vielä hehkuva jättiläismiekka, jonka kärki viittasi
Englantiin.

"Mikä tuo on?" kysyin.

"Se on niin kuin sanoin, nuori herra", vastasi hän. "Se on muuan Boneyn
armeija, jonka keskellä on itse Boney, niin totisesti kuin minä istun
tässä. Nuo ovat niiden leiritulia, ja niitä näette kymmenittäin tästä
Ostendeen. Pikku Boneylla olisi kyllä rohkeutta tulla meidän luoksemme,
jos vain hän saisi sammutetuksi Nelsonin toisen silmän; vaan sitä ennen
ei ole tulemista, ja sen hän tietää hyvin."

"Mistä Nelson tietää, mitä hän puuhaa?" kysyin.

Mies viittasi minun olkapääni yli taakseni pimeään, ja kaukaa
horisontissa näin kolme pientä valoa pilkottamassa.

"Talonvartija siellä vartioipi", sanoi hän käheällä äänellään.

"Andromeda, neljäkymmentäneljä", lisäsi hänen toverinsa.

Olen sittemmin usein muistellut tuota pitkäjonoista tulta maalla ja
noita kolmea pientä valoa. Nämä merkitsivät niin paljo: kaksi mahtavaa
kilpailijaa vastatusten katsomassa toisiaan silmästä silmään, maavalta
ja merivalta, vuosisatoja kestänyt taistelu, jota on ehkä kestävä vielä
vuosisatoja. Ja niin ranskalainen kuin olenkin, tiedän että taistelu ei
ole vielä ratkaistu, sillä sitä käydään kahden valtion välillä, joista
toinen on lapseton, toisella on elonvoimaisa polvi ympärillään.

Maa oli mustunut, ja aaltojen loiske rantoja vasten kuului aina
selvemmin mielestäni. Minä jo näin kuohujen valkoisen vaahdon edessäni.
Yhtäkkiä, kun tirkistelin lisääntyvän pimeän läpi, pistihe esiin musta
vene, joka oli ollut piilossa kiven kupeella, ja tuli suoraan meitä
kohden.

"Vartiovene!" huusi toinen merimies.

"Bill, poikani, nyt olemme kiinni!" sanoi toinen ja pisti jotakin
merisaappaisiinsa.

Vaan vene samassa kääntyi kuin vauhko hevonen, ja kiiti toiseen
suuntaan sitä vauhtia kuin se pääsi kahdeksalla airoparilla hurjasti
soudettaissa. Merimiehet katsoivat sitä ja kuivasivat hien otsaltaan.

"Sillä ei näytä olevan puhtaampi omatunto kuin meilläkään", sanoi toinen
merimies. "Minä olin aivan varma, että se olisi rannikkovahtivene."

"Näyttää siltä kuin te, nuori herra, ette olisi ainoa tuollainen
kummallinen matkustaja tällä rannikolla tänä iltana", huomautti hänen
toverinsa.

"Lempo kun olisin tiennyt, mikä se oli. Minä pistin rullan hyvää Trinida
tupakkaa saappaaseeni, kun näin veneen. Minä olen nähnyt ranskalaisen
vankilan sisältäpäinkin jo kerran ennen. Souda nyt, Bill, että kerrankin
päästään tästä."

Jonkun minutin kuluttua laskimme rannalle, veneen hiljaa karistessa
rannan hiekkaa vasten. Myttyni viskattiin rannalle, ja minä menin sen
jälessä, toinen merimies työnsi veneen keulan vesille ja hyppäsi
veneeseen. Valon kajastus lännessä oli jo kadonnut, myrskypilvi oli jo
puolivälissä taivaalla, ja meri oli sakean pimeän peitossa. Kun minä
käännyin katsomaan katoavaa venettä, niin kostea tuulenpuuska löi
kasvoihini, ja ilma täyttyi tuulen vongunnalla ja meren kumealla
pauhulla.

Ja niin nyt, myrsky-iltana, varhain keväällä 1805 minä Louis de Laval,
kahdenkymmenen vuotiaana, tulin kolmentoista vuotisen maanpaon jälkeen
siihen maahan, jonka kaunistuksena ja turvana minun sukuni oli ollut
vuosisatoja. Tämä maa oli meitä kohdellut huonosti; se oli ansiomme
palkinnut pahalla, maanpaolla ja omaisuuden riistämisellä. Vaan kaikki
tämä oli unehutettu, kun minä ainoa de Lavalin jälkeläinen laskeusin
polvilleni pyhälle maalle ja meriruohon väkevän hajun täyttäessäni
sierameni painoin huuleni märkään hiekkaan.




TOINEN LUKU.

Suo.


Kun mies on päässyt täyteen ikäänsä, niin hän voi pysähtyä tälle
levähdyspaikalle ja katsella pitkää taivalta, jonka hän on kulkenut,
joka siinä hänen takanaan on osaksi päiväpaisteisena ja paikoin
laaksolla ja varjoisena. Hän silloin tuntee kaikki tien mutkat ja
polvet, jotka olivat niin täynnä lupauksia ja uhkauksia, kun hän niitä
lähestyi, nyt ne ovat selvillä hänen edessään. Kaikki on niin kirkasta,
että hän tuskin muistaakaan, miten pimeältä hänestä kerran näytti ja
miten kauan hän on tuumaillut tienhaaroissa. Kun hän koettaa muistaa
jokaisen päivän matkaa, niin hän ajattelee matkan päätä, eikä voi tehdä
selkoa itselleenkään, miltä se on tuntunut siihen aikaan. Mutta vaikka
monet vuodet ovatkin vierineet ja monet seikkailut olen elänyt, niin ei
ole toista tapausta elämässäni, jonka selvemmin muistaisin kuin tämän
myrsky-illan, ja vielä tänä päivänäkin tunnen suolaisen, raikkaan
meriruohon hajun ja muistan märän hiekan Normandian rannalla.

Kun olin noussut polviltani, niin oli ensimmäinen tehtäväni pistää
kukkaroni sisimpään takin taskuun. Minä olin sen ottanut esiin
antaessani kultarahan merimiehelle, vaikka olen melkein varma, että se
pahuus oli rikkaampi kuin minä ja että hänellä oli varmempi tulevaisuus.
Minä olin ensin ottanut hopearahan, vaan en voinut sitä antaa hänelle,
ja lopuksi kävi niin, että annoin kymmenennen osan omaisuudestani tuolle
muukalaiselle. Jälellä olevat yhdeksän kultarahaa piiloitin
huolellisesti, sitten istahdin muutamalle laakakivelle, joka oli
nousuvesi linjan reunassa, tuumailin kaikki uudelleen mielessäni ja
mietin, mitä minun oli tehtävä. Minulla jo oli kylmä ja nälkä, tuuli
pieksi kasvojani ja vaahto kasteli silmäni, vaan enpä ollut enään
armoilla maani vihollisten luona, ja se ajatus ilahdutti mieltäni, vaan
linnaan oli tästä runsaasti kymmenen engl. penikulmaa. Nyt olisi sinne
tullut sopimattomaan aikaan, ja sopimatonta oli mennä näin
siistimättömänä ja likaisena enon luo, jota en ollut koskaan nähnyt.
Arkatuntoisessa ylpeydessäni kuvailin hänen palvelijainsa vihaiset
katseet, kun näkivät tämän likomärän matkailijain Englannista
laahustelevan linnaan, joka oikeastaan olisi pitänyt olla hänen. Ei,
minun olisi ensin haettava yösija, ja sitten kun olin saanut siistityksi
itseni niin hyvin kuin voin, menen sukulaiseni luo. Vaan mistä saisin
suojan myrskyltä?

Te ehkä kysytte minulta, minkä vuoksi en mennyt Etaplesiin tai
Boulogneen. Minä vastaan, että siihen oli sama syy, joka minut pakotti
salaa tulemaan tälle asumattomalle rannalle. De Lavalin nimi oli
edelleenkin karkotettujen listalla, sillä isäni oli ollut pienen, vaan
vaikuttavan joukon kuuluisa ja voimakas johtaja, joka oli kaikesta
huolimatta pysynyt vanhalle hallitukselle uskollisena. Älkää luulko,
että minä, vaikka minulla oli toiset mielipiteet, olisin halveksinut
niitä, jotka olivat niin paljon uhranneet periaatteittensa vuoksi.
Meidän luonteessamme on omituinen pyhimyksellinen piirre, joka vetää
meitä enin sen puoleen, missä on suurin uhraus, ja minä olen usein
ajatellut, että jos olosuhteet eivät olisi olleet niin kovin painavia,
niin Bourboneilla ei olisi ollut niin paljon, ei ainakaan niin jaloja
suosijoita. Ranskalaiset aatelismiehet olivat olleet uskollisempia
meille kuin englantilaiset Stuarteille, sillä Cromwellilla ei ollut
mitään loistavaa hovia, eikä rikkaasti palkatuita virkoja heille
tarjottavana. Ei voi kyllin kiittää näiden miesten itsekkäisyydestä
puhdasta mieltä. Olen isäni asunnossa nähnyt illallispöydässä seuran,
jossa oli kaksi miekkailun, kolme kielten opettajaa, puutarhuri ja
kielenkääntäjä, jotka pitivät kättään takkinsa reijän peitteenä. Vaan
nämät kahdeksan miestä olivat Ranskan korkeinta aatelia, jotka olisivat
voineet saada mitä hyvänsä, jos vain olisivat suostuneet unehuttamaan
menneisyyden ja tyytyneet uuteen hallitusmuotoon. Vaan vaatimatonta ja,
mikä surullisempaa, kelvotonta monarkkia Hartwellissa suosivat vielä
hallitsijana kaikki nämä henkirikkaat Montmorencyt, Rohanit ja
Choiseulit, jotka oltuaan osallisia hänen suuruuteensa, olivat
järkähtämättömiä jakamaan hänen kanssaan onnettomuuden päivätkin.
Maanpakolaisen monarkin mustan huoneen koristuksena oli arvokkaampaa
kuin gobelinit ja sèvreeporaliinit. Sen kuilun yli, joka erottaa minun
vanhuuteni heidän vanhuudestaan, näen vielä nuo huonosti puetut,
arvokkaat miehet, ja minä paljastan pääni jalosukuisten jaloimman joukon
edessä, mitä koskaan historia voi esiin tuoda.

Jos olisin näyttäytynyt rantakaupungissa ennen kuin olin tavannut enoni
tai saanut tietää, oliko paluuni hyväksytty, olisin ehdottomasti
joutunut santarmien käsiin, jotka aina pitivät vahtia Englannista
tulleista. Yleensä minusta tuntui olevan parasta mennä maalle päin
toivossa, että tapaan jonkun tyhjän vajan tai muun ulkohuoneen, jossa
voin olla huoleti yötä. Sitten samalla voin miettiä, millä tavoin on
parasta esiintyä enoni edessä.

Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, ja merellä päin oli niin mustaa, jotta en
muuta nähnyt kuin aina jonkun aallon harjalla valkoisen vaahdon.
Laivasta, jolla olin tullut Doverista, en nähnyt haamuakaan. Maalla päin
näytti olevan rivi mataloita kumpuja, vaan kun tulin lähemmäksi, niin
huomasin, että ne tässä valossa olivat näyttäneet liian suurilta, ja
että ne olivat ainoastaan hiekkasärkkiä, joilla kasvoi siellä täällä
karhunmarjapensaita. Näiden yli kulin mytty selässä, kahlaten syvälle
upottavaa hiedikkoa ja hypin särkkäin yli, vaan minä unhotin märät
vaatteeni ja turtuneet käteni muistellessani, mitä esi-isäni olivat
saaneet kärsiä. Minua huvitti ajatus, että voi tulla päivä, jolloin
minun jälkeläiseni virkistävät voimiaan muistamalla, mitä nyt minulle
tapahtui, sillä korkeasukuisissa perheissä yksilö aina asettuu suvun
mukaan.

Näytti siltä kuin en koskaan pääsisi hiekkasärkkäin yli, vaan kun
vihdoinkin olin niistä päässyt erilleni, niin toivoin, että taas olisin
ollut niiden keskellä, sillä meri tekee tänne lahden rantaäyrään taakse,
ja pakoveden aikana muodostaa laajan, aution suon, joka päiväseen
aikaankin lienee hyvin synkkä taulu, vaan tällaisena yönä varsinkin se
oli kamalaa erämaata. Alussa maa oli ainoastaan pehmyttä ja liukasta,
niin että jalkani luiskahtelivat käydessäni, mutta pian liejua oli
nilkkaa myöten ja puoliväliin polvea, niin että porskui joka askeleelle.
Olisin mielelläni tahtonut päästä siitä, vaikka takaisin hiekkasärkille,
vaan kulkiessani olin hairahtunut ilmansuunnista, ja ilma oli niin
täynnä myrskyn tohinaa, että luulin meren olevan joka puolella. Olin
kuullut puhuttavan, että voi tiensä suunnata tähtien mukaan, vaan siihen
en ollut rauhallisessa elämässäni Englannissa tottunut, ja jos olisinkin
osannut, niin tuskinpa tätä keinoa olisin voinut käyttää hyväkseni,
sillä ne aniharvat tähdet, jotka olivat näkyvissä, pilkistivät vain
esiin sieltä täältä pilvien raoista. Minä siis kuljin eteenpäin, märkänä
ja väsyneenä, luottaen onneeni, vaan aina vain syvemmälle vajoten tässä
onnettomassa suossa, kunnes aloin uskoa, että ensimmäinen yöni Ranskassa
on myöskin viimeiseni, ja että viimeisen de Lavalin kohtalona oli
sortua nälkään ja kylmään tälle kurjalle suolle.

Minä lienen kulkenut jo monet englannin peninkulmat, milloin kahlaten
syvemmällä, milloin upoten vähän matalampaan, vaan ei nimeksikään
koskaan kuivalle sattuen, kun pimeässä huomasin jotakin, mikä minua
vielä enemmän alkoi huolestuttaa. Oli kummallinen ryhmä jonkunlaisia
valkoisia kasveja, luultavasti niittyvillaa, joka yhtäkkiä alkoi
kuumottaa vastaani pimeässä. Joku tuntikausi sitten olin mennyt
samallaisen nelikulmaisen valkokasviryhmän sivu, niin että minua alkoi
epäilyttää, että kuljen kehää. Päästäkseni varmaksi, riipasin tulta, ja
siinähän oli kuin olikin omat jälkeni hyvin selvästi painuneet ruskeaan
liejuun. Minä kauhistuneena nostin silmäni taivaalle, ja siellä nyt ensi
kerran näin jotain, joka oli johtava minua tästä sekasorrosta.

Kiitävien pilvien raosta sattui pilkistämään kuu. Siitä yksinään ei
minulla olisi ollut suurta apua johdatuksekseni, vaan sen valkopintaa
vasten näkyi pitkä-terävä V, joka kiiti sen yli kuin varreton nuoli.
Siinä lenti parvi villisorsia ja ne lensivät samaan suuntaan kuin
minäkin siinä seisoin. Minä olin Kentissä huomannut, että kaikki nämät
linnut lentävät maalle päin myrskyn tullessa, ja sen vuoksi olin varma,
että minun oli mentävä siihen suuntaan päästäkseni idemmäksi merestä.
Minä sen vuoksi kulin edelleen koettaen pitää suoraa suuntaa, ja
harppaan pitkin askelin, kunnes vihdoinkin puolen tuntia kulettuani
vaivaini palkaksi näin pienen tulen tuipottavan pimeän läpi, aivan kuin
se olisi tullut jostakin talonpoikaistuvasta. Miten sanomattomasti tämä
pieni kultainen piste lämmitti ja valaisi minun sydäntäni. Se merkitsi
ruokaa ja lepoa ja koko elämän. Minä kahlasin liejua että porskui, niin
kiireellä kuin väsyneet jalkani suinkin kantoivat. Minä olin liian
väsynyt ja liian viluissani hylätäkseni tällaisen yösijan ja minä olin
varma, että kalastaja tai talonpoika oli taipuisa kultarahan edestä
ummistamaan silmänsä, jos minun näössäni tai esiintymisessäni olisikin
jotakin epäilyttävää.

Kun tulin lähemmäs, niin minua alkoi hämmästyttää, että olikohan täällä
asukasta ollenkaan, sillä lieju kävi yhä pahemmaksi, ja kun kuu
pilkisti, niin sen valossa näin veden kimaltelevan matalan mustan majan
ympärillä. Minä nyt näin, että tuli paistoi pienestä nelikulmaisesta
akkunasta. Kun minä tulin majan lähelle, niin tuli yhtäkkiä sammui ja
keltaisten akkunakehysten keskeltä näkyi kasvojen musta, pyöreä haamu.
Kasvot näkyivät vielä toisenkin kerran siihen kun minä tulin tuvalle, ja
tuossa varovaisessa tavassa, jolla olento katseli ja katosi sekä taas
ilmestyi uudelleen katselemaan, oli jotakin, joka oli omiaan minussa
herättämään hämmästystä ja levottomuutta.

Tämän miehen liikkeet olivat niin varovat ja hänen tähystyspaikkansa
niin kummallinen, että minä, niin huutavassa hädässä kuin olinkin,
päätin ensin vähän tarkemmin tarkastella ennen kuin käyn hänen kattonsa
alle suojaa pyytämään. Ja kun tultuani lähemmäs huomasin, että
erinomaista suojaa en voinutkaan täältä saada, sillä valo tonki
useammasta kohdin majan seinäin raoista ja koko hökkeli oli kurjimmassa
hajoamistilassa. Minä seisoin jonkun aikaa siinä liikkumatta ja
ajattelin, että ehkä itse suokin on taatumpi pakopaikka kuin tämä
tullivarkaanpesä, sillä se tämä yksinäinen mökki kuitenkin lienee. Kuu
taas oli mennyt pilveen, ja oli niin pilkkoisen pimeä, että luulin
voivani tarkastaa lähempää joutumatta huomatuksi. Minä kulin varpaillani
majan akkunan luo ja tirkistin sisään.

Siitä, mitä näin tyynnyin isosti. Vanhan-aikaisessa maalaistakassa
loimusi nuotio, ja sen ääressä istui tavattoman kaunis nuori mies, joka
luki paksua kirjaa. Hänellä oli pitkulaiset olivinväriset kasvot, pitkä
musta tukka palmikolla, ja koko hänen olennossaan oli jotakin runoilijan
tai taiteilijan tapaista. Tämä kaunis muoto ja kellertävä tuli oli
nälkäiselle, viluiselle matkailijalle varsin elähyttävää. Minä seisoin
ja katselin häntä vähän aikaa, ja huomasin, että hänen paksuhko vähän
ulkoneva alahuulensa liikkui yhtämittaa, aivan kuin hän olisi hiljaa
kertonut, mitä hän luki. Yhtäkkiä hän pani kirjan käsistään pöydälle ja
tuli akkunan luo. Kun hän oli huomannut minun haamuni pimeässä, niin hän
teki liikkeen kädellään aivan kuin toivottaen tervetulleeksi. Heti sen
jälkeen aukeni ovi ja majan edessä seisoi soreavartaloinen nuorukainen,
jonka takin liepeet hulmusivat tuulessa.

"Rakkaat ystävät", huusi hän ja tuijotti käsi silmäin suojana. "En enään
odottanutkaan teitä, luulin, että te ette tulekaan enään. Kaksi tuntia
olen teitä odottanut."

Vastaukseksi astuin hänen eteensä, niin että valo tuli kasvoilleni.

"Minä pelkään, hyvä herra, että..." sanoin.

Vaan en saanut puhutuksi loppuun asti. Hän räpsäytti molemmin käsin
vasten kasvojani, niin kuin vihanen kissa, juoksi takaisin majaan ja
paiskasi oven kiinni nenäni edessä.

Nopeat liikkeensä ja vihainen käytöksensä olivat niin ristiriidassa
hänen muotonsa kanssa, että minä seisoin siinä aivan hämilläni. Vaan
siinä seistessäni oven edessä näin jotain, joka sai minut vielä enemmän
hämilleni.

Olen jo sanonut, että maja oli aivan luhistumaisillaan. Seinät olivat
niin hatarat, että joka paikasta kiilui valo sisältä, ja ovessa saranain
puolella oli suuri rako, josta näin seisontapaikaltani majan perälle
saakka, jossa nuotio paloi. Minä nyt näin miehen seisovan nuotion edessä
ja pistävän vikkelästi molemmat kätensä poveen, ja sitten hän yhdellä
hyppäyksellä katosi takkaan, niin että näin ainoastaan hänen mustat
kenkänsä, kun hän seisoi muutamalla pengermällä seinän vierustalla.
Yhtäkkiä hän taas oli alhaalla ja oven luona.

"Ken olette?" Ja hänen äänensä minusta tuntui vapisevan
mielenliikutuksesta.

"Olen eksynyt matkailija."

"Ei tämä paikka houkuttele teitä jäämään tänne."

"Minä olen uuvuksissa, jonka vuoksi ette voine kieltää minulta suojaa.
Olen monet tunnit harhaillut suolla."

"Näittekö ketään siellä?" kysyi hän kiihkoisesti.

"En."

"Vetäytykää vähän syrjään oven edestä. Tämä on autio paikka, ja ajat
ovat rauhattomat, täytyy olla varovainen."

Minä peräysin muutamia askeleita ja hän avasi ovea sen verran, että
päänsä mahtui raosta. Sanaa sanomatta hän katseli minua pitkän aikaa
tutkivasti.

"Mikä on nimenne?"

"Louis Laval", sanoin arvellen, että nimeni tässä vaatimattomassa
muodossa ei kuulustaisi niin vaaralliselta.

"Minnekä aijotte?"

"Haen vain suojaa."

"Oletteko Englannista?"

"Olen rannikolta."

Hän pudisti päätään pitkäveteisesti aivan kuin sillä osottaakseen, miten
vähän vastaukseni tyydyttivät.

"Ette voi saada suojaa täällä", sanoi hän.

"Mutta..."

"Aivan mahdotonta."

"Neuvokaa sitten minulle, mitä tietä pääsen suolta."

"Helppo on päästäksenne. Kun menette vain muutaman sata askelta tuohon
suuntaan, niin näette tulen kylästä. Te jo olette melkein suolta
poissa."

Hän tuli pari askelta ja näytti minulle tietä ja kääntyi sitten
takaisin. Olin jo kulkenut muutamia askeleita, kun hän yhtäkkiä huusi
minulle:

"Tulkaa tänne, herra Laval, en voi sittenkään laskea teitä menemään
tällaisena myrsky-yönä. Kun saatte lämmitellä nuotiolla ja sitten
lasillinen konjakkia, niin se vahvistaa teitä matkallenne."

Käsitätte hyvin, että minä halulla seurasin hänen kutsuaan.

"Olen hyvin kiitollinen, hyvä herra", sanoin.

Ja minä menin hänen mukanansa majaan.




KOLMAS LUKU.

Rappeutunut maja.


Oli suloista päästä kosteasta tuulesta ja kylmästä ilmasta loimuavan
nuotion ääreen, vaan tuo nuori mies ja hänen kummallinen asuntonsa
herätti uteliaisuuttani, niin että ajattelin enemmän häntä kuin omaa
mukavuuttani. Hänen merkillinen muotonsa, ja kun hän odotti muita
vieraita tällaisen suon ääreen näin kamalalla ajalla, ja sitten tuo
salaperäinen toiminta takassa, kaikki tämä kiihotti minun
mielikuvitustani. En voinut mitenkään ymmärtää sitä, että hän ensin
hyvin tuimasti käski minun jatkaa vain matkaani ja sitten seuraavassa
silmänräpäyksessä mitä sydämmellisimmällä tavalla kutsui minua majansa
suojaan. Kaikkia näitä seikkoja ajatellen odotin jännityksellä
selitystä. Minä koetin peittää tunteitani ja olin olevinani niin kuin
minusta kaikki olisi ollut niin kuin olla pitikin ja aivan kuin olisin
ajatellut vain omia tarpeitani välittämättä kaikesta muusta.

Heti ensi silmäyksellä majan sisäinen puoli todisti, mitä mielestäni oli
ilmaissut jo ulkopuoli, että tämä maja ei ollut mikään asuntopaikka,
vaan että tämä mies oli täällä vain yhtymistä varten. Rappaus oli
seinistä lohkeillut suurina teleinä, ja siellä täällä oli paksu home.
Tässä suuressa huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin pahanpäiväinen
pöytä, kolme puulaatikkoa, joita voi käyttää istuimina ja kasa
verkkoresuja muutamassa loukossa. Muuan laatikko oli palasina, ja kirves
vieressä, niin että siitä näki, mistä oli puita saatu nuotioon. Vaan
huomioni kääntyi erittäinkin pöytään, sillä siinä lampun ja kirjan
vieressä oli avonainen koppa, josta näkyi savustetun paistin
konkkaluuta, leipiä ja musta pullon kaula.

Jos isäntäni oli ollut epäilevä ja tyly alussa, niin korvasi hän nyt sen
ylenmääräisellä sydämellisyydellä, josta yhä enemmän jouduin ymmälle.
Hän surkutteli minua, kun olin niin märkä ja loassa, ja veti muutaman
puulaatikon nuotion luo, ja leikkasi viipaleen paistista ja antoi palan
leipää. Vaan minä huomasin, että vaikka hän hymyili, niin hänen
silmissään näkyi kuitenkin ihmettelevä ja tarkastava katse aivan kuin
hän olisi tutkinut, mikä olen miehiäni.

"Te kyllä ymmärrätte", sanoi hän teeskennellyllä luonnollisuudella,
"että kauppiaan meidän päivinämme, niin kuin minunkin, täytyy tehdä,
minkä hän voi, saadakseen tavarat luotettavasti käsiinsä, ja jos
keisari, Jumala häntä suojelkoon, viisaudessaan näkee hyväksi lopettaa
vapaakaupan, niin täytyy mennä sellaisille paikoille kuin tämäkin on,
päästäkseen niiden kanssa yhteyteen, jotka tuovat maahan tupakkaa ja
kahvia. Saatte olla varma, että itse Tuilerioissa ei ole ollenkaan
vaikea saada tavaraa mitä hyvänsä, ja keisari juo kymmenen kuppia oikeaa
mokkaa päivässä, kysymättä mistä se on, vaikka hän tietää, että sitä ei
Ranskassa kasva. Kasvivaltakunta on vielä muuan niistä harvoista
valloista, joita Napoleon ei ole vielä saanut valloitetuksi, ja ellei
olisi kauppiaita, jotka antautuvat vaaraan ja vaivoihin, niin mistähän
saisimme elintarpeemme. Minä otaksun hyvä herra, että kunhan tekin ette
vain liene merenkulkija tai kauppamies?"

Minä vastasin vain, että en ole, vaan minä näin, että vaiteliaisuuteni
vain kiihotti hänen uteliaisuuttaan. Silmistään näin koko ajan, kun hän
puhui, että hän valehteli kaikki. Kun nyt häntä tarkastelin lampun ja
nuotion täydessä valossa, niin huomasin, että hän oli vielä kauniimpi
kuin ensi silmäyksellä, vaan tuollainen kauneusmuoto ei ollut koskaan
ollut minun aistini mukaista. Hänen piirteensä olivat niin hienot, että
ne olivat melkein naiselliset, ja niin säännölliset, että ne olisivat
olleet aivan täydelliset, jos vain ei alahuuli olisi ollut ulkoneva ja
riippuva. Kasvonsa näyttivät viekkailta, vaan niissä ilmeni heikkoutta
ja herkkää kiihkoa. Minusta tuntui, että kuta lähemmin opin häntä
tuntemaan sen vähemmin minulla oli syytä mielistyä häneen tai pelätä
häntä.

"Te varmaankin annatte anteeksi, kun alussa olin niin tympeä", sanoi
hän. "Keisarin tultua tänne rannikolle täällä vilisee
poliisivirkamiehiä, niin että kauppiaan täytyy olla varoillaan.
Täytyyhän teidän myöntää, että minä en suotta pelännyt, kun teidän
pukunne ja muotonne ovat sellaiset, että niitä hämmästyy näin
myöhäisellä ajalla ja tällaisella paikalla tavatessaan".

Minulla oli ihan kielellä tulossa samat sanat hänestä, vaan kuitenkin
hillitsin.

"Minä vakuutan teille, että minä olen vain eksynyt matkailija. Nyt kun
olen saanut vähän levähtää ja syödä, niin en enään tahdo olla
rasitukseksenne."

"Ette ole vähimmälläkään tavoin rasitukseksi ... parasta on, että jäätte
tänne, sillä myrsky kiihtyy myötäänsä."

Ja saatuaan sen sanotuksi, alkoikin savupiippu ulvoa ja jymistä, että
olisi luullut koko hökkelin luhistuvan siinä silmänräpäyksessä. Hän meni
akkunaan ja katseli varovasti ulos, aivan samalla tavalla kun hän teki
minunkin lähestyessäni majaa.

"Asia on nähkääs niin, herra Laval", sanoi hän kääntyessään takaisin ja
tekeytyen toverilliseksi, "että te minulle tekisitte hyvän työn
jäädessänne tänne puoleksi tunniksi."

"Miten niin?" kysyin uteliaana ja epäilevänä.

"Niin nähkääs, totta puhuen, odotan tänne muutamia henkilöitä, joiden
kanssa olen asioissa, vaan syystä tai toisesta he eivät vielä ole
saapuneet, ja minä haluaisin mennä katselemaan suolle, olisivatko he
eksyneet. Mutta jos he sillä aikaa sattuisivat tulemaan, ja maja olisi
tyhjä, niin luulisivat, että minä olen mennyt tieheni, ja se olisi hyvin
ikävää. Minä olisin hyvin kiitollinen, jos te jäisitte tänne puoleksi
tunniksi ja selittäisitte asian heille, jos en sattuisi tapaamaan heitä
matkalla."

Pyyntö tuntui hyvin luonnolliselta, ja kuitenkin hänen silmissään oli
sama ilme, joka minulle vakuutti, että se oli valetta. Mutta mielestäni
minulle ei ollut mitään vahinkoa siitä, jos noudatinkin hänen pyyntöään
enkä millään muulla tavoin olisi päässyt paremmin tilaisuuteen
tyydyttämään uteliaisuuttani. Mitä oli tuossa suuressa takassa, ja minkä
vuoksi hän oli kiivennyt sinne ylös nähdessään minut? Seikkailullani ei
olisi ollut mitään merkitystä, jos en olisi saanut tätä seikkaa
selville, ennen kuin lähdin matkaani jatkamaan.

"Niin", sanoi hän siepatessaan mustan leveälierisen hattunsa ja
kiiruhtaessaan ovelle, "minä olen varma, että te ette kieltäydy, minä en
voi viipyä kauan, muuten voi koko kauppani mennä myttyyn." Hän sulki
joutuisasti oven jälkeensä, ja kuulin vähän aikaa porskuvia askeleita,
jotka sitte sekausivat myrskyn tohinaan.

Tämä salaperäinen maja oli nyt hallussani, minä nyt voin sitä tutkia ja
kaivaa esiin sen salaisuuksia. Otin kirjan, jonka hän oli pannut
pöydälle. Se oli Rousseaun "Contrat social" -- oivallista lukemista,
vaan sellaista ei juuri luulisi kauppiaan kulettavan mukanaan, kun hän
lähtee tapaamaan salakulettajia. Alkulehdellä oli kirjoitettu "Lucien
Lesage" ja sen alle naisen käsialalla "Lucienille Sibylleltä". Tämän
kauniin nuorukaisen nimi siis oli Lesage. Nyt minulla oli saatava
selville, mitä hän oli kätkenyt takkaan. Kuuntelin tarkkaavasti, ja kun
en kuullut ulkoa muuta ääntä kuin myrskyn tohinan, nousin aitaukselle,
niin kuin olin nähnyt hänenkin tekevän, ja hyppäsin tulen sivulle.

Takka oli vanhan-aikainen, hyvin leveä, niin että kun minä seisoin
toisella laidalla, niin minua ei vaivannut kuumuus eikä savu, ja
alhaaltapäin tuleva tuli valaisi hyvin etsintäpaikan. Takasivulla oli
syvennys, joka oli syntynyt siten, että kiviä oli pudonnut tai otettu
pois, ja siinä oli pieni mytty. Tämän mytyn hän varmaan silloin niin
kiireellä piilotti heti kun näki vieraan lähestyvän. Minä otin sen alas
ja katselin tulen valossa.

Pieni nelikulmainen mytty oli kääritty kiiltävään keltaiseen vaatteeseen
ja sidottu valkoisella nauhalla. Kun minä sen avasin, niin näin, että
siinä oli joukko kirjeitä ja suuri avonainen paperi. Osotteet kirjeissä
saivat minut niin hämmästyksiini, että tuskin sain henkeä vedetyksi.
Ensimmäisessä kirjeessä oli osote kansalaiselle Talleyrand'ille, ilman
uutta napoleonilaista arvonimeä: Beneventon ruhtinas. Toiset kirjeet
olivat samalla lailla osotetut kansalaiselle Fouché'lle, kansalaiselle
Soulti'lle, kansalaiselle Mac Donald'ille, kansalaiselle Bertbier'ille
j. n. e., pitkin matkaa vain kuuluisia sotasankareita ja valtiomiehiä,
jotka olivat uuden keisarikunnan pylväitä. Mitä taivahan nimessä tällä
kahvinkauppiaalla oli kirjoitettavaa kaikille näille suuruuksille.
Toisesta paperista varmaan saa siitä selvän. Minä asetin kirjeet
pöydälle ja avasin paperin, joka oli kirjeiden mukana. Minun tarvitsi
lukea ainoastaan ensimmäisen lauseen tullakseni vakuutetuksi, että suo
oli turvallisempi paikka minulle kuin tämä kirottu hökkeli.

Sanat, jotka siinä olivat silmäini edessä, kuuluivat seuraavasti:

"Ranskan kansalaiset! Päivän tapaus on osottanut, ettei tyranni, eipä
edes sotajoukkojensa keskelläkään voi karttaa häväistyn kansan kostoa.
Kolmenmiehen-neuvosto, joka tätä nykyä edustaa Ranskan Tasavaltaa, on
antanut Buonaparten mennä samaa tietä samalle kohtalolle kuin mikä
saavutti Louis Capetinkin. Kostaen solvauksen brumairin 18 päivältä..."

Siihen saakka olin päässyt, kun sydämeni äkkiä melkein pysähtyi ja
paperi putosi käsistäni. Molempiin käsiini oli tartuttu rautakäsin, ja
tulen valossa näin kaksi karvaista tavattoman suurta kättä.

"Kas niin ystäväni", jyrisi ääni, "ainakin tällä kertaa olemme olleet
teitä viisaampia."




NELJÄS LUKU.

Yön miehiä.


Minulla ei ollut isosti aikaa miettiä tätä omituista ja masentavaa
tilaani, johon olin yhtäkkiä joutunut, sillä minut nostettiin ylös kuin
pieni lapsi ja sitten paiskattiin reporeuhkana alas, niin että selkäni
jymähti kivilattiaan, jotta henki salpausi.

"Elkää tappako vielä, Toussac", sanoi toinen ääni. "Antakaa, että
katsellaan ensin, mikä se on miehiään."

Minä tunsin leuvallani peukalon ja kurkkuani sormien puristavan, ja
päätäni väännettiin sivulle niin, että lopulta alkoi tuska olla ihan
sietämätön.

"Neljäs osa tuumaa vielä ... eikä mitään merkkejä", sanoi se kumea ääni.
"Te voitte luottaa minun vanhaan kätevyyteeni."

"Eläkää tappako, Toussac, elkää tappako, kuuletteko!" sanoi sama ääni,
joka äskenkin oli kiellellyt. "Olen teidän nähnyt tekevän sen jo yhden
kerran, ja onnettoman kauhea huuto kaikui sitten korvissani pitkät ajat.
Ajatelkaa, että kaksi suurta paksua sormea sammuttaa tuolla tavoin
elämän pyhän liekin niin helposti! Henki tosin voi voittaa aineen, vaan
ei silloin, kun tuollainen ulkonainen väkivalta tulee siihen väliin."

"Mutta tosiasia on ja tosiasiana pysyy, että tuon miehen hallussa on
meidän salaisuutemme, ja että kysymyksessä, Charles, on joko meidän tai
hänen henkensä."

Äänestä tunsin viimeisen puhujan Lucien Lesageksi. "Velvollisuus
itsiämme kohtaan pakottaa toimimaan niin, että hänestä ei tule meille
vahinkoa. Päästäkää hänet ylös Toussac, ei hän kuitenkaan pääse
karkuun."

Minä sain kovan iskun niskaani, jonka voimasta lensin istualleni, ja nyt
vasta voin katsella ympärilleni ja niitä miehiä, joiden vallassa nyt
olin. Siitä, mitä olin nähnyt ja kuullut, käsitin, että nämät miehet
olivat olleet murhamiehiä ja että heillä oli murhamiesten aikeet. Minä
ymmärsin myös, että keskellä tätä autiota suota olin täydellisesti
heidän vallassaan. Vaan minä muistin nimeni kunnian ja koetin kaikin
tavoin salata kauhistuksen tunteen, joka minut oli vallannut.

Nyt oli kolme miestä huoneessa, edellinen tuttuni ja kaksi vasta
tullutta. Lesage seisoi pöydän luona paksu ruskea kirja kädessään ja
katseli minua hillityin katsein, vaan silmissä kuitenkin näkyi tuo
leikillinen, tutkiva väike, joka on sakkipelin mestarilla, kun hän on
onnistunut sulkemaan kaikki vastustajansa liikkeet. Laatikolla hänen
vieressään seisoi noin viidenkymmenen mies, jolla oli askeettinen muoto
ja sairaloiset silmät, juhlallisesti yhteen nipistetyt huulet ja
kurttuinen iho, joka riippui veltosti ulkonevan leukansa alla
väreilevien jänteitten päällä. Hän oli nuuskan ruskeassa puvussa,
polvihousuissa, ja pohkionsa olivat naurettavan hienot. Hän pudisti
minulle päätään niin surullisen viisaan näköisenä, eikä mitään
lohdutusta voinut lukea hänen ankarista, harmaista silmistään. Vaan enin
minua pelotti tuo Toussac niminen mies. Hän oli suuri, ei pitkä, vaan
tanakka ja jäsenensä olivat tavattoman kehittyneet. Pitkät jalkansa
olivat väärät kuin suurella apinalla, ja koko hänen olennossaan oli
todella jotakin eläimellistä, sillä hän oli partanen silmiä myöten, ja
hänen kätensä, joka edelleen oli takkini kauluksessa kiinni, oli
paremmin käpälä kuin käsi. Hänen kasvojensa ilmeistä ei saanut mitään
selvää, kun hän oli niin partanen, vaan hänen mustat silmänsä katselivat
kamalan kysyvästi vuoroon minua, vuoroon toisia. Jos he olivat
tuomareita, niin oli selvä asia, kuka heistä oli oleva pyöveli.

"Mistä hän tuli? Miten hän tiesi kätköpaikan?" kysyi hän laihalta
mieheltä.

"Kun hän tuli, niin minä luulin häntä teiksi", vastasi Lesage. "Teidän
täytyy myöntää, että tällaisena yönä ei juuri voi ajatella vieraita
kulkevaksi täällä suolla. Kun huomasin erehdykseni, niin sulin oven ja
kätkin paperit. En muistanut, että hän ovenravosta voi nähdä, vaan kun
menin ulos näyttämään hänelle tietä, niin huomasin ravon, ja heti
ymmärsin, että hän on nähnyt, mitä olen tehnyt, ja että hän siis sitä
tuumailee ja siitä puhuu. Minä sen vuoksi käskin hänet majaan,
saadakseni aikaa miettiä, mitä minun oli hänen kanssaan tehtävä."

"Perhana! Pari iskua tuolla kirveellä ja sitten tuonne suohon
vetelimpään kohtaan, sillä olisi päässyt asiasta hyvin helposti," sanoi
mies, joka istui minun vieressäni.

"Aivan oikein, rakas Toussac, vaan tavallisesti ei lyödä heti
ensimmäisenä valtti-ässää pöytään. Vähän kekseliäisyyttä ... vähän
viekkautta..."

"No, mitä sitten teitte?"

"Ensin piti saada tietää, oliko tämä Laval..."

"Mikä? Mikä hänen nimensä on?" huudahti laiha mies.

"Hänen nimensä on Laval, oman ilmoituksensa mukaan. Ensin oli saatava
selville, oliko hän nähnyt minun kätkevän papereita vai eikö. Se oli
tärkeä kysymys meille. Minä sen vuoksi tein pienen suunnitelman. Odotin
kunnes näin teidän tulevan, ja silloin jätin hänet yksinään majaan. Minä
kurkistin majan akkunasta ja näin hänen kiiruhtavan kätköpaikalle.
Silloin me astuimme sisään, ja minä pyysin teitä Toussac olemaan hyvä
ja nostamaan hänet alas -- ja tuossa hän makaa."

Nuori mies katseli ylpeästi ympärilleen aivan kuin odottaen
suosion-osotuksia tovereiltaan.

"Te, Lesage, olette tosiaan ollut aika ovela", sanoi laiha mies. "Kun
uusi tasavaltamme valitsee poliisiministerin, niin me nyt tiedämme,
kenestä hänen saamme. Minä tunnustan, että kun Toussac'in kanssa tulimme
tälle majalle ja sitten teidän kanssanne astuimme sisään ja näin kaksi
jalkaa pistävän näkyviin takasta, niin minä, vaikka en ole tyhmimpiä
miehiä, en tahtonut ymmärtää asiaa. Vaan Toussac tarttui kääsiin. Meidän
Toussac on aina käytännöllinen."

"No, tässä on kylläksi suuta soitettu!" murisi partainen olento, joka
istui vieressäni. "Sen vuoksi juuri tuolla Buonapartellakin on kruunu
päässään ja pää kaulan nenässä, kun me olemme suuta pieksäneet emmekä
toimineet. Tehdään tästä nyt loppu, että pääsemme itse asiaan."

Lesagen lempeät piirteet synnyttivät minussa toivoa, että hän suojelee
minua, vaan hänen suuret, mustat silmänsä olivat yhtä kylmät kuin
ennenkin, kun hän katsoi minuun.

"Toussac on oikeassa", sanoi hän. "Oma varmuutemme joutuu vaaraan, jos
hän pääsee menemään salaisuuksinemme."

"Mitä te puhutte varmuudestamme", sanoi Toussac. "Mitä sillä on tämän
asian kanssa tekemistä? Me panemme suunnitelmamme vaaraan -- se on
pahempi."

"Nämät kaksi asiaa riippuvat läheisesti toisistaan", sanoi Lesage.
"Liittosääntöjemme 13:s pykälä määrää selvästi, mitä tällaisessa
tapauksessa on tehtävä. Meidän täytyy vain tehdä sen mukaan. Meillä ei
ole muuta kuin seurata 13:ttä pykälää."

Sydämeni jähmettyi, kun tämä runoilijan näköinen mies yhtyi tuon
hirviön mielipiteeseen. Vaan toiveeni sai uutta viritystä, kun laiha
mies, joka tähän asti ei ollut sanonut monta sanaa, alkoi näyttää
levottomalta toveriensa verenhimoisten esitysten vuoksi.

"Rakas Lucien", sanoi hän lempeämmällä äänellä, "meillä filosofeilla ja
järjen-ihmisillä täytyy olla kunnioitusta ihmishenkeä kohtaan. Sen
pyhyyteen ei saa tarttua heti ensimmäiseksi. Mehän aina olemme olleet
yksimielisiä, että jos Marat ei vain olisi tehnyt yllätyksiä..."

"Minä kunnioitan teidän mielipidettänne, Charles", keskeytti toinen. "Te
kai tunnustatte, että aina olen ollut taipuisa ja tottelevainen oppilas.
Vaan minä vieläkin kerran sanon, että meidän personallinen
turvallisuutemme on kysymyksessä, ja että, mikäli minä ymmärrän, ei ole
muuta neuvoa. Kukaan ei voi sen kovemmin inhota julmuutta kuin minä,
vaan te olitte läsnä, niin kuin minäkin, kun Toussac tukki Bow Streetin
miehen suun, ja sen hän teki todella niin kätevästi, että tuo toimi oli
varmaan vaikeampi katsojista kuin itse uhrista. Hän varmaankaan ei
kuullut itse huutoa, joka ilmoitti hänen lähtönsä tästä maailmasta. Jos
teillä niinkuin minullakin oli kylliksi kestävyyttä sitä sietämään -- ja
minä hyvin muistan, että se tapahtui juuri teidän neuvostanne, -- niin
tottahan voimme nyt, kun paljo tärkeämpi tapaus..."

"Ei, ei, Toussac, antakaa olla!" huuti laiha mies, ja kohotti äänensä
oikeaksi huudoksi, kun jättiläisen karvanen käsi taas tarttui leukaani.
"Minä vetoan teihin, Lucien, niin hyvin siveellisistä kuin
käytännöllisistäkin syistä, elkää antako tämän tapahtua! Ajatelkaa, että
jos asianne ei onnistuisi, niin tämäkin ryöstäisi meiltä kaiken
anteeksisaannin toivon. Ajatelkaa myöskin..."

Tämä seikka näytti joksikin aikaa hämmästyttävän nuorta miestä, jonka
olivinvärinen iho oli käynyt vähän vaaleammaksi.

"Meillä ei ole toivoa missään tapauksessa, Charles", sanoi hän. "Meillä
ei ole muuta neuvoa kuin seurata 13:tta pykälää."

"Meille on kuitenkin annettu toiminnan vapaus. Me itse kuulumme
keskuskomiteaan."

"Vaan tarvitaan määrätty luku ääniä pykälän muuttamiseen, eikä meillä
ole mitään valtaa sitä tekemään." Hänen alahuulensa vapisi, vaan hänen
silmäinsä ilme ei ollut sitä lempeämpi. Julmien sormien painamisesta
leukani alkoi taas painua olkapäätä vasten, ja minä annoin sieluni pyhän
neitsyen ja pyhän Ignatiuksen haltuun, joka aina on ollut perheemme
erityinen suojeluspyhä. Vaan n. s. Charles, joka jo oli minua
puolustanut, hyökkäsi esiin ja alkoi kiskoa Toussac'in käsiä kiihkeästi,
menettäen koko äskeisen filosofin tyyneyden.

"Te ette saa tappaa häntä!" huusi hän suutuksissaan. "Kuka voi asettua
minun tahtoani vastaan? Päästäkää hänet irti, Toussac! Ottakaa
peukalonne hänen leuvastaan! Minä kiellän, että se ei saa tapahtua!"

Vaan kun hän tovereittensa muodosta näki, että uhkaukset tässä eivät
enää auttaneet, niin hän muutti äkkiä äänensä neuvottelevaksi.

"Kuulkaa, Lucien. Antakaa minä kuulustelen häntä. Jos hän on
poliisivakoja, niin saa hän kuolla. Silloin saatte Toussac käyttää
peukaloanne. Vaan jos hän on vain viaton matkailija, joka onnettoman
sattuman kautta on joutunut tänne ja mielettömän uteliaisuuden
houkutuksesta joutunut pistämään nenänsä meidän asioihimme, niin silloin
teidän tulee jättää hänet minulle."

Minä en ollut koko aikana avannut suutani puolustuksekseni, josta sitten
jälestäpäin olin hyvin hyvilläni, vaikka olinkin äänetön ylpeyden
vuoksi enkä niinkään rohkeuttani. Minä en voinut sitä sietää, että
samalla kertaa olisin menettänyt henkeni ja arvoni. Nyt katsoin noita
petoja, vuoroon sitä, joka piteli minua kiinni, vuoroon toista, joka oli
tuominnut minut hengiltä. Edellisen röyhkeydestä en niin välittänyt kuin
toisen itsekkäisyydestä, sillä ei koskaan kukaan muu ole niin
vaarallinen kuin pelkuri, ja kaikista tuomareista ankarin on se, jolla
on syytä pelätä.

Henkeni oli riippuva niistä vastauksista, joita suojelijani oli saava.
Lesage naputteli kynsillään hampaitansa ja hymyili halveksien toverinsa
intoa.

"Pykälä 13! Pykälä 13!" lausui hän kiusoittavan lempeällä äänellään.

"Minä otan vastuulleni kaikki."

"Minä teille muistutan muuatta seikkaa", sanoi Toussac tuimalla
äänellään. "Paitse 13:sta pykälää on vielä toinen pykälä, ja siinä
pykälässä sanotaan, että jos joku puolustaa rikollista, niin on hänen
kanssaan meneteltävä niin kuin olisi hän itse syypää rikokseen."

Tämä huomautus ei saanut puolustajani tyyneyttä horjumaan.

"Te olette erinomainen käytännön mies, Toussac", sanoi hän tyynesti,
"vaan jos on kysymys oikean tavan valitsemisesta, niin on se jätettävä
viisaammalle päälle kuin teidän."

Hänen tyyni etevämmyytensä näytti lannistavan tuon raa'an olennon, joka
piteli minua kiinni. Hän kohautti tyytymättömänä olkapäitään.

"Mitä teihin tulee, Lucien", jatkoi ystäväni, "niin minua ihmetyttää,
siihen asemaan nähden, johon te pyritte perheessäni, että te
hetkeksikään voitte asettua toivettani vastaan. Ketä teidän on
kiitettävä siitä, että te olette omistaneet vapauden todet periaatteet,
ja että olette muuan etuoikeutettuja, joka ei epäile tasavaltaa?"

"Niin Charles, minä myönnän, että olette oikeassa", vastasi nuori mies
hyvin liikutettuna. "Tietysti en haluaisi asettua koskaan teidän
toivettanne vastaan, vaan tässä tapauksessa pelkään, että teidän hyvä
sydämmenne johtaa teitä väärään. Voittehan tehdä mitä kysymyksiä vain
tahdotte, vaan minä olen varma, että tästä asiasta on tuleva loppu."

Sen uskoin minäkin, sillä minullahan oli näiden ihmisten salaisuus
hallussani, ja mitä toivoa voisi silloin olla, että he laskisivat minut
majasta hengissä? Ja kuitenkin on elämä niin rakas, että lyhinkin aika,
minkä saa hengelleen, on mieluinen, niin että kun murhaava käsi hellitti
leukani, niin lampunvalo muuttui aivan kuin kirkkaaksi valomereksi.
Minun pääni oli taas vapaa, ja minä katselin tutkintotuomarini
omituisia, kuihtuneita kasvoja.

"Mistä olette tullut?" kysyi hän.

"Englannista."

"Vaan olette ranskalainen?"

"Niin olen."

"Milloin tulitte?"

"Tänä iltana."

"Millä tavoin?"

"Laivalla Doverista."

"Mies puhuu totta", murisi Toussac. "Minun täytyy myöntää, että hän
puhuu totta. Me näimme laivan, ja joku tuotiin siitä maihin heti sen
jälkeen kuin vene, jolla minut oli tuotu, lähti taas merelle."

Minä muistin nyt tuon veneen, joka oli ensimmäinen, mitä olin nähnyt
Ranskan rannalla. En osannut silloin ajatella, mikä merkitys sillä on
oleva minulle!

Ja nyt rupesi asianajajani kyselemään kaikellaista epämääräistä ja
joutavaa, niin että Toussac alkoi murista. Tämä tutkiminen minusta
näytti olevan joutavaa kujeilua, ja kuitenkin tutkijan tavassa oli
jotakin intoa ja omituista jännitystä, niin että päätin hänellä olevan
jonkun erityisen tarkotuksen. Hän ehkä tahtoi vain voittaa aikaa. Aikaa,
mitä varten? Niin kuin aina ne, joiden hermot ovat jännityksissään
jonkun äärimmäisen vaaran takia, ovat teräviä huomaamaan, niin minäkin
nyt pian olin vakuutettu, että hän odottaa jotakin. Minä näin sen hänen
levottomasta muodostaan, hänen taivuksissa olevasta päästään ja
harhailevasta katseestaan. Hän odotti jotakin keskeytystä ja puheli,
puheli, puheli voittaakseen vain aikaa. Minä olin siitä niin varma kuin
olisi hän kuiskannut minulle sen salaisuutena, ja jähmettyneessä
mielessäni alkoi taas vilkkua pieni lämmin toivon säde.

Vaan Toussac julmistui tästä sanatulvasta ja hän keskeytti sen
kiroamalla.

"Olen jo tarpeeksi kuullut", sanoi hän. "Tällaista lapsen leikkiä varten
en pannut päätäni vaaraan lähtiessäni tänne. Eikö meillä ole mitään
tärkeämpää puhuttavaa kuin tästä miehestä? Luuletteko minun tulleen
Lontoosta tänne kuuntelemaan vain teidän kauniita lauseitanne? Tehdään
loppu tästä ja ruvetaan sitten oikeihin asioihin."

"Kernaasti minun puolestani", vastasi puolustajani. "Täällä on mainion
hyvä pieni soppi, joka sopii erinomaisesti vankilaksi. Panemme hänet
sinne, ja ryhdymme asioihimme. Voimmehan sitten taas jatkaa tutkintoa
hänen kanssaan, kun olemme saaneet asiamme puhutuksi."

"Ja antaisimme hänen kuulla kaikki, mitä puhumme?" sanoi Lesage.

"Minä, lempo vie, en ymmärrä, mikä teitä vaivaa?" sanoi Toussac ja
katsoi epäilevästi suojelijaani. "En ikipäivinä ennen ole teitä nähnyt
noin arkatuntoisena, ettekä ollut noin epäilevä, kun oli kysymys Bow
Streetin miehestä. Tällä miehellä on salaisuutemme hallussaan, ja hänen
on kuoltava tai muuten hän ilmestyy meitä vastaan todistajana. Mitä
hyötyä on suunnitelman rakentamisesta, kun sitten viime hetkessä
päästetään irralleen mies, joka on kukistava meidät kaikki? Taitetaan
häneltä niskat, niin asia on selvä."

Suuret karvaiset kädet tarttuivat taas minuun, vaan Lesage hyppäsi
yhtäkkiä pystöön. Hän oli kalman kalpea, ja hän seisoi ja kuunteli
etusormi suorana ja pää kallellaan. Tuo pitkä, kapea, hienohipeäinen
käsi vapisi kuin kaisla virrassa.

"Minä kuulin jotakin", kuiskasi hän.

"Minä myös", sanoi vanhempi mies.

"Mitä sitte?"

"Hiljaa. Kuulkaa."

Me kaikki kuuntelimme jonkun minuutin ajan, jolloin tuuli vonkui
savupiipussa ja rämyytti rikkinäistä akkunaa.

"Ei se ollut mitään", sanoi Lesage lopuksi nauraen hermostuneesti.
"Myrsky väliin synnyttää kummallisia ääniä."

"En minä mitään kuullut", sanoi Toussac.

"Hiljaa", huusi toinen. "Taas kuului."

Kova kasvava melu kuului myrskyn seasta, sellainen raivoisa ääni, joka
kuului syvältä alhaalta ja kimeni teräväksi ulvonnaksi.

"Koira!"

"Verikoira!"

Lesage syöksyi takkaan, ja minä näin hänen viskaavan paperinsa tuleen ja
murentavan tuhkan kenkäinsä koroilla.

Toussac tarttui kirveeseen, joka oli seinää vasten nojallaan. Vanha mies
vetäsi verkkokasan syrjään joukosta ja avasi pienen oven, josta pääsi
pieneen sopukkaan.

"Tänne", kuiskasi hän minulle, "joutuin."

Kun olin päässyt piilopaikkaani, niin kuulin hänen sanovan toisille,
että siellä olin hyvässä turvassa, josta he voivat minut ottaa milloin
hyvänsä.




VIIDES LUKU.

Verikoiria.


Kaappi -- sillä joku sellainen se oli, johon minut oli pantu, oli matala
ja ahdas, ja pimeässä tunsin, että se oli täynnä kummallisia, pyöreitä,
palmikoituja koppia, jotka sitten huomasin kravun pyydyksiksi. Siellä
oli pilkkoisen pimeä, vaan vanha ovi oli halkeillut ja ravot olivat niin
leveitä, että minä näin koko huoneen. Minä olin uuvuksissa ja heikko ja
aivot vielä sekaisin kuoleman kauhusta, vaan kuitenkin minut valtasi
täydellisesti se näky, joka nyt oli edessäni.

Vanha mies oli taas istunut puulaatikolle yhtä juhlallisen tyyneenä kuin
ennenkin. Kädet ristissä toisen polven ympäri hän keinui
pitkäveteisesti, ja minä huomasin, että hänen leukapielensä kävivät
tahdinmukaisesti aivan kuin kalan kituset. Hänen vieressään seisoi
Lesage kasvot kalpeina ja kiiltävinä hiestä, ja alahuuli vapisi
kauhusta. Hän koetti hillitä itseään, vaan aina sellaisen yrityksen
jälkeen tuli uusi kauhun puuska, joka huuhtoi pois kaiken rohkeuden ja
pani hänet vapisemaan, Toussac seisoi nuotion ääressä, vaikuttavan
näköisenä, kirvestä pidellen nojallaan jalkaa vasten ja pää uhkaavasti
taaksepäin, niin että hänen suuri partansa oli suorana eteenpäin. Hän ei
sanonut sanaakaan, vaan jokainen jäntere oli taisteluvalmiina. Kun
koiran ulvonta kuului kovemmin suolta, niin hän meni ja työnsi oven
auki.

"Elä laske koiraa sisälle!" huusi Lesage kuolemantuskassa.

"Oletko tyhmä! Ainoa keinomme on tappaa koira."

"Vaan sitä on joku taluttamassa."

"Siinä tapauksessa ei meitä voi mikään pelastaa. Vaan jos koira,
niinkuin luulen, juoksee irrallaan, niin voimme vielä päästä pakoon."

Lesage kumartui pöytää vasten silmät liikahtamatta luotuna avonaiseen
oveen, joka oli kuin musta neliö seinässä. Mies, joka minua oli tähän
asti suojellut, keinuskeli yhä omituinen hymy suupielissään. Hänen
ryppyinen kätensä kopeloi paidan röyhelöä, ja minä ymmärsin, että
hänellä oli siellä ase. Toussac seisoi heidän ja oven välillä, ja niin
kuin häntä pelkäsinkin ja inhosin, niin en saanut silmiäni hänen
uljaasta muodostaan. Tämä näky ja näitä kolmea miestä uhkaava vaara oli
niin vallannut mieleni, että oma kohtaloni oli kokonaan unohtunut. Tällä
mitättömällä näyttämöllä näyteltiin kauhea, jännittävä näytelmä, ja minä
olin ainoa katselija istuessani kyyristyneenä likaisessa kolossani. Minä
pidätin henkeä ja odotin.

Äkkiä huomasin, että he näkivät jotain, jota minä en voinut nähdä. Minä
sen huomasin heidän jäykistyneistä kasvoistaan ja tuijottavasta
katseestaan. Toussac heilautti kirveen olkansa taakse ja valmistausi
iskemään. Lesage kyyristyi ja piti kättä silmillään. Toinen herkesi
keinumasta ja istui kuin pieni puu-ukko pöydän laidalle. Kuului
porskuvia askeleita ja jotakin kellertävää lensi huoneeseen, ja Toussac
antoi sille iskun. Kirves vihlasi eläimen kurkun ja lensi kauas
lattialle, vaan isku oli ollut niin ankara, että Toussac itsekin suistui
kumoon. Nyt vyöryivät he lattialle, karvainen koira ja karvainen mies,
muristen ja meluten ankarassa taistelussa. Hän tavotti koiraa kurkusta,
enkä minä voinut nähdä, mitä hän teki, vaan äkkiä kuulin tuskan
kiljuntaa ja kirisevää ääntä aivan kuin vaate repäistessä halki. Mies
nousi verisin käsin, ja kellanruskea kasa purppuran punaisella
ammottavalla haavalla makasi hengettömänä lattialla.

"Nyt!" huusi Toussac ja syöksyi ulos majasta.

Lesage oli tunnottomana pelosta ryöminyt loukkoon sillä aikaa kun
Toussac otteli koiran kanssa, vaan nyt hän kohotti tuskallisen muotonsa,
joka oli märkä kuin olisi kastettu.

"Niin, niin", huuti hän, "meidän pitää paeta, Charles. Koira on päässyt
pakoon polisilta, ja me voimme vielä pelastaa itsemme."

Vaan toinen kasvot jäykkinä, leuka vain liikkeessä niinkuin ennenkin
meni ja sulki oven.

"Minusta, Lucien", sanoi hän, "on parasta, että jäämme tänne."

Lesage katsoi häneen, ja hänen kasvoillaan kauhu muuttui vähitellen
hämmästykseksi.

"Vaan te, Charles, ette ymmärrä..." lausui hän.

"Kyllä minä ymmärrän", vastasi toinen.

"He ovat täällä muutaman minutin perästä. Koira on päässyt irti,
niinkuin näette, ja juossut suolle, vaan he tulevat tänne aivan varmaan,
sillä täällä ei ole muita asunnoita."

"Niin, he tulevat ihan varmaan tänne."

"No niin, paetkaamme siis. Me voimme vielä päästä pakoon pimeässä."

"Ei, me jäämme tänne."

"Hullu, uhratkaa te henkenne, vaan en minä sitä aijo tehdä. Jääkää
tänne, jos tahdotte, vaan minä puolestani menen tieheni."

Hän juoksi ovelle, vaan toinen asettui eteen niin käskevästi, jotta
nuori mies horjui takaisin, aivan kuin olisi iskun saanut.

"Narri!" sanoi hänen toverinsa. "Te kurja raukka, miten olette antanut
pettää itseänne!"

Lesage seisoi suu auki, polvet koukussa ja sormet harallaan, kurjin
pelkuruuden kuva, mitä koskaan olen nähnyt.

"Te, Charles, te --?" änkytti hän, koristen joka sanalle.

"Niin, minä!" vastasi toinen katkeralla hymyllä.

"Koko ajan olette ollut polisimiehenä! Te, joka olette ollut liittomme
sieluna! Te, joka olette ollut keskuskomiteassa! Te, joka olette ollut
johtajanamme! Oo, Charles te olette sydämetön. Charles, minusta
kuulustaa, että he nyt tulevat. Antakaa minun mennä, minä pyydän ja
rukoilen, antakaa minun mennä!"

Toinen, kasvot kuin kivi, pudisti päätään.

"Vaan minkä vuoksi minut! Minkä vuoksi ette Toussacia?"

"Jos koira olisi voittanut Toussacin, niin minulla olisi nyt te
molemmat. Vaan ystävämme Toussac on liian vankka mies näin pienelle
heikolle miehelle kuin minä olen. Te, Lucien, olette määrätty olemaan
minun voitonmerkkinä, ja teidän tulee tyytyä kohtaloonne."

Lessage löi otsaansa, aivan kuin tutkiakseen, eiköhän tämä vain ollut
unta.

"Polisikätyri", toisti hän, "Charles polisikätyri!"

"Minä arvelin juuri, että eiköhän se teitä hämmästytä."

"Vaan tehän olitte kaikkein tasavaltalaisin meistä kaikista! Meistä ei
kukaan ollut teidän mielestänne tarpeeksi innokas. Kuinka monta kertaa
olemmekaan kokoontuneet teidän ympärillenne kuuntelemaan filosofiaanne!
Ja Sibylle! Ette suinkaan tahdo sanoa, että Sibyllekin oli polisikätyri?
Vaan te laskette leikkiä, Charles, sanokaa, että te laskette leikkiä."

Mies heitti katkeran muotonsa ja hänen silmänsä välkkyivät tyytyväisinä.

"Teidän hämmästyksenne on hyvin mieluista minulle", sanoi hän. "Minä
tunnustan, että luulen näytelleeni osani varsin viekkaasti. Ei ole minun
syyni, että nuo rahjukset laskivat irti koiransa, vaan minä voin
ylistellä itseäni, että olen yksinäni saanut kiinni hurjan ja
vaarallisen salaliittolaisen." Hän hymyili kuvatessaan näin vankiaan.
"Keisari tietää, miten palkitsee ystävänsä", lisäsi hän, "ja myöskin,
miten hän rankaisee vihollisensa."

Koko ajan oli hän pitänyt kättä povessaan, ja nyt hän veti sen esiin sen
verran, että pistolin piippu välkkyi sieltä.

"Ei siitä ole mitään hyötyä", sanoi hän vastaukseksi toisen katseeseen.
"Te pysytte täällä majassa, elävänä tai kuolleena."

Lesage pani kädet kasvoilleen ja alkoi itkeä kovalla äänellä ja rajusti
nyyhkien.

"Tehän olette ollut pahin meistä kaikista, Charles", voihki hän. "Tehän
käskitte Toussacin tappaa senkin Bow Streetin miehen, ja tehän sytytitte
talon rue Basse de la Rampartin varrella ja nyt te käännytte meitä
vastaan!"

"Minä tein niin, kun tahdoin saada kaikki selville -- ja oikealla
hetkellä."

"Varsin hyvin, Charles, vaan mitä ajatellaan, kun minä kerron kaikki
puolustaessani itseäni? Miten voitte selittää kaiken tuon keisarille.
Vielä on aika estää minua puhumasta kaikkea, mitä tiedän teistä."

"Minä itse asiassa tunnen, että te olette oikeassa, ystäväni", sanoi
toinen vetäessään pistolinsa esiin ja virittäessään sen. "Olen ehkä
mennyt vähän määräysteni rajojen ulkopuolelle. Vaan se ei paljoa
merkitse, jätänkö teidät elävänä tai kuolleena, ja yleensä luulen olevan
parasta, että te kuolette."

Kauheaa oli ollut nähdä Toussacin repivän koiralta kurkun, vaan sitä
olin kuitenkin voinut katsella kylmiä väreitä tuntematta. Minä säälin ja
inhosin tätä onnetonta nuorta miestä, jonka luonto oli laatinut elämään
vaatimattomana ylioppilaana tai haaveilevana runoilijana, vaan jonka
lujemmat tahdot kuin hänen omansa olivat saattaneet näyttelemään osaa,
jonka lapsikin olisi paremmin suorittanut. Minä annoin hänelle anteeksi
viekkauden, jolla hän oli minut saanut paulaan, ja itsekkään
pelkuruuden, jonka vuoksi hän olisi minut uhrannut. Hän oli heittäytynyt
lattialle ja väänteli siinä kauhun kouristuksissa, jolloin hänen kauhea,
pieni toverinsa seisoi vierellä hymyillen raakamaisesti, pistoli
kädessä. Hän leikki avuttoman, läähöttävän pelkurin kanssa niinkuin
kissa leikkii hiiren kanssa; vaan minä luin hänen kylmistä silmistään,
että leikki oli kaukana, ja hänen sormensa näyttivät jo olevan
liipasimella. Kauhistuneena niin kylmäverisestä murhasta työnnälsin
kaapin oven auki ja syöksyin esiin anomaan armoa onnettomalle uhrille,
jolloin kuului ulkoa kovaa ääntä ja aseitten kalsketta. Kiven kova ääni
huuti: "Keisarin nimessä!" ja yhdellä ainoalla rajalla sysäyksellä
työntyi ovi auki.

Vielä tuuli aika kovasti ja avonaisesta ovesta näin taajan joukon
ratsumiesten huiskuvia töyhtöjä ja hulmuavia kaapuja ja sateesta
kimaltelevia univormuja. Niiden vieressä näkyi majasta tulevan valon
loistossa kaksi kaunista hevosta, joita piteli raskaseen,
punapäällystäiseen karhunnahkalakkiin puettu husaari. Ovella seisoi
toinen husaari, korkea-arvoinen mies, päättäen hänen komeasta puvustaan
ja arvokkaasta ryhdistään. Hänellä oli saappaanvarret polviin saakka, ja
vaaleansininen, hopealla koristeltu univormu, joku soveltui hänen
ratsastajavartalolleen erinomaisesti. Ei voinut muuta kuin ihailla hänen
käytöstapaansa, kun hän seisoi siinä ovella terävin katsein ja silmäsi
tuvassa olijoita. Hänen kasvonsa olivat kauniit, kalpeat ja
säännölliset, tuuheat viikset, jotka osaksi peittivät karhunnahkaisen
lakin kirkkaan leukanauhan.

"No", sanoi hän, "no?"

Vanhempi mies oli taas piilottanut pistolin povitaskuunsa.

"Tämä on Lucien Lesage", sanoi hän.

Husaari katseli vastenmielisesti olentoa, joka makasi lattialla.

"Onpa kelpo salaliittolainen!" sanoi hän. "Nouse ylös, sinä mateleva
koira! Tulkaa tänne, Gérard, ottakaa hänet ja viekää leirille."

Nuorempi upseeri ja hänen kintereillään kaksi sotilasta tuli majaan
aseet kalisten, ja kurja olento puoleksi hoiperrellen, puoleksi laahaten
vietiin pois ulos pimeään.

"Missä on toinen, n. s. Toussac?"

"Hän tappoi koiran ja juoksi tiehensä. Lesage olisi myöskin mennyt
pakoon, vaan minä hänet sain pidätetyksi. Jos te olisitte pitäneet
koiran kahleissaan, niin olisimme saaneet molemmat, vaan näinkin ollen,
voitte, eversti Lasalle, toivottaa minulle onnea." Hän ojensi kätensä,
sanoessaan näin, vaan toinen kääntyi äkkiä ympäri.

"Kuulkaa, eversti Savary?" sanoi hän ja katsoi ulos ovesta. "Toussac on
päässyt karkuun."

Pitkä, mustapukuinen mies ilmestyi näkyviin. Kauniilla, mustaverisellä
muodollaan näkyi vilkas hämmästyksen ilme, jonka tuo tieto vaikutti
hänessä.

"Missä hän sitte on?"

"Siitä on joku neljännestunnin aikaa, kun hän lähti juoksemaan."

"Vaan hänhän on kaikkein vaarallisin niistä. Keisari raivostuu, kun hän
saa kuulla tämän. Minnepäin hän juoksi?"

"Luultavasti maalle päin."

"Kuka tämä on?" kysyi eversti Savary osottaen minua. "Minä teidän
ilmoituksistanne päätin, että täällä on kaksi paitse teitä herra..."

"Minusta on mieluisinta, ettei nimeä mainita", keskeytti toinen.

"Sen kyllä ymmärrän", vastasi eversti Savary halveksivasti.

"Minä olisin teille sanonut, että tämä maja on yhtymäpaikka, vaan siitä
päätettiin vasta viime hetkessä. Olin asettanut niin, että olisitte
voinut saada kiinni Toussacin, vaan te päästitte koiran irti. Te saatte
luultavasti vastata keisarille siitä, miten olette hoitanut tämän
asian."

"Se on minun asiani, hyvä herra", sanoi eversti Savary. "Vaan te ette
ole sanonut kuka tämä mies on."

Tuntui turhalta salata nimeäni, kun minulla oli taskussani kirje, joka
olisi ilmaissut sen.

"Nimeni on Louis de Laval", sanoin ylpeästi.

Minun täytyy tunnustaa, että me ehkä olimme siellä Englannissa
liioitelleet oman arvomme. Olimme uskoneet, että koko Ranska
ihmettelisi, jos me tulisimme takaisin, vaan itse asiassa olikin Ranska
asiain nopean kehityksen aikana melkein kokonaan unohuttanut meidän
olemassa olomme. Minun ylimyksellinen nimeni ei tehnyt eversti Savaryyn
vähintäkään vaikutusta, hän sen vain kirjoitti muistikirjaansa.

"Herra de Lavalilla ei ole vähintäkään osaa asiassa", sanoi urkkija.
"Hän on aivan sattumalta joutunut tänne, ja minä vastaan, että hän
pidetään korjuussa, jos häntä satuttaisiin tarvitsemaan."

"Varmaan häntä tarvitaan", sanoi eversti Savary. "Vaan jos te tahdotte
ottaa hänet vastuullenne ja viedä hänet leiriin, kun niin vaaditaan,
niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, että te pidätte hänet
hallussanne. Minä lähetän teille sanan, jos häntä tarvitaan."

"Hän on keisarin käytettävänä."

"Onko täällä mitään papereita?"

"Ne poltettiin."

"Sepä ikävää."

"Vaan minulla on jäljennökset."

"Oivallista! Tulkaa, Lasalle! joka minuutti on kallis, ja täällä ei ole
enään mitään tehtävää. Antakaa husaarien hajautua, vielä voimme hänet
tavottaa."

Kumpikin roteva upseeri lähti majasta välittämättä sen enempää
suojelijastani, ja minä kuulin heidän ankarat komentosanansa ja aseitten
kalskeen, kun sotilaat nousivat hevosilleen. Silmänräpäyksen kuluttua ne
olivat poissa, ja hevosten kavioiden kapse kuoli etäisyyteen. Pieni
nuuskanruskea puoltajani meni ovelle ja katsoi heidän jälkeensä pimeään.
Sitten hän tuli takaisin ja katseli minua kiireestä kantapäähän
tavallisella kuivalla hymyllään.

"Niin, nuorimies", sanoi hän, "me olemme esittäneet muutamia eläviä
tauluja huviksenne, ja te voitte kiittää minua arvokkaasta paikasta,
joka teillä on ollut."

"Olen suuressa kiitollisuuden velassa teille, hyvä herra", vastasin
kiitollisuudella ja vastenmielisyydellä. "En tiedä miten teitä kiittää".

Hän katsoi minuun omituinen ilme ivallisissa silmissään.

"Te saatte sitten tilaisuuden kiittää minua", sanoi hän. "Vaan koska
olette vieras tällä rannikolla, niin kuin sanotte, ja kun minä olen
vastuun alainen teistä, niin on viisainta teidän seurata minua, minä
vien teidät sellaiselle paikalle, jossa te voitte huoleti nukkua."




KUUDES LUKU.

Salakäytävä.


Nuotio oli jo palanut loppuun, ja suojelijani puhalsi lampun sammuksiin,
niin että tuskin olimme kulkeneet kymmentä askelta, kun näkyvistämme oli
kadonnut kurja hökkeli, jossa minut oli niin omituisella tavalla otettu
vastaan kotimaahani. Tuuli oli asettunut, vaan mereltä päin tuli kylmä
tihusade. Jos olisin ollut yksinäni, niin olisin eksynyt yhtä helposti
kuin maalle tullessanikin, vaan seuralaiseni kulki reippaasti ja
varmasti, niin että hän varmaan kulki merkkien mukaan, joita minä en
huomannut. Märkänä ja väsyneenä, rutistunut mytty kainalossani ja mieli
kiihtyneenä kummallisesta seikkailustani, astelin kumppanini vierellä
ääneti ja kerroin ajatuksissani kaikki, mitä olin nähnyt.

Niin nuori kuin olinkin, olin kuitenkin kuullut valtiollisia
keskusteluja Englannissa vanhempain parissa, ja minä tunsin hyvin
tarkoin Ranskan olot. Minä tiesin, että Buonaparten nouseminen
valtaistuimelle oli katkeroittanut pienen, vaan pelättävän jakobinein
joukon, ja tasavaltalaiset huomasivat, että kaikki heidän ponnistuksensa
kuninkuuden poistamiseksi olivat johtaneet vain siihen, että saatiin
keisarivalta sijaan. Todellakin kurja tulos heidän hurjista
ponnistuksistaan, että kruunu kahdeksalla _fleur-de-lis'llä_ muutetaan
arvokkaampaan kruunuun valtio-omenineen ja risteineen. Toiselta puolen
Bourbonien suosijat, joiden keskessä olin elänyt nuoruuteni, olivat
suuresti pettyneet nähdessään, miten kansanjoukko tervehti viimeistä
ratkaisevaa askelta, jonka kautta järjestys muuttui sekasorroksi. Niin
erillaisia kuin heidän kantansa olivatkin, yhtyivät kumminkin puolueen
hurjimmat jäsenet vihaan Napoleonia vastaan ja lujaan päätökseen, millä
hinnalla hyvänsä saada hänet kukistetuksi. Siitä oli seurauksena koko
sarja salaliittoja, joista useimpiin oli alku Englannista, ja siitä
laaja urkkijajärjestelmä Fouchén ja Savaryn johdolla, sillä näiden
kahden miehen vastattavana oli keisarin turvallisuus. Omituisen sattuman
kautta minä olin noussut Ranskan rannikolle juuri samalla hetkellä kuin
muuan verenhimoinen salaliittolainen, ja saman sattuman kautta olin
joutunut näkemään, millä tavoin polisi koetti hävittää ja voittaa hänet
sekä hänen toverinsa. Kun muistelin seikkailuani ja kulkuani suolla,
tuloani majaan, paperien löytämistä, vangiksi joutumistani
salaliittolaisten käsiin, pitkällistä tuskaani Toussacin peukalon
ollessa leuvallani ja lopuksi vaihtelevia näytelmiä, joita olin nähnyt
-- koiran tappamisen, Lesagen vangitsemisen ja sotilaitten tulon, niin
en voinut ihmetellä, jos aivoni olivatkin ärsytyksissään ja että
hämmästyksekseni kouristuksen tapaisesti vavahtelin kuin pelästynyt
lapsi.

Nyt mietiskelin enin suhdettani mieheen, joka kulki sivullani. Hänen
käytöksensä oli herättänyt inhoa minussa. Olin nähnyt hänen
kavaluutensa, jolla hän oli kietonut toverinsa, ja minä olin huomannut
hänen laihoilla hymyilevillä kasvoillaan kylmää, tahallista julmuutta,
kun hän seisoi pistoli kädessä voivottelevan pelkurin vierellä, jonka
hän oli kietonut pauloihinsa. Vaan toisakseen, kun minä
ajattelemattomalla uteliaisuudella olin laittanut itseni toivottomaan
tilaan, niin hän pelasti minut kammottavan Toussacin kourista. Myöskin
oli selvää, että hän olisi voinut tehdä urotyönsä suuremmaksi
jättämällä minutkin vangiksi sotilaille. Minä en tosin ollut
salaliittolainen, vaan minun olisi ollut vaikea sitä todistaa. Tämän
pienen, ruskean, kaljupäisen miehen käytös sen vuoksi tuntui minusta
niin epäjohdonmukaiselta, että minä vihdoinkin, kun olimme kulkeneet
jonkun matkaa ääneti, kysyin häneltä yhtäkkiä, mitä hän sillä tarkotti.

Kuulin pimeässä kuivaa naurua, aivan kuin minun äkillinen ja suora
kysymykseni olisi hänestä tuntunut hauskalle.

"Te olette tavattoman hauska mies, herra -- herra -- no mikä se nyt
olikaan teidän nimenne?"

"De Laval."

"Aivan oikein, herra de Laval. Teissä on nuoruuden vilkkautta ja
lapsellisuutta. Te haluatte tietää, mitä on takan piipussa, ja te
kiipeätte sinne. Te tahdotte tietää syyn johonkin asiaan ja
häikäilemättä tekasette kysymyksen. Minä olen tottunut elämään
umpimielisten ihmisten joukossa, ja sen vuoksi te minusta tunnutte
varsin hauskalta."

"Olkootpa syyt mitkä hyvänsä toimintanne perustuksena, te kaikessa
tapauksessa olette pelastanut henkeni", sanoin. "Minä olen suuressa
kiitollisuuden velassa teille siitä."

Vaikeinta maailmassa on lausua kiitollisuutensa henkilölle, joka on
inhottava, ja minua pelottaa, että epäröivät sanani olivat esimerkin
lisänä lapsellisuudestani, josta hän minua syytti.

"Minä voin elää ilman kiitoksianne", sanoi hän kylmästi. "Te olette
aivan oikeassa, kun te ajattelette, että jos olisi sopinut
tarkotuksiini, niin minä olisin antanut teidän saada surmanne, ja minä
olen aivan oikeassa, kun minä ajattelen, että jos te ette olisi minulle
kiitollisuuden velassa, niin ette olisi näkevinännekään minun kättäni,
jos sen teille ojentaisin, niin kuin tuo Lasallekaan ei ollut
huomaavinaan. Hänestä on hyvin kunniakasta palvella keisaria
sotatantereella ja panna henkensä alttiiksi hänen edestään, vaan kun on
kysymyksessä elää vaarain keskellä niin kuin minä olen tehnyt,
seurustella miesten kanssa, jotka menevät ihan äärimmäisyyksiin, ja kun
tietää, että jos tekee pienimmänkin erehdyksen, niin on kuoleman oma,
niin -- silloin ei tuollaisten hienokätisten herrain mielestä sitä
ihmistä ole olemassakaan. Niin", jatkoi hän hyvin katkerasti ja
kiihkoisasti, "minä olen uskaltanut enemmän ja saanut kestää enemmän
Toussacin ja muutamien hänen toveriensa kanssa kuin tuo Lasalle kaikilla
poikamaisilla ratsuretkillään. Mitä ansioihin tulee, niin keisarin
kaikki marskit yhteensä eivät ole tehneet keisarille niin tärkeitä
palveluksia kuin minä. Vaan te ette näe niitä ehkä siinä valossa, te
herra ... herra..."

"De Laval."

"Aivan oikein -- se nyt on kumma, että minä en muista tuota nimeä.
Teillä varmaan on sama käsitys kuin eversti Lasallellakin?"

"Tästä asiasta en voi muodostaa mitään mielipidettä", sanoin. "Minä vain
tiedän, että minun on kiitettävä teitä hengestäni."

En tiedä, mitä hän olisi sanonut tähän kiertävään vastaukseen; samassa
kuulimme pari pistoolin laukausta ja kovaa huutoa kaukaa. Me pysähdyimme
muutaman minutin ajaksi, vaan nyt oli taas kaikki hiljaa.

"Ne varmaankin saivat Toussacin näkyviinsä", sanoi seuralaiseni. "Minä
luulen, että hän on niin voimakas ja viekas, että he eivät saa häntä
kiinni. En tiedä millaisen vaikutuksen hän teihin teki, vaan sen sanon
teille, että kaukaa saatte hakea ennen kuin löydätte niin vaarallista
miestä."

Vastasin, että haluaisin mennä kauas päästäkseni kohtaamasta sellaista
miestä, jos vain minulla ei olisi keinoa puolustautumaan, ja
seuralaiseni kuivalla naurulla osotti, että hän oli samaa mieltä.

"Muuten hän on kerrassaan rehellinen mies, joka ei ole suinkaan
tavallista meidän päivinämme", sanoi hän. "Hän on muuan niitä, jotka
vallankumouksen alku-aikoina yhtyivät siihen koko sielunsa täydellä
voimalla. Hän uskoi, mitä kirjailijat sanoivat, ja hän uskoi, että
Ranskasta, kärsittyään vähän aikaa levottomuutta, ja muutamia
välttämättömiä murhia kun oli tehty, tulisi taivaanvaltakunta maan
päällä, rauhan ja varallisuuden ja veljeyden keskipiste. Niitä oli
varsin paljon, jotka olivat saaneet tällaiset kauniit aatteet päähänsä,
vaan nämät päät ovat nyt enimmäkseen joutuneet sahanmuhakoppaan. Toussac
pysyi aatteilleen uskollisena, ja kun näki sotaa rauhan asemesta,
kiduttavaa köyhyyttä varallisuuden asemesta ja keisariuden
veljellisyyden sijalla, niin silloin hän raivostui. Hänestä tuli
tuollainen villi-olento kuin olette nähnyt, eikä hän muuta ajattele kuin
uhrata voimansa niiden kukistamiseen, jotka ovat sortaneet hänen kauniit
ihanteensa. Hän on pelkäämätön, kestävä ja muuttumaton. Minä olen ihan
varma, että hän minut tappaa tämän yöllisen teon vuoksi."

Seuralaiseni sanoi mitä tyynemmällä äänellä nämät sanat, ja minä nyt
ymmärsin, että hän ei kehuakseen sanonut, että hänen vaivaloisen
tehtävänsä suorittamiseen tarvittiin enemmän rohkeutta kuin olemaan
kauniina miekkamiehenä niin kuin Lasalle. Hän oli vähän aikaa ääneti ja
sitten hän jatkoi, aivan kuin olisi puhunut itsekseen.

"Niin", sanoi hän, "minä en käyttänyt tilaisuutta. Minun olisi pitänyt
ampua hänet, silloin kun hän taisteli koiran kanssa. Vaan jos olisin
vain haavoittanut hänet, niin olisi hän repinyt minut kappaleiksi kuin
keitetyn kanan, niin että on ehkä parasta niin kuin on."

Me olimme jo päässeet suolta, ja minä olin jo jonkun aikaa tuntenut
jalkaini alla pehmoisen joustavan ruohikon, ja tiemme oli kulkenut
rannalla olevia matalia särkkiä ylös ja alas. Vaikka oli pilkkosen
pimeä, niin seuralaiseni kulki varmasti epäröimättä hetkeäkään, ja
reippaasti, joka minusta olikin mieluista, kun olin märkänä ja
viluissani. Olin vielä niin nuori, kun lähdin kotimaastani, että tuskin
päiväseen aikaankaan olisin tuntenut seutuja, vaan nyt pimeässä ja
huumauksissani kaikesta siitä, mitä olin nähnyt, en voinut vähintäkään
aavistaakaan, missä olimme tai minne menimme. Olin käynyt
välinpitämättömäksikin, minusta oli sama minne menin, kunhan vain sain
yösijan ja lepoa, jota nyt tarvitsin.

En tiedä kuinka kauan olimme kulkeneet, vaan minä olin nukkunut ja
herännyt ja taas nukkunut kulkiessani seuralaiseni vierellä; sitten
heräsin taas, kun hän yhtäkkiä pysähtyi. Sade oli jo lakannut ja vaikka
kuu olikin vielä pilvessä, niin oli kuitenkin taivas sen verran
selvinnyt, jotta näki ympärilleen vähän matkaa. Edessämme ammotti valkea
syvänne, ja minä arvelin, että se oli vanha kalkkimurros, jonka
laitamilla kasvoi karhunmarjapensaita ja sanajalkoja. Vilkaistuaan
ympärilleen, etteihän vain kukaan näe, hiipi seuralaiseni vitikon läpi,
kunnes tuli kalkkiseinän luo. Hän kulki sen vierustaa jonkun matkaa ja
tunkeutui kallion ja pensaitten väliin, kunnes lopultakin tuli
muutamalle paikalle, josta näytti mahdottomalta päästä etemmäs.

"Näettekö tulta takananne?" kysyi hän minulta.

Minä käännyin katsomaan ja katselin hyvin tarkkaavasti joka suunnalle,
vaan en mitään voinut huomata.

"No, se on hyvä", sanoi hän. "Menkää te ensin, minä tulen sitten
jälestä."

Sillä aikaa kun minä olin selin, hän oli avannut tai työntänyt syrjään
vanukkeiset oksat, jotka olivat sulkeneet tiemme. Kun minä taas käännyin
häneen päin, niin huomasin mustan nelikulmaisen aukon edessämme
valkeassa seinässä.

"Tämä on ahdas portti, vaan kauempana on väljempi", sanoi hän.

Minua epäilytti hetken aikaa. Mihinkähän tämä kummallinen mies minut
vie? Asuuko hän luolassa kuin peto-eläin vai tahtoiko hän minut saattaa
johonkin ansaan? Kuu alkoi nyt paistaa ja sen hopeavalossa tämä musta,
äänetön aukko näytti sanomattoman kammottavalta ja uhkaavalta.

"Te olette tullut jo liian kauvas voidaksenne enään kääntyä takaisin",
sanoi seuralaiseni. "Teidän täytyy joko luottaa minuun kerrassaan tai ei
ollenkaan."

"Olen vallassanne."

"Käykää sitten sisään, minä tulen jälessä."

Minä ryömin käytävään, joka oli niin matala, että minun piti kontata
nelinryömin. Kun käänsin päätäni, niin näin epäselvät kulmikkaat
varjohaamut seuralaisestani. Hän viipyi käytävän suulla ja rapisutti
lehtiä ja oksia, ulkoa tuleva heikko valo ei enään päässyt tulemaan
sisään ja me olimme pilkkopimeässä. Minä kuulin äänen jälestäni, kun hän
siellä ryömi.

"Menkää niin kauas kun tulee alankopaikka", sanoi hän. "Silloin tulee
tilavampi ja me voimme ottaa tulta."

Käytävä oli niin matala, että selkä kattoa piirsi, ja kyynärpäät
koskivat molemmin puolin seinään. Minä siihen aikaan olin notkea ja
taipuisa, niin että minun ei ollut vaikea päästä kulkemaan. Kulettuani
jonkun sata tai sataviisikymmentä askelta tunsin käsilläni syvennyksen
edessäni. Minä kapusin alas ja puhtaammasta ilmasta tunsin heti, että
olemme tilavammalla paikalla. Kuulin seuralaiseni iskevän tulta piillä
ja taulan punanen valo muuttui kirkkaaksi keltaiseksi vaharullan
valoliekiksi. Aluksi en nähnyt muuta kuin vakavat, teräväpiirteiset
kasvot, kuin millähän kummallisella puu-ukolla, ja leuvat vippasivat
kuin kalalla. Tässä valossa hän näytti omituiselta. Sitten hän kohotti
vaharullan ylös ja kuletti sitä edestakaisin valaistaakseen paikkaa.

Minä nyt näin, että olimme maanalaisessa käytävässä, joka näytti
johtavan maan sisään. Käytävä oli niin korkea, että minä vaivatta voin
seisoa pystyssä, ja vanhat sammaleiset kivet, jotka olivat käytävän
laitamilla, ilmoittivat sen ijän suureksi. Siltä paikalta, jossa me
seisoimme, oli katto luhistunut alas ja käytävä siten täyttynyt, vaan se
oli murrettu, niin että siihen oli syntynyt kapea käytävä, jota me tähän
saakka olimme kulkeneet. Tämä työ näytti tehdyn aivan äskettäin, sillä
käytävässä oli soraa ja joukko työkalujakin. Seuralaiseni meni vaharulla
kädessä alas tunneliin, ja minä seurasin aivan kintereillä kiiveten
suurten kivien yli, jotka olivat pudonneet katosta tai seinistä ja
sulkivat nyt tien.

"Kuulkaas", sanoi hän nauraa virnottaen minulle yli olkansa, "oletteko
koskaan nähnyt mitään tällaista siellä Englannissa?"

"En milloinkaan."

"Nämät ovat varukeinoja, joihin ihmiset ryhtyivät muinoin rauhattomina
aikoina. Nyt kun rauhattomat ajat taas ovat palanneet, ovat ne varsin
hyödyllisiä niille, jotka ne tuntevat."

"Minne tämä käytävä johtaa?" kysyin.

"Tänne", vastasi hän ja pysähtyi muutaman vanhan puu-oven luo, joka oli
lujasti raudalla kiskotettu. Hänellä oli siinä jotakin puuhaa
rautakiskojen kanssa pysyen minun edessäni, niin että minä en voinut
nähdä mitä hän teki. Kuului kova rasahdus ja ovi aukesi hitaasti vinkuen
saranoissaan. Sen takana näkyi jyrkkä porras nousevan ylös. Hän työnsi
minut edelleen ja sulki oven jälestämme. Portaitten yläpäässä oli vielä
samallainen ovi, jonka hän avasi samalla tavalla.

Olin ollut jo tarpeeksi hämilläni tullessamme kalkkimurrokselle, vaan
nyt tämän kummallisen matkan tehtyämme, minä aloin hieroa silmiäni ja
ihmetellä, olinkohan todella sama Louis de Laval, joka äskettäin oli
tullut Ashfordista, vai oliko tämä unta, joku Pigault Lebrunin
seikkailuja. Nämät suuret, sammalpeitteiset holvit ja jyhkeät,
rautakiskoiset ovet olivat todellakin kuin himmeä musta tausta unissa;
vaan tippuva vaharulla, minun märkä myttyni ja nämät likaset vaatteeni
kovin selvään todistivat kaiken tämän todeksi. Seuralaiseni ketterä,
vilkas ja asioimistapainen käytös ja hänen niukkasanaiset huomautuksensa
silloin tällöin vetivät minun mielikuvitukseni taas maan päälle. Hän
piti nyt ovea auki edessäni ja sulki sen sitten taas jälestämme.

Me olimme nyt pitkässä holvikäytävässä, jossa oli kivilattia, ja sen
toisessa päässä paloi himmeä öljylamppu. Kaksi rautakaltereilla
varustettua akkunaa osotti, että me taas olimme tulleet maanpinnalle. Me
kulimme tätä käytävää, sitten useampain sivukäytäväin läpi mentyämme
nousimme ylös kiertoportaita. Täällä oli avonainen ovi, josta tultiin
pieneen, varsin hauskan näköiseen sänkykamariin.

"Minä otaksun, että te ette muuta tarvitse tänä yönä", sanoi hän.

Minua halutti nakkautua maata märkine vaatteineni ja niine hyvineni
lumivalkoiselle peitteelle, vaan kuitenkin uteliaisuuteni sai hetkiseksi
voitetuksi väsymykseni.

"Minä olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, hyvä herra", sanoin.
"Tahtonette vielä osottaa suurempaa hyvyyttä minulle ilmoittamalla,
missä olen."

"Te olette minun talossani, ja siihen tietoon saatte tyytyä tänä iltana.
Huomen aamulla puhelemme enemmän."

Hän soitti pientä kelloa, ja laiha, pörröinen palvelija, hyvin
talonpoikaisen näköinen, tuli heti tämän kutsun saatuaan.

"Hallitsijattarenne varmaankin on jo mennyt huoneisiinsa?"

"Niin on, armollinen herra, jo ainakin kaksi tuntia sitten."

"Hyvä. Minä tulen itse teitä noutamaan huomen aamulla varhain." Hän
sulki oveni, ja hänen askeltensa kaiku tuskin vielä oli kadonnut
kuuluvista, kun minä olin syvässä unessa.




SEITSEMÄS LUKU.

Grosboisin isäntäväki.


Isäntäni pitikin sanansa, sillä kun heräsin kuullessani liikettä
huoneesta, niin näin hänen seisovan sänkyni vieressä niin tyyneen ja
tyytyväisen näköisenä ja niin säännöllisesti puettuna, että oli vaikea
ajatella hänen olleen eilisessä hurjassa ottelussa ja siinä näytelleen
niin vastenmielistä osaa. Nyt kirkkaassa päivän valossa hän näytti
paremminkin täsmälliseltä koulun-opettajalta, jota vaikutusta vielä
lisäsi hyväntahtoinen vaan mahtava hymy, jolla hän minua katseli. Vaikka
hän hymyili, niin tunsin kuitenkin vastustamatonta vastenmielisyyttä, ja
olin vakuutettu, että en ennen voi olla tyyni kuin saan lopetetuksi
tämän toveruuden, johon pakosta olin joutunut. Toisella käsivarrellaan
hänellä oli koko joukko vaatteita, jotka hän asetti tuolille sänkyni
viereen.

"Siitä päättäen, mitä eilen illalla minulle sanoitte, otaksuin että
puvustonne ei ole runsaasti varustettu", sanoi hän minulle. "Minä
luulen, ettei kukaan täällä talossamme ole sen mittainen kuin te, vaan
kaikissa tapauksissa olen ottanut koko joukon näitä vaatteita, joista
voitte valita, mikä teille parhaiten sopii. Tässä on partaveitsi,
saippuaa ja puuterirasia. Minä tulen puolen tunnin kuluttua, jolla aikaa
toivon teidän ehtivän pukeutua."

Minä huomasin, että oma pukuni vähän harjattua on yhtä hyvässä kunnossa
kuin ennenkin, vaan minä käytin kuitenkin hänen tarjouksestansa
hyväkseni röyhelöpaidan ja mustan silkkihuivin. Minä olin jo pukeutunut
ja olin katselemassa akkunasta, josta oli näköala muuatta kalkkiseinää
vasten, kun isäntäni astui huoneeseen. Hän katseli minua kiireestä
kantapäähän tarkastavin katsein ja näytti olevan varsin tyytyväinen.

"Käyhän se laatuun, varsin hyvin!" sanoi hän ja nyökäytti päätään
arvostelevasti. "Nykyään, mitä pukuun tulee, on matkavaatteen tapainen
tai kovan työn suuntainen enemmän muodissa kuin _Inrcoyablen_
keikarimaisuus. Olen naisten kuullut sanovan, että se osottaa parempaa
aistia. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, hyvä herra."

Minua hämmästytti tuo hänen huomionsa kiinnittäminen minun pukuuni, vaan
se unohtui hämmästykseen, jonka valtaan pian jouduin. Sillä kun me
olimme menneet muutaman käytävän läpi ja astuimme suureen saliin, joka
minusta tuntui niin tutulle, niin oli edessäni isäni kuva luonnollisessa
koossa. Minä seisoin hämmästyksissäni ja tuijotin sitä, ja kun käännyin
siitä, niin näin seuralaiseni kylmänharmajat silmät suunnattuina minuun
ja niistä näkyi leikillinen väike.

"Te näytte olevan ihmeissänne, herra de Laval", sanoi hän.

"Jumalan nimessä", sanoin, "elkää leikkikö minun kanssani enään. Missä
te olette, ja mihin paikkaan te olette minut kulettanut?"

Hän ei vastannut, purskahti vain nauramaan tavallista kuivaa nauruaan,
laski kurttuisen ruskean kätensä minun käsivarrelleni ja vei minut
suureen huoneeseen. Siellä keskilattialla oli aistikkaasti katettu
ruokapöytä, ja sen takana istui matalassa nojatuolissa nuori nainen
kirja kädessä. Hän nousi istumasta, kun me tulimme huoneeseen, ja minä
huomasin, että hän oli pitkä, siro nainen, tummaverinen, selvät
piirreet ja mustat, tavattoman loistavat silmät. Jo heti ensi
silmäyksellä huomasin, että hän ei minua katsellut ystävällisesti.

"Sibylle", sanoi isäntäni ja hänen sanansa pidättivät henkeni "tämä on
serkkusi Englannista, Louis de Laval. Rakas sisareni poika, tämä on
ainoa tyttäreni, Sibylle Bernac."

"Te olette siis..."

"Olen äitisi veli, Charles Bernac."

"Te olette eno Bernac!" änkytin kuin tyhmyri. "Vaan minkä vuoksi ette
sitä sanonut minulle?"

"Minulla ei ollut mitään syytä olla käyttämättä tilaisuutta esteettä
tarkastaakseni, millainen sisareni pojasta oli tullut englantilaisen
kasvatuksen saatuaan. Minun olisi sitä paitsi ollut vaikeampi sinun
ystävänäsi esiintyä, jos toverini olisivat saaneet aihetta uskomaan,
että minulla oli joitakin persoonallisia seikkoja sinun
puollustamiseksesi. Vaan suo nyt minun lausua sinut sydämmellisesti
tervetulleeksi Ranskaan ja ikävän mieleni siitä, että vastaanotto oli
niin epäystävällinen. Minä olen varma siitä, että Sibylle on auttava
minua kaikin tavoin sen korvaamiseksi."

Minä katselin ympärilleni ja vähitellen aloin tuta suuren huoneen
vaakunoineen ja hirvenpäineen, joita oli seinällä. Ja tämän näköalan
akkunasta puistoon ja sen takana aukeavalle merelle olin varmaan ennen
nähnyt. Oli siis aivan totta, että olin omassa linnassamme Grosboisissa,
ja tämä inhoittava vanha mies nuuskanruskeassa puvussa, tämä kavala
juontenkutoja, jolla naama oli kuin pääkallolla, oli se mies, jota isäni
olin kuullut usein sadattelevan, mies, joka oli hänet karkottanut
maatilaltaan ja itse anastanut sen. Vaan en kuitenkaan voinut unohuttaa,
että hän saattaen itsensä vaaraan oli pelastanut minut eilen illalla, ja
minä taas tunsin huojuvani kiitollisuuden ja vastenmielisyyden välillä.

Me olimme istuneet pöytään, ja syödessämme vasta ilmestynyt enoni
selitti minulle kaikkea, mitä en vielä ymmärtänyt.

"Samassa silmänräpäyksessä kun sinut näin, aavistin, että se olet sinä",
sanoi hän. "Muistan hyvin isäsi, kun hän oli nuori ritari, ja sinä olet
hänen elävä kuvansa, vaikka voinkin sanoa, että jos on jotakin eroa,
niin se on sinun eduksesi. Ja kuitenkin hänellä oli maineena, että hän
oli kaunein mies Rouenin ja meren välillä. Sinun tulee muistaa, että
minä odotin sinua, ja että ei ole niinkään monta sinun ikäistäsi
ylimystä harhailemassa täällä rannikolla. Minua kummastutti, että sinä
et eilen illalla tuntenut, missä olet. Oletko koskaan kuullut puhuttavan
salakäytävästä Grosboisissa?"

Minä hämärästi muistin, että olin lapsena kuullut puhuttavan tästä
maan-alaisesta käytävästä, vaan että katto oli luhistunut alas, jonka
vuoksi sitä ei voitu käyttää.

"Aivan oikein", sanoi enoni. "Kun linna tuli minun haltuuni, oli
ensimmäisiä tehtäviäni puhkaista uusi käytävä sen toiseen päähän, sillä
arvelin, että siitä voi olla hyötyä näinä rauhattomina aikoina; jos se
olisi ollut kunnossa, niin se melkoisesti olisi auttanut vanhempaisi
pakoa."

Hänen puheensa johti muistiini kaikki, mitä olin kuullut ja mitä voin
muistaa näiltä kauheilta ajoilta, jolloin meitä, tämän maatilan
omistajia, ajettiin kuin susia, ja ulvova pyöveli seurasi meitä
rantasillalle saakka uhaten nyrkeillään ja kivillä. Minä muistin
myöskin, että tämä mies juuri oli kaatanut öljyä tuleen ja perustanut
rikkautensa meidän raunioille. Kun silmäsin häneen toiselle puolen
pöytää, niin näin, että hänen terävät harmajat silmänsä olivat
kiinnitetyt minuun, ja minä ymmärsin, että hän luki ajatukseni.

"Me saamme unohuttaa entiset", sanoi hän. "Ne ovat vanhojen polvien
riitoja; Sibylle ja sinä edustatte uutta polvea."

Serkkuni ei ollut sanonut sanaakaan eipä edes välittänyt läsnäolostani,
vaan kun nyt nimemme asetettiin näin vierekkäin, niin hän katseli minua
yhtä vihasesti kuin olin huomannut hänen heti alustakin tekevän.

"No, Sibylle", sanoi hänen isänsä, "sinä voit vakuuttaa Louis
serkullesi, että sinusta nähden ei ole mitään sukuriitaa."

"Meidän on helppo puhua sillä tavoin, isä", vastasi hän. "Se ei ole
sinun kuvasi, joka riippuu salin seinällä eikä ne sinun vaakunoitasi,
jotka riippuvat täällä. Me omistamme linnan ja maatilan, vaan de Lavalin
perheen jäsenen asiana on sanoa meille, tyytyykö hän tähän."

Hänen tummat, vihaset silmänsä olivat kiinnitettyinä minuun, kun hän
odotti minun vastaustani, vaan hänen isänsä ehätti sanomaan:

"Sinä et tervehdi juuri ystävällisellä tavalla serkkuasi", sanoi isänsä
terävästi. "Asiain kulku on ollut sellainen, että Louisin perintö on
joutunut meille, vaan meidän asiamme ei ole muistuttaa häntä tästä
seikasta."

"Hän ei tarvitse mitään muistutuksia", sanoi tyttö.

"Te teette minulle väärin", lausuin minä, sillä tytön viha ja
halveksuminen suututti minua. "Totta on, että minä en voi unhottaa, että
tämä linna ja tämä maa on ollut esi-isäini omaisuutta -- olisinhan aika
rahjus, jos voisin sen unohtaa -- vaan jos te luulette, että minä sen
vuoksi mielessäni haudon jotakin katkeruutta, niin te erehdytte. Minä
puolestani en halua mitään muuta kuin että saan raivata oman tieni
miekallani."

"Eikä koskaan ole ollut aikaa, jolloin se olisi voinut tapahtua
helpommin ja loistavammin kuin nyt tähän aikaan", huudahti enoni. "Nyt
on suuria asioita tekeillä, ja jos sinä olet keisarin hovissa, niin olet
niiden ahjossa. Mikäli minä ymmärrän, niin haluat palvella häntä?"

"Tahdon palvella maatani."

"Sinä palvelet maatasi palvelemalla keisaria, sillä ilman häntä joutuu
maa sekasortoon."

"Kaikesta päättäen, mitä olen kuullut, se ei ole niinkään helppo asia",
sanoi serkkuni. "Minä luulen, että teillä olisi ollut paljo mukavampi
olo Englannissa -- ja siellä olisitte myöskin ollut paremmassa
turvassa."

Kaikella, mitä tyttö sanoi, näytti hän tahtovan minua loukata, enkä minä
tiennyt, millä tavalla olisin hänelle antanut siihen syytä. En ole
koskaan tavannut naista, jota kohtaan minussa niin pian olisi syntynyt
vastenmielisyys. Minä huomasin, että hänen sanansa suututtivat yhtä
paljo hänen isäänsä kuin minuakin, sillä hän näytti katselevan tytärtään
yhtä tuikein katsein kuin tämäkin häntä.

"Serkkusi on urhoollinen mies; ja niin paljoa en voi sanoa muutamasta
toisesta", sanoi enoni.

"Kenestä toisesta?" kysyi tyttö.

"Se on sama", vastasi isä nenäkkäästi ja nousi pöydästä äkkiä aivan kuin
hän olisi pelännyt, että hän suutuksissaan joutuu sanomaan enemmän kuin
olisi tahtonut, ja hän kiiruhti pois huoneesta.

Tyttö näytti joutuvan aivan hämilleen tästä hänen vastauksestaan ja
nousi pöydästä aivan kuin olisi aikonut seurata häntä. Sitte hän pudisti
päätään ja nauroi epäilevästi.

"Minä luulen, että te ette ole nähnyt koskaan ennen enoanne?" sanoi
serkkuni minulle.

"En ole", vastasin hänelle.

"No, mitä arvelette hänestä _nähtyänne_ hänet?"

Tuollainen kysymys, jonka tytär teki isästään, synnytti minussa melkein
jotakin kauhun tapaista. Minusta tuntui, että isänsä on vielä pahempi
ihminen kuin olin luullutkaan, jos hän on tuolla tavoin vaikuttanut
läheimpään ympäristöönsäkin.

"Vaiti-olonne on riittävä vastaus", sanoi hän, kun minä epäröin vastata.
"Minä en tiedä, miten tapasitte hänet eilen, tai mitä tapahtui
välillänne, sillä me emme ole ystävällisellä kannalla. Mutta minä
luulen, että olette oikein häntä arvostellut. Nyt minulla on vähän
kysyttävää teiltä. Te olette saanut häneltä kirjeen, jossa hän kehotti
teitä tulemaan tänne, eikö niin?"

"Sain."

"Ettekö huomannut mitään kuorella?"

Minä muistin nuo kaksi onnettomuutta ennustavaa sanaa, jotka olivat
minulle antaneet niin paljo miettimisen aihetta.

"Mitä? Tekö minua varotitte tulemasta tänne?"

"Niin, minä. Minulla ei ollut mitään muuta keinoa."

"Vaan minkä vuoksi?"

"Kun minä en olisi halunnut teitä tänne."

"Luulitteko, että minä teille tekisin jotakin vahinkoa?"

Hän oli jonkun aikaa ääneti, aivan kuin olisi pelännyt, että hän joutuu
sanomaan liikoja. Hänen vastauksensa oli sitten ihan odottamaton:

"Minä luulin, että teille tehtäisiin pahaa."

"Luuletteko minun olevan vaarassa täällä?"

"Siitä olen varma."

"Kehoitatteko minua menemään täältä?"

"Viipymättä hetkeäkään."

"Mistäpäin minua vaara uhkaa?"

Hän epäili vähän aikaa taas, teki sitten välinpitämättömän liikkeen,
aivan kuin olisi kaiken varovaisuuden viskannut tiehensä, kääntyi minuun
ja sanoi:

"Isäni puolelta."

"Minkä vuoksi hän tahtoisi minulle pahaa?"

"Sen sanokoon teille oma tarkkanäköisyytenne."

"Vaan minä vakuutan teille, että te arvostelette häntä tässä tapauksessa
väärin", sanoin hänelle. "Hän pelasti henkeni eilen illalla."

"Pelasti henkenne? Kenen käsistä?"

"Kahden salaliittolaisen käsistä, joiden tuumat olin sattunut saamaan
tietooni."

"Ah!" Hänen poskensa karahtivat yhtäkkiä punaisiksi.

"He olisivat tappaneet minut, jos vain hän ei olisi joutunut väliin."

"Hänen tarkoituksiinsa ei sovi vielä, että teille mitään pahaa tapahtuu.
Hänellä oli syynsä saada teidät Grosboisiin. Vaan minä olen ollut hyvin
avomielinen ja suoravainen teille, ja minä vaadin, että tekin olette
samoin minulle. Oletteko Englannissa oloaikananne -- rakastunut?"

Kaikki mitä serkkuni oli puhunut, oli minusta tuntunut varsin
kummalliselta, ja tämä kysymys keskellä vakavaa keskustelua oli
kummallisin kaikista. Vaan suora kysymys vaatii suoran vastauksen, ja
minä en epäröinyt.

"Englannissa minulla on vieläkin maailman kaunein ja suloisin tyttö",
sanoin. "Eugenie on nimensä, Eugenie de Choiseul, vanhan kreivin veljen
tytär."

Vastaukseni näytti tyydyttävän varsin suuressa määrin serkkuani. Hänen
suuret, mustat silmänsä loistivat ilosta.

"Oletteko hyvin kiintynyt häneen?"

"En saavuta iloani ennen kuin saan taas nähdä hänet."

"Ettekö hänestä luovu?"

"En jumaliste!"

"Ette Grosboisin vuoksikaan?"

"En edes senkään vuoksi."

Serkkuni ojensi minulle kätensä vaikuttavan sydämmellisesti.

"Antakaa anteeksi epä-ystävällisyyteni", sanoi hän. "Minä huomaan, että
meistä tulee liittolaisia eikä vihollisia."

Me puristimme vielä toistemme käsiä, kun isänsä astui huoneeseen.




KAHDEKSAS LUKU.

Serkkuni.


Enoni näytti varsin tyytyväiseltä ja hämmästyneeltä, kun hän huomasi
meidän näin pian sopineen. Kaikki hänen vihansa näytti kuin puhaltaen
kadonneen, kun hän kääntyi tyttärensä puoleen, vaan vaikka hänen äänensä
olikin muuttunut, niin tyttären silmissä oli epäilevä ilme.

"Minun pitää lukea muutamia tärkeitä papereita", sanoi hän. "Siihen
minulta menee tunti tai niille main. Minä arvaan, että Louis tahtoo
katsella vähän tätä vanhaa paikkaa, ja minä olen varma, että hän ei voi
saada parempaa opasta kuin sinä Sibylle olet, jos haluat käydä hänelle
vähän näyttelemässä."

Sibylle ei vastustanut, ja minä puolestani olin ihastunut tähän
ehdotukseen, sillä siten sain tilaisuuden päästä lähemmin tutustumaan
kummalliseen serkkuuni, joka minulle oli sanonut niin paljo ja kuitenkin
näytti tietävän vielä enemmän. Mitä hän tarkotti sillä, että hän niin
salaperäisesti oli varottanut minua isästään, ja minkä vuoksi hän oli
niin halukas tietämään minun sydämeni asioita? Näihin kahteen
kysymykseen minun piti välttämättömästi saada vastaus. Me siis menimme
yhdessä kävelemään suloiseen meri-ilmaan, jonka eilinen myrsky oli vielä
raitistanut. Kun hän minulle oli näyttänyt kaikki niin tarkkaan, että
huomasin, miten hän oli mielistynyt tähän linnaan, niin hän pyysi
anteeksi, että hän oli täällä isäntänä ja minä vieraana.

"Minä en ollut katkera teitä kohtaan, vaan itseäni kohtaan", sanoi hän,
"sillä me olemme käkiä, jotka olemme anastaneet toisten pesän ja
karkottaneet pois ne, jotka sen ovat rakentaneet. Minua hävettää, että
isäni on kutsunut teidät vierailemaan omaan kotiinne".

"Me olimme ehkä liiaksi juurtuneet tänne", vastasin. "Ehkä oli oma
hyvämme, että meidät karkoitettiin murtamaan itsellemme oma tie, niin
kuin nyt aijon tehdä."

"Te sanotte, että aijotte mennä keisarin luo?"

"Niin."

"Tiedättekö, että hän on leirillä täällä aivan lähellä?"

"Olen kuullut siitä."

"Vaan teidän perheenne on vielä valtion kirouksessa."

"Minä en ole tehnyt hänelle mitään pahaa. Minä menen avomielisesti hänen
luokseen ja pyydän, että hän suo minun tarjota hänelle palvelustani."

"Niin", sanoi hän, "niitä on sellaisia, jotka sanovat häntä anastajaksi
ja toivovat hänelle kaikkea pahaa, vaan minä puolestani en vielä ole
kuullut hänen sanoneen tai tehneen mitään, joka ei olisi ollut suurta ja
jaloa. Vaan minä olin luullut, että te, serkku Louis, olisitte piintynyt
englantilainen, ja tulisitte tänne taskut täynnä Pittin kultia ja sydän
täynnä petosta".

"Englantilaiset ovat minua aina kohdelleet vieraanvaraisuudella",
vastasin hänelle, "vaan sydämeni on aina ollut ranskalainen".

"Vaan isänne taisteli meitä vastaan Quiberonin luona."

"Antaa kunkin sukupolven sopia omat riitansa, siitä olen aivan samaa
mieltä kuin teidän isänne", sanoin minä.

"Älkää arvostelko isääni hänen sanainsa, vaan hänen tekojensa mukaan",
puhkesi hän sanomaan. "Hän surmasi äitini. Minä en sano sillä, että hän
pisti puukon kurkkuun, vaan hän kylmällä julmuudellaan pakahdutti hänen
hellän sydämensä. Nyt te jo ehkä alatte ymmärtää, minkä vuoksi minä voin
hänestä puhua tällä tavoin."

Minä näin monien vuosien katkerat vihat, jotka hän oli kätkenyt syvälle
sieluunsa, äkkiä leimahtavan nyt puniksi hänen poskilleen ja salamoiksi
hänen kauniisiin silmiinsä. Minä ymmärsin sillä hetkellä, että tässä
kookkaassa, sirossa ruumiissa oli kumoamatonta voimaa.

"Te varmaan ajattelette, serkku Louis, että minä olen varsin puhelias,
kun minä en ole teitä tuntenut vielä kuin muutaman tunnin", sanoi hän.

"Kenelle sitten puhuisitte, kun ette omalle sukulaisellenne?"

"Se on totta, vaan en olisi koskaan uskonut, että joudun niin
tuttavalliselle kannalle teidän kanssanne. Minä tuskalla ja surulla
odotin teidän tuloanne. Minä ehkä osotinkin jonkun verran tunteitani,
kun isä toi teidät sisälle."

"Niin teitte", vastasin minä. "Minua pelotti, että en ollut teille
tervetullut."

"Ette ollenkaan, ette omasta ettekä minun puolestani", sanoi hän.
"Teidän puolestanne sen vuoksi, kun epäilin, että isäni aikeet voivat
olla vihamieliset. Omasta puolestani..."

"No, ja omasta puolestanne?" kysyin hämmästyneenä, sillä hän joutui
hämilleen ja vaikeni.

"Te olette sanonut, että teidän sydämenne on toisen oma. Minä voin
teille sanoa, että minunkin käteni on luvattu, ja sydämeni on seurannut
sen mukana."

"Olkoon onneksenne!" sanoin. "Vaan mitä se siihen vaikuttaa, että minä
en ole tervetullut?"

"Englannin paksu ilma on samentanut teidän älynne, serkku hyvä", sanoi
hän pudistaen kaunista päätään. "Vaan minä nyt voin teille puhua
avomielisesti, kun tiedän, että tuuma on teille yhtä vastenmielinen kuin
minullekin. Kuulkaa siis: jos isäni onnistuisi saamaan avioliiton meidän
välillämme syntymään, niin silloin hänellä olisi Grosbois varmasti
hallussaan. Tulkoonpa silloin mitä hyvänsä -- istukoonpa valtaistuimella
Bourbon tai Bonaparte, niin hänen asemaansa ei voitaisi järkyttää."

Minulle nyt johtui mieleen, millä huomiolla hän oli aamulla tarkastanut
pukuani, hänen intonsa, että minä tekisin hyvän vaikutuksen, hänen
tyytymättömyytensä, kun tyttärensä oli ollut kylmä minua kohtaan, ja
hymy hänen huulillaan, kun hän oli nähnyt meidät käsi kädessä.

"Minä uskon, että te olette oikeassa", sanoin hänelle.

"Oikeassa!" sanoi hän, "tietysti minä olen oikeassa! Kas, nyt se meitä
katselee".

Me kulimme vallikaivosta myöten, ja kun minä katsoin ylös, niin
todellakin huomasin pienet keltaiset kasvot muutamassa akkunassa. Kun
enoni huomasi, että minä katsoin häntä, niin hän nousi ylös ja huiskutti
iloisesti kädellään.

"Nyt te tiedätte, minkä vuoksi hän pelasti teidän henkenne -- niin kuin
sanotte hänen tehneen", sanoi Sibylle. "Se soveltuisi parhaiten hänen
suunnitelmaansa, jos te naisitte hänen tyttärensä, ja sen vaoksi hän
tahtoi teidät säilyttää. Vaan kun hän saa nähdä, että aikeensa on
mahdoton, niin silloin, serkku Louis, ei hänellä ole kuin yksi keino,
estääkseen de Lavalin tuloa linnaan, ja tämä keino on: laittaa niin,
ettei ole ainoatakaan de Lavalia, joka voi tulla takaisin."

Nämät sanat ja tuo akkunassa oleva keltainen muoto yhdessä vakuuttivat
minulle, miten suuri minua uhkaava vaara oli. Kenelläkään Ranskassa ei
ollut syytä suosia minua. Jos minä katoaisin, niin ei olisi ketään, joka
voisi tutkia asiata; minä olin kerrassaan hänen vallassaan. Minä olin
oppinut tuntemaan ja tiesin vanhastaan, miten vaarallisen miehen kanssa
olin tekemisissä.

"Vaan hän on kai tiennyt, että te jo rakastatte toista?" sanoin hänelle.

"Niinpä onkin", vastasi hän, "se minut teki kaikista enin levottomaksi.
Minä pelkäsin teidän vuoksenne, pelkäsin oman itseni vuoksi ja kaikkein
enin Lucienin vuoksi. Kukaan ei saa olla isäni aikeitten tiellä."

Lucien! Tämä nimi tuli kuin salama keskellä pimeää yötä. Olin kuullut
puhuttavan, miten omituisesti naisen rakkaus voi hairahtua, vaan oliko
mahdollista, että tämä rohkea nainen voi rakastaa tuota kurjaa olentoa,
jonka eilen olin nähnyt ryömivän hulluudeksi muuttuneen pelon vuoksi?
Vaan nyt myöskin muistin, missä olin nähnyt Sibyllen nimen. Sehän oli
hänen kirjansa valkealla lehdellä, "Lucienille Sibylleltä" oli siinä.
Minä myöskin muistin, että enoni oli sanonut hänelle jotakin hänen
toiveistaan.

"Lucien on tuittupäinen ja herkkä-uskoinen", sanoi hän. "Isäni on ollut
paljo hänen kanssaan viime aikoina. He istuvat tuntikausia hänen
huoneessaan, eikä Lucien sano sanaakaan, mitä he tekevät. Minua
pelottaa, että heillä on jotakin tekeillä, josta on vaaralliset
seuraukset. Lucien on enemmän tiedemies kuin maailman mies ja hänellä on
varmat valtiolliset mielipiteet."

Minä en tiennyt, mitä minun oli tehtävä, oliko oltava vaiti vai
kerrattava kauhea tila, jossa hänen rakastettunsa oli, vaan kun sitä
epäröin, niin hän naisen terävällä vaistolla luki ajatukseni
kasvoistani.

"Te tiedätte jotakin hänestä", huudahti hän. "Minä luulin, että hän on
matkustanut Pariisiin. Jumalan nimessä, sanokaa, mitä hänestä tiedätte."

"Onko hänen nimensä Lesage?"

"On, on... Lucien Lesage."

"Minä ... minä olen hänet nähnyt", sammalsin minä.

"Te olette nähnyt hänet! Ja te tulitte Ranskaan eilen illalla! Missä
hänen näitte? Mitä hänelle on tapahtunut?" Hän tarttui minua kalvosesta
kiinni levottomana.

Oli julmaa sanoa hänelle, vaan minusta oli vielä julmempaa olla ääneti.
Minä katselin ympärilleni hämilläni, ja siellä tuli itse enoni
ruohokentän yli. Hänen vierellään kulki kaunis husaari kalisevin miekoin
ja kilisevin kannuksin, sama upseeri, jonka haltuun vanki oli jätetty
eilen illalla. Sibylle ei epäillyt hetkeäkään; säihkyvin silmin ja
kasvoilla jännityksen ilme hän kiiruhti heitä vastaan.

"Isä, mihin olette saattanut Lucienin?"

Minä näin enoni liikkumattomat kasvot vähän muuttuvan intohimoisen vihan
ja halveksimisen vaikutuksesta, jota hän näki tyttärensä silmissä.

"Siitä puhumme toisella kertaa", sanoi hän.

"Ei, minä tahdon tietää sen nyt heti! Mihin olette saattanut Lucienin?"

"Hyvät herrat", sanoi enoni kääntyessään minuun ja nuoreen upseeriin.
"Minusta on varsin ikävää, että vaivaamme teitä pienillä
perhekiistoillamme. Te herra luutnantti annatte varmaan anteeksi, kun
saatte kuulla, että teidän eilen-iltainen vankinne oli tyttäreni hyvin
hyvä ystävä. Tällainen perhesuhde ei minua estä täyttämästä
velvollisuuttani keisaria kohtaan, vaan se tekee tämän velvollisuuden
vielä raskaammaksi."

"Minä olen teidän puolestanne pahoillani, neitiseni", sanoi nuori
husaari.

Serkkuni nyt kääntyi hänen puoleensa.

"Jos oikein ymmärrän, niin te olette ottanut hänet vangiksi?"

"Onnettomuudekseni se oli velvollisuutenani."

"Teiltä saan kuulla totuuden. Minne veitte hänet?"

"Keisarin leiriin."

"Ja minkä vuoksi?"

"Ah, neitiseni, minulla ei ole tekemistä politiikan kanssa.
Velvollisuutenani on ainoastaan hoitaa miekkaani, istua satulassa ja
kuunnella käskyjä. Molemmat nämät herrat voivat todistaa, että minä sain
määräykseni eversti Lasallelta."

"Vaan minkä syytösten nojalla hän vangittiin?"

"Hiljaa, hiljaa, lapseni, tästä olemme puhuneet enemmän kuin kylläksi",
sanoi eneni tuimasti. "Jos sinä itsepäisesti tahdot vielä tietää, niin
minä sinulle sanon kerrassaan, että Lucien Lesage on vangittu salaliiton
jäsenenä, joka oli tehty keisarin murhaamiseksi, ja minulle suotiin
ilmiantaa tämä murhamies."

"Te ilmiannoitte hänet!" huudahti nuori tyttö. "Minä tiedän, että sinä
häneen olet tämän ajatuksen istuttanut, joka olet kehottanut häntä ja
houkutellut häntä pysymään siinä, kun hän yritti eroamaan. Oo, sinä
katala! Mitä minä olen tehnyt, mikä esi-isieni synti minun pitää
sovittaa, kun minun täytyy sanoa tuollaista ihmistä isäkseni?"

Enoni kohautti olkapäitään aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa, että
hurjistuneen naisen kanssa ei kannattanut puhella. Husaari ja minä
yritimme lähtemään, sillä hävetti kuulla sellaisia sanoja, vaan
raivoissaan serkkuni huuti meille, käskien meidän jäädä ja olla hänen
todistajinaan isäänsä vastaan. En ikinä ole nähnyt niin intohimoista
katkeruutta, kuin se, mikä loisti hänen silmistään.

"Te olette pettänyt muita, vaan minua ette koskaan ole saanut
petetyksi!" huuti hän. "Minä tunnen teidät yhtä hyvin kuin teidät tuntee
teidän omatuntonnekin. Voitte tappaa minut samoin kuin tapoitte
äitinikin silmäini edessä, vaan ette koskaan voi minua pelotella
rikoskumppaniksenne. Te esiinnyitte tasavaltalaisena voidaksenne
juonitella itsellenne linnan ja maatilan, joka ei ollut teidän
omaisuuttanne. Ja nyt koetatte pyrkiä Bonaparten suosioon kavaltamalla
toverin, joka vielä luotti teihin. Ja te olette saattanut Lucienin
kuolemaan! Vaan minä tunnen teidän aikeenne ja serkku Louis tuntee ne
myöskin, ja minä voin teille vakuuttaa, ettei hän niihin suostu enemmän
kuin minäkään. Minä tahdon mieluummin maata haudassa kuin ruveta
kenenkään muun vaimoksi kuin Lucienin."

"Jos olisit nähnyt millainen kurja pelkuri hän oli, niin et niin
sanoisi", sanoi enoni kylmästi. "Sinä et nyt kykene hillitsemään
itseäsi, vaan kun taas pääset järillesi, niin sinä häpeät, että olet
näyttänyt heikkoutesi vieraille. Ja nyt, herra luutnantti, teillä
varmaan on jotakin sanottavaa?"

"Asiani koskee teitä, herra de Laval", sanoi nuori husaari. "Keisari on
minun käskenyt tuoda teidät heti Boulognen leiriin."

Sydämmeni vavahti ilosta ajatellessani, että pääsen enostani.

"Se on varsin mieleeni", lausuin minä.

"Hevonen ja seurue odottavat portilla."

"Minä olen valmis teitä seuraamaan milloin hyvänsä."

"Niin kiire ei kuitenkaan liene", sanoi enoni. "Te syötte kai eineen
luonamme, herra luutnantti Gérard"

"Keisarin määräyksiä ei täytetä sillä tavoin, hyvä herra", sanoi
husaari ankarasti. "Olen jo muutenkin tuhlannut aikaa liiaksi. Meidän
pitää olla tiellä viiden minuutin kuluessa."

Enoni tarttui käsivarteeni ja vei minua hitaasti portille, josta
serkkuni Sibylle jo oli kadonnut.

"Minä haluan puhella teille muutamasta seikasta ennen kuin lähdette
täältä. Kun aikaa on niin vähän, niin antanette anteeksi, jos käyn
suoraan asiaan ilman johtoa. Te nyt olette nähnyt serkkuni Sibyllen, ja
vaikka hänen tämänpäiväinen käytöksensä on sellainen, että te voitte
saada hänestä ehkä huonoja ajatuksia, niin voin kuitenkin teille
vakuuttaa, että hän on hyvin rakastettava tyttö. Hän lausui juuri, aivan
kuin hän olisi sanonut minun aikeeni teidän suhteenne. Minä tunnustan,
että en voi ajatella sopivampaa yhdistystä, jonka kautta tulee
kerrassaan ratkaistuksi, mille sukuhaaralle maatila on tuleva."

"Paha kyllä", sanoin minä, "on esteitä."

"Ja mitä esteitä, jos saan kysyä?"

"Se seikka, että serkun käsi, niin kuin vasta olen saanut tietää, on
luvattu toiselle."

"Se ei ole mikään este", hän sanoi katkerasti hymyillen. "Minä vastaan
siitä, että hän ei koskaan ole vaativa lupauksen täyttämistä".

"Minulla puolestani on englantilainen käsitys avioliitosta, että se on
tehtävä rakkauden eikä sovinnaisten syitten perustukselle. Vaan kaikessa
tapauksessa teidän tuumanne on mahdoton, sillä minä itse olen kihloissa
erään nuoren naisen kanssa, joka on Englannissa."

Hän katsoi minuun ilkeämielisesti pienillä harmailla silmillään.

"Ajatelkaa vain, Louis, mitä te teette", kuiskasi hän äänellä, joka oli
yhtä uhkaava kuin käärmeen käninä. "Te asetutte minun aikeitani vastaan,
ja siitä ei kukaan pääse rangaistuksetta."

"Minulla ei ole valinnan sijaa."

Hän tarttui minua hiasta ja levitti kätensä, niin kuin paholainen lie
tehnyt näyttäessään Kristukselle kaiken maailman rikkauden. "Katsokaas
puistoa, peltoja, metsiä. Katsokaa vanhaa linnaa, jossa esi-isänne
olivat asuneet yli kahdeksansadan vuoden. Teidän ei tarvitse sanoa kuin
yksi sana ja kaikki taas on teidän."

Minä näin ajatuksissani pienen kivirakennuksen Ashfordissa ja Eugenien
pienen rakastettavan muodon akkunasta laakeripensaitten ylitse.

"Ihan mahdotonta!" sanoin minä.

Minun tavassani lienee ollut jotakin, joka hänelle vakuutti, että se
todella oli mahdotonta, sillä hänen muotonsa mustui vihasta ja hänen
houkutteleva äänensä muuttui uhkaavaksi.

"Jos minä olisin tiennyt, niin olisivat saaneet tehdä teidän kanssanne
eilen illalla, mitä vaan olisivat halunneet", sanoi hän. "En olisi
sormeakaan liikuttanut pelastukseksenne."

"Minua ilahduttaa kuulla teidän tuolla tavoin puhuvan", vastasin minä,
"sillä minun on helpompi tunnustaa, että minä kulen omaa tietäni ja että
minä en halua olla enään teidän kanssanne missään tekemisissä. Se mitä
te nyt sanoitte, vapauttaa minut kiitollisuuden siteistä, jotka ennen
kahlehtivat minun."

"Minua epäilyttää, että te mieluummin tahdotte päästä olemasta minun
kanssani tekemisissä", lausui hän. "Sitä toivotte vielä enemmän, ennen
kuin kaikki meidän välillämme on lopussa. No niin, hyvä herra, menkää
omaa tietänne, minä menen omaani; me näemme, kumpi lopuksi pitemmälle
pääsee."

Joukko husaareita seisoi portilla pitelemässä hevosiaan. Muutamassa
minuutissa olin laittanut kokoon vähät varustukseni ja kiiruhdin
käytävässä myttyineni, kun äkkiä tunsin piston sydämmessäni
ajatellessani serkkuani, Sibylleä. Miten voin jättää hänet yksinään
tuon ilkeän miehen kanssa vanhaan linnaan? Olihan hän itsekin sanonut,
että voi tulla kysymykseen hänen henkensäkin. Minä olin pysähtynyt
mielenliikutuksissani; äkkiä kuulin keveitä askelia ja hän kiiruhti
minua vastaan.

"Hyvästi serkku Louis", sanoi hän ja ojensi kätensä.

"Minä ajattelin juuri teitä", sanoin hänelle. "Isällänne ja minulla on
ollut selvitys ja riita."

"Jumalan kiitos", lausui hän. "Ainoa pelastuksenne oli, että pääsitte
hänen luotaan. Vaan varokaa, sillä hän koettaa teille tehdä pahaa."

"Koettakoon pahintaan. Vaan miten voin jättää teidät hänen valtaansa?"

"Elkää olko levoton minun vuokseni. Hänellä on suurempi syy karttaa
minua kuin minulla häntä. Vaan nyt he teitä huutavat, serkku. Hyvästi ja
Jumala olkoon kanssanne!"




YHDEKSÄS LUKU.

Boulognen leiri.


Enoni seisoi portilla kuin mikähän aito anastaja, vanha vaakunamme ja
hopeakaari ja kolme sinistä lintua veistettynä kivipilareihin molemmin
puolin häntä. Hän ei tehnyt minulle mitään hyvästinjätön merkkiä, kun
minä nousin suuren harmajan hevosen selkään, joka odotti minua, vaan hän
katseli ajatuksissaan minua kupristuneitten kulmainsa alta, ja hänen
leukalihaksensa liikkuivat edelleen säännöllisessä tahdissa. Hänen
jäykissä, ruskeissa kasvoissaan ja terävissä silmissään oli kylmä ja
ilkeänviekas ilme. Minä puolestani hyppäsin varsin mielelläni satulaan,
sillä tuon miehen seura oli ensi hetkestä aikain ollut minulle
vastenmielistä, niin että olin oikein iloissani, kun sain hänelle
kääntää selkäni, ja husaariupseerin tuiman komentosanan kuultua lähdimme
liikkeelle aseitten kalistessa. Kun minä silmäsin taakseni Grosboisin
mustia muuria ja onnettomuutta ennustavaa olentoa, joka vielä seisoi
portilla, niin huomasin hänen päänsä päällä liehuvan pienen valkoisen
nenäliinan minulle jäähyväisiksi pienestä mustasta akkunasta, ja kylmät
väreet väristyttivät taas ruumistani, kun minä ajattelin pelkäämätöntä
tyttöä ja mihin käsiin hän oli jäänyt.

Vaan nuorison mielestä haihtuu suru kuin huuru kuvastimesta ja kenen
sydän voi olla raskas niin kepeäjalkaisen hevosen selässä ja niin
jumalallisessa ilmassa. Valkoinen tie luikerteli särkkiä pitkin, meri
kaukana lännessä, ja välillä oli suo, joka oli ollut seikkailumme
näyttelypaikkana. Minä olin myöskin etäällä näkevinäni mustan pilkun,
joka osotti, missä tuo kurja hökkeli on. Kaukana näkyi taloryhmä; siellä
oli Etaples, Ambleterre ja muita kalastajakyliä. Niemi, joka eilen
minusta näytti vasta taotulta hehkuvalta miekalta, oli nyt valkeana
armeijan teltoista. Kaukana, kaukana merellä näkyi sumuna maa, jossa
olin elämäni viettänyt -- mieluisa, ystävällinen maa, jota olen aina
rakastava lähinnä omaani.

Ja nyt kääntyi huomioni särkistä ja merestä husaareihin, jotka
ratsastivat vierelläni ja jotka ymmärtääkseni olivat paremminkin
vahtijoukko kuin seurue. Paitse patrullijoukkoa, jonka näin eilen,
olivat nämät ensimmäisiä Napoleonin sotilaita, joita eläissäni olin
nähnyt, ja ihmetellen ja uteliaana katselin näitä miehiä, jotka olivat
hankkineet maailman maineen sotakurillaan ja urhoollisuudellaan. Heidän
ulko-asunsa ei suinkaan ollut mikään loistava, ja heidän univormunsa ja
ratsunsa olivat paljo vaatimattomammat kuin itäisen Kentin ratsuväen,
joka aina lauantaisin ratsasti Ashfordin läpi; tämä joukko, jolla oli
tahraiset takit, kuluneet nahkahihnat ja maineettomat, jäykät hevoset,
näytti hyvin talonpoikaiselta. Sotilaat olivat pieniä, hinturoita,
ruskeaihoisia, paksut viikset ja korvaparrat, ja monella heistä oli
renkaat korvissa. Minua kummastutti, että nuorimmalla ja
poikamaisimmallakin heistä oli niin vahva parrankasvu, vaan kun
tarkastelin vähän lähemmin häntä, niin huomasin, että hänen partansa oli
vahakakusta. Kookas luutnantti huomasi, että minä kummissani katselin
hänen lapsellisia sotilaitaan.

"Niin, niin", sanoi hän, "hänellä on tietysti tekoparta, vaan eihän
enempää voi odottaakaan seitsemäntoistavuotiaalta pojalta? Toisekseen
emme voi turmella koko rykmentin näköä paraatissa, jos rivissä
antaisimme olla tyttönaaman."

"Tämä parta sulaa kauheasti tällaisessa kuumassa ilmassa, herra
luutnantti", sanoi husaari ja sekaantui keskusteluumme vapaasti, mikä
oli muuan huomattavia piirteitä Napoleonin sotajoukossa.

"No, Caspar, vuoden tai kahden päästä, pääset tuosta parrastasi."

"Niin, jos ei ole päässyt päästäänkin sillä aikaa", sanoi muuan
korpraali, joka ratsasti rintamassa ja he nauroivat kaikki sillä tavoin,
että he Englannissa olisivat saaneet siitä putkaa. Minä pidin sitä
vallankumouksen seurauksena, että miehistö ja päällikkökunta oli niin
tuttavallisissa väleissä, jota vielä lisäsi ehkä se seikka, että keisari
puheli vapaasti vanhojen sotilaittensa kanssa ja että hän salli heille
kaikellaisia vapauksia hänen suhteensa. Ei ollut mitään tavatonta, että
riveistä kuului joukottain pilkkasanoja, jotka olivat tähdätyt omia
upseereita vastaan, ja ikävä kyllä, minun täytyy tunnustaa, että
tavatonta ei ollut luoteinkaan sinkoileminen. Upseereita, joita
vihattiin, surmasi oma joukko yhtämittaa; tunnettu asia on, että
Montebellon taistelussa jokainen muu upseeri, paitse neljännenkolmatta
puoliprikaatin luutnantti, ammuttiin takaapäin. Vaan tämä oli huonojen
aikain jäännöksiä, ja kuta täydellisemmäksi keisarin tarkastus kävi,
sitä paremmaksi tuli sotajoukon henki. Armeijamme historia siltä ajalta
kaikissa tapauksissa osottaa, että paraat tulokset saavutettiin ilman
keppikuria, jota vielä käytettiin Preussin ja Englannin sotajoukossa, ja
nyt ensi kerran tuli näytetyksi, että suuret sotajoukko-osastot voidaan
saada toimimaan isänmaanrakkaudesta ja velvollisuudentunnosta ilman
palkinnon toivoa tai rangaistuksen pelkoa. Kun ranskalainen kenraali voi
marssiessaan maakunnan läpi antaa joukkonsa hajota ilman mitään
järjestystä tai yhteyttä ja hän oli varma, että ne kokoontuvat
tappelupäiväksi, niin hän sillä osotti, että hänellä oli sotilaita,
jotka ansaitsivat hänen luottamuksensa.

Muuan seikka oli minua suuresti hämmästyttänyt -- nimittäin että
sotilaat puhuivat ranskankieltä hyvin vaivaloisesti. Minä huomautin
tästä luutnantille, joka ratsasti vierelläni, ja kysyin häneltä mistä
vieraasta maasta he olivat värvättyjä, kun he, mikäli ymmärsin, eivät
olleet ranskalaisia.

"Elkää Jumalan nimessä puhuko niin että he kuulevat", sanoi hän, "sillä
he luultavasti vastaisivat miekan iskulla. Me olemme Ranskan ratsuväen
ensimmäistä rykmenttiä, Berchényn ensimmäistä rykmenttiä, ja totta on,
että kaikki miehet ovat värvätyt Elsassista ja harvat heistä osaavat
puhua muuta kuin saksaa, vaan he ovat yhtä hyviä ranskalaisia kuin
Kléber ja Kellermann, jotka ovat samalta seudulta. Kaikki miehemme ovat
valituita ja upseerimme", lisäsi hän punoen viiksiään, "ovat parhaita
koko armeijassa."

Miehen kehuva itserakkaus minua huvitti suuresti, sillä hän kopautti
karhunnahkalakkiaan, heilautti sinistä kaapuaan, joka riippui hänen
hartioillaan, rehenteli hevosensa selässä ja kalisteli miekkaansa
osoittaen, miten poikamainen hän oli. Kun minä näin hänen siron
vartalonsa ja kauniin ryhtinsä, niin ymmärsin hyvin, että hänellä oli
syytäkin, ja hänen suoravainen hymynsä ja iloiset siniset silmänsä
vakuuttivat minulle, että meistä tulee hyviä tovereita. Hän oli tehnyt
minusta huomioita, sillä hän yhtäkkiä laski kätensä polvelleni, kun me
ratsastimme vierekkäin.

"Minä uskon, että keisarilla ei ole mitään teitä vastaan", sanoi hän
hyvin vakavasti.

"Minä toivon niin", vastasin minä, "sillä minä olen tullut Englannista
asettuakseni hänen palvelukseensa."

"Kun eilen illalla tehtiin hänelle ilmoitus, ja hän sai tietää, että te
olitte ollut tuossa rosvoluolassa, niin oli hän hyvin halukas saamaan
teitä nähdä. Hän ehkä tahtoo teitä näyttämään meille tietä Englantiin.
Te tietysti tunnette kaikki tiet koko saarella."

Husaarin käsitys, että Englanti olisi saari, näytti olevan kotoisin
pienistä saarista, joita oli pitkin koko Normandian ja Bretagnen
rannikkoa. Minä koetin hänelle selittää, että Englanti oli maa, joka oli
melkein Ranskan kokoinen.

"Niin", sanoi hän, "me kohta saamme sitä lähemmin tarkastella, sillä me
aijomme sen valloittaa. Leirissä puhutaan, että me marsimme Lontooseen
joko keskiviikko-iltana tai torstaina. Viikkokauden ryöstämme kaupunkia,
sitten yksi armeija valloittaa Skotlannin ja toinen Irlannin."

Hänen iloinen itseluottamuksensa sai minut hymyilemään.

"Vaan mistä tiedätte, että voitte tehdä kaiken tämän?" kysyin häneltä.

"Oo, sen asian on keisari järestänyt", sanoi hän.

"Vaan heilläkin on armeija ja he ovat hyvin varustettuja. He ovat
urhoollisia miehiä ja he taistelevat."

"Se ei mitään merkitse, sillä keisari itse aikoo mennä yli", sanoi hän
ja tässä teeskentelemättömässä vastauksessa minä ensi kerran huomasin
rajattoman uskon ja luottamuksen, joka näillä sotilailla oli
johtajaansa. Heidän uskonsa häneen oli fanatillinen, ja tämän voima oli
uskontoa. Muhamed ei koskaan ole saanut istutetuksi sellaista voimaa
uskolaisiinsa, ei koskaan hän ole heitä niin saanut karaistuksi tuskia
ja kuolemaa vastaan kuin tämä pieni harmaatakkinen puolijumala vaikutti
niihin, jotka häntä jumaloivat. Jos hän olisi tahtonut julistaa -- ja
niin hän useat kerrat aikoikin -- että hän todella oli ihmissuvun
yläpuolella, niin miljoonat olisivat vahvistaneet hänen vaatimuksensa.
Te, jotka olette kuulleet puhuttavan hänestä lihavana miehenä, olkihattu
päässä, niin kuin hän vanhuutensa päivinä oli, on ehkä vaikea ymmärtää
tätä, vaan jos olisitte nähneet hänen silvottujen sotilaittensa vielä
viime hengenvedossa huutavan häntä ja kääntävän kuolonkalpeat kasvonsa
häntä kohden, kun hän kulki ohi, niin olisitte ymmärtäneet millainen
voima hänellä oli ihmisten mieliin.

"Oletteko ollut Englannissa?" kysyi luutnantti.

"Siellä olen elänytkin."

"Vaan miksi olitte siellä, kun sai tapella niin kunnollisesti Ranskan
palveluksessa?"

"Isäni karkoitettiin maasta ylimyksenä", vastasin minä. "Vasta hänen
kuolemansa jälkeen voin tulla tarjoamaan keisarille miekkani."

"Te olette menettänyt paljo, vaan minä uskon, että meillä on vielä monta
kaunista sotaa odotettavissa. Ja te uskotte, että englantilainen tekee
vastarintaa?"

"Siitä olen aivan varma."

"Minä luulen, että he syytävät aseensa pois, kun kuulevat että keisari
itse tulee. Minä olen kuullut, että siellä on kauniita naisia."

"Naiset ovat kauniita."

Hän ei virkkanut mitään vähään aikaan, hän ainoastaan oikaisihe ja nosti
rintaansa sekä punoi pieniä viiksiään.

"Vaan he lähtevät veneillä", mutisi hän lopuksi ja minä ymmärsin, että
hän edelleen ajatteli Englantia pieneksi saareksi. "Kun vain saavat
nähdä meidät, niin he pysähtyvät. Berchéryn husaareista väitetään, että
he voivat saada koko kansakunnan juoksemaan, naiset meidän _luoksemme_
ja miehet meidän _edellämme_. Me olemme kuten te varmaan olette
huomannut, hyvin kaunista joukkoa, ja kaikki upseerit ovat valittua
väkeä, vaikka vanhemmat eivät vedäkään meille muille vertoja."

Niin itseensä tyytyväinen kuin tämä upseeri olikin, ei hän näyttänyt
olevan minua vanhempi, jonka vuoksi häneltä kysyin, oliko hän koskaan
ollut tappelussa. Tämän kysymyksen kuultua hänen viiksensä nousivat
suuttumuksesta pystyyn, ja hän katseli minua kiireestä kantapäähän
ankarin katsein.

"Minulla on ollut onni ottaa osaa yhdeksään taisteluun, hyvä herra, ja
enemmän kuin neljäänkymmeneen kahakkaan", sanoi hän. "Minä myöskin olen
suorittanut melkoisen joukon kaksintaisteluita, ja minä voin vakuuttaa
teille, että minä aina olen valmis taistelemaan kenen kanssa tahansa --
vieläpä siviilihenkilönkin kanssa --, joka tahtoo asettaa minua
koetteelle."

Minä sanoin hänelle, että hän oli onnellinen ihminen, kun hän oli ollut
niin paljo mukana, vaikka olikin niin nuori, jolloin hänen
suuttumuksensa hävisi yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin, ja hän
selitti, että hän oli ottanut osaa taisteluun Hohenlindenin luona
Moreaun johdalla, sekä Napoleonin ylimenoon Alpeista ja Marengon
taisteluun.

"Kun olette ollut vähänkään aikaa armeijassa, niin Étienne Gérardin nimi
ei ole enään teille niin vieras", sanoi hän. "Minä voin vakuuttaa
olevani sankari parissa pienessä jutussa, joista sotilaat mielellään
kertoilevat leiritulilla. Te kyllä saatte kuulla puhuttavan
kaksintaistelustani kuuden miekkailumestarin kanssa ja miten minä yksin
hyökkäsin itävaltalaisten husaarien kimppuun Grazissa ja ryöstin heiltä
hopeisen ratsurumpunsa. Te saatte uskoa, että minä en sattumalta ollut
mukana eilisessä tapauksessa, vaan sen vuoksi, että eversti Lasalle
tahtoi tietää, että vangit olivat varmassa tallessa. Vaan nyt kävi
kuitenkin niin, että minä sain ainoastaan tuon pelkuri raukan, jonka
jätin ylipiiskurille."

"Entä toinen -- Toussac?"

"Niin, hän tuntuu olleen mies toista ainetta ja lajia. Enpä olisi muuta
halunnut kuin että olisin saanut taistella hänen kanssaan. Vaan hän
pääsi pakoon. He pääsivät hänen kintereilleen ja ampuivat pari kertaa,
vaan hän tunsi suon hyvin, niin että he eivät voineet häntä seurata."

"Ja miten käy teidän vangillenne?" kysyin häneltä.

Luutnantti Gérard kohautti olkapäitään.

"Minun käy hyvin sääliksi neiti serkkuanne", sanoi hän "vaan kaunis
tyttö ei saisi rakastaa tuollaista miestä, kun on niin paljo urhoollisia
upseereita paikoilla. Olen kuullut, että keisari on kyllästynyt näihin
ijankaikkisiin salaliittoihin, ja aikoo asettaa esimerkin."

Meidän puhellessamme olimme ratsastaneet leveää tietä hyvän matkaa, ja
nyt olimme lähellä leiriä, jonka näimme allamme, jaettuna rykmentteihin
ja prikaateihin. Se osa tietä, mikä meillä vielä oli ratsastettavaa,
kulki korkeaa harjua, niin että me näimme tämän telttakaupungin, jossa
oli loppumattomat rivit liekaan pantuja hevosia ja tykki-osastoja ja
sotamieslaumoja. Keskellä oli laaja avonainen paikka, jossa oli hyvin
suuri teltta ja ryhmä pieniä puutaloja ja jossa kolmivärinen lippu
liehui.

"Tuolla on keisarin asunto ja majapaikka ja pienempi teltta, tuolla on
kenraali Neyn päämaja, joka on tämän joukko-osaston ylipäällikkö.
Huomatkaa, että tämä on ainoastaan yksi armeija niistä, jotka ovat
asetetut alkaen Dünkirchenistä, mikä on pohjoisin asema, tänne saakka,
joka taas on eteläisin paikka. Keisari matkustaa paikasta toiseen
tarkastellen vuoroonsa kutakin, vaan tämä on pääjoukko, jossa on parhaat
valiojoukot, niin että me näemme hänet useimmiten. Hän on tätä nykyä
tuolla sisällä", lisäsi hän hiljaisella äänellä ja osotti suurta
keskellä olevaa telttaa.

Tie leirille meni yli suuren tasangon, joka oli täynnä ratsu- ja
jalkaväkeä, mikä piti harjoituksia. Olimme Englannissa kuulleet niin
paljo puhuttavan Napoleonin joukoista, ja heidän urotyönsä olivat
tuntuneet niin erin-omaisilta, että minä mielessäni olin kuvitellut
näitä miehiä suuriksi ja komeiksi. Vaan itse asiassa tavallinen
linja-jalkaväki, sinisissä takeissaan, valkoisissa housuissaan ja
sääryksissään, oli hyvin pientä väkeä, eivätkä heidän vaskihelaiset
päähineensäkään punaisine töyhtöineen voineet tehdä heistä erittäin
vaikuttavan näköisiä.

Vaan jos olivatkin pienikasvuisia, niin he olivat jänteviä ja sitkeitä
ja oltuaan kahdeksantoista kuukautta kenttäpalveluksessa oli heistä
tehty mitä täydellisimpiä sotilaita. Rivit olivat täynnä veteraaneja, ja
aliupseereilla oli rikas kokemus, ja komentavilla kenraaleilla ei
koskaan ollut vertoja ollut, niin että tämä ei ollut mikään vähäpätöinen
vihollinen, joka uhkaavin silmin katseli Englannin kaukaisia kallioita.
Jos ei Pitt olisi kyennyt panemaan maailman arvokkainta laivastoa
molempien rantojen väliin, niin Europan historia meidän päivinämme olisi
aivan toinen.

Kun luutnantti Gérard näki, millä huomiolla minä katselin liikkuvia
joukkoja, niin hän osotti ystävällisyyttään tyydyttämällä
uteliaisuuttani selittäen joukoista, jotka olivat lähinnä.

"Nuot tuossa, joilla on suuret mustat hevoset ja suuret siniset
hevosenloimet, ovat kyrasseerejä", sanoi hän. "Ne ovat niin raskaasti
varustettuja, että ne voivat ratsastaa ainoastaan ravia, niin että kun
ne tekevät hyökkäyksen, niin laitamme niin, että heidän takanaan on
prikaati tarkkampujia tai husaareita täydentämään sen minkä he
voittavat."

"Kuka on tuo siviilihenkilö, joka niitä tarkastaa?" kysyin minä.

"Ei se ole siviilihenkilö, se on kenraali St. Cyr, muuan n. s. Reinin
sparttalaisia. Nämät ovat sitä mieltä, että hyvän sotilaan tulee olla
yksinkertainen puvussaan ja elämäntavoissaan ja sen vuoksi heillä ei ole
mitään muuta univormua kuin sininen ratsupuku, niin kuin näette. St. Cyr
on kelpo upseeri, vaan hän ei ole yleensä suosittu, sillä hän harvoin
puhelee kenenkään kanssa, ja usein hän moniksi päiviksi sulkeutuu
telttaansa, jossa hän soittaa viuluaan. Minä puolestani en luule sen
pahentavan sotamiestä, jos hän mielellään ottaa ryypyn ja pukeutuu
kullalla kirjailtuun takkiin. Minä puolestani teen kumpaakin, ja ne
jotka minun tuntevat, voivat teille vakuuttaa, että minä sotilaana en
ole kärsinyt siitä vahinkoa. Näettekö noita jalkamiehiä vasemmalla?"

"Joilla on keltaiset takinpärmeet?"

"Niin, ne ovat Oudinotin kuuluisia krenateerejä. Ja toiset krenateerit,
joilla on punaset olkaliput ja nahkatakit, ovat vanhaa konsulikaartia,
joka meille hankki voiton Marengon luona. Kahdeksantoistasataa heistä
sai kunniaristin taistelun jälkeen. Tuolla on kuudeskuudetta
linjarykmentti, jota sanotaan "kauheaksi", ja tuolla on kuudes
kevytjalkaväki, joka tulee Pyreneiltä, ja joka on tunnettu nopeimmaksi
jalkaväeksi ja armeijan pahimmiksi veitikoiksi. Tuo kevyt viheriä
ratsuväki on hevoskaartin ampujat, joita väliin sanotaan "oppaiksi";
heitä pidetään keisarin mielijoukkona, vaikka hän suuresti erehtyy, jos
hän asettaa ne Berchényn husaarien edelle. Toinen ratsuväki, jolla on
viheriät turkit, on myös tarkkampujia, vaan minä en voi täältä saakka
nähdä, mihin rykmenttiin se kuuluu. Heidän everstinsä johtaa heitä
erinomaisesti. Ne muodostavat sivustan avonaisilla kolonnilla
puoli-eskadroonittain ja liittyvät sitten hyökkäyslinjaan. Mekään emme
voisi sitä tehdä paremmin. Ja nyt me, herra de Laval, olemme Boulognen
leirin käytävällä, ja minulla on määräyksenä viedä teidät suoraan
keisarin majapaikkaan."




KYMMENES LUKU.

Vastaanottohuone.


Boulognen leirissä oli siihen aikaan 150,000 jalkamiestä ja 50,000
ratsumiestä, niin että sen asukasluku oli melkein kuin Pariisin. Se oli
jaettu neljään osastoon, oikeanpuoleinen, vasemmanpuoleinen, Vimereuxin
ja Ambleteusen leiri; se kaikkiaan oli noin englannin penikulman
levyinen ja ulottui meren rantaa pitkin melkein 7 penikulmaa. Maan
puolelta se oli avonainen, vaan meren puolella oli vahvat patterit
kanuunoineen ja mörsärineen, joitten vertoja suuruudessa ei vielä tähän
asti oltu nähty. Nämät patterit olivat korkeitten kukkulain rintamilla,
ja niiden korkea asema lisäsi kanuunain kantavuutta, jotta niillä
voitiin ampua Englannin laivain kannelle.

Varsin kaunis näky tarjoutui ratsastaessa leirin läpi, sillä joukot
olivat siellä olleet jo enemmän kuin vuoden ajan ja olivat tehneet mitä
tehdä voitiin telttojen kaunistamiseksi. Useimpien edessä tai ympärillä
oli pienet puutarhat, ja kun me ratsastimme ohi, niin näimme sotilaita
paitahihasillaan lapioineen tai kukkaruiskuineen kukkasten keskellä.
Toiset istuivat auringonpaisteessa telttansa ovella ja palmikoivat
miekkanauhojaan, hankasivat miekkavöitään tai kiillottivat aseitaan,
välittämättä meistä sen vertaa, että olisivat edes silmänneet, kun me
ratsastimme ohi, sillä ratsupatrulleita tuli ja meni kaikkiin suuntiin.
Lukemattomat telttajoukot muodostivat katuja, joiden nimet oli
luettavana puutauluilla. Me olimme jo kulkeneet rue d'Ancole, rue
Kléber, rue d'Egypte ja rue d'Artellerie Volante kadut, ennen kuin
tulimme suurelle avonaiselle paikalle, jossa armeijan päämaja oli.

Keisari oli öitä muutamassa pienessä kylässä, nimeltä Pont des Brigues,
noin neljä englannin penikulmaa maalle päin, vaan päivin hän oli
leirissä, ja siellä pidettiin hänen alituiset sotaneuvottelunsa. Täällä
olivat myöskin hänen ministerinsä, ja niiden armeijajoukkojen kenraalit,
jotka olivat pitkin rannikkoa, tulivat tänne saamaan määräyksensä. Näitä
neuvotteluja varten oli rakennettu yksinkertainen puurakennus, jossa oli
yksi hyvin suuri huone ja kolme pientä. Paviljongi, jonka olimme nähneet
särkiltä, oli rakennuksen etehisenä, jonne keisarin luona kävijät
kokoontuivat. Tämän rakennuksen ovella, missä suuri krenateerivahti
osotti keisarin läsnäolon, seuralaiseni laskeutui hevosensa selästä ja
antoi minulle merkin seuraamaan hänen esimerkkiään. Muuan kaartin
upseeri kysyi nimeämme ja tuli takaisin luoksemme seurassaan kenraali
Duroc, pieni laiha neljänkymmenen mies, käytökseltään turhantarkka ja
katse epäilevä.

"Onko se herra de Laval?" kysyi hän hyvin jäykästi hymyillen.

Minä kumarsin.

"Keisari on hyvin halukas teitä tapaamaan. Teitä, herra luutnantti, ei
tarvita enään."

"Minä olen vastuun-alainen siitä, että hän tulee jätetyksi
määräpaikkaansa, herra kenraali."

"Hyvä on. Te voitte tulla sisään, jos niin tahdotte." Hän vei meidät
suureen telttaan, jossa ei ollut sen enempää huonekaluja kuin rivi
puupenkkejä pitkin seinää. Siellä istui paljo miehiä laivaston ja
armeijan univormuissa, ja toiset seisoivat joukoissa ja puhelivat
hiljaisella äänellä. Huoneen toisessa päässä oli ovi, josta mentiin
keisarin neuvotteluhuoneeseen. Silloin tällöin näin virkapukuisia miehiä
menevän tälle ovelle, koputtavan hiljaa sitä kynsillä, ja oven auettua
astuvan äänettömästi sisään ja sulkevan sen varovasti. Koko kokoontunut
joukko näytti paremminkin hovimaiselta kuin leirimäiseltä ja tuntui ihan
kuin ilmassa olisi ollut jonkunlainen pelonsekainen kunnioitus, joka
teki sitä suuremman vaikutuksen, kun se valtasi nämät karheat sotamiehet
ja merikarhut. Minusta oli tuntunut, että keisari oli pelottava etempää,
vaan minusta hän tuntui vielä vaikuttavammalta nyt, kun minä olin aivan
hänen läheisyydessään.

"Ei teidän, herra de Laval, tarvitse pelätä", sanoi minun seuralaiseni.
"Teidät otetaan hyvin vastaan."

"Mistä sen tiedätte?"

"Minä päätän sen kenraali Durocin käytöksestä. Tässä lemmon hovissa on
sellaista, että jos keisari hymyilee, niin silloin hymyilee kaikki,
ainapa tuo punatakkinen palvelijakin, joka on tuolla. Vaan jos keisari
kupristaa kulmiaan, niin silloin ei tarvitse kuin katsoa miestä, joka
pesee keisarin lautasia, saadakseen kuvan hallitsijan kärtyisyydestä. Ja
pahinta on, että mies, jolla on terve järki, ei voi saada selkoa, mikä
on syynä hymyilyyn tai katkeraan katseeseen. Ja sen vuoksi minä
mieluumin kannan luutnantin olkalippuja ja ratsastan eskadroonani
sivulla, kuunnellen miekan kalinaa jalustimia vasten, kuin tahtoisin
omistaa herra Talleyrandin suuren talon rue St. Florentin varrella ja
hänen sadantuhannen frangin tulonsa."

Minä vieläkin epäilin, oliko husaari oikeassa, että hymyily, jolla Duroc
minua tervehti, merkitsi sitä, että keisarin tarkoitukset minua kohtaan
olivat ystävällisiä, kun muuan pitkä, kaunis mies loistavassa
univormussa tuli minun luo. Vaikka hänen pukunsa oli erilainen, tunsin
kuitenkin hänet eversti Savaryksi, joka oli ollut eilen iltaisen
retkikunnan päällikkönä.

"Niin, herra de Laval", sanoi hän puristaessaan ystävällisesti kättäni,
"te varmaankin olette kuullut, että tuo Toussac pääsi pakoon. Ja me
halusimme saada juuri hänet, sillä toinen on nähtävästi vain haaveilija,
joka on houkuteltu. Vaan meidän _täytyy_ saada hänet kiinni, ja siihen
saakka meidän hiljaisuudessa on pidettävä hyvin ankaraa vahtia keisarin
persoonasta, sillä monsieur Toussac ei ole mikään halveksittava
vihollinen."

Minä taas olin tuntevinani hänen suuren peukalonsa leuvallani, kun
vastasin, että hän todella oli hyvin vaarallinen ihminen.

"Keisari tahtoo heti teitä tavata", sanoi Savary. "Hänellä on paljo
työtä tänään, vaan hän käski minun sanoa teille, että te pääsette
puheille." Hän hymyili ja meni edelleen.

"Teillä aivan varmaan on hyvää odotettavissa", kuiskasi Gérard. "Täällä
olisi montakin, jotka maksaisivat paljokin, jos Savary heitä samalla
tavalla kohtelisi kuin teitä. Keisari aikoo varmaan tehdä jotakin teidän
hyväksenne. Vaan huomatkaa, herra de Laval, tuossa tulee itse de
Talleyrand luoksemme."

Kummallinen olento tuli lyyhäten luoksemme. Hän oli ijältään
kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä, leveärintainen ja
leveäharteinen, vaan etukumarainen ja lyyhäsi toista jalkaansa. Hän
kulki hitaasti hopeakoukkuisen keppinsä varassa, ja hänen musta pukunsa
samanvärisine silkkisukkineen, näytti ihmeen vakavalta kaikkien
loistavien univormujen keskellä, jotka häntä ympäröivät. Vaan vaikka
hänen pukunsa olikin yksinkertainen, niin hänen viisailla kasvoillaan
oli arvokas ilme, ja kaikki vetäytyivät syrjään kumartaen, kun hän kulki
teltan läpi.

"Herra Louis de Laval?" sanoi hän pysähtyessään minun eteeni, ja
kylmillä harmailla silmillään hän tarkasti minua kiireestä kantapäähän.

Minä kumarsin vähän kylmänlaisesti, sillä minä tunsin samaa
vastenmielisyyttä kuin isänikin tätä entistä pappia ja kavalaa
valtiomiestä kohtaan, vaan hänen käytöksensä oli niin kohtelias ja
elähyttävä, että sitä oli vaikea vastustaa.

"Minä tunnen sukulaisenne de Rohanin varsin hyvin", sanoi hän. "Me
olimme kaksi iloista toveria siihen aikaan, kuin maailma ei ollut varsin
niin vakava kuin nyt. Minä luulen, että te olette sukua kardinaali
Montmorency de Lavalin kanssa, joka myöskin on minun vanha ystäväni.
Minä otaksun, että te aijotte tarjoutua keisarin palvelukseen."

"Minä olen tullut Englannista siinä tarkoituksessa."

"Ja olette joutunut pieneen seikkailuun heti tultuanne, olen kuullut.
Minulle on kerrottu juttu kunnioitettavasta poliisimiehestä ja
molemmista jakobineista yksinäisessä majassa. No niin te olette nähnyt
missä vaarassa keisari on, ja se teidät varmaan tekee sitä
innokkaammaksi hänen palveluksessaan. Missä on teidän enonne, herra
Bernac?"

"Grosboisin linnassa,"

"Tunnetteko hänet lähemmin?"

"En. Vasta eilen näin hänet ensi kerran."

"Hän on varsin hyödyllinen palvelija keisarille, vaan ... vaan..." hän
kallisti päänsä minun korvani, "teille uskotaan mieluisampi toimi, herra
de Laval." Hän kumarsi, pyörähti kantapäällään ympäri ja lyyhäsi
edelleen.

"Te varmaankin olette määrätty johonkin suureen tehtävään", sanoi
husaariluutnantti: "Herra Talleyrand ei tuhlaa hymyilyjään ja
kumarruksiaan turhaan, sen voin teille vakuuttaa. Hän tietää, mistä
tuuli puhaltaa, ennen kuin hän laskee paperileijansa ja minua
aavistuttaa, että minä pyydän teidän puoltosanaanne kapteenin
valtakirjan saamiseen tämän englantilaisen sotaretken aikana. Ah,
sotaneuvottelu on loppunut!"

Hänen sanoessaan tätä avattiin suuren teltan toisessa päässä oleva
sisimmäinen ovi ja sieltä astui ulos muutamia herroja, joilla oli musta,
kultaisilla tammenlehdillä koristettu puku, joka oli marskien merkkinä.
Kaikki nuo miehet olivat saavuttaneet tuskin keski-ikäänsä, vaan mikä
armeija tahansa olisi ollut sellaisista miehistä onnellinen, jos he
olisivat saaneet rykmentin komennettavakseen, vaan alituinen sota ja
vallalla oleva järjestelmä, jonka mukaan ansioilla oli etu-oikeus ennen
virkavuosia, oli avannut loistavan uran niille sotilaille, joilla oli
onnea. Kaikilla heillä oli kaksikulmainen hattunsa kainalossaan ja
muodostivat nyt pienen joukon, jossa he puhelivat innokkaasti nojaten
miekkoihinsa.

"Te olette hyvästä perheestä, eikö niin?" kysyi husaari minulta.

"Minä olen samaa verta kuin Rohan ja Montmorency."

"Olen sen kuullut. Te ymmärrätte, että maassamme on tapahtunut suuria
muutoksia, kun kerron teille, että noista miehistä, jotka nyt ovat maan
arvokkaimpia, on yksi ollut viinuri, yksi viinin salakuljettaja, yksi
tynnyrintekijä ja yksi maalari. Näistä ammateista olemme saaneet
Muratin, Massénan, Neyn ja Lannesin."

Vaikka olinkin ylimys, niin ei millään nimillä ollut minuun ollut
sellaista vaikutusta kuin näillä, ja minä pyysin innokkaasti häntä
osottamaan minulle näitä kuuluisia sotilaita.

"Täällä huoneessa on monta kuuluisaa sotilasta", sanoi hän. "Muuten",
lisäsi hän punoen viiksiään, "on täällä nuorempia upseereja, jotka
varmaan kohoavat korkeammalle kuin he. -- Tuolla on Ney oikealla."

Minä näin miehen, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka ja karkeat kasvot,
leveä leuka, ja joka muistutti englantilaista nyrkkitaisteilijaa.

"Me sanomme häntä Pietari punaseksi ja väliin punaseksi jalopeuraksi",
sanoi seuralaiseni. "Hänen sanotaan olevan urhoollisimman armeijassa,
vaikka minä en voikaan myöntää, että hän olisi urhoollisempi kuin jotkut
muut, joita voisin nimittää. Hän muuten on kieltämättä hyvin taitava
johtaja."

"Ja tuo kenraali hänen vieressään?" kysyin. "Minkä vuoksi hän pitää
päätään noin vinossa?"

"Hän on kenraali Lannes, ja hän pitää päätään vasemmalle kallellaan, kun
hän S. Jean d'Acren piirityksessä sai luodin niskaansa. Hän on
Gascognesta niin kuin minäkin, ja minua pelottaa, että hän antaa heille
vettä myllyyn, niin kuin sanotaan, heidän väittäessään, että maamieheni
ovat liian puheliaita ja riidanhaluisia. Te nauratte, hyvä herra?"

"En, te erehdytte."

"Minä luulin, että teitä huvitti joku, jota minä sanoin. Minä luulin,
että te ehkä arvelitte, että gascognelaiset ovat todellakin
riidanhalusia, vaikka he sen sijaan, väitän minä, ovat sävyisimpiä
kaikista ranskalaisista -- jonka mielipiteen puolesta minä olen valmis
taistelemaan millä aseella hyvänsä. Vaan kuten sanottu, Lannes on kelpo
mies, vaikka ehkä liian tuittupäinen. Lähinnä häntä on Augereau."

Minä katselin mielenkiinnolla Castiglion sankaria, joka oli ottanut
joukkojen johdon tuolla merkillisellä hetkellä, jolloin Napoleon ainoan
kerran elämässään menetti mielenmalttinsa. Hän oli minun mielestäni
mies, joka oli omiaan tekemään itsensä enemmän huomatuksi sodassa kuin
rauhassa, sillä vaikka hänellä olikin kultaiset tammenlehdet, niin hän
pitkine jättiläisnaamoineen ja punasine nenineen oli kuin mikähän vanha,
riitainen sotakarhu halpasessa kapakassa. Hän oli muita toisia vanhempi,
ja hänen äkillinen korotuksensa oli tullut liian myöhään, jotta hän
olisi voinut muuttua. Hän marskihatussaan oli edelleenkin preussilainen
kaartin korpraali.

"Niin, niin, hän on sellainen kolhijainen", sanoi Gérard vastaukseksi
minun huomautuksiini. "Hän on muuan niistä, joille keisarin on pitänyt
sanoa, että hän tahtoi, etteivät he olisi sotilaita muualla kuin
armeijassa. Hän ja Rapp ja Lefebvre pitkävartisine saappaineen ja
kalisevine miekkoineen eivät olleet paikallaan keisarinnan salongeissa
Tuilerioissa. Tuolla on Vandamme, tuo mustaverinen mies, jolla on karhea
muoto. Jumala varjelkoon sitä englantilaista kylää, johon hän majoittuu.
Hän se rutisti muutaman vestfaalilaisen papin leuan, kun tämä ei voinut
hänelle hankkia vielä yhtä pulloa tokayerviiniä. Jos olisi edes ollut
kysymyksessä hyvä ranskalainen viini, vaan -- tokayeria!"

"Ja tämä on Murat, luullakseni?"

"Niin, hän on Murat, tuo, jolla on musta korvaparta ja paksut punaiset
huulet ja Egyptin ahva kasvoillaan. Hän on juuri minun miehiäni. Kun on
nähnyt hänen hyökkäävän keveän ratsuväen prikaatin edessä, niin eipä voi
toivoa mitään kauniimpaa näkevänsä. Minä tiedän muutaman komppanian
krenateerejä, joka lähti pakoon, kun näkivät hänet. Egyptissä pysyi
keisari kaukana hänestä, sillä arabialaiset eivät olleet välittäneet
pienestä kenraalista kun heillä oli edessään tuo voittamaton ratsumies
ja tappelusankari. Minun mielestäni ei ole Lasallea parempaa
ratsuväenupseeria, vaan sotamiehet eivät seuraa ketään niin mielellään
kuin Murata."

"Ja kuka on tuo vakava mies, joka nojaa itämaalaista miekkaa vastaan?"

"Oo, se on Soult! Hän on maailman itsepäisin ihminen. Siinä suhteessa
hän voi vetää vertoja itse keisarille. Hänen vieressään tuo kaunis mies
on Junot, ja teltan pylvästä vasten nojaa Bernadotte."

Minä katselin mielenkiinnolla tämän seikkailijan omituisia piirteitä,
joka oli alkanut uransa paljaana sotamiehenä eikä tyytynyt marskin
sauvaan, vaan tavotti kuninkaan valtikkaa. Ja tunnustettava on, että
hän, joka oli niin erilainen kuin muut, voitti valtaistuimensa
paremminkin vastoin Napoleonin mieltä kuin hänen avullaan. Kun katseli
hänen omituisia selväpiirteisiä kasvojaan urhoollisine suurine nenineen,
niin hänen säihkyvistä silmistään näki, että häntä odotti harvinainen
kohtalo. Kaikista niistä mahtavista ja voittamattomista miehistä, jotka
ympäröivät keisaria, oli hän lahjakkain eikä keisari epäillyt kenenkään
kunnianhimoa niin paljo kuin Bernadotten.

Ja niin mahtavia ja voittamattomia kuin nämä miehet olivatkin -- jotka,
niin kuin Augereau kehui, eivät pelänneet jumalaa eikä pirua -- niin
kuitenkin heidän pienen herransa heikossa hymyssä tai synkässä katseessa
oli jotakin, joka heidät masensi. Sillä kun katselin heitä, koko joukon
valtasi kauhistuksen hiljaisuus aivan kuin koulussa, kun opettaja
odottamatta astuu sisään, ja päämajansa ovella seisoi hallitsija itse.
Jos ei tämä hiljaisuus olisikaan syntynyt ja vaikka istujat eivät
olisikaan nousseet äkkiä ylös, niin olisin arvannut, että hän se oli.
Hänen norsunluun keltaisilla kasvoillaan oli vaalea sädeloisto, joka
veti katseen puoleensa, ja vaikka hän oli kaikista yksinkertaisimmin
puettu, niin häneen kuitenkin olisi ensimmäisenä katseensa suunnannut.

Siinä hän seisoi tuo tanakkavartinen mies, viheriä takki yllään, jossa
oli punaset käänteet ja punanen kaulus, hyvin muodostuneissa jaloissaan
oli valkoiset housut ja vyöllään kultakahvainen miekka, jonka tuppi oli
kilpikonnan luulla kirjailtu. Hän oli paljain päin, niin että näki hänen
hienon kastanjanruskean tukkansa. Toisessa kainalossa oli kaksikulmainen
hattunsa, jossa oli himmeä kolmivärinen kokardi, joka jo oli hänen
kuvassaankin. Vasemmassa kädessä hänellä oli metallipäinen ratsupiiska.
Hän kulki hitaasti kasvot jäykkinä ja katse kiinnitettynä eteensä,
suletun näköinen kuin itse kohtalo.

"Amirali Bruix!"

En tiedä kuulustiko tämä ääni niin pelottavalta muista kuin minusta. En
ollut koskaan kuullut mitään niin terävästi uhkaavaa ja onnettomuutta
ennustavaa. Kupristuneitten kulmain alta hänen siniset silmänsä
harhailivat pikaisesti ympärinsä terävinä kuin miekan isku.

"Tässä olen, sire!" Tummaverinen, harmahtava keski-ikäinen mies meriväen
univormussa oli astunut esiin joukosta. Napoleon astui pari kolme
askelta häntä vastaan niin uhkaavalla tavalla, että minä näin ahavan
pureman merimiehen poskien kalpenevan, ja hän katseli tuskallisesti
ympärilleen aivan kuin hän olisi etsinyt apua.

"Mikä siihen on syynä, amiraali Bruix", puhkesi keisari samalla
uhkaavalla äänellä, "että te ette totellut minun määräyksiäni eilen
illalla?"

"Minä huomasin, että nousi lännestä myrsky, sire. Minä tiesin että" --
hän tuskin kykeni puhumaan, niin pelästynyt hän oli -- "että jos laivat
lähtisivät tällä laitatuulella..."

"Mikä oikeus teillä on arvostelemaan, hyvä herra", huusi keisari
uhkaavalla vihan äänellä. "Luuletteko te, että teidän arvostelukykynne
on minun vertaiseni?"

"Meriasioissa, sire."

"Ei minkäänlaisissa kysymyksissä."

"Mutta myrsky, sire! Eikö se todistanut, että minä olen oikeassa?"

"Mitä? uskallatte vielä kiistellä?"

"Kun minulla on oikeus puolellani..."

Huoneessa syntyi hetkeksi kuoleman hiljaisuus, niin kuin on silloin kun
kaikki odottavat pidättäen henkeään. Keisarin katse oli kauhea. Hänen
poskillaan oli vihriänpunertava väri, ja lihakset hänen otsassaan
liikkuivat kummallisella tavalla. Hän näytti kamalalta kuin
kaatuvaistautinen. Hän kohotti ratsupiiskan olkansa yli ja astui
amiraalia lähemmäs.

"Te häpeämätön roisto," pauhasi hän. Hän käytti italialaista sanaa
_coglione_, ja minä huomasin, että kun hän joutui purkauksiinsa, niin
hänen ranskankielensä sai ulkomaalaisen soinnun.

Vähän aikaa näytti siltä kuin hän aikoisi lyödä amiraalia
ratsupiiskallaan. Tämä väistyi vähän ja laski kätensä miekankahvalle.

"Huomatkaa, sire", sanoi hän.

Muutamia silmänräpäyksiä oli jännitys kauhea. Sitten Napoleon laski
ratsupiiskansa ja löi sillä kovasti pohkioonsa.

"Vara-amiraali Magon", huusi hän, "te tästä lähtien otatte vastaan
kaikki laivastoa koskevat määräykset. Amiraali Bruix, te lähdette
Boulognesta neljänkolmatta tunnin kuluessa ja menette Hollantiin. Missä
on luutnantti Gérard Berchényn husaareita?"

Seuralaiseni nosti käden päähineeseen.

"Minä käskin teidän tuoda Grosboisin linnasta herra Louis de Lavalin."

"Hän on täällä, sire."

"Hyvä. Te voitte mennä."

Luutnantti tervehti, pyörähti ympäri ja meni tiehensä miekan ja
kannusten kilistessä, ja keisari käänsi siniset silmänsä minuun. Minä
olin usein kuullut puhuttavan silmistä, jotka voivat nähdä toisen läpi,
vaan tämä terävä katse todellakin tuntui tunkevan toisen sisimpiinkin
ajatuksiin. Vaan niiden ankaruus oli poissa, ja minä näin hänen
silmissään sulaa hyvyyttä ja ystävällisyyttä.

"Te olette tullut tarjoamaan minulle palvelustanne, herra de Laval?"

"Niin, sire."

"Siihen on tarvittu kauan ennen kuin olette voinut päättää."

"Minä en ole ollut oma herrani, sire."

"Teidän isänne oli ylimys?"

"Oli, sire."

"Ja Bourbonein suosija?"

"Niin, sire."

"Te saatte nyt nähdä, että Ranskassa ei enään ole aristokraateja eikä
jakobineja, vaan me kaikki olemme ranskalaisia, jotka työskentelemme
maamme kunniaksi. Oletteko nähnyt Louis Bourbonia?"

"01en hänen nähnyt kerran, sire."

"Hän näyttää mitättömältä, eikö totta?"

"Ei, sire, minusta hän näytti kauniilta."

Silmänräpäyksen ajan näin tyytymättömyyttä sinisissä herkissä
silmissään. Sitte hän ojensi kätensä ja nipisti minua korvasta.

"Herra de Laval ei ole syntynyt hovimieheksi", sanoi hän. "No niin Louis
Bourbon on huomaava, että hän ei saavuta valtaistuinta kirjoittelemalla
julistuksia Lontoossa ja merkitsemällä niihin Louis. Minä puolestani
tapasin Ranskan kruunun makaamassa maassa ja minä sen nostin ylös
miekkani terällä."

"Te olette kohottanut Ranskankin miekallanne, sire", sanoi Talleyrand,
joka seisoi hänen vieressään.

Napoleon katsoi kuuluisaa ministeriään, ja minä olin lukevinani
epäilystä hänen silmissään. Sitte hän kääntyi sihteerinsä puoleen.

"Minä jätän herra de Lavalin teidän huostaanne, de Meneval", sanoi hän.
"Minä toivon tapaavani hänen neuvostohuoneessa sitten kun olen
tarkastanut tykistön."




YHDESTOISTA LUKU.

Sihteeri.


Keisari, kenraalit ja upseerit, kaikki riensivät ulos katsastukseen ja
jättivät minut yksinään miehen kanssa, joka oli hauskan näköinen,
mustassa puvussaan valkoisine röyhelyspaitoineen, ja hän esitteli
itsensä minulle herra de Menevaliksi, hänen majesteetinsa
yksityissihteeriksi.

"Meidän täytyy saada vähän ruokaa herra de Laval", sanoi hän. "Kun on
jotakin tehtävää keisarin kanssa, niin on aina parasta hankkia ruokaa
silloin, kun on aikaa. Voi kulua monta tuntia ennen kuin hän syö mitään
ja jos on hänen kanssaan, niin täytyy paastota. Minä vakuutan teille,
että minä olen ollut pyörtyä nälästä ja janosta."

Herra de Meneval oli niin ystävällisen näköinen, että minä jo tunsin
olevani aivan vapaa hänen seurassaan. Ja minä kysyin sen vuoksi häneltä
kursailematta:

"Mutta miten tekee keisari?"

"Hän on raudasta. Me emme saa asettaa aikaamme hänen mukaansa. Minä olen
hänen nähnyt tekevän työtä kahdeksantoista tuntia yhtämenoa niin, että
hän ei ole muuta nauttinut kuin kupin tai kaksi kahvia. Hän väsyttää
koko ympäristönsä. Eipä edes sotamiehetkään ole hänen vertaisiaan
kestävyydessä. Minä vakuutan teille, että minä pidän suurimpana
kunnianani, kun minulla on huoli hänen papereistaan, vaan kaikissa
tapauksissa se väliin on varsin rasittavaa. Väliin kello yksitoista
illalla minä vielä istun kirjoittamassa hänen lausumisensa mukaan ja
päätäni kivistää. Se on kauheaa työtä, sillä hän lausuu yhtä kiireesti
kuin hän puhuu, eikä hän koskaan sano mitään kahta kertaa. 'Kas niin
Meneval', sanoo hän yhtäkkiä, 'nyt me lopetamme ja nyt me nukumme hyvin
koko yön.' Vaan juuri kun olen hyvilläni siitä, niin hän lisää: 'Ja me
jatkamme kirjoittamista kello kolme aamulla.' Sellaista on 'nukkua koko
yön'."

"Vaan eikö hänellä ole määrätyitä ruoka-aikoja?" kysyin seuratessani
onnetonta sihteeriä teltasta.

"Kyllä hänellä on määrätyt ajat, vaan hän ei niistä välitä. Niin kuin
huomaatte, on jo päivällis-aika aikoja sitten ollut, vaan hän on mennyt
katsastukselleen. Sen jälkeen taas joku seikka vetää hänen huomionsa ja
sitten taas joku toinen, ja illalla hän yhtäkkiä huomaa, että hän ei ole
saanut päivällistä. 'Päivälliseni Constant, ja hetipaikalla!' huutaa hän
silloin, ja Constant raukan täytyy pitää huoli siitä, että se on
saatavissa."

"Vaan niin myöhään, se kai jo on pilautunut!" sanoin minä.

Sihteeri nauroi varovasti niin kuin mies, jonka aina on ollut pakko
hillitä tunteensa.

"Tässä on keisarillinen keittiö", sanoi hän ja osotti muuatta suurta
telttaa heti päämajan edessä. "Borel, toinen kokki, seisoo juuri ovella.
Kuinka monta kananpoikaa tänään, Borel?"

"Ah, herra de Meneval, on sydäntä särkevää", puhkesi kokki sanomaan.
"Katsokaa näitä!"

Hän veti syrjään esiripun käytävän edestä ja näytti meille seitsemän
kulhollista, joissa kussakin oli kylmennyt linnunpaisti.

"Kahdeksas on tulella ja pian valmis, vaan minä olen kuullut, että
hänen majesteetinsa on mennyt katsastukselle, niin että meidän kai
täytyy panna tulelle yhdeksäs."

"Sellaista se on", sanoi seuralaiseni lähtiessämme teltasta. "Minä
muistan, kun kerran kolmekolmatta kanaa valmistettiin hänelle ennen kuin
hän tahtoi päivällisensä. Silloin hän tahtoi päivällisensä kello
yksitoista illalla. Hän ei välitä siitä, mitä hän juo tai syö, vaan hän
ei rupea odottamaan. Puolipulloa Chambertinia, yksi punakala tai
kananpoika à la Marengo tyydyttää kaikki hänen tarpeensa, vaan on
varomatonta panna pöytään leivoksia tai kräämiä, sillä hän syö sen
melkein aina ennen lintua. -- Eikö tuo ole omituista?"

Minä olin pysähtynyt huudahtaen hämmästyksissäni. Muuan tallirenki
ratsasti laukkaa hyvin kauniilla arapialaisella hevosella muuatta katua
pitkin telttain välissä. Muuan krenateeri, joka seisoi pieni porsas
kainalossa, heitti sen hevosen jalkoihin. Porsas vinkui kauheasti ja
hyppäsi tiehensä, vaan hevonen meni edelleen muuttamatta tahtiaan.

"Mitä tuo merkitsee?" kysyin.

"Se on Jardin, ensimmäinen ratsumestari, joka opettaa keisarin hevosta.
Sitä opetetaan ensin niin, että kanunalla ammutaan aivan korvan
juuressa, sitten viskataan sen päälle aavistamatta raskaita esineitä, ja
viimeinen temppu on, että sen jalkoihin heitetään porsas. Keisari ei ole
oikein varma ratsastaja, ja hän vaipuu usein ajatuksiinsa
ratsastaessaan, niin että hevosen pitää olla hyvin harjaantuneen.
Näettekö tuota nuorta miestä, joka nukkuu teltan aukossa?"

"Näen."

"Te ette usko, että hän tällä hetkellä palvelee keisaria?"

"Ainakin se näyttää olevan hyvin helppoa palvelusta."

"Minä toivoisin, että kaikkien meidän palveluksemme olisi niin helppoa.
Se on Joseph Linden, jolla on juuri saman kokoiset jalat kuin
keisarilla. Hän käyttää keisarin uusia saappaita kolme päivää ennen kuin
ne jätetään hänen herralleen. Te näette kultasolista, että hänellä on
uudet saappaat tälläkin hetkellä. -- Ah herra de Caulaincourt, ettekö
tahdo syödä päivällistä kanssamme teltassani?"

Kookas, kaunis mies, hyvin komeasti puettu, astui vastaamme ja tervehti
meitä.

"Tavatonta on nähdä teitä jouten herra de Meneval, talouden hoitajana ei
ole juuri mikään helppo tehtävä, vaan minä uskon, että minulla on
enemmän jouto-aikaa kuin teillä. Ehdimmekö syödä päivällistä ennen kuin
keisari tulee takaisin?"

"Kyllä, kyllä, tässä on telttani ja kaikki on valmiina. Me näemme,
milloin keisari tulee ja voimme olla paikoillamme ennen kuin hän ehtii
sinne. Tämä on leiriruokaa, herra de Laval, vaan te saatte antaa
anteeksi."

Minä puolestani söin kotletteja ja sallatia erinomaisella ruokahalulla,
vaan parasta minusta oli kuulla seuralaisteni puhetta, sillä minä olin
tavattoman utelias kuulemaan kaikkea, mikä koski tuota ihmeellistä
miestä, joka neronsa kautta oli niin nopeasti kohonnut tähän maailmaa
hallitsevaan asemaan. Hänen taloutensa hoitaja puhui hänestä
hämmästyttävän vapaasti.

"Mitä sanovat Lontoossa hänestä, herra de Laval?" kysyi hän.

"Ei juuri mitään hyvää."

"Minä olen sen huomannut heidän sanomalehdistään. Ne saattavat keisarin
raivoon, vaan kuitenkin hän niitä lukee itsepäisesti. Minä olen
vakuutettu, että ensimmäinen tehtävänsä Lontoossa on, että hän käskee
ratsu-osastoja onnettomiin sanomalehtien toimituspaikkoihin ja antaa
vangita toimittajat."

"Ja toiseksi?"

"Toiseksi", sanoi hän nauraen, "hän lähettää pitkän julistuksen,
osottaakseen, että me olemme valloittaneet Englannin yksistään
englantilaisten hyväksi ja kerrassaan vastoin tahtoamme. Ja sitten
keisari antaa englantilaisten ymmärtää, että jos he välttämättömästi
haluavat protestanttisen hallitsijan, niin on ehkä muutamia kohtia,
joissa hän eroaa pyhästä katolisesta kirkosta."

"Nyt te olette paha", sanoi de Meneval, samalla kertaa nauraen ja
peläten ystävänsä rohkeutta. "Keisarin täytyy tietysti valtiollisista
syistä kallistua vähän muhamettilaisuuteenkin, ja hän varmaan pitäisi
jumalanpalveluksensa St. Paulin kirkossa yhtä mielellään kuin Kairon
moskeassa. Keisarin täytyy ajatella kaikkea."

"Hän ajattelee liiaksi", sanoi Caulaincourt vakavasti. "Hän ajattelee
niin paljo, että kaikki muut Ranskassa tottuvat olemaan ajattelematta.
Te tiedätte, mitä tarkoitan, de Meneval, sillä te olette nähnyt yhtä
paljo kuin minäkin."

"Niin, niin", vastasi sihteeri. "Hän ei todella elvytä ympäristöään
itsenäisyyteen. Minä olen hänen kuullut sanovan monta kertaa, että hän
pitää eniten keskinkertaisista, joka on varsin köyhä ylistys meille,
joilla on kunnia palvella häntä."

"Viisas mies hovissa näyttää viisauttaan siten, että on olevinansa ilman
mielipiteitä", sanoi Caulaincourt vähän katkerasti.

"Ja kuitenkin siellä on monta etevää luonnetta", huomautin minä.

"Jos niin on, niin saavat ne olla siellä ainoastaan salaamalla
luonteensa. Hänen ministerinsä ovat kirjureita, hänen kenraalinsa
muutamanlaisia parempia ajutantteja. Kaikki tyyni ovat työkaluja. Tämä
ihmeellinen mies on keskipiste ja hänen ympärillään olijat eivät ole
muuta kuin kuvastimia, jotka heijastavat hänen eri puoliaan. Yhdessä
hänet näkee raha-asiain hoitajana ja sen kuvastimen nimi on Lebrun.
Toisessa näette hänet poliisina ja se on Savary tai Fouché. Kolmannessa
hän esiintyy diplomatina ja on nimenä Talleyrand. Näkee eri kuvia, vaan
se on sama mies. Hän on esimerkiksi herra Caulaincourt, joka johtaa
taloutta, vaan hän ei voi ajaa tiehensä palvelijaa ilman suostumusta.
Hän on -- aina keisari ja hän leikkii meidän kanssamme. Teidän täytyy
tunnustaa, herra de Meneval, että hän leikkii meidän kanssamme. Ei
missään hän niin tuo esiin ihmeellistä viisauttaan. Hän ei meidän anna
olla hyviä ystäviä, sillä silloin me voisimme liittyä häntä vastaan. Hän
on kiihoittanut marskinsa toisiaan vastaan, niin että ne nyt tuskin
toisiaan tervehtivät. Katsokaa miten Davoust vihaa Bernadottea, tai
katsokaa Lannesia ja Bessièria, Neytä ja Massénaa. He töintuskin voivat
pitää miekkoja sivullaan, kun kohtaavat toisensa. Ja sitten hän tuntee
niin hyvin heikkoutemme, Savaryn rahanhimon, Cambacérèn turhamaisuuden,
Durocin raakuuden, Berthierin tyhmyyden, Maretin ikävystyttäväisyyden,
Talleyrandin kiihkon keinotteluun, kaikki tämä on vain aseena hänen
kädessään. Minä en tiedä, mikä minun oma suurin heikkouteni on, vaan
minä olen varma, että hän sen tietää ja että hän sitä käyttää
hyväkseen."

"Vaan niin paljon kuin hän työtä tekee!" huudahdin minä.

"Niin, sen voitte hyvällä syyllä sanoa", sanoi de Meneval.

"Sellainen tarmo! Kahdeksantoista tuntia neljästäkolmatta, ja sillä
tavoin viikko viikolta. Hän on ollut lakialaativain kokousten
puheenjohtajana, kunnes kokouksen jäsenet ovat pyörtyneet pulpettinsa
ääreen. Mitä minuun tulee, niin minä kuolen hänen työhönsä, aivan
niinkuin hän näännytti de Bouriennen, vaan minä kuolen paikalleni
napisematta, sillä jos hän on ankara muillekin, niin on hän ankara
itselleenkin."

"Hän on sopiva mies Ranskalle", sanoi Caulaincourt. "Hän on itse
järjestys ja itse kuri. Kun muistamme missä sekasorron tilassa Ranska
raukka oli vallankumouksen jälkeen, kun ei kukaan tahtonut olla
hallittuna vaan jokainen hallita muita, niin voi ymmärtää, että
ainoastaan Napoleon voi meidät pelastaa. Me odotimme jotain tukevaa
mistä kiinni pitää, ja sitten me tapasimme tämän rautapylvään. Ja mikä
mies hän oli noina päivinä, herra de Laval! Te näette hänet nyt, kun hän
on saanut kaikki, mitä hän voi toivoa. Hän on iloinen ja vapaa. Vaan
siihen aikaan hän ei ollut saanut mitään, vaan himoitsi kaikkia. Hänen
katseensa peloitti naisia. Hän kuleksi pitkin katua kuin susi. Ihmiset
katselivat häntä kun hän meni ohitse. Hänen muotonsa oli aivan
toisenlainen kun nyt -- kasvonsa olivat luisevat ja laihat ja katse
uhkaava ja vilkuileva ja leuvat kuin hauvilla. Niin, tuo pieni
luutnantti Bonaparte, Briennen sotilaskoulusta, oli kummallinen olento.
'Tuossa on mies', sanoin kun näin hänet, 'joka joutuu joko
valta-istuimelle tai polvistuu mestauslavalle.' Ja nyt te näette!"

"Ja siitä ei ole kuin kymmenen vuotta", lausuin minä.

"Ainoastaan kymmenen vuotta, ja he ovat hänet vieneet vinttikamarista
Tuillerioihin. Vaan hän oli siihen syntynyt. Ei kukaan voinut häntä
estää. De Bourienne kertoi minulle, että kun hän oli poikasena
Briennessä, oli Napoleonilla samat suuremmoiset keisarilliset elkeet
kuin nytkin ja hän kiitti tai moitti ja tuijotti tuimasti aivan niin
kuin nytkin. Oletteko nähnyt hänen äitiään, herra de Laval? Hän on kuin
kuningatar murhenäytelmässä, kookas, vakava, sulkeutunut ja hiljainen.
Hän on lähde, josta Napoleon on kuohunsa saanut."

Minä näin sihteerin lempeistä, uskollisista silmistä, että hän kävi
levottomaksi Caulaincourtin avonaisesta puheesta.

"Te voitte, herra de Laval, käsittää, että me emme elä kovinkaan kovan
tyranniuden alaisina, muuten emme ehkä voisi niin avonaisesti arvostella
herraamme. Tosiasia on, että me emme ole sanoneet mitään, jota hän ei
olisi kuullut huvikseen ja ehkä hyväksyenkin. Hänellä on pienet
heikkoutensa, muuten hän ei olisikaan ihminen, vaan ajatelkaa hänen
suuria hallitsijalahjojaan, ja minä kysyn onko toista ihmistä ollut,
joka niin olisi täydellisesti todistanut oikeaksi kansan vaalin. Hän
tekee työtä ahkerammin kuin kukaan hänen alamaisistaan. Hän on kenraali,
jota sotamiehensä rakastavat. Hän on isäntä, jota palvelijansa
rakastavat. Hän ei koskaan pidä jouto-aikaa, hän on aina valmis työtä
tekemään. Tuilerioissa ei ole ketään niin kohtuullista ruokaan ja
juomaan nähden. Hän kasvatti veljiään omalla kustannuksellaan, kun hän
oli hyvin köyhä, ja hän on kaukaisimpienkin sukulaistensa antanut
nauttia hänen onnestaan. Sanalla sanoen, hän on säästäväinen, työteliäs
ja kohtuullinen. Me olemme englantilaisista lehdistä lukeneet, herra de
Laval, hallitsijaprinssistä, ja minä uskon, että hänen vertailussa käy
huonosti."

Minä muistin pitkän sarjan Brightonin, Lontoon ja Newmarkin
häväistysjuttuja ja minun täytyi jättää George puollustamatta.

"Minun käsitykseni mukaan eivät englantilaiset soimaa keisaria hänen
yksityis-elämänsä, vaan kunnianhimonsa vuoksi."

"Asia on nähkääs niin", sanoi de Caulaincourt, "että keisari tietää niin
kuin me kaikki tiedämme, ettei ole tarpeeksi tilaa maailmassa Ranskalle
ja Englannille. Toisen näistä täytyy olla ylinnä. Jos Englanti
saataisiin kukistetuksi, niin me voisimme sitten asettaa perustuksen
ikuiselle rauhalle. Italia on meidän. Itävallan voimme kukistaa vielä
kerran, niin kuin olemme sen kukistaneet jo yhden kerran ennen. Saksa on
hajallaan. Wenäjä voi laajentaa alaansa etelään ja itään. Amerikan
voimme ottaa sopivassa tilaisuudessa. Louisianasta ja Kanadasta saamme
sopivan tekosyyn. Maailmanvalta odottaa meitä ja tuolla on ainoa, joka
meitä estää." Hän viittasi teltan ovesta leveälle siniselle kanavalle.

Kaukana etäisyydessä näkyi aivan kuin lumivalkoisia lokkeja
rannikkovartiolaivaston purjeita. Minulle taas johtui mieleen, mitä olin
nähnyt edellisenä iltana -- laivain lyhdyt merellä ja leiritulet maalla.
Maa- ja merivalta seisoi vastatusten katsellen toisiaan silmästä
silmään, ja odottava maailma seisoi ympärillä katsellen, mitä siitä
tulee.




KAHDESTOISTA LUKU.

Keisari.


De Menevalin teltta oli niin aseteltu, että siitä näki keisarin
päämajaan, vaan hän oli joko kiintynyt keskusteluun tai oli keisari
tullut toista tietä katselemuksesta, sillä meitä hämmästytti äkkiä muuan
kaartin tarkkampujain kapteeni, joka tuli ja ilmoitti meille, että
Napoleon odotti sihteeriänsä. De Meneval raukan kasvot kalpenivat
valkoisiksi kuin röyhely-etunsa; hän hypähti seisaalleen ja töin tuskin
sai sanaa suustansa.

"Minun olisi pitänyt olla siellä!" änkytti hän. "Oo, sellainen
onnettomuus! Vaan de Caulaincourt, teidän pitää antaa anteeksi. Missä on
hattuni ja miekkani? Tulkaa, herra de Laval, meillä ei ole
silmänräpäystäkään aikaa tuhlata."

De Menevalin säikähdyksestä ja kohtauksesta, joka oli ollut amiraali
Bruixin kanssa, ymmärsin millainen vaikutus keisarilla oli kaikkeen
ympäristöönsä. He eivät koskaan olleet varmoja, aina vaaran partaalla,
ja jos heitä toisena päivänä kiitettiin niin toisena tuimasti nolattiin,
heitä julkisesti soimattiin ja yksityisesti katsottiin halveksuen olan
yli, vaan kuitenkin kaikitenkin he rakastivat ja palvelivat häntä sillä
tavoin, ettei ketään yksinvaltiasta ole rakastettu eikä palveltu.

"On ehkä parasta, että minä jään tänne", sanoin minä, tultuamme
odotushuoneeseen, joka yhä oli täynnä väkeä.

"Ei, ei, minä olen teistä vastuussa. Teidän täytyy seurata minua. Minä
toivon, että hän ei ole vihassa minulle. Miten hän on tullut niin, että
en ole häntä nähnyt?"

Pelästynyt seuralaiseni koputti ovelle, ja heti aukasi oven mamelukki
Rustan, joka oli sisäpuolella vahtina. Huone, johon tulimme, oli sangen
suuri, vaan hyvin yksinkertaisesti sisustettu. Siinä oli hopeanharmajat
seinäpaperit ja taivaansininen katto, jonka keskellä oli kultainen
keisarillinen kotka pitäen ukonnuolta. Vaikka ilma oli lämmin, niin
paloi kuitenkin suuri nuotio takassa, ja ilma oli kuumuudesta raskas ja
aloe-tuoksusta. Keskellä huonetta oli suuri soikea pöytä, jossa oli
viheriä pöytäliina ja joka oli täynnä kirjeitä ja papereita. Toisella
puolen pöytää oli korkea kirjoituspulpetti, ja sen takana istui keisari
viheriässä nahkatuolissa. Ympäri seiniä seisoi upseereita, vaan hän ei
niistä välittänyt. Kädessä hänellä oli pieni kynäveitsi, jolla hän
vuoleksi käsinojan nuppia. Hän katsoi meihin, kun tulimme sisään ja
pudisti päätään kylmästi de Menevalille.

"Minä olen teitä odottanut, herra de Meneval", sanoi hän. "Minä en
muista, että minun olisi koskaan tarvinnut odottaa entistä sihteeriäni,
de Bourienne vainajaa. Sillä hyvä -- ei mitään selityksiä! Ottakaa tämä
ilmoitus, jonka olen kirjoittanut teitä odottaessani ja kirjoittakaa se
puhtaaksi."

De Meneval raukka otti paperin vapisevin käsin ja meni pienen pöydän
ääreen, joka oli sivulla. Napoleon nousi istuimeltaan ja kuleksi
hitaasti edestakaisin huoneessa, kädet selän takana ja suuri pyöreä pää
vähän eteenpäin kumarassa.

Parasta olikin, että hänellä oli kirjuri, sillä minä huomasin, että kun
hän oli kirjoittanut tämän yhden ainoan asiakirjan, niin hän oli
pirskoittanut mustetta ympärinsä, ja selvästi näki, että hän pari kertaa
oli valkoisiin polvihousuihinsa pyyhkinyt kynää. Minä olin pysähtynyt
Rustanin luo ovelle, ja Napoleon ei ollut vähääkään tietävinään minusta.

"No", sanoi hän nyt, "joko se on valmis, Meneval? Meillä on muutakin
tehtävää."

Sihteeri kääntyi puolittain tuolillaan, ja hänen kasvoillaan näkyi vielä
suurempi tuska kuin ennen.

"Anteeksi, sire..." sammalsi hän.

"No mikä nyt?"

"Anteeksi, sire, minä en oikein saa selvää, mitä te olette
kirjoittanut."

"Mitä? Näettehän, mistä siinä on kysymys."

"Niin, sire, tässä puhutaan ratsujoukon hevosten ruokosta."

Napoleon hymyili ja hänen kasvoilleen silloin tuli melkein poikamainen
ilme.

"Te muistutatte minulle Cambacérèstä. Kun minä hänelle kirjoitin
ilmoituksen Marengon taistelusta, niin hän luuli, että minun kirjeeni
oli pikainen luonnos taistelusuunnitelmaan. On ihan uskomatonta, että
teillä on niin vaikea lukea, mitä minä kirjoitan. Tällä paperilla ei ole
mitään tekemistä ratsuväenhevosten kanssa, siinä on ohjeita amirali
Villeneuvelle, että hänen on keskitettävä laivastonsa, niin että hän
vallitsee Kanavaa. Antakaa minulle se paperi, niin minä luen sen
teille."

Hän sieppasi paperin rajulla liikkeellä, joka oli niin ominaista
hänelle. Vaan tuijotettuaan sitä jonkun aikaa rutisti hän sen kokoon ja
viskasi pöydän alle.

"Minä lausun sen teille", sanoi hän ja, kulkiessaan edestakaisin
pitkässä huoneessa, laski hän tulvanaan sanoja, joita de Meneval raukka
otsansa hiessä koetti saada paperille. Sitä mukaa kuin Napoleon kiihtyi
ajatuksissaan, hänen äänensä kirkastui, hän astui kiivaammin, ja hän
tarttui sormin oikean kätensä kalvostimeen, ja nyki käsivarttaan aivan
kuin kouristellen, joka tapansa oli niin omituinen hänelle. Vaan hänen
ajatuksensa ja suunnitelmansa olivat niin ihmeteltävän selvät, että
minäkin, joka en ollenkaan tuntenut asiaa, voin helposti seurata niitä,
vaan ennen kaikkea minua hämmästytti asiain tunteminen, jota hän osotti,
niin että hän täydellä varmuudella puhui linjalaivoista, fregateista,
korveteista ja prikeistä Ferrolin, Rochfortin, Cadizin, Carthagenan ja
Brestin luona sekä kunkin laivan mies-ja kanunaluvusta, samalla kuin
hänellä oli Englannin laivaston nimet ja miesvoima ihan kuin sormiensa
päissä. Nämät tiedot olisivat tuottaneet mainetta laivaston
upseerillekin, vaan kun minä ajattelin, että tämä laivasto-kysymys oli
ainoastaan yksi ainoa kaikista niistä monista erilaisista asioista,
joita oli sadottain tällä miehellä hoidettavana, niin rupesin
ymmärtämään, miten tavattoman laaja tämä nero oli. Hän ei näyttänyt
huomaavan minua ollenkaan, vaan kuitenkin hän lienee minua tyystin
tarkastanut, sillä kun hän oli lopettanut lausumisensa, niin hän kääntyi
minuun ja sanoi:

"Te näytte, herra de Laval, olevan hämmästyksissänne, että minä hoidan
meri-asioitani, vaikka ei ole meriministeri takana, vaan muuan
periaatteitani on, että minun tulee itse hoitaa ja tietää kaikki. Jos
noilla hyvillä Bourboneilla olisi ollut sama tapa, niin he ehkä eivät
vieläkään olisi Englannin sumussa."

"Täytyy olla teidän majesteettinne muisti, jotta voi sen tehdä", sanoin
minä.

"Se on järjestelmällisen menettelyn seurausta", sanoi hän. "Minulla on
aivan kuin laatikoita aivoissani, niin että kun avaan yhden, niin voin
sulkea toisen. Harvoin käy niin, että en löytäisi sitä, mitä haen. Minä
muistan huonosti nimiä ja tieto-asioita, vaan erinomaisesti tapaukset ja
kasvot. Minulla on aika paljo muistettavaa, herra de Laval. Minulla on,
kuten olette nähnyt, oma pieni laatikkoni täynnä meressä olevia
sotalaivoja. Minulla on toinen laatikko, jossa on kaikki Ranskan
satamat ja linnoitukset. Esimerkkinä voin teille mainita, että kun
sotaministerini luki minulle selityksen rannikkopuolustuksesta, niin
muistutin hänelle, että hän oli unohuttanut kaksi kanunaa Ostenden
muutamasta patterista. Muutamassa aivolaatikossani minulla on Ranskan
rykmentit. Onko se laatikko järestyksessä, marski Berthier?"

Muuan sileäksi ajettu mies, joka oli seisonut akkuna-aukon luona ja
pureksinut kynsiään, kumarsi keisarin kysymykseen.

"Minä olen melkein valmis uskomaan, että te, sire, tunnette joka
miehenkin rivissä."

"Minä luulen tuntevani useimmat vanhoista egyptiläisistä
sotakarhuistani", sanoi hän. "Ja sitten, herra de Laval, on minulla
toisia laatikoita kanaville, silloille, teille, tehtaille ja kaikille
sisällisen hallinnon eri seikoille. Lait, raha-asiat, Italia,
siirtokunnat, Hollanti, kaikki nämät vaativat oman laatikkonsa. Meidän
päivinämme, herra de Laval, Ranska vaatii hallitusmieheltään niin paljo,
että hän ei jouda kantamaan arvokkaasti kärppäkaapuaan eikä ampumaan
hirviä Fontaineblaun metsissä."

Minä ajattelin avutonta, lempeäluontoista, isoilevaa Ludvigia, jonka
luona olin kerran käynyt isäni kanssa, ja minä ymmärsin, että Ranska
järistystensä ja kärsimystensä jälkeen tarvitsi toisen ja voimakkaamman
miehen.

"Ettekö usko, herra de Laval?" kysyi keisari. Hän oli seisahtunut
nuotion eteen ja hieroi komealla, kultasolkisella kengällään palavaa
halkoa.

"Te olette saanut järkevän vakaumuksen", sanoi hän kun olin vastannut
hänen kysymykseensä myöntävästi. "Vaan teillä onkin aina ollut tämä
mielipide, vai miten? Tottahan on, että kerran puolustitte minua, kun
eräs englantilainen esitti minun kukistumiseni maljan muutamassa
ravintolassa siinä pienessä kaupungissa, jossa te asuitte?"

Minä muistin tapauksen, vaan en voinut ymmärtää, miten se oli tullut
keisarin korville.

"Minkä vuoksi niin teitte?"

"Minä tein sen vaistomaisesti, sire."

"Vaistomaisesti!" lausui hän halveksivasti. "Minä en ymmärrä mitä
ihmiset tarkoittavat, kun he sanovat jotakin tekevänsä vaistomaisesti.
Charentonissa kyllä tehtänee kaikkea vaistomaisesti, vaan niin eivät
järkevät ihmiset tee. Minkä vuoksi panitte henkenne alttiiksi,
puolustamalla minua, kun teillä siihen aikaan ei ollut vielä mitään
toivottavana minulta?"

"Sen vuoksi, kun minä tunsin, että te harrastitte Ranskan hyvää, sire."

Keskustellessamme hän taas oli kulkenut edestakaisin, nykien oikeaa
käsivarttaan ja tarkastaen aina väliin jotakin meistä lorgnetillaan,
sillä hänen näkönsä oli niin heikko, että hän tarvitsi sisällä
suurennuslasin ja ulkona kiikarin. Väliin hän pysähtyi ja otti suuren
hyppeellisen nuuskaa kilpikonnanluisesta nuuskarasiastaan, vaan minä
huomasin, että hän ei koskaan saanut nuuskaa nenäänsä asti, sillä se
varisi hänen sormiensa välistä milloin takille, milloin lattialle.
Vastaukseni näytti häntä miellyttävän, sillä hän otti minua korvasta ja
nipisti aika kovasti.

"Te olette aivan oikeassa, ystäväni", sanoi hän. "Minä harrastan Ranskan
parasta, aivan niin kuin Fredrik suuri harrasti Preussin parasta. Minä
teen Ranskasta maailman suurimman vallan, niin että kaikki maailman
hallitsijat pitävät välttämättömänä laittaa Pariisiin palatsin, ja he
tulevat kaikki kantamaan laahusta minun jälkeläisteni kruunauksessa..."
Hänen kasvoilleen tuli äkkiä tuskan ilme. "Jumalan nimessä, ketä varten
minä rakennan? Kutka ovat jälkeläisiäni?" kuulin hänen mutisevan, ja hän
painoi käden otsalleen.

"Ovatko Englannissa peloissaan minun hyökkäyksestäni?" kysyi hän äkkiä.
"Oletteko kuullut heidän lausuvan pelkoaan, että minä aijon yli
kanavan?"

Minun täytyi sanoa totuus, että he eivät muuta pelänneet kuin että hän
ei tule kanavan poikki.

"Sotamiehet ovat kateissaan, että meriväki niittää kaiken kunnian",
sanoin.

"Vaan heillä on hyvin pieni armeija."

"Melkein joka mies on vapaaehtoinen, sire".

"Pöh, värvätyitä!" lausui hän ja teki kädellään liikkeen aivan kuin
olisi pyyhkäissyt ne edestään. "Minä nousen maalle sadalla tuhannella
miehellä Kentissä tai Sussexissa. Minä taistelen suuren taistelun ja
voitan menettämällä kymmenen tuhatta miestä. Kolmantena päivänä olen
Lontoossa. Minä otan vangiksi valtiomiehet, pankkiirit, kauppamiehet,
sanomalehtimiehet. Minä vaadin sadanmiljoonan punnan sotakorvauksen.
Minä autan köyhiä rikkaiden kustannuksella ja siten hankin itselleni
puolueen. Minä erotan Skotlannin ja Irlannin antamalla niille
perustuslaillisen valtiomuodon, jonka kautta niistä tulee Englantia
mahtavammat. Sillä tavalla kylvän eripuraisuutta kaikkialle. Palkinnoksi
siitä, että lähden saarelta, vaadin heidän laivastonsa ja siirtomaansa.
Sillä tavoin hankin Ranskalle maailmanvallan vähintäin sadaksi
vuodeksi."

Tästä lyhyestä esittelystä näkyi muuan Napoleonin ominaisuus, josta
sittemminkin on minulle huomautettu, että hän voi tehdä suuren
suunnitelman ja samalla kehitellä käytölliset yksityisseikat, joka
suunnitelman piti mahdollisuuksien rajoissa. Yhdellä silmänräpäyksellä
oli pöyhkeilevän suuri uni Itämaitten valloittaminen. Seuraavalla
silmänräpäyksellä hän luetteli miten paljo tarvittiin laivoja, satamia,
muonavaroja ja joukkoja tämän haavekuvan toteuttamiseen. Hän tarttui
kysymyksen ytimeen samalla päättäväisyydellä, kuin hän marssi suoraan
vihollisen pääkaupunkia vastaan. Mies, jolla on runoilijan sielu ja
käytännöllisen miehen verraton huomiokyky, on vaarallinen maailmalle.

Minä luulen, että hänellä oli tarkoituksena -- sillä hän ei koskaan
tehnyt mitään ilman tarkoitusta -- antaa minulle tuntuva todistus
kyvystään maan hallitsemisessa. Hän ehkä ajatteli, että minä vuorostani
kertomalla toisille maanpakolaisille voin vaikuttaa heihin. Kaikessa
tapauksessa hän minun antoi siinä seisoa kuuntelemassa, kun hän puhui
koko suuren joukon kaikellaisia asioita. Mikään ei tuntunut olevan liian
suurta eikä liian pientä tälle tavattomalle miehelle. Milloin hän antoi
määräyksiä kahdentuhannen miehen talvimajoituksesta, milloin hän
keskusteli Caulaincourtin kanssa taloudenhoidon supistamisesta ja miten
olisi mahdollista tulla toimeen vähemmillä vaunuilla.

"Minä koetan olla säästäväinen kotona että voin esiintyä komeasti
kylässä", sanoi hän. "Minä puolestani huomasin, että kun olin
luutnanttina, tulin hyvin hyvästi toimeen 1,200 frangin vuosituloilla,
eikä minulle olisi mitään kiusaa tulla toimeen samoilla ehdoilla. Tästä
ylellisyydestä täytyy tulla loppu. Minä näen esimerkiksi teidän
laskuistanne, että päivässä juodaan 155 kuppia kahvia, ja kun sokeri
maksaa 4 frangia ja kahvi 5 frangia naula, niin tekee se 20 sousta
kupille. Olisi parasta jakaa rahapalkinnoita kahvin asemesta.
Tallilaskut ovat myöskin liian suuret. Nykyisten hintain mukaan pitäisi
koettaa tulla toimeen 7--8 frangilla kutakin hevosta kohden tallissa,
jossa on kaksi sataa hevosta. Minä en tahdo tietää mistään tuhlauksesta
Tuillerioissa."

Sillä tavoin hän muutamassa minuutissa voi siirtyä miljaardein
kysymyksestä sellaiseen asiaan, jossa oli kysymys penneistä ja
valtakunnan hallitsemisesta tallin hoitoon. Silloin tällöin näin hänen
vilkaisevan minuun aivan kuin tarkastaakseen, mitä minä ajattelin
kaikesta tästä, ja minä ihmettelin, miten minun arveluillani oli mitään
merkitystä hänelle. Vaan nyt, kun minä ajattelen kuluneita aikoja, ja
muistan miten minun liittymiseni häneen toi niin paljo muita nuoria
aatelisia mukanaan, niin ymmärrän, että hän oli pitkänäköisempi kuin
minä.

"No, herra de Laval", sanoi hän äkkiä, "te nyt olette nähnyt vähän minun
tapojani. Oletteko valmis astumaan palvelukseeni?"

"Olen, sire", vastasin minä.

"Minä voin olla hyvin ankara isäntä, kun niikseen tulee", sanoi hän
hymyillen. "Te olitte läsnä kun minä puhelin amiraali Bruixin kanssa.
Meillä kaikilla on velvollisuutemme täytettävänä, ja kuri on yhtä tärkeä
asia korkeimmille kuin alhaisemmillekin. Vaan minun vihani ei koskaan
mene tätä kauemmaksi", hän pani kätensä kurkulleen. "Minä en anna vihan
koskaan pimentää aivojani. Tohtori Corvisart voi kertoa, että minulla on
hitain valtasuoni kaikista hänen hoidokkaistaan."

"Ja että te syötte nopeammin kuin kukaan, sire", sanoi muuan
leveämuotoinen ja hyväntahtoisen näköinen mies, joka oli kuiskaillut
marski Berthierin kanssa.

"Aha, te veitikka, senkö kepposen nyt olette keksinyt? Tohtori ei voi
minulle antaa anteeksi, kun minä sairaana ollessani hänelle sanoin, että
minä tahdon mieluummin kuolla tautiin kuin lääkkeisiin. Jos minä syön
liian kiireesti, niin se on valtion syy, joka ei anna minulle kuin
muutamia minuuttia ruoka-aikaa. Minulle johtuu mieleen, että nyt lie jo
päivällisen aika, Constant?"

"Te olette neljä tuntia myöhästynyt, sire."

"Toimittakaa sitten se heti."

"Heti, sire. Herra Isabey on tuolla ulkona nukkeineen."

"Aha, niitä meidän pitää heti nähdä. Tuo hänet sisään."

Sisään astui mies, joka nähtävästi oli juuri tullut pitkältä matkalta.
Hänellä oli kainalossa suuri vasu.

"Siitä on kaksi päivää, kun minä lähetin teille sanan, herra Isabey."

"Kuriiri tuli eilen, ja siitä saakka minä olen ollut yhtä mittaa
matkalla Pariisista."

"Onko teillä mallit mukananne?"

"On, sire."

"Asettakaa ne tuohon pöydälle."

Minä en alussa ymmärtänyt, mitä merkitsi, kun Isabey avasi vasunsa, joka
oli täynnä noin jalan pituisia nukkeja mitä loistavimmissa silkistä ja
sametista tehdyissä ja kärpännahkoilla ja kultapitseillä reunustetuissa
vaatteissa. Vaan nyt kun hän niistä otti yhden erikseen ja asetti
pöydälle, niin minä huomasin, että keisari, tavallisella kiihkollaan
yksityisseikkoihin ja voidakseen tarkastaa kaikkia hovissaan, oli
antanut pukea nämät nuket, nähdäkseen millaisen vaikutuksen tekevät
uudet puvut, jotka hän oli määrännyt korkeille ylimyksilleen suurissa
juhlissa.

"Mikä tämä on?" kysyi hän muuatta naisnukkea, joka oli
amaranttivärisessä jahtipuvussa ja valkoiset töyhdöt.

"Siinä on puku keisarinnan jahtia varten, sire."

"Leningin röijyn pitäisi olla vähän pitempi", sanoi Napoleon, jolla oli
vakaantuneet mielipiteet naisten puvusta. "Nuo kirotut muodit näyttävät
olevan ainoat valtakunnassani, joihin minulla ei ole valtaa. Räätälini
Duchesve lyhentää hännystakkini helmuksia kolme tuumaa, eikä sitä voi
estää koko Ranskan armeijalla ja laivastolla. Kuka tämä on?"

Hän otti muutaman hyvin korean nuken, jolla oli viheriä takki.

"Kuka tämä on?"

"Se on ylijahtimestari, sire."

"Tässä olette siis, Berthier. Mitä arvelette uudesta puvustanne? Ja tämä
punanen?"

"Se on suurkansleri."

"Entä tämä sinenpunertava?"

"Ylimmäinen kamariherra."

Keisarilla oli hauska kuin lapsella uusista leikkikaluista. Hän asetteli
niitä pieniin ryhmiin pöydälle, nähdäkseen miltä näyttää kun ylimykset
puhelevat keskenään. Sitten hän viskasi ne kaikki vasuun.

"Varsin hyvä", sanoi hän. "Te ja David olette suorittaneet asianne
hyvin, Isabey. Te näytätte hovivaatettajille nämä mallit ja saatte
kustannus-arvion. Mitä nyt, Constant?"

"Siellä on odottamassa muuan nainen, joka toivoo pääsevänsä teidän
majesteetinne puheille. Sanonko hänelle, että hän saa tulla myöhemmin?"

"Nainen!" lausui keisari. "Se on jotakin tavatonta nähdä täällä leirillä
viiksettömät kasvot. Kuka hän on? Mitä hän tahtoo?"

"Nimensä on neiti Sibylle Bernac".

"Mitä!" huudahti keisari. "Hän on varmaan vanhan Bernacin tytär,
Grosboisista. Niin, herra de Laval, Bernachan on teidän enonne?"

Minä lienen punastunut myöntäissäni, sillä keisari arvasi minun
ajatukseni.

"No niin, tosi on, että hänellä ei ole kaikkein arvokkaimpia tehtäviä,
vaan hänestä on minulle paljo hyötyä. Enollannehan on, herra de Laval,
maatila, jonka te olisitte saanut periä, eikö niin?"

"On, sire."

"Minä toivon, että te ette tule palvelukseeni sen vuoksi, että saisitte
takaisin sen?"

"En sen vuoksi, sire, minä haluan raivata oman tieni."

"Minä en voi antaa sitä teille, herra de Laval, takaisin, sillä olot
Ranskassa ovat järjestetyt niin huipulleen, että jos me rupeaisimme
palauttamaan, niin siitä ei tulisi milloinkaan loppua. Minulla ei ole
uskollisempia suosijia kuin ne, joilla on maatiloja, jotka eivät ole
olleet heidän. Niin kauan kuin he minua palvelevat, saavat he ne pitää.
Vaan mitä asiaa on tällä nuorella naisella? Antakaa hänen tulla sisään,
Constant."

Seuraavassa silmänräpäyksessä tuotiin serkkuni Sibylle sisään. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat, vaan hänen mustissa silmissään oli tarmokas
ilme.

"No neiti, mitä varten tulette tänne? Mitä teillä on toivottavaa?" kysyi
keisari ankaralla äänellä.

"Minä tulen, sire, pyytämään teitä säästämään Lesagen henkeä ... hänen,
joka vangittiin eilen syytettynä kavalluksesta. Hän on ylioppilas, sire,
haaveilija, joka elää kaukana tästä maailmasta, ja jota kavalat ihmiset
ovat käyttäneet aseenaan."

"Haaveilija!" sanoi keisari tuimasti. "Ne ovat kaikista vaarallisimpia!
Ei, ei, neiti, pyyntönne on mahdoton. Minä olen ollut liian lempeä tässä
suhteessa. Minua vastaan on tehty salaliittoja kahdelta suunnalta --
bourbonein ja jakobinein puolelta. Cadoudalin ja Eughienin herttuan
kuoltua ovat bourbonit pysyneet rauhallisina. Nyt pitää minun antaa
toisillekin sama kuritus."

Minua hämmästytti nähdessäni, miten serkkuni rakasti tätä heikkoa
miestä, vaikka se olikin luonnollinen seuraus omituisesta luonnonlaista,
joka vetää vastakkaisia luonteita toisiinsa.

"Jumalan nimessä, sire! Te rakastatte äitiänne, ja sen rakkauden nimessä
minä pyydän, säästäkää Lesage!" ja serkkuni melkein pyörryksissä
kumartui keisarin jalkoihin. "Minä vastaan siitä, että hän ei koskaan
teitä solvaa."

"Minä en salli, että naiset vaikuttavat minun valtiollisiin
päätöksiini". sanoi keisari suuttuneena. "Minusta ei saa koskaan sanoa,
että minä olisin vaipunut saman heikkouteen kuin Ludvig XIV. Minä en voi
suostua pyyntöönne, neiti! Jakobinit ovat olleet vaarallisia viime
aikoina, ja heille on näytettävä esimerkki."

"Vaan hän ei ole vaarallinen, sire."

"Hän on kuoleva muille varotukseksi."

"Armahtakaa häntä, ja minä vastaan, että hän ei koskaan enään sekaannu
valtio-asioihin..."

"Teidän pyyntönne on mahdoton."

Constant ja minä nostimme hänet ylös.

"Se on oikein, herra de Laval", sanoi keisari. "Tästä keskustelusta ei
ole mitään hyötyä. Viekää serkkunne täältä."

Vaan Sibylle oli uudelleen kääntynyt keisarin puoleen ja silmissä ilme,
joka osotti, että hän ei vielä ollut menettänyt kaikkea toivoa.

"Sire, te sanotte, että on asetettava esimerkki", sanoi serkkuni.
"Teillähän on Toussac..."

"Niin, jos voisin saada Toussacin käsiini!"

"Hän on raju, vaarallinen mies, jos on asetettava esimerkki, niin hän on
sopivin."

"Niin olisikin, neiti. Onnettomuudeksi meillä on teidän rakastettunne
hallussamme, vaan ei Toussac."

"Vaan jos minä hankin hänet teille."

"Jos sen teette, niin Lesage saa anteeksi."

Sibyllen silmät kääntyivät minuun rukoilevasti.

"Niin niin, herra de Laval seuraa teitä", sanoi keisari.

"Herra de Laval, teillä nyt on kunnia kuulua keisarilliseen hoviin.
Menkää serkkunne kanssa, käyttäkää niitä keinoja, joita parhaaksi
katsotte, ja antakaa tämän palveluksen olla ensimmäinen todistus
innostanne."




KOLMASTOISTA LUKU.

Grosboisin kirjastossa.


"Teidän täytyy palata takaisin Grosboisiin, Sibylle", sanoin serkulleni
tultuamme keisarin neuvotteluhuoneesta. "Tämä leiri ei ole sopiva
olinpaikka naiselle."

"Minä en voi hengittää samaa ilmaa kuin isäni", sanoi hän kiihkeästi.
"Minulla on ystävä Boulognessa ja minä olen hänen luonaan. Vaan elkää
ajatelko minua, Louis, nyt on kysymyksessä Lucienin henki. Te kuulitte,
mitä keisari sanoi."

"Kunpa voisimme saada Toussacin käsiimme..."

"Me voimme, me voimme -- minä olen siitä vakuutettu, että me voimme. Kun
te vain tahdotte minua auttaa..."

"Minä olen yhtä halukas saamaan hänet kiinni kuin tekin. Minulla omasta
puolestani on vähän velkaa sille herralle. Vaan missä hän on?"

"Niin, missä hän on?" sanoi muuan ääni vieressämme, ja kun minä käännyin
katsomaan, niin näin Savaryn mustat silmät. "Minun asianani, neiti
Bernac, on pitää huoli keisarin turvallisuudesta, ja minä pidän tätä
Toussacia vaarallisimpana miehenä Ranskassa. Minä mielelläni uhraisin
vasemman käteni saadakseni kuristaa oikealla kurkusta. Siitä mitä kuulin
keskustelustanne keisarin kanssa, syntyi minussa toivo, että te voisitte
auttaa."

Hän epäili. Minä näin, että hänen naissydämmensä vastusti ihmisen
jättämistä gillotinille.

"Toussac tai Lesage", sanoi Savary.

"Niin, se on hänen ainoa pelastuksensa", sammalsi Sibylle. "Minä sanon,
missä luulen Toussacin olevan. Hän on Punaisessa myllyssä Grosboisin
takana. Minä näin Jeanne Portalin tulevan sieltä tänään, ja minä olen
kuullut sanottavan, että hän on aina tiennyt Toussacin asiat."

Savary pudisti päätään.

"Me tutkimme tarkoin Punaisen myllyn viime yönä", sanoi hän.

"Hän oli ehkä kätkeytynyt suohon yön ajaksi ja meni myllyyn aamulla",
arvelin minä.

"Niin, se on mahdollista."

"Minä olen varma, että hän on siellä", sanoi Sibylle. "Minä näin sen
Jeanne Portalin silmistä,"

"Mikäli ymmärsin, oli keisarin tarkoitus, että te auttaisitte minua
tässä, herra de Laval," sanoi Savary. "Te toivottavasti annatte minun
järjestää yksityisseikat, kun sellaiset toimet kuuluvat minun
toimintapiiriini. Meidän täytyy tarkoin ajatella, miten meidän on
toimittava. Me tietysti voisimme saarta myllyn ratsuväellä."

"Päivällä", sanoi Sibylle, "näkee koko seudun Punasesta myllystä. Minä
olen varma, että hän pitää tarkoin silmällä. Heti kun yksikään sotamies
näkyisi, niin hän katoaisi."

"Ja heti kun tulee pimeä, niin hän menee rannikolle", sanoi Savary.
"Meidän täytyy toimia varovasti, muuten hän pääsee meidän käsistämme.
Minä uskon, että te neiti olette oikeassa, kun otaksutte, että hän
kätkeytyisi, jos hän näkisi sotamiehiä, jos hän nimittäin on tuossa
myllyssä. Ehkä pieni joukko päättäviä miehiä..."

"Minkä vuoksi emme voi itse mennä?" sanoin minä.

"Se minustakin on mukavinta. Keisari sellaista tekoa pitäisi suuressa
arvossa, ja se olisi mainio asia teille alottaa työnne tällä tavoin.
Onko teillä aseita, herra de Laval? Minä hankin teille pari pistolia ja
hevosen".

"Silloin olen valmis lähtemään kanssanne heti."

"Vaan meidän pitää olla varmoja siitä, että onnistumme. Me emme pane
ainoastaan omaa henkeämme vaaraan. Toussac on urhoollinen ja
voimakkaimpia miehiä Ranskassa. Minä luulen, että jos meillä olisi yksi
mies lisää..."

"Minulla oli seuralaisena leiriin muuan nuori upseeri. Hänen nimensä oli
Gérard."

"Niin luutnantti Gérard. Me emme voi parempaa saada, ja hän oli
mukanamme viime yönäkin. Siihen menee tuntikausi, ennen kuin saan kaikki
valmiiksi. Viekää serkkunne kaupunkiin ja yhtykää meihin oikeanpuolisen
leirin itäisellä tiellä. Gérard saapuu sinne myös ja me lähdemme sitten
retkellemme."

Laskeva aurinko oli utuisena ja punaisena lännessä, ja Ranskan rannikon
valkoiset kalkkikukkulat olivat purppuraruskotuksessa, kun minä taas
olin Boulognen leirin tiellä. Seuralaisiani ei näkynyt, vaan minä näin
siellä muutaman kookkaan siniseen kiiltonappiseen takkiin puetun miehen,
joka oli kuin yksinkertainen maanviljelijä, ja joka satuloi suurta
mustaa hevosta, ulompana tiellä oli nuori tallirenki, joka piteli kahta
hevosta. Vasta kun olin näistä kahdesta hevosesta toisen tuntenut siksi,
jolla minä aamulla ratsastin, niin tunsin hymyn tallirengin vilkkailla,
kauniilla kasvoilla ja näin, että maanviljelijän leveäpartaisen hatun
alle oli kätkettynä Savaryn mustaverinen muoto.

"Te kelpaatte tuollaisenaan, herra de Laval", sanoi hän. "Tässä
ratsupuvussa voitte olla mikä matkustaja hyvänsä, ja meidät otaksutaan
maanviljelijäksi renkineen. Tässä on hevosenne. Pistoolit ovat
laukussa, ja nyt meidän täytyy lähteä, muuten voi olla liian
myöhäistä."

Minä olen ollut sangen monessa seikkailussa elämässäni, vaan kuitenkin
muistan selvään tämän ratsastusretken. Meren toiselta puolen näin
Englannin rannikon häämöittävän, ja minä muistin uinailevat kylät ja
surisevat mehiläiset ja sunnuntaikellojen kuminan. Minä ajattelin
Ashfordin pitkiä, valkoisia, korkeita rantoja, joilla oli punaisia
tiilirakennuksia, ja sen ravintolat, joissa oli suuret heiluvat kyltit.
Koko elämäni olin viettänyt näissä rauhaisissa seuduissa, ja nyt kaksi
päivää siitä kuluttua, minä olen täällä ratsastamassa tulisella
hevosella kaksi pistolia näkyvissä laukusta, ja oli minulla tehtävä,
josta koko tulevaisuuteni voi riippua, Ranskan pelottavimman
salaliittolaisen vangitseminen. Eipä sen vuoksi ihme, että kun muistelen
monia vaarojani ja seikkailujani, tämä ratsuretki pitkin rehevää
ruohikkoa rannikon hiekkasärkillä muistuu selvimmin mieleeni. Tässä
maailmassa väsyy seikkailuihin aivan niin kuin kaikkeen muuhunkin paitse
kodin yksinkertaisiin iloihin, ja jotta oikein voi nauttia tuollaisista
retkistä, täytyy niihin ryhtyä silloin kuin nuoruuden veri suhisee
suonissa.

Kun olimme päässeet Boulognen ylänkömaalta, niin kulki tiemme kamalaa
suota pitkin, jossa olin harhaillut edellisenä iltana, ja sitten
maallepäin yli tasankojen, joilla kasvoi sanajalkoja ja
karhunmarjapensaita, kunnes vasemmalla kädellä näkyi Grosboisin tutut
mustat tornit. Savaryn johdolla ratsastimme sitten oikealle viestävää
tietä pitkin ja sitten muutaman kukkulan yli yhä taas myötämäkeä, ja nyt
näimme vanhan myllyn kajastavan mustana iltataivasta vasten. Sen
yläakkunat loistivat verenpunaisina laskevan auringon valossa. Oven
edessä oli jyväkuorma, aisat maata vasten; hevonen oli jyrsimässä vähän
matkaa siitä. Myllystä tuli muuan nainen, suojasi kädellä silmiään ja
katseli ympärilleen.

"Kas, kas!" sanoi Savary. "Hän on varmaan siellä, sillä miten muuten
oltaisiin noin valppaita? Ratsastakaamme tätä tietä kukkulan ympäri,
niin ne eivät meitä näe ennen kuin olemme ihan oven edessä."

"Emmekö anna hevosten laukata?" sanoin minä.

"Tie on liian huonoa. Pisin tie on varmin. Niin kauan kuin olemme
tiellä, he eivät meitä voi luulla kuin tavallisiksi matkailijoiksi."

Me siis annoimme hevosten juosta edelleen ja koetimme näyttää niin
välinpitämättömiltä kuin suinkin, vaan kiihkeä huuto sai meidät äkkiä
katsomaan taaksemme, ja siellä tien varressa muutamalla kummulla seisoi
nainen, joka katseli meitä epäilevin ja hätäilevin katsein.
Seuralaisteni sotilaallinen ryhti herätti hänessä levottomuutta. Hän
tempasi yhtäkkiä saalin hartioiltaan ja heilautti sitä hurjasti päänsä
yli. Kiroten kannusti Savary hevostaan, suuntasi suoraan yli kummun
myllyä kohden täyttä laukkaa ja me jälessä.

Olikin paras aika. Me olimme vielä muutamia satoja askeleita myllystä,
kun muuan mies tuli ulos ja katseli joka puolelle. Heti suuresta
parrasta, leveästä rinnasta ja pyöreistä hartioista tunsimme hänet
Toussaciksi. Hän huomasi, että me saavuttaisimme hänet ennen kuin hän
ehtisi sieltä mihinkään; hän syöksi takaisin myllyyn ja paiskasi
jyristen oven kiinni jälkeensä.

"Akkunasta, Gérard, akkunasta!" huusi Savary.

Myllyn alakerrassa oli pieni neliskulmainen akkuna. Nuori upseeri oli
silmänräpäyksessä satulasta maassa ja hyppäsi akkunasta niin kuin klowni
sirkkuksessa hyppää vanteen läpi. Ja kului vain silmänräpäys niin hän
avasi meille oven; hänen kasvoistaan ja käsistään juoksi veri.

"Hän on kiivennyt rappusia", sanoi hän.

"Silloin meillä ei ole mitään kiirettä, sillä hän ei pääse käsistämme",
sanoi Savary laskeutuessamme hevosiltamme. "Te olette urhoollisesti
valloittanut hänen linnoituksensa ensimmäisen vallituksen. Minä toivon,
ettei teille ole kovin pahoin käynyt."

"Muutamia naarmuja, herra eversti, ei sen pahempaa."

"Pistoolit valmiina. Missä on mylläri?"

"Tässä minä olen", sanoi pieni tanakka, vahvajäntäreinen mies, joka tuli
avonaiselle ovelle. "Mitä te tarkoitatte ryntäämällä tuolla tavoin minun
myllyyni, mokomat roistot? Minä täällä kaikessa rauhassa olen lukemassa
sanomalehteäni ja polttelemassa piippuani, niin kuin on tapani näin
illoin, ja yhtäkkiä lentää akkunasta mies, niin että lasin sirpaleet
pyryävät ympärilläni, avaa sitten oven seuralaisilleen. Minulla on ollut
tarpeeksi vaivaa yhdestä vieraasta koko päivän enkä tahdo kolmea
lisäksi."

"Talossanne on salaliittolainen Toussac."

"Toussac!" huudahti mylläri. "Ei suinkaan. Hänen nimensä on Maurice, ja
hän on silkkikauppias."

"Häntä juuri haemme. Me tulemme keisarin nimessä."

Mylläri kuunteli suu auki.

"Minä en tiedä, mikä hän on, vaan hän tarjosi minulle rehellisen maksun,
enkä minä häneltä ole kysellyt sen enempää. Eihän näihin aikoihin voi
kysyä passia kaikilta matkailijoilta. Vaan tietysti ... jos se on
valtion asioita, niin minun ei sovi niihin sekautua. Vaan hänen
hyväkseen on sanottava, että hän on pysynyt hyvin tyynenä siihen saakka,
kun hän sai tuon kirjeen."

"Minkä kirjeen? Ajatelkaa tarkoin mitä puhutte, muuten oma päänne voi
joutua sahanmuhavasuun."

"Sen toi tänne muuan nainen. Minä voin teille sanoa ainoastaan, mitä
tiedän. Hän on siitä saakka puhellut yksikseen aivan kuin mielipuoli.
Vereni ihan jähmettyi, kun kuulin hänen puhuvan. Hän vannoo murhaavansa
jonkun. Minä olen hyvin hyvilläni, että te viette hänet."

"Nyt, hyvät herrat", sanoi Savary ja veti miekkansa tupesta, "meidän
täytyy jättää hevosemme tähän. Tässä ei ole akkunaa neljääkymmentä
jalkaa alempana, niin että hän ei voi päästä käsistämme. Katsokaa, että
pistoolimme ovat kunnossa, niin meillä on mies pian kiinni."

Portaat olivat kapeat puiset kiertoportaat, jotka johtivat pieneen
kamariin, minne valo pääsi seinässä olevan pienen aukon kautta.

Täällä oli olkivuode, joka osotti, että Toussac oli täällä viettänyt
tämän päivän. Vaan nyt ei häntä näkynyt vilaukseltakaan, ja nähtävästi
hän oli kiivennyt portaita, jotka johtivat ylemmäs. Me nousimme niitä,
vaan eteemme tuli vahva puu-ovi.

"Antautukaa, Toussac!" huusi Savary. "Teillä ei ole toivoakaan päästä
nyt pakoon."

Kuului käheä nauru oven takaa.

"Minäpä en olekaan sellainen mies, joka niin vain antaudun. Vaan minä
teen teille ehdotuksen. Jos te nyt minut jätätte, niin minä
kunniasanallani vakuutan, että huomenna tulen leiriin. Minulla on
maksettavana pieni velka."

"Mahdotonta jättää teitä."

"Teiltä säästyisi siten varsin paljo vaivaa."

"Me emme voi suostua pyyntönne. Teidän täytyy antautua."

"Sitten teillä on paljo työtä."

"Elkää kerskuko, te ette voi päästä meistä. Painakaa hartionne ovea
vasten ja työntäkää kaikki yhtaikaa."

Avaimen reijästä kuului pistoolin laukaus ja luoti lensi välitsemme. Me
heittäysimme ovea vastaan. Se oli paksu, vaan lahonut. Ryskyen se hajosi
rynnistäessämme. Me syöksimme sisään aseet käsissä, vaan huone oli
tyhjä.

"Mihin hiiteen se on mennyt?" huusi Savary ja katseli ympärilleen.
"Tämän huoneen yläpuolella ei ole mitään."

Huone oli pieni, nelikulmainen ja tyhjä, ainoastaan muutamia jyväsäkkejä
oli siellä täällä. Takaseinässä oli avonainen akkuna ja sen luona oli
vielä savuava pistoli. Me syöksyimme akkunaan ja kaikilta pääsi
hämmästyksen huuto. Maahan oli niin pitkä matka, että kukaan ei olisi
voinut päästä hengissä, vaan Toussac oli käyttänyt hyväkseen
jyväkärryjä, jotka olivat myllyn edessä. Putous kaikissa tapauksissa on
ollut kauhea, ja kun me katselimme alas, niin hän makasi läähöttäen
kuormalla. Vaan kun hän kuuli huutomme, niin pui hän meille uhkaavasti
nyrkkiä, vyöryi alas kuormalta, hyppäsi Savaryn mustan hevosen selkään
ja laukotti särkkien yli, niin että musta partansa leyhki tuulessa. Me
lähetimme jälkeensä pistoolin luoteja, vaan hän meni menoaan.

Me syöksyimme alas ruskuvia kiertoportaita, ja avonaisesta ovesta ulos.
Vikkelästi me jouduimmekin, vaan hän oli kuitenkin päässyt meistä hyvän
matkaa edelle, ja kun pääsimme satulaan, niin näimme hänen laukottavan
kaukana kummun viheriää rinnettä alas. Alkoi jo hämärtää ja hänen
vasemmalla puolellaan oli suuri suo, jolla meidän olisi ollut hyvin
vaikea häntä seurata. Hänellä oli hyvät toiveet päästä meistä, vaan hän
ei kuitenkaan poikennut suunnasta, jonka hän oli ottanut, ratsasti vain
poikki särkkien aina kauemmaksi merestä. Joka silmänräpäys pelkäsimme
hänen lähtevän suolle, vaan hän laukotti vain suoraan ylämaata kohden.
Mikä oli hänen tarkoituksensa? Hän ei hiljentänyt vauhtiaan eikä koskaan
katsonut taakseen, vaan lensi suoraan eteenpäin aivan kuin hänellä olisi
ollut määrätty päämaali.

Luutnantti Gérard ja minä olimme keveämmät kuin hän, ja hevosemme
olivat yhtä hyvät kuin hänenkin, niin että me pian aloimme tavottaa. Kun
hän vain pysyisi näkyvissä, niin varmaan hänet tavotamme, vaan aina oli
vaara tarjona, että hän voi käyttää edukseen seutua, jonka hän hyvin
tunsi ja kadota näkyvistämme. Aina kun ratsastimme alas kumpua, niin
toiveeni hävisivät, vaan heräsivät uudelleen, kun mäen päälle päästyämme
näimme hänen laukottavan edellämme.

Lopuksikin kävi niin kuin olin pelännyt. Me olimme hänestä enään
ainoastaan pari sataa askelta, kun hän yhtäkkiä katosi. Hän oli
laskeutunut muutaman mäen taakse, ja kun me tulimme mäen harjalle, niin
emme nähneet häntä vilaukseltakaan.

"Tuossa on tie vasemmalle", sanoi Gérard, jonka kuuma gascognelainen
veri oli ilmi liekissä. "Eteenpäin ystäväni, mennään tänne vasempaan!"

"Odottakaahan!" huusin minä, "tästä menee tienhaara oikealle, ja on
luultavaa, että hän on sen valinnut."

"Ratsastakaa siis te sitä, minä ratsastan toista."

"Odottakaahan ... minä kuulen kavioiden kopsetta!"

"Oikein, tuolla on hänen hevosensa".

Suuri musta hevonen, joka oli Savaryn, oli yhtäkkiä tullut laukkaa
muutamasta karhunmarjapensaasta edessämme. Satula oli tyhjä.

"Hän on hakenut piilopaikan täällä pensaikossa," sanoin minä.

Gérard oli jo hypännyt hevoseltaan ja talutti sitä pensikon läpi. Minä
seurasin hänen esimerkkiään, ja pian tulimme tielle, joka vei syvään
kalkkimurrokseen.

"Häntä ei näy vilaukseltakaan", sanoi Gérard. "Hän on päässyt pakoon."

Vaan samassa minä ymmärsin kaikki. Hänen rajuun mielettömyyteensä, josta
mylläri puhui meille, oli varmaan syynä, että hän oli saanut tietää,
mitä oli tapahtunut eilen illalla. Hän oli luvannut antautua huomenna
saadakseen kostaa enolleni. Ja nyt hän siinä tarkoituksessa oli
ratsastanut suoraan kalkkimurrokselle. Tämä oli varmaan sama
kalkkimurros, johon maanalainen käytävä päättyi. Kaksi kertaa jouduin
hairaan, vaan kolmannella kerralla löysin kallion seinän, tunkeusin sen
ja pensaitten väliin ja minä olin ahtaan aukon suulla, jota tässä
pimeässä enään vaivoin näki. Sillä aikaa, kun näitä tutkimuksia teimme,
oli Savary, joka kulki jalan, tavannut meidät. Nyt jätimme siis
hevosemme kalkkimurrokseen, ja he seurasivat minua ahtaassa käytävässä,
josta pääsimme sitten tilavampaan. Meillä ei ollut tulta, ja siellä oli
pilkkoisen pimeä; minä kulin eteenpäin niin hyvin kuin taisin, ja
kiiveten kivien yli, joita oli tiellämme. Käytävä minusta ei ollut
tuntunut erittäin pitkältä, kun enoni kulki edelläni kynttilän kanssa,
vaan nyt kun oli pimeä ja kun olimme epätietoisia ja jännityksissä, niin
se tuntui ihan päättymättömältä, ja takanani kuulin Savaryn karkean
äänen jyrisevän että montako peninkulmaa meidän vielä piti kulkea tätä
myyränpolkua.

"Hiljaa!" kuiskasi Gérard. "Minä kuulen jonkun olevan edessämme."

Me seisoimme ja kuuntelimme henkeä pidättäen. Kaukana pimeässä kuulin
oven narisevan saranoissaan.

"Eteenpäin!" huuti Savary innoissaan. "Se lurjus on täällä. Nyt me hänet
saamme."

Vaan minua puolesta hyvin epäilytti. Minä muistin, että enoni edellisenä
yönä oli avannut jollakin salaisella tavalla oven, joka johti linnaan.
Ääni, jonka nyt juuri olimme kuulleet, osotti, että Toussac myöskin
tiesi, miten ovi oli avattava. Vaan jos hän sulkee sen jälkeensä! Minä
muistin, että ovi oli tavattoman vahva ja lujasti kiskotettu. Oli
mahdollista, että me juuri viimeisessä hetkessä joudumme voittamattoman
esteen eteen. Me kiiruhdimme eteen päin pimeässä, vaan yhtäkkiä pääsi
minulta ilohuuto, kun etäällä näin himmeän valon, joka näkyi ainoastaan
sen vuoksi, että ympärillämme oli niin pimeä. Ovi oli auki. Hurjassa
kostonhimossaan Toussac ei ollut joutanut ajattelemaan ajajia, jotka
olivat hänen kintereillään.

Ja nyt meidän ei enään tarvinnut kompuroida. Hurjaa vauhtia me
kiiruhdimme portaita ylös, läpi toisen oven ja sitten Grosboisin linnan
käytävään, jonka toisessa päässä vielä öljylamppu paloi. Kuului kauhea
huuto -- pelon ja tuskan kirkaisu.

"Hän murhaa hänet! Hän murhaa hänet!" huuti muuan palvelijatar, joka
syöksyi käytävään. "Auttakaa, auttakaa, hän murhaa herra Bernacin!"

"Missä hän on?" kysyi Savary.

"Tuolla! Kirjastossa! Tuo ovi, jossa on viheriät kaihtimet!"

Taas kuului kauhea rääkyntä ja kuoleutui käheään korinaan. Kuului kova
paukahdus aivan kuin jäsen murretaan poikki; minä tiesin hyvin, mitä tuo
kamala ääni merkitsi. Me syöksimme huoneeseen, vaan karaistunut Savary
ja reipas husaari peräysivät takaisin kauhistuneina näystä, joka meitä
kohtasi.

Enoni oli ollut kirjoittamassa istuen selin oveen, kun hänen murhaajansa
astui sisään. Hän oli luultavasti ensi kerran huutanut, kun hän silmäsi
taaksensa ja näki karvaisen naaman niin lähellä; toisen huudon hän
päästi arvatenkin, kun suuret kädet tarttuivat hänen päähänsä. Hän ei
ollut noussut tuoliltaan -- hän oli ehkä saanut halvauksen kauhusta --
ja istui vielä selkä seinään päin. Vaan veret meidän poskiltamme
poistuivat, nähdessämme, että hänen päänsä oli punottu taaksepäin, niin
että hänen kauhistuksesta kouristuneet, purppuranpunaiset kasvonsa
tuijottivat meihin hartioiden välistä. Unissani näen vielä usein nämä
laihat kasvot, ja pullistuneet, harmajat silmät repeytyneinä auki ja
suu ammollaan. Hänen vieressään seisoi Toussac riemuitsevan näköisenä,
käsivarret ristissä rinnalla.

"Niin hyvät ystävät", sanoi hän, "te tulette liian myöhään. Minä olen
maksanut velkani."

"Antautukaa!" huuti Savary.

"Ampukaa! Ampukaa!" vastasi hän ja löi rintaansa molemmin käsin. "Elkää
luulko, että minä pelkään teidän halpasia luotejanne! Luuletteko
saavanne minut elävänä? Sen uskon minä pian väännän teidän aivoistanne!"

Hän kohotti raskaan tuolin ja syöksyi hurjana meitä vastaan. Me ammuimme
jokainen samalla kertaa, vaan mikään ei voinut estää tätä salaman iskua.
Veren tulvatessa haavoista hän löi tuolilla ympäriinsä hurjistuneena,
vaan hänen silmämittansa petti onneksi, ja raju isku kohtasi pöytää,
joka meni pirstaleiksi. Sitten hän nauraen kuin mielipuoli syöksyi
Savaryn kimppuun, iski hänet lattiaan ja sai jo peukalonsa hänen
leuvalleen, ennen kuin Gérard ja minä ehdimme saada hänen käsivarsistaan
kiinni. Meitä oli kolme väkevää miestä, vaan hän oli yhtä voimakas kuin
me kolme yhteensä, sillä monet kerrat hän kiskoutui irti ja me aina
uudelleen tartuimme häneen kiinni. Vaan verenvuoto oli suuri. Joka
silmänräpäys hänen voimansa heikkonivat. Viimeisen kerran hän ponnisti
vielä jaloilleen, ja kaikki kolme riipuimme hänessä kiinni kuin koirat
karhussa. Sitten hän kiljasi raivostuneena ja epätoivoissaan, niin että
koko linna kaikui, hänen polvensa luhistuivat ja hän kaatui hengettömänä
lattialle ja musta parta tuipotti pystyssä ilmaan. Me seisoimme
läähättäen hänen ympärillään, valmiina heittäytymään hänen kimpuunsa,
jos hän osottaisi elonmerkkejä. Vaan hän pysyi liikkumatta, hän oli
kuollut.

Savary seisoi kuolonkalpeana nojaten pöytään ja painaen kädellä
kylkeensä. Nuo jättiläisvahvat käsivarret eivät turhaan olleet
syleilleet häntä.

"Tuntuu aivan kuin karhu olisi minua pidellyt käpälissään", sanoi hän.
"Niin nyt on vaarallisia ihmisiä yhtä vähempi Ranskassa, ja keisari on
päässyt vapaaksi vaarallisesta vihollisestaan. Vaan urhoollinen mies hän
kaikessa tapauksessa oli!"

"Siitä olisi kelpo sotilas tullut!" sanoi Gérard ajatuksiin vaipuneena.
"Kelpo furiri Berchényn husaareille. Hän lie ollut hullu, kun asetti
tahtonsa keisaria vastaan, vaan totta on, että hän kuoli kunnialla!"




NELJÄSTOISTA LUKU.

Loppusana.


Tämä on kertomus tulostani kotia Grosboisiin, ensimmäisestä
kohtauksestani keisarin kanssa, jonka palveluksessa elämäni parhaat
vuodet ovat kuluneet, enoni Bernacin kuolemasta ja Toussacin lopusta --
joka oli viimeinen kauhua herättävä jakobiini, joiden nimet sen ajan
historia on säilyttänyt.

Naiset ovat olentoja, joita ei voi ymmärtää eikä arvata, sillä serkkuni
Sibylle meni naimisiin hennon Lesagen kanssa, jonka hän oli pelastanut
mestauslavalta, ja he viettivät elämänsä Pariisissa kirjallisissa ja
taiteellisissa piireissä, jonne Lesage paraiten sopikin. Hänestä tuli
kuuluisa maalari, jolla toimellaan hän hankki itselleen omaisuuden, ja
olen kuullut, että hän omassa kodissaan oli hyvin kehittynyt ja innokas
politikoitsija, vaan seurassa hän oli aina mykkä kuin ahven, sillä hän
ei voinut koskaan unohuttaa pientä majaa suolla. Heillä ei ollut yhtään
lasta, niin että Eugenie ja minä olemme nyt Grosboisin omistajia, ja kun
me jo näemme lasten lapsia ympärillämme, niin on meillä syytä toivoa,
että vanha linna on vielä monet polvet oleva de Lavalien omana.

Mitä keisariin tulee, niin on historia kertonut meille, miten hän
tyytymättömänä, kun ei päässyt Kanavan herraksi ja uskaltamatta lähteä
valloitusretkelle, kun voisi tulla saarretuksi selän takaa, luopui
Boulognen leiristä. Olemme myöskin kuulleet, että hän juuri samalla
armeijalla, joka oli tarkoitettu Englantiin, voitti Itävallan ja Venäjän
samana vuonna ja Preussin seuraavana vuonna. Siitä päivästä alkain, kun
tulin hänen palvelukseensa, siihen saakka, kun hän purjehti yli Atlantin
palaamatta koskaan takaisin, olen minä ollut osallisena uskollisesti
hänen kohtaloihinsa, yleten ja aleten hänen tähtensä mukana. Ja
kuitenkin, kuin muistelen vanhaa isäntääni, on minun hyvin vaikea sanoa,
oliko hän hyvin hyvä tai hyvin huono ihminen. Sen tiedän vain, että hän
oli hyvin suuri, ja että ne asiat, joita hän käsitteli, olivat niin
ikään suuria, niin että meidän on vaikea häntä arvostella tavallisen
mittakaavan mukaan. Levätköön hän rauhassa suuressa punaisessa
sarkofaagissaan Invalidikirkossa, sillä hän on työnsä tehnyt, ja mahtava
käsi, joka muodosti Ranskan ja piirsi nykyisen Europan päärajat, on
muuttunut tomuksi. Kohtalo käytti häntä aseenaan, ja kohtalo hänet
kukisti, vaan vielä elää harmajatakkisen pienen miehen muisto ja vielä
se vaikuttaa ihmisten ajatuksissa ja toimissa. Toiset ovat kirjoittaneet
ylistääkseen häntä, toiset moittiakseen, vaan minä puolestani olen vain
koettanut kuvata, minkä vaikutuksen hän minuun teki niinä päivinä, kauan
aikaa sitten, jolloin armeija oli Boulognessa ja minä tulin linnaani
Grosboisiin.





End of the Project Gutenberg EBook of Enoni, by Arthur Conan Doyle

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14254 ***