*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13566 ***

MUUAN MARKKINAMIES

Kirj.

Juhani Aho


WSOY, Porvoo, 1915.




Kuopiossa kohisivat markkinat täysimmillään. Joukko hälisi, kellot ja
kulkuset kilisivät, hevoset hirnuivat ja humalaiset hurrasivat. Oli
vähäisen jälkeen puolen päivän, ja kaikkien ilo oli ylimmillään. Joka
rinkelireen ympärillä myllersi kuin muurahaispesässä, jokainen »maailman
paras panoraama» oli väkeä pakaten täynnä. Minä kuljeskelin tuossa,
kädet taskuissa ja nutunkaulus pystyssä, yhdestä miesjoukosta toiseen.
Näin tuossa yhtä ja toista, monenlaista muotoa, monenlaista miestä:
kuulin monta hauskaa asiaa, opin monta mainiota sanaa.

Seisoskelin juuri torin kuhisevimmassa kulmassa ja kuuntelin, kuinka
vanha Leppänen, se iänikuinen viisujen kauppias ja entinen sotamies,
lauloi ja myyskenteli laulujaan, lauloi ja myyskenteli, myyskenteli ja
lauloi. Paljon hän lauluja osasi, kaikki taisi nuotilleen laulaa, vaikka
mitä olisit kysynyt. Eikä sitä aina kysyäkään tarvinnut, itsestään hän
ymmärsi, mikä laulu millekin oli mieleen ja mikä nuotti.

    --Hallin-Janne se postin tappoi Kuorehveden jäällä,
    Ja Mattilan Sandran hiukset on kammattu toiselle puolen päätä--

niin hän tuossa muutamakseenkin lauloi ja hänen katsantonsa oli totinen
ja nuotti surullinen. Mutta kun tytöt käskivät »lystimpiä» lauluja
antaa, niin silloin tuli tämmöisiä:

    --Nättiä poikia ootettiin, mutt' eipä niitä tullut--
    tytöt tyrski tuskissaan ja huolivat kuin hullut.

ja sitä mukaa olivat sitten silmätkin viekkaasti sirrallaan, ja sitä
mukaa keikahteli nuotti.

»Viisumestariksi» tätä miestä kansan kesken kutsuttiin eikä herratkaan
sen hartaammin kuuntele »konserttimestarejaan», kuin markkinamiehet
kuuntelivat häntä. Suuri oli hänen tavaransa menekki, eivätkä markkinat
monen mielestä olisi markkinoita olleetkaan, jos ei Leppästä olisi
niillä näkynyt. Mutta ei niitä markkinoita olekaan vielä taidettu
Kuopiossa viettää, joilla Leppäsen täräjävää ääntä ei olisi kuulunut.
Eikä Kuopioon yksistään, vaan moneen paikkaan muuannekin, missä vain on
lupa markkinoita pitää, kaikkiin Leppänen ennättää, joka paikassa hänet
tunnetaan ja joka paikassa häneltä viisuja ostetaan.

--Antakaapas se Hallin-Jannen laulu!--Paljonko tukkipoikain laulu
maksaa, jota äsken lauloitte?--Entäs se surulaulu Simmermannin kauheasta
murhasta?

Näin huudettiin yhtäältä päin, mutta toisaalta taas näin:

--Ne laulut ne on jo vanhoja!--Eikö sillä enää uusia ookkaan?--Eikö
vereksiä enää painetakaan?

--On, on! Tässä on se ihana uusi murhevirsi Wieenin kauheasta
tulipalosta. Tässä on »kaksi kaunista laulua yhdestä nuorukaisesta, joka
kultaansa suri», ja tässä sitten vielä muuan aivan vasta tehty laulu
laulajapojasta, ja se alkaa näin:

    --Tämä poika se laulelee ja sill' on laulun ääni--
    Iät on kaiket kävellynnä ympäri laulun läänii.

Tätä laulua ostettiin suurella halulla, kun muka tiedettiin, että
viisumestari oli tehnyt sen omasta elämästään ja omia kohtaloitaan siinä
kertonut. Ja jos joku kysyi häneltä, kuka sen laulun tekijä oli vai
oliko se hän itse, ei hän virkkanut mitään, hymyilihän vain viekkaasti.
ja siitä ihmiset yhä enemmän luulemaan, mitä jo ennestään luulivat, että
se laulu oli hänen oma tekemänsä. Hän antoi ihmisten luulla, mitä
luulivat, eikä muuta kuin lauloi vain ja yhtä mukaa möi.

Innostus oli ylimmillään ja ostonhalu kiihkeimmillään, kun joku pukkasi
minua takaapäin päällään kylkeen. Kun käännähdin, niin näin, että siellä
oli mies, joka ei oikein näyttänyt tietävän, mitä hänen piti jaloillaan
tehdä, kulkeako vai seisoa. Sitä miettiessä jalat kuitenkin tuskastuivat
ja käännähyttelivät kannettavaansa omin lupinsa milloin eteen, milloin
taakse; paikoillaan ne vain eivät ottaneet pysyäkseen ja siitä syystä
sain vielä toisenkin puskun kylkeeni, kun päätäni käänsin.

--Antakaa anteeksi, hyvä herra, että ... tuota ... että minä vain tuota
... että jos sanoisitte, mitä ne tuolla toimittaa.--Hän heilahdutti
päällään sinne päin, missä oli suurin tungos, ja pää heilahdutti
vuorostaan häntä samaan suuntaan.

Aioin juuri ilmoittaa hänelle, mitä siellä toimitettiin, kun muuan
vieressäni seisova lyhyenläntä renkimies, jota hän myöskin oli
heilahdellessaan koskettanut, teki sen puolestani.

--Etkö sinä sitä tiedä, sanoi hän, että se on meidän kylän miehiä, ja se
myöpi siellä omia tekemiään lauluja. Mene sinäkin ostamaan, niin näet
vasta oikein, minkälaiseksi laulu pitää laatia!

--Mitä teidän kylän miehiä? tiukkasi toinen vastaan, vaikka puhe vähän
kielellä kangerteli. Sinunko vai kenenkä' Mi-mistä sitä sitten sinä
mu-mu-muka o-olet olevinasi?...

--Sama se sinulle on, mistä minä olen, kunhan itse tiedän, että olen
Nilsiästä, viisasteli renki ja nauroi itse sukkeluudelleen.

Toinen ei ensin virkkanut mitään. Hyrähtelihän vain vähäisen ja
pyöritteli sytyttämätöntä sikaria huuliensa välissä. Sitten ojensihe hän
yht'äkkiä suoraksi tavallisesta kumaraisesta asennostaan, otti sikarin
suustaan ja lauloi jalkojaan leputellen tämmöisen pätkän:

    --Muualla on hevosia, Nilsiäss' on pässii--
    Nilsiässä papinkin pojat tappavatten ryssii.

--Tehköönpäs tuo teidän kylän mies meidän kylästä semmoisen laulun, jos
osaa! Semmoisia lauluja se meidän poika tekee milloin tahtoo ja
tarvitsee!

--Elä valehtele siinä ... eläkä ylpeile muiden lauluilla!... Se, minkä
sinä laulussasi sanot, on jo alusta pitäen valhetta, ja se on kaikista
suurin valhe, että se viisu on sinun tekemäsi! intti renki.

--Ei se ole mikään viisu, sinä Nilsiän kollo! Ei se ole muuta mitään
kuin sitä, mitä minä tahdoin sanoa sinulle ja kelle nilsiäläiselle
tahansa...

--Kuka täällä nilsiäläisistä puhuu? kysäisi muuan toinen Nilsiän mies,
joka muusta joukosta samassa tulla kekahti keskeemme.

--Tuo tuossa sanoo tehneensä herjuulaulun nilsiäläisistä, ja jo se sitä
tässä yhden värssyn lauloi, toimitti renki, hyvillään, kun tapasi
yhdenpuolelaisia.

--Vai herjuulaulun, vai herjuulaulun? Vai niin! No, laulappas tuota,
niin että minäkin kuulen, minäkin olen Nilsiästä! rehenteli vastatullut.

--Te olette yksiä kolloja kumpainenkin! Johan minä sanoin, ettei sitä
laulua ole sen enempää ennen tehtyä, mutta jos sitä tahdotaan, niin
kyllä sitä lisää tehdyksi saadaan, jos niiksi kiertyy ja mies viinaan
mieltyy... Ja saatetaan sitä alkaa uuttakin ... tuommoisesta
rimpulasäärisestä räätälistä se vasta oikein hyvä laulu tulisikin...
Etkös sinä ole räätäli?

--Niin mikä sitten?

--Niin, että sinusta se oikein hyvä laulu tulisikin.

--Vai tulisi ... no, elähän mitään ... vai tulisi minustakin laulu ...
etköhän ensin koetteeksi tekisi itsestäsi ... ehkä itsestäsi saisit
paremman--koki räätäli viisastella, mutta mies keskeytti hänet:

    --Minä olen laulaja ja laulajaks' olen luotu
    Eikä oo minun lauluni tok' Helsingistä tuotu...

Nämä säkeet hajoittivat kerrassaan nilsiäläisten epäilykset miehen
runoilijataidosta. Molemmat katselivat kummastellen toisiinsa ja minuun,
mutta itse laulaja näytti siltä, kuin hän olisi sanonut jotain aivan
tavallista eikä mitään erikoisempaa.

Sillä välin muu väki rähisi viisumestarin ympärillä, joka yhä vain
toisteli:

    --Tämä poika se laulelee ja sill' on laulun ääni--
    Iät on kaiket kulkenunna ympäri laulun lääni.

--Mutta osataan sitä meidänkin miehissä laulaa ... kuuletko, mitä se
tuolla laulaa... Se on hänen oma tekemänsä laulu! kehui renki.

--Kenenkä tekemä?

--Tuon Leppäsen, joka tuolla tuonnempana laulaa. Se on meidän kylästä
kotosin.

--Mitäs se siellä laulaa?

Se laulaa sitä laulua laulajapojasta, jonka hän on itse tehnyt ja
painattanut ... kuuletko, nyt se taas sitä laulaa...

Mies kuunteli hyvin tarkkaan ja näytti siksi hetkeksi ihan selviävän,
vaikka hänen näkönsä muuten oli humalaisen.

--Ei se ole sen oma tekemänsä ... se mies ei ole ikipäivinään omia
sanojaan sointuun saanut... Tuo laulu on toisen miehen tekemä, ja sitä
lauletaan meidän puolessa läämältään ... vanha laulu!

--Kenenkä tekemä se sitten on?

--Se on toisen miehen tekemä, joka on paljon muitakin lauluja tehnyt ja
osaa tehdä vaikka milloin!

--Ettäkö sinun ... elä! ... elä!

--Olipahan kenenkä tahansa, mutta meidän puolessa se tehty on.

--Mistä paikoin sitä olette? kysyin minä, ja siihen kysymykseen yhtyivät
nilsiäläisetkin.

--Niin minäkö? Mistäkö olen?

    --Tämänlainen mies mä oon ja tämänlainen kolla,
    Mutta sen minä sanon suorastaan, että Pyhäjärveltä ollaan.

Nilsiäläinen renkimies joutui tästä vastauksesta ihan tyrmetyksiin:

--Ky-kyllä jo pitää uskoa, että olet oikea laulaja, etkä kaiketi muiden
lauluja laula!--tunnusti hän tuossa sydämensä pohjasta eikä herennyt
miestä ihmetellen tarkastelemasta.

Toveri taas käsitti asian toisella tavalla. Hänkin kävi kummiinsa, mutta
ei hän kuitenkaan omiin ihmeisiinsä vaipunut. Hän oli niitä miehiä,
jotka, jos jotain erikoisempaa näkevät tai kuulevat, ihastuvat siitä
siksi, että saavat sen muille ilmoittaa. Ja silloin on niillä aina kova
kiire, ettei vain muut ennen ennättäisi. Sanaakaan sanomatta pyörähti
räätäli väkijoukkoon päin, joka tungeskeli viisukauppiaan ympärillä.

Rukkasiaan heilutellen huusi hän joukkoon:

--Tulkaapas tänne, miehet! Täällä on semmoinen mies, jota ei ole vielä
ennen nähty eikä nähdä vastakaan ... se tekaisee laulun tuossa paikassa
vaikka mistä!

Markkinamiehet ovat kuin herneet seulan pohjalla. Jos sitä vähänkin
kopahuttaa, tärähtävät ne ja pyörivät heti kohta paikasta toiseen ja
yhtä herkästi taas takaisin.

Tuskin he olivat kuulleet, että jotain uutta oli nähtävänä, kun jo
tuossa paikassa olivat kiertäyneet kehään laulajapojan ympärille.

--Se on semmoinen mestari tuo tuossa viisuja tekemään, kertoi nyt
vuorostaan renki, että kun rupeaa, niin tekaisee värssyn vaikka mistä
tahansa, ja sen tekemiä lauluja se tuo Leppänenkin laulaa. Mutta ei se
ilman laula, sille pitää antaa viinaa, ja jos mitä kysyt, niin siltä et
oikeata vastausta saakaan, vaan runoon vain kaikki tyynni. Tarjotkaapa
miehet viinaa, jos kellä on!

Miesjoukossa oli muuan rehevä pohjalainen, torniolainen hevossaksa.
Ylpeästi tunkeutui hän esille, veti turkkinsa povesta komeasti
päällystetyn konjakkipullon ja ojensi sen pyhäjärveläiselle.

--Kas, täsä saat, eikä tämä pelkkää prantusta olekaan! Kattos, poika,
täsä on kolmen markan konjakkia! Otapas tästä koriasta pullosta ja anna
sitten songisi soida, jos et ehkä ollekaan stöveli koko mies.

Mutta miespä ei huolinutkaan ottaa vastaan tarjousta. Hän kumartui
eteenpäin, tirkisti pohjalaista aivan silmästä silmään, ja samassa kun
hän siinä tekaisi laulun:

    --Tääll' yks' on ylpiäs ittestään ja toinen hevosistaan--
    Mutt' Tornion-herra on kummastai ja paksusta putelistaan,

kaivoi hän niinikään, mutta housunsa taskusta, esille hänkin pullon,
keikisti siitä ryypyn ja lauloi taas:

    --Pohjalainen se prameileepi konjakkipullollansa.
    Savon poika se tyytyypi vain halpaan viinahansa.

Markkinaväki räjähti nauruun kuin yhdestä suusta. Nolona työnsi
pohjalainen halveksitun pullonsa takaisin poveensa ja vetäytyi hammasta
purren väkijoukon taa. Naurua kesti vain yhä, ja pistosanoja sateli joka
haaralta hänen jälkeensä:

--Kas, niin sitä pitää!--Se oli parahiksi pohjalaiselle!--Tuleppas vielä
Savon miehen edessä kopeilemaan!

Ylpeän pohjalaisen sisuksia kutkutti tämä pilkka katkerasti. Hilliten
kovettunutta nyrkkiään, joka olisi tahtonut kuhmuja tehdä, sama se,
mihin sitten, mutta josta tällä kertaa ei kuitenkaan olisi mitään hyötyä
lähtenyt, mutisi hän vain hampaittensa välistä:

--Kyllä minä, sen perkelehen laajasuu, sinut vielä juotan, ja meni
suoraa päätä viisumestarin luo, jonka veti hiukan sivuun, ja kuiskasi
korvaan jotakin.

Sitten työnsi hän hänet käsipuolesta joukkoon, mutta itse hän vetäytyi
vähitellen loitommalle ja haihduttautui sitten muuhun markkinaväkeen...

--Vai niin? Sinäkö sitä olet se mies, joka kuulut muka olevan
tietävinäsi, että minä vain sinun tekemiäsi lauluja laulan? Häh! huusi
viisumestari Pyhäjärven miehelle, ja hänen harvapartainen ylähuulensa
oli silloin kovin pahasti irvellään.--Häh, sinäkö vai kuka?

Pyhäjärveläinen oli tällä välin alkanut sytytellä sikariaan nilsiäläisen
renkimiehen tuhottoman lyhyestä savinysästä, eikä ollut huomaavinaankaan
pörhistelevää virkaveljeään. Tätä tehdessään hänen silmänsä alaluomet
kuitenkin omituisesti värähtelivät, niinkuin joka kerta muulloinkin, kun
hän oli jotakin mielestänsä sukkelaa keksimäisillään. Mutta tuskin oli
hän saanut ensimmäiset savut suuhunsa, kun hän kääntyi väkijoukkoon ja
laulaa tokaisi kauhean totisen ja tyynen näköisenä taas tämmöisen
säkeen:

    --Omiahan kaikki lie, joita ominansa myöpi,
    ja ominaanhan rosvokin tok' toisen leivät syöpi--

eikös se ole niin, hyvät ihmiset ja kansalaiset?

--No niin!--No niin!--No se!--No se! kuului taas kuin yhdestä suusta, ja
suosio kallistui kerrassaan laulajan puolelle.

Sen huomasi viisumestariikin ja hän olisi mielellään vetäytynyt
virstojen päähän, mutta joka haaralta tunkeutuva väkijoukko ei päästänyt
häntä lävitsensä. Silloin koetti Leppänen tekeytyä kaikesta tuosta ihan
tietämättömäksi ja luuli pääsevänsä pulasta sillä, että rupesi laulujaan
kaupittelemaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta markkinaväki
ei häntä niin helpolla heittänyt.

--Tuki jo suusi! huusi muuan. Kuka nyt enää sinun lauluistasi! On täällä
jo vereksempiäkin!

--Laulaa häntä nyt jotain omasta päästäänkin eikä aina paperista,
pilkkasi toinen.

--No, Leppänen, elähän toki jää nuoremmallesi sanan velkaan, kiihotti
kolmas.

--Eläkä häpäise kylääsi, vaativat nilsiäläiset.

Mutta kukko ei käskien laula, eikä laulanut Leppänenkään. Kukolla on
kuitenkin se etu, että sillä aina on oma tekemänsä omituinen laulu, jota
sen sopii missä tilaisuudessa tahansa laulaa, mutta sitä etuapa ei ollut
Leppäsellä. Sen hän kyllä tiesi, että laulun pätkä, sukkela ja sattuva,
hänet päästäisi pulasta, mutta kun sitä ei ennen tehtyä ollut, ei se
nytkään ottanut syntyäkseen. Ja kuitenkin oli tämä hetki hänen
ammatilleen ankaran tärkeä. Jos hän nyt antaa tuommoisen syrjäläisen
panna itsensä pussiin, niin ihmiset alkavat hänen laulujansa halveksia,
ja hän kadottaa ainakin näillä markkinoilla kaiken luottamuksensa.

Mutta mikäs neuvoksi! Väkijoukko tuossa ympärillä pilkaten irvistelee,
ja edessä seisoo riitaveli, sikariaan poltellen, eikä ole niinä
miehinäänkään.

Jolla ei ole nuijaa, se lyöpi lapiolla, ja niin teki Leppänenkin. Kun
näki, ettei muu auttanut, rupesi hän haukkumaan.

--Mitä helvettiä sinä siinä toljotat ja katsot kuin lehmä uuteen
konttiin! huusi hän rauhassa tupakoivalle pyhäjärveläiselle.--Tiedä
sinä, että min' en oo kenenkään katsottava ja toljotettava! Vai
luuletko, etten minä osaisi sinua herjata, jos vain itseltäni ilkeisin?
Mutta sitä ei pidä kenenkään saada Leppäsestä sanoa, että se
markkinoilla ihmisiä haukkuu ja koirana kuleksii.--Luuletko sinä olevasi
hyvinkin miestä, jos muutamia hulluja markkinoilla nauramaan saat?... Ja
etkö sinä, sen retkale, oo humalassakin siinä ... eipähän ilman!...
kyllähän sen tietää, että oikean ihmisen haukkuminenhan se aina on
viinaisen virkinettä ... ja ettekö kuulleet, hyvät ihmiset, että se
herjasi minua rosvoksi ... tässä on monta vierastamiestä sen asian
päälle... Kuules, mies, sanoppas nimes ja mikä mies sinä oot, vai
huudetaanko patrullia!

Ja tähän tapaan olisi Leppänen kerran intoihinsa päästyään arvatenkin
jatkanut vaikka kuinka kauan, ennenkuin olisi hengästynyt, ellei hänen
lapionlyöntejään olisi keskeyttänyt uusi nuijanisku.

Se tuli sieltä mistä ennenkin. Selän takaa suhahti, mutta suuta vasten
sattui.

Pyhäjärveläinen, joka milläänkään olematta oli aikansa kuunnellut,
vastasi nyt vuorostaan:

    --Koska nyt kysyt niin siivosti ja haastelet ihmisiksi,
    niin sanon mä, että mua kutsutahan Hyvölän Samuliksi.

Nuo loppusoinnut lauloivat Leppäselle lopullisen tuomion. Nyt ei enää
mikään auttanut, kun haukkumisenkin toivottu vaikutus noin tuuleen
hupeni ja kaikki kansa oli Hyvölän Samulin puolella.

Mutta kun väki siinä rähisi ja riemuitsi Leppäsen surkeata häviötä, niin
hän luuli kuitenkin vielä viimeisessä tingassa jotakin keksineensä,
jonka avulla saattaisi edes kunnialla peräytyä. Liekö uuden pätkän
päässään tekaissut vai ennen tehdynkö lienee muistamaan sattunut, hän
yht'äkkiä alotti kuin alottikin laulaa aivan samaan nuottiin kuin hänen
pelottava kilpakumppaninsa:

    --Hyvöläst' on kaikki kollot, sieltä tämäi lienee--

niin hän lauloi, mutta sitä pitemmälle ei hän päässyt. Hyvölän Samuli
iski kiinni alettuun pätkään, seisautti Leppäsen juuri hänen parhaassa
vauhdissaan ja jatkoi omasta päästään näin:

    --Itsehän sen vastatullut parahiten tiennee!

Ja nyt vei tämä viimeinen tuulenpuuska viimeisetkin palaset Leppäsen
repaleisista purjeista. Kansa, jota oli kokoontumistaan kokoontunut
näiden kahden ympärille, oli ratketa omaan riemuunsa. Se ei mitään niin
ihaile kuin sukkelaa kieltä ja kekseliästä päätä, ja joka sanakiistassa
voiton saa, se on suurempi sankari kuin väkevin mies. Joka taas
tappiolle jää, häntä ei voi mikään pilkan alta pelastaa, jollei ehkä
joku yht'äkkiä keksitty sukkela sanojen tempaus. Mutta kun ei tuo nyt
Leppäselle onnistunut, niin hän jäi siihen säälittävän tukalaan tilaan
seisomaan.

Ylt'ympäri kuuli hän toisen hyväksi heläjävää naurua, ja se koski häneen
kipeästi. Mutta sitten alkoi häntä itseään vastaan tuiskuta joka taholta
pistosanoja, ja se koski häneen vieläkin kipeämmin.

--Leppäsen laulun mahti onkin, näen mä, vain paperilla! huusi muuan.

--Leppäsen viisut ne on viisaampien miesten tekemiä, ivaili toinen.

--Ja samat niistä aina kiertää esiin kuin posetiivin pel'kalusta, lisäsi
siihen kolmas.

--Sitä miestä ei tästä puoleen syötetä missään talossa, uhkailivat
Nilsiän miehet.

Leppänen oli siis nyt itse joutunut Hyvölään, eikä hänen häpeästään enää
muuta puuttunut, kuin että koirat olisivat haukkuneet.

Toisaalta kuului taas voittaneelle miehelle ylistyshuutoja.

--Eihän, sen heikale, vain pulaan joudu, ihaili eräs.

--A-sje on pierkeleh poika! riemuitsi vuorostaan muuan parrakas
Arkangelin mies, joka väkisinkin oli tunkeutunut väkijoukon keskeen.

Vaan nilsiäläinen renkimies ja hänen toverinsa räätäli, jotka molemmat
pitivät itseään koko tämän hauskuuden aikaansaajina, sillä hehän ensin
olivat tuon merkillisen miehen löytäneet, he eivät tyytyneetkään
paljaaseen sanalliseen kunnioitukseen.

Renki, joka koko ajan oli pysytellyt aivan ihailtavansa kantapäillä ja
mahaansa pidellen nauranut jo ennestäänkin tuhkeroiset silmänsä vieläkin
tuhkeroisemmiksi, sieppasi nyt yhtäkkiä piipun suustaan, pisti sen
sukkelasti taskuunsa ja huutaen samassa, että eiköhän hurrata niinkuin
herratkin, tarttui hän Samulin reiteen. Toinen nilsiäläinen teki samalla
lailla, ja kohta oli kymmenen kättä miehessä kiinni. Ja ilmaan hän
keikahti, keikahti kepeästi kuin olkikupo miehen hartioille. Ensin hän
vähän näytti vastustelevan, mutta toisella hurrauksella jo itsekin
hurrasi mukana, hattuansa heilutellen. Sillä välin väkikin huusi ja
melusi nostomiesten mukana. Mutta kolmatta kertaa nostettaessa hän
yht'äkkiä kalpeni. Sitten hän sähähti tulipunaiseksi. Vaan kalpeni taas
heti kohta. Samassa nakkasi hän lakin kauaksi kädestään, ponnisti kaikki
voimansa ja riuhtaisihe nostomiesten käsistä kuin hullaantunut hevonen.

--Antakaa minun mennä! huudahti hän pelottavalla kiljahduksella ja
aukaisi nyrkeillään ja kyynärpäillään itselleen tien väkijoukon
keskitse.

Tämä tapahtui niin äkkiä ja odottamatta, ettei kukaan ennättänyt sitä
edes ihmetelläkään, ennenkuin mies jo oli näkyvistä poissa.

Hetken päästä vasta ihmiset siksi tointuivat, että alkoivat ensin
itsekseen, sitten toisilleen ihmetellä, että »hulluksiko se nyt tuli»
tai että »hittoko sen nyt vei?»

Mikä miehen oikeastaan vei ja miksikä hän noin äkkiä karkasi alas
kunniansa korkeimmalta kukkulalta, siitä jäi tuo suuri joukko
tietämättömäksi.

Kummastus oli kuitenkin yleinen ja riemu siksi kertaa kadonnut, sillä
miehen äänessä oli niin luita ja ytimiä karsiva värähdys, kun hän
syöksyi menemään ja huusi, että hänen annettaisiin mennä, että se
saattoi jokaisen kasvot totisiksi. Jotkut arvelivat, että se oli
humalaisen huutamista, mutta toiset sanoivat, ettei tavallinen juopunut
sillä äänellä kiljaise, tai jos kiljaiseekin, niin silloin hän niin
ankarasti pelästyy, että on jo selvä kiljaistessaan.

Mutta väkijoukko hajosi melkein äänetönnä, eikä kukaan enää
pyhäjärveläisen sukkeluuksia muistanut.

Ainoa, joka tästä tapauksesta ehkä itsekseen iloitsi, oli Leppänen, kun
näin hätänsä suurimmillaan ollessa oli pahimmasta pulastaan pelastunut.

Haikeinta kaipausta sitä vastoin osotti nilsiäläisen renkimiehen
nolostunut naama. Hän oli hakenut ihmisten jaloista käsiinsä runoniekan
lakin ja käänteli sitä nyt kämmenissään kovin surullisen näköisenä. Kun
sitten näki siinä minut, sanoi hän melkein itkevällä äänellä:

--Ei, vaan mihinkähän se mies nyt hupeni ... siltähän pää paleltuu, kun
tässä on sen lakki ... eikä sitä löydy mistään...

--Antakaa minulle tuo lakki, minä koetan toimittaa sen hänelle, sanoin
minä ja otin lakin hänen kädestään.

Oikein mielellään hän ei siitä näyttänyt tahtovan luopua, ja minä näin
selvään, että hän jäi siihen ikäviinsä. Hän olikin kenties ainoa, jonka
mielessä tämä tapaus säilyi kauemman aikaa, kuin se oli kestänyt. Sillä
aina kun hän käy Kuopion markkinoilla, joilla hän käy melkein joka
talvi, kyselee ja etsii hän Hyvölän Samulia, mutta aina yhtä turhaan.

       *       *       *       *       *

Pyhäjärveläisen lakki kourassa lähdin minä häntä etsimään, jos jostakin
löytäisin. Oli hän mielestäni kaikin puolin siksi merkillinen, etten
saattanut jättää häntä, niinkuin kaikki muut markkinamiehet tekivät. Ja
etenkin sitä olin hyvin halukas tietämään, miksi hän sillä lailla
yht'äkkiä väkijoukon keskestä tiehensä syöksyi.

Kauan ei minun tarvinnutkaan häntä etsiä. Löysin hänet patrullien
käsistä, jotka juuri olivat häntä poliisikamariin kulettamassa.

Patrullit ovat oikeastaan ystävällistä väkeä, vaikka astuvat niin
pelottavan ankarina ja totisina, kiiltävät vaskipoletit rinnassa ja
paksut pahkakepit kädessä. Eivät ne mitään pahaa tarkoita, vaikka kaikki
vapaamielisemmät markkinamiehet niitä kovin kammovatkin. Jokaisen
itseensä uupuneen ne toimittavat taattuun kortteeriin, ettei olisi
tarvis yöksi hankeen nukahtaa, ja että sukulaiset ja tuttavat
löytäisivät, kun aamulla etsivät. Iltasilla varsinkin, kun päivä rupeaa
päättymään ja yö uhkaa, silloin ne tavallista suuremmalla
ihmisrakkaudella työnsä toimittavat. Et tarvitse muuta kuin horjahdella
hiukan, niin jo ajattelevat, että apua tarvitset, ja heti kohta
käsipuoleesi käyvät.

Nämä ne olivat ottaneet runoniekankin ystävälliseen huomaansa, kun
näkivät hänen hatuttomin päin katuja pitkin hoipertelevan. Näkemättä,
kuulematta mitään oli hän tullut suoraan heitä kohti ja joutunut
suorastaan pääpoliisin syliin. Tämä oli jättänyt hänet miehilleen
kuletettavaksi ja käskenyt heidän tuomaan hänet jälestä, kun hän itse
kulki edeltä.

Mutta kun Samuli tunsi, että häntä pidettiin kiinni, luuli hän, että
häntä taas tahdottiin nostaa, ja hän alkoi rukoilla miehiltä: »elkää
hyvät miehet minua enää nostako--antakaa minun mennä--ei minua pidä
pilkata eikä häväistä.» Kun hänelle selitettiin, ettei häntä suinkaan
nostaa tahdottaisi, jos hän vain taipuisi omillaan kulkemaan, ja että
hän nyt vain lähtisi yökortteeriin, niin tyytyi hän rauhassa tulemaan
mukana.

Minä tapasin heidät sillä syrjäkadulla, joka vie poliisikamariin. He
olivat jo aivan portista pihaan menemäisillään ja jos en olisi siihen
ennättänyt, olisi runoniekka varmaankin saanut viettää yönsä
korttikaarin kylmällä vuoteella ja herätä aamulla unestaan sen
murheellisten seinien sisällä.--Ja kertomatta olisi silloin myöskin
jäänyt se kertomus, jonka hän minulle omasta elämästään kertoi ja jonka
minä tarkasti koetin muistiini painaa.

--Kyllä hänet minusta nähden saatte panna vaikka omaan sänkyynne, sanoi
minulle pääpoliisi, kun kuuli, että tahdoin ottaa miehen omaan
huostaani.--On niitä jo täällä tarpeeksi toisinkin, ja yhä kai tulee.
Eikä tämä ole tainnut vielä muille ennättää pahennusta tehdä, minkä lie
itselleen.--Ja patrullit jättivät meidät siihen kahden kesken seisomaan
ja lähtivät uutta saalista vaanimaan.

Samuli seisoi siinä melkein koukkuun kutistuneena, kädet riipuksissa ja
avopäin.

--Tässä olisi teidän hattunne, sanoin minä ja painoin hatun hänen
päähänsä.

--Mikä?--Missä? Hattuko?--Kuka te olette?--Missä ne ovat ne, jotka
aikoivat minulle kortteerin toimittaa?

--Tulkaa nyt vain minun mukanani ja kiittäkää onneanne, ettette joutunut
sinne, minne nuo aikoivat teidät viedä, sanoin minä.

--Nehän sanoivat vievänsä minut yökortteeriin, kun minä en nyt omaani
osaa ... ne olivat hyviä ihmisiä ... eivätkös olleet?

--Yökortteerihan se on korttikaarikin ja ihmisiähän ne on patrullitkin,
selitin minä taas.

Nyt vasta hän näytti alkavan älytä, mitenkä hänen asiansa olivat ja mitä
hänelle oli tapahtunut. Hän tuijotti kauan aikaa eteensä, sanaakaan
puhumatta, mutta siitä, mitä hänen kasvojensa piirteet puhuivat, siitä
minä päätin, mitä hänen mielessänsä liikkui. Hän oli nähtävästi vielä
humalan ja uupumuksen vaikutuksen alaisena. Mutta sitä mukaa kuin hän
alkoi käsittää tilaansa, sitä mukaa myöskin hänen kasvojensa
veltostuneet juonteet alkoivat vähitellen vakiutua ja paikoilleen
syvetä. Vihdoin hänen huomionsa kääntyi ympärillä oleviin esineihin, ja
yht'äkkiä hän kysäisi, osottaen poliisikamarin ikkunaristikoita:

--Onko tuo vankihuone vai mikä, koska on raudat ikkunoissa?--Mitä me
tässä tehdään? Lähdetään pois ... kuinka on tänne tultukaan?

--Ettekö muista, että vastikään ryntäsitte torilta ihmisjoukon käsistä,
jotka teitä nostivat, ja sitten patrullit ottivat ja aikoivat viedä
teidät tuonne...

Tuskin olin saanut häntä muistuttaneeksi siitä, mitä torilla oli
tapahtunut, kun huomasin tehneeni varsin varomattomasti. Sen verran
minkä yhä enenevässä iltahämärässä saatoin nähdä, hänen koko olentonsa,
kiireestä kantapäähän, tärähti, ikäänkuin joku sisällinen kipu olisi
tahtonut häntä kureeseen vetää, ja samalla kuulin hänen hiljaisesti
vaikeroivan. Mutta kohta hänen muotonsa taas muuttui melkein hurjaksi,
silmät säihkähtivät kummallista tulta, ja minä kuulin, kuinka hän hioi
hampaitaan yhteen.

Hän tempasi minua käsipuolesta ja melkein kiljui:

--Vai niin!--Vai niin!--Niin, kyllä minä nyt tunnen teidätkin, te olitte
kanssa siellä! Ettekös tekin nostanut ... minä tapan teidät ja kaikki ne
ihmiset...!

Mutta kun minä vakuutin, etten häneen silloin koskenutkaan, koki hän
rauhoittua.

--Niin, niin, ettehän te, ettehän te ... enhän minä sitä sanokaan ... se
oli hyvä, ettette te ... tehän olette hyvä mies, mutta ne muut (ja taas
hän puri hammasta), ne saatanat, ne, jotka minua nostivat ... (hän koki
rauhoittua jälleen, mutta hänen äänensä vapisi yhä sisällisestä
tuskasta)... Voi, voi, jos te tietäisitte ... mutta nostiko ne minua
kaiken markkinaväen nähden, ne ryökäleet?--Mutta oma syynihän se oli ...
itsehän sinne menin, onhan se ennenkin tapah ... vaan nostiko ne minua?

Minä koetin rauhoittaa häntä ja sanoa, ettei hän olisi millänsäkään ja
että tulisi vain minun mukaani.

--Minnekä te minut viette?

--Lähdetään jonnekin huoneeseen ... missä te olette kortteeria?

Hän ei tiennyt sinne neuvoa. Se oli vain joku keltaiseksi maalattu talo
vastapäätä jotain toista keltaiseksi maalattua taloa, likellä muutamata
kadun kulmaa.

--Sitä ei nyt tällä kertaa taideta löytää ... lähdetään nyt, minne
osataan, sanoin minä ja aloin taluttaa häntä käsipuolesta.

--Lähdetään, lähdetään ... niin, antakaa minä pidän kiinni kädestänne,
viekää minut, minne tahdotte.--Te näytätte olevan hyvä ihminen ... elkää
vain antako niiden minua nostaa...!

Katua kulkiessamme hän oli koko ajan tuommoisella kahtalaisella päällä.
Milloin hän turvautui minuun melkein rukoillen, milloin taas kuohahti
täysiin vihoihinsa, ja sitten taas pyysi, etten jättäisi häntä
markkinaväen pilkattavaksi.

--Minnekä te minua viette? kysyi hän taas, kun olimme portilla.

Minä sanoin, että hän nyt lähtisi minunkin kortteeriani katsomaan, kun
ei hänen omaansa osattu.

--Vaan mistä minä tiedän, mikä mies te olette ... kunhan ette vain vie
jonnekin pimeään huoneeseen ja ryöstä... Mutta kyllä minulla on
puukko!--ja hän tavotti toisella kädellä vyöhystäänsä.

--Ei sitä tarvita, antaa sen vain olla tupessa ... mennään nyt pois
huoneeseen markkinaväen jaloista.

--Niin, mennään, mennään vain ... kyllä minä tulen vaikka mihin, kunhan
vain mennään.

Huoneeseen tultuamme saatoin minä tarkemmin katsella tuota omituista
miestä.. Uuni lämpisi parhaallaan, ja kun hän istuutui sen eteen, niin
tuli valaisi täydellisesti hänen muotonsa piirteet... Kooltaan hän oli
tavallinen, paremmin hento kuin harteva. Muoto oli tavattoman
hienopiirteinen, vaikka jo osaksi veltostunut. Hänen suuret siniset
silmänsä katselivat tuleen semmoisella omituisella katseella, jossa
välistä välähtelee selvän miehen mieli, mutta jota kuitenkin vielä
humalan sumut hämmentävät. Otsa oli korkea ja säännöllinen, ja hatun
alituisen päässäpidon vuoksi se oli pysynyt valkoisempana kuin muu
muoto. Siinä saattoi siis paljoa selvemmin kuin päivän ja ahavan
puremissa kasvoissa lukea noita hienoja, älykkäitä juovia, joita
ainoastaan kovat sisälliset taistelut ja kärsimiset uurtavat niitä
kokeneiden ulkomuotoon.

Kauan aikaa istui hän äänetönnä takkavalkeaan tuijottaen. Mutta vaikka
hänen ajatuksensa näyttivät kaukana muualla harhailevan, huomasi hän
kuitenkin jokaisen tulipaakun, joka kuusisista haloista sattui lattialle
lentämään, ja heitti sen kohta hyppysillään uuniin takaisin.

Kotvasen kuluttua minä kysäisin, eikö häntä haluttaisi panna palamaan.

Hän säpsähti kuin unestaan herätetty ja pyyhkäisi otsaansa.

--Ka, täälläkö minä olen ... minä en muistanutkaan ... palamaanko? Enpä
hänestä nyt.--Vaan elkää pahaksenne panko, että minä olen tänne näin
vain ventovieraan huoneeseen omin lupini...

--Elkää olko millännekään ... itsehän minä teidät tänne toin.

--Saisinko luvan kysyä, oletteko sitä herra vai mikä? Herraksi te
ainakin olette liika hyvä.

Minä kummastelin tätä ja kysyin, miksi hän niin ajatteli.

--No, herraksi tai talonpojaksi ... yhdenlaisia ne minusta kaikki on,
mutta te olette kuitenkin toisenlainen... Ei sitä tuolla lailla kuin te
joka mies tämmöistä kutaletta kuleta ja hoida. Etsii juopuneen hullun
hatun ja kulettaa hänet itsensä sitten kotiinsa.

--Se Nilsiän mieshän se teidän hattunne etsi, sanoin minä, ja minä en
muuta kuin sen vain toin teille.--Mutta miksi te sitä kyytiä tiehenne
syöksyitte sieltä torilta?

--Silloinko, kun ne nostivat siellä ja hurrasivat kuin narria?

Hän ei nyt joutunutkaan raivoihinsa niinkuin äsken, ja se oli minusta
vielä kummempaa kuin se, että hän ensin joutui, vaikka en osannut
kumpaankaan syytä keksiä, enemmän kuin siihenkään, miksi hän semmoisella
kamalalla äänellä silloin kirkaisi, kun syöksyi tiehensä nostomiestensä
käsistä. Päinvastoin kutistui hän nyt aivan kumaraksi tuossa uunin
edessä istuessaan ja painoi miltei nyyhkien kasvonsa käsiinsä. Minä
annoin hänen taaskin olla rauhassa ja miettiä, mutta kummakseni hän
yht'äkkiä hypähti seisoalleen ja paiskasi molemmat kätensä olkapäilleni.

--Kuulkaa, hyvä herra, eli mikä lienette. Jos te ette muuten ...
taivaaseen pääsisi ... tahtoisitteko sinne pirujen ja perkeleiden
nostamana päästä?

Hänen äänensä oli itkevän kiihkoinen, ja hän katseli minua, niinkuin
todella olisi luullut, että minä tähän kysymykseen osaisin antaa
vastauksen.

Mutta minä en osannut muuta kuin ihmetellä enkä sanonut ymmärtäväni,
kuinka pirut ihmistä taivaaseen veisivät, joiden aina ennen olin kuullut
heitä helvettiin himoitsevan.

Hän istuutui niinkuin se, jonka ajatuksen juoksua ei ole ollenkaan
käsitetty.

--Niin, niin. Mistäpä sen ymmärtäisittekään ... eihän sitä ymmärrä muut
kuin minä, enkähän minäkään sitä ennen ymmärtänyt. Mutta nyt minä sen
ymmärrän, että kun piru oikein piruksi käy, niin silloin se on ihmiseen
niin ihastuvinansa, että tahtoo sen taivaaseenkin lennättää. Mutta se
taivas on sittenkin pirujen tekemä taivas eikä se mikään taivas olekaan,
vaan se on se syvin helvetti.

Tuota puhuessaan oli hän noussut seisoalleen ja kävellyt pöytäni luo.

--Saisiko näitä teidän kirjojanne katsella? kysyi hän, ja kun minä
sanoin, että hän vain olisi hyvä ja katselisi, alkoi hän niitä selailla.
Minusta näytti, että häntä jollakin tavalla vaivasi se, mitä äsken oli
tullut sanoneeksi, ja että hän nyt haki jotain syytä kääntääkseen puheen
toisaalle.

Hän tavaili muutamien ruotsinkielisten kirjain nimilehtiä samanlaisella
uteliaalla kömpelyydellä, kuin talonpojat niitä tavallisesti tavailevat.
Mutta sitten hän yht'äkkiä laulahti:

    --Hyvä oon minä lukija, minä tunnen joka nuotin,
    mut lautaks keskipäivälläi lyö silmissäni ruotin--

ja siirrettyään nuo vieraskieliset kirjat syrjään alkoi hän katsella
muita.

Yht'äkkiä avautui siinä hänen eteensä Kanteletar, ja kun hän sen näki,
hän ihan kuin olisi säikähtynyt. Mutta sitten leimahti ilon tuli hänen
silmissään ja hän huudahti:

--Siinähän on Kanteletar!

Ja kun hän sen huudahti, hänen äänensä melkein vapisi. Sitten hän rupesi
kirjan lehtiä kuumeentapaisesti selailemaan.

--Katsotaanpas, onko se täälläkin se runo. Täällähän se on, sadannella
seitsemännellä neljättä sivulla. Ka niin, tuoss' on. Ja nyt hän alkoi
lukea seuraavaa runoa, väliin kirjaan katsoen, väliin ulkomuistista,
jolloin hän aina kirjan yli minuun vilkaisi:

    --Eipä kasva kaikki lapset,
    ei ylene yksikänä,
    niinkuin mie katala kasvoin,
    yksipuolinen ylenin,
    kasvoin lasna armotonna,
    yksipuolisna ylenin;
    kasvoin kuin karankokuusi,
    nousin kuin noropetäjä,
    niinkuin putki puun nojassa,
    saraheinä sammalsuolla,
    kaste kaihassa tilassa,
    vesi vahteran vajossa.
    En kasvanut kananmunilla,
    ylennyt sianlihoilla;
    kasvoin kainalopaloilla,
    täyvyin kaalin tähtehillä
    veräjillä vierahilla,
    uksilla ulisevilla.

    Kunp' on eukkoni eläisi,
    oisi vanhin valvehella,
    ei se lapsi näin kävisi
    nukkavierulla nutulla,
    karvavieru-kauhtanalla,
    paha raiska paita päällä;
    maata verkani vetäisi,
    siltoa sinihamonen.

--Eikös se ole mainiota runoa, kun sanoo, että »kasvoin kuin
karankokuusi, nousin kuin noropetäjä», ja kun sitten sanoo, että jos
äiti eläisi, niin »ei se lapsi näin kävisi nukkavierulla nutulla,
karvavieru-kauhtanalla!»

En voinut mielestäni kyllin ihmetellä tuota miestä. Äsken oli hän ollut
ihan masennuksissa, ja nyt hän tuossa luki kauneimpia paikkoja
Kantelettaresta. Vast'ikään hänen muotonsa piirteet olivat olleet aivan
riipuksissa ja silmät välinpitämättömän näköisinä. Nyt se sama mies
seisoi siinä hehkuvin kasvoin minun edessäni ja puhui miltei liikutuksen
itkuun värähtelevällä äänellä.

--Voi, voi! ... se on tämä runo niin ... minä sitä parempaa en tiedä
missään! Se on ihan kuin minä olisin sen itsestäni tehnyt, jos vain
olisin osannut. Mutta onhan täällä monta muutakin yhtä hyvää! Entäs
tämä, joka on täällä vähän etempänä. En minä sitä nyt näy löytävän,
mutta se on näin--ja hän luki ihan ulkoa muutaman runon, joka tuntui
minusta sekin siltä, että se oli Kantelettaresta.

Ja kun hän oli sen lukenut, hän taas haki käsiinsä toisen ja sitten
vielä kolmannen ja sanoi, että hän vain tahtoi nähdä, vieläkö muistaisi
ne yhtä tarkalleen kuin ennen ja olivatko ne tässä kirjassa niinkuin
siinä, joka hänellä oli.

Minä vain yhä enemmän kummastelin, ja kun sain vähän sananvuoroa, niin
kysyin, oliko hän nämä kaikki ennen lukenut, vai mistä hän oli ne
oppinut.

Melkein riemuiten huudahti hän:

--Sen kirjan minä osaisin melkein kannesta kanteen ja jos mistä
kysyisitte, niin minä--! Ja hän innostui taas lukemaan, ja kuta enemmän
hän luki, sitä enemmän hän innostui.

Tuskin olisin tuntenut samaksi mieheksi tätä, joka tuossa nyt
Kantelettaren runoja luki, ja sitä, joka torilla ihmisiä omilla
runonpätkillään huvitteli. Nyt loisti hänen silmissään rudellinen
innostus, silloin niiden ympärykset olivat vetäytyneet pilkallisiin
kureisiin. Eikä hän oikeastaan lukenut, vaan puoleksi luki ja puoleksi
lauloi. Minä en ollut koskaan kuullut vanhoja runoja laulettavan, mutta
kuvailin, että samalla lailla lienee entisenkin laulajan luonto noussut,
kun tuli tulinen hetki ja innostuttavat sanat sanottavaksi.

--Oletteko kuullut kenenkä näitä runoja laulavankin, koska näytte
osaavan niitä laulaakin? kysyin minä.

--No--niin,--sanoi hän ja vetäytyi hämillään ja melkeinpä häpeissään
entiselle sijalleen lämpiävän uunin eteen.--Antakaa anteeksi, että minä
tässä vähän liiemmältä rietaannuin, mutta ei herran pidä silti siitä
minua ... en minä ole keltään nuottia kuullut, en ole kuullut luettavan
enkä laulettavan ... kukapa näitä laulaisi? Mutta kun minä niitä rupesin
lukemaan, niin sitten tuli minulle nuottikin sanojen mukaan, liekö oikea
vai ei. Minulla on semmoinen kimpoilevainen luonto, että kun se vain
näin hyppelemään pääsee, niin ei tahdo heretä ja sille ovat ihmiset
monta kertaa nauraneet.

Hän jäi istumaan, pää käsien väliin painettuna, enkä minä tiennyt, mitä
hänelle vastaisin. Hän luuli varmaankin tuossa innostuksissa ollessaan
näyttäneensä naurettavalta.

Me olimme molemmat kappaleen aikaa vaiti, kunnes minä, jotain
sanoakseni, kysäisin, tunsiko hän muutaman Alpertti Suomalaisen, joka
oli hänkin Pyhäjärveltä ja joka oli minun kanssani käynyt samaa koulua.

--Senkö minun velipuoleni, joka nyt on pappina?

--Onko hän teidän velipuolenne?

--Onhan se, tai minähän oikeutta myöten olen hänen velipuolensa. Me
olemme kumpainenkin Kankaanpään lautamiehen poikia, vaikka:

    Toinen on keinussa soudettu,
    toinen on lehdosta noudettu;
    toisen äit' oli vihille viety,
    toisen kantaja piikana pietty.

Hän vaipui jälleen äänettömyyteensä ja tuijotti kankeasti hehkuvaan
tulennokseen.--Minä kohensin kekäleitä, ja kun muuan paakku taas
kimmahti maahan, nosti hän sen sieltä vikkelästi ja nakkasi takaisin
uuniin. Minä siirsin istuimeni likemmä uunin suuta ja istuuduin hänen
eteensä.

--Alpertti on nyt pappina, sanoin minä jonkun ajan kuluttua.

--Niinhän se on, sanoi hän ja lisäsi sitten verkalleen: Pappinahan se
on.--Tehdäänkö teistäkin pappi?--ja hän tarkasteli minua melkein
epäillen.

Minä vastasin, etten ollut siksi aikonut.

--Minä vain ilman kysyin, sanoi hän,--mutta eikö se olisi hyvä virka se
papin virka?--Hän ei tätä kysynyt, niinkuin muut talonpojat,
sydämellisellä hartaudella, vaan puolella ivalla.

--Mutta miksikä virkamieheksi sitä sitten aiotte, jos ette papiksi?

En vastannut tähän kysymykseen, vaan kysyin vuorostani, oliko hänestä
papin virka todellakin paras virka.

Hän kurkottautui aivan lähelle minua ja puhui melkein supattavalla
äänellä, ikäänkuin olisi pelännyt jonkun kuulevan.

--Kuulkaas, hyvä herra ... sanokaas te, joka tiedätte, eikö siellä
Helsingissä kaikkia typerimpiä miehiä hylätä papin kouluun ... joista ei
jaksa muuta tulla?

Siihen minä sanoin, että saattaa niitä olla typeriä papeissakin.

--Jos on viisaitakin, keskeytti hän. Niin, niin, kyllä niissä on
viisaitakin, mutta sen minä olen nähnyt omasta velipuolestani, että
tulee se pappi typerämmästäkin, kun on tullakseen. Vai lienenkö minä
itse niin typerä, etten ymmärrä sitä sille viisauden merkiksi, josta
kerran pappi tehdään... (Hänen silmissään vaihteli koko ajan noita
omituisia ivan ja pilkan sekaisia väreitä.)--Mutta toisekseen minä olen
sitäkin ajatellut, että mitähän minustakin olisi tullut, jos isä olisi
pannut velipuolen paimeneen ja laittanut minut kouluun--pappikohan vai
mikä?

--Olisiko teillä ollut halua oppimaan? kysyin minä.

--Haluako oppimaan!--Kysykää sitä koulumestarilta, se kyllä tietää
sanoa, oliko Sampalla hyvä pää vai oliko huono, ja oliko sillä halua.
Mutta vainajahan se jo onkin se kumarahartiainen mies.--Mutta saatanhan
minä sen itsekin sanoa, että oli minulla silloin pikku poikana jo
semmoinen muistikin, ettei monella ole. Kun vain kerrankaan jotain luin,
niin opin sen kohta melkein ulkoa, ja jos kahteen kertaan laskin läpi,
niin en sanaankaan takertunut. Ja kun joskus kirkkoon pääsin, niin
sieltä tultuani kertasin mummolle papin saarnan sanasta sanaan, eikä
mitään jäänyt pois. Joka kinkerissä minua kiitettiin, ja minä olin jo
»viidennessä pääkappaleessa», kun velipuoli vasta »käskyjä» opetteli.
Mutta siitä se kuitenkin pappi tuli ja minusta vain tämmöinen rentale
eikä muuta.

--Elääkö teillä äiti vielä? kysyin minä.

--Äiti haudattiin samana päivänä, kuin minut kastettiin. Mutta mummo,
riiteli lautamieheltä eläkkeen, ja siitä ohtinasta se. meitä sitten
kotonaan piti. Mummo harjasi talvikaudet liinoja saunassa, ja kun minä
aloin askareelle kyetä, niin pantiin äpäräpoika karjaa paimentamaan,
mutta samaan aikaan laitettiin oikeampi poika kouluun.

--Ja ettekö sitten saanut mitään oppia ja lukea?

--Sainhan minä, minkä sain, mutta jos vähäisen sain, niin enempää teki
mieleni. Siellä lautamiehessä oli sinä kesänä, kun poika syksyllä
pantiin kouluun, muuan semmoinen maisteri, joka opetti Alpertille
rätinkiä ja latinankieltä, ja se antoi minulle muutamia kirjoja, kun
näki, että niitä niin mieleni teki. Ja se kanssa sanoi, että minulla on
pää kuin partaveitsi ja että Alpertti on paljon tylsäjärkisempi kuin
minä. Sen se sanoi, kun oli siitä tuskautuneena, ettei Alperttia saanut
tajuamaan, mitä hän sille neuvoi. Mutta kun isäntä kuuli minua
viisaammaksi sanottavan, niin esteli se siitä lähtien aina minun
lukujani, ja jos milloinka kirjan ääressä tapasi, niin kohta muille
töille työnti. Alperttiakin oli käskenyt minulta kirjojaan piilossa
pitämään, mutta sain minä niitä kuitenkin houkutelluksi, ja sitten minä
niitä päivät pitkät paimenessa luin. Ja kun tulin yön ajaksi karjan
kanssa kotiin, niin kerroin kaikille, mitä olin päivällä lukenut, ja
useinpa Alperttiakin kysymyksillä ahdistelin, eikä se aina osannutkaan
vastata, vaikka oli kouluakin käynyt ja minä en.--Mutta kysykääpäs te
nyt minulta koetteeksi, vieläkö jotain muistaisin.

Jouduin tuosta yht'äkkisestä vaatimuksesta vähän hämilleni.

--Mitä kirjoja ne oli, joita luitte? kysyin minä vähän epäillen.

--Antakaapas olla, mietti hän. Olihan niitä kaikenlaisia historioita ja
kertomuksia ja muita kirjoja, mutta en minä niiden kaikkien nimiä nyt
muista. Mutta kysykäähän nyt jotain semmoista, jota pitää tietää,
ennenkuin kouluun huolitaan; ehkä minä jotain muistaisin.

Kyselin häneltä yhtä ja toista, niinkuin maailman rakenteesta,
taivaankappaleista ja sen semmoisesta, ja huomasin, että hänellä oli
jokseenkin tarkat ja perusteelliset alkeistiedot. Hän oli itse tähän
omituiseen tutkintoon varsin innostunut, ja silloin kun hän joka
kysymyksen jälkeen vähän aikaa mietti, kattoon katsoen ja peukalonsa
kynnellä etuhampaitaan hioen, silloin näyttivät kaikki muut asiat hänen
mielestänsä haihtuneen.

--Jos poikana ollessanne osasitte sen, minkä nyt, niin olisitte
varmaankin kouluun päässyt, jos olisitte pyrkinyt.

Lapsellinen ilo välähti hänen kasvoillaan, kun hän tämän kuuli.

--Niin, no sitähän ne kaikki sanoivat, jotka minut tunsivat!--Kyläläiset
nauroivat lautamiehelle, että pane sinä tuo piikasi poika kouluun ja
laita toinen paimeneen, tästä sen kuitenkin näkyisit pikemmin saavan
herran sukuusi, kun sitä siihen niin tingalle tahdot!--Se kaiveli
isännän mieltä, ja silloin kohta katosi minulta kirjani, enkä niitä sen
koommin ole saanut, liekö polttanut vai hukuttanutko lie. Alperttikaan
ei enää uskaltanut omiaan antaa, kun pelkäsi saavan selkäänsä.

--Ettekö sitten enää saanut lukea mieleisiänne kirjoja ollenkaan? kysyin
minä.

--Enpä paljon ollenkaan.--Mutta oli minulla kuitenkin yksi kirja ja sen
minä sain emännältä, joka aina oli minulle hyvä, niin siihen aikaan kuin
jälkeenpäinkin.--Ei sitä usein tapahdu, että emäntä olisi miehensä
lehtolapselle hellä, mutta lautamiehen emäntä olikin toista kuin muut
emännät ... eikä ne oikein sovussakaan tainneet elää.--Se kirja, jonka
sain, se oli se sama, jota tuossa äsken luin, ja kun emäntä näki, että
minä kirjoja ikävöin, niin hän antoi sen minulle ja sanoi, että saisin
sen omakseni, jos hyvästi pitelisin.

Minä kysyin kummastellen, mistä emännällä oli Kanteletar hänelle antaa.

--Niin, se oli näet sillä lailla, että se maisteri oli lähtiessään
unohtanut sen kamariin, ja emäntä oli sen sitten korjannut talteensa.

--Ja hän antoi sen teille?

--Kutsui minut muutamana pyhäiltana aittaansa, kun isäntä ja muu väki
olivat kylässä, ja pisti sen sieltä käteeni.--»Tuoss' on sinulle muuan
kirja, josta minä en tiedä, mikä se on--liekö siinä lukuja vai loruja,
mutta tottapahan sinä hyvä lukija sen perille pääset--»

Minä kätkin kirjan poveeni ja juoksin suoraa päätä mummon luo saunaan.
Mummo siellä saunan kynnyksellä koetti kaksien lasiensa kanssa
virsikirjaansa lukea, mutta minä sanoin, että hän katselisi ja sanoisi
minulle, milloinka isäntä tulee kotiin, ettei se tulisi ottamaan pois
tätä kirjaa, jonka emäntä antoi.--»Mikä kirja se on?» kysyi
mummo.--»Mikähän lie», sanoin minä ja rupesin sitä lukemaan... Minä
ensin luin hiljaa, mutta kun se oli minusta niin somaa, niin kiihdyin jo
kohta ääneenkin lukemaan.--»Kuule, poika, sanooko sitä tuota siinä sinun
kirjassasi?» kysyi yht'äkkiä mummo, joka oli minun lukuani kuunnellut.
--»Sanoohan tässä--eikös se ole somaa, mummo?» sanoin minä ja olin ihan
ihastuksissani.--»Lueppas uudelleen se, minkä äsken luit», sanoi mummo
hyvin ankaralla äänellä, »mutta elä huuda niin, että kuuluu ympäri
maailmaa.»--Minä aloin lukea mummolle sitä runoa, joka on tuolla
kahdennella sadannella ja kolmannella kolmatta sivulla lehden oikealla
yläpuolella ... minä muistan sen vieläkin:

    --Ukko kultainen kuningas,
    hopiainen hallitsija,
    ota kultainen kurikka
    eli vaskinen vasara,
    jolla korvet kolkuttelet,
    salot synkät sylkyttelet,
    yhtenä kesäisnä yönä,
    ehtoyönä ensimmäisnä!
    Käyös korvet kolkutellen,
    syrjävieret sylkytellen;
    aja vilja vieremille,
    aukeimmille ahoille
    minun metsipäivinäni,
    erän etsiaikoinani.--

»Eikös tämä ole somaa, mitä tässä sanoo ... ja tämä kirja on minun
omani?» sanoin minä riemuavalla mielellä mummolle. Mutta mummo istuutui
totisen näköisenä minun viereeni saunan penkille ja sanoi ankaralla
äänellä: »Upota hetteeseen se kirja, koska siinä tuommoisia sanoo, upota
heti kohta!»--»Minkä tähden?» kysyin minä ja painoin kirjan kainalooni.
»Emäntä antoi.»--»Vaikka kohta ... mutta siinä puhuu Ukosta, ja jos sen
saa kirkkoherra tietää, niin pistetään sinut jalkapuuhun tai pannaan
mustaanpenkkiin istumaan.»--»Minkä tähden?» kysyin minä taas, kun en
ymmärtänyt.--»Sen tähden, että se on semmoinen epäjumala se Ukko, ja
joka siitä puhuu ja sitä rukoilee, se pannaan jalkapuuhun istumaan ja
menettää kunniansa. Sillä lailla kävi ukkovaarillekin.»--Minä en sitä
sittenkään ymmärtänyt, mutta mummo kertoi, että kun hänen ukkovaarinsa
oli rukoillut ihan noilla samoilla sanoilla, jotka tuossa kirjassa
sanoo, sitä Ukkoa, joka ei ole pirua parempi ollenkaan, niin oli
kirkkoherra sen saanut tietää ja panettanut ukkovaarin jalkapuuhun.--
»Eikä se sitten saanut ripilläkään käydä moneen vuoteen, eikä kelvannut
enää milloinkaan ei kummiksi eikä vieraaksimieheksi.»--»Enkö minä
sitten saakaan lukea tätä?» kysyin, minä itkien mummolta.

Mummoa mahtoi säälittää tuo, että minun ainoa kirjani oli semmoinen,
jota ei saanut lukea, ja kun hän pyyhki esiliinansa helmalla kyyneleitä
silmistäni, näytti minusta, että hänen omatkin silmänsä vettyivät, vai
liekö nuo vanhuuttaan vettyneet.--Vähän ajan päästä hän jo sitten sanoi,
että »en minä häntä nyt sentään tiedä, ehkä se nyt ei enää teekään
mitään, koska on jo kirjaankin pantuna ja vanha kirkkoherra on kuollut.
Mutta elä sinä sitä kirjaa tuo tänne ihmisten näköisälle, saatat lukea
metsässä yksiksesi, jos mielesi tekee. Ja jätä sinne jonnekin kuivaan
kohtaan, kun tulet iltasilla kotiin, ettei kastu.»--Ja kun minä
huomenaamuna taas lähdin paimeneen ja panin tuon kirjan eväskontin
pohjalle, niin sanoi mummo: »Pidä sitä nyt hyvästi eläkä revi, koska sen
olet emännältä saanut.»

--No, te ette varmaankaan sitä repinyt, luulen ma?

--No, sen nyt tietää, että eheänä se pysyi! Kontissani minä sitä
säilyttelin monen tuohilevyn välissä, ettei kulkiessani kastuisi. Ja kun
lehmät ennättivät syönnöspaikoilleen asettua, niin minä ison kiven
kupeelle mahalleni heittäysin ja luin ja tavailin ja opettelin ulkoa.
Joskus aina kuulostelin, kalkattiko kellokkaan kello notkossa ja sitten
tuohitorveenkin törähytin, että karhu pysyisi loitommalla. Eikä se
milloinkaan minun karjaani tullutkaan, vaikka likeltä kulki. Ja kun
sitten olin jonkun tuommoisen runokappaleen ulkoa oppinut, niin kapusin
kivelle tahi kiipesin korkeaan kuuseen ja lausuin sitä sieltä metsän
väelle, eikä silloin enää mieleeni johtunutkaan, että mummon ukkovaari
oli saanut jalkapuussa istua. Minä vain laskettelin kirjan mukaan, ja
kun siitä loppui, niin panin omiani lisäksi.

--Omia runojanneko?

--Ei ne runoja olleet eikä mitään ... kaikenlaisia tyhjiä pajatuksia
vain.--Vaan ne olivat ihania aikoja ne, eikä ne koskaan takaisin tule.

--Eihän lapsuutensa viattomia päiviä koskaan tässä elämässä takaisin
saa, lisäsin siihen.

--Niin minulle on aina käynyt, että kun olen onnen korkeimmalla
kukkulalla olevinani, niin silloin sieltä luiskahdan alas kuin lumi puun
oksalta suvisäällä.

Minä sanoin, että »niinpä on minunkin useimmiten käynyt.»

--Onko herrallekin niin käynyt?--No, samahan taitaa olla kuninkaan kuin
kerjäläisenkin.

--Mutta kuinkas teidän sitten kävi? kysyin minä, uteliaana tietämään
enempää tuon miehen elämästä.

--Kuinkako sitten kävi?--Niin, sitten kävi sillä lailla, että kun tulin
kuudennelletoista, niin loppui eläkkeen anto, ja mummo pantiin pitäjätä
kiertämään.

--Entäs te?

--Minä jäin vielä paimeneksi vähäksi aikaa, mutta en minä kauan ollut,
kun jo tuli lähtö minullekin.--Oli, näetsen, sillä lailla, että minä
kerran, kuinka lienen, olin unhottanut sen kirjani konttiin, enkä
kätkenytkään sitä metsään. Sieltä olivat piiat sen löytäneet ja vieneet
isännälle, jolle olivat sanoneet muiden talojen paimenilta kuulleensa,
että minä metsissä kiville ja kannoille saarnailen ja veisaan semmoista,
jota ei kukaan tiedä, mitä se on. »Liekö se sen tästä kirjasta oppinut»,
olivat sanoneet--»katsokaapas, isäntä, mikä kirja se on ... se oli sen
kontin pohjalla tuohiin käärittynä.»--Tuolla lailla olivat piiat
kannelleet--emäntä sen minulle jälkeenpäin kertoi--ja isäntä tukisti
minua ja otti kirjan pois.--»Kuka sen tietää, jos sinä sen olet mistä
varastanut? Sitä pitää kirkossa kuuluttaa», sanoi hän minulle eikä,
pöllö, osannut kannesta lukea maisterin nimeä.

--Mitäs te silloin?

--Mitäkö minän--En muuta kuin lähdin itsekseni paimeneen, itkien, kun ei
nyt ollut, millä aikansa siellä kuluttaisi. Minä ajoin karjan koleaan
korpeen ja ajattelin, että olkoot!--Mutta kun itku oli vähän karvasta
mieltäni lauhduttanut, niin sitten jo rupesin muistelemaan niitä
lauluja, joita siinä kirjassa oli, joka oli minulta ryöstetty. Monta
minä niistä ulkoakin muistin ja hyräilin siinä itsekseni, kun istuin
kaatuneen korpikuusen tyvellä. Mutta kun en enää muutamata kohtaa
muistanutkaan ja laulu katkesi siihen, niin tuli mieli pahaksi uudelleen
ja katkeroitui katkeroitumistaan.--Minä koettelin sitten aukkopaikkoihin
omia sanojani sovitella ja ihmeekseni se onnistuikin, niin että kun
huomenna taas samaa laulua laulelin, niin se sujuikin kokonaan, enkä
minä enää huomannutkaan, mikä siinä oli omaa ja mikä ei. Kaikki tuntui
siltä, kuin olisi se ollut sitä, jota kirjassakin oli.

--Ja sillä lailla tuli teistä siis runoniekka?

--Mikähän lie tullutkin. On ne muutamat minua tainneet siksikin sanoa,
mutta siitä alkaen minulla oli ainainen halu ajatella ja itsekseni
puhella kaikesta, mikä mielessäni liikkui, sillä lailla, että siitä
ajattelin ja puhelin, niinkuin olisin tuota kirjaa lukenut. Sydämessä
tuntui sitten aina semmoista alituista ahdistusta, ja kurkkua painoi
niin kummallisesti, että se pakotti laulamaan. Ja kun olin vähän aikaa
laulanut jotain, niin kohta jo helpotti. Vähitellen alkoi tulla mieleen
ihan omia sanoja, ja niitä oli paljon hauskempi laulaa kuin kirjan
sanoja. Ja kun yhä paremmin sillä lailla alkoi osata laulun mukaan
ajatella, niin sitä enemmän sitä sitten sillä lailla ajattelikin ...
enkä minä välistä pitkiin päiviin muulla lailla ajatellutkaan.

--Minkälaisista asioista te sitten lauloitte? kysyin minä aina
kasvavalla uteliaisuudella.

--Minä lauloin kaikenlaisista, mitä vain mieleeni tuli. Kun kuulin käen
kukkuvan, niin minä ajattelin, että mitähän se kukkuu, ja sitten jo
siitä itse lauloin:

    Mitä kukut käki kulta,
    iloittelet ilman lintu,
    helakasti helkyttelet?
    Kukutko sinä minulle,
    kaimallesi kaiuttelet,
    vai etkö aattele minua,
    paimenpoikaa pienokaista,
    karjan kanssa kulkevaista----

Semmoista oli se laulu, mutta välistä minä olin olevinani Muurikki, ja
kun tultiin hyville ruokamaille, niin silloin minä taas lauloin näin:

    Hyvä on mulla Muurikilla,
    kellokkaalla köllytellä,
    kun on ruohoa runsahasti,
    vihantata viljavasti--
    Sitten on lysti lypsyll' olla
    maha täynnä märehdellä----

Ja vielä minä kirkostakin lauluja tein, joka näkyi metsän yli sinne
Rajamäen rinteille, joilla karja kulki:

    Kaunihit on nuo kirkon ristit,
    pyhät pallot paistavaiset,
    iltaruskon riutuessa,
    kun ne kauas kuumottavat
    helottavat halki ilman----

ja sitten sitä vielä tuli kuinka pitkältä ... ja oli siinä sanottu
jotain Jumalasta ja taivaan enkeleistäkin ... mutta en minä nyt niitä
kaikkia enää muista.

Kun olin tuolla lailla oppinut laulamaan, niin alkoi mieleni tehdä sitä
muidenkin kuullen tekemään. Ajattelin, että mitähän ne muut pojat
sanoisivat, kun kuulisivat, että minä osaan tehdä lauluja. Mutta muut
pojat katsoivat vain minuun suurilla silmillä, kun rupesin heille
laulamaan, ja sanoivat: »Onko se tuo Samppa tullut paimenessa hulluksi,
vai mikä sitä riivaa?»--»Sehän sanoo olevansa Muurikki», pilkkasi se
räähkämäisin ja typerin renkipoika, ja muut sille nauroivat.--Mutta oli
minulla yksi ystäväkin, se oli toisen talon paimenpoika, ja se sanoi,
että »mitä sinä niille menet kaikkia puhumaan, mitä siellä metsässä
ajattelet!»--Enkä minä sitten enää heille sanaakaan sanonut enkä
itseksenikään laulujani laulanut.--Mutta siitä lähtien alkoi mieltäni
karvastella joka kerta, kun olisi tehnyt mieleni laulamaan, ja minun
teki mieleni näyttää heille, että kyllä minä kuitenkin olin vikkelämpi
kuin kaikki ne muut, jotka tuskin lukeakaan osasivat eivätkä laulaa
ollenkaan ... muuta kuin mitä muilta kuulivat. Ja silloin minun
mielessäni myöskin kaikui päiväkaudet kaikki, mitä se maisteri oli
minusta sanonut ja mitä muut kyläläiset, että nimittäin minulla oli
parempi pää kuin Alpertilla ja että minusta olisi saattanut tulla yhtä
hyvä herra kuin hänestä ... ehkäpä vähän parempikin.--Niin, mutta nyt
oli näin, ja sentähden minut ajettiin lautamiehestä pois. Kun minä
kerran taas tulin poikajoukkoon, kun ne kylän kentällä koppia löivät,
niin rupesin minä laulamaan muutamata laulua, joka viikon kuluessa oli
minun mielessäni siinnyt, ja siinä laulussa laulettiin »ylpeästä
isännästä ja sen tuhmasta pojasta». Se oli ajateltu ja tehty Alpertista
ja isästä, vaikken minä kumpaisenkaan nimeä maininnut. Sen olin korpia
kuleksiessani vähitellen koonnut, yksi sana ja sanasointu oli yhteen
liittäytynyt, toinen sana toiseen, ja sillä lailla oli siitä tullut
laulu. Minä sen ensin lauloin sille ystävälleni, ja se sanoi: »laulappas
koetteeksi kuitenkin tuo laulu muillekin pojille ... se on toisenlainen
kuin ne entiset ... ehkä ne nyt eivät sille naurakaan ja jos nauravat,
niin tapellaan me yhdestä puolin.»--Mutta kun pojat kuulivat minun sitä
laulavan, niin herkesivät ne kaikki koppisilta ja kokoontuivat minun
ympärilleni.--»Mitä se Samppa nyt taas laulaa?» kysyivät toiset, mutta
toiset sanoivat siihen: »Olkaahan vaiti, kuunnellaanhan.»--»Keneltä sinä
olet tuon oppinut?» kysyivät ne minulta melkein yhteen ääneen, kun olin
lauluni loppuun laulanut, eivätkä ensin uskoneet, että se oli minun oma
tekemäni. Mutta sitten ne sen uskoivat, kun ystäväkin vakuutti, ja minun
piti istuutua heidän keskeensä kentälle sitä heille uudelleen laulamaan,
että »hekin sen oppisivat.»--»Ei sitä vain olisi uskonut tuommoiseksi
mestariksi tuota Samppaa!» ihmettelivät ne nyt siinä toisilleen ja
lauloivat minun mukanani sitä laulua...

Tuo kiitos se tuntui minusta niin hyvältä, että ääneni vapisi, kun
lauloin. Mutta sitten ne alkoivat minulta kysellä: »Mistä hitosta sinä
noin sattuvia sanoja olet saanut, jotka pistävät kuin naskalit?»--Minä
rupesin heille tuossa sitten kertomaan, että kun isäntä oli minulta
kirjani vienyt, niin minulle tuli kosto mieleen ja kun en muuta osannut,
niin sitten se melkein ihan itsestään syntyi tämä laulu metsässä.--»Se
oli oikein, mitäs sen tarvitsi viedä sinun kirjojasi», sanoivat pojat ja
olivat nyt kokonaan minun puolellani. Ne katselivat minua kauan aikaa
eivätkä puhuneet mitään, ja minusta näytti, että ne minua
ihmettelivät.--»Laulappas nyt niitä muitakin laulujasi», sanoi Antti, se
minun ystäväni.--»Laula nyt», sanoivat muutkin.--Minä ajattelin, että
ehkä ne nyt niitä muita parempiakin lauluja kuuntelevat eivätkä ehkä
enää niille naurakaan.--Eivätkä ne nyt enää nauraneetkaan, mutta
sanoivat vähän ajan päästä: »Elä sinä nyt niitä ... laula sitä
ensimmäistä, se on paljoa somempi.»--Ja sitä minä sitten taas lauloin ja
polttelin toisten poikain piipulla, vaikka en ennen vielä milloinkaan
ollut tupakoinut.--Mutta siitä päivästä pitäen minun arvoni kohosi, ja
kun minä sen huomasin, niin en päiväkausiin metsissä muuta miettinytkään
kuin tuommoisia pilkkalauluja. Ne muut lempeämmät laulut ne eivät nyt
usein enää mieleeni muistuneet.

Minä kysyin, eikö hän ehkä muistaisi tuota laulua, ja pyysin hänen sitä
minulle laulamaan.

Mutta hän ei tahtonut.

--Enkä minä häntä enää kaikkea muistakaan.

Olisin mielelläni halunnut kuulla tuota hänen ensimmäistä katkeran
mielensä tuotetta, mutta se nähtävästi ei häntä huvittanut, ja siksi en
minäkään huolinut häntä sen enempää kiusata.

--Ja sen laulun tähdenkö teidät sitten ajettiin lautamiehestä pois?
kysyin minä hetken kuluttua.

--Sen laulun tähden. Se kun tuli isännän korviin, niin piti minun
lähteä. Sunnuntainako lienee sen kylällä kulkiessaan kuullut,
maanantaiaamuna pantiin minut mieron tielle. Olin juuri paimeneen
lähdössä, kun isäntä tuli tuvan ovessa vastaan ja sanoi heti: »Vai sinä,
sen heittiö! Joudat mennä muuanne kieltäsi pieksämään.--No! Luista ja
luista paikalla tiehesi tästä talosta eläkä toista kertaa tule!»--Ja sen
sanottuaan paiskasi hän oven kiinni, niin että sirpit porstuan naulassa
kalahtivat, ja minä jäin seisomaan porstuaan. Mutta emäntä tuli aitasta,
jossa oli ollut paimenkonttiani täyttämässä. Hän antoi sen minulle ja
saattoi sitten veräjälle asti.--»Tuoss' on sinun paimen evääsi ... ja
kontin saat kanssa pitää. Eläkä ole kovin pahoillasi, kyllä ne ihmiset
sinua auttavat. Ja Jumala suojelkoon sinua, poika parkaa!»--Minä otin
kontin enkä muista, tokko kiitinkään emäntää, vaikka kyllä kai hän sen
olisi ansainnut, mutta mieleni oli katkeruudesta ja pahasta mielestä
ihan jähmetyksissä, eikä olisi suurinkaan hyvä sillä kertaa sydänalaani
sulamaan saanut.--Lehmät olivat vielä tarhassaan yöllisillä tiloillaan,
ja kun kellokas näki minun menevän, niin se lähti perästä kävellä
köllyttelemään niinkuin aina ennenkin. Minä heitin sitä kalikalla, mutta
kun se ei sattunut, niin sieppasin kiven ja nakkasin sillä. Se kun
sattui kylkeen, niin lehmä ynähti ja jäi siihen seisomaan. Se oli paha
työ semmoinen järjetöntä luontokappaletta kohtaan, mutta minä olisin
sillä hetkellä voinut vaikka kirkon ikkunat säpäleiksi heittää.

--Ja niin te lähditte lautamiehestä?

--Niin lähdin, ja lähdin että paikat soi! Minä kylän kautta kuljin ja
kulkiessani lauloin sitä laulua, jonka tähden olin mieron varaan
joutunut. Useimmissa taloissa oli akkaväki lypsyllä, ja kaikki ne
nousivat rainta kädessä minun jälkeeni katselemaan.--»Mikä sillä
lautamiehen paimenella nyt on?» kuuluivat ne toisilleen sanovan. Miehet
seisottivat hevosensa ja istuutuivat auran kurelle minun menoani
kuuntelemaan, mutta minä riensin vain niiden kaikkein ohitse enkä
huolinut mistään.

    --Kyllä sinut, rikas rosvo, kosto vielä tapaa--
    Piru istuu rekehes' ja helvettiin sun ajaa,
    Piru istuu rekehes' ja helvettiin sun ajaa!

niin minä lauloin ja huusin, kun konttia pääni yli heilutellen kylätietä
juoksin.

Tähän asti oli vieraani elämästään kertoessaan ollut rauhallinen ja
tyyni. Joskus vain hän innostui, ja silloin tällöin ilmaantui myöskin
joku katkera piirre hänen kasvoilleen, mutta kun hän nyt tuosta
karkottamisestaan ja lähdöstään kertoi, niin hän kiihtymistään kiihtyi,
ja kun hän viimeistä puhui, niin hän hujahdutti kädellään olkansa yli,
ja näytti siltä kuin hän nyt uudelleen olisi tuntenut kaikki ne samat
katkerat tunteet kuin silloinkin.

    --Vaan tämä poika ei silloin surru eikä sure nytkään--
    Yksi sill' on ystävä, ja siitä se paljon tykkää...!

Hän oli noussut taaskin seisoalleen, ja viimeisiä sanoja laulaessaan hän
suureksi kummakseni veti taskustaan saman viinapullon, joka hänellä
äsken oli torillakin ollut, ja kaatoi siitä pitkän kulahduksen
kurkkuunsa. Sitten hän ojensi sen minulle. Kohteliaisuudesta otin sen ja
olin ryyppäävinäni minäkin, mutta kun tarjosin sen taas takaisin
hänelle, odotti minua jo näin kuuluva pätkä, jonka hän samassa
silmilleni heitti:

    --Teistä on tämä tuhma juoma, minust' on tämä mettä--
    Mutt' ei sitä siltä tarttis mua kielellänsä pettää--.

Hän oli huomannut, että minä ryypätessäni pistin kieleni pullon suun
eteen, ja siitä hän näki hyväksi tällä tavalla minua huomauttaa. Minä
pelkäsin, että hän tästä loukkaantuisi, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän
vain minulle viekkaasti iski silmää ja katsoi minuun hienon
veitikkamaisesti hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että saitpas
siinä, pidä hyvänäsi!--Sitten keikisti hän taas pitkän kulahduksen
kurkkuunsa, mutta kun hän kerran vielä tahtoi tehdä sen, rohkenin minä
tarttua hänen käsipuoleensa.

--Kuulkaa, älkäähän enää ryypätkö!

--Minkätähden ei? kysyi hän, mutta ei kuitenkaan ryypännyt.--Se tekee
niin hyvää, ja kun on sydänala katkerasta mielestä turvoksissa, niin se
heti sulaa, kun laskee sinne tätä ... ja sitten on niin helppo olla.

--Ei se keino auta.--Jos hetkeksi auttaakin, niin sitä pahemmin turpoo
toisen kerran.

--Ryyppää sitten toisella kertaa sitä enemmän.

--On heikkoutta sillä tavalla itselleen lohdutusta hankkia.

Hän jäi hetkeksi miettimään ja sanoi sitten: »Niinhän ne uskovaisetkin
sanovat ... lihan heikkoudeksi.»

Ja vähän ajan päästä lisäsi hän verkalleen:

--Saattaapa ... olla ... tottakin.

Sen sanottuaan hän laski pullon lattialle ja siirsi sen, toisaanne päin
katsoen, jalallaan tuolin alle.

--No, kertokaa nyt, kuinka teille sitten kävi, sanoin minä,
katkaistakseni syntyneen äänettömyyden.

--Mitäpä siitä enää kertoisin, vastasi hän alakuloisesti.

--Miksette kertoisi enää?

--En tiedä, ei minua haluta. Ja mitäpä herra minun kertomuksistani.

Minä sanoin,, että suuresti haluaisin kuulla, kuinka hänen sitten kävi,
kun hän joutui isänsä talosta pois, ja kysyin, eikö hänestä itsestään
ollut hauska muistella entisiä aikoja.

--Onhan hauska kertoa sille, joka kuuntelee niin hartaasti kuin te,
sanoi hän, eikä kukaan muu ole minun kohtaloitani kehdannut loppuun asti
kuunnella, jos olisinkin joskus niitä humalatuulella juomatovereilleni
kertonut.--Mutta silloin ei ole hauska kertoa, kun kerrottava on niin
kovin mitätöntä kuin minun elämänikin siitä alkaen, johon lopetin. Ei
herrakaan sitä kehtaisi kuunnella. Itsestä se kyllä hauskalta tuntuu,
mutta syrjäinen ei siitä iloaan löydä.

--Mutta eikö teillä sitten enää koskaan iloisia päiviä ollutkaan?

--Olihan niitäkin.--Hän hymyili katkerasti ja viittasi tuolin alle,
jonne oli pullonsa pannut.--Mutta en minä vielä heti juomaan ruvennut,
kun talostani lähdin. Siksi olin silloin vielä liiaksi pieni, ja
juoppouden tauti tarttuu ihmiseen vasta sitten, kun sen sydänala herkeää
itkuun sulamasta. Silloin kun kylän läpi lautamiehen talosta juoksin,
silloin oli sydänalani niin katkeruutta täynnä, että sitä ihan pakotti,
mutta kyynelten kanssa se vielä sillä kertaa suli. Kun minä kylän
laitaan ennätin, niin istuuduin siellä virstapatsaan juureen maantien
viereen ja siinä minulta pääsi itku, pääsi pitkä ja äänekäs itku, vaikka
sitä kuinka olisin koettanut pidätellä. Vaan lapsi on lapsi, ja kun se
on aikansa itkenyt, niin se tahtoo voileipää, ja niinpä minäkin siinä
kyynelten vielä vuotaessa sammutin nälkäni emännän eväistä.

--Mutta minne te sitten jouduitte ... ette kai maantielle jäänyt?

--En minä juuri maantiellekään jäänyt.--Istuin aikani paikoillani
maantien vieressä ja katselin entisiä olosijojani, sillä se virstapatsas
oli mäen rinteessä ja siihen näkyi paljon maailmaa: kaikki kylän pellot,
talot ja koko järvi. Mutta sitten, kun toisten talojen paimenet kulkivat
lehmineen ohitseni, lyöttäysin minä heidän matkaansa ja kuleksin vielä
sen päivää paimenessa ja laulelin niille laulujani ja olin iloisempi
kuin milloinkaan ennen.--Vaan sitten minä lähdin mummoa kuulostelemaan,
että missä paikoin hän pitäjätä kiersi, ja kun hänet löysin, niin
ruvettiin yhdessä kulkemaan ja kulettiin se kesä ja vähän syksyäkin
vielä. Minun olivat aina ennen kerjäläiset surkeikseni käyneet, ja niin
olin ajatellut, ettei sen pahempaa mahda olla kuin kiertää talosta
taloon ja anella leipäpalastaan. Mutta ei se niin pahaa ollutkaan ja
välistä oli oikein hauskaakin. Minä paljon silloin maailmaa näin, kuulin
monta asiaa, joista en ennen ollut tietänyt mitään, ja silloin minä ensi
kerran kävin täällä kaupungissakin. Mutta se oli kaikista hauskinta, kun
minun joka talossa, mihin vain tulin, piti laulaa. Kaikki ihmiset jo
tiesivät, että minä sitä osasin tehdä, eivätkä ne minulle missään rauhaa
antaneet. Jos ei olisi mieleni laulamaan aina tehnytkään, niin sanoivat:
»et saa palasta, jos et laula», ja kun minä silloin kysyin: »mistä minä
laulan?» niin mummo sanoi: »Laula sinä vain siitä lautamiehestä, kyllä
se sen sietää.»--Minä lauloin ja ihmiset nauroivat, sillä lautamiehellä
ei ollut paljon ystäviä. Ja siihen aikaan minä en paljon muuta
tehnytkään, kuin lauluja mietiskelin, ja niitä alkoi tulla yhä parempia,
kuta enemmän minä kuulin semmoisia lauluja, joita en itse ollut tehnyt,
mutta joita muut lauloivat. Niiden nuottiin minä sitten tein uusia,
mutta välistä minä tein rivojakin, niin että kun mummo kuuli minun niitä
laulavan, sanoi: »Hyi, mitä sinä laulat, etkö toki häpeä!»--Vaan minä en
paljon mummosta välittänyt, kun tiesin, että hän ei voisi ilman minua
tulla toimeen. Hän oli tullut sokeaksi, ja minun piti häntä kepin päästä
taluttaa. En välittänyt paljon mummosta, sillä rivoille lauluille
ihmiset enemmän nauroivat, ja niistä antoi joku humalainen välistä
kopekankin. Sillä lailla kulettiin joku aika, ja minä ennätin jo niin
siihen elämään rakastua, etten enää tahtonut muuhun taipuakaan, ja siitä
lähtien se lienee minun veriini jäänytkin se ainainen kuleksimisen halu.

Muutaman ajan kuluttua kuoli mummo ja haudattiin neljän maalaamattoman
laudan välissä yhteiseen hautaan. Minä itkin silloin katkerasti ja

    Suru syöntäni puristi,
    kaiho kaiveli minua,
    kun multa arkulle kopahti,
    kivi kirstun kannen päälle.--

»Mitä sinä nyt siitä itket ... et tarvitse enempi perässäsi talutella»,
sanoivat ihmiset minulle, mutta itkin minä kuitenkin ja mieleeni alkoi
muistua niitä Kantelettaresta opituita lauluja, joita en kaukaan aikaan
ollut laulellut. Niitä minä, yksikseni talojen väliä kulkiessani,
laulelin enkä pitkään aikaan ajatellut enkä tehnyt muita hävyttömämpiä
lauluja. Vaikka mummo minulle oli usein ollut vastuksina ja vaikka sitä
usein olin toivonut, että häntä pääsisin kulettelemasta, niin kuitenkin
sitä nyt tuli kova kaipaus. Nyt tuli kotiakin ikävä, omaa kotia, jossa
saisi olla ja asua eikä tarvitsisi kuleksia pitkin maailmaa. Välistä
tuli niinkin ikävä, että tietä kulkiessa vesikarpalo poskelle kierähti,
mutta minä koetin lohdutella mieltäni sillä, että rupesin lauluja
ajattelemaan. Silloin tuli tämmöinenkin laulu tehdyksi, jota nytkin
vielä moni kulkuripoika yksiksensä laulaa. Laulanko minä sen teille?

--Laulakaa--tietysti!

Ja hän rykäisi ja lauloi sitten surullisella nuotilla tämän laulun:

    Laulaa linnut lystissään,
    kun kesän kukat loistaa,
    vaan kun joutuu syksysää,
    niin laulun into on poissa.

    Vaan ei mua laulata--
    ei niin hyvää säätä,
    kun ei ole tietä kotia,
    ei maitse eikä jäätä.

    Talvella tiet on ummessa,
    kesällä rahkasoina,
    teitten suut ovat tukossa
    ja pieninä vesakoina.

    Vaan itkien en etsikään,
    jos ei tuota löydy,
    jos vaikka minne meniskään,
    niin eihän tuostaan köyhdy.

    Vaikka minne menisi,
    vaikka Ameriikkaan asti,
    tuskin asiat kävisi
    paljoa paremmasti.

--Sillä laululla minä mieltäni monesti lohduttelin, niin kauan kuin
ikävätä kesti. Mutta kauankos sitä kesti! Minun mieleni on aina
läikähdellyt yhdestä tunteesta toiseen, enkä minä yhtä perää osaa kauan
surra enemmän kuin iloitellakaan. Ja jos välistä kaive kauemmin
mielessäni viipyykin, niin sitä rajummin sinne sitten ilot tunkeutuvat,
kun tulee muutetten aika. Sitä olen usein ajatellut, että lieköhän
muidenkin niin--en tiedä.

Mummoa minä surin, eikä minulla muita surtavia ole tässä maailmassa
ollutkaan, paitse kun olen joskus omaa kohtaloani surrut. Mutta kohta
sekin haihtui, ja minä aloin uudelleen entisenä miehenä kulkea.
Poikanen minä vielä silloin olin, en kelvannut palkkarengiksi enkä
ruokapalkoillakaan palvelemaan ruvennut. Meitä lyöttäytyi silloin kolme
neljä poikaa yhteen joukkoon, ja me rupesimme kulkemaan laulumatkoilla.
Markkinapaikasta markkinapaikkaan, pidoista pitoihin sitä kulettiin ja
yhteen ääneen laulettiin. Me osasimme kaikenlaisia lauluja laulaa,
hyviä ja kauniitakin, mutta niitäpä emme paljon muualla laulaneet kuin
yksin kulkiessamme ja herrastaloissa. Mutta rivoja ja ruokottomia,
niitä laulettiin kylissä ja kartanoissa ja niistä sitä enimmäkseen
elettiin. Me lauloimme vanhoja ja uusia lauluja, mitä viisuja mistäkin
opimme, ja laulettiin niitä minunkin tekemiäni, joihin yksissä mieliin
keksittiin nuotti. Kun heränneisiin taloihin tultiin, veisattiin
virsiä, ja niistä taloista annettiin meille parhaiten ruokaa. Vaan
siivolla piti silloin olla, ja jos ruman sanan sanoi, niin heti
käskettiin pois.

Olin siihen aikaan puolivälissä toistakymmenen vanha ja silloin jo
pääsin ensi kerran viinan makuun--piipun minä jo mummon eläessä laitoin
ihan omituisen. Siihen aikaan minä muutamassa leikkuutalkoossa
ensikerran olin humalassa, ja sen kerran minä muistan aina, vaikka
monet muut myöhäisemmät humalat jo ovatkin unohtuneet. Sen talon
yhdenikäinen poika oli mistä lie saanut puolituoppisen viinaa käsiinsä,
vaikka olikin heränneen isän poika, sillä sen talon väki, jossa
talkoota pidettiin, oli herännyttä väkeä. Sen kanssa me pojat, minä
ja ne minun laulukumppanini ja moniaita muita, juoksimme
pellonpientarelle. Siellä tehtiin tuohesta liuha ja siihen kaadettiin
viinaa, mutta minä en osannut alussa ryypätä muuta kuin veden seassa,
ja karvaalta se sittenkin maistui. Mutta ennenkuin viina loppui, minä
jo ottelin putelin suulta kuin vanhat juomarit ja sitten kuin siitä
kaikki oli lopussa, paiskasin minä sen säpäleiksi kiveen. Puteli oli
talon pojan, ja se siitä suuttui, ja ne muutkin uhkasivat antaa minulle
selkään, mutta silloin minä löin yhtä korvalle. Siitä olisi ehkä tullut
tappelu, mutta ne muut, lienevätkö sitä pelänneet, että pihaan
kuuluisi, juoksivat tiehensä ja haukkuivat minua mennessään »hurtaksi».
Minä lähdin heitä perästä ajamaan, mutta kun jalkani kompastui
ensimmäiseen kiveen ja minä kaaduin, niin en enää muistanut mennäkään.
Käännyin takaisin ja hoipertelin pihaan. Siellä huomasivat kohta
kaikki, mikä minun oli, ja kysyivät, mistä olin viinaa saanut.--»Tuolta
lähteestä ... tuolta ... liuhalla ... putelin kanssa», sopersin minä,
vaikka olisi pitänyt sanoa »putelista liuhan kanssa».--Sille kaikki
nauramaan ja minua siitä narraamaan. Minä olin ensin iloinen ja laupias
kuin lammas, enkä sitä pitänyt minään. Se oli minusta vain hauskaa, kun
ihmiset nauroivat sille, että kieleni välistä puuttui johonkin sanaan.
Minä nauroin sitä itsekin ja koetin silloin aina kirotakin, mutta
kieleni takertui jokaiseen »ärrään» eikä lähtenyt kulkemaan. Siitä
ihmiset taas yhä enemmän nauramaan, ja niitä kokoontui ympärilleni koko
talkooväki. Heränneet miehet kieltelivät minua pois, mutta kun
talkooväessä oli enemmän surutonta väkeä, niin ne yhä kiihottivat. Minä
rupesin tanssimaan ja rallattamaan heidän keskessään ja väliin aina
huusin: »Hei, pojat!--hei, nyt minä olen niin iloinen--ja niin iloinen,
että hei, pojat--ja minä tanssin vaikka taivaaseen!»--Mutta silloin
joku pisti jalkansa eteen, ja minä kaaduin suulleni maahan. Toisten ilo
siitä eneni, mutta minulta pääsi itku. Minä tempasin kiven kouraani ja
aioin sillä lyödä päähän sitä, joka oli minut kaatanut, mutta hän
pujahti toisten taitse pakoon, ja ne eivät laskeneet minua lävitsensä
ne muut. Se oli vain kiusantekoa minun mielestäni, ja sentähden suutuin
minä niihin kaikkiin. Minä aloin huitoa nyrkilläni, mutta kovempia
nyrkkejä oli edessä ja niihin minä löin käteni kalvosimesta hervoksiin.
Kun en muuta sitten tainnut, niin rupesin haukkumaan heitä kaikkia
yhteisesti ja joka miestä erittäin. Toisissa taloissa puhutaan paljon
toisten talojen väestä, ja semmoinen kylän kulkija kuin minä se kyllä
kuulee ja tietää jokaisen heikkoudet ja huonot puolet. Niiden
semmoisten puheitten perustuksella minä olin jo pilkkalaulujakin tehnyt
monesta miehestä, ja niitä minä nyt siinä rupesin jokaisen silmille
nakkelemaan. Ihmeekseni niitä siinä syntyi ja sikisi uusiakin, sitä
mukaa kuin entiset loppuivat ja uutta oli tarvis. Ensin kun yhteen
sattui ja jos sattui hyvästi, niin toinen sille nauramaan, mutta kun
heti kohta sattui naurajaan ja sitten sen naurajaan, niin eipä enää
ketäkään naurattanut.--»Se on humalassa, sika»--syyttivät minua nyt ne
samat, jotka olivat vast'ikään iloaan pitäneet.--»Selkäänsä sietäisi,
räähkä»--niin uhkailivat toiset, mutta siitä en minä enää muuta kuin
kiihdyin. Pojat alkoivat survia minua ja minä kaaduinkin, mutta siitä
minä vain jouduin yhä enemmän raivoihini... Vaan sitten alkoi yht'äkkiä
kaikki käydä hämäräksi ympärilläni ja sen vain muistan, että kuulin
jonkun virkkavan toruvalla äänellä: »Viekää pois se--mitä te siinä!»--
Liekö se ollut isäntä vai kuka?--Mitä sitten lienen tehnyt ja sanonut,
siitä en muista mitään. Mutta kun toisen päivän aamuna heräsin, näin,
että olin maannut tallin pilttuussa pehkujen päällä. Kaikki jäsenet ja
joka paikka tuntuivat helliltä, mutta erittäinkin pakotti päätä.--Se
oli minun ensimmäinen humalani. Hyvä, jos olisi ollut viimeinenkin,
mutta ei toki ollutkaan. Milloinhan viimeinen tulleekaan.

--Päättäkää nyt tässä, ettette enää koskaan juo itseänne juovuksiin,
sanoin minä niin kiihkeästi, kuin olisin ollut jonkun raittiusseuran
lähettämiä.

Häntä näytti vähän ujostuttavan tuo minun hyväntahtoinen huoleni, ja
minä luulen, että se häntä osaksi loukkasikin. Jos hän ei olisi ollut
niin surullisella mielellä, kuin hän näytti olevan, olisin varmaankin
saanut heti kohta kuulla jonkun pistävän muistutuksen runon muodossa.
Mutta hän kai tukahdutti tämän halunsa, ja vastasi:

--En minä kenellekään mitään lupauksia mene antamaan enkä mitään
päätöksiä tekemään, tuskinpa itsellenikään enää. Ei ne kuitenkaan
pysy.--Sitä vaikeampi on sitten vain olla, kun ne tulee rikkoneeksi. Jo
minä olen monta kertaa itselleni vakuuttanut, että nyt en enää juo, en
maistakaan, ja kun äsken tuon putelin tuonne tuolin alle työnsin, niin
sanoin samalla lailla. Mutta sitä en tiedä, kuinka kauan tätä nyt
kestää ... vaikka on sitä välistä vuosiakin kestänyt. Tein minä
semmoisen lupauksen jo ensi kerran silloin, kun ensimmäinen kohmelo
päätäni pakotti, mutta estä sinä ohdaketta kasvamasta, kun sen siemen
kerran on peltoon päässyt!... Juurineen se repiä pitää, mutta siihen
työhön ei minulla milloinkaan ole ollut voimia kyllin.

--Niin, niin.--Mutta kuinka teidän sitten kävi?

--Vuosikausia minä sillä lailla kasvaessani kuleksin minkä missäkin.
Koetin tehdä työtäkin, sen minkä jaksoin, ja kun välistä pääsin
vakiutumaan, saatoin olla kauankin talossani yhteen menoon. Mutta
sitten taas tuli kuin tunkemalla päälleni tuo kuleksimisen halu, ja
minä taas maita mantereita kiertämään.--Se oli siihen aikaan, kun minä
en enää ollut lapsi enkä vielä aikamieskään. Ei minun mielessäni siihen
aikaan laulutkaan liikkuneet, en uusia opetellut enkä ennen opituita
muistellut. Niistä laulutovereistakin erosin, kun ääni karkeni eikä
ottanut juostakseen. Köyhät vuodetkin tulivat, ja kun eivät työtä
saaneet paremmatkaan työmiehet, niin en minäkään nyt enää kerjätäkään
hävennyt. Kuleksin kaukana Pohjanmaallakin, ja usein sain päiväkaudet
nälkääkin nähdä.

Muutamana kevännä sitten aikain paratessa satuin pääsemään tukkityöhön.
Siihen aikaan rupesivat talonpojat metsiään myömään, ja puita alettiin
kulettaa pitkin jokia ja järviä sahoihin ja ruukkipaikkoihin. Tukkityö
oli siitä pitäen minun mielityötäni, ja sitä minä enimmäkseen teinkin.
Muut ne tekivät sitä rahan himosta, mutta minä tein enimmäkseen siksi,
että sain vetten päällä vieriskellä, enkä minä palkan pienuudesta
milloinkaan riitaa nostanut. Vielä nytkin tulee välistä mieleni
iloiseksi, kun muistelen sitä huimaa elämää pölkkyjen päällä, vaikka
kyllä se ilo välistä karvaaltakin tuntuu, kun kaikkia asioita
tarkalleen muistelee. Miestä siellä tuli, toista meni, kaikki
hurskaimmassa iässään ja parhaallaan olevia... Kun ei vain olisi juotu
niin paljon. Mutta siihen minulta tahtoi ansioni huveta, ja siihen
hupeni monelta muultakin, vaikka rahaa välistä tuli kuin vuolemalla.
Oli sitä silti muuhunkin pantavaksi, kelloihin, ostoverkoihin y.m.--
Mutta se se oli elämää ja iloa, kun koskien kohdilla hurraata huutaen
pölkkyjä menemään työnnettiin ja itse laskettiin jälestä. Tyttäret ja
muu kylän kansa rannoilta ihmetellen katselivat ja kummastuksesta ja
pelosta huutaa huihkasivat, kun tämäkin poika aina viimeisen tukin
päällä kuohuvaa koskea alas livahutti ja keksiään hyvästiksi heilutti.
--Ja sitten kun tultiin tasaisempiin alavesiin ja miehissä ponttuulla
lauttaa järvien poikki väännettiin, silloin sitä kelan naristessa monta
sukkelata sanaa vaihdettiin, monta laulua laulettiin, ja siellä vasta
minustakin oikein pursuamalla rupesi lauluja tulemaan. Entinen viulu
virisi taas uutena soimaan, ja nyt minua aikamiestä kuunneltiin paljoa
suuremmalla halulla ja hartaudella kuin ennen.--Pian tulin niin
kuuluisaksi, että kaikki minut tunsivat, ja lauluja minä teinkin, ja
niitä tuli, mistä vain tehdä tahdoin.

Vaan ne olivat melkein kaikki semmoisia kuin tiedätte, enkä minä muita
parempisisällyksisiä paljon tehnytkään. Kun eivät niitä muut arvossa
pitäneet eivätkä paljon kuunnella kehdanneet, niin ajattelin minäkin,
että mitäpä noista... Välistä kuitenkin, kun vastuupuomia myötävirtaan
vein ja kun virran vesi pölkkyjä vastaan loiskutteli ja kun lahorastas
valoisana kesäyönä rannan koivussa sirautteli tahi rantasipi piipattaen
pitkin rantoja lenteli, silloin aina tuli minuun semmoinen kummallinen
ikävä ja surun tunne sydämeen, joka pakotti laulamaan. Silloin minä
lauloin senkin laulun, joka alkoi näin:

    Vesillä, vesillä vetten päällä
    on niin lysti luistaa--
    arvaella aikojaan
    ja kultoansa muistaa.

    Illalla, illalla, illan suussa
    kaiho mieltä kaivaa--
    kaikilla muilla kun kultansa on
    ja minä olen yksinän' aivan.
    -- -- -- -- --
    -- -- -- -- --

Sitä laulua lauletaan vielä nytkin siellä kotipitäjässä, vaikka en minä
sitä itse ole kenellekään opettanut... Muuan piikatyttö oli rannalta
kuunnellut, kun minä virtaa alas mennessäni sitä lauloin, ja oppinut
sen siinä ja kohta toisille tytöille laulanut.

Mutta pianpa ne semmoiset tunteet haihtuivat, kun virta minut taas
kantoi toisten toverien luo ponttuulle, ja siellä minä sitten sitä
hurjemmalla kiihkolla antauduin entiseen elämään. Ja entiset laulut
taas pitkin rantoja raikumaan! Kyllä olikin kummaa siihen aikaan ...
minä en välistä päiväkausiin muuta puhunutkaan kuin runoon vain, ja
runoon aina vastasinkin, jos kuka mitä kysyi. Sentähden minua
pidettiinkiin viisaimpana ja sukkelimpana miehenä, missä vain kuljin,
ja ystävikseni pyrkivät kaikki. Eikä minua vihamiehenä olisi ollut hyvä
pitääkään, kun kohta olisi kuullut nimensä renkutuksen nenässä pitkin
rantoja raikuvan.--

Monta hurjuutta sitä siihen aikaan tukkilaiset tekivät ... nyt nuo
kuuluvat jo vähäisen tasauneen ... ja minä olin aina parassa miessä ja
alkuunpanijana, liepä sitten tehtävä kepponen ollut laatua mitä
hyvänsä.

Ei sitä kestiä, ei niitä häitä eikä kuuliaisia, joissa ei tukkisavotta
olisi kuokalla käynyt, kun niitä vain sattui kulun mailla olemaan.
Välistä mentiin pyhäpäivinä loitommallekin vesien mailta, kaukaisiin
kyliin ja kartanoihin. Harvoinpa niistä ilman tappelua erottiin. Alku
se oli aina sillä lailla, että lauttamiehet rupesivat minulta laulua
tahtomaan siitä tai siitä talosta, jossa tiettiin väkeä koolla olevan;
ja viinapalkasta olin minä valmis laulun tekoon vaikka milloin. Laulu
sitten opittiin ulkoa ja taloon tultua se yhteen ääneen laulettiin.
Monta kertaa syntyi tappelukin, kun laulussa oli semmoista, joka
suututti ... ja semmoistapa niissä useimmiten olikin.--Eivät ne
kuitenkaan kaikki uskaltaneet meihin käsiksi käydä, sillä meitä oli
kymmeniä miehiä. Sentähdenpä meille koetettiin usein mieliksikin olla,
ja jos pitoihin kuokkimaan tultiin, niin pidettiin meitä kuin
kutsuvieraita, ettemme mitään pahennusta tekisi. Eikä me silloin
tehtykään.--Minua sitä varsinkin koetettiin hyvänä pitää, sillä kaikki
pelkäsivät minua.

Siihen aikaan minä olinkin kaikkein hurjimmillani, ja vaikka minä en
milloinkaan ole liian ylpeä ollut enkä muuten itserakas, niin kyllä
minä nyt kuitenkin aloin siksi tulla, kun näin, että minulla oli valta
tehdä, mitä tahdoin. Enkä minä alusta pitäen ole pahakaan ollut enkä
mikään Jumalan pilkkaaja, vaikka ihmisten heikkouksia usein pahasti
ruoskinkin ... mutta melkein ainapa niissä oli syytä. Heidän
omantuntonsa vakaumuksia en milloinkaan ivannut, niinkuin monet muut
tukkilaiset tekivät. Mutta kerran se kuitenkin tapahtui minullekin, ja
siitä oli monet seuraukset. Silloin minä tein semmoista, joka oli liian
paljon, ja sentähdenpä siinä tulikin seisaus.--Minun laitani on aina
ollut niin, että kun luontoni paha sappi on yltä kuohumaan ruvennut,
niin silloin on siihen hillitintä heitetty, ja ilkeän kuohun on pitänyt
kukistua niin alas, niin alas, ettei siitä ole yhtä pisaraakaan
näkynyt. Kun olen ollut silmitönnä syvyyteen syöstä, niin silloin on
aina joku näkymätön käsi minun otsani seinään ohjannut, ja vaikka sitä
sillä kertaa olisin kironnutkin, niin olen kuitenkin tointumuksen
perästä sitä näkymätöntä kättä siunannut.--Vaan mitä niistä nyt
kaikista enää!

Hän näytti tahtovan keskeyttää, mutta minä pyysin häntä jatkamaan.

--Missähän aika jo mennee?

--Kello on vasta kuusi, sanoin minä.

--Niin, alkoi hän taas uudelleen, en minä silloinkaan osannut aavistaa,
että minusta niin äkkiä tulisi muu mies, kuin ennen olin ollut, ja että
niin suuri muutos saattaisi tapahtua.

Me olimme näet kerran juhannukseksi seisottaneet lauttamme muutaman
virran niskaan, josta tukit sitten aren tultua olivat yksitellen sillan
arkuista alas solittavat. Siihen aikaan vielä tukkimiehetkin pyhää
pitivät, mutta nyt nuo kuuluvat kulkevan pyhänsä arkensa ilman
erotusta. Kaikkien sen järven rannalla olevien kylien kirkkotie kulki
tätä virtaa myöten, ja sinä lauantaipäivänä souti yksi venhe toisensa
perästä meidän ponttuumme sivuitse. Meitä oli ponttuulla koko savotan
miehet, ja kukin venekunta sai meiltä matkalleen sanan muistiksi, mikä
minkin, eivätkä hekään meitä ilman jättäneet.

Iltapäivällä alkoi muuan heränneiden venhe lähestyä, ja kaukaa selältä
se jo siksi tunnettiin, kun virren nuotti sieltä hymisi. Miehet
istuskelivat silloin kaikki puolisensa päälle tupakoiden pitkin
ponttuun laitoja.

--Mikäs se sieltä tulee? kysyi muuan miehistä, joka sattui istumaan
selin järvelle päin eikä kehdannut kääntää päätä katsoakseen.

--Jumalan lasten venhe, vastasi joku toinen.

--Eikö lie Niskalan kuulutusmatkue sieltä tulossa, arveli yksi
miehistä, Risto nimeltään, jota muuten kutsuttiin »rauhattomuuden
Ristoksi» sentähden, ettei se jättänyt rauhaan ketään, jolle vain
saattoi rauhattomuutta tehdä.

--Ketä siinä kuulutetaan? kysyin minä, kun en muistanut, vaikka olin
kuullut, että siellä oli käynyt Pohjanmaalta sulhasia.

--Johannaa, niin kertoivat tuolla talossa tän'aamuna. Sinne oli tullut
se kauan odotettu sulhanen Kalajoelta.

--Veisataan niille vihkimävirsi, kun kohdalle tulevat, kehotti jo
Risto.

--Ei tehdä rauhattomuutta ... kulkekoot rauhassa ... ne ovat siivoa
väkeä, sanoin minä.

--Ei niitä nyt ilmankaan päästetä ... jos ei vihkimävirttä, niin jotain
muuta, sanoi taas joku.

--Alota sinä, Samppa, jotain, joka parahiten osaat ... tai jos et sinä
laula, niin minä laulan.

--Ristolla on vanhaa vihaa ... eiköhän sinun sisuksiasi vähän kirvele
tämä kuulutusmatka, ivasivat toiset ja sanoivat, että olihan hän käynyt
koettelemassa saadakseen Niskalan Johannaa ja olisi vaikka heidän
uskoonsakin ruvennut, mutta ei sekään auttanut ... tyttö ei lähtenyt
eikä isäkään suostunut.

Risto oli rikkaan talon poika, vaikka kulki tukkitöissä sentähden, että
olisi vapaampi elämä kuin kotona, jossa ankara isä esti juomasta ja
reuhaamasta...

--Alota sukkelaan, Samppa, muuten ennättävät sivuitse, sanoi Risto eikä
ollut kuulevinaankaan sitä, mitä miehet puhuivat.

Minä estelin, sillä ei se minusta aivan oikealta tuntunut. Mutta kun
Risto alotti virren, niin sitten minäkin jo muiden kanssa siihen
yhdyin. Ja kun venhe läheni meitä, hyppäsin minä kelan päälle seisomaan
ja löin punasella piipun varrella tahtia, kun kaikki muut ponttuulla
olijat veisasivat:

    Ymmärrys sinä meill' lainaa,
    rakkaus sydämiin paina,
    lihan heikkoudest' est',
    kaikesta pahast' meidät pääst'.

Kun venheessä kuulivat meidän menomme, lakkasi siellä virren veisuu.
Kaikki näkyivät tarttuvan kovemmin airoihinsa, ja kohta niiden pitkä
solakka kirkkovenhe sujahti sivuitsemme. Mutta venheestä ei kukaan
virkkanut meille sanaakaan vastineeksi eikä yksikään venheessä olija
edes päätäänkään meihin päin kääntänyt.

Mikä lienee tukkilaisille tullut, mutta veisuu taukosi jo ensimmäiseen
värssyyn, kun venhe samassa solahti sillan alitse ja katosi
näkyvistä... Minäkään en osannut virkkaa sanaakaan ja ääneti laskeusin
minä alas kelan päältä.

Otin vain keksin käteeni ja läksin työhöni ... muut tukkilaiset tekivät
samalla lailla ja hajosivat sanaakaan sanomatta ympäri lauttaa.--Pitkin
päivää kulki vielä monta muutakin venhettä, mutta kaikki saivat tehdä
matkansa rauhassa. Olivat jälestäpäin kummailleet sitä, että mikähän
siinä oli, kun tukkilaiset sinä päivänä jöröttivät lautallaan kuin
härät laitumellaan.

Mutta juhannusyönä me yllyttiin juomaan. Minulla olisi ollut
vahtivuorokin lautalla, mutta palkan edestä rupesi siihen toinen, ja
minä lähdin muiden kanssa juomateille. Koko kesäinen yö kulettiin kyliä
myöten kokolta kokolle ja koko juhannuspäivä myöskin talosta taloon.
Missä tapeltiin, missä pidettiin muuta elämää. Mutta kun tuli
juhannuspäivän iltapuoli, niin lähdettiin siihen taloon järven toiselle
puolelle, jossa tiedettiin kuuliaisten olevan.

Siinä talossa oli herännyttä väkeä ja monessa muussakin niillä seuduin.
Heränneet erosivat aina ulkokäytöksessään muun maailman ihmisistä. Puku
niillä ensinkin oli erilainen kuin muulla talonpoikaisella kansalla.
Miehillä oli kesällä päässä musta huopa, ja talvella oli heidän
lakkinsa koiran nahasta; nuttu oli sarasta, ja sen helmat olivat
takaapäin kolmesta kohti halolle leikatut. Vaimoväellä oli
tummansiniset vaatteet ja melkein samanlaiset körtit kuin miehilläkin.
Viinaa ne eivät maistaneet. Ne olivat kaikkia kohtaan siivoja ja
säyseitä eivätkä kenellekään mitään pilkkaa ja pahennusta tehneet. Ne
olivat ääneti, kun toiset niille nauroivat, eivätkä mitään vastanneet,
jos heitä pilkattiin. Silloin ne vain itseään puolustivat, kun joku
niihin kävi käsiksi, mutta ensiksi eivät he tappelua alottaneet
kenenkään kanssa. Mutta sanallaan ne rankaisivat, kun joskus
kiivastumaan sattuivat, ja kehenkä sanansa sattuivat, sen täytyi
vaieten lähteä tiehensä ja hävetä. Sentähdenpä huiman kansan sappi
heitä kohtaan olikin katkera, sillä ei kielenpieksäjä milloinkaan
ketään muuta niin vihaa kuin sitä, joka ei ole hänen puheitaan edes
kuulevinaankaan. Minullakin oli kauan kannettua kaivemieltä heitä
kohtaan, sillä ei niistä yksikään minun lauluilleni nauranut eivätkä
suuttuneetkaan, vaikka minä olin heistä niinkuin muistakin monta
pilkkalaulua tehnyt.--

--Mihinkä sitä nyt lähdetään? arvelivat miehet, kun oli kulettu kylän
läpi ja sen toisessa päässä muutamalla aukealla aholla loikoiltiin.--
Lähdetäänkö entisiä jälkiä vai tähänkö jäädään?

--Nyt lähdetään Niskalan kuuliaisiin! huusin minä, eikä ollut ketään,
joka olisi sitä vastustanut.

--Jokohan kuuliaisväki on tullut kirkosta?

--Lähdetään lautanvahdilta kysymään, se kyllä tietää, jos ei roisto
vain ole nukkunut, sanoivat toiset, ja me menimme miehissä ponttuulle.

Niskalan kuuliaisväki oli jo kulkenut, ja vahtimies kertoi, että olivat
siinä sulhanen ja morsian keskellä venhettä istuneet ja perässä oli
ollut isäntä ja tämän edessä oli melkein polvien välissä istunut muuan
vanha mies, luultavasti puhemies.

--Kuka niillä on puhemiessä?

--Kuka lie ... en tuntenut, mutta pohjalaista se kai tuntui puhuvan ...
ei se tämän puolen miehiä ollut, sanoi lautanvahti.

--Se on se saarnamies Kalajoelta, joka on täällä ennenkin käynyt ... ja
sulhanen kuuluu olevan sieltä myöskin, tiesi Risto.

--Mitä ne puhuivat, kun soutivat tästä sivuitse? kysyttiin vahdilta.

--Sitä tuntuivat sanovan, että kyllä se tuollakin paikalla piru vielä
kauan saa menoansa pitää, ennenkuin Herran henki sen sieltä karkottaa.
Se oli Niskalan isäntä, joka sitä sanoi ja osotti melallaan tätä
ponttuuta. Siihen tuntui se Kalajoen mies vastaavan, että »heidän
puolesaan on vettenkin päällä herätys jo sijansa saanut niinkuin
merikapteeneisa ja matruuseisa», mutta Niskalan ukko sanoi siihen:
»Niin saattaa olla siellä, jossa Jumalan sana on muutenkin enemmän ja
kauemmin vaikuttanut, mutta ei näissä puolin semmoisia ihmeitä tapahdu,
että joku tukkilainen syntinsä katuisi ja muuksi muuttaisi elämänsä.»--
»Ei sitä tiedä, ei se ihmeiden aikakausi ole vieläkään lopusa», sanoi
vielä vuorostaan se, joka kuuluu Kalajoelta olevan, mutta sitten en
enää muuta kuullut, kun venhe eteni ja akat alottivat virren.

--Sinne pojat, hei! Ehkä ne jonkun meistäkin kääntää! huusin minä
ylimielisenä, ja me lähdimme venheellä soutamaan järven toiselle
puolelle.

Matkalla huudettiin ja laulettiin, niin että se kyllä mahtoi kuulua
kaukaisiinkin kyliin, kun oli ihan rasvatyven ilta.

Kun tultiin Niskalan rantaan, kiskaistiin venhe niitylle puolitiehen ja
lähdettiin nousemaan pihaan. Mennessä keikautettiin vielä mukaan
otetusta viinapullosta ryyppy kunkin miehen kurkkuun.--»Olkaa hiljaa»,
varottivat toiset, kun tultiin kartanolle.--»Pirtissä parhaallaan
veisataan».

Veisuun aikana me kaikki menimme pirttiin ja seisotuimme oven suuhun,
lakki silmillä, niinkuin kirkkoon tullessa on tavallista. Päätös oli
semmoinen, että sitten kun ovat virtensä loppuun veisanneet, alan minä
oman tekemäni virren, ja sen perästä jatkaa Risto saarnallaan, jos ei
jo ennen tule tappelua tai muuta häiriötä... Ei se oikea saarna ollut,
eikä virsikään ollut oikea, kumpikin olivat vain tämmöistä pilkantekoa
varten tehtyjä.

Heränneet pitivät parhaallaan seurojaan. Etupuoli tupaa oli miehiä
täynnä, ja karsinassa istui vaimoväkeä.

Varmaankin olivat jo järveltä meidän tulomme kuulleet, mutta kukaan ei
ollut meitä näkevinäänkään, kun tupaan tultiin, vaikka sen kai
arvasivat, ettei meillä oikea mielessä ollut. Joku vaimonpuoli meihin
silloin tällöin huivinsa suojasta salaa katsahti, ja oven suussa
istujat siirtyivät likemmä toisiaan karsinaan päin. Niiden joukossa
näkyi olevan morsiankin, joka meidän tullessamme oli seisonut pankon
nurkalla.

Kun heidän virtensä oli loppunut, piti minun alottaa uusi. Minua jo
omantunnon käsi kyllä nykäisi, enkä tiedä, mitenkä olisi käynyt, mutta
kun toiset takaapäin selkääni tuuppasivat, niin minä alotin ja muut
heti perästä. Se minun tekemä pilkkavirteni oli tehty samaan nuottiin
kuin se, jota he meidän tullessamme olivat veisaamassa. Ensimmäinen
värssy siinä oli näin:

    Nyt, ristiveljet, veisataan
    sukumme suuruudesta,
    ja illan vietoks' lauletaan
    körttimme laveudesta.

Se oli ensimmäinen, ja toinen oli sitten:

    Me ollaan suku erottu
    suruttomain joukkioista,
    lanteill' on luku leikattu:
    sata ja yksitoista.

Ne kun kulkivat talosta taloon seurojaan pitämässä ja mielellään joivat
kahvia, niin sentähden sanottiin kolmannessa värssyssä:

    Eiköhän, eukot, passaisi
    panna pannu li'elle--
    sittenpä vasta sopisi
    lähteä tästä tielle!

Muita värssyjä oli siinä vielä välillä, joita en oikein muista, mutta
viimeisen minä muistan:

    Vaan pankaa, veljet, paistiksi
    tuo meidän vanha Vahti--
    sen nahasta saadaan talveksi
    hattu ja veisuun mahti.

Tämän pilkkavirren aikana ei kukaan noussut meitä estämään, vaikka
ainakin minä olisin sitä toivonut, sillä näin yhdeltä puolelta ilkeyttä
tehdä, kun eivät toiset vastaan tehneet, alkoi jo tuntua vaikealta.
Loppuun asti meitä kuuntelivat, ja miehet näyttivät koettavan
pysyttäytyä tyyninä, mutta naiset katselivat meihin kauhistuen, ja
morsian ja muutamat muut näkyivät jo itkevän.--Minä koetin katsella
sulhasta, mutta en osannut arvata, kuka hän oli noista monista nuorista
miehistä, joita oikeanpuolisen seinän penkillä istui joukoittain, sillä
nuoristakin miehistä oli monesta tullut heränneitä.--Sillä vieraalla
Pohjanmaan miehellä, joksi arvasin mustaverisen pienen ukon penkkien
käänteessä perälasin alla--isäntä istui itse pöydän päässä iso kirja
edessään--sillä näytti olevan vaikein pitäytyä rauhallisena, vaikka
isäntä hänelle vähän väliä virkkoi jotain korvaan. Siitä näytti hänen
luontonsa laskeutuvan, mutta sisällinen telme se yhä kesti. Sen minä
näin siitä, että hänen sieramensa koko ajan kuohuivat isoina ja silmät
säkeniä iskivät.

Kun virtemme oli loppunut, rupesi isäntä kirjastaan lukemaan, mutta
samalla kertaa alotti Ristokin saamansa, ja isännän luku jäi kesken.
Sitä kuunnellessamme samoin kuin virttäkin veisatessamme olimme me
kaikki hyvin hartaan näköisiä, hattu silmillä, niinkuin kirkossa
konsanaankin oikeata pappia kuunnellessa.

Mutta nyt ei enää Kalajoen mies saanut luontoaan hillityksi. Hän
kimposi kuin paukkulaudalta ylös seisoalleen ja huusi siinä isännälle
ja muille miehille: »Saatatteko te, kristiveljet, kärsiä tämmöistä
pilkantekoa Jumalasta ja hänen sanastansa ... jos tässä ei muut nyt
minua auta, niin minä heitän yksitellen heidät ulos, nämä Herran
temppelin häväisijät!--Suusi kiinni, syntinen!» huusi hän Ristolle,
mutta Risto yhä kiivasteli häntä vasten silmiä.

--Antakaa papin saarnata saarnansa loppuun, sanoi muuan meidän
miehistä, eihän se ole vielä »isämeitäänkään» ennättänyt.

--Kuulkaa, Pietari ... antaa niiden olla ... ei tehdä tappelua ... ne
kyllä häpeävät ja menevät, kun meidän nöyryytemme näkevät, houkutteli
isäntä ja koetti vetää vierastaan takaisin istuimelleen.

--Ei Kristuskaan sallinut temppeliään häväistävän! huusi kalajokelainen
ja polki jalkansa siltaan.--Ruoskan voimalla hän heidät karkotti, ja
jos nämä roistot eivät tästä lähde, niin minä...

--Joka miekkaan rupee, se miekkaan kaatuu!

Sen sanan sanoin minä, mutta silloin hyppäsi hän kohoksi vihasta ja
puristi kätensä nyrkkiin minun edessäni.

--Uskallatko sinä, sen hylkiö, vielä raamattuakin suussasi kantaa!--Hän
olisi varmaankin jo lyönyt, mutta minä peräydyin miesjoukkoon, ja
isäntä sai hänen kädestään kiinni. Ristokin oli herennyt.

--Elä käy käsiksi pakanoihin, sanoi hän ja astui väliin. Eivät ne tiedä
sokeudessaan, mitä ne tekevät.

--Menkää pois, hyvät miehet ... emmehän me ole teille mitään pahennusta
tehneet ... miksi tulette tänne meille kujeitanne tekemään?

Ehkä olisi jo silloin lähdetty ja jätetty heidät rauhaan, sillä minuun
ainakin vaikutti isännän käytös sen, että tuntui siltä, kuin olisi
alkanut hävettää. Mutta kun asia oli alulle pantu, oli sitä häpeä
lopettaa ja minä vain vastasin:

--Emmehän me mitään pahennusta ole tahtoneet tehdä, hyvä isäntä ... kun
pidettäisiin vain, miesparat, jumalanpalvelusta mekin ... mutta kun
eivät suruttomat ihmiset meille missään huoneitaan anna, niin
arveltiin, että emmeköhän me yhdet heränneet sopisi yhden katon alla
yhtä Jumalaa palvelemaan.--Minä koetin olla totinen, mutta miehet
purskahtivat takanani nauruun.

Isäntä ei tästä pilkasta ollenkaan hämmästynyt. Hän oli astunut melkein
meidän eteemme, ja minusta näytti, että hän siihen lujittui paikalleen
seisomaan lattialle ja ettei häntä siitä olisi saanut mikään voima
liikkumaan, vaikka olisi uskaltanut häneen käsiksikin käydä.

--Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa ja omaatuntoa--sanoi hän.

--On kai sitä vähän ... eikös ole, miehet?

Mutta miehet eivät virkkaneet mitään, ja minä tunsin häpeän punan
poskillani.

--... niin ette te tuolla lailla julkeaisi ettekä kärsisi tunnoltanne
tehdä, jatkoi isäntä.--Minä olen teiltä nähnyt monenlaista
ylimielisyyttä, monenlaista pilkan ja häväistyksen sanaa olen
teidänlaistenne miehien suusta kuullut, mutta että yhden Jumalan nimeen
kastetut tuolla tavalla toisilleen tekisivät, sitä en olisi uskonut,
jos en nyt olisi nähnyt. Vähät se meitä liikuttaa, jos meitä
pilkataankin, saivathan ennen kristitytkin uskonsa tähden pakanain
vainoa ja pilkkaa kärsiä ... eikä tämä ole ensi kerta, kun meitäkin
pilkataan. Meitäkin on vainottu, ja Ukko-Paavoakin on tilille viety ...
mutta kukaan ei ole vielä osannut näyttää meidän väärässä olevan.
Pilkkaajien puheet ovat heille itselleen häpeäksi tulleet... Ajatelkaa
tekin sitä, hyvät miehet, vaikka teidän mielenne nyt on ilkeydestä
paisuksissa ja viina järkenne villinnyt.--Minä olen nähnyt sinutkin,
Samppa ... pienestä pahasesta olen sinut tuntenut, mutta en minä
luullut, että vihollinen tuolla tavalla olisi sinut valtoihinsa saanut,
vaikka kyllä tässä jo viidentoista vanhana humalassa horjuit. Silmät
olisivat päästäsi repineet, jos en olisi sinua huoneeseen kannattanut
kylän korppien kynsistä...

--Olipa tuo oma poikannekin samalla kertaa...

--Mutta hän onkin siitä jo rangaistuksensa kärsinyt ja oikealle tielle
palannut. Tuhlaajapoikana on hän takaisin pahoilta teiltään tullut ja
istuu tuossa nyt muiden kristiveljien joukossa ... mutta sinä olet
iankaikkisesti kadotettu, jos et paremmille teille palaja, ja te muut
myös. Minä en ketään tuomitse enkä sano tätä siksi, että itse en olisi
yhtä suuri syntinen kuin kuka muu tahansa. Mutta katso sinä, Samppa, ja
katsokaa te muutkin, kuinka pahaiset lapsetkin ymmärtävät teidän
tekonne kauheaksi ja kamalaksi! Tuolla he kätkevät päänsä äitiensä
helmoihin eivätkä uskalla teitä nähdäkään, te Jumalan pilkkaajat!

Minä katsahdin karsinaan. Isäntä oli puhunut totta. Äidit viihdyttivät
itkeviä lapsiaan, ja morsiankin oli ihan itkuunsa tyrehtymäisillään. Se
vihlaisi kuin veitsi sydäntäni. Minä peräydyin päästäkseni toverieni
selän taakse, olemasta aivan etumaisena, mutta kukaan ei tahtonut
seisoa minun sijallani isännän ja muiden miesten ankarain katseiden
rangaistavana. Miehet peräytyivät melkein tietämättään porstuaan, eikä
kukaan sanonut enää sanaakaan isännälle vastaan. Istuva väki nousi
samassa ylös ja alkoi lähteä ulos, ja vähitellen sotkeuduimme me
toisistamme körttien sekaan. Minä ja Risto koetimme kyllä vielä
viisastella, että eikö sitä meille saarnatakaan, ja että siihenkö se
hyvä saarna nyt loppuikin, mutta kukaan ei ollut meidän puheitamme
kuulevinaankaan, ja meidänkin täytyi muiden mukana vetäytyä pihasta
rantaan.

Kun kaikki muutkin olivat sinne kokoontuneet, eikä meillä kellään ollut
sanaakaan toisillemme sanottavaa, työnnettiin venhe yhdellä
töykkäyksellä takaisin vesille.

--Menetkö sinä perään, Samppa, vai menenkö minä? sanoi minulle Risto,
jotain sanoakseen.

--Mene sinä vain, minä jään tänne kokkaan, sanoin minä ja jäin
kokkatuhdolle seisomaan, kun venhe lähti liikkeelle.

Nuo aina ennen suulaat tukkilaiset, ne eivät nyt sanoneet sanaakaan
pitkään aikaan.

Mutta jokaisella oli sydänala täynnä niinkuin minullakin, ja se puhkesi
nyt minua kohti.

--Minkä helvetin tähden sinä, Samppa, et puoliasi pitänyt, kun annoit
sen juuttaan haukkua itseäsi? sanoi venheen perästä Risto.

--Olisit sanonut vastaan, niin että olisi tuntunut, lisäsi muuan toinen
miehistä.

--Mikset itse sanonut ... onhan se suu sinullakin! vastasin minä
närkästyneenä.

--Sinähän sitä olet ennenkin sanomassa ollut ... mutta nyt ei sinusta
ollut minnekään.

--Sinuun sitä nyt luotettiin, mutta joka alkaa akkain itkusta heltyä--

--Suus' kiinni! Minä teen, mitä tahdon, ja siihen ei ole kellään mitään
virkkamista ... ei puolta sanaa!

--Etköhän ole tullutkin heränneeksi mieheksi tällä reisulla ...
kastetta vailla vain uuteen uskoon ... tuoss' on sitäkin!

Kaikki räjähtivät ilkkuvaan nauruun, ja Risto, joka oli sen sanonut,
räiskäytti melallaan minun päälleni vettä.

Minä kirosin ja sieppasin airon. Mutta siitä heilahti venhe, ja minä
hoiperruin laidan yli veteen.

Kertoja oli vähän aikaa vaiti ja katseli minua tarkasti silmiin. Hän
näytti epäilevän, jatkaisiko.

--Ja sitten tuli minusta herännyt mies, virkkoi hän verkalleen ja
suutansa vähän hymyyn vetäen.

--Kuinka? kysyin suuresti kummastellen.

--Vaikka enhän minä sitäkään enää ole, jatkoi hän samalla tavalla kuin
äsken.--Te mahdatte varmaankin isosti haluta tietää, mitenkä
minunlaisestani roistosta saattoi tulla herännyt.

--Niin, onhan se minusta vähän kummallista.

--Enhän minä siksi tavallista tietä tullutkaan ... kun tulin järven
pohjan kautta.--

--Mutta kuinka te pelastuitte hukkumasta?

--En sitä itsekään tiennyt, kuinka lienen pelastunut.--Kun putosin
veteen ja painuin--sillä minä en osaa uida--niin sen verran siitä
muistan, että korvissani alkoi vesikellot soida ja humista, ja
sisuksissa tuntui heti kohta siltä, kuin kaikki olisi siellä pyrkinyt
halkeamaan. Mutta vähän ajan perästä riipaisi vesi kurkkua ja rintaa,
ja sydänalaan kävi niin kamalan kipeästi, että tuntui siltä, kuin koko
ruumis olisi palasiksi hajonnut... Mutta sitten muuttui vähitellen
kaikki, ja joka paikassa tuntui niin sanomattoman hyvältä ja huokealta
kuin sille, joka on uupumuksen uneen nukkumaisillaan... Siihenkö lienen
nukkunutkin, koska en muista mitään, ennenkuin taas alkoivat samat
kivut ja tuskat kuin alussakin. Rintaa riipaisi samalla lailla, sitten
särähti kipu joka suonen sopukassa, mutta herkesi taas niinkuin
ennenkin. Minä sain silmäni auki, mutta luomet painuivat kohta taas
paikoilleen ja muisti katosi. Sen minä kuitenkin ennätin nähdä ja
kuulla, että ympärilläni hyöri ja hääri ihmisiä, joista muutamat
lienevät olleet polvillaan, koska niiden kasvot näyttivät olevan
likempänä, toiset taas etempänä seisoallaan.

Kun toisen kerran taas heräsin, heräsin niinkuin tavallisella lailla
maannut ainakin. En nähnyt enää yhtään ihmistä ympärilläni. Kaikki oli
hiljaista, enkä osannut ensimmältä ymmärtää, mihinkä olin joutunut.
Mutta kun katselin jonkun aikaa ja silmäni selvisivät, näin, että olin
valkeaseinäisessä huoneessa, joka mahtoi olla naisten aitta, koskapahan
orsilla riippui hameita ja valkeita paitoja. Minä makasin pehmoisella
vuoteella valkoisten lakanain välissä. Kun päätäni ensi kerran käänsin,
huikeni silmäni, mutta kuitenkin ennätin nähdä aukinaisesta ovesta ulos
pihalle ja sieltä kujan alitse pellolle, jossa valkeita ja
mustankirjavia lehmiä parhaillaan seisoi savulla lypsettävinä. Minä
koetin muistella, mitä minulle oli tapahtunut, ja ajatella, missä nyt
mahdoin olla, mutta aatokseni eivät jaksaneet kokoontua sitä minulle
sanoakseen. En saanut mitään selvää siitä, mitä minulle oli tapahtunut,
ja vielä kerran raukesin uneen.

Se uni, jonka nukuksissani näin, oli niin helppoa ja huokeata, etten
ole semmoista milloinkaan nähnyt. Minusta näytti, että kaikki
ympärilläni oli valkeaa ja puhdasta kuin paperi tahi palttina. Ilma,
maa ja taivas, kaikki oli yhtä palttinaa. Sitten muuttui se vähitellen
valkoiseksi koivikoksi, ja minusta tuntui, kuin olisi minun allani
alkanut vesi vuotaa ja että minun piti antautua uimaan. Vesi kannatti
minua ihan itsestään. Se oli lämpimän-haalakkata ja huuhtoi minua
hellästi joka paikasta, sekä ulkoa että sisältäkin päin, niinkuin
tyhjää astiaa. Minä uiskentelin kauan aikaa sillä lailla veden mukana,
joka huljui sinne tänne valkeanharmaiden koivujen välitse, mutta kun
kerran rupesin tarttumaan kiinni muutamaan, niin samassa sen tuohi
kuoriutui minun käteeni ja kääriytyi itsestään minun ympärilleni
niinkuin valkoinen lakana. Vesi tuntui samassa valuvan altani pois, ja
oli kuin olisin ollut pumpulien päällä pitkälläni. Se lakana kietoutui
yhä tiukemmin minun ympärilleni ja tuntui kuivaavan minua sekä ulkoa
että sisästäkin, niinkuin tyhjää astiaa. Mutta viimein oli se niin
tiukalla kuin kapalovyö, ja minua alkoi ahdistaa. Silloin tahdoin
riuhtaista itseni irti, ja siitä minä heräsin. Minä haparoin sinne
tänne silmilläni ja näin vihdoin, että pääni pohjissa seisoi joku,
jonka silmät kirkkaasti katselivat minua.

Minun piti ummistaa silmäni jälleen, mutta silloin tartuttiin minua
hiljaa käteen.

--Tahtoisiko sairas maitoa ... tässä olisi vasta lypsettyä.--Puhuvan
ääni oli sulava ja hänen sanansa soivat vieläkin korvissani, kun niitä
mieleeni johdan.

--Kuka se on? kysyin minä ja aioin kohottautua istualleni paremmin
nähdäkseni, mutta silloin tuntui, kuin olisi minua lyöty vasaralla
otsaan, ja minä vaivuin takaisin tilalleni. Silmissäni musteni, enkä
vähään aikaan nähnyt mitään.

--Eikää nousko ... antakaa minä annan ... parasta on, ettette nouse
ollenkaan.

Minä tunsin, että käsi pantiin pääni alle ja että sitä kohotettiin
hellävaroen... Se helpotti, ja silmäni selkenivät taas. Minä näin, että
se, joka minua auttoi, oli nuori tyttö, jolla oli suuret siniset silmät
ja vaaleankeltainen tukka. Vastustelemattani hän asetti astian
huulilleni, ja minun täytyi lainata alas lämmintä maitoa.

--Missä minä olen? kysyin minä. Ja kuka te olette?--Ja minä koetin
jälleen nousta.

--Maatkaahan pois, te olette hyvässä turvassa. Isä käski minut tänne
teitä hoitamaan ja antamaan, jos mitä tarvitsisitte.

Aloin hämärästi muistaa, mitä minulle oli tapahtunut, mutta en siitä
kuitenkaan oikeata selvyyttä saanut.

--Mitä minulle on tapahtunut? ... kuinka olen tänne tullut?

--Kylläpähän sitten muistatte, kun paranette, sanoi hän ja laitteli
peitettä paremmin päälleni.--Antaa nyt olla sen muistelematta, ja
nukkukaahan pois.

Mutta minä vain pyysin, että hän selittäisi minulle sen, miten minulle
oli käynyt, sillä jotain erikoisempaa oli minulle tapahtunut, mutta en
jaksanut muistaa sitä muuten kuin katkonaisesti.

--Eikös täällä ... missä ne oli ... vasta olleet seurat ... ja enkös
minä ollut siellä?

--Olihan täällä ... mutta ne olivat eilen illalla, ja nyt on jo
maanantai-ilta ... elkää sitä muistelko.--Ettekö tahtoisi vielä?

Hän tarjosi minulle maitokupin, mutta minä työnsin sen pois.

--Eikös siellä ... emmekös me siellä ... pahennuksenhan me siellä
teimme?

--Mitä siitä nyt ... mutta sehän se oli surkeinta, kun te olitte hukkua
ja jäädä sille tiellenne.

Hän oli istuutunut jalkopohjiini ja pyyhki silmiään esiliinansa
helmalla.

Nyt vasta selveni minulle kaikki yht'äkkiä ihan selväksi. Minä muistin
tarkalleen, mitä oli tapahtunut; kuinka olimme häväisseet ihmisiä ja
pilkanneet Jumalaa; että oli sitten tultu rantaan ja mitä venheessä oli
puhuttu. Koko ruumistani vihlaisi, kun muistin, mitenkä olin airo
kädessä venheen kokasta hoipertunut suin päin veteen.

--Mutta mikä minut sieltä pelasti, ja onko tämä talo se...?

--Tämä on Niskala, ja isä ja se vieras Kalajoen mies teidät henkiin
sai.

Nyt vasta tunsin hänet talon tyttäreksi. Tämä oli siis se sama talo,
jonka väkeä olin eilen ollut häiritsemässä ja pilkkaamassa. Ja sen
talon isäntä oli minut palkinnoksi vedestä vetänyt, ja tytär nyt vielä
hoiti. Minä pyysin häntä vielä kertomaan minulle, kuinka kaikki oli
käynyt, ja kuinka he olivat minut pelastaneet. Hän kertoi, että kun
olin pudonnut veteen, olin heti uponnut, eikä tukkilaisista ollut
kenessäkään ylösvetäjää. Venheessä oleva keksikään ei ollut ulottunut
pohjaan. Tukkilaiset olivat soutaneet tiehensä, mutta väki pihassa oli
kuullut huudon järveltä ja jotkut olivat nähneetkin minun putoamiseni.
Isäntä ja Kalajoen mies olivat heti kohta juosseet rantaan ja nähneet
miehen hatun kelluvan tyynen veden pinnalla, tukkilaiset eivät olleet
sitäkään korjanneet. Heti paikalla olivat siepanneet nuotan rannalta ja
potkeneet sen järveen. Siinä olinkin minä tullut ylös. Mutta maalle
vietynä olin ollut melkein tönkkö ja ihan tunnoton. Pohjanmaan mies oli
minua mättään päällä hieronut ja pyöritellyt, ja kauan oli kestänyt,
ennenkuin oli elämän merkkiä alkanut näkyä. Suun ja sieramen kautta oli
viimein kuitenkin vettä valahtanut, ja silloin oli samassa henki
ruvennut kulkemaan, vaikka vaikeasti, ja sydän tykyttämään. Silmiäni
olin myöskin vähän raottanut.

--Ja sitten juoksin minä lakanan täältä aitasta, ja siinä teidät tänne
kannettiin! Voi kauheata, kuinka surkeata se oli!

Minä vaikeroin ruumiin ja omantunnon tuskissa ja sanoin, että jos
olisin tietänyt heidät tämmöisiksi ihmisiksi, en olisi ikinä tehnyt
sillä lailla, kuin tein.

--Ei siitä mitään ... olkaahan rauhassa ... Jumala käskee
vihamiehiäänkin rakastaa.

Minä olisin sanonut, että en tahtonut olla vihamies, jos saisin olla
ystävä, mutta se, mitä aioin sanoa, se valahti kyynelinä vuotamaan,
enkä saanut sanaakaan suustani.

Hänkin kuivasi silmistään kyyneleet ja sanoi sitten nöyrällä ja
hiljaisella äänellä:

--On kai tässäkin jo teille täksi kertaa rangaistusta ... jos ette vain
vasta samalla lailla tekisi.

--En ... en ... en minä tästälähin semmoista tee, vakuutin minä, ja se
lupaus lähti ihan sydämeni pohjasta.

--Ei sitä ihminen tiedä edeltäpäin, mitä hän tekee.--Hän katsahti
minuun surullisesti ja lähti sillä kertaa pois, mutta sanoi kohta
tulevansa katsomaan, jos mitä tarvitsisin.

Isäntäkin kävi sinä päivänä luonani. Hän puheli koko ajan muista
asioista eikä virkkanut siitä mitään, mitä oli tätä ennen tapahtunut ja
kuinka minä olin tänne tullut. Hän tahtoi näyttää unhottaneensa kaikki
ja että kaikki tämä oli, niinkuin pitikin, ja ettei siinä nyt ollut
mitään erinomaista, jos minä olinkin heidän hoidettavanansa.  Joku
toinen hänen sijassaan olisi saattanut ankarasti nuhdella .. ja sitä
minä olisin melkein toivonutkin, sillä tämä äänetön anteeksianto oli
minun luonnolleni vaikeampi kantaa kuin ankaratkin nuhteet. Muista
asioista hän vain puhui, kertoi, kuinka itsekin oli kerran
ihmeellisesti pelastunut hukkumasta.

--Jumala saattaa tehdä ihmiselle minkä ihmeen tahtoo, eikä hänelle ole
mikään mahdotonta, sanoi hän ja nousi aitan kynnykseltä, jossa oli
vähän aikaa istunut ja poltellut.

--Tahdo vain Johannalta, mitä tarvitset. Ei pidä ujostella ollenkaan
pyytäessään, virkkoi hän lähtiessään eikä sitten usein enää käynyt
siellä koko sairauteni aikana.

Minä sairastin monta viikkoa, ensimmältä olin niin heikko ja huono,
etten paljon saanut jäseniäni liikutelluksi. Kylmettyminen kolkossa
keväisessä vedessä kääntyi kuumeeksi ja piti minua kauan vuoteen omana.
Minua hoidettiin nyt hyvästi ja huolellisesti siinä samassa talossa,
jonka väkeä ja uskoa minä olin ollut parassa miessä pilkkaamassa ja
häpäisemässä. Ja se sama talon tytär, johonka tuo pahuuteni näytti
silloin enimmän koskevan, se piti nyt huolta minusta kuin omasta
veljestään. Joka kerta kun näin hänet, vihlaisi sydäntäni kuin
veitsellä, sillä minä muistin, mitenkä hän minun riettaasti laulaessani
oli ollut itkuun tyrehtyä.

Pyhäpäivinä ja silloin, kun vain omilta töiltään jouti, tuli hän minua
katsomaan ja istui sitten pitkät tunnit milloin aitan kynnyksellä,
milloin sänkyni laidalla. Ja kun hän arkipäivinä liikkui pihatöissään,
niin jätti hän oven auki, että jos jotain tarvitsisin, niin huutaisin
vain. Avatusta ovesta näin minä syrjälläni maaten hänen vähän väliä
kulkevan ohitse, milloin lypsinkiulua kantaen ja toisella kädellään
silloin noin ilmaan varaten, milloin kiiruusti aittaansa juosten, ja
silloin tuulen henki aina pani hänen valkoisen paitansa somasti
hentoisen vartalon ympärillä värisemään. Kulki siitä paljon muutakin
väkeä, mutta en minä niiden olemista niin huomiolle pannut. Välistä,
kun hän harava kädessä meni huoneiden taakse ja pellonpientarelle koko
rupeamaksi luokoja ottamaan, silloin minulle tuli melkein ikävä, kun en
saanut häntä nähdä, ja janoovalla korvalla kuuntelin minä, kuinka hän
sieltä silloin tällöin antoi äänensä virren nuottiin helähtää. Mutta
lypsyllä ollessaan, silloin hän oikein täyteläisesti veisasi, ja siihen
olivat hänen lehmänsäkin tottuneet niin, että itsestään sitä kohti
kulkivat eivätkä muuta kotiin kutsumista tarvinneet.

--Veisaa sinä, Johanna, aina, kun kulet tuolla ulkona. Minä sitä niin
mielelläni kuuntelisin, sanoin minä muutamana pyhäpäivänä, kun en
kuullut hänen koko päivänä veisaavan. Johanna istui kynnyksellä ja
katseli minusta poispäin; mutta kun kuuli minun sanovan sen, käännähti
hän nopeasti ja kysäisi melkein iloisesti:

--Onko sinusta veisuu mieleen?

Me jo sanoimme toisiamme sinuksi. Ensin oli hän teititellyt minua ja
minä häntä, mutta vähitellen jäi se ihan itsestään pois.

--On, sanoin minä, sinun äänesi heläjää niin raittiisti ja tekee
korvaan niin hyvää.

--Sekö virren helinä se vain onkin, jota sinä tahdot kuunnella? Jos et
muusta huoli, on parasta, ettet kuule veisuuta milloinkaan enää.--Etkö
sinä sanoja kuuntelekaan'

--En minä sanoja niin kuuntele.

--Mutta nehän ne ovat Jumalan sanaa!

--Jumalanko sanaa?

--Jumalan sanaa ... totta kai ... mutta sinä et taida paljon Jumalan
sanasta huolia.--Eikö tuntosi ole herännyt vieläkään, vaikka olit
sokeana syntisenä jo joutua armonajastasi Jumalan tuomioistuimen eteen?

Sitä asiaa en ollut ikinä ennen eläessäni ajatellut, mutta mikä lie
ollut, en sitä kuitenkaan Johannalle uskaltanut tunnustaa.

En virkkanut mitään.

--Minnekkähän olisit joutunut, jos olisit järven pohjaan jäänyt? sanoi
Johanna uudelleen, enemmän itsekseen kuin minulle.

Minä en nytkään vastannut mitään, sillä totta tosiaan en tietänyt mitä
vastata.

--Etkö sinä tahtoisi kuunnella, jos minä lukisin sinulle jotain Jumalan
sanaa' Oletko sinä milloinkaan kuullut Jumalan sanaa luettavan ...
lukiko äitisi?

--Ei minulla ole äitiä ollutkaan.

--Eikö sinulla ole äitiä ollutkaan?

Sen hän kysyi nopeasti, mutta niin hellällä säälillä, että se tuntui
aivan minun sydämeni pohjassa.

--Äiti kuoli minut synnytettyään, mutta mummo oli minulla äidin
sijassa.

--En minäkään muista äitiäni paljon nähneenikään, sanoi hän vesissä
silmin, vaan hän kuului olleen hyvä ihminen ja isä sitä vieläkin
muistelee. Isä ei ollut herännyt, ennenkuin nai, mutta sitten opetti
äiti hänelle Jumalan tuntemisen ja isä opetti minulle.

Minä aivan tahdoin jo sanoa hänelle: »Opeta sinä minulle», mutta ei
sitä tullut sanotuksi. Ei hänkään virkkanut mitään, kun en minä
virkkanut, ja niin me olimme molemmat vaiti.

--No, jos et sinä tahdo kuulla, niin en minä ... sanoi hän jonkun ajan
kuluttua ja aikoi lähteä pois.

--Ei, ei, kyllä minä kernaasti, jos sinä vain--sopersin minä
kiireesti.--Hän katsahti minuun tutkivasti ja lähti kirjaa noutamaan.

Hän istuutui sitten sängyn laidalle ja rupesi lukemaan, mitä postillaa
lienee lukenut. Mutta hänen lukuaan minä en suuresti kuunnellut, sanoja
nimittäin, mutta ääntä minä kyllä kuuntelin. Sitä enemmän minä katselin
häntä, kun hän luki. Hän luki hiljaisella hymisevällä äänellä ja
lukiessa laskeutui huivi alas niskaan ja valui siitä vähitellen alas
hartioille. Palmikko tinki vähän väliä putoamaan olkapään yli alas
kirjalle, mutta kun se oli juuri yli pääsemäisillään, viskasi hän sen
takaisin päänsä heitolla. Sitä minä aina odotin, sillä se pään heitto
oli minusta niin soma, ja silloin hän katsahti sivumennen minuunkin.
Luvussaankin hän silloin hiukkasen hämmentyi, ja oikeaan etsiessään
täytyi hänen kulkea entisiä jälkiään. Ne sanat hän luki hiljempaa kuin
muut, melkeinpä kuiskaamalla, ja kun sattui pitemmälle eksymään, niin
hän punastuikin.

--Anna minä pidän kädestäsi kiinni, sanoin minä hiljaa enkä voinut olla
siihen tarttumatta, kun se lepäsi likellä minua peitteen päällä.

Hän antoi minun pitää sitä, eikä se häirinnyt häntä senkään vertaa,
että hän olisi lukemisessaan haihtunut tai edes punastunutkaan. Minun
vereni koko ajan värähtelivät, ja sydämeni tykytti aivan korvaan
kuuluen, kun pidin hänen kädestään kiinni. Minä olisin sitä tahtonut
kaikin voimini puristaa, mutta en uskaltanut, kun pelkäsin, että se
häntä häiritsisi. Mutta kun hänen tuli kääntää lehteä, silloin hän sen
veti takaisin, enkä minä enää rohjennut siihen toista kertaa tarttua.

Loppuun luettuaan sen sunnuntain saarnan, pani hän verkalleen kirjansa
kiinni, heitti palmikon niskansa taa ja asetti huivin päähänsä. Sitten
loi hän minuun pitkän kysyvän katseen, mutta lähti mitään virkkamatta
lypsylle, sillä lehmät olivat jo sillä aikaa kokoontuneet pellolle.
Mennessään hän alotti virren ja veisasi sitten koko ajan lypsyllä
ollessaan. Se kaikui minun korvissani vielä kauan sittenkin, kun hän jo
oli veisaamasta lakannut ... ja kun jo oli tullut yö ... eikä kukaan
liikkunut ... eikä mitään kuulunut muuta kuin märehtivän kellokkaan
kellon hiljainen kalina... Ja väliin taas tuntui minusta siinä
vuoteella venyessäni, että hän yhä istui tuossa edessäni lukemassa ja
että minä tartuin häntä käteen ... että palmikko pyrki olkapään yli ja
että huivi valui alas hartioille saakka.

Vaikka en oikeastaan ollut ollenkaan kuunnellut, mitä hän luki, eikä se
sillä kertaa mieleeni tarttunut, niin aloin kuitenkin jälestäpäin
muistaa jotakin, ja kun mietin, mistä sen olin kuullut, niin
huomasinkin, että hänhän sen oli sillä tavalla kirjasta lukenut. Ja
vähitellen noin muistellessani, johtui mieleeni koko se saarna, jonka
hän oli lukenut, ja monta lausetta oli mieleeni tarttunut ihan
kokonaisina. Minä muistelin ja muistelin, ja niin oli! Sitä lausetta
lukiessaan oli hänellä ollut pää kallellaan, tätä lukiessaan oli hän
kääntänyt lehden ja vähän viivähtänyt, ennenkuin alkoi toiselta
sivulta. Ja tuota sanoessaan oli hän hämmentynyt, lukenut uudestaan,
punastunut, ja silloin minä olin tarttunut häntä käteen. Ne ja ne sanat
olivat tietämättäni ja tahtomattani korviini tunkeuneet, ja sieltä ne
ikäänkuin itsestään löytyivät. Vielä nytkin minä muistan, että hän
muutamakseen luki, »kuinka armo kuitenkin on suurempi ja
ylitsevuotavaisempi kuin se täysi synnin mitta, eli että puhua Paavalin
sanoilla: kuinka armo ylönpalttiseksi tutaan». Toisessa paikassa taas
sanottiin, että »Jumalan armo, joka hänelle on tapahtunut, tutaan
silloin sitä helpommasti synnin suuruudesta, ja ne, jotka Jumalata
palvelevat, kiittävät sitä enemmän Jumalata sen edestä. Silloin
sanotaan: kuinkas paha, törkiä ja jumalaton ihminen ei tämä ollut?»--
Aivan viimeiseksi, ennenkuin pani kirjan kiinni ja lähti, hän luki
tämän lauseen: »Minä tahdon tehdä sinulle enemmän hyvää kuin sinä
saatat ajatella, jos sinä vaan annat sinun sydämes minulle».

Nämä tämmöiset sanat ne siinä yksin unettomia öitä maatessani yhä
selvemmin alkoivat minun korvissani kaikua, ja minä jo odotin sitä,
että hän kohta taas tulisi ja tarjoutuisi lukemaan. Silloin minä
kuuntelisin tarkemmin ja panisin sanatkin mieleeni!

Ja hän tulikin ja luki siitä samasta kirjasta--sen kannet olivat
piikkovaatteella päällystetyt--ja monesta muustakin kirjasta. Luettuaan
hän minulle paljon puhelikin, ja minä parhaasta päästä vain kuuntelin.
Se oli kaikki minusta ihan uutta ja outoa, enkä minä sitä tahtonut
osata uskoa, että ihminen sillä lailla saattaisi elää, kuin Jumalan
sanassa on käsketty.

--Minkätähden sitten Jumala on käskenyt ihmisen tehdä niin, kun tietää,
ettei hän sitä kuitenkaan jaksa täyttää? kysyin minä kerrankin.

Mutta siihen sanoi Johanna aivan arvelematta, että eihän ihminen toki
omasta voimastaan jaksakaan, mutta että Jumala kyllä auttaa, vaikka
olisinkin kuinka puutteellinen ja heikko tahansa ja että niitähän
Jumala vasta auttaakin, jotka oman puutteellisuutensa oikein tuntevat
ja hänen apuansa rukoilevat. Ja onhan niitä jo maailmassa elänyt
niitäkin ja elää vieläkin, jotka osaavat elää Jumalan mielen mukaan. Ei
hän itse osaa eikä osaa vastakaan, mutta äiti vainaja osasi, ja kyllä
isäkin jo alkaa osata.

--Mutta minun syntini ovat niin suuret, etten uskalla niitä anoakaan
anteeksi, sanoin minä siihen.

--Anomattakin ne sinulle anteeksi annetaan, jos ne mielesi
murheelliseksi saattavat, eikä taas kenenkään synnit niin suuret ole,
ettei Jumala hänen huutoansa kuulisi, vakuutti hän minulle niin
vakavasti, etten voinut olla häntä uskomatta.

Sanoin minä kuitenkin siihen: »Hyvähän sinun on sanoa, joka aina olet
hyvästi elänyt».

--Elä sano niin ... minulla on paljon syntejä, ja joka päivä minä yhä
teen.

--Mitä sinun syntisi ovat ... minun syntieni rinnalla ei niitä näykään!

--Kuule sinä, sanoi hän siihen ankarasti, elä puhu sillä lailla. On
suuri synti jo puhuakin sillä lailla, että ihminen saattaisi olla
synnitön, sillä ei kukaan ole ilman syntiä paitsi jumala ja hänen
ainokainen poikansa Jeesus Kristus.

Tällä lailla me keskustelimme, mutta en minä sittenkään sitä
käsittänyt, että hänellä saattaisi olla semmoisia syntejä, joita ei jo
aikoja sitten olisi anteeksi saanut. Hän oli minun mielestäni niin
puhdas ja kaunis, että olisi saattanut muidenkin synnit anteeksi antaa.
Minä ajattelin omaa elämääni ja vertasin häntä itseeni ja itseäni
häneen.

Minun edessäni vaelsi sinä sairauteni aikana koko entinen elämäni, ja
minun mieltäni alkoivat kaikki pahat teot kaivella, sekin jo, että olin
lautamiehestä lähtiessäni kellokasta kivellä heittänyt ja kuinka se oli
surkeasti ynähtänyt. Sitten ne rivot laulut ja se kunnianhimo ja monet
muut asiat.

Vähän väliä tuli eteeni Johannan kysymys: »Minnehän olisit joutunut,
jos olisit järven pohjaan jäänyt?» Oli minua kuolema silloin tällöin
ennenkin vavahduttanut, mutta en sitä kuitenkaan sen enempää ollut
ajatellut, eikä se milloinkaan minua niin paljon pelottanut, että olisi
saanut elämääni toisenlaiseksi muuttumaan. Mutta nyt se alkoi minua
pelottaa, ja kuta enemmän asioitani ajattelin, sitä enemmän minua
kauhistutti.

Minussa on aina parannuksen päätös pian syntynyt, kun olen huomannut
itsessäni parannettavaa olevan, eikä minun nytkään tarvinnut monta
päivää miettiä, ennenkuin käsitin, että muutoksen täytyy tapahtua.
Omatuntoni sen sanoi ja omaatuntoani olen aina koettanut totella.
Mitenkä se sitten lienee milloinkin onnistunut ja kuinka kauan päätös
pysynyt!

Ja yhä vakavammaksi tuli minussa päivä päivältä se päätös, jonka olin
itselleni tehnyt, kun siitä Johannalle puhuin ja hän siitä näytti
ilostuvan. Hän kuitenkin aina minua varotti ja sanoi, ettei se niin
helposti kuitenkaan käyne, vaan että siihen pitää käydä kova
koettelemuksen koulu, ja että ennen kaikkea tarvitaan luottamus
taivaallisen isän apuun, jota ilman kaikki omat ponnistelemiset
raukeavat turhaan.

--Jos aiot valkeutta tielläsi löytää, niin tutki Jumalan sanaa ja
sovittele sitä omiin kohtaloihisi. Niin äiti oli hänen isäänsä neuvonut
ja niin teki hänkin. Hän jätti minulle kirjansa luettavaksi ja toi
vielä uuden testamentinkin ja virsikirjan. Niitä minä yksikseni
lueskelin, parhaasta päästä niitä samoja paikkoja, joita hänkin oli
minulle lukenut.

Minä tunsin, että olin herännyt, ja sitä aikaa, jolloin olin
suruttomien joukossa kuleksinut, muistelin minä melkein kauhistuksella.
Nyt jälestäpäin, kun olen sitä ajatellut, olen huomannut, ettei se
kuitenkaan sitä ollut, mitä muut tavalliset heränneet heränneen opiksi
sanoivat. Heille tulee elämä päivä päivältä tukalammaksi ja
vaikeammaksi, eivätkä he iloa salli. Mutta minun elämäni se yhä vain
tuntui huokeammalta ja helpommalta. Ehkä siihen vaikutti sekin, että
aloin kostua taudistani, mutta vaikka vielä ruumiilliset kivut olisivat
vaivanneetkin, niin mieli oli useimmiten kuitenkin tyyni ja terve. Minä
en enää ollut suruton, mutta suruni ei tehnyt minua raskasmieliseksi
ja synkäksi muita ihmisiä kohtaan.

Eikä Johanna ollutkaan samanlainen kuin ne heränneet, joita ennen olin
nähnyt ja sittenkin näin. Ei hän usein nauranut, eipä paljon
milloinkaan, mutta usein riemu loisti hänen silmistään, kun hän puhui,
ja minä näin, että hän ulkona kulkiessaan välistä ilosta hypähtelikin.
Me puhelimme yhä enemmän, yhä useammin hän tuli minun luokseni ja
kertoi elämästään ja tunteistaan. Hän kerrankin kertoi, että kun hän
joskus kauniin virren kuulee, jota oikein hyvä-ääninen veisaaja veisaa
tuolla jossain, esimerkiksi kaukana järvellä soutaessaan, niin väreet
käyvät koko hänen ruumiissaan, ja silloin tuntuu siltä, kuin kaikki
Jumalan pyhyys ja puhtaus hänen sydämensä kautta ikäänkuin lainehtien
valuisi ja sen iki-ainiaaksi puhtaaksi pesisi. Minä sanoin siihen, että
niin minunkin on, kun hän veisaa. Ja minä näin, että hän ymmärsi minut.
Hän naurahti hiukkasen, punastui vähän ja lähti pois. Mennessään
hyräili hän ensin hiljaa, mutta purki mielensä kohta kuuluvaan virteen,
enkä minä milloinkaan ole kuullut hänen niin kauniisti veisaavan kuin
silloin.

Aina sen jälkeen, kun olin puhunut Johannan kanssa, oli sydämeni niin
täynnä suloisia ja vienoja tunteita, etten osannut niitä sisässäni
pitää. Ne puhkesivat sieltä milloin mitenkin, mutta useimmiten koetin
hyräillä samoja virsiä, joita olin kuullut Johannan veisaavan. Mutta en
minä siihenkään tyytynyt. Minä rupesin itsekin virsiä sepittelemään. Ne
syntyivät samalla lailla kuin laulutkin ennen, melkein tietämättäni ja
itsestään. Ne tulivat minkä virren nuottiin milloinkin, välistä
kiitosvirren, välistä suruvirren, aina sen mukaan, miten mieli oli
milloinkin.

--Osaatko sinä veisatakin ... sinullahan on hyvä ääni ... mitä virttä
sinä veisasit? kysyi Johanna muutamana päivänä, kun oli kuullut minun
veisaavan vuoteellani.

--Ei se ole virsi eikä mikään, sanoin minä, ja minua ujostutti, vaikka
toiselta puolen taas oli mieleni hyvä siitä, että hän saisi tietää
minun virsiä tekevän.

--Virttä kai se oli, nuotti tuntui ihan tutulta, mutta sanoja en muista
kuulleeni.

--Et ole niitä kuullutkaan, vasta minä ne tässä itse tein.

--Itsekö teit?--Hän näytti siitä kovin kummastuvan.--Etkö sinä tiedä,
että on suuri synti veisata virren nuotilla muuta kuin virsiä?

--Mutta eikö se ole yhtä virttä, kun Jumalaa laulullaan kiittää?

--Ei virsiä osaa tehdä muut kuin hurskaat ... ja se tulee synniksi, jos
niitä muut tekevät.

--Minkätähden? kysyin minä enkä ymmärtänyt.

--Minkätähdenkö?--Sitä minä en tiedä enkä tahdokaan tietää enkä
ymmärtää, mutta äidistäkin se oli ollut syntiä, niin isä sen sanoi, ja
minä uskon sen, sanoi hän niin päättävästi ja vakavasti, etten minä
osannut siihen mitään.

Enkä minä tahtonutkaan hänen kanssansa väitellä semmoisista asioista,
jotka hän kyllä saattoi tietää paremmin kuin minä. Vaikken sitä oikein
ymmärtänyt, miksi olisi synti veisata omaa virttään, en sitä kuitenkaan
enää veisannut, koska se kerran ei hänestä ollut mieleen.

Ja mitäpä en olisi tehnytkään, josta olisin tietänyt, että se hänestä
oli mieleen! Ajatellessani uutta parempaa elämää tämän taudin jälkeen,
ajattelin minä enimmiten häntä. Minä tiesin, että tähän asti olin
pahasti elänyt ja että minulla olisi voimaa parantaa itseäni, mutta sen
minä tiesin myöskin, että ilman Johannaa en olisi milloinkaan
parantunut, tuskin ruumiillisestikaan, vielä vähemmän henkisesti. Mutta
salaisesti tunki kuitenkin aina näitä päätellessäni sekin miete
mieleeni, että jos en saisi hänen seuduillaan olla, elää hänen äänensä
kuuluvilla, eivät ehkä päätökset pysyisikään. Mutta toisekseen taas--
miksi en saisi?

Joka kerta kun häntä ajattelin, kuohahti elämä uuteen eloon sisässäni
ja joka kerta kun hänet näin, tuntui siltä, kuin olisi liittoni ja
lupaukseni ihan kuin itsestään uudistuneet ja vahvistuneet. Minä
paranin paranemistani ja voin jo pitkät ajat istuskella aitan
kynnyksellä. Yhä useammin ja kauemmin teki siinä minun mieleni
istuakin, kun Johanna ei minun kostuessani enää yhtä usein tullut
luokseni kuin ennen. Mutta aina minä hänet kuitenkin näin, kun hän
ulkona askarteli ja liikkui, ja häntä nähdäksenihän minä siihen
kynnykselle istuinkin.--Johanna ei tähän aikaan enää tehnyt ulkotöitä
yhtä usein kuin ennen. Enimmäkseen hän istui toisen aitan kynnyksellä,
taikka tuvan portailla taikka missä milloinkin sattui siimestä olemaan,
ja ompeli. Hän näytti useimmiten ompelevan paitoja ja muita, mutta
välistä hän kutoikin, milloin sukkaa, milloin vyötä, milloin mitäkin.
Uutteraan hän ompeli, ja ommellessaan hän usein hyräili, ja minä istuin
aitan kynnyksellä ja katselin häntä ja kuuntelin. Mutta hän ei katsonut
minuun monesti, välistä vain.--»Miksi hän tuolla istuu eikä tule
tänne?» ajattelin, ja silloin tuli surku mieleeni, välistä niin suuri
ja painava, että se puristi kyynelenkin silmästä. Mitä se lienee ollut,
sitä en osannut itsellenikään selittää, mutta minä en olisi silloin
tahtonut parantua, vaan tulla yhä kipeämmäksi, niin huonoksi sairaaksi,
kuin alustakin olin ollut, etten jaksaisi liikahtaakaan ja että hänen
olisi pitänyt tulla minua kädellään pääni alta auttamaan. Ikäni olisin
halunnut sairastaa, jos sillä olisin saanut hänet minua hoitamaan ja
luonani pysymään. Vetäysin joskus koko päiväksi vuoteelleni sitä
toivoen, että hän sitten tulisi kynnykselle istumaan, ja jos hän tulisi
ja kysyisi, niin sanoisin, etten olekaan vielä terve ja että taas
tunnun huonommalta.

Ja silloin hän juuri tulikin ja kysyi, mutta minä en saattanut
valehdella ja sanoin: »Ei minulla mitään erinomaista ole--rupesi vain
istuminen raukaisemaan.»--»Ei olekaan hyvä istua niin kauan, kuin sinä
istut ... parasta on levätä, kun ei ole vielä oikein terve. Sinä
oletkin näinä aikoina käynyt kalpeammaksi, mutta kyllä Jumala parantaa
sen, joka häneen luottaa ja uskaltaa ja häntä avuksensa huutaa.»--Niin
sanoi hän minulle ja meni taas ompeluksiensa ääreen toisen aitan
kynnykselle.--

Minä huusinkin Jumalaa avukseni, mutta en sitä varten, että paranisin.
Minä rukoilin palavasti ja hartaasti, kädet ristissä, että Jumala
lähettäisi hänet minulle ikuiseksi ystäväksi.

Ja välistä minusta näyttikin, kuin Jumala olisi rukoukseni kuullut.
Muutamanakin päivänä, kun kaikki muu väki oli mennyt niitylle, istui
hän minun aittani kynnykselle ja ompeli siinä kauan aikaa.

--Mitä sinä niin uutteraan näinä aikoina ompelet? kysyin häneltä, kun
oli ensin istuttu hyvän aikaa ääneti.

Hän ei vastannut ensin mitään, sitten näytti hän aikovan sanoa jotain,
mutta ei kuitenkaan sanonut.

--Isällesikö tuosta vyötä teet?

--En isälle, vastasi hän vältellen. Silloin en minä sitä huomannut,
mutta jälestäpäin ymmärsin sen siksi, ettei hän tahtonut sanoa, kenelle
hän teki.

--Kohta kun sinä vähän paranet, niin saatat muuttaa pirttiin vuoteesi,
sanoi Johanna ja kysyi sitten, mitenkä minun tuntui, olinko paranemaan
päin.

Minä vastasin, että olin ja että mielelläni minä muutankin pirttiin,
kun täällä aitassa tahtoo aika yksin ollen käydä ikäväksi.

Hän ompeli eikä puhunut siihen mitään. Minä sanoin sitten: »Eikö tuota
kohta alkane jaksaa poiskin lähteä».

--Minnekä? kysyi hän.

--Pois vain maailmalle ... onhan tuota jo tässä talossa oloa ollutkin,
sanoin minä huokaisten.

--Ei, mikäs hätä sinulla on pois. Tässä saatat olla, niin kauan kuin
tahdot, ja jos jaksat tehdä, niin saathan työtäkin. Isä sanoi eilen,
että kun paranet vähän, niin saat ruveta verkkoja paikkailemaan. Oletko
tehnyt verkkotyötä?

--Olenhan minä sitä tehnyt.

--Olenhan minäkin ... minä olen kutonut melkein kaikki meidän
särysverkot ... isä on itse kutonut rikulit.

En tiedä, miksi minusta verkkojen paikkaaminen nyt tuntui hauskalta,
vaikka en sitä ennen sinä pitänyt. Sanoin, että jo ensi pyhän perästä
rupean verkkotyöhön.

--Niinpä ei sitten ole mitään hätää pois ... eikähän olisi muutenkaan,
sanoi hän.

Tuli sitten se pyhä, jonka jälestä minun oli aikomus ruveta työtä
tekemään. Olin jo siksi voimistunut, että saatoin istua ja käsilläni
askarrella. Kaikki muu väki oli sinä pyhänä lähtenyt kirkkoon, isäntä
ja Johanna vain näkyivät olevan kotona. Isäntä näkyi melkein koko
päivän istuvan tuvassa--pöydänpäälasista hänen selkänsä näkyi--ja
lukevan, koska sieltä kuului hiljainen hyminä. Johanna oli myöskin
siellä ensin, mutta istui sitten pirtin porstuan kynnykselle ja luki
hänkin itsekseen. Minä istuin omalla kynnykselläni ja kuuntelin, kuinka
kärpäset suristen ajelivat toisiaan päivänpaahteisella seinällä.
Silloin oli ilma ihan tyven ja päivä paahtoi kuumasti. Minun oli niin
hyvä olla, ja minä annoin päivän päälleni helotella.

Iltapäivällä tuli Johanna minulle lukemaan. Me puhelimme paljon minkä
niistäkin, mutta aina hänen puheensa kiertyi Jumalan suureen
rakkauteen, joka ihmeellisesti suo joka ihmiselle, mitä se tarvitsee.

Kuuntelin häntä melkein henkeäni vetämättä. Hänen sanojaan en taaskaan
kuunnellut paljon. Hänen äänensä pehmoista sointua, sitä minä vain
kuuntelin, ja se olikin tällä kertaa soinnukkaampi kuin milloinkaan
muulloin. En uskaltanut häntä keskeyttää, vaikka monta kertaa olin
suuni avaamaisillani sanoakseni hänelle, mitä tunsin ja ajattelin ja
josta hänenkin pitäisi saada tietää. Olenhan minä parantunut, muutanhan
elämäni tästä päivästä enkä enää horjahda! Varmahan se on, varma ja
tosi, ja hänenhän ansiotansa se on kaikki! Mutta en uskaltanut enkä
osannut sitä sanoa. Ei, sitten vasta, kun olen alkanut uuden elämäni,
kun olen koulinnut itseni kokemuksen koulussa, sitten minä sanon
hänelle, että hän on minut koulinnut, että hänen ansiotansahan se on
kaikki! Ja mitähän hän siihen sitten sanoo?--»Ei se ole minun
ansiotani, se on Jumalan! Mitä minä, tyttö paha, taidan ketään muuttaa.
Ehkä minä olen ollut halpana välikappaleena, mutta muuna en minäkään.»
--Silloin minä tartun hänen käteensä, vedän häntä puoleeni, vakuutan ja
sanon ... ja hän uskoo... Ja sitten--?

Tämmöistä minä hourin siinä ja ajattelin ja haaveksin, mutta hän oli
lopettanut lukunsa ja puheensa ja istui äänetönnä aitan kynnyksellä
käsi poskella ja avaruuteen katsellen. Minä istuin sänkyni laidalla ja
katselin häntä. Minä muistan aivan tarkkaan, minkälainen ilmakin sinä
päivänä oli, on ihan, niinkuin olisi se sunnuntai ollut viime
sunnuntai. Hän istui sivuittain minuun, ja illan rusko hohti aivan
häntä vastaan ja punoitti hänen kaulallaan ja poskipäillään ja otsalla.
Hän oli niin pyhän ja puhtaan näköinen, etten minä ennen enkä jälkeen
ole semmoista nähnyt. Huivi oli nytkin valahtanut hiljalleen hartioille
ja vetänyt irtaimet hiukset hiukkasen epäjärjestykseen. Mitenkä minä
sen kaiken vielä muistan, sitä en itsekään ymmärrä, mutta minusta vain
tuntuu siltä, kuin istuisi hän aivan tuossa edessäni teidän sijallanne
ja minä tässä.

Hän oli ajatuksiinsa vaipunut. Missä lienevät mietteensä lennelleetkin,
mutta sen minä näin, että hänen silmänsä seurasivat aina toisinaan
pääskyä, joka tuolla korkeudessa liiteli ja sitten aina laskeusi
pesäänsä aitan räystään alle sirisevien poikiensa luo ja kohta taas
lenti ulos ja lenti kauas, kauas silmän kantamattomaan sineen.
Liikahtamatta hän istui, poski käden varassa, enkä minä olisi puolella
henkäyksellä hennonut häiritä. Istukoon hän vain, minä katselen,
katselen vaikka elinaikani kaiken!

Mutta silloin, kun juuri tätä ajattelin, silloin hän liikahti ja
katsahti vilkkaasti kuistille päin. Tieltä kuului samassa kärryjen
rytinää, ja kun minä ennätin ovelle katsomaan, ajaa karahutti
kartanolle kaksi miestä.

Johannalta pääsi ilon huudahdus, hän hypähti ylös, löi kämmenensä
yhteen ja kumartui juoksemaan tulijoita vastaan, mutta seisahtui
kumminkin kovasti punastuen. Sitten hän asetti huivin päähänsä, ja
sitoessaan sitä kaulansa alle hän lähti vieraita vastaan. Isäntäkin
näyttäytyi samassa tuvan ovella silmälasit otsalle siirrettyinä.

Minä tarkastelin tulleita uteliaasti. Toinen oli vanha mies, toinen
näytti minun ikäiseltäni. Vanhempi tuntui minusta tutulta jo ennen,
kuin hän oli kärryistä astunut, mutta kun hän laskeusi maahan ja alkoi
hevosen marhamintaa siloista päästellä, tunsin minä hänet siksi
Kalajoen mieheksi, joka tuona pyhänä oli ollut täällä. Nuorempaa miestä
en muistanut nähneeni milloinkaan ennen.

Nuorempi mies rupesi rinnusta aukaisemaan, mutta siihen virkkoi hänen
toverinsa leikillä vähän:

--Anna minä riisun hevosen ... et sitä saa rauhassa riisua kuitenkaan
... näetkö, kuka tuolta tulee?

Johanna ja nuori mies tervehtivät toisiaan, kumpainenkin, niinkuin
minusta näytti, vähän ujostellen.

Vanha mies työnsi nuorempaa selästä Johannaan päin.

--Ei sitä tuolla lailla ennen minun nuorra miestä ollessani sulhanen
morsiantaan tervehtinyt, eikä morsian sulhastaan. Kun rinta vavahti,
niin toinen toistaan kaulahan kavahti, sanoi hän, ja kun oli kärryn
aisat alas laskenut ja pyöräyttänyt hevosen aisoista, survaisi hän
vielä kerran heitä vastakkain. Molemmat välttivät hämillään toisiaan,
vaikka minusta näytti, että he kuitenkin toisilleen hymyilivät. Minua
harmitti ja kummastutti tuo, mutta se kaikista enimmän, mitä vanha mies
oli sanonut.

Sulhanen ja morsian?--Mitä se oli?--

Isäntä oli myöskin laskeutunut kartanolle ja tervehti tulijoita.
Hän sanoi jotakin semmoista, että »nykyinen nuori kansa on
ymmärtäväisempää», mutta muuta en minä siitä enää kuullut.

Sulhanen ja morsian!--Voi, niinhän se olikin, ja minä en ollut sitä
muistanut ... en ollut muistanut sitä ollenkaan ennen kuin nyt vasta.

Minä hoiperruin vuoteelleni ja heittäydyin siihen pitkäkseni.

Makasin kauan aikaa ihan kuin tunnotonna. En minä mitään ymmärtänyt, en
osannut mitään ajatella, mutta kuitenkin kaikki viimeisten aikain asiat
vaelsivat ohitseni kuin suhisevat aaveet. Ensin olin siinä luulossa,
ettei siinä ollut mitään totta, että olin kuullut ja nähnyt väärin ja
että se oli vain pahaa unta. Koetin itseäni siitä herättää, mutta kun
en saanut itseäni sen kummemmasti hereille, täytyi minun uskoa. Kaikki
oli totta! Ja mitäpä muuta se olisi ollutkaan? Tottahan se oli, ihan
ilmisissä tapahtunutta ... olihan silloin kuuliaiset ... olihan hän
morsian, Johanna oli toisen morsian jo ennen, kuin minä olin hänet
nähnytkään! Minä en ollut sitä ennen muistanut, mutta nyt siitä minulle
muistutettiin.--

Vaan mitäpä siitä! Hyvähän oli, niinkuin oli!... Ja minä päätin olla
siitä välittämättä enkä huolia mistään... Mitäpä se minuun koski!--

Kohosin istualleni lähteäkseni pois, pois jonnekin kauas, sillä täällä
oli minun mahdoton viipyä. Mutta silloin minä kuulin hänen äänensä
ulkoa, ja se koski minuun niin, että minä kivusta vapisin.

--Tuleppas katsomaan tätä minun sairastani, jota minä olen hoitanut
koko sen ajan, kuin sinä olet ollut kotonasi, tuntui hän sanovan
iloisella äänellä, ja samassa pimeni aitta, kun kaksi henkeä astui
ovesta sisään.

--No? kysyi Johanna, sitten kun näki minut, oletko sinä huonompi, kun
olet ihan kalpea ja vasta näytit aivan terveeltä? Ja otsa on
tulikuuma!--Ja hän tuli ja asetti toisen kätensä otsalleni. Koko
ruumiissani tuntui silloin taas samanlainen värähdys kuin aina
ennenkin, kun hän auttaessaan minua noin hellästi kosketti, mutta
silmiini tuli kyynelet. Minä painoin ne käsiini ja koetin kuvailla,
että kaikki oli niinkuin ennenkin.

--Ei minulla ... ole ... mitään ... uuvuttaa vain, koetin kuitenkin
sanoa niin rauhallisesti kuin voin, mutta ääneni vapisi joka sanassa.

--Ehkä sinun sairaasi tahtoo nukkua. Lähdetään me pois, Johanna, sanoi
tuo toinen, ja hänen sanansa pistivät minua kuin puukolla sydämeen. Se
kipu se minua siksi kuitenkin toinnutti, että nousin istumaan.

--Kyllä se saakin nukkua, sanoi Johanna kaikkein herttaisimmalla
tavallaan, jahka minä sille oikein pehmoisen tilan laitan. En ole näinä
päivinä joutanutkaan sitä kouhottelemaan, kun olen antimia liian
uutteraan valmistellut.--Mutta tokko sinä, Samppa, tiedätkään, kuka
tämä on? sanoi hän sitten yht'äkkiä minulle.

--En, sanoin minä.

--Se on minun sulhaseni. Ka, tarjotkaahan nyt toki kättä toisillenne,
ettehän ole vielä tervehtineetkään...

Hänen sulhasensa puristi herttaisesti ja ystävällisesti minun kättäni,
jota minä itse tuskin liikautinkaan.

--Kas niin, sanoi Johanna uudelleen, kun oli saanut tilani
mieleisekseen, lepääpäs nyt tuossa huomeneen, niin sitten jaksat
verkkoja kutoa, että saadaan kaloja.--Viikon päästä meillä on häät.
Eikös niin, Kalle?

--Niin, jos Jumala elää antaa.

--Niin, jos Jumala elää antaa, sanoi Johanna melkein suruisesti,
niinkuin minusta kuului.--Sitten lähtivät he molemmat pois.

Minä vaivuin takaisin tilalleni, jonka Johanna oli minulle vielä
viimeisen kerran valmistanut. Minä purin itseni tyynyyn kiinni ja
itkin. Minä puristin kynteni syvälle rintaani, niin että veri kihosi,
kurittaakseni kuohuvata sydäntäni, mutta ei se siitäkään asettunut.
Minä vaikeroin ja valitin. Minä kiroilinkin. Mutta viimein minä
ratkesin itkuun, ja vasta se helpotti, niinkuin aina ennenkin. Se
vähitellen lauhdutti pakahtumaisillaan olevata sydänalaani ja lievitti
tuskaani. Minä itkin pitkään ja katkerasti, tahallani melkein koetin
itkeä niin kauan kuin mahdollista, sillä se yhä helpotti. Mutta viimein
minä uuvuin siihenkin. En jaksanut itkeäkään koko iltaa ja lopulta
herposin semmoiseen horrostilaan, jolloin ei osaa ajatella eikä iloita,
ei surra eikä mitään.

Korviini kuului ulkoa ihmisten liikettä ja puhetta, mutta en minä
siihen mitään huomiota pannut. Sen vain erotin, että ulkona olevien
joukossa oli Johannankin ääni, ja sitä minä koetin korvallani tarkata.
Hänen äänensä tuntui soivan iloisesti ja helakasti. Aitan ovi oli auki,
niinkuin sen olivat jättäneet ne, jotka siitä viimeksi menivät. Siitä
minä näin sinne tänne puuhaavia naisia ja poikasia, jotka taluttivat
hevosia veräjästä ulos ja koettivat hyppyyttää niitä sulkupuiden
ylitse. Joskus joku ihminen kurkisti ovesta aittaankin, mutta ei minun
tylsä silmäni nyt ketään tuntenut. Sitten paiskasi tuulen puuska oven
kiinni, eikä minun tehnyt sitä mieleni aukaista enemmän kuin
sulkeakaan.

Ulkonakin alkoi vähitellen hiljetä, mutta sen sijaan rupesi tuvasta
kuulumaan veisuuta. Minä arvasin, että siellä mahdettiin pitää seuroja.
Sitä varten kai oli sinne väkeäkin kokoontunut niin paljon. Paljon oli
sinä iltana heränneitä ollutkin koolla kuulemassa kaukaista Kalajoen
saarnamiestä.

Kun virren hyrinä kävi korviini, viritti se sillä kertaa kaikki entiset
asiat muistiini. Minä muistin sen, mitä tuona pyhänä oli tapahtunut,
minä muistin, että olin uponnut järveen, pelastunut ja siitä tullut
heränneeksi, ja minä muistin senkin, että se, joka oli ollut koko minun
herännäisyyteni, se nyt oli toisen morsian. Silloin minulta pääsi
katkera nauru, ja sillä naurulla minä tahdoin nauraa kaikki puhtaaksi.
Mutta se nauru olikin niin kamala ja minun ääneni niin ontto, että sitä
säikähdin itsekin, ja se katkesi siihen.

Yön edeten alkoi sataa. Vesi ropisi aitan tuohikattoon, ja minä kuulin
jokaisen pisaran putoamisen. Se oli niin surullista ja synkkää, ja joka
kerta, kun vettä tuntui rankemmin tulevan, värisytti minun sekä
ruumistani että sieluani. Koetin houkutella unta silmiini, mutta ei
minua nukuttanut, enkä minä oikein valveillakaan pysynyt. Koko pitkä yö
oli semmoista ynsyrjäistä olentaa, ja minä ajattelin, että
semmoistakohan se nyt koko elämä tulee olemaankin.--Ja kyllä kai se on
sitten semmoista ollutkin.

Aamua oli jo kappaleen kulunut, ihmiset tuntuivat uudelleen liikkuvan,
ja sade oli lakannut, kun isäntä tuli luokseni ja kysyi, jaksaisinko
lähteä liikkeelle ja muuttautua pirttiin. Minä lähdin. Pihan yli
kulkiessani kuului Johannan virren hyrähtelevä ääni lehmisavulta.
Minusta tuntui, kuin olisi minua pyörryttänyt, mutta sain minä
kuitenkin pirttiin. Väki istui eineellään, ja pöytään minuakin
käskettiin, mutta minä en mennyt ja jäin vain penkilleni istumaan,
siltaan tuijottaen, kyynärpäät polvia vasten.

Katselin minä kuitenkin välistä syömämiehiäkin ja koetin vetää huuleni
ivahymyyn. Olisin suonut, että koko maailma olisi nähnyt sen ja
tietänyt, että minä niin tein. Mutta miehet söivät ja juttelivat
keskenään, eikä kukaan minusta näyttänyt sen suurempaa huolta pitävän.
Puhemies istui pöydän päässä, ja pöydän takana istui sulhanen. Hän oli
verevä, kaunis mies, vakavan näköinen ja roteva. Yhdellä sormellaan hän
olisi saattanut lyödä minut kumoon, semmoisena kuin minä nyt,
sairastanut mies, tällä kertaa olin. Vasten tahtoanikin ajattelin, että
onhan Johannan tuohon rauhaiseen rintaan turvallista päänsä painaa,
mutta samalla kirmaisi mielessäni, että jos minä sen näkisin,
saattaisin minä heidät siihen kuoliaiksi lävistää ... salaisesti ja
hiipien, takaa päin tullen ... ja puukolla iskien ... tuolla hänen
omalla pitkällä pohjalaispuukollaan, joka helavyössä hänen vyöllään
riippui... Ja siitä ajatuksesta minä en millään tahtonut luopua, minä
oikein hivuttamalla silmäni kiinni hivutin, oikein tuota kuvaa
nähdäkseni, joka kuitenkin ahdisti minua kuin paha painajainen.

Se katosi vasta sitten, kun Johanna vähän ajan perästä tuli tupaan
maitoa pöydälle kantaen. Kepeästi keikutellen kantoi hän haarikan
pöytään ja kepeästi, kolahuttamatta, laski hän sen puhemiehen eteen.
Liekö hän hymyillyt sulhaselleen, sitä en nähnyt, mutta sulhanen
hymyili hänelle. Sen minä näin, ja se oli taas kuin puukon pisto minun
rintaani.

Kun Johanna näki minut, näytti hän iloisesti hämmästyvän.

--Kah, tässähän se on jo minun sairaanikin, sanoi hän ja hymyili
minulle, ja se teki semmoisenaankin minulle hyvää, niinkuin
kuolevallekin tehnee elävän kädenanto.

Syötyään haki isäntä minulle työtä, ja niin istuuduin kutomaan verkkoa.
Koko ajan oli minulla vain poislähtö mielessä. Vielä silloinkin, kun
rihmaa kävylle vyyhtesin, ajattelin, etten jää, en jää, vaan lähden ja
jätän tämän talon. Mutta sittenkin minä jäin. Minulla ei ollut voimaa
lähteä, minä tahdoin olla Johannan mailla, nähdä häntä, kuulla häntä ja
itseäni kiusata. Ja sillä olin puolustautuvinani itseni edessä, että
pitäähän minun auttaa, minkä voin, kun minua siinä talossa on niin
kauan hoidettu ja minusta huolta pidetty. Ja sillä minä lumosin itseni
ja uskoin sitä itsekin, vaikka tekosyyhän se oli ja oikea syy oli
toinen. Ja sillä lailla minä jäin sinne vielä, mistä minun olisi
pitänyt jo aikoja lähteä pois.

Johannan häät olivat sitten kohta. Minä olin jo työni tehnyt ja
jättänyt korjaamani verkot kalamiesten käsiin. Aioin lähteä heti työn
tehtyä pois, mutta isäntä kielteli jäämään häihin--ja minä jäin.

Pariskunta vihittiin kotona. Hääpäivän edellisiä päiviä en paljon
muista. Kävelin ne päivät horroksissa, tuijottelin ja katselin kaikkia
kuin iki-outo enkä ymmärtänyt mitään, mitä ihmiset tekivät ja toimivat.
Niitä hyöri ympärilläni kuin muurahaisia, ja minä kulin toimetonna
niiden kaikkien tiellä ja monta kertaa kuulinkin sanottavan: »Mitähän
se tuokin täällä tekee, hulluko se on, kun tänne tungekse?» Ja kun
silloin aina katsahdin ympärilleni, huomasin kulkeneeni milloin
maitohuoneeseen, milloin keittiöön, milloin minnekin, missä Johanna
kulki ja liikkui. Sillä häntä minä yhä tahdoin nähdä, ja häntä minä
seurasin, mihin hän vain menikin. Mutta Johanna ei minua näyttänyt
huomaavankaan, ei, vaikka hänen vaatteensa ovissa minua hipaisivatkin
väliin, mutta minä sitä vastoin joka kerta silloin värähdin kuin
kuumalla raudalla kosketettu.

Eikä hän minua hääpäivänäkään nähnyt enkä minäkään häntä, ennenkuin hän
tuli vihille sulhasensa kanssa. Vihkiessä asetuin minä varta vasten
seisomaan papin taakse, nähdäkseni, mitenkä hän kysymyksiin vastaisi ja
tokko minua huomaisi. Mutta ei hän minua huomannut ja papille hän
vastasi maahan katsoen. Kerran hän kuitenkin katsahti, kerran vain.
Minä säpsähdin, mutta hän katsoikin pappiin eikä minuun, ja sitten
katsahti hän sulhaseensa. Se oli silloin, kun hän papin kysymykseen
vastasi »tahdon» ja pappi sovitti sormuksen hänen sormeensa.

Se, joka ei ole sitä kokenut, ei tiedä, miltä semmoisen elämä tuntuu
kuin nyt minun. Ehkä hän kuitenkin olisi minun omakseni tullut, jos
olisi tiennyt, että minä niin häntä rakastin, niin rakastin, että siitä
minun ajallinen ja iankaikkinen autuuteni riippui. Ihan varmaan olisi
hän jättänyt toisen, joka varmaankaan ei olisi niin pelastusta
tarvinnut, ja pelastanut minut. Ihan varmaan, sillä olihan hän niin
jalo, niin hyväsydäminen ja niin puhdas. Mutta eihän hän tiennyt, että
minä häntä rakastin! Ja miksi en ollut sitä hänelle sanonut? Eihän hän
sitä ilmankaan tiennyt... Olisinhan sanonut, mutta enhän saanut, ja nyt
se oli jo myöhäistä. Ei nyt enää mikään auta ... hän on iäksi toisen ja
minä olen jätetty ja kadotettu...!

Semmoista minä ajattelin, kun vihkiminen loppui ja väki tuvassa hajosi.
Muiden muassa kulkeuduin ulos pihalle, jossa puhalteli viileä
pohjatuuli. Minä nojasin tikapuita vasten ja koetin vilvottautua, mutta
päätäni yhä enemmän kuumenti, ja korvissa humisemistaan humisi. Joku
vaimo kulki ohitseni ... seisahti minua katsomaan ... viittasi
toiselle, ja sitten katselivat minuun molemmat ja sopisivat keskenään.

--Mikä sillä tuolla on? sanoi toinen.

--Liekö tuolla mikään, semmoinenhan se onkin, kuului toinen sanovan
siihen.

Sitten ne vielä vähän aikaa katselivat minuun ja menivät pois.

--Voi teitä ihmisiä! ajattelin minä. Jos te olisitte tuossa minun
kädessäni, kouristaisin minä teidät yhteen myttyyn ja nakkaisin maahan
ja polkisin jaloillani päälle!

Minä tartuin tukkaani molemmilla käsilläni enkä tuntenut kipua mitään,
vaikka sitä voimieni takaa puristin.

Kun pirtistä alkoi kuulua veisuuta, lähdin minä sinne.

--Menenmähän kuuntelemaan, sanoin itselleni ääneen ja asetuin sitten
oveen seisomaan.

Nuo ihmiset istuivat tuossa aivan samalla lailla kuin silläkin kertaa,
kun minä tässä olin ensi kertaa, isäntä pöydän päässä, puhemies hänen
vieressään ja Johannakin tuolla pankon nurkalla seisoi. Sulhasta minä
en silloin tuntenut, mutta nyt minä hänet näin, ja hän istui pöydän
eduspenkin nenässä, ihan vastapäätä minua.

Minä koetin ensin katsella kaikkia ylenkatseellisesti, mutta kun virren
nuotti yhä hymisi eteenpäin ja kun Johannankin ääni siihen välistä
helähtäen yhtyi, niin suli minusta vähitellen tuo katkera karvaus ja
sen sijaan tuli kalvava suru ja ihan tukahduttava ikävä. Minä en ensin
tahtonut Johannaa katsella, mutta sitten kuitenkin katsahdin, kun hän
virren loputtua alkoi uuden ja sitä aluksi melkein itseksensä veisasi,
ennenkuin muut ennättivät yhtyä.

Ja hänkin katseli minua ... hän oli jo ennen katsellut minua ... ja hän
katseli vieläkin! Hän katseli kirkkailla, noilla ylen kirkkailla
silmillään minua sittenkin vielä, kun minä loin silmäni muuanne ... ja
sitten taas sieltä häneen...

Ja hän hymyili minulle ja minua vain lakkaamatta katseli!

Minun ihan kuin olisi päätäni huimannut. Yhä kirkkaammin loistivat
hänen silmänsä, yhä heleämmin hänen äänensä soi ... ja yhä enemmän
minun päätäni huimasi.

Ja silloin minä sen tein!... En tiedä, kuinka se kävi, mutta yht'äkkiä
oli hän minun sylissäni ... minä puristin häntä temmeltävää rintaani
vastaan ... minä kohotin hänet ylös ... suutelin kaulaa, suutelin
suuta, otsaa ... ja taas kaulaa ja suuta...

Mutta silloin tapahtui se, minkä pitikin tapahtuman. Hänen suojelijansa
hyppäsi väliin, armottomasti heitti hän minut sopelle, ja Johanna
juoksi itkien ulos--enkä minä häntä sitten enää ole milloinkaan
nähnyt... Sitten temmattiin minut sopelta takaisin lattialle, ihmisiä
kokoontui huutaen ja toruen ympärilleni, mutta kohta minä taas sain
uuden survauksen ja lensin ovesta porstuaan ja siitä samaa tietä ulos
kartanolle. Sinne päästyäni oli minulla siksi tointa, että aloin
juosten paeta maantielle päin. Minä juoksin sen, minkä jalkani
kannattivat, ja pelkäsin joka hetki, että tuo rautainen koura tarttuu
minuun uudelleen... Mutta ei kukaan minua seurannut. Heti piha-aidan
yli hypätessäni olin kuulevinani isännän äänen, joka sanoi:

--Antaa hänen mennä--älkää ajako takaa!

Minä juoksin kuin aavetta pakoon, mutta kauan en vähillä voimillani
jaksanut. Hervotonna heitti minut voimattomuuteni tiepuoleen, ja siihen
minä vaivuin, ylös sillä kertaa sen enemmän kykenemättä.

Kun toinnuin liikkeelle, lähdin kulkemaan. Minä harhailin kuin
kummitus, enkä vieläkään tiedä, missä lienen kulkenut. Ei minulla ollut
pitkään aikaan ei mieltä eikä ymmärrystä mistään, mitä oli tapahtunut
ja mitä tulisi tapahtumaan. Enkä minä siitä ajasta muistakaan muuta
kuin sen, että kulettavani tie oli kuin pimeä usvainen yö.

Mutta selvisinhän tuosta kuitenkin, mitenhän lienenkin selvinnyt.

Löysin itseni viimein muutaman pirtin penkiltä pitkältäni, johon olin
mahtanut uupuneena laskeutua levolle.

Heräsin kuin raskaasta unesta ja näin, että olin joutunut isoon,
valoisaan pirttiin. Unisena katselin ympärilleni ja näin, että lieden
ääressä minua vastapäätä hääri vaimoihminen, mutta hän oli selin
minuun, enkä minä häntä tuntenut. Mutta kuta enemmän valveille
toinnuin, sitä tutummalta rupesi pirtti minusta näyttämään. Katsahdin
ulos ja näin pihamaan, ja tuolla alempana vähän rantaan mennessä
saunan, ja ne näyttivät minusta yhä tutummilta nekin. Samassa käännähti
tuvassa olija ja minä tunsin hänet lautamiehen, isäni ja entisen
isäntäni, emännäksi.

Sanoin hänelle hyvää päivää, ja hän vastasi siihen tyynesti ja
rauhallisesti, niinkuin hänen tapansa oli aina ennenkin ollut. Vähän
ajan kuluttua hän tuli minua kättelemään. Hän oli paljon vanhentunut
sitten viime näkemän, eikähän se kummaa ollutkaan, kun en minä tässä
talossa ollut sen koommin käynyt, kuin silloin kerran lähdin.

--Mitä Sampalle kuuluu? kysyi hän, kun oli kätellyt.

--Vieläkö se emäntä minut tuntee? kysyin minä kummastellen.

--Tunteehan sinut toki äiti vainajasi näöltä vaikka milloin, sanoi
emäntä ja askarteli edelleen tuvassa.

--Missä sinä olet aikojasi elänyt ... kuuluithan olleen hukkuakin?
kysyi hän taas vähän ajan kuluttua ja näytti asettelevan ruokaa
pöydälle.

Minä sanoin, että olin elänyt milloin missäkin maailmalla, ja siihen
vastaukseen näytti emäntä olevan tyytyväinen.

--Noudappas, Liisa, viilipytty aitasta, sanoi hän sitten kylkeiseen.

Kylkeisestä kuului kankaan kutomista, ja vähän ajan päästä tuli sieltä
vaimoihminen pirttiin. Hän oli paitahihasillaan, iso punaraitainen
huivi kaulassa. Mennessään pujotti hän nuttua ylleen, jonka oli
mahtanut kutoessaan heittää pois. Hän oli iso ja pulska ihminen ja
käveli nytkyttelemällä ja rennosti, niinkuin semmoiset ihmiset
tavallisesti kävelevät.

Kun hän oli tullut takaisin ja asettanut pytyn pöydälle, sanoi emäntä
hänelle:

--Tässä on se meidän entinen paimenpoika, se Samppa.

Liisa tuli ja kätteli minua. Hänen kätensä oli pehmoinen ja lämmin,
niinkuin kankurin käsi tavallisesti on. Sitten hän meni takaisin
kylkeiseen ja tuntui taas rupeavan kutomaan.

--Tuossa olisi ruokaa pöydässä ... jos haluttaa syödäksesi, sanoi
emäntä.

Minä sanoin, etteihän se liiaksikaan taitaisi olla, ja kävin pöydän
päähän istumaan.

Emäntä istuutui pöydän eduspenkille ja laski kätensä helmaan.

Vähän aikaa syötyäni kysyin, missä isäntä oli.

--Tässä se on nyt isäntä, missä emäntäkin, vastasi emäntä.

--Onko lautamies kuollut? kysyin minä kummastellen, sillä sitä en ollut
kuullut.

--Kuolluthan se on isäsi, sanoi emäntä huokaisten, kuolluthan se jo on
puolen vuotta.

--Entäs Alpertti?--Hänestä en ole kuullut mitään, missä hän on.

--Veljesi on pappina Hämeessä. Ei se ole täällä sen koommin käynyt, kun
papiksi vihittiin, eikä itsestään tietoja antanut. Kuuluu naineen
rikkaan rusthollin tyttären, joka on siitä ylpeä ja kuuluu häpeävän
talonpojan sukuaan. Senkö ylpeys lienee Alperttiinkin tarttunut, ja
saahan tuota ehkä ollakin ylpeä, kun on papiksikin päässyt. Mutta
olisihan sitä saattanut tulla isänsä hautajaisiin, kun siitä sinne
kirjekin laitettiin.--Eihän siitä ole ainoasta lapsesta minulle paljon
iloa ollut milloinkaan. Isänsä sen ennen eläessään minulta valtasi,
eikä hänestä taida olla minulle enää paljon vanhuudenkaan varaksi.--
Emäntä pyyhki esiliinallaan silmänsä nurkkaa.

--Mihinkä tautiin se isäntävainaja kuoli?

--Halvaukseenhan se kuoli.

Emäntä siirtäytyi minua likemmäksi ja jatkoi puhettaan hiljaisemmalla
äänellä.

--Viimeisinä aikoina rupesi isäntä juomaan, vaikka kyllähän se sitä jo
ennenkin salaa teki, eikähän se minulta sitä saanut salassa pidetyksi.
Mutta nyt hän rupesi sitä julkisestikin harjoittamaan ja menetti
lautamiehen virkansakin sen tähden. Siitä se ei kuitenkaan herennyt,
vaan kiihtyi vain kiihtymistään, ja siihen tuo lienee kuollutkin,
koskapahan kerran olivat tien vieressä tajutonna tavanneet, ja kun
toivat taloon, niin ei ollut henkeä enää.

Liisa tuli nyt kylkeisestä ja meni ulos.

--Se on ollut tämä meillä piikana monta vuotta, mutta nyt se on
itsemiehinään. Se on hyvin käsistään tekevä ja ymmärtäväinen ihminen.
Nyt on ollut meillä kangasta kutomassa, sanoi emäntä.

Minä kiitin ja herkesin syömästä.

Vähän ajan perästä aioin lähteä pois.

--Jäänethän tuota toki yöksi taloon, sanoi emäntä siihen, ei kai
sinulla ole minnekä kiirettä?

--Eihän tuota niin olekaan ... mutta enhän minä tässäkään--sanoin minä,
mutta jäin kuitenkin, kun emäntä vielä kerran tahtoi jäämään.

Minä jäin taloon seuraavaksi päiväksi, ja kun emäntä kysäisi, enkö
saattaisi olla pyhäänkin asti, niin minä sanoin, että »minkätähdenpä en
saattane.»

Kun pyhä tuli, käytin minä emäntää ja Liisaa hevosella kirkossa ja
maanantaiaamuna emäntä taas sanoi, että kun sinulla ei ole mitään
muutakaan työpaikkaa, niin saathan jäädä tähän katsastelemaan,
ilmaantuisiko jotain. Meillä on puute miehistä, ja jos tuota
vakiutumaan pääsisit, niin saisithan olla tässä enemmänkin.

--Missäpä minulla lie muuallakaan parempi olla, ajattelin, ja sen saman
sanoin emännällekin. Ja sillä lailla minä jäin siihen taloon, jonka
maalta en sitten sen koommin ole asuntoani muuanne muuttanut.

Vähitellen taivuin minä taloksi entiseen kotiini. Ajan ollen minä
töihinikin tavastuin, ja emäntä uskoi minulle melkein kaikki
isäntämiehen toimet. Siitä sen oli varsinkin hyvä mieli, etten minä
missään käynyt enkä kenenkään vieraan kanssa kanssakäymistä pitänyt.
Silloin kun en töissäni ollut, silloin istuin kotona ja lueskelin mitä
kirjoja milloinkin sain.

Minä sain Kantelettarenkin! Se oli se sama Kanteletar, jonka olin
ennenkin emännältä saanut. Hän sen nytkin haki käsiinsä ja antoi
minulle. Siitä oli minulle kauaksi aikaa iloa, ja sitä minä enimmäkseen
luin.--

Liisa näkyi olevan emännän parhaita ystäviä, ja hyvin häntä emäntä
minun kuultenikin kiitteli. Hyvä ihminen hän minustakin oli, vaikka
emme me usein puheikkain joutuneet. Eikä minun tehnytkään juuri mieleni
puhella kenenkään kanssa eikä tutuksi tulla. Sitten kun olin Johannan
menettänyt, ei minun mieleni enää mitään kaivannut. Hän olisi ollut se,
joka olisi osannut minun onnekseni olla, mutta muut eivät kukaan. Työtä
minä tein, ponnistelin väsyksiin asti, mutta ei siitä minulle mitään
iloa ollut, teinmähän vain. Kantelettaren laulut ja omien aatoksieni
soitto, ne minua kuitenkin ilahuttivat joskus.

Välistä tuntui kuitenkin siihenkin aikaan siltä, kuin olisi entinen
lauluinto pyrkinyt luonnossani nousemaan. Välistä kajahti mielessäni
sillä lailla kuin ennenkin, mutta mikä siinä lienee ollut, se uupui
aina itseensä. Sen minä tunsin, että sointuja sinne sisääni keräytyi,
mutta eivät ne sieltä kumminkaan koskaan purkautumaan päässeet.

Ja mitäpä varten ne olisivat purkautuneetkaan! Ei ollut oman elämän ilo
niin suuri, että se olisi lauluun aihetta antanut eivätkä surutkaan
niitä, joita laulu saapi lievenemään.

Enkä minä enää halunnut pilkatakaan ihmisiä. Kyllä minä niille usein
itsekseni nauroin, mutta en minä sitä heille itselleen sanonut. Välistä
kuitenkin, kun jonkun entisen lauluni muiden suusta kuulin ja kun ne
sen kehnosti lauloivat, niin että korviani särki, silloin teki mieleni
hypähtää ylös, ääneni korottaa ja laulaa heille laulu, helakka ja
kaunis, johon täytyisi metsänkin väkisin vastata. Mutta vereni
kuohaukseen sekin jäi, ja minä istuin paikoillani, piippuani polttelin
enkä puhunut mitään.

Talvipuhteet istuttiin emännän ja Liisan kanssa kolmisin tuvassa, kun
talviseen aikaan ei muuta väkeä ollut. Minä luin silloin, kun en muuta
tehnyt, ja ne muut askartelivat miten milloinkin, kehräten, kartaten ja
kangasta kutoen. Minä luin yksikseni ja hiljaa, mutta välistä kävi
niinkin, että intouduin ääneenkin lukemaan, niinkuin mummollekin
silloin ennen. Emäntä alusta aina vähän aikaa kuulosti, mutta pudisti
sitten aina päätään ja sanoi: »Mitähän loruja lukenetkin ... ei noita
toki viitsi kuunnellakaan».

Liisa ei virkkanut milloinkaan mitään minun lukuuni. Hän kutoi
kangastaan eikä niitä semmoisia kuuntelemaan joutanut. Eikä hän muuten
niitä ihmisiä ollutkaan, jotka semmoisia kuuntelevat ja ymmärtävät.

Sillä lailla minä siinä elelin melkein vuoden umpeen, kun emäntä
juhannuksen jälkipyhänä, Liisan yksikseen kirkkoon mentyä, kutsui minut
erityisille puheilleen.

Hän vei minut kamariin ja juotti siellä ensin kahvit. Sitten puheltiin
kauan aikaa kaikenlaisista asioista, niinkuin että minkähänlainen vuosi
nyt tullee ja tokkohan hallaa tulee ja että olisi kai hyvä, jos ei
tulisi. Emäntä sanoi, ettei heidän niemelle tule hallaa milloinkaan ja
että sinä suurenakaan hallavuonna ei pannut muuta kuin potatinvarret.
Minä sanoin siihen, että kyllähän tämä on hyvä talonpaikka, mutta
emäntä sanoi, että Kankaanpään maalle sopisi vaikka kaksikin tämmöistä
taloa.

--Kummapa se on, kun ei kukaan ole mökkiä tehnyt teidän
metsäsarallenne, vaikka kyllä kai olisi sopinut, arvelin minä.

--Sehän se on! sanoi emäntä hyvin vilkkaasti--mutta eihän se kumma ole,
kun lautamiesvainaja pani aina liian suuret ehdot. Kyllähän pyrkijöitä
oli, mutta ei siitä milloinkaan tullut mitään.

Sitten katseli emäntä minua pitkään ja tarkkaan. Hän näytti miettivän,
sanoisiko, mutta sitten hän kuitenkin sanoi:

--Mutta eikö se Samppa haluaisi tehdä meidän maallemme mökkiä?

--Minäkö? kysyin minä kummastellen.

--Niin, eikö sinua haluttaisi? En minä suuria arentia panisi päällesi.

--Vähätpä arennista, sanoin minä, mutta en minä tiedä...

--Mitäkö mökillä tekisit, liitti emäntä minun puheeseeni.

--Niin, mitäpä häntä minä paljon mökillä tekisin, yksinäinen mies.

--Siinäpä häntä sitten joukottuisikin, sanoi emäntä hymyillen.

Minä pudistin päätäni ja sanoin, että jos itseni halu pitäisikin eukko
ottaa, jota tuo nyt ei niin erittäin tee, niin kukapa minusta
huolisikaan, kotajunkkarista, jolla ei ole itselläni mitään.

--Niin, no senpä tähden sinä saisit ruveta mökin tekoon; siinähän se
sitten oma aitta olisi ja siihenpä häntä keräilisi.

--Ja kyllä minä sinun puhemieheksesi rupeaisin, jahka mökkiä
laittaisit, sanoi emäntä vähän ajan perästä, kun minä en virkkanut
mitään.

--Tekö minun puhemiehekseni?

--Niin, no minkätähden en minä?

--Minnekäs te minut veisitte? kysyin minä puoleksi leikillä.

--Elä sinä ollenkaan tee todesta leikkiä, torui emäntä, leikillä
hänkin.--En minä sinua hyvin kauaksi kulettaisi, sanoi hän sitten taas
totisena, en hyvin kauaksi kulettaisi. Etkö arvaa, minnekä?

--En minä arvaa, sanoin minä, enkä suinkaan arvannutkaan.

--Vai et sinä arvaa, vaikka olet olevinasi. Minä vain pahoin pelkään,
että olet jo itsekin samaa...--Mutta kun emäntä näki, että minä vain
töllistelin enkä ottanut ymmärtääkseni, puhui hän suunsa puhtaaksi. Hän
koetti puhua huolettomasti, vaikka oli hän silti vähän hämillään.

--Sitähän minä olen arvellut, että tekisit nyt mökin tänne meidän
maalle mihin tahansa ja ottaisit siihen Liisan.

Minä en osannut siihen puheeseen vastata muuta kuin:

--Liisan?

--Niin, niin, Liisan! Se kyllä sinulle lähtisi. Minä olen senkin kanssa
jo näistä seikoista puhunut ja hänen mielensä minä tiedän, että kyllä
hän sinulle lähtee. Katsoppas, kuinka se on hyvä tuuma ja kuinka kaikki
sopii hyvästi--ja nyt oli emäntä jo niin innostunut, kuin olisi se asia
ollut jo ihan sovittu ja päätetty--sinun ei tarvitse muuta, kuin itse
vähän tuumaat Liisalle noin sinne päin ja sitten menet metsään ja alat
kaataa pirtin seinähirsiä. Minä annan ensi talveksi lehmän ruokolle, ja
ennenkuin ennätät raivata omaa niittyä, saatte tehdä heinää meidän
Metsäpuronniitystä. Eikä päivätöistä eikä arenneista pidetä tiukalla
milloinkaan. Ne saatte suorittaa milloin jaksatte, kunhan vain pappinne
itse maksatte.

--Elkäähän nyt emäntä, sanoin minä, ennättäähän niistä asioista vielä
... eihän siinä mitään kiirettä vielä...

--Eikö mitään kiirettä!... Kyllä kai siinä kiire on, kun jo pitäisi
Mikkeliin olla asiat tuumatut, että hirsimetsään ajoissa ennättäisit ja
sitten jo talven saisitte olla ja asua oman kattonne alla.

Minä sanoin, että ajoissahan se olisi sovittava se asia, jos mieli.

--Sinä teet leikiksi koko asian, sanoi emäntä pahoillaan, ja oma
asiasipahan tuo lienee; mutta minä vain ajattelin, että sanonmahan,
mikä mielessäni on kauan kytenyt. Vallassasipahan tuo lienee tehdä,
mitenkä tahdot.

--Hyvähän se on, kun emäntä minusta huolen pitää ja on ennenkin
pitänyt, enkähän minä sitä leikkinä pidä, jos se kerran todeksi
kääntyy. Mutta en häntä nyt vielä osaa sanoa sinne enkä tänne,
ennenkuin mietin.

--Niin no, enhän minä teitä toki ensi pyhänä vielä vihille tahdokaan
enkä vielä toisenakaan, sanoi emäntä taas hyvillään, ja siihen se puhe
sillä kertaa jäi.--Emäntä juotti minulla vielä kolmannen kupin kahvia,
ja sitten tuli kohta Liisakin kirkosta.

Minä en ensimmältä viitsinyt paljon ajatellakaan emännän ehdotusta.
Mitäpä minusta mökinmieheksi? Ja sitten vielä, rupeaisinko joukottumaan
ja muuta semmoista! Ja Liisanko kanssa? Ei kuuna päivänä! Ja minä
päätin olla ajattelematta koko asiaa.--Mutta sitten kuitenkin aina
vähän väliä tuli mieleen, että minkätähden minä oikeastaan en saattaisi
ruveta mökkiä tekemään ja miksi en saattaisi minä puolestani elää
Liisan kanssa, jos hän kerran saattaisi elää minun kanssani. Mutta ei,
tyhjiä se emäntä hourailee ... ei sitä asiaa kannata ajatellakaan.--Vai
lähtisi Liisa minulle? Kyllä kai se niin on, kuin emäntä on sen minulle
sanonut. Ja eihän minulla ole mitään köyhällä miehellä. Vaan sama se,
ei siitä tule mitään.

Mutta kuta enemmän minä koetin olla sitä ajattelematta, sitä enemmän se
ajattelutti. Ja eipä aikaakaan, niin olin jo melkein itse tietämättäni
ajatellut koko asian aivan alusta loppuun ja vielä moneen kertaan.

Minä olin jo miettinyt mökin paikankin ja tiesin jo, mihin kohti
saunankin asettaisin, jos kerran tuvan saisin rakennetuksi. Ensi aluksi
saisi tupa olla saunakin, mutta sitten kun varoja karttuisi, sitten
vasta laittaisi erityisen saunan.--Mutta mökki olisi hyvä rakentaa
Metsälammin pohjoisrannalle Helalehdon helmaan, jonne saisi hakata
halmeen joka vuosi ja sitä mukaa sitten peltoakin tehdä! Siellä oli
suuret sydänmaat luoteessa, riistaa täynnä, lintuja ja jäniksiä, joita
saisi tokkapuilla ja langoilla pyydystellä.

Ja eräänä sunnuntaina minä lähdin sinne päin kävelemään. En lähtiessäni
tarkoittanut matkaani minnekään erittäin, lähdinhän vain sitä
metsäpolkua, jota myöten ennen paimenena ollessani olin niin monta
kertaa karjan jäljessä astellut. Mökin teko oli minulla nytkin
sisimmäisenä ajatuksena, vaikka itse mielestäni olin vain marjaan
menossa. Minä kävelin aholta aholle, lehdosta lehtoon, kiipesin sen
suuren kiven päälle, jolta ennen olin huhunnut ja huudellut metsiä
myöten, ja katselin kaikkia paikkoja, joilla ennen olin niin useasti
ollut ja aikojani elänyt.

Mieleeni muistuivat entiset iloiset ajat ja vanhat viehkeät laulut, ja
niitä minä nyt hyräilinkin ja muistelin. Ja minä muistinkin ne jotenkin
tarkkaan, sekä ne kirjasta opitut että omatekoiset myös. Niitä minä
hyräilin ja laulelin, kun mäeltä notkoon laskeusin ja notkosta mäelle
nousin.

Mutta tie alkoi tuoda minut niille paikoille, jossa sen mökin paikan
olin arvellut olevaksi. En vieläkään itselleni tunnustanut, että sen
paikan katsomista vartenhan olin tänne tullut ja antanut sen tien
itseäni tuoda, joka tänne tuli, vaikka olisihan muitakin teitä ollut.
Mutta mitäpä minusta mökinmieheksi. Muista, vaan ei minusta!... Niin
minä arvelin enkä millään lailla olisi tahtonut ruveta itseäni
uskomaan, että näet mieli kuitenkin teki mökkiä ja että emännän sanat
olivat alkaneet itua tehdä... Näin minä vain vakuuttelin itselleni,
että katselenmahan, mitä katselen, eihän minun silti tarvitse mitään
meinata...

Ja minä katselinkin, katselin ja arvelin ja päätin. Siihen se olisi
pirtti paras rakentaa, tuohon noin sata syltä lammen rannasta, likelle
lähdettä. Lähteen luo sauna ja sille välille navetta ja talli, jos
kerran niiksikin tulisi. Hirsikosta tuolta ei kuin myötämäkeä vyöryttää
tarvepuut paikoilleen ja alkaa salvaa, jos näet niiksi tulee. Jos niin,
että joku tähän mökin tekisi, tuohon saisi pikkuisen matkan päähän
kaataa kasken ja lehtoa sitten sitä myöten yhä eteenpäin ... kyllä sitä
riittäisi.

Istuskelin kauan aikaa mäen kalteella ja polttelin piippuani. Sorsa
narahteli silloin tällöin poikineen siellä alhaalla tyvenessä lammessa,
ja päivä hellitteli lämpimästi pilvettömällä taivaalla. Minä
mietiskelin paljon, ajattelin minkä mitäkin ja ajattelin sitten
sitäkin, että mitähän minä tässä oikeastaan olen ajatellut, kaiken
aikaa. Ja se, mitä olin ajatellut, se ei minusta niin hullulta
tuntunutkaan, ja minä olin sillä kertaa sitten niin tyytyväinen, etten
ole ennen enkä jälkeenkään ollut. Mutta sitten kopistin porot
piipustani kiven kylkeen ja aloin kävellä kotiin.

Kotiin tullessani istui Liisa tuvan rapuilla ja näkyi lukevan. Minusta
näytti, että se oli emännän virsikirja, jota hän luki; se oli pitkä ja
soikea. Hän oli puettu pyhävaatteisiin, ja aika komealta hän näytti, ja
minua vähän kummastutti, etten ollut sitä ennen huomannut niin erittäin
kuin nyt. Minä katselin häntä koko ajan, kun kävelin piha-aidalta
rapuille. Ajattelin, että pitäisihän sitä sanoa jotakin, mutta sitten
en tiennyt, mitä muuta sanoisin, kun kerran olin sen sanonut, että nyt
oli hyvä ilma. Sentähden en sitä sanonutkaan, mutta kun tulin Liisan
kohdalle, sanoin, että missähän emäntä on.

--Emäntä lähti käymään kylällä, sanoi Liisa ja tuli minun perässäni
pirttiin. Pirtissä oli ruoka pöydällä, ja Liisa käski minua syömään,
kun ensin oli kantanut puurokupin uunista.

--Jokos te olette syönyt kysyin minä Liisalta, kun hän istuutui ikkunan
alle ja alkoi selailla virsikirjan lehtiä.

--Syökäähän pois, ennätänhän minä sitten, sanoi hän, mutta kun minä
pyysin häntä tulemaan, niin hän sitten kuitenkin tuli.

Syödessämme emme kumpainenkaan puhuneet mitään. Ei minulla ollut mitään
sanomista, ja sanottavaa miettiessäni söin minä utakammin. Ja
syödessäni ajattelin, että mitähän hän minusta ajattelee, kun minä näin
kauheasti syön. Mutta en minä silti osannut heretä vähemmälle. Liisa
herkesi syömästä ennen minua ja vetäytyi takaisin karsinalasin alle.
Sitten kun minä olin herennyt, sitten hän korjasi ruuan pois ja
istuutui uudelleen entiselle paikalleen. Minä istuin etulasin alle ja
aloin tupakoida. Hän istui ja luki.

--Viipyyköhän se emäntä kauankin siellä kylässä? kysyin minä vähän ajan
perästä.

--Ei se sitä sanonut, mutta sitä tuntui kaipailevan, että minne te
olitte mennyt. Olisiko hänellä ehkä ollut sanomista jotain, sanoi
Liisa.

--Lähdin tänä aamuna tuonne metsään. Emäntä sanoi tässä kerran, että
siellä olisi hyvä mökin paikka, jos ketä haluttaisi ruveta sitä
tekemään. Ja kyllä se näkyy niin olevankin.

--Joko te kohta rupeatte tekemään? kysyi Liisa ja pani kirjansa ikkunan
penkille.

--Minäkö? kysyin minä takaisin ja hämmästyin kovasti sitä kysymystä.--
Kuka teille on sanonut, että minä--?

--Emäntä sanoi, että te olette aikonut--minkätähden ei!

--Olisiko teidän mielestänne minusta sitten mökinmieheksi?

--Teistäkö? kysyi Liisa vuoroonsa ja punastui.--Itsepähän sen parhaiten
tiennette.

Minä en tiedä minkätähden, mutta mökin teko tuntui nyt minusta aivan
varmalta. Sanoin kuitenkin Liisalle:--Eihän minusta itse tieteni toki
ole siksi, kun olen yksinäinen mies. Mitä minä mökillä teen, kun ei ole
toveria.

Tottahan minä lienen katsonut Liisaa vähän oudommasti, koska hän
punastui entistään enemmän ja veti huivinsa silmilleen.

Samassa tuli emäntä kylästä, ja minä huomasin, että hän katseli meihin
kumpaankin vähän merkitsevästi, vaikka ei hän kuitenkaan virkkanut
mitään.

Mutta huomenna hän virkkoi, ja virkoin minäkin. Hän kysyi minulta,
olinko miettinyt sitä asiaa, ja minä sanoin miettineeni.

--Ettäkö tyydyt minun tuumiini? huudahti hän iloisena seisoalleen
hypäten.

--Tyydyn! sanoin minä.

--Kumpaankinko, siihen mökin ja siihen, että Liisa--?

--Kumpaankin.

--Ihanko todella tyydyt?

--Tyydynhän minä! Pitkittäkää vain, emäntä, mitä olette alkanut.

--Etkö ole puhunut Liisalle mitään?

--En ole, vaan saatattehan te...

--Niin, niin, saatanhan minä, minä puhun heti Liisalle ja ensi
lauantaina mennään pappilaan, että sitten pyhänä ensi kerran
kuulutetaan.--Liisa hoi!

Emäntä oli niin kiireissään, että kun syöksyi Liisaa hakemaan, olivat
sattua melkein yhteen ovessa.

Minua nauratti se, ja Liisaa se nauratti myös.

Ja siinä se asia päätettiin melkein seisovilta jaloilta.

--Se suostuu, Liisa, tämä. Samppa siihen minun tuumaani ... ja kun
sinäkin suostut, niin eihän siinä mitä, toimitti emäntä.

Minä ojensin Liisalle käteni ja arvelin, että jos vain käypi laatuun,
niin kyllä minä...

Liisa sanoi myöskin jotakin samaan suuntaan, emmekä me siitä
puolestamme sitten puhuneet sen enempää.

--No, paneppas nyt kahvi kiehumaan, sanoi emäntä Liisalle, ja Liisa
pani pannun tulelle.

Emäntä oli sinä iltana kovasti hyvillään ja kiitteli meitä kumpaakin
toisillemme ja mökin paikkaa molemmille.

Seuraavana sunnuntaina mentiin papin pakinoille ja panetettiin
kuulutuksiin.

Seuraavana maanantaina lähdin minä kävelemään kirves olalla metsään.
Mieleni tuntui niin somalta. Ei se oikeata iloakaan ollut, jotain
sinnepäin noin. Minun vain teki mieleni metsään jyskämään, kirvestä
hongan kylkeen upottamaan. Teki mieleni kuulemaan, mitenkä suuri honka
rytisten maahan kukistuisi ja kuinka koko kaukainen korpi siitä yhteen
henkäykseen huokaisi.

Mutta joka kerta, kun niin kävi ja kun tuommoinen ikivanha metsän
ruhtinas parkaisten pitkäksensä paiskasihe, tuntui minusta kuitenkin
siltä, kuin olisi sydämessäni vähäisen kirpeloinut. Ei siihen toinen
tuommoinen tuolle sijalle enää ikipäivinä kasva, ajattelin, mutta
sitten muistui mieleeni, että kasvaahan siihen vihanta laiho ja huojuva
tähkä kerran sijaan, ja sitä ajatellessa räiskivät jo lastut toisen
puun tyvestä, sen latva värähteli ja siitä karkasi orava toiseen
puuhun, joka kohta sekin samalla lailla kaatui. Ja sillä lailla kaatui
koko rinne puista puhtaaksi, ja siinä ne nyt lepäsivät limikkäin kuin
ruumiskirstut yhteisessä haudassa.

Minä karsin oksat irralleen, katkaisin latvan ja aloin vyörytellä
kangella hirsiä sinne alemmaksi, mihin pirtti piti salvettaman. Liisa
tuli minua siinä työssä auttamaan. Hän oli voimakas, melkein yhtä
voimakas kuin minä, ja kun hän asetti kangen toiseen päähän hirttä ja
minä toiseen, niin kolisten se pyöri alas ja katkoi mennessään pienet
puut ja pensaat maata myöten. Minusta se kolina oli niin hupaista, että
sanoin siitä Liisallekin, mutta ei siinä hänen mielestään näyttänyt
olevan niin mitään erinomaisen hupaista, jos hirsi alamäkeä vyöriessään
vähän kolisemaankin sattuu.

Sitten kun oli hirret saatu pirtin sijalle siirretyiksi, rupesin
perustusta laskemaan ja nurkkia salvamaan. Yksinäni minä korven
keskessä kalkuttelin, ja hupaista oli minusta siellä yksin olo. Liisa
kutoi kotona kangastaan ja valmisteli muita talon tarpeita.

Mutta minulla oli tuolla salvoksella, tuoreen pihkan hajun tuoksunassa,
niin hyvä ja helppo olla! Syksyinen metsä oli raitis ja puhdas. Yön
minä lepäsin havumajassa, ja aamulla varhain jo kaiku vastaili minun
kirveeni kalkkeeseen. Orava kurakehteli välistä aivan pääni päällä,
teeret kuhertivat joka aamu lammen rantakoivussa pitkän aikaa, ja monta
kertaa kyykki jäniksen poikakin kuulostellen aivan minun jalkaini
juuritse; eikä se raukka minua kuitenkaan huomannut, kun minä seisoin
liikahtamatta. Monesti olisin saattanut sen käsiini kopata, mutta en
raatsinut, vaan annoin sen mennä. Mutta Liisa sen kuitenkin tappoi. Oli
minulle evästä tuomassa, ja kun jänis tuli, nakkasi hän sen kuoliaaksi
nyytillään.--»Sainpahan minäkin riistan kerran», sanoi hän iloissaan,
ja kun lähti kotiin, sanoi hän, että »tästähän saadaan sunnuntaiksi
mainio rokka».--

Siihen aikaan tuossa nurkkia nakutellessani muistui minulle monta
laulua mieleeni ja yhden uudenkin minä tein. En ollut minä kaukaan
aikaan laulanut enkä lauluja laatinut, mutta sekö käden käynti
kirvesvarren ponnessa, sekö se lienee muunkin luontoni yhdenlaiseen
liikkeeseen pannut. Se laulu, jonka siinä kirvestä heilutellessani
tein, se on viimeinen oikea laulu, jonka olen tehnyt. Minä laulan siinä
itsestäni ihan, vaikka en sano omaa nimeäni. Yksikin värssy on siinä
tämmöinen ja sillä värssyllä se alkaa koko laulu:

    Ol' Junnu renki pappilan,
    sen päähän pisti kerran,
    jos taloks' oisi ruveta
    ja muille heittää herra.

    Ois' oma sauna sornempi
    kuin toisen suuri suoja
    ja siitäpähän suurentais',
    jos auttais hyvä Luoja.

    Ei mua enää miellytä
    työ vieraan vaivaloinen
    ja terveen miehen häpeä
    on olla laiska loinen.

Niin on toinen ja kolmas värssy ja muut värssyt ovat tämmöisiä:

    Ei sula routa korvesta,
    ei haihdu hyinen halla,
    jos kaikki miehet makaavat
    vain toisen orren alla.

    Näin Junnu mietti mielessään
    ja kirvehensä otti,
    ja aprikoiden asteli
    hän korpimaita kohti.

    Jo keksi paikan pirtilleen,
    jo tuumihinsa taipui,
    ja kohta koivut keikahti
    ja ikihongat vaipui.

    Muut silloin vietti keyriään
    ja tanssi nuori kansa,
    mut Junnu jyski metsässään
    ja aattel' Annuansa.

    Ol' Annu impi ihana,
    ol' monen mielitietty
    ja moneen aika-talohon
    ois' miniäks' jo viety.

    Mut Annu piika pappilan
    vain kutoi kangastansa
    ja sunnuntaisin katsomaan
    kävi korpeen kultoansa.

    Ja ennen joulun pyhiä
    jo lämpis' Junnun pirtti,
    ja Annu kangastuolinsa
    het' sinne sitten siirti.

    Näin kylän akat arveli,
    kun Annu muutti majaa:
    »Tuo hullu tyttö onneaan
    se umpisilmin ajaa;

    ois' toki paljon parempi,
    jos pappilaasi jäisit,
    ois' ollakses' niin mukava
    ja selvän leivän söisit.

    Oi, elä mene korpehen,
    on ruokas siellä pettu,
    on susi lapsenpiikanas
    ja vieraanas käy kettu!»

    Mut Annu arvel' akoille:
    »Koti oma on nyt mulla--
    ja ehkä Luojan avulla
    tok' toimeen tuolla tullaan.

    Jos kaikki karttais korpia,
    ei kylät kohoaisi,
    jos nuoret pelkäis pettua,
    ei kukaan selvää saisi.»
    -- -- --

Sitten minä ajattelin vielä muitakin värssyjä, kuinka ne siellä
metsässä onnellisesti elelivät, vaikka »puutekin joskus puristi»,
kuinka talo kuitenkin suurenemistaan suureni, kun ne yhdessä työtä
tekivät ja vaivaa näkivät. Mutta ne värssyt jäivät kesken. Ihan
kokonaista runoa en minä olekaan juuri milloinkaan tehnyt. Mikä on
mistäkin syystä jäänyt, mutta tämä jäi siksi, kun sitä kerran rupesin
Liisalle laulamaan. Liisa oli minua muutamana lauantai-iltana kotiin
noutamassa, ja kun illan pimitessä astuttiin polkua myöten kotiin,
peräkkäin, minä edellä ja Liisa jälessä, rupesin minä tätä laulua
laulamaan ja lauloin sitä mennessäni.--»Mitähän Liisa tästä ajattelee,
kun kuulee», arvelin minä joka värssyn laulettuani, mutta kun lopetin,
ei Liisa virkkanut mitään.

--Miltä sinusta se laulu kuului? kysyin minä ja käännyin taakseni.

--Mikä laulu? kysyi Liisa, niinkuin ei olisi kuullut mitään.

--Se, jota minä tässä lauloin, sanoin minä kummastellen.

--En minä häntä edes kuunnellutkaan, sanoi Liisa huolettomasti.

--Etkö kuunnellut?

--Sen verran minä sitä kuuntelin, että mitähän lienee renkutusta ollut.

Minä nakkasin kirveeni käsivarrelta olalleni ja aloin astua niin
tiukasti, ettei Liisa nähnyt minua kuin suurimmilla aukeilla. Enkä minä
sitten moneen päivään osannut puhua Liisalle sanaakaan. Enkä minä sen
koommin laulanutkaan paljon milloinkaan ... itsekseni välistä vain.
Mutta hänen kuultensa en milloinkaan.

Keyriksi joutui pirtti valmiiksi. Ja kun keyrisunnuntaina oli käyty
kirkossa vihillä, niin sitten viikolla muutettiin korpeen asumaan.

Ja siellä minä olen näihin päiviini asti asunut, ja eikö tuo tuolla
kerran kuolemakin tulle.

       *       *       *       *       *

Kertoja lopetti kertomuksensa tähän. Hän taukosi, painoi kätensä
kasvoihinsa, niinkuin uupunut ne painaa. Samalla lailla oli hän tehnyt
usein ennenkin kertomuksensa kuluessa, mutta sitten oli hän taas
ojentautunut ja jatkanut kertomustaan.

Minä odotin, että hän tekisi nytkin niin, mutta kun hän näytti ihan
kuin uneen vaipuneelta, kysyin minä häneltä, oliko hänen elämäkertansa
jo lopussa.

--Johan sitä on siinäkin, sanoi hän kolkosti, kohottamatta päätään.

--Eikö teille sitten enää mitään mainittavampaa tapahtunut

--Eipä paljon mitään.

--Olette siis tullut hyvästi toimeen?

--Ei ole ollut ruuasta puutetta.

Hän lausui tuon sanan ilmeisellä ivan painolla äänessään.

--Kuulkaas ... mitenkäs oli muuten ... luitteko sitten mitään? kysyin
minä kysymistäni, kun pelkäsin, etten ehkä kohta saisi mitään tietoja.

--Minä poltin Kantelettareni.

--Poltitteko--mutta miksi?

--Ilman vain.

--Entäs omat laulunne--ettekö enää koskaan runoillut?

--Johan sanoin, että en.--Niin, kyllä kerran vielä--hän veti kädet
kasvoiltaan ja kohosi entiseen asemaansa.--Kyllä kerran vielä lauloin--
uusia lauluja en ole sen koommin tehnyt--vanhoja ne vain olivat.--Kun
lapset alkoivat kasvaa suuremmiksi--meillä on kaksi tyttöä--opetin minä
niille lauluja, kun niillä on hyvä laulunääni. Mutta kun heidän äitinsä
sen kuuli, sanoi hän minulle: »Mitä tuota tyhjää lonkuttelet lapsille,
opettaisit heitä edes lukemaan.»

Liekö lapsille sanonut mitään, sitä en tiedä, mutta eivät ne enää
milloinkaan tulleet minulta lauluja tahtomaan, niinkuin aina ennen
olivat tehneet. Enkä minä sitten ole heille laulanutkaan. Ja sillä
kertaa heitin Kantelettarenkin pirtin palavaan uuniin enkä ole sitä
kirjaa sitten sen koommin nähnytkään kuin nyt vasta.

Taas vaipui hän tuohon kumaraiseen asentoonsa, kyynärpäät polvia vasten
ja kasvot käsien peitossa. Uunissa olivat puut jo kekäleiksi
luhistuneet, sininen tulikin oli jo sammunut, kekäleet olivat
hiiltymistään hiiltyneet, ja sieltä täältä mustan kuoren alta vain joku
viimeinen tulenhohde vielä iski silmää. Huoneeseen oli tullut pimeä.
Minä sytytin kynttilän. Sitten painoin uunin peliin kiinni ja kun se
rämähti hiukkaisen, heräsi vieraanikin unelmistaan.

Hän hieroskeli silmiään, katseli ympärilleen ja kohosi sitten
seisoalleen.

--Minnekähän minä lakkini panin? sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

--Joko te nyt lähdette? kysyin minä pidätellen.

--Jo on aika lähteä--tuossahan on lakkinikin, sanoi hän ja kumartui
ottamaan lakkiansa lattialta, jonne oli sen tullessaan heittänyt.

Hän ojensi minulle kätensä hyvästiksi.

Mutta minä en vieläkään ollut saanut tietää kaikkea, mitä tahdoin.

--Sanokaa minulle, sanoin minä, miksi teihin niin kipeästi koski tuo
nostaminen siellä torilla, kun syöksyitte tiehenne sillä tavalla?

Hän katseli minua suurin silmin.

--Ettekö te sitä jo käsitä--ja minä olen teille koko elämäkertani
kertonut. Vai eikö se koske mieheen, kun sitä kunnioitetaan siitä,
mistä se itseään moittii, ja kun sille nauretaan silloin, kun se
tahtoisi, että häntä totisena kuunneltaisiin. Sillä laillahan on ollut
koko minun elämäni ... jo siitä alkaen ... ettekö muista? ... kun
kerroin, että ne kylän pojat nauroivat minun hyville lauluilleni, mutta
ilosilmin kuuntelivat noita rivoja pilkkalauluja. Ja sillä lailla on
vielä nytkin ... eivät ihmiset näy sen paremmiksi muuttuvan.

Hän kääntyi lähtemään.

--Ka, enhän minä ollut muistaa hyvästiäni heittää--hyvästi nyt vain,
hyvä herra, ja kiitoksia paljon.

--Mutta minne te nyt näin pimeässä osaatte? ... siellä on aivan pimeä
ulkona.

--Kyllä minä kortteeriini osaan.

--Mutta ettehän muista, missä se onkaan?

--Muistan minä sen nyt--se on Roinisen talo Pumpputorin kulmassa.

--Vaan ehkä minä tulen saattamaan?

--Ei sitä tarvitse--hyvästi nyt vain.

--Kuulkaa, mutta ettekö tahtoisi tätä Kanteletarta omaksenne--se kyllä
joutaisi minulta?

--En, hyvästi nyt vain.

--Hyvästi, hyvästi--mutta hattuanne ette sittenkään...

--Ka niin, ka niin...

Minä näytin hänelle rappusissa tulta. Kumarat olivat hänen hartiansa,
kun hän laskeutui alas kartanolle, ja juuri kun hän pistäytyi portista
kadulle, rykäisi hän pari kertaa kuivahkon yskän. Hän katosi
pilkkopimeään tuonne kadulle, enkä minä häntä ole sen koommin nähnyt
enkä hänestä mitään kuullut, eläneekö vielä, vai joko lienee kuollut.





End of the Project Gutenberg EBook of Muuan markkinamies, by Juhani Aho

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13566 ***