*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13780 ***

MINKÄ MITÄKIN ITALIASTA

Kirj.

Juhani aho


WSOY, Porvoo, 1921.



SISÄLLYS:

Rautatiematka Semmering-vuoristossa
Ensimmäinen vaikutelma Italiasta
Venetsiassa
Näköala Pietarinkirkon tornista
Rooman katakombit
Rooman karnevaali
Paavin viisikymmen-vuotinen riemujuhla
Pyhän Paavalin kirkko ulkopuolella muurien
Mikael Angelo ja Rafael
Freskomaalauksista
Fiesolen luostari
Kirkkoja ja kirkonmenoja
Pisan Campo Santo
Käynti Genovan hautausmaalla
Laululintuja
Kuvaus Kaprista




RAUTATIEMATKA SEMMERING-VUORISTOSSA.


On ilta myöhä, kun lähdetään Wienistä etelään päin.

Sinne tullessa on halu päästä päiväiseen etelään kiihtymistään
kiihtynyt. Yhtä samaa suomalaista talvea oli ollut melkein sinne
saakka. Unkarikin, jota palanen vilahdukselta sivuutettiin, näytti
lumen peittämältä tasangolta. Ja Wienissä oli lunta yhtä paljon kuin
Helsingissä tammikuun pyryjen aikana. Miehen korkuiset kinokset
kohosivat likaisina ja rumentavina. Jos tässä mieli päästä kesämaahan,
niin täytyy kiirehtiä.

Mutta ei juuri siltä näyttänyt, että pian oltaisiin etelässä. Junassa
oli kylmä ja seura kolmannessa luokassa aivan kotimainen. Ihmeellistä
sentään, kuinka ihmiset kaikkialla ovat samannäköisiä. Puhumattakaan
herrasväestä ja keskisäädystä, näyttävät talonpojatkin olevan samaa
sukua. Niitä on junassa useita. Ne ovat jostakin Etelä-Itävallan
vuoristosta ja pukuna niillä on housut selvää sarkaa ja turkki
lammasnahkaa. Eivät juuri paljon puhu toisilleen, istuvat ja tupakoivat
ja evästään syötyään paneutuvat penkille pitkäkseen. Epäilemättä on
heillä vuoristoissaan samanlainen elämä kuin meillä järviemme ja
jokiemme rannoilla: karu luonto, kylmät talvet, leipä tiukassa. On
tuossa sentään muuan mies, joka näyttää vähän erikoisemmalta. Hänellä
on koukkuisempi, etelämaalaisempi profiili, parta musta, silmät ruskeat
ja valppaat ja vilttihatussa höyhentöyhtö. Kuvailen, että hän on
vuorimaiden metsästäjä, kauriiden ampuja. Ja tuon tuostakin katsastaa
hän ikkunasta ulos. Luonto näyttää vetävän häntä niinkuin sitä, joka on
tottunut sitä rakastamaan sen seurassa eläessään.

On yö, mutta onneksi sentään paistaa kuu ja maisema on mitä
harvinaisin. Matkakirjan mukaan pitäisi rautatiematkan Wienistä Italian
rajalle olla harvinainen niillekin, jotka ovat paljon maailmata
nähneet, eikä ainoastaan minulle, joka en ole nähnyt muita vuoriseutuja
kuin Puijot ja Kolivaarat. Semmering-radan sanotaan olevan maailman
omituisimpia ja suurenmoisimpia.

Tasangolla oli vähän aikaa lumi kadoksissa, siellä täällä vain pellon
ojien pohjassa kiilui jokin vanha kinos. Mutta pian on maisema taas
täysin talvinen. Vaivoin saapi ikkunanruudun sulana pysymään siihen
hengittämällä. Se, minkä siitä näkee, palkitsee kuitenkin sen pienen
vaivan, minkä se tuottaa.

Juna kulkee laaksossa kahden kukkulajonon välissä. Kun taivas on
pilvessä eikä kuu pääse esille, erotan vain haamut kukkuloista. Ne ovat
vielä loivia, niiden rinteillä on kai viljelyksiä, koska metsäin
välissä on aukkoja. On siellä kyliä ja kaupunkejakin, joista tuikkaa
tulia. Mutta ihmisiä ei näy pienillä asemilla enemmän kuin meillä
kotonakaan. Ja kun asemahuoneen takana kasvaa härmäinen koivu ja
kuusien oksat oikeavat lumen alla, niin ei voi kuvailemallakaan
kuvailla, että olisi lähes viikon päivät matkustanut melkein suoraan
etelää kohti ja että huomeniltana olisi jo määrä soudella gondolassa
Venetsian laguuneja pitkin.

Yhä kauemmas näyttää kesämaa poistuvan. Vedän kasvoni pois ikkunasta,
nojaan penkkiini ja panen tupakan. Sen sammuttua menen hetkeksi unen
horroksiin, nukun ehkä tunnin tai toista, kun herään--Kuusamossa.

On ensiksikin niin kylmä, että puistattaa sielua ja ruumista. Sitten ei
näy ikkunasta niin mitään, sillä se on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen
ja vetäytynyt paksuun riitteeseen. Ja kun vihdoin saan sen sulaksi,
luulen olevani varma siitä, että ollaan kaukana Kajaanin takana.

Laakso on jäänyt tuonne alas ja juna kohonnut vuoren kylkeä kiipeämään.
Oikealla puolella on jyrkkä metsäinen rinne. Vasemmalla on huimaava
putous, niin että näyttää siltä kuin kulkisi kuusien latvoja myöten. Ja
alhaalla luminen tasanko, josta ei tiedä, onko se peltoa, niittyä vai
jäätynyttä järveä. Tasangon toisella puolen on samanlainen vuori kuin
mikä on tämä, jota juna kulkee. Sen takana on samanlaisia, jotka jo
selvästi erottaa selvinneeltä taivaalta paistavan kuun valossa.

Mitä mahtavia tuntureita ne ovatkaan! Kuusta ja mäntyä ne kasvavat, ja
niiden muodostuskin on tuttu suomalaisen silmälle. Se on kuin onkin
tämä meidän kotoista alppiseutua. Hyvin harvassa häämöttää jokin maja
tai pienempi kylä ja ehdottomasti tulee ajatelleeksi, etteivät kai ne,
jotka ovat tämän rautatien rakentaneet, ole rakentaneet sitä
paikallisliikkeen takia, sillä mitäpä hyötyä olisi muulla maailmalla
yhteydestä näiden kivikkomännikköjen kanssa.

Mutta sinne jäävät pian kuvailut Kuusamosta ja kotimaasta.

Juna on yhä vaivalloisemmin ahertanut ylöspäin päästäkseen. Muutamalla
asemalla on valjastettu kaksi veturia eteen, mutta ei vauhti siitäkään
ole suuresti enentynyt. Tehtävä matka ei olekaan leikintekoa.
Mäkirinteet ovat muodostuneet vuorien kyljiksi. Kuta ylemmä on noustu,
sitä ylemmä nousevat huiput. Ollen äsken pyöreitä ja lempeitä, ovat ne
nyt kulmikkaita, jyrkkiä ja uhkaavia. Paljas puuton kallio putoo
mustanpuhuvana huimaavasta korkeudesta, melkein yhdensuuntaisesti
vaunun seinien kanssa yhtä huimaavaan syvyyteen.

Viljelyksestä ei näy paljon jälkiä. Jollakin niityntapaisella
pyörylällä on pieniä heinäsuovia, jotka hukkuvat lumen alle. Mutta sen
sijaan ilmaantuu kallioiden huipuille ja kuilujen reunoille
haaveellisia, kummallisia muotoja, jotka vasta useamman nähtyään silmä
viimein ymmärtää selittää vanhoiksi ritarilinnoiksi. Kuta
louhuisemmaksi tulee maisema, sitä tiheämmässä niitä näyttää olevan.
Jos olisivat ajat entiset vanhat, niin varmaan saisimme monet
matkaverot maksaa ennenkuin pääsisimme niiden ohi.

Tie ei enää pääse suorasti nousemaan, sen täytyy kiertää kuin
karjanuran. Parastaan tehden menee se pitkissä kiemuroissa vuoren
ympäri, nousten ja yhä vain nousten. Pari kolme kierrosta tehtyään
saman keilan kylkiä pitkin ei sen matka eteenpäin ole ollenkaan
edistynyt. Mutta sen täytyy päästä eteenkinpäin, päästä tuolle toiselle
vuorelle, jonka rinteillä hanget kuunvalossa kimmeltävät. Eikä siinä
muu auta kuin harpata kuilun yli, joka erottaa vuoren toisesta. Sitä
varten on siinä kaksi kaitaista rautariukua, joita myöten juostaan
toisen vuoren rintaa vasten kuin putoamisen pelossa ja niin kiirettä
vauhtia, että juoksuunsa jäätynyt koski satain askelien syvyydessä
tuskin ennättää silmään tarttua.

Toisella vuorella alkaa sama leikki, sama kiertokulku ja sitä seuraa
sitten samanlainen harppaus kolmannelle ja niin aina eteenpäin. Viimein
näyttävät veturit kuitenkin tähän kiipeilemiseen kyllästyvän. Matka
heidän mielestään edistyy ehkä liian hitaasti vai hermostuttaako heitä
kenties kulku ammottavain kuilujen yli.

Sillä kuin yhteisestä tuumasta puskevat he yht'äkkiä päänsä
pystysuoraan kallioon ja laskevat sen läpi kuin pyssyn luoti läpi
lahoneen seinän. Ja kerran siihen keksintöönsä päästyään innostumaan
eivät heille enää muut keinot näytä kelpaavankaan. Tunneli seuraa
tunnelia, tuskin on yhdestä päästy, niin jo toiseen upotaan, ja jos ei
siihen ole tilaisuutta yhdellä puolen laaksoa, niin haetaan puhkaistava
vuorenseinä toiselta puolen.

Sillä välin on kuukin päässyt pilvistä vapaaksi ja paistaa nyt
vuoriseudun kirkkaassa yöilmassa kirkkaampana kuin minä sen koskaan
ennen olen nähnyt. Se on vanha ilotulittaja ja tietää, milloin sen on
edullisinta esiintyä. Hyvin se on laskenutkin jättäessään
ilmestymisensä siihen asti, kunnes me ehdimme tulemaan
tunneliseuduille. Vaikutus, joka syntyy, kun pilkkopimeästä umpiosta
yht'äkkiä puhallutetaan mitä heleimpään kuutamoon, jossa vuoret kuin
ukkospilvet vyöryvät toistensa hartioilla ja jossa valo ja varjo
vaihtelevat, on niitä, joita ei kernaasti käy kuvaamaan.

Koko yön kestää tätä nousua. Ja kuta ylemmä tullaan, sitä korkeammiksi
ja paksummiksi kasvavat vuoret, sitä likemmin ne liittyvät toisiinsa ja
sitä ahtaammiksi käyvät laaksot, muuttuen lopulta vain halkeamiksi.
Lumikinokset kasvavat samassa määrässä. Paikoitellen näyttää siltä kuin
mentäisiin alasvyöryneiden kinosten läpi. Muutamia päiviä sitten oli
kaikki kulku keskeytynyt, kun rinnettä alas syösseet lumivuoret
sulkivat väylän ahtailla solateillä.

Aamu alkaa koittaa. Yö on kulunut pikemmin kuin sitä ehti ajatellakaan.

Päivän valjetessa pysähtyy kulkue pienelle asemalle, joka on korkein
paikka tällä välillä ja jota ylemmä ei tarvitse enää pyrkiä. Siellä on
hiljaista ja juhlallista. Melkein kaikki junassa olijat nukkuvat.
Ainoastaan muutamia rautatievirkamiehiä liikkuu asemasillalla
sill'aikaa, kun hienoääninen sähkötiuku yhtä mittaa soi asemahuoneen
seinässä.

En malta olla hiipimättä ulos. Taivas on kuulakka, lumi narskahtelee
jalkain alla. Ensiksi en erota muuta kuin asemasillan katoksen, jossa
on vielä puolipimeä. Kuljen sen päähän ja näen, että on pysähdytty kuin
mahdottoman suuren jättiläisuunin pankolle, johon asema on kiinnitetty
kuin linnun pesä. Vuorenhuippua ei kuonnu näkymään, mutta sen rinne
melkein riippuu pään päällä. Katsahdan toisaalle. Siellä on taas toinen
samanlainen vuori, yksi ainoa keskeytymätön lumipatsas, ja takana ja
kupeella lukematon joukko samanlaisia. Silmä mittailee niitä
puolihämärästä laaksosta aina ylös huippuun, jossa aurinko jo punaisena
ruskona ilmaisee tuloaan.

Ne vaikuttavat melkein kuin hirviöt, ne eivät tunnu ainoastaan eläviltä
olennoilta, vaan puolijumalilta. Linnoja ja kyliä siellä täällä. Mutta
ne ovat niin turvattomia ja pieniä, että vuori ainoastaan säälistä ei
pudistane niitä pois.

Juna seisoo kauan. Veturit ajetaan talliinsa saamaan ansaittua lepoa.
Sijaan tuodaan toinen, nyt enää vain yksi, sillä tästä alkaa alamäki.
Sitä tehtäessä kuluu aikaa jokin puoli tuntia. Sillä välin punettuvat
punettumistaan vuorten huiput. Valoa heijastuu laaksoonkin.
Aamuhämärässä esiytyy siellä yhä useampia taloja, kyliä ja kaikkein
alimmaisena pieni kaupunki, jonka keskestä pistää esiin kirkontorni,
kumpuilee savukiemuroita lämpiävien huoneiden piipuista ja kuuluu
heikkoa, himmeätä ääntä alkavasta liikkeestä.

»Fertig!» huutaa junan johtaja, toinen puhaltaa jahtitorveen, veturi
viheltää ja me lähdemme tästä puoleen laskeutumaan yhtä jyrkkää tietä
alas kuin olimme tähän asti nousseet sitä tänne ylös.

1893.




ENSIMMÄINEN VAIKUTELMA ITALIASTA.


Lukemattomat ovat ne vaikutelmat, jotka matkustaja saa vähänkään tässä
maassa liikkuessaan. Oudoksestaan ovat ne niin voimakkaita ja
huumaavia, että kestää päiviä itse kuhunkin seutuun tultua ennenkuin
ehtii ne selvittää itselleen. Pitkät ajat tuntuu siltä kuin
takaraivossa olisi jonkinlainen kovaksi kivettynyt kudos, jota ei
koskaan luule voivansa päästä auki kerimään.

Mutta kaikista vaikutuksista voimakkaimpia oli kuitenkin ensimmäinen,
jonka sain silloin, kun tunsin olevani Italiassa.

Olimme lähteneet Itävallan ja Italian rajalta vuoristosta laskeutumaan
Lombardian tasankoja kohti. Maisema oli kuitenkin vielä jonkin aikaa
sama kuin se oli ollut Itävallan puolellakin. Laaksot olivat lumen
peitossa, vuorten rinteillä näytti puroja kuohuvan ja putouksissa vesi
keltaisena vaahtona kulkevan, mutta kun niitä tarkemmin katseli,
olivatkin ne liikkumattomina ja juoksuunsa jäätyneitä. Turkki päällä
siellä liikkuivat ihmiset ja reellä ajettiin rinteitä pitkin
luikertelevilla teillä.

Juna kiiti kauheata vauhtia alaspäin. Jarrut vonkuivat vaunun pyörissä
niin, että tuntui siltä kuin ne pikemmin olisivat liukuneet kuin
pyörineet. Kun olisi ollut edes suora mäki laskettavana. Mutta se
mutkitteli nyt alas niinkuin oli äsken mutkitellut ylös, nakkasihe
milloin yhdelle puolen laaksoa milloin toiselle, puski milloin tunnelin
seinään milloin siitä ulos ja näytti vain vauhtinsa avulla pysyvän
kiinni kohtisuorissa kallioissa.

Siinä menossa ei kauan kestänyt ennenkuin lumet hävisivät ja maisema
alkoi saada uusia muotoja. Puuhuoneet katosivat ja sijaan tuli kivestä
rakennettuja kyliä. Samalla tein sen huomion, että vuorten rinteiltä
väheni metsät. Pitkät matkat oli vain kaljua ruskeata kalliota, joka
monissa paikoin oli murennut kuin rapakivi. Sitä mukaa tulivat
näköpiirin ääriviivat pyöreämmiksi ja pitkulaisemmiksi, joka kaikki
ennusti sitä, että oli tulemaisillaan alanko. Rautatien myötämaat eivät
myöskään olleet niin törmäisiä kuin ennen. Tie oikeni oikenemistaan ja
löysi jokilaaksoja, seurasi niitä ja sen mutkat kävivät
pitkäveteisemmiksi.

Uupuneena yön valvomisesta ja alituisesta katselemisesta vetäysin pois
ikkunasta ja paneusin pitkälleni nukkuakseni.

Lienenkö siinä nukkunut muutamia tunteja, kun heräsin ja--heräsin
Italiassa.

Lukemalla entisaikain kirjailijain kertomuksia heidän tulostaan
Italiaan olin kuvaillut, että se tapahtuisi vähitellen ja asteittain,
että ensin tulisivat ensi tuulahdukset ja sitten toiset, kukin vähän
voimakkaampana, kunnes vihdoinkin oltaisiin Italiassa, oikein
tietämättä, missä se oli alkanut. Olin jo edeltäpäin siitä nauttinut.

Mutta näinä nopean kulun aikoina saattaa tapahtua, että kun nukkuu
yhdessä maassa, niin herää jo toisessa. Enkä tahdo sanoa, että nautinto
siitä olisi pienempi.

Kun olen avannut vaunun ikkunan ja nojautunut siitä katselemaan ulos,
en tosin ensin näe muuta kuin pienen aseman ja muutamia talonpoikia,
jotka seisovat häkkiaitaa vastaan nojaten ja katselevat junaa sillä
joutilaan ihmisen katseella, jolla he arvatenkin joka päivä samanlaista
junaa katselevat. Aseman takana on laakea kenttä, jonkinlainen harvaan
ja säännöllisesti istutettuja puita kasvava pelto, jonka ruskeasta
pinnasta pistää esiin mataloita, valkoisia rakennuksia. Siinä ei ole
vielä mitään erinomaista.

Mutta missä on lumi ja missä ovat vuoret?

Ennenkuin kuitenkaan ehdin siihen kysymykseen vastata, tunkee eräs
toinen vaikutus päälleni ja saa minut vähäksi aikaa kokonaan valtaansa,
niin kokonaan, että se melkein herpaisee sielun ja ruumiin ja sulattaa
ne kuin yhteen. Ja se on ilma ja sen ilman ihana tuoksu, joka sen
tekee. Kukkain tuoksua se ei voi olla, sillä kaikki on ympärillä
kulona. Heilimöivän ilman hajua ei myöskään, sillä vilja on jo aikoja
sitten korjattu. Eikähän täällä ole myrttipuitakaan, jotka sen tuoksun
antaisivat. Mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin ne kaikki ja kaikki
maailman suloisimmat lemut yhteensä olisivat alkaneet maasta kohota ja
ilmaan levitä. Heikosti muistelen sen joskus ennen tunteneeni tyyninä,
kuivina kesä-iltoina siellä kotona, kun jostakin kaukana palaneesta
suosta tai metsästä tai kaskesta kantautuu niiden ilman autereeseen
yhdistynyt lemu. Mutta tämä on hienompaa, puhtaampaa ja niin sanoakseni
jalompaa. Se on jotakin vahakynttilän ja suitsutuksen sekaista, sen
voisi myöskin ajatella nousevaksi ruusupuista tehdyn rovion sijalta;
mutta arvatenkin on se vain itse maan mehua ja noiden hedelmäpuiden
hengitystä.

Tekisi mieli sulkea silmät, estää näköaistin sekoittamasta sitä
tunnelmaa, johonka ainoastaan hengittämällä voi tulla. Mutta silmä
hakee sekin osansa ja löytää sen.

Lumi ja vuoret? Äskenhän olimme niiden keskessä, mihinkä ne nyt ovat
joutuneet?

Tuollahan ne ovatkin... Pitkin vaunun kuvetta ja rautatierataa pitkin
katsellen näkyy ensin tuossa lähellä olevan sillan kaaret ja vähän
edempänä toisen. Ne ovat vanhoja harmaita holveja, kuka tietää, kuinka
monta sataa vuotta sitten rakennetuita. Niiden alitse siintää muutamia
majoja ja jokin tuuhea puu. Ja ylitse ... siellä ovat vuoret ja lumi.

Nuo julmat jättiläiset, jotka äsken olivat tukehduttaa syleilyynsä,
jotka tuntuivat niin kömpelöiltä, raaoilta ja epäystävällisiltä
huokuessaan kylmyyttään ja kolkkouttaan, ovat nyt muuttuneet hienoksi,
lempeäksi, herttaiseksi kaukaisuudeksi. Se on leveä, sinisen ruskea
ryhmä, joka asteittain kohoaa ja kohotessaan väriltään vaalenee. Siinä,
mihin aurinko sattuu, on vaaleita pitkulaisia pilkkuja. Kuta ylemmä
silmä nousee, sitä enemmän niitä ilmaantuu ja viimein ne muuttuvat
yhdeksi ainoaksi lakanaksi. Lakana on silkkiä, ja pinnat, joita se
peittää, hohtelevat kuin sametti. Silmä luulee tuntevansa samaa
hyväilyä kuin minkä tuntee käsi, kun se silkkiä ja samettia hivelee.
Siinä näkee ensin vain värejä niinkuin gobeliinimatossa, mutta kun
vähän aikaa sitä tarkastaa, niin esiintyvät muodot ja pienetkin
yksityiskohdat lähempänä rinteillä: vaaleat kirkontornit ja pienet
kaupungit, matalat selänteet ja vähän korkeammat mustemmat metsät ja
lumiset lakeudet niiden välissä.

Mutta kaikkein ylimpänä on itse rajaviiva. Ja se rajaviiva saa minut
yhdessä hetkessä ymmärtämään kaikki, mitä on sanottu, ja mitä olen
nähnyt Italian taiteesta: sen hienoudesta, sopusuhtaisuudesta,
ihanteellisuudesta ja muotojen puhtaudesta. Se tuskin erottuu tuo viiva
taivaasta ja pilvistä. Mutta se erottuu siitä kuitenkin kuin tuskin
näkyvä liitos maan ja taivaan välillä. Samalla kun se on toisen
viimeinen huippu ylöspäin, on se toisen ensimmäinen aste alaspäin. Enkä
minä enää ihmettele, miksi ne vanhat mestarit katsoivat luonnolliseksi
sovittaa samaan kehykseen taivaat ja maat ja asuttaa ne molemmat ja
miksi heidän taulunsa kuitenkin tuntuvat niin inhimillisen
luonnollisilta.

Junan taas kulkiessa eteenpäin poistuu maisema poistumistaan ja
laskeutuu alppien ääriviiva yhä alemma, muuttuen lopulta
sinenpunertavaksi aallon harjaksi, joka ei liiku, mutta kuitenkin elää
--niinkuin vanhoissa freskomaalauksissa elää suuren taiteilijan vetämä
kauneuden viiva vielä sittenkin, kun vuosisatain vaikutukset ovat siitä
kuluttaneet pois sen värit ja aivan näkymättömiksi hanganneet niiden
hellemmät vivahdukset.

1893.




VENETSIASSA.


Illalla en ollut vielä saanut oikeaa käsitystä siitä, minne olin
tullut. Rautatieaseman puolipimeässä rannassa oli ollut rivi soikeita
korkeakokkaisia venheitä, mustia kuin ruumiskirstuja. Tietämättä
oikein, kuinka se oli tapahtunut, tapasimme itsemme istumasta yhdessä
niistä, puoleksi makaavassa asennossa katoksen alla eteen vedettyjen
uutimien takana. Kun ne siirrettiin syrjään ja katsottiin ulos
ikkunasta, oli venhe jo liikkeessä, vaikkei kuljettajaa näkynyt.
Ainoastaan melan loiske, hitainen ja määrä-aikainen, kuului selän takaa
perän puolelta. Katuhan se kai oli, jota myöten kuljettiin, koska oli
taloja kahden puolen, haaveellisia, kummallisia, kuutamon valaisemia--
ja koska oli katulyhtyjä, jotka veteen kuvastuivat.

Mutta ei kuulunut sitä yöllistä myrinää, joka ei koskaan lakkaa
suurissa kaupungeissa, ei kavion kalsketta, ei pyöräin kolinaa. Ei
muuta kuin soutajan huuto silloin tällöin vastaantulijalle, ja gondolat
suhahtavat toistensa ohitse salaperäisesti kuin kaksi ankeriasta kivien
lomassa; tai kulustamme syntyneen laineen loiskaus, kun gondolamme
hiljaa hipui jonkin vanhan palatsin seinäviertä.

Onko tämä todellakin aina näin olevaa? ajattelin. Eikö kaupunki, jokin
rantakaupunki, sattumalta ole joutunut veden alle? Mutta onhan tuossa
rappuset, jotka varta vasten vievät veden rajaan, on paalurivi jokaisen
edustalla, jossa levollisesti keinuu venheitä ja pursia. Ja onhan aina
vähän päässä siltoja yhdistämässä rakennuksia toisiinsa. Heikon
kuutamon valossa luulen näkeväni, että nuo talot ovat melkein kaikki
marmorista niinkuin sillatkin. Niiden päädyissä ja harjoilla häämöttää
veistoksia, toiset rauhallisissa asennoissa, toiset heittäen jalkaa tai
nostaen kättä, yhä vielä niinkuin monta sataa vuotta takaperin. Mutta
ne vilahtavat vain, samalla kun toisia tulee sijaan, joista muutamat
kasvavat kirkon torneiksi, kupooleiksi tai selittämättömiksi
huippu-olennoiksi.

Poiketaan sivukanaville, kaitaisille ja ahtaille, luikerrellaan
loppumattomiin, milloin oikealle, milloin vasemmalle, ohi ovien ja
veden rajaan ulottuvien ikkunoiden. Rakennukset näyttävät häipyvän
pilviin, missä asuu varmaankin koko kansa ihmisiä yhteen sullottuina,
mutta tulia ei näy missään, ei kuulu hiiskahdustakaan, vaikkei ole
vielä puoliyökään käsissä. Ei, kyllä tämä sittenkin on autio kaupunki,
jonka asukkaat ovat vedenpaisumusta paenneet.

Ne olivat yöllisiä epämääräisiä vaikutuksia.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt on aamu, ja astuttuani ulos asunnostani näen minä olevani
leveällä kadulla, oikealla kadulla tai oikeammin siltarannalla. Se
kääntyy kaareksi sisään päin, ja niin pitkälle kuin silmä kantaa,
kulkee sitä myöten edestakaisin alituinen leveä ihmisjono aina tuon
tuostakin luokille kohoten ja ahtautuen yhteen siltain kohdalla, joita
on rakennettu mereen päättyvien kanavien poikki.

Se näky, mikä tässä aukeaa, on maailman satumaisimpia.

Rannaton, autio meren selkä siintää yhtäältä, toisaalla, tuossa
likempänä, on suuria purje- ja höyrylaivoja, pieniä purje- ja
höyrypursia, mitkä ankkurissa, mitkä kulkemassa, ja niiden välissä kuin
salakkoina suurten kalojen lomassa lukematon parvi gondoloita sinne
tänne suikkelehtamassa.

Gondolan perässä pienellä kapealla kannella nyökkää kuljettajan vartalo
sopusointuisessa, plastillisessa soudussa. Se on niin säännöllistä ja
viihdyttävän tuudittavaa, että tulee vastustamaton halu lähteä sen
keinuteltavaksi.

       *       *       *       *       *

Ei kuulu maailman melua, ei huutoja, ei kärryjen kolinaa, vesi vain
lipattaa ja gondolan kuljettajan airo vain silloin tällöin loiskahtaa.
Ollaan vesillä ja kuitenkin kaupungin keskessä. Palatsit kohoavat taas
kahden puolen, mutta ei painavina ja uhkaavina niinkuin yöllä, vaan
keveinä ja ystävällisinä ja niinkuin uisivat veden pinnalla ja
aikoisivat siinä paikassa vielä ylemmäkin kohota ja liikkeelle lähteä.

Kuinka monta kertaa on sanottu ja kuitenkin aina uudelleen sanottava:
mikä mainio ympäristö viihdyttämään uupunutta mieltä! Todellisuus
muotoineen, väreineen ja liikkuvine elämineen ei ole liian kaukana
unohtuakseen, sillä rannoilla, veden pinnalla ja silloilla ja
parvekkeilla on liikettä ja elämää, mutta ei myöskään liian lähellä
häiritäkseen ja hermostuttaakseen ja sekoittaakseen omia aatteitani.

Soudellaan syvälle kaupungin sisään, väylä kapenee, rannat puristuvat
toisiinsa, vesi muuttuu virtavaksi, pakovesi pyrkii ulos, käännytään
takaisin, annetaan virran viedä, lasketaan kivisen laiturin kylkeen,
jätetään gondola ja noustaan maihin, syvennytään kaupunkiin, ja ollaan
aivan toisessa maailmassa, jossa ei ole aavistustakaan merestä.

Kapeat pienet kadut kuin solat luikertavat eksyttävässä harhalinnassa,
et tiedä, minne menet, mutta menet sinne, minne vie vahvin ihmisvirta.
Välistä ei mahdu kuin yksi toistaan sivuuttamaan, välistä levenee sola
kuin pieneksi pihamaaksi, johon silloin ovista ja ikkunoista vuotaa
hedelmä- ja kukkaisvirta, jossa iloista kansaa kihisee huutaen,
tarinoiden ja laulahdellen ja sitroja ja mandoliineja soitellen.
Välistä tulee vastaan laajempi tori, jossa vanhan vanha, homehtunut,
sammalinen veistokuva seisoo alituisesti lirittävän vesisäiliön
keskessä, minkä reunoilla päiväpaisteessa istuu joutilaita avopäisiä
vaimoja ja leikkii pajattava lapsiparvi, ryysyinen, kiherätukkainen ja
mustasilmäinen.

Siinä on kirkko, sen ovi on auki, käyt sinne, kaikki melu katoo.
Himmeässä valossa hiipii äänettömiä olentoja, siellä täällä tuikkii
muutamia kynttilöitä ja heikosti kuuluu jostakin messupapin etäistä
hyminää.

Tulet ulos, syvennyt uudelleen äskeisille sokkeloisille urille, seuraat
nimettömien katukanavien reunoja, kiipeät sillan poikki, kuljet ja
kuljet tietämättä ja tahtomattakaan tietää, minnekä tulet.

Ja tietämättäsi tulet yht'äkkiä suurelle, soikealle torille. On
niinkuin tulisit takapihalta suoraan kuninkaan linnaan, satumaiseen,
häikäisevään, itämaiseen. Koko lattia laskettuna hienolla sileällä
kivellä, joka niin viihdyttävästi ottaa vastaan jalkaa, joka sitä
koskettaa. Tori tohvelien ja silkkikenkien kävellä, ja jota ei koskaan
hevosen kavio eikä vaunun pyörä ole kuluttanut. Kolmella kulmalla
pilarikäytävä, kolmen yhtämittaisen palatsiseinän sivulla, sisällä
kaikki Bagdadin kivet, kullat ja hopeat kimallellen siloisten lasien
läpi. Neljännellä kulmalla kummallinen epäsäännöllinen kirkko, jonka
päädyssä paistaa kultaiselle pohjalle sovitettuja mosaikkimaalauksia,
jonka seinät ovat moniväristä marmoria, jonka sadoissa kolpperoissa,
räystäissä ja kulmakkeissa elää kokonainen kaupunki ihmisiä, enkeleitä,
pyhimyksiä, lintuja ja muita usein ymmärtämättömiä eläimiä marmoriin
veistettyinä ja metalliin valettuina.

Päivä paistaa heleästi. Satamäärin kyyhkysiä lentelee ilmassa tai
juoksentelee avonaisella torilla. Käyskentelet siinä heidän keskessään,
heittäen jyvän sinne, toisen tänne, istahdat penkille, ojennat kätesi
ja annat heidän tulla siitä noukkimaan. Näet käännähtäessäsi, että
selkäsi takana on toinen tori, jonka kahden puolen kohoaa samanlaiset
palatsit kuin tämän ja jonka perillä siintää meri, missä taas
lepattelee purjeita, kiitelee pieniä höyrypursia ja nuokkuu gondolan
kuljettajain solakoita vartaloita sopusointuisessa, tuudittavassa
soudussa.

Tekee mielesi alkaa uudelleen sama matka, tehdä vielä kerran sama
kiertokulku tässä kummallisen haaveellisessa satukaupungissa, lähteä
tästä ja tulla tähän aina takaisin--tänään, huomenna, ylihuomenna...

Soudella, kävellä ja liikkua, istua, aprikoida ja uneksia, katsella
liikettä ja vilinää ympärillään, ja samalla elää niissä aatoksissa,
jotka tulevat ja menevät, mutta jättävät aina askelensa sijat
jäljelleen--liekö siihen missään sopivampaa paikkaa kuin tässä?

1893.




NÄKÖALA PIETARINKIRKON TORNISTA.


Siirtäisin ja siirtäisin mielelläni ottamasta kuvatakseni itse Roomaa,
joka lepää tuossa jalkojen alla. Mutta uudestaan ja aina uudestaan
kääntyy siihen silmä ja takertuu sen yksityiskohtiin. Näin täältä
katsellen ei se kuitenkaan ole se, miksi sitä olin kuvaillut ja joksi
sitä luultavasti kaikki muukalaiset kuvailevat. Sillä se ei tee
ollenkaan sen »vanhan» Rooman vaikutusta, jota siltä odottaisi. Vanha
on täälläkin, kaiken vanhan pesäpaikassa, peittynyt uuden alle. Uudet
palatsit, uudet kivimuurit ja vähän vanhemmat kirkon tornit, joita on
kuin seipäitä suuressa pieleksessä, peittävät ne rauniot, joita niin
mielellään näkisi. Forumista ei löydä kuin muutamia pilareita tarkalla
etsimisellä. Riemuportit ja voittajakeisarien kunniapatsaat peittyvät
laaksoihin. Ainoastaan muuan pyöreä lasikatto ilmaisee, missä seisoo
Panteon, johon kaiken maailman jumalat olivat kokoontuneet nauttimaan
suvaitsevaisuudesta, mihin maailma kerran oli päässyt, mutta mistä se
nyt taas on niin kauaksi eksynyt. Mutta on kuitenkin yksi raunio, jota
eivät vuosisadatkaan ole saaneet alleen haudatuksi. Se on Kolosseum,
flavilaisten keisarien vanha sirkus, jossa gladiaattorit taistelivat,
jossa jalopeuroja ruokittiin kristittyjen lihalla, joka on saanut
palvella keskiajan paroonien linnoituksena ja josta on vedetty
suunnattomat määrät rakennusaineita palatseihin ja kirkkoihin. Mutta ei
sittenkään ole siitä saatu lohkotuksi kuin puolet. Toinen seinä seisoo
vielä miltei entisensä korkuisena, se on kuin vuori rotkoineen, on
jättiläispääkallo onteloineen, on niinkuin vanhan maailman valtiaan
aivokoppa, josta sisältö on juossut kuiviin ja jonka silmän reiät
tuijottavat loistottomina ja aatteettomina tyhjyyteen. Kaikista päivän
häikäisemistä valkoseinistä huolimatta erottuu sen ruskea ryhmä, joka,
kun päivän säteet siihen sattuvat, on kuin hehkuva tiilikoko. Olen
nähnyt sen toisessakin valossa, ilotulien hehkussa. Karnevaalin aikana
se valaistiin bengaalitulilla. Silloin oli se, kun tulta ja tulikiviä
näytti syöksyvän kaikista sen aukoista, kuin maanalaisen tulivuoren,
kuin itsensä helvetin hehkuva kita.

Kolosseumin luona on Konstantinin riemuportti, ja sen alitse alkaa
ikivanha, maailman kenties vanhin ja vankin maantie Via Appia. Alkuosa
sitä on peitossa tai hävitetty, vasta tuolla, missä Campanian laidassa
ylenee pyöreä, linnoituksen tapainen Sesilia Metellan hautahuone, alkaa
erottaa tuon sotatien pohjaa, joka suorana linjana juoksee läpi koko
Italian. Sen tien varressa ovat katakombit ja jätteitä Roomalaisten
hautakammioista, kolumbaarioista. Siellä on myöskin Karakalla-keisarin
rakentama kylpylaitos, johon aikoinaan mahtui kolmetuhatta uimamiestä
ja jonka rauniot vieläkin vetävät vertoja Kolosseumille. Mitä ovatkaan
kaikki nykyajan mukavuudet tämän saunarakennuksen rinnalla. Viileäin
palatsimaisten holvien alla voivat siellä vapaat kansalaiset viettää
päivät päästään kylpien, kävellen, voimistellen, lukien ja keskustellen
päivän tapahtumista. Nykyaikaiset klubiolot ovat vain heikkoa
jäljittelyä siitä, mihin Roomassa sillä alalla jo oli kehitytty.

Tuolla näkyy sitten Kolosseumin yli monista kirkolliskokouksistaan
mainion Lateraanin kirkon katto, jonka harjalla seisoo koko uusi
testamentti kaksinetoista edusmiehineen. Siellä on sen yhteydessä nyt
museoksi muodostettu vanha Vatikaani, joka yksinkertaisuudellaan
muistuttaa niitä aikoja, jolloin katolinen kirkkokin vielä oli
yksinkertainen ja hallitsi maailmaa sisällisellä mahdillaan. Aivan
lähellä sitä on sitten kirkkorakennus, joka kätkee sisässään tämän
saman kirkon ja koko maailmankin suurimman humbuugin. Siellä ovat pyhät
portaat eli scala santa, jotka tarun mukaan ovat Jerusalemin
temppelistä tuodut ja joita myöten polvillaan nousevalle suodaan
vuosikausien, en muista monenko, synninpäästö. Niitä myöten konttasi
aikoinaan Lutheruskin, mutta kääntyi päähän päästyään kivakasti ympäri
päättäen tiukasti mielessään, että jos ei usko auta, niin eivät
ainakaan tämmöiset teot; ja niitä myöten näin minä vielä
nykyaikaistenkin syntisten pyrkivän autuuttaan kohti.

Ja kun silmä kerran on kirkontorneihin kiintynyt, niin alkaa se hypellä
rististä ristiin. Ja ne ne ovatkin, jotka muodostavat päävaikutuksen
Rooman kaupungin katselijaan. Koetan niitä lukea, mutta haihdun pian.
Eikähän se ole kuin pieni osa, joka nousee yli palatsien ja muiden
rakennusten. Suuri joukko kaikkein vanhimpia on aikojen kuluessa
hautautunut asuinhuoneiden seinien väliin. Vasta silloin, kun on tullut
rukoushetki illoin tai aamuin ja kaikkien kirkkojen kellot ilmoittavat
siitä, tuntee niiden paljouden. Tänne kuuluu se nytkin niin selvästi,
suuret äänet sulavat pieniin ja kaikki pyrkivät kuin yhtyneenä virtana
Pietarin kirkon kupoolia syleilemään.

Jo olisi aika astua alas. Johan on ehtinyt tarttua mieleen tuo kuva,
jonka muodostaa sininen meri, ruskea tasanko, sinisen vihreät,
vaaleahuippuiset vuoret ja punertavan valkea kaupunki lukemattomine
ikkunoineen ja huippuineen, ja siellä täällä kohoaa jostakin puistosta
suippo kuusen muotoinen sypressi ja petäjän sukuinen pinia, jonka
solakan varren päässä oleva tuuhea latva on kuin aukaistu sateenvarjo.

Mutta heitämme vielä silmäyksen ihan jalkojemme alle. Siinä on Pietarin
kirkon edustori, kahden pilarikäytävän syleilemänä, jonka keskustassa
on suippo obeliski, Egyptistä tuotu, ja kaksi suihkulähdettä, jotka
eivät koskaan lakkaa utuista vettä ilmaan puhaltamasta. Siinä ovat
toisella puolella Vatikaanin pitkät huonerivit, laajat pihat ja vielä
taampana korkeiden muurien ympäröiminä paavin yksityiset puutarhat,
jonne ei ketään vieraita päästetä ja joiden piireistä ei astu ulos
maailman ensimmäinen vanki, joka samalla kenties on maailman mahtavin
hallitsija. Tornin vartija viittaa sinne sormellaan ja näyttelee, mitä
teitä hän siellä ajelee ja käyskentelee kahden kardinaalin tukemana.
Olisimme hänet nähneet mekin, jos tulimme aikaisemmin aamulla. Mutta
nyt hän luultavasti istuu tuon ikkunan takana, josta joka ilta tuikkaa
tuli puoleen yöhön, jossa hän silloin tällöin itsekin näyttäytyy ja
josta on näköala yli sen Rooman, mikä ei enää ole hänen, mutta mitä hän
ei vieläkään ole lakannut toivomasta. Onnistuneeko se koskaan, mutta on
se ainakin toiveiden arvoinen, vaikkeivät ne toteutuisikaan--ja
tuskinpa on ihminen kauniimman näköalan edessä milloinkaan turhempia
haaveillut.

1893.




ROOMAN KATAKOMBIT.


Olimme laskeutuneet alas Pietarin kirkon kupoolista ja käyskennelleet
kirkossa itsessään. Siellä kristityn maailman mahtavimmassa
ulkonaisessa huippupaikassa, sen komeimmassa temppelissä tuli mieleemme
ajatus mennä sinne, missä ovat tämän saman maailman matalimmat majat,
ja me päätimme mennä katakombeja katsomaan.

Tiemme sinne kulki vanhan Forum romanumin kautta, läpi tuon maan
sisästä kaivetun laakson, jossa ei enää ole paljon mitään jäljellä
siitä, mitä se ennen aikaan oli. Ainoastaan joitakuita pystyssä
säilyneitä pilareita, vähän useampia pilarien jalustoja, jotka
osoittavat, missä se ja se temppeli ennen seisoi. Sitten muuan jotenkin
säilynyt riemuportti myöhemmiltä ajoilta ja lyhyt palanen Via sacran
(pyhän tien) kivitystä--siinä kaikki. Mutta on siinä kuitenkin
tarpeeksi voidakseen karttain, kuvain ja etenkin ympäristön avulla
täydentää, mitä puuttuu, ja ainakin likimain saada esille, millainen
tämä roomalaisen maailman keskipiste on mahtanut olla. Ja kaunis paikka
se lienee ollut. Tuolla toisessa päässä Kapitolium temppeleineen ja
marmorisine jumalankuvineen, toisessa päässä riemuportti, josta kaikki
voittajat tulevat sisään, vasemmalla Palatinon kukkula ja siinä
sijaitsevat keisarien palatsit, oikealla taas temppeleitä, kaikki
luultavasti marmorista tai ainakin marmorilla vuoratut. Kokoontua
sellaiseen ympäristöön, Italian sinisen taivaan alle, kuuntelemaan
sellaisia puhujoita kuin Cicero ja Cato ja vapaana kansalaisena
päättämään koko maailman asioista--se mahtoi olla miehen arvoista
tehtävätä. Ja sehän se olikin sitä ihannoitua antiikkia, jota me vielä
tänäkin päivänä haikealla mielellä kuvittelemme sen raunioita
kävellessämme.

Mutta samaan aikaan kuin Forum oli komeimmillaan ja Rooma
mahtavimmillaan, alettiin sen perustuksia jo hiljalleen jäytää ja sitä
sitkeästi piirittää lopullista valloitusta varten. Alettiin kaivaa
noita maanalaisia vallihautoja, jotka kerran koko vanhan maailman
pohjan kovertaisivat ja saisivat sen siihen paikkaansa luuhahtamaan.
Ruvettiin kaivamaan katakombeja.

Katakombit ovat kaukana ulkopuolella kaupunkia. Sinne on pitkä ikävä
tie kahden yksitoikkoisen muurin välissä ja tuntuu sitä kävellessä kuin
todella olisi vuosisadat kuljettavana yhdestä aikakaudesta toiseen.
Tien varressa tapaa vain muutamia harvoja muistomerkkejä, joista
suurimmat Karakallan rakentaman kylpylaitoksen rauniot ja kolumbaariot,
vanhat roomalaiset haudat. Sitten alenevat muurit ja Campania alkaa
aueta eteen. Siinä, missä se varsinaisesti alkaa, on Pyhän Sebastianon
luostari ja kirkko. Tämän kirkon alla on yksi katakombiryhmä, jonne
mennään itsensä kirkon kautta. Siellä varustetaan meidät ja muut samaan
seuraan sattuneet vahakynttilöillä, ja pieni rähjäinen munkki lähtee
oppaaksi, varoitettuaan ensiksi, että pysyisimme tarkkaan hänen
kintereillään, sillä kuuluu välistä tapahtuneen, että oudot ovat tänne
eksyneet.

Varoitus onkin hyvään tarpeeseen, sillä munkki, jolla ei ole muuta
tehtävää kuin luotsata muukalaisia, kiiruhtaa minkä ennättää meidän
edellämme joutuakseen uusia tulijoita vastaanottamaan ja uusia
juomarahoja ansaitsemaan.

Ei voi juuri olla jyrkempää vastakohtaa kuin se näky, mikä äsken oli
silmäimme edessä, ja tämä, jossa nyt olemme emmekä näe mitään. Täytyi
varmaan olla vankka usko niillä, jotka sen tähden vaihtoivat elämän
Italian sinitaivaan alla näihin komeroihin ja ahtaisiin käytäviin,
vaikkapa vain lyhemmäksikin ajaksi.

Alussa on aivan mahdoton saada mitään selkoa siitä, missä ollaan ja
mitä nähdään. On täysi työ varoessa, ettei jalka joka hetki kompastuisi
johonkin kynnykseen ja pää kolahtaisi matalaan kattoon. Mutta kun silmä
vähän alkaa tottua heikkoon valaistukseen, näemme me kulkevamme
kaitaista, mutkittelevaa käytävää, joka parahiksi on kahden olkapään
levyinen. Käytävän seinissä on molemmissa tuon tuostakin koverrus tai
kolppero, johon aikoinaan on ollut haudattuna joku ensimmäinen
kristitty, mutta jonka kirstu ja ruumis tai jokin jäännös niistä nyt
lepää jonkin luostarin tai kirkon seinämässä tai sillan alla. Aikoinaan
kuuluu seinissä myöskin olleen kivilaattoja kirjoituksineen ja
maalauksineenkin, joita ensimmäiset kristityt maalarit ovat niihin
sommitelleet, mutta ne kaikki ovat jo aikoja sitten irti revityt.
Raakalaiset ovat kultaa ja kalleuksia etsiessään olleet osaltaan
hävitystyötä tekemässä, mutta suurimman osan siitä ovat kuitenkin
kristityt tehneet pyhäin luita etsiessään ja pois viedessään. Jäljelle
jääneet ovat paavien pois korjaamia, ja suurin osa hautatauluja on
paavillisissa museoissa. Jos niitä jokin määrä olisikin vielä
paikoillaan, ei niitä oppaan hätäisyyden tähden ehtisi tarkastaa.

Vihdoin hän kuitenkin pysähtyy. Hän on tullut pienelle mustalle
aukolle, josta antaa meidän astua sisään. Kun kaikki olemme tulleet
muutamia rappuja alemma, näemme seisovamme pyöreän huoneen keskessä.

Niinkuin tunnettua, rakennettiin katakombit alkujaan haudoiksi.
Kristityt, jotka kaikessa tahtoivat erottautua pakanoista ja jotka
uskoivat ruumiinkin ylösnousemiseen kuoleman jälkeen, eivät tahtoneet
polttaa kuolleitaan. Kun maanpäälliset hautausmaat eivät olisi saaneet
olla rauhassa, tehtiin ne näin maan alle, ja siten syntyi kokonaisia
maanalaisia kuolleitten kaupunkeja, joiden yhteenlaskettu hautaluku
noussee ainakin kuuteen miljoonaan. Mutta tulivat sitten vainojen ajat.
Kristityitä ajettiin takaa kuin koirat ajavat saaliitaan. Silloin
olivat katakombit mainioita lymypaikkoja, silloin siellä tarvittiin
vähän väljempiäkin suojia, ja yksi niitä sellaisia on se, mihin nyt
laskeuduimme.

Alkujaan lienee tämä tällainen huone ollut perhehauta, koska seinissä
on vieläkin kirstujen sijoja. Sitten ovat sitä pakolaiset käyttäneet
lymypaikkanaan, eläneet täällä luolassa ja jumalansanaa harjoittaneet
paossa esivallan tieltä. Mutta keisarilliset verikoirat osasivat
tännekin tien, tulivat tuosta samasta aukosta, mistä mekin, tuli
soihtuineen sisään niinkuin mekin, ja tuolla seinämällä kertoo opas sen
ja sen marttyyrin saaneen surmansa. Mutta siitä paikan maine vain
kasvoi. Se muuttui pyhäksi merkkipaikaksi, se laitettiin kappeliksi ja
siihen pystytettiin alttari ja risti. Kun vainot olivat ohitse, kun
ruumiit uskallettiin haudata maanpäällisiin hautausmaihin eikä
katakombeissa enää tarvinnut turvaa hakea, tultiin tänne kuitenkin
messuja pitämään ja rukoilemaan. Silloin sai katakombien maine
varsinaisesti alkunsa, ja pyhiinvaeltajia ovat sitten seuranneet
matkailijat.

Mutta matkailijoilla on kiire, ne eivät jouda kauan viipymään
kuolleitten haudassa, vaan kömpivät jo ulos, herrat silkkinallejaan
suojellen ja naiset hameitaan käärien, estäen niitä koskemasta
kosteihin seiniin. Täytyy joutua mukaan, sillä vaikka usko olisi kuinka
luja, ei tänne tuntuisi haluttavan jäädä eksyksissä vaeltamaan
maanalaisessa miljoonakaupungissa.

Eikähän siellä ole juuri enempää nähtävääkään. Sillä vaikka käydään
kahdessa kolmessa kerroksessa, noustaan rappuja ja lasketaan niitä, ja
pistäytään vielä muissakin kappeleissa, niin eivät ne ainakaan
myöhemmin muistellen eroa suuresti toisistaan.

Mutta vaikutus, minkä hätäisestäkin käynnistä katakombeissa saa, on
pysyvä ja omansa antamaan aihetta monenlaisiin mietteisiin. Täällä,
näissä ahtaissa komeroissa kehittyi ja kasvoi siis se valta, joka repi
alas nuo temppelit ja patsaat, joista äsken näimme surkeat rauniot
Forumilla. Täällä istutettiin veriin se tulinen innostus, joka pani
koko vanhan maailman ylösalasin, mutta joka samalla rakensi sen päälle
uuden, ulkonaisestikin melkein yhtä ehon. Jupiterin temppeli
jaoitettiin maan tasalle, mutta ei kaukana siitä seisoo nyt Pietarin
kirkko. Keisarikunta kukistui, mutta paavikunta nousi sen tuhkasta.
Niiden jälkeläiset, jotka ennen täällä alhaalla huoneettomina piilivät,
istuivat maailman valtiaina kultaisten kupoolien alla Rooman muurien
sisässä, ja Rooma oli heidän.

On niillä siellä vieläkin monet vallat hallussaan. Lähes puolen
maailman asioita Jumalan kanssa välittää vielä paavi Vatikaanissaan.
Harppaus on ollut huimaava täältä alhaalta sinne ylös. En sano, että
suuri asia olisi tästä vallan siirtymisestä voittanut. Mutta voittohan
se sittenkin on, voitto, joka itsessään kantaa tappion siementä. Eihän
tiedä, ilmaantuuko vielä jokin uusi ja suurempi ja puhtaampi ja
kristillisempi aate, joka kovertaa kristikunnan perustuksen ja sen
oppien pohjalle rakennettujen yhteiskuntien suhteen tekee saman työn
kuin kristinusko antiikin maailman suhteen. Tulleeko ehkä kerran vielä
aika, jolloin kristityn Rooman raunioita kävellään niinkuin me nyt
kävelimme pakanallisen Rooman raunioita? Mahtanevatko tuon aatteen
edustajat vainoja paossa jo itselleen katakombeja jossakin kaivaa?

1893.




ROOMAN KARNEVAALI.


Roomassa, helmikuulla 1893.

Suuresti on karnevaali menettänyt entistä loistoaan. Ennen aikaan oli
se koko kansan juhla ja muodostui niin komeaksi varsinkin siten, että
siihen ottivat osaa rikkaimmat ylimykset tuhlaten tuhansia
suurenmoisiin valmistuksiin. Ne ajat olivat niitä, jolloin paavit
hallitsivat maata yhdessä ylimysten kanssa ja jolloin kirkko melkein
kaikkina vuoden aikoina pani juhlakulkueita toimeen. Nyt on Italiakin
muuttumassa länsimaiseksi, kansanvaltaiseksi valtioksi, jossa hyöty
asetetaan ensi sijaan ja huvi toiseen. Viimeisten vallanmuutosten
jälkeen on aatelisto joko köyhtynyt tai vetäytynyt palatsiensa
rautaporteilla suljettujen holvien taakse. Niinpä luin eräässä
sanomalehtiuutisessa, että muutaman ruhtinas Lancelottin toimeenpanemat
tanssiaiset hänen palatsissaan kyllä olivat olleet komeat, mutta että
vieraiden oli pitänyt kulkea sisään ja ulos pienestä takaportista,
»sillä syyskuun 20 p:n v. 1870 jälkeen on pääovi ollut ainaiseksi
suljettuna vastalauseeksi nykyistä hallitusta vastaan». Papisto taas on
sekin vetäytynyt nahkaansa samoinkuin paavikin, joka kuten tunnettu
tekeytyy vangiksi Vatikaanissaan. Kaikista näistä syistä tarjoo
karnevaali samoinkuin yleensä muutkin juhlimisyritykset jotenkin
surullisen nähtävän.

Nykyinen hallitus koettaa kuitenkin noudattaa entisiä tapoja ja tarjota
kansalle sekä leipää että huvituksia. Mutta sen toimeenpanemilta
karnevaaleilta puuttuu niiden onnistumisen ensimmäinen ehto:
yksityisten osanotto. Demokratia on täällä niin uusi, ettei se vielä
ole ehtinyt kehittää varakasta keskisäätyä, joka esim. Pariisissa tekee
paljon karnevaalien hyväksi. Varsinkin suuret kauppahuoneet, teatterit
y.m.s. siellä rakentavat mahdottoman ylellisiä juhlavaunuja, jotka,
vaikka ovatkin ainoastaan vain ilmoituskoneita, kuitenkin suuresti
elähyttävät laskiaisjuhlaa. Mutta niitä sellaisia ei ole Roomassa tai
eivät ne ainakaan näy välittävän edustaa itseään tässä vanhassa
kansallisjuhlassa. Eivät auta suuret palkinnotkaan, joita luvataan
parhaista ryhmistä.

Rahaa niihin muuten näytään saatavan hyvin omituisella tavalla. On,
arvattavasti korkeimman vallan suojeluksen ja valvonnan alla toimiva,
osakeyhtiö, joka johtaa karnevaalipuuhia. Se toimeenpanee kahden viikon
kuluessa koko joukon iloja niinkuin naamiohuveja erityisissä
teattereissa, yöllisiä tanssiaisia, sirkusnäytäntöjä y.m.s., joihin
pääsymaksut ovat jotenkin korkeat niille, jotka eivät ole yhtiön
osakkaita, mutta joihin osakkaat pääsevät kolmea neljännestä
halvemmalla kuin muut. Kun osakkeita saa ostaa kuka tahansa eli toisin
sanoen lunastaa itselleen helppohintaisia ennakkopilettejä, niin
tekevätkin sen useimmat, jotka aikovat karnevaalin aikana huvitella, ja
siten saa yhtiö rahoja palkintojensa jakamiseen.

Niitä on useita kymmeniä, joitakuita kutakin päivää varten, ja
nousevat ne 50 markasta aina 1,500 markkaan. Suuremmat niistä
annetaan onnistuneimmista vaunuista ja parhaiten koristetuista
parvekkeista Korsokadulla, joka on juhlakulkueitten ja varsinaisten
karnevaali-ilojen karkelopaikka; pienemmät annetaan yksityisille
naamioitetuille ja sirkus- y.m. kilpailussa esiintyville. Mutta näistä
houkutuksista huolimatta eivät ilolinnut näy oikein tahtovan laulaa.

Piatsa del Popolo-nimisellä kaupungin pohjoispäässä olevalla torilla on
karnevaalielämän keskusta. Se on laitettu suuren suureksi
kesäsirkukseksi. Kun on kaunis ilma, niinkuin täällä melkein aina on,
niin tekee kyllä paistava aurinko, helakka taivas ja aistikkaasti
muodostunut Pintsio-kukkulan rinne uusine kuvapatsaineen parastaan
silmää viihdyttääkseen. Mutta lautasirkus on aina lautasirkus, jota
väkisinkin tulee vertailleeksi niihin entisiin sirkuksiin, joista,
niinkuin esim. Kolosseumista, on vielä säilynyt niin isot tähteet, että
mielikuvitus helposti voi luoda eteensä siinä tapahtuneet leikit.
Vertailuun vie sitten vielä väkisinkin se, että täällä nyt yritetään
uudistaa entisajan leikkejä. Täällä on m.m. kaksipyöräisiä
kilpakärryjä, joiden eteen valjastetaan kaksi hevosta ja joihin mies
nousee seisomaan ja ajamaan. Mutta hevoset ovat näöltään tavallisia
ajurihevosia ja ajajat vanhoiksi roomalaisiksi epäonnistuneesti
naamioituja tallirenkejä. Hauskempia ovat irtaallaan laukkaavat
kilpahevoset, jotka huimaavalla vauhdilla kiitävät soikeaa rataa
pitkin, kunnes heidät otetaan kiinni eteen asetettuun esirippuun.
Parhaiten vastasivat karnevaalin aatetta muutamat talonpojat,
jonkunlaiset italialaiset kasakat, jotka laihoilla, mutta nopeilla
hevosillaan saapuvat tänne karnevaalin aikana ratsastamaan ja pieniä
palkintoja voittamaan.

Useampia kertoja oli kahden karnevaaliviikon kuluessa n.k. Korso s.o.
juhlakulkue samannimisellä kadulla. Katsojia varten oli siinä toreille
ja muille väljemmille paikoille rakennettu istumasijoja. Suuri joukko
ikkunoita oli myöskin vuokrattavana. Entiseen kultaiseen aikaan
kuuluttiin yhdestä ikkunasta maksetun satoja markkoja. Nyt ei menekki
kuitenkaan näkynyt olevan sen suurempi kuin että ikkunain omistajat
itse saivat niitä käyttää omiksi huvikseen. Vasta viimeisenä
karnevaalipäivänä eli laskiaistiistaina olivat ne jotakuinkin täydet.

Silloin näkyi koko Rooma tai ainakin puolet siitä laskeutuneen
seitsemältä kukkulaltaan tälle jotenkin ahtaalle kadulle. Päästä päähän
on se ainakin kilometriä pitkä ja nyt se oli väkeä niin pakaten täynnä
kuin suinkin sopi. Liika väki sai vuotaa sivukaduillekin. Suurin osa
näkyy kuitenkin tulleen enemmän toisia katsomaan kuin itse osaa
ottamaan. Katsominen ei kuitenkaan erittäin suurta huvia tuottanut.
Olisiko ollut kaikkiaan kymmenkunta juhlavaunua liikkeellä. Onnistunein
ja vanhoja loistoaikoja enin muistuttava oli ehkä muuan venetsialainen
jättiläissoutuvenhe, jossa kulki komea doosi loistavan seurueensa
ympäröimänä. Siinä kiilsi kultaa ja hohti silkkiä ja samettia ja
osanottajain hienoista kasvonpiirteistä päättäen olivat ne »hienompaa»
väkeä. Tämä ryhmä saikin ensimmäisen palkinnon. Toisista herätti eniten
huomiota muuan päivän tapahtumiin, valtion varkauksiin, liittyvä vaunu,
jossa karnevaalin alkupäivinä nähtiin joukko hienoja herroja
heittelemässä kaikelle maailmalle makeisia, mutta jotka viimeisenä
päivänä olivat suljetut omaan huoneeseensa--rautaristikkojen taa. Sille
taputti yleisö käsiään.

Nämä ja jotkut muut vaunut vielä lisäksi hankasivat edestakaisin Korsoa
pitkin, heittäen ja vastaanottaen kukkaiskimppuja, joita yhtä mittaa
lenteli ilmassa. Välistä ne olivat kiinnitetyt värillisiin
paperiliuskoihin, jotka muodostivat kuin raketteja lentäessään katujen
poikki ikkunasta ikkunaan ja usein jääden telefoonilankojen päälle
riippumaan. Joissakuissa vaunuissa ja joillakuilla parvekkeilla oli
aika sieviä tyttöjä, toisissa kasvoiltaan ja vartaloltaan jotenkin
virheettömiä nuorukaisia. Näiden kesken oli kukkaissade vilkkain, ja ne
näkyivät kyllä nauttivankin karnevaalistaan.

Katupojat siitä kuitenkin enimmin nauttivat. Niitä on Roomassa ehkä
enemmän kuin missään muualla, ja täällä ne parhaiten aatettaan
vastaavatkin, sillä ne ovat sekä likaisempia että äänekkäämpiä kuin
muualla. Heidän tehtävänään oli kerätä kaikki murut, joita rikkaiden
pöydältä putosi. Niin pian kuin ilmassa suhahti jokin kukkaiskimppu tai
tuli vaunuista tai ikkunoista alas jokin konvehti, heti hyökkäsi tämä
lauma sinne ojennetuin käsin. Kun monta oli ottamassa ja harva
antamassa, syntyi siinä suoranainen pelikiihko. Ne, joilla oli jotakin
alas heitettävää, näkyivät nauttivan siitä niinkuin nauttii
kananpoikain syöttäjä joka murusta, minkä hän nakkaa syötettävänsä
eteen. Tuon leikin katsominen oli syrjäisistäkin hauskaa, ja ihme
kyllä, ettei siinä koskaan syntynyt tappelua tai epäsopua, vaikka
kasvoista ja säihkyvistä silmistä päättäen intohimot olivat
ylimmillään.

Iloisin ja todellakin onnistunein osa karnevaalissa oli sen viimeinen
vaihe. Tuskin oli ilta tullut, kun kaikissa vaunuissa, kaikissa
ikkunoissa ja kaikilla parvekkeilla pantiin toimeen ilotulitus. Koko
tuo pitkä katu hohti milloin sinisenä, milloin viheriäisenä. Jos voisi
sanoa, että tällä karnevaalilla on ollut paisteinen päivänsä--jota ei
kuitenkaan voi sanoa--niin voisi tätä viimeistä näkyä kutsua sen
iltaruskoksi.

Ja hetkeksi näkyi yleisökin saaneen esi-isiltä perimänsä
karnevaaliluonnon nousemaan. Vanhan tavan mukaan päättyvät nämä ilot
n.k. moccoli-(kynttilä)iloilla. Ostetaan pieni vahakynttilä, sytytetään
se ja lähdetään kulkemaan katua pitkin. Samassa kiiruhtavat muut
jäljestä ja koettavat tulta sammuttaa. Siinä syntyy paljon naurua ja
paljon viatonta pilaa, varsinkin kun siihen ottavat yhtä suurella
innolla osaa sekä vanhat että nuoret. Sammutuskokeita tehdään jos
jollakin tavalla. Mitkä puhaltavat, mitkä heilauttavat hatullaan ilmaa,
mitkä huiskuttavat nenäliinojaan, joita korkeammalle ylettääkseen
kiinnitetään keppien ja pitkien riukujen nenään. Sammuneita kynttilöitä
on turha yrittääkään sytyttää ylhäällä ilmassa. Hetikohta on siinä joku
liinaansa liehuttamassa. Sentähden liittyy aina useita yhteen,
kuukistuvat maahan ja koettavat toistensa turvissa tulta virittää.
Mutta juuri kun se on onnistumaisillaan, puikahtaa joku poika takaapäin
säärien lomasta, puhaltaa tulen sammuksiin ja tekee tyhjäksi yhteiset
vaivannäöt.

Se oli tämä hauskinta koko karnevaalissa. Mutta siinäkin näkyi olevan
enemmän sammuttajia kuin sytyttäjiä, joka sekin mielestäni on merkki
siitä, että karnevaali itsekin on sammumaisillaan.




PAAVIN VIISIKYMMEN-VUOTINEN RIEMUJUHLA.


Roomassa, 20 p. helmik. 1893.

Tuskin on päästy hurraamasta ja huijaamasta karnevaali-ilossa, kun
huomenna jo on paasto ja sen tuottama totisuus. Yhtä täynnä kuin eilen
olivat teatterit, sirkukset ja tanssisalit, yhtä täynnä ovat tänään
kirkot. Viime viikolla vilisi kadulla ja toreilla naamioita ja
klovneja. Tämä viikko on pyhitetty papeille, munkeille ja
pyhiinvaeltajille, joita tapaa kaikkialla, minne poikkeaa. Tuhansittain
on niitä tänne saapunut, varsinkin Ranskasta, Etelä-Italiasta ja
Englannista. Ruhtinaita ja hienoa yleisöä, piispoja ja apotteja,
maalaispappeja, kerjäläismunkkeja, pikkuporvareita ja tavallisia
talonpoikia, jotka tuntee sekä puvuistaan että siitä viattomasta
uteliaisuudesta, jolla he ikuisen kaupungin rakennuksia tarkastelevat,
on näinä päivinä tulvinut tänne.

Tavallisestikin syntyy tämä pyhiinvaeltajain tulva heti karnevaalin
päätyttyä ja paastoajan alettua. Tänä vuonna oli erityinen syy, Leo
XIII:n riemujuhla. Oli kulunut 50 vuotta siitä, kun hän astui kirkon
palvelukseen.

       *       *       *       *       *

Rooman aivan äärimmäisessä luoteisessa laidassa kohoaa pyhän Pietarin
kirkon kupooli. Sen takana on Vatikaani museoineen ja paavin
yksityisine asuntoineen, jotka käytäväin kautta ovat yhteydessä kirkon
kanssa. Kirkkoa sanotaan maailman suurimmaksi. Siihen mahtunee liki
satatuhatta henkeä seisomaan. Sen edustalla on laajan laaja, kahden
pilariston ympäröimä avonainen tori.

Katsellessani tätä jättiläisrakennusta, en voinut käsittää, mihin
tarpeeseen se sellainen olisi välttämätön. Vasta riemujuhlan
paavillisessa messussa ollessani ymmärsin sen aatteen: koota
erityisissä tilaisuuksissa sisäänsä kaikki ne, jotka eri maailman
ääristä kokoontuvat tänne paavillista messua kuulemaan. Samalla
ymmärsin senkin, että kirkko tätä tarvetta tyydyttääkseen nykyisten
kulkuneuvojen aikana, joita ei rakentaja ollut lukuun ottanut, saisi
olla vielä toista puolta suurempi.

Luulen, että ainoastaan suurten maailmannäyttelyjen juhlatilaisuuksissa
saattaa sellainen väenpaljous olla yht'aikaa koolla. Jo kello 6:sta
aamulla alkoi kirkkomiesten saapuminen, ja kirjavaa joukkoa se oli.
Suuri osa on puettuna tavallisiin vaatteisiin. Mutta ainakin neljäs osa
sadastatuhannesta on pappeja pitkissä kauhtanoissaan ja mustissa
lierilakeissaan ja munkkeja erivärisissä: valkeissa, mustissa ja
ruskeissa kaavuissaan. Näkee siellä tulipunaisiakin kirkollisia pukuja,
näkee nunnia ja avojalkaisia ja paljaspäisiä hurskaita. Kaikki
kiiruhtavat ne, mitkä tullen raitiovaunuissa, mitkä ajaen ylpeissä
ajopeleissä, mitkä jalan kulkien, kirkkotornin keskustaa kohden, jossa
on aukko vahtisotamiesten muodostamassa solassa ja jossa edellisinä
päivinä jaetut pääsyliput tarkastetaan. Siitä läpi päästyään kiipeää
väkijoukko mustana muurahaisjonona pääovea kohden, josta se ainoastaan
vitkalleen pääsee sisään valumaan.

Tulen jo tuntia ennen juhlallisuuksien alkamista, mutta saan tuskin
enää sijaa kirkossa. Yhdellä silmäyksellä ja yhdestä paikasta on
mahdotonta saada käsitystä sen suuruudesta. Vaikka saisi vapaastikin
kävellä, kestäisi kuitenkin hyvä rupeama, ennenkuin voisi sen kaikkiin
osastoihin ja sokkeloihin pintapuolisestikaan tutustua. Tarvittaisiin
kuukausia, ennenkuin saisi selvän käsityksen niistä sadoista
seinämaalauksista, veistoksista, kuvapatsaista ja hautakoristeista,
joita vuosisatain kuluessa on laitettu ja koottu sekä kirkon keskiosiin
että sen kymmeniin sivukappeleihin.

Mutta niihin ei nyt huomio joudu kiinnittymään, minun yhtä vähän kuin
muidenkaan. Madonnat saavat itsekseen hymyillä, enkelit lennellä omiksi
iloikseen ja jättiläisen suuret apostolit kulmiaan rypistää. Kaikkia
läsnäolijoita hallitsee vain yksi ainoa intohimo: päästä niin paljon
kuin mahdollista kirkon keskustassa olevan alttarin läheisyyteen, jossa
paavi tulee messunsa pitämään tai edes sen sotamiesten muodostaman
käytävän luo, jota myöten hän tulee tuolillaan esille kannettavaksi. Se
halu on niin voimakas, että kaikki nuo pyhät sivualttarit muuttuvat
astinlaudoiksi ja telineiksi, joilta kukin parhaansa mukaan koettaa
saada mieleistään näköalaa.

Odotus kestää ja kestää. Juhlatunteet ehtivät haihtua ja väsymys tulee
yhä painavammaksi. Naisia pyörtyilee ja kannetaan ulos. Ihmiset
puhelevat keskenään kuin markkinoilla ja yksi ainoa suuri humina nousee
ylös kupooleihin, missä muutamassakin pyhä henki kyyhkysen muodossa
levittää siipiään. Tavallisten ihmisten päitä vähän ylempänä
heilahtelee siellä täällä valkoisia töyhtöjä vartijasotamiesten
kypäreistä, heidän kulkiessaan edestakaisin käytävää pitkin.

Mutta yht'äkkiä leimahtaa muutamasta kirkon kolkasta kiihkeä riemuhuuto
ja tuossa tuokiossa räiskää sama tuli kaikkialla. Eräästä
sivukappelista, joka on ollut punaisella veralla vaatetettuna, ilmestyy
päivän sankari tuolilla kannettuna. Hänellä kuuluu olevan loistava
seurue sekä edessään että takanaan. Etäiseltä paikaltani en kuitenkaan
näe muuta kuin suuren kantotuolin, jonka päällä vaakkuu kaksi
mahdottoman suurta viuhkatöyhtöä. Kun saan katseeni teroitetuksi, näen
kantotuolissa pienen olennon, joka verkalleen liikuttelee käsiään edes
ja takaisin niinkuin siunauksia jakaakseen. Vien kiikarin silmiini ja
tunnen hänet samaksi, jonka valokuvan olen nähnyt kaikissa
kirjakauppain ikkunoissa näinä päivinä. Hän on vanha, ryppykasvoinen
äijä, silmät terävät ja pienet, käsi hieno ja lumivalkoinen. Korkeaan
hiippaan ja väljään viittaan puettuna näyttää hän pikku pojalta, joka
on puettu äitinsä hameeseen. Mutta ne, jotka seisovat ympärilläni, ne
näkevät hänessä maailman mahtavimman ruhtinaan, ainoan oikeauskoisen
kirkon päämiehen, puolijumalansa--Paavin.

Tuntuu siltä kuin etelämaisen luonteen kaikki intohimot olisivat
päässeet liikkeelle. Innostus on todellakin »rajaton». Eläköön-huudot--
»Viva il Papa Re!» s.o. eläköön paavi-kuningas--käsien taputukset,
liehuvat liinat, sadantuhannen yhdenaikainen mielenosoitus--siinä on
todellakin katsomista ja kuulemista. Kuta keskemmä kirkkoa hän etenee,
sitä suuremmaksi kasvaa melu. Soittava orkesteri ylhäältä lehteriltä ei
kuulu mihinkään sen rinnalla. Päät tutisevat, posket pullistuvat,
silmät ovat päästä pudota noiden riemun huutajain. Enkä kadu ollenkaan,
että tulin tuota näkemään. Kuinka hyvin ymmärrän nyt nuo
uskonpuhdistajat, joiden uskonnollisia tunteita loukkasi tällainen
ihmisen jumaloiminen. Kuinka oudolta sentään tuntuu nähdä, että
tavallista ihmistä sotamiesten ja hoviherrain muodostamassa käytävässä
kannetaan juhlakulussa kirkon läpi ja asetetaan alttarille, joka
meikäläisten käsitysten mukaan on niin kokonaan toisia tarkoituksia
varten rakennettu. Mutta heikäläisistä siinä ei tietysti voi olla
mitään loukkaavaa, ovathan he joka päivä tässä samassa kirkossa
tottuneet näkemään kymmenien paavien komeat hautakappelit, jotka ovat
yhtä ylellisesti koristetut kuin se alttari, mikä on Vapahtajalle
vihitty.

Kun kulkue on päässyt ohitseni ja vaeltanut kirkon päästä päähän,
lasketaan kantotuoli maahan ja paavi nousee suurelle kirkon keskessä
olevalle alttarille. Silloin lakkaa myöskin melu ja messutoimitus
alkaa. En siitä kuitenkaan voi mitään nähdä, tiedän vain ohjelmasta,
että paavi kaikkine kardinaaleineen ja läsnäolevine arkkipiispoineen
toimittaa messunsa, rukoilee, polvistuu ja jakelee siunauksiaan
toisessa päässä kirkkoa. Soitto ja kuoripoikain laulu sitävastoin
kuuluu kaikkialle. Se on kyllä kaunista ja vaikuttavaa, tuntuu kuin
tulisi ylhäältä pilvistä tänne, missä seison paksun pilarin juuressa.
Ja minä koetan asettua kaikkien niiden kannalle, jotka tästä löytävät
sisältöä elämälleen.

Mutta huolimatta siitä, että valo tulee kattoikkunoista kuin
avonaisesta taivaasta, että sopusointuinen taiteellinen »väreily»
väreilee ympärilläni ja hieno vahakynttiläin ja pyhänsavun tuoksu
lemuaa, ei tunnelma kuitenkaan ota oikein tullakseen. Sitä häiritsee se
yleisö, jota varten kaikki tämä on aiottu. Sillä niin pian kuin kulkue
meni näkymättömiin, näytti sen lumous kadonneen. Siellä täällä
polvistuu joku harva lukien rukoustaan ja sormien helminauhaansa.
Kaikki muut liikkuvat, työnneskelevät, puhelevat, haukottelevat ja
näyttävät aivan välinpitämättömiltä. On kuin välinäytös teatterissa
esiripun laskettua.

Pari kertaa kiinnittyy huomio ja virkistyvät mielet, kun tulee
sellainen paikka messussa, että seurakunta voi siihen äänellään yhtyä.
Ja kerran painuvat päät rintoja vastaan, kun ohjelmasta tiedetään, että
paavi nyt siunaa kaikki syntiset ja antaa heille anteeksi.

Vasta sitten, kun pitkänlainen messu on päättynyt, ja paavi uudelleen
kannetaan kirkon läpi, leimahtaa taas innostus ja puhkeaa vielä
rajummin esille kuin äsken, sammuakseen taas siihen heti, kun tuo
»kaunis näky on kadonnut».

Siinä oli paavin riemujuhla syrjästä katsottuna. Jotenkin samanlaisia
lienevät kaikki muutkin suuret juhlametkut Pietarin kirkossa. Ja siinä
se päätapaus, jota varten niin monet merien ja maiden takalaiset olivat
tänne saapuneet. Missä määrin matkan vaikeudet ovat maksetut, sen
laskenee jokainen itsekseen. Ehkäpä tulopuoli sentään on suurikin, kun
ajattelee, että paitsi riemujuhlasta ja Pietarin kirkosta voipi
pyhiinvaeltaja nauttia Roomastakin ja kaikista sen merkillisyyksistä.
Ja siitä tungoksesta päättäen, joka on ollut kaikissa museoissa,
katakombeissa, vanhoilla raunioilla ja monissa kävelypaikoissa, eivät
nykyaikaiset pyhiinvaeltajat näy unohtaneen, että tänä
käytännöllisyyden aikana voi varsin hyvin sovittaa yhden tien kahteen
asiaan.

Mutta saaneehan sen kuitenkin uskoa, että ne tuhannet hurskaat, jotka
mukavissa rautatievaunuissa saapuvat tänne, saapuvat todellakin paavin
edessä polvistuakseen ja vakuuttaen hänelle uskonnollista
uskollisuuttaan.

Paras todistus siitä on kai se uhraavaisuus, jota he samalla ovat
kirkon hyväksi osoittaneet. Ne summat, joita paavi vapaaehtoisina
lahjoina on saanut riemujuhlansa aikana vastaanottaa, nousevat näet
viiteen miljoonaan. Todella kaunis kolehti!




PYHÄN PAAVALIN KIRKKO ULKOPUOLELLA MUURIEN


Kaikki katsottavat paikat Roomassa ovat kaupungin laidassa. Siellä ovat
melkein ulkomuureissa kiinni Pietarinkirkko ja Vatikaani museoineen,
toisaalla on taas aivan portin luona Lateraanin kirkko ja museo ja
laitapuolilla ovat myöskin Forum ja Kapitolium ja siihen kuuluvat
kokoelmat. Samoin monet vanhimmat kirkot, joissa vanhinta taidetta on
kätkettynä. Tuon sijoituksen sanotaan kirkkoihin nähden syntyneen
siitä, että kristityt kaikkein ensimmäisinä alkuaikoinaan saivat
pysytellä syrjässä ja rakentaa sananharjoituspaikkansa niin loitolle
kuin suinkin, usein ulkopuolelle kaupunkiakin, jonne sitäpaitsi useat
tarun- ja historiantakaiset merkkitapahtumat sijoitettiin. Sillä
tavalla on myöskin yksi Rooman komeimmista kirkoista, Pyhän Paavalin
kirkko, ulkopuolella muurien joutunut usean kilometrin päähän
kaupungista.

Kulkuneuvot Roomassa eivät siihen aikaan, kun tämä käynti tapahtui,
olleet kehottavat. Pyhän Paavalin kirkolle vie kuitenkin raitiotie. Sen
rakentamiseen on luultavasti antanut aihetta se suuri pyhiinvaeltajain
joukko, joka tälle paikalle tulvii, sillä paikkaa pidetään yhtenä
katolisen maailman pyhimmistä.

Hyppäämme mekin vanhan Forumin kohdalla raitiovaunuun, joka
uudenaikaisuudellaan tekee omituisen vastakohdan vaikutuksen tässä
antiikkisessa ympäristössä. Vaunu vyöryy matkallaan ikivanhoja
historiallisia seutuja. Se sivuuttaa Palatinon kukkulat, joilla vielä
näkyy keisarivallan aikuisten palatsien raunioita, se kulkee Aventinon
alitse, jossa asui alhaisempi kansa, vaikkei sen asunnoista ole juuri
mitään jäljellä, ja menee ohi Sirkus Maksimuksen, jonka sijan nyt
osaksi peittää--kaasutehdas. Sitten ajetaan vähän matkaa keltavetisen
Tiberin rantaa, missä näkyy muutamia »saaristolais-jaaloja»,
lastattuina viinitynnöreillä. Kun on päästy jykevätekoisen porttiholvin
alitse ulkopuolelle muurien, nousee siinä tien vieressä eteen yht'äkkiä
omituinen rakennus, jota ei olisi odottanut täällä näkevänsä. Se on
pieni pyramiidi, vaikkei olekaan kovin vanha, ainoastaan vuodelta 12
ennen Kristusta, ja kantaa nimeään jonkun Sekstiuksen mukaan, joka
arvellaan sen alle haudatuksi. Kun on tämä merkillisyys jäänyt
jäljelle, ei tie enää tarjoa mitään erityistä nähtävää, se kun kulkee
tasaista viljeltyä Campaniaa.

On sitä hauskempi katsella sitä seuraa, joka istuu raitiovaunussa. Ne
ovat kaikki pyhiinvaeltajia ja niistä suurin osa pappeja. Puhutaanhan
me välistä pappisvallasta meilläkin, mutta ei se todella maksaisi
vaivaa, kun ajattelee, millaista pappisvalta on ennen ollut
pappisvallan pääpaikassa Roomassa. Eikä se nytkään liene vähäksi
arvattava, sillä vaikka Italiassa ei olekaan julkisessa valtiollisessa
elämässä edustettua pappispuoluetta, toimii se kuitenkin hiljaisuudessa
sitä sitkeämmin. Nyt oli paavin riemujuhlan aika, eikä täällä tähän
aikaan näyttänyt muita miehiä paljon olevankaan kuin pappeja. Mihin
vain kääntyy, näkee kauhtanoita, ja munkkikaapuja ei ainoastaan
kaduilla ja kirkoissa, vaan myöskin ravintoloissa ja kahviloissa,
varsinkin Vatikaanin läheisyydessä, joissa niitä päiväkaudet istuu ja
syö ja nuuskaa--sillä papit nuuskaavat, vaikka eivät näy saavan
polttaa. Kaikki maat ovat edustettuina tässäkin vaunussa. Tuossa on
ensiksikin hyvin maallikon näköinen englantilainen, jonka tuntee
laihuudestaan ja pituudestaan sekä punakantisesta Baedekeristään. Häntä
vastapäätä istuu saksalainen, jonka vaaleaverisyys ja hyväntahtoisuus
heti pistää silmään. Hänen vieressään on vilkas ranskalainen--kaikki
samaan pukuun puettuina, päässä matala lierilakki ja yllä musta, kaiken
muun puvun peittävä kauhtana. Ne ovat maallikkopappeja, ulkopuolella
luostarin eläviä, ja ihmeellistä, kuinka sama ammatti kaikissa maissa
ja kaikissa kansoissa muodostaa pääpiirteiltään samat kasvonjuonteet.
Suutarit ja räätälit tuntee kaikkialla suutareiksi ja räätäleiksi, ja
näiden pappien tuntomerkkinä on tuo alituisesta parranajosta
tiukoittunut poski- ja leukanahka sekä jonkinlainen hyvää suopa laupeus
silmissä.

Vähän erilaisia ovat munkit, joita niitäkin on useita mukana. Heidän
kasvoissaan ja silmissään on aivan erityinen leima, ja se ei suinkaan
ole naivisuutta. Näyttää siltä kuin he tuntisivat maailmansa ja
tietäisivät ihmishengen kaikki salaisuudet ja toimisivat jonkin
erityisen hengen johtamina. Kun tuokin fransiskaani, joka istuu vaunun
perällä, katsahtaa meihin, niin tuntuu siltä kuin hän siinä
silmänräpäyksessä olisi selvillä siitä, mitä me olemme. Se herättää
jonkinlaista pelon ja harmin sekaista kunnioituksen tunnetta. Jos nuo
kaikkien uskovaisten uskotut miehet voisivat ja saisivat ilmaista, mitä
kaikkea he rippituolissaan ovat kuulleet, mitä ihmissielujen ja niiden
salaisuuksien syvyyksissä ovat nähneet, se olisi sielunelämän kuvausta,
jonka rinnalla n.k. psykologisten kirjailijain analyysit olisivat
aloittelijain kokeita. Kirkko ja kirkonmiehet eivät julkaise
tutkimuksiaan, vaan pitävät tietonsa omina tietoinaan ja perustavat
niihin valtansa ihmisten yli.

Kuinka tyylikäs hän on ulkonäöltään tuo munkki! Yksi ainoa ruskea kaapu
on hänellä yllään kesänsä talvensa, karkealla nuoralla keskeltä
sidottu, josta riippuu hänen »henkensä» miekka: ristiin kiinnitetty
rukousnauha. Pää on paljas, sen laki kaljuksi ajettu, jalat myöskin
paljaat, ainoastaan ohuet sandaalit alla. Eri munkkikuntain pukujen
kuosi ei suuresti vaihtele. Väri vain vaihtelee ja voi välistä olla
ihan lumivalkoinen, jolloin se tuollaisen suurikasvuisen, mustaverisen
luostariveljen päällä, joka istuu rinnallani, tekee kerrassaan komean
vaikutuksen. Hän on oikea Kristuksen sotamies, vieläpä vanhinta
kaartia, temppeliherra, kalpaveli, luulisi hänen millä hetkellä hyvänsä
voivan tapparaan tarttua.

       *       *       *       *       *

Raitiovaunu pysähtyy kuin asemalle kirkon ulkopilariston reunaan.
Näyttää kuitenkin siltä kuin olisi tullut johonkin tehtaaseen tai
kasarmiin, sillä ulkopuoli ei ainakaan anna mitään selitystä siihen
maineeseen, jonka tämä paikka on saavuttanut.

Mutta kun astut sisään...

Sanotaan, että tämä temppeli ennen paloaan, joka tapahtui v. 1823 ja
jolloin sen katto putosi sisään, oli Rooman kauneimpia kirkkoja.
Mitenhän lie silloin ollutkaan, mutta ei se nytkään ole mikään
sydänmaan kappeli. Suuruudeltaan lienee se lähinnä Pietarin kirkkoa ja
on siinä kävelemistä, ennenkuin ehtii isolta ovelta alttarille. Ja kun
on sinne ehtinyt, huomaa, että matka on vasta puolessa, että se vasta
on ristin keskusta, johon olemme tulleet.

Nämä avarat alat ovat pilarien välissä, jotka ovat pitkät kuin
korpikuuset, ja jotka latvoillaan kuin taivasta kannattavat. Ikkunoita
siellä ylhäällä lie satoja, kaikki erivärisistä laseista, joissa
esitetään lasimaalauksissa yhtä monta pyhimystä tai raamatullista
aihetta. Kaikki hohtaa kullalle ja hopealle tuolla ylhäällä ja lattia
on hienointa kiveä ja mosaikkia. Alttarin edessä kohoo jättiläissuuria
marmoriveistoksia apostoleista, jotka yksinkertaiset kalamiehet eivät
koskaan liene aavistaneet kerran tämmöisessäkin kunniassa täytyvänsä
esiintyä. Heidän ympärillään on pilareita, jotka ovat tehdyt
puhtaimmasta alabasterista, porfyyristä ja malakiitistä. Mihin vain
katselee, tuntuvat miljoonat säteilevän vastaan. Kuuluu ehkä oudolta
näin rahassa arvostella pyhää paikkaa. Mutta kun kulta ja hopea ja
kalliit kivet tulevat vastaan, täytyy väkisinkin puhua kullasta ja
hopeasta. Ei siitä pääse sivu muissakaan kirkoissa, mutta täällä se
pistää silmään enemmän kuin muualla. Sillä ensiksi se kiiluu ja hohtaa,
kun tämä kirkko on valoisampi ja luultavasti juuri sitä varten
valoisampi kuin muut kirkot. Sitten on kaikki täällä uudenaikaista, ja
korjattua eikä vuosisatain kuluessa keräytynyttä ja ränstynyttä. Syy
paikan pyhiinvaeltajatulvaan näkyy olevankin juuri tämä komeus. Mitä
pyhimysten luita ja muita kirkollisia muistoaarteita alttarin alla
säilytettäneekin, ainoastaan ohimennen näkyvät hurskaat niiden kohdalla
polvistuvan ja silmiään ristivän ja sitä suuremmalla hartaudella ja
uteliaisuudella antautuvan oppaiden kuljetettaviksi, jotka vievät heitä
yhdestä kalleudesta toiseen ja puhuvat kaikista niistä miljooneista,
joita nämä kaikki ihanuudet ovat maksaneet. Paavilla kuuluu olevan
mosaikki-, kuvanveisto- ja muita kirkollisia koristetöitä varten
erityiset tehtaansa, jotka toimittavat niitä kaiken maailman
pyhättöihin. Ja senpätähden tuntuukin tämä paikka enemmän
suurenmoiselta pysyvältä näyttelyitä kuin Herran huoneelta.

Väsyttämään rupeaa sentähden piankin kaikki tuo komeus ja suuruus.
Siinä on jotakin amerikkalaista kehuskelevaa ja on sentähden oikein
helpotus, kun sattumalta löydän aukinaisen oven, joka kuin
taikavoimalla vie minut aivan toiseen maailmaan ja aivan uuteen
ympäristöön.

Melkein kaikkien keskiajan kirkkojen yhteydessä on ollut luostari, ja
sellaiseen tuo pieni portti minut nyt veikin. Me seisomme luostarin
sisäpihalla. Se on neliö, joka on muodostunut rakennusten keskeen ja
siitä menee ovia suoraan munkkien kammioihin. Kun ne siellä pienissä
komeroissaan olivat uupuneet työskentelemään, tulivat ne tälle
pihalleen vilvoittelemaan ja lepuuttamaan aivojaan. Mikä rauhallinen,
viihdyttävä kävelypaikka! Räystäät ovat ympäriinsä levennetyt
katoksiksi, joita pylväistö kannattaa. Ja mikä pylväistö kirkon
pylväistöön verrattuna! Pilarit ovat hienoja, solakoita ja keveitä,
niissä ei ole mitään muuta ylellisyyttä kuin tekotavan puhtaus ja
tyylin somuus, mutta juuri sen vuoksi on niissä oma henkensä ja kuin
oma tahtonsakin, ja ne näyttävät kuin itsetietoisesti kattoa
kannattavan. Hienot freskomaalaukset pylväskäytävän katossa ja seinissä
lisäävät mielen kevennystä ja ylennystä. Avonainen paikka seinien
välissä on pieni puutarha, ja sen keskessä on ikivanha kaivo, jonka
kansi on kellastuneesta marmorista ja kohokuvilla koristettu. Ja
kaikkeen tähän tulee päivänvalo ylhäältä eikä koskaan kuonnu pylväistöä
kuumentamaan, jossa helteisimpänäkin vuodenaikana on viileää ja
varjokasta istuskella, astuskella, miettiä ja nukahtaakin--jopa
ikuiseen uneenkin.

Sillä tänne näkyvät ihmiset pyrkineen kuolemansakin jälkeen lepäämään.
Lattiassa ja seinissä tapaa hautoja, tiiviisti kiinni muuratuita,
joiden sijan ilmaisee ainoastaan marmoriin hakattu kirjoitus, kohokuva
tai pieni veistos. Samalla kun tuollaiset kohokuvat tekevät paikan kuin
taidekokoelmaksi, luovat ne niihin totisuutta ja viehkeää
surumielisyyttä.

Tuo suuri kirkko kalleuksineen on unohtunut, ja kun sen läpi taas on
mentävä ulos päästäkseen, tuntuukin se enää vain eteiseltä, joka
haihtuu mielestä, silloinkun pysyväksi vaikutelmaksi jää luostarin
yksinkertainen pihamaa.

1893.




MIKAEL ANGELO JA RAFAEL.


Italia on museoiden ja taidenäyttelyjen luvattu maa. Tuskin on sitä
pientä kaupunkia, jossa ei olisi ainakin jokin julkinen taidekokoelma,
puhumattakaan kirkoista, luostareista ja yleisölle auki olevista
yksityisistä kokoelmista vanhoissa ja uusissa palatseissa.

Mutta kaikki voittaa kuitenkin Vatikaani ja sen kokoelmat, joissa muun
muassa Mikael Angelon ja Rafaelin etevimmät maalaukset ovat
tavattavina.

Pietarin kirkko seisoo kahden pilaririvin keskessä, jotka kuin
ojennetut käsivarret »hyvän paimenen» kuvassa kutsuvat kaikkea maailmaa
luokseen tulemaan. Kun aamuisin saapuu sinne, näkee kuitenkin, ettei se
ole kirkko, johon suurin joukko kiiruhtaa. Suurin joukko katoo
oikeanpuolisen pilariston kätköön, sillä siitä menee tie sekä paavin
itsensä puheille että niihin kappeleihin ja huoneistoihin, joihin
maailman arvokkaimmat taideaarteet ovat kätketyt. Siellä ovat sekä
Sistinan kappeli että Rafaelin stanssit ja loggiat.

Paavin kuuluisa sveitsiläinen kaarti seisoo ovella vartioimassa
keskiaikaisissa puvuissaan, jotka sanotaan tehdyiksi itse Mikael
Angelon piirustusten mukaan. Muodon vuoksi asettuu painettipyssyllä
varustettu mies eteen ja kysyy. »minne matka?»--»Mikael Angelo,
Rafael», vastataan ja hän ymmärtää ja antaa mennä, osoittaen rappua,
jonka päässä jo seisottaa toinen vartija ja neuvoo sivuhuoneeseen,
jossa kolmas vartija on vastassa.

Sistinan kappeli, jonne monia mutkaisia portaita tullaan, on soikea
huone. Kun astuu ovesta sisään, niin tuntuu ensin pieni pettymys.
Tämäkö yksinkertainen, sileäseinäinen kaikkia tavallisia
kirkkokoristeita vailla oleva huone nyt on se kuulun kuulu paikka, jota
maailman kaikkein suurimmat taideteokset koristavat? Se on jaettu
kahteen osaan, joista toinen jotenkin yksinkertaisine penkkiriveineen
on aiottu yleisölle, toinen taas aitauksella erotettuna kuin kuoriksi,
missä on muutamia vähän komeampia penkkirivejä korkeampia hengellisiä
herroja varten jumalanpalvelusten aikoina. Mutta kun vähän kauemmin
katselee ympärilleen, niin huomaa, että tämä sittenkin on maailman
kenties kaikkein kallisarvoisimmin sisustettu temppeli. Sillä se on
sisustettu puhtaimmalla ja jaloimmalla taiteella katosta lattiaan; sekä
peräseinä että katto ovat peitetyt Mikael Angelon freskoilla.

Katossa on esitetty koko raamatun historia maailman ja ihmisen
luomisesta alkaen. Jättiläiskokoisina vaeltavat siellä silmäin editse
nuo suuret tapahtumat: Luoja erottaa suurenmoisella kätensä liikkeellä
valkeuden pimeydestä, luopi auringon ja kuun, luopi miehen ja näyttää
hänelle hänen vastaluodun toverinsa, käärme viettelee Aatamia ja Eevaa
ottamaan omenaa, enkeli ajaa heidät paratiisista y.m. Nämä kuvat ovat
katon keskiosassa ja alempana niitä molemmilla sivuilla nähdään
profeetoita, sibylloja ja muita raamatun henkilöitä.

Mutta niin ahneesti kuin silmä katseleekin näitä kattokuvia, joita
tehdessä mitä suurimmat sekä katon muodon että sen korkeuden tuottamat
teknilliset vaikeudet ovat olleet voitettavina ja joita oikein
nähdäkseen täytyisi heittäytyä selälleen niinkuin taivaan kupukantta
katsellessa, siirtyy se kuitenkin pian alttariseinään, jossa »Viimeinen
tuomio» on esitettynä.

Johan on itse aihekin rohkeimpia ja suurenmoisempia, mitä inhimillinen
taide voi ottaa esittääkseen. Mutta senkin voittaa mielestäni vielä
tekotavan rohkeus ja suurenmoisuus. Huimaa silmää ja pyörryttää päätä
sitä katsellessa. Tuntuu siltä kuin maa järähtäisi jalkojen alla, ja
seinät alkaisivat huojua kaatuakseen samassa. Mutta kaikista
ihmeellisintä on nähdä, millä keinoilla taiteilija on tämän illusion
saavuttanut. Koko viimeisen tuomion esitys näet on vain alastomien
ruumiiden mylläkkää. Mutta ne ovatkin kuin kallioita maailman seinästä,
jotka juuri ovat lohjenneet irti toisistaan ja ovat putoamaisillaan
syvyyteen.

Taulun yläosassa näkyy vihan jumala kuin myrskytuulena syöksyvän esiin
kulmat rypyssä ja käsi tuimassa liikkeessä. Hän syöksähtää esiin
tuomiolle ja samassa on jo tuomio lausuttu ja oikeus tapahtunut ja
parhaallaan etenemässä täytäntöön. Kun toiset ihmiset kaunein
plastillisin liikkein kohotetaan ylös taivaaseen, missä enkelit ottavat
heitä vastaan, vaipuvat toiset, ruumis ja jäsenet epätoivoisissa
kouristuksissa, alas syvyyteen, ja näitä jälkimmäisiä näyttää olevan
monta kertaa enemmän kuin edellisiä. Toiset niistä putoavat pää edellä,
toiset takertuvat vielä viimeisellä epätoivollaan kiinni ylös nousevien
jalkoihin. Mutta kamalat pirut ovat jo iskeneet heihinkin kyntensä ja
he vaipuvat ja vaipuvat auttamattomasti. Alimpana nähdään ne, jotka
eivät enää yritäkään pelastautua ja joita Kaaron viepi täyden
venelastin manalaan. Tämä viimeinen osa taulusta on ehkä kaikista
vaikuttavin. Onnettomia syntisiä on venhe kukkuranaan, niitä on mätetty
siihen pitkin ja poikin kamalissa epätoivoisissa asennoissa, muutamat
jo veteen pudonneina, niin ettei näy kuin kantapäitä vähän, muutamat
vielä turhaan iskien kyntensä venheen laitaan, joka juuri lähtee
liikkeelle rannasta ja pian on tyhjentävä lastinsa kuoleman rannalle.

Se on synkkä pessimistinen taulu, sillä vaikka »viimeisen tuomion»
toinenkin puoli, autuaitten pelastus on yhtä rintaa esitetty, ei siitä
ainakaan minuun ole jäänyt muuta muistoa kuin muisto ankarasta,
leppymättömästä vihasta ja ihmiskunnan peruuttamattomasta kadosta.
Taiteilija maalasikin sen vanhoilla päivillään, kun murheet ja
vastoinkäymiset olivat hänen mielensä murtaneet. Tuntuu melkein kuin
»viimeinen tuomio» olisi hänen uhkauksensa, hänen testamenttinsa
jälkimaailmalle.

Miettiväisenä, ikäänkuin ahdistettuna poistuu katsoja hänen työnsä
äärestä ja aivan vaistomaisesti haluaa hän nähdä jotakin, joka voisi
tuudittaa, viihdyttää ja antaa toivoa jostakin iloisemmasta ja
onnellisemmasta. Ja hän löytääkin sen kerrosta ylempää, jossa Rafaelin
hento, soinnukas taide piankin vie meidät keveitten ihanteittensa
taivaaseen.

Samaan aikaan, kun Mikael Angelo koristeli synkkää kirkkoholvia, johon
niukka valo tuli vain muutamista katonraja-ikkunoista ja jossa hän
kuukausmääriä murjotti ihmisarkana erakkona, siveli nuori Rafael, onnen
lempilapsi, vihellellen ja lukuisain oppilastensa kanssa iloisesti
seurustellen, aukinaisten palatsikäytävien ja parvekkeiden seiniä,
voiden telineiltään milloin hyvänsä heittää silmäyksen yli Rooman ja
sen ihanien ympäristöjen.

Hänen luomansa ovatkin sitä mukaa keveitä, lempeitä ja iloisia. Tuo
tunnettu tulipalo Incendio del Borgo on, vaikka aihe on kamala,
kuitenkin hauska laatukuva, jota katsellessa unohtaa kokonaan, mitä
siinä tahdotaan esittää, ja kiintyy vain ihailemaan jäsenten
plastiikkaa ja taitavaa ryhmitystä. Toisella seinällä taas nähdään
Disputassa avonainen taivas ja kohta sen alla onnellinen maa, eikä
niiden välillä näytä mikään häiriö koskaan olevan mahdollinen. Sitten
soittaa siellä Apollo viuluaan laulun ja soiton haltiattarien
ympäröimänä. Ja »Athenan koulussa» vallitsee täydellinen antiikki
rauha, eikä sen tekijä näytä tietävän mistään muusta kuin elämän
sopusoinnusta.

Kun hän sitten pääsee raamatun aiheita käsittelemään ja sen henkilöitä
kuvaamaan, niin tekee hän sen samalla hempeydellä ja valoisuudella ja
ikäänkuin hymyhuulin.

Järisyttävät kohtaukset, joita muuten ei ole monta, sulautuvat
viehättäviin ja hauskoihin. Rafaelin raamatunkuvat ovat todellakin kuin
»kuvia», joita huviksensa katselee, selailee. Ja hänen madonnansa
sitten! Kuka ei tuntisi noita onnellisia ja autuaita nuoria äitejä!

Mutta siksipä hänen taidettaan niin rakastettiin ja rakastetaan yhä
vielä. Yhtä mittaa kuuluu katsojain suusta ihastuksen huudahduksia, kun
tuolla alhaalla Sistinan kappelissa kaikki käyskentelivät totisina ja
hiljaisina ja henkeään pidätellen, uskaltamatta sanallakaan ilmaista
tunteitaan. Yläkerrassa kun niin sanoaksemme evankeliumin sulous
hellytteli, niin alikerrassa tuntui kuin olisi laki joka hetki uhannut.

Kumpi on näistä aikakautensa suurista mestareista suurin? Sitä tulee
heidän teoksiaan katsellessa ajatelleeksi ja kysyneeksi, ja onhan
maailma siitä vuosisatoja väitellyt. Mutta mitä varten kysyä! Sillä
eihän se ole muuta kuin mielialan asia. Kun mieliala on kevyt ja elämä
päivänpaisteinen, silloin se kernaasti liihoittelee vielä ylemmä
Rafaelin enkelien siivillä. Kun mieli on musta ja elämä tuntuu
epätoivoiselta, silloin se hakee itselleen sympatiaa Mikael Angelon
totisesta ja synkästä taiteesta ja syventyy siihen.

1893.




FRESKOMAALAUKSISTA.


Italian ihanuuksia muistelevalle astuu ensi sijaan sen taide. Mutta
taidetta muistellessani, sulkiessani silmäni ja antaessani erilaisten
kuvain vaeltaa editseni, en näe mitään niin kirkkaasti kuin ne monen
monet freskokuvat, jotka kaikkialla ovat viehättämässä. Vaikken ollut
nähnyt yhtä ainoata oikeata freskomaalausta ennen tuloani Italiaan,
niin oli minulla niitä kohtaan kuitenkin salainen kunnioituksen tunne.
Olin muistaakseni jostakin estetiikasta aikoinani lukenut, että se oli
öljyvärimaalaus, joka hävitti oikean maalaustaiteen, se kun, sallimatta
tehdyn erehdyksen korjausta, hävitti vaatimukset käden ja silmän
ehdottomasta tarkkuudesta. Taiteilija saa eteensä seinän, joka on
kirkon, palatsin tai muun hienon huoneen seinä, ja hänen käsketään se
koristaa. Hänellä ei ole mitään mahdollisuutta väärän viivan tai väärän
värin oikaisemiseen tai peittämiseen, vaan pysyy hänen kerran tekemä
vetonsa peruuttamattomasti paikoillaan. Mikä edesvastuu taideteoksen
tilaajaa kohtaan, mikä harmi, kun tehtyä ei koskaan saa tekemättömäksi!
Mutta mikä kiihoitin samalla tarkasti mittaamaan määrät, laskemaan
suhteet, koulitsemaan kätensä ja silmänsä ja varomaan hutiloimista ja
keskeneräisyyttä. Jos mieli saada vähänkin kunnollista työtä, täytyy se
suorittaa inspiratsioonin täydellä painolla.

Senkö tähden ne heti nähtyäni lienevät tehneet niin välittömän ja
syvällisen vaikutuksen? Tuntui melkein aina niiden edessä seisoessani,
että ne olivat ikäänkuin suoraan taiteilijan aivoista tuohon seinään
painuneet, täysivalmiiksi mietittyinä ja kehittyneinä. Hänen muotonsa
ja värinsä eivät näytä jäljennöksiltä siitä, mitä hän luonnossa on
nähnyt, vaan niinkuin hänen kauttaan kulkeneilta ja hänen sielussaan
kirkastuneilta aatteilta. Kun nykyajan realistisessa taiteessa näkee
niin paljon aatteetonta luonnon kopioimista, niin paljon turhaa ja
hengetöntä detaljityötä, on niin viileätä ja virkistävää antautua
tuohon puhtaaseen taiteen nautintoon, jonka freskomaalaukset
synnyttävät. Sitä tehdessä haihtuu kokonaan halu sentapaiseen
arvosteluun, johon uudenaikainen taide niin helposti antaa aihetta.
Ei tee mieli ruveta viisastelemaan, niinkuin yleisö ja
taidearvostelijatkin usein tekevät, siitä, miten on maalattu tuo kivi
ja kanto ja kuinka virheettömästi on piirustettu tuo käsi tai nenä.
Hakee vain sitä aatetta, jota taiteilija on tahtonut esittää, etsii
niitä näkyjä, joita hänen mielikuvituksensa on nähnyt. Ei siinä takerru
yksityiskohtiin, vaan antaa kokonaisuuden vaikuttaa.

Saattaa kyllä olla, että tämä yksityiskohtien unohtaminen tulee
siitäkin, että tekniikka todella ainakin parhaimmissa freskoissa on
yläpuolella kaiken arvostelun, tai että antaa virheen anteeksi, kun
tietää, että se on seuraus työtavasta ja niistä vaikeuksista, joita
materiaali vaatii voitettavaksi. Mutta on se haettava toisaaltakin.
Yksi ominaisuus, joka tekee freskomaalaukset niin viehättäviksi, on
niiden koristeellinen eli dekoratiivinen puoli.

Tähän aikaan, kun tehdään öljyväri- tai muu kehyksiin pantava taulu,
taiteilija harvoin voi tai saa ajatella sitä ympäristöä, johon taulu
tulee sijoitettavaksi. Enintään pitää hän huolen kehyksestä. Ostaja
saakoon ripustaa sen paikkaan ja valaistukseen, jonka hän parhaaksi
näkee. Vanhalla freskomaalarilla sitävastoin oli aina tiedossaan seinä,
johon hänen teoksensa oli ainaiseksi sidottu ja johon sen täytyi sopia.
Sentähden täytyi hänen ottaa huomioonsa, miten maalaus juuri siinä
tulisi vaikuttamaan, laskea valon ja värin vaikutus ja sovittaa
muodotkin seinän mukaan. Samalla kun maalaus on itsenäinen, puhtaasti
aatteellinen taideteos, on se myöskin seinäkoriste, tapetti, ja täytyy
sen vaikuttaa seinään puhtaasti dekoratiivisena. Tämä kaiken
maalaustaiteen alkutarkoitus onkin usein niin ihmeellisesti otettu
lukuun, että silmä sittenkin, kun se jo kenties on uupunut itse
aiheeseen, nauttii vielä tietämättään ainoastaan viivoista ja väreistä
semmoisinaan. Siihen pyrkivätkin etevimmät freskomaalarit ja sen he
saavuttivatkin. Olen usein vaeltanut uudestaan ja aina uudestaan
luostarien pihatoissa ja istuskellut kirkoissa ja kappeleissa, jotka
ovat tällä tavalla koristetut, ja antanut seinien heijastaa tuota
maalauksiensa salaperäistä kauneutta, joka on niin kainoa, ettei se
huutamalla huuda huomiota puoleensa, ei tungettele eikä pyri
häikäisemään, mutta jonka kuitenkin tuntee ilmassa olevaksi ja josta
samalla saa esille mitä suurenmoisimmat aatteet ja aiheet, jos mieli
tekee ruveta niitä tarkastelemaan.

Kuulee usein sanottavan, ettei käsitellyn aiheen laatu saa vaikuttaa
taideteosta arvosteltaessa ja että ainoastaan käsittely ja tekotapa
määrätkööt sen taidearvon. Mutta tuskinpa vanhaa taidetta ihailtaisiin
niin, tuskinpa se vaikuttaisi meihin niin voimakkaasti, ellei se olisi
ottanut aiheitaan niin korkealta kuin se ne otti. Me olemme jo niin
tottuneet niihin, ettemme enää tule ajatelleeksikaan, mitä rohkeutta ja
taiteellisia inspiratsioonia sentään mahdettiin tarvita luomaan sitä,
mitä luotiin. Vai voiko taiteilija todellakaan kurottaa kätensä
korkeammalle kuin silloin, kun hän ottaa itse Jumalan alas taivaasta,
ryhtyy kuvaamaan hänen ainoata poikaansa, neitsyt Mariaa ja apostoleja
ja pyhimyksiä? Niitä kaikkia ja suurimmaksi osaksi ainoastaan niitä
ynnä sen lisäksi raamatullisia aiheita katsoivat senaikaiset
taiteilijat kyllin arvokkaiksi siveltimensä esineiksi. Arkailematta
avasi taiteilija taivaan ja asutti sen, hänen mielikuvituksensa tunki
maan sisään ja löysi sieltä helvetin, jonka empimättä esitti, hän
tahtoi olla mukana maailman luomisessa ja tiesi täsmälleen, millaista
oli elämä paratiisissa, eikä hän kammonnut loihtia esiin sellaistakaan
tapausta kuin viimeinen tuomio. Kunnia sille, jolle se tulee, ja
annettakoon kunnia kernaasti niillekin aiheille, joita nykyaika
rakastaa, mutta älköön ihmeteltäkö, jos aate nousee ja tunne avartuu
enemmän silloin, kun katsoja joutuu n.s. silmästä silmään katselemaan
elämän ja kuoleman suurimpia kysymyksiä ja niiden edustajia taivaassa
ja maan päällä.

Me olemme siihen jo tottuneita ja me selailemme kuvallista
raamattua niinkuin muutakin kuvakirjaa, mutta silloin, kun tuo
uskonnollis-kirkollinen taidesuunta ensiksi syntyi, kohtasi se varmaan
syvästi uskonnollisia tunteita ja kulumatonta mielikuvitusta yleisössä.
Se sytytti sydämiä niinkuin meillä nykyjään sytyttää niitä
»kansallinen» taide, mutta innostuksen aihe oli kuitenkin ylempi ja
vaikutus sitä mukaa syvempi. Se oli niin voimakas, että taideteos
saattoi nousta kuvatun sijalle--ilmiö, jonka vielä tänäkin päivänä
näkee hartaasti katolisissa maissa. Eikähän se ihme olekaan, että niin
tapahtui yleisössä ja että madonnan kuvia kannettiin juhlasaatoissa
kaupunkien läpi, kun itse taiteilijakin saattoi joutua tuollaisen
hurmauksen valtaan. Yksi esimerkki on siitä ennen Rafaelia elänyt
maalarimunkki Angeliko da Fiesole, jonka kerrotaan niin sulautuneen
aiheeseensa, että hän esimerkiksi Kristusta ristinpuulle maalatessaan
ratkesi kyyneliin oman taulunsa edessä.

Tämän munkin ja hänen aikalaistensa freskomaalaukset muuten mielestäni
parhaiten vastaavat tämän taidelajin aatetta. Ne vaikuttavat väriensä
ja muotojensa miltei etsityllä yksinkertaisuudella; ne ovat
neitseellisen kainot, uskonnollisesti syvät ja hartaat ja liittyvät
ihmeellisen vaatimattomasti seinään. Kaikki ovat ne kirkoissa ja
luostareissa. Pyhän Markuksen luostarin käytävät ja munkkikammiot
Firenzessä ovat hänen koristamansa ja siellä on hänen kenties paras
teoksensa: enkelin ilmestyminen Marialle. Nyt ne ovat kaiken maailman
ihailtavina, ja alituinen ihmisvirta vaeltaa noiden ristinpuun alla
polvistuvien apostolien ja Jumalan äidin ja Jumalan pojan ohitse.
Taiteilija on saanut jälkimaailmaltakin täyden tunnustuksensa, joka ei
ole paljon pienempi kuin Rafaelille ja Mikael Angelolle annettu. Mutta
sittenkin tuntuu siltä kuin tämä tunnustus olisi vähempi kuin se, minkä
hänelle varmaankin antoivat hänen aikalaisensa, nuo hiljaiset munkit,
joiden yksitoikkoisia kammioita eivät elähyttäneet muut nähtävät kuin
ne yksi tai kaksi pientä freskoa, joita taiteilijan sivellin oli
valkeille kiville luonut erakon silmää hivelemään ja mieltä ylentämään.




FIESOLEN LUOSTARI.


Vähän matkaa Firenzestä on korkealla, kauas näkyvällä kukkulalla
Fiesolen pikkukaupunki ja sitä vielä vähän ylempänä samanniminen
fransiskaaniluostari. Sen kirkkojen tornit, sen puutarhoista kohoavat
sypressit ja piiniat ja rakennusten valkoiset seinät näkyvät aina tuon
tuostakin Firenzen katuja kävelevän silmään.

Olimme kulkeneet sinne laajaa ajotietä, joka ensin loivia mutkia tehden
polveili hiljalleen kohoavia rinteitä myöten, täynnä huviloita ja
maataloja ja niitä ympäröiviä viinitarhoja. Kaupunki on vuoren selällä
kuin kirkon harjalla, luostari sen yläpuolella kuin tornissa, jonne
jyrkkä jalkatie johtaa. Seuraan sitä ja seison pian luostarin edessä
ulkopihalla, jota totiset, juhlalliset sypressit vartioivat.

Luostarin portti on suljettu, samoin kirkon ovikin, joka tavallisesti
muulloin on auki, vastaanottaakseen kaikkia niitä, jotka tahtovat tulla
tänne rukoilemaan. Mutta nyt onkin keskipäivä, munkkien aamumessut ovat
jo pidetyt, aamusoitot soitettu eivätkä vielä ole alkaneet iltapäivän
kirkonmenot. Kellot tornissa riippuvat äänettöminä odotellen
auringonlaskua, joka on taas vapauttava niiden kaiun.

Istahdan rappusille levähtämään ja odottamaan minäkin. Takanani on
suuri luostari, niinkuin autio linnoitus, josta ei kuulu
hiiskahdustakaan. Ei näy elämää missään, ei ole täällä nyt edes noita
matkailijan tielle alinomaa tulevia kerjäläisiäkään, jotka luultavasti
ovat laskeutuneet Firenzeen, missä parhaillaan vietetään juhlaa.
Ainoastaan silloin tällöin kuuluu jossakin kaukana ammahtavan aasin
ääni ja alhaalla syvässä laaksossa viheltää juna.

Mutta sypressien runkojen välitse aukeaa näköala Firenzeen päin ... ja
mikä näköala...!

Alhaalla Arnon laaksossa lepää siellä, aaltomaisten, tummansinertävien
vuortenharjanteiden välissä kuin jättiläisen suuren kukkaismaljan
pohjassa kaupunkien helmi. Kuinka kauniisti muodosteltu, kuinka
hienosti hiottu on tuo helmi! Näen marmorisen temppelin kupoolin ja sen
vieressä kellotapulin, näen keskiaikaisen linnan solakkakaulaisen
tornin. Kaikkialla palatsien ja luostarien ruskeita tiilikattoja ja
niiden välissä puutarhan ainaista vihreyttä. Kaupunki hymyilee kuin
hilpeässä ainaisessa onnessa, kukkivan ja kukkiaan lemuavan laakson
ympäröimänä, ja muuttuu vähitellen ja kuin huomaamatta maaseuduksi,
josta paistaa vaahdon valkeita maalaiskyliä ja pikkukaupunkeja, joita
yhdistävät toisiinsa kapeina nauhoina poimuilevat vaaleankeltaiset
maantiet.

Hauska huoleton elämä jäi meistä äsken sinne vilisemään kivitetyille
toreille ja viileille varjoisille kaduille. Kaiken maailman rikkaat ja
joutilaat olivat tulleet sinne viettämään etelän ihanaa kevättä,
hengittämään vastapuhjenneiden lehtien lemua ja ahmimaan kukkien
hurmaavaa tuoksua, joka muurien ulkopuolelta puutarhoista tulvii
kaupungin sisimpiin osiin ja tuntuu Arnovirran vihreän vedenkin mukana
valuvan sen läpi. Heillä oli siellä parhaillaan kukkaisjuhla, ja kadut
kuohuivat iloista, kirjavapukuista kansaa, toreilla ja kadunkulmissa
soitettiin ja tanssittiin. Ikkunat, katuovet, parvekkeet, katot ja
räystäätkin olivat täynnä väkeä odottamassa corso di fiorin tuloa. Se
tulee, kaksi-, kolmi- ja nelivaljakoita tungeskelee väkijoukon läpi,
hevoset, kuskit ja vaunuissa istujat kukilla koristettuina ja vaunut
niinkuin kukkaislähteestä nostettuina ja vielä kuin sen märkyyttä
valuen, pyörät ja istuimet ruusuja tihkuen: punaisia, valkoisia, ja
muuankin pelkkiä sinisiä muistikukkia. Värit välkkyvät, tuoksut
temmeltävät ilmassa ja noiden liikkuvien kukkaismaljojen sisässä istuu
onnen ja iloisen elämän poutaperhosia: nuori ihana äiti kahden pienen
tyttärensä kanssa, toisessa yksinäinen pieni prinsessa, kokonainen
perhe, kaksi rakastunutta...

Ne jäivät sinne karkelemaan liputettuja katuja pitkin, ja täältä sinne
katsellessa näyttää siltä kuin aurinko heijastellessaan ja varjoja ja
valoja vaihdellessaan ottaisi sekin osaa ihmisten iloihin ja niinkuin
koko tuo lakeus olisi ihanuuden meri, jossa värejä lainehtii ja
karehtelee kauneutta.

Mutta me täällä--me istumme kuin erämaassa. Ei ota luostari osaa
maallisiin menoihin, ei näy se tietävän eikä tahtovan niistä tietää.
Sen ikkunat ovat suljetut, sen asukkaat vaikenevat, ja ainoastaan
sypressi kuiskaa jonkin salaperäisen sanan vierustoverilleen, kun
heikko tuulahdus tästä kautta kulkiessaan sitä koskettaa.

Mutta se ajattelee, miettii omia mietteitään, ja kun se niistä herää,
tulkitsee se ne omalla tavallaan. Kello pienen tornin huipussa
heilahtaa ja alkaa soida, luostarin ovi aukeaa ja sieltä sisältä kuuluu
messua. Hetken kuluttua ja kellon yhä soidessa tulee jono munkkeja
ulos, ne tekevät kierroksen pienellä pihatolla, laskeutuvat tietä alas
ja katoavat. Vienevätkö viimeistä voitelua jollekin kuolevalle,
käynevätkö siunaamaan jotakin kuollutta vai laskeutunevatko laaksoon
rukoilemaan sadetta vainioille, joita madonna viime aikoina on poudalla
rasittanut? Kellon soitto saattaa heitä heidän retkelleen, ja kun
messun nuotti on lakannut kuulumasta, vaikenee kellokin.

Mutta luostarin ovi on jäänyt raolleen, ja minä hiivin siitä sisään. Ei
näy portinvartijata eikä kukaan tule estämään. Tulen holvin alatse
neliskulmaiselle pihamaalle, jota reunustaa pilarikäytävä ja jonka
seiniä hienoväriset, ujosti esiintyvät freskomaalaukset koristavat.
Jotkut ovet ovat auki, ja yhden ohi astuessani näen pienen
kappelikirkon, jonka perällä lepattaa vahakynttilä palamassa alttarin
vieressä. Toiset ovet veivät munkkien kammioihin. Ne ovat ahtaat ja
matalat, ikkunat pienet kuin vankien kammioissa, yhdellä seinämällä
rukouspöytä ristiinnaulitun kuvan tai madonnan kanssa, toisella
kaitainen rautavuode. Tulen rohkeammaksi ja kuljen edemmä toiselle
neliskulmaiselle pihalle. Se on samalla puutarha, ja sen keskellä on
kaivo, jonka kivisen kannen päällä ruskeakaapuinen avopäinen munkki
nostaa vettä astiaan ja ruiskuttaa sitä taimilavoihinsa. Takaportista
tulee toinen ajaen edellään aasia, joka kantaa itsekokoistaan
risukimppua.

Joudun harhaillessani luostarin ulkopuistoon, joka on kukkulan toisella
rinteellä, poispäin Arnon laaksosta ja Firenzestä. Kaikki äskeinen
ihana hempeys on luonnosta kadonnut. Alhaalla on hedelmätön laakso,
jonka pohjassa on punaiselle hiedalle kuivunut jokivirta. Taampana
toisella puolella laakson on erämainen vuoristo, kovaa karua kalliota,
jonka kasvullisuus on heikkoa ja kuihtunutta. Mitä aurinko ei ole
kärventänyt, sen on vesi vienyt muassaan uurtaen pitkiä syviä naarmuja
vuorten rinteisiin. Jyrkkää polkua alas laaksoon siellä täällä
kasvavien piiniain välissä vaeltaa äskeinen munkkien jono hitaasti
kulkien selät koukussa.

Mutta täällä puistossa on varjoisia tammia, kukkivia mantelipuita,
myrttilehtoja, oliiveja, oranssipuita ja lehteviä viikunapuita. Täällä
on nurmikkoa ja hyvin hoidetuita polkuja ja niiden varrella mukavia,
kiveen hakatuita istumapaikkoja. Vähän väliä on rakennettu huvimajoja
madonnalle ja hänen pienelle »bambinolleen». Yksinäinen munkki
käyskentelee tuonnempana puitten välissä ja noukkii kukkasia, jotka hän
sitten vie madonnan huvimajaan. Hän huomaa minut, mutta ei tule
häiritsemään. Painun vielä syvemmälle metsän sisään, jonne ei näy
luostaria. Luostarissa aletaan soittaa iltakirkkoon. Ja samalla kuuluu
toisen luostarin kello vastaavan jostakin laakson yli. Hetken aikaa ne
juttelevat siinä niinkuin kaksi uskovaista, jotka ymmärtävät toisensa
ja ovat yhtä mieltä elämän suurimmissa kysymyksissä. Vuosisatoja ovat
ne kai sillä tavalla ajatuksiaan ja tunteitaan vaihtaneet niitä aina
samaan äänilajiin ja samaan sointuun ilmaistessaan.

Sitä kuunnellen, tuota iltasoittoa, alkaa näyttää siltä kuin katoliset
legendat muuttuisivat todellisuudeksi, kuin tämä metsikkö kansoittuisi,
kuin enkeli liihoitteleisi maahan Marialle ilmoittamaan, että hän on
löytänyt armon Jumalan tykönä, ja madonna nojaa, Jeesuslapsi
käsivarrellaan, tammea vastaan, ja tietäjät itäiseltä maalta saapuvat
lahjoineen. Kaikki ne monet taulut, joita joka päivä on nähnyt
kirkoissa ja luostareissa ja joita mielikuvitus ja muisto on täynnä,
alkavat elää. Kuinka hyvin ymmärrän nyt nuo näyt, joita hurskaat munkit
ja taiteilijat näkivät ja esittivät sekä sanoin että värein. Kuinka se
täällä näyttää luonnolliselta tuo likeinen yhteys taivaan ja maan
välillä, täällä, josta ei tunnu olevan kuin lyhyt askel ja pieni
hyppäys avonaiseen taivaaseen. Tämmöisestä luostarista, siitähän jo
näkyy kuin matkan määrä ja se on vain viimeinen pysäkki. Sellaisena
sitä ainakin sen omat asukkaat pitävät ja semmoisen vaikutuksen se
hetkellisenä miellyttävänä tunnelmana tekee satunnaiseen
matkamieheenkin.

1893




KIRKKOJA JA KIRKONMENOJA.


En ole koskaan ollut niin uuttera kirkossakävijä kuin täällä Italiassa.
Tuskin menee sitä päivää, ettei tulisi jotakuta kertaa kirkossa
pistäydytyksi. Siihen on luonnolliset syynsä. Sillä tuskin on sitä
kadunkulmaa, jossa ei jokin kirkko kohoisi, ja avarampien torien
ympärillä niitä on useampiakin. Sitten ovat kirkkojen ovet auki aamusta
iltaan, ja alituinen ulos ja sisään tulviva ihmisvirta vie helposti
mukaansa. Kirkoissa on sitäpaitsi kätkettynä suurimmat ja omituisimmat
taideaarteet. Se kaikki on syynä siihen, että niihin tulee niin usein
poikenneeksi. Kun niihin tulee poikenneeksi, niin tulee niitä
katselleeksi, ja kun niitä tulee katselleeksi, niin tarttuvat ne
mieleen ja jättävät siihen vaikutuksensa.

Niistä vaikutuksista pantakoon tähän muutamia otteita.

Millainen on italialainen kirkko?

Kysymys on sopimattomasti tehty, sanoo varmaankin kirkollisen
rakennustaiteen tuntija, sillä italialaisia kirkkoja on monenmuotoisia
ja monenlaisia, jotka varsin monessa suhteessa eroavat toisistaan.
Onhan siellä goottilaisia, on renessanssikirkkoja, on antiikin malliin
tehtyjä ja onpa niitäkin, joiden muotojen aate on lainattu itämailta.
Mutta on niiden ulko- ja sisämuodoista kuitenkin säilynyt mielessäni
muutamia kuvia, joiden pääpiirteet ovat sulaneet jonkinlaiseksi
kokonaisvaikutukseksi.

Kun me ajattelemme kirkkoa, niin näemme sen tavallisesti seisovaksi
joko jollakin avonaisella tai korkealla paikalla, joka on ikäänkuin
raivannut oman maansa (hautausmaansa) ympärilleen, minkä keskellä se
sitten kohoaa jotenkin loitolla ihmisasunnoista ja mistä se useinkin
kivijalkaansa myöten näkyy tietä kulkevan silmään. Alkujaan lienevät
kirkot täälläkin seisoneet vapaina. Mutta kun ihmiset vuosisatojen
kuluessa ovat samoilla sijoillaan pyörineet kirkko keskipisteenään,
niin ovat ne lopulta sitä lähennelleet ja piirittäneet sen omilla
asunnoillaan niin, että siitä ainoastaan korkein kupooli ja ylin huippu
ylenee kattojen takaa--jos siinä näet on tuollainen huippu ja kupooli.
Se kuitenkin puuttuu hyvinkin usein. Olen nähnyt koko joukon suuria
komeita kaupunkikirkkoja, varsinkin Roomassa, joihin ovi aukeaa kadulta
niinkuin mihin suurempaan hotelliin tahansa ja jota ei ihmisasunnoista
erota muu kuin pyhimysten kuvilla tai maalauksilla ja ristillä
koristettu pääty. Kirkon ulkopuolinen rakennekauneus, jos sitä alun
pitäen on ollutkin, katoaa kokonaan ja ainoastaan muutamissa kaikkein
suurimmissa ja kaikkein komeimmissa se pääsee useammilta puoliltaan
vaikuttamaan. Mutta niissäkin on tavallisimmasti jokin niihin kiinni
muurattu luostari kokonaisvaikutusta häiritsemässä. Usein on kirkon
sivuseinillä alikerrassa kauppapuoteja, vaunuliitereitä t.m.s. ja
ylemmissä kerroksissa tarjotaan huoneita vuokrattavaksi.

Uskonto ja sen harjoitus on katolilaiselle jokapäiväinen asia ja
arkinen toimitus ja se on tehnyt heille kirkon kotoisemmaksi kuin
mitä se on meille. Meille se on Herran huone, jonkinlainen
sunnuntai-uskontoamme palveleva juhlasali, johon kerran viikossa
kokoonnutaan; heille se on jokapäiväinen lepopaikka, niinkuin julkinen
puisto tai puutarha, johon he ohikulkiessaan istahtavat nauttimaan
varjoa ja viileyttä ja jossa musiikki monta kertaa päivässä soittaa
heidän huvikseen.

Ja kaunis puutarha se kyllä onkin. Yhtä vähäpätöinen ja vaatimaton kuin
italialainen kirkon ulkokuori on, yhtä suurenmoinen ja ylellinen on
usein sen sisusta. Tietysti vaihtelee sisä-asu yhtä monen aikakauden ja
taidelajin mukaan kuin ulkoasukin, mutta useat eri vaikutukset
yhteensulattamalla syntyy siitä sentään seuraava kokonaiskuva.

Tavallisesti on täkäläinen kirkko latinalaisen ristin muotoon
rakennettu. Kun astuu ovesta sisään--jonka pielessä ohimennen sanoen
istuu aina joku vaivainen kerjäläinen almua anomassa--on siinä edessä
soikea käytävä, tai oikeammin kolme sellaista: kaksi laitimmaista ja
kapeampaa ja yksi keskimmäinen ja leveämpi, jotka pilarien tai kaarien
kautta eroavat toisistaan.

Tuo keskimmäinen on kirkon avarin osa, josta silmä kantaa kirkon
perille saakka, missä ovat alttari, kuori ja kupooli. Se on yksi ainoa
suuri lattia, useinkin kuin autio tori, jossa vain siellä täällä on
pieni rukouspenkki, mihin kirkkomies kuoria kohden pyrkiessään vain
hetkeksi polvistuu jatkaakseen sitten matkaansa eteenpäin. Kirkon varsi
on sen molemmilla seinämillä ja sen risteyksistä lähtevissä
sivuhaaroissa. Sillä siellä ne ovat nuo kaikki pienet eri kappelit, nuo
niin sanoakseni varjoiset lehtimajat, jotka antavat katoliselle
kirkolle sen varsinaisen luonteen, jossa varsinaista hartautta
harjoitetaan ja jossa varsinaiset kirkonmenot tapahtuvat. Sinne kääntyy
tavallisesti aina sekin, joka vain matkailijan ja taiteenharrastajan
silmillä katselee.

Sillä se on kokonainen taidemuseo tuollainen yksi ainoa kirkon
sivuseinämä. Sen kappaleista muodostaa useinkin jokainen erityisen
pienoiskirkon. Näissä kappeleissa on oma alttarinsa, omat
alttaritaulunsa, ja seinät ovat peitetyt joko veistoksilla tai
freskomaalauksilla. Elleivät ne ole jonkun vanhan, kuuluisan, rikkaan
suvun erityistä omaisuutta, ovat ne omistetut jollekin merkilliselle
madonnalle tai jollekin pyhimykselle, jonka elämä ja ihmetyöt ovat
siihen kuuluvissa taideteoksissa esitetyt. Kullakin kirkossakävijällä
on hänen sukunsa traditsionien tai yksityisten taipumustensa mukaisesti
oma lempikappelinsa, johon hän poikkeaa polvistumaan, rukoustaan
lukemaan ja vahakynttilänsä sytyttämään. Ja kun koettaa asettua hänen
kannalleen, niin ymmärtääkin sen varsin hyvin tämän omituisen tavan,
sillä kirkko kokonaisuudessaan korkeine holveineen ja laajoine
muotoineen hajoittaa mieltä ja hartautta, jotavastoin tuollainen
pikkukammio sitä kokoo ja keskittää. Tuolla suuressa kuorissa ja ison
pääalttarin ympärillä asuu kaukainen, ankara, suuri Jumala; täällä ovat
hänen pienet, enemmän inhimilliset välittäjänsä, joiden puoleen on
turvallisempaa ja kodikkaampaa kääntyä.

Mutta paitsi madonnia ja pyhimyksiä, jotka asuvat noissa kappeleissa ja
joiden läsnäolon katolinen niin elävästi luo eteensä vilkkaan
mielikuvituksensa avulla, asuu kirkoissa paljon muitakin »henkiä».
Suuri joukko suuria miehiä, hurskaita kirkon ystäviä ja sen
hyväntekijöitä on haudattu kaikkien kirkkojen seinämiin. Se osa kirkon
seinästä, joka jää kahden kappelin väliin, on tähän tarpeeseen
käytetty. Köyhemmissä ja pienimmissä kirkoissa on vain marmorilaatta
kirjoituksineen leposijaa merkitsemässä ja sen päällä kenties vainajan
rintakuva. Mutta vähänkin suuremmissa on siinä sillä sijalla kokonainen
hautakivi-taideteos muistuttamassa vainajasta. Ja nämä n.s. sarkofaagit
ne ovat useinkin mitä suurinta ja hienointa taidetta. Kuuluisimmat
taiteilijat ovat monestikin niissä luoneet elämänsä etevimmän
mestariteoksen.

Niitä silmäillen siirtyy katselija hiljalleen kirkon varsinaista
ristikkoa kohden. Kupoolin alla tapaa hän kuorin, joka on joko
koko- tai puoliympyrä ja jossa kirkon kaikki komeus kokoontuu kuin
polttopisteeseensä. Siinä on pääalttari, joka hohtaa kultaa ja hopeaa
ja jonka katosta kannattavat ylellisesti silaillut pilarit ja johon
useinkin on asetettu kirkon kaikkein pyhin muistomerkki: jokin kuuluisa
taideteos tai ihmeitä tekevä pyhä esine. Alttarin edessä kirkon sillan
alla on joskus hautakammio, mihin on--tai ainakin sanotaan olleen--
kirkon suojeluspyhimys haudattu ja missä vahakynttilät yötä päivää
palavat. Jos kirkko on oikein vanha tai muuten kuuluisa ja jos sen
alttarikammioon haudattu suojeluspyhä on joku apostoli, esim. pyhä
Pietari Pietarinkirkossa Roomassa, niin muuttuu tällainen kammio
varsinaiseksi pyhiinvaelluspaikaksi, jossa päivät päästään näkee
äänettömiä rukoilijoita.

Sen edustalla toimitetaan myöskin pääjumalanpalvelus eli n.s. messu.

Matkamies, joka ei jouda kauan aikaa yhdessä paikassa viipymään ja
jolla ei ole erityistä halua tutkia monimutkaisten katolisten
kirkonmenojen merkitystä, ei saa siitä suurtakaan vaikutusta mukaansa,
varsinkin kun hän ei ole pakotettu pysähtymään sitä kuullakseen, vaan
saapi vapaasti kulkea ja katsella sitä, mikä häntä huvittaa.

Seuraava kuva on siitä kuitenkin jäänyt mieleeni.

Alkaa kuulua kirkossa laulua, milloin heleitä lasten ääniä, milloin
karkeita miesten bassoja, joiden rinnalla vakavimmat M.M:n bassot ovat
kuin lampaan vuonan valitus vihastuneen härän mörinään verrattuna.
Yht'äkkiä lakkaa laulu ja kuuluu lukemista, jonka jälkeen taas sata
ääntä yhtyy yhteen virteen. Silloin tällöin soittavat jossakin kätketyt
urutkin jonkin sävelen.

Mistä ne tulevat nuo äänet?

Kuljen niitä kohti ja näen, että kirkon peräseinä muodostaa alttarin
takana puoliympyräisen holvin--sekin ylhäältä alas asti koristettu
maalauksilla, usein mitä etevimmillä--mikä on kehyksellä erotettu
muusta kirkosta. Siellä istuu tai seisoo suurilla, mukavilla, seinään
kiinnitetyillä tuoleilla tai penkeillä kokonainen hiippakunta pappeja
pikkuisine poikineen. Suuret kirjat edessään ne lukevat vuoron ja
toisen vuoron veisaavat ja kolmannen--haukottelevat. Sill'aikaa toiset
papit alttarilla tekevät melkein samaa ja sen lisäksi heiluttavat pyhää
savua suitsuavista astioista, lankeilevat polvilleen ja jakavat
siunauksiaan alttarin ympärillä seisovalle kansalle.

Nämä tällaiset suuret juhlamessut, joissa kirkon koko varusväki astuu
aseisiin, joissa kaikki sen ulkonainen loisto esiytyy ja jotka eivät
ole muuta kuin »kirkkoparaateja», jättävät katselijan enimmäkseen
kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Ainoastaan soitto ja laulu,
kuunneltuna jostakin kirkon etäisestä kulmasta, jonkin hautakiven
suojassa, jonne vain pääsävelet tunkevat eikä mitään näy, saattaa
sentään välistä jäädä pysyväiseksikin vaikutelmaksi.

Paljon enemmän rakastan noita pienempiä kotikemuja, joita kirkoissa
niin usein pannaan toimeen milloin mistäkin syystä. Ne eivät esiinny
millään totisuuden tai syvyyden vaatimuksillakaan eivätkä siis vaikuta
vastenmielisesti, jos eivät voi niitä täyttää.

Niitä näkee melkein joka päivä, ja tavallisesti pannaan ne toimeen
jonkun pyhimyksen kunniaksi. On esim. joku madonna, josta on se maine,
että hän on tehnyt sen tai sen hyvän työn, parantanut sen taudin t.m.s.
Hänellä on oma aikansa, jolloin hän mielellään vastaanottaa kiitollisia
uskovaisiaan. Joku munkki, pappi tai kirkonpalvelija, jonka erityisenä
toimena on tämän madonnan ja hänen kappelinsa vaaliminen, nähdään
juhlan aattona olevan suuressa hommassa. Hän puhdistaa alttaria,
kiilloittaa kulta- ja hopeakaluja, pystyttää kokonaisen metsän
kynttilöitä alttarin ympärille, häärii niinkuin emäntä, joka odottaa
vieraita luokseen. Tulen toisena päivänä samaan paikkaan ja näen, että
odotetut vieraat ovat saapuneet. Suuri joukko naisia, lapsia ja siellä
täällä joku vanhempi mieskin piirittävät nyt paikkaa. Madonna loistaa
kynttiläin keskellä kaikessa komeudessaan. Hänen kuvansa kehys on
verhottu köynnöksillä ja kukkasilla (sekä luonnollisilla että
papereista tehdyillä), ja sen ympärille on ripustettu uhrilahjoja jos
jonkinlaisia. Siinä voi nähdä lasisia sydämiä, helminauhoja, ristejä,
sormuksia, mutta siinä voi myöskin nähdä puusta tai paperista tehtyjä
sormia, korvia, varpaita, jopa vatsankin jäljennöksiä--ne ovat pantuina
merkeiksi niistä ruumiinosista, jotka kaikkein äitien esikuva on
joistakin niihin kuuluvista taudeista ja vammoista vapauttanut.

Kun näkee sen totisuuden, millä kaikkien näiden pikkulahjain antajat
lukevat rukouksiaan kappelin edustalla ja miten tosissaan he pienille
lapsilleen osoittavat Kristuslasta Marian sylissä, niin ei tälle
kaikelle voikaan vetää suutaan nauruun niinkuin ensin oli tehnyt mieli,
vaan täytyy se ottaa semmoisena kuin se on: yksinkertaisen, lapsellisen
hartauden naiivisena ilmauksena.

Tällaisista näkemistäni pikkukemuista vielä pari esimerkkiä. Niinpä
näin pitkänä perjantaina erään kappelin edustalla Firenzessä kokonaisen
ryytimaan, joka arvatenkin kuvasi Getsemanen yrttitarhaa. Lattia oli
peitetty valkealla pellavalla ja pumpulilla. Tässä lattiassa kasvoi
punaisia ja valkoisia ruusuja, lehdet kulta- ja hopeapaperista.
Keskellä tarhaa oli läpikuultava Vapahtajan pään kuva
orjantappurakruunuineen ja veripisaroineen ja kahden puolen sitä kaksi
paitaa, toinen veripunainen, toinen lumivalkoinen. Ja kaikkialla
kynttilöitä sekä pienen pieniä että suuren suuria. Tällä esityksellä
oli loistava vaikutus niihin pienokaisiin, joita varten se oli aiottu.
Ne juoksentelivat siinä kuin joulukuusen ympärillä ja taputtivat
käsiään, kun äidit osoittivat heille tätä ihmettä. Olihan se vähän
omituinen tapa esittää Kristuksen kärsimyksen historiaa ja hänen
verisovitustaan. Mutta lapsille aiottuna tuskin olisi sopivampaa voinut
keksiä.

Vielä hupaisemmalta tuntui minusta se, minkä näin itse pääsiäispäivänä
eräässä saman kaupungin suurimmista kirkoista, Santa Crocessa eli Pyhän
Ristin kirkossa. Kun se on vastapäätä asuntoani, kaitainen katu vain
väliä, menin sinne tietysti päasiäiskirkkoon. Suuri messu siellä kävi
parhaillaan. Syistä, joita yllä olen esittänyt, ei se kuitenkaan
suuresti minua huvittanut. Sen sijaan herätti huomiotani joukko naisia,
joita yhtä mittaa puikkelehti sakastin ovesta ulos ja sisään. Kaikilla
oli niillä pieni myttynen kädessään. Uteliaana menin heidän mukanaan ja
tulin sakastiin. Se on suuri kuin pienen pitäjän kirkko, ja sen seiniä
koristavat kuuluisat vanhat freskot. Ei nyt kuitenkaan ollut aikaa
niitä katsella. Paitsi lukuisia kuoripoikia, jotka täällä telmivät ja
hilskasivat, näin siellä useita pappeja pienten tilapäisten alttarien
edessä lukemassa siunauksia ja sirottelemassa elämän vedellä naisia,
jotka heidän edessään polvistuivat. Tietysti otaksuin, että heitä
kirkoteltiin. Pian kuitenkin huomasin, että toimitus ei tarkoittanut
naisia, vaan niitä myttyjä, joita he olivat tuoneet mukanaan. Mytyissä
oli kätkettynä pääsiäismunia. Ja kun palasin ruokapaikkaani, pieneen
ravintolaan lähellä kirkkoa, oli minulla ilo saada aamiaisekseni niitä
munia, joita ruokarouvani vähän ennen oli käynyt sakastissa
siunauttamassa.

Uskonto ja sen menot tuskin voinevat tulla kodikkaammiksi kuin minkä
tämä esimerkki osoittaa. Kun keittiö on niin likeisesti liittynyt
kirkkoon, niin on samalla kirkkokin liittynyt yhtä likeisesti
keittiöön, ja tätä ystävällistä suhdetta, jota vuosisatain kuluessa on
osattu niin taitavasti kehittää, saanee katolinen kirkko kiittää siitä,
että se kaikista »puhdistuksista» huolimatta niin kauan on voinut
säilyä miltei rikkomattomana etelän herkkämielisten, lapsellisten
kansojen keskuudessa.

1893




PISAN CAMPO SANTO.


Paikka, mihin vainajain viimeiset jäännökset sijoitetaan, antaa
useinkin selvän käsityksen siitä, millaiseksi kuolemaa missäkin
ajatellaan.

Suomalainen ja yleensä pohjoismainen hautausmaa on aina suruvoittoinen
ja totisen alakuloinen. Synkkäoksainen kuusi, joka pienimmänkin tuulen
henkäyksen siihen puhaltaessa kohahtaa raskaasti, on tavallisin koriste
haudoillamme. Haapa, jonka lehvät lepattavat niinkuin kuolleiden henget
niissä kuiskaisivat, on toinen yhtä suosittu puu vainajain haudoilla.
Nuo puiset ristit, jotka piipottavat niin avuttomina talvisten hankien
keskestä, lisäävät vielä sitä haikean mielen tunnetta, joka niin
likeisesti liittyy meidän käsityksiimme kuolemasta. Uskonnolliset
käsityksemme kuolemasta estävät meitä yleensä rakentamasta komeita
muistomerkkejä poismenneille sukulaisillemme. Se, joka on meidät
jättänyt, on maasta tullut ja maaksi on hän jälleen tuleva. Meillä ei
ole mitään yhteyttä hänen kanssaan ylläpidettävänä, sillä vasta
viimeisenä päivänä on hänet kuolleista herätettävä. Sille, jolle
hautausmaa on jotakin muuta kuin kamala, kummitteleva »kalmisto», sille
on vainaja vain muistutus omasta katoavaisuudesta. Häntä, joka siellä
on maaksi muuttunut, eivät toisten rukoukset eivätkä kunnianosoitukset
ja uhrit enää voi auttaa.

Ei edes sekään, että me jälkeenjääneiltämme toivoisimme näkyviä
muistomerkkejä itsellemme, kehoita meitä tekemään mitään heille, jotka
ovat ennen meitä mailleen menneet, sillä meistä on yleensä
yhdentekevää, miten meitä kuoltuamme kohdellaan. Hetikohta kun on
viimeinen huokaus rinnastamme lähtenyt, on korkein oikeus meistä
peruuttamattoman tuomionsa julistanut.

Katolilaisten käsitys kuolemasta on hiukan toinen. Syntisen sielu ei
mene suoraan kadotukseen, se vaeltaa vielä kauan sen etehisessä,
Haadeksessa, Purgatariossa, josta se voidaan pelastaakin esirukouksia
lukemalla ja uhreja tekemällä. Siitä seuraa, että kuolema ei ole niin
kammottava ja ettei se siirrä vainajata niin kauaksi sukulaisistaan ja
ystävistään. Elävien ja kuolleiden välit pysyvät läheisinä vielä
kuolemankin jälkeen. Tuohon elävien ja kuolleiden läheisyyteen
vaikuttanee vielä sekin, että katolinen uskonto tunnustaa lukemattoman
joukon pyhimyksiä, jotka hyvinä henkinä vaeltavat elävien seurassa,
välittävät yhteyttä kahden maailman välillä ja auttavat ihmisiä heidän
pienimmissäkin huolissaan. Mutta siitä johtuu helposti, että muutkin
kuin pyhimykset ajatellaan ikäänkuin »elävän» kuolemansa jälkeen. Rakas
sukulainen, uskollinen ystävä muuttuu häntä kaipaavan suojelushengeksi.

Tämä käsitys kuolemasta esiintyy jo vanhoilla roomalaisilla. He eivät
näy pelänneen aaveita, sillä he sijoittivat kuolleittensa tuhkat aivan
keskelleen, useinpa omiin huoneisiinsa. Rooman vilkasliikkeisin
valtatie Via appia, joka toi etelästä päin maailman pääkaupunkiin, on
niin sanoaksemme samalla hautausmaa. Sen varrella on vieläkin kosolta
raunioita, jotka osoittavat, että niiden alle oli kätketty kuolleita.
Eikä tämä hautausmaa suinkaan ollut mikään surullinen, alakuloisuuteen
kehoittava paikka. Nyt se kyllä, hävitettynä kun on ja kun kulkee
aution, myrkyllisen Campanian halki, voi tehdä sen vaikutuksen, mutta
silloin hohti siinä kahden puolen tien valkoinen marmori, ympäristö oli
vihreää, asuttua viljelysmaata ja läheinen vuoristo oli silloinkin sen
ihanana kehyksenä.

Sama käsitys kuolemasta ja vainajista näkyy säilyneen tähän päivään
saakka kaikilla klassillisilla alueilla. Hautausmaat, missä heitä
käyneekin katselemassa, ovat kaikkein kauneimmilla paikoilla, ne ovat
aina taiteellisesti, jopa ylellisestikin koristetut ja tekevät
vaikutuksen, joka ei ole ainoastaan lohduttava, vaan milteipä
iloinenkin.

       *       *       *       *       *

Vanhemmista hautausmaista on epäilemättä kuuluisin Pisan Campo santo.
Se on kaikkien matkustajain käymäpaikka yhtä hyvin kuin saman kaupungin
kallistuva torni ja tuomiokirkko. Sen se ansaitseekin, sillä se on
täydellinen taidemuseo, täydellinen taulukokoelma.

Täytyy jättää pois kaikki käsitykset meikäläisistä hautausmaista
ymmärtääkseen, miten hautausmaa voi taulukokoelmaksi muuttua. Pisan
hautausmaa ei olekaan hautausmaa, vaan katettu hautauspilaristo. Kun
näet tullaan ovesta sisään, joka aukeaa korkeaan muuriin tuomiokirkkoa
ympäröivältä kentältä, ollaan suuressa soikeassa rakennuksessa, joka on
seinämiltään katettu, mutta keskeltä avonainen. Tämä avonainen paikka
on vihreä nurmikko, jota sade aina pääsee kostuttamaan. Siinä kasvaa
useita solakoita sypressejä, jotka hiukan muistuttavat meidän
kuusiamme, tai paremmin Etelä-Suomen solakoita katajoita, mutta ovat
keveämpiä ja ystävällisempiä silmälle nähdä. Multa siihen on
ristiretkien aikana tuotu pyhästä maasta, Palestiinasta. Joitakuita
hautoja on tällä nurmikollakin. Useimmat ovat kuitenkin tuon katoksen
alla, marmoriseinissä ja marmorilattiassa, joissa niiden paikkaa
merkitsevät lukemattomat kirjoitukset ja taideteokset.

Taideteokset ovat usein symboolisia kuvauksia kuolemasta, mutta yhtä
usein tapaa hautoja kattavissa marmorilaatoissa niiden alla lepäävien
vainajien muoto- ja vartalokuvia, jotka milloin ovat pystyssä olevia
rintakuvia milloin taas kohokuvia.

Nämä eivät kuitenkaan anna tälle hautausmaalle sen varsinaista
merkitystä. Pisan Pyhän kentän suurin viehätys on niissä maalauksissa,
jotka sen seiniä kaunistavat. Useat niistä ovat näet Italian vanhimpia
freskomaalauksia, ja ovat ne niinmuodoin jo taidehistoriallisestikin
suuriarvoisia. Mutta varsinkin aiheidensa vuoksi ne minua huvittivat.
Kun en voi kaikkia maalauksia luetella, kerron vain muutamasta.

Viimeistä tuomiota on usein maalattu ja maalattu paljon taiteellisemmin
kuin Pisan hautausmaan seinässä. Vähän väliä tapaa tämän suurenmoisen
aiheen esitettynä katolisissa kirkkomaalauksissa, ja kuuluisin niistä
on Mikael Angelon mainio fresko Vatikaanissa. Mutta liekö tuota
tapausta sentään koskaan esitetty niin pöyristyttävän vaikuttavasti
kuin Pisan hautausmaalla?

Eri osastoissa, jotka kukin ovat niin suuria, että esineet esiytyvät
luonnollisessa koossaan, on kuvattu itse tuomio, autuaiden taivas ja
kadotettujen helvetti. Viimemainitusta on jäänyt mieleeni pari taulua.
Yksi näistä kuvaa sitä hetkeä, kun pikku pirut eli »pahat enkelit» ovat
saaneet luvan ottaa kadotukseen tuomitut haltuunsa. Mitä kauheimmasti
irvistellen lentävät ne ilmojen halki kantaen kynsissään ja hampaissaan
syntisparkojen sieluja, jotka ovat kuvatut pienten lasten muotoisiksi.
Keskellä taulua on ryhmä tulivuorien huippuja, jotka suitsuttavat tulta
ja tulikiveä ja jonne pirut kantavat saaliitaan kuin petolinnut
pesiinsä, työntäen niitä noista aukoista sisään kuin savutorvista.
Aivan selvästi on tässä kuvassa ajateltu oikeita tulivuoria niiksi
lakeistorviksi, joiden kautta liika kuumuus maanalaisesta pätsistä
suitsuaa ulkoilmaan. Ajatus on todellakin nerokas, olkoonpa se sitten
taiteilijan oma keksimä taikka vain illustratsioni kirkon tai kansan
omasta käsityksestä. Hyvin ymmärrettävä onkin, että se on syntynyt
maassa, jossa tulivuoria suitsuaa ja jossa maanjäristykset kuuluvat
päivän tapahtumiin.

Toinen helvettitauluista kuvaa itseään helvettiä ja sen haltijaa.
Kattiloidensa keskellä ja pikku pirujensa ympäröimänä istuu pimeyden
ruhtinas jättiläisen kokoisena hirviönä keskellä taulua. Kuka ei olisi
kerran elämässään koettanut mielessään kuvitella, miltä tuo mies
näyttäisi! Taiteilijat ja kirjailijat ovat koettaneet keksiä hänelle
mitä kauheimpia muotoja. Ei kukaan ainakaan niistä, joita minä olen
nähnyt, ole kuitenkaan mielestäni osannut paholaisen aatetta
kuvaannollisemmin esittää kuin nyt puheena oleva. Piru on kuvattu
sielujen syöjäksi ja syöminen tapahtuu mitä realistisimmalla tavalla.

Hän on osaksi härkä, osaksi petoeläin, osaksi apina. Hänellä on
päässään sarvet, suu on tiikerin, vartalo gorillan. Hän on jotakin
vihreän keltaista ainetta, paikoitellen läpikuultavaa kuin veden
mädännys, tuollaista muodotonta vesihyytelöä. Parhaallaan on hän
aterialla. Kummallakin kädellään on hän kiehuvasta kattilasta, jossa
porisee sekaisin päitä ja jalkoja, ottanut lapsen ja puree vasemman
suupielen hampailla toiselta päätä, oikean suupielen hampailla toiselta
jalkaa. Hän on ahne ja nälkäinen, ja samalla kun hän toisia puree,
näkyvät ennen puremansa luistavan alas kurkusta.

Ne valuvat kurkusta vatsaan ja kiemurtelevat siellä päällekkäin ja
poikittain (kaiken sen voi kuvassa nähdä), jatkaakseen sitten matkaansa
yhä eteenpäin aina maahan saakka (jonka senkin voi nähdä). Mutta
kaikista kamalin on hänen katseensa. Silmät ovat kierot ja seuraavat
katsojaa minne hän vetäytyneekin. Niiden ilmeessä on jotakin
yliluonnollisen julmaa ja samalla älytöntä. Ne seurasivat minua
viikkokausia jälkeenpäin samoin kuin koko tuo kuvakin.

Kun se vaikutti minuun noin, niin mitä se mahtoikaan vaikuttaa
katsojiin aikoina, jolloin tuollaiset kuvat pidettiin kopioina olemassa
olevasta todellisuudesta. Kaikkialla olisi sellainen kuva syntisten
elämästä kuoleman jälkeen vaikuttanut pöyristyttävästi, mutta vaikutus
oli varmaankin moninkertainen tuossa ympäristössä, hautojen ja kuoleman
keskellä. Ja tietysti oli se tehtykin siihen havainnolliseksi
parannussaarnaksi ja muistutukseksi mahdollisesti niillekin aiotusta
kohtalosta, jotka tänne toivat sukulaisiaan ja tuttaviaan.

Tästä kamalasta taulusta huolimatta ei hautausmaa kokonaisuudessaan
kuitenkaan tee kaameaa, ei edes surullistakaan vaikutusta. Ihmeen
viihdyttävältä tuntuu se, ettei tästä kuolleitten huoneesta näy mitään
muuta kuin korkea sininen taivas. Ei sinne kuulu melua kaupungista, ei
koskaan revi tuuli noiden uinuvien sypressien latvoja. Ainoastaan
kellojen ääni läheisen kellotapulin korkeasta tornista tunkee sinne
kuin yläilmoista tullen. Kaikista miellyttävimmin liikuttaa kuitenkin
mieltä tieto siitä, että elävät ovat ehdoin tahdoin tämän tällaisen
tyynen lepopaikan kuolleilleen valmistaneet. Kunkin aikakauden parhaat
taiteilijat ovat olleet sitä koristamassa siveltimellään ja taltallaan.
Kaupunki on mahtavuutensa aikana siihen tarpeeseen suuria summia
uhrannut, ja yhäkin hoitaa sitä nykyinen sukupolvi mitä hellimmällä
huolenpidolla.

1893.



KÄYNTI GENOVAN HAUTAUSMAALLA.


Kuvailkaa mielessänne kahden vuoren välissä oleva syvä laakso, jonka
pohjaa kostuttelee kirkkainta, sinisintä vuorivettä vuotava virta, jota
ympäröivien alempien rinteiden vierteillä on viinitarhoja ja
sypressimetsiä, ja jota ylinnä taivasta kohti rajoittavat kaljut,
vanhojen ritarilinnojen koristamat vuorten huiput. Kuvailkaa tämä
laakso ulkopuolella suurta kaupunkia, jonka siitä erottavat korkeat
kukkulat siten, että kun kaupunki on niiden mereen päin viettävällä
rinteellä, laakso jää maan puolelle. Astelemme tämän laakson pohjaa,
etenemme kaupungista ja kadotamme vähitellen kuuluvistamme meren
kohinan, laivain huudot ja kärryjen ja raitiovaunujen kolinan. Jätämme
vielä esikaupunginkin jäljellemme ja olemme maaseudulla. Silloin,
eräässä tien käänteessä, avartuu laakso, joki tekee polvekkeen ja sysää
ulomma toisistaan vuoren rinteitä. Nostamme silmämme ja siinä on
edessämme maailman kenties ihanin hautausmaa, kenties kaikista
viehättävin vainajain lepopaikka, Genovan kaupungin kirkkomaa.

       *       *       *       *       *

Loitolta sitä katsellen sattuu silmäämme toisella noista vastakkain
olevista rinteistä, juuri siinä, missä se alkaa laaksosta kohota,
valkoinen marmorinen kirkko ja sen ilta-auringon paisteessa kimmeltävä
kupooli. Kahden puolen tätä pilarien ympäröimää kirkkoa kulkee hiukan
alempana marmoripylväitä kahdessa siivessä ja sen edustalla on
neliskulmainen, suuren suuri, vihreä, tasainen pihatto, sekin
marmoripilarien rajoittamana. Tämä pilaristo ja tämä pihatto se on
hautausmaa, se on tuo kuuluisa »kuolleitten kaupunki».

Kuinka sopusointuisa se on muodoiltaan, kuinka puhdas suhteiltaan,
kuinka taiteellisesti kaareutuvat nuo pilariviivat keskustaansa, tuohon
kirkon kupooliin, tuohon hautauskappeliin, missä vainajien tomu
siunataan ja ruumissaarna luetaan! Kuinka viattomalta, kuinka puhtaan
puhtaalta näyttää tuo marmorin valkoisuus vihreää vuorta vastaan! Se on
kuin kaunis kangastus, se on kuin aaveiden kaupunki--niinkuin se kyllä
onkin--jonne ohikulkijaa vetämällä vetää ja jota kaukaa katsellessa
tuntuu siltä kuin hennoisi sinne tulla jo eläessään haudatuksi.

       *       *       *       *       *

Olemme tulleet sisään portista, jonka edustalla on ainainen vartija ja
hänen asuntonsa. Olemme kääntyneet tuohon pilarikäytävään, joka ympäröi
suurta nelikulmaista pihattoa, minkä keskessä, teiden risteyksessä,
seisoo jättiläiskokoinen Suruttaren kuvapatsas.

Pilarikäytävä on katettu, ulkopuoleltaan on se vahva muuri, johon
kuolleet ovat haudatut, mutta sisäpuolelta pihattoon päin on se
aukinainen.

Alamme tarkastaa hautoja, joita täälläkin, niinkuin Pisassa, on sekä
seinässä että lattiassa. Melkein kaikki hautakivet ja -patsaat ovat
marmoria, mustaa tai valkoista, ja melkein kaikissa on veistettyjä
kuvioita. Harvoin vain näkee siellä täällä jonkin yksinkertaisen sileän
kiven. Kaikkein tavallisin hautakoriste on murrettu pilari, itkevä
enkeli, surun jumalatar tai jokin muu samanlainen vertauksellinen
kuvio. Nuo kuviot ovat asetetut kuin vartioimaan seinässä olevaa kiinni
muurattua aukkoa, jonne arkku on kätketty.

Usein tapaamme myöskin vainajan muoto- tai vartalokuvan ja sen alla
hautakirjoituksen, jossa useimmiten mitä ylistävimmällä tavalla tehdään
selkoa vainajan avuista ja hyvistä puolista. Nämä tällaiset
hautapatsaat eivät vielä eroa tavallisista, muuallakin nähtävistä
hautapatsaista. Mutta aivan omituisia Genovan hautausmaalle ovat
eräänlaiset hautapatsaat, jotka siellä myöskin ovat lukuisimmat.

Ne ovat niitä, joissa esitetään tuota likeistä yhteyttä vainajan ja
häntä suremaan jääneiden välillä, mistä jo edellisessä kuvauksessani
huomautin. Suremaan jääneet sukulaiset eivät ole hennoneet jättää
rakastettuaan yksin kuolon käsiin, vaan ovat seuranneet häntä hänen
viimeiseen lepopaikkaansa ja jääneet sinne. Tämä on tapahtunut siten,
että kun esim. rakastetun miehen kuva on hakattu keskelle suurta
marmoritaulua, on hänen puolisonsa, joka patsaan pystytti, antanut
samaan marmorilohkareeseen hakata omankin kuvansa joko maahan
vajonneena tai vainajata seppelöivänä. Toinen muistomerkki esittää
vainajan lepäävässä asennossa suuren marmorilohkareen päällä, jonka
sivuihin on hakattu koko hänen perheensä suremassa. Perheen jäsenet
ovat kuvatut marmoriin täysissä vaatteissaan, joka nappi, jokainen
pitsi on siihen kaiverrettu. Kolmas taas näyttää meille vainajan
kohoamassa taivasta kohti, siivet hartioilla, mutta muuten hänen
näköisenään, ja enkeli laskeutuu häntä vastaan saattaaksensa eteenpäin.
Alempana patsaan juuressa on realistinen ryhmä, kohtaus hänen
elämästään. On tahdottu jälkimaailmalle säilyttää muisto hänen
hyväntekeväisyydestään, ja hänet on pantu siihen, ojentamaan täyttä
kukkaroa köyhälle vaimolle, joka lastensa ympäröimänä ottaa sen
vastaan. Neljäs ryhmä, joka on jäänyt mieleeni monista sadoista
samanlaisista, antaa kuvan isästä, joka on haudannut ainoan poikansa:
poika on astumassa ovesta sisään kuoleman huoneeseen. Hän on parhaassa
iässään oleva nuorukainen, puettuna viimeisen muodin mukaan, silinteri
päässä, redangotti päällä, kaulus ja kaulahuivi kaulassa. Hän ojentaa
isälleen, joka on palttoo yllä ja hänkin yhtä tarkasti marmoriin
veistetty, kätensä hyvästiksi hattuaan kohottaen. Ja siinä ne seisovat
nuo jokapäiväiset ihmiset, mitä hienoimpaan marmoriin ikuistettuina!

Ei voi kieltää, että se vaikuttaa hiukan naurettavasti eikä oikein
sovellu ainakaan meidän käsityksiimme kuoleman totisuudesta ja
vainajain kunnioittamisesta. Meistä tuntuu oudolta varsinkin se, että
sekä näissä että myöskin monissa muissa samanlaisissa vainajan
sukulaiset, ne, jotka ovat tuon komean, kallisarvoisen patsaan
pystyttäneet, näyttävät muistaneen itseään enemmän kuin kuollutta.
Heillä on näet muistopatsaassa yhtä huomattava, usein huomattavampikin
paikka kuin sen takana lepäävällä. Tulee kuitenkin muistaa, että
patsaan tarkoitus on osoittaa sitä surua ja kaipausta, jonka poismennyt
on jättänyt eläviin, ja luonnollistahan on, että sitä on tahdottu tehdä
niin näkyvässä muodossa kuin mahdollista.

Jos tämä oman itsensä esillä pitäminen ja tunteillaan loisteleminen
eräissä mauttomissa, suuren suurissa marmoriryhmissä vaikuttaakin
vastenmielisesti, on kuitenkin toisia hyvin naiivia ja yksinkertaisia
tapoja tämän tunteen ilmaisemiseen, jotka lapsellisuudessaan tekevät
liikuttavan vaikutuksen. Köyhäin haudoilla, joiden päällä on vain
yksinkertainen risti tai hautakivi, riippuu näet usein lasisten
kehyksien sisässä vain vainajan valokuva sekä suremaan jääneiden
perheen jäsenten valokuvat. Vaikka tuolle ensin tekisi mieli hymähtää,
ei sitä kuitenkaan voi tehdä, kun ajattelee, että tämä ei suinkaan ole
tapahtunut turhamaisuudesta eikä pöyhkeilemisen halusta.

Olemme kävellessämme kulkeneet pilariston läpi aina siihen paikkaan,
mistä portaat alkavat nousta tuohon kupoolikirkkoon hautausmaan
perällä. Aiomme ruveta sinne nousemaan, kun käytävän kulmassa tapaamme
hautakuvan, joka on kaikista kummallisin niistä, joita tähän saakka
olemme nähneet. Siinä on luonnollisessa koossaan vanha rypistynyt ämmä,
talonpoikaispuvussa, rinkelinippu kädessään. Hautakirjoituksesta saamme
tietää, että hän on leipurin leski, joka jatkoi liikettä miehensä
kuoltua ja itse jo eläessään teetti tämän muistomerkin omalle
haudalleen asetettavaksi. Kun ajattelee, että hän itse on seisonut
mallina taiteilijan edessä, nähnyt ryppyiset kasvonsa, koukkuisen
vartalonsa ja jokapäiväiset vaatteensa asteettain astuvan esiin
marmorin peitosta, kun ajattelee hänen mielihyväänsä päästä ikuisiksi
ajoiksi seisomaan rikkaiden pohattavainajain keskelle, hautausmaan
näkyvimmällä paikalla, vaikuttaa tuo kuva niin puhtaan humoristisesti,
että se on melkein liikuttavaa. Turhaan koetamme saada vastausta
kysymyksiin, luuliko hän todellakin luovansa itsestään jotakin
erityisen komeaa, vai tekikö hän hautapatsaansa sellaiseksi
vaatimattomuudesta, vai paneutuiko hän siihen mielenosoitukseksi noita
komeita pöyhkeileviä suurporvareita ja aatelisia vastaan, jotka
eläessään eivät olisi häntä seuroihinsa huolineet? Itsenäinen,
erinomainen eukko hän vain mahtoi olla.

Sanoin jo äsken, että tämä hautausmaan rakennus vihreän vuoren
rinteellä tekee kaukaa katsoen sopusointuisen kokonaisvaikutuksen.
Hautausmaan rakennusta laativalla arkkitehdillä on nähtävästi ollut
verissään vielä kansansa vanhaa taideaistia. Sitä ei kuitenkaan voi
sanoa siitä suuresta yleisöstä, joka edellä kuvaamillamme
hautapatsailla on käynyt tuota kehystä yksityiskohdissaan täyttelemään.
Taide on siinä suurimmaksi osaksi tusinataidetta ja antaa liiankin
selvän käsityksen siitä alennustilasta, jossa nykyaikainen italialainen
taide ja sen viljeleminen elää. Harva on näet se hauta, jossa puhdas
tyyli tulisi näkyviin. Jo yksistään se seikka, että marmoriin hakataan
pitsejä, että siinä koetetaan jäljitellä verkaa, trikoota ja harsoja ja
kaikenlaisten vaatteiden pienimpiäkin poimuja, osoittaa dekadanssia ja
pilaantunutta makua. Sentähden siihen kyllästyykin pian ja ajattelee
sitä suuremmalla ihastuksella niitä yksinkertaisia, arvokkaita uurnia
ja sarkofaageja, joita antiikki loi ja joita on säilynyt niin monessa
muussa paikassa Italiassa. Yksi hyvä puoli tällä taidelajilla kuitenkin
on, se, että se on tulevia sukupolvia varten luonut muistomerkkejä
jokapäiväisestä elämästä ja jokapäiväisistä ihmisistä. Kun kerran
kaikki painettu ja maalattu ja kirjoitettu on kadonnut, kulunut tai
palanut, pysyy vielä marmorin kuva.

       *       *       *       *       *

Mutta ettei taiteen ja hienon, puhtaan runouden kotimaassa kuitenkaan
runollisuus ole kokonaan unohtunut nykyiseltäkään sukupolvelta, se käy
sentään vielä esiin eräästä viehättävästä ilmiöstä Genovankin
hautausmaalla.

Sisus siinä suuressa neliössä, jota kaikilta puolin rajoittavat nuo
pilaristot, joiden välissä olemme vaeltaneet, ja jonka neliön keskessä
kohoaa ennen mainitsemani Suruttaren kuvapatsas, on, samoinkuin
Pisassakin, vihreä niitty. Tälle niitylle, korkeaan ruohistoon,
loitolla toisistaan kasvavien sypressien väliin, on pystytetty
ainoastaan pieniä valkoisia ristejä, jotka pistävät sieltä esiin kuin
elävät kukkaset. Tässä ei ole mitään ylpeilevää komeutta, ei mitään
liioiteltua tunteellisuutta. Lapset saavat eläessään olla ja elää ja
leikkiä aikaihmisten puuhain ja pyrintöjen keskellä, niihin
sekoittumatta, niitä käsittämättä, niistä kärsimättä. Kuoltuaankin on
niille samanlainen sija annettu, ja siinä näyttää niin oikeaan osatun.

Risteissä ei ole suuria koristeita eikä kovin ylisteleviä
kirjoituksiakaan. On niissä kuitenkin useammassa riippumassa jokin
pieni värillinen lamppu. Kun isät tai äidit yhteisinä surupäivinä,
niinkuin esim. pyhäin miesten päivänä, saapuvat haudalle kukkasia
tuomaan, täytetään lamppu ja sytytetään palamaan. Siinä se saa palaa
sen päivän, sen illan ja vielä sen yönkin. Kun sukulaiset ovat
poistuneet, palavat nuo korkeaan heinään kätkeytyneet tulet yksinään
hiljaisella hautausmaalla, tumman taivaan alla, korkeiden vuorien
välissä, kunnes öljy loppuu ja tulet sammuvat toinen toisensa perästä
niinkuin lapset, jotka hengen hiiskumatta nukahtavat siihen, missä
sattuivat olemaan silloin, kun uni heidät saavutti.

1893




LAULULINTUJA.


Oltiin Veronassa, tuossa Italian etehisessä, jossa tämän maan luonnon
ja taiteen ihanuus meitä tänne tullessamme ensi kerran tervehtää. Siinä
on Piazza dell' Erbe ikivanhoine rakennuksineen, lorisevine kaivoineen,
tori, jossa aamuisin on kukkais-, hedelmä- ja vihannesmarkkinat somien
telttojen alla, jossa liikkuu soreita, hauskoja ihmisiä ja kuuluu
sointuvia huutoja ja--lintujen lauluakin.

Olin jostakin lukenut, että harvoin kuulee Italiassa lintujen laulua,
ja ihastuin. Kävin viserrystä kohti ja tapasin peippoja, leivoja,
sirkkuja, satakieliä häkin toisensa vieressä ja joka häkissä--sokean
linnun. Niiltä oli tulisilla neuloilla puhkaistu silmät sitä varten,
että paremmin laulaisivat. Näkevä lintu ei aina laula, mutta sokea,
nälällä kiusattu laulaa kohta, kun ulos tuotuna tuntee päivän valon.
Laulaa halusta ja ikävästä ja toivosta sitä nähdäkseen. Ja kutsuu siten
näkevät luokseen.

Sillä nyt on täällä niinkuin muuallakin metsästysaika käsissä ja ne
ovat nämä häkkeihin suljetut sokeat linnut myytäviä houkuttelulintuja,
eläviä kuvia, joilta toisia ammutaan. Houkuttelulintu maksaa
parikymmentä markkaa. Miksi niin kallis? Siksi, että niitä kuolee monta
ennenkuin yhden operatsiooni onnistuu.--Toisessa myymälässä riippuu
ammuttuja peippoja, hemppuja, satakieliä, sirkkuja ja leivosia,
kauloistaan kimppuihin sidottuina--osoitteena siitä, että sokeat
laulajat eivät ole turhaan säveliään virittäneet.

Tällä Piazza dell' Erbellä, vanhalla roomalaisella forumilla, josta
Baedeker sanoo, että se on yksi Italian kauniimpia paikkoja--»einer der
malerischsten Plätze Italiens»--on sen keskellä ikivanha marmorinen
kaivorakennus, jonka muutamassa patsaassa on miehen korkeudella miehen
kaulan paksuinen ruostunut rautarengas. Se on vanha kaakinpuu,
häpeäpaalu, jossa ennen muinoin pahantekijöitä seisotettiin...
Tietäisin, kenen siihen seisomaan kytkisin, jos minulla olisi se
valta...

       *       *       *       *       *

On ihana paikka Firenzessä, vähän matkaa kaupungista:
auringonpaisteinen mäenrinne, joka alhaalta ylös laelleen saakka on
viini- ja hedelmäpuutarhana. Siinä kasvaa omenia, viikunoita,
persikoita, päärynöitä, siinä nuokkuu sinisen ruskeita rypäleitä.
Ylempänä mäen laella kuvastuvat tumman vihreät sypressit ja vanhan
linnan katonharjat sarastelevaa aamutaivasta vastaan. Ihailen sitä
näköalaa ikkunastani, katselen sitä kuin kuvaa luonnon ja kulttuurin
kihlautumisesta, sillä tuolla toisaalla on Firenze torneineen,
kirkkoineen, kupooleineen. Ihmeellinen tuoksu täyttää ilman,
hedelmäpuiden hengitys tunkee keuhkoihin hurmaavalla lemullaan.

Nyt siellä visertää lintu puutarhan keskessä, visertää niinkuin
parhaana pesimisensä aikana, niinkuin majaa rakentaessaan suomalaisessa
lehdossa. Jo kuuluu vastauksia, arkoja, epäileviä, aivan ikkunain alta
viikunapuusta, sen oksain sisästä. Yksinäinen viserrys tuolla
tuonnempana siitä kiihtymistään kiihtyy, on epätoivoisen houkutteleva:
»tulkaa, tulkaa! auttakaa, auttakaa! täällä olen, minä olen täällä!»
Viikunapuun lehdissä hurahtaa ja pieni lintuparvi lentää ääntä kohti.
Olivat varmaankin tulleet Suomesta koko perhe, pienoinen poikue,
matkalla tänne ja tästä vielä edemmä, kuulivat tutun äänen, ymmärsivät
oman kielen, joka vierailla mailla niin soreasti korvissamme soi,
lensivät sitä kohti, kohti--kuolemaansa. Pamahti ja pölähti savupilvi
ampumamajasta, kivisestä hökkelistä keskellä viinimaata. Jokin putosi
maahan, liekö pudonnut parikin, toiset lensivät toiseen viinitarhaan,
siellä pamahti myös kaksi laukausta peräkkäin--tuolta tulevat ne
takaisin, ei ole enää kuin kolme linnuista jäljellä--lentävät suoraan
surman suuhun, sillä taas putoo heitä kaksi ja yksi on enää vain
perheestä jäljellä.

Hieno herra olkihatussa ja urheilupuvussa syöksee ulos ampumamajasta,
savuava kaksipiippuinen haulikko kädessä, ja häärii kiihkein liikkein
edestakaisin nurmikolla, hedelmäpuiden alla. Saalis nähtävästi pakenee,
on haavoitettu--nyt hän saavuttaa sen, on kaatua nenälleen, oikaseikse,
kiikuttaa jotakin räpyttelevää kädessään.--»All's todt!»--sinä uljas
metsästäjä, sinä suuri Nimrod!

Yksinäinen häkkilintu piipittää yhä, mutta nyt ei enää kuulu mitään
vastausta, herra kantaa häkin ampumamajaan, sulkee oven ja lähtee
saaliinsa kanssa salolta kotiinsa samoamaan. Tyytyväisenä vihellellen
ja taivasta tähystellen saapuu hän taakkansa kanssa muurille, joka
ympäröi hänen metsästysmaatansa. Miten voittaa vastus? Kuinka päästä
esteestä yli? Hänellä on siellä tikapuut muuria vasten, hän kiipee sen
päälle, laskeutuu toiselle puolelle, on saapunut kadulle ja rientää
tikapuut olalla vastapäätä olevan huvilan portille.

Bravo, signore, bravo bravissimo!--vastaukseksi hymyilee hän
ystävällisesti ylös ikkunaani, iskee ymmärtävästi minulle silmää ja
näyttää saalistaan, triumfaattori. Hetken kuluttua palaa hän kadulle
mukanaan polkupyörä, hyppää sen selkään ja ajaa kaupunkiin, selkä
koukussa, perä pystyssä. Olisi minulla haulikkoni tässä, raesuoloilla
ladattuna, tietäisin mihin tähtäisin...

       *       *       *       *       *

Söin eräänä päivänä illallista hotellipensionissa tuon saman
viinitarhan rinteellä. Pensioni on sijoitettu tuohon vanhaan linnaan,
joka on vuokrattu ravintolan pitäjälle. Terveyttään ja sairauksiaan
hoitavia, sekä matkailijoita että firenzeläisiä, elelee siellä nauttien
syyskauden suloisesta ilmasta ja hienojen, valikoitujen ateriain
iloista viineineen, vihanneksineen, hedelmineen. Tahdoin nähdä tuotakin
elämää kerran, kohota hetkeksi yliluokan piiriin työväen trattorioista.

Hienoissa toaleteissa istui heitä siinä kukitetussa pöydässä tuuhean
tammen alla muuan pankkiiri rouvineen, joku vanha kreivitär tyttärineen
ja tyttärentyttärineen, nuori häämatkalla oleva pariskunta, lomalla
oleva sotilashenkilö ja joitakuita muita, kaikki tuota varakasta
porvaristoa, jota varten nykyinen yhteiskunta on järjestetty, joka sitä
hallitsee ja määrää sen lait ja yleensä maailman menot mielipiteineen.
Heillä on täällä joka päivä juhla-ateria, ainakin meikäläisen kannalta
katsottuna. Siinä oli monet sopat ja liemet ja lihat ja väliruuat ja
imelät, vaikeat oikeilla nimillään nimittää, mutta hyvin sulavat
suomalaisenkin suussa kianttiviinin kera. Nuo tosin rypistelivät
huippuisia neniään, lähettivät pois monta makupalaa, mikä ei
miellyttänyt. Minä ajattelin, että mies syöpi, mitä saapi ja mitä
hänelle Jumala antaa. Mutta yht'äkkiä kirkastuivat pöytäkumppanieni
kasvot, kun keittiön ovesta keikahti esille itse hotellin isäntä,
hopeinen vati kämmenellä.

--Lintupaistia, hyvät herrasväet!

--O-ooh!

Kaikenlaisten ryytilehtien väliin on asetettu pieniä, kurjia,
palsamoituja muumioita: satakielten, leivojen, peippojen, sirkkujen
paistetuita ruumiita pienine nokkineen, jalkoineen, siipipankkoineen.

--Ei kiitoksia!

--Ette syö lintupaistia?

--Rakastan enemmän heidän lauluaan kuin lihaansa.

Se ei tee mitään vaikutusta noihin hienoihin herrasväkiin, jotka nyt
ovat päässeet himoruokaansa käsiksi. Yhtä vähän kuin sekään, kun
kerron, että eräässä kaukaisessa maassa, jonka nimi on Suomi, kieltää
laki ja yleinen mielipide pikkulintuja tappamasta ja että siellä
tuonnoin eli vanha, lempeä runoilija, joka kirjoitti kauniin kirjeen
kuningatar Margeritalle, pyytäen häntä vaikuttamaan siihen suuntaan,
ettei pieniä lintuja Italiassakaan tapettaisi.

--Mutta sittenhän emme koskaan saisi lintupaistia, sanoo pankkiiri.

--Täytyisi aina syödä kananpaistia tai fasaaneja, huomauttaa kreivitär.

--Joka on liian lihavaa.

Sen sanoo rouva, kreivittären tytär, joka on täällä laihtumassa, ei syö
eikä juo kuin määrän perästä, ja jolle laiha laululinnun paisti on
»hygieenistä» ravintoa. Luineen päivineen panee hän sen menemään
sievästä suustaan, imee ensin ja musertaa sitten hienoilla terävillä
hampaillaan, eikä hänen lautaselleen jää muuta kuin nokat jäljelle.
Eteeni astuu yht'äkkiä tuo kuva vanhasta freskosta Pisan hautausmaalla,
jonka muuriin on kuvattu yksisilmäinen paholainen suurella nautinnolla
pureskelemassa pienten lasten ruumiita, ihmissieluja, joita pahat
enkelit hänelle kantavat ja joilla hän täyttää vatsansa, niin että--.
Ja taas on minulla paha toivotus ilkeässä mielessäni: että olisi
taikavoima tuon pikkulinnun lihassa semmoinen, että paisuttaisi sinut
niin, ettet pääsisi tästä pöydästä ilman rullatuolia liikkeelle.

Yhden ainoan hetkiseksi totistuneen nuoren neitosen, hänen tyttärensä,
silmän pohjassa näen ilmeen, josta tahdon päättää, että hänen sielunsa
jossakin sopessa on herännyt hämärä tunne siitä, että vanhan runoilijan
kirjeessä kuningatar Margeritalle oli jotakin, jota hän ei ollut tullut
ajatelleeksi.

Mutta kaikki muut ovat tapahtuman johdosta saaneet aihetta vilkkaaseen
herkkutieteelliseen keskusteluun siitä, mikä pikku lintu on makoisin.
Ja yleinen mielipide kuulostaa kallistuvan siihen suuntaan, että
makoisimmat linnut ovat ne, jotka kauneimmin laulavat--satakieli ja
leivonen.

1903




KUVAUS KAPRISTA.


Olimme Napolissa. Ikkunastamme näimme edessämme tuon meren lahdelman,
josta niin paljon oli kuultu puhuttavan, jota oli siihen määrin
kiitetty ja kehuttu, että pelkäsimme sen ei enää vaikuttavan. Mutta se
kuitenkin vaikutti niin, että menimme mykiksi sitä silmäillessämme. En
osaa tehdä selkoa siitä, miksi se niin vaikutti. Eihän siinä ollut
muuta kuin aava, päivänpaisteessa kimalteleva sininen ulappa. Eihän
siinä ollut kuin muutamia suuria purjeita ja vähän useampia pieniä. Ja
tuolla etäällä yksi ainoa saari, jonka jyrkät ääriviivat vain heikosti
erotti vedestä kohoaviksi. Siinä kaikki, mihin sana voi turvautua ja
saada pohjaa esitykselleen. Mutta se olisi liian vähän, ja sentähden
kykenisi se vain kovin heikosti luomaan sitä mielentilaa, jonka tämä
näköala synnyttää. Maalari sen ehkä voisi tehdä, mutta vielä paremmin
säveltäjä. Sillä se tunnelma, jonka Napolin lahdelma jättää mieleen, se
on ennen kaikkea soitannollinen ja sen voi ainoastaan soinnuissa
esittää.

Olen sentähden kirjailijan kannalta katsoen iloinen, että tulin
Napolista käsin Kaprissa käyneeksi. Sillä siinä on jo äärensä ja
muotonsa, se ei ole paljasta taivaan ja veden väriä, ja siinä on niitä
pykäliä, joita sana tarvitsee kiinni tarttuakseen.

Se oli näet Kapri tuo saari, joka meren keskestä häämötti edessämme.
Eräänä kirkkaana, vähän kylmänä aamuna soudatimme itsemme laivaan, joka
Napolin rannasta lähtee kerta päivässä sinisen luolan saareen.

Tuuli oli virkeä maatuuli ja tuli vuorilta, joiden rinteet olivat
vaalenneet yöllä sataneesta lumesta. Vesuviuskin oli lumen peitossa, ja
sen savu, joka muuten niin uljaasti kohoo korkeuteen, painui nyt sen
merenpuoleista rinnettä myöten ja levisi laajana viuhkana vettä pitkin.

Laine, jonka tuuli ajoi telmimään, oli kipakka ja virma. Mutta sen
vaahto oli niin heleän valkea ja sen väri niin viattoman sininen, ettei
sen suuttumusta osannut todeksi ottaa. Olihan se vain kuin keikaileva
kaunis tyttö, joka on vihastuvinaan, mutta jonka vihaa ei kukaan usko.
Kuinka hyvin ymmärsin nyt nuo muinaiset runoniekat, jotka täyttivät
meren nereiideillä ja ilman sefiireillä--tai mitä kaikkia ne ovat nuo
vanhojen iloiset haltijattaret! Ne näyttivät olevan kaikki nyt
aamukävelyllään, karkelemassa kilpaa delfiinien kanssa, joita tuon
tuostakin puhaltausi veden pinnalle laivan kupeella.

Laiva lähenee Kapria. Saaren kallioiset ääriviivat alkavat saada
sisältöä. Valkoisia kyliä erottuu ruskean vuoren rinteestä, puita ja
puutarhoja astuu esiin ja rannalla kuohuva vaahtovyö näyttää jo
liikkuvan. Kierrämme muutaman niemen, jossa kallio nousee sata syltä
kohtisuorana ilmaan ja tulemme satamaan parin vuoripilarin välitse,
jotka jokin maanjäristys aikoinaan lienee maasta irroittanut ja
heittänyt suunnattoman suurina keiloina iät päivät meressä seisomaan.

Rannasta vie vaivalloinen vuoripolku saaren keskessä olevaan pikku
kaupunkiin. Se on ihana asuinpaikka valkoisine huoneineen, joitten
parvekkeilta näkyy koko Napolin lahdelma, Napoli itse kukkuloittensa
rinteille ladottuine huoneineen, Vesuvius ja sanalla sanoen kaiken
tämän maailman ihanuus. Sillä saanenhan sen sanoa minäkin, minkä niin
monet tuhannet ovat ennen minua sanoneet, että joshan liekin maailmaa
muualla, ihanampaa maailmaa ei voi missään olla.

Mutta näköala ei kuitenkaan voi kauan puolessaan pysytellä. Saari itse
vaatii kaiken huomiomme. Vaikka kaupunki onkin jo korkealla
selänteellä, on se kuitenkin vain laaksossa niihin vuoriin verraten,
jotka saaren molemmissa päissä selkäänsä köyristävät. Sinne alkaa mieli
hillittömästi vetää. Ne ovat kuin kaksi toisistaan revennyttä
jättiläiskiveä, yhtä ainoata kivimassaa, ja niiden kupeilla kasvavat
puut ovat alhaalta katsoen kuin kiveen takertunutta sammalta. Täällä
alempana on viinitarhoja ja vihertäviä puistoja, tuolla ylhäällä on
karu erämaa, niin karu, autio ja jylhä, kuin se voi olla ainoastaan
Italiassa, missä luonto tuskin ehtii huulensa hymyyn vetää, kun se jo
samassa otsansa rypistää.

Kaprin kaupungista vie vuoren kylkeen hakattu ajotie toiseen pieneen
kaupunkiin, Ana-Kapriin. Mutkitellen loivissa poimuissa kohoo se
kohoamistaan. Sen alla kuohuva meri jää sitä mukaa yhä alemmaksi. Ei
kuulu enää aallon kuohu kiviseen rantaan; hetken kuluttua näyttää siltä
kuin ei meri enää lainehtisikaan. Se on vain kuin suuri sininen
silkkipeite, mihin on lukemattomia valkeita pumpulikukkia kiinni
ommeltuna. Mutta ei tämäkään näköala ole kuvattavissa. Se on niin oudon
ihana, että se melkein itkettää. Haluttaisi nakkautua tiekaiteen yli
vuoren rinnettä pitkin suoraa päätä aaltojen syliin. Tuntuu siltä kuin
se olisi ainoa uhri, joka olisi sen arvoinen. »Kuolla kauneudessa»--
siinä nyt olisi vasta siihen oikea tilaisuus...

Meillä oli kuitenkin matkamme määränä pyrkiä yhä ylöspäin.
Matkakirjastamme olimme lukeneet, että viisisataa metriä merenpintaa
ylempänä yhdellä näistä haaveellisista vuorenhuipuista, jotka mereltä
päin tänne tullessamme olivat alituisesti huomiotamme kiinnittäneet,
asuu erakko yksinäisessä majassaan. Ja sinne meidän mielemme veti.

Sen suuren tien päässä, jota olimme nousseet, satunnaisella tasangolla,
joka on kuin hylly vuoren kyljessä, on Ana-Kaprin pikku kaupunki. Se on
yksi lajiaan noita italialaisia maakyliä, joissa asuu melkein vain
pelkkiä talonpoikia viinitarhojensa ja hedelmäpuistojensa keskessä,
joita he kaupungista käsin viljelevät. Nyt on sunnuntai ja kaikki väki
kotosalla. Toiset viettävät sitä kirkossa kuunnellen messupappien
hyminää, toiset istuskelevat pienissä ravintoloissa viiniä juoden ja
katsellen nuorta väkeä ja lapsia, jotka kadulla mellakoivat.

Muutama satakunta askelta kirkkotorilta alkoivat jo viinitarhat. Porras
portaaltaan, lava lavaltaan kohoten ne lekottivat siinä
päivänpaisteisella rinteellä. Multa oli vasta muokattua, rungot ja
oksat huolellisesti puhdistetut ja sidotut niitä tukemaan asetettuihin
keppeihin. Pujottelimme niiden välitse aina vähän päästä istuutuen
nurmipenkereille ja nauttien siitä omituisen hienosta tuoksusta, jonka
aina tapaa Italiassa ja joka luultavasti osaksi saa alkunsa näistä
jaloista köynnöksistä, joiden hedelmäkin kätkee niiden kukkien hyvää
hajua.

Sitä mukaa kuta ylemmä tulemme, alkaa kuitenkin viiniviljelys harveta.
Sijaan tulee hedelmäpuita, kunnes nekin lopulta katoavat ja niitä
seuraa melkein pohjoismainen kasvivyöhyke. Onhan siinä yhä
kivikkoisemmaksi käyneellä rinteellä meidän kotoinen petäjä, kunnes
sekin lakkaa olemasta ja me ainoastaan noin tunnin verran kohottuamme
olemme täydellisessä vuorierämaassa.

On niin outoa ja omituista yht'äkkiä kavuta kiveltä kivelle
mutkittelevaa polkua, jonka vieressä ei edes kanervakaan kasva. Olen
nähnyt vain kuvissa Lapin tuntureita, mutta minusta tuntuu kuin eivät
nekään voisi olla sen tylymmät kuin tämä maisema. Toisessa polttavat
pohjoisnavan viimat heinän juuren, toisessa polttaa sen aurinko, mutta
seuraus on sama.

Tie näyttää kuin kiirehtivän päämaaliaan kohti: yksinäisen erakon
maailmaan. Ainoastaan lyhyitä mutkia tehden se melkein kohtisuorasti
kapuaa ylöspäin. Hetken päästä se jo johtaa solaan kahden kallioharkon
välissä, jossa se ikäänkuin heittää hyvästinsä myhäilevälle maailmalle
tuolla alhaalla, lähteäksensä sitten kivistä uomaa pitkin viemään
poikki saaren sen toiselle rannalle. Ja siinä näyttää olevan kahden
maailman ja kahden maailmankatsannon raja.

Tuolla alhaalla ... siellä ovat kyllyydestään hehkuvat hedelmä- ja
viinivainiot, siellä on se äskeinen meri ja sen vaahtopilkut, siellä
heloittaa vielä Napoli ... ja sieltä kuuluu vielä silloin tällöin
Ana-Kaprissa karkelevien lapsien sointuisia huudahduksia. Täällä
ylhäällä ... ei muuta kuin kiveä kiven päällä niin ylös kuin silmä
kantaa. Ja tässä rajalla, tässä on rajapatsaskin.

Se on kivistä laitettu komero, joka on muurattu vuoreen ja johon on
kätketty itkevän madonnan kuva. Taideteos se ei ole, ei ole muuta kuin
lasin taakse puisen kehyksen sisään sovitettu puupiirros. Mutta
vaikutus, minkä se tekee, on suurempi ja syvällisempi kuin ikinä
minkään Rafaelin tekemän kaunottaren. Sen sydän on nuolella lävistetty,
sen silmästä vuotaa kyynel. Lohdutukseksi on joku ohi kulkeva
uskovainen kantanut sille kimpun tuoreita tuoksuvia kukkia. Se katselee
solaa pitkin ulos avaraan maailmaan, se kuontuu näkemään sekä sinisen
meren että valkean iloisina heloittavat Napolin talot. Se on pantu
siihen kuin vertauskuvaksi niistä kahdesta vastakkaisesta tunteesta,
jotka aina taistelevat vallasta katolilaisen sydämessä: täydellisestä
elämän ilosta ja täydellisestä maailman kieltämisestä, samalla kun se
on vertauskuva siitä kahdenlaisesta luonnosta, joka meitä tässä
parhaallaan ympäröi.

Meille pohjolan lapsille on tuo karu luonto ja sen herättämä mielentila
yhtäkkiä kotoisempi ja tutumpi. Olemmehan me siellä erämaidemme
keskessä ja autioiden metsäjärviemme rannoilla oikeastaan vain erakoita
kaikki ja ikävöimme sinne takaisin, jos sieltä joskus lähdemmekin, ja
voimme siis täysin ymmärtää sen halun, joka melskeisinä aikoina pakotti
niin monet maailmaan kyllästyneet joko yksikseen tai suuremmissa tai
pienemmissä seuroissa vetäytymään luostarimuurien hiljaisuuteen tai
kätkeytymään erämaisiin majoihinsa.

Ja me alamme yhä uteliaammin hakea sitä erakon asuntoa, joka piankin
pitäisi täältä löytyä.

       *       *       *       *       *

Kauan emme tarvitsekaan seurata matkakirjan osoittamaa tietä, kun
vuoristossa, jossa ei nyt näy muuta kuin tätä vuoristoa itseään,
erotamme sen harmaan ruskeasta seinämästä vähän helakammin paistavan
muurin. Sen takana, niin sanoo matkakirjamme, asuu erakko Anshelmus,
joka tarjoo vieraalle viiniä ja leipää ja ottaa heiltä kiitollisin
mielin pienen lahjan, jos he suvaitsevat sen antaa.

Jo näkyykin valkoisen muurin yli pienoinen kupooli ja risti, ja portti
ja sen rautaristikko ja sen läpi pieni pihatto.

Mutta portti näyttää olevan kiinni. Jos on kiinni, niin kolkutetaan.

Seisomme ristikon takana, kolkutamme, mutta ei kuulu vastausta. Olisiko
asukas kyllästynyt yksinäisyyteensä ja laskeutunut alas maailmaan.
Mutta piha on ruohoittunut, niinkuin ei siellä pitkään aikaan olisi
kukaan liikkunut. Keskellä pihaa on hautaristi, nähtävästi vasta
pystytetty. Olisiko hän kuollut? Olisiko tuo hänen hautansa? Niin
onkin, saamme sittemmin tietää. Vanha erakko on muuttanut pois, eikä
ole uutta ilmestynyt hänen sijalleen.

Ulkopuolella porttia on kiveen hakattu penkki. Istuudumme siihen ja
tarkastelemme rautaristikon läpi erakon entistä asuntoa.

Se on kuin kotkan pesä kiinnitetty melkein kohtisuorasti mereen
putoavalle kallion kielekkeelle. Oli hän kuitenkin saanut siihen
sopimaan kokonaisen pikku luostarin. Toiselta puolen luonnollisen,
toiselta tekemällä tehdyn muurin keskessä oleva pihatto on vain
muutamia syliä laidasta toiseen, mutta on siinä ollut tarpeeksi tilaa
hänen pienille viljelyksilleen. Pihaton takana on pieni porstua, josta
yksi ovi näkyy vievän kirkkoon, toinen hänen majaansa sen kupeella.
Emme pääse näkemään, millainen lienee hänen kirkkonsa. Mutta on siinä
pieni tapulikin ja tapulin aukinaisessa luukussa pieni kellokin--joka
kaikki nyt kuitenkin on muuttunut siksi, miksi se oikeastaan lienee
ollut aiottukin, hänen hautapatsaakseen.

Liekö hän saanut rauhansa tässä, liekö ollut tyytyväinen elämäänsä ja
tehtäväänsä, kun ne molemmat päättyivät? Niinpä melkein luulisi.

Sillä voihan olla, että hän, niinkuin monet muutkin erakot, oli mies,
joka aikoinaan oli kaiken maailman ilot iloinnut ja tyhjentänyt
kaikkien nautintojensa maljan tuolla alhaalla tuon Napolin lahdelman
aina iloitsevalla rannalla, mikä alusta ei näytä olleen muuhun kuin
iloon aiottukaan ja mihin melkein kaikki maailman kansat ovat kuin sitä
varten pyrkineet.

Hän kyllästyi siihen, niinkuin kaikki muutkin ovat kyllästyneet.

Hän vetäytyi pois siitä, työnsi ulos purtensa, souti saarehen
merellisehen, kiipesi läpi viinimaiden ja hedelmäpuistojen, tunki
kiviseen erämaahan, heitti viimeiset hyvästinsä siinä, mihin on itkevän
madonnan kuva pystytetty, löysi suojaisan paikan kalliossa ja rakensi
siihen majansa.

Maailman huumaavasta melusta ei tänne mitään kuulunut. Mutta tänne
_näkyi_ kuitenkin kaikki, näkyi kaikki se, missä hän oli elänyt ja
nauttinut: Napoli, Vesuviuksen rinteet, Kastellamare, koko Kapri ja
sitä ympäröivä ääretön sininen meren pinta.

Mutta se näkyi kuin kaukaisena muistona, niinkuin ihanana unelmana,
jota hän ei enää kaivannut takaisin, kun oli varma toivossaan
herätäkseen siitä toiseen, hänen tietääkseen vielä ihanampaan
todellisuuteen.

En tiedä, liekö hän eläessään näin ajatellut. Mutta siltä minusta
ainakin tuntui istuessani hänen minulle suljetun majansa edustalla,
jonka rautaristikossa sunnuntai-illan hiljainen tuuli humahteli kuin
harppua soitellen.

1893.





End of the Project Gutenberg EBook of Minkä mitäkin Italiasta, by Juhani Aho

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13780 ***